Klorinda

By Frances Hodgson Burnett

The Project Gutenberg EBook of Klorinda, by Frances Hodgson Burnett

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.



Title: Klorinda

Author: Frances Hodgson Burnett

Translator: Hanna Pakkala

Release Date: July 15, 2015 [EBook #49443]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KLORINDA ***




Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen






KLORINDA

Erään aatelisnaisen elämänvaiheet


Kirj.

FRANCES HODGSON BURNETT


Suomentanut ["A Lady of Quality"] Hanna Pakkala



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava.

Suomal. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö,
1897.






SISÄLLYS:

  1. Marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä vuonna 1690.
  2. Jeoffrey herra tekee tuttavuutta tyttärensä kanssa.
  3. Tuttavuutta jatketaan.
  4. Kirkkoherran vierailu ja Klorinda neidin syntymäpäivät.
  5. "Minua ei keksitä."
  6. Anne sisko löytää erään muotokuvan.
  7. Mitä kuutamossa tapahtui.
  8. Eräs kohtaus ruusutarhassa ja eräs kihlaus.
  9. Rehellinen kauppa.
 10. Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.
 11. Jalon elämän loppu.
 12. Dunstanwolden lordin hautajaiset ja mitä niiden perästä tapahtui.
 13. Taistelu elämästä ja kuolemasta.
 14. Kreivitär Dunstanwolde kesyttää hevosen.
 15. John Oxon herra löytää kadonneen voitonmerkin.
 16. Mitä paneilisalongissa tapahtui.
 17. Eräs vastaanotto ja eräs kirje.
 18. Kreivitär istuu kirjoittamassa.
 19. Kova kohtalo.
 20. Ylhäinen naiminen.
 21. Perillinen syntyy.
 22. Anne äiti.
 23. Jeoffrey herran viimeiset hetket.
 24. Annen kuolema.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä vuonna 1690.


Eräänä usvaisena talviaamuna vuoden 1690 lopulla kaikui Wildairs
Hallin linnan pihalla koirien haukuntaa, huutoja ja kavioiden
kalketta. Jeoffrey herra teki näet lähtöä metsästysretkelle, ja kun
hän oli kiivas luontoinen ja karkeaääninen herra, jolla hyvällä
tuulellakin ollessaan oli taipumusta kiroilemiseen, niin vallitsi
aina aika mellakka kun hän ystävineen lähti ratsastamaan. Tällä
kertaa meluttiin tavallista enemmän, sillä herralla oli mukana
edellisenä päivänä tulleita vieraita; iltaruoka oli syöty vasta
iltamyöhällä ja juotukin oli vahvasti, siitä syystä vaivasi tänään
ketä päänsärky, ketä pahoinvointi, ketä taas ainoastaan pahat
tuulet, niin että he milloin sadattelivat levottomia hevosiaan,
milloin taas laukesivat kohti kurkkuaan nauramaan, kun joku joukosta
laski raakaa pilapuhetta. Niitä kuuluikin kosolta, sillä Jeoffrey
herra ja hänen toverinsa olivat koko kreivikunnassa kuulut sekä
rohkeapuheisuudestaan että irstaista huvituksistaan ja oli todellakin
onni, ettei heillä ollut naisia seurassa tänään, kun rivot puheet ja
sadatukset kajahtelivat kylmässä talvi-ilmassa.

Jeoffrey herra oli kaikista äänekkäin, sillä hän oli juonut enin,
ja vaikka hän aina kehui sietävänsä enemmän kuin muut ja pysyvänsä
pöydässä viimeiseksi, olivat yölliset juomingit kumminkin saattaneet
hänet pahalle päälle. Hän laaposti paikasta toiseen, sadatteli
koiria ja sätti palvelijoita, ja kun hän nousi ison, mustan ratsunsa
selkään, haukkuivat koirat ja rähisivät ihmiset niin, että olisi
voinut luulla helvetissä olevansa.

Jeoffrey herra oli pitkä, lihavanläntä mies, kasvot olivat
punakat ja kauniit ja silmät mustat; nuoruudessa oli hän ollut
kuulu suunnattomasta väkevyydestään, sekä ratsastustaidostaan ja
urotöistään juomingeissa. Rajusta elämästään liikkui rumia huhuja,
vaikkei hän suinkaan itse niitä rumina pitänyt, vain luuli niistä
pikemminkin olevan hänelle aatelismiehenä kunniaa, sillä kun nämä
juorut tulivat hänen korvilleen, purskahti hän riemuisaan nauruun.
Hän oli nainut kreivikunnan mainioimman, viisitoistavuotiaan
kaunottaren, mutta aivan lyhyen ajan kuluttua oli intohimonsa
sammunut, ja sittemmin oli hän vihannut vaimoaan, kun tämä muka
laiminlöi velvollisuutensa. He olivat olleet yhdeksän vuotta
naimisissa, ja vaikka vaimonsa säännöllisesti joka vuosi lahjoitti
hänelle lapsen, niin ei niistä yksikään sattunut olemaan poika, ja
kun hän oli pahoissa väleissä lähimpien sukulaistensa kanssa, oli
jokainen pieni tytär mielestään solvaus hänelle.

Ani harvoin seurusteli hän vaimonsa karissa, joka oli
lempeäluontoinen ja suri sorrettua tilaansa ja miehensä osottamaa
ylenkatsetta. Lapsista oli elossa ainoastaan kaksi, toiset
sairastuivat ja kuolivat jo aivan pieninä. Hänen miehensä tuskin
muisti häntä olevan olemassakaan milloin ei nähnyt häntä eikä hän
suinkaan tänäkään aamuna häntä ajatellut. Mutta yhtäkaikki sattui
niin, että hän erään tallirengin oikastessa jalustinta hänelle ja
sättiessään tätä kömpelyydestään, katsahti ylös erääsen tuuheaan
muratin ympäröimään ikkunaan. Siellä huomasi hän vanhan vaimon, joka
veti uutimet syrjään ja katsoi alas häneen ikäänkuin olisi hänellä
jotakin sanottavaa ollut.

Hän huudahti suuttuneena:

-- Saakelia! Onko tuo eukko Hapannaama taas siellä, sanoi hän. --
Mitä se muori siellä tekee?

Uudin laskettiin alas ja eukko katosi näkyvistä, mutta hetken päästä
tapahtui jotakin tavatonta. Tuo sama muori tunkeutui näet äreänä ja
kiirehtien palvelijoiden ohi etehisessä ja liikkasi kivisiä portaita
pihalle Jeoffrey herran luo.

-- Piru vieköön! huusi tämä. -- Mitä te täällä teette? Ei suinkaan
hän taas liene julennut hankkia minulle tytärtä elätettäväksi?

-- Hävytöntähän se kyllä on, vastasi eukko jurosti, herraa
jäljitellen. -- Mutta tyttölapsi se sittenkin on; se on nyt
tuntikauden vanha ja armollinen rouva --

-- Olkoon hän kirottu! murahti Jeoffrey tuikeasti. -- Se on jo
yhdeksäs, -- se on niin paljon kuin yhdeksän liikaa! Tuohan on
jo enemmän kuin mies jaksaa kärsiä. Hän tekee sitä vain minua
ärsyttääkseen.

-- Niinpä vain; harmittaahan se herrasmiestä, joka poika-perillistä
haluaisi, vastasi eukko yhtä epäkunnioittavasti kuin herra itsekin,
hän kun oli vanha liukastelija ja vallan hyvin tiesi, ettei
kannattanut senlaisia rouvia kursailla, jotka eivät miestensä
mielistä välittäneet.

-- Se olisi ollut pulska poika, mutta kun se nyt kerran ei ole poika
ja armollinen rouva --

-- Saakeli niitä valitusvirsiä! huusi Jeoffrey herra nyhtäen
ohjaksia, niin että hevonen karkasi takajaloilleen.

-- Hän ei antanut minulle rauhaa ennenkuin lähdin alas teidän
luoksenne, armollinen herra, sanoi hoitajatar harmistuneena. -- Hän
käski minun sanomaan, että hän tuntee itsensä niin kummalliseksi ja
haluaa teitä puhutella ennenkuin lähdette metsästämään.

-- Minä en voi tulla, enkä minä tulisi jos voisinkin, en minä
nyt sillä tuulella ole, vastasi hän. -- Mitä hittoa hän nyt taas
luulottelee? Tämä on nyt jo yhdeksäs kerta kun hän tuntee itsensä
kummalliseksi, minua on oksettanut yhtähyvin kuin häntäkin, -- mutta
yhdeksää ei kärsivällisyyteni siedä.

-- Jospa hän hourailee, sanoi hoitajatar. -- Hän kyyröttää käppyrässä
kuin kerä, silmät tuijottavat ja suu höpöttää, eikä hän antanut
minulle rauhaa, ennenkuin lupasin sanoa teille: "Pikku Daphne-raukan
tähden, jota varmaan ette ole unohtanut!" Hän puristi kättäni ja
kertoi nuo sanat moneen kertaan.

Jeoffrey herra nyhtäsi kiroten ohjaksia.

-- Silloin hän oli viidentoista vanha, eikä ollut lahjoittanut
minulle yhdeksää keltaihoista tytönheilakkaa, sanoi hän. --
Sanokaa hänelle, että myöhästyitte, kun jo olin kerinnyt lähteä
metsästysretkelle. Hän letkautti ruoskansa siimalla mustaa ratsuaan,
joka lähti nelistämään, koirat, metsästäjät ja toverinsa lähtivät
jäljestä. Tovereilla oli huulilla ivan hymy, he kun olivat keksineet
syyn isäntänsä suuttumiseen.

       *       *       *       *       *

Huone, jossa rouva pienen lapsensa kanssa makasi isossa, uutimilla
varustetussa sängyssä, oli iso, seinäverhot riippuivat repaleina ja
siinä oli vain harvoja huonekaluja. Äiti ei katsonut lastaan eikä
liikuttanut sitä, näytti pikemmin siltä, kuin olisi hän siirtynyt
syrjään päänalukselta, missä pienokainen kapaluksissaan makasi.

Pienikasvuinen hän oli, ja maatessaan tuossa isossa sängyssä, kasvot
ja vartalo kuihtuneina kärsimyksistä, näytti hän melkein lapselta.
Muinoisina lyhyinä onnensa päivinä olivat ne, jotka tyhjensivät
maljoja hänen kunniakseen, nimittäneet häntä Titaniaksi hänen
verrattoman ihanuutensa takia, mutta silloin valuikin kiharainen
tukkansa maahan asti, kun kammarineitsy heitti sen hajalleen,
iho oli ruusunkarvainen, silmät suuret ja kauniit kuin hirvellä.
Noin kuukauden ajan oli Jeoffrey herra kiihkeästi ihaillut häntä,
hänen rajut tunteensa ilmaukset ja kuuluisuutensa voittivat hänen
sydämensä, niin että hän -- vaikka olikin vielä aivan nuori ja
lapsellinen -- piti itseään onnellisimpina kuolevaisista sentähden,
että Jeoffrey herran mustat silmät lempeästi katsoivat häntä. Mutta
naimisiin jouduttuaan oli joka vuosi ja jokaisen lapsen syntyminen
vähentänyt hänen kauneuttaan. Kaunis tukkansa harveni harvenemistaan,
iho kalpeni ja vartalo turmeltui. Hän laihtui ja iho kävi
kellertäväksi, entisistä pitkistä kiharoista ei enää ollut paljoa
jäljellä ja silmänsä olivat suuret ja syvällä kuopissaan. Kun hän oli
mennyt naimisiin vastoin sukulaistensa tahtoa, ja kun Jeoffrey herra
inhosi vierailuja ja kutsuja, missä hänen omat toverinsa eivät olleet
mukana, niin hänellä ei ollut ketään ystäviä ja hän tunsi itsensä yhä
yksinäisemmäksi kuta enemmän kolkkoja vuosia kului. Tämä toivoton
ja surullinen elämä vaikutti sen, että lapsensa olivat heikkoja ja
rumia ja kohta kuolivat tuottaen vain tuskaa hänelle syntymisellään
ja kuolemallaan. Yhdeksäs makasi nyt tänä talviaamuna siinä hänen
rinnallaan; melu, kavioiden kalke, koirain haukunta ja huudot olivat
hiljenneet, ja muratin ympäröimästä ikkunasta tunkeva heikko valo
vivahti kellertävän punaiselta.

Häntä vilutti ja tuli paloi huonosti liedellä, siinä kun oli niukasti
puuta; hän oli yksin ja tiesi kuolemahetkensä lähestyvän. Vallan
varmaan hän sen tiesikin.

Hän oli yksin, sillä puolisonsa hylkäämänä ja kaino- ja
lempeäluontoisena hän ei voinut pakottaa harvalukuisia palvelijoitaan
kuuliaisuuteen, eikä kukaan heistä täyttänyt velvollisuuttaan häntä
kohtaan. Vaimo, jota Jeoffrey herra eukko Hapannaamaksi nimitti,
oli viimeisten viiden vuoden kuluessa tänlaisissa tapauksissa ollut
hänellä ainoana hoitajana siitä syystä, ettei hän niinkuin moni
osaavampi hoitaja suuria palkkoja vaivoistaan vaatinut, Jeoffrey
herra oli näet vannonut, ettei hän rupea maksamaan saadakseen tytön
huitukoita niskoilleen. Se oli siivoton juopotteleva vanha akka,
joka piti suustaan hyvän huolen ja vaati hyvää, voimakasta ruokaa
jaksaakseen muka vaikeita tehtäviään täyttää, vaikka hän kyllä
ymmärsi asettaa niin, etteivät ne häntä suurestikaan rasittaneet, kun
näet ei kukaan välittänyt pitää hänen töistään lukua.

-- Yöllä oli niin levotonta, mutisi hän tuoden Jeoffrey herran
vastausta vaimolleen. -- Vanhat jalkani ovat uupumaisillaan enkä
jaksa selkäänikään oikaista. Minä menen alas kyökkiin saamaan hiukan
ruokaa ja lämmittelemään. Teidän armonne oma kammarineitsy voi istua
täällä sen aikaa.

Mutta hänen armonsa "oma kammarineitsy" oli myöskin Annen ja
Barbaran ainoa hoitaja, heidän huoneensa olivat linnan toisessa
kylkirakennuksessa, ja hänen armonsa tiesi vallan hyvin, ettei hän
käskettynäkään tulisi ja ettei häntä käskettäisikään.

Hän tiesi myös, että tuli oli sammumaisillaan, mutta vaikka hän
värisi vilusta peitteen alla, niin hänellä ei ollut voimia huutaa
muijaa takaisin kun näki hänen poistuvan lisäämättä puita liedelle.

Siinä hän nyt makasi yksin, vaimo raukka, ei pienintäkään ääntä
kuulunut hänen ympärillään; ohuet huulensa alkoivat vavahdella, ja
suuret, vuoteen uutimiin tuijottavat silmänsä herahtivat kylmiä
kyyneleitä täyteen, ne valuivat hitaasti kasvoille ja tuntuivat
laihoja poskia viilistävän, eikä hän edes jaksanut pyyhkäistä pois
vesi-juovaa kasvoiltaan.

-- Yhdeksän kertaa tällä tavalla, läähätti hän voipuneena, -- ja
ainoastaan sadatusten ja moittivain kovain sanain takia. Olinhan
itsekin vain lapsi, ja hän rakasti minua. Hän rakasti minua vielä
tavallaan niinkauan kun nimitti minua omaksi Daphnekseen, omaksi
kauniiksi, pikku Daphnekseen. Mutta nyt -- hän käänsi hitaasti päänsä
toisaalle. -- Me naisraukat -- suolainen kyynel vierähti huulille, ja
hän tunsi sen katkeran maun, -- olemme luodut silmänräpäyksen ajaksi
hyväiltäviksi ja sitten näin makaamaan -- sitä varten, ainoastaan
sitä varten. Toivoisin että pienokainen tuossa olisi kuollut.

Hengitys kävi raskaammaksi ja läähättäväksi ja silmät yhä suurenivat.

-- Olin lapsi vain, kuiskasi hän -- lapsi vain -- kuin -- kuin tuo
pienokainen -- on oleva -- jos hän elää viisitoista vuotta.

Huolimatta suuresta voimattomuudestaan, jota jok'ainoa läähättävä
henkäys enensi, ponnisti hän viimeiset voimansa lähetäkseen
tyynyä, jossa lapsensa makasi, ja kun se vihdoin onnistui, makasi
hän siinä tuijottaen lastaan ja sisäänpainunut rinta kohoili
suonenvedontapaisesti. Selällään ammottavia silmiä alkoi jo
kuoleman lasinkaltainen kalvo peittää, mutta himmenevä katse
näki kuitenkin tuossa nukkuvassa lapsessa jotakin ihmeellistä ja
levottomuutta herättävää. Muutamia tuntikausia se vasta oli elänyt,
mutta kumminkaan sen kasvot eivät olleet punaiset ja ryppyiset
kuin vastasyntyneen lapsen, vaan pienten kasvojen piirteet olivat
omituisen selvät ja pientä päätä peitti sankka, musta, pehmonen
tukka. Paremmin nähdäkseen hän koetti vetäytyä vielä lähemmäksi.

-- Ei hän ole toisten lasten näköinen, sanoi hän. -- Ne eivät olleet
kauniita -- ja ovat turvassa. Tämä -- tämä tulee olemaan -- Jeoffreyn
ja -- _minun_ näköinen.

Ratisten sammui kituva tuli.

-- Jos hänestä tulee kaunis -- ja hän äidittömänä jää isänsä
hoteille, kuiskasi hän vaivaloisesti, -- ei hänelle voi tapahtua
muuta kuin pahaa. Ensi hetkestään hän, onneton pikku raukka, saa sitä
kokea!

Kurkussa kuului korahdus hengittäissä, mutta lasinkaltaisissa
silmissä välähti äkkiä kummallinen kiilto, ja hän vetäytyi hohottaen
yhä lähemmä lasta.

-- Se ei ole oikein, voihki hän. -- Jos minä -- jos minä voisin panna
käteni suusi päälle -- estääkseni sinua poloinen hengittämästä --
niin se olisi parempi -- mutta -- voimani eivät -- riitä.

Kuoleva ponnisti kaikki tahtonsa voimat pannakseen kätensä lapsen
suulle. Kuihtuneissa kasvoissa leimahti raju ilme, korahdukset
kurkussa yltyivät ja hän kaatui suulleen lapsen rinnoille. Se heräsi
ja avasi kaksi suurta mustaa silmää, sen vastasyntynyt elämä taisteli
äidin kuolevaa heikkoutta vastaan. Hänen kylmä kätensä oli sen suun
päällä ja pää painoi sen ruumista, sillä hänellä ei ollut voimia
liikkumaan jos olisi tahtonutkin. Mutta tuolla pienellä olennolla oli
ihmeelliset voimat. Hän taisteli ja väänteli pieniä jäseniään kunnes
käsi luiskahti pois ja saatuaan suunsa vapaaksi alkoi hän kirkua.
Eikä kirkunakaan ollut kuin vastasyntyneen lapsen, vaan se oli kovaa
ja kimakkaa ja tuntui siinä kuin lapsellista kiukkuakin. Ei hän ollut
niitä, jotka nöyrästi taipuvat, hän oli luotu taistelemaan.

Kenties lapsen kimakat huudot kuuluivat äidille, sillä hän hengitti
kolmasti syvään ja vaikeasti -- viimeisen kerran vavahdellen ja
katkonaisesti -- ja liedellä sammui viimeinen tulen kipinä.

       *       *       *       *       *

Kun hoitajatar toimekkaana astui huoneesen, oli se kylmä ja kolkko
kuin hauta, -- liedellä oli vain hiipunutta tuhkaa, kolkkoa
hiljaisuutta häiritsi pienokaisen kirkuna ja hänen armonsa makasi
kuolleena, pää lepäsi lapsen jaloilla ja lasinkaltaiset, ammottavat
silmät tuijottivat lapseen, ikäänkuin Kohtalolta vaatien vastausta
kamalaan kysymykseen.




TOINEN LUKU.

Jeoffrey herra tekee tuttavuutta tyttärensä kanssa.


Linnan eräässä kylkirakennuksessa, tyhjissä, huonosti sisustetuissa
huoneissa olivat vainajan lapsi raukat elelleet lyhyen aikansa ja
yksi toisensa perästä kuolleet. Jeoffrey herra ei halunnut nähdä
heitä ja jos se joskus ihmeeksi tapahtui, oli siihen syynä joku
onneton sattuma. Ei äitikään surrut kuutta kuollulta lastaan; hän oli
itkenyt sitä onnetonta kohtaloa, joka saattoi heidät maailmaan, ja
kun ne siitä lähtivät, tiesi hän, ettei hänen tarvinnut surra heidän
aikaista kuolemaansa. Niitä kahta, jotka vielä elivät, katseli hän
päivästä päivään suurenevalla surulla, hän kun näki ettei niistä
tulisi kaunottaria, sillä erinomainen kauneus ainoastaan olisi
isän silmissä puolustanut heidän olemassa oloaan, kauneus kun olisi
auttanut heidät hyviin naimisiin, niin että hän pääsisi heitä
elättämästä. Mutta ulkonaista kauneutta oli luonto hyvin niukalti
lahjoittanut Anne ja Barbara raukoille. Pikku neidit olivat iholtaan
kalpeita, kasvot olivat kovin tavalliset ja nykerönenäiset, he olivat
erään naimattomana kuolleen tädin näköiset, ja naimattomina hekin kai
tulisivat kuolemaan. Jeoffrey herra ei sietänyt heitä silmissään, ja
kun he sattumalta kuulivat hänen askeleensakkaan, piiloutuivat he
nurkkiin, ovien taakse ja mihin vain pääsivät. Heillä ei ollut leluja
eikä leikkitovereita eikä huvituksia paitsi mitä lapsellisen viaton
kekseliäisyys itselleen hankkii.

Äitinsä kuoltua oli surullinen nuoruuden aika heillä odotettavissa.
Eräs vanha, naimaton neiti, perheen köyhä sukulainen, oli ainoa
sivistynyt ihminen, jonka kanssa he seurustelivat. Jottei ylhäisessä
köyhyydessä nälkään kuolisi, oli hän tarjoutunut rupeamaan
näiden lasten kotiopettajattareksi, vaikkei hän luonteensa eikä
kasvatuksenkaan puolesta olisi senlaiseksi soveltunut. Neiti Margery
Wimpole oli ymmärrykseltään jotenkin typerä; perin hyväluontoinen hän
oli, mutta häneltä puuttui täydellisesti arvokkaisuutta ja älyä.

Jeoffrey herra ja palvelijat vaikuttivat hänessä alinomaista
pelkoa, palvelijat kun näet tiesivät hänen olevan armoleivällä,
kohtelivatkin häntä sen mukaan. Vasemmassa kylkirakennuksessa olevaan
kouluhuoneesen piiloutui hän oppilaineen, joita hän opetti lukemaan
ja kirjoittamaan ja merkkuukankaalle ompelemaan. Sen enempää hän ei
itsekään tainnut.

Ei silläkään lapsella, jonka synnyttyä äiti heitti henkensä, ollut
valoisampaa tulevaisuutta toivottavana kuin sisarillakaan. Hän oli
isänsä mielestä liikalainen vielä enemmän kuin ne toiset, hänestä kun
kolmen tyttären vaikkapa aivan yksinkertainenkin ylöspito ja vaatetus
tuntui kukkaroa liiaksi rasittavan. Vaimonsa oli ollut kaunotar vaan
ei perintöläinen, ja kun omistamansa tila ei ollut aivan iso, niin
riittivät hänen tulonsa parhaiksi vain juominkein ja peliseurain
tuottamiin menoihin.

Kasteessa sai lapsi nimen Klorinda ja hän kasvatettiin melkein ensi
hetkestä saakka renkituvassa ja piikain kammarissa. Yhden ainoan
kerran näki isänsä hänet aikaisimman lapsuutensa aikana ja silloinkin
vain sattumalta, hän kun ei koskaan pyytänyt häntä nähdäkseen;
arvaamatta hän näki hänet hoitajansa sylissä muutamia päiviä äidin
kuoleman jälkeen. Tyttö oli näet nuori ja kaunis, ja oli antautunut
rakkausseikkailuun erään ratsupalvelijan kanssa; hän meni juuri tätä
tapaamaan ja astui lapsi sylissään tallipihan poikki, kun Jeoffrey
herra, joka tuli uutta hevostaan katsomasta, äkkiä tuli hänelle
vastaan tallin ovessa, juuri kun hän aikoi astua siitä sisään.

Tyttö vavahti peljästyksestä ja oli vähällä pudottaa sylistään
lapsen, joka porahti parkumaan. Siinä nyt sattui Jeoffrey
herra näkemään lapsen ja se näky pani verensä kuohumaan, hän
ilmaisi tottuneella tavallaan vihaansa, niin että hoitaja vapisi
peljästyksestä.

-- No helkkari! huusi hän rientäen tiehensä; -- tuohan on rumin
niistä kaikista! Kirottu keltanaamainen tytönkakara, silmät sillä on
kuin huuhkajalla ja ääni kuin kalkkunalla. Tuskinpa senlaista miestä
löytyy, joka tuostakaan tölleröstä minut vapauttaisi.

Kuuteen vuoteen hän ei tytärtään nähnyt. Mutta suurta älykkäisyyttä
ei tarvittukaan huomaamaan, että oli paras pitää lapset hänen
näkyvistään, ja se olikin helppoa, hän kun karttoi sitä osaa talosta,
jossa ne asuivat, kuin olisi se ollut ruton saastuttama.

Mutta Klorinda näytti olevan tanakampaa tekoa kuin vanhemmat
sisarensa, sen palvelijat ja opettajaneiti kohta suureksi harmikseen
keksivät. Kun eukko Hapannaama veti hänet esiin äitinsä ruumiin
alta, ei hän asettunut huutamasta, vaan kirkui kokonaisen tunnin sen
jälkeen, vaikka muori pudisti ja löi häntä selkään, rauhoittaakseen
häntä. Muija parka teki työtä näännyksiin asti, mutta lapsi vain ei
tahtonut asettua, sillä näytti ikäänsä nähden olevan erinomaiset
voimat ja harvinaista kestävyyttäkin.

-- Enpä ole mokomaa penikkaa vielä nähnyt, ähki vanhus. -- Sillä
on ääntä kurkussa kuin kuusikuisella poikalapsella. Aivanhan siitä
kuulokalvot halkeavat. Ole vaiti, mokoma villikissa.

Tämä oli vain alkua. Lapsi kasvoi ihmeen nopeasti, muutamien
kuukausien kuluttua oli se harvinaisen vankka lapsi, sillä oli
tanakka selkä ja se osasi perheessä ennen huomaamattomalla tavalla
saattaa tahtonsa kuuluville. Kun hän tahtoi jotakin, parkui hän
semmoisella voimalla, etteivät lähellä olevat saaneet rauhaa
ennenkuin tekivät mieliksi hänelle. Palvelijat tekivät parastaan
ollakseen hänelle mieliksi, että rauhassa saisivat jutella ja
häiritsemättä rakastella. Sitenhän he vain noudattivat ylempien
esimerkkiä, sillä sehän on tunnettua, ettei tavallisesti alistuta
kuulemaan jaloja ja viisaita ihmisiä, vain niitä, jotka vastusta
kohdatessaan osaavat käyttäytyä niin epämiellyttävästi, että he
katkeroittavat elämän muilta kunnes saavat tahtonsa täytetyksi. Sen
käsitti pikku Klorindakin sangen pian lapsellisella oveluudellaan,
ja sen kerran keksittyään käytti hän sitä aina hyväkseen. Siitä
ajasta alkaen kun hän ei vielä ymmärtänyt haluta muuta kuin
korppuvelliä, ja hän huomasi, ettei muuta tarvittu kuin huutaa
kurkun täydeltä saadakseen vellikupin eteensä, niin hän sitte
aina koetti samaa keinoa. Päästyään vuoden vanhaksi seisoi hän jo
tanakasti pienillä jaloillaan ja löi sisariaan saadakseen heiltä
leikkikaluja, ja hoitajaansa, kun tämä tahtoi hänelle toista
pukua muuttaa. Hän raivostui vähäpätöisimmästä syystä, ja silloin
hän polki jalkaa ja peuhasi niin, että sitä oli kumma katsella.
Palvelijat kiusoittivatkin häntä usein huvikseen vain. Heidän
parhaita huvituksiaan talvi-iltoina oli asettaa Klorinda neiti
piirinsä keskeen ja siinä ärsyttää häntä kunnes kasvonsa hehkuivat
tulipunaisina kiukusta ja hän ryntäsi heidän kimppuunsa lyöden
pienillä nyrkeillään ja huutaen kuin riivattu.

-- Hitto vieköön! sanoi pöydänkattaja eräänä iltana, -- tyttö on
tullut isäänsä luonnon puolesta, ne ovat niin toistensa kaltaiset
kuin kaksi hernettä. Tyttö peuhaa ja sadattelee täällä aivan kuin
Jeoffrey herra hevostensa ja koirainsa parissa.

-- Samanlainen vartalokin tytölle aikaa myöten muodostuu, sanoi
taloudenhoitajatar.

-- En ymmärrä mikä sattuman oikku se hänestä tytön teki, poika hänen
olisi pitänyt olla. Hänestä olisi tullut herralle komea perillinen.
Hänellä on reidet ja hartiat kuin vankalla poikalapsella, vaikkei hän
vielä ole kolmenkaan vuoden vanha.

-- Siinä Jeoffrey herra suuresti erehtyi, kun sanoi häntä rumaksi,
sanoi lastenhoitaja. -- Hänestä kasvaa kaunis nainen, vaikka
hänestä kenties tulee liian suurikasvuinen. Tummanverinen hän on,
mutta posket ja huulet ovat punaiset kuin raudustammen marjat,
huuhkajasilmänsä ovat sysimustat ja niitä pitkät ripset verhoovat
aivan kuin uutimet ikkunoita. Katsoppas vain miten sankka hänellä
on tukka, ja miten se kiharoina kiemurtelee pitkin selkää! Hänen
äitinsä, armollinen rouva, oli kaunotar aikoinaan, mutta tyttärestä
tulee upeampi, hänellä on kaunismuotoiset jäsenet ja hartiat ja
senlainen luja tahto, että hän voi pakottaa jok'ainoan miehen
itseensä ihastumaan.

-- Niinpä kyllä, sanoi taloudenhoitajatar, joka jo oli
vanhemmallapuolen ikäänsä, -- ja kyllä hänestä täyskasvaneena on
vaivaa ja puheen-ainetta. Hän tulee omia teitään kulkemaan, suokoon
vain Jumala, ettei hänestä tulisi _liiaksi_ isänsä kaltainen, ja
ettei hän hänen jälkiään seuraisi!

Totta se olikin, että hän oli sekä erinäköinen että eriluontoinen
kuin sisarensa. Molemmat vanhemmat lapset, Anne ja Barbara, olivat
liian hyväluontoisia ollakseen kellekään vaivaksi, muita Klorindan
nopea kehittyminen saattoi neiti Margery Wimpolelle tuskaa ja huolta.
Hän ei uskaltanut nuhdella palvelijoita, joiden menettely turmeli
lapsen ja joiden tapoja se jäljitteli.

Jeoffrey herran palvelijat eivät näet olleet parempitapaisempia
kuin isäntänsäkkään, ja kun tyttönen kasvoi heidän keskuudessaan,
niin hän tottui näkemään ja kuulemaan paljon senlaista, jota
useimmat aatelisneidit eivät saa nähdä eikä kuulla. Klorinda neiti
rakasti koiria ja hevosia, ja tallissa hän palvelustyttöjen kerällä
viipyi tuntikaudet, tytöt kun mielellään seurasivat häntä sinne,
saadakseen itse huvitella ja liehitellä miespalvelijoita. Hän leikki
koiratarhassa ja hevosten luona ja oppi häikäilemättä kiroilemaan
aivan kuin Giles ja Tom, jotka hiasinta hoitivat.

Outoa oli kuulla tuon pienen, punaisen lapsensuun kiroilevan ja
sättivän jokaista, ken ei hänelle mieliksi ollut. Raju luontonsa
kuohahti pian ja tallirenkejä kovasti huvitti heidän nuoren neitinsä
vihan vimmassa käyttämät sanat ja lauseparret. Jos häntä estettiin
pienintäkin oikkua täyttämästä, alkoi kaunopuheliaisuutensa heti
tulvailla, ja se oli melkein samanlaatuista kuin riitelevien
kalankaupustelijain tahi kapakkaneidin. Hänellä ei ollut
läheisyydessään ketään, joka olisi ajatellut tahi säälinyt hänen
surkuteltavaa kohtaloaan tahi opettanut häntä intohimojaan
hillitsemään. Tänlaisissa oloissa kasvoi tuo pikkunen äkäpussi,
ja päivä päivältä voimistui hänen ruumiinsa ja kauneutensa kävi
huomattavammaksi ikäänkuin olisi hän kukoistanut ja kasvanut
saamastaan raa'asta ravinnosta.

Vihdoin valkeni päivä -- hän oli silloin kuusivuotias -- jolloin
sattuman oikku ohjasi hänen kohtalonsa uudelle uralle.

Hän ei vielä ollut kolmea ikävuottaan täyttänyt, kun eräs tallirenki
nosti hänet hevosen selkään ja talutti sitä ympäri tallipihan.
Siitäkös tyttönen ihastui, hän kirkui ilosta, kiskoi ohjaksia ja
mauskutti suutaan katsojien raikuvan naurun kajahdellessa. Siitä
hetkestä saakka tahtoi hän joka päivä ratsastaa ja oli niin uskalias
että se suuresti hauskutti hänen palvelijaystäviänsä. Kohta hän
ei suvainnut itseään kiinnipideltävän, vaan istui hevosen selässä
suorana ja kahden reisin kuin poika; milloin hevonen ei astunut
hänelle mieliksi, sadatteli hän, potki sitä kantapäillään ja löi sitä
nyrkeillään. Hän ei koskaan tuntenut pelkoa, ja tallirengit eivät
uskaltaneet hänelle ruoskaa antaa eikä nostaa häntä kovin tulisen
ratsun selkään. Kuuden vuoden vanhana hän jo ratsasti kuin aikamies
ja tunsi yhtä hyvin hevoset kuin isänsäkin, mutta tämä ei tiennyt
siitä mitään, kun aina asetettiin niin, ettei tyttö ollut saapusalla
kun Jeoffrey herra kävi talleissa.

Sattuipa niin, että se hevonen, jolla Jeoffrey herra useimmin
ratsasti, juuri oli tyttärensä lemmikki, ja tämä raivostui aina
milloin ei hevonen ollut pilttuussaan, Jeoffrey herra kun usein oli
sillä ratsastamassa. Silloin hän purki vihaansa tallirengeille ja
sätti heitä kun julkesivat viedä hevosen pois, se suuresti huvitti
heitä kun tyttö ei tiennyt kuka sen kepposen oli hänelle tehnyt.
Hänellä ei todellisuudessa ollut aavistustakaan isänsä olemassa
olosta, hän kun ei koskaan ollut isäänsä nähnyt eikä kuullut hänestä
muuta kuin nimensä, jota hän ei arvannut panna itsensä kanssa
mihinkään yhteyteen.

-- Kunpa Jeoffrey herra vain kerrankaan itse näkisi ja kuulisi häntä,
kun hän raivoo meille ja hänelle siitä, että hän uskaltaa omalla
hevosellaan ratsastaa, sanoi muuan vanhemmista tallirengeistä kerran
kun he parhaallaan nauroivat hänelle. -- Vannonpa että hän nauraa
hohottaisi ja mielistyisi tytön hävyttömyydestä -- hänellä kun on
isänsä luonto. Hänhän on samaa lihaa ja verta ja niin saakelin
vihainen kuin isä itsekin.

Tänä hänelle niin vaiherikkaana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan
mennyt talliin, mutta tuon ison, mustan hevosen pilttuu olikin tyhjä.
Heti hänen verensä kuohahti. Hän puristi pienet kätensä nyrkiksi,
polki jalkaa ja kiroili tavalla, jota on sopimaton kertoakkaan.

-- Missä se on, huusi hän. -- Se on minun oma hevoseni, eikä kukaan
saa sillä ratsastaa. Kuka se aina sen ottaa? Kuka se on? Kuka?

-- Se on muuan roisto, nauroi tallirenki, jolle hän vihaansa purki.
-- Hän sanoo sitä hevosekseen, ja aikoo ratsastaa sillä milloin
mielensä tekee.

-- Se ei ole hänen, -- se on minun! huusi Klorinda neiti kasvot
hehkuvina vihastuksesta. -- Minä tapan hänet! Se on minun hevoseni.
Sen pitää olla minun!

Mutta tallirengit vain yhä enemmän härsyttivät häntä, heitä kun hänen
raivonsa huvitti, ja totta puhuen hän oli sitä kauniimpi kuta enemmän
vihansa yltyi, se kun pani poskensa punottamaan ja suuret mustat
silmänsä leimuamaan. Tämmöisinä hetkinä ei hänessä ollut rahtustakaan
naisellisuutta, vaikka häntä ainakin pikemmin olisi luullut
pojaksi kuin tytöksi, hän kun ikäisekseen oli tavattoman kookas ja
kehittynyt. Vihdoin sanoi muuan apulaispoika ilvehtien:

-- Mies, joka hevosen otti, on jättänyt sen portille pääportaiden
eteen. Äsken näin sen seisovan siinä odottamassa. Mies itse oli
mennyt sisään.

Tyttö kääntyi mennäkseen ottamaan selkoa asiasta. Talon etupuolta
hän tuskin tunsikaan, häntä kun aina huolellisesti piiloteltiin
vasemmassa kylkirakennuksessa ja pohjakerroksessa. Aina ulos mennessä
talutettiin häntä salaa erään takaportin läpi; hän ei koskaan saanut
kulkea ison etehisen kautta, jossa olisi voinut isäänsä kohdata.

Nytkin hän juoksi takaportille, kun hän sen tiesi entuudestaan,
aikoen siitä osautua linnan etusivulle. Sisään päästyään marssi hän
vihaisena ja rohkeana käytäväin ja huoneitten läpi, joita hän ennen
ei ollut edes nähnytkään, ja kun hän, kummallisesta itsepäisyydestään
ja rohkeudestaan huolimatta kumminkin oli vain lapsi, niin hän
nähdessään kaikkea tuota uutta melkein unhotti syyn vihastumiseensa
ja pysähtyi tuontuostaankin jotakuta kuvaa katsomaan tahi ottamaan
käteensä jotakin esinettä, mikä sattui hänen uteliaisuuttaan
herättämään.

Muutaman oven kautta, jota hän kaikin voimin sysäsi ennenkuin se
aukeni, saapui hän vihdoin etehiseen. Hän seisattui keskelle lattiaa
uteliaana ja huvitettuna katsellen ympärilleen. Se oli kaunis huone,
seinillä oli hirvensarvia, aseita ja ketunhäntiä, seinäin mustasta
tammesta tehty laudoitus oli veistoksilla koristeltu, lattia ja
huonekalut olivat tammesta. Tässä huoneessa oli kaikki huonosti
hoidettua ja pahoin pideltyä; entisinä aikoina se oli ollut talon
merkillisyyksiä ja olisi kyllä ansainnut paljonkin paremman hoidon.
Seinillä keksi hän useita metsästysretkiltä tuotuja voitonmerkkejä,
joita hänen mielensä teki, mutta kun hän ei yltänyt niihin, niin
täytyi tyytyä vain niitä katselemaan ja ihmettelemään. Eräältä
vanhalta tammipenkiltä löysi hän kumminkin muutamia kapineita, joihin
hän pääsi käsin, hän otti ne heti ja istuutui lattialle niiden
kanssa leikkimään. Metsästyspiiskaa hän letkautteli aikatavalla ja
otti sitten ruutisarven, jonka isänsä Jeoffrey herra sattumalta
juuri vähää ennen etehisen läpi astuessaan oli penkille pannut. Hän
teki näet lähtöä metsästämään ja oli nyt mennyt ruokailuhuoneesen
virvoitusryyppyä ottamaan.

Saatuaan kaapista viinaryypyn palasi hän kiireesti takaisin ja
näki ensimmäiseksi lattialla istuvan tyttärensä, kaatamassa ruutia
sarvesta tammiselle lattialle. Hän ei ollut tytärtään nähnyt
sittenkuin hän hänet syntymisensä perästä sattumalta kohtasi
hoitajansa sylissä, eikä hän vuosikausiin muistanut olevansa isä,
paitsi milloin hän vasten mieltään pakotettiin antamaan rahaa lasten
pieniin tarpeisin. Siitä syystä hän nyt, nähdessään lapsen kaatavan
maahan hyvää ruutiansa juuri kun hän sitä parhaiten tarvitsi ja
kun oli kiire lähtö mielessä, luuli pientä pahantekijää jonkun
palvelijan hävyttömäksi kakaraksi, joka oli hiipinyt hänen alueelleen
pahantekoon. Hän karkasi lapsen kimppuun ja tempasi häntä rajusti
käsivarresta seisalleen, ruutisarven hän kiskasi lapsen kädestä ja
löi häntä kovasti korvalle.

-- Saakelin kakara, huusi hän. -- Niskasi minä nurin väännän, mokoma
syyhyinen pikku ilkiö; ja hän soitti, niin että kellon vedin oli
katketa.

Mutta hänpä ei arvannutkaan kenen kanssa oli joutunut tekemisiin.
Pikku neiti kiljasi että seinät kajahtivat, tempasi ruoskan
lattialta, karkasi sillä isänsä luo ja alkoi kiroten ja raivoisana
sutkia häntä lihaville säärille minkä jaksoi.

-- Kirottu konna! Kirottu konna! kiljui hän. -- Silmät minä päästäsi
revin! Maksan minä ruumiistasi kiskon! Mene helvettiin!

Kiroukset tulvivat hänen suustaan niin pelottoman rohkeasti, että
Jeoffrey herran käsi vaipui alas kellon vetimestä ja hän laukesi
kohti kurkkuaan nauramaan ja nauroi kaiken aikaa kun tyttönen siinä
häntä löi ja peuhasi.

Palvelijat äkillisen soiton kuultuaan ja huomattuaan Klorinda-neidin
kadonneeksi, riensivät peljästyneinä etehiseen, jossa heillä oli
vastassa todellakin kaunis näky, -- pikku neiti, pieksämässä isäänsä,
repien ja kiskoen häntä käsillä ja jaloilla, ja isä siinä nauraa
hohottaen haljetakseen.

-- Kenen tämä vihainen pikku pentu on? huusi hän kyynelten valuessa
alas pitkin punakoita poskiaan. -- Kuka hän on, tuo pieni perkeleen
sikiö? Kuka hän on, saakeli soikoon?

Hetkisen palvelijat ällistyneinä tuijottivat toisiinsa, tietämättä
ja uskaltamatta sanaakaan sanoa. Vihdoin lapsenhoitajatar, joka
läähättäen juoksi huoneeseen, uskaltautui sanomaan totuuden.

-- Sehän on pikku Klorinda neiti, herra Jeoffrey, änkytti hän, --
hänen armonsa nuorin lapsi -- se, jonka jälkeen hän lapsivuoteesen
kuoli.

Hohottava naurunsa katkesi äkisti ja hän jäi ällistyneenä pientä
raivotarta tuijottamaan. Hengästyksiin asti oli tyttönen pieksänyt
häntä, nyt hän jo taukosi ja vetäytyi pari askelta taaksepäin. Hänkin
tuijotti isäänsä, katse vihaa ja uhkaa säihkyen. Suuret mustat
silmänsä leimusivat, pää oli taaksepäin heitettynä, kasvot paloivat
tulipunaisina ja sankka, sysimusta tukkansa törrötti pystyssä
kauniitten, vihastuneiden kasvojen ympärillä ikäänkuin valmiina
Medusan käärmeiksi muuttumaan.

-- Kirottu konna! huusi hän uudestaan. -- Minä tapan sinut, perkele!

Jeoffrey herra puhkesi taas nauramaan.

-- Onko sinun nimesi Klorinda? sanoi hän. -- Jeoffrey olisi nimesi
pitänyt olla, ellei äitisi olisi senlainen hölmö ollut. Vihaisempaa
pientä perkelettä en koskaan ole nähnyt, enkä kauniimpaakaan.

Hän nosti tyttösen ylös ja piti häntä kädenpituuden päässä pitkällä,
tutkivalla silmäyksellä tarkastaen lapsen kesytöntä kauneutta.




KOLMAS LUKU.

Tuttavuutta jatketaan.


Tytön kauniit kasvot ja vartalo ja hänen tavaton pituutensa
olisivat jo isää miellyttäneet, mutta hänen rohkea hurjuutensa ja
palvelijoilta oppimansa raa'at elkeensä huvittivat häntä siihen
määrään ja soveltuivat niin hyvin hänen juomarenttu-luonnolleen, että
hän heti otti lapsen uutena, lystinä leikkikaluna huostaansa.

Unhottaen metsästysretkensä laski hän hänet alas lattialle tahtoen
sovittaa häntä. Aluksi tyttö ei hänestä välittänyt, näyttäytyi vaan
yrmeältä kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta. Viina oli
noussut hänelle päähän, hän tuli iloselle leikkituulelle, niinkuin
ainakin väkeviä nautittuaan. Hänestä oli kuin olisi hän leikkinyt
koiranpennun kanssa, tahi huvitellut katselemalla taistelunhimoista
nuorta kukkoa. Hän käski palvelijat takaisin kyökkiin, ne hiipivät
tiehensä, naiset ihmetyksestä tyrmistyneinä ja miehet salavihkaa
naureskellen, kunnes pääsivät renkitupaan, jossa puhkesivat
röhönauruun.

-- Niinpähän kävi kuin sanoimmekin, nauroivat he. -- Hänen tarvitsi
vain nähdä miten kaunis lapsi oli ja huomata hänet itseään
kiukkuisemmaksi. Olipa hänellä rohkeutta koko lailla -- kuinka hän
löi ja haukkui häntä! Se oli lystintä mitä nähdä voi! Eipä tyttö
pelännyt häntä enemmän kuin koiranpentua ja hän vain nauraa hohotti
haljetakseen.

-- Tiedätkö kuka minä olen? kysyi Jeoffrey herra hymyillen lapselta
laskettuaan hänet alas tammipenkille ja asettuen itse eteen seisomaan.

-- En, sanoi pikku Klorinda neiti, rypistäen mustat kulmakarvansa ja
iskien kauniit huuhkajasilmänsä läpitunkevasti häneen. Vihaansa isän
iloisuus jo lauhdutti, ja hohottava nauru alkoi huvittaa häntä vaikka
hän ei halunnut näyttää että sydän jo suli.

-- Minä olen isäsi, sanoi hän. -- Isääsihän sinä äsken löylyytit.
Sinulla taitaa olla kova käsi -- näytäppäs.

Hän puuttui tyttöä kalvoseen ja työnsi hihaa ylemmä.

-- Koetappas lyödä minua, huusi hän. -- Mene tiehesi!

Isä taas nauramaan. Hän ennätti jo nähdä, että pieni käsivarsi oli
valkoinen ja luja kuin marmorikivi ja lihakset siinä olivat kuin
isoilla pojilla.

-- Saakeli senlaista kuusivuotiasta tyttöstä! huusi hän ylpeänä.
Tahdotko vielä minua löylyyttää? He, ruoska!

Hän otti ruoskan lattialta, jonne tyttö oli sen viskannut ja asetti
sen hänelle käteen. Hän otti sen, vaan ei hän enää halunnut sillä
lyödä. Kulmakarvat kurpistuneina katseli hän vuoroin isää vuoroin
ruoskaa. Äkkiä se juohutti hänelle mieleen hevosen, jota hän oli
lähtenyt etsimään.

-- Missä hevoseni on? kysyi hän käskevällä äänellä. -- Missä se on?

-- Sinunko hevosesi? toisti isä. -- Mikä se on sinun hevosesi?

-- Rake on minun hevoseni, vastasi tyttö, -- se iso, musta. Se
kirottu mies on sen taas vienyt, ja hän sadatteli ja haukkui ja
uhkasi miestä, jonka luuli hevosen vieneen, ja sekös Jeoffrey herraa
ihastutti. -- Rake on minun hevoseni, lopetti hän. -- Sillä ei kukaan
muu saa ratsastaa.

-- Eikö kukaan muu? huudahti isä. -- Ethän ainakaan sinä osanne sillä
ratsastaa?

Majesteetillisen ylenkatseellisesti katsahti tyttö häneen.

-- Missä se on? hän kysyi. Ja kun hän äkkiä ulkoa kuuli kavioiden
kuopivan hiekkaa, hevonen kun näet odotusta pitkästyi, muisti hän
että tallipoika oli sanonut nähneensä hänen lemmikkinsä seisovan
portin luona, hän laahusti alas penkiltä ja juoksi ulos kurkistamaan.
Suustaan pääsi riemunhuuto.

-- Tuollahan se onkin! sanoi hän. -- Minä näen sen; ja hän vieri
päistikkaa portaita alas tullakseen hevosen luo.

Jeoffrey herra kiiruhti jäljestä. Se olisi ollut hänelle koko
kepponen, jos tyttö nyt olisi päänsä halaissut.

-- Hoi! huusi hän tytölle. -- Varo toki hevosen jalkoihin joutumasta,
sinä pikku perkele!

Mutta tyttö juoksi ilosta huutaen hevosen eteen ja tarttui sen
toiseen etujalkaan; Rake taivutti päänsä alas, nuuhkasi lasta ja
näperteli häntä hyväillen. Siten ohjakset tulivat hänen saatavilleen,
hän tarttui heti niihin ja piti hevosen päätä alhaalla niin että voi
sitä hyväillä, tähän tuttavallisuuteen näkyi hevonen olevan hyvinkin
tottunut.

-- Se on minun hevoseni, selitti hän ylpeänä isänsä tullessa heidän
luokseen. -- Se ei anna Gilesin näin leikkiä kanssaan.

Jeoffrey herra katsoi häneen paisuen tyytyväisyydestä.

-- Minä olisin sanonut sitä valheeksi ellen itse olisi sitä nähnyt,
sanoi hän itsekseen. -- Hän tuossa ei ole tytönkakara, sen minä
vannon. Luulin sitä minun hevosekseni, sanoi hän tytölle, -- vaan
päivän selväähän on, että se onkin sinun.

-- Nosta minut sen selkään! sanoi hänen vastalöydetty jälkeläisensä.

-- Oletko ennen sillä ratsastanut? kysyi Jeoffrey herra, joka ei
voinut epäilyksistään päästä. -- Sano isällesi, oletko ennen sillä
ratsastanut.

Pitkien silmäripsiensä alta katsahti hän karsaasti isäänsä, -- se oli
yrmeä, vain samalla vilkkaasti hellyttävä katse, sillä tahtonsa hän
tahtoi saada täytettyä ja hän oli kavala ja älykäs kuin pieni noita.

-- Olen! vastasi hän. -- Nosta minut sen selkään, isä!

Jeoffrey herra ei ollut sukkelaälyinen mies, väkevät juomat kun jo
niin kauan olivat hänen aivojaan turmelleet, mutta raakamainen vaisto
osotti hänelle tytön sanoissa piilevän omituisen kavaluuden, kun hän
imarrellakseen ja viehättääkseen viskasi hänelle viimeksi lausumansa
sanan, vaikka vielä olikin nyreissään. Taaskin hän nauraa hohotti
ihastuksesta.

-- Nosta minut sen selkään, isä! matki hän. -- No, senpä kyllä teen
-- tahdon nähdä miten siellä menettelet!

Hän puuttui tyttöä kainaloihin ja nosti hänet ylös. Päästyään
satulaan istui tyttö siihen heti kahden reisin. Oikein hän oli
haltioissaan, tarttui ohjaksiin lujalla kädellä kuin konsaan vanha
ratsastaja, selkä suorana hän istui siinä, ja kasvot voitonriemusta
ja ihastuksesta hehkuvina. Rake näytti tottelevan hänen iloista
nauruaan yhtä hyvin kuin pienen kätösen ohjaamistakin. Se näytti
vilkastuttavan ja saattavan häntä hyvälle tuulelle. Pienen
ratsastajansa kanssa hytkähti se juosta lönkyttämään lehtikujaa
pitkin, tyttönen puristi jalkansa lujasti sen kupeisin, istui
satulassa tanakkana ja pelottomana ja laski sen nelistämään, hän
oli näet oppinut ohjaamaan sitä yhtä hyvin kuin ratsupalvelijakin,
joka oli hänen ystävänsä ja uskottunsa. Hänen ikäisensä tavallinen
lapsi ei olisi tänlaisessa vauhdissa pysynyt hevosen selässä, mutta
Klorinda istui siinä kuin pieni jockey, ja Jeoffrey-herra seurasi
jäljestä, paukutti käsiään ja kiljui mieltymyksestä.

-- Tuhat tulimaista! sanoi hän. -- Ei kenelläkään koko kreivikunnassa
ole tuonlaista pientä perkeleen kakaraa -- ja Rake on "hänen
hevosensa" ja sillä hän osaa ratsastaa! Sinä miellytät minua,
tyttönen -- lempo vieköön, kuinka sinä miellytätkin!

Pitkän tuntikauden piti Jeoffrey herran leikkiä hänen ja Raken
kanssa, sitten tyttö vei hänet talleihin ja komenteli empimättä häntä
siellä hevosten ja koirain luona milloin minnekin. Hän oli näet
huomannut että tuo iso mies, johon hän oli sattunut yhtymään, oli
vaikutusvaltainen ja mahtava mies, ja että hänestä voi hyötyä olla.

Palattuaan takaisin sisälle tahtoi Jeoffrey herra tytön kanssaan
päivälliselle, hän huusi olutta ja joi sitä ja kunnosti itseään oiva
lailla ja isä oli nauruun tukehtua hänen lapsellisen hävyttömästä
käytöksestään.

-- Enpä ole näin nauranut, sittenkuin kahdenkymmenen vuoden vanhana,
sanoi hän. -- Se nuorentaa minua, ja kun nyt kerran sattumalta
yhdyin häneen, niin en häntä enää luotani laske. Se on hauskaa ajan
kuluketta ikävinä hetkinä, joita näin vanhalla puolen ikää useinkin
sattuu.

Hän lähetti hakemaan tytön hoitajan ja antoi hänelle uusia,
kummallisia käskyjä.

-- Missä hän tähän saakka on asunut? kysyi hän.

-- Vasemmassa kylkirakennuksessa, jossa lasten huoneet ovat, ja
jossa neiti Wimpole asuu Barbara ja Anne neitien kanssa, vastasi
lapsenhoitaja peljästyneellä niiauksella.

-- Tästälähtien hän tulee asumaan samassa osassa linnaa kuin minäkin,
sanoi Jeoffrey herra. -- Laita kuntoon hänen armonsa entiset huoneet
ja valmistaudu asumaan siellä hänen kanssaan.

Siitä hetkestä pitäen oli lapsen kohtalo päätetty. Tyttönen sai
isästään leikkitoverin, joka leikki ja peuhasi hänen kanssaan ja
josta hän kohta oppi enemmän pitämään kuin entisistä tovereistaan
ratsupalvelijoista ja tallirengeistä. Mutta rakkautta ei hän koskaan
ollut oppinut ympäristölleen osottamaan, hän näytti pitävän itseään
liian ylhäisenä henkilönä kellekään osottaakseen hellempiä tunteita.
Niitä, jotka häntä parhaiten palvelivat, suosi hän enin, ja niitäkin
kohtaan osotti hän vain _suosiota_ eikä hellyyttä.

Eräistä koirista ja hevosista hän piti, mieluisin niistä oli Rake
ja isällä oli hänen sydämessään melkein sama sija kuin Rakella.
Hän kohteli häntä kuin renkiään ja hallitsi häntä kuin tyranni,
mutta seurasi ja matki häntä samalla, aivan kuin koiranpentu, jota
juuri opetetaan. Jokaisen äidillisen naisen sydän olisi surusta
pakahtunut kuullessaan siitä elämästä, jota lapsi vietti, mutta
hänen läheisyydessään ei ollut ainoatakaan kunnon naista. Sekä
äitinsä että Jeoffrey herran omat sukulaiset olivat aikoja sitten
katkaisseet kaiken yhteyden heidän kanssaan, sillä Wildairs Hallista
ja sen omistajasta ei ollut kunniaa niille, jotka onnettomuudeksi
sattuivat heihin sukulaissuhteissa olemaan. Vähää ennen hänen armonsa
kuolemaa olivat lähiseudun aatelisperheet herenneet heidän kanssaan
seurustelemasta, siitä lähtien näkyi talossa ainoastaan senlaisia
vieraita, jotka Jeoffrey herran tovereina metsästivät, söivät ja
joivat ja tekivät hänelle seuraa juomingeissa ja irstaisuuksissa.

Näille hän nyt pauhaavalla mieltymyksellä ilmoitti tyttärensä
löydöstä. Nauraa hohottaen kertoi hän heille heidän ensimäisestä
yhtymisestään, kuinka hän hänen omalla piiskallaan löylyytti häntä
ja haukkui kuin katulutka, kuinka hän piti Rakea omana hevosenaan ja
sadatteli sitä lurjusta, joka oli uskaltanut ottaa sen tallista sillä
ratsastaakseen, kuinka hän oli istunut sen selässä kuin pieni jockey
ja miten hän jonkun ihmeellisen voiman avulla osasi ohjata sitä
paremmin kuin kukaan muu. Sitten haetti hän hänet ruokailuhuoneesen,
jossa juomaseura oli koolla, asetti hänet pöydälle, näytteli häntä
heille, kehui hänen kauneuttaan, näytti heille hänen kauniita,
voimakkaita käsivarsiaan ja jalkojaan, mittasi hänen pituuttaan ja
yllytti häntä osottamaan voimiaan nyrkeillään.

-- Oletteko koskaan tuon tyttösen vertaista nähneet? huusi hän
toisten nauraessa katketakseen ja lasketellessa rivoja pilapuheita,
muut puheet kun eivät heitä huvittaneetkaan. -- Onko teistä kukaan
maailmaan hankkinut yhtä isoa ja kaunista poikaa? Hitto vieköön, hän
voisi kymmenvuotiaan pojankin höyhentää kun suuttuu.

-- Me, hurjat velikullat, emme ole naisten suosiossa, huusi
iloisin joukosta, eräs Eldershaven lordi, jonka tila oli muutamien
peninkulmien päässä Wildairs Hallesta, -- ei ainakaan typeräin ja
ulkokullattuin. Otetaanpa ja kasvatetaan tämä tyttönen oman mallimme
mukaan, jommoisiksi kaikki tytöt pitäisi kasvattaa, jos mieli niistä
miesten tovereiksi olla. Neiti Klorinda Wildairsin malja -- Klorinda
neidin, kuusivuotiaan tenhottaren -- täyttäkää maljanne pojat! -- ja
juokaa pohjaan!

Tyttö asetettiin keskelle suurta pöytää, ja hänen maljansa juotiin
seisoalla ja iloista, rivoa laulua hoilottaen. Melun ja naurunrähäkän
kiihottamana hänkin yhtyi lauluun kimakalla, korkealla äänellään;
laulu oli hänelle vanha tuttu, hän oli näet kuullut sitä tallissa
niin usein laulettavan, että osasi jo sanat ulkomuistilta.

Parin viikon kuluttua siitä, kun hän tyttäreensä yhtyi, juolahti
Jeoffrey herran mieleen lähteä Lontoosta hänelle koristuksia
hankkimaan. Hän kävi muutoin ani harvoin kaupungissa, hänellä kun ei
ollut liikoja rahoja kukkarossa eikä sivistyneemmässä seurassakaan
viihtynyt. Hän palasi kotia tuoden mukanaan kalliita ja lapselle
peräti sopimattomia pukuja, jommoisia tuskin kellään lapsella sitä
ennen oli ollut. Paksuja, kultakirjaisia silkkikankaita, kalliita
pitsejä, hienointa pellavakangasta, silkkinauhoja, pönkkähameita,
joutsenen untuvista tehtyjä kauluksia ja pieniä korkeakantaisia
kenkiä. Hänelle tehtiin pukuja, joiden vertaisia tuskin hienoimmalla
suuren maailman naisella oli, niihin tyttönen sitten puettiin,
juhlallisissa tilaisuuksissa hänet vielä koristeltiin äiti vainajansa
jalokivilläkin.

Kummallisia mielenjuohteitaan oli sekin, että hän tyttärelle
teetti useita pojanpukuja, -- sinisiä ja punaisia silkkitakkeja,
polvihousuja valkoisesta, ambravärisestä ja sinisestä silkistä,
pitsiröyhelöitä ja monivärisillä tahi kulta- ja hopealangoilla
kirjailtuja liivejä. Hänellä oli metsästyspukukin, johon kuului
punainen nuttu ja sitä paitsi kaikki muut metsästyskapineet. Kun
Jeoffrey herra oikein halusi huvitella, käski hän kammarineitsyen
pukea hänet pojaksi. Hän antoi sitten tuoda tytön pöytään, johon
juomaseura oli kokoontunut ja tyttö tyhjensi pienen maljansa kilpaa
etevimpien kanssa, mätti kiroussanoja ja lauloi heille tallirengeiltä
opittuja lauluja. Hevoset ja koirat olivat hänestä mieluisammat kuin
kaikki koristukset, ja kun hän ei sattunut sille tuulelle, niin
ei itse pirukaan olisi saanut silkkipukuja hänen ylleen, saatikka
sitten kammarineitsy. Mutta iloinen hälinä ruokailuhuoneessa huvitti
häntä, ja kuta enemmän aikaa kului, sitä mieluummin antoi hän puettaa
itseään kirjaviin hameisiinsa. Hän oikein paloi halusta päästä sinne
itseään näyttämään ja miehiä mielistelemään komeissa, hienoissa
puvuissaan, miehiä, jotka ikänsä puolesta olisivat hänelle isäksi
käyneet ja jotka olivat kyllin kevytmielisiä hänen tapojaan ja
käytöstään nauramaan. Äkäisyydellään ja ykspäisyydellään hän heitä
kaikkia hallitsi. Sillä ellei hänen mieltään kaikessa noudatettu,
niin ei lystin pidosta tullut mitään eikä häntä laulamaankaan saatu,
hän istui vain suuressa nojatuolissa mustat kulmakarvat rypyssä ja
kasvoissa ylenkatseellisen vihan ilme.

Jeoffrey herra, joka oli vaimoaan sortanut, sai nyt tyttärensä valtaa
kokea. Klorinda neiti hallitsi häntä rautavaltikkaalla ja piteli sitä
niin taitavasti, että ennen kuin vuosi kului umpeen, totteli isä
häntä yhtä sokeasti kuin palvelijatkin. Hän ei pelännyt isän kauheata
sadattelemista, hänellä kun itselläänkin oli varastossa vaikka
minkälaisia kiroussanoja, hänen äänensä oli kimakampi kuin isän
ja vaikkei se ollutkaan niin kova, niin ei isä kumminkaan pitkään
jaksanut kuulla hänen korvia halkaisevaa kirkumistaan eikä kestää
masentumatonta itsepintaisuuttaan. On tunnustettava, että tyttö
nuoruudestaan ja isän pahasta maineesta huolimatta, jossain määrin
oli häntä etevämpi sekä rajuluontoisuudessa että tahdon voimassa.
Se täytyikin isän vähitellen myöntää, eikä hän siitä pitäen sille
nauranut, vain piti sitä melkein jonkinlaisena ansiona.

-- Tuota pikku äkäpussia on mahdoton kesyttää, oli hänen tapana
sanoa. -- Ei ihmiset eikä perkeleet voi häntä masentaa. Jos minä
vaikka musertaisin kaikki luut hänen ruumiissaan, niin hän sittenkin
kuolemahetkeensä asti minua haukkuisi ja uhkaisi.

Totta onkin, että jos tytöllä olisi ollut tuhannesosakaan sitä
rajuluontoisuutta, jota hän joka päivä häikäilemättä ilmaisi, eikä
olisi ollut niin kaunis ja vilkas, niin Jeoffrey herra varmaan
minkäänlaisia omantunnonsoimauksia tuntematta olisikin musertanut
kaikki luut hänen ruumiissaan. Mutta hänen kauneutensa näyttä tunti
tunniltaan enenevän, ja onneksi se oli juuri sitä laatuakin, joka
isää enin miellytti. Kymmenvuotiaana hän oli pitkä kuin vankka,
kaksitoista vuotias poika, ryhtiänsä ja vartaloansa olisi Diana
jumalatarkin voinut kadehtia. Pitkät jäsenensä olivat kaunismuotoiset
ja niin voimakkaat, että katsojain täytyi niitä ihailla ja ihmetellä.
Isänsä opetti häntä ratsastamaan mukaansa metsästysretkille, ja kun
hän näyttäytyi hevosen selässä, polvihousuihin, ratsastussaappaisin
ja punaiseen takkiin puettuna, joutui koko metsästysseurue
haltioihinsa. Hän oppi aikaisin mielistelemään ja kauniita silmiään
käyttämään, mutta totta puhuen niin hänen silmäyksensä eivät
koskaan olleet hiukeavia, mutta aina vaan ylpeitä ja masentavia.
Hänen tapansa oli ylenkatseellisella vilkkaudella vain viekoitella
muita hiukeamaan. Viisitoista vuotiaana hän oli koko kreivikunnan
puheaiheena ja -- totta puhuaksemme -- myöskin pahennuksena. Seutu,
jossa hän asui, oli melskeistä metsästysaluetta, jossa hevoset saivat
karata leveiden ojien ja korkeiden pensasaitojen yli ja siellä
oli kivikkomäkiä ja kankaita, joilla hevosten annettiin nelistää,
eikä siellä paljon välitetty kauniista tavoista tahi hyvästä
kasvatuksesta. Mutta sen pahimmissakin osissa löytyi kumminkin tuolla
täällä vakavia rouvia, jotka paheksuivat ja suuresti ihmettelivät
Klorinda neidistä kuullessaan.




NELJÄS LUKU.

Kirkkoherran vierailu ja Klorinda neidin syntymäpäivät.


Mutta vaikka tyttö eleli tänlaista sivistymätöntä, melkeinpä raakaa
elämää, ja vaikka hänen luonteeltaan puuttui järjestetyn kasvatuksen
vaikuttamaa hillitsemiskykyä, niin ei kukaan, joka sattui hänen
kanssaan yhteen, voinut olla huomaamatta hänen terävä-älyisyyttään,
selvää järkeään ja masentamatonta nerokkaisuuttaan. Hän oli aina
täysin tietoinen siitä, mitä halusi voittaa ja mitä välttää, ja
kerran päätettyään saavuttaa jotakin, osotti hän senlaista viekkautta
ja kekseliäisyyttä, ja senlaista valtaa itsensä ja muiden yli,
että se raivasi tieltään kaikki esteet. Hän ei koskaan erehtynyt,
siitä syystä ettei hän voinut tunteittensa ilmauksia hillitä, ja
laskiessaan kiukkunsa valloilleen tapahtui se siitä syystä, että hän
niin tahtoi ja että hän tiesi sillä ei mitään alttiiksi panevansa.
Senpä tiesivät vallan hyvin Jeoffrey herran iloiset toveritkin hänen
kanssaan ilvehtiessään.

-- Jos hänellä olisi salaisuus säilytettävänä, sanoi Eldershawe, --
niin sitä ei kukaan voisi hänestä houkutella eikä pelottaa, ja se on
naisella ihmeteltävä ominaisuus.

Päivät pitkät seurusteli hän isänsä ja tämän juomatoverein kanssa.
Puolittain häntä kohdeltiin kuin poikaa ja puolittain kuin
jonkunlaista kuningatarta, kunnes hän täytti neljätoista vuotta. Hän
ratsasti ja metsästi, ampui lintuja, ajoi täyttä karkua ojain ja
pensasaitain yli, hänellä oli valtikka meluavissa juomingeissa ja hän
mielisteli noita vanhoja miehiä, ikäänkuin hän ei ijällään arvelisi
muuta tehdäkkään.

Mutta eräänä päivänä kun hän isänsä seurassa oli käynyt
metsästämässä, ratsastaen Rakelia, jonka hän oli omakseen saanut, ja
punaiseen takkiinsa, polvihousuihin ja ratsastussaappaisin puettuna,
lähetti muuan hänen äiti vainajansa elossa olevista sukulaisista
kirkkoherransa varoittamaan ja neuvomaan Jeoffrey herraa, ettei hän
vastedes antaisi tyttärensä käyttää niin sopimatonta vaateasua.

Se oli todella mieltäjännittävä kohtaus, kun sanansaattaja
tuli viestiänsä tuomaan. Kirkkoherra oli kömpelöliikkeinen ja
kainosteleva, ja hän oli kuullut Wildairs Hallesta ja sen omistajasta
niin monta kummallista juttua, että hän vapisevin sydämin suostui
asiaa toimittamaan. Jos hän kieltäytyi isäntäänsä tottelemasta
menettäisi hän virkansa, ja kun hän siitä seikasta oli vallan varma,
niin ei muu auttanut kuin vyöttää kupeensa ja rohkaista mielensä ja
lähteä etsimään jalopeuraa sen omasta luolasta.

Tultuaan isoon etehiseen näki hän siellä ensimäiseksi pitkän,
kauniin nuorukaisen, jolla oli pitkä, vankka, musta tukka ja yllä
punainen metsästystakki. Hän leikki koiran kanssa, antoi sen hyppiä
ratsuruoskansa yli ja nauroi ja sadatteli koiran kömpelyyttä. Hänen
iloinen, hymyilevä katseensa kohtasi kirkkoherraa, hän nyökkäsi
vastaukseksi miesparan nöyrään kumarrukseen, ja kuunteli kun tämä
alkoi asiaansa selvittää.

-- Minä tulen herranne sukulaisen Twemlow lordin lähettämänä, änkytti
kirkkoherra; -- minulla on käsky etsiä isäntänne käsiini ja jos
mahdollista puhutella häntä, hänen armonsa toivoo että Jeoffrey herra
ottaisi minut vastaan. Twemlow lordi -- --

Kaunis nuorukainen jätti leikin sikseen ja tuli kirkkoherran luo
ryhdillä ja käytöksellä, joka ilmaisi talon nuorta isäntää.

-- Vai Twemlow lordin lähettämänä, virkahti hän.

-- Hänen armonsa ei ole pitkiin aikoihin lähettänyt meille
minkäänlaisia tietoja. Lowatt, missä herra Jeoffrey on?

-- Ruokailuhuoneessa, vastasi palvelija. -- Hän meni juuri sinne,
armollinen neiti.

Kirkkoherra vavahti, niin että leveälierinen hattu putosi kädestään.
"Armollinen neiti!" Se oli siis hän -- tuo kaunis nuori olento,
joka oli kyllin pitkä ja vahva varreltaan ollakseen komea miehenkin
vaatteissa. Hän nosti ylös hattunsa ja kumarsi niin syvään että
hatun lieri lattiaa veti. Hän ei ollut tottunut naisten hymyileviin
silmäyksiin, hänellä kun oli sijansa Twemlow lordin ruokapöydän
alapäässä, johon naisten katseet eivät kääntyneet.

Mutta tämä kaunotar katsoi häneen kuin olisivat omat ajatuksensa
huvittaneet häntä. Vavisten arveli kirkkoherra, että hän kenties
arvasikin hänen asiansa ja tiesi miten isänsä sen vastaanottaisi.

-- Seuratkaa minua, sanoi hän, -- minä vien teidät hänen luokseen.
Hän ei muutoin ottaisi teitä vastaankaan, hän kun ei juuri lordia
rakasta. Ylpeällä ryhdillä hän astui edeltä ja kirkkoherra seurasi
silmät maahan luotuina, etteivät katseensa pääsisi harhailemaan
papilliselle puvulleen sopimattomalla tavalla. Senlaiset jalat
ja senlaiset -- --! Hänestä oli turvallisempaa ja soveliaampaa
luoda katseensa kattoon kuin olisi hän rukouksissa. Jeoffrey herra
seisoi viinapöydän ääressä kädessään olutpullo, hän oli näet juuri
satularyyppyä ottamassa. Nähdessään vieraan ja päällepäätteeksi papin
rypisti hän kummeksien kulmiaan.

-- Mitäs nyt! huudahti hän. -- Mitä sinä, Klo, nyt mielit? Ei minulla
ole aikaa saarnoja kuunnella.

Klorinda neiti meni viinapöydän luo, täytti maljan ja otti sen
mukaansa ruokapöydälle, jonka laidalle hän istuutui toisella
jalallaan nojaten lattiaan ja toinen ilmassa roikkuen.

-- Saatpa nyt joutaa, isä, virkkoi hän hymyillen, niin että valkoiset
hampaansa hohtivat. -- Tämä herra on Twemlow lordin kirkkoherra,
jonka hän on lähettänyt tänne teitä nuhtelemaan, pyynnöllä että
tahtoisitte kuulla häntä.

-- Hitolle kaikki nuhteet ja Twemlow lordi kanssa! ärjäsi Jeoffrey
herra, joka oli huonoissa väleissä lordin kanssa ja katkerasti
vihjasi häntä. -- Mitä tuo tekopyhä tomppeli arvelee?

-- Herra, änkytti lähettiläs parka, -- hänen armonsa on -- on hyvin
huolestunut -- kuultuaan että -- -- --

Pöydän laidalla istuva kaunotar otti maljan huuliltaan ja nauroi.

-- Kuultuaan että tyttäresi ratsastaa metsästämässä polvihousuihin
puettuna ja käyttäytyy sopimattomasti, mokoma tytön heilake, huusi
hän, -- ja sentähden hänen armonsa nyt lähettää kirkkoherransa
pitämään siitä pienen saarnan -- kun hän ei pidä soveliaana itse
tulla. Sehän asianne on, korkea-arvoinen herra?

Kirkkoherra raukka kalpeni, sillä hän oli huomannut miten veret
nousivat Jeoffrey herran kasvoihin tyttärensä puhuessa.

-- Armollinen neiti, änkytti hän kumartaen -- armollinen neiti,
pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta jos suvaitsisitte -- -- jos
suvaitsisitte antaa minun --

Klorinda laski maljan pöydälle, maksautti suutaan, pisti kädet
housuntaskuihin ja laukesi äänekkääsen nauruun; se oli kuin soittoa
tuo heleä täyteläinen nauru, jota vanhemmiten lukuisat ihailijansa
sointuvissa runoissa ylistelivät.

-- Josko suvaitsisin mennä tieheni, että saisitte vapaasti puhua,
kun te muka nuoren naisen läsnäollessa kainostelette, jatkoi hän.
-- Mutta minä en nyt suvaitse sitä tehdä, ja kun jään tänne, niin
läsnäoloni suojelee teitä.

Suojelusta hän todella tarvitsikin. Jeoffrey herra alkoi kauheasti
sadatella. Hän kirosi sukulaistaan ja kirkkoherraa, heidän
julkeutensa lähestyä häntä sai hänet raivoon ja hän vannoi antavansa
hänen armolleen selkään, milloin vain hänet yhyttäisi, kirkkoherran
uhkasi hän potkituttaa ulos porttien ulkopuolelle. Mutta Klorinda
neiti oli hyvällä tuulella ja piti leikkinä koko asiaa. Hän nauroi
isänsä raivoa, jota kirkkoherra kalpeana ja epätoivoisen näköisenä
kuunteli.

-- Suljeppas suusi hetkeksi, isä, huusi hän isän pahimmin peuhatessa,
-- että hänen korkea-arvoisuutensa saa sanoa meille asiansa. Emmehän
vielä ole sitä edes kuulleetkaan.

-- Minä en tahdo sitä kuullakkaan! ärjyi Jeoffrey herra. -- Luuletko
sinä, että minä aion hänen hävyttömyyksiään kuunnella! Se ei ikänäni
tapahdu!

-- Mikä asianne olikaan? kysyi Klorinda neiti kirkkoherralta. --
Ette voi palata kotia sitä toimittamatta. Sanokaa se minulle. _Minä_
tahdon että se sanotaan.

Kirkkoherra hypisteli hattuaan, kalpeana ja silmät pelvosta maahan
luotuina.

-- No mies, rohkaise nyt mielesi, sanoi Klorinda. -- Minä autan
sinua. Sano pois asiasi!

-- Luvallanne armollinen neiti, -- se kuului näin, änkytti
kirkkoherra. -- Hänen armonsa käski minun sanoa korkeasti
kunnioitetulle isällenne -- että ellei hän pyydä teitä heretä
käyttämästä noita -- noita --

-- Polvihousuja, jatkoi Klorinda lyöden kättä polveen.

Kirkkoherra punastui kainoudesta, vaikka hän tavallisesti oli
kasvoiltaan kellertävän kalpea.

-- Niin ei kukaan aatelismies, jatkoi hän yhä vaikeammin saaden
sanoja suustaan, -- suuresta kauneudestanne huolimatta -- -- ei
kukaan aatelismies -- --

-- Tahtoisi naida minua? lopetti Klorinda neiti lauseen suopealla
laupeudella.

-- Sillä jos teidän -- jos nuoren naisen annetaan käyttäytyä tavalla,
joka saattaa hänet pahamaineiseksi, niin hän ei voi mennä naimisiin
tuottamatta suvulleen häpeää -- ja -- ja --

-- Ja voisi käydä hullumminkin! virkahti Klorinda neiti ja nauroi
että seinät kaikuivat.

Jeoffrey herra oli kiukusta haljeta. Tyttärensä pidätti häntä,
kun hän yritti heittää maljansa kirkkoherralle päähän, ja työnsi
pappiparan huoneesta ulos ottaen lattialta hatun, jonka hän kiireessä
ja peljästyksissään oli pudottanut ja pisti sen hänelle käteen.

-- Tervehtäkää hänen armoansa lordia, sanoi hän nauraen, -- että
_minusta_ hän on oikeassa -- ja että minä kyllä pidän huolta siitä,
ettei hän minusta häpeää saa.

-- Toden totta, isä, sanoi hän takaisin palattuaan -- tuo -- eräs
ruma sana -- vanha poika -- kenties ei ole niinkään typerä. Minä
puolestani aion tehdä hyvät naimiskaupat, enkä minä tiedä tässä
seudussa ketään, joka minulle sopisi, paitsi lordi Dunstanwolde;
hänestä sanotaan, että hän hylkii kaikkia naisia, jotka eivät ole
kainoja, ja polvihousuni kenties olisivat hänestä säädyttömät. Minä
en enää käytä niitä metsästyksillä.

Lupauksensa hän pitikin, vaikka hän pari kertaa iloisella tuulella
ollessaan ja kun isällä oli vieraina niitä tovereita, joista hän
enin piti, esiintyi heidän seurassaan hienoimmissa miesvaatteissaan
ja hurmasi heidän viinistä verestäviä silmiään kauneudellaan ja
rohkealla käytöksellään.

Hänen viidentenätoista syntymäpäivänään laittoi Jeoffrey herra isot
päivälliskestit iloisille tovereilleen. Klorinda neiti määräsi itse
ettei juhlaan saisi naisia kutsua; sillä hän suvaitsi ilmoittaa,
ettei hän vastedes enää ottaisi osaa senlaisiin kemuihin, hän kun
oli kyllin älykäs tajuamaan, että hän oli liian vanha lapsellisiin
hullutuksiin ja että sillä ijällä jo pitäisi alkaa naimistakin
ajatella.

-- Tästä lähtien minä kyllä saan naisten seurassa ikävystyä, sanoi
hän. -- Sinä olet huono naittaja, isä, muutoin kyllä sitä asiaa
minun puolestani valvoisit. Mutta sinä et ole kertaakaan ajatellut,
ettei minulla ole äitiä, joka puolestani voisi pyydyksiä asetella
ja opettaisi minua nuoriin miehiin helliä silmäyksiä heittämään.
Tästä lähtien täytyy minun käyttää laahus ja pönkkähameita ja
kasvolaastaria ja vilkuilla viuhkan takaa, -- kunnes vihdoin, jos
hyvin osaan kortit asetella, joku mahtava lordi iskee silmänsä minuun
ja mieltyy kauneuteeni ja käytökseeni.

-- Kauneuteesi kyllä Jumal'auta joka ikinen mies mieltyy, nauroi
Jeoffrey herra, mutta tuskinpa käytökseesi, pelkään minä. Sinulla on
huonot tavat, ja ne ovat käyneet toiseksi luonnoksesi.

-- Ne ovat synnynnäisiä, vastasi Klorinda neiti. -- Minä olen ne
isältäni perinnyt, eikä hän ole tehnyt mitään parantaakseen niitä.
Mutta nyt -- hän niiasi syvään ja oli niin hävyttömän ja säteilevän
kaunis, että isä melkein lumoutui -- nyt syntymäpäiväni jälkeen minä
parannan tapojani. Mutta tänä iltana minä pidän lystiä viimeisen
kerran.

Kun vieraat tuona muistettavana iltana marssivat tammella
laudoitettuun ruokailuhuoneesen, löysivät he nuoren, ylimielisen
emäntänsä siellä odottamassa, hän oli heistä kauniimpi ja rohkeampi
kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli yllään polvihousut valkoisesta
silkistä, vaalean punainen hopearuusuilla kirjailtu silkkitakki,
valkoiset silkkisukat ja isoilla hohtokivisoljilla koristetut
kengät, joista näkyi niin pyöreät, voimakkaat ja kauniit pohkeet ja
niin sievä, rintava jalka, että vieraat vannoivat, etteivät kellään
naisella olleet semmoisia nähneet.

Hän seisoi hajasäärin uunin edessä selin tuleen ja tervehti
sisääntulijoita nenäkkäillä sukkeluuksilla. Tukka oli puuteroittu,
mustien silmäinsä tulinen säihke lumosi miehet, ja poskensa
punottivat kuin kypsät kranaattiomenat. Nenänsä oli kauniin kaareva,
huulet purppurapunaiset, kaula pitkä ja notkea ja leuka pyöreä ja
kuoppainen. Hänen kauneutensa oli lumoavaa ja hän ylvästelikin
sillä mielellään. Jeoffrey herra oli jo vanhanpuoleinen mies, hän
oli naimisiin mennessäänkin jo neljänkymmenen vanha. Useimmat
hänen ystävistäänkin olivat hänen kanssaan yhtaikaiset. Klorindan
seuralaiset eivät siis nuorukaisia olleet. Mutta tänä iltana oli
vieraiden joukossa eräs muukalainen. Hän oli muutaman vanhemman
herran sukulainen ja nykyään hänen vieraanaan. Kaikki pitivät
hänestä, hän kun nuoruudestaan huolimatta oli aika hulivili, rohkea
ratsastaja ja metsästäjä ja valmis antautumaan rakkausseikkailuihin
ja vehkeilyihin. Hän oli melkein yhtä kaunis kuin itse Klorinda
neiti. Vartalonsa oli kaunis, solakka ja voimakas, kasvot kauniit ja
iho verevä, vaalea tukkansa valui kiharoina hartioille ja miehevästä
voimakkuudestaan huolimatta olivat hänen jalkansa ja pohkeensa yhtä
kaunismuotoiset kuin Klorindankin.

Hän oli neljänkolmatta vanha ja Klorinda vain viidentoista, mutta
tämän pitkä, voimakas vartalo teki hänen nuorukaisen vertaiseksi,
ja nuo kaksi kaunista, hienosti puettua nuorta miestä, kun ne siinä
vastakkain hymyilivät, olivat kuin kaunis eriskummallinen kuvamaalaus.

Pääkaupungin hienossa maailmassa oli nuorukaisen kauneus ja
seikkailunhalu hyvin tunnettu. Nuoruudestaan huolimatta osasi hän
hyvin naisten sydämet voittaa. Epäiltiin hänen salaa pyrkivän muodin
määrääjäksi sekä kaunotarten että vaateasujen suhteen. Taidokkaasti
hän osasi heittää helliä silmäyksiä naisiin ja lörpötellä
rakkaudesta. Ja kun hänellä oli kauniit, siniset silmät, kaunis
vartalo ja sievät, valkoiset kädet, niin hän oli hyvin varustettu
valloituksiaan varten. Ruokapöydässä heitti hän jo Klorindaan palavia
silmäyksiä. Hän oli Lontoossa kuullut kerrottavan tästä nuoresta
tytöstä, joka oli kasvanut isänsä toverien, hänen koirainsa ja
hevostensa seassa ja että hänestä kasvaisi kaunotar, jonka rinnalla
Lontoon naisten kauneus olisi mitätön. Hän joutui aivan epätoivoon
kuullessaan Klorindan vannoneen heittävänsä miesvaatteiden pitämisen,
sillä hän halusi hartaasti nähdä minkälaisia suloja kantamansa
pojanpuku paljastaisi. Kun hän sukulaiseltaan kuuli, että tyttö
syntymäpäivänään kantaisi sitä viimeisen kerran, innostui hänkin
sinne menemään ja sukulaisensa toimitti hänellekkin kutsun kestiin.
Ensi silmäyksellään nuori kaunotar jo lävisti hänen herkkätuntoisen
sydämensä kuin tikarilla. Hänen vertaistaan kauneudessa ei
nuorukainen ollut vielä ennen nähnyt. Ja hänen käytöksensäkkin oli
omiaan vanhemman ja vakavammankin miehen sydäntä sytyttämään.

Jos Klorinda olisi ollut hellämielinen tenhotar, niin olisivat
he jo viinipullojen pöytää kierrellessä lempeitä silmäyksiä
vaihtaneet, mutta Klorinda neidillä ei ollut vähintäkään taipumusta
helläsydämisyyteen. Arkailematta kohtasi katseensa nuorukaisen
tulisia silmäyksiä, mutta hän ei alentunut niihin vastaamaan.
Hän näytteli sukkeluudella ja innolla nuorukaiseksi puettua
kaunotarta. Iloiset tilanomistajat, jotka niin kauan olivat
olleet hänen leikkitovereinaan, katselivat häntä mieltyneinä ja
nauroivat katketakseen hänen sukkeluuksilleen. Heidän pilapuheensa
ja mielistelynsä ei juuri säädyllistä ollut, mutta häntä ei
oltu säädyllisyyteen ja häveliäisyyteen kasvatettukaan ja hänen
mielestään kuului tämän illan huviinkin, että he käyttäytyivät niin
kuin hänen valepuvulleen parhaiten sopi. Vaikka maalla kasvaneena
oli hän aina ujostelematta seurustellut hienon maailman tapoihin
tottuneiden miesten kanssa, ja niiltä oppinut niin paljon, että
hän viisitoistavuotiaana tunsi kaikki vehkeet ja juonet yhtä hyvin
kuin neljäkymmenvuotiaanakin. Näihin asti ei hänen kumminkaan ollut
tarvinnut niitä käyttää, kun harvoin joutui ikäistensä seuraan, ja
nekin olivat senlaisia, joita hän suvaitsi moukiksi nimittää.

Mutta se nuori herra, joka tänä iltana oli seurassa mukana, ei
ollutkaan moukka, vaan pääkaupungin keikareita. Hänen nimensä
oli John Oxon ja hän oli vasta päässyt nimen ja kauniin tilan
omistajaksi. Hänen kätensä olivat yhtä valkoiset ja sormuksilla
koristetut kuin Klorinda neidinkin, hänen pukunsa oli viimeistä
muotia ja vaaleista kiharoista levisi hienon ranskalaisen hajuveden
lemu, jonka nimeäkään ei Klorinda neiti tiennyt.

Mutta vaikka tämä hyvin huomasikin kaikki nämä edut ja piti niitä
arvossa, sai tuo nuori herra kumminkin harmikseen havaita, että
hän vaan ylpeällä hymyllä kohtasi hänen lemmen silmäyksiään, eikä
kertaakaan edes punastunut tahi silmiään maahan luonut. Mutta hän
vannoi ennen kemujen loppua saavansa tilaisuutta kuiskata hänelle
jonkun hellän sanan, ja koetti olla kärsivällinen kunnes odotettu
tilaisuus sattuisi.

Kun ruoka oli kannettu pois ja viinipullot ja maljat asetettu
pöydille, hyppäsi Klorinda neiti tuolilleen seisomaan, katseli
hymyillen seuraa, pisti kädet keikarimaisesti taskuihin, oikaisihe
suoraksi ja asetti yhteen pienet jalkansa ja kaunismuotoiset pohkeet.
Kaksikymmentä paria miesten silmiä ahmi hänen kauneuttaan, mutta
vastapäätä istuvan nuorukaisen silmät olivat kaikista hehkuvimmat.

-- Katselkaa viimeisen kerran kaunista vartaloani! huusi Klorinda
raikkaalla, täyteläisellä äänellään. -- Sen alapuolesta te ette
tästedes paljoa näe, kun pönkkähameet ja laahustimet peittävät sen.
Katsokaa nyt viimeisen kerran, ennen kuin puen itseni poimukkeihin ja
naisten koristuksiin.

Ja kun he kohottivat täytetyt maljansa ja huusivat hänelle
leikillisiä mieltymyssanoja, alkoi hän laulaa tallirengiltä opittua
laulua ja lauloi sen liritellen kuin leivo.

Ei kukaan seurasta ollut tottunut osottamaan hänelle naiselle
tavallista kohteliaisuutta. Se ei juohtunut kellekkään mieleen, he
kun jo niin kauan olivat tottuneet häntä poikana pitämään, ja kun hän
lopetti laulunsa, hyppäsi alas tuolilta ja juoksi ovea kohti, niin
tuli herra Oxonille kauan odotettu hetki. Hän riensi edeltä ovelle
ja avasi sen syvään kumartaen, käsi sydämellään ja vaaleat kutrit
kasvoille valuen.

-- Te riistätte meiltä tilaisuuden hurmautua kauniista muodoistanne,
armollinen neiti, sanoi hän matalana, kiihkeällä äänellä. -- Mutta
toden totta tulee teidän vain _yhdelle_ suoda onni katsella niin
täydellisiä suloja.

-- Täytän tänään viisitoista vuotta, eivätkä silmäni ole vielä häntä
nähneet, sanoi Klorinda.

-- Kuinka sen tiedätte, armollinen neiti? kysyi hän vielä syvempään
kumartaen.

Klorinda nauroi raikasta nauruaan.

-- Enpä tosiaan tiedäkkään, vastasi hän. -- Hän voinee olla täällä
tänä iltana, tässä seurassa ja senpä tähden kiiruhdankin pukeutumaan
häveliäisyyteni kaapuun.

Hän viittasi nuorukaiselle miellyttävällä keikarimaisella tavallaan
ja katosi.

       *       *       *       *       *

Kun ovi hänen peräänsä sulkeutui ja herra John Oxon palasi
pöytään, vallitsi seurassa hetken aikaa ikävä mieliala. Mutta kun
nämä juopottelevat maalaisherrat eivät olleet liian tunteellisia
eikä teräväpäisiä, niin he eivät myöskään olleet tietoiset
alakuloisuudestaan ja todellisen iloisuuden puutteestaan. Ikäväänsä
haihduttaakseen täytettiin lasit ja malja toisensa perään
tyhjennettiin, ja naururähäkkä ja melu oli kohta ennallaan.

He puhuivat parhaastaan nuoresta leikkitoveristaan, jonka he nyt
himmeästi tunsivat kadottavansa, he ilvehtivät Jeoffrey herran
kanssa, kertoivat kohtauksia Klorindan lapsuudesta ja vertailivat
hänen tuoretta kauneuttaan niihin naisiin, jotka olivat tunnustettuja
kaunottaria.

-- Niiden joukossa hän tulee purjehtimaan kuin kuninkaallinen
sotalaiva, sanoi muuan, -- ja hänen loistonsa himmentää kaikki muut
aivan kuin ilotulitus talipätkän.

Kello löi kaksitoista ennen kuin hän palasi takaisin. Juuri kun
viimeinen kellonlyönti helähti, avattiin ovet ja Klorinda ilmestyi
kynnykselle. Molemmin puolin häntä seisoi kammarineitsy, ne kantoivat
korkealla hänen päänsä päällä hopeajaloissa palavia vahakyntteliä,
niin että hän oli kuin valovirran keskessä.

Hänen pukunsa oli paksusta purpura ja hopea brokadista, ja hänellä
oli yllään leveä pönkkähame, josta hoikka vyötärys kukanvarren tavoin
kohosi; musta tukkansa oli korkealle kammattu ja sitä kaunisti
jalokivi koriste, timantteja välähteli valkoisella kaulalla, ja hän
oli niin häikäisevän kaunis, että koko seura hänet nähdessään kavahti
seisoalleen.

Hän niiasi syvään ja seisoi siinä heidän edessään pää ylpeästi
taaksepäin heitettynä ja suu pilkallisessa hymyssä. Hän katsoi heitä
kuin mahtava kaunotar alamaisiaan.

-- Polvillenne! huusi hän, -- juokaa polvistuneina maljani. Tästä
hetkestä pitäin täytyy kaikkein miesten näin nöyrtyä, -- kaikki,
joita minä suvaitsen silmäilläkkään.




VIIDES LUKU.

"Minua ei keksitä."


Tästä lähtien ei Klorinda enää metsästänyt pojanvaatteissa, hän
käytti vain silkkipukuja, hienoimmasta pellavakankaasta tehtyjä
vaatteita ja kalliita pitsejä. Ahkerasti täytyi kammarineitsyen
ommella uusia pukuja ja valmistaa hyvän hajuisia hajuvesiä; neidille
piti niin usein muuttaa pukuja ja kammata tukka jollakulla uudella
tavalla, että elämä palvelija raukasta tuntui raskaalta taakalta.
Ennen oli tämä palvelus, emännän kiukkuisuudesta huolimatta,
ollut huokeaa ja mukavaa, mutta nyt oli aivan toista. Klorinda
neidille ei löytynyt vertaista vaativaisuudessa ja kiivaudessa,
kun häntä ei mieltä myöten osattu koristella. Vierasten naisten ja
herrain läsnäollessa suvaitsi hän nyt kyllä käyttää sivistyneempää
kieltä ja paremmin hillitä itseään, mutta ollessaan kahden kesken
kammarineitsyn kera vaatetushuoneessa oli hän jos kuin hävytön,
kun eivät nauharuusut ja pönkkähameet sattuneet mieleisiään.
Tässä piilopaikassaan sadatteli hän ja pieksi kammarineitsyttään,
kiskoi yltään puvun ja tallasi sitä jaloillaan tahi viskasi
hiusvoidepurnukat tyttöraukalle päähän. Ja tätä omavaltaisuutta
harjoitti hän niin sukkelasti ja häikäilemättä, että häntä palveltiin
verrattoman joutuisasti ja suurimmalla alamaisuudella.

Sama rohkeus ja taipumaton tahdon voima, jolla hän aikaisimmasta
lapsuudestaan oli tottunut panemaan tahtonsa täytäntöön, auttoi
häntä nytkin saamaan aikaan sen, mitä hän naisellisella viekkaudella
oli päähänsä pannut, että nimittäin kauneudellaan voittaa koko
kreivikunta ja hallita yksinvaltiaana sen tunnustettuna kaunottarena,
kunnes hänen onnistui voittaa rikas ja ylhäinen puoliso.

Yleistä hämmästystä herätti kaikkialla se sanoma, että neiti Klorinda
Wildairs oli muuttanut kummalliset ja sopimattomat tapansa ja että
hänestä oli tullut sukunsa ja kauneutensa arvoinen hieno ja hyvin
kasvatettu nuori nainen. Tämä ilmeni ensi kerran, kun hän eräänä
sunnuntaina tuli kirkkoon neiti Wimpolen ja molempain sisartensa
seurassa, joiden rumuus, moukkamainen käytös ja halpa vaateasu
oli sopivana taustana Klorinda neidin lumoavalle kauneudelle.
Hyvin harvoin Wildairs Hallen isot vaunut pysähtyivät kirkkotarhan
portille, joskus vain sunnuntai-aamuina pitkän loman perästä, kun
Jeoffrey herra sattui hyvälle tuulelle ja kuski oli taipuvainen,
sai neiti Wimpole oppilaineen ajaa jumalanpalvelukseen. He astuivat
tavallisesti jalan ja lämpimällä säällä saapuivat he kirkkoon kasvot
tulipunaisina ja kiiltävinä ja sateella ja likaisella kelillä hameet
lian vallassa.

Mutta kun hovin vaunut tänään ajoivat kirkolle, olivat hevoset hyvin
suitut, kuski oli siistissä puvussa ja lakeijan seuraama, joka
hyppäsi alas vaunujen ovea avaamaan.

Tyhjäntoimittajat kirkkotarhassa ja kirkkoon menijät tuijottivat
silmät selällään tuota ihmeellistä näkyä, ne kun eivät koskaan olleet
senlaista nähneet eikä kuulleet.

Viimeisen muodin mukaan puettuna silkkiin ja hopeapitseihin astui
Klorinda neiti alas vaunuista ylpeänä kuin kuningatar, ja niin
majesteetillisen rauhallisena kuin olisi hän kaiken ikänsä senlaisia
vaatteita kantanut ja säädyllisesti joka sunnuntai käynyt kirkossa
aina siitä asti kun pääsi ulos lastenkammarista.

Hänen sisarensa ja opettajatar ujostelivat eivätkä näyttäneet
tietävän mihin silmänsä loisivat, mutta Klorinda neiti kulki
eteenpäin pää pystyssä ja ylpeällä ryhdillä. Kun hän astui sisään
pääovesta, siirtyi siitä muuan nuori herra syrjään ja tervehti
syvällä kumarruksella. Klorinda katsahti häneen ja vastasi
tervehdykseen suloudella, joka sai katsojat ihailusta vaikenemaan.
Useimmat alhaisemmasta kansasta eivät tuota herraa tunteneet, mutta
jotka vähänkään olivat yhteydessä seudun aatelin kanssa, tiesivät
että se oli sukulaisensa luona Eldershawe Parkissa vieraileva herra
John Oxon.

Ainoastaan Klorinda neiti itse tiesi miten hän sen sai aikaan,
että hän kirkossa käytyään myöskin ilmestyi muualla. Häntä
nähtiin päivällisillä hienoissa perheissä sekä iltakemuissa
ja tanssiaisissa. Kaikkialla missä hän näyttäytyi, loisti hän
ihmeellisellä kauneudellaan naimaikäisiä tyttäriä omistavien äidein
suureksi mieliharmiksi. Ja kerran seuraan päästyä oli mahdoton
häntä syrjäyttää, hän kun oli jalosukuinen, ja hänellä oli sekä
isän että äidin puolelta ylhäisiä sukulaisia ja sitä paitsi hän
hoiti korttinsa erinomaisen taitavasti ja viekkaasti. Ensimäisissä
metsästystanssiaisissaan sytytti hän kaikki kreivikunnan miesten
sydämet tuleen. Silmäinsä tulista säihkettä, jalomuotoisen vartalon
suloutta, naurun heleää sointua ja terävän kielensä ilvehtiviä
sukkeluuksia ei kukaan voinut vastustaa. Niillä aseilla olisi voinut
tusinankin naisia varustaa, mutta nyt hän yksin omisti ne kaikki ja
siinä oli vielä ensimäisen nuoruuden tuoresta, viehättävää suloakin.

Hän pani niin monen miehen pään pyörälle ja antoi aihetta niin
moneen riitaan, ettei hän olisi ehtinyt niitä yhden yön kuluessa
laskeakkaan. Hän meni isänsä kanssa vaunuilleen ihailijajoukon
seuraamana, joista jokainen oli valmis toisensa lävistämään
kaunottaren suoman hymyn takia. Hymynsä oli hurmaava, mutta siinä
tuntui aina ivan tahi ylenkatseen vivahdusta, joka teki sen
muistettavammaksi, kuin jos se olisi ollut lempeämpi.

Eräs mies löytyi kumminkin, joka hänen ylpeässä katseessaan ei
pelkkää ylenkatsetta huomannut, mutta tämä mies oli tottunut lempeään
kohteluun ja olisi nytkin toivonut hellempiä silmäyksiä, kuin mitä
hänelle suotiin. Nuori herra John Oxon oli näet näissä tanssiaisissa
ollut naisten suosikki, niinkuin Klorinda oli miesten. Kaksi tanssia
vain oli Klorinda hänelle suonut, mutta toiset kavaljeerit eivät
voineet siitäkään kerskailla ja katselivat häntä karsain, kateellisin
silmin.

Jeoffrey herra oli tänä iltana tarkannut tytärtään, kun hän istui
juopottelijain, keikarien ja kunnon maalaisherrain ympäröimänä,
ja oli ihka uudella tunteella pannut huomiolle näiden kiihkeän
suosittelemisen. Sen verran kuin hän ylipäänsä kykeni rakastamaan
muita kuin itseään, oli hän oppinut rakastamaan tuota nuorta,
kaunista äkäpussia, joka oli hänen omaa lihaansa ja vertansa ja
kenties siitäkin syystä, että hän oli ainoa, joka oli koskaan häntä
pelännyt, vain oli aina osannut taivuttaa hänet oman tahtonsa mukaan.

Vaunujen vieriessä eteenpäin katsahti hän tytärtään, joka istui siinä
hänen vierellään suorana ja upeana aikaisessa aamuvalossa ja oli niin
raitis, verevä ja kirkassilmäinen, kuin olisi hän vasta vuoteeltaan
noussut ja pessyt kasvonsa aamukasteessa. Jeoffrey herra ei enää
ollut niin juovuksissa kuin sydänyön aikana, mutta ei ollut aivan
selväkään vielä.

-- Sinä olet peijakkaan kaunis, Klo! virkkoi hän. -- En ole koskaan
kauniimpaa naista nähnyt!

-- En minäkään ole, vastasi Klorinda, -- ja siitä kiitän taivasta.

-- Hävytön sinä olet, senkin kaunis lutka, nauroi isä. --
Dunstanwolde vanhus ihastui sinuun tänä iltana. Hän ei saanut
silmiään sinusta, kerran sinut huomattuaan.

-- Sen asian tiedän minä paremmin kuin sinä, isä, sanoi nuori
kaunotar. -- Ja minä näin, ettei hän voinut, vaikka olisi
tahtonutkin. Ellei ketään nuorempaa ja rikkaampaa aatelismiestä
ilmesty, niin on hän tuleva puolisokseni.

-- Sinulla on tarkka silmä ja terävä äly, sanoi Jeoffrey herra
vilkaisten häneen -- hänen päähänsä kun äkkiä pälkähti uusi ajatus.
-- Etkä sinä koskaan tuhmuuksia tekisi, sen päältä minä uskallan
vaikka veikan panna. Kyllä ne sinua tiukalla pitävät, eikä niiden
lemmenlaverruksia ole aivankaan helppo vastustaa, mutta minun ei
tarvinne nousta hevosen selkään ja pistolit tuppeihin varattuna
ratsastaa hakemaan kunniatonta roistoa, pakottaakseni häntä naimaan
sinua, niinkuin Chris Crowellin täytyi tehdä nuorimman tyttärensä
takia. Mutta sinä et koskaan tule tuhmuuksia tekemään, -- vai kuinka,
Klo?

-- Minäkö, en, vastasi tämä. -- Ole siitä varma. _Minua_ ei keksitä.

Voitollisen kaunottaren osaa näytteli hän niin taitavasti, ettei
viekkain äitikään olisi voinut paremmin hänen asioitaan asetella.
Kosijat tappelivat hänestä; kunnioitettavat miehet lankesivat
hänen jalkainsa juureen; haaveilevat nuorukaiset kirjoittivat
hänestä runoja, joissa ylistettiin hänen silmiään, valkosta
poveaan, rusoposkiaan ja majesteetillista ryhtiään. Kemuissa hän
kuningattarena hallitsi, kauneuden kilpailuissa oli hän voitollinen
Venus, voittojuhlissa kaikkien hallitsijatar.

Dunstanwolden lordi, jonka suku oli vanhimpia, ja joka omassa
ja lähimmässä kuudessa kreivikunnassa omisti rikkaimmat hovit
ja nuoruudessaan oli nainut rakkaudesta, mutta vuoden kuluttua
kuoleman kautta kadotti sekä vaimonsa että pienen poikansa, oli jo
kauan saattanut kaikki tytöt ja äidit epätoivoon, kun häntä oli
mahdoton saada naimahaluiseksi. Mutta metsästystanssiaisten jälkeen
alkoi tuo sureva aatelismies, joka nyt jo oli vanhemmalla puolen
ikäänsä, taas ottaa osaa seuraelämään, jossa hän ei moneen vuoteen
ollut näyttäytynyt. Eikä monta kuukauttakaan kulunut, ennenkuin
jo yleisesti tiettiin lordin mielistyneen nuoreen kaunottareen ja
luultiin hänen vain odottavan tältä pientä vihjausta, pannakseen
kreivinarvonsa ja tilansa hänen jalkainsa juureen.

Pari vuotta tätä ennen olisi sitä pidetty puolihulluna haaveilijana,
joka olisi viitannutkaan senlaiseen mahdollisuuteen, että tälle
nuorelle naiselle semmoinen kunnia tapahtuisi. Mutta Klorinda
neiti oli häikäisevällä kauneudellaan ja arvokkaalla käytöksellään
kohonnut, senlaiseen asemaan, että nyt löytyi niitä, jotka rohkenivat
epäillä, pitäiskö hän lordia kyllin rikkaana ja arvokkaana
ruvetakseen hänen kreivittärekseen. Harvinaisella etevämmyydellään
hän muka pääkaupunkiin ja hoviin päästyään voisi jonkun herttuankin
siepata.

Neiti Klorinda Wildairsin päiviä muisteli vielä seuraava miespolvikin
päivällispöydässä maljoja tyhjennellessä, vaikka useat ainoastaan
olivat kuulleet isäinsä hänen kauneuttaan kehuvan. Tuntui siltä,
että hänen kauneutensa joka suhteessa oli täydellinen. Hänellä
oli ruumiinmuoto kuin Diana jumalattarella; sysimustat kiharansa
olivat niin pitkät ja tuuheat, että hän voi kääriytyä niihin kuin
kauhtanaan. Isot silmänsä säihkyivät ja vaikka sanottiin, ettei
kukaan koskaan ollut niissä ikävöimisen ilmettä huomannut, niin
ihailijansa joutuivat epätoivoon, ajatellessaan miten hurmaavalla
tavalla ne voisivat rakkautta ilmaista, jos hän nimittäin
alentuisi ketään rakastamaan. Kädet ja jalat, niska, hoikka
vyötäys, ruusunpunainen ja hohtavanvalkoinen iho, pienet korvat,
purppurahuulet, helmenkaltaiset hampaat ja pitkä, valkoinen kaula --
kaikki oli yhtä täydellistä.

-- Hänen sulonsa ovat senlaiset, sanoi muuan hänen ihailijoistaan,
-- että täytyy tyhjentää jokaisen malja erikseen, hänen maljaansa ei
voi kerrallaan juoda niinkuin tavallisen naisen. Ja sulonsa ovat niin
lukuisat, että hänen orjansa hoiperrellen lähtee pöydästä, jos vain
on ne kaikki muistanut.

Muuan seikka oli kumminkin olemassa, joka ei ollut aseena hänen
kädessään, hänellä kun näet ei ollut perintöä. Jeoffrey herra oli jo
niin kauan juopotellut, ettei omaisuudestaan paljoa enää jäljellä
ollut. Hän oli kaatanut metsät ja laskenut tilan rappioon, kun ei
ollut millä sitä ylläpitää. Iso herraskartano, joka ennen oli ollut
komea, vanha linna, oli nyt melkein rauniona. Veistoksilla koristetut
tammilaudoitukset, komeat kammiot ja salit olivat ainoat tähteet sen
muinaisesta loistosta. Kaikki oli myöty mitä myödä voi, eikä ollut
varoja minkäänlaisia. Koko kreivikunnassa ihmeteltiin mistä Klorinda
sai komeat vaatteensa ja kaikki tiesivät vallan hyvin miksei häntä
hoviin viety kuningattaren eteen polvistumaan. Kadehtijat olivat
varmaan tietävinään, että hän säästi valintansa sinne ja kuiskailivat
siitä jotenkin kuuluvasti.

Puhuttiin, että yksi rikas ja ylhäinen aatelismies toisensa perästä
kosi häntä ja jollakin ihmeellisellä tavalla tuli ilmi, että hän oli
antanut kaikille rukkaset. Mutta tiedettiin heidän kumminkin häntä
jumaloivan sa että hän milloin hyvään voisi parhaimmankin heistä
kutsua takaisin. Kaikki olivat häneen rakastuneet, mutta ei kukaan
näyttänyt voivan intohimoansa voittaa, vaikka se olisi ollut kuinka
toivoton tahansa.

Hän oli yhtä teräväkielinen kuin kauniskin. Ja aina valmis antamaan
sanan sanasta. Kun hän ei kenestä sattunut pitämään, ivaili hän sitä
aika tavalla. Sananvaihtoa hänen kanssaan säilytettiin tarkasti
muistissa ja lausumiansa sanoja leviteltiin maailmalle -- hänen
terävä kielensä ja sukkeluutensa oli niin verraton.

Nuori herra John Oxon palasi Eldershavesta takaisin pääkaupunkiin,
jossa hän eräitä viikkokausia huvitteli ja sai uutta mainetta
naissydänten valloittajana. Uusia hajuvesiä ja miekankannattimia
saattoi hän muotiin. Mutta hän kyllästyi kohta näihin voittoihin
ja palasi maalle takaisin, tällä kertaa hän ei kumminkaan mennyt
sukulaisiinsa, vaan itse Jeoffrey herran vieraaksi, joka paljon piti
hänestä, ja meluavalla tavallaan sitä ilmoitteli.

Paljon oli siitä huhuttu, miten Klorinda neiti, jonka käytös ennen
osotti ettei hän tapoihinsa nähden siveysohjeista mitään välittänyt
ja luultiin hänen tehneen sitä tietämättömyydestä, nyt kumminkin
todisti sen vallattomuudesta tapahtuneen, hänen kun nyt huomattiin
parhaimmassa koulussa oppineen taitavaa käytöstä. Luonnollisella ja
majesteetillisellä suloudella seurasi hän säädyllisyyden pienimpiäkin
vaatimuksia. Mutta hänen käytöksessään ei ollut teeskennellyn
turhamaisuuden vilahdustakaan, siinä oli vain ylhäisen aatelisneidin
huolellisen kasvatuksen kautta saavutettua ylpeää arvokkaisuutta.
Ja sen hän oli saavuttanut yksistään suurella älykkäisyydellään ja
taipumattoman tahtonsa voimalla. Muutamat naiset ovat kauniita ja
toiset taas älykkäitä ja teräväpäisiä, mutta Klorinda oli sekä älykäs
että kaunis ja sitä paitsi siinä määrässä rohkea ja lujaluontoinen,
että moni mies olisi voinut häntä kadehtia.

Sukkeluudestaan, purevasta ivallisuudestaan ja sanasutkauksistaan
huolimatta ei hänen käytöksessään ollut kevytmielisyyden
vivahdustakaan. Hän liikkui aina neiti Margery Wimpolen seuraamana,
kuin olisi hän ollut espanjalaisen ylimyksen tytär, jota vain
duennansa läsnäollessa sai puhutella. Neiti Margery raukka oli nyt
päässyt entisistä huolistaan, mutta sai uusia sijaan. Hänen voimansa
ja rohkeutensa kun nyt tuskin riittivät Klorinda neidin röyhkeää
ylpeyttä ja suuria vaatimuksia tyydyttämään.

-- On kuin olisin itse hänen majesteettinsa kuningattaren luona
kammarirouvana, huokaili hän yksinäisinä hetkinään ja kun muuten
sattui uskaltamaan. -- Mutta en luule kuningattarenkaan olevan niin
äksyn ja ankaran. Hän vaatii minua käyttäytymään niin, ettei hänen
tarvitse minua hävetä ja minulla pitäisi olla herttuattaren ryhti.
Voi, kun olen tuntikaudet opetellut niiaamaankin, ettei hän suuttuisi
minuun! Ja minun täytyy tietää mitä kasvojeni milloinkin tulee
ilmaista ja missä saan istua, minun täytyy aina olla käsillä, mutta
en saa mitään nähdä! Joka paikkaan täytyy minun laahustaa ja tekeytyä
miellyttäväksi, vaikka ruumistani kolottaa kun jo olen vanha ja vähä
voimainen.

Muori raukka pelkäsi nuorta holhottiansa ja ihaili häntä samalla,
niin että häntä oli surkea nähdä.

-- Aika älliö hän onkin, tuumaili Klorinda neiti isälleen. -- Mainio
duenna hän olisi nuorelle tytölle, jota tarvitseisi silmällä pitää.
Kymmeniä kertoja päivässä minä voisin hänet pussiin pistää. Minähän
häntä vahdin eikä hän minua! Mutta näyttää siltä, että kaunottarella
aina täytyy olla vartija mukana ja hän kuulee kutsuani kuin koira.
Meillä ei ole varaa parempaan ja hän on jalosukuinen, ja ostettuani
hänelle punaisen silkkipuvun ja uudet päähineet, on hän siksi komea
kuin häneltä voi vaatiakkaan.

-- Dunstanwolden ei tarvitse sinun suhteesi mitään pelätä, sanoi
Jeoffrey herra. -- Sinä olet viisas ja ymmärtäväinen tyttö, Klo.

-- Ei Dunstanwolden eikä muidenkaan, vastasi hän. -- Minä en aio
antaa kellekkään puheen aihetta. Pidä sinä, isä, vain Annea ja
Barbaraa silmällä, ettei rumuutensa viekoittele heitä kellekkään
liiallista hellyyttä osottamaan. Minun kauneuteni on myöskin
rikkauteni!

Kun John Oxon herraa odotettiin vieraaksi vietti Margery neiti
huolellisia päiviä. Hänen tulonsa edellisenä iltana kutsui Klorinda
neidin vaatetushuoneesensa, antaakseen hänelle käskyjä tavallisella
ylpeällä tavallaan. Hänen pitkä, musta tukkansa valui tuolin
selustimen yli lattialle, kun kammarineitsy kutri kutriltaan harjasi
sitä, ja hän säteili kauneutensa täydessä loistossa. Hän lienee ollut
joko vihastunut tahi iloinen, sillä poskensa hehkuivat tavallista
enemmän ja pitkien silmäripsien alla säteili kuin timantteja.

Ensi silmäyksellä luuli Margery neitikin häntä vihastuneeksi, --
silmissä kun paloi senlainen tuli ja kun povi kohoili nopeasti
hengityksestä; mutta lähemmin tarkastaessa näytti kun olisi hän ollut
hyvällä tuulella, sillä hymykuopat suupielissä olivat tavallistaan
syvemmät ja täyteläisillä huulilla väikkyi hymy. Mutta katse kohosi
äkkiä ja kasvojen sävy muuttui taas majesteetilliseksi.

-- Tiedättekö mitään siitä aatelisherrasta, John Oxonista, joka
huomenna tulee tänne vierailemaan?

-- Hyvin vähän, armollinen neiti, vastasi neiti Wimpole pelokkaalla
alamaisuudella.

-- On siis parasta, että saatte lähempiä tietoja, koska minulla hänen
suhteensa on annettavia käskyjä, sanoi nuori kaunotar.

-- Se on minulle kunniaksi, vastasi duenna parka. Klorinda neiti
katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Hän on pääkaupungista ja Eldershaven lordin sukulainen. Hän on
kaunis mies ja on viekoitellut monta naista mielettömyyksiin, ja
hän tahtoo saada mainetta aatelisnaistenkin sydänten ja siveyden
valloittajana. Jos hän senlaisen maineen on pääkaupungissa saanut,
mitä sitten maalla. Mutta täällä hän ei senlaisista voitoista saa
riemuita. Hän suvaitsee suositella minua, hän on isäni vieras ja
komea kavaljeeri. Antaa hänen lörpötellä niin paljon kuin haluaa.
Minä kuuntelen kun sattuu, miten mieleeni juohtuu. Minä olen sanoihin
tottunut. Mutta asettakaa niin, ettemme koskaan jää kahdenkesken.

Kammarineitsy pörhisti kuuntelemaan. Klorinda näki hänet peilissä.

-- Tee tehtäväsi, ellet tahdo saada korvillesi, sanoi hän äänellä,
joka pani tytön vavahtamaan.

-- Te ette tahdo jäädä kahdenkesken nuoren herran kanssa, änkytti
Margery neiti.

-- Jos hän tulee voidakseen kerskata uudesta valloituksesta,
sanoi Klorinda, taas katsoen häntä silmiin ja rypistäen mustia
kulmakarvojaan, -- niin aion pelata yhtä taitavasti kuin hänkin.
Mutta hän ei saa paljon kerskailemisen syytä kun saa seurustella
kanssani ainoastaan vanhan sukulaiseni läsnäollessa. Muistakaa nyt
vain tehtävänne.

-- Kyllä minä sen muistan, armollinen neiti. Minä täytän tahtonne.

-- Se on hyvä, sanoi Klorinda. -- En tahdo pitemmältä vaivata teitä.
Voitte mennä nyt.




KUUDES LUKU.

Anne sisko löytää erään muotokuvan.


Neiti meni hyvillä mielin tiehensä. Kaiken ikänsä oli hän arkaillut
henkilöitä ja asioita, jotka eivät oikeastaan mitään pelkoa
herättäneet, mutta Klorinda vaikutti hänessä enin alamaista pelkoa.
Häntä hän aina lähestyi salaisella vavistuksella ja kun hän sai luvan
mennä tiehensä tunsi hän aina sydämensä kevenevän. Ja kumminkin
hän enemmän kuin muut kunnioitti ja ihaili hänen kauneuttaan,
sukkeluuttaan ja rohkeuttaan.

Tyhjässä vasemmassa kylkirakennuksessa, josta puuttui sekä hauskuutta
että mukavuutta, löytyi kumminkin soppi, jossa ei pelko häntä
ahdistanut. Molemmat ensimäiset oppilaansa, Barbara ja Anne neiti,
olivat hiljaisia, sävyisiä nuoria naisia. Sisarensa sanoi heistä,
että he olivat yhtä typeriä kuin rumiakin, eikä kukaan voinut
heitä kauniiksi sanoakkaan, mutta mitä Klorinda ylenkatseellisesti
typeryydeksi nimitti oli heidän köyhän sukulaisensa ainoa lohdutus.
Ne eivät häntä toruneet, ne eivät turhia haaveilleet, eivätkä
halunneet muita huvituksia kuin kävellä maantiellä, leikkiä pienen
Kupido nimisen koiransa kanssa, keriä silkkilankaa koruompeluksiin,
ja istua ompelukehyksiensä ääressä.

Sisar oli heistä jumalatar, jota ei julennut lähestyä. Hänen
kauneuttaan piti ylellisillä koristuksilla enentää, mutta he saivat
olla kaiken puutteessa, mikä vähänkin olisi voinut heitä kaunistaa.
Se oli heistä vain oikeus ja kohtuus. He eivät häntä vihanneet
eivätkä kadehtineet, ottivatpa vielä kiitollisuudella vastaan
ne koristukset, joita hän joskus heille lahjoitti, kun ne eivät
hänelle itselleen enää kelvanneet. Hänen aikansa kului niin tarkkaan
huvituksissa, ettei hän joutanut sisariaan huomaamaan, jos hän
luonnostaan olisi ollutkin taipuvainen sukulaisrakkautta osoittamaan.
Kun he tiesivät hänen johonkin kestiin lähtevän kurkistivat he
salaa jostakin ikkunasta hänen lähtöään ja kotiintuloaan. Margery
neiti kertoi heille hänen ihailijoistaan ja voitoistaan, rikkaista
maalaisherroista, jotka kosivat häntä, ja herra John Oxonin elämästä
pääkaupungissa, ja että tämäkin oli hänen ihailijoitaan, vaikkei niin
täydellisesti ollutkaan hänen orjansa kuin ne muut.

Anne oli sisaruksista lahjakkain. Niukasti oli luonto molemmatkin
varustanut, mutta Barbara oli rumempi ja typerämpi kuin sisarensa.
Annella oli sitä paitsi hellä sydän ja taipumusta tunteellisuuteen.
Hän oli laiha ja kulki kumarruksissa, ihonsa oli samea; tukka oli
tosin sankka, mutta se ei ollut kaunis ja näytti päätä painavan,
silmät olivat lempeät ja raukeat. Hän luki salaa romaaneja, joita
hän varkain otti kirjastosta, jonka muuan suvun kantaisistä, jota
Jeoffrey herra sanoi tuhmaksi pöllöpääksi, oli perustanut. Noista
kirjoista, joita hän makuuhuoneesensa piilotti, sai hänen kokematon
sielunsa aihetta monenlaisiin ajatuksiin, ja niissä kerrottujen
sankarien ja kaunottarien romantilliset seikkailut muodostivat
maailman, jossa hän yksinäisyydessään iloitsi. Tyttö raukka, jota
aina oli laimiinlyöty ja jonka viattomat vaistot syntymästä asti oli
tukahdutettu, tarvitsi hauskuudekseen noita kauniita unelmia, vaikka
kohtalo näkyi määränneen, etteivät ne koskaan toteutuisi.

Hänen kaunis sisarensa Klorinda se oli, josta hänen romantillinen
mielikuvituksensa sai yllykettä. Hänen lumousvoimansa se oli, joka
hänen mielestään saattoi ritarit turnajaisissa taistelemaan ja
kuninkaat rikoksia tekemään, ja hän arveli, että niin loistavalle
kauneudelle olisi kaikki anteeksiannettavaa. Alinomaa Klorinda oli
hänen mielessään, ja eräänä aamuna, kun hän luuli hänen menneen
ulos, hiipi hän käytävään, jonka varrella Klorindan huoneet olivat.
Hän aikoi näet jostakin oven raosta silmäillä niitä koristuksia,
joihin sisaren samana päivänä piti pukeutua muutamassa läheisessä
herraskartanossa vietettävissä nimipäiväkemuissa ja joita
kamarineitsy ehkä parhaallaan oli käsille ottamassa. Mutta ovi
olikin auki ja hän pysähtyi sykkivin sydämin kynnykselle. Isolle,
tammipuiselle, veistoksilla koristetulla ja repaleisilla uutimilla
varustetulle sängylle oli levitetty senlainen loistava komeus,
jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut näin läheltä nähnyt.
Klorinda neiti aikoi tänä iltana loistaa sinisessä hopeabrokaadissa
ja tuo kallis puku makasi kaikessa komeudessaan sängylle
levitettynä. Kaunis povi ja olkapäät paljastettaisiin ihailtaviksi,
ja niiden kauneutta enentäisivät hienot pitsit ja helminauhat. Olisi
vaikea selittää, miksei Jeoffrey herra myönyt vaimonsa jalokiviä,
ennenkuin hän mieltyi kuusivuotiseen tyttäreensä. Sängyllä oli muun
muassa jalokivillä koristettu viuhka ja lattialla -- ikäänkuin
kahisevien hameiden alta pilkistämässä -- oli siniset, hopealangoilla
kudotut kengät. Ne olivat korkeakantaiset, rintavat ja hienot.
Annesta niillä näytti olevan kuninkaallinen leima ja että ne oli
tehty vartta vasten sydämiä tallaamaan.

Vaatimaton tyttö raukka, jonka silmissä nämä kapineet näyttivät
olevan kuningattaren vaatehuoneesta kotoisin, ei jaksanut voittaa
kiusausta mennä niitä lähemmin tarkastamaan. Vapisevin sydämin astui
hän kynnyksestä yli. Hän astui sängyn luo, siihen levitettyä pukua
katsomaan, hän uskalsi liikuttaa sen vierellä olevia hajuvedeltä
lemuavia hansikkaita, ja laski vapisevan sormensa vyötäisiltä
suippumuoselle liiville, jonka vyötäys oli kuin lapselle tehty.

-- Voi kuinka kaunis hän on oleva! Kuinka kaunis! huokaili hän. --
Ja kaikki hänen jalkojensa juureen heittäytyvät, eikähän se ole
kummakaan. Niinhän on ollut koko hänen elämänsä ajan siitä asti
kun hän oli pieni tyttönen, jolloin hän kauneudellaan ja tahtonsa
voimalla sai kaikki taivutetuiksi. Barbara ja minä emme ole
senlaisia. Me olemme heikkoja, typeriä, emmekä uskalla ajatuksiamme
julkilausua. Me olemme kerrassaan kuin toisen maailman olentoja.
Mutta Hän, joka kaikki johtaa, on sen niin asettanut. Hän on jakanut
meille perintömme -- perintömme.

Viimeisiä sanoja lausuessa näkyi tyttö raukan rumissa kasvoissa
alakuloisuuden ilme, ja katse kääntyi pieniin, sieviin kenkiin
jotka tyhjinäkin näyttivät sydämiä tallaavan. Hän kumartui ottamaan
toisen niistä käteensä, mutta samassa sattui kätensä esineesen, joka
lattialle pudotessaan näytti vierähtäneen sängynuutimien alle. Se
oli nauhaan kinnitetty pienoismuotokuva, ja hän otti sen ihmetellen
ylös lattialta. Hän tuijotti siihen niin hämmästyneenä, että tuskin
tiesi mitä tekikään. Hän ei tarkoittanut vakoilla; sitä hän ei
olisi uskaltanut, jos olisi mielensäkkin tehnyt. Mutta samassa kun
katse kiintyi kuvaan, vavahti hän ja punastui niin kuin hän ei
elämässään ennen ollut punastunut. Purppurahohde laskeutui kasvoilta
alas kaulallekkin, jota liina siveästi peitti. Silmänsä loistivat
ihastuksesta ja jostakin hänelle aivan oudosta tunteesta.

-- Kuinka kaunis! virkkoi hän, -- aivan kuin nuori Adonis ja ryhti
kuin kuninkaallisella prinssillä! Kuinka se on voinut -- mikä
ihmeellinen sattuma sen on tähän tuonut?

Mutta äkkiä hän pelästyi, hän oli mielestään melkein pulassa.

-- Mitä minun tulee tehdä tämän kanssa, kuiskasi hän vavisten. --
Mitähän hän sanoo, tienneeköhän tahi ei että se on täällä hänen
huoneessaan? Hän suuttuu minuun, kun olen uskaltanut liikuttaa sitä.
Mitä minä teen?

Taas hän katsoi sitä, ja punastuminen ja mielenliikutus antoivat
hänen kasvoilleen elävyyttä ja lämpimän värin.

-- Minäpä panen sen paikolleen sinne, josta sen löysinkin, sanoi hän
-- niin omistaja voi sen löytää. Hän se ei voi olla, hän se ei voi
olla! Jos laskisin sen hänen pöydälleen, niin hän ankarasti toruisi
minua, -- hän osaa olla vihainen kun tahtoo.

Hän kumartui ja laski sen takaisin uutimien suojaan. Kun hän tunsi
sen koskettavan kovaa tammilattiaa kohosi rinnastaan huokaus.

-- Onhan aivan sopimatonta, että minä sen sinne panen, virkahti hän,
-- tuntuu melkein kuin olisin epäkohtelias; mutta minä en uskalla --
minä en uskalla toisin tehdä.

Hän aikoi kääntyä lähteäkseen huoneesta, tuo pieni tapahtuma kun
oli aivan vallannut hänen, mutta kuuli samassa kavioiden kopinaa
sen ikkunan takaa, jonka ohi hän oli kulkemassa, ja katsahti ulos
nähdäkseen palasiko Klorinda ratsastamasta. Klorinda neiti oli
verraton ratsastaja, hän oli hevosen selässä niin kaunis ja upea
ja hän ratsasti senlaisella hevosella, jolla ei muut naiset olisi
uskaltaneet ratsastaa, -- se hevonen oli erinomaisen kaunis,
mutta niin vaarallinen käsitellä, että hänen ratsuruoskassaan oli
lyijynasta kuin herroillakin.

Mutta se ei ollut Klorinda; ja kun Anne huomasi pihalle pysähtyneen
nuoren herran, peräytyi hän, tapasi kädellä sydäntään ja veri
syöksähti taas kalpeisin kasvoihin. Mutta tuokion kuluttua kumartui
hän taas eteenpäin katsoakseen ratsastajaa, ja katseessaan kuvastui
koko sydämensä.

-- Hän se on! läähätti hän; se on hän itse! Hän on tullut sisartani
tapaamaan, ja nyt hän ei olekkaan kotona. Mies parka tuli tänne
niin iloisena ja riemastuneena ja nyt hän saa alakuloisena kääntyä
takaisin. Kuinka kaunis hän on ja hienosti puettu!

Kaunis hän todella olikin komeassa ratsastuspuvussaan, kauniine
kasvoineen ja höyhentöyhtö hattuineen päiväpaisteen kimmeltäissä
vaaleilla kiharoilla. Se oli John Oxon herra, ja hänellä oli nyt
yllään sama puku, jota hän käytti pääkaupungin puistoissakin
ratsastaessaan kun hovista oltiin siellä. Niin koreita eivät
maalaisherrat koskaan olleet, vaikka heillä oli kauniita hevosia, kun
useat heistä olivat mainioita hevosmiehiä.

Hän painoi poskensa ulkonevan ikkunan pieleen, jonka sakea muratti
peitti, ja tähysteli ulos niin jännitetyllä huomiolla, ettei hän
voinut kääntää katsettaan pois. Hän näki ratsastajan kääntyvän
pois kuultuaan ettei häntä voitu vastaanottaa, hän painoi kasvonsa
ikkunaruutuun nähdäkseen miten hän ratsasti tammikujaa alaspäin
ratsaspalvelijansa seuraamana.

Näin hän seisoi tähystellen kunnes ratsastaja katosi näkyvistä
tammien taakse; mutta eipä lumous sittenkään hälvennyt, vaan hän
seisoi yhä tuijottaen siihen paikkaan, jossa hän oli ohi ratsastanut,
kunnes joku ääni hänen takanaan äkkiä vavahdutti häntä. Hän kuuli
äänekästä, heleää naurua, ja kun kääntyi katsomaan kuka se oli,
huomasi hän Klorinda sisarensa kynnykselle pysähtyneenä ikäänkuin sen
näyn pidättämänä, joka täällä hänen katsettaan kohtasi. Anne parka
painoi taas käden sydämelleen.

-- Sisko, sisko! voihki hän. Sen enempää hän ei saanut sanotuksi.

Hän huomasi erehtyneensä. Klorinda ei näet ollutkaan ratsastamassa,
sillä hän oli kotoisessa vaateasussa ja kesken kauhistuksensakkin
johtui hänelle mieleen, että tuo kaunis, nuori herra kentiesi jonkun
palvelijan huolimattomuudesta oli saanut kieltävän vastauksen vastoin
sisaren tahtoa. Omasta puolestaan hän vain odotti, että hänet
vihaisilla ivasanoilla ajettaisiin pois, kun hän oli rohjennut sinne
sisään tunkeutua. Mitäpä muuta hän olisi osannut odottaakkaan tuolta
ihanalta naiselta, joka, vaikka he olivat samaa lihaa ja verta,
kumminkin aina kohteli häntä kuin tarpeetonta palvelijaa. Mutta
Klorindan katse ei ihmeeksi ollutkaan vihainen, hän vain nauroi kuin
olisi tuo näky häntä kovin huvittanut.

-- Sinäkö täällä, Anne, sanoi hän, -- ja vieläpä kevytmielisesti
kauneiden kavaljeerein perään tirkistelemässä! Margery neiti saa
luvan pitää sinua silmällä, muutoin pannaan pian juoruja liikkeelle.
_Sinä_ sisko, kainoine kasvoinesi ja niin arkakin kuin olet! Sitäpä
ei olisi uskonut.

Äkkiä hän riensi lattian poikki sisaren luo ja tarttui häntä
olkapäähän katsoakseen häntä suoraan silmiin.

-- Mitäs nyt, sanoi hän ivallisesti mutta kumminkin ystävällisesti.
-- Mitä tämä on? Voiko yksi ainoa katse salaa ikkunastakin kauniisen
kavaljeeriin semmoisen muutoksen vaikuttaa? En ole koskaan ennen
kasvoillasi tuota väriä ja ilmettä nähnyt; kuinka se sinua kaunistaa!

-- Sisko, sammalsi Anne, -- tahdoin niin halusta nähdä
tanssiaispukuasi, josta Margery neiti on niin paljon puhunut -- minun
teki niin mieleni -- en luullut sen mitään haittaavan että minä
-- että minä oven raosta sitä pilkistäisin ja se olikin sängylle
levitetty. En voinut kiusausta vastustaa, -- vaan astuin -- astuin
sisään.

-- Ja siellä odotti sinua vielä suurempi kiusaus, siellä näit jotakin
vielä vastustamattomampaa -- nauroi Klorinda veitikkamaisesti
silmäillen Annea -- komea, kiharatukkainen pääkaupungin keikari,
joka satulansa nuppiin on ripustanut joukottain naissydämiä. Kumpiko
sinusta oli kauniimpi?

-- Pukusi on komea, vastasi Anne ujosti. -- Lieneekö kellään
kaunottarella moista, ja jos onkin, niin ei kukaan osaa senlaista
kantaa niinkuin sinä.

-- Mutta entäs tuo nuori herra, nauroi taas Klorinda, -- mitäs
hänestä pidit?

Anne rohkaisi itseään sen verran, että katsoi suoraan sisarensa
säteileviin, ilkkuviin silmiin.

-- Sisko, sanoi hän, -- lieneekö minulla mitään tekemistä senlaisten
nuorten herrain kanssa?

Klorindan käsi vaipui alas sisaren olalta ja hän herkesi nauramasta.

-- Onhan se totta, sanoi hän, -- mutta tämän ainoan kerran olit sinä
sisko melkein naisen näköinen.

-- Ei se ole kauneus ainoastaan, joka tekee naisen naiseksi, vastasi
tämä ja päänsä vaipui taas alas rinnalle. -- Jossakin kirjassa olen
lukenut että -- että se useimmin on kärsiminen. Siihen on minussakin
naista kyllä.

-- Sinä olet lukenut -- sinä olet lukenut, matki Klorinda, -- niin
sinähän olet kirjatoukka, muistan minä, ja sinä varastelet romaaneja
ja runokokoelmia kirjastosta. Ja sinä olet lukenut, että kärsiminen
useimmiten tekee naisen naiseksi? Se ei ole totta. Se on katala
valhe! Minä olen nainen, enkä minä kärsi -- minä en _tahdo_ kärsiä,
minä vannon sen! Ja muista, että kun minä vannon valan, niin minä
sen pidänkin! Miesten takia naiset kärsivät -- sitä juuri oppinut
kirjailijasi tarkoitti -- tuonlaisten nuorten herrain takia kuin
tuokin, jonka jälkeen juuri tähystelit. Sitä suurempia hupakoita he
ovat! Ei ainoakaan mies tee itseänsä sillä tavalla naiselliseksi,
sen minä sinulle lupaan! Vaikeroikoot he ja ryömikööt polvillaan --
_minä_ en ainakaan sitä tee!

-- Sisko, sammalsi Anne, -- en luullut sinun olevan kotona. Se nuori
herra, joka ratsasti pois, tiesivätkö palvelijat -- --?

-- Kyllä he tiesivät, sanoi Klorinda taas ilkkuen.

-- Ne tiesivät etten tahtonut häntä vastaanottaa. Sen hän itsekkin
olisi ymmärtänyt, mutta hän on senlainen houkkapää ja luulee kaikkein
naisten ikävöivän kauniita kasvojaan ja mielistelevää puhettaan.

-- Sinä et tahtonut -- et tahtonut ottaa häntä vastaan?

Klorinda viskautui tuolille ja naurahti.

-- Niin, minä en tahtonut, vastasi hän. -- Sinä, Anne raukka, et
voi senlaista kiittämättömyyttä käsittää -- sinä olisit kyllä
ystävällisemmin kohdellut häntä. Istu tuohon kanssani puhelemaan,
niin minä näytän sinulle koristuksiani. Kaikki naiset puhelevat
mielellään vaatteistaan. _Se_ se heidät naisiksi tekeekin!

Anne vavahti ilosta ja ihastuksesta. Tuo tuntui kuin kuningattaren
käskyltä. Hän istuutui melkein palvelijan kömpelön nöyrällä tavalla.
Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Klorindan kasvoissa senlaista
ilmettä eikä ollut uneksinutkaan hänen voivan niin puheliaan
olla. Hän tiesi vain hyvin vähän mihin sisarensa oikeastaan
kykeni, -- kuinka lumoava hän voi olla kun tahtoi, miten ylhäisen
ystävällisesti hän käyttäytyi kun tahtoi miellyttää, miten
veitikkamaisen leikillinen ja sukkela hän osasi olla ja minkälainen
kummallinen vaikutusvoima hänellä oli jokaiseen, niin ylhäiseen
kuin alhaiseenkin, jonka kanssa sattui yhteen. Mutta jos hän ei
sitä ennen tiennytkään, niin hän tänä päivänä oppi sen tuntemaan.
Jostakin syystä, jonka Klorinda itse parhaiten tiesi, oli hän tänään
erinomaisen hyvällä tuulella. Hän pidätti Annen luonaan kokonaisen
tunnin ja oli kaiken aikaa yhtä hurmaava. Hän näytteli koristuksia,
joita hän tanssiaisissa kantaisi, ottipa vielä esille jalokivensäkkin
ja levitteli ne.

Hän kertoi juttuja siitä perheestä, jonka perillinen tänään tuli
lailliseen ikään ja ilvehti poika parasta, hänen kömpelyytensä takia
ja kun hän yhdeksäntoista vuotiaasta asti oli häntä jumaloinut.

-- Tuskin olen häneen katsonutkaan, sanoi hän. -- Hän on moukka,
hänellä on isot, tuijottavat silmät ja punainen nenä. Miehet saa
ansoihinsa katsomattakaan heihin. Ne katsovat meitä ja siinä on kyllä.

Anne parasta, joka ei koskaan saanut missään seurustella, eikä
milloinkaan ollut sattunut viisastelijain seuraan, oli tämä huvi
yhtä ihmeellinen kuin jos hän olisi viettänyt illan teatterissa.
Katsella sisaren eläviä, tunteiden eri vivahduksia ilmaisevia
kasvoja, kuunnella leikillisiä juttuja miehistä ja naisista, jotka
olivat hänen romaaniensa ja sankarittariensa kaltaisia; kuulla
puhuttavan rakkaudesta, jota hän vapisi ja jota ajatellessakin jo
sydämensä sykähteli -- kaikille yhteisenä kokemuksena; kuulla sitä
veitikkamaisilla tahi purevilla kokkapuheilla ivailtavan; kuulla
kuinka kaikenikäiset naiset pitivät sitä joko leikkikalunaan,
nauttivat siitä tahi sen takia syöksyivät onnettomuuteen, -- tämä
kaikki saattoi hänet tuntemaan, kuin olisi hän ollut nunna, joka nyt
äkkiä joutui keskelle maailman melskettä.

-- Sisko, sanoi hän nöyrästi rukoilevalla katseella, -- sinä saat
minun tuntemaan, että romaanini ovat tosia. Sinä kerrot niin
ihmeellisiä asioita. Kun sinua kuuntelee, tuntuu kuin katselisi
kuvia. Ei ole ihme, että kaikki sinua kuulevat, sinä kun niin mainion
hyvin osaat sanasi asetella. Niillä on sinun suussasi väri ja muoto
ja sinä ikäänkuin sommittelet ne kokoon kuviksi. Minä kiitän sinua
ystävällisyydestäsi, minä kun olen niin vähän maailmaa nähnyt, enkä
voi näkemiäni vähäpätöisiä, yksinkertaisia asioita kuvailla!

Lempeä kiitollisuutensa teki hänet rohkeaksi ja hän kumartui
suutelemaan tuolin selustimella lepäävää valkoista kättä.

Klorindan silmissä oli uusi ilme kun hän käänsi ne sisareensa.

-- Tämä ei todellakaan tunnu oikeutetulta, Anne, sanoi hän. -- Minä
en tahtoisi osaani kanssasi vaihtaa. Silmäsi ovat kuin ammutun
fasaanin -- niin lempeät, ja niiden raukean pinnan alla on kirkas
kiilto. Miehet voisivat sinua rakastaa vaikka et olekkaan kaunis,
odotappas, huudahti hän äkkiä, -- luulenpa -- --

Hän nousi ylös tuolilta, meni tammikaapille, ja heitti sen oven
selälleen tarkkaavasti sen sisältöä katsellen.

-- Täällä on muuan puku ja kaulus ja päähine ja nauhoja, joita en
tarvitse, sanoi hän. -- Kammarineitsyeni saa kantaa ne huoneesesi
ja näyttää sinulle miten niitä tulee laittaa kuntoon. Hän on
sukkela tyttö ja sinulle tulisi tuosta melkein kaksi pukua. Ja
jonakuna päivänä kun olen kotona ja kun Margery neiti minua kovin
ikävystyttää, lähetän sinua hakemaan pitämään seuraa minulle tahi
puhelua kuuntelemaan, kun minulla on joku satunnainen vieras.

Anne olisi mielellään suudellut hänen jalkojaan jos olisi uskaltanut.
Kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi ja hän heitti sisareen jumaloivan
silmäyksen.

-- En olisi koskaan voinut niin paljoa toivoa, sammalsi hän. --
Mutta kenties ei se sovi -- ehken voi sopivasti esiintyä. Mutta minä
koetan käyttäytyä arvokkaasti kuin aatelisnainen. Minähän _olen_
aatelisnainen vaikka olen niin vähän saanut oppia. Olenhan minä,
sisko, aatelisnainen, koska olen sinun sisaresi ja vanhempaini lapsi?
jatkoi hän ikäänkuin peläten olleensa liian rohkea.

-- Elä nyt lörpöttele, sanoi Klorinda. -- Eläkä maailman edessä
esiinny liian nöyränä. Minulle voit olla niin nöyrä kuin tahdot.

-- Sisko, minä rupean -- minä rupean palvelijaksesi, minä jumaloin
sinua, huudahti tyttö raukka ja suuteli taas tuota valkoista kättä,
joka senlaisella kuninkaallisella auliuudella oli hänelle näin paljon
iloa antanut, hänelle ei johtunut mieleenkään että käyttämätön puku
ja muutamat nauhat olivat vähäinen lahja vain.

Tuokion kuluttua tuosta kiitollisesta hyväilystä teki Klorinda
äkillisen liikkeen kuin olisi hän jotakin säikähtynyt. Ensin kohotti
hän kuin sattumalta kätensä kaulapitseihinsä, ja sitten hän vavahti,
-- mutta seuraavalla silmänräpäyksellä tuli kasvoihin taas sama ilme
kuin ennenkin.

-- Mitä se on, huudahti Anne. -- Oletko jotakin kadottanut?

-- En, vastasi Klorinda välinpitämättömästi ja kiinnitti taas
huomionsa tammikaapin sisältöön, -- minä kaipasin vain erästä
koristetta, jota vedon takia kannoin; en olisi tahtonut sitä kadottaa
ennenkuin olen vedon voittanut.

-- Sisko, uskalsi Anne sanoa ennenkuin lähti omaan synkkään
maailmaansa vasemmassa kylkirakennuksessa, -- on vielä eräs asia,
jonka mielellään tekisin jos annat minulle luvan. Minä voisin näet
korjata nuo sänkysi uutimet. Olen sukkela ompelemaan ja tahtoisin
vähän taitoni mukaan palvella sinua, eihän se ole sopivaa, että ne
ovat noin rikkonaiset. Kaikki ympärilläsi pitäisi olla kaunista ja
hyvässä kunnossa.

-- Voitko sinä tehdä nämä repaleet kauniiksi? kysyi Klorinda. --
Kyllä minä sen mielellänikin sallin. Tule tänne korjaamaan niitä
milloin vain tahdot.

-- Ne ovat muhkeat nuo uutimet, vaikka ne ovat vanhat ja huonosti
pidetyt, sanoi Anne katsahtaen uutimiin, -- ja olen onnellisempi kun
saan istua täällä työskentelemässä ajatellen kaikkea mitä sinä teet.

-- Ajatellen kaikkia mitä minä teen? nauroi Klorinda. -- Siitäpä
saisit aihetta ihmeellisiin unelmiin, niin että neula varmaan
unohtuisi ja uutimeni jäisivät ennalleen...

-- Minä voin yhtä aikaa ajatella ja parsia, virkkoi Anne. -- Minä
siis tulen.




SEITSEMÄS LUKU.

Mitä kuutamossa tapahtui.


Tästä hetkestä pitäen oli Annen elämä hiukan vaihtelevampaa. Hänestä
itsestään tämä muutos tuntu hyvin suurelta, vaikka se muista oli
vähäinen. Hellä luontoinen hän oli ja kotitoimia harrastava nainen,
hän olisi ollut parhain vaimo ja äiti, jos kohtalo olisi hänet siksi
määrännyt. Hänen luonnolliset ominaisuutensa pääsivät nyt osaksi
käytäntöön sisarelle tekemänsä palveluksen kautta, ja tämä sisar
oli hänen sielunsa hallitsijatar. Rikkonaiset uutimet parsi ja
paikkaili hän erinomaisen taitavasti. Ne tunnit, jotka hän vietti
sisarensa huoneessa, olivat hänestä melkein yhtä pyhät, kuin jos hän
olisi ne rukouksiin käyttänyt, tahi niinkuin hetket ovat nunnille,
jolloin he alttari vaatteita kirjailevat. Huoneessa näytti olevan
senlaista kirkkautta kuin ei muualla talossa löytynyt, ja ilman hieno
lemu siellä oli hänestä kuin pyhää savua. Hän koetti salaa pitää
huonetta paremmassa järjestyksessä kuin Klorindan Rebecka niminen
kammarineitsy. Hänen onnistui myöskin saada tehdäkseen muutamia
Rebekalle kuuluvia töitä. Hän osasi korjata pitsejä, solmeilla
aistikkaita nauharuusuja ja muuttaa puvun kuosia. Liiallisen työn
rasittama kammarineitsy oli kiitollinen tästä avusta ja säilytti
tarkasti Annen salaisuuden, joten häntä usein kiitettiin senlaisesta,
jota hän ei ollut neulallaan edes liikuttanutkaan. Älykkäästi
hän sitten aina Annelle kertoi emäntänsä tyytyväisyydestä, siten
kiihottaakseen tätä uusiin ponnistuksiin.

Anne tapasi joskus sisarensa tämän makuuhuoneessa, ja kun Klorinda
sattui hyvälle tuulelle, pidätti hän Annen hetkeksi sinne
juttelemaan. Näytti siltä, että hän tahtoi näyttää naisihailijalleen
kuinka vastustamattoman hurmaava hän voi olla. Annen rumat kasvot
olivat silloin melkein kauniit ihastuksesta, ja lempeät silmänsä
loistivat. Muotokuvasta hän ei sen koommin kuullut mitään. Hän
vavahti väliin ajatellessaan, että se kenties vielä oli sängyn alla,
että kauniit kasvot hymyilivät ja sinisilmät katselivat häntä siinä
istuessaan ja sisarta kaikessa kauneudessaan kun häntä riisuttiin ja
puettiin.

Kaiken taitonsa hän käytti muuttaakseen itselleen sopiviksi ne
käyttämättömät koristukset, joita hänelle lahjoitettiin. Hänellä
oli kaikki valmiina jo aikoja ennen kuin Klorinda muisti lupaustaan
kutsua häntä luokseen kun hänellä oli vieraita.

Mutta eräänä päivänä hän syystä tahi toisesta muisti sen ja lähetti
häntä hakemaan.

Anne riensi makuuhuoneesensa ja puki vapisevin käsin ylleen
korjaamansa puvun. Nähdessään peilissä rumat kasvonsa naurahti hän
hiukan katkerasti. Tukkansa koetti hän kammata uudella tavalla, mutta
tunsi tekevänsä sen rumasti ja siivottomasti eikä ollut enää aikaa
sitä korjata. Kun olisi ollut ihoväriä, olisi hän poskensa maalannut,
mutta senlaisia turhuuksia ei ollut Barbaralla eikä hänellä.
Siispä hän vain hieroi ja näpisteli poskiaan, että ne näyttivät
kuin olisivat olleet huonosti maalatut. Hänestä näytti nenäkin
punottavalta, eikä se olisi kumma ollutkaan, kätensä ja jalkansa kun
olivat jääkylmät.

-- Hän saa nyt hävetä minua, huokaili Anne parka. -- Ja sitten hän
suuttuu ja lähettää minut pois, eikä koskaan enää lähetä minua
hakemaan.

Hän ei ainakaan itseään pettänyt luuloittelemalla, että hänen
suhteensa oltaisiin liiaksi kärsivällinen.

-- Klorinda neiti pyysi neitiä joutumaan, sanoi Rebecka koputtaen
ovea.

Hän sieppasi nenäliinansa, jossa kuten kaikissa vaatteissaankin oli
kuivien, puutarhasta keräämiensä ruusunlehtien lemu, ja meni vavisten
alas kukkassalongiin.

Tämä salonki oli iso huone, siinä oli valkeaksi maalattu laudoitus
ja huonekaluilla oli kukkaiset päälliset. Joukko herroja ja naisia
seisoi siellä nauraen ja pakisten. Herroja oli enemmän kuin naisia,
ja useimmat seisoivat Klorindan ympärillä, joka suorana ja ylpeänä
istui isossa nojatuolissa hymyillen ivallista hymyään, ikäänkuin
uhitellen heitä äänekkäästi tunteitaan ilmaisemaan.

Hiljaa kuin hiiri hiipi Anne sisään. Hän ei tiennyt miten käyttäytyä,
mutta kun ei uskaltanut jäädä itsekseenkään seisomaan, pujahti hän
sisarensa tuolin taakse. Sydän sykki pakahtuakseen.

Seurassa oli ainoastaan maalaisherroja, mutta Annesta ne näyttivät
komeilta kavaljeereilta. Hän ei koskaan ollut nähnyt sen
hienompia miehiä ja siitä syystä ei se heidän miellyttävyyttään
hänen silmissään vähentänyt, että useilla heistä oli punainen
nenä ja punoittavat posket, että he puhuivat kovalla äänellä,
ja että käytöksensä oli meluavaa. Ne edustivat tuota suurta
valloittajaluokkaa, miestä, jota kaikkein naisten täytyy koettaa
miellyttää, mutta nämä kaikki koettivat nähtävästi Klorinda neitiä
miellyttää eikä hän heitä.

Ja Anne tuijotti heihin ihailevalla kunnioituksella odottaen sopivaa
tilaisuutta jollakin tavalla huomauttaakseen sisarta läsnäolostaan.
Mutta ennenkuin hän ehti päästä selville miten parhaiten voisi
ilmoittautua, kuuli hän äkkiä takanaan hopean heleän äänen.

-- Ainoastaan jumalattaret levittävät ympärilleen Arabian ruusutarhan
lemua, sanoi ääni. Kun tulette pääkaupunkiin meitä hallitsemaan,
armollinen neiti, on ruusulehtien lemu tuleva muodikkaaksi ja se on
täyttävä ilman kaikissa salongeissa.

Ja Annen rinnalle ilmestyi kumartaen, kultaan ja purpuraan puettuna
ja hohtokivinapit samettinutussa, sama nuori, kaunis aatelismies,
jonka vaaleilla kutrilla aurinko kimalteli sinä aamuna, kun hän näki
hänen tiehensä ratsastavan -- hän, jota mielivaltainen kaunotar ei
ottanut vastaan, ja jota hän houkkioksi nimitti.

Klorinda vilkasi häneen kääntymättä katseen silmäripsiänsä alta ja
huomasi silloin tuolinsa takana odottavan Annen.

-- Koreat sananne eivät nyt paikalleen sattuneet, herra Oxon, sanoi
hän, -- vaikka ne näin maalaisoloissa kyllä kauniilta kuuluvat. Minä
näet en ruusunlehtien lemua käytä, vain Anne sisko tässä, jota ette
saa karsain silmin katsella. Tule tänne sisko, eläkä piiloudu kuin
pelkäisit näyttäytyä.

Hän veti sisaren esille, ja siinä seisoi nyt Anne ja kaikki
tuijottivat hänen rumiin, punastuviin kasvoihinsa ja kultaan ja
purpuraan puettu aatelismies kumarsi syvään kuin olisi edessään
ollut herttuatar, sillä hän kohteli samalla tavalla kaikkia naisia,
ylhäisiä ja alhaisia, kauniita ja rumia, tyttöjä, vaimoja ja leskiä.

Hän ei koskaan voinut olla vetämättä puoleensa naisen sydäntä,
josko hän siitä sitten välitti tahi ei, ja hänellä oli erinomainen
lumousvoima. Anne vapisi niiatessaan ja ihmetteli oliko taivaan alla
ennen nähty niin kaunista ja komeaa aatelismiestä.

Harvoin Anne tähän huoneesen tuli, ja silloin hän aina seisattui
takapuolelle, hän kun enemmän pelkäsi että häntä puhuteltaisiin kuin
että hän jäisi huomaamatta. Hän oli tottunut elämään huomaamattomana
ja häntä oli aina pidetty vähäpätöisenä, toisenlainen kohtelu
saattoi hänet hämille. Häntä huvitti kuunnella muiden puhetta,
vaikkeivät sukkeluudet aina hienoimpia olleet ja nähdä Klorindan
kuningattarena vallitsevan ihailijainsa ja orjainsa keskessä. John
Oxon herrasta hän ei usein uskaltanut puhua -- ani harvoin hän hänen
nimeäänkään mainitsi -- mutta ihmeteltävällä taitavuudella hän osasi
hankkia tietoja hänestä. Viekkaasti viekotteli hän Margery neidin
puhumaan hänestä ja kertomaan pitkiä juttuja valloituksistaan ja
miellyttävästä käytöksestään. Neiti Wimpole tiesi paljon senlaisia,
häntä kun vanhuudestaan huolimatta tämän aatelismiehen tavat hyvin
huvittivat. Tuntui melkein siltä -- jos hänen pitkäveteisiin
kertomuksiinsa oli uskomista -- että kaikki seitsemääkymmentä vuotta
nuoremmat herttuattaret olivat hänen tähtensä kyyneleitä vuodattaneet
ja rauhansa menettäneet ja että hän oli saattanut kaikensäätyisiä
naisia tuhmuuksia tekemään.

Kun Anne sai hänet kertomaan, istui hän kuunnellen ompelukehyksen yli
kumartuneena ja kummallinen mielenliikutus oli hänen neitsyeellisen
rintansa melkein pakahduttaa. Öisin valvoi hän sykkivin sydämin
ja mietti pimeässä. Varmaan ei maailmassa löytynyt toista miestä,
joka olisi niin hyvin Klorindalle sopinut kuin hän, ja joka niin
hyvin kuin hän ansaitsi voittaa tämän ylpeän kaunottaren käden.
Ei yksikään nainen, vaikka olisi kuinka kaunis ja ylpeä tahansa,
voine hänelle rukkasia antaa. Sitte Anne parka mielessään kuvaili
heidän rakkautensa onnea, vaikka hän senlaisesta rakkaudesta niin
vähän tiesi. Mutta täytyihän senlaisen onnen olla täydellistä, ja
kenties -- ajatteli hän nöyrästi -- saisi hänkin etäältä sitä nähdä
ja siitä kuulla. Ja kun Klorindalla sitten pääkaupungissa olisi
iso talo ja paljon palvelijoita, joille valppaan emännän silmä oli
tarpeen, niin kenties voisi tapahtua, jos hän nyt hyvin osaisi
häntä palvella ja silloin uskaltaisi pyytää, että hän pääsisi hänen
talouttaan hoitamaan ja saisi siellä jossakin sopessa itsekseen
elellä. Ja sitten rohkeat ajatukset kuvailivat -- hän oikein punastui
pelottomuuttaan -- lasta, joka syntyisi heille, kaunista poikaa
ja perillistä, jonka tukka kiharoina valuisi hartioille, jota hän
saisi hoitaa ja jonka orjana hän olisi -- ja jota hän rakastaisi --
rakastaisi, rakastaisi, ja joka kenties sitte joskus huomaisi miten
hellä hoitaja hän oli ja että häneen aina voi luottaa, ja joka isänsä
hymyilevillä, mairittelevilla silmillä katselisi häntä ja kenties
häntä hiukan rakastaisikkin.

Samana iltana kun Klorinda neiti herra John Oxonin suhteen antoi
käskyjä neiti Wimpolelle, kiiruhti tämä ijäkäs neitonen molempain
oppilaittensa luo kielevästi kertomaan kummastustaan ja ihailuaan.

-- Hän on erinomainen nainen, sanoi hän, -- erinomainen hän on, toden
totta! Ei vain kauneutensa mutta myös rohkeutensa ja älykkäisyytensä
takia. Ajatelkaas vain kuinka hän huomaa kaikki pienimmätkin asiat
ja miten viisaasti hän osaa menetellä, aivan kuin olisi hän jo
kokenut vanha nainen. Hän tuntee maailman menon ja tahtoo estää
juoruja syntymästä tavalla semmoisella, ettei kukaan voi hänen suurta
siveyttään epäillä. Hän on niin ylpeä, ettei hän edes tahdo näyttää
olevansa pääkaupungin naisten kaltainen. Senlaisesta hän ei tahdo
tietääkään! John Oxon herralle ei ole helppo häntä suositella. Hän
ei tahdo, että tämä herra voisi kellekkään kerskata olleensa edes
silmänräpäyksen ajan hänen kanssaan kahden kesken. Jos kaikki naiset
olisivat yhtä viisaita, niin vähemmän häpeäjuttuja kuuluisi.

Tähän tapaan hän jutteli kotvan aikaa ja kertoi heille, että Klorinda
suurilla, mustilla silmillään oli katsonut häntä suoraan silmiin
senlaisella tavalla että häntä melkein vapisutti ja kuinka hän oli
istunut, sankka tukka levällään tuolin selustumella ja kuinka ensin
näytti siltä, että poskensa punottivat vihasta, mutta että hän sitten
näyttikin hymyilevän.

-- Väliin, sanoi neiti Wimpole, -- oikein pelästyn, kun hän hymyilee,
mutta tänä iltana hän kai ajatteli jotakin hauskaa. Luulen, että
häntä huvitti ajatella, miten hän, joka on niin monta naissydäntä
vallannut, nyt saisi kokea miltä tuntuu tulla kavaluudessa voitetuksi
ja narrina pidetyksi. Ne, jotka hänestä ovat hävyttömiä, näkee hän
mielellään voitettuina. Hänestä oli hauskaa jo lapsena ollessaan,
sutkia tallirenkejä ruoskalla selkään kunnes ne lankesivat polvilleen
pyytämään anteeksi.

Sinä iltana kun Anne meni makuuhuoneesensa mylläköivät hänen
sielussaan harhailevat ajatukset, joita hän ei voinut hillitä eikä
karkoittaa, -- eikä hän sitä juuri halunnutkaan. Hän ajatteli
Klorindaa ja mietti surullisena, kuinka hän voi olla niin
uhkamielinen ja ylpeä ja käyttäytyä kuin ei hänen rinnassaan olisi
ainoatakaan inhimillistä heikkoutta, ei edes naisellista sydäntä.
Kuinka hän voikkaan ylenkatseella kohdella tuota jaloa kavaljeeria,
jos tämä rakasti häntä, jota ei voinut epäilläkkään. Olihan hän itse
nähnyt lämpimän hehkun hänen sinisilmissään jo tuona ensimäisenä
iltana, kun hän niin sulavasti kumarsi hänelle ja puhui ruusunlehtien
lemusta, jonka hän luuli Klorindan puvusta leviävän. Kuinka nainen,
jota hän rakasti, voi häntä vastustaa. Kuinka hän voi kiusata häntä,
pitämällä häntä etäällä itsestään, kun hän hartaasti halusi hänen
jalkainsa juuressa kuiskailla rakkaudestaan?

Riisuutuessaan hiljaisessa kammarissaan huokasi Anne syvään, mutta ei
itsekkään tiennyt, että sen vaikutti suru siitä, että rakkautta, --
jota toisille oli niin niukasti suotu -- voitiin halveksia ja hylkiä.
Maata pantuaan hän ei voinut nukkua, vaan viskautui sinne tänne
vuoteellaan sydän raskaana huolista.

-- Hän on niin nuori ja kaunis ja ylpeä, ajatteli hän. -- Minä
oivallan kaiken tämän kun olen niin paljoa vanhempi -- oivallan että
hän on ainoa, jonka kanssa hänen tulisi mennä naimisiin. Onhan niitä
paljon muitakin, vaan niistä ei yksikään ole hänen vertaisensa,
niitä hän vain ylenkatsoisi ja vihaisi, kerran heidän omakseen
jouduttaen. Mutta tämä on lahjakas ja sukkela ja urhoollinen. Häntä
olisi mahdoton ylenkatsoa, jos hän väliin kuinka suuttuisikkin. Voi,
ei hänen pitäisi häntä luotaan torjua, sitä hänen tosiaan ei pitäisi
tehdä.

Hän oli niin levoton ja mielensä niin haikea, ettei hän voinut
maata vuoteellaan vaan nousi ylös, niinkuin ainakin, milloin ei
unta saanut. Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja koetti rauhoittua
katselemalla tähtiä, joiden hän lapsuudesta asti oli luuloitellut
ystävällisesti häntä katselevan ikäänkuin tahtoisivat ne häntä
lohduttaa.

Mutta tänä yönä ei tähtiä näkynytkään. Olisi ollut kuutamo, mutta
iltamassa oli taivaalle kokoutunut synkkiä pilviä, jotka peittivät
kuun näkymästä, paitsi kun tuulen puuska sattui repäisemään halkeaman
mustaan huntuun.

Hän laskeutui polvilleen yöpuvussaan. Yöllinen hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Koko talonväki olivat aikoja sitten menneet levolle,
niin että kaikki nyt jo nukkuivat. Hän vaan yksin valvoi, ja kun
hänellä oli lapsellisen yksinkertainen mieli, jonka aina täytyy uskoa
huolensa Korkeimmalle, niin hän nytkin katseli synkkää, pilvistä
taivasta ja rukoili menestystä sille miehelle, joka ei ajatustakaan
hänelle uhrannut sen perästä, kun hän tuona iltana kumarsi hänelle.
Hän oli liian ruma ja liian ikävystyttävä tullakseen muistetuksi.

-- Kenties, mutisi Anne, -- hänkin juuri tällä hetkellä ikkunastaan
katselee pilviä, kun ei voi nukkua ajatellessa, että hän parin
päivän päästä on täällä ja saa nähdä ihanan Klorindan, ja ehkä hän
miettii mielessään miten sanansa asettaisi, jos Klorinda näyttää
suosiolliselta, jota Jumalalta rukoilen.

Polulta ikkunan alla kuului samassa kuin keveää liikettä, mutta
se oli niin keveää, että hän luuli erehtyneensä. Tuokion aikaa
vallitsi taas äänettömyys, ja ellei sen enempää olisi kuulunut,
olisi hän unhoittanut koko asian tahi luullut sitä mielikuvituksensa
luomaksi. Mutta sitten taas kuului samanlaista ääntä, ja nyt
oli hän erottavinaan, että se oli kuin hiekan narskamista jalan
alla. Askeleet tuntuivat niin varovaisilta, kuin kulkisi kävelijä
hiipimällä eteenpäin ja tuskin uskaltaisi liikahtaakkaan. Sitten
taas kaikki hiljeni. Pelko valloitti hänet hetkeksi, sillä hän ei
ollut rohkea ja oli nykyään kuullut kerrottavan eräästä uskaliaasta,
kuleksivasta mustalaisesta, joka muutaman toverin seuraamana
murtautui erään naapuritalon alakertaan. Talon isäntä keksi hänet,
mutta vasta kovan vastarinnan perästä saatiin hänet vangituksi,
pyssyjäkin oli kahakassa käytetty ja muuan palvelija siinä saanut
surmansa. Hän kumartui sentähden eteenpäin kuuntelemaan, miettien
miten parhaiten saisi talonväen herätetyksi. Silloin kuului taas
samanlaista liikettä ja tukehdutettu kirous. Hän ponnisti nähdäkseen
ja erottikin mustan olennon seisomassa polulla. Varovasti kohosi hän
seisalleen ja nojasi hetkisen vavisten ikkunapieleen, ajatellen kenen
hän palvelijoista ensiksi herättäisi ja miten hän parhaiten pääsisi
isänsä huoneesen. Sydän tykytti ja hengitys oli raskasta. Silloin
äkillinen vihuri häiritsi yön hiljaisuutta, se taivutti puiden latvat
ja repi pilvet kaistaleiksi. Askeleet kuuluivat taas, ne tuntuivat
vähemmän pelkäävän omaa ääntään tuulen pauhinassa. Haalea valo näkyi
kahden mustan pilven välistä; se kirkastui, siekaleinen halkeama
suureni ja laski kuun hetkeksi häikäisevän kirkkaasti loistamaan,
sitten taas pilvet syöksyivät sen yli ja peittivät sen näkymästä.

Juuri silloin Anne uudelleen kuuli askeleet ja näki selvästi mustaan
kauhtanaan ja lakkiin puetun olennon livahtavan ison puun varjoon.
Mutta hän näki vieläkin enemmän -- ja puristi käsillä suutaan ettei
päässyt parahtamaan. Sillä vaikka lakki peitti vaaleat kiharat ja hän
näytti kummalliselta ja melkein rumalta, niin olivat ne kumminkin
John Oxon herran kasvot, joita kuu siekaleisten pilvien lomasta
valaisi.




KAHDEKSAS LUKU.

Eräs kohtaus ruusutarhassa ja eräs kihlaus.


Kului kolme päivää kahden sijasta, ennenkuin herra Oxon palvelijansa
seuraamana ratsasti linnan pihaan. Häntä oli viivytetty matkalla,
mutta se ei näyttänyt tehneen häntä kärsimättömäksi, sillä hän oli
kauniimpi ja hilpeämpi kuin milloinkaan. Jäätyään kahden kesken
Jeoffrey herran kanssa, kyseli hän herttaisimmalla tavallaan naisia
ja tiedusteli heidän terveyttään.

Klorinda ilmestyi vasta päivällisille, jolloin hän kuningattaren
tavoin Anne sisarensa ja neiti Wimpolen seuraamana astui huoneesen.
Anne sai nyt ensi kerran kaikessa komeudessa syödä päivällistä
perheensä kanssa.

Tästä kunniasta oli hän niin säikähtynyt, että kasvonsa olivat aivan
kalpeat ja hän näytti niin rumalta, jotta Jeoffrey herra hänet
nähdessään rypisti otsaansa ja matalalla äänellä torui Klorindaa,
joka oli antanut hänen tulla sinne.

-- Luvallanne, armollinen herra, minä tiedän itse parhaiten, miten
minun tulee menetellä, vastasi Klorinda yhtä hiljaa, mutta katse
liekehti. -- Häntä on tarkoin opetettu.

Ja niin häntä olikin ja neiti Wimpolea myös ja kaiken aikaa kun
John Oxon herra oli vierailemassa, täytyi heidän tarkoin muistaa
hyvin osaansa näytellä. Kaksi viikkoa viipyi hän ja ratsasti sitten
hilpeänä takaisin pääkaupunkiin. Kun Klorinda neiti kukkaissalongin
kynnyksellä syvään niiasi hänelle jäähyväisiksi, niiasivat sekä Anne
että neiti Wimpole askeleen päässä hänen takanaan.

-- Nyt kun hän on mennyt matkaansa, ja te olette osottaneet voivanne
mieleisesti palvella minua, sanoi hän kääntyen heihin kun hevosten
kavioiden kalke herkesi kuulumasta, -- niin minua ei huoleta jos
hänelle jonakuna päivänä pistää päähän tulla takaisin. Hän ei saanut
mukaansa paljoa, josta kerskailisi.

Maailma luulikin todella, että Klorinda oli pitänyt häntä lujissa
ohjaksissa. Jos hän oli tullut sinne huokailevana rakastajana, niin
jokainen kreivikunnassa tiesi, että häntä oli hyvin vähän suosittu.
Klorinda oli monasti kutsunut vieraita taloon ja jokainen tiesi
miten hän häntä kohteli. Hän osotti hänelle ylpeää kohteliaisuutta
niinkuin isännän tyttären sopikin, mutta terävä kielensä ei säästänyt
häntä, ja kun ivansa joskus oli purevampaa kuin tavallisesti,
huomattiin herra Oxonin vavahtavan, vaikka hän silloinkin aina osotti
ritarillista kohteliaisuutta. Muutamat olivat olleet huomaavinaan
hänen silmissään rakkauden hehkua, katseensa kiintyessä Klorindaan
milloin ei luullut kenenkään häntä huomaavan, mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen ajan, sitten hän taas äkkiä tointui ja kääntyi pois.

Parin kuukauden ajalla oli Klorinda koettanut kiivasta luontoaan
hillitä, kun hän huomasi etunsa hienona naisena vaativan sitä. Hänen
kammarineitsyensä Rebecka hengitti keveämmin häntä pukiessaan ja
kertoi muillekin palvelijoille nykyisestä paremmasta olostaan.

Mutta kahden päivän kuluttua vieraan lähdöstä joutui hän senlaiseen
vihan vimmaan, jommoista tuskin Rebeckakaan lienee kokenut, ja syynä
siihen oli aivan vähäpätöinen asia, mutta kenties se toisaalta oli
arvokaskin, se kun näet koski hänen kauneuttaan.

Hän istui toalettipöytänsä ääressä ja kammarineitsy harjasi juuri
hänen pitkää tukkaansa yöksi. Neiti Wimpole oli tullut huoneesen
jotakin käskyä täyttämään ja odottaessaan katseli hän lattialle
valuvaa mustain kiharain paljoutta ja huomasi silloin jotakin, joka
sai hänet vavahtamaan ja typeryydessään huudahtamaan:

-- Armollinen neiti! Armollinen neiti!

-- Mitä nyt? kysyi Klorinda suuttuneena. -- Te säikäytätte minua!

-- Tukkanne! Kaunis tukkanne! Siitä on poissa pitkä kihara,
armollinen neiti! änkytti neiti Wimpole aivan typerryksissä.

Klorinda ponnahti seisalleen ja käänsi mustat kiharansa valkoisen
olkansa yli nähdäkseen niitä peilissä.

-- Poissako? huusi hän. -- Mistä? Kuinka? Mitä tarkoitatte? No voi!

Viimeiset sanat hän melkein kiljasi kun näki tuhopaikan, josta noin
viiden jalan pituinen kihara oli leikattu.

Hän kääntyi ja karkasi kammarineitsyen kimppuun, kauniit kasvot
kiukun vääristäminä ja silmät tulta säihkyen. Hän tarttui häntä
olkapäihin ja löi korville kunnes tyttö parkaa pyörrytti.

-- Sinä sen teit! kiljui hän. Sinä, sinä -- sen kirottu, katala
luuska! Sinä teit sen saksia pidellessäsi kun koetit sitä uutta
päähinettä, jonka ompelit minulle. Sinä laittelit siihen nauharuusua
ja satuit silloin tuon kiharan leikkaamaan etkä tohtinut siitä
minulle virkkaa.

Musta tukkansa liehui ympärillään kuin raivottaren harja, ja kun
kätensä väsyivät, sieppasi hän harjan pöydältä ja muokkasi sillä
tytön täyteläisiä olkapäitä jotta seinät kaikuivat.

-- Neiti, neiti, en minä sitä tehnyt, en minä sitä tehnyt, armollinen
neiti! huusi tyttö nyyhkyttäen ja puolustellen.

-- Te lyötte hänet vaivaiseksi, armollinen neiti, itki neiti Wimpole.
-- Minä rukoilen teitä! Elkää lyökö, elkää -- se ei ole soveliasta.

Klorinda työnsi kammarineitsyen luotaan ja heitti harjan neiti
Wimpolelle päähän, kiljuen hurjassa raivossaan.

-- Kirottu soveliaisuutesi -- ja kirottu saat itsekin olla! Mene
tiehesi -- menkää molemmat -- pian pois silmistäni!

Molemmat naiset pakenivat nyyhkyttäen ovesta ulos.

Monta päivää sen perästä hän murjotti suuttuneena ja tyttö parka teki
parastaan peittääkseen tuhopaikkaa kammatessaan. Kyökissä vannoi
hän olevansa viaton, vaikka hän kyllä oli saksilla leikannut poikki
muutaman nauhan päähineestä, mutta ei hän ollut hiuskarvaakaan
katkaissut.

-- Jos hän olisi toisenlainen, niin vannoisinpa jonkun kavaljeerin
sen häneltä varastaneen, arveli tyttö, -- mutta eihän ne pääse häntä
niin lähelle. Eikä viiden jalan pituisista hiuksista, kun ne ovat
päälaelle ruunuksi muovailtu, niinkään helposti kiharaa leikata
vaikka aivan vieressäkin seisoisi.

Kului kaksi vuotta. Kaunis Klorinda neiti yhä vaan teki valloituksia
maalla, kun Jeoffrey herralla ei ollut varoja viedä häntä
pääkaupunkiin. Raha-asiansa sekaantuivat yhä enemmän, ja hän oli
siihen määrään velkaantunut, että hänen väliin oli vaikea hankkia
talouteen tarvittavat vähät rahat.

Yhä enenevällä uteliaisuudella ja kiihkolla seudun aateli keskusteli
Klorinda neidin tulevaisuudesta. Mitenkään sitten kävisi, ellei
hän pääsisi suureen maailmaan loistamaan kauneudellaan ja
älykkäisyydellään eikä saisi panna näytteille harvinaista sulouttaan
siellä, jossa olisi rikkaita ja ylhäisiä sulhasia. Tähän asti ei
hän ollut suvainnut suostua tarjouksiin ja luultiin hänen syystä
tahi toisesta estäneen Dunstanwolden lordinkin kosintaa. Oli
kumminkin aivan huomattavaa että lordi oli häneen hyvin ihastunut ja
arvoituksena oli miksi hän ei jo ollut Klorindaa kreivittärekseen
tehnyt. Siitäkös juttua riitti. Eräät väittivät että lordi Klorindan
kauneudesta ja mielistymisestään huolimatta oli varovainen ja
odotti, toiset taas että Klorinda itse oli asian niin järjestänyt
siitä syystä, että hän ensin tahtoi julkisesti maailmalle näyttää
täydellisesti valloittaneensa John Oxon herran, ennenkuin hän
päätti suostua ylhäisemmän sulhasen kosintaan. Muutamat luulivat
että Klorinda, ylpeydestään ja kunnianhimostaan huolimatta kyllä
menisi naimisiin Oxon herran kanssa, jos tämä häntä kosisi, mutta
Oxon oli muka niin kiintynyt huvituksiin ja iloiseen pääkaupungin
elämään, ettei hän niistä halunnut luopua voittaakseen kaunotarta,
jolla ei ollut perintöä tiedossa. Hänellä itsellään ei ollut
minkäänlaista varallisuutta, ja senkin vähän mitä hänellä oli tuhlasi
hän ruhtinaallisesti. Sillä hän oli maineensa perustanut ja tullut
kuuluisaksi ylhäisten piireissä.

Usein hän kumminkin vieraili sukulaisensa Eldershaven luona,
ja Jeoffrey herra oli aina hyvällä tuulella milloin sai hänet
toverikseen viekotelluksi. Silloin neiti Wimpole ja Anne aina
olivat vahdissa. Klorinda ei suvainnut heidän tätä velvollisuuttaan
laiminlyövän ja vihdoin neiti Wimpole niin tottui tähän valppauteen
ettei enää yhtään arkaillut, mutta Anne ei vaan siihen perehtynyt.
Hän oli aina niin kalpea ja ruma kun Oxon herra oli talossa ja
katseli hänestä Klorindaan surullisella ihmettelyllä ja kainolla
ihailulla. Joskus sattui kun katseensa kiintyi John Oxon herraan,
että kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi, pari kertaa vieras sen
huomasi ja hymyili kun Anne ujostellen loi silmänsä maahan, hän kun
piti tätä valloitustaan arvottomana.

Eräänä päivänä metsästämässä ollessa kulki miesmieheltä huhu, jota
Jeoffrey herra heti sen kuultuaan riemastuneena nelisti tyttärelleen
ilmoittamaan.

-- John Oxon on viekas veitikka, virkahti hän ilonen hymy punakoilla
kasvoillaan. -- Hän kävi meillä tällä viikolla, me olemme hyvät
ystävät ja toverukset eikä hän ole sanaakaan hiiskunut siitä, josta
koko maailma nyt lörpöttelee.

-- Hän on oppinut suutaan hallitsemaan, sanoi Klorinda sen enempää
kyselemättä.

-- Helkkarissa! Naimistaanhan hän on niin salannut, huudahti Jeoffrey
herra. -- Eikä sitä asiaa voi kauan omana tietonaan pitää. Sanotaan
hänen kohtakin naimisiin menevän. Armollinen äiti rouva on hänelle
keksinyt vasta kaupunkiin tulleen, rikkaan kaunottaren. Hän kuuluu
paitsi rikkauksiaan Englannissa Länsi-Intiassakin omistavan suuret
tilukset. Koko maailma piirittää häntä, mutta kun Jack poika pääsi
häntä huokaillen kumartelemaan ja hänelle runoja kirjoittelemaan,
niin sieppasi hän hänet heti toisilta.

-- Alkaa jo olla aika, että hän nai jonkun, joka voi hänen
velkansa maksaa ja velkavankilasta pelastaa, johon hän taitaa olla
joutumaisillaan, virkahti Klorinda. Jeoffrey herra vilkasi katsoa
häneen hieroen punaista leukaansa.

-- Minusta olisi ollut mieluista, että sinä Klo, olisit taipunut
häneen, sanoi hän; -- ja että varallisuussuhteennekin olisivat
paremmin käyneet yhteen. Poika miellyttää minua, ja teistä olisi
tullut komea pariskunta.

Klorinda neiti nauroi, istui suorana satulassa eikä silmääkään
räpäyttänyt vaikka päivä paistoi hänelle suoraan silmiin.

-- Varallisuussuhteemme sopivat mainiosti, sanoi hän, -- minä kun
olen kerjäläinen ja hän tuhlari. Kas tuossa tulee lordi Dunstanwolde.

Lordin ihastuneista silmistä näytti aurinko sentähden niin säteilevän
kirkkaasti Klorindaan paistavan, että hän oli taivaasta tullut
jumalatar, jonka käskystä sitä tulvaili alas.

Neiti Wimpole oppilaineen keskustelivat myöskin tuosta John Oxon
herran naimisjutusta.

-- Minä en voi sitä huhua uskoa, selitti neiti Wimpole, -- sillä jos
mies milloinkaan on ollut rakastunut, niin oli hän Klorinda neitiin,
vaikka hän pyrki sitä salaamaan.

-- Mutta Klorinda, änkytti Anne kalpeana ja liikutettuna, -- Klorinda
kohteli häntä aina ylenkatseella eikä suvainnut häntä lähelleen. Minä
-- minä olisin toivonut hänelle ystävällisempää kohtelua.

-- Ei hän koskaan miehiä ystävällisesti kohtele, sanoi neiti Wimpole.

Lieneekö puheessa ollut perää tahi ei -- olihan niitäkin, jotka
sitä vain juorupuheena pitivät, semmoista kun oli ennenkin huhuttu,
-- mutta herra Oxon ei moneen kuukauteen käynyt sukulaisensa eikä
Jeoffrey herrankaan luona. Kerran jo puhuttiin hänen matkustaneen
Ranskaan, ja että hän hovissa siellä esiintyi yhtä loistavasti kuin
Englannissakin, mutta siitä seikasta ei sukulaisensa Eldershavekaan
sen varmempaa tiennyt.

Jos Dunstanwolden lordilla oli kosiminen mielessä, niin näyttivät
hänen tuumansa näinä päivinä menestyvän. Asiasta oli kaikenlaisia
arveluita. Muutamat luulivat Klorinda neidin ja Oxon herran keskenään
riitaantuneen, toiset taas sanoivat, että herra Oxon muka olisi
kyllästynyt rakastelemiseen, niin kuin monasti ennenkin ja kun hän
oli tuhlannut varansa ja oli vaikeassa rahapulassa, niin hänen
täytyi pikaisesti kohentaa asioitaan naimalla ensimmäisen rikkaan
perintöläisen, mikä eteen sattui ja muutoin sopi hänelle. Nämä olivat
vain naisten tuumia. Miehet taas vannoivat ettei kukaan senlaiseen
naiseen kyllästyisi eikä vapaaehtoisesti hänestä luopuisi, Oxon herra
kai vaan käskyä totteli, Klorindalla kun muka vaan oli ollut mielessä
jonkun aikaa pitää häntä leikkikalunaan. Olihan hän aina suutaan
valjastanut hänen suhteensa ja nimittänyt häntä milloin miksikin,
eikä hän suinkaan huolisi muista kuin rikkaista ja ylhäisistä
kosijoista.

-- Kyllä me hänet tunnemme, sanoivat Klorindan lapsuuden toverit
puhellessaan hänestä maljojensa ääressä. -- Kahdeksan vuotiaana
tiesi hän jo arvonsa ja osasi sillä kauppaa hieroa, häntä näet ei
saatu suutelemaan ja laulamaan, ellei niitä leluilla ja makeisilla
maksettu. Kreivi hänelle pitää olla, ja kreivinkin hän ottaa vain
sentähden ettei herttuaa satu saapusalle. Kyllä me hänen tunnemme ja
tiedämme miten hemmoiteltu hän on. Mutta he eivät häntä tunteneet; ei
kukaan häntä tuntenut paitsi hän itse.

Vasemmassa kylkirakennuksessa, jossa kaikki yhä enemmän kului ja
rapistui, kalpeni ja laihtui Anne. Lempeät silmänsä näyttivät kahta
suuremmilta ja niiden katse oli käynyt tuijottavaksi ja surulliseksi.
Eräänä päivänä kun hän työskenteli Klorindan huoneessa ja Klorindakin
istui siellä, sattui tämä vilkaisemaan Annen kasvoihin ja huudahti
kummastuneena.

-- Miksi noin minuun katsot? sanoi hän. -- Silmäsi ovat kuin
vasta kuorestaan päässeellä höyhenettömällä kananpojalla. Niiden
kummallinen, kysyvä katse kiusoittaa minua. Miksi minuun tuijotat?

-- En tiedä, änkytti Anne. En voi sitä sinulle sanoa, sisko.
Silmäni tuijottavat kun olen niin laihtunut. Peilissäni olen niitä
tarkastanut.

-- Miksi sinä sitten laihdut? kysäsi Klorinda tuimasti. -- Ethän sinä
ole sairas.

-- En -- en tiedä. Eihän minua mikään vaivaa. En tiedä. Anna -- anna
anteeksi!

Klorinda naurahti.

-- Hupakko rukka, sanoi hän, mitäpä anteeksi antamista siinä on?
Voisinhan yhtähyvin pyytää _sinulta_ anteeksi, että olen yhtä
täyteläinen kuin ennenkin ja ettei minua mikään kuihduta.

Anne nousi tuoliltaan, riensi sisaren luo, polvistui hänen viereensä
ja suuteli hänen kättään.

-- Sisko, sanoi hän, -- kukapa sitä uneksikkaan, että sinä anteeksi
antamusta tarvitseisit. Minä rakastan sinua niin, että kaikki mitä
sinä teet tuntuu minusta oikealta -- kaikki, mitä ikään tehnetkin.

Klorinda laski ylpeän näköisenä valkoiset kätensä ristiin päälaelle
ja katsoi sisareen kauniilla silmillään.

-- Kaikki mitä minä teen, sanoi hän hitaasti kopealla
itseluottamuksella, -- kaikki mitä minä teen, _on_ oikein --
itseni suhteen. Luuletko niiden lakien minuakin vallitsevan, joita
muut naiset orjailevat ja joista he valittavat, kun heillä ei ole
rohkeutta niitä rikkoa vaikka kuinka mielensä tekisi. _Minä_ olen
itselleni laki -- ja joillekuille muille myöskin.

Oli kesän ensi kuukausi ja samana iltana oli taas
syntymäpäivätanssiaiset, joissa nuori kaunotar kaikki silmät
lumoisi. Ja hän, jonka kunniaksi niitä nyt pidettiin ja joka nyt
tuli täysi-ikäiseksi, peri vanhan nimen ja tilan ja oli aikaisin
jäänyt orvoksi. Sitä paitsi hänellä oli ylhäisiä sukulaisia. Hänen
perheensä oli näet heimoa Osmonden herttualle, joka oli Englannin
rikkaimpia ja mahtavimpia ylimyksiä, hänen hallussaan oli yksi maan
vanhimpia herttuakuntia ja sitä paitsi komeita hoveja ja esi-isänsä
olivat olleet mainehikkaita. Herttua oli myöskin Dunstanwolden lordin
etäinen heimolainen. Näihin tanssiaisiin ilmestyi John Oxon herrakin
taas monesta ajasta.

Hän saapui iloiseen seuraan vasta jotenkin myöhällä. Mutta sitä ennen
oli eräs henkilö tavannut hänet, vaikkei kukaan kuolevainen siitä
tiennyt.

Wildairs Hallen rappeutuneilla tiluksilla oli muuan ruusutarha, joka
ennen oli ollut talon naisten ylpeytenä ja ilona. Mutta siitä oli
kulunut pitkä aika; nyt se oli yksinäisenä erämaana, jossa ruusuja
kasvoi vain siitä syystä, että Jeoffrey herran puoliso vainaja oli
niitä rakastanut ja Anne ja Barbara omin käsin niitä hoidelleet
lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa aikoina. Mutta viime vuosina
hekin olivat sen unhoittaneet tahi olivat kenties väsyneet sitä
hoitamaan kun heillä ei ollut puutarharenkejä karkeampaa työtä
siellä toimittamaan. Siellä oli korkeita häkkejä ja kiemurtelevia,
ruohottuneita polkuja. Voimakkaammat pensaat kasvoivat sotkuisina
ryhminä ja kukkivat rikkaruohon seassa, aremmat lajit heikkonivat
vuosi vuodelta ja heittivät kukkimisen. Pitkät oksat kasvoivat maata
pitkin, varomattomain jalkain poljettavina, mutta moneen kuukauteen
ei kukaan ollut jalkaa sinne astunut, se sai olla ihanana erämaana.

Ruusutarhan keskellä seisoi vanha rikkonainen päiväkello, jota upea
punakukkainen ruusukiehkura rohkeana kierteli. Unhoituksesta ja
huonosta hoidosta huolimatta loistivat punaruusut päiväpaisteessa.

Ja vaikkei täällä kukaan koskaan käynyt, näytti nurmi vanhan,
ruusuilla koristetun päiväkellon ympärillä tallatulta ja tuon nuoren
perintöläisen syntymäpäiväaamuna seisoi siellä joku kirkkaassa
päiväpaisteessa ikäänkuin odottaen.

Odottaja oli itse Klorinda neiti. Hänellä oli yllään valkoinen
aamupuku. Hän oli majesteetillisemman näköinen kuin koskaan ja
muistutti enemmän jumalatarta kuin kuolevaista naista. Päiväkellon
päälle on hän kerännyt suuren joukon purpuraruusuja, joista
seppelettä sitoi. Hän kantoi päätään pystymmässä kuin tavallisesti,
mutta silmissä, joita hän piti ruusuihin luotuina, vilkkui
kummallinen hymy, se väikkyi täyteläisillä huulillakin, jotka olivat
ruusuja punaisemmat. Kenties neiti Wimpole juuri tuota hymyä vapisi,
sillä siinä ei ollut ystävällisyyden eikä hellyyden vivahdustakaan.

Jos hän täällä ketään vartoi, niin hänen ei tarvinnut kauan odottaa,
eikä se olisi hänelle mieleen ollutkaan.

Mutta hänen kärsivällisyyttään ei pitkään koeteltu. Ratsupukuun
puettu mies lähestyi kiirein, kepein askelin ruohokentän poikki,
ikäänkuin peläten askeleensa kuuluvan hiekkakäytävällä. Tulija oli
John Oxon herra.

Hän pysähtyi päiväkellon toiselle puolen vastapäätä Klorindaa ja
kumarsi niin syvään, että tarkka silmä siinä melkein ivaa huomasi.
Hatun höyhentöyhtö veti maata, josta pudonnut ruusu puuttui siihen.
Ja kun hän taas oikasihe, oli kauneutensa ihanaa kuin aamun heräjävä
luonto ympärillään. Klorinda vaan ei katsettaan kohottanut,
katselihan vain ruusujaan ja sitoi seppelettään.

-- Miksi tänne tulitte? kysyi hän.

-- Miksi te tulitte yhtymäpaikalle viestiäni totellen? kysyi Oxon
vastaukseksi.

Nyt katsoi Klorinda suurilla säteilevillä silmillään häntä suoraan
silmiin.

-- Halusin kuulla mitä sanottavaa teillä olisi, sanoi hän, -- ja
vielä enemmän halusin teitä _nähdäkseni_.

-- Ja minä, alkoi Oxon, -- minä tulin -- -- --

Klorinda kohotti valkoista kättään, joka piteli pitkävartista ruusua
-- aivan kuin kuningatar kohottaa valtikkaansa.

-- Te tulitte, katkaisi hän hänen puheensa, -- enemmän näkemään kuin
kuulemaan _minua_. Te erehdyitte.

-- Te suvaitsette esiintyä jumalattarena ja ylenkatsotte minua
taivaallisesta korkeudestanne, sanoi Oxon. -- Minä olin kylliksi
älykäs sen jo ennakolta arvaamaan.

Klorinda pudisti kummallisesti hymyillen päätään.

-- Se ei ole totta, sanoi hän varmuudella. -- Vasta minut nähtyänne,
ajattelitte niin. Olihan se sukkela ajatus -- teiltä -- mutta ei
kumminkaan kyllin sukkela. Ja katseen hymyilevä iva olisi voinut
saattaa miehen mielettömäksi. -- Te tulitte näkemään itkevää,
sortunutta naista, joka hapset hajallaan ja kyynelvirtain vuotaessa
kohottaisi katseensa taivaasen -- ja teihin -- rukoillen ja
vannoen ettei taivaskaan kykenisi häntä niin auttamaan kuin teidän
jalomielisyytenne. Te olette ennenkin nähneet naisten niin tekevän
ja tahdoitte _minunkin_ senlaisena nähdä -- jalkainne juuressa
huutamassa, että olisin hukassa -- ijäksi hukassa. _Sitä_ te
odotitte! Mutta te erehdyitte.

Vaikka tuo nuori ylimys olikin irstainen ja vaikka häneltä puuttui
sydäntä ja omaatuntoa -- hän kun lapsuudestaan oli kasvanut
juopottelijain ja ylhäisten roistoin parissa -- ja kuinka perinpohjin
hän luuloittelikin tuntevansa naiset ja naisten tavat, kun ne
pettävät tahi petetään, niin tämä nainen kumminkin nyt herätti
hänessä eloon aivan uuden tunteen ja voiman, ja se iski häneen
salaman tavalla.

-- Saakelia! huudahti hän peräytyen. -- Tehän ette olekkaan nainen!

Klorinda nauroi taas, ja sitoi seppelettään, mutta katse oli yhä
Oxoniin kiintynyt.

-- Vastahan te sanoitte minua jumalattareksi ja puhuitte
taivaallisista korkeuksista, sanoi hän. -- Mutta minä olenkin
nainen -- nainen, joka tahtoisi osottaa muille naisille, miten
heidän tänlaisina hetkinä tulee käyttäytyä. Miksi minä polvistuisin
sentähden, että olen nainen, ja itkisin ja valittaisin? Mitäpä
minä kadotin, teidät kadottaissani? Samanhan olisin vaimonannekin
kadottanut. Miksi naiset itkevät ja surevat -- -- sentähden että
he miestä rakastavat -- -- sentähden kun he hänen rakkautensa
kadottavat! Mutta eiväthän he sitä milloinkaan omistakkaan.

Seppeleensä oli nyt valmis ja hän kohotti sitä tarkastaen. Hän oli
ihmeen ihana seisoessaan siinä raskas, uhkea seppele valkoisissa
käsissä ja pää taaksepäin heitettynä.

-- Tehän menette kohta naimisiin? kysyi Klorinda -- jos puheessa on
perää?

-- Menen, vastasi Oxon katsoen häneen ja vasten tahtoaan alkoi
taaskin katse ja sydän hehkua.

-- Se ei voi liian pian tapahtua, sanoi Klorinda kääntyen häneen ja
molemmin käsin pidellen seppelettä kuin kruunua korkealla päänsä
päällä. Ympärillä kimalteli päiväpaiste -- koko hänen olentonsa
näytti liekehtivän riemullisessa sädeloistossa, joka Oxonin silmiä
häikäsi. Tuokion perästä laski hän seppeleen päähänsä, jota se
ympäröi kuin kuningattaren diadeemi.

-- Te tulitte minua näkemään, sanoi hän leimuavin silmin; -- minä
käsken teitä nyt katsomaan minua -- katsokaa nyt miten suru on
kasvojani kalventanut näinä viimeisinä kuukausina, ja miten murhe
minua painaa. Katsokaa minua tarkoin, jotta muistaisitte!

-- Minä näen, vastasi Oxon melkein vaikeroiden.

-- Hyvä, sanoi Klorinda, ylpeästi osottaen edessään kiemurtelevaa
polkua -- menkää siis -- menkää takaisin jalopeuran luolaanne!

       *       *       *       *       *

Tanssiaisissa iltamilla kantoi Klorinda päässään ruususeppelettä.
Itse hän oli tuon hiuskoristeen keksinyt eikä muilla naisilla
senveroista ollut. Se kaunisti häntä ja teki hänet majesteetillisen
näköiseksi, aivan niinkuin silloinkin kun hän sen ensi kerran
päähänsä asetti. Kun hän astui sisään, kääntyivät kaikki silmät
häneen, ja kun hän isänsä rinnalla nousi leveitä tammiportaita,
jotka olivat maan kuulut leveydestään ja uhkeudestaan, kuului
vierasjoukosta ihmettelevää sorinaa. Vieraat tunkeilivat alhaalla
etehisessä, ja kaikkein silmät seurasivat Klorindaa. Ylhäällä
olevassa etehisessä asteli myöskin vieraita, ne puhelivat keskenään
ja katselivat portaissa tulijoita.

-- Neiti Wildairs, mutisivat he Klorindan nähdessään. -- Klorinda,
jumalain nimessä! huudahti eräs vanhanpuoleinen herrasmies
toverilleen. -- Ja vieläpä ruusuilla kruunattuna! Tuon kauniin
äkäpussin päässä ne näyttävät säteileviltä jalokiviltä.

Portaiden yläpäässä seisoi muuan herra, jonka Klorindan ensi
näkeminen siihen paikkaansa lumosi. Hän oli kasvultaan pitkä,
ryhtinsä oli majesteetillinen ja hänellä oli päässä vaaleakutrinen
valetukka. Pitsinsä ja koruompeluksensa olivat kalliita taideteoksia
ja rinta välkkyi ritarimerkkejä. Klorinda ei häntä huomannut, mutta
kun hän ehti portaiden yläpäähän ja käänsi kasvonsa niin, että vieras
herra ne näki kaikessa ihanuudessaan, väistyi hän takaperin. Samassa
Klorindan seppeleestä irtautui ruusu, se putosi vieraan jalkain
juureen. Veret vaihtelivat hänen kasvoissaan, kun hän kumartui kukkaa
ottamaan. Mutta Klorinda neiti näki vain Dustanwolden lordin, joka
vierasjoukon läpi tunkeutui häntä tervehtimään. Klorinda tervehti
häntä säteilevällä hymyllä ja katseensa pani lordin silmät loistamaan.

Kun Klorinda oli tervehtinyt isäntäväkeä ja onnitellut nuorta
perillistä, tuli lordi hänen luokseen ja kuiskasi hänelle hiljaa ja
lämpimästi:

-- Tänä iltana, armollinen neiti, kai suvaitsette lupanne mukaan
vastata minulle?

-- Viekää minut johonkin, jossa parin silmänräpäyksen ajan saamme
olla kahden, kuiskasi Klorinda.

Lordi vei hänet muutamaan tyhjään sivuhuoneesen, siellä polvistui
hän ja suuteli hänen valkoista kättään hellästi ja tulisesti kuin
nuorukainen.

-- Elkää antako minun kauan odottaa! Olkaa armollinen! Liiaksi monta
kuukautta on jo hukattu.

-- Teidän ei tarvitse ainoatakaan tuntia odottaa -- ei ainoatakaan,
vastasi Klorinda. Ja kun lordi siinä polvistuneena suuteli hänen
kättään äänettömällä ihailulla, katseli hän säteilevillä silmillään
ruusudiadeeminsa alta lordin harmenevaa päätä, ja katse oli niin
kummallisen surullinen.

Tunnin kuluessa tiesi koko seura jo tapauksesta. Nuoremmat miehet
katselivat lordiin murhaavasti, ja vanhemmat näyttivät kateellisilta
ja juroilta. Naiset kuiskailivat, että he kyllä aikoja ennen olivat
asian arvanneet ja ihmettelivät että se nyt vihdoinkin tapahtui.
Kuin kuninkaallinen morsian astuskeli Klorinda tulevan puolisonsa
taluttamana huoneesta huoneesen.

Kun hän kaikkein katseiden seuraamana ja kukoistuksensa loistossa
kierteli tanssisalia, astui John Oxon herra sisään ja pysähtyi
oven suuhun. Hän oli hymyilevän ja simasukaisen näköinen kuin
tavallisestikkin, ja kun Klorinda tuli hänen läheisyyteensä, kumarsi
hän syvään ja Klorinda niiasi vieläkin syvempään.

Seuraavassa huoneessa vei sulhonsa hänet erään herran luo, jonka
ympärille kokonainen seura oli kokoutunut. Se oli tuo pitkä
muukalainen, vaaleine kikaratukkineen ja kiiltävine ritarimerkkineen
-- hän joka peräytyi nähdessään Klorindan portaissa. Punaruusu oli
vielä hänen kädessään, ja kun katseensa sattui seppeleesen, punastui
hän.

-- Kunnioitettu sukulaiseni, Osmonden herttua, esitti lordi. --
Teidän korkeutenne -- tässä on tuleva puolisoni.

Ja kun muukalaisen tummat, säkenöivät silmät kumartaessaan
kohtasivat Klorindan katseen, täytyi tämän ensi kerran elämässään
luoda katseensa maahan, ja sydämensä sykki rajusti kunnioittavasti
tervehtiessään.




YHDEKSÄS LUKU.

Rehellinen kauppa.


Kuukauden kuluessa oli Klorinda jo Dunstanwolden kreivittärenä,
hän hallitsi puolisonsa komeaa taloa kaupungissa, hänellä oli iso
palvelijajoukko, puuteroittuja, komeita lakeijoja, uhkeita ajoneuvoja
ja nämä olivat komeimpia mitä hienossa maailmassa koskaan oli nähty.
Hänet esitettiin hovissa, kaunistettuna Dunstanwolden perheen
loistavilla jalokivillä, joita sulhasensakin vielä oli lisännyt uusia
ostamalla, hänellä kun oli kiihkeä halu koristaa häntä kaikella,
mikä loistavaa kauneuttaan enensi. Siitä hetkestä saakka kun hän
polvistu majesteetin kättä suutelemaan, oli koko pääkaupunki häneen
ihastunut. Kohtalo näkyi määränneen hänen elämänsä valloittajan
voittoretkeksi. Lapsena hän hallitsi renkituvassa, koiratarhassa
ja tallissa, myöhemmin isäänsä ja tämän meluavia juomatovereita,
viidestätoista ikävuodestaan koko kreivikuntaa, jossa hän asui, ja
nyt pääkaupungin hienoa maailmaa. Ja hän vallitsi niin kuin ei kukaan
vertaisensa tahi häntä arvokkaampi aatelisnainen. Yhtaikaisensa
naiset olivat hänen rinnallaan kuin pieniä tyttösiä, joko he sitten
olivat naimisissa tahi naimattomia ja seurustelutapoihin kuinkakin
perehtyneitä. Naimisiin mennessään oli hän kahdeksantoista vanha,
mutta verevyydestään ja kukoistuksestaan huolimatta ei hän näyttänyt
nuorelta tytöltä. Hän oli pitempi kuin naiset tavallisesti, mutta
hän oli niin kauniskasvuinen ja ryhtinsä niin kuninkaallinen, että
vaikka hän oli pitempi kuin monet miehet, niin hänen pituutensa
vain sulostutti häntä, ja teki kaikki muut naiset hänen rinnallaan
mitättömiksi. Kuinka kaunis tuo jalokivien koristama kaula, kuinka
kauniit nuo olkapäät ja tuo povi, jota kalliit pitsit reunustivat,
kuinka kaunis kreivikruunun koristama otsansa! Puolisonsa jumaloi
häntä. Ensimäisen vaimonsa kuoltua oli hän melkein yksinomaan
elellyt sukukartanossaan maalla, joka oli kaunis ja komea, mutta
jossa vuosikymmenen kuluessa oli vallinnut synkkä yksinäisyys.
Vaimonsa kuoltua oli talonsa kaupungissa suljettu ja nyt palasi hän
vanhoillaan takaisin siihen iloiseen maailmaan, jonka hän melkein oli
ehtinyt unhottaa, nuoren ja kauniin morsiamen seuraamana. Eipä siis
kummaakaan, että tämä ihana, myöhäinen onnensa ja uusi loistava elämä
joskus melkein pyörrytti häntä.

Kun hän ennen maalla asuessaan kuuli puhuttavan herra Jeoffrey
Wildairsin tyttären vallattomista elämäntavoista, hänen
rohkeudestaan, vihaisuudestaan ja intohimoisuudestaan, kauhistui hän
ajatellessaan minkälaisen vaimon hiljaiseen elämään tottunut mies
hänestä saisi, ja hän taisteli kovasti sitä mieltymystä vastaan,
jonka Klorinda jo ensimäisissä tanssiaisissaan hänessä herätti.

Mutta taistelunsa oli turha ja hän sai sen takia valvoa monta
unetonta yötä. Kun hän ajan pitkään yhä useammin tapasi Klorindan
ja sekä omin silmin näki että muiltakin kuuli Klorindan tapojen ja
luonteen muuttumisesta, kiitti hän hartaasti taivasta siitä, aivan
kuin olisi se ollut hänelle suotu erityinen armonosotus. Hän oli
kyllin viisas älyämään ettei häntäkään lujaluontoisempi mies voisi
Klorindaa vallita eikä masentaa, mutta kun hän alkoi hillitä itseään
ja käyttäytyi säädylleen ja kauneudelleen arvokkaalla tavalla,
uskalsi lordi ruveta haaveilemaan mitä mahdollisesti voisi tapahtua
onnen myötäisenä ollessa.

Ensi aikoina häittensä jälkeen hän melkein nöyrästi ihmetteli
vaimonsa hänelle joka hetki osottamaa suloista ystävällisyyttä. Hän
tiesi että monet nuoremmat ja kauniimmat miehet, joiden vaimot olivat
kaunottaria, saivat väistyä heidän ihailijainsa edestä. Mutta vaikka
Klorindaa enemmän ihailtiin kuin kaikkia muita, niin hän aina kohteli
miestään hänen arvonsa ja persoonallisten ansioittensa mukaisella
kunnioituksella. Hän seisoi puolisonsa rinnalla eikä hänen edessään,
ja jakeli hänelle niin hyvin kuin muillekkin hymyjä ja sukkeluuksia.
Äkäpussista ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä, hänen suustaan ei
kuulunut ainoatakaan kovaa eikä tuimaa sanaa vaikka käytöksensä oli
ylpeää ja arvokasta ja palvelijansa osottivat hänelle pelon sekaista
kunnioitusta. Hänen olennossaan ja katseessaan oli jotakin, jota
heikommat ja jokapäiväisemmät luonteet vapisivat. Kaikki ne ylhäiset
herrat, jotka häntä suosittelivat, tunsivat katseen ja äänen soinnun,
joka veitsen tavalla viilsi, milloin hän niin tahtoi. Mutta lordille
oli hän jumaloittu puoliso.

-- Te olette tehnyt minut onnellisemmaksi kuin miksi
kolmikymmenvuotiaanakaan uskalsin toivoa tulevani, oli lordilla
tapana kunnioittavan hellästi sanoa. -- En tiedä millä tänlaisen
onnen olen ansainnut.

-- Kun suostuin vaimoksenne rupeamaan, vastasi Klorinda kerran,
päätin itsekseni ollakkin senlaisena, hän meni puolisonsa luo --
Klorinda oli juuri pukeutunut hovitanssiaisia varten -- ja kumartui
suutelemaan hänen harmenevaa tukkaansa.

Illalla ennen häitä oli Anne myöhällä hiipinyt sisarensa huoneen oven
taakse. Kun nakutukseensa vastattiin, että hän saisi tulla sisään,
meni hän sinne, sulki oven jälkeensä ja nojautui siihen, tuijottaen
eteensä silmät selällään ja kasvot kalpeina mielenliikutuksesta.

Huone loisti vahakynttilöiden valossa ja Klorinda seisoi keskellä
lattiaa peilinsä ääressä yllään valkoisesta silkistä ja kalliista
pitseistä tehty morsiuspuku, päässä timanteista tehty puolikuu, puvun
poimeista loisti jalokiviä. Peilissä huomattuaan Annen, kääntyi hän
ja tuijotti häneen hämmästyneenä.

-- Mitä nyt, mitä tämä on? huudahti hän. -- Mitä asiaa sinulla on?
Kunniani kautta -- sinulla lienee jotakin erinomaista sanottavaa --
vai oletko tullut hulluksi?

Anne riensi hänen eteensä vapisevana, kädet ristissä rinnoilla ja
viskautui nyyhkyttäen hänen jalkainsa juureen.

-- Minä tulin -- minä tulin -- rukoilemaan sinua! -- Siskoni --
Klorinda, ole kärsivällinen kanssani -- kunnes rohkeuteni palajaa!
vaikeroi Anne puuttuen hänen hameesensa.

Klorinda tunsi jotakin vavahduksen tapaista ruumiissaan, vaan
se lakkasi heti, ja hän liikutti sattumalta Annea jalallaan
vetäistessään pois hameensa.

-- Elä tahraa pukuani kyyneleilläsi, sanoi hän, -- se olisi paha enne.

Anne peitti kasvonsa käsillä ja jäi polvistuneeseen asemaansa.

-- Ei ole vielä myöhäistä! sanoi hän, -- ei ole vielä myöhäistä.

-- Mikä ei ole myöhäistä? kysyi Klorinda. -- Mikä -- ole hyvä ja
selitä, jos sinulla on senkään verran järkeä jäljellä. Sinä koettelet
liiaksi kärsivällisyyttäni tuhmuuksillasi.

-- Ei ole liian myöhäistä -- katua ja kääntyä, virkkoi Anne.

-- Mitä -- mitä minä sitten katuisin? kysyi Klorinda käskevästä.

-- Naimistasi, mutisi Anne vavisten ja käsiään väännellen. -- Sen ei
pitäisi tapahtua.

-- Hupakko! huudahti Klorinda. -- Nouse ylös. Sitäkö tulit tänne
sanomaan, ettei ole myöhäistä kieltäytyä rupeamasta Dunstanwolden
kreivittäreksi? -- hän naurahti katkerasti.

-- Mutta se ei saa tapahtua -- se ei saa? vaikeroi Anne. -- Minä --
tiedän -- minä tiedän sisko -- --

Klorinda kumartui hitaasti ja puuttui hohtokivillä koristetulla,
voimakkaalla kädellään sisaren olkapäähän ja piteli sitä kuin
pihdissä. Hänen käytöksessään ei ollut rahtustakaan kiivautta, mutta
ainoastaan sormiensa voimalla pakotti hän Annen taivuttamaan päänsä
taaksepäin, että voi häntä kasvoihin katsoa.

-- Katso minuun, sanoi hän. -- Minä tahdon että vakavasti katsot
minuun, jotta silmäni estävät sinua järkeäsi kadottamasta. Sinä olet
miettinyt naimistani kunnes pääsi on mennyt sekaisin. Itsekseen
elävät naiset tulevat senlaisiksi, ja aivosi ovat aina olleet heikot.
Mitä sinä tiedät? Katso minua silmiin ja sano.

Silmäänsä katse tuntui tunkevan Annen aivojen syvimpään soppeen
saakka. Hän koetti kestää sitä, mutta voimansa raukesi ja hän
olisi hervotonna vaipunut sisaren jalkain juureen ellei hänen luja
valkoinen kätensä olisi häntä pidellyt.

-- Rohkaise nyt itsesi ja puhu selvästi, käski Klorinda. Anne
ponnisti turhaan päästäkseen irti ja puhkesi hillittömään itkuun.

-- Minä en voi -- minä en uskalla! nyyhki hän.

-- Minä pelkään. Sinä olet oikeassa; aivoni ovat heikot ja minä -- --
mutta se -- se nuori aatelismies -- joka sinua niin suuresti
rakasti -- --

-- Mikä? kysyi Klorinda ylenkatseellisesti naurahtaen.

-- Hän, joka oli niin kaunis -- -- vaaleine kiharoineen ja komeine
ryhtineen -- -- --

-- Hänkö, jota ikkunasta tähystelit ja johon rakastuit, sanoi
Klorinda taas naurahtaen. -- John Oxon! Hän olisi voinut sinun
laistasi säästää, onhan hänellä muutoinkin jo kylliksi uhreja.

-- Mutta hän rakasti sinua! huusi Anne valittaen, -- ja sinäkin --
sinäkin, sisko -- muutoin -- muutoin -- -- nyyhkytykset tukahduttivat
äänen, Klorinda laski hänet irti ja oikasihe suoraksi.

-- Hän ei minusta mitään tahdo -- -- enkä minäkään hänestä, sanoi hän
kummallisen ankarasti. -- Meillä ei enää ole toistemme kanssa mitään
tekemistä. Nouse ylös ellet tahdo tulla heitetyksi käytävään.

Klorinda kääntyi taas peilin eteen kiinnittämään päähänsä diadeemia,
joka oli irtaantunut Annen koettaessa riuhtaista irti. Anne
puoleksi istui, puoleksi polvistui lattialla ja tuijotti Klorindaan
epätoivoisilla, kyyneleisillä silmillä.

-- Elä nyt enää ole siellä polvillasi, sanoi sisarensa käskevästi, --
tule tänne.

Anne totteli käskyä ja hoippuroi ylös. Hän näki peilissä loistavan
kuvan, mutta Klorinda ei suvainnut häneen kääntyä puhuessaan,
laittelihan vain hohtokivikoristetta tukassaan.

-- Kuuleppas, Anne sisko, sanoi hän. -- Minä ymmärrän sinua paremmin
kuin luuletkaan. Typerä hupakko sinä olet, mutta sinä rakastat minua
ja minäkin pidän sinusta hiukan -- omalla tavallani. Sinun mielestäsi
minun ei pitäisi mennä naimisiin miehen kanssa, jota et luule minun
voivan rakastaa siinä määrässä kuin nuorempaa ja kauniimpaa miestä.
Tyttömäiset rakkauden unelmasi panevat pääsi sekaisin. Minä rakastan
lordi Dunstanwoldea yhtä paljon kuin ketä toista hyvänsä ja enemmän
kuin useampia muita -- sillä minä en häntä vihaa. Hän omistaa kauniin
tilan ja on ylimys -- ja jumaloitsee minua. Annettuani lupaukseni
hänelle myönnän silmänräpäyksen ajan nähneeni toisen miehen, joka
_kenties_ -- -- mutta se oli vain aivan hetkellistä ja on nyt jo
ohitse. Silloin oli jo myöhäistä. Jos kahta vuotta ennemmin olisi
tavattu, niin ei olisi käynyt näin. Lordi antaa minulle rikkautta,
arvoa ja loistavan elämän hovissa. Minä annan hänelle, mitä hän
kaikesta sielustaan himoitsee -- oman itseni. Se on rehellinen kauppa
ja minä aion puolestani rehellisesti sopimuksen täyttää. Minulla
ei ole minkäänlaisia hyveitä -- mistäpä minä ne olisin saanut.
Tarkoitan, ettei minulla ole naisellisia hyveitä, mutta minulla on
muuan hyve, joka usein -- vaikka ei kumminkaan aina -- kunnostaa
miehet. Minä näet en ole kurja petturi, minä pidän sanani, kun kerran
olen sen antanut. Sinä pelkäät minun katkeroittavan vanhan lordin
elämän. Ole huoletta sen suhteen. Hän saa elää rauhassa, minä en
aio hänelle minkäänlaisia kärsimyksiä saattaa. Hän saa rehellisesti
sen, mistä hän maksun suorittaa. Minä en aio häntä pettää, niinkuin
heikommat naiset miehiään pettävät; sillä hän maksaa -- -- ukko parka
-- hän maksaa.

Ja katse yhä peiliin kiintyneenä osotti hän sormellaan ovea, josta
sisarensa oli tullut, ja käskevää liikettä totellen hiipi Anne hiljaa
tiehensä.




KYMMENES LUKU.

Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.


Naimisensa ensi vuosi oli Dunstanwolden lordista kuin autuaallista
unta.

-- Minusta tuntuu, sanoi hän vaimolleen, -- että onneni on liian
suuri kauan kestääkseen. Mutta mikäpä sen voisi lopettaa, ellet sinä
vain minulta ystävyyttäsi ota pois. Ja minä tiedän sinun olevan
kaikkia muita naisia korkeammalla, tiedän ettet koskaan voi muuttua,
ellen minä olisi kelvottomampi kuin miksi koskaan sinut saatuani
voisin tulla.

Sekä pääkaupungissa että maallakin, johon oli kulkenut kaikenlaisia
huhuja hänen elantotavastaan ja asemastaan, herätti lordi aikanaan
enin kateutta ja ihmettelyä -- kateutta, kun hän oli voittanut niin
harvinaisen onnen, ja ihmettelyä kun ylpeä kaunotar, jonka hän
vanhoillaan oli vallannut niin monelta kilpailijalta, ei koskaan
kohdellut häntä röyhkeästi, vaan aina käyttäytyi nuhteettomasti,
ikäänkuin ei hän olisi ollutkaan kaunis ja lahjakas vaan olisi
lordilta saanut arvon ja rikkauden. Hän näytti kunnioittavan
sekä puolisonsa että omaa asemaansa. Taloaankin hän hallitsi
tavalla, joka kreiviä suuresti ilahdutti. Talo oli vanha, sen
oli rakennuttanut muuan Dunstanwolde, joka oli kuulu ylellisistä
juhlistaan ja meluavista juomingeistaan. Se oli erinomaisen
säännöttömästi rakennettu. Juhlahuoneet olivat isoja ja loistavia,
etehiset ja portaat komeita; pohjakerrokseen olisi sopinut
joukottain palvelijoita, ja siinä oli niin mahdottoman paljon
ruoka- ja viinikellareita, että monta pitkää kivikäytävää suljettiin
tarpeettomina, niistä kun vain uhkuili kylmää, kosteaa ilmaa niihin
käytäviin, joiden varsilla palvelijain huoneet olivat. Dunstanwolden
kreivitär antoi itse käskyn noiden käytävien sulkemisesta, kun hän
taloudenhoitajattaren kera katseli valtakuntaansa, joka suuresti
vaikutti palvelijoihin, se kun antoi aavistaa, että hän korkeasta
asemastaan huolimatta oli yhtä käytännöllinen kuin kauniskin ja aikoi
pitää silmänsä auki varastamiseen nähden.

-- Ravinnostanne ja huoneistanne pidetään hyvää huolta, ja palkkanne
saatte pennilleen, sanoi hän palvelijoille, -- mutta ensimäinen, joka
on huolimaton ja epärehellinen, erotetaan. Minä harjoitan oikeutta --
enkä laupeutta.

-- Senlaista emäntää heillä ei koskaan ole ollut, sanoi kreivi kun
puolisonsa kertoi sen hänelle. -- He eivät koskaan ole uneksineetkaan
senlaisesta hallitsijattaresta -- joka samalla osaa olla niin ankara
ja ystävällinen. Mutta eihän toista sinun laistasi, rakkaani, ole
olemassakaan. Palvelijat tulevat sekä pelkäämään että jumaloitsemaan
sinua.

Vaimonsa hymyili herttaisesti. Säteilevän hymynsä teki hän joskus
niin lumoavan suloiseksi.

-- Minä en tahdo olla niin ylhäinen, etten samalla voi olla hyvä
emäntä, sanoi hän. -- Ruokaanne, rakas kreivini, minä kenties en osaa
laittaa, enkä huoneitanne lakasta, mutta palvelijain tulee tietää,
että minä osaan taloani hallita ja minä aion sitä hallita hyvin.

-- Te olette jumalatar! huudahti lordi hänen eteensä polvistuen. --
Ja olette itsenne lahjoittanut kuolevaiselle miehelle, joka teitä
jumaloitsee.

-- Te olette lahjoittanut minulle kaikki mitä minä omistan, vastasi
puolisonsa, -- te rakastatte minua jalosti ja lämpimästi ja minä olen
kiitollinen.

Hänen vastaanottonsa olivat loistavimmat ja suosituimmat
pääkaupungissa. Nerot ja kaunottaret vehkeilivät tullakseen
kutsutuiksi niihin; ylhäiset naiset ja muotileijonat pyrkivät hänen
suosioonsa. Miehensä sukulainen, Osmonden herttua, oli läsnä kun
häntä majesteetille esitettiin, ja melkein koko ajan katseensa
viipyi hänessä. Sitten meni hän arvokkaan kohteliaasti Dunstanwoldea
onnittelemaan ja kehui innokkaasti hänen puolisonsa kauneutta ja
ylpeätä ryhtiä ja kiitti sukulaistaan, että hän perheesen oli
yhdistänyt senlaiset täydelliset sulot. Siitä hetkestä lähtien saapui
hän aina kaikkiin suurempiin vastaanottoihin sukulaisensa talossa,
ja oli vieraista enin huomattu. Häntä pidettiin lahjakkaisuuteensa
nähden etevimpänä ylimyksenä Euroopassa. Kasvonsa olivat kauniit,
ryhtinsä ylpeä ja sivistyksessä oli hän ajastaan paljon edellä.

Siihen aikaan ei ollut tapana, että hänen säätyisensä miehet
lahjojaan kehittivät, he kuluttivat vain ikäänsä huvituksissa, mutta
hän oli aikaisemmasta nuoruudestaan kehittänyt niitä ja nyt ei
hänellä miehuusiällään ollut vertaistaan sivistyksessä ja hienossa
käytöstavassa. Hän suosi kirjallisuutta ja taidetta; neroja hän
kohteli kunnioituksella ja erityisellä kohteliaisuudella, eikä
niiden koskaan tarvinnut hänen vierailuhuoneessaan odottaa. Hovissa
tiedettiin hänen olevan kuningattaren suosituimpia, kuningatar
sekä rakasti että kunnioitti häntä ja myönsikin sen armollisella
suoruudella ja sanoi, ettei kukaan niin hyvin ansainnut sitä
kuin hän ja ettei hän vielä ollut nainut siitä syystä, kun ei
ollut vertaistaan naista löytänyt. Hänestä ei koskaan liikkunut
minkäänlaisia häväistysjuttuja, mutta se ei johtunut siitä, että hän
olisi ollut kylmäluontoinen. Ei kukaan mies tahi nainen voinut hänen
syvällisiin silmiinsä katsoa, vakaantumatta siitä, että kun rakkaus
kerran hänessä heräisi, niin se olisi voimakas ja intohimoinen tahi
onnettomuus, jos olosuhteet olivat sille epäsuotuisat.

-- Kun hän nyt on päässyt miehuusikäänsä niin hänen olisi aika
hankkia itselleen herttuatar, sanoi Dunstanwolden lordi kerran
miettivästi vaimolleen. -- Se olisi soveliainta ja hän on aina ollut
tarkka perheensä arvosta, eikä koskaan jätä tekemättä mitään, mitä
hänen velvollisuuteensa perheen päämiehenä kuuluu. Minua kummastuttaa
ettei hän mihinkään toimenpiteisiin ryhdy.

-- Ei se ole ensinkään outoa, vastasi puolisonsa mustien
silmäripsiensä alta katsellen hehkuvia hiiliä liedellä, ikäänkuin
ajatuksiin vaipuneena. -- Ei siinä mitään outoa ole.

-- Miksi ei? kysyi miehensä.

-- Hänen vertaistaan kun ei löydy, vastasi hän hitaasti. --
Senlaisella miehellä täytyy olla vertaisensa vaimo, muutoin äänetön
tuska sydämensä pakahduttaisi, tuska sen olennon heikkoudesta, johon
hän olisi yhdistynyt. Tavalliselle naiselle hän on liian voimakas
ja jalo. Jos hän senlaisen naisi, niin se olisi samaa kuin leijonan
yhdistyminen sakaaliin tai lampaasen. Oi, hän tulisi mielipuoleksi
-- -- mielipuoleksi surusta, ja helmassa lepäävät kädet puristuivat
lujasti yhteen, vaikkei sitä kukaan nähnyt.

-- Hänellä pitäisi olla jumalatar, elleivät ne olisi niin
harvinaisia, sanoi Dunstanwolde hiljaa hymyillen. -- Hän saisi minua
katkerasti vihata, kun minä, hänen kelvoton sukulaisensa, olen
ottanut ainoan.

-- Niin, jumalatar pitäisi hänellä olla, sanoi kreivitär taas
hitaasti, -- eikä ole olemassa muuta kuin naisia -- naisia vain.

-- Tarkoinhan sinä oletkin häntä huomannut, sanoi miehensä,
ihmetellen hänen älykkäisyyttään. -- Minusta tuntuu että sinä --
vaikka niin vähän olette puhelleet ja niin nykyisin olette joutuneet
sukulaisiksi -- kumminkin olet paremmin tarkannut ja ymmärtänyt häntä
kuin me muut.

-- Niin, minä olen häntä tarkannut. Hän on senlainen mies, jota
täytyy huomata ja minulla on tarkka silmä. Sen sanottuaan nousi
Klorinda kuin voimakkaan tunteen pakottamana seisalleen ja seisoi
suorana ja upeana tulen edessä hämärässä -- tämä puhelu kun tapahtui
illan suussa. -- Hän on _mies_, sanoi hän, -- hän on mies! Hän on
senlainen kuin Jumala tarkoitti miehen olemaan. Ja jos miehet yleensä
olisivat senlaisia, niin löytyisi heille puolisoiksi vertaisiaan
jaloluontoisia naisiakin, jotka maailmalle lahjoittaisivat heidän
kaltaisiaan miehiä. Ja ellei hämärä olisi häntä ympäröinyt, niin
olisi miehensä nähnyt miten veri syöksyi hänen kasvoihinsa, joista
purpurahohde levisi valkoiselle kaulalle asti.

Elleivät muut sitä tienneetkään, niin herttua itse kumminkin tiesi
Klorindan häntä tarkanneen, vaikka hän aina herttuaa kohteli
arvokkaimmalla suloudellaan. Siitä hetkestä asti, kun hän lumottuna
näki Klorindan leveissä tammiportaissa ja kumartui ottamaan hänen
seppeleestään jalkainsa juureen pudonnutta ruusua, oli hän katsellut
häntä toisella tavalla kuin muut miehet ja tiennyt, että jos hän
olisi tullut hetkeäkään aikaisemmin, niin olisi Klorinda ollut hänen.
Ja joka kerran hänet kohdatessaan syöpyi tuo ajatus yhä syvemmälle
sieluunsa. Hän oli liian jaloluontoinen ja hienotunteinen tekemään
itselleen selkoa siitä, että hän Klorindassa ensi kerran oli tavannut
vertaisensa naisen; mutta asian laita oli kumminkin niin -- tahi
olisi voinut olla niin, jos kohtalo olisi muualle asettanut hänen
nuoruutensa ja jos jalo äiti olisi ollut häntä kasvattamassa ja
valvomassa. Kun hän näki hänet hovissa, ihailijain ympäröimänä, kun
hän näki hänet hallitsijattarena ja emäntänä puolisonsa kodissa
miellyttävällä tavallaan heidän yhteisiä vieraitaan kohtelevan, kun
hän kaikkein katseiden seuraamana ajoi hänen ohitsensa vaunuissaan,
niin hänen sydäntään viilsi ja se tuntui sitä tuskallisemmalta kun
kunniantuntonsa vaati häntä tunnettaan tukahduttamaan. Hänellä ei
ollut minkäänlaisia alhaisia ajatuksia Klorindasta, hän ylenkatsoi
saastuttaa sieluaan kevytmielisellä intohimolla. Hän oli hänelle
vain se nainen, joka olisi voinut olla hänen rakastettu puolisonsa
ja herttuattarensa, joka olisi voinut auttaa häntä sukunsa
kunniaa ja traditsioneja ylläpitämään, ja jonka ihanuus, voima ja
lahjakkaisuus olisivat menneet perinnöksi hänen lapsilleen, jotka
siten syntymästään asti olisivat olleet taivaan suoman korkean
säätynsä vertaisilla ominaisuuksilla varustetut. Näitä hän ajatteli
hänet nähdessään eikä mitään muuta, josta olisi ollut Klorindalle
vähemmän kunniaa. Ja Klorindan silmistä näki hän hänenkin tarkanneen
häntä. Kun he toisiaan tervehtivät näki hän Klorindan suurista,
kauniista silmistä, että hän, jos kohtalo olisi sen niin asettanut,
olisi ymmärtänyt kaikki hänen ajatuksensa ja kunnianhimoiset tuumansa
ja auttanut häntä korkeita päämaalejaan saavuttamaan. Hän tiesi
hänen nyt jo ymmärtävän häntä, vaikka he niin harvoin tapasivat, ja
silloinkin aina puhelivat vain sukulaisten tavalla, joiden toisilleen
tulee osottaa kaikkea mahdollista kunnioitusta. Hän vieraili harvoin
Dunstanwolden lordin talossa, ainoastaan milloin poissaolonsa olisi
kummastusta herättänyt tuli hän sinne. Sukulaisensa piti hänestä ja
osotti hänelle erityistä kohteliaisuutta, vaikka hän oli häntä paljon
vanhempi. Toisinaan koetti hän viekotella herttuaa tuttavallisempaan
seurusteluun, mutta vaikkei tämä koskaan osottanut kylmyyttä tahi
vastahakoisuutta osasi hän kumminkin kohteliaalla tavalla kiertää
läheistä seurustelua.

-- Kreivittäreni täytyy viekotella teitä useammin meillä käymään,
sanoi Dunstanwolde. Jonkun ajan perästä puhuikin kreivitär
herttualle, niinkuin miehensä salaa oli häntä pyytänyt. -- Puolisoni
olisi onnellinen jos teidän ylhäisyytenne useammin kunnioittaisi
taloamme käynnillään, sanoi hän eräänä iltana muutamissa suurissa
tanssiaisissa herttuan heittäessä jäähyväisiä hänelle.

Lempeinä kohtasivat Osmonden silmät hänen katsettaan.

-- Lordi on aina sukulaiselleen ystävällinen ja lämminsydäminen,
vastasi hän. -- Elkää antako hänen luulla minua kiittämättömäksi tahi
epäkohteliaaksi, sillä minä en todellakaan ole kumpaakaan, rouva
kreivitär.

Vakavasti he katsoivat toisiaan silmiin. Herttuan täytyi mielessään
ihailla Klorindan sametinkaltaisia, syviä silmiä.

-- Teidän ylhäisyytenne ei ole niin vapaa kuin alhaisempisäätyiset
miehet, sanoi Klorinda. -- Te ette voi tulla ja mennä, niinkuin itse
tahdotte.

-- En voi, vastasi herttua vakavasti, -- en voi niinkuin tahtoisin.

Siinä kaikki.

Kun koko maailma tiesi, ettei neiti Klorinda Wildairs kauneudestaan
ja voitoistaan huolimatta herra John Oxonille kotonaan maallakaan
erittäin armollisesti hymyillyt, niin se ei herättänyt huomiota
eikä antanut syytä juoruihin, että kreivitär Dunstanwolde aivan
vähän seurusteli hänen kanssaan ja ani harvoin kutsui häntä kotiinsa
kaupunkiin.

Kerran, kaksi ilmestyi hän tosin lordin kutsumana sinne, mutta hänen
armonsa näytti häntä tuskin huomaavankaan, ensimmäiset emännän
kohteliaisuusvelvollisuudet hänelle osotettuaan.

-- Sinä, kultaseni, et koskaan ole hänelle hymyillyt, sanoi
Dunstanwolde vaimolleen. -- Sinä kohtelet häntä aina ylpeästi, niin
kuin armonne tapa oli kohdella kaikkia muita -- paitsi palvelijaanne,
jatkoi lordi hellästi; -- mutta hän kuului kumminkin seurueeseesi,
ja jos nuo iloiset nuoret herrat pysyttelevät poissa, niin maailma
kohta panee sen minun syykseni, kun muka pelkään heidän nuoruuttaan
ja ritarillista käytöstään. Minä en tahdo, että luultaisiin minun
hyvyyttäsi väärinkäyttävän, niin etten sinulle vapauttasi soisi.

-- En minäkään sitä tahtoisi, vastasi Klorinda. -- Mutta minä en pidä
hänestä, enkä toivo hänen usein käyvän.

Oxonin naiminen Länsi-Indiassa rikkauksia omistavan perintöläisen
kanssa oli mennyt myttyyn. Koko kaupunki tiesi sen, sitä ihmeteltiin
ja siitä juoruttiin, kun ensimältä oli luultu neidin olleen häneen
hyvin ihastuneen ja puhuttu että he kohtakin häitään viettäisivät,
josta Oxonin velkojat olivat kovasti ihastuneet, toivoen hänen
vaimonsa rikkauksilla maksavan heidän saataviaan, joista eivät olleet
toivoneet penniäkään enää näkevänsä. Mutta sitten huhuttiin, ettei
perintöläinen olisi ollutkaan niin rakastunut kuin ensin luultiin,
vaan että hän oikeastaan olikin toiseen rakastunut ja oli sitä paitsi
kuullut John herrasta senlaisia juttuja, joista voi päätellä, ettei
se nainen, joka hänet miehekseen sai, tulisi onnelliseksi.

Kun Dunstanwolden lordi vei morsiamensa pääkaupunkiin, jossa yhä
uusia voittoja heti tuli hänen osakseen, kun hän sytytti kaikki
sydämet ja kaikki yhdestä suusta häntä kiittivät, katseli Oxon herra
häntä etäältä niissä loistavissa seuroissa, joissa hän kuningattarena
hallitsi. Klorinda aina käyttäytyi kuin hän ei olisi häntä nähnyt,
tahi niinkuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Hän suvaitsi ensi
kerran puhutella häntä eräissä kutsuissa, jossa hän ahdingon takia
joutui häntä niin lähelle, että pukunsa hiipasi häntä. Oxonin palava
katse oli häneen kiintynyt, ja hänen siitä ohitse astuessa henkäsi
hän niin syvään, että Klorinda kuuli sen, hän kääntyi hitaasti ja
katsoi Oxonia kasvoihin. -- Te ette mennytkään naimisiin, sanoi hän.

-- En, Teidän armonnehan sen tekikin, vastasi Oxon matalalla,
katkeralla äänellä.

Klorinda hymähti.

-- Minä olisin sen kaikessa tapauksessa ennemmin tahi myöhemmin
tehnyt, vastasi hän; -- aviosääty ansaitsee kunnioitusta. Minä
neuvoisin teitäkin siihen rupeamaan.




YHDESTOISTA LUKU.

Jalon elämän loppu.


Kun kreivi kreivittärensä kanssa palasi takaisin kotiinsa maalle,
tuli Annen osaksi suuri ja odottamaton onni. Hän ei koskaan ollut
unissaankaan toivonut mitään senlaista tapahtuvaksi.

Kun kreivitär ensi kerran kävi vanhassa kodissaan, otti hän Annen
mukaansa pitääkseen hänet luonaan herraskartanossaan. Hän sai
omituisen, pienen huoneuston, oman kamarineitsyen ja Klorinda valitsi
hänelle tarkalla älyllä ja hienolla maulla sopivat vaatteukset.

-- Pienet ja rauhalliset huoneet sinä saat, Anne, ne sinä voit omalla
tavallasi tehdä kodikkaiksi. Puolisoni, joka tuntee kirjoja paremmin
kuin minä, on auttanut minua valitsemaan kirjoja kirjastoosi. Enkä
minä riikinkukon tavoin aio sinua koristella räikeillä väreillä ja
pönkkähameilla, nehän vain sinua raukkaa pelottaisivat ja vaivaisivat
sinua painollaan. Olen valinnut sinulle senlaisia pukuja, jotka
soveltuvat kalpeille kasvoillesi ja surullisille silmillesi, hän
sanoi.

Anne seisoi keskellä lattiaa huoneessa ihmetellen tuijottaen sen
mukavuuksiin.

-- Sisko, hän virkahti, -- miksi olet niin hyvä minulle? Millä minä
olen sinua palvellut? Miksi sinä juuri minulle osotat tänlaista
suosiota etkä Barbaralle?

-- Kenties sentähden, että minä olen turhamielinen nainen, jolle
senlainen jumaloiminen kuin sinä minulle osotat, on mieluista.

-- Mutta sinuahan aina jumaloidaan, änkytti Anne.

-- Niin, miehethän ne minua jumaloivat, sanoi Klorinda ivallisesti,
-- mutta naiset eivät sitä tee. Ja kenties turhamielisyyteni on niin
suuri, että minun täytyy tietää yhden naisenkin itseäni jumaloivan.
Sinä, Anne, rakastaisit minua aina. Jos näkisit minun lakiakin
rikkovan -- vaikkapa tikarinkin pistäisin vihaamani miehen sydämeen,
niin se mielestäsi olisi anteeksi annettavaa.

Hän nauroi, mutta äänessä oli jotakin, joka pani Annen syvään
huokaisemaan.

-- Niin, minä rakastaisin sinua sittenkin, sisko! huudahti hän. --
Minä kun tietäisin, ettet viatonta niin kohtelisi, tietäisin että
senlaisen vihan täytyisi olla ansaittua. Sinä, Klorinda sisko, et
ole muiden naisten kaltainen, mutta kehnosti sinä et koskaan voisi
käyttäytyä -- sinulla kun on suuri sydän.

Klorinda laski käden sydämelleen ja nauroi, mutta äänessä ei enää
ollut ivaa.

-- Mitäpä sinä, Anne, sydämestäni tiedät? hän sanoi. -- Kului aikaa
ennenkuin itsekkään tiesin sen sykkivän. Puolisoni kyllä sanoo sitä
suureksi ja jaloksi, mutta hänen omansahan se on suuri ja jalo.
Olenko käyttäytynyt rehellisesti häntä kohtaan, niinkuin sinulle
sanoin, Anne? Olenko rehellisesti velvollisuuteni täyttänyt --
rehellisen miehen tavalla enkä nurisevan, petollisen naisen?

-- Sinä olet käyttäytynyt ylhäisen naisen tavalla, vastasi Anne
katsoen sisareen ja suuret, lempeät silmänsä herahtivat kyyneleitä
täyteen. -- Puolisosi sanoo, että olet tehnyt hänen elämänsä
taivaallisen autuaaksi, ja että sinä olet hänestä kuin ylienkeli
-- sillä alemmat enkelit eivät ole kyllin jaloja sinun rinnallesi
asetettaviksi.

-- Se tulee siitä, että hänellä itsellään on jalo sydän, sanoi
Klorinda. -- Mutta lupasinhan minä, että se niin kävisi. Hän maksoi
-- -- hän maksoi!

Kreivikunnassa niinkuin pääkaupungissakin kummeksittiin kreivin
onnellisuutta. Suuren herraskartanon ovet avattiin seposelälleen,
kaupungista kävi siellä vieraita, pidettiin isoja päivällisiä ja
tanssiaisia, joissa koko seutu sai emännän suloutta ihailla. Kun
Jeoffrey herra tuli näihin juhliin, unhoitti hän juoda itsensä
humalaan katsellessaan tytärtään ja tämän liikkeitä.

-- Katsokaas vaan häntä! sanoi hän entisille juomatovereilleen, jotka
olivat yhtä ällistyneet kuin hänkin.

-- Saakelia! Kukapa luulisi häntä samaksi kauniiksi äkäpussiksi, joka
kiroili, lauloi tallilauluja ja metsästi miehen vaatteissa?

Häntä oikein hävetti isällisellä tavalla vierailla tyttärensä
talossa, eikä hän olisi sinne tullutkaan, ellei Klorinda olisi
osottanut hänelle senlaista ystävällisyyttä, jota hän parhaiten
ymmärsi.

-- Minä olen maalla kasvanut, enkä voi pääkaupungin keikarien tavalla
kummitella, sanoi hän Klorindalle eräänä aamuna, kun he olivat kahden
kreivittären yksityisissä huoneissa. -- Minä olen tottunut mieleni
mukaan kiroilemaan ja rumia sanoja suustani mättämään. Dunstanwolde
on vieroittanut sinut senlaista kuulemasta -- ja minä olen liian
vanha tapojani muuttamaan.

-- Taisit luulla minuakin liian vanhaksi muuttumaan, sanoi Klorinda,
-- mutta minä en kumminkaan ollut. Sanoinhan sinulle, että
minusta tulisi ylhäinen nainen. Ei ole olemassa mitään, jota ei
älykkäisyydellä voisi oppia.

-- Ja älykäs sinä, Klo, totta tosiaan olet, sanoi Jeoffrey herra
tuijottaen häneen tylsällä kummastuksella.

-- Ellet sitä olisi ollut! -- -- -- Hän meni äänettömäksi, punalti
päätään ja karkeissa kasvoissaan kuvastui jonkunlaista tuimaa
mielenliikutusta. -- Minä en voinut opettaa sinulle muuta kuin
huonoja tapoja, Klo. Minkään säädyllisyyden opettajaa ei minussa
ollut, sinä et nähnyt etkä kuullut mitään opettavaa. Piru vieköön! ja
silmännurkka kimalteli kosteana, -- jos minä tiedän mikä sinut ennen
viittätoista vuottasi esti turmeltumasta.

Klorinda katsoi häneen vakavasti.

-- En minäkään sitä tiedä, vastasi hän. -- En minäkään -- mutta
kaikessa tapauksessa minä nyt istun tässä edessäsi isä, --
kreivittärenä.

-- Sen teki älykkäisyytesi, sanoi Jeoffrey herra liikutettuna, --
älykkäisyytesi ja kirottu luja tahtosi.

-- Niin, virkahti Klorinda, -- niin se oli -- älykkäisyyteni ja
kirottu luja tahtoni.

Hän ratsasti isänsä kera metsästämässä kuin ennenkin, mutta nyt oli
hän puettu viimeisen muodin mukaiseen vaateasuun. Ja vaikka hän
oli yhtä rohkea ja taitava ratsastaja kuin ennenkin, niin jokainen
seurueesta kumminkin hämärästi tunsi, että ylhäinen nainen johti
metsästystä. Ratsastamansa hevonen oli raju ja vihainen, jommoisen
selässä tuskin Jeoffrey herrakaan nuorena ollessaan olisi uskaltanut
ratsastaa; mutta Klorindalla oli lyijynuppinen piiskansa, hän
piteli ohjaksia rautaisella kädellä ja istui hevosen selässä niin
rauhallisena kuin olisi se ollut sävyisin eläin maailmassa.

Tänä syksynä lordi ei metsästellyt. Hän kun ei tätä urheilua juuri
rakastanut eikä tähän aikaan ollut aivan tervekkään, mutta hän ei
sallinut vaimonsa tästä huvista kieltäytyvän sentähden, ettei hän
voinut siihen osaa ottaa.

-- Metsästyksen kuningatar ei saa jäädä kotiin vanhaa, raihnasta
miestään hoitelemaan, sanoi hän. -- Sitä ylpeyteni ei koskaan
sallisi. Isänne seuraa teitä. Menkää vain, rakkaani, heitä johtamaan.

John Oxon herra, joka nykyään vieraili Eldershavessa, yhtyi
metsästysseuraan. Hän ratsasti kreivittären rinnalla vaikkei tämä
tervehdittyään häntä sen enempää puhutellut. Hän ei enää ollut niin
terveen ja verevän näköinen kuin vuosi sitten. Hillitön, irstas
elämänsä kai alkoi nuoruutensa voimia hervaista. Kun metsästysinto
ei kasvoja elvyttänyt, näytti hän oikein riutuneeltakin. Huhuttiin
hänen niin velkaantuneen, että hän vaivoin toimeenkaan tuli ja että
velkojansa armahtamatta hätyyttelivät häntä naimisensa myttyyn
mentyä. Se ja paljon muutakin oli kreivittären tiedossa; mutta hän
lienee hyvin vähän säälinyt Oxonin vaikeaa tilaa, päättäen kasvojensa
ilmeestä, kun Oxon heidän metsästäessään kannustaen hevostaan ehätti
hänen rinnalleen ratsastamaan.

-- Klorinda, mutisi hän hengästyneenä hampaittensa välistä.

Kreivitär olisi voinut ratsastaa tiehensä vastaamatta, mutta hän
hillitsi tulista ratsuaan silmänräpäykseksi ja katsoi Oxoniin.

-- Rouva kreivitär! oikaisi hän häntä.

-- Oli aika jolloin -- -- alkoi Oxon.

-- Aamulla, sanoi Klorinda, -- löysin kirjeen pienestä arkkusesta
toalettipöydältäni. Minä en tunne sitä mieletöntä konnaa, joka sen on
kirjoittanut. En ole koskaan häntä tuntenutkaan.

-- Te ette ole häntä tuntenutkaan, huudahti Oxon kiroten ja
katkerasti naurahtaen.

-- Kirje on tuhkana liedellä sanoi hän taas. -- Se poltettiin
avaamatta. Elkää ratsastako niin lähelle, elkääkä mielettömän konnan
tavalla kohdelko lordi Dunstanwolden vaimoa.

-- Vaimoa! matki Oxon. -- Ja lordi Dunstanwolde! Se on aivan uusi
peli ja kunniani kautta, oikein hyvin pelattu!

Klorindan katse oli yhtä vakava kuin ennenkin.

-- Aivan uusi, hymähti hän, -- aivan uusi. Ja ellen olisi sitä voinut
hyvin ja rehellisesti pelata, en olisi kortteja käteenikään ottanut.
Ajakaa syrjään herra Oxon. Hevoseni on vikuri, se ei kärsi toista
rinnallaan. Kreivitär kosketti hevostaan ratsuruoskalla, se lähti
salaman nopeudella kiidättämään.

Seuraavana päivänä näki Anne Klorindan luona ollessaan hänen tulevan
toalettipöytänsä äärestä kädessä sinetillä suljettu kirje. Hän meni
kellonvetimelle ja soitti.

-- Anne, sanoi hän, -- minä aion torua kammarineitsyttäni ja erottaa
hänet palveluksestani. En minä aio häntä lyödä enkä haukkua niinkuin
ennen aikaan tein. Kenties sinä peljästyt, vaan sinun täytyy jäädä
tänne luokseni.

Hän seisoi tulen ääressä pitäen kirjettä käsivarren pituuden
päässä hyppysissään kun kammarineitsy astui huoneesen; nähdessään
kreivittären kasvojen ilmeen kalpeni hän, mutta alkoi vavistakkin
kirjeen huomattuaan.

-- Te olette ennen palvellut toisenlaisia emäntiä, sanoi kreivitär
hitaasti heleällä äänellään, joka veitsen tavalla viilsi. -- Joku
mieletön houkkio on lahjonut teidät palvelukseensa. Te ette voi minua
palvella yhtä aikaa. Tulkaa tänne panemaan tämä tuleen. Jos sen
näkisin tarpeelliseksi voisin teitä pakottaa kädellänne pitämään tätä
tulisten hiilten seassa.

Kammarineitsy lähestyi vavisten, otti kirjeen ja polvistui sitä
polttamaan. Sen tehtyä osotti kreivitär ovea. -- Menkää tavaroitanne
kokoomaan, teidän täytyy tunnissa joutua pois tästä talosta, sanoi
hän. -- Minä olen itse kammarineitsyeni kunnes löydän rehellisen.

Tytön mentyä istui Anne tuijottaen tuhkaan. Hänkin oli kalpea.

-- Sisko, sanoi hän, luuletko että -- -- --

-- Luulen, sanoi kreivitär. -- Mies, joka ennen minua rakasti, oli
sen kirjoittanut; kurja konna. Hetken aikaa hän luuli olevansa
intohimostaan parantunut, mutta minä olisin voinut sanoa hänelle,
että se uudelleen heräisi ja raivoisi rajumpana kuin koskaan ennen,
kun hän näkisi minut toisen omana. Kurjain konnain tapa on senlainen.
Hän on tullut mielettömäksi uudelleen.

-- Niin, mielettömäksi! huudahti Anne -- mielettömäksi ja kehnoksi ja
katalaksi.

Klorinda katsoi tuhkaan ja huulensa vääntyivät ylenkatseellisesti. --
Kehno hän aina on ollut alusta alkaen ja niin hän nytkin on, sanoi
hän. -- Se on sinun lemmikkisi, Anne, lisäsi hän leikillisesti ja
potkasi jalallaan muuatta hiiltynyttä puuta, -- lemmikkisi, John Oxon.

Anne kyyristyi tuolissaan ja peitti kasvot laihoilla käsillään.

-- Oi, kreivitär! huudahti hän, tuntien ettei hän nyt voinut häntä
sisareksi nimittää, -- jos hän on kehno ja katala ja on senlainen
aina ollut niin säälikää häntä! Kehnoja tulee sääliä enemmän kuin
ketään muita.

Sillä hän oli rakastanut häntä mielettömästi olematta itse siitä
tietoinen ja uskaltamatta katsella hänen kauniita kasvojaankaan,
ajatellen häntä vain sisarensa orjana ja sydämensä pohjassa
säilyttäen ihmeellisiä salaisuuksia! Nähdessään kirjeen oli hän
tuntenut käsialan ja sydämensä alkoi sykkiä pakahtuakseen -- sillä
hän oli ennenkin nähnyt hänen kirjoittamiansa sanoja.

       *       *       *       *       *

Kun Dunstanwolde kreivittärensä kanssa palasi takaisin pääkaupunkiin,
seurasi Anne mukana. Klorinda tahtoi sen niin. Siellä niinkuin
Dunstanwoldellakin valmisti hän hänelle pienen, rauhallisen asunnon.
Onnellinen sattuma saattoi Barbaran naimisiin muutaman maalaisherran
kanssa, joka oli jäänyt leskeksi monen lapsen kanssa, ja tarvitsi
hoitajaa yksinkertaiselle taloudelleen. Hän oli neiti Wimpolen
kaukainen sukulainen ja oli hänen kauttaan tutustunut entiseen
oppilaasensa, jonka hiljainen, sävyisä luonne näytti tekevän hänet
soveliaaksi vaimoksi hänelle. Kaunotar ja ylhäinen nainen ei olisi
hänelle soveltunut; hän kun tarvitsi taloudenhoitajaa ja äitiä
lapsilleen, ja senlaista toivoi hän tästä nuoresta naisesta, joka oli
ahtaissa oloissa kasvanut ja ollut pakotettu kaikenlaisilla tempuilla
hankkimaan yksinkertaisimmat vaatteensa ja mukavuutensa.

Anne voi siis lähteä Lontoosen tuntematta omantunnon vaivoja siitä,
että sisarensa jäisi yksin maalle. Komea kaupunkitalo, kreivittären
palvelijajoukko, pieni musta palvelijapoikansa, joka palveli häntä
ja kävelytti hänen sylikoiriaan, pukunsa, jalokivensä ja ajoneuvonsa
tuntuivat hänestä niin ihmeellisiltä, mutta sisarelle ne tuntuivat
olevan niin sopivia, että hän kummeksien muisteli niitä päiviä,
jolloin hän korjaili hänen sänkynsä uutimia ja muutti hänen pukujensa
kuosia. Kun hän nyt oli säätynsä mukaisesti, vaikka yksinkertaisesti
puettu, niin ei hän enää ainakaan ulkonaisesti kömpelösti eronnut
ympäristöstään, milloin hän näyttäytyi sisarensa vieraiden joukossa.
Mutta luonteeltaan oli hän yhtä kaino ja arka kuin ennenkin ja vältti
mielellään vieraita ihmisiä. Pari kertaa oli hän Klorindan kanssa
ajelemassa tämän kuusvaljakkoisissa vaunuissa pääkaupungin loistavaa
elämää katselemassa, mutta hän piiloutui vaunujen nurkkaan ujosti
ihmetellen kuin maalaistyttö.

-- Oikein se oli suuremmoista, sanoi hän ensimmäisen matkansa
perästä. -- Mutta elä usein ota minua mukaasi, sisko, minä kun olen
liian kaino ja halpa ja tunnen, ettei minulla siellä ole mitään
tekemistä.

Mutta vaikka hän niin paljon kuin mahdollista pysytteli poissa
suuresta maailmasta, niin sai hän kumminkin tietää kaikki sisaren
voitot; hän asetti niin, että aina sai nähdä milloin hän lähti
kaupungille ajelemaan ja oli aina hänen pukuhuoneessaan, kun
kammarineitsyet hänen lähtiessä vastaanottoihin tahi tanssiaisiin
hovissa pukivat häntä silkkiin ja koristelivat jalokivillä. Ja näissä
tilaisuuksissa niinkuin muulloinkin tiesi hän samanlaisen sokean
rakkauden ja ihailun lordiakin elähdyttävän. Lordin hellyys vaimoonsa
kasvoi päivä päivältä, puolisonsa ystävällisyyden ja herttaisuuden
elvyttämänä.

Eräänä iltana panivat he toimeen loistavan juhlan, jossa muuan
kuninkaallisen huoneen jäsenkin oli läsnä. Sinä iltana pyysi Klorinda
sisartaankin juhlaan.

-- Joskus -- aina minä en sitä vaadi -- mutta joskus täytyy sinun
vieraillemme näyttäytyä. Puolisoni ei ole muutoin tyytyväinen. Hän
sanoo, ettei se ole soveliasta, että hänen vaimonsa sisar aina on
poissa, vieraat kun voivat luulla että sinua ynseydestä pidätettäisi
syrjässä. Kammarineitsyesi saa valmistaa kaikki mitä tarvitset, minä
pidän huolta, että pukusi vaatettaa sinua. Minä olen sen jo tilannut
ja valinnut värin ja kuosin. Minä tahdon sinut oikein sieväksi
Anne. Ja hän suuteli sisartaan keveästi poskelle -- melkein yhtä
lempeästi kuin hän joskus suuteli miehensä harmaata tukkaa. Vaikka
Klorindan käytös olikin yhtä ylpeää ja arvokasta kuin ennenkin, niin
oli hänessä kumminkin tapahtunut jonkunlainen kummallinen, Annelle
käsittämätön muutos.

Juhlapäivänä toi Anne neidin kammarineitsy hänelle kauniin puvun.
Se oli tehty kuvikkaasta silkistä, kangas oli pehmosta ja kiiltävää
kuin kyyhkysen rinta, ja pitsit, jotka sitä koristivat, olivat
hienoja kuin hämähäkin verkko. Puvun kuosi kävi erinomaisesti
hänen vartalolleen, ja kun hän illalla puki sen päälleen, kohosi
poskille vieno puna -- puku somisti häntä enemmän kun hän koskaan
oli rohjennut toivoakkaan. Kun hän tuli komeisiin juhlahuoneisin
oli hän hyvillään kun huomaamatta voi sukeltaa vierasjoukkoon.
Senlaisissa tilaisuuksissa oli hänen ainoa huvituksensa asettua
johonkuhun huomaamattomaan nurkkaan katselemaan vilkasta juhlaseuraa.
Tänäkin iltana asettui hän erään varjostimen varjoon katselemaan
miten kreivi ja kreivitär ottivat vieraitaan vastaan. Jonkun aikaa
oli jumaloimansa tähden loistoa himmentänyt musta varjo, jonka
painosta hän huumautuneena ja herponeena itki ja vapisi. Mutta pilven
hälvettyä loisti tähti korkeudestaan kirkkaammin kuin ennen, ja hän
jumaloi sitä yhä innokkaammin. Ja hän oli täydellisesti onnellinen
syrjästä katsellessaan miten epäjumalansa loisti ja vallitsi ja
kuinka kaikkien silmät ihaillen seurasivat häntä.

-- Tänäkin iltana hän on yhtä ihana kuin tavallisesti, mutisi hän, --
mutta lordi ei ole itsensä kaltainen. Hän näyttää vanhentuneelta ja
kalpealta ja silmäin alla on tummat juovat. Hän on niin onnellinen
ja hyväntahtoinen, että olisi kovin ikävää jos ruumiin voimat nyt
jo alkaisivat riutua. Hän on ollut kalpea jo monet ajat ja Klorinda
kysyi kuinka hän voi, mutta hän vastasi ystävällisesti, ettei häntä
mikään vaivaa.

Hetken päästä huomasi hän erään herran pysähtyvän läheisyyteensä
häntä huomaamatta. Hänelle tuli mieleen että herrakin tuli siihen
saadakseen olla huomaamatta syrjässä ahdingosta.

Ja kun hän katsoi vieraasen näki hän, että se oli jaloin ja komein
mies kuin hän koskaan oli nähnyt.

Hän ei milloinkaan ennen ollut häntä nähnyt, hänen täytyi siis
olla joku muukalainen tahi harvinainen vieras. Niinkuin Klorinda
oli pitempi kuin naiset tavallisesti, niin tämäkin vieras näytti
olevan pitempi kuin useimmat miehet. Hänen käytöksensä oli yhtä
majesteetillista kuin Klorindan, kasvonsa olivat jalot ja kauniit
ja silmät tummanruskeat, tuuheain ripsien peittämät ja tuliset.
Rinnalla loisti ritarimerkkejä ja päässä oli vaalea, kiharainen
tekotukka, joka hyvin vaatetti häntä, sen vaaleus teki hänen silmänsä
tummemmiksi ja tulisemmiksi.

Hänen voimakkuutensa ja majesteellisen ryhtinsä rinnalla olisi herra
John Oxonin kauneus tuntunut äitelältä ja surkealta ja omiansa
irstasten naisten leikkikaluksi.

Kunnioituksen sekaisella ihailulla katseli Anne häneen, samassa
äkillinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, kun hän sattui huomaamaan
missä vieraan katse viipyi ja hän tiesi nyt, että vieraskin oli
vetäytynyt syrjään saadakseen kuin hänkin Klorindaa rauhassa
katsella. Hänestä tuntui kuin olisi äkkiä kummallinen salaisuus
hänelle ilmaistu. Vieraan kasvot ilmaisivat sen, kun hän luuli
olevansa huomaamatta ja sentähden hetkeksi heitti naamarinsa. Hän
seisoi siinä katsellen, ikäänkuin hänen nälkäinen sielunsa silmäin
kautta etsisi ravintoa, kun hän ei voinut sen parempaa ravintoa
toivoa, tahi niinkuin hän raskaan taakan rasittamana hetkeksi olisi
sen heittänyt levätäkseen ja saadakseen voimia jatkamaan. Anne
kuuli hänen raskaasti huokaavan, vaikka se melkein noustessaan
tukahdutettiin, ja hänen kasvoissaan oli ilme, jota hän tunsi,
ett'ei hänen vieraana tulisi nähdä, hän kun oli tietämätön hänen
läsnäolostaan.

Anne nousi hiljaa seisoalleen arvellen hänen huomaamattaan hiipiä
pois; mutta samassa vetäytyi vieraskin paremmin varjoon ja huomasi
silloin Annen. Kasvoinsa ilme muuttui heti jalon rauhalliseksi
ennenkin ja hän kumarsi ylimyksen kohteliaalla tavalla häiriytymättä
hänen odottamattomasta ilmestymisestään.

-- Armollinen neiti, virkkoi hän, -- suokaa anteeksi
tietämättömyyteni teidän läheisyydestänne. Te; tahdoitte päästä
ohitseni? Ja hän väistyi syrjään.

Anne niiasi ja hänen lempeät, raukeat silmänsä katsoivat rukoilevasti
vieraasen.

-- Herrani, sanoi hän, -- minä vain hetkeksi vetäydyin tänne syrjään
tungoksesta lepäämään, kun olen siihen tottumaton. Mutta etupäässä
tulin tähän -- sisartani katsellakseni.

-- Sisartanneko, armollinen neiti? kysyi vieras, melkein kuin
tahtomattaan uudistaen hänen sanansa ja kumarsi uudelleen kuin
puolustellen.

-- Niin, kreivitär Dunstanwoldea, vastasi Anne, -- hänen kauneutensa
katseleminen tuottaa minulle iloa ja nautintoa ja minä otan
sydämestäni osaa kaikkeen mikä häneen koskee.

Hänen hellä ihailunsa pani samanlaiset tunteet vieraan povessa
väräjämään, ja kun hän taas puhutteli Annea, niin se oli
tuttavallisempaa kuin ennen, ja hän maisteli kuulleensa hänen nimensä
ja sukulaisuuteensa. -- Te olette siis neiti Anne Wildairs, sanoi
hän. -- Kreivitär on puhunut teistä läsnäollessani. Minä olen lordin
sukulainen, Osmonden herttua, ja hän kumarsi uudelleen ja Anne niiasi.

Hänen korkeasta arvostaan huolimatta tunsi Anne, että hän oli
suopea ja hyväntahtoinen, eikä hänen käytöksensä ollut ensinkään
alentuvaista. Hänen seurassaan haihtui osaksi hänen luonteelleen
omituinen kainous, joka varsinkin vieraita puhutellessa valtasi
hänet. John Oxonin vaaleat kiharat ja ivallinen hymy olivat aina
saattaneet hänet hämilleen; mutta tämä mies, jonka suhteen Oxon oli
melkein kuin viehättävä, maalattu nukke, hän kun persoonallisuutensa
ja arvonsa ja luonteensa puolesta oli häntä niin paljon etevämpi,
tuntui kuin väkevyydellään hänen heikkouttaan tukevan. Hän
kohteli häntä senlaisella ystävällisellä kohteliaisuudella,
jommoista ei kukaan ennen ollut hänelle osottanut. Hän pyysi häntä
uudelleen istuutumaan ja seisoi itse hänen edessään puhellen
hienotuntoisella myötätuntoisuudella, niin että Anne mielessään
ikäänkuin kohoutui entisestä nöyrästä asemastaan. Hän tunsi kaikki
ohitsekulkijat ja kertoi heistä milloin niitäkin, hän kun tiesi
mitä mikin valtiomies ja sotilas oli toimittanut; kaunottarista ja
aatelisnaisista sanoi hän aina jonkun kohteliaan sanan.

Ja Anne tunsi hänen täydelleen käsittävän, että hän sisartaan
jumaloi, vaikkei hän paljon hänestä puhunutkaan.

Vihdoin tarjosi hän Annelle käsivartensa, ja rohkeudella, joka häntä
itseään kummastutti, antoi hän taluttaa itseään huoneiden läpi ja
houkutella itseään virvoituksia nauttimaan. Kaikki katsoivat häntä
uteliaalla ihmettelyllä, kun hän niin ylhäisen seuralaisen kanssa
asteli huoneesta toiseen, ja heille osotettu kunnioitus melkein
valtasi Annen.

Kun he saapuivat takaisin salonkiin, jossa isäntä ja emäntä ottivat
vastaan vieraitaan, pysähtyi herttua, ja kun Anne katsahti ylös
nähdäkseen miksi hän viivytteli, huomasi hän hänen tarkasti lordia
katselevan.

-- Armollinen neiti, virkahti hän, -- suokaa anteeksi että viivytän
teitä, mutta -- -- minä katson sukulaistani. Hän lienee varmaan
sairas, lisäsi hän huolestuneella äänellä, -- hän näyttää horjuvan.
Mennään hänen luokseen. Pian! Hän kaatuu!

Samassa huudahtivat vieraat heidän ympärillään peljästyneinä ja
alkoivat tunkeilla lordin ympärille. Kun Anne seuralaisineen
tunkeutui taajain ryhmäin läpi, niin kreivi Dunstanwolden päätä ei
enää näkynyt toisten ylitse, -- hän oli kaatunut ja makasi kankeana
lattialla.

Silmänräpäyksen kuluttua olivat Anne ja herttua jo niin lähellä, että
näkivät lordin kalmankalpeat kasvot ja otsalta valuvan kylmän hien.

Kreivitär polvistui jo miehensä vieressä ja viittasi vieraita
poistumaan.

-- Pois! pois! huusi hän. -- Ilmaa, ilmaa! Ja vettä! Puolisoni! Rakas
puolisoni!

Mutta kreivi ei vastannut eikä liikahtanutkaan, vaikka hän kumartui
aivan lähelle ja koetteli kädellä sydämen tykytystä. Silloin
peljästyneet vieraat liikutettuina näkivät miten kreivin kaunis,
jumaloittu puoliso voimakkailla, valkoisilla käsivarsillaan nosti
liikkumattoman ruumiin läheiselle sohvalle, jonka ääreen hän itse
polvistui.

Anne ja Osmonden herttua seisoivat hänen rinnallaan, -- herttua oli
kalpea vain rauhallinen. Hän oli lähettänyt hakemaan lääkäriä heti
kun näki lordin kaatuvan.

-- Teidän armonne, sanoi hän kumartuen Klorindan yli, -- suokaa minun
tulla lähemmä, minulla on hiukan kokemusta tänlaisissa tapauksissa.
Suokaa anteeksi.

Hän polvistui ja puuttui lordin elottomaan käteen koetellaksen suonen
tykytystä. Sitten laski hän kätensä sairaan sydämelle ja katseli
sisäänpainuneita kasvoja.

-- Kallis puolisoni, kuiskasi taas kreivitär, tietäen, että hänen
äänensä jos mikään tunkisi kuolevan korviin. -- Edvard, rakas --
rakas puolisoni!

Herttua piti yhä kättään kreivin sydämellä ja vieraat peräytyivät
kauhun valtaamina. Tuo näky tässä komeassa huoneessa sai heidät
kalpenemaan.

Silloin herttua hitaasti veti kätensä pois sairaan sydämeltä ja
kääntyi rinnallaan polvistuvan naisen puoleen -- kalmankalpeana mutta
silmissä hellää osanottoa.

-- Rouva kreivitär, virkahti hän -- te olette rohkea nainen. Sielunne
tarmon täytyy auttaa teitä tätä raskasta surua kantamaan. Sydän ei
enää syki. Jalo elämä on loppunut.

Vieraatkin kuulivat sen ja vetäytyivät yhä etemmä, muutamat naiset
nyyhkyttivät hiljaa. Eräs lakeija raivasi tietä lääkärille, joka
kiirein askelin lähestyi.

Anne piilotti kasvonsa vapiseviin käsiinsä. Herttua seisoi silmät
maahan luotuina. Kreivitär makasi polvillaan sohvan ääressä ja
piilotti kauniit kasvonsa kuolleen miehensä rinnoille.




KAHDESTOISTA LUKU.

Dunstanwolden lordin hautajaiset ja mitä niiden perästä tapahtui.


Dunstanwolden maalliset jäännökset vietiin hänen perintötilalleen
maalle ja laskettiin lepoon vanhaan perintöhautaan, jossa
esi-isänsäkkin makasivat. Kaupungista tuli paljon ihmisiä
osottamaan hänelle viimeistä kunniapalvelusta, niiden joukossa
oli luonnollisesti Osmonden herttuakin. Kreivitär oleili omissa
huoneissaan, eikä näyttäytynyt kellekkään muille paitsi Annelle.

Viimeisten juhlallisten menojen edellisen yön vietti hän lordin arkun
ääressä, ja hänen mielentilansa tuntui Annesta varsin oudolta ja
kummalliselta. Hän ei itkenyt eikä valittanut ja polvistui vain yhden
ainoan kerran. Mustassa surupuvussaan oli hän majesteetillisemman
näköinen kuin koskaan ennen, hänen kauneutensa oli kuin marmorisen
kuvapatsaan. Hän lähetti pois toiset vahtinaiset ja pidätti vain
Annen luokseen, ja Anne huomasi hänessä kummallista suojelevaa
hellyyttä vainajasta puhuessaan.

-- Minä en tiedä voivatko kuolleet tuntea ja kuulla, sanoi hän. --
Joskus olen ajatellut -- ja minua on värisyttänyt -- että vaikka
he niin liikkumattomina makaavat, niin ne kenties tietävät mitä me
teemme -- ja kuinka heistä puhellaan kuin arvottomista kappaleista,
ja että jälkeen elävät vain odottavat sopivaa hetkeä, viskatakseen
heidät luotaan, jotta voisivat entistä elämäänsä jatkaa tahi kenties
hauskempaakin. Jos puolisollani on tietoisuutta mistään, niin hän
on oleva kiitollinen siitä, että minä valvon hänen luonaan tämän
viimeisen yön tässä juhlallisessa huoneessa. Jokainen hellyyteni
osotus liikutti häntä eläessään ja hän oli siitä kiitollinen.

Huone oli todellakin juhlallinen, melkeinpä kammottavan juhlallinen.
Se oli iso, kylmä, mustalla vaatteella verhottu sali ja vainajan
vaakunakilvellä koristeltu, siinä vallitsi synkkä, haudankaltainen
hämärä. Siellä kyllä paloi korkeita vahakyntteliä, mutta niiden
himmeä valo teki varjot kahta synkemmiksi. Kallisarvoisessa arkussa
makasi vainaja käärinliinoissaan, kellastuneen norsunluun kaltaiset
kädet rinnalle ristittyinä.

Anne ei olisi yksin tohtinut astua tähän huoneesen ja ruumiin
muuttunut muoto vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oikein
tunsi ruumistaan karsivan. Mutta Klorinda ei näyttänyt pelkäävän
eikä kauhistuvan. Hän asettui seisomaan mustan poimeisen vaatteen
ympäröimän jalustan luo, jolle arkku oli asetettu, kasvoissa vakava,
suojelevan sääliväisyyden ilme. Hän kumartui suutelemaan kuolleen
otsaa.

-- Tahdon tämän yön luonasi istua, sanoi hän. -- Huomenna jo lepäät
yksinäisyydessä. Tänä viimeisenä yönä minä en sinua jätä. Jos minä
olisin sijassasi ollut, olisit sinäkin sen tehnyt.

Hän istuutui arkun ääreen ja laski voimakkaan, lämpösen kätensä
vainajan kylmäin, vahankaltaisten sormien päälle, ikäänkuin
niitä lämmittääkseen. Anne polvistui rukoilemaan -- hän rukoili
anteeksiantamusta, syntein pois pyyhkimistä, hän rukoili että
vainajan jalo, hyvä henki taivaassa löytäisi rakkautta ja rauhaa,
ettei se siellä saisi mitään senlaista tietää, joka viimeisten
onnellisten vuosien muistoa voisi katkeroittaa. Hän oli niin
lapsellisen yksinkertainen, että unohti, jottei entisyyden muistot
voi katkeroittaa paradiisissa olevan sielun onnea.

Klorinda istui koko yön kuolleen kättä pidellen. Anne näki hänen
usein kädellään sivelevän vainajan harmaata tukkaa, melkein niinkuin
äiti sairasta, nukkuvaa lastaan ja kumartuvan hänen otsaansa
suutelemaan, kuiskaillen hänelle lempeitä sanoja, ikäänkuin häntä
rohkaistakseen. Yhden ainoan kerran vaan hän polvistui, ja Anne
ihmetteli rukoiliko hän ja miten hän rukoili, hänellä kun ei ollut
tapana rukoilla.

Hän polvistui juuri päivän koittaessa, ja kohottuaan jälleen
seisalleen otti hän pukunsa poimeista esille pienen kääreen.

-- Anne, virkahti hän aukaisten kääreen nauhat -- kohta häittemme
jälkeen tapasin kerran puolisoni kirjoituspöytänsä ääressä
katselemassa näitä esineitä, joita hän piteli kädessään. Hän luuli
ensin sen mieltäni pahoittavan, mutta minä vakuutin hänelle olevani
lempeämpi luontoinen kuin hän luulikaan -- vaikken kumminkaan
niin lempeän kuin viaton tyttö raukka, joka kuoli hänen lastaan
synnyttäessään. Hänen kuvaansa hän siinä katseli ja pientä sormusta
ja kahta kiharaa -- ruskea oli äidin päästä ja toinen -- pieni,
ohut untuva -- lapselta. Pyysin häntä aina niitä tallettamaan ja
usein niitä katselemaan ja muistamaan miten viaton hän oli ollut,
ja että hän kuoli hänen tähtensä. Tunsin kyyneleitä kädelläni
kun hän kiittäen suuteli sitä. Hän talletti pientä käärettä
kirjoituspöydässään ja minä toin sen tänne hänelle.

Pienoismuotokuvassa oli nuoren tytön viehättävät kasvot, silmät
olivat isot, lempeät ja lapselliset ja poskien puna oli kuin aamun
koi. Melkein hellästi Klorinda kuvaa katseli.

-- Sanotaan ettei ylösnousemisessa naida, sanoi hän, -- mutta jos
kumminkin niin olisi, olet sinä hänen vaimonsa enkä minä. Minä olin
hänestä jotakin alempi arvoista, vaikka kannoin hänen nimeään, ja
vaikka hän minua kunnioitti. Kun sinä lapsesi kanssa kohtaat häntä,
unhottaa hän minut -- ja kaikki on hyvin. Silmänräpäyksen ajan painoi
hän kuvaa ja kiharoita vainajan huulia vasten, ja Anne huomasi
ihmetellen huultensa väräjävän. Sitten pani hän sormuksen vainajan
pikkusormeen ja piilotti kuvan ja kiharat hänen ristissä oleviin
käsiinsä.

-- Hän oli hyvä mies, virkahti hän, -- hän oli ensimäinen hyvä
mies, jonka koskaan olen tuntenut. Ja hän ojensi kätensä Annalle ja
veti hänet huoneesta ulos; silmistä valahti mustalle puvulle kaksi
kirkasta kyyneltä, jotka jalokivien tavalla kimelsivät.

Hautajaisten jälkeen tuli lähin sukulainen ottamaan maatilan
perintönään huostaansa ja leski muutti isänsä luo entiseen kotiinsa,
elääkseen siellä erotettuna maailmasta. Puolisovainajansa oli
testamentilla määrännyt kaupunkitalonsa leskelleen, mutta hän ei
halunnut palata sinne ennen suruajan loputtua, kun hän herkesi
surupukua kantamasta. Kreiviltä perimänsä varakkaisuus teki hänet
rikkaaksi naiseksi, ja kun hän taas halusi näyttäytyä maailmalle,
olisi hänellä varaisuutta esiintyä arvonsa mukaisesti.

Lapsuutensa kodissa ollessaan teki hän paljon saattaaksen sitä
itselleen sopivammaksi asunnoksi. Hän tilasi Lontoosta huonekaluja ja
työmiehiä, jotka panivat kuntoon hänen ja Annen huoneet. Mutta hän ei
tahtonut niitä huoneita, joissa ennen oli asunut. Jostakin syystä oli
hän saanut päähänsä, että hän niitä inhosi. Kun hän ensi päivänä meni
sinne Annen kera, seisattui hän kynnykselle.

-- Täällä minä en tahdo asua, sanoi hän. -- Näistä huoneista en ole
koskaan pitänyt ja nyt minä niitä vihaan. Minusta tuntuu kuin olisi
toinen nainen asunut niissä toisessa maailmassa. Ja siitä on niin
pitkä aika kulunut, että oikein kammottaa. Järjestä minulle vanhat
punaiset huoneet, sanoi hän kääntyen kammarineitsyeensä, -- niissä
minä tahdon asua. Kauan ne tosin ovat olleet suljettuina ja kenties
ne ovat rapistuneet ja koinsyömät, mutta kun niitä hyvästi lämmittää,
niin ehkä niissä voi asua. Minä hankin Lontoosta huonekalut niihin.

Seuraavana päivänä näytti kumminkin hetkellisesti siltä, kuin hän ei
tulisi punaisissakaan huoneissa viihtymään.

-- Minä en tiennyt, sanoi hän äkkiä, kääntyen pois eräästä
syrjäikkunasta, -- että vanha ruusutarha tänne näkyisi. En olisi
näihin huoneisin ruvennut, jos olisin sen tiennyt. Se on niin autio
erämaa ruusuhäkkineen ja rikkonaisine päiväkelloineen.

-- Eihän päiväkello tänne näy, sanoi Anne rientäen sisaren luo,
kasvot kummallisen kalpeina. -- Ei yhdestäkään ikkunasta näe
puutarhan sisään.

-- Ei kyllä, sanoi Klorinda, -- se on siksi kaukana ja häkit ovat
korkeat; mutta tuntuu ikävältä, kun tietääkin sen siellä olevan.

-- Vedetään uutimet ikkunain eteen, ei huolita ensinkään katsella
ulos ja unhotetaan koko ruusutarha, sanoi Anne, vapisevin käsin
vetäen uutimet ikkunoiden eteen, ja aina heidän huoneessa ollessaan
saivat ikkunat olla peitossa.

Toista vuotta kantoi kreivitär surupukua. Hän asui isänsä luona eikä
seurustellut kenenkään kanssa, sisarensa kanssa hän vain käveli ja
ajeli ja kävi köyhien luona. Hänen ankaran arvokas käytöksensä antoi
enemmän aihetta juoruihin kuin kevytmielisyys olisi tehnyt, sillä
panettelijat olivat odottaneet, että Klorinda tultuaan ylhäisiin
naimisiin ja päästyään vapaaksi vanhasta miehestään, alkaisi taas
elellä entistä rajua elämäänsä. Oli aivan odottamatonta, että hän
arvokkaasti kantaisi surupukuaan ja eroaisi niin täydellisesti
maailmasta, kuin olisi hän puolisoansa sureva kuninkaallinen
prinsessa, ja siitä puhuttiin kaikkialla.

Kahdeksantoista kuukauden kuluttua lähetti hän hakemaan Annea
luokseen. Annen tullessa seisoi Klorinda huoneessaan mustien pukujen
ja harsojen ympäröimänä, niitä oli joukottain sängyllä, tuoleilla
ja lattialla ja niiden synkkä väri pimensi koko huoneen. Mutta itse
seisoi hän niiden keskessä yllään pitkä, lumivalkoinen puku ja
povella purpuraruusu, joka oli paikoilleen kiinnitetty punaisella
nauharuusulla, josta pitkät nauhat riippuivat. Kammarineitsyensä
oli polvillaan arkun ääressä, siihen laskemassa ja asettelemassa
surupukuja.

Anne seisattui ovelle. Tuo kaunis, säteilevä olento punaruusuinen
häikäsi hänen silmiään kuin auringon loiste. Samassa hän tiesi, että
kaikki nyt oli muuttunut, ja että se pimeyden maailma, jossa he viime
aikoina olivat elelleet, nyt oli hävinnyt. Klorinda oli surupukua
kantaessaan näyttänyt kalpealta, mutta nyt seisoi hän päiväpaisteessa
entinen purpurapuna poskilla ja huulilla ja suurissa silmissä kirkas
kiilto.

-- Tule sisään, sisko, sanoi hän. -- Minä olen heittänyt yltäni
surupuvun ja kammarineitsyeni laskee tässä kokoon mustia pukujani ja
huntujani. Tiedätkö ketään köyhää leskivaimoa, joka suruvaatteita
tarvitseisi. On vahinko että näin paljon suruvaatteita makaa
arkuissa, kun ehkä löytyy köyhiä, jotka pitäisivät sitä taivaan
lahjana, jos niistä osankaan saisivat.

Ennen iltaa oli jokainen musta tilkku korjattu pois. Mitä ei köyhille
annettu, oli pantu arkkuihin ja viety vinnikammareihin.

-- Sinä, sisko, et koskaan enää niihin pukeutune? kysyi Anne. --
Sinä aiot kantaa iloisia värejä -- ikäänkuin näitä vuosia ei olisi
ollutkaan?

-- Niinkuin niitä ei olisi ollutkaan, vastasi Klorinda. -- Hän on
aikoja sitten onnellinen vaimonsa kanssa -- niin onnellinen, ettei
hän minua muistakkaan. Minä luulottelin -- ehkä alussa -- että --
jos hän olisi katsellut alas maan päälle ja -- muistanut -- olisi
hän nähnyt, että minä uskollisesti hänen muistoaan kunnioitin. Mutta
nyt olen varma että -- hän keskeytyi naurahtaen. -- Se oli vain
luulotusta; sanoi hän taas, -- kenties hän ei ole nähnyt eikä kuullut
mitään sitten kuin kaatui jalkaini juureen -- ja siinäkin tapauksessa
hän on onnellinen, ukko parka. Niin, minä tahdon kantaa iloisia
värejä, ja hän oikasi kauniit käsivartensa kuin pudistaen kahleita
niistä -- iloisia värejä -- ja ruusuja ja jalokiviä -- ja kaikkia --
_kaikkia_ mikä minua kaunistaa!

Seuraavana päivänä tuli Lontoosta kalliilla puvuilla täytetty
arkku. Kun hän sitten ensi kerran lähti vaunuissaan ajelemaan,
ei palvelijallakaan enää ollut surulivreeaa, ja kreivitär oli
rikasvärisessä puvussaan kuin vasta auennut kukka.

Hänen talonsa kaupungissa avattiin taas ja järjestettiin hänen
tulolleen. Hän palasi kaupunkiin suurella komeudella Anne sisarensa
seuraamana. Kun matkavaununsa vierivät maantiellä, suuren
palvelijajoukon seuraamana tahi yöksi poikkesivat kaupunkien ja
kylien parhaisiin ravintoloihin, näyttivät kaikki tuntevan hänen
nimensä ja säätynsä.

-- Se on kreivi Dunstanwolden nuori leski, sanoivat ihmiset, -- se
kuuluisa kaunotar, joka on kaikkia muita nuoria naisia älykkäämpi
ja lahjakkaampi. Naimisensa aikana sanottiin hänen ottavan kreivin
vain nimensä ja arvonsa takia, mutta sitten tuli tietyksi, että hän
teki kreivin hyvin onnelliseksi, vaikkei hän hänelle perillistä
lahjoittanut. Tavallista pitempään kantoi hän surupukuakin puolisonsa
kuoleman jälkeen ja näyttäytyy nyt vasta taas maailmalle.

Annesta tuntui kuin seuraisi hän kuninkaallista prinsessaa, ihmiset
kun niin heitä töllöttivät ja ihmettelivät.

-- Sinä et siitä välitä, että kaikkien silmät sinuun katsovat, sanoi
hän sisarelleen; -- sinä olet siihen tottunut.

-- Minua on kaiken ikäni katseltu ja ihmetelty, vastasi kreivitär, --
niin että sitä tuskin huomaankaan.

Kun he perille pääsivät, tervehdittiin heitä kunnioittavasti
tervetulleiksi. Portit avattiin selki selälleen, etehisessä
seisoivat kaikki palvelijat, taloudenhoitajatar etunenässä ja
pieni neekeripoika, jonka silmät loistivat ilosta, kun hän taas
sai emäntänsä nähdä, jota hän heimonsa tavalla jumaloitsi. Hänen
toimenaan oli sylikoirain hoito ja hän seisoi kahta pientä koiraa
hopeavitjoista pidellen. Kreivitär seisattui koiria hyväilemään
ja kiittämään poikaa niiden hyvästä hoidosta. Osotettu suosio sai
pojankin puhumaan, ja silmänsä loistivat ilosta kun hänellä muka oli
jotakin kerrottavaa.

-- Kun minä eilen kävelin koirain kanssa, teidän armonne, sanoi hän,
-- sattui muuan herra, joka tietää kenen ne ovat, näkemään ne. Hän
kysyi milloin rouva kreivitär palaisi takaisin, ja minä vastasin että
tänä päivänä. Se oli se vaaleakutrinen herra, jolla ei ole valetukkaa.

-- Se oli herra John Oxon, teidän armonne, sanoi lähin lakeija.

Kreivitär herkesi koiria hyväilemästä ja ojensihe äkkiä suoraksi.
Pikku Nero säpsähti luullen kreivittären vihastuneen, -- kun hän
seisoi siinä niin suorana ja uljaana. Mutta kreivitär astui äänetönnä
eteenpäin.

Ylimmällä portaalla kääntyi hän naurahtaen Anneen.

-- Lemmikkisi, Anne, siis taas, sanoi hän. -- Nyt kun olemme yksin,
aikoo hän rangaista minua. Sinun perässäsi hän juoksee.




KOLMASTOISTA LUKU.

Taistelu elämästä ja kuolemasta.


Pääkaupunki ja hieno maailma ottivat kreivittären avosylin vastaan.
Ne, jotka olivat läsnä kun hän nyt toisen kerran polvistui
kuningattaren kättä suutelemaan, kuiskailivat keskenään, ettei suru
ollut hänen kauneuttaan himmentänyt, vaan että se nyt oli melkein
loistavampaa kuin silloin kun hänet ensi kerran hoviin tuotiin, ja
ettei kukaan hänet nähdessään voinut ajatella mitään niin surullista
kuin lesken surua. Nyt hänelle alkoi melkein kuin uusi elämä.
Rikkaana, korkeasukuisena ja naineena vaimona oli hänen asemansa
samalla niin kunnioitettu ja vapaa, että kuka hyvänsä olisi voinut
sitä kadehtia. Dunstanwolden vaimona oli hän ollut muotinainen
ja kaikkien niiden jumaloima, jotka uskalsivat häntä jumaloida,
mutta kreivin leskenä häntä piiritettiin ja saarrettiin. Rikkaana,
kunnioitettuna, älykkäänä ja kauniina omisti hän kaiken sen, mikä
sekä miehiä että naisia houkutteli hänen seurueesensa yhtymään.
Ja jos hänen käytöksensä olisi ollut vähemmän majesteetillistä,
hänen sukkeluutensa vähemmän purevaa, niin olisivat liehittelijät
katkeroittaneet hänen elämänsä. Mutta senlaisesta hän ei tahtonut
mitään tietää ja älykkäisyytensä huomasi pian jokaisen miehen,
jota velkansa yllyttivät etsimään pelastusta hänen rikkaudestaan,
ja jokaisen naisen, joka pyrki hänen asemansa ja valtansa nojalla
kuuluisaksi.

-- Petolintujen tavalla ne minua piirittäisivät, jos olisin kyllin
heikko ja typerä sitä suvaitsemaan, sanoi kreivitär Annelle. -- Ne
luikertelevat kuin koirat ja liehittelevät, niin että siitä voi tulla
pahoinvoivaksi. Imartelijat ovat aina senlaisia; ne eivät ole kyllin
älykkäitä huomaamaan, että heidän korupuheensa ovat hävyttömiä, se
kun edellyttää että mairitteleminen muka olisi niin harvinaista, että
siihen ansaan puuttuisi. Herrat, joilla on tyhjät kukkarot, tahtovat
tietysti mennä kanssani naimisiin, ja naiset pyrkivät hienoon seuraan
hameissani riippumalla. Mutta kyllä minä heidät opetan! En minä heitä
arkaile.

Uhkauksensa hän säälittä täyttikin ja vapautti itsensä vähitellen
kärkkyilijöistä, niin että toimeenpanemansa juhlat ja tanssijaiset
olivat aikoinaan mainioimmat ja ne miehet, jotka häntä suosittelivat,
olivat niin ylhäisiä ja rikkaita, ettei heillä voinut minkäänlaisia
syrjäajatuksia olla.

Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua oli ensimäisiä vieraita. Eräänä
päivänä tapasi hän heidät kahden Annen kanssa. Kun lakeija ilmoitti
vieraan, tunsi Anne, joka istui sisaren kanssa samassa sohvassa, että
hän vavahti ja huomasi hänen kasvoissaan ilmeen, jota ei koskaan
ennen ollut niissä nähnyt eikä milloinkaan toivonutkaan näkevänsä.
Kasvoille levisi näet outo, pehmeä puna, joka teki katseenkin
ihmeellisen syvälliseksi. Hän nousi vierastaan vastaanottamaan
niinkuin kuningatar menee kuningasta vastaan, mutta katse oli niin
väräjävän lempeä. Silmäin ilme oli niin kummallisen tyttömäinen.
Nuori tyttöhän hän ikäänsä nähden olikin, vaikka hän oli ikäisistään
niin erilainen ja oli elänyt niin kummallista elämää, että häntä
aina ajateltiin vain kypsyneenä naisena eikä luultu hänen omaavan
tyttöijän kainoja mielenliikutuksia ja helliä tunteita.

Hänen ylhäisyytensä oli yhtä kohtelias ja ystävällinen kuin ainakin.
Hän viipyi vain hetken aikaa ja puheli ainoastaan senlaisista
asioista, joihin sukulainen ujostelematta voi kajota. Mutta hänkin
oli Annesta erilainen kuin ennen, vaikka hänen olisi ollut vaikea
sanoa missä se erilaisuus oikeastaan ilmeni. Annesta hän näytti
iloisemmalta, ikäänkuin olisi hän raskaasta taakasta vapautunut.

Jäähyväisiä jättäessään kumartui hän syvään ja kauan Klorindan käden
yli, jota hän hellästi suuteli. Eikä kreivitär vetänyt kättään pois,
vaan antoi punastuen ja lempeällä suvaitsevaisuudella herttuan
pidellä sitä. Anne vapisi melkein lumottuna tuijottaessaan sisareen,
jonka ihanuus nyt oli niin viehättävän suloista -- hän näytti kuin
äkkiä uudesta syntyneeltä.

-- Teidän ylhäisyytenne täytyy pian tulla takaisin, sanoi hän hiljaa
viehättävällä hymyllä. -- Me olemme kaksi yksinäistä naista, jotka
tarvitsemme teidän ystävällistä suojelustanne.

Katse syventyi katseesen ja herttuan kasvot punastuivat, huolimatta
siitä, että hän oli mies ja sotilas.

-- Jos tulisin niin usein kuin haluan, niin kenties tulisin
mielestänne liian usein, virkkoi hän.

-- Ei suinkaan, teidän korkeutenne, vastasi Klorinda. -- Tulkaa niin
usein kuin me haluamme, niin saadaan nähdä kuka ensimäiseksi väsyy.
Emme me ainakaan.

Intohimoisen lämpimästi suuteli herttua uudelleen kreivittären kättä,
ja erosi hänestä säteilevin kasvoin ja vasta kruunatun kuninkaan
ryhdillä.

Hetken aikaa seisoi Klorinda liikkumattomana siinä kohti, johon
herttua hänet jätti, ikäänkuin hänen askeleitaan kuulostellen. Sitten
meni hän ikkunan luo ja seisoi siinä kukkain keskessä, katsellen alas
kadulle, ja Anne näki että katseensa seurasi herttuan vaunuja.

Nyt oli kevätkesän aika ja päiväpaiste tulvaili hänen ympärillään.
Ikkuna ja balkonki olivat kukkia täynnä, -- siinä oli keltaisia
pääsiäisliljoja, valkoisia narsissoja ja kaikenlaisia kevään
esikoisia. Niiden lemu aaltoili hänen ympärillään pyhän savun
tavalla, ja tuulen viima leimautti sitä tuon tuostaankin toiseen
huoneesen. Kaiken tämän näki ja tunsi Anne, eikä voinut sitä koskaan
unhottaa.

Klorindan povesta kohosi ihastunut, riemuisa huokaus.

-- Kevät tulee, läähätti hän. -- Se ei koskaan ennen ole luokseni
tullut.

Samassa kun hän lausui nuo sanat, saattoi kohtalo -- kummallinen
kohtalo -- hänelle toisen vieraan. Ovet lensivät selälleen ja lakeija
ilmoitti äänekkäästi vieraan nimen. Se oli John Oxon herra.

       *       *       *       *       *

Lordi Dunstanwolden nuoren lesken teepöydän ympärillä juoruttiin
paljon hänen vastaisesta kohtalostaan. Kun kaikki miehet olivat
häneen rakastuneet, niin hän otaksuttavasti kohta menisi uusiin
naimisiin, ja ne jotka hänen asioistaan huolehtivat -- ja niitä oli
paljon -- antoivat hänelle joka päivä uuden miehen. Kerran sanottiin
hänen muutamalle suurelle kenraalille hymyilevän, toisen kerran
taas eräälle suositulle kavaljeerille ja naistenlumoojalle, sillä
kun hän ensi kerran oli mennyt naimisiin arvon ja rikkauden takia,
niin kai hän muka toisen kerran, kun oli luonteeltaan intohimoinen
ja haaveellinen, menisi naimisiin rakkaudesta. Sitten huhuttiin
muutamasta markiisista ja hänen perästään eräästä nuoresta, kauniista
ja rikkaasta kreivistä. Mutta vaikka varmaan tiedettiin kaikkien
näiden laskeneen itsensä ja rikkautensa kreivittären jalkain juureen,
niin niistä ei kukaan näyttänyt saavuttaneen pyytämäänsä suosiota.

Kahdesta miehestä puhuttiin kumminkin enemmän kuin noista toisista,
ja heidän kosintansa herätti suurinta huomiota, -- oikeinpa
toisinaan riideltiinkin kun ei toinen eikä toinen puolue tahtonut
kuulla puhuttavankaan vastakkaisen ehdokkaan voitosta. Nämä kaksi
miestä olivat Osmonden herttua ja John Oxon herra. Vakavammat ja
selväjärkisemmät väittivät, että hänen ylhäisyytensä kosinta kyllä
onnistuisi, ja ihmettelivät vain hänen viivyttelemistään.

-- Mutta kun hän on niin jaloluontoinen ja hienotuntoinen, niin hän
kai sallii hänelle vapautensa vielä muutamiksi kuukausiksi, kun hän
majesteetillisestä ulkomuodostaan huolimatta vielä on niin nuori. Hän
tahtoo kenties, että hän vapaata valintaansa varten tulisi useampia
miehiä tuntemaan, hän kun ei nyt enää ole köyhä kaunotar, niinkuin
Dunstanwolden lordin ottaessaan.

Haaveilevat vanhat neidit ja nuoret naiset ja rouvat, joilla oli
vähemmän maailmanviisautta, ja jotka ihastuksella olivat kuulleet
kerrottavan neiti Klorinda Wildairsin kummallisesta tyttöajasta,
pitivät erään jutun siltä ajalta suuriarvoisena.

-- John Oxon herra oli hänen ensimäinen rakkautensa, sanovat nämä.
-- Hän tuli Klorindan isän taloon nuorena kukoistavana miehenä,
jommoista hän ei ennen ollut nähnyt, hän kun vain oli seurustellut
moukkain ja isänsä toverien kanssa. Sanottiin heidän toisiaan
rakastaneen, mutta ylpeä ja kiivas luontonsa oli saattanut heidät
katkeraan epäsopuun. John herra matkusti Ranskaan unhottaakseen hänet
iloisen elämän huvituksissa, ja äitiään totellakseen suositteli
hän toista naista, ja ylpeä Klorinda neiti kosti hänelle menemällä
naimisiin lordi Dunstanwolden kanssa.

-- Hän ei koskaan ole John Oxon herralle anteeksi antanut, sanoivat
ihmiset. -- Hän on liian ylpeä ja vallanhimoinen, antaakseen
miehelle anteeksi, että hän on toista naista suositellut ja hänet
hylännyt. Hänen suosiossakin ollessaan kohteli hän häntä ivalla ja
ylenkatseella, niinkuin kaikkia muitakin miehiä. Hänen käytöksensä
ei ole koskaan ollut lempeää, hän oli aina niin purevan sukkela.
Kreivitär tulee kohtelemaan häntä pahoin ennenkuin leppyy, mutta jos
hän vain kärsivällisesti pyrkii hänen suosioonsa niin liehittelevän
suloisesti kuin hän muitakin naisia kohtaan käyttäytyy, niin kyllä
hän hänet vihdoin voittaa, sillä hän oli hänen ensimäinen rakkautensa.

Totta olikin ettei kreivitär hänelle suurta suosiota osottanut, mutta
näytti kumminkin sallivan hänelle suurempia etuja kuin miehensä
eläissä, sillä hän oli aina hänen seurassaan ja vieraili usein hänen
luonaan, joko se sitten tapahtui vastoin tahi myöten hänen tahtoaan.
Usein sattui hän tulemaan silloin kuin Osmonden herttuakin oli
siellä. Kreivittären kasvot, jotka herttuan läsnäollessa loistivat
lämmintä ihanuutta, muuttuivat silloin aina äkkiä. Ne kalpenivat,
niihin tuli kankean kylmä ilme, ja silmissä paloi outo tuli, jonka
toinen näistä miehistä tiesi olevan samaa laatua kuin tulen vangitun
naarastiikerin silmissä, kun se kyyristyy hyökkäämään. Mutta herttua
ei sitä tiennyt, hän näki vain kreivittären kalpenevan, ja kun
hänkin oli kuullut kerrottavan hänen entisistä elämäntavoistaan,
alkoi jäätävä epäilys hänen sieluunsa hiipiä. Ei hän kreivitärtä
epäillyt, vaan itseään, hän pelkäsi näet intohimoisen rakkautensa
tehneen hänen sokeaksi. Sillä hän oli ainoa mies, joka muisti miten
nuori kreivitär oli ja surkutteli, että kova kohtalo oli pannut
hänen äidittömän lapsuutensa raa'an, irstaisen juopottelijan käsiin,
jonka leikkikaluna hän oli ollut. Ja jos hän silloin, ensimäisen
kukoistuksensa aikana oli yhtynyt nuoreen kauniisen mieheen, niin
olihan se luonnollista, että hän oli oppinut häntä rakastamaan. Ja
kun molemminpuolinen ylpeys ja kiivasluontoisuus erotti heidät, niin
olihan sekin aivan luonnollista, että hänen sydämensä nyt palajaisi
nuoruutensa rakastetun luo, joskin kovan taistelun perästä ylpeytensä
kanssa, nyt kun hän taas oli vapaa ja Oxon kaikesta sielustaan häntä
himoitsi. Miehensä elossa ollessa hän tosin ei ollut nähnyt Oxonia
hänen läheisyydessään, mutta siihen aikaan oli hän itsekkin niin
ankarasti taistellut rakkauttaan vastaan, että pysytteli poissa
hänen läheisyydestään, peläten ettei voisi tunnettaan hillitä ja
vavisten ajatellessaan, että hän kreivittärenkin silmistä oli
lukenut, että vapaana ollen hänenkin sydämessään olisi elpynyt
samanlaisia tunteita. Mutta kun hän nyt, huolimatta kreivittären
kylmästä kohtelusta kumminkin aina näki hänen kalpenevan ja
käytöksensä muuttuvan Oxonin tullen, niin hänen, joka omiin eteviin
ominaisuuksiinsa nähden oli niin vaatimaton, täytyi ajatella siihen
löytyvän vakavan syyn.

Vaikkei hän siis tahtonut kosinnastaan luopua, ennenkuin varmaan
tiesi sen turhaksi, niin hän ei asian ratkaisuakaan kiirehtinyt,
niinkuin muutoin olisi tehnyt. Hän asetti vaan niin, että usein
sai tavata lempensä esineen ja intohimoisen hellästi katsella
hänen kauniita kasvojaan. Lyhyt pääkaupungin huvikausi vain kului,
ennenkuin hän morsiamensa voitti; mutta Anne raukasta se tuntui
pitkältä kuin vuosi.

Hän laihtui ja silmät vajosivat kuoppiinsa, niinkuin kerran ennenkin.
Ajan kuluessa oli hän tullut tietämään paljon senlaista, jota muut
eivät aavistaneetkaan. Sisartaan palvellessa näki hän asioita, joista
ei uskaltanut sanaakaan hiiskua eikä vihjauksellakaan ilmaista, että
hänellä oli niistä tietämystä.

Sinä päivänä kun kreivitär kääntyi ikkunasta, jossa hän seisoi
kukkiensa keskessä, katsomaan avoimeen salongin oveen, josta Oxon
herra tuli sisään, oli Anne heidän kumpaisenkin silmissä nähnyt
jotakin pelottavaa. John Oxonin sinisilmissä oli raju, jäykkä
katse, ja Klorindan silmissä liekehtivä salama, joka tuntui
sodanjulistukselta. Ja sen näki hän sitten melkein joka päivä
uudistuvan. Klorindalla oli nyt leskenä ollessaan tapana ottaa
sisarensa mukaan seuraelämään, ja Anne tiesi syyn siihen. Hän voi
näet sisarensa avulla karttaa niitä, joita hän ei tahtonut puhutella,
ja ahdistetulla mielellä huomasi Anne, että hän enin kaikista vältti
juuri John Oxon herraa, mutta se ei ollut helppoa. Nuoren miehen
iloinen, keveä käytös oli muuttunut. Ne muutamat vuodet, jotka
olivat kuluneet siitä kun hän tuli tervehtimään nuorta, pojanpukuun
puettua kaunotarta, olivat saattaneet hänelle katkeria kokemuksia.
Omaisuutensa oli hän tuhlannut, eikä ollut onnistunut naimisella
asioitaan kohentamaan. Irstainen elämänsä oli häntä veltostuttanut,
iloinen ja sävyisä luontonsa oli muuttunut; ivallinen sukkeluutensa
oli käynyt katkeraksi, eikä hänen rakastelemisensa enää ollut
nuorekkaan raitista. Ja se nainen, jota hän hetken aikaa oli
rakastanut nuoruuden intohimolla ja sitten poikamaisen julkeasti
uneksinut hylkäävänsä, oli kohonnut kuin muinaistarun Fenix lintu,
se liiteli voiton riemuisena aurinkoon asti. -- Hän on aina ollut
kehno, oli Klorinda sanonut. -- Senlainen hän oli alusta alkaen
ja niin hän nytkin on, ja siinä puheessa oli perää. Jos Klorinda
olisi ollut avuton ja epätoivossa ja riutunut rakkaudesta häneen,
niin hän olisi kohdellut häntä kuten toisiakin uhrejaan, hän olisi
hänen suruaan ja nöyryytystään ylenkatsonut; mutta voimakkaana,
rikkaana, täydessä kukoistuksessaan ja halveksien häntä herätti hän
hänessä vihaa ja julmuuden sekaista rajua intohimoa. Häntä kiusoitti
nähdä häntä ihailijainsa ympäröimänä, jopa hovinkin suosimana, ja
kaikkien katseiden seuraamana. Tänlaisessa välissä olisi naisen
hänen mielestään tullut koettaa uudelleen rakkautta elvyttää,
katseillaan seurata poiskääntyneitä kasvoja ja toivoa sitä hetkeä,
jolloin ne katsoisivat hyväksi jälleen häneen kääntyä, että hän
voisi kylmää katsetta rukoilevilla katseillaan hellytellä. Tänlaista
oli hän kokenut. Sitä olivat laisensa vanhemmat miehet opettaneet
hänen viekkailla tempuilla saavuttamaan. Mutta tämä nainen oli
vain uhitellut häntä sillä hetkellä, jolloin hän luuli voivansa
valtaansa osottaa, hän oli nauranut ja pilkannut häntä vasten silmiä,
senlaisella ylpeällä ivalla, jota ainoastaan lain ulkopuolella
oleva olento voi osottaa, eikä hän ollut hetkeksikään taivuttanut
niskaansa sen ikeen alle, jota naisten täytyy kantaa. Hän oli sitä
halveksien nauranut -- ja häntä -- ja kaikkea muutakin -- ja astunut
tietänsä punaruusuilla kruunattuna rikkauteen ja arvoon ja valtaan
ja kunniaan, sillä välin kun häntä -- miestä, jolla oli oikeus
siveyslakia rikkoa -- oli kohdannut onnettomuus ja vastoinkäyminen,
hän oli vähitellen kadottanut kaikki mitä toinen voitti. Tavallaan
hän rakasti häntä mielettömästi -- niinkuin hän ennenkin oli häntä
rakastanut, ja niinkuin hän olisi rakastanut jokaista kaunista ja
voitoistaan ylpeää naista. Ja himonsa vimmassa ja mustasukkaisessa
raivossaan vannoi hän, ettei antaisi itseään voittaa, halveksia eikä
torjua.

Kun kreivitär katseli loosistaan teaatterissa, näki hän Oxonin
seisovan pylvääsen nojautuneena tahi jossakin toisessa huomattavassa
paikassa, rohkeat sinisilmänsä liekehtien luotuina häneen. Hienoissa
iltaseuroissa tunkeutui hän hänen rinnalleen ja seisoi häntä niin
lähellä kuin mahdollista, kuiskaillen hänen korvaansa. Kirkossa
istuutui hän johonkin läheiseen penkkiin, niin että kreivitär ja koko
maailma näki hänet. Kun kreivitär astui alas vaunuistaan astellakseen
puistossa, astui hän esiin ja käveli joko hänen rinnallaan tahi
takanaan. Silloin kreivittären tummissa silmissä leimusi outo tuli,
mutta kun ne yhtä kaikki säteilivät ja kun ei kukaan ollut oppinut
häntä oikein tuntemaan, niin ei kukaan tuota katsettakaan ymmärtänyt.
Mutta Anne älysi paremmin kuin muut kukaan ja häntä salaisesti
suretti ja kauhistutti. Maailma sanoi, että Oxon oli mielettömänä
rakkaudesta, ja ettei hän mustasukkaisuuden kiusoittamana voinut elää
kreivitärtä näkemättä.

He eivät kuulleet vaihtamiansa sanoja, kun Oxon seisoi hänen
lähellään tungoksessa, ja hänen luultiin vain kuiskailevan
kreivittärelle palavan rakkauden sanoja. Sanottiin, että hänen
kaltaistaan oli kuunnella niitä kasvojen sävyn muuttumatta, ja
kun hän näki hyväksi vastata, tehdä se kääntymättä. Mutta Anne
oli onnettomuudeksi usein ollut kyllin lähellä kuullakseen ja nuo
keskustelut saivat hänen kauhistuneena värisemään.

Eräänä iltana muutamassa suuressa juhlassa, kun Osmonden herttua
juuri oli lähtenyt hallitsevan kaunottaren luota, kuuli tämä Oxonin
vihatun äänen taas läheisyydessään.

-- Te luulette voivanne halveksia minua viimeiseen saakka, sanoi se.
-- Onko armonne _varma_ siitä?

Kreivitär ei vastannut eikä kääntynyt. Oxon naurahti.

-- Te luulette, että mies tahtoo maata jaloissanne ja antaa tallata
itseään mitään virkkamatta! Olette liian ylpeä.

Kreivitär viuhtoi maalatulla viuhkallaan ja katseli vakaasti edessään
lainehtivaa ihmisjoukkoa, silloin tällöin hymyillen taivuttaen
päätään tervehdykseksi jollekulle ohitsekulkijalle.

-- Jos voisin kertoa ruusutarhasta ja siitä mitä päiväkello näki ja
mitä kuutamossa tapahtui -- -- -- sanoi ääni.

Hän kuuli miten kreivitär sähisten henkäsi, hän näki hänen valkoisen
povensa rajusti kohoilevan ja hän naurahti taas.

-- Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua tulee takaisin, sanoi
hän, ja kun hän nähdessään herttuan ei malttanut olla huomaamatta
kilpailijansa miellyttävää ja majesteetillista ryhtiä ja tiesi
kreivittärenkin sitä huomaavan, sai hurjuus hänet valtoihinsa.

-- Toisinaan, sanoi hän, -- ajattelen _surmata_ teidät!

-- Voittaisitteko sillä tarkoituksenne? kysyi kreivitär yhtä
matalalla ja vihaisella äänellä.

-- Minä estäisin hänen -- ja teidän tuumanne toteutumasta.

-- Tehkää se sitten, sähisi kreivitär, -- jonakuna päivänä, kun
luulette minun teitä pelkäävän.

-- Se olisi liian helppoa, vastasi Oxon. -- Te pelkäätte liian vähän.
Löytyy pahempaa.

Kreivitär nousi ja meni herttuaa vastaan, joka lähestyi häntä.
Klorinda tunsi aina herttuan läheisyydessä jonkunlaista
riippuvaisuuden tunnetta, jommoista hän ei koskaan ennen elämässään
ollut tuntenut. Herttuan syvällisissä silmissä, jotka hellänä
kohtasivat hänen katsettaan seisalleen noustessaan oli suojelevaa
sääliä. Tahtomattaan kiiruhti hän hänen luokseen.

-- Tahtoisikko teidän ylhäisyytenne saattaa minut vaunuilleni? kysyi
hän. -- Minä en voi hyvin. Voinko minä mennä? lisäsi hän hellästi
rukoillen kuin viaton tyttönen.

Enemmän liikutettuna kuin sanoilla voi ilmaista, tarjosi herttua
hänelle käsivartensa ja vei hänet pois. Sinä yönä ei Anne nukkunut
hyvin. Hänellä oli nyt, niinkuin ainakin tähän aikaan niin paljon
ajattelemista, ettei hän voinut nukkua. Kun hän vihdoinkin nukkui,
oli unensa levotonta ja kaikenlaiset unet häiritsivät sitä. Sydänyön
aikana heräsi hän äkkiä kuin jostakin kolinasta. Kun hän avasi
silmänsä, oli kaikki hiljaista, mutta tuolilla hänen sänkynsä
ääressä istui Klorinda yöpuvussaan, kädet lujasti ristittyinä polven
ympärillä ja mustat silmät tuijottaen suoraan eteenpäin rypistyneen
otsan alta.

-- Sisko! huusi Anne kohoutuen istuilleen vuoteellaan. -- Sisko!

Klorinda käänsi hitaasti päänsä sisareen päin ja Anne näki silloin,
että kasvoissaan oli kauhun ja surun ilme ja niin ääretöntä tuskaa,
että sitä oli mahdoton kantaa.

-- Rupea maata, Anne, sanoi hän. -- Elä pelkää, -- minun vain --
minun vain -- katkerasti -- tarvitse pelätä!

Anne kyyristyi tyynyjen sekaan vuoteessa ja nosti laihat kädet
kasvoilleen. Hän tiesi nuo sanat todeksi.

-- En koskaan luullut sen ajan tulevan, sanoi Klorinda, -- että
luonasi turvaa etsisin. Minua kohtasi kova isku -- -- kenties tulisin
hulluksi -- -- tänä yönä yksin huoneessani. Tarvitsin luokseni toista
naista -- -- sehän ei ollut minun kaltaistani, vai kuinka?

Anne ryömi vuoteen laidalle ja ojensi kätensä tarttuakseen sisaren
käteen, joka oli kylmä kuin marmorikivi.

-- Jää luokseni, sisko, pyysi hän. -- Sisko elä mene! Mitä -- -- mitä
minä sanoisin?

-- Ei mitään, kuului luja vastaus. -- Ei ole mitään sanottavaa. Sinä
olet aina ollut nainen -- minä en koskaan -- ennen kuin nyt.

Hän nousi seisalleen ja alkoi astua edestakaisin kiivaasti käsiään
kohottaen.

-- Olen epäilyksissä, mielettömänä, huusi hän. -- Miksi synnyin
maailmaan?

Hän asteli ympäri huonetta kuin häkkiin suljettu mieletön ihminen.

-- Miksi minut heitettiin maailmalle? ja hän repi rintaansa. -- Miksi
minut tämmöiseksi luotiin -- -- eikä ollut ketään, joka noina rajuina
vuosina olisi minusta välittänyt tahi minua hoitanut. Saada tänlainen
ruumis ja tulla heitetyksi susien eteen!

Hän kääntyi ojennetuin käsin Anneen ja seisoi siinä valkoisena,
kummallisena ja kauniina kuin patsas, kyynelten isoina helminä
vuotaissa pitkin kasvoja. Hän nyyhkytti kuin lapsi.

-- Minut heitettiin niiden eteen, vaikeroi hän, -- ja ne vainosivat
minua -- terävät hampaansa jättivät jälkiä minuun -- -- eivätkä arvet
koskaan -- koskaan minusta katoa -- -- ja kun se kerran oli kohtaloni
-- -- ensi hetkestäni jo määrätty -- -- niin miksi ei tämä, hän
painoi rintaansa, -- saanut jäädä niin kovaksi kuin se alkujaan oli.
Se ei ollut naisen, se oli pedon sydän. Oi! ei ollut oikein -- ei
ollut oikein että näin kävisi!

Anne hiipi sängystään ja riensi sisaren luo, jonka eteen hän
polvistui ja painautui itkien häntä vasten.

-- Rakas, armas sisko parka! huudahti hän. -- Rakas, armas sisko
parka!

Hänen sanansa ja kosketuksensa saattoi Klorindan järkeensä. Hän
vavahti kuin unesta ja oikasihe suoraksi.

-- Mieletönhän minä olen, sanoi hän. -- Mitä minä teenkään? Hän
pyyhkäsi kädellä otsaansa ja naurahti rajusti. -- Niin, sanoi hän,
-- tämmöistä nyt on olla nainen -- -- sitä on heikko ja arka ja
juoksee toisten naisten luo -- itkemään ja lörpöttelemään. Niin,
nämä merkit juuri osottavat, että minä nyt _olen_ nainen! Hän painoi
nyrkkejään rintaansa vasten. -- Rehellisessä taistelussa olisin iskun
iskusta antanut -- ja iskuni olisivat olleet kovimmat; mutta naiseksi
muututtuani, on aseet otettu minulta pois. Hän, joka lyö, tähtää
paljastettua rintaani -- ja sen hän tietää ja riemuitsee.

Hän puri hammasta ja silmissään liekehti tuo härsytettyä,
kahlehdittua tiikeriä muistuttava katse.

-- Mutta ei kukaan saa minua voittaa, sanoi hän hampaittensa välistä,
-- _Ei kukaan!_ Nouse ylös Anne, ja hän kumartui sisarta nostamaan.
-- Nouse ylös, muutoin minäkin kohta polvistun -- ja minun täytyy
jaloillani seistä.

Näytti siltä, kuin aikoisi hän enemmittä selvityksittä lähteä
huoneesta, mutta Anne riippui yhä kiinni hänessä. Hän pelkäsi häntä
taas, mutta säälivä rakkautensa oli kumminkin pelkoa voimakkaampi.

-- Anna minun tulla mukaasi, huusi hän. -- Anna minun vaan tulla
mukaasi, minä voin maata pukuhuoneessasi, että olen lähellä jos
huutaisit.

Klorinda laski kätensä sisaren olalle ja kumartui suutelemaan häntä,
jota hän vain kerran, kaksi ennen oli tehnyt.

-- Jumala siunatkoon sinua, Anne raukkani, sanoi hän. -- Luulenpa
että, jos tarvitseisin niin makaisit kynnykselläni ja valvoisit koko
yön. Mutta minä olen jo liiaksi taipunut typeriin naisten houreisin
-- minun täytyy nyt mennä yksinäisyyteen. Ajatukseni ajoivat minun
tänne lempeitä kasvojasi katselemaan, -- minä en tarkottanut herättää
sinua. Mene nyt uudelleen maata.

Hän vaati kuuliaisuutta ja talutti itse Annen vuoteen luo, johon hän
pakotti hänet makaamaan ja levitti peitteenkin hänen ylleen. Sitten
oikaisihe hän kummallisesti hymyillen ja laski kädet valkoiselle
kaulalleen.

-- Kun olin pieni, vastasyntynyt raukka, puhkesi hän sanomaan, --
olisi minut pian voinut lopettaa, kaulani kun oli ohut ja hengitys
heikko. Minulle on kerrottu, että makasin äitini alla, kun hänet
kuolleena löydettiin. Jos hän silloin, kun tunsi loppunsa lähestyvän,
olisi pannut kätensä suulleni ja kuristanut minut, niin en tänä yönä
-- sanoi hän taas naurahtaen -- olisi tarvinnut valvoa.

Sitten meni hän tiehensä.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Kreivitär Dunstanwolde kesyttää hevosen.


Tässä kummallisessa luonteessa oli niin pohjattomia syvyyksiä,
ettei niitä voinut tutkia eikä muiden mukaan arvostella. Hänen
lannistumatonta henkeään olisi ainoastaan rakkauden voima voinut
taivuttaa, -- ei rauhallinen ja hellä tunne, vaan suuri, valtava
intohimo, jota ainoastaan vertaisensa luja ja syvä luonne voi
herättää.

-- Olen ollut yksin -- yksin kaiken ikäni, oli kreivitär kerran
sanonut sisarelleen, ja se oli totta.

Hän oli jo lapsuudessaan tuntenut kummallisella tavalla seisovansa
syrjässä ympäröivästä maailmasta. Ennenkuin hän oli kyllin vanha
johtopäätöksiä tekemään, oli hän jo ollut tietoinen siitä, että
hän oli väkevämpi, lahjakkaampi ja kestäväisempi kuin kukaan hänen
läheisyydessään. Niinä aikoina oli hän tuhlannut voimaansa ykspäiseen
omavaltaisuuteen, olipa hän sitä monasti vielä vanhempanakin
tehnyt. Hän ei ollut koskaan kokenut, että yksikään silmä häntä
välinpitämättömänä katseli tahi ettei hän mieltään myöten voisi
vallita ja rangaista. Lapsena oli hän lyönyt palvelijoita ja
tallirenkejä; mutta kun hän oli niin suulas ja älykäs ja kun eivät
mitkään kiukun purkaukset hänen kauneuttaan rumentaneet, niin he
sävyisästi mukautuivat hänen mielivaltaiseen menettelyynsä ja
pitivätkin hänestä raa'alla tavallaan. Isäänsä ja tämän tovereita
oli hän vallinnut, ja he olivat häntä jumaloineet ja kehuneet; mutta
heissä ei ollut ainoatakaan, jonka puoleen hän olisi voinut kääntyä
hellemmän mielialan vallitessa tahi ystävää kaivatessaan, eikä
ainoatakaan, jota hän ei salaisesti olisi ylenkatsonut.

Jumala tahi jumalatar, joka olisi pakotettu asumaan maan päällä
inhimillisten olentojen keskuudessa, tuntisi kai sellaista
yksinäisyyttä, jota ei tavallisilla sanoilla voisi kuvailla.
Samanlaista yksinäisyyttä tuntee inhimillinen olentokin, jonka luonto
ruumiin ja sielun puolesta on niin harvinaisen rikkaasti varustanut,
että se on paljon etevämpi kuin ympäristönsä.

Hänellä ei ollut ystävää, sentähden ettei hän ollut vertaistaan
löytänyt. Annea hän oli säälinyt, kun tunsi epäoikeutetun eroituksen
heidän asemassaan. John Oxon oli tulisen nuoruutensa kukoistavalla
voimalla ja kauneudella vaikuttanut hänen sydämeensä; Dunstanwoldea
kohtaan oli hän tuntenut kiitollisuutta ja mielihartautta; mutta
paitse näitä kolmea ei ollut kukaan hänessä hellempiä tunteita
herättänyt.

Samana iltana, kun hän Dunstanwoldelle lupauksensa antoi ja hän
kreivin sukulaiselle esitettäissä kohtasi tämän syvällisen katseen,
tiesi hän ne ainoiksi miehen silmiksi, jotka pakottaisivat hänen
katseensa maahan luomaan ja joilla oli voimaa hänen sieluaan hallita.

Romantillisen tytön tavalla hän ei tätä asiaa ajatellut; se selkeni
hänelle sydämensä äkillisen vavahduksen kautta ja hän tunsi kuin
kauhistusta. Tämä mies oli hänen kaltaisensa, hänen sielunsa ja
ruumiinsa voimat olivat yhtä suuret kuin hänen omansakkin, -- tässä
oli se mies, joka, jos hän vuottakaan ennemmin olisi hänet tavannut,
olisi kääntänyt koko hänen maailmansa nurin.

Naimisensa aikana, ja kun hän herttuan jaloissa kasvoissa luki
sitä tunnetta, jota hän pyrki salaamaan, ja jota ei kukaan muu
huomannut, oli hänen arvokas itsensä hillitseminen kiihottanut hänen
intohimoista ja kiitollista hellyyttään.

-- Jos hän olisi ollut katala roisto, ajatteli hän, -- niin hän olisi
tehnyt elämäni katkeraksi taisteluksi; mutta hän rakastaa minua eikä
vain itseään, ja hän kunnioittaa minua, niinkuin minäkin häntä.

Nyt näki hän herttuan silmissä samaa tulta, mutta sitä ei enää
pidätetty eikä masennettu, -- herttuan katse kohtasi hänen katsettaan
salaamatta sitä tulta, joka hänen sielussaan paloi ja hän oli
vapaa, -- vapaa vastaamaan, kun hän puhuisi. Hän tunsi katkeruutta
sydämessään -- jospa hän olisi tullut aikanaan -- -- -- oi Jumala,
miksei hän ollut tullut aikanaan?

Mutta hän oli kumminkin tullut, joskin myöhään, ja mitä heillä oli
toisilleen antaa, sitä ei hukattaisi eikä kadotettaisi. Sinä yönä,
kun hän meni Annen luo, oli hän astellut edes takaisin huoneessaan
kertoen tätä itsekseen ja koko hänen voimakas luonteensa nousi
kapinoitsemaan kohtaloa vastaan. Hän oli silloin todellakin kuin
tiikeri häkissään. Hän väänteli käsiään, hän painoi ne kovasti
ankarasti sykkivää sydäntään vasten; hän juoksi rajusti edes takaisin
ja polvistui vihdoin katkeria, kuumia kyyneliä vuodattaen.

-- Hän on niin jalo, oli hän huutanut, -- hän on niin jalo -- ja minä
jumaloin häntä -- ja minä olen ollut niin kehno!

Hän kärsi niin että ruumiillinen voimansa hetkeksi herpoi ja hän
riensi Annen luo melkein tietämättään mitä teki. Näihin asti eivät
sukupuolensa heikkoudet olleet häntä vaivanneet, mutta kun nainen
hänessä nyt oli hereille ravistettu, oli hän hetkeksi voitettu ja
masennettu. Kun Anne itkien vaipui hänen jalkoihinsa, huomasi hän
täydellisesti miten naisellisesti hän oli käyttäytynyt. Naiset, jotka
yösydännä yhdessä itkivät ja lörpöttelivät, uskoivat aina lopuksi
salaisuutensa toisilleen. Siitä syystä ei Anne enää nähnyt epäilystä
ilmaisevia kasvoja, jotka herätessään vuoteensa ääressä oli nähnyt.
Tuntui kuin ajattelisi kreivitär siitä hetkestä pitäen ainoastaan
huvituksiaan, joilta ei liikeneisi hänelle yhtään yksinäistä
hetkeä. Seuraavana päivänä puuhaili hän loistavia tanssiaisia,
toisena suuria päivällisiä, ja kolmantena hienoja iltakekkeriä. Hän
ajeli komeimmissa ajoneuvoissaan, kävi kävelemässä ihailijainsa
ympäröimänä, hymyili niille ja jutteli veitikkamaisella sukkeluudella
heidän kanssaan. Hän oli iloisempi ja viehättävämpi kuin koskaan
sitä ennen. Kun hovi oleili Hamptonissa, ja kreivitär kutsuttiin
sinne, elähdytti hänen loistava kauneutensa ja iloisuutensa
majesteettiakin siihen määrään, jotta sanottiin kuningattaren
tuskin tahtoneen hänestä luopuakkaan, ja että hoviherrat ja naiset
kovasti ikävystyivät hänen lähdettyään. Tähän aikaan osti hän
kauniin kesyttömän hevosen. Se oli jalo eläin, mutta niin vihainen
ja itsepintainen, että kreivittären ratsupalvelijat pelkäsivät sitä
lähestyä eikä sille saatu satulaa ja suitsia, ellei kreivitär itse
vieressä seisonut. Hevoskauppiaskin, joka kumminkin oli paatunut
veijari, näytti tuntevan kuin omantunnonvaivoja myödessään hevosen
kreivittärelle, sillä hän myönsi sen tappaneen kaksi ratsupalvelijaa
ja sanoi sen entisen omistajan tuominneen sen tapettavaksi, ja että
se erinomaisen kauneutensa takia vain oli saanut armoa pariksi
päiväksi. Niinä päivinä oli kreivitär sattumalta kuullut puhuttavan
siitä, hän meni sitä katsomaan ja osti sen heti.

-- Juuri senlaisen hevosen minä tahdonkin, sanoi hän ja katseensa
välähti. -- Minua huvittaa opettaa sitä tuntemaan, että on olemassa
yksi, joka on sitä väkevämpi.

Hän sai ahkerasti käyttää lyijynuppista ratsupiiskaansa, täytyipä
hänen tilata toinen raskaampikin, kun hevonen ei entistä tahtonut
totella. Hänen ensimäiset ratsastusmatkansa uudella hevosellaan
Hyde Parkissa olivat yleisenä puheaineena kaupungissa, löytyipä
henkilöitä, jotka lahjoivat hänen lakeijansa, jotta he edeltäpäin
ilmoittaisivat milloin kreivitär lähtisi Pirulla ratsastamaan, että
aikanaan ehtisivät puistoon häntä näkemään. Keikarit ja hevosmiehet
panivat vedon kreivitärkö vai hevonen olisi toisensa surma ja
seurasivat rajulla kiihkolla ja ihastuksella hevosen opettamista.

-- Piru sen oikea nimi onkin, sanoivat katsojat, -- sillä enemmänhän
se on pahan hengen kuin hevosen kaltainen. Kun se karkaa pystyyn
ja hirnahtaa ja näyttää hampaitaan, niin sen silmissä leimuaa
samanlainen katse kuin kreivittären omissakin, ja tuntuu aivan kuin
nais- ja miesdaimoni painisi, sillä senlaista naistahan ei koskaan
ole ollut olemassa. Kyllä hän ei anna hevosen itseään voittaa, ja
tuntuu melkein kuin sekin hevostavallaan kiroilisi ja sadattelisi
ettei sekään anna itseään masentaa.

Kun hevonen ostettiin ja tuotiin kotiin, kalpeni Anne sen nähdessään
ja mielensä kävi surulliseksi, kun Osmonden herttua juuri silloin
oli poissa tärkeissä lähettilästoimissa. Sillä Anne tiesi varsin
hyvin, että hän saapusalla ollen olisi sanonut kreivittärelle helliä,
hienotuntoisesti varoittavia sanoja, joita hän olisi kuunnellut,
vaikka hän kaikkien muiden neuvoja ylenkatsoi. Kun Anne itse uskalsi
ottaa asian puheeksi, niin Klorinda ei tahtonut kuulla koko asiasta.

-- Kaiken ikäni olen ratsastanut huimilla hevosilla, minua huvittaa
hillitä niitä, sanoi hän. -- Minä en kärsi hevosia, jotka ovat kesyjä
kuin tallipässit. Ja jos surmani tältä saisin, niin minun ei sitten
enää tarvitse otella ihmisten eikä hevosten kanssa, kun saan kuolla
elämäni ja voimani kukoistuksessa, ja ne, jotka minua jälestäpäin
ajattelevat, muistavat vain rakastaneensa minua -- rakastaneensa
minua.

Mutta ei kumpainenkaan ollut toisensa surma. Kreivitär seisoi joka
päivä hevosen vieressä, kun sitä satuloittiin ja auttoi monta kertaa
kun ratsupalvelija pelkäsi mennä sitä lähelle. Sitten ratsasti hän
sillä Hyde Parkkiin ja pakotti sen tahtonsa voimalla, rautaisella
kädellään ja kovilla armottomilla ruoskan letkauksilla tottelemaan
ja masenti sen vihaisen luonnon. Kun hän ratsasti puiston läpi,
seisoi molemmin puolin tietä kaksinkertainen katsojarivi, jotka
melkein vapisevalla kunnioituksella tuijottivat kreivittäreen, kun
hän suorana ja upeana istui vapisevan hevosen selässä, sen kiiltävät
kupeet vaahtosivat, suussa oli verensekaista vaahtoa, ja sen isot
silmät olivat ihmeellisesti samankaltaiset kuin Klorindankin,
vaikka hänen hehkui voitonriemua, mutta hevosen silmissä kiilsi
voitetun uhkamielistä epätoivoa. Näissä tilaisuuksissa oli
katsojain lumotuissa katseissa melkein pelkoa, -- kreivittären
posket kun olivat niin hohtavan punaiset, hänen purppurahuulensa
kaareilivat niin käskevästi ja hän kantoi ylpeää päätään irtautuvine
silkinpehmoisine kiharoineen niin pystyssä.

-- Tuon hevosen kesyttäminen on hyödyksi minulle, sanoi hän
naurahtaen Annelle. -- Olin muuttumaisillani liian herkkätuntoiseksi
-- ja nyt juuri minä kaiken voimani tarvitsen. Taistelu tuossa
eläimessä asuvaa pahaa henkeä vastaan on minussa eloon herättänyt
kaiken sen, jota naimisiin tultuani olen hillinnyt. Hevosen äkäinen
ja itsepintainen luonto ja sen voima elvyttää minussa entisaikain
rajun tulisuuden, kun kiroilin ja riehuin ja löin niitä, jotka minua
ärsyttivät. Minä joudun täydelliseen raivoon ja minä sadattelisin
ja kiljuisin sille, ellei se olisi sopimatonta. Minun täytyy purra
hammasta ja niiden takana kiroilla ja kiljua, sitä kun ei kukaan voi
kuulla.

Niiden joukossa, jotka joka päivä saapuivat katsomaan, kun kreivitär
ratsasti Pirulla, oli John Oxon herrakin. Hän seisoi niin lähellä
kun vaan voi ja seurasi taistelua hehkuvin silmin ja katse näytti
kuin olisi taistelun päättyminen ollut hirvittävästä merkityksestä
hänelle itselleen. Hän puri huultaan, jotta veri sihui siitä ja
kasvonsa olivat vuoroin tulipunaiset ja kalmankalpeat; hän liikkui
äkkiä edes takaisin ja kiroili matalalla äänellä. Eräänä päivänä näki
muuan henkilö, joka seisoi hänen rinnallaan, miten hän kiivaasti
laski kätensä miekkansa kahvalle, eikä ottanut sitä pois, vaikka hän
nähtävästi heti huomasi missä oli.

Näissä tilaisuuksissa ei kreivitär mitenkään koettanut välttää Oxonia
ja hänen katseitaan, vaikka hän muulloin jos joillakin tempuilla
koetti päästä hänestä. Muilla ei ollut siitä aavistustakaan, mutta
Oxon tiesi, että kun kreivitär paini hevosen kanssa, tunsi hän
rajua iloa siitä, että hän oli häntä näkemässä. Oli kuin olisi tuo
taistelu ollut näiden kahden välillä; ja kun Oxon vallan hyvin tiesi
tämän, niin hän joinakuina hetkinä riemulla olisi nähnyt hevosen
nousevan takajaloilleen ja kaatuvan hänen päälleen, musertaen hänet
painollaan, tahi heittävän hänet maahan ja panevan kavionsa hänen
kauniille, ylöspäin kääntyneille kasvoilleen. Kreivittären uhka ja
ylenkatse, hänen lumoava kauneutensa, joka hetki hetkeltä näytti
enenevän -- kaikki kiihotti hänen rakkauttaan hurjuuteen saakka.
Hän oli nuoruudestaan huolimatta täydellinen roisto. Jo poikana
ollessaan oli hänen armoton itsekkäisyytensä ja sydämettömyytensä
vanhemmissa ja paatuneissakin miehissä herättänyt hämmästystä. He
sanoivat keskenään, etteivät koskaan olleet tunteneet hänen ikäistään
nuorukaista, joka senlaisella iloisuudella teki yhden konnantyön
toisensa perästä, joka niin huolettomasti keksi tunnottomimpia
tuumia, ja joka otti niin paljon ja antoi niin vähän, käyttäen
kaikki luonnon antamat runsaat lahjansa vain omiin itsekkäisiin
tarkoituksiinsa. Vähitellen olivatkin monet hänen seuratovereistaan,
jotka kumminkaan eivät voineet kerskata puhtaasta omastatunnosta,
vetäytyneet pois hänen seurastaan. Itse hän luuli sen siitä johtuvan
että varansa olivat loppuneet ja ettei hän enää ollut niin iloinen
seuratoveri, kun velkojansa ahdistelivat häntä ja kun hän oli niin
velkaantunut. Tässä oli kyllä vähän perää, mutta se ei ollut totuus
kokonaisuudessaan.

-- Saakelia! sanoi muuan hänen entisistä juomatovereistaan, -- löytyy
senlaista, jota ei minunkaan kaltaiseni irstas veitikka tekisi, mutta
hän tekee sen, eikä näytä edes tietävän sitä häpeälliseksi.

Oli ollut aika, jolloin hän voi elää ilman tätä naista, -- omasta
vapaasta, irstaisesta tahdostaanhan hän oli hänet jättänyt. Mutta
nyt kun onni oli vaihdellut ja Klorindassa ruumiillistuneena löytyi
kaikki se, jota hän epätoivon vimmassa hartaimmin halusi, niin hänen
kauneutensa teki hänet mielettömäksi. Vainotessaan häntä paikasta
toiseen kasvoi hänen intohimonsa päivä päivältään ja viha teki sen
väkevämmäksi ja rajummaksi. Öisin hän valvoi ja käänteli vuoteellaan
ja kirosi häntä; hän muisteli entisyyttä, ja sen muisto sai hänet
kuumeen tapaiseen houreesen. Hän tiesi miten lujaluontoinen hän oli,
ja että hän, vaikka hänen rakkautensa olisikkin kuollut ja hän olisi
oppinut häntä inhomaan, kumminkin olisi sanansa pitänyt kuin kuolema
saaliinsa. Ja kaiken tämän hän oli hylännyt mielettömän poikamaisessa
itaruudessaan ja järjettömyydessään; ja nyt kun hän oli lumoava,
loistava olento, ja kun hänellä oli rikkautta ja valtaa ja voimaa ja
arvoa, nyt hän kiinnitti suuret, kauniit silmänsä häneen, ja niiden
mustassa syvyydessä oli senlaista ylenkatsetta, joka poltti kuin
helvetin tuli.

Raju hevonen, joka hirnui, potki takajaloillaan ja kavahteli pystyyn,
näytti vannoneen voittavansa hänet, niinkuin Oxonkin. Mutta miten se
potkikin ja temmelti, niin hänen katseessaan ei näkynyt pelkoa, hän
istui sen selässä aivan rauhallisena kuin ylimaailmallinen olento.
Hän pidätti sitä niin lujasti, ettei se voinut pahintaan tehdä
tuntematta itse kovaa kipua, ja ruoski sitä armottomasti. Kerran
heidän näin otellessa tuli Piru aivan Oxonin lähelle, kreivitär
katsahti häntä silmiin, ja hän kirosi ääneen, kun niin selvästi
kreivittären silmissä luki heidän kumpaisenkin historian. Näinä
päivinä heidän sielunsa ottelivat kaksintaistelussa, jonka ainoastaan
kuolema näytti voivan ratkaista.

-- Te ette voi tuota hevosta masentaa, sanoi Oxon eräänä päivänä,
tungettuaan niin lähelle, että voi kreivitärtä puhutella.

-- Kyllä minä sen masennan ellei se minua surmaa, vastasi kreivitär,
-- enkä minä luule sen voivan sitä tehdä.

-- Se surmaa teidät, sanoi Oxon. -- Sen ainakin minä sen sijassa
tekisin.

-- Sen kyllä tekisitte jos voisitte, vastasi hän, -- mutta se
olisi mahdotonta näillä suitsilla ja minun käteni ollessa sen
kuonohihnalla. Ja jos se minut tappaisikkin, olisi se voitettu enkä
minä, koska se vain voi surmata, jota jokainen roisto voi veitsellä
tehdä. Se on järjetön luontokappale, ja minut on pantu senlaisia
vallitsemaan. Odottakaa kunnes sen saan taivutetuksi.

Ja hän odotti kuin toisetkin katsojat, vaikka toisenlaisella
mielellä, kunnes epäilevinkin eräänä päivänä näki hevosen tulevan
taistelutantereelle vähemmän rohkeana kuin tavallisesti, ikäänkuin
olisi se vihdoin oppinut ratsastajaansa pelkäämään, jota se ei
millään tempuilla ollut voinut selästään karkoittaa.

-- Hitto! huusivat katsojat sen nähdessään, -- hevonen taipuu! Se
taipuu! Hän on voittanut sen! Ja John Oxon herra puri hammasta, ja
meni kalman kalpeaksi.

Siitä hetkestä saakka oli hänen voittonsa varma. Ottelu ratsastajan
ja hevosen välillä ei enää ollut niin rajua, ja kun hevonen kerran
alkoi oppia, niin se pakotettiin oppimaan hyvin. Sillä oli mainio
ryhti, ja kun se vain kerran oppi tottelemaan, niin sen vertaista
tuskin koko Englannissa löytyisi. Päivä päivältä se yhä paremmin oppi
kreivittären kättä tottelemaan, kunnes se juoksi, nelisti ja hyppäsi
kuin lentävä lintu. Niinkuin koko kaupunki oli kokoontunut näkemään
hevosen vapaudestaan taistelevan, niin se nyt kokoontui katsomaan
kuinka se masentajansa voittoa kaunistaisi. Hienot herrasmiehet
ja naiset juttelivat teepöytiensä ääressä tästä huvittavasta
tapahtumasta. Tunteelliset kaunottaret väittivät, etteivät he koskaan
olisi voineet sillä tavalla hevosta kurittaa, ja että kreivittären
kasvot sitä tehdessä varmaan olivat ruman tulipunaiset ja että hän
kai oli näyttänyt oikein miesmäiseltä, mutta herrat vannoivat, ettei
kreivitär koskaan ollut niin loistavan kaunis ja lumoava kuin juuri
silloin.

Kreivittären ja hevosen viimeisen ottelun jälkeisenä päivänä, sen
päivän, joka loppui niin voitollisesti että hän ratsasti sillä
kotiaan kaupungin läpi, ettei se kertaakaan vimmapäisyyttään
osottanut, se oli valkoisena vaahdosta ja siinä näkyi ruoskan
naarmuja, mutta sen suurissa silmissä oli melkein inhimillistä
ajatusta muistuttava katse -- sen jälkeisenä päivänä tapahtui
jotakin, josta pääkaupunki sai uutta puheenainetta.

Osmonden herttua oli ollut Ranskassa valtioasioissa, ja hänen poissa
ollessaan oli kreivittären uusi hevonen saattanut unhotuksiin
sen, mitä herttuasta ennen oli puhuttu. Huhu ei tiennyt hänen
vielä Englantiin palaavan, ja henkilöt, joiden luultiin tarkoin
tietävän asiat, sanoivat, että hänen lähettilästointaan vielä
kestäisi vähintään neljätoista päivää. Mutta tänä aamuna, kun
kreivitär ratsasti puiden alitse, pitäen Pirun ohjaksia lujalla
ja tarkoin pitäen sitä silmällä, ja kun monet odottivat, että se
taas rajuluontoisuuttaan osottaisi, näkyi eräs ratsastaja nopeasti
lähestyvän. Ensimäinen, joka hänen näki, nosti kummastuneena
lakkiaan, toinen kuiskasi sanasen toverilleen, jolloin molemmat
kumarsivat, ja pitkin joutilaitten katsojain riviä paljastuivat
päät, kaikki näyttivät odottamattaan keksineen jonkun ja John
Oxon herra, jonka korvaan eräs nimi oli tunkenut, kääntyi ja näki
Osmonden herttuan ratsastavan ohi. Päivä paistoi lämpimästi ja puisto
kimalteli valoa ja vihannuutta. Klorinda tunsi kesäaamun hehkun koko
olentonsa täyttävän. Hän tarkkasi hevosta, mutta se käyttäytyi hyvin
ja hän tiesi että se nyt oli voitettu, ja että juuri se mies oli
nähnyt hänen voittonsa, joka tiesi sen merkityksen heille molemmille.
Tämän ajatuksen ja sen vaikuttaman ilon valtaamana ratsasti hän
lehtokujasta parhaimmalla tuulella, kun hän takanaan kuuli hevosen
kavioiden kopsetta ja katsahti ylös sen lähetessä. Lämmin puna
nousi hänen kasvoihinsa, se levisi kaulalle ja hartioille ja tuntui
polttelevan vaatteiden alla, sillä Osmonden herttua oli hänet
saavuttanut ja ratsasti nyt paljastetuin päin hänen rinnallaan.

Mikä ilme hänen kasvoissaan, ja miten silmänsä paloivat kun niiden
katse kääntyi häneen! Tuota katsetta kohdatessaan hän ei ensi
hetkellä löytänyt sanoja ja herttua puhui syvän mielenliikutuksen
valtaamana.

-- Kreivitär Dunstanwolde, alkoi hän, mutta puhkesi sitten äkillisen
intohimon valtaamana sanomaan: -- Klorinda, rakastettuni! Tällä
hetkellä hän ei enää voinut vaieta, ja sykkivällä sydämellä tajusi
sen kreivitärkin, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Kasvonsa, jotka
herttuan katse pani hehkumaan ja väräjämään, puhuivat ymmärrettävää
kieltä.

-- Ellen pelkäisi hevostanne ärsyttää, sanoi herttua, -- puuttuisin
ohjaksiin, jotta voisin kättänne puristaa. Sananlennättäjän
nopeudella olen Ranskasta tänne kiidättänyt, kun sain kuulla, että te
joka päivä panette vaaralle alttiiksi sen elämän, jota niin korkeasti
rakastan. Jumalani! Rakas, julma nainen -- ettekö tiedä -- -- --

Hän antautui heti armoille.

-- Kyllä -- kyllä minä tiedän! läähätti hän.

-- Ja kumminkin antauduitte tähän vaaraan, vaikka tiesitte, että minä
sen kautta kaikeksi ijäkseni voisin leskeksi joutua?

-- Mutta, virkahti kreivitär niin suloisen viehättävästi, että siinä
tuntui melkein kuin kyyneleitä, -- mutta katsokaa miten olen sen
voittanut -- kaikkihan nyt on ohi.

-- Niin, niin, samalla tavalla kuin olette kaikki muutkin voittanut
-- kuin olette minut voittanut -- jo ensi hetkestä. Mutta Jumala
varjelkoon minua toistamiseen niin paljon kärsimästä.

-- Teidän korkeutenne, sammalsi kreivitär, -- tätä -- tätä minä en
toistamiseen tee!

-- Suokaa rajuuteni anteeksi, sanoi herttua. -- En aikonut tällä
tavalla kosia. On tuskin soveliastakaan että se nyt näin kävi; mutta
minä jouduin aivan haltioihini kuullessani huhun, kun tiesin ettei
velvollisuuteni laskenut minua heti luoksenne -- ja minä tunnen
teidät niin hyvin, jotta tiedän, että jos kerran sydämenne oli
pyytäjää kohtaan hellä, niin te ette hänen pyyntöään kieltäisi.

-- Minä myönnyn -- minä myönnyn.

-- Minä jumaloin teitä. Ja heidän katseensa yhtyivät.

He ratsastivat vierekkäin ja katsojat kuiskailivat keskenään,
sillä kreivittären hehkuvat ja herttuan onnesta loistavat kasvot
ilmaisivat heille, että se kysymys nyt oli ratkaistu, jota heidän
keskuudessaan niin usein oli pohdittu. He olivat liian korkealla
tavallisista ihmisistä tunteakseen, että heidän teeskennellyllä
välinpitämättömyydellä pitäisi koettaa tunteitaan salata. Kirkkaan
päiväpaisteen tavoin, joka pilvienkin läpi tunkee ja on niitä
voimakkaampi, niin heidänkin rakkautensa mursi turhanpäiväisten
tapojen kahleet. He eivät tienneet, että ihmiset tuijottivat heihin
ja kuiskailivat, ja jos olisivat sen tienneetkin, niin he eivät olisi
siitä välittäneet.

-- Katsokaa! sanoi kreivitär hevosensa kaulaa silitellen, --
katsokaa, se tietää teidän tulleen eikä enää ole hillitön.

He ratsastivat yhdessä kotia, ja ratsastettuaan John Oxonin ohi
viskautui tämä hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä, huulet
valkoisina vihasta ja silmissä raja katse.

-- Anna minun saattaa sinua kotia, oli herttua sanonut, -- että
siellä saan eteesi polvistua ja sydäntäni purkaa, niinkuin
unelmoissani haaveilin. Huomenna täytyy minun palata Ranskaan
takaisin, kun toimeni siellä vielä on kesken. Riensin varkain
luoksesi, ja minun täytyy palata niin kiireesti kuin tulinkin. Hän
siis seurasi häntä kotia, ja kun he yhdessä astuivat isoon etehiseen,
kumarsivat lakeijat kunnioittavasti lattiaan saakka, sillä he
tiesivät vastaanottavansa tulevan herransa ja isäntänsä.

He menivät yhdessä hänen isoon, kauniiseen arkihuoneesensa, jota
sanottiin paneilisalongiksi, sen seinillä riippui harvinaisia
kuvatauluja, ikkunoista tulvaili lämmin, kesäinen päiväpaiste ja
isoissa maljoissa lemusi kesän kukkasia. Ja kun palvelija kumartaen
vetäytyi takaisin ja sulki oven heidän jälkeensä, kääntyivät he ja
heittäytyivät toistensa syliin, ja heidän sydämensä sykki senlaisesta
ilosta, jota eivät luulleet kenenkään kuolevaisen ennen tunteneen.

-- Rakastettuni, armas, kallis rakastettuni! puhkesi herttua
sanomaan. -- On viipynyt niin kauan -- -- olen elellyt kahleissa ja
vankeudessa -- -- -- on viipynyt niin kauan!

Niinkuin lordi Dunstanwoldekin oli hänen lempeyttään ihmetellyt,
niin hänen suloinen herttaisuutensa herttuaakin hämmästytti, kun hän
nyt oli saanut astua hänen sydämensä kynnyksen yli. Hän lahjoitti
hellyyttään kuin keisarinna keisarillisia jalokiviä, tietäen
varastonsa loppumattomaksi. Herttuasta oli kuin unelmaa, että hän
koko rikkaassa kukoistuksessaan seisoi siinä hänen edessään, hänen
rintaansa nojautuen, syleillen häntä ja pää taaksepäin heitettynä,
jotta voivat toisiaan silmiin katsoa.

-- Ensi hetkestä kun sinut näin, sanoi kreivitär, -- tiesin minä,
että sinä olit herrani -- herrani! Ja sydäntäni vihloi ajatellessa,
että tulit liian myöhään; sillä ellei sitä olisi tapahtunut että
Dunstanwolde vei minut luoksesi, niin tiesin -- vallan varmaan tiesin
-- -- että sydämemme olisivat sykkineet toisiaan vasten ei niinkuin
kaksi vaan niinkuin yksi sydän.

-- Niinkuin ne nyt tekevät? kuiskasi hän.

-- Niinkuin nyt -- niinkuin nyt!

-- Ja siitä hetkestä pitäen kun ruususi putosi jalkaini eteen ja
minä otin sen käteeni, tiesin minä sen onneani kuvaavan, ja kun
Dunstanwolden rinnalla edessäni seisoit ja katseemme yhtyivät, en
voinut tajuta -- en voinut uskoa, että olin sen kadottanut.

Ja hänen sylissään, siinä kukkain keskellä ja lämpösessä
päiväpaisteessa muisteli hän entisiä aikoja, kun hän, vaarastaan
tietoisena, pysyi loitolla eikä uskaltanut sukulaisen tuttavuudella
hänen miehensä kodissa seurustella, kun oli liian tuskallista
häntä usein nähdä. Hän kertoi niistäkin hetkistä, jolloin hän näki
hänet, mutta hän ei tiennyt hänen läheisyydestään eikä aavistanut
hänen karsimistaan, vaan ajoi hänen ohitseen vaunuissaan häntä
näkemättä, tahi vain ystävällisesti hymyillen hänelle. Hän oli joskus
yösydännäkin astellut hänen ikkunainsa alla, kun ei epätoivossaan
voinut nukkua, ja palasi kotia rauhaa löytämättä. -- Väliin, sanoi
hän, -- en uskaltanut katsettasikaan kohdata, peläten että silmäni
salaisuuteni ilmoittaisivat; mutta nyt voin katsella sielusi
syvyyteen saakka, sillä yö on kulunut -- ja aamulla on ilo.

Puhuessaan oli hän kädellään hellästi ja hiljaa hyväillyt hänen
kasvojaan ja tukkaansa, ikäänkuin olisi hän ollut lapsi, sillä hänen
kasvoihinsa oli tullut se ilme, joka jokaisen todellisen naisen
kasvoihin tulee sen miehen sylissä, jota hän rakastaa -- ja se on
samanlaisen luottavaisuuden, suloisen alttiiksiantavaisuuden ja
nöyryyden ilme kuin lapsenkin kasvoissa, miten majesteetillinen ja
upea hänen kauneutensa muutoin lieneekin.

Mutta kesken hyväilyjä vaipui hänen päänsä raskaasti herttuan
rinnoille, johon hän kasvonsa kätki, mutta käsivarret pysyivät yhä
hänen kaulassaan.

-- Oi noita entisiä, onnettomia aikoja! huudahti hän -- -- noita
entisiä onnettomia aikoja!

-- Niistähän, rakkaani, on kulunut pitkä aika, sanoi herttua syvällä
äänellään, luullen hänen puhuvan rajusta nuoruutensa ajasta, -- ja
onnemme aika koittaa nyt.

-- Niin, niin, huudahti hän painautuen lähemmä häntä, vaan kumminkin
vavahtaen, -- ne ovat kuluneita aikoja, -- ja onnen -- onnen ajat
koittavat nyt!




VIIDESTOISTA LUKU.

John Oxon herra löytää kadonneen voitonmerkin.


Osmonden herttua palasi Ranskaan takaisin ja koko maailma tiesi,
että kun hän sieltä palaisi, alkaisivat hänen ja kreivittären
häiden valmistukset. Tiedettiin kreivittären jo neuvottelevan
pitsitehtailijain, pellavakankaiden kauppiain ja kultaseppien kanssa.
Silkkitavaroiden kauppiaat kävivät hänen kotonaan puotilaisiensa
seuraamina, jotka kantoivat sinne silkki-brokaadi ja muita kalliita
kangaspakkoja. Hänen vaununsa odottivat heidän puotiensa edustalla.
Oltiin niin huvitetut tietämään mitä hän osti, että ylhäiset naiset
tunkeutuivat yhtäaikaa hänen kanssaan tiskin eteen nähdäkseen mitä
hän valitsi. Hänen omassa suuressa talossaan vallitsi iloista,
hillittyä kiirettä. Kammarineitsyensä järjestelivät ihastuneina hänen
komeita pukujaan; lakeijat oikaisivat itseään arvokkaan näköisinä,
tietäen kohta joutuvansa herttuan palvelukseen, ja pieni, musta Nero
tepasteli ylpeän näköisenä, turbanissaan komea sulka, eikä välittänyt
tapella paassien kanssa, joilla oli hopeiset kaularenkaat, kun tiesi
että omansa piakkoin olisi kullasta.

Hieno maailma sanoi kreivittären ohi ajaessa, että hänen kauneutensa
oli kuin loistavan aamuauringon, ja ettei kukaan ollut häntä niin
ihastuttavana nähnyt kuin hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.

-- Vihdoinkin hän rakastaa, sanoi muuankin viisastelija. --
Tuonlainen nainen on kuin pilventakainen aurinko, kunnes hän oppii
rakastamaan.

-- Ja nyt on aurinko päässyt pilvistä paistamaan, niin että se meitä
sivumennessäänkin lämmittää, sanoi toinen. -- Senlaiset silmät ja
senlainen suu ja tuo hymy niissä! Onko kukaan senkaltaista ennen
nähnyt? Ja kukapa olisi uskonut, kun hän tuli kaupunkiin lordi
Dunstanwolden kanssa, että hänen kasvoissaan koskaan olisi senlaista
ilmettä?

Puhuessa olikin todella hänen kasvoissaan ja äänessään jotakin, mikä
suloudellaan saattoi Annen melkein itkemään. Tuntui kuin olisi ilon
aalto hänestä pyyhkäissyt pois kaiken kovuuden ja ylpeyden. Silmäin
katse, joka ennen näytti kaikkea ilkkuvan, ei enää ollut ivallinen,
vaan näytti hymyilevän jotakin salaista, iloista ajatusta.

Eräänä iltana, kun hän oli lähtemässä hovitanssiaisiin ja oli
puettuna valkoiseen silkkiin ja koristettu Dunstanwolden jalokivillä,
joiden loisteen hänen silmänsä ja hymynsä voitti, oli hän niin
loistava näky, että Anne, joka katseli kuin häntä puettiin, polvistui
melkein jumaloiden hänen kättään suutelemaan.

-- Oi, sisko, sanoi hän, -- sinä olet kuin henki toisesta maailmasta.
Tuntuu kuin sinulla ei olisi mitään yhteyttä tämän maailman kanssa
-- ja niinkuin silmäsi katsoisivat taivasta ja Häntä, joka siellä
hallitsee.

Klorindan silmät loistivat yhä kirkkaammin.

-- Anne sisko, sanoi hän, -- joskus itsekkin melkein luulen olevani
henki, minä kun tunnen niin autuaallista onnea. Tuntuu kuin olisi
Hän, johon sinä uskot, ja joka voi syntejä anteeksi antaa ja
poispyyhkiä, antanut minulle anteeksi ja suonut minulle armon alkaa
uutta elämää. Oi, minä tahdon elää paremmin. Tahdon koettaa elää niin
enkelin tavalla kuin nainen vaan voi. En tahdo tehdä mitään pahaa,
ainoastaan hyvää. Tahdon uskoa ja joka päivä polvillani rukoilla -- --
tahdon rukoilla, että voisin niin elää, jotta kallis puolisoni --
Geraldini -- voi minulle entisyyteni anteeksi antaa ja näkee minun
ansaitsevan häntä. Me ihmiset olemme kummallisia olentoja, Anne,
jatkoi hän väräjävällä hymyllä, -- me uskomme sitten vasta, kun
jotakin oikein hartaasti haluamme ja tunnemme, että meidän täytyy
kuolla ellei sitä meille anneta. Silloin me polvistumme ja uskomme,
sentähden että meillä _täytyy_ olla joku, jolta apua kerjäämme.

-- Mutta apua on sinulle annettu, sanoi Anne hellästi ja suuteli taas
sisaren kättä, -- ja minä rukoilen -- minä rukoilen -- -- --

-- Niin rukoile, Anne, rukoile sielusi syvyydestä, vastasi Klorinda,
-- minä tarvitsen rukouksiasi -- ja sinä olet aina uskonut, ja niin
harvoin pyytänyt mitä olet saanut.

-- Sinut on annettu minulle, sanoi Anne. -- Sinä olet antanut
minulle kodin ja ystävällisyyttä, jommoista en koskaan ole rohjennut
toivoakkaan. Minulle olet ollut kuin loistava tähti -- minulla ei ole
muuta ollutkaan, ja joka ilta minä polvillani kiitän taivasta siitä
kirkkaudesta, jota tähteni on ylitseni luonut.

-- Anne raukka! sanoi Klorinda sulkien hänet syliinsä ja suudellen
häntä. -- Rukoile tähtesi puolesta, sinä hyvä, hellä sisko, ettei sen
valo sammuisi. Sitten painoi hän äkkiä käden sydämelleen. -- Oi Anne,
puhkesi hän sanomaan, ja äänessä oli tuskaa, -- Anne, maan päällä
omistan vain yhden ainoan -- Gerald Mertounin, minä _omistan_ hänet
-- hän on minun, eikä häntä minulta oteta, sillä hän on osa minusta
ja minä olen osa hänestä!

-- Ei häntä sinulta oteta -- ei häntä sinulta oteta, virkkoi Anne.

-- Häntä ei saa ottaa, se olisi julmaa.

Hän huokasi syvään ja näytti taas rauhalliselta.

-- Oletko kuullut, kysyi hän kiinnittäen kalvoseensa jalokivistä
rannerengasta, -- että John Oxonille olisi tarjottu paikka jossakin
vieraassa hovissa ja että hän kohta lähtisi Englannista.

-- Olen kuullut siitä puhuttavan, sanoi Anne, ja mielenliikutus
sai hänet unohtamaan tavallisen arkuutensa tämän asian suhteen. --
Suokoon Jumala, että se toteutuisi!

-- Niin, sanoi Klorinda -- suokoon Jumala, että hän olisi poissa!

Mutta hän ei ollut poissa, sillä kun Klorinda tänä iltana astui
tanssisaliin, seisoi hän oven pielessä ikäänkuin odottaen häntä, ja
hänen silmänsä kohtasivat Klorindan katseen niin voitonriemuisina,
että hän tunsi kuin terävän veitsen sydäntään vihlaisevan, sillä hän
tiesi tuon voitonriemun johtuvan siitä, että hän nyt oli löytänyt
aseen häntä vastaan.

Aina kun heidän katseensa yhtyivät, oli hänen silmissään samaa
voitonriemua, eikä hän näyttänyt voivan mihinkään katsoa, kohtaamatta
niitä. Hän seurasi häntä huoneesta huoneesen ja asettui aina niin,
että Klorinda katsettaan kohottaessa näki hänet. Ja kun Klorinda
tanssi menuetin muutaman kuninkaallisen herttuan kanssa, seisoi hän
häntä katsellen kasvoissa senlainen ilme, joka kaikkein silmät häneen
kiinnitti.

-- Näyttää kuin vihaisi hän häntä, sanoi muuan. -- Hän on tullut
mielettömäksi onnettomasta rakkaudesta.

Mutta hänen katseessaan ei ollut rakkautta, vaan halveksitun
intohimon raivoa ja vihaa ja ivaa. Klorinda näki sen ja vyötti
itsensä kaikilla sielunsa voimilla, sillä hän tiesi hänet
vaarallisemmaksi ja rajummaksi kuin hevosensa Pirun. Siitä, että hän
alussa vain etäältä katseli häntä kauniissa, ilkeissä silmissään
salaista, voitonriemuista hehkua, arvasi hän hänen vihdoinkin
löytäneen aseen, jota vastaan kaikki hänen uhkansa ei mitään
auttaisi. Vaikka hän yksinäisyydessään oli kärsinyt ja väännellyt
tuskissaan ja katkerassa häpeässä, niin hän ei tähän hetkeen saakka
koskaan ollut osottanut pelkoa hänen läsnäollessaan. Hän tiesi
voimansa suuremmaksi, mutta Oxonilla oli tunnottomuudessaan parhain
ase, ja sen syvyyksiä ei Klorinda ollut koskaan mitannut.

Puolenyön aikana, kun hän juuri oli niiannut majesteetille, joka
vetäytyi pois, tunsi hän Oxonin vihdoin lähestyvän ja seisovan hänen
rinnallaan.

-- Tänä iltana, sanoi hän matalalla äänellä, jonka tiesi niin
hyvin Klorindan korvaan osuvan, -- tänä iltanahan olette itse Juno
jumalatar -- todellinen taivaan kuningatar!

Hän ei saanut vastausta.

-- Ja minä olen seisonut ja katsellut miten te olette liidellyt
näiden pienempien jumalattarien joukossa kuin kuu tähtien seassa,
ja olen hymyillyt ajatellessani mitä nämä vähemmät jumalattaret
sanoisivat, jos tietäisivät mitä minä tänä iltana povellani kannan.

Hän ei liikahtanutkaan, -- -- hän tunsi kuin muuttuisi hän seuraavat
sanat kuullessaan kiveksi.

-- Minä olen löytänyt sen, sanoi hän taas, -- minulla on se täällä
-- se hävinnyt aarre -- -- se kuuden jalan pituinen, sysimusta
hiuskihara. Löytyneekö koko Englannissa toista naista, joka voi
rakastajalleen senlaista muistoa antaa?

Silloin hän tunsi kiveksi muuttuvansa. Sydän herkesi sykkimästä, ja
silmät tuntuivat suurilta ja ontoilta ja tuijottavilta, kun hän ne
käänsi Oxoniin.

-- Minä en tiennyt, sanoi hän hitaasti ja läähättäen, sillä äkillinen
mielenliikutus vaikutti hänessä ennen tuntematonta ruumiillista
heikkoutta, -- minä en tiennyt helvetin kaltaistanne olentoa
synnyttävän.

Oxon liikahti äkkiä eteenpäin, ja seura heidän ympärillään aaltoili
lähemmä ja hämmästyshuutoja kuului, sillä tuo outo heikkous sai
hänet aivan valtoihinsa, ja kivettynyt ruumis oli liian raskas
voimattomille jäsenille. Katsojat näkivät kummallisen näyn, --
kreivitär Dunstanwolden huojuvan ja kaatuvan maahan kuin kuollut,
hopeabrokadiin puettuna ja kimmeltävillä jalokivillä koristettuna
makasi hän kankeana pelästyneiden katsojain jalkain juuressa.

       *       *       *       *       *

Kun kreivitär tänä yönä ajoi kotiaan, niin hän ei enää näyttänyt
loistavalta. Hän tahtoi ajaa kotiaan yksin ainoastaan lakeijainsa
seuraamana, mutta joukko kavaljeereja saattoi häntä kumminkin
vaunuille. John Oxon oli niiden joukossa ja hän tunkeutui viime
hetkessä ulkonaisella kohteliaisuudella kuiskaamaan kreivittärelle
jäähyväissanan.

-- Ei se auta, rouva kreivitär, mutisi hän, kohteliaasti kumartaen,
ja vaikka hän lausui sanat matatalla ja lempeällä äänellä, sattuivat
ne kumminkin hänen korvaansa tarkoittamallaan tavalla. -- Huomenna
aamupäivällä saan kunnian käydä luonanne.

Anne valvoi sisartaan odottaen, toivoen vielä ennen nukkumistaan
saavansa hänen kasvojaan nähdä; sillä tämä hellä olento, jolta
kohtalo oli kieltänyt kaikki naisen ilot, otti niin osaa sisarensa
voittoihin, että hän ikäänkuin etäältä oli niissä osallinen ja
itse niiden kautta nautti iloa olla yliluonnollisesti kaunis ja
yliluonnollisesti rakastettu nainen. Tänä iltana oli hän odottaessaan
polvistunut nöyrällä hartaudella rukoilemaan. Joka päivä hän rukoili
kauan ja hartaasti, hän kiitti taivasta vähimmästäkin jokapäiväisestä
asiasta ja pyysi, että armollinen Jumala yhä eteenkin päin osottaisi
hänelle, kelvottomalle, samaa laupeutta. Aamuin illoin jopa
keskipäivälläkin rukoili hän sisarensa puolesta, ja tänä iltana
oli hän itsensä unhottanut ja rukoillut vain Klorindan ja Osmonden
herttuan puolesta, että heidän rakkautensa tulisi onnelliseksi, ettei
mikään pilvi himmentäisi sitä eikä hellää ihastusta sisaren silmissä,
joka tuntui hänestä niin ihmeelliseltä, että hän ajatteli sitä
pyhällä kunnioituksella.

Lopetettuaan rukouksensa nousi hän ylös polvistuneesta asemastaan
ja istuutui muuatta hengellistä kirjaa lukemaan, josta hänen
nöyrä, lapsellinen uskonsa aina etsi virkistystä. Äkkiä kuuli hän
vaununrattaiden ratinaa ja nousi hämmästyneenä seisalleen, hän kun ei
vielä odottanut Klorindaa kotia tulevaksi.

-- Se on sisareni, sanoi hän tunteellisella hymyllä. -- Kun Osmonde
ei ole vierasten joukossa, niin häntä ei huvita olla siellä.

Hän meni alas siihen huoneesen, johon kreivitär tavallisesti meni
juhlista tultuaan, sieltä hän löysikin hänet hervotonna sohvan
nurkassa istumassa, kädet lepäsivät ristissä sylissään, pää riippui
rinnoilla ja suuret silmät tuijottivat ilmaa.

-- Klorinda! Klorinda! huusi Anne rientäen hänen luokseen ja
polvistuen hänen eteensä. -- Klorinda! Jumala armahtakoon! Mitä tämä
on?

Klorindan kasvoissa ei ollut koskaan senlaista ilmettä ollut, --
ne olivat värittömät, sisäänpainuneet ja riutuneet, näytti melkeen
kuin olisi erinomainen kauneutensa kadonnut. Mutta Annea se enin
pelästytti, että lempeys hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut ja
entinen julma kovuus rajattoman epäilyksen kanssa oli sen sijaan
tullut.

-- Taannoin pyörryin, sanoi hän, -- pyörryin. Sentähden olen tämän
näköinen. Sekin vielä on sen merkkinä, että olen nainen -- -- nainen!

-- Oletko sairas -- -- pyörryitkö? huudahti Anne. -- Minä laitan
lääkäriä hakemaan. Etkö itse ole jo käskenyt mennä häntä noutamaan?
Miten levoton Osmonde olisikkaan, jos hän olisi täällä!

-- Osmonde! sanoi kreivitär. -- Gerald! Onko Geraldia olemassa, Anne?

-- Sisko! huusi Anne säikähtyneenä sisaren oudosta katseesta, -- --
oi, sisko!

-- Olen nähnyt taivaan, sanoi Klorinda, -- olen seissyt sen
kynnyksellä ja katsellut sisään puoliavoimesta ovesta -- -- -- ja
sitten on minut raastettu takaisin helvettiin.

Anne painautui häneen ja katseli häntä epäilyksen valtaamana.

-- Mutta minä en tahdo helvettiin takaisin, jatkoi hän. -- Ellen
olisi taivasta nähnyt, niin kenties olisivat voineet minut sinne
raastaa; mutta nyt minä en tahdo -- minä en tahdo, sen minä vannon.
Löytyy asioita, joita ei voi sietää. Ei yksikään nainen alistuisi
siihen. Minäkään, joka en naiseksi syntynyt vaan pedoksi, minäkään en
sitä voi. Se ei ollut minä, se oli kohtalo -- -- se iso ratas, johon
olemme sidotut, ja joka pyörii ja pyörii musertaakseen meidät. Minä
en itseäni siihen sitonut enkä minä tahdo sen alle musertua.

Tämän hän lausui rajulla tulisuudella hampaittensa välistä ja kun
hän katsoi Anneen, tuntui siinä katseessa tuota entistä ylpeyttä,
ikäänkuin halveksisi hän kaikkia itseään heikompia eikä jaksaisi
kärsiä niitä.

-- Joku keino täytyy löytyä, sanoi hän -- joku keino täytyy löytyä.
Minä en vasta mene tainnoksiin. Hän nousi seisoalleen, ja seisoi
siinä Annen edessä suorana ja ylpeänä ja entinen väri poskillaan.
Mutta se katse, jota Anne ihaili, ei tullut takaisin, vaikka tuntui
siltä kuin olisi neiti Klorinda Wildairs uudesta syntynyt.

-- Aamulla varhain menen ratsastamaan Pirulla, sanoi hän, -- niin
etten ole kotona, jos joku vieras sattuisi käymään.

Ei kukaan inhimillinen olento tiennyt mitä hänen huoneessaan sinä
yönä tapahtui. Anne, joka hiipi makuuhuoneestaan sisaren makuuhuoneen
viereiseen kammariin valvomaan, kuuli hänen astuvan edes takaisin
mutta ei kuullut muuta ääntä eikä uskaltanut mennä häntä häiritsemään.

Kun hän aamulla tuli huoneestaan ulos, oli hänen kasvoissaan sama
ylpeä ilme kuin muinaisina aikoina kun hän vallitsi isänsä talossa ja
ratsasti metsästämään isänsä iloisten juomatoverien kanssa. Silmänsä
loistivat ja poskensa punottivat. Pää oli ylpeästi taaksepäin
heitettynä ja hänen äänessään oli väre, joka sai kammarineitsyet
vapisemaan ja palvelijat kiireesti hänen käskyjään toimittamaan.

Pirukin tunsi sen siitä tavasta, jolla hän ohjaksiin puuttui ja
näytti kysyvästi vilkuilevan häneen.

Hän ei ottanut lakeijaakaan mukaansa vaan ratsasti yksin kaupungin
ulkopuolelle. Tultuaan maantielle antoi hän hevosen nelistää ilman
mitään päämäärää. Hän ei tiennyt mihin ratsastaisi, mutta syyn miksi
hän ratsasti tiesi hän vallan hyvin -- kun raju, ankara liike oli
sopusoinnussa hänen sielussaan vallitsevan myrskyn kanssa. Toinen
toistaan katkerampana ja kiusallisempana kiitivät ajatukset hänen
aivoissaan samoin kuin hän hevosensa selässä kiiti eteenpäin.

-- Mitä minä teen? sanoi hän itsekseen. -- Mitäpä voinen tehdä? Minut
on hätyytetty ansaan kuin metsän otus, enkä tiedä keinoa miten siitä
pääsisin.

Veri virtaili hänen suonissaan, hän oli kuulevinaan miten se hänen
korvissaan kohisi, ja sydän koputteli kylkiluita vasten kun hän
ajatteli entisyyttä ja nykyisyyttä.

-- Mitäpä muuta olisi voinut tapahtuakaan? vaikeroi hän. -- Ei mitään
muuta -- ei mitään muuta. Se oli vain kohtalon kepponen, jotta se
sitten sitä kovemmin voisi minua rangaista.

Ratsastamaan lähtiessään ei hänellä ollut vähintäkään toivoa, että
hänen älykkäisyytensä keksisi mitään pelastuksen keinoa vainoojasta,
sillä hän ei luulotellutkaan Oxonin sielussa löytyvän hitustakaan
kunniantuntoa, joka pakottaisi häntä myönnytyksiin. Kun hän yöllä
istui pimeän huoneensa lattialla kyyristyneenä väännellen käsiään
ja rajujen ajatusten mylläköidessä oli hän tuijottanut kohtaloaan
suoraan silmiin ja nähnyt miten kauhistava se oli. Hänen edessään
oli jalon, suuren rakkauden onni, ja niin jalo ja onnellinen elämä,
joka harvoin naisen osaksi tulee -- tälle ainoalle miehelle tiesi hän
voivansa lahjoittaa luontonsa kaikki runsaat aarteet, tiesi voivansa
tehdä hänen elämänsä autuaallisen onnelliseksi, niinkuin hän itsekkin
olisi oleva. Hänen takanaan olivat nuo rajut, vallattomat vuodet ja
eräs synkkä muisto, joka tulevaisuuden turmeli. Se olisi pysynyt
synkkänä muistona vain, sillä ei olisi ollut turmelevaa voimaa, ellei
rakkauden taivas olisi hänelle avautunut ja ellei sen valo olisi
saattanut kaiken muun varjoon.

-- Ellei se olisi rakkautta, huudahti hän, -- jos se vaan olisi
kunnianhimoa, niin voisin viimeiseen asti pelkäämättä häntä uhitella.
Mutta se on rakkautta -- rakkautta, ja jos minun täytyy siitä luopua,
niin se on kuolemani.

Samassa silmänräpäyksessä kuuli hän lähellään kavioiden kopinaa ja
eräs ratsastaja kiidätti hänen luokseen. Hän puri hammasta, kääntyi
ja katseensa kohtasivat John Oxon herran kasvoja.

-- Luulitteko etten teitä seuraisi? kysyi hän.

-- En.

-- Olen näihin saakka etäältä seurannut teitä, mutta nyt aion
rinnallanne ratsastaa.

Kreivitär ei vastannut, nelisti vain eteenpäin.

-- Luuletteko voivanne minua jätättää? kysyi Oxon tuikeasti hevostaan
kiirehtien. -- Minä seuraan teidän armoanne kotiin asuntoonne.
Häväistyksen pelosta ette tähän saakka ole minua julkisesti luotanne
sysinyt; samasta syystä te kai ette nytkään käske palvelijoitanne
sulkemaan ovia kun seurassanne astun niistä sisään.

Kreivitär kääntyi taas katsomaan häntä. Päiväpaiste kimmelsi
vaaleilla kiharoilla ja sinisilmissä, niinkuin hän oli nähnyt sen
tekevän ennen aikaan, ja siitä kaikesta tuntui olevan niin kauan,
vaikkei siitä ollut viittäkään vuotta kulunut.

-- On kummallista, sanoi hän jonkinlaisella ihmettelyllä, -- että voi
elää ja olla senlainen roisto.

-- Tyhjää puhetta vain, rouva kreivitär -- eikä tyhjät puheet meidän
välillämme mitään merkitse. Jättäkäämme ne. Minä tahdon seurata teitä
kotia ja puhua kanssanne kahdenkesken.

Ivallinen äänensä raivostutti kreivitärtä ja pani veren tulikuumana
hänen päähänsä kohoamaan. Rajaton vimma, joka lapsena ollessaan
pelästytti kaikkia hänen ympärillään, elpyi hänessä taas, vaikka
hän luuli sen ijäksi sammuneen. Hän tunsi sydämensä kolkuttavan,
kuuman veren syöksyvän kasvoihinsa ja silmäinsä polttelevan. Jos
Oxon olisi ollut toisenlainen kuin oli, olisivat hänen kasvonsa
häntä varoittaneet. Mutta hän ei valtaansa hellittänyt. Niinkuin
hän pieksetyn koiran tavalla olisi hiipinyt tiehensä, kreivittären
voitolla ollessa, niin hän nyt tuntiessaan valtansa riemuitsi
epätoivon raivosta hänen silmissään.

-- Minä vain suoritan vanhaa laskua, sanoi hän. -- Siitä on paljon
maksamatta. Kun kruunasitte itseänne ruusuilla ja laskitte jalkanne
kasvoilleni, niin te ette tätä ajatellut. Kun annoitte itsenne
Dunstanwoldelle ja syljitte minua, ette uneksinut että voi tulla
aika, jolloin minä kohtelisin teitä, niinkuin te minua.

Hän letkautti Pirua ruoskansa siimalla ja se lähti täyttä karkua
kiidättämään; mutta John herra seurasi häntä kintereillä. Hänelläkin
oli nopea hevonen, ja hän ajoi sitä vimmatusti, jotta näytti kuin
olisivat nämä kaksi ratsastaneet kilpaa elämästä ja kuolemasta.
Hevoset kiitivät eteenpäin ja kaviot repivät multaa ilmaan.
Kreivittären kasvot olivat kuin kivettyneet, silmät säkenöivät ja
hän hengitti lyhyeen ja läähättäen hampaittensa välistä. Oxonin
vaaleaveriset kasvot olivat valkeina vihasta. Hänkin läähätti mutta
ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen kreivittären rinnalla.

-- Jätä minut, -- minä neuvon sinulle sen! huusi hän melkein
vaikeroiden.

-- Sinutko jättäisin! toisti Oxon vihan vimmassa. -- Minä seuraan
sinua helvettiin saakka!

Näin he nelistivät valkoista tietä pitkin, kunnes pensasaidat
loppuivat ja he taas joutuivat kaduille ja ihmiset kääntyivät heitä
tuijottamaan. Silloin kreivitär pidätti hevostaan ja vavahtaen
tuskasta hän tunsi ansaa ympärillään tiukoitettavan.

-- Mitä haluatte sanoa minulle? kysyi hän hengästyneenä.

-- Jotakin, jota sanotaan vain neljän seinän sisässä, jotta voisitte
sen tarkoin kuulla, vastasi Oxon. -- Tällä kertaa ne eivät ole tyhjiä
uhkauksia. Minulla on jotakin näytettävää teille.

He ratsastivat pitkin katuja, ja hevosten kavioiden kalkattaessa
kivitystä vasten, ohikulkijain uteliaasti tuijottaessa kauniisen
ratsastajaan ja komeaan juoksijaan, antoi hän katseensa harhailla
talojen, puotien ja ihmisten yli taivaalle. Hänestä tuntui, kuin
olisi hän kuolemaan tuomittu ja vietäisiin mestauspaikalle. Sillä
kuolemaanhan hän meni, -- hän ei voinut sitä muuhun verrata -- ja
hän oli niin nuori ja voimakas, niin elonhaluinen ja sydämensä oli
rakkautta täynnä, ja häntä olisi onni ja rauha odottanut, ellei
olisi ollut tuota onnetonta erhetystä ensimäiseltä tietämättömältä
nuoruutensa ajalta. Ja mies tuossa hänen vieressään -- tuo
vaaleakutrinen, ivallisine, kauniine silmineen, hän oli hänen
teloittajansa, hän kantoi köyttä, joka hänen kaulaansa kohta
kiinnitettäisiin.

Kun he ratsastivat sen kaupunginosan läpi, jossa ylhäinen maailma
asui, tunsivat ohikulkijat heidät ja ihmettelivät että he molemmat
olivat yhdessä.

-- Mutta kenties hän, rakastunut kun on, on rukoillut anteeksi
sopimattoman käytöksensä, sanoivat muutamat, -- ja kreivitär on
ehkä osottanut laupeutta hänelle, hän kun näihin aikoin on kaikille
laupias.

Päästyään kreivittären asunnolle, laskeutui Oxon alas hevosen selästä
yhtä aikaa kreivittären kanssa, osottaen ulkonaista kohteliaisuutta,
mutta hän tiesi silmäinsä ilkkuvan häntä. Oxonin hevonen oli
vaahdessa ja hän kääntyi muutamalle palvelijalle sanomaan:

-- Vie kotiin hevonen. Se on liian hikinen paikoillaan seisomaan,
enkä minä aivan pian täältä suoriudu lähtemään.




KUUDESTOISTA LUKU.

Mitä paneilisalongissa tapahtui.


Oxon seurasi kreivitärtä paneilisalonkiin, samaan huoneesen, johon
hän oli Osmonden vienyt heidän onnensa päivänä, ja jossa hän
iltapäivillä tapasi vieraitaan vastaanottaa. Aamupäivillä siellä ei
käynyt kukaan muu paitsi hän itse ja joku vasituinen kutsuvieras. Hän
ei olisi sitä huonetta valinnut tätä keskustelua varten, mutta kun
Oxon sanoi: -- On parasta, että rouva kreivitär vie minut johonkin,
jossa meitä ei kukaan kuule, niin hän tiesi heidän siellä olevan
parhaiten turvassa.

Kun ovi heidän jälkeensä suljettiin oli heitä kumma katsella --
kreivittären kasvoissa taisteli raju uhkamielisyys epätoivon kanssa,
ja Oxon hymyili ivallisesti. Tuon saman hymyn oli jokainen niistä
naisista, jotka olivat häntä rakastaneet ja häneen uskoneet, nähnyt
kun kaikki oli lopussa. Löytyi harvoja hänen vertaisiaan roistoja,
sillä hänen roistomaisuutensa voima oli juuri siinä, ettei hän
käsittänyt inhimillisen häpeän eikä kunnian merkitystä.

-- Sanokaa minulle nyt heti pahin sanottavanne, sanoi kreivitär.

-- Siinä ei ole mitään pahaa, vastasi Oxon, -- että vaatii
omaisuuttaan takaisin ja vannoo ettei sitä kellekkään luovuta. Minä
olen sen vannonut, ja minä aion valani pitää.

-- Omaisuuttanne! Te uskallatte sitä omaisuudeksenne sanoa, roisto!

-- Minun omaisuuteni siitä lähtien kun voin sen omakseni todistaa.
Ennenkuin olitte lordi Dunstanwolden, olitte minun -- omasta vapaasta
tahdostanne.

-- Ei, ei! huudahti kreivitär. -- Oi Jumalani! Ainoastaan
mielettömästä ylimielisyydestä, jonka kauhistavaa merkitystä minä
en käsittänyt -- -- sillä minä olin niin nuori, enkä ollut koskaan
nähnyt muuta kuin pahaa -- -- ja te olitte niin huono ja niin viekas.

-- Oliko teidän armonne niin viaton? kysyi hän ivallisesti. --
Minusta se ei kumminkaan siltä näyttänyt.

-- Tietämätön minä olin, tietämätön kaikesta hyvästä maan päällä
-- -- kaikesta siitä, jota nyt tunnen, nähtyäni miehuullisuuden ja
kunnian ruumiillistuneena.

-- Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua ei tiedä mitään tästä
asiasta, sanoi Oxon, -- minun tulee selittää se hänelle.

-- Mitä tahdotte, perkele? ohki hän. -- Mitä tahdotte?

-- Ettei teistä tule Osmonden herttuatarta, vastasi Oxon siirtyen
lähemmä, -- vaan herra John Oxonin vaimo, joksi kerran lyhyen ajan
itseänne nimititte, vaikkei mikään pappi ollut rukouksiaan meille
lörpötellyt -- --

-- Kuka meidät erotti? Minähän pidin lupaukseni, vaikkei minulla
muita avuja ollutkaan. Kuka meidät erotti?

-- Minä myönnän, sanoi Oxon kumartaen, -- että se olin minä -- --
sillä kertaa. Minä olin nuori ja kenties huikentelevainenkin -- --

-- Ja te hylkäsitte minut, huusi kreivitär, -- ja minä sain tietää,
että te olitte tullut ainoastaan vedon takia -- -- ja kun käyttäydyin
niin, että te ette voinut voitostanne kerskata, ja kun en ollut rikas
nainen, jonka omaisuudesta olisitte hyötynyt, niin seurasitte toista
ja hylkäsitte minut -- minut!

-- Aivan niinkuin hänen ylhäisyytensä Osmonden herttuakin tekee,
kerrottuani hänelle tuon jutun. Ei hän kärsi, että hänen lastensa
äidistä senlaista sanotaan.

Huuto oli päästä hänen huuliltaan, mutta hän puristi aikanaan kurkkua
käsillään.

-- Kertokaa se hänelle, kertokaa se hänelle, niin saatte nähdä jos
hän teitä kuuntelee. Saadaanpa nähdä!

-- Ettekö usko, että minä sen varsin hyvin tiedän, vastasi Oxon,
ottaen esille pienen, silkkiin käärityn kääreen. -- Minkätähden
minä tähän asti olen vain uhannut? Jos menisin hänen luokseen ilman
todistuksia, iskisi hän miekkansa minuun kuin hulluun koiraan. Mutta
löytyneekö koko Englannissa toista naista, jonka päästä rakastajansa
voisi näin pitkää, mustaa kiharaa varastaa?

Hän avasi kääreen ja laski irralleen sysimustan, silkkipehmosen
hiuskiharan -- se ulottui maahan asti vaikka hän piteli sitä
korkealla ilmassa.

-- Laupias Jumala! vaikeroi kreivitär ja peitti vavisten kasvonsa.

-- Minä myönnän, että tein sen vedon takia, sanoi Oxon; -- kuulin
niin paljon puhuttavan rajusta kaunottaresta ja miten hän miehiä
ylenkatsoi, että minussa syttyi halu osottaa sekä hänelle itselleen
että muille, jotta hän kumminkin oli vain nainen, ja että häntä siis
oli mahdollinen voittaa. Minä vannoin yhtenä päivänä palaavani tuoden
mukanani voitonmerkin -- ja minä leikkasin tämän tietämättänne.

Kreivitär tarttui taas kurkkuunsa, estääkseen voimattoman
kauhistuksensa huutoon puhkeamasta.

-- Mokoma inhottava konna -- -- eikä hän tiedä sitä olevansa! sai hän
sanotuksi. -- Mieletön, hurja ihminen, joka ei tiedä, että kaikki
hänen ajatuksensa ovat helvetistä kotoisin.

Oli todella kummallista katsella häntä, kun hän seisoi siinä niin
rohkeana ja häpeämättömänä, häikäilemättä kertoen senlaista, josta
muut miehet olisivat raivostuneet, jos heitä senlaisesta olisi
syytettykään.

-- Kun sitten lähdin tieheni sen kanssa, jatkoi hän, -- elelin
hurjasti jonkun aikaa ja piilotin sen varmaan paikkaan. Kun taas
toinnuin olin unohtanut piilopaikan. Eilen löysin sen sattumalta.
Arveletteko, että niitä voisi jonkun toisen naisen hiuksiksi luulla?

Kreivitär kohotti torjuen kättään.

-- Odottakaa, sanoi hän. -- Te aiotte mennä Osmonden luo, aiotte
kertoa hänelle tuon, aiotte -- --

-- Aion kertoa hänelle koko jutun ruusutarhasta, päiväkellosta ja
nuoresta kaunottaresta, joka oli kyllin viisas muiden läsnäollessa
ivaamaan erästä miestä, voidakseen salassa pitää lemmen kohtauksia
hänen kanssaan. Hän oli viisas ja älykäs ollakseen vain kuudentoista
vanha. Miehensä pitäköön silmänsä auki kun hän on kahdenkymmenen.

Oxonin olisi pitänyt nähdä varoittava salama kreivittären silmissä,
sillä niiden liekehtivässä syvyydessä oli kyllin varoitusta.

-- Tiedän mitä kaikkea voitte sanoa, sanoi hän -- mitä kaikkea voitte
sanoa! Ja minä rakastan häntä. Maailmassa ei ole toista miestä.
Vaikka hän olisi kerjäläinen, niin kuljeksisin hänen kanssaan pitkin
maanteitä ja näkisin nälkää hänen kanssaan. Hän on herrani ja minä
olen hänen puolisonsa -- hänen puolisonsa.

-- Hänen puolisonsa te ette koskaan tule olemaan, vastasi Oxon
vihastuneena hänen sanoistaan. -- Hän on jalosukuinen ylimys, ei hän
ota vaimokseen toisen miehen hylkäämää leikkikalua.

Kreivittären rintaa kohotti raskas, sähisevä henkäys.

-- Ja kerran, läähätti hän, kerran -- -- _rakastin_ sinua -- --
katala koira!

Voitonriemuinen vihansa ja intohimonsa teki hänet hurjaksi ja hän
puhkesi nauruun.

-- Rakastit minua! Sinä! Niinkuin rakastit minua -- -- ja niinkuin
rakastat häntä -- -- niin rakastaa katulutkakin ensimäistä parempaa
miestä -- -- muutamista hopearahoista.

Kreivittären ratsuruoska oli pöydällä, hän tarttui siihen ja
letkautti sitä ilmassa. Kiehuva verensä sokaisi häntä, hän ei nähnyt
miten hän ruoskaa piteli, eikä tiennyt mitä teki -- -- hän vain löi!

Ja lyijynuppuinen ruoskan siima sattui toisen otsakulmaan, sitä
letkautti rautainen käsi ja kun siima suhahti voihkasi hän, nosti
ylös kätensä ja kaatui pitkälleen kreivittären jalkoihin.

Mutta hän oli sielussaan raivoavan myrskyn vallassa kuin vihurin
vietävä taittunut oksa. Hän tuskin huomasikaan Oxonin kaatuvan tahi
jos huomasi, niin hän ei siitä sen enempää välittänyt, vain juoksi
kuin mieletön edes takaisin huoneessa.

-- Kurja roisto! huusi hän, -- ja sinun tähtesi olen koko
tulevaisuuteni turmellut! Niin katalalle eläimelle lahjoitin kaikki
mitä keisarinna voi antaa -- koko elämäni -- koko rakkauteni --
ijäksi. Ja hän tulee takaisin -- tuo hävytön -- hieromaan kauppaa
kuin viekas kauppias, sentähden että raha-asiansa ovat rappiolla ja
minä -- _minä_ voisin ne jälleen kohentaa. Hän meni raivostuneena
Oxonin luo. -- Etkö sinä roisto luule minun tietävän, että olet niin
valmis itseäsi myömään, sentähden ettei yksikään nainen enää huoli
moisesta hylystä, paitse se, jota uhkauksilla voit pakottaa. Nouse
ylös, konna -- nouse ylös -- muutoin minä surmaan sinut!

Sokeassa raivossaan löi hän häntä vielä kasvoihin. Hän ei liikahtanut
-- tuo liikkumattomuus ja täydellinen antautumisensa sai hänet
viimein malttamaan itsensä ja läähättäen tuijottamaan edessään
makaavaan ruumiiseen. Se oli eloton, ja hänen siinä läähättäen
tuijottaessaan huomasi hän sen elottomaksi. Eloton olento, joka
makasi siinä hervotonna, vaaleat kiharat kiemurtelivat lattialla,
ja silmät nurin kääntyneinä, niin ettei teriäkään paljon näkynyt ja
oikeassa kulmassa punainen uurre, josta veri tiukkui.

       *       *       *       *       *

-- Joku keino täytyy löytyä, oli hän sanonut, eikä hän kumminkaan
suurimmassa epätoivossaankaan ollut tätä keinoa ajatellut. Mutta
mielettömän raivon hetkellä, mielenkuohunsa sokaisemana oli
lyijynuppuinen ratsuruoskansa keksinyt hänelle tämän keinon, joka
pelasti hänet.

Mutta vaikka niinkin oli, ja hänen siinä seisoessaan
tekoaan tuijottamassa -- tuntui kuin olisi isku sattunut hänen
omaan sydämeensä -- kova, musertava isku, ja hän oli siitä
tukehtumaisillaan.

-- Mitä tämä on! vaikeroi hän. -- Ei, ei, ei! ja silmänsä suurenivat
kauhusta.

Hän vaipui polvilleen ja vapisi niin, että hampaat kalisivat. Hän
ravisti häntä olkapäästä:

-- Nouse ylös! Liiku, miksi makaat siinä niin rauhassa! Nouse ylös!

-- Mutta hän ei liikkunut, makasi vain hervotonna ja elotonna. Suu
oli kuin hymyssä, niin että valkoiset hampaat hiukan näkyivät -- kuin
olisi hän nauranut toisen kauheaa tuskaa. Väristen tuli hän lähemmä,
silmissään kamalampi katse kuin kuolleella. Sormensa hiipivät
vavisten hänen kalvoseensa ja puristivat sitä. Siellä ei liikkunut
mitään -- ei mitään. Hän paljasti rinnan ja painoi kättään lujasti
siihen. Sydän oli yhtä liikkumaton kuin valtasuonikin, sillä henki
oli poissa, eikä sata mädännystä tuottavaa vuottakaan voisi tehdä
häntä enemmän kuolleeksi kuin hän nyt oli.

-- Minä olen _surmannut_ sinut, kuiskasi hän. -- Minä olen
_surmannut_ sinut -- vaikken sitä tarkoittanut -- sen helvettikin
tietää. Sinä olet kuollut mies -- ja se on kaikista pahinta!

Kuolleen käsi putosi raskaasti hänen kädestään, mutta hän vain
yhä makasi polvillaan tuijottaen häneen saniaisella katseella,
jota ei ennen ollut hänen silmissään näkynyt -- se oli kärsimisen
äärimäiselle rajalle joutuneen olennon katse, kun se alkaa
kohtaloa nauraa. -- Minä olen hänet tappanut! sanoi hän matalalla,
kammottavalla äänellä; -- ja hän makaa täällä -- -- ja ihmiset
astuvat tästä ohitse eivätkä mitään tiedä. Mutta _hän_ tietää sen
-- -- ja minä -- -- ja minusta hän näyttää tuossa maatessaan
hymyilevän -- -- ajatellessaan mitä on tehnyt!

Hän kuuristui vielä lähemmä häntä paremmin nähdäkseen;
liikkumattomissa kasvoissa näkyi todellakin ivan hymy, ikäänkuin
uhitellen häntä, että koettaa nyt hänestä päästä. Näytti kuin makaisi
hän siinä niin ivallisen tyytyväisenä ja sanoisi: -- Nyt kun tässä
makaan, niin sinä -- -- _sinä_ saat pitää huolta muuttamisestani.

-- Jos nyt taipuisin, puhkesi hän sanomaan, -- ja tulisin
mielettömäksi, niinkuin helposti voisin, sillä eihän muutoin voi
käydäkkään -- -- niin tämä, joka on minä -- -- ja joka on elänyt vain
pari köyhää vuosikymmentä -- -- ijäksi tyhjäksi raukeaisi. Minua
pyörryttää. Minähän löin häntä -- ja minä olen nainen -- ja minä
voisin kuumeen huumeessa ruveta puhumaan -- -- ja huutamaan niitä
sisään ja osottaa häntä ja kertoa niille miten tämä kaikki tapahtui
-- kaikki -- kaikki!

Hän oli tukehtumaisillaan ja painoi niin kovasti käsiä rintaansa
vasten lieventääkseen ankaraa hengitystä, että kynnet haavoittivat
sitä puvun läpi. Hän näet jo tunsi houreessa puhuvansa, ja että hänen
sielussaan raivosi myrsky, jonka aallot ijäksi päiviksi nielisivät
hänen, ellei hän aikanaan voisi niitä asettaa.

-- Ei, läähätti hän, -- sitä minä en tee, sen vannon! On aina ollut
olemassa Yksi, joka on vihannut minua -- -- ja kironnut ja vainonnut
siitä hetkestä asti, jolloin vastasyntyneenä pienenä raukkana makasin
äitini ruumiin alla. En tiedä kuka se on -- -- tahi miksi -- -- tahi
miten -- -- mutta niin se vain on! Minut luotiin pahanilkiseksi ja
heitettiin avutonna pahan kohtalon saaliiksi. Ja tehtyäni kaiken sen,
joka jo ennen oli määrätty ja jota ei voinut kiertää, näytettiin
minulle jaloa miehuullisuutta ja kunniaa ja minut opetettiin sitä
jumaloimaan, niinkuin sitä nyt jumaloin. Enkeli voisi niin rakastaa
ja sen voimasta parantua. Ja taivaan portilla irvistelee minulle
perkele ja raastaa minut takaisin ja kiusaa ja herjaa minua, ja minä
lankean -- _tähän!_

Hän oikasi kätensä kuin uhitellen maata ja taivasta.

-- Ei toivon kipinää -- ei laupeutta -- ei muuta kuin helvettiä ja
kadotusta, huusi hän, -- ellei se, jota kiusataan ja vainotaan ole
väkevämpi -- ja ellei kohtalo voimallaan minua säpäleiksi muserra,
niin minä olen oleva sitä väkevämpi!

Hän katseli elotonta ruumista edessään. Miten ivalliset ja
ylenkatseelliset sen kivettyneet kasvot olivat! Hän vaipui taas
polvilleen sen ääreen, mutta veri virtasi nyt hänen näihin asti
jääkylmissä jäsenissään. Hän puhui kuin tahtoisi hän väkisin tunkea
sanat sen kaikille äänille suljettuihin korviin.

-- Niin, ilku sinä vain! sanoi hän hammasta purren, -- ja luule minut
voittaneesi -- mutta minä en ole voitettu! Se oli rehellinen isku,
rajattomasti vainotun olennon kädestä! Niin, ilku -- ja kumminkin,
ellei _yhtä_ miestä olisi, niin huutaisin kaikki tuolta kadulta tänne
sisään ja sanoisin niille: Tuossa makaa roisto, jota hetkellisessä
mielettömyydessäni löin -- ja hän makaa kuolleena! En pyydä armoa
vaan ainoastaan oikeutta!

Yhä lähemmä häntä hän ryömi, raskaasti hengittäen ja puhuen
katkonaisesti. Tuntui kuin olisi hän puhunut elävälle olennolle, joka
voi kuulla mitä hän sanoi -- kuin vastaisi hän hänen kysymyksiinsä.

-- Englannissa on miehiä, jotka antaisivat minulle oikeutta, kuiskasi
hän kuin houreissa. -- Vannon senlaisia löytyvän. Mutta löytyy myös
pelkureita ja hölmöjä, jotka eivät antaisi. Hän -- hän antaisi
sitä minulle! Ilku vain miten paljon tahansa. Mutta hänen jalon
rakkautensa ja minun välille ei kuollut ruumiisi saa tulla!

Kuollut oli kaatunut hänen ison leposohvansa viereen ja niin lähelle
sitä, että sen riippuvat poimeet peittivät hänen toisen kätensä.
Sen hän nyt huomasi, vaikkei hän tähän asti ollut nähnyt muuta kuin
kuoleman hänen kasvoissaan. Päähänsä pisti ajatus, se leimahti sinne
kuin tuli, ja samassa kun se syttyi, hulmusi se jo korkealle. Se oli
niin outo ja uskalias ajatus, että se häntäkin pelotti ja hänestä
tuntui kuin nousisivat hiuksensa pystyyn kauhistuksesta.

-- Onko senlainen uskaliaisuus järjettömyyttä? mutisi hän käheästi
ja peitti hetkeksi väristen silmänsä, mutta hän otti kätensä jälleen
pois. -- Ei, sillä tavalla kuin minä tahdon sen uskaltaa, sanoi hän,
-- sillä se on tekevä minut lujaksi kuin teräs. Kaaduit hyvin, sanoi
hän elottomalle ruumiille. -- Tuntuu kuin neuvoisi asemasi minulle
vasten tahtoasi, mitä minun tulee tehdä. Jos olisit ollut tietoinen
siitä, niin et olisi auttanut minua. Nyt saan taistella kohtaloa
vastaan, vainottu vaimoraukka.

Voimakkaalla kädellään tarttui hän häntä olkapäähän ja työnsi
hänet taaksepäin -- hän oli jo kangistunut -- tuntematta pelkoa
tahi vastenmielisyyttä kun tunsi jänteiden herponeina väistävän
hänen kättään, sillä hän oli mennyt sen rajan poikki, joka erottaa
elämän julmasta helvetistä, eikä hänellä enää ollut inhimillisiä
tunteitakaan. Hän oli kuin vainottu petoeläin, jota koirat,
metsästäjät, säälimättömät aseet, jopa armahtamaton luontokin joka
puolelta ahdistelee -- läähättäen se verestäviä silmiään mulkoilee ja
sen kynnet ovat julmasta kuolemantuskasta harallaan. Se on ainoastaan
vainottu eläin, mutta se on yksin ja uhittelee siten kuoleman kauhua
ja tuskaa.

Kun kankea ruumis vain hitaasti liikkui, pani hän toisenkin kätensä
sen kylkeen ja työnsi sitä taaksepäin, kunnes se makasi leveän sohvan
alla ja sen avoimet lasinkaltaiset silmät näyttivät tuijottavan tuon
kummallisen vankilan matalaan kattoon. Yhä etemmä hän sitä työnsi ja
järjesti sitten huolellisesti sohvavaatteen poimeet, ettei niiden
alta mitään näkynyt.

-- Yöhön saakka, sanoi hän, -- makaat hyvin siellä. Ja sitten -- --
sitten -- --

Hän otti hiuskiharan, joka käärmeen tavalla makasi hänen jaloissaan,
heitti sen tuleen ja katseli miten se sähisten paloi.

Sitten seisoi hän painaen käsiään päätään ja silmiään vasten, ja
ajatukset kiitivät hänen sielussaan. Vaikka häntä pyörrytti, niin
aivot kumminkin työskentelivät selvästi ja nopeasti kuin ainakin, ne
osottivat hänelle tärkeimmät tehtävät, näyttivät hänelle selvästi
asemansa, huomauttivat häntä uhkaavista vaaroista ja miten hän niitä
torjuisi. Se synnynnäinen tahdonvoima, jota ahkeralla harjoituksella
oli kehitetty, oli kuin mahdottoman iso jättiläiskone, jonka vivun
asettaminen inhimillisiin käsiin on luonnolle vastaista; mutta hänen
kätensä oli nyt vivulla ja hän lupasi itselleen että hän hallitsisi
sitä, koska hän ainoastaan sillä tavalla voi pelastua. Kuukausia
kärsimänsä kidutus, taistelu pahan menneisyyden ja hyvän nykyisyyden
välillä, hellän ja intohimoisesti rakastavan naisen ja pahan hengen
välillä, oli hänen hermonsa jännittänyt siihen määrään, että kun
tämä odottamaton, luonnoton isku häntä kohtasi, niin hän tuskin enää
oli inhimillinen olento. Entisyyttään katsellessa näki hän itsensä
syntymisestään saakka kirotuksi, ja sen tähden nousi hän hillittömään
taisteluun kohtaloa vastaan, joka hänet oli perikatoon määrännyt.

-- Oli jo edeltäpäin määrätty, että isku sattuisi näin, sanoi hän, --
ja ne, jotka sen tekivät, nauravat -- -- nauravat minua.

Hetkessä muuttui hengityksensä tasaiseksi ja rauhalliseksi, kasvoihin
tuli niiden entinen ilme ja hän soitti käskevän kiireesti.

Kun lakeija astui sisään, seisoi hän pitäen eräitä papereita
kädessään, ikäänkuin olisi hän juuri etsinyt neuvoa niistä.

-- Juokse herra John Oxonin jälkeen, käski hän.

-- Sano hänelle, että unhotin tärkeän asian, ja pyydä häntä heti
tulemaan takaisin. Tulee joutua. Hän meni juuri täältä, ja lienee
tuskin vielä näkyvistäkään kadonnut.

Lakeija näki, että asialla oli kiire. Kaikki palvelijansa pelkäsivät
tuota käskevää katsetta ja lensivät sitä tottelemaan. Kumartaen
kääntyi hän lähtemään ja kiirehti käskyä täyttämään, peläten
tunnustaa, ettei hän ollut nähnyt vieraan lähtevän, hänen kun samalla
olisi pitänyt tunnustaa olleensa huoleton toimessaan, niinkuin
asianlaita oli.

Kreivitär tiesi lakeijan kohta palaavan. Hetken päästä hän tulikin
hengästyneenä takaisin.

-- Teidän armonne, sanoi hän, -- juoksin kadun risteykseen saakka,
mutta herra Oxonia ei näkynyt.

-- Hölmö, sinä kai et kylliksi kiiruhtanut, sanoi hän vihaisesti. --
Odota, saat mennä viemään hänelle kirjettä. Asia on tähellinen.

Hän meni erään pöydän ääreen -- se oli niin lähellä sohvaa, että jos
hän olisi jalkaansa oikaissut, olisi se sattunut sohvan alla olevaan
ruumiiseen -- ja kirjoitti pikaisesti muutamia sanoja. Ne sisälsivät
pyynnön sille, joka jäykkänä makasi siinä hänen lähellään, että hän
tulisi takaisin niin pian kuin suinkin, koska hän oli unohtanut
eräitä tärkeitä kysymyksiä.

-- Vie tämä herra Oxonin asunnolle, sanoi hän. -- Mutta varo
viivyttelemästä. Anna se hänelle itselleen ja tuo heti hänen
vastauksensa minulle.

Jäätyään yksin, alkoi hän astella edes takaisin, katse lattiaan
luotuna.

-- Se oli hyvin tehty, sanoi hän. -- Kun hän palaa häntä tapaamatta,
olen suuttuvinani ja lähetän hänet takaisin odottamaan.

Hän pysähtyi ja pyyhkäsi kädellä kasvojaan.

-- Se on kuin painajainen, sanoi hän, -- kuin unennäköä, kun on
tukehtumaisillaan ja tahtoisi huutaa, vaan ei voi. Minä en voi! Minä
en saa! Oi, jos voisin huutaa ja heittäytyä lattialle ja pieksää
siihen päätäni, kunnes makaisin siinä -- -- kuin _hän_.

Hetken aikaa seisoi hän raskaasti hengittäen ja silmät selällään
ammottaen, heikko naisellisuus pyrki häntä valtaamaan, mutta
huomattuaan sen painoi hän kovasti rintaa käsillään.

-- Odota! Odota! sanoi hän itselleen. -- Tämä on hulluksi tulemista.
Tämä on sen valtaan antautumista, joka vihaa minua ja nauraa tuskaani.

Hänen luonnoton tahdonvoimansa ainoastaan voi häntä hillitä ja
voittaa naisellisen heikkouden, joka pyrki häntä voittamaan. Sen
voima oli kaikkea muuta väkevämpi ja se voitti hänen naisellisen
tuskansa ja pelkonsakkin.

-- Minun täytyy elää tämä ainoa päivä, sanoi hän -- ja ajatella
kaikkea ja joka silmänräpäys olla varuillani. Kasvoni ja ääneni ei
saa mitään ilmaista. Hän tuolla kyllä makaa rauhassa. Jumala nähköön
miten rauhassa hän makaakin.

Sohvalla makasi pieni, hemmoteltu sylikoira, joka usein seurasi
kreivitärtä, eikä hevillä antanut itseään pelottaa. Kreivittären
ja Oxonin kiivas keskustelu oli sitä häirinnyt, niin että se
harmistuneena alkoi haukkua, mutta kun se rakasti mukavuutta, niin se
paneutui uudelleen maata tyynyilleen ja nukkui. Mutta kreivittären
astellessa ja puhellessa heräsi se taas. Kenties joku kummallinen
vaistokin, josta ihmiset eivät mitään tiedä, ilmoitti sille oudon
esineen läheisyyttä. Ensin se uneliaasti nosti päätään ja päristeli.
Sitten oikoi se sääriään, nousi ylös ja asettui levottomasti
emäntäänsä tähystelemään. Kreivitär huomasi sen ja pysähtyi sen
eteen. Hänen silmissään oli kummallinen säikähtynyt ja hämmästynyt
katse; muuan ajatus ajoi veren hänen kasvoihinsa, mutta ne kalpenivat
taas, kun pieni koira kohotti päätään ja surkeasti ulvahti. Sitten se
hyppäsi alas ja alkoi nuuhkia sohvan alle.

Oli aivan selvää, että joku tajuamaton vaisto ajoi sitä, ja ettei
se antaisi houkutella itseään siitä pois. Kaikissa eläimissä on
huomattu sama kummallinen ilmiö, -- että niillä on vaistomainen
tunne siitä, joka heidät kaikki lopettaa, ja että niillä on niin
suuri vastenmielisyys siihen, etteivät voi olla rauhassa niinkauvan
kun se on heidän läheisyydessään, vaan heidän täytyy kiljua, hirnua
tahi ulvoa, kunnes ne eivät enää sen hajua tunne. Tuo pieni koirakin
näytti sen tietävän ja se teki sen araksi ja levottomaksi. Nuuhkien
ja vinkuen käveli se ympäri huonetta, se ei uskaltanut pistää päätään
sohvan alle, vaan se kiihottui ja aristui yhä enemmän. Vihdoin se
pysähtyi, kohotti päätään ja ulvahti surkeammin ja kovemmin kuin
ennen. Tuo kuului niin oudolta, että kreivitär vavahti ja kuuristui
väristen ottamaan koiraa syliinsä. Hän painoi sitä lujasti itseään
vasten ja pani kätensä sen kuonolle. Mutta se ei tahtonut vaieta ja
ponnisteli rajusti alaspäästäkseen.

-- Jos minä ajan sinut huoneesta, niin sinä tulet takaisin, Frisk
parka, sanoi hän. -- Sinua on mahdoton pitää täältä poissa, enkä ole
koskaan ennen käskenyt viedä sinua ulos. Miksi et ollut rauhassa? Se
ei tietysti ollut koiraluonteesi mukaista.

Koira vain riehui päästäkseen irti, eikä hän voinut kädellään estää
sen ulvontaa kuulumasta. Silloin hän sormillaan puristi sen kurkkua
ja kalpeni.

-- Sinäkin, pikku raukka, sanoi hän. -- Sinäkin, joka olet niin
pieni, etkä koskaan ole minulle mitään pahaa tehnyt.

       *       *       *       *       *

Lakeija palasi asialtaan hätäisemmän näköisenä kuin ennen.

-- Teidän armonne, änkytti hän, -- herra Oxon ei ole vielä tullut
kotia. Hänen palvelijansa ei tiennyt milloin hän tulisikkaan.

-- Mene tunnin kuluttua takaisin ja odota siellä, käski kreivitär. --
Hänen täytyy kohta palata ellei hän ole lähtenyt kaupungista.

Sen sanottuaan osotti hän lattialla makaavaa pientä kääryä. -- Se on
Frisk parka, joka sai kummallisen vetotaudin kohtauksen, se putosi
alas sohvalta ja löi päänsä lattiaan. Se on monet ajat ollut sairaana
ja ulvoi äsken. Vie koira raukka pois.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Eräs vastaanotto ja eräs kirje.


Se seikka, että palvelijansa pelkäsivät häntä ja olivat oppineet
pitämään tätä huonetta, joka oli talon komeimpia ja kauniimpia
vaikka ei suurimpia, jonkinlaisena pyhyytenä, teki että ei kukaan
käskemättä tohtinut astua sinne. Siellä kreivitär aamupäivillä
luki ja kirjoitti. Iltapäivillä avattiin ovet, ja hän vastaanotti
siellä jokapäiväisemmät vieraansa. Kun hän tänä päivänä lähti sieltä
mennäkseen pukuhuoneesensa, katseli hän päättävästi ympärilleen.

-- Täällä on hiljaista kuin haudassa, kunnes kaikki lörpöttäjät
saapuvat muoteista ja teaattereista jaarittelemaan. Mutta silloin
täytyy minun seisoa vieressä ja hyvin osaani näytellä, olla
viehättävä ja iloinen, etteivät he jouda katsomaan muuta kuin minua.

Ne, joilla oli vain ajan kuluttaminen työnä, vierailivat
iltapäivillä toistensa luona, joivat teetä, juttelivat lähimmäisensä
heikkouksista, tuumailivat uusista näytelmistä ja viimeisistä
muoteista ja arvostelivat joko huvikseen tahi vakavissa aikeissa.
Kreivitär Dunstanwolde oli näihin aikoihin vielä enemmän saarrettu
ja suosittu kuin ennen. Ylhäiseksi herttuattareksi tulemaisillaan
olevaa suosittua kaunotarta eivät tuttavansa juuri laiminlyö, ja niin
kreivitär voi pitää komeita, iloisia vastaanottoja, joita ylhäiset
tyhjäntoimittajat ihailivat.

Nyt niitä kokoontui tavallista enemmän. Pirun kesyttäminen, Osmonden
herttuan odottamaton palaaminen ja häiden valmistukset kiinnittivät
huomiota kreivittäreen vielä tavallista enemmän. Yllykkeenä olivat
vielä nuo huhut John Oxon herran silmiin pistävästä käytöksestä
ja kreivittären selvästi osottama paheksuminen, kun hän uskalsi
näyttää vihastuneensa asiasta, johon hänen sotaonnen voittamana
ritarillisesti olisi pitänyt taipua. Ne, jotka aamulla olivat nähneet
näiden kahden ratsastavan yhdessä kotiin, olivat kovin uteliaita,
vaihtoivat silmäyksiä, joista selvästi huomasi kuinka halukkaita he
olivat saada tietää enemmän ja että he toivoivat sattuman saattavan
nämä kaksi yhdessä julkisemmalle paikalle, että uusia, huvittavia
erityiskohtia voitaisiin huomata. Tuntui otaksuttavalta, että herra
Oxon ilmestyisi tähän iltaseuraan, ja kreivittären huone oli kenties
juuri siitä syystä tänä iltapäivänä tavallista täydempänä iloisia ja
juorunhaluisia vieraita.

Mutta he löysivät siellä ainoastaan kreivittären ja Anne neidin,
joka harvoin tuli tänlaisiin iltaseuroihin, hän kun ei halunnut
ottaa osaa juoruihin ja pintapuolisiin sukkeluuksiin. Anne neiti
oli maailman silmissä vain ikävä, ruma olento, jolle parempiosainen
sisarensa armollisesti antoi suojelustaan, ei kukaan kaivannut
häntä milloin häntä ei näkynyt, eikä hänen läsnäolostaankaan paljon
välitetty. Tänä päivänä häntä kenties kumminkin tavallista enemmän
huomattiin, sen tähden että hänen kalpeutensa oli niin räikeässä
ristiriidassa kreivittären loistavaan väriin ja kukoistukseen.
Ristiriitaisuus heidän välillään oli ainakin suuri, mutta nyt olivat
Annen kalpeat kasvot valkoiset kuin aaveen, silmäin alla oli mustat
juovat ja muutoinkin hän näytti riutuneelta. Kreivitär oli puettu
karmosiinipunaisesta, kukkaisesta silkkikankaasta tehtyyn pukuun,
kaulaa ja käsivarsia ympäröi kalliit, keltaiset pitsit, ja sankka
tukka oli korkealle muovailtu, niin että hän oli tavallistaankin
komeampi ja kauniimpi, ainakin vieraat niin päättelivät ja sanoivat
sen kreivittärellekin. Mutta eihän se ollut mitään outoa, kreivitär
kun oli niitä naisia, joilla on se ihmeellinen ominaisuus, että
he aina kun heitä näkee, näyttävät entistään kauniimmalta ja
suloisemmalta.

Tullessaan portaita alas pukuhuoneestaan, vavahti portaiden juurella
seisova Anne, nähdessään hänen kauniin pukunsa ja verevät kasvonsa.

-- Miksi sinä vavahdat, Anne, aivan kuin olisin aave? kysyi hän. --
Näytänkö minä aaveelta? Ei peilini ainakaan sitä sanonut.

-- Et, virkahti Anne, -- mutta sinä olet -- niin -- korea ja punakka
-- ja minä -- --

Kreivitär riensi portaita alas Annen luo.

-- Sinä et ole korea etkä punakka, sanoi hän.

-- Sinähän se oletkin aave. Mitä tämä on?

Hetkisen viipyi Annen lempeä, raukea katse avutonna sisaressa, sitten
sanoi hän heikolla äänellä:

-- Luulen, sisko, olevani sairas. Minua värisyttää ja pyörryttää.

-- Rupea sitten vuoteesen ja haeta lääkäri. Sinun täytyy pitää huolta
terveydestäsi, sanoi kreivitär. -- Sinä näytät todella sairaalta.

-- Ei, vastasi Anne, -- minä pyydän sinua, sisko, anna minun jäädä
luoksesi tänne täksi iltaa; se virkistää minua. Sinä olet niin
voimakas -- anna minun --

Hän tapaili kädellään sisarta, mutta käsi vaipui hervotonna alas.

-- Mutta tänne tulee niin paljon lörpötteleviä ihmisiä, sanoi
kreivitär kummallinen katse silmissään. -- Sinähän et pidä
seuraelämästä ja tänlaisina päivinä ovat huoneeni täynnä. Se vain
väsyttää ja kiusaa sinua.

-- Minä en välitä ihmisistä -- -- minä tahdon olla luonasi,
sanoi Anne kummallisella itsepintaisuudella. -- Minua vaivaa
outo luuloitus, minä pelkään istua yksin huoneessani. Se on vain
heikkoutta. Anna minun jäädä tänne luoksesi.

-- Mene sitten pukua vaihtamaan, sanoi Klorinda, -- ja pane hiukan
punaa poskille. Tule kun tahdot. Sinä olet kummallinen olento, Anne.

Sen sanottuaan meni hän huoneisinsa. Niinkuin iskut ja kivut
voivat vaikuttaa tunnottomuutta ja kuumeen houreita, niin löytyy
onnettomuuksia ja kauhujakin, jotka voivat samaa vaikuttaa. Kun hän
seisoi pukuhuoneessaan peilin edessä, kammarineitsyen pukiessa häntä
kirjavaan silkkipukuun ja laitellessa hänen tukkaansa, tunsi hän
sen hetken kuluneeksi, jolloin hän olisi voinut huutaa ja ilmoittaa
itsensä, se oli häneen jättänyt kuoleman kaltaisen hiljaisuuden,
ikäänkuin olisi vaara kuolettanut kivun ja kumminkin jättänyt
sielunkyvyt selviksi. Hän ei unohtanut sitä, joka makasi piilotettuna
sohvan alla ja tuijotti lasinkaltaisilla silmillä, -- hän näki
jäykkäin silmäin katseen, kiemuroivat kiharat ja veriuurteen oikeassa
otsankulmassa yhtä selvästi kuin ensimäisellä kauhunhetkelläkin,
jolloin hän tuijotti elottomaan ruumiisen. Mutta verensä virtasi
nyt rauhallisemmin, valtasuonen raju tykytys oli tauonnut ja kova
sydämentykytys, joka uhkasi tukehduttaa häntä ja pakotti häntä
läähättämään ja vaikeroimaan. Rakkauden voiman voittamana oli
naisellinen heikkous ensi kerran elämässään yllättänyt hänen, muutoin
ei mikään maailmassa olisi voinut häntä senlaiseen ahdistukseen
ja tuskaan saattaa. Ennen hän oli senlaista nimittänyt naisten
hassutuksiksi, vaan nyt oli toisin -- lyhyen ajan oli hän ollut
nainen -- nainen, joka oli levännyt sielunsa rakastetun rinnoilla,
jossa entinen masentumaton voimansa herpoi.

Mutta se ei ollut tämä lempeä ja rakastava nainen, joka nyt
meni huoneesensa vieraitaan odottamaan, tietoisena sen toverin
läheisyydestä, joka siellä häntä odotti, -- sillä toverinaan hän
häntä ajatteli nyt niinkuin ennenkin, kun hän seurasi häntä milloin
teaatterissa, milloin ratsastusretkillä ja kun hän seisoi hänen
rinnallaan tanssiaisissa. Nytkin hän oli hänen läheisyyteensä
asettunut, ja hän pysyisi siinä, kunnes hän voisi hänestä vapautua.

-- Huomenna hän jo on poissa, jos voin hyvin näytellä, sanoi hän, --
ja sitten voin elää vapaana naisena.

Sohvassa istuen otti hän aina vieraitaan vastaan. Kun hän tänä
päivänä tuli huoneesen, seisattui hän hetkeksi sohvan ääreen. Hän
tunsi kalpenevansa ja puri kovasti alahuultaan.

-- Tämä on hautausmaa, sanoi hän. -- Olen istunut hautakivellä ja sen
alla oli -- jotakin pahempaa kuin tässä, jos vain olisin voinut sen
nähdä. Tässähän ei sen enempää ole.

Kun vieraat ilmoitettiin ja ne nauraen ja jutellen parveilivat
sisään, kohosi hän tavalliselta paikaltaan niitä vastaanottamaan ja
käytöksensä oli miellyttävän suloista. Hän kuunteli heidän juorujaan,
ja vaikkei hänellä ollut tapana niihin ottaa osaa, niin hän tänään
oli niin sukkelakielinen, etteivät jutut päässeet ikävystyttämään.
Hänen ympärilleen kokoontui kirjava seurue, mutta hän puhutteli
jokaista, ja sanoi sanoja, joita he jälestäpäin muisteleisivat.
Hovin henkilöiden kanssa jutteli hän kuningattaren oikuista
ja Marlboroughin herttuattaren kovakouraisesta hallituksesta;
valtiomiesten kanssa puheli hän niin taitavasti ja älykkäästi, että
ne erosivat hänestä kadehtien Osmonden herttuaa, jonka onni olisi
riittänyt tusinamäärälle miehiä, sillä heistä oli epäoikeutettua,
että hän, jolla jo ennestään oli arvoa, rikkautta ja mainetta,
sen lisäksi vielä saisi senlaisen morsiamen. Keikareiden ja
viisastelijain kanssa laski hän vilkasta leikkipuhetta, ja nuoria
kaunottaria imarteli hän niin taitavasti, että heidän itserakkautensa
kasvoi ja he unhottivat pelkonsa, että kreivitär heidän kauneuttaan
himmentäisi.

Eikä hän kumminkaan nauraessaan ja puhellessaan herennyt
ajattelemasta sitä, joka -- niinkuin hänen ahdistetussa sielussaan
tuntui -- makasi siinä lähellä kuunnellen tuijottavilla, ilkkuvilla
silmillä. Hän ei päässyt siitä ajatuksesta vapaaksi, -- että se
kuuli, että se näki lasinkaltaisilla sinisillä silmillään, ja
että se, tietäen olevansa kahlehdittu kuoleman ja hiljaisuuden
liikkumattomilla kahleilla, voimattomana raivosi ja kiroili, kun se
ei voinut niistä vapautua ja huutaa kostoaan kuuluville ja vieriä
heidän keskeensä hänen ja ihailijainsa jalkain juureen.

Mutta sitä hän ei _voi_, sanoi hän yhä uudelleen hampaittensa takana,
-- sitä hän ei voi.

Muutamakseen huomasi hän Annen katseen, joka avutonna riippui
hänessä. Näytti todellakin kun pyrkisi hänen heikkoutensa sisaren
läheisyyteen, hänen voimakkuudestaan tukea saamaan, sillä hän
oli pysytellyt sisaren läheisyydessä ja näytti nyt rukoilevan
jonkinlaista suojelusta, jota hän oli liian kaino ääneensä pyytämään.

-- Sinä olet liian heikko olemaan täällä Anne, sanoi kreivitär. --
Olisi parempi, että menisit huoneesesi.

-- Minä olen kyllä heikko ja huono, virkahti Anne matalalla
äänellä, -- mutta en liian heikko täällä olemaan. Minä olen aina
huonovoimainen. Toivoisin itselleni sinun voimaasi ja rohkeuttasi.
Sisko anna minun istua -- tähän. Hän laski vapisevan kätensä sohvan
tyynyille, -- kenties hän ajatteli, että tämä paikka oli kuin
valtaistuin, johon ei muut kuin kuningataremäntä uskaltanut istuutua.

-- Sinä olet liian nöyrä, sisko raukka, sanoi Klorinda. -- Eihän tämä
ole mikään kruunausistuin tahi tuomarin tuoli. Istu, istu vain! -- ja
minä käsken tuomaan viiniä sinulle.

Hän kutsui sisään lakeijan ja käski hänen heti mennä viiniä hakemaan,
sillä kun Anne vaipui sohvalle, kalpenivat hänen kasvonsa yhä enemmän.

Kun lakeija toi viiniä, kaasi kreivitär sitä lasiin ja pakotti häntä
juomaan niin paljon, että kalpeus hänen kasvoistaan hävisi. Sitten
kääntyi hän lakeijalta kysymään raikkaalla, sointuvalla äänellään:

-- Joko Jenfry tuli takaisin herra John Oxonin luota? ja uteliaat
vieraat höröstelivät tarkkaan kuullakseen mitä hän sanoi.

-- Ei hän ole tullut, teidän armonne. Hän sanoi saaneensa käskyn
odottaa.

-- Mutta ei koko päivää, sanoi hän laskien Annen tyhjentämän lasin
tarjottimelle. -- Luuliko hän minun käskeneen hänen yönkin siellä
olla. Tuo viestinsä minulle, niin pian kuin hän tulee.

-- Palvelijat ovat aina senlaisia, sanoi hän lähinnä seisoville.
-- Sukkeluutta ei livreealla ja palkalla osteta. Ne tottelevat
vain sanallisesti. Herra Oxon lähti niin pian täältä aamusella,
että unhotin kysyä häneltä erästä tärkeää asiaa, sentähden lähetin
lakeijan kutsumaan häntä takaisin.

Anne nousi seisalleen.

-- Sisko -- minä pyydän -- anna minulle vielä lasillinen viiniä.

Kreivitär ojensi hänelle sen heti ja hän tyhjensi sen ahnaasti.

-- Saavuttiko hän hänet? kysyi eräs utelias rouva, joka tahtoi
puhetta jatkaa.

-- Ei, sanoi kreivitär naurahtaen, -- mutta hänellä lienee ollut
hyvin kiire, sillä palvelija lähetettiin heti hänen lähdettyään. Minä
käskin hänen silloin myöhemmällä mennä herra Oxonin asunnolle ja
jättää sanani hänen omiin käsiinsä, ja siellä hän nyt luulee olevansa
pakotettu hänen tuloaan odottamaan.

Muutamalla pöydällä oli hänen lyijynuppuinen ratsuruoskansa; hän oli
näet nähnyt parhaaksi antaa sen olla siinä ikäänkuin olisi se siihen
unohtunut, hän oli alas tultuaan nähdessään sen ruvennut vapisemaan
ja tuntenut vastustamatonta halua piilottaa sitä. -- Ja mitä minä
vapisen, sanoi hän, sitä täytyy minun uskaltaa uhitella -- muutoin
olen hukassa. Sentähden antoi hän ruoskan jäädä paikoilleen.

Muuan hento, sinisilmäinen kaunotar, joka aina ihailijainsa
nähtäväksi koetti saattaa vahankaltaista hentouttaan, nosti ruoskaa
pienellä, valkoisella kädellään.

-- Kuinka teidän armonne voi tällä letkauttaa? kysyi hän. -- Se on
naiselle liian raskas -- mutta teidän armonne ei ole -- ei ole --

-- Ei ole oikein nainen, sanoi Klorinda seisoen suorana ja upeana ja
hymyillen katsellen hentoon kaunottareen säihkyvillä silmillään.

-- Ei nainen, virkahti kaksi viisastelijaa yhtä aikaa, -- vaan
jumalatar -- olympialainen jumalatar.

Hento kaunotar ei voinut kärsiä vertauksia, jotka näyttivät
vähentävän hänen ylimaailmallista sulouttaan. Vaivaloisesti nosti hän
ratsuruoskaa, niin että valkoisen kalvosen kauneus, kauniine sinisine
suonineen tuli näkyviin.

-- Ei, soperteli hän, -- sitä nostamaan vaaditaan vankan miehen
kättä. Minä en voi sitä pitää, vielä vähemmin hevosta sillä
letkauttaa. Ja osottaakseen, että siihen tarvittiin raakaa voimaa,
jota hänen naisellisuudeltaan täydellisesti puuttui, pudotti hän sen
lattialle -- ja se vierähti sohvan laidan alle.

-- Nyt, ajatus leimahti hänen aivoihinsa kuin salama, -- nyt hän
nauraa!

Hän ei ennättänyt liikahtaakkaan ennenkuin jo pari kolme hienoa
herrasmiestä oli polvillaan ja jokainen heistä olisi varmaan pistänyt
kätensä sohvan alle etsiäkseen sitä, ellei Jumala olisi häntä
pelastanut! Ja Jumalaa hän ajatteli tällä vaaran hetkellä -- --
Jumala! -- Ja ainoastaan se, joka on ihmistä ylempänä, olisi voinut
sanoa miksi.

Sillä Anne -- kalmankalpea ja vapiseva Anne parka -- ehätti
ihmeteltävällä notkeudella pistämään kätensä sohvan alle ottamaan
ruoskaa, jonka nosti ylös toisten nähtäväksi.

-- Tässä se on, sanoi hän, -- enkä minä, sisko, ensinkään ihmettele
että se putosi -- se kun on niin raskas.

Klorinda otti sen häneltä.

-- Minä en vasta kesytä Pirun kaltaisia hevosia, sanoi hän, -- ja
siivommille eläimille se on liian raskas; minä panen sen pois.

Hän astui huoneen poikki ja asetti sen muutamalle hyllylle.

-- Se oli aina liian raskas -- muille paitsi Pirulle. Se on osansa
näytellyt, sanoi hän ja kasvoihin, -- jotka silmänräpäyksen ajan
olivat olleet värittömät -- nousi purppurahohde ja hän hymyili niin
kummallisesti, että katsojat itsekseen arvelivat, että hän Osmondea
ajatellessaan niin punastui. Mutta muutamien minuuttien kuluttua
näkivät he niissä taas samanlaisen hohteen. Eräs lakeija astui
sisään, tarjottimella kantaen kahta kirjettä. Toinen niistä oli
herttuallisella kruunulla suljettu iso kirje, sen näki hän ensin ja
otti sen käteensä ennenkuin palvelija ehti mitään virkkaa.

-- Hänen ylhäisyytensä sananlennättäjä on saapunut Ranskasta, sanoi
hän, -- käskyllä että kirje heti annettaisiin teidän armollenne.

-- Hänen ylhäisyytensä tulee kai ennemmin kotiin kuin on voitu
toivoakkaan, sanoi hän katsahtaen toista kirjettä.

-- Se on teidän armonne oma kirje, selitti palvelija hiukan
pelokkaasti. -- Jenfry toi sen tullessaan takaisin odotettuaan
siellä kolme tuntia eikä herra Oxon vieläkään ollut tullut kotiin.

-- Hyvä. Asia saa jäädä huomiseen, sanoi kreivitär.

Hän piteli herttuan kirjettä kädessään ja kun vieraat huomasivat
hänen odottavan heidän lähtöään lukeakseen sitä, alkoivat he
hyvästellä. Yksitellen tahi pari kolme ryhmässään lähtivät vieraat.
Herrat kumarsivat syvään ja veivät mukanaan kiihottavan muiston
hänestä, kun hän karmosiinipunaisessa puvussaan, kauniina ja upeana
seisoi heidän edessään, mutta kuninkaallista ryhtiä ikäänkuin
pehmitti ja lämmitti kädessään oleva kirje. Naiset kadehtivat häntä,
kun hänen eteensä, niin kauas kuin ihmissilmä voi nähdä, levisi niin
täydellisen rakkauden onnellinen tulevaisuus, sillä aikaisimmasta
nuoruudestaan saakka oli Gerald Mertoun itseensä kiinnittänyt naisten
silmät. Ja hänessä näytti ruumiillistuneen kaikki mitä nainen koskaan
oli voinut unelmoida tahi mitä naisen kunnianhimo ja rakkaus koskaan
voisi tavoitella.

Viimeisen vieraan mentyä kääntyi Klorinda, kiskasi auki kirjeen ja
painoi sitä lujasti huuliaan vasten. Ennenkuin hän luki yhdenkään
sanan suuteli hän monet kerrat intohimoisesti kirjettä, huolimatta
Annen läsnäolosta. Ja suudeltuaan alkoi hän lukea hehkuvin poskin ja
sykkivin sydämin, ja silmänsä ahmivat seuraavia sanoja:

"Jos tämän kirjeeni alkaisin näillä sanoilla: 'Jumalatar ja
kuningatar ja sieluni hallitsijatar', niin mitäpä se muuta olisi
kuin 'Rakastettuni' ja 'oma Klorindani', sittenkuin näihin
sanoihin sisältyy kaikki mitä miehen sielu halajaa ja hänen
ruumiinsa himoitsee? Ruumiini ja sieluni ikävöivät sinua, rakkaani,
suloisin, kauniin nainen, minkä luonnon käsi koskaan on muodostanut
kuolevaisten onneksi, niin että on ollut tarpeellista anoa taivaan
apua voidakseni kärsiä nämä päivät loppuun, jotka vielä erottavat
minut siitä hetkestä, joka tekee minut onnellisimmaksi mieheksi ei
ainoastaan Englannissa, eikä maan päällä, vaan koko Jumalan avarassa
maailmassa. Minun täytyy uudestaan rukoilla taivasta, ja todella
minä rukoilenkin sitä antamaan minulle nöyryyttä, jotta muistaisin
etten ole Jumala, vaan ainoastaan ihminen -- ainoastaan ihminen -- --
vaikka saan jumalattaren painaa rintaani vasten ja katseeni saa
vaipua silmiisi, jotka ovat syvät kuin paratiisin kaivot ja kumminkin
katseilleni ilmaisevat niin ihmeellistä rakkautta, kuin senlainen
sielu ainoastaan voi naisessa elvyttää ja sen kautta tehdä hänet
miehen vertaiseksi. Niinä raskaina päivinä kuin etäältä katselin
sinua palavalla sydämellä, tuskastutti minua, etteivät kunnian pyhät
säännötkään voineet karkoittaa ja kuolettaa niitä ajatuksia, jotka
valtasuonen tykytyksen kanssa kilpaa sielussani kohisivat, yhtä
vähän kuin valtasuonen tykytystäkään muu kuin kuolema voi ehkäistä.
Ajatukseni alinomaa kuvitteli sinua, se kiusoitti ja haavoitti minua
-- miten kaunis, notkea vartalosi antautuisi voimakkaan miehen
käsivarrelle ja miten kaunis pääsi raskaine tukkakruunuineen lepäisi
hänen olkaansa vasten, -- ja miten hänen sydänjuurensa vavahtelisi
katsellessaan sinua silmiin ja punaisia, täyteläisiä huuliasi
suudellessaan. Tätä mieleni kuvaili yöllä ja päivällä ja se kiusoitti
minua niin, että väliin pelkäsin järkeni sekaantuvan ja tulevani
mielettömäksi. Ja nyt -- nyt on minulla lupa sitä ajatella --
valvon öisin, ajatuksissani nauttien tuosta haavekuvasta, ja joskus
nousen vuoteeltani polvistuen kiittämään Jumalaa siitä, että hän
vihdoin on antanut minulle sen mikä toden totta on omani! -- Sillä,
rakkaani, minusta tuntuu siltä, että kumpainenkin meistä on osa
toisestaan, ja että meissä senlaiset luonnonvoimat rientävät toisiaan
vastaan, että luonto itsekkin puhkeaisi valittamaan, jos meidät
erotettaisiin. Jos väliimme nousisi joku aave, jos löytyisi jotakin,
joka voisi meidät erottaa -- vannokaamme, että se vain lujemmin
meidät yhdistäisi, ja että toistemme syliin suljettuina ei mikään
voi yhdistyneitä voimiamme lannistaa. Suloinen lemmittyni, kauniit
huulesi kenties hymyilevät ja sinä sanot: 'Hän, -- oma Geraldini,
on mieletönnä ilosta', (sillä kunnes sydämeni sykähtää viimeisen
kerran, kunnes makaan kylmänä ja kankeana kuolinvuoteellani, muistan
äänesi sulosoinnun kuin sanoit: 'oma Geraldini! oma Geraldini!').
Minä pyydän sinua todella puolustamaan minua, sillä niin ilosta
hurmaantunut ihminen kuin minä, ei voi olla täydellä järjellään ja
joskus tuntuu kuin hoipertelisin linnan puutarhassa kävellessäni,
kun onneni minua pyörryttää. Mutta kohta, kohta jalo, ihana armaani,
on maanpakolaisuuteni loppunut, ja kirjeeni asiana onkin oikeastaan
ilmoittaa sinulle, että neljän päivän kuluttua saavat lakeijasi avata
ovesi minulle, ja minä astun sisään jalkaisi juureen polvistumaan ja
sitten minä nousen ja suljen sykkivää sydäntäni vasten hänet, joka
kohta on oleva oma, rakas vaimoni."

Hänen kasvonsa muuttuivat jälleen lempeiksi, kovat piirteet olivat
siitä täydellisesti kadonneet ja silmäripset kiilsivät kosteina. Anne
istui levottomasti katsellen häntä, hän pelkäsi puhua, sillä hän
tiesi ettei hän sillä hetkellä ollut maan päällä, vaan että vähin
äänikin toisi hänet sinne takaisin, ja että olisi hyvä, että hän niin
pitkään kuin mahdollista olisi sieltä poissa.

Hän luki kirjeen kolmeen kertaan, viipyen joka sanalla, ja päästyään
viimeiseen käänsi hän kirjeen ja alkoi taas uudestaan. Kun hän
vihdoin katsahti ylös oli huulilla hajamielinen hymy, sillä hän oli
todellakin hetkeksi unohtanut.

-- Toistensa syliin suljettuina, toistensa syliin suljettuina. Oma
Geraldini! Oma Geraldini! Mikä toden totta on omani -- on omani!

Anne nousi ylös, meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen. Hän puhui matalalla, sorretulla ja pakotetulla
äänellä:

-- Tule pois täältä, sisko, hetkeksi vain -- tule pois täältä.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kreivitär istuu kirjoittamassa.


Kreivitär tiesi vallan hyvin, että hänen tavallisella ajalla täytyi
lähteä paneilisalongista, ellei hän tahtonut huomiota herättää,
sillä hän oli elämänsä järjestänyt täsmällisen säännöllisesti.
Milloin hän söi päivällistä kotona, ruokailivat Anne ja hän yhdessä
isossa ruokailuhuoneessa kimmeltävien hopea- ja lasiastiain alla
notkuvan pöydän ääressä, ja puuteroidut, kultasilaiset lakeijat
palvelivat heitä, kuin olisi huone ollut vieraita täynnä. Lordin
kuoltua istui kreivitär usein myöhään yöhön kirjoitellen kirjeitä ja
lukien tilojaan koskevia asiakirjoja, joiden hoitoa hän ei muitten
ylhäisten naisten tavalla huolettomasti uskonut isännöitsijäin ja
lakimiesten käsiin. Hän tarkasti itse kaikki paperit ja luki tarkoin
arentikontrahdit ja kauppa-asiakirjat, ennenkuin hän kirjoitti
nimensä niiden alle, ja kun hän huomasi niissä jotakin, mikä häntä ei
tyydyttänyt, kutsutti hän sekä isännötsijät että lakimiehet luokseen
asiaa selvittämään.

-- En minä -- eikä kukaan toinenkaan -- koskaan ole nähnyt senlaista
päätä naisen hartioilla, sanoi hänen asianajajansa. Ja Dunstanwolden
ja Helverslyn ylin isännöitsijä vapisi nähdessään kreivittären
reippaan käsialan kirjeen päällä.

-- Senlainen nainen! sanoi hän. -- Senlainen nainen! Koeta valhetella
hänelle, jos voit; koeta vehkeillä pakoon, jos se onnistuu; koeta
pienimmälläkin rehellisellä kepposella häntä pettää, niin saat nähdä
mitä siitä seuraa. Hän on niin saakelin tarkkanäköinen, että ellei
hän olisi yhtä anteliaskin, niin ei kukaan voisi häntä palvella ja
rehellisyydellä päästä eteenpäin. Hän meni pukuhuoneesensa ja puetti
itsensä yhtä komeasti päivälliseksikin. Ennenkuin hän lähti alas,
lähetti hän kammarineitsyensä jollekin asialle, ja jäätyään yksin
meni hän peilin ääreen ja katseli tarkkaavasti kasvojaan. Osmonden
kirjettä lukiessaan olivat hänen kasvonsa hehkuneet; mutta tultuaan
takaisin maan päälle ja sillä aikaa kun kammarineitsy puki häntä,
oli hehku vähitellen sammunut ajatellessa mitä takanaan ja edessään
oli. Tuo eloton ruumis olisi nyt niin hirvittävän kankea ja jäykkä
ja sen silmät tuijottaisivat. Hänen ei koskaan ennen ollut tarvinnut
käyttää ihomaalia kasvoihinsa, niillä kun luonnostaan oli niin heleä
väri; mutta niinkuin jokaisella ylhäisellä naisella siihen aikaan
oli punaista ihomaalia varalla, niin hänenkin toalettikoristeittensa
joukossa oli pieni rasia, joka sisälsi kaikkia sitä, mitä hän
tänlaisessa tapauksessa voi tarvita. Hän avasi sen ja otti siitä
ihomaalia, jota hän nyt ensi kerran tarvitsi.

-- Minä en Jumalan tähden saa näyttää kalpealta, sanoi hän, rohkeasti
maalaillen punaruusuja poskilleen. Hän näyttikin tavallistaan
kukoistavammalta kun hän komeassa puvussaan astui ulos huoneestaan.
Pikku Nero virnisteli ihastuksesta hänet nähdessään ja lakeijat
kuiskailivat keskenään, että hänen ylhäisyytensä sananlennättäjä
kai oli tuonut hyviä uutisia, ja että herransa kai kohta oli
odotettavissa. Anne istui kalpeana ja syömätönnä päivällispöydässä,
sillä hän ei ollut kasvojaan maalannut, eikä hänellä ollut
ruokahalua. Hän näytti kuin jollakin ihmeellisellä tavalla
kutistuneen ja kasvot näyttivät kurttuisilta ja rypistyneiltä.
Ei kreivittärelläkään ollut ruokahalua, mutta hän maistoi joka
ruokalajia, jota heille tarjottiin, hän pakotti itseään syömään
eikä antanut keskustelun katketa -- vaikka hän sai puhua melkein
itsekseen, Anne kun ei paljon mitään virkkanut. Mutta se ei huomiota
herättänyt, sillä hän oli tavallisesti aina harvapuheinen.

Lumoovalla sulolla ja sukkeluudella kreivitär jutteli vieraistaan.
Hän kertoi kuulemiansa sanasutkauksia ja somia juttuja eräistä
hienoista muotinaisista ja herrasmiehistä; valtiomiehistä ja
valtiollisista henkilöistä tiesi hän huvittavia kaskuja ja lasketteli
sukkeluuksia hennosta kaunottaresta, jonka hieno kalvonen oli liian
hento raskasta ruoskaa nostamaan. Puhuessaan oli Annen lempeä katse
häneen kiintynyt ihmetyksen sekaisella hämmästyksellä, mutta kun
toinen näistä sisarista aina toista ihmetteli, niin sekään ei ollut
mitään outoa.

-- Kun sinä olet tuonlainen hiljainen pieni hiiri, sanoi kreivitär
hurmaavalla hymyllään, -- niin sinä et koskaan näytä olevan tiellä;
ja kumminkin minä sinua kaipaisin, ellen tietäisi sinun olevan
talossa. Kun herttua vie minut Camylottiin, niin sinun täytyy
sinnekin seurata minua. Talo on niin iso, että minä kyllä sielläkin
löydän sinulle sopen, jossa voit viihtyä, vaikka et meitäkään usein
näkisi. Minulle on kerrottu, että se on ihana paikka ja komea ja
kaunis. Puisto ja kukkastarha ovat komeimpia koko Englannissa.

-- Sinä tulet hyvin onnelliseksi, sisko, sanoi Anne, -- ja niin --
niinkuin kuningatar.

-- Niin, virkahti Klorinda, -- niin, ja hän hengähti syvään.

Päivällisen jälkeen meni hän takaisin paneilisalonkiin.

-- Maata panolle asti voit jäädä luokseni Anne, jos niin tahdot,
sanoi hän, -- mutta ehkä sinä ikävystyt minun kun täytyy tehdä työtä.
Minulla on näet tärkeitä papereita tarkastettavina ja sitä paitsi
koko joukko muuta kirjoittamista, niin että minun täytyy valvoa
myöhään. Ja hän kääntyi ovea avaavalle lakeijalle sanomaan: -- Jos
John Oxon herralta tulee mitään viestiä ennen puolta yhtätoista, niin
tuo se viivyttelemättä minulle; mutta myöhemmällä en tahdo tulla
häirityksi -- se saa silloin jäädä huomeneen.

Mutta puhuessaan näki hän selvästi edessään sen, joka makasi
odottamassa siinä huoneessa, johon hän meni.

Kello kahteentoista istui hän pöytänsä ääressä, johon asiakirjoja ja
papereita oli levitetty. Sohva oli tuskin kolmenkaan jalan päässä
hänestä, mutta hän ei siihen katsahtanutkaan, hän vaan kirjoitti ja
luki ja vertaili asiakirjoja. Kello kaksitoista nousi hän soittamaan.

-- Minun täytyy valvoa pitempään kuin luulinkaan, sanoi hän.
-- Minä en tarvitse ketään teistä siellä alhaalla. Sanokaa
kammarineitsyelleni että hänkin voi siihen asti levätä. Minä soitan
kun menen ylös makuuhuoneeseni ja tarvitsen häntä. Eikö vielä ole
tullut mitään sanaa herra Oxonilta?

-- Ei ole tullut, rouva kreivitär, vastasi palvelija. Palvelija
meni tiehensä tyytyväisen näköisenä kun ei kreivitär sen enempää
virkkanut. Hän tiesi tovereinsakkin olevan mielihyvillään, kun ei
heidän palvelustaan enää tarvittu. Ne olivat laiskaa joukkiota,
eivätkä mielellään pitkään valvonneet kun ei ollut isoja kemuja,
jolloin voivat juomarahoja ansaita.

Anne kyyrötti kalpeana ja riutuneen näköisenä isossa nojatuolissa.
Kun hän kuuli ovia suljettavan ja salpoja laskettavan alas yöksi
tiesi hän, että hänetkin lähetettäisiin pois. Ovet suljettin
alakerrassa ja kun kaikki oli valmista, vallitsi yön hiljaisuus,
niinkuin on tavallista taloissa, joissa työntekijät ovat levolle
menneet. Se oli jokapäiväinen asia, mutta kumminkin eräs nainen tänä
yönä tunsi hiljaisuuden niin painavaksi, että oma hengityksensäkkin
oli liian äänekästä.

-- Mene levolle, Anne, sanoi hän. -- Olet nyt jo liiaksi valvonut.

Anne nousi tuoliltaan ja lähestyi sisarta.

-- Sisko, sanoi hän niinkuin ennenkin, -- anna minun jäädä.

Hän oli heikko raukka, ja siltä hän näyttikin kalpeine elottomine
kasvoineen, raukeine silmineen ja kostea hiuskihara otsalla. Hän
näytti liian heikolta ollakseen silmänräpäyksenkään ajan sen esteenä,
jonka tänä yönä täytyi tapahtua, ja hänen estelemisensa tuntui
melkein kiusalliselta.

-- Ei, sanoi kreivitär, rypistäen kaunista otsaansa häneen
katsoessaan. -- Mene sinä vain huoneesesi nukkumaan. Minun täytyy
tehdä työtä ja tänä yönä lopettaa mitä olen alkanut.

-- Mutta -- mutta -- änkytti Anne, jota sisaren voimakas luonne
taas tavallisuuden mukaan peljätti ja masenti, -- enkö voisi auttaa
-- tehdä jotakin -- siitä työstä -- jota sinun täytyy lopettaa --
vaikkapa kuin vähä. Enkö millään -- voi sinua auttaa?

-- Et millään, vastasi Klorinda, oikaisten täyteen pituuteensa ja
katseensa synkistyi. -- Mitäpä sinä ymmärtäisit?

-- Ehkä jotakin vähän -- jotakin aivan vähäistä? kysyi Anne, ja hänen
sormensa liikkuivat hermostuneesti, tuo kauhea pelko kun niin ahdisti
häntä, sillä oli todella kauheaa nähdä sisaren otsan synkistyvän.
-- Sisko, minä olen sinua niin rakastanut -- minä olen sinua niin
rakastanut, että järkeni joskus ikäänkuin selkenee, ja minä voin
käsittää enemmän kuin luulisikkaan -- -- kun toivon voivani sinua
palvella. Kerran sinä sanoit -- -- kerran sinä sanoit -- --

Ei silloin eikä sittemminkään hän voinut selittää miten se tapahtui,
että hän äkkiä tunsi itsensä sisaren syliin suljetuksi ja painetuksi
vasten hänen rajusti sykkivää sydäntänsä; ja kun hänellä ei ollut
taipumusta syvällisiin mietteisiin, niin hän ei myöskään voinut
tajuta sitä melkein rajua suuteloa, jonka sisar hänen poskelleen
painoi eikä niitä kuumia kyyyneleitä, jotka sitä kostuttivat.

-- Minä sanoin, että jos näkisit minun vaikka murhaavan, huudahti
Klorinda, -- niin rakastaisit minua kumminkin ja olisit ystäväni ja
lohduttajani.

-- Niin olisin, niin olisin! huusi Anne.

-- Minä luotan sanaasi, rakas, uskollinen sielu -- minä uskon sinua,
sanoi kreivitär ja suuteli häntä uudelleen. Mutta seuraavassa
tuokiossa hän jo laski hänet irti ja nauroi. -- Mutta sinua ei panna
koetukselle, sanoi hän, -- sillä minä en ole mitään tehnyt. Parin
päivän päästä on jo Geraldini täällä, ja minä olen silloin turvassa
-- turvassa ja onnellinen ainiaaksi. No mene nyt! Tahdon työskennellä
itsekseni.

Ja hän meni taas pöytänsä ääreen ja istuutui kirjoittamaan, ja
Anne tiesi ettei hän enää uskaltaisi mitään virkkaa, vaan lähti
hitaasti huoneesta ja ovessa mennessään näki hän viimeiseksi pitkän,
komean vartalon työnsä yli kumartuneena ja valo haarakkaista
kynttelijaloista kimmelti punaisissa timanteissa, jotka ympäröivät
lumivalkoista kaulaa ja purppuraisen nauhan tavoin kiemurtelivat
mustassa, korkealle kammatussa tukassa.




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kova kohtalo.


Hienon maailman seurapiireissä kadottaa kummallisen helposti ja
nopeasti etevän aseman tahi anastaa sen joku kilpailija niin
täydellisesti, että usein se, joka jonkun aikaa on ollut kaikkein
katseiden esineenä ja kaikkein puheenaineena, niin täydellisesti
unhotetaan kuin ei häntä enää olisi olemassakaan. Ainoastaan
muutamia vuosia tätä ennen olisi jokainen hieno juhla ollut
epätäydellinen, ellei nuori lumoava kavaljeeri John Oxon olisi
sitä läsnäolollaan kunnioittanut. Naiset suosivat häntä ja herrat
rupesivat hänen tovereikseen. Lausumiansa sukkeluuksia kerrottiin,
ja vaatetustapaansa mukailtiin. Alussa hän oli kyllin rikas ja
iloinen ollakseen kaikkein suosima; mutta tuhlattuaan omaisuutensa
ja kun naimisensa perintöläisenkin kanssa meni myttyyn, niin hänen
huonot ja kelvottomat ominaisuutensa paremmin huomattiin. Sitä paitsi
esiintyi uusia keikareita, joilla oli suurempi varaisuus ja olivat
varovaisempia, ne alkoivat muoteja määrätä, voittaa naisten sydämiä
ja tehdä valloituksia, niin että huomio kiintyi heihin, sittenkuin
Oxon vain oli yksi monesta sen yksinvaltiaan sijasta, joksi kohtalo
ensimältä näytti hänet aikoneen. Hänen kevytmielisestä elämästään
kerrottiin todella niin monta juttua, että kun uutuuden viehätys
kerran hälveni, niin eräät henkilöt joko aran omantunnon kiihottamina
tahi tuuman takeen esiintyivät tapojen tuomareina ja alkoivat puhua
hänestä vähemmän suvaitsevasti.

Sanottiin ettei naisen, jolla on naimaikäisiä tyttäriä ja valvontaa
kaipaavia nuoria poikia, sovi usein kotiinsa suvaita nuorta
aatelismiestä, joka pelissä ja irstaisuudessa on omaisuutensa
tuhlannut, ja jonka tiedetään saaneen rukkaset kunnioitetulta,
rikkaalta nuorelta naiselta.

Ylhäiset naiset alkoivat karttaa häntä ja henkilöt, joilla oli valtaa
hovissa ja seuraelämässä, katselivat häntä yhä karsaammin. Hänen
velkansa olivat niin isot ja velkojansa ahdistelivat häntä niin
armottomasti, että vaikka hän olisi voinutkin maailman suosiossa
pysyttäytyä, niin hänen kuitenkin täytyi muuttaa elämäntapoja. Hänen
asuntonsa ei enää ollut loistavimpia pääkaupungin hienoimmassa
osassa, käyttämänsä brokaadit ja pitsit eivät enää olleet kalliimpia
eikä hänen pukunsa viimeisintä muotia; hänen ajoneuvonsa eivät
enää kaikkien katseita kiinnittäneet kun hän kävi ajelemassa, eikä
hänellä ollut koreaa palvelijaa, joka kerskailevassa käytöksessä
voitti kaikki virkaveljensä. Kohta naimisensa myttyyn mentyä kuoli
hänen äitinsä, ja kun hänellä oli vain harvoja sukulaisia, eivätkä
nekään näyttäneet tahtovan suosia köyhää tuhlaavaa sukulaistaan,
niin hänellä ei ollut juuri minkäänlaisia sukulaissuhteita. Muita
suhteita hänellä kyllä oli, mutta ne eivät olleet senlaatuisia, että
hän itse tahi sukulaisensa olisivat pitäneet niitä laillisina tahi
huomiotakaan ansaitsevina.

Näin ollen, niin hänen poissaolonsa kun kreivittären lakeija ei
tavannut häntä kotona ja kun päivät kuluivat etteivät emäntänsä
eikä velkojansakkaan nähneet vilahdustakaan hänestä, ei tuntunut
selittämättömältä eikä herättänyt niin suurta huomiota kuin se ennen
aikaan olisi tehnyt.

-- Hän on paennut Englannista, sanoivat harmistuneet räätälit ja
rihkamakauppiaat, jotka turhaan kuukausimääriä olivat hänen oveaan
piirittäneet ja nyt raivostuivat omaa herkkäuskoisuuttaan ja petturin
iloista, julkeata käytöstä. -- Hän peijasi minulta yli neljä sataa
puntaa, sanoi muuan. -- Ja minulta kaksi sataa, sanoi toinen. -- Ja
minulta sitäkin enemmän, kun olen köyhä mies, jolle yksi punta on
saman arvoinen kuin kaksikymmentä guineaa! -- Hän peijasi meidät
kaikki, ja pujotteli joutumasta velkavankeuteen, jonne hän puolta
vuotta ennen olisi joutunut ellemme olisi senlaisia pöllöjä olleet.

-- Ettekö, hyvät herrat, luule hänen palaavan? kysyi emäntänsä
pelokkaasti. -- Jumala ties milloin viimeksi penniäkään hänen
rahoistaan näin -- mutta hän oli niin kaunis ja hieno nuori
aatelismies, hän oli aina niin ystävällinen minulle, köyhälle
naisraukalle ja Jennylleni hän aina hymyili ja hyväili häntä.

-- Katsokaa hyvin Jenny raukkaa, jos hän hänet jälelleen jättänyt,
sanoi räätäli.

Hän ei todella tullutkaan takaisin, ja kun alettiin huhuta, että hän
oli karannut velkojainsa kynsistä, niin se uutinen ei sen enempää
huomiota herättänyt hienossa maailmassa, jonka huomio nyt oli
täydellisesti kiintynyt kreivitär Dunstanwolden ja Osmonden herttuan
piakkoin pidettäviin häihin. Ne, jotka olivat kutsutut häihin ja
sen yhteydessä pidettäviin juhliin, valmistelivat kalliita ja
kauniita pukuja, ja joita ei oltu kutsuttu, harmittelivat katkerasti
pettyneitä toiveitaan.

-- Herra John Oxon on paennut Englannista päästäkseen näkemästä ja
kuulemasta kaikkea tätä, sanoivat ihmiset.

-- Hän on paennut päästäkseen jostakin pahemmasta kuin pernataudista,
vastasivat toiset. Hän juoksi nuoran päähän, ja kun kreivitär ei
tahtonut sitä varaisuudellaan jatkaa, vaan valitsi itselleen paremman
miehen ja kun velkojainsa kärsivällisyys loppui, niin hän pötki
pakoon.

Ennenkuin kreivitär lähti talostaan käski hän järjestää sen
suljettavaksi, kun hän ei luullut aivan kohta tulevansa takaisin.
Sen piti kumminkin jäädä senlaiseen kuntoon, että jos hän halusi
tulla, niin se parissa päivässä olisi asuttavassa kunnossa. Siitä
syystä piti heti hänen lähdettyään panna toimeen eräitä korjauksia ja
muutoksia. Muun muassa piti tiilikivimuurilla sulkea käyttämättömiin
kellareihin vievä käytävä.

-- Siten palvelijain asuma osa talosta tulee terveellisemmäksi ja
kuivemmaksi, sanoi hän, -- ja siitä on etua koko rakennukselle jos
haluaisin myödä sen. Kyllä sen rakennusmestari on ollut älytön kun
on teettänyt siihen mokomia pimeitä käytäviä ja komeroita. Vaikka
niihin on senlainen joukko kalkkia tuhlattu, niin ne aina ovat olleet
ummehtuneet ja pahanhajuiset.

Hän oli käskenyt sen viivyttelemättä tapahtua ja työmiehiä hankittiin
savea ja tiilikiviä kantamaan. Silloin tapahtui, että eräs nuori
iloinen kantaja, joka juuri oli menossa muutamasta takaportista
olkatanko hartioilla, huomasi portin läheisyydessä seisovan kauniin,
huolestuneen näköisen tytön, joka uteliaan ja levottoman näkösenä
näytti siinä odottelevan. Hän näki hänet siinä aina ohikulkiessaan
ja huomasi, että tyttö arveli sanoa jotakin, mutta oli liian kaino;
vihdoin puhutteli hän häntä:

-- Onko sinulla, neito, jotakin asiaa? Kiitollisena tyttö lähestyi,
ja hän näki silloin, että silmänsä olivat punaiset kuin itkusta.

-- Luuletteko, että hänen armonsa kreivitär suvaitseisi tyttö paran
puhua kanssaan muutamia sanoja? sanoi hän. -- Luuletteko minun
uskaltavan kysyä sitä joltakin palvelijalta? -- -- tahi kenties ne
vihastuvat ja ajavat minut pois. Oletteko nähnyt häntä? Näyttääkö hän
kovalta, häijyltä naiselta?

-- Ei hän siltä näytä, vaikka kaikki pelkäävät häntä, vastasi mies,
hyvillään kun sai niin kaunista tyttöä puhutella. -- Näin häntä vain
vilahdukselta, kun hän käski sulkea erään kellarikäytävän tuolla
alhaalla. Hän on pitkä ja korea ja pulska, mutta hänellä on kaksi
niin lempeää silmää, kuin mies, olkoon hän sitten herttua tahi
ojankaivaja, koskaan voi toivoa katseltavakseen.

Kyyneleet alkoivat vierähdellä pitkin tytön kasvoja.

-- Niin, sanoi hän; -- sanotaan kaikkien miesten rakastavan häntä.
Monen tyttö raukan armas on hänen tähtensä tullut uskottomaksi --
ja minä luulin häntä julmaksi ja häijyksi. Tunnetteko palvelijoita,
jotka palvelevat häntä? Uskaltaisitteko joltakulta kysyä, luulisikko
hän kreivittären alentuvan ottamaan vastaan muuatta tyttö raukkaa,
joka pyytää suosiota saadakseen puhua hänelle eräästä -- eräästä
aatelismiehestä, jonka hän tuntee?

-- Palvelijat ovat lakeijoja, ja kyllä minä uskallan kysyä niiltä
mitä tahansa. Mutta hän pitää kohta häitä ja miten vähän minulla
onkin tietoja morsiamista ja sen semmoisesta, niin arvelen, ettei hän
mielellään nyt tahdo tulla häirityksi.

-- Sitäpä juuri pelkäänkin, sanoi tyttö, -- mutta minä pyydän,
kysykää kumminkin joltakulta -- joka on kiltin näköinen.

Nuori mies vilkasi ympärilleen. -- Sepäs hyvästi sattui, sanoi hän.
-- Tuossa tulee juuri muuan päivää paistattamaan kun hänellä ei ole
muutakaan tekemistä. Tässä on nuori tyttö, joka haluaisi kreivitärtä
puhutella, sanoi hän pitkälle, puuteroidulle palvelijalle.

-- Lienee parasta, että hän menee tiehensä, sanoi tämä tyttöä
läheten. -- Luuletteko kreivittären joutavan ottaa vastaan
kuljeksivia tytön hetaleita.

-- Pyytäisin vain tuokion aikaa, sanoi tyttö. Minä tulen -- tahtoisin
puhua hänelle -- John Oxon herrasta -- jonka hän tuntee.

Palvelijan kasvojen sävy muuttui. Se oli Jenfry.

-- John Oxon herrasta, virkahti hän. -- Minä käyn kysymässä. Jos
olisitte maininnut jonkun toisen nimen, niin en olisi uskaltanut
häntä tänään häiritä.

Kreivitär istui Anne neidin kera uudessa arkihuoneessaan, ja lakeija
lähti sinne asiaansa toimittamaan.

-- Ulkona on eräs nuori maalaistyttö, rouva kreivitär, sanoi hän, --
joka sanoo tulevansa herra John Oxonin luota -- --

-- Herra John Oxonin luota! huudahti Anne äkkiä vavahtaen.

Kreivitär ei vavahtanut, vaan käänsi rauhalliset kasvonsa
palvelijaan, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:

-- Hän on siis tullut takaisin?

-- Tullut takaisin! kertoi Anne.

-- Sen aamun perästä, kun hän ratsasti kanssani, sanoi kreivitär,
-- sanottiin hänen pötkineen tiehensä. Hän jätti asuntonsa mitään
sanomatta. Tuntuu siltä kun olisi hän tullut takaisin. Mitä
sanottavaa sillä nuorena naisella on?

-- Hän tahtoo rouva kreivitärtä puhutella, vastasi palvelija -- herra
Oxonista itsestään, sanoo hän.

-- Tuo tänne hänet, käski Klorinda.

Tyttö tuli pelokkaana ja vavisten sisään. Se oli nuori maalaistyttö,
seitsentoistavuotias, sievä ja verevä, sinisilmäinen ja
vaaleakutrinen.

Huoneiden komeus ja tulevan herttuattaren ihanuus pelotti häntä niin,
että hän jäi niiaillen, vavisten ja kyyneleet silmissä oven pieleen
seisomaan.

-- Elä pelkää, sanoi kreivitär. -- Tule lähemmä, lapsi, ja sanoo
asiasi. Hän ei todellakaan näyttänyt kovalta eikä julmalta, hän puhui
niin lempeästi kuin nainen vain voi puhua, ja tämän odottamattoman
lempeyden vaikutuksesta pääsivät tytön tunteet valloilleen, hän astui
muutamia askeleita eteenpäin ja lankesi nyyhkien ja ojennetuin käsin
polvilleen.

-- Teidän armonne, sanoi hän, -- en tiedä kuinka rohkesin tulla,
mutta minä olen vallan epätoivossa -- ja teidän armonne on niin
onnellinen, jotta arvelin -- -- arvelin, että kenties säälisitte
minua, kun olen niin avuton, enkä ymmärrä mitä tehdä.

Kreivitär kumartui eteenpäin tyttöä katsomaan, hän nojasi
kyynäspäätään polveen ja tuki leukaa kädellään.

-- Sinä tulet herra John Oxonin luota? sanoi hän. Anne puuttui
lujasti tuolinsa kupeisin kuunnellessaan.

-- Ei hänen _luotaan_, rouva kreivitär, -- mutta -- mutta maalta
hänen _luokseen_, päänsä painui rinnalle; ja minä en tiedä missä hän
on.

-- Sinä tulit hänen _luokseen_, -- oletko sinä -- -- kysyi hän
hitaasti ja säälivästi, -- oletko sinäkin niitä, joita hän on --
turmioon saattanut?

Tyttönen katsoi häneen silmät selällään ammottain.

-- Kuinka hän sitä voisi tehdä, hän joka on niin hyvä ja jumalinen
herra, änkytti hän.

Silloin Klorinda kohosi seisalleen äkillisen mielenliikutuksen
valtaamana.

-- Oliko hän niin? kysyi hän.

-- Ellei hän olisi ollut senlainen, niin ei äitini olisi uskaltanut
luottaa häneen, minä olen vain köyhän maalaislesken tytär, mutta
minä olen saanut hyvän, kunniallisen kasvatuksen -- ja kun hän tuli
kyläämme, pelkäsi äitini kun hän oli aatelismies; mutta nähdessään
miten jumalinen hän oli, hän kun usein kävi kirkossa, veisasi virsiä
ja rukoili, niin hän antoi minun kuunnella häntä.

-- Kävikö hän kirkossa ja veisasi ja rukoili alussa? kysyi kreivitär.

-- Kirkossa hän minut sai nähdäkkin, teidän armonne, vastasi tyttö.
-- Hän sanoi aina menevänsä kirkkoon kun tuli johonkin uuteen
paikkaan, ja että hän siellä usein näki taivaallisimmat kasvot, sillä
hurskaus ja viattomuus tekevät kasvot enkelimäisiksi, ja viattomuus
ja hyve herättivät rakkautta hänen sydämessään, eikä ainoastaan
kauneus, joka pian katoaa.

-- Jatka kertomustasi, viaton tyttö raukka, sanoi kreivitär ja
kääntyi Anneen säihkyvin silmin ja puhuen matalalla, kiireellisellä
äänellä: -- Jumalan huone -- Jumalan rukoukset -- Jumalan virret
-- kaikkia käytti hän hellää sydäntä murtaakseen ja saattaakseen
viatonta olentoa turmioon -- -- eikä hän kuolleena maalian kaatunut.

Anne peitti kauhistuneena kasvonsa käsillään.

-- Hän oli aatelismies, nyyhkytti tyttö parka, -- enkä minä ollut
kyllin ylhäinen hänelle, mutta hän rakasti minua. Sanotaanhan
rakkauden tekevän kaikki yhdenvertaisiksi, ja hän sanoi minua
viattomimmaksi ja herttaisimmaksi olennoksi maan päällä, ja ettei hän
voi minutta elää. Hän kertoi äidilleni ettei hän enää ollut rikas
eikä ylhäisten suosiossa eikä hänellä ollut ystäviä ja sukulaisia,
jotka voisivat köyhälle tytölle olla pahanilkisiä, jos hän ottaisi
hänet vaimokseen.

-- Ja hän lupasi mennä naimisiin kanssasi? katkaisi kreivitär hänen
puheensa. -- Sanoiko hän ottavansa sinut vaimokseen?

-- Tuhansia kertoja, teidän armonne, ja sen sanoi hän äidillenikin,
mutta hän sanoi myöskin, että minun täytyy tulla kaupunkiin, jotta
meidät vihittäisiin hänen luonaan -- muutoin avioliitto ei olisi
laillinen, kun hän oli pääkaupungista ja minä maalta.

-- Ja sinä tulit, sanoi Anne, jonka kalpeita kasvoja pitkin kyyneleet
heruivat, -- sinä tulit hänen käskystään seurataksesi häntä.

-- Minä päivänä sinä tulit kaupunkiin? kysyi kreivitär kiihkeästi
kumartuen eteenpäin. -- Menitkö hänen kotiinsa ja viivyitkö hänen
luonaan -- tuntikaudenkaan?

Tyttö raukka tuijotti kalveten häneen.

-- Hän ei ollut kotona! huudahti hän. -- Minä tulin yksin, kun hän
sanoi, että kaikki ensin tuli pitää salassa, ja sydämeni sykki niin
kovasti ilosta, rouva kreivitär, kun talon emäntä, jossa hän asuu,
laski minut sisään. Vaimo oli hyvä ja iloinen ja nauroi ja lohdutteli
minua, viedessään minut hänen huoneesensa, jossa vavisten istuin
tuolille.

-- Mitä hän sinulle sanoi? kysyi kreivitär, ja hänen rintansa kohoili
rajusti.

-- Ettei hän vielä ollut tullut kotiin, mutta että hän kai pian
tulisi minunlaiseni nuoren ja kauniin tyttösen luo, ja että minun
piti odottaa häntä, hän kun muka ei koskaan emäntään leppyisi, jos
hän laskisi minut menemään. Ja minun siinä odottaessani tuli sinne
muuan papinkaulukseen ja kappaan puettu mies, mutta hän ei näyttänyt
ensinkään hurskaalta, ja illemmalla kuulin hänen ulkona laskevan
leikkiä emännän kanssa, ja molemmat nauroivat niin ilkeästi; että
pelästyin ja pidin varani kun he menivät talon toiseen päähän ja
hiivin tieheni.

-- Mutta hän ei sinä iltana tullut kotiin, Jumalan kiitos, hän ei
tullut? sanoi kreivitär.

Tyttö nousi polvistuneesta asemastaan vavisten ja kädet rinnoille
ristittyinä.

-- Miksi teidän armonne kiittää Jumalaa? sanoi hän, ja kirkkaat
kyyneleet valahtivat silmistään. -- Minä olen niin köyhä ja alhainen,
minulla ei ollut mitään muuta kuin tämä suuri onni ja se otettiin
minulta -- ja teidän armonne kiittää Jumalaa.

Kreivittärenkin silmistä herui kyyneleitä, hän meni tytön luo ja
puristi lujasti ja lämpimästi hänen kättään.

-- En minä sentähden Jumalaa kiittänyt, että ilosi otettiin sinulta,
sanoi hän. -- Minä en ole julma -- sen Jumala itse tietää, ja kun hän
minua rankaisee, niin ei se ole julmuudesta. En tiennyt mitä sanoin,
ja kumminkin -- sano minulle mitä sitten teit? Kerro minulle kaikki?

-- Menin muutamaan majataloon, saadakseni yösijaa, minulla kun oli
vähän hänen antamiansa rahoja, vastasi viaton tyttö parka. -- Se oli
kunniallinen talo, vaikka siinä oli epämukavaa ja köyhää. Seuraavana
päivänä menin hänen asunnolleen kuulostamaan, mutta hän ei vieläkään
ollut tullut kotiin. Enkä minä tahtonut mennä sisään, vaikka emäntä
houkutteli minua ja sanoi, että John herra kai kohta tulisi,
koska hän edellisenä päivänä oli ollut kreivitär Dunstanwolden
kanssa ratsastamassa ja saattanut häntä kotia. Olihan muka selvää,
että hänen täytyi tulla, koska kreivitär kolmasti oli lähettänyt
lakeijansa tuomaan sanaa hänelle.

Anne peitti kasvot vapisevalla kädellään. Kreivittärenkin käsi olisi
vavissut, ellei hän olisi ollut niin lujaluontoinen.

-- Hän ei siis vieläkään ole palannut? kysyi kreivitär. -- Sinä et
ole tavannut häntä?

Tyttö pudisti vaaleakutrista päätään ja nyyhkytti murheellisesti.

-- Ei hän ole tullut, huudahti hän, -- enkä tiedä mitä tehdä -- ja
tämä iso kaupunki näyttää olevan täynnä pahoja miehiä ja häijyjä
naisia. En tiedä minne mennä, kun kaikki tahtovat minulle pahaa ja
tahtovat minua häpeään saattaa -- ja äitini luo takaisin en voi mennä.

-- Miksikä ei, lapsi raukka?

-- Minusta kun ei ole tehty kunniallista, naitua vaimoa, ei kukaan
uskoisi kertomustani ja -- ja hän voisi tulla takaisin.

-- Ja jos hän tulisi? kysyi kreivitär.

Tyttö liukui taas polvilleen, puuttuen hänen hameesensa ja katsoen
häneen surullisilla, rukoilevilla silmillä, joista kyyneleet virtana
valuivat.

-- Minä rakastan häntä, nyyhkytti hän, -- minä rakastan häntä -- en
voi jättää sitä paikkaa, jossa hän mahdollisesti on. Hän oli niin
kaunis ja pulska aatelismies, ja varmaan hän rakasti minua enemmän
kuin ketään muita -- enkä voi tuota viimeistä iltaa unohtaa, kun hän
lujasti painoi minua rintaansa tupamme oven edessä ja satakielen
laulu soi ruusupensaissa, ja hän lausui minulle helliä sanoja. Minä
valvon itkien yöt -- kun ikävöin nähdä hänen kasvojaan ja kuulla
hänen ääntään -- ja kun kuulin hänen silloin viimeisenä aamuna olleen
rouva kreivittären seurassa, niin uskalsin tulla tänne kysymään,
olisitteko mahdollisesti kuullut jonkun sanan, josta voisi päättää
missä hän on, sillä minä en voi lähteä täältä ajatellen, että hän
voisi tulla takaisin ja ikävöidä minua -- -- ja että kadottaisin
hänet, enkä koskaan enää saisi hänen kasvojaan nähdä. Oi, teidän
armonne! tämä kaupunki kun on täpösen täynnä pahoja, häijyjä ihmisiä
-- ja pimeitä soppia ja pesiä, joissa rikoksia tehdään. Minä
olen levoton hänen tähtensä ja pelkään että hänet on murhattu ja
piilotettu johonkin, eikä kukaan välitä etsiä häntä, paitsi yksi,
joka rakastaa häntä -- joka rakastaa häntä. Voisikko olla niin? --
voisikko olla niin? Tehän hyvin tunnette tämän kaupungin olot ja
elämän. Minä pyydän, sanokaa minulle -- sanokaa Jumalan nimessä!

-- Laupias Jumala! vaikeroi Anne ja käsien takaa, joita hän piti
kasvoillaan, kuului pidätettyjä nyyhkytyksiä. Kreivitär kumartui alas
kalpenevin kasvoin.

-- Ei, ei, sanoi hän, -- murhattu häntä ei ole! Hiljaa, lapsi raukka,
hiljaa! Minun täytyy sanoa sinulle jotakin.

Hän koetti nostaa tyttöä ylös, mutta hän ei tahtonut, vaan riippui
vavisten hänen hameessaan.

-- Se on raskasta ja katkeraa, sanoi kreivitär, ja näytti kuin
olisivat hänenkin silmänsä rukoilleet. -- Jumala auttakoon sinua sitä
kantamaan -- Jumala auttakoon meitä kaikkia. Hän ei puhunut minulle
mitään matkastaan. En tiennyt hänen mihinkään lähtevän, mutta minne
hän lienee mennytkin, niin on parasta että hän on poissa.

-- Ei! Ei! huusi tyttö, -- ja jättää minut avuttomaksi. Ei! Niin ei
voi olla. Hän rakasti minua -- hän rakasti minua -- niin kuin se
ylhäinen herttuakin rakastaa teitä!

-- Hän tarkoitti sinulle pahaa, sanoi kreivitär väristen, -- ja pahaa
hän olisi sinulle tehnyt. Hän oli roisto -- -- roisto, joka aikoi
pettää sinua. Jos Jumala sinä päivänä olisi lyönyt hänet kuoliaaksi,
niin tiedän, että se olisi ollut armo sinulle. Minä tunsin hänet
hyvin.

Tyttö raukka kiljasi valittaen ja kaatui pyörtyneenä kreivittären
jalkoihin. Kreivitär polvistui hänen viereensä, avasi hänen
vaatteensa ja hieroi hänen kylmiä käsiään, kuin olisivat he olleet
sisaruksia samasta verestä.

-- Soita peuransarvisuolaa ja vettä, Anne, sanoi hän. -- Hän toipuu
kyllä, lapsi raukka, ja jos hän saa ystävällistä hoitoa niin hänen
surunsa ajan oloon haihtuu, Jumalan kiitos, ettei hän tunne muuta
surua, kuin sitä, joka ajan oloon unhottuu! Minä suojelen häntä --
minä suojelen häntä niinkuin kaikkiakin, joille hän on vääryyttä
tehnyt ja hylännyt.

       *       *       *       *       *

Hän kohteli lapsi parkaa niin ystävällisesti pyörtymis- ja
itkukohtausten kestäessä, että palvelijatkin, jotka kutsuttiin
häntä auttamaan, palasivat ihmetellen niin ylhäisen naisen jaloa
ylevämielisyyttä, joka kesken oman onnen alentuu ainaista olentoa
lohduttamaan. He näet älykkäästi arvasivat ja häikäilemättä
juttelivat tytön olevan herra John Oxonin uhreja ja että hän samalla
kun käänsi selkänsä velkojilleen käytti tilaisuutta hylätäkseen
maalaiskaunottarensa, johon hän alkoi kyllästyä.

Työmiehet, jotka juuri muurasivat kiinni kellarikäytävään vievää
aukkoa, olivat kuulleet muutamia sanoja palvelijain puheesta ja
puhuivat keskenään siitä työskennellessään.

-- Hän on todella ylhäinen nainen, sanoivat he. -- Sillä naisten ei
ole tapana ystävällisesti kohdella miehen hylkäämää leikkikalua,
vaikkeivät hänestä itsestäänkään huolisi. John herrahan oli kauan
aikaa hänen oma ihailijansa, ja ennenkuin hän meni vanhan kreivin
kanssa naimisiin, luultiin hänen olleen häneen rakastuneen. Hän oli
siihen aikaan viisitoista vuotias vain ja ylpeä, vallaton kaunotar,
ja Oxonkin oli yhtä kaunis ja hänellä oli semmoiset siniset silmät,
joilla kyllä voi naisen sydämen valloittaa. Mutta hän oli jo
kuusitoistavuotiaana irstainen veijari, ja tänlaisia juttuja kuin
tämäkin, on hänestä kuulunut sitte myöten kun hän oli poikanen vain.
Onpa oikein hyvä tyttö paralle, että kreivitär sai hänet nähdä.
Hän on luvannut suojella häntä ja aikoo jo tällä viikolla lähettää
hänet Dunstanwoldeen. Jospa kaikki ylhäiset naiset olisivat hänen
kaltaisiaan! Oikein sydäntä hellyttää senlainen käytös.




KAHDESKYMMENES LUKU.

Ylhäinen naiminen.


Kun herttua palasi Ranskasta ja ensi kerran kävi ikävöivän
morsiamensa luona, veivät lakeijat hänet ei paneilisalonkiin vaan
toiseen huoneesen, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Tämän
huoneen oli hän antanut uudestaan sisustaa komeaksi kammioksi
itselleen, hänen rikkautensa kun teki hänelle mahdolliseksi panna
toimeen muutoksia ilman sitä ajanhukkaa, johon vähempivaraisten
täytyy taipua tuumiaan toteuttaissa. Tämän huoneen oli hän antanut
tehdä niin erilaiseksi paneilisalongista, kuin kaksi huonetta suinkin
voi olla. Siinä oli valkoinen laudoitus, huonekalut olivat vaaleat
ja keveät, uutimet oli tehty kukkaisesta kankaasta, niissä oli
kimppuihin sidottuja ruusunnuppuja, vaaleanpunaisilla ja sinisillä
nauharuusuilla; siinä oli iso, ulkoneva ikkuna, josta päiväpaistetta
tulvaili ja kaikkialla oli tuoksuvia kukkia isoissa kukkavaaseissa.

Päiväpaisteisen ikkunan luota, kukkain ja kasvien keskessä olevalta
istumelta kohosi seisalleen pitkä, solakka olento lumivalkoisessa
puvussa. Se oli kreivitär, joka punottavin poskin ja säteilevin
silmin nousi herttuaa vastaanottamaan, joka intohimoisella
rakkaudella sulki hänet syliinsä.

-- Armaani, armaani! kuiskaili hän. -- Elämäni! Elämäni ja sieluni!

-- Oma Geraldini! vastasi hän, -- oma Geraldini -- anna minun
rintaasi suljettuna tuhansin kerroin sitä kuiskailla!

-- Vaimoni! kohta oma vaimoni ja omani elämän loppuun asti.

-- Ei, ei huudahti Klorinda painaen kasvonsa hänen kasvoonsa, --
mutta ijankaikkisesti, sillä rakkauden elämällä ei ole loppua.

Niinkuin lordi vainajakin oli ihmetellyt ja jumaloinut hänen
käytöksensä lumoavaa suloutta, niin tämä hänen seuraajansakkin. Ja
kun herttua oli lahjakkaampi ja hänellä oli suurempi runollinen
kuvitusvoima kuin Dunstanwoldella, ja oli hänen rakastamansa, jota
ukko raukka ei ollut, niin hänellä oli tuhatkertaista taitoa ja syytä
ihailla morsiamensa hellää lempeyttä. Niinkuin hän varreltaan oli
muita naisia pitempi, niin hänen rakkautensakkin tuntui korkeammalta
ja suuremmalta ja niin kuin kauneutensa oli virheetön, niin
rakkautensakkin tunnerikkauteensa nähden tuntui olevan puutteeton.
Siinä ei ollut epäilystä eikä ylpeyttä; mitkään rajat eivät voineet
sitä ehkäistä, mikään laki ei hillitä, eikä sen syvyyttä voinut
mitata.

Herttuaa liikutti syvästi hänen harras pyrkimisensä saada häntä
tuntemaan ja itsekkin tuntea, että samassa hetkessä kuin hän hänen
omakseen tuli, niin hänen entinen elämänsä oli kuin sitä ei olisi
ollutkaan.

-- Olen vasta luotu olento, sanoi hän; -- ennenkuin sinä kutsuit
minua armaaksesi, ei minulla ollut elämää! Sitä ennen oli kaikki
pimeyttä! Sinä, oma Geraldini, sanoit: 'Tulkoon valkeus, ja valkeus
tuli!'

-- Hiljaa, hiljaa, armas, varoitteli hän. -- Sanasi asettavat minut
liian lähelle Jumalaa.

-- Eikö rakkaus ole Jumala, huudahti Klorinda kädet hänen
olkapäillään ja kasvot häneen kohotettuina. -- Mitäs muuta? Rakkauden
me tunnemme; rakkautta me jumaloimme ja palvelemme; rakkaus voittaa
meidät ja lahjoittaa meille taivaan. En uskonut mihinkään ennenkuin
sen tunsin. Nyt polvistun joka ilta ja rukoilen anteeksi antamusta ja
kelvolliseksi tulemista.

Totta onkin, ettei hän sitä ennen ollut polvistunut rukoilemaan,
mutta siitä ajasta pitäen ei kukaan nunna luostarissaan voinut
useammin ja hartaammin rukoilla, ja hän rukoili aina, että entisyys
annettaisiin hänelle anteeksi, että tulevaisuus siunattaisiin ja
häntä opetettaisiin elämään niin, ettei pieninkään varjo tulevia
vuosia pimittäisi.

-- En tiedä mitä yläpuolellani on, sanoi hän, -- en voi valhetella
ja sanoa että sitä rakastan ja siihen uskon, mutta jos jotakin on
olemassa, niin sen täytyy olla suuri valta, muutoin ei maailma olisi
luotu niin ihmeelliseksi ja minä ja kaikki, jotka siinä elävät -- --
ja jos Hän on meidät luonut, niin täytyy hänen tietää itsensä
olevan siihen syypään, kun Hän on meidät heikoiksi ja pahoiksi
luonut. Ja Hänen täytyy ymmärtää miksi meidät on senlaisiksi luotu,
ja kun tomuun heittäydymme apua ja anteeksi antamusta anomaan --
niin Hän varmaan meitä kuulee! Me emme mitään tiedä, me emme ole
mitään saaneet oppia; meillä on ainoastaan muuan vanha kirja, joka
vieraiden käsien kautta ja vieraista kielistä on meille saatettu ja
joka kenties sisältää pelkkiä juttuja. Meillä on niin vähän, ja niin
suuret vaarat uhkaavat meitä, mutta rakkauden tähden tahdon rukoilla
niitä puutteellisia rukouksia, joita meille on annettu, ja rakkauden
tähden ei mikään tomu ole minulle rukoillessani liian alhaista
maatakseni.

Oli todella ihmeellistä -- vaikkei niin vallan ihmeellistäkään, ellei
maailma arastelisi senlaisia asioita myöntää -- että hän Geraldinsa
kautta, joka vain oli jalo ja ylevämielinen mies, johdatettiin
Jumalan istuimen eteen polvistumaan, nöyrimmän kristityn tavalla,
vaikkei hän ollut oppinut uskomaan vaan ainoastaan rakastamaan.

-- Mutta elämä on niin lyhyt, sanoi hän Osmondelle. -- Se tuntuu
lyhyeltä kun se kuluu senlaisessa onnellisuudessa kuin meidän; ja kun
hetki tulee -- sillä, oma Geraldini, minä näen sen jo hengessäni --
sen hetken, jolloin polvistun kuolinvuoteesi ääressä ja näen silmäsi
sulkeutuvan, tahi sinä minun, niin täytyy olla niin, että jäljelle
jäävä tietää, ettei eroa kestä ijankaikkisesti.

-- Ei sitä voi kestää, armas, onhan rakkaus ijankaikkinen, sanoi
Osmonde.

Tänlaisina onnen hetkinä oli hänen käytöksensä hellää ja lempeää
kuin lapsen, ja hänen isot, kauniit silmänsä kimaltelivat kuin
kyyneleistä. Niin oli nytkin kun hän kohotti ne häneen.

-- Tahdon voitavani tehdä, sanoi hän. -- Tahdon täyttää kaikki
käskyt, tahdon usein rukoilla ja antaa almuja ja täyttää
velvollisuuteni ja pyrkiä hyväksi, jottei Hän, kun loppu tulee,
erottaisi minua sinusta, vaan antaisi minun jäädä läheisyyteesi
-- joskin alhaisimmalle paikalle, kaiken alhaisimmalle -- että
voin kasvosi nähdä, ja tiedän sinun näkevän omani. Me olemme niin
täydellisesti Hänen vallassaan, Hän voi kanssamme tehdä tahtonsa
mukaan; mutta minä tahdon Häntä totella ja rukoilla niin, että Hän
laskee minut sisään.

Kummallisen nöyränä meni hän Annelta tiedustelemaan hänen
uskonnollisia velvollisuuksiaan ja uskonkappaleitaan, mitä kirjoja
hän luki ja missä jumalanpalveluksissa hän tapasi käydä.

-- Sinä olet kaiken ikäsi ollut hurskas nainen, sanoi hän. -- Ennen
kaikki senlainen tuntui minusta joutavalta, mutta nyt -- --

-- Mutta nyt -- --? sanoi Anne.

-- En tiedä mitä uskoisin. Haluaisin oppia.

Mutta kuunnellessaan Annen yksinkertaisia selityksiä ja lukiessaan
vaikeasti ymmärrettäviä saarnoja, tuli hän vain levottomaksi ja
tyytymättömäksi.

-- Ei se ole niin, sanoi hän eräänä päivänä syvällä huokauksella.
-- Se on jotakin enempää, syvällisempää ja suurempaa, se ei voi
saarnoihisi sisältyä. Ne herättävät minussa vain kapinallisia
kysymyksiä.

Häät pidettiin kohta, ja moisissa häissä ei ylhäinen maailma
ollut moneen vuoteen ollut. Hänen majesteetinsa kunnioitti niitä
läsnäolollaan; maan etevimmät miehet pitivät kunniana olla vieraiden
joukossa ja kumpaisenkin ylhäisen perheen palvelijajoukko ja
alustalaiset olivat niin lukuisat, että Lontoon läntisen osan kadut
saivat juhlallisen leiman siitä ihmisjoukosta, joka siellä riensi
edes takaisin valkoiset nauharuusut käsivarsissa.

Pitkällisten ja väsyttävien hääjuhlallisuuksien perästä, joita
olivat liian ylhäisiä voidakseen lyhentää, niinkuin vähemmän
arvokkaat henkilöt olisivat voineet, lähti nuori pariskunta Camylott
Toveriin, joka oli sulhasen monista tiloista kaunein ja etäisin. Kun
juhlallisuudet loppuivat, suljettiin komeat talot pääkaupungissa
ja matkavaunut vierivät ulos maantielle; herttua ja herttuatar
istuivat käsi kädessä katseissa lämpönen onnen ilme, kun ne toisensa
kohtasivat, ikäänkuin olisivat he olleet käsityöläiskisälli ja
maantyttö, jotka pakenivat salatakseen maailmalta rakkauttaan.

-- Ei ole olemassa toista naista, joka olisi niin kuningattaren
kaltainen, sanoi Osmonde hellästi hymyillen. -- Ja silmäisi katse on
kumminkin näinä päivinä ollut niin nuorekas, melkein kuin lapsen.
Kaikessa kauneudessaan en milloinkaan ennen ole niitä senlaisina
nähnyt.

-- Se on siksi kun olen vasta luotu olento, niin kuin olen sanonut
sinulle, rakkaani, vastasi Klorinda nojautuen puolisoonsa. -- Etkös
tiedä etten koskaan ole ollut lapsi. Vastasyntyneenä tulen luoksesi.
Tee minut senlaiseksi kuin naisen tulee olla, ollakseen puolisonsa ja
Jumalan rakastama. Opeta minua oma Geraldini. Minä olen lapsesi ja
palvelijasi.

Niinkuin ainakin hänen tänlaisia sanoja puhuessaan, kuiskattiin
viimeiset sanat puolisonsa rinnoilla, johon tulinen käsivartensa
häntä painoi. Hän oli niin ihana ja jumalattaren kaltainen, hänen
elämänsä oli kuin lakkaamaton voittoretki ja kumminkin hän antautui
hänelle senlaisella alttiilla ja nöyrällä rakkaudella, että hän usein
luuli vain uneksivansa.

-- Varmaan, sanoi hän, -- on tämä liian suuri onni, totta ollakseen.

Illan purppurahohteessa, kun aurinko alkoi mailleen mennä, saapuivat
herttua ja herttuatar seurueineen Camylotten linnaan. Vanhassa,
harmaassa kellotapulissa soivat kellot, tien vieruksilla seisoivat
kylän asukkaat puhtaissa vaatteissa ja punaisissa juhlakaapuissa,
ne niiasivat ja heiluttivat hattujaan kaikuvilla eläköönhuudoilla;
pienet, verevät talonpoikaistyttöset heittivät kukkia hevosten
jalkoihin ja rohkeimmat vaunujen sisäänkin. Tielle oli lehvistä ja
kukista tehty kunniaportteja ja Camylott Toverin katolta liehui lippu
viileässä iltatuulessa.

-- Jumala siunatkoon teidän korkeuksianne, huusi kansa. -- Jumala
suokoon teidän korkeuksillenne pitkää elämää ja onnea. Hyvä Jumala,
miten kaunis pari he ovat. Ja kuinka lempeästi hänen ylhäisyytensä
hymyilee köyhälle raukalle, vaikka häntä sanotaan ylpeäksi,
ylhäiseksi naiseksi. Jumala siunatkoon teitä rouva herttuatar!

Herttuatar kumartui eteenpäin vaunuissaan ja hymyili kansalle
herttaisesti.

-- Minä opetan heidät itseäni rakastamaan, Gerald, sanoi hän. --
Minulla ei ole ollut kyllin rakkautta.

-- Onhan koko maailma sinua rakastanut?

-- Ei, ainoastaan sinä ja Dunstanwolde ja Anne.

Iltamyöhällä menivät he linnan ulkopuolella olevalle leveälle
terassille. Heidän päänsä päällä oli mustan sinertävä taivas
lukemattomine tähtineen; heidän allaan yön hunnun peittämiä
lainehtivia tasangoita, pehmeitä mataloita kunnaita, metsiä ja aroja;
puistosta ja puutarhoista levisi ruohon ja sanajalkojen vilvakkuus,
ruusujen ja tuhansien kukkien lemu, ja tuulen hellä humina tammi- ja
koivukujanteista.

Niinkuin rakastavaiset Edenin päivistä saakka ovat kävelleet, niin
nämä molemmatkin nyt kävelivät, -- he eivät enää olleet herttua
ja herttuatar vaan mies ja nainen -- niin lähellä paradiisia kuin
inhimilliset olennot voivat päästä, kunnes Jumala heidän maalliset
kahleensa katkaisee. Tuntuu todella siltä, kuin senlaisia hetkiä
annettaisin meille, jotta tietäisimme jossakin löytyvän täydellistä
onnea, koska taivaan portit joskus silmänräpäykseksi avataan, niin
että inhimillisiin silmiin vilahtaa sen jalon kirkkauden kimmellys.

Osmonden käsi syleili häntä ja hän nojautui häneen; hitaitten
askeleittensa ääni oli sopusuhtainen, ruusupensaissa liverteleviä
satakieliä heidän hiljainen kuiskeensa ei pelottanut, -- kenties he
tänä yönä olivat luontoa niin lähellä, että rajat olivat ylitsekäydyt
ja olivat laulajien heimoa.

-- Oi, että olla nainen, mutisi Klorinda, -- että vihdoinkin olla
nainen! Kaikkea muuta olen ollut, minua on kutsuttu Jumalattareksi',
'kaunottareksi', 'kuningattareksi', -- mutta ei koskaan 'naiseksi'.
Ja elleivät tiemme olisi yhtyneet, niin luulen etten koskaan olisi
tiennyt, mitä naisena oleminen on, sillä tietääkseen sitä, täytyy
voida puolisoonsa oikein yhdistyä. Se ei kelpaa, että katsoa alas
häneen, että ainoastaan sääliä häntä tahi tahtoa häntä suojella ja
johtaa; ja ani harvoille suodaan todellinen puoliso. Ja minä --
Gerald, kuinka uskallan minä tässä rinnallasi kävellä ja tuntea
sydämesi omaani vasten sykkivän ja tietää että rakastat minua, ja
minä jumaloin sinua -- -- jumaloin sinua -- --

Hän kääntyi ja heittäytyi hänen rinnoilleen.

-- Oi, nainen, nainen! kuiskasi hän, painaen häntä lujasti syliinsä.
-- Oi nainen, joka olet minun, vaikka minä ainoastaan olen ihminen.

-- Me olemme yksi, sanoi hän; -- yksi sydän, yksi sielu ja yksi
halu. Ellei niin olisi, niin en olisikkaan nainen ja sinun vaimosi,
etkä sinä mieheni ja sieluni rakastaja, niinkuin olet. Ellei niin
olisi, niin olisimme aina erotetut, vaikka tuhat kertaakin olisimme
naimisissa. Erotettuina olemme kuin kaksi katkaistua jäsentä;
yhdistyneinä, olemme -- -- _tätä_. Hetkeksi he vaikenivat. Terassin
rintavarustusta kiertelevistä ruusuista kohotti satakieli pienen
päänsä ja lauloi kuin taivaan tuhansille tuikkiville tähdille. He
kuuntelivat käsi kädessä. Klorindan povi aaltoili ja kasvonsa olivat
kääntyneet taivasta kohti.

-- Kaikesta tästä olen minä osa, virkahti hän, -- olen minä osa,
niin kuin olen sinustakin osa. Niinkuin maan sydän tykyttää, tähdet
vavahtelevat ja huokailevat, niin minunkin sydämeni naiseksi tultuani
tykyttää, vavahtelee ja huokailee. Maa elää aurinkoa varten,
ihmeellisen mysterion kautta se joka vuosi synnyttää kukkia ja
hedelmiä; rakkaus on aurinkoni, ja kenties sen pyhä lämpö voi saattaa
minutkin kukoistamaan niin kuin maa ja mitä se kantaa.




KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Perillinen syntyy.


Komeassa tornissa, jonka ikkunoihin näkyi suuria metsiä ja mereen
saakka ulottuvia viljavia tasangoita oli Anne neidillä kotinsa, sen
oli sisarensa herttuatar hänelle antanut olinpaikaksi. Siellä hän
asui ja rukoili ja katseli sitä uutta elämää, joka päivä päivältä
kehittyi ja kukoisti niinkuin ison puun lehdet urvuista puhkeavat
ja kasvavat upeiksi lehviksi, joihin linnut pesänsä laativat, jotka
varjostavat maata ja niitä, jotka niiden alla suojaa etsivät, ja
vuosisatojen myrskyjä kestävät.

Tämä vertaus johtui usein hänen mieleensä, sillä hänestä tuntui,
ettei korkeassa luonnon yhtäläisyydessä ja Jumalan pyhän tahdon
täyttämisessä löytynyt mitään näitä kahta elämää jalompaa ja
täydellisempää.

-- Niinkuin paradiisin ensimäiset ihmiset -- Adam ja Eva -- näyttävät
ne minusta, oli hänellä tapana itsekseen sanoa. -- Mutta tiedon
puusta heitä ei ole kielletty eivätkä he ole siitä mitään pahaa
oppineet.

Niinkuin hän ennen salaa katseli sisartaan murattien takaa
kammarinsa ikkunasta, niin hän nytkin teki, vaikkei hän nyt
pelosta piilottautunut, vaan hellyydestä, se kun tuotti hänelle
niin ihmeellistä iloa nähdä tuon kauniin, komean parin vierekkäin
kävelevän terassilla, käytävillä kukkaspenkereiden välissä,
lehväisten puiden alla ja pehmeillä nurmikoilla, armaasti puhellen.

-- On kuin näkisin itse rakkauden ja oleilisin sen läheisyydessä,
sanoi hän hiljaa huoahtaen.

Sillä jos nämä molemmat jo ennen olivat kauniit ja ihanat niin tuntui
ikäänkuin elämää ja rakkautta nyt säteilisi heistä kuin kirkas valo
alabasterilampuista. He olivat niin täydellisesti yhdistyneet, ettei
yksikään ajatus voinut toisessa syntyä toisen sitä tuntematta.

-- Ei kumpikaan meistä uskalla olla alhainen tahi kehno, sanoi
Osmonde, -- sillä se tekisi toisenkin epäjaloksi, joka ei itsestään
sitä olisikkaan.

-- Kreivitär Dunstanwolden tapa ei ollut saattaa miestä tuntemaan
kuin olisi hän kirkossa, sanoi kerran eräs hovin kevytmielisistä
viisastelijoista, -- mutta Osmonden herttuattarella on todellakin
senlainen katse kauniissa silmissään, joka ei suvaitse
häväistysjuttuja ja sopimatonta pilapuhetta.

Ja totta olikin, että kun he palasivat pääkaupunkiin, toivat he
sinne mukanaan sydämessään palavan puhtaan liekin säteilevää loistoa
ja kantoivat sen tietämättään pienekkääsen, viekkaasen maailmaan,
joka ei ymmärtänyt mikä heissä näytti antavan valoa esineille, jotka
sitä ennen näyttivät valottomilta ja ilmitoivat pimeyttä, missä
muulloin näytti vallitsevan säteilevää valoa. He eivät palanneet
lordi Dunstanwolden entiseen taloon vaan muuttivat herttuan omaan
palatsiin ja elivät siellä loistossa ja vierasvaraisessa komeudessa.
Kuninkaallisen huoneen jäsenet vierailivat heidän luonaan, ja sinne
kokoontui neroja, lahjakkaita runoilijoita ja kirjailijoita, nämä
herrat kun mielellään seurustelivat jaloin lordien ja ylhäisten
naisten kanssa saadakseen heidän lemmenseikkailuistaan ja juonistaan
aihetta kirjailemiseen. Komeisin huoneisin eivät ainoastaan senlaiset
miehet kuin Addison ja Steele, Svift ja Pope olleet tervetulleita,
vaan myöskin vähemmän kuuluisat henkilöt, joilla ei vielä ollut
mainetta. Nämä jumaloivat herttuatarta hänen vieraanvaraisesta
ystävällisyydestään, joka ei ylhäisille naisille ollut tavallista,
ennenkuin hän antoi esimerkin.

-- Ne ovat niin köyhiä, sanoi hän miehelleen, -- ne ovat niin
köyhiä, ja heidän nälkäisissä sieluissaan on kumminkin jotakin,
joka vaikeammin kuin toisten veltto tyytyväisyys kärsii ivaa ja
ylenkatsetta. En tiedä onko senlaiseksi syntyminen onni vaiko kirous.
Lienee katkeraa kun rapistelevalla linnulla on liian heikot siivet.
Sitä enemmän tulee väkevämpien suojella ja lohduttaa heitä.

Monelle toi hän lohdutusta. Kummallisissa kaupunginosissa, joihin ei
kukaan toinen ylhäinen nainen olisi uskaltanut mennä almuja jakamaan,
sanottiin hänen retkeilevän ja salaa tekevän hyviä töitä. Pimeisiin
pesiin, joihin rosvoja piiloutui ja jossa joutolaiset etsivät suojaa
ilmestyi hän ja hänen kauneutensa loisti noiden onnettomien olentojen
yli kuin lämpimän auringon kultaiset säteet.

Vanhassa huonerähjässä muutaman pimeän solan varrella löysi hän
kerran erään tyttö raukan makaavan kuolemaisillaan inhottavassa
taudissa, ja seisoessaan hänen riepuvuoteensa ääressä kuuli hän
hänen yhä uudelleen kertovan muuatta miehen nimeä, ja kun hän
kysyi ympärillä seisovilta sai hän tietää sairaan olleen nuoren
maalaistytön, jonka tuo mies oli viekotellut kaupunkiin ja sitten
muutamien viikkojen perästä hylännyt. Tyttö synnytti köyhäintalossa
lapsen ja vajosi sitten paheisiin ja kurjuuteen.

-- Mitä nimeä hän mainitsee? kysyi herttuatar muutamalta vanhalta
akalta, joka seisoi häntä lähinnä ja oli vähemmän humalassa kuin muut
huoneessa olijat. -- Tahtoisin tietää kuulinko oikein.

-- Se on muutaman hienon herran nimi, siitä saa teidän armonne
olla varma, vastasi akka, hienot herrat ovat senlaisia. Ja sen
herran nimen tunnen minä varsin hyvin, minä kun olen kuullut monen
tyttö raukan siitä viimeisellä hetkellään hourailevan. Tunsin
muutamankin kauniin punaposkisen maalaistytön, hän ei vielä ollut
kuudenkaantoista vanha ja oli hulluna rakkaudesta häneen. Tyttö
makasi kadulla hänen ovensa edessä ja rukoili, että hän ottaisi
hänet takaisin luokseen, kunnes vahti ajoi hänet pois. Hän oli niin
mieletön rakkaudesta ja surusta, että tappoi pienen tyttönsä, jonka
hän katuojassa synnytti, ja nyyhkytti ja sanoi, että pienokainen
saa elää tullakseen hänen kaltaisekseen, toisia senlaisia maailmaan
synnyttääkseen. Hänet tuomittiin kuolemaan ja hänet piti Tyburnin
hirttopuussa hirtettämän. Hyvä Jumala, kuinka hän huusi hänen
nimeään, kun häntä kärryissä viedä rämisytettiin mestauspaikalle,
ja kun pyöveli pani nuoran hänen hienon vapisevan kaulansa ympäri.
'Oi John', huusi hän, 'John Oxon, Jumala antakoon anteeksi sinulle!
Ei, Jumalanhan pitäisi pyytää anteeksi, että hän antaa sinun elää
ja minun kuolla tällä tavalla!' Hän oli niin pieni ja nuori ja
peloissaan. Pyöveli tuskin voi häntä pidellä. Minä seisoin katsojain
joukossa, ja huusin hänelle, että koettaisi pysyä rauhassa, niin
kaikki pikemmin loppuisi. Mutta hän ei voinut. 'Oi John', huusi hän,
'John Oxon, Jumala antakoon anteeksi sinulle! Ei, Jumalanhan pitäisi
pyytää anteeksi, että antaa sinun elää ja minun kuolla tällä tavalla!'

Onnettomalla olennolla, joka herttuattaren edessä makasi hänen tuota
surullista juttua kuunnellessa, ei ollut monta elämänpäivää jäljellä.
Mutta hänen ylhäisyytensä piti viimeiseen hetkeen saakka huolta
hänestä, muutti hänet likaisesta sopesta kunnialliseen taloon ja kävi
joka päivä hänen luonaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, jolloin hän
piteli häntä kädestä; kuoleva makasi tuijottaen hänen kauniisiin
kasvoihinsa ja syvällisiin, säteileviin silmiinsä, joiden kiilto oli
niin voimistavaa ja lohduttavaa.

-- Elä pelkää sielu parka, sanoi hän, -- elä pelkää. Minä olen
luonasi. Kohta nukut kaikesta, ja jos heräät, niin Kristus, joka
edestäsi kuoli, varmaan on kaikki kyyneleesi pyyhkivä. Anna minun
rukouksena kuiskata sitä korvaasi, ja hän kumartui alas ja kuiskasi
hiljaa vain selvästi kuolevan korvaan: -- Hän pyyhkii kaikki
kyyneleet. -- Hän pyyhkii kaikki kyyneleet.

Suurta mielenlujuuttaan, jota hän ennen käytti valloittaakseen,
masentaakseen, saattaakseen tahtoaan täytäntöön ja raivatakseen
itselleen tietä, näytti nyt olevan olemassa ainoastaan kärsivien
suojaksi ja heikkojen tueksi ei ainoastaan pimeissä pesissä vaan
loistavissa ylhäisissä salongeissakin, jossa hän myös löysi
kärsimystä ja heikkoutta, joka oli sen katkerampaa kun sitä ei
uskaltanut julkilausua. Uhkea kauneutensa, korkea arvonsa ja suuri
rikkautensa olisivat jo tehneet hänet voimakkaaksi suojelijaksi,
mutta kaikkia, jotka häneen kääntyivät, ylläpiti hänen jalo
rohkeutensa ja rakkautensa kaikkeen inhimilliseen, joka kuin
voimakkailla kotkansiivillä kantoi kaikki surut ja tuskat, jotka
musersivat ja kompastellen ryömivät maata pitkin. Katuojassa makaava
nälkäinen kerjäläinen tunsi sen ja hengitti helpommin itsekkään
tietämättä syytä siihen, ikäänkuin olisi hän päässyt puhtaampaan ja
parempaan ilmaan. Ullakkokammiossaan asuva köyhä runoniekka sai siitä
lohdutusta ja voimaa ja palasi sinne häntä puhuteltuaan, iloisemmalla
katseella ja sydän lämpimänä ajatellessaan että maailma pysähtyisi
hänen runottarensa lausumia sanoja kuuntelemaan.

Siitä hetkestä pitäen, kun hän antoi hoivaa John Oxonin uhriraukan
viimeisille hetkille, asetti hän itselleen tehtävän. Siitä eivät
tienneet muut kuin hän itse ja sittemmin Anne, sillä se tehtiin
salassa. Akalta, joka kertoi hänelle hirtetystä tyttö parasta, sai
hän utelemalla tietää monta asiaa, ja toisilta, jotka kunnioittivat
häntä korkeampana olentona, sai hän tärkeitä ilmoituksia, joiden
avulla hänelle onnistui päästä irstaisen ja sydämettömän elämän
seurauksien perille. Missä ikään hän kuuli puhuttavan jostakin
miehestä, naisesta tahi lapsesta, joka kärsi John Oxonin syntein
tähden, sinne hän kiiruhti auttamaan, rohkaisemaan, valoa ja
lohdutusta antamaan. Selittämättömällä tavalla, aivan kuin korkeamman
voiman avulla saivat köyhät kauppiaat, jotka hän oli pettänyt,
saamisensa maksetuksi; nuorukaiset, jotka hän oli vietellyt pahoille
teille, hillittiin ja johdettiin paremmille; naiset, jotka hän
oli turmioon saattanut, autettiin rauhaa ja onnea saavuttamaan;
lapset, jotka hän isättöminä oli maailmalle heittänyt, ilman muita
toiveita kuin kasvaa katuojissa ja elää rikoksissa vaali voimakas,
näkymätön käsi. Kaunis maalaistyttö, jonka hänen kuolemansa pelasti
ja joka herttuattaren suojelemana nyt eleli viattomassa rauhassa
Dunstanwoldella, unhotti hänet kohta nuoruuden tavallisella
huikentelevaisuudella, ruusut palasivat hänen kasvoilleen ja hän oppi
toivomaan ja hymyilemään, aivan kuin John Oxon olisi ollut nimi vain.

-- Koska minä hänet surmasin, sanoi kreivitär sydämessään, -- niin
minun täytyy elää sitä elämää jonka häneltä otin, ja jos teen sen
paremmin, voin kenties saada anteeksiantamusta, -- jos on olemassa
yksi, joka luomalleen olennolle voi sanoa: 'En tahdo anteeksi antaa'.

Todenperäisesti sanottiin, ettei koskaan oltu niin kaunista ja jaloa
elämää nähty kuin Osmonden herttuan ja herttuattaren. Camylott
Towerissa, jossa he avioliittonsa ensi kuukaudet viettivät,
viihtyivät he parhaiten ja asuivat siellä milloin hovi ja
valtiovelvollisuudet sen sallivat. Se olikin komea herraskartano.
Upea linna sijaitsi ylänteellä, jonka alla levisi Englannin
kauniimpia maisemia, aroja ja kunnaita, tiheitä metsiä, laajoja
niittyjä ja etäimpänä meren hopeanhohtava juova.

Täällä Klorinda vallitsi linnanrouvana ja kuningattarena ja
eli miehensä vaimona niinkuin ei kukaan nainen häntä ennen,
herttuan arvelun mukaan. Suuren kauneutensa, älykkäisyytensä,
lahjakkaisuutensa ja lumousvoimansa arvotti hän sen mukaan
kuin niistä oli iloa puolisolleen. Hänen komeassa talossaan
pääkaupungissa ja maalla vallitsi hän miellyttävänä kuningattarena,
jota jokainen puolisonsa palveluksessa oleva mies ja nainen
jumaloitsi ja kunnioittavasti totteli. Monien tiluksiensa
alustalaisten keskuudessa käyskenteli hän kuin avulias jumalatar.
Ensimältä kun hän vastanaineena meni heidän luokseen, niin he
pelkäsivät häntä, he kun olivat kuulleet kaikenlaisia juttuja hänen
entisestä elämästään isänsä luona, hänen ylpeydestään ja purevasta
sukkeluudestaan kreivittärenä ollessaan; mutta hänen miellyttävä jalo
ystävällisyytensä haihdutti sen pian.

-- Nähdä hänen tulevan köyhän raukan tupaan niin pitkänä ja komeana
ja semmoisella ryhdillä, sanoivat he, -- aivan kuin kantaisi hän
kultakruunua mustilla hiuksillaan ja kuulla hänen lempeitä sanojaan
ja nähdä hänen silmissään katseen kuin olisi hän yksinkertainen
vastanaitu tyttönen, iloisena ja ihastuneena harrastaen että kaikki
naiset olisivat yhtä armolliset kuin hän itsekkin, se on todella
kaunis näky.

-- Eikä mikään maja ole hänelle liian matala, eikä kukaan mies tahi
nainen liian syntinen, sanottiin.

-- Oletteko kuulleet, että hän tapasi Haylitin tyttö raukan itkemässä
sanajalkain seassa linnan puutarhassa, ja että hän seisattui ja
polvistui hänen viereensä kuullakseen mikä tyttöä vaivasi? Lapsi
raukalle oli sattunut onnettomuus, vaikka hän oli ainoastaan
neljäntoista vanha, ja kun isänsä sai sen tietää löi hän häntä ja
ajoi hänet pois ja silloin sattui hänen ylhäisyytensä kävelemään
metsän läpi auringon laskiessa -- hän kun huvikseen astelee jalan
ikäänkuin hänellä ei olisi vaunuja, millä ajella -- tyttö sanoi hänen
tulleen illan kultaisessa hohteessa, kuin olisi hän ollut Jumalan
enkeli -- ja hän polvistui ja otti tyttö raukan syliinsä -- hän oli
voimakas kuin mies, sanoi Betty, mutta samalla lempeä kuin nuori
äiti -- ja puheli hänelle niin kuin ei kukaan ylhäinen nainen ennen
häntä varmaankaan ole puhunut; -- ettei hän ensinkään tiennyt mikä
Jumalan oikea tahto olisi, tahi olivatko hänen lakinsa samat kuin
ihmisten laatimat avioliiton suhteen pappien kautta, jotka mutisevat
jokapäiväisiä sanoja, mutta että hän varmaan tiesi, että oli ollut
olemassa yksi mies, Kristus, joka on saarnannut rakkautta ja
auttavaisuutta ja sääliväisyyttä, ja hänen tähtensä, joka kauhealla
ristinkuolemallaan oli luottamuksemme ansainnut, joko hän sitten oli
Jumala eli ihminen, -- hänen tähtensä tulee meidän kaikkia rakastaa
ja auttaa ja surkutella toisiamme -- 'minun sinua Betty parka' näin
sanoi hän itse, 'ja sinun minua'. Ja sitten meni hän tytön vanhempia
puhuttelemaan ja sai ne itkemään ja sitten pyysivät he Bettyä
tulemaan takaisin. Hänen rakastajansa, Tom Beckin luo hän myöskin
meni, ja puhui hänelle niin kauniisti kauniista tyttöraukasta, joka
rakkaudesta häneen oli niin pahoille päiville joutunut, niin että
hän uudestaan elvytti rakkauden hänessä, joka senlaisessa suhteessa
ei tavallisesti miehissä tapahdu, ja viikon kuluessa meni hän Betyn
kanssa yhdessä kirkkoon, ja hänen ylhäisyytensä on antanut heille
mökin tilalle.

-- Käytin kaiken älykkäisyyteni ja kauniimmat sanani häntä
liikuttaakseni, sanoi herttuatar istuessaan miehensä rinnalla
eräässä isossa ikkunassa, josta he usein yhdessä katselivat auringon
laskua alla olevassa laaksossa. -- Ja tuota voimaani, jonka tiedän
ihmisiä taivuttavan -- en tiedä miksi sitä nimittäisin -- käytin
herättääkseni hänen tylsistynyttä sieluaan ja mieltään. Kenen syy se
on, että he ovat tylsiä? Moukka raukka, hän on syntynyt senlaiseksi
niinkuin minä olen voimakkaaksi ja kiivasluontoiseksi syntynyt ja
sinä jaloksi ja puhtaaksi ja yleväksi. Muistutin hänelle entisaikoja,
kun Betyn hymy ja punastuvat kasvot teki hänet onnelliseksi, kun hän
suuteli häntä ja tapasi häntä viljavainioilla. Ja sitten sanoin --
vaikken ole sitä papeilta oppinut -- että kun sanottiin, että hän
tekisi hänet kunnialliseksi naiseksi, niin _minä_ ajattelin hänen
alun pitäen olleen kunniallisen, liiaksi kunniallisen tietääkseen,
ettei maailma ole sitä, ja että mieskin, jota nainen kaikesta
sielustaan rakastaa, voi olla petturi ja hylky. Ja vihdoin -- kun
minä koko sieluni hartaudella puhuin hänelle lapsesta -- puhkesi hän
itkemään kun koulupoika ja sanoi heidän todella toisiaan rakastaneen
ja että hän oli häpeällisesti käyttäytynyt, mutta tyttö oli muka niin
typerä ja hän itse oli ollut katala raukka, mutta jos hän nyt naisi
hänet, haukuttaisiin häntä pässinpääksi ja naurettaisiin hänelle.
Silloin minä suutuin, Gerald, oikaisin suoraksi ja sanoin tuikeasti:
'Koettakoothan vain, uskaltakootpa vain nauraa, niin saavat nähdä
mitä hänen ylhäisyytensä herttua sanoo'.

Osmonde syleili häntä ja katsoi häntä nauraen silmiin.

-- On aivan tarpeetonta hänen ylhäisyyttään mainita, sanoi hän; --
hänen ylhäisyyttään herttuatartahan he rakastavat ja pelkäävät ja
tottelevat. Mutta se on ihastuttavaa ja naisellista, että sinä minuun
vetoat, vaikka itselläsi on senlainen valta ja voit hallita kaikkia,
jotka läheisyyteesi tulevat.

-- Ei, sanoi hän hellästi rukoilevalla katseella, -- elä anna
minun vallita. Hallitse sinä tahi auta minua ainakin; tahdon niin
mielelläni nimeäsi mainita, jotta he tietäisivät minun vain sinun
vaimonasi puhuvan.

-- Joka on minä, vastasi hän, -- oma minuuteni.

-- Niin, senhän minä tiedän, että minä olen sinä; ja sentähden ei
kumpikaan meistä voi toistaan vastaan ylpeillä, kun on olemassa
ainoastaan yksi. Enkä minä saa sanoa: 'Elä anna minun hallita',
sillä se olisi samaa kun sanoisin: 'Sinä et saa hallita'. Minä kai
tarkoitin Jumala antakoon minulle voimaa niin jalosti hallita kuin
rakkautemme vaatii minulta'. Mutta niinkuin koivu on koivu ja tammi
on tammi, niinkuin kesäinen tuulen henki panee ruohon liepehtimään,
niin nainenkin on nainen ja hänen luontonsa omaista on iloita
sanoessaan senlaisia sanoja miehelle, joka häntä rakastaa, kun hän
minun tavallani rakastaa. Sydämensä kyllyydestä lausuu hän iloiten
miehensä nimen, jota paitse hänellä ei ole ajatustakaan, ja joka
on hänen elämänsä niin hyvin kuin veri ja suonten tykytys. Ilolla
minä nimeäsi mainitsen, Gerald, niinkuin ilolla olen mainitseva --
hän katseli kummallisella, suloisella hymyllä auringon kultaamia
tasankoja -- niinkuin olen mainitseva lapsemme nimeä -- ja paneva
pienen suunsa rintaani.

-- Suloisin ystäväni! huudahti Osmonde vetäen hänet luokseen
katsellakseen hänen säteileviin silmiinsä, -- sydämeni rakastettu!

Hän käänsi katseensa auringon laskun kultapilvistä, joka siinä
näkyi heijastuvan. Hän itse ja katseensakkin näytti tällä hetkellä
ylimaailmalliselta. -- Puolisonsa riensi hänen avattuun syliinsä, ja
niin he seisoivat sydän sydäntä vasten.

-- Niin rakkaani, sanoi hän, -- niin rakkaani -- oma Geraldini, ja
minä olen rukoillut, että saisin lahjoittaa sinulle poikia, joista
kasvaa kaltaisiasi miehiä. Mutta kun tyttäriä sinulle lahjoitan, niin
rukoilen kaikesta sydämestäni että heistä tulisi oikeudentuntoisia
ja voimakkaita ja jaloja ja että heidän elämänsä alkaisi toisin kuin
minun.

       *       *       *       *       *

Eräänä kevätaamuna kun käki kukkui metsässä ja kevät kaikkialle
levitti kukoistustaan, soivat Camylotten linnan vanhan harmaan
kellotapulin kellot iloisesti ja kovasti, ilmoittaen koko kylälle
perillisen syntymistä linnassa. Lapset herkesivät leikkimästä ja
miehet työstään vainioilla kuunnellakseen; kunnon juoruämmät jättivät
pesusoikkonsa, pyyhkäsivät käsivartensa ja punaisia täyteläisiä
kasvojaan kirkasti äidillinen hymy.

-- No nyt se on onnellisesti ohi, sanoivat he toisilleen, -- ja
ilopäivä on koittanut herttuatar raukalle -- vaikka Jumala tietää,
että hän viimeiseen asti käyttäytyi kuin kuningatar, ikäänkuin olisi
hän vielä vuosikauden voinut taakkaansa kantaa, eikä hän yhtään
kalvennutkaan, niinkuin muut naiset. Jumala siunatkoon sekä äitiä
että lasta.

-- Ja se kuuluu olevan poika, sanoi muuan. -- Hän lupasi meille, että
saisimme tietää sen melkein yhtä pian kuin hän itsekkin, ja käski
vanhan Rowen ensin soittaa kaikkia kelloja ja kerran läpätä välillä
jos se oli poika, vain kahdesti jos se oli tyttö. Kuulitko, että se
oli poika, ja hänen kaltaistaan oli keksiä senlainen tapa ilmoittaa
meille asiasta.

Neljässä muussa kylässä soivat myöskin kellot yhtä iloisesti ja
äänekkäästi ja naiset juttelivat ja siunasivat herttuatarta ja lasta,
ja oluttynnyreitä avattiin ja härkiä paistettiin ja työ pysähtyi ja
tanssi sujui rattoisasti nurmilla.

-- Varmaan se lapsi on onnenlapsi, sanottiin kaikkialla, -- sillä ei
koskaan ole ketään naista niin rakastettu kuin hänen äitiään.

Komealla vuoteellaan makasi hänen ylhäisyytensä herttuatar, pieni
poikansa rinnallaan ja kasvot kuin neitsy Marialla. Herttua asteli
hiljaa edestakaisin, hän oli niin iloinen ettei voinut yhdessä kohden
istua. Kun hän ensi kerran kävi sisällä, kohoutui vaimonsa istuilleen
vuoteessa ja pani itse lapsen hänen syliinsä.

-- Minä tahdon itse sen syliisi laskea, sanoi hän, -- minähän olen
sen sinulle lahjoittanut. Hän on iso ja vankka lapsi, mutta hän ei
ole minulta voimia riistänyt.

Lapsi olikin jo ensi hetkestään iso ja vankka ja kaunis, niin että
hoitajat ja lääkärit ihmetellen katselivat häntä. Hän oli suuren
rakkauden hedelmä, kauniitten ruumiiden ja jalojen sielujen hedelmä.

Heikonnetussa, keväisessä päiväpaisteessa, kukkaintuoksun täyttämässä
hiljaisuudessa uinaili herttuatar, käsivarrella pieni poikasensa,
kun Anne hiipi sisään heitä katsomaan. Kaiken yötä oli hän maannut
polvillaan rukouksissa, ja nyt hän taas polvistui. Hän suuteli
pienokaisen pientä ruusunpunaista nyrkkiä ja äidin pitsiröyhelöistä
yöpukua. Sen enempää hän ei uskaltanut heitä häiritä.

-- Varmaan Jumala anteeksi antaa, kuiskasi hän, -- Kristuksen tähden.
Hän ei voi tuolle pienelle heikolle olennolle panna rangaistusta
kannettavaksi.




KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Anne äiti.


Eikä rangaistusta kuulunut. Pieni, heikko olento kasvoi kuin
kukkanen, joka nupusta kehittyy kukaksi. Äitinsäkkin kukoisti samalla
tavalla, hän hellästi hoiteli ja vaali häntä päivät päästään. Hänen
kaltaisensa vaimous ja äitiys oli kuin luonnolle pystytettyjä
kunniapatsaita.

-- Kerran luulin olevani kirottu, sanoi hän miehelleen kerran heidän
onnellisimpinä hetkinään; -- mutta minulle on annettu rakkautta ja
uusi elämä, sentähden tiedän, ettei se voi niin olla. Täytänkö koko
olentosi, Gerald?

-- Koko olentoni! huudahti hän, -- suloinen, armas vaimoni!

-- Enkö jätä yhtään halua ja velvollisuutta täyttämättä, sinua
kohtaan rakkaani ja maailmaa ja inhimillistä kärsimystä kohtaan, jota
voin auttaa? Rukoilen Kristusta palavalla nöyryydellä, etten sitä
tekisi.

-- Hän on kuullut rukouksesi, vastasi puolisonsa hellästi
jumaloivalla katseella.

-- Ja tämä puhdas sielu, joka on annettu minulle siitä korkeammasta
maailmasta, jota emme tunne -- siinä ei ole tahraa; -- ja pieni,
inhimillinen ruumis, jossa se on eloon herännyt -- luuletko
Kristuksen tahtovan auttaa minua sulkemaan ne molemmat kyllin
korkeaan ja puhtaasen rakkauteen ja opettamaan inhimillistä
ruumista olemaan sielulleen kunniaksi? En tahdo opettaa heille
munkkilaista oman ruumiinsa ylenkatsetta; se on niin kaunis ja jalo
kappale ja niin voimakas iloksi. Varmaan ei Hän, joka loi sen --
omaksi kuvakseen -- voi tahtoa että se itseään ja omia ihmeitään
ylenkatsoisi, vaan että niitä kunnioitetaan ja niistä jalosti
iloitaan, että tunnetaan niiden ijät ja vaihettelevaisuudet, eikä
pidetä nuoruutta mielettömyytenä, miehuutta syntinä ja vanhuutta
hiljaisesti edistyvänä valmistumisena? Rukoilen suurta sydäntä ja
suurta viisautta ja vielä suurempaa voimaa voidakseni auttaa tätä
kaunista ihmisolentoa kasvamaan ja rakastamaan ja elämään.

Nämä ominaisuudet olivat hänelle synnynnäisiä, ja lepäsivät
salattuina hänessä kun hän pienenä lapsena makasi taistellen äiti
vainajansa ruumiin alla. Kesyttömällä nuoruusajallaan olivat ne
hitaasti kehittyneet, kun ne saivat niin huonoa ja sopimatonta
ravintoa; mutta hän tarvitsi vain elämän aurinkoa, jotta ne
kukoistaisivat ja hedelmää kantaisivat.

Hän ei antanut lapsilleen ainoastaan rakkautta -- sillä hän synnytti
vuosien kuluessa useita, kunnes hän oli neljän pojan ja kahden
tyttären äiti, ja lapsensa olivat yhtä voimakkaita ja kauniita kuin
hän itsekkin -- vaan hän antoi niille myös ainaista ajatustaan ja
osotti heidän inhimillisyydelleen senlaista kunnioitusta, että
he oppivat itseään ja kaikkia inhimillistä kunnioittamaan. He
rakastivat häntä yhtä intohimoisesti kuin isänsäkkin. He pitivät
häntä jaloimpana olentona. Hänen ihanuutensa, rajaton rakkautensa ja
totuudentuntonsa olivat heistä niin säteilevää katoomattomuutta kuin
tähdet taivaalla.

-- Miksi hän ei ole kuningatar? kysyi yksi nuoremmista pojista
oltuaan Lontoossa ja nähtyään hovin. -- Kuningatar ei ole niin kaunis
ja komea kuin hän, ja hän voisi niin hyvin kansaa hallita. Hän tekee
aina oikein eikä pelkää mitään.

Anne oli melkein aina hänen luonaan. Kauniissa turvapaikassaan
Camylotten linnassa oli hän elänyt ulkonaisilta tapahtumilta
häiritsemätöntä elämää. Lasten syntyminen tuotti hänelle suurta iloa.

-- Ole hänen äitinsä, oli herttuatar sanonut kohottaessaan peitettä
näyttääkseen hänelle käsivarrellaan lepäävää esikoistaan. -- Sinut
luotiin äidiksi, Anne.

-- Olisihan minulle silloin lapsiakin annettu, vastasi Anne.

-- Saat jakaa kanssani, sanoi herttuatar kohottaen häneen
madonnamaiset kasvonsa. -- Suutele minua, sisko -- ja suutele häntä
myöskin ja siunaa häntä. Elämäsi on ollut niin viatonta, että hänelle
on hyväksi, jotta sinä häntä rakastat ja vaalit.

Oli kaunista nähdä sitä taitavuutta, jolla hän koetti saada Annen
tuntemaan, että hän oli hänen äitiydestään osallinen. Hän jakoi
hänen kanssaan hellimmät huolensa ja velvollisuutensa. Yhdessä he
aamusilla pesivät ja pukivat lapsen. Se oli heille iso juhla, johon
hoitajattaret ainoastaan apulaisina saivat ottaa osaa. Joka päivä he
leikkivät ja nauroivat hänelle, suutelivat hänen pulskia pyöreitä
jäseniään, ihmettelivät miten ne kasvoivat, ihailivat hänen pieniä
ruusunkarvaisia jalkojaan ja hyväilivät häntä. Ja sitten he panivat
hänen nukkumaan ja Anne istui vieressä kun äitinsä imetti häntä,
kunnes pieni punainen suu hitaasti hellitti irti rinnasta.

Kun hän alkoi astua ja puhua, kantoi äitinsä hänet eräänä aamuna
Annen torniin, jotta yhdessä tavallisuuden mukaan saisivat
hänelle iloita. Oli kaunis näky kun hän voimakkaalla, pyöreällä
käsivarrellaan kantoi suurta vankkaa poikaa, kuin olisi hän ollut
kepeä ruusunen vain ja nähdä hänen nauraen ja leletellen riippuvan
hänen kaulassaan, suuret, ruskeat silmät loistavina ihastuksesta.

-- Hän on tullut tervehtimään sinua Anne, sanoi äitinsä. -- Hän
on pieni kohtelias kavaljeeri ja tietää meidän olevan kuuliaisia
orjattariaan. Hän tuli sanomaan sen uuden sanan, jonka minä olen
hänelle opettanut.

Hän laski hänet lattialle ja poika seisoi Annen polveen nojaten
ja viaton, viehättävä hymy paljasti uudet helmihampaansa. Äitinsä
polvistui hänen viereensä ja alkoi häntä hyväillen viekotella.

-- Kuka tuo on? kysyi hän sormellaan osottaen Annea ja ihastuttavan
levottoman näköisenä, että jos poika ei läksyään osaisikkaan. -- Mikä
hänen nimensä on? Äitin poika sanoo -- -- -- ja hän kuiskutti hiljaa
hänen korvaansa.

Lapsi katsoi Anneen hymyilevän viisastelevalla katseella ja sanoi
lapsellisella tavallaan:

-- Anne äi-äiti, ja ihastuksissaan taitavuudestaan alkoi hän tanssia
pienillä jaloillaan ja kertoi sitä moneen kertaan.

Klorinda nosti hänet Annen polvelle.

-- Kuuletko miksi hän sinua sanoo? sanoi hän. -- Hänen pieni
taipumaton kielensä ei vielä osaa sitä oikein sanoa, mutta hän sanoo
sen niin hyvin kuin voi. Se on Anne äiti, sanoo hän, -- se on Anne
äiti.

Ja he syleilivät toisiaan ja poika oli heidän keskessään, ja hän
syleili ja suuteli heitä yhtä aikaa kuin olisivat he olleet yksi
olento.

Jokaista vastasyntynyttä lasta suudeltiin ja syleiltiin samalla
tavalla, ja lapset syleilivät ja suutelivat heitä. Kaikki he
kutsuivat tuota lempeää naimatonta naista "Anne äidiksi" ja
rakastivat häntä, hän oli heidän leikkitoverinsa ja lapsellisella
tavallaan he suojelivat häntä.

Jokainen tunti saattoi siis Annen elämään runsaampaa sisältöä.
Hän oppi jumaloimaan, kun hän ennen oli vain rakastanut, sillä
jumaloiminen täytti todella hänen sielunsa. Kun hän entisyyttä
ajatteli luuli hän että epäilyksensä ja niiden syyt olivat vain
unelmia olleet. Tämä -- _tämä_ oli todellisuutta -- tämä elämä
kauneudessa ja rakkaudessa, jaloissa töissä, hellissä ystävyyden
osotuksissa ja lempeissä sanoissa. Tämä ihana nainen, joka puolisonsa
sydämessä hallitsi, lahjoitti hänelle kaiken elämän ja rakkauden
onnen, kuningattaren tavalla hallitsi hänen taloaan ja synnytti
hänelle kauniita lapsia, joita hän kasvatti erinomaisella hellyydellä
ja viisaudella.

Mutta Annen omat elinvoimat eivät koskaan olleet suuret, hän oli
tullut äitiinsä, joka nuorena kuoli elämän julman taakan musertamana,
ja hänellekkin se oli ollut vaikea ja hirmuinen. Hän ei ollut saanut
lujaa tahtoa, jolla olisi kyennyt kohtaloaan vastaan taistelemaan,
ei taitoa vaikeiden ongelmain ratkaisemiseen eikä voimaa niitä
mielestään karkoittamaan. Kun Osmonden herttuatar vuosi vuodelta
näytti tulevan kauniimmaksi ja pulskemmaksi, niin hänen sisarensa
heikko vartalo yhä heikkeni ja näytti kutistuvan ja vanhenevan.
Hänen kasvoihinsa tuli kummallinen väsyneen lempeyden ilme, ja
ystävällisiin raukeisin silmiin tuli melkein pyhimyksen kaltainen
katse. Paljon hän rukoili ja teki hyvää sekä pääkaupungissa että
maalla. Hän luki hartauskirjojaan ja kävi kirkossa, jossa hän
hartaasti kuunteli pitkiä, ikäviä saarnoja, joita hän hurskaalla
ihailulla ajatteli, kun muunlainen ajatustapa olisi ollut hänestä
jumalattomuutta. Yösydännäkin nousi hän rukoilemaan. Hän oli nöyrä
sielu, joka pelkäsi ja vapisi Jumalaansa.

-- Kun joskus öisin havahdun, sanoi solakka, kaunis Daphne tyttö
kerran äidilleen, -- niin näen Anne äitin polvistuneena rukoilevan
vuoteeni ääressä. Niin hän usein tekee meidän jokaisen luona.

-- Se tulee siitä kun hän on niin jumalaapelkääväinen ja rakastaa
meitä niin paljon, sanoi John poika jalolla säädyllisyydellä.
Osmonden suvussa ei ollut ennen niin kaunista ja pulskaa perillistä
ollut. Hän oli kaikkia ikäisiään pitempi ja ryhtinsä oli nuorekkaan
voimakas ja sulava.

Pääkaupungissa ja hovissa juteltiin näiden lasten erinomaisesta
kauneudesta ja kehittymisestä, niinkuin äidistäänkin ennen oli
puhuttu.

-- Olla senlaisen naisen puoliso ja senlaisten lasten isä on onni,
jota jokainen mies tahtoisi Jumalalta pyytää, sanottiin. -- Heidän
rakkautensa ei ole vuosien kuluessa laimennut ja lapset ovat sen
kukkasia.




KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Jeoffrey herran viimeiset hetket.


Tähän aikaan kuoli Jeoffrey herra ja hänen loppunsa oli senlainen,
kuin hänelle useasti oli ennustettu. Löytyi yksi ainoa, joka hänen
viimeisellä hetkellään voi hänelle lohdutusta antaa, se oli se
tytär, jonka nuoruuden hän niin huolettomalla kevytmielisyydellä oli
ohjannut turmion partaalle.

Kreivitär Dunstanwoldena oli hän häntä ihmetellyt, vaan Osmonden
herttuattarena hän herätti hänessä pelon sekaista kunnioitusta.
Hän ei koskaan voinut taivuttaa häntä tulemaan luokseen Lontoosen
tahi tiloilleen. -- Siellä on minulle aivan liiaksi suuremmoista,
teidän ylhäisyytenne, oli hänellä tapana sanoa; -- minä kun olen
vain maalaisherra, ja olen metsästellyt ja juonut ja elellyt niin
hurjasti, ettei minusta ole pääkaupungin keikarien joukkoon. Minun
täytyy päivällispöydässä juoda itseni juovuksiin, ja humalaisena
minusta ei ole herttuattaren pöydän kaunistukseksi. Mutta minkälainen
nainen sinusta on sukeutunut! sanoi hän sitten, tuijottaen häneen
ja päätään pudistaen. -- Minun täytyy ihmetellä joka kerta sinut
nähdessäni, kun muistan entisiä aikoja ja ettet kumminkaan kompastunut
etkä erehtynyt. Eräänä päivänä sanoi hän: -- Tultuasi Dunstanwolden
kanssa naimisiin kuulin John Oxonista oikein kauniin jutun -- että
hän ystäviensä kanssa kaupungissa oli pannut vedon -- hän kun aina
oli senlainen saakelin lavertelija -- että sinä tulisit hänen
omakseen, vaikka olitkin niin suurellinen. Ja kun hänen toverinsa
tiesivät minkälainen valehtelija hän oli, niin he sanoivat, että
ellei hän palatessaan heille näyttäisi sysimustaa, kuuden jalan
pituista hiuskiharaa, niin hän oli vetonsa menettänyt, sillä mitään
muuta todistusta he eivät uskoisi. Ja kun hän palasi ja sanoi,
että hänellä oli ollut senlainen kihara, mutta oli humalapäissään
piilottanut sen, eikä sitten sitä voinut löytää, niin he kovasti
ivasivat häntä ja ilvehtivät niin hänen kanssaan, jotta miekkoja
miteltiin ja verta vuoti. Mutta vaikka hän oli kaunis ja saatanan
viekas veijari, niin olit hänelle liian viisas. Ellet olisi ollut
niin teräväpäinen ja lujatahtoinen, niin et nyt, Klo, olisi Englannin
ylhäisin herttuatar ja sen kauniin nainen.

-- Ei, vastasi hän -- -- siihen aikaan -- -- mutta elkäämme siitä
puhuko! Minä tahtoisin sen muiston kokonaan haihduttaa!

Ajan pitkään kun juomingeissa ja irstaisuudessa kulutetut vuodet
alkoivat vaikuttaa suureen, voimakkaaseen ruumiisen, joka muutoin
olisi kestänyt seitsemänkymmentä vuotta ja enempikin, joi Jeoffrey
herra yhä enemmän ja eleli yhä hurjemmin, sillä hänen raa'at
huvituksensa alkoivat kadottaa ilostuttavan voimansa ja toisinaan hän
kovasti aikojaan ikävystyi.

-- Viina ei enää ole niin väkevää kuin ennen aikaan, mörisi hän, --
alkaa olla puute senlaisesta, joka todella huvittaisi. Hyvä Jumala,
kun kolmisenkymmentä vuotta takaperin oli hauskat päivät ja yöt!

Ponnistellessaan elvyttääkseen noita entisiä päiviä ja öitä,
vajosi hän yhä syvemmälle irstaisuuteen; ja eräänä iltana, kun hän
väsyttävän metsästyksen perästä istui päivällispöydässä vanhojen
toveriensa kera, kuuristui hän äkkiä tuijottamaan eräässä pimeässä
nurkassa seisovaa tyhjää tuolia. Kasvonsa lensivät tulipunaiseksi,
hän voihki ja äänensä korisi.

-- Mitä se on, Jeoff! huusi vanha Eldershave, puuttuen häntä
vapisevalla kädellä olkapäähän. -- Mitä se mies tuijottaa kuin
mieletön?

-- Jack, huusi Jeoffrey herra, jonka silmät näyttivät olevan
kuopistaan putoamaisillaan. -- Jack! Mitä sinä sanot? Minä en voi
kuulla.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ponnahti hän pystyyn huutaen ja
viuhtoen käsillään, kuin puolustellen jotakin vastaan.

-- Mene tiehesi! ulvoi hän. -- Sinähän olet vehreän homeen vallassa.
Missä olet ollut, kun noin homehduit? Mene tiehesi. Missä olet ollut?

Toverinsa syöksivät seisalleen kalpenevin kasvoin tuijottaen
häneen. Hän kiljui rajusti ja oudosti, repi tukkaansa, vaipui
alas tuolilleen ja tuijotti kauhistuneena eteensä tahi heittäytyi
kasvoilleen pöydälle ja nosti äkkiä päänsä jälleen ylös, ikäänkuin
hän ei kauhistuksessaan voisi olla nurkkaan katsomatta. Häntä oli
mahdoton rauhoittaa. Hän ulvoi ja otteli niiden kanssa, jotka
koettivat pidellä häntä. Hän vannoi Jack Oxonin seisovan nurkassa --
Jack Oxonin, joka nyt hitaasti hiipi lähemmä häntä, kasvot ja hienot
vaatteet aivan homeiset, ja hän viuhtoi rajusti käsillään ilmassa ja
kaatui vihdoin lattialle, ja vaahto kiehui suusta.

Vaivoin saivat he hänet huoneesensa kannetuksi, ja kaikkien
läsnäolijain yhdistyneet voimat tarvittiin estämään häntä itseään
lopettamasta. Päivän koittaessa seisoivat toverinsa hänen vuoteensa
ääressä vaatteet repaleiksi revittyinä, kasvot hien vallassa ja
silmät ammottaen selällään kauhusta. Tohtori, jota oli lähetty
hakemaan, mutta joka ei pitänyt kiirettä tulollaan, pudisti vain
päätään ja virnisti suutaan hänet nähdessään.

-- Hän on kuollut mies, sanoi hän; -- ihmettelen vain ettei se
jo ennen ole tapahtunut. Väkijuomat ja irstaisuudet ovat hänen
turmelleet ja sitä paitsi on hän jo vanhan puoleinen. Viettämänsä
elämä surmaa hänet. Ei ollut toivomistakaan, että toverinsa
jättäisivät kotinsa ja huvituksensa enemmäksi aikaa kuin yhdeksi
yöksi häntä hoidellakseen. Hän ei juuri ollut huvittava näky heille.

-- Saakelia, sanoi herra Chris Crowell, -- nähdä hänen viuhtovan
käsillään ja huutavan ja vaahtoa pureksivan on kylliksi saamaan
miehen loppuijäkseen raittiina elämään, ja hän kohotti väristen
olkapäitään.

-- Huh! sanoi hän, -- suokoon Jumala minulle paremman lopun. Hän
vääntelee kuin helvetin tulessa.

-- Maan päällä löytyy vain yksi ainoa ihminen, joka voi häntä
jollakin tavalla auttaa, sanoi Eldershawe. -- Ja se on kaunis Klo,
josta nyt on tullut herttuatar, mutta siitä huolimatta hän kyllä
tulee häntä hoitelemaan, sen minä vannon. Jo nuorena, kesyttömänä
tytön huitukkana hän osotti voivansa omata järkähtämätöntä ja
pelotonta ystävyyttä.

Neuvoteltuaan lähettivät he sanan hänelle, ja vähän ajaa kuluttua
pysähtyivätkin hänen vaununsa portaiden eteen. Siihen aikaan oli koko
talo kauhistuksen vallassa ja toivottomassa sekasorrossa. Naiset
hiipivät vavisten talon etäisimpiin sopukoihin, ja ne miehet, jotka
vain pääsivät, olivat lähteneet pelloille ja koiratarhaan työhön,
heillä kun ei ollut kyllin rohkeutta jäädä hullun isäntänsä ulvontaa
ja kiljumista kuulemaan.

Heti tultuaan meni herttuatar huoneesensa kammarineitsyensä
seuraamana, ja tuli sieltä ulos puettuna lujaan, siniseen
pellavapukuun, tukka huolellisesti sidottuna; valkoisista
käsistään oli hän ottanut kaikki muut koristukset paitsi leveän
vihkisormuksensa. Tämä yksinkertainen puku laski hänen komean
ryhtinsä ja voimansa vielä paremmin näkyviin, ja ne palvelijat, jotka
näkivät hänet ohitsekulkiessaan, tunsivat pelon sekaista kunnioitusta.

Hän ei tarvinnut opasta, hän seurasi vain noita kamalia ääniä, kunnes
hän tuli lukitulle ovelle, jonka takaa ne kuuluivat. Mahdottoman
suuressa, järjestämättömässä sängyssä makasi Jeoffrey herra, jäntevä,
karvainen ruumiinsa oli melkein alaston, hän käänteli ja viskautui
ja koetti kynsillään raastaa ruumistaan. Kahdella tallirengilllä oli
täysi työ pidellä häntä.

Herttuatar meni vuoteen ääreen ja laski valkoisen voimakkaan kätensä
vavahtelevalle olkapäälle.

-- Isä, sanoi hän niin selvällä, lujalla ja käskevällä äänellä,
että sen, noiden molempien miesten puheen mukaan, olisi luullut
kuolleenkin korvaan tunkevan. -- Isä, se on Klo!

Jeoffrey herra väänti päätään ja tuijotti häneen vyöryvin silmin ja
suu vaahdossa.

-- Kuka sanoo, että se on Klo? kiljui hän. -- Se on valhe! Hän oli
aina pahempi piru kuin kaikki muut, vaikka hän oli vain kaunis
tytönhetukka. Jackkaan ei häntä voittanut. Hän vain löi häntä ja
löisi häntä vieläkin. Se on valhe!

Koko tämän päivän ja yön esti herttuattaren luja, valkoinen käsi
häntä päätään halkaisemasta. Noiden molempain miesten voimat eivät
riittäneet, ja he huomasivat että hänen verestävät silmänsä silloin
tällöin pahimpien hurjuuden kohtausten aikana vilkuivat ylitseen
kumartuviin kauniisiin kasvoihin. "Klo" nimi oli hänen aivoissaan
herättänyt heikon kaiun.

Hän lähetti tallirengit lepäämään ja kutsui toisia heidän sijaansa;
mutta itse hän ei tahtonut jättää sijaansa vuoteen ääressä. Hänen
voimaansa ja rohkeuttaan ei mikään voinut lannistaa. Hän oli siellä
kun tohtori tuli takaisin ja tämän vastahakoinen, yrmeä käytös
muuttui kohta, nähdessään herttuattaren, jolla ruumiinmukaisessa
pellavapuvussaan oli sellainen ryhti.

-- Teidän ei olisi pitänyt jättää häntä, sanoi hän leppymättömästi,
-- vaikka kyllä itsekkin näen, ettei tässä suuresti voi auttaa.
Luulitteko hänen ylhäisyytensä ja minun suvaitsevan että hän saisi
tänne yksin kuolla, ellemme me olisi voineet tänne tulla?

Nuo sanat "hänen ylhäisyyteensä ja minun" asettivat asian aivan
toiseen valoon ja mitä lääkäritaito voi aikaan saada, se tehtiin.
Mutta lääkäri oli huolestunut herttuattaresta, joka ei suonut
itselleen ensinkään lepoa. Hänen jalo puolisonsa vihastuisi
oikeudella, jos hänen anettaisiin mainiota terveyttään vahingoittaa.

-- Hänen ylhäisyytensä tiesi miksi tänne tulin, ja miten minun tulisi
tehtäväni tehdä, vastasi herttuatar taipumattomasta -- Elleivät
valtioasiat olisi häntä estäneet, olisi hän täällä rinnallani.

Hän oli paikallaan toisenkin yön, joka oli pahempi ensimäistä --
puuskat kun muuttuivat yhä rajummaksi, sillä Jack seisoi vain parin
kyynärän päässä hänestä ojentaen vehreän, homeisen kätensä, josta
luut näkyivät lihan läpi, ja nauroi kamalasti.

Toistaan huikeampia huutoja kuului ja hän nosti ruumiinsa luokiksi,
joka oli pään ja jalkojen varassa, kunnes hän hervotonna ja väristen
vaipui vuoteelleen. Silloin herttuatar viittasi apulaisia menemään
pois. Hän istui vuoteen laidalla aivan lähellä isäänsä, molemmat
lujat kätensä hänen olkapäillään ja kumartuen katsomaan häntä
raivostuneisin kasvoihin, ikäänkuin tahtoisi hän ihmeellisellä
tahtonsa voimalla läpitunkea koko hänen olentonsa.

-- Isä, sanoi hän -- katso minuun. Sinä voit, jos tahdot. Katso
minuun. Silloin näet että se on Klo, -- ja hän auttaa sinua.

Hänen katseensa tunki isän katseeseen, ja vaikka tämän katse ensin
pyrki siitä irtaantumaan, niin hänen luja päättäväisyytensä esti
sen ja vihdoin hän kiinnitti sen tyttärensä kasvoihin. Hän vetäisi
syvästi ja melkein nyyhkyttäen henkeään ja makasi rauhassa häneen
tuijottaen.

-- Niin, sanoi hän, -- se on Klo! Se on Klo! Otsasta vuoti hiki ja
silmistä kyyneleet ja hän voivotteli kuin lapsi:

-- Klo, Klo, minä olen helvetissä!

Herttuatar laski kätensä hänen rinnalleen, halliten häntä silmillään
ja tahtonsa voimalla.

-- Ei, sanoi hän, -- sinä olet maan päällä ja omassa sängyssäsi ja
minä olen luonasi, enkä jätä sinua.

Hän viittasi uudestaan miehille, jotka ihmetellen tuijottivat häneen
ja näyttivät ilmassakin hänen ympärillään tuntevan sitä lumousvoimaa,
joka oli hulluuden karkottanut.

-- Se ei ollut pelkkä inhimillinen nainen, joka siinä istui, sanoivat
he jäljestä päin tovereilleen tallissa. -- Se oli jotakin enempää.
Jos paha olento olisi senlaisen tahdon omistanut, niin hiukset
olisivat pystyyn nousseet sitä nähdessä.

-- Menkää nyt, sanoi hän, ja lähettäkää palvelustytöt huonetta
siistimään.

Armeliaisuutta harjoittaessaan oli hän usein nähnyt viinahulluutta ja
kuolemaa tietääkseen isän voimain loppuneen ja kuoleman lähestyvän.
Hänen huoneensa ja vuoteensa järjestettiin, kaikki hänen ympärillään
siistittiin ja hänelle itselleen pantiin puhtaat liinavaatteet.
Kohta hänen silmänsä alkoivat kuoppiinsa painua ja iho muuttui
tuhkanharmajaksi, mutta yhä hän vain tuijotti tyttärensä kasvoihin.

-- Klo, sanoi hän vihdoin, -- jää luokseni! Klo, elä jätä minua!

-- En minä sinua jätä, vastasi hän. Hän nosti tuolin aivan hänen
vuoteensa ääreen ja puuttui hänen käteensä. Luisevana ja suuret
suonet paisuneina lepäsi se hänen hienojen sormiensa päällä, ja hän
silitteli sitä toisella kädellään. Jeoffrey herra hengitti raukeasti
ja kiireesti ja silmiin tuli tuskallinen ilme.

-- Mitä se on Klo? Mitä se on? kysyi hän.

-- Se on heikkoutta, sinä nukut kohta, vastasi hän rauhoittavasti.

-- Niin, sanoi hän taas melkein nyyhkyttäen. -- Se on ohitse nyt.

Hänen suuri vartalonsa oli kuin kutistunut, se näytti hupenevan
makuuvaatteisiin.

-- Mikä vuodenpäivä nyt on? hän kysyi.

-- Kymmenes päivä elokuuta, sai hän vastaukseksi.

-- Tänä päivänä, kuusikymmentäyhdeksän vuotta sitten, minä synnyin,
ja nyt se loppuu.

-- Ei, sanoi herttuatar, -- ei -- -- Jumalan avulla -- -- --

-- Kyllä se loppuu, sanoi hän taas. Jospa sentään olisi
kuusikymmentäyhdeksän vuotta jäljellä vielä. Semmoinen mies kun minä
kahdenkymmenen vanhana olin! Klo, minä en tahdo kuolla! Minä tahdon
elää -- -- elää -- -- elää ja olla nuori, voimakkailla jänteillä ja
raittiilla verellä. Kuusikymmentä yhdeksän vuotta -- -- ja ne ovat
kulutetut!

Hän puristi tyttärensä kättä ja katsoi häneen peljästyneen näköisenä.
Kaiken ikänsä oli hän ollut vain iso, voimakas miehenkoljo ja hän
oli nytkin vielä se sama, vaikka voimansa nyt oli kulunut ja hän
seisoi kuoleman portilla. Hän ei koskaan ollut ajatellut muita kuin
itseään -- hän ei ollut koskaan rakastanut toista olentoa paitsi
itseään -- ja nyt makasi hän viimeisillään, toivoen takaisin synnissä
kulutetuita vuosia.

-- Niitä ei kukaan voi minulle takaisin antaa, sanoi hän, -- et
sinäkään, Klo, joka olet niin väkevä. Ei kukaan -- ei kukaan! Osaatko
rukoilla Klo? kysyi hän käheällä äänellä.

-- En pappein tavalla, sanoi hän. -- Minä en usko senlaiseen
Jumalaan, joka ainoastaan kiitosta vaatii.

-- Mihin sinä sitten uskot?

-- Yhteen, joka tahtoo oikeutta harjoittaa ja vaatii, että sitä
harjoitetaan kaikkia luotujaan kohtaan ja että kaikki hänen kuvakseen
luodut sitä harjoittavat -- -- niin ja laupeutta myöskin -- -- mutta
aina ja ennen kaikkia oikeutta, sillä oikeus on korkein laupeus.

Kuka tuntee ihmissielun salaisuudet -- -- kuka ihmisjärjen
erhetykset? Yksin vanhurskas Jumala. Tässä miehessä, jonka sieluelämä
tuskin oli enemmän kehittynyt kuin eläimen, panivat tyttärensä
selvästi lausutut sanat nähtävästi kauan tukehdutetun ja unhotetun
tunteen väräjämään.

-- Klo, Klo! huusi hän kauhistuksessaan lujemmin puuttuen häneen,
-- mitä sinä tarkoitat? Näiden kuudenkymmenen ja yhdeksän vuoden
kuluessa en kertaakaan -- -- hän vieritti tuskallisesti päätään
edestakaisin tyynyllä.

Näiden kuudenkymmenen ja yhdeksän vuoden kuluessa hän ei ollut
oikeutta tehnyt yhdellekkään miehelle eikä laupeutta ainoallekkaan
naiselle, hän kun ei koskaan ajatellut mitään muuta kuin Jeoffrey
Wildairsiä; ja tämä totuus koitti nyt hämärästi hänen jo aikoja
sitten tylsistyneessä aivossaan.

-- Alas polvillesi, Klo! ohki hän -- alas polvillesi!

Kuolevien kasvojensa ilme oli niin kauhistava, että hän heti
heittäytyi polvilleen ja puristi hänen vapisevia käsiään omissaan
rintaansa vasten.

-- Sinä, joka loit hänet senlaiseksi kuin hän maailmaasi syntyi,
sanoi hän, -- ota sinä vastaan se, jolle elämän -- ja kuoleman
annoit. Osota hänelle tällä hetkellä, jonka sinä myöskin olet luonut,
ettet sinä ole kostoa vaativa ihminen, vaan se oikeus, joka on Jumala.

-- Silloin -- silloin -- ohki hän -- -- hän minut kadotukseen
tuomitsee!

Hän on sinut punnitseva, sanoi hän; -- ja minkä Hänen oma kätensä on
luonut, on hän erottava siitä, mikä oli omaa tietoista syntiäsi -- --
ja varmaan hän on sinua neuvova miten sen voit sovittaa.

-- Klo, huusi hän taas -- -- äitisi -- hän oli vain lapsi ja kuoli
yksinäisenä ja hyljättynä -- -- minä en tehnyt oikeutta hänelle! --
Daphne! Daphne! Ja koko ruumiinsa värisi peitteen alla ja kasvonsa
menivät yhä harmaammaksi.

-- Hän rakasti sinua kerran, sanoi Klorinda. -- Hän oli lempeä ja
hyvä eikä suinkaan unhottanut. Hän on sinulle laupeutta osottava.

-- Hän sai maata yksin siellä, mutisi hän, -- yksin ja kuolla.
Daphne, tyttöseni -- -- äänensä menehtyi epäselvään korinaan ja hän
makasi tuijottaen ja läähättäen.

Herttuatar istui hänen vieressään ja piteli hänen kättään. Hän ei
liikahtanut vaikka isänsä näytti nukahtavan. Parin tunnin kuluttua
liikahti sairas. Hän käänsi hitaasti päätään tyynyllä kunnes
katseensa lepäsi vuoteen vieressä istuvassa tyttäressään. Tuntui kuin
olisi hän herännyt häntä katsellakseen.

-- Klo! huudahti hän, ja vaikka äänensä oli vain kuiskaus, tuntui
siinä sekä ihmettelyä että raju kysymys -- Klo!

Mutta hän ei liikahtanut, hänen isot silmänsä kohtasivat häntä
lujalla katseella; ja heidän näin toisiaan katsellessa, oikasihe
hänen ruumiinsa ja silmäluomensa ummistuivat -- hän oli kuollut.




KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Annen kuolema.


Kymmenen onnellisen vuoden kuluttua kuoli Anne. Hän ei potenut kovaa
tautia, tuntui kuin olisi hänen elinvoimansa näiden onnellisten
vuosien kuluessa vähitellen murtunut. Hän kalpeni ja laihtui,
hänen lempeät silmänsä näyttivät suuremmilta ja niiden katse
muuttui yhä rukoilevammaksi. Eräänä kesäpäivänä heidän Camylottessa
oleskellessaan tuli Anne kukkatarhasta kädet ruusuja täynnä ja
istuutuessaan sisarensa viereen hänen arkihuoneessaan, meni hän
tainnoksiin ja ruusut putosivat hänen käsistään helmaan ja lattialle.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa katsoi hän oudosti Klorindaan, kuin
olisi sielunsa palannut takaisin jostakin etäisestä paikasta.

-- Anna kantaa minut vuoteelleni, sisko, sanoi hän. -- Tahtoisin
maata rauhassa. Minä en enää nouse.

Kasvoissaan oli niin outo, yliluonnollinen ilme, että herttuattaren
sydän seisattui, sillä sisällinen ääni sanoi hänelle, että loppu oli
tulossa.

He kantoivat hänet torniinsa ja laskivat hänen vuoteelleen. Silloin
vilahti hänen katseensa ympäri huonetta ja kiintyi sitten sisareen.

-- Tämä on valoisa, rauhallinen huone, sanoi hän. -- Ja ne rukoukset,
jotka täällä olen rukoillut, ovat tulleet kuulluiksi. Olen nähnyt
äitini tänään ja hän sanoi sen minulle.

-- Anne, Anne! huusi herttuatar, kumartuen hänen ylitsensä ja
pelästyneenä katsoen häntä kasvoihin; sillä vaikka sanansa kuuluivat
kuin houreelta niin katse oli kirkas ja selvä. Ja kumminkin -- --
Anne! Anne! Sinä hourailet, rakkaani, huusi herttuatar.

Anne hymyili oudosti ja herttaisesti. -- Kenties, sanoi hän. -- En
oikein tiedä, mutta minä olen hyvin onnellinen. Hän sanoi elämäni nyt
loppuvan, ja etten ole mitään vääryyttä tehnyt. Hänellä oli kauniit,
nuorekkaat kasvot, ja silmäpari, jotka näyttivät aina taivaan tähtiä
katselleen. Hän sanoi etten ole mitään vääryyttä tehnyt.

Herttuatar laski kasvonsa hänen tyynylleen kirkkaitten kyynelten
vuotaessa silmistään.

-- Vääryyttä! sanoi hän. -- Armain sisko! Sinä todellinen kristitty,
jos senlaista milloinkaan on ollut olemassa. Sinä olit niin heikko ja
minä niin väkevä, ja kumminkin tuntuu entisaikoja ajatellessani, kuin
olisin yksinkertaisuudestasi oppinut kaiken sen hyvän, joka tekee
minut kelvolliseksi vaimoksi ja äidiksi.

Tornin ikkunasta ja sitä kiertelevän muratin läpi näkyi kesäisen
taivaan kirkas sini ja kepeät valkoiset pilvenhattarat. Annen katse
viipyi siinä hellyydellä, kunnes hän taas puhui.

-- Kohta olen poissa, sanoi hän. -- Kaikki tämä on kohta takanani. Ja
minä tahtoisin sanoa sinulle, että rukoukseni on kuultu -- ja luulen
että sinunkin rukouksesi kuullaan.

Herttuatar itse vain tiesi mikä hänet pakotti polvistumaan. Se kai
oli noiden häneen kääntyneiden kuolevien, kirkastettujen kasvojen
ilme.

-- Anne! Anne! huudahti hän. -- Anne siskoni! Anne lasteni äiti! Sinä
olet sen tietänyt -- sinä olet sen tietänyt kaikki nämä vuodet ja
olet sen salassa pitänyt.

Kuninkaallinen pää vaipui alas ja kasvot piilottuivat peitteen
poimuihin.

-- Niin, sisko, sanoi Anne, kuin palaten takaisin maan päälle, -- ja
aivan ensi alusta. Löysin päiväkellon vierestä kirjeen -- -- arvasin
kaikki -- -- mutta minä rakastin sinua -- -- enkä voinut muuta tehdä
kuin suojella sinua. Monta päivää vahdin ruusutarhassa -- monta
päivää -- ja yötä -- Jumala minulle anteeksi antakoon -- ja yötä. Kun
tiesin kirjeen sinne piilotetuksi, oleilin siinä lähitienoilta, minä
kun tiesin että läsnäoloni karkottaisi muut. Ja kun sinä lähestyit
-- tahi hän -- hiivin piiloon ja odotin ruusupensaston takana --
jotta askeleita kuullessani voisin varottavan merkin antaa. Minä
olin vahtisotamiehesi, sisko, ja vahtiessani oli tapanani polvistua
rukoilemaan.

-- Vahtisotamieheni! puhkesi Klorinda sanomaan. -- Ja vaikka tiesit
kaikki, valvoit minua kuitenkin yöt ja päivät ja pyysit Jumalaa
armahtamaan mielettömyyttäni ja rajatonta ylimielisyyttäni! Ja hän
katsoi häneen ihmetellen ja nöyrästi, kuumain kyynelten valuessa
pitkin kasvoja.

-- Pyysin Jumalan armahtamista parhaastaan oman itseni takia, sisko,
sanoi hän. -- Kauan olin itsekkin siitä tietämätön -- olenhan niin
oppimaton -- mutta oi! minähän myöskin rakastin häntä! -- Minä
myöskin rakastin häntä! Toista miestä en ole elämässäni koskaan
rakastanut. Hän ei ansainnut kenenkään naisen rakkautta -- ja minä
olin liian alhainen, että hän silmäystäkään minuun heittäisi; mutta
minä olin nainen ja Jumala on meidät senlaisiksi luonut.

Klorinda puuttui lujasti hänen kylmään käteensä.

-- Suuri Jumala, huudahti hän, -- sinä rakastit häntä!

Anne liikahti tyynyllään ja läheni häntä voimattomasti ja hitaasti,
kunnes valkoiset huulensa olivat aivan sisaren korvan juurella.

-- Sinä yönä, läähätti hän, -- sinä yönä kun kannoit häntä --
sylissäsi --

Silloin toinen kauhistuen vavahti ja nosti päätään tuijottaen häneen
kivettyneillä kasvoilla.

-- Mitä! Mitä sanot! kiljasi hän.

-- Pimeitä portaita alas, jatkoi läähättävä ääni, -- etäisimpään
kellariin -- -- silloin olin vahdissa taas.

-- Olitko vahdissa -- sinäkö? änkytti herttuatar.

-- Palvelijain huoneisin vievällä portaalla -- -- jotta voisin estää
heitä -- jos he kuulisivat jotakin ääntä ja aukaseisivat oven -- --
että voisin heitä käännyttää ja sanoa -- että se olin minä.

Herttuatar kumartui häntä lähemmä silmät selällään ja kädet
suonenvedontapaisesti peitettä puristaen.

-- Anne, Anne, huusi hän, -- sinä tiesit mitä kamalaa esinettä --
tahdoin salata! Senkin sinä tiesit! Sinä tiesit hänen siellä olevan!

Anne makasi tyynyillään ja katseli muratin kiertelemistä torninsa
ikkunasta, sinitaivasta ja liiteleviä pilviä. Joukko valkeita
kyyhkysiä lenteli ikkunan edessä ja yksi istuutui leveälle
ikkunanlaudalle kuhertamaan. Kaikkialla oli lämpöä ja kesän suloista
lemua. Hänen ja puhtaan sinitaivaan välillä ei näyttänyt mitään
olevan, eikä mitään maallista ollut lähellä paitsi kyyhkysten
kuhertava ääni ja alhaalla olevasta kukkastarhasta kajahteleva lasten
nauru.

-- Olen haudan partaalla, sanoi hän, -- haudan partaalla, sisko,
ja minusta tuntuu, että sieluni on liian lähellä Jumalan puhdasta
oikeutta ihmisten tavalla pelätäkseni ja maailman tavalla
tuomitakseni. Hän sanoi ett'en mitään pahaa tehnyt. Niin, minä tiesin
sen.

-- Ja siitä syystä, että sen tiesit, huudahti sisar, -- tulit
luokseni sinä iltana!

-- Seisoakseni sen vieressä, jota salattiin ja voidakseni pitää muita
poissa. Kun olen senlainen heikko, arka olento -- --

-- Heikko! Heikko! huusi herttuatar vielä kuumempien kyynelten
vuotaessa, -- niin, minä olen uskaltanut sinua sanoa heikoksi, sinua,
jolla on rohkean jalopeuran sydän. Oi armas Anne -- heikko!

-- Se oli rakkautta, kuiskasi Anne. -- Rakkautesi oli voimakas ja
niin oli minunkin. Tuo toinen rakkaus ei ollut minua varten. Minä
tiesin että elämäni pitkä ikä kuluisi sitä paitsi -- oi, naisen ikä
kun on niin pitkä ellei rakkaus tule. Mutta sinä olit itse rakkaus,
ja minä jumaloin sinua ja sitä, ja sanoin itsekseni -- polvillani
pyytäen anteeksi antamusta -- että sinä saisit rakkautta tuntea
ellen minä saisikkaan. Ja kun olin senlainen epätäydellinen olento
raukka, niin mitäpä se teki jos annoinkin sieluni sinun edestäsi
-- ja onhan rakkaus niin suurta ja jaloa ja se hallitsee maailmaa.
Katsoppas, sisko, kyyhkysiä, katso miten ne tuolla ulkona lentelevät
sinitaivasta kohti -- ja hän sanoi etten tehnyt väärin.

Hänen kätensä oli kyynelistä kostea kun sisarensa polvistuen oli sitä
suudellut.

-- Sinä tiesit sen, sisko kultani, sinä tiesit sen! nyyhkytti hän.

-- Niin, minä tiesin sen kaikki, sanoi Anne, -- kuinka hän sinua
kiusasi ja saattoi mielettömäksi. Ja kun hän tuona muistettavana
päivänä tunkeutui kanssasi paneilisalonkiin, niin tiesin hänen
tulleen kuolettavaa iskua antamaan. Tuskan valtaamana odotin
huoneessani päätöstä ja kun sitä ei kuulunut, hiivin alas, rukoilin
että jollakin tavoin voisin teidät erottaa -- ja niin menin huoneesen!

-- Ja siellä -- mitä siellä näit? kysyi herttuatar vavisten. -- Kai
sinä jotakin näit, sillä ethän muutoin olisi tiennyt.

-- Niin, vastasi Anne, -- minä näin ja kuulin! ja rintansa kohosi
vaikeasti.

-- Kuulit! huudahti Klorinda. -- Laupias Jumala!

-- Huone oli tyhjä ja minä seisoin siinä yksin. Oli niin hiljaista,
että aloin pelätä -- hiljaisuus oli niin haudantapaista. Ja sitten
kuului ääni -- pitkä ohkiva hengenveto -- yksi ainoa vain -- ja
sitten --

Kamala muisto valloitti hänet niin, jotta vilun väreet puistivat
hänen ruumistaan.

-- Sitten kuulin jotakin putoavan, ja sohvan poimeiden alta näin --
kuolleen käden solahtavan lattialle, johon se jäi makaamaan sisäpuoli
ylöspäin kääntyneenä.

He kiersivät käsivartensa toistensa ympäri ja vaappuivat sillä
tavalla edes takaisin.

-- Mitä sitten teit? kysyi herttuatar rajulla kuiskauksella.

-- Rukoilin Jumalaa järkeäni varjelemaan -- polvistuin -- ja katsoin
sohvan alle. Työnsin kuolleen käden takaisin ja sanoin ääneensä
itselleni: 'Et saa pyörtyä, et saa pyörtyä, et saa pyörtyä --
Jumala auttakoon minua! Jumala auttakoon!' -- Ja minä näin! -- --
veripunaisen uurteen -- nurinkääntyneet silmät -- vaaleat
kiemurtelevat kiharat; tunsin voimaini herpovan ja vaivuin lattialle,
jossa tuokion aikaa makasin -- -- sillä minä tiesin tuon ohkimisen
olleen hänen viimeisen hengenvetonsa ja että käsi putosi lattialle
omasta painostaan.

-- Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala! kertoi Klorinda yhä uudelleen.

-- Kuinka se tapahtui -- kuinka se tapahtui? kysyi Anne vavahtaen ja
painautuen sisareen. -- Minä olen kovasti kärsinyt, heikko kun olen
-- ja minä olen rukoillut ja anonut! Jumala on oleva armollinen -- --
mutta minut se on musertanut kuoliaaksi, tuo tieto, ja ennenkuin
kuolen pyydän sinun kertomaan minulle kaikki, jotta Jumalan istuimen
edessä voisin totuutta puhua.

-- Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala! oihki Klorinda ja katsoi sisareen
kalmankalpeana ja silmät rajusti ammollaan kuin ahdistetulla
metsänotuksella.

-- Odota, odota! huusi hän äkillisellä kauhistuksella, sillä uusi
ajatus juolahti hänelle mieleen, jota hän kumma kyllä ei ennen ollut
ajatellut. -- Sinä luulet minun _murhanneen_ hänen?

Annen sisäänpainunutta rintaa pudistivat suonenvedontapaiset
nyyhkytykset, pitkin kuoppaisia poskia valuivat kyyneleet ja hänen
laihat kätensä puuttuivat rukoilevasti sisaren käsiin.

-- Kaikkina näinä vuosina en ole mitään tiennyt, nyyhkytti hän, --
en ole tiennyt mitään muuta, sisko, kuin että löysin hänet sieltä
kuolleena -- kuolleena -- hänet, jota niin vihasit ja pelkäsit.

Klorinda nojasi käsiään vuoteen laitaa vasten ja oikasihe, suurissa
silmissään ihmetyksen, rakkauden ja jumaloitsevan kunnioituksen
intohimoinen ilme.

-- Sinä luulit minun _murhanneen_ hänen ja rakastit minua kumminkin,
sanoi hän. -- Sinä luulit minun murhanneen hänen, ja kumminkin
suojelit minua ja teit minulle mahdolliseksi elää ja katua ja tuntea
rakkauden korkeinta onnea. Sinä luulit minun murhanneen hänet, ja
sinä osotit minulle kumminkin laupeutta. Nyt uskon Jumalaan, sillä
ainoastaan Jumala voi niin jalon sydämen luoda.

-- Etkö sinä -- sitä tehnyt? huudahti Anne läähättäen kohoutuen
kyynäspäilleen, ja silmissään taivaallisen tulen loisto. -- Oi armas
siskoni. -- Jesus Kristus olkoon kiitetty!

Herttuatar kohosi seisalleen ja seisoi siinä pitkänä ja pulskana
kädet levällään.

-- Minä luulen, että Jumala itse teki sen, sanoi hän, -- vaikka
minun käteni antoi iskun. Hän kiusasi ja haavoitti minua veriin
saakka ja kunnes olin mieletön vihasta. Hän syytti minua senlaisesta
kehnoudesta, josta ei kukaan nainen siedä tulla syytetyksi, ja teki
sen oman Geraldini nimessä, häneen vedoten. Ja silloin letkautin
ratsuruoskaani, mitään tietämättä ja mitään näkemättä, minä löin
vain kuin kuolemaan hätyytetty olento. Hän kaatui -- ja jäi siihen
makaamaan -- ja se oli tehty!

-- Vaan ei murhaamisen ajatuksella -- -- ainoastaan vihan vimmassa
ja kauheasta sattumuksesta -- kauheasta, kauheasta sattumuksesta. Ja
omasta tahdostasi eivät kätesi ole verellä tahratut, läähätti Anne
vaipuen takaisin vuoteelleen.

-- Vannon kalliit valat, sanoi Klorinda hampaittensa välistä, --
että ellen olisi rakastunut, ellei Gerald olisi ollut sieluni elämä
ja minä hänen, niin olisin seisonut suorana ja nauranut häntä ja
perkeleellisiä uhkauksiaan vasten silmiä. Olisinko pelännyt? Sinä
tunnet minun. Löytyikö maan päällä, tahi taivaassa tahi helvetissä
mitään, jota olisin pelännyt ennenkuin rakkaus voitti minut? Se
olis vain saattanut vereni kiehumaan ja pannut minut senlaisen
raivon vimmaan, joka kaikki uskaltaa. 'Kerro se?' olisin huutanut
hänelle. 'Kerro se koko maailmalle, katala hylky, jonka kehnouden
kaikki tietävät ja katso miten aion käyttäytyä, ja miten aion ajaa
kaupungin läpi pää pystyssä. Yhtä kopea kuin olin asettaessani
päähäni ruususeppeleen, yhtä kopeana olen nytkin oleva. Ja sinä saat
nähdä seuraukset!' Niin olisin sanonut ja olisin pysynyt siinä ja
siitä ylpeillyt. Mutta minä olin oppinut tuntemaan rakkauden enkä
jaksanut sitä kiusoittavaa ajatusta kestää, että Geraldini katsoisi
minua muuttuneilla katseilla ja ajattelisi, ettei hän saanut mitä
oikeudella voi vaatia. Minä olin aivan hurjistunut ja neuvoton. Hänen
kurjaa elämäänsä en hurjimmillanikaan ollessa aikonut lopettaa,
vaikka kyllä usein aioin itseni surmata; mutta kun kohtalo minun
käteni kautta rankaisi häntä, niin vannoin ettei hänen kuollut
ruumiinsa koko elämääni hävittäisi. Se ei saisi -- se ei saisi --
sillä kohtalo itse oli minut perikatoon tuominnut. Ja se makasi
siellä yöhön saakka; sillä minä olin itsekseni tuuminnut, että kun
olin naiseksi niin erinomaisen väkevä, niin kantaisin hänet sylissäni
etäisimpään kellarikomeroon, jonka olin käskenyt sulkea; ja sen minä
tein kun kaikki nukkuivat -- paitsi sinä, Anne parka -- paitsi sinä!
Ja sinne panin hänet sitten ja siellä hän vielä tänäkin päivänä on --
multaläjäksi muuttunut paha olento.

-- Se ei ollut murha, kuiskasi Anne. -- Se ei ollut murha. Hän katsoi
vavahtelevin silmin sisareen.

-- Ja kumminkin rakastin häntä kerran -- rakastin häntä vuosikausia,
sanoi hän yhä kuiskuttaen. -- Ja naisessa löytyy aina jonkinlaista
äidillistä tunnetta, sisarta pitelevää kättä pudistivat vilun väreet
-- -- sisko, minä -- -- minä näin hänet jälleen!

Herttuatar läheni häntä ja sammalsi: -- Jälleen!

-- En saanut rauhaa, jatkoi tuo raukeeva ääni.

-- Hän oli niin kehno, hän ei ansainnut rakkautta ja niin kaunis -- --
ja hän oli kuollut kenenkään tietämättä, ja ilman säälivän käden
kosketustakaan -- joka hänen huonoutensa takia olisi häntä säälinyt,
sillä se on todella surkuteltavaa kun kuolema tulee ennenkuin ihminen
katuu. Ja hänellä on niin kova, niin kova vuode kivillä.

Hampaansa loukuttivat ja kauhistuneella henkäyksellä, joka melkein
tuntui nyyhkytykseltä, laski herttuatar käsivartensa sisaren
ympärille ja veti hänet luokseen.

-- Armas Anne, kuiskasi hän, armas Anne -- -- toinnu -- sinä
hourailet!

-- En minä houraile, sanoi Anne. -- Se on totta, sisko. Näinä
kuluneina vuosina olen sen muistanut -- ja nähnyt joka ainoana yönä.
Sen jälkeisenä yönä kun sinä hänet sinne kannoit -- makasin ja
rukoilin sydänyöhön saakka, kun kaikki olivat syvän unen helmassa --
ja sitten hiivin minä alas -- paljain jaloin, ettei kukaan kuulisi
-- ja löysin vihdoin tien synkässä pimeydessä -- -- hapuilin pitkin
seiniä, kunnes löysin etimäisen oven -- -- silloin sytytin kynttelini
ja avasin sen.

-- Anne, huusi herttuatar, -- Anne, katso ulos ikkunasta kirkasta
sinitaivasta -- sinitaivasta, Anne! Mutta otsalle nousi kylmiä
hikipisaroita.

-- Hän makasi siellä haudassaan -- se oli semmoinen kiviseinäinen
musta soppi -- -- hänen vaaleat kiharansa kiemurtelivat sekasorrossa,
kuiskasi Anne, -- -- Uurre otsassa oli mustennut -- ja minusta näytti
ettei hän enää ivannut vain ikäänkuin tuijotti jotakin suurta ja
pelottavaa, joka häneltä kysyi jotakin. Polvistuin ja järjestin hänen
kiharansa ja panin kätensä hyvästi ja koetin silmäluomiakin sulkea,
mutta ne olivat kankeat ja näyttivät vain tuota kysyjää tuijottavan.
Ja kun olin häntä niin suuresti rakastanut, niin suutelin hänen
poskiraukkaansa, aivan kuin äitinsä olisi sitä suudellut, ettei
hänen täytyisi ulkona seistä, kun ei mukanaan tuonut ainoatakaan
lempeää ajatusta. Ja minä rukoilin, sisko -- minä rukoilin kaikesta
sydämmestäni hänen sieluparkansa puolesta. Jos hän elämänsä aikana
on tehnyt ainoankaan hyvän ja jalon työn, rukoilin, 'niin elä unhota
sitä, Herra, -- me ihmisraukat teemme niin vähän jaloja töitä -- oi
varmaan täytyy yhdenkin tulla luetuksi.'

Herttuattaren pää oli vaipunut sisaren rinnoille ja hän itki kuin
surun murtama pieni lapsi.

-- Oi sinä jalo ja urhea, säälivä, voimakas ja hyvä sielu! puhkesi
hän sanomaan. -- Sinä rakastit niinkuin Kristuskin rakasti ja hänen
on täytynyt rukouksesi kuulla. Kun niin palavasti rukoilit, niin hän
varmaan siinä löysi jotakin mihin armonsa kiinnittäisi.

Hän kohotti kyyneleiset kasvonsa ja laski kätensä ristiin kuin
rukoillakseen.

-- Ja minä -- minä, huusi hän, -- enkö minä ole hänen haudalleen
temppeliä rakentanut? Enkö minä ole koettanut elää puhdasta elämää
ja olla senlainen kuin Kristus on käskenyt meidän olla? Enkö ole
rakastanut ja säälinyt ja auttanut kärsiviä? Enkö ole hänelle
kauniita lapsia synnyttänyt, kasvattanut niitä rakkaudessa ja
opettanut niitä rakastamaan kaikkia Jumalan luotuja olentoja, jopa
sieluttomia eläimiäkin, koska nekin kärsivät niinkuin kaikki muut?
Olenko mitään tekemättä jättänyt? Oi, sisko, olen niin hartaasti
rukoillut, etten mitään tekemättä jättäisi. Vaikka en voinut
uskoakaan, että oli olemassa Yksi, joka, vaikka hän oli kaikkivoipa,
kumminkin voi olla niin säälimätön kuin hän joillekuille on, niin
rukoilin kumminkin Sitä -- joka varmaan on olemassa, vaikka emme
käsitä sitä -- että se opettaisi minua uskomaan johonkin suurempaan
kuin köyhään itsiööni, ja joka ei olisi tästä maailmasta. Sano se
Kristukselle, kun seisot hänen kasvojensa, edessä sano -- sano,
minä pyydän sinua! Anne, Anne, elä katsele niin oudosti ikkunasta
sinitaivasta, rakas sisko, katso minua.

Anne makasi näet vuoteellaan kummallisesti hymyillen. Näytti kuin
hymyilisi hän kyyhkysille, jotka sinitaivas taustana näyttivät niin
lumivalkoisilta. Sisarensa katseli häntä tuokion, sitten liikahti hän
kuin aikoisi hän kutsua sisään ulkona odottavia palvelijoita, mutta
vaikkei Anne katsettaan ikkunasta siirtänyt, niin hän hiljaa huusi
häntä.

-- Ei, jää tänne, kuiskasi hän. -- Minä kuolen -- -- seiso rauhassa
-- -- pysähdy.

Klorinda polvistui uudelleen ja pani suunsa aivan hänen korvansa
eteen. Tämä oli kuolema, eikä hän kumminkaan sitä pelännyt -- -- --
tämä sielu muutti toiseen maailmaan ja muuton hetkellä se hänestä
näytti niin valoisalta ja lempeältä, että hän voi tehdä sille
viimeisen kysymyksen -- suurimman ja painavimman -- tietäen sen jo
olevan niin lähellä Jumalaa, että sen vastaus rauhaa tuottaisi.

-- Anne, Anne, kuiskasi hän, -- täytyykö Geraldini saada se tietää?
Täytyykö -- täytyykö minun sanoa hänelle kaikki? Jos minun täytyy,
niin minä teen sen -- polvillani.

Kyyhkyset liitelivät alas sinitaivaalta ja istuivat ikkunalaudalle
kuhertamaan. -- Annen vastaus oli yhtä heikko kuin hengityksensäkkin
ja lempeät silmänsä loistivat ilosta siitä mitä hän näki, mutta muut
eivät nähneet.

-- Ei, kuiskasi hän. -- Elä sano hänelle mitään. Mitä varten se olisi
tarpeellista? Odota, ja anna Jumalan sanoa hänelle kaikki -- Hän,
joka ymmärtää.

Ja hänen heikko hengityksensä lakkasi ja hän makasi rauhassa,
silmät olivat auki ja hymyilivät kukille ja kyyhkysille, jotka
ikkunalaudalla hiljaa kuhertivat ja kuhertivat.

       *       *       *       *       *

Sisarensa herttuatar puki hänet viimeiseen lepoon ja koristi huoneen
-- ei yksikään toinen häntä liikuttanut. Ja hänen sitä tehdessään
tulvaili kultainen päiväpaiste tornikammariin, ja kyyhkyset
lentelivät yhä kuherrellen ikkunan edessä ikäänkuin ystävällisesti
puhellen siitä, joka huoneessa makasi.

Sitten tulivat lapset katsomaan häntä, sylet kukkasia ja lehtiä
täynnä. Heille oli kuolemasta kerrottu ainoastaan kauniita
ja valoisia asioita ja he kuvittelivat sitä kultaisen portin
avaamiseksi. He astuivat hiljaa huoneesen kuin konsaan kuningattaren
asuntoon ja sirottivat hiljaa ja hellästi kuiskaillen kukkasensa
hänen vuoteelleen, päänsä ympärille, rinnalle ja käsiinsä.

-- Hän lepää siinä kuin kukkasvuoteella ja hymyilee meille, sanoi
muuan lapsista. -- Hän on tullut kauniiksi kuin sinä, äiti, ja hänen
kasvonsa ovat kuin aamutähti.

-- Hän rakastaa meitä yhtä paljon kuin aina ennenkin, sanoi kaunis
Daphne. -- Hän ei koskaan herkiä meitä rakastamasta ja on aina oleva
suojelusenkelinämme. Nyt meillä on aina enkelimme.

Herttua oli ollut matkoilla, ja kun hän tuli kotia, vei Klorinda
hänet tornikammariin ja he seisoivat käsi kädessä katsellen Annen
rauhallisia kasvoja.

-- Gerald, sanoi herttuatar hellällä äänellään, -- hän hymyilee.

-- Niin, armaani, sanoi Osmonde, -- hän hymyilee kuin Jumalalle, joka
hänelle hymyilee -- hellä, uskollinen nainen!

Klorindan käsi puristi lujemmin hänen kättään ja toinen laskeutui
vavisten hänen olalleen. -- Kuinka hellä ja uskollinen, oma
Geraldini, tiedän vain minä. Hän on pyhimykseni -- -- armas
Anneni, jota rajuina, itsepäisinä nuoruuteni päivinä uskalsin niin
ylimielisesti kohdella. Gerald, hän tuntee kaikki minun syntini, ja
hän on tänä päivänä puhtaissa käsissään kantanut ne Jumalan eteen ja
rukoillut Häntä armahtamaan. Omia syntejä hänellä ei ollutkaan.

-- Ja sen tehtyään, armaani, makaa hän nyt siinä kukkainsa keskellä
ja hymyilee, vastasi Osmonde puuttuen hänen valkoiseen käteensä
painaakseen sitä rintaansa vasten.

       *       *       *       *       *

Hänen ruumiinsa uinaillessa pehmosen ruohon ja kukkasten alla, ja
hänen todellisen minuutensa mentyä Jumalan taivaasen, jonka iloja
hänen ruumiillinen olentonsa oli ikävöinnyt, jo ennenkuin hän tätä
ikävää tajusikaan, toi jokainen kuluva vuosi yhä täydellisempää onnea
niille, joita hän niin suuresti oli rakastanut. Sanottiin ettei
kukaan nainen ennen ollut tehnyt niin paljon hyviä töitä ja osottanut
niin lempeää ja jalomielistä viisautta kuin tämä ylhäinen herttuatar.
Ei kenenkään heikon tarvinnut vaaraa pelätä, kun hän auttoi
voimallaan; ei yksikään mies tai nainen, jota hän koetti pelastaa,
mennyt perikatoon; ei kukaan ollut ennen senlaisia tehtäviä itselleen
asettanut, mutta hän onnistui aina -- hänen tahtonsa oli niin luja,
hänen järkensä niin selvä ja terävä, hänen sydämensä niin todellisen
jalo. Kerjäläiset ja ruhtinaat, ylimykset ja palvelijat, kaikki
kunnioittivat häntä ja hänen puolisoansa yhtä paljon, ja kaikki
ihmettelivät heidän onneaan. Tuntui kuin olisivat he ymmärtäneet
elämän oikean tarkoituksen ja rakkauden todellista pyhänä pitämistä,
ja tätä he lapsilleenkin opettivat, jotka kunniakkaasti sukunsa
vanhaa nimeä kantoivat. Vanhoina he erosivat maasta auringon laskun
kaltaisessa jalossa rauhassa, ja heidän haudallaan olevaan tauluun on
piirretty seuraavat sanat:

"Tässä lepää puolisonsa vieressä puhtain ja jaloin nainen, jota
Jumala koskaan on rakastanut, mutta hänen siveän, herttaisen
elämänsä suuret ja lempeät teot eivät lepää, vaan elävät ja kantavat
satakertaisen hedelmän, niinkauan kuin maailma seisoo."








End of the Project Gutenberg EBook of Klorinda, by Frances Hodgson Burnett

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KLORINDA ***

***** This file should be named 49443-8.txt or 49443-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/9/4/4/49443/

Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.