Dolores parka : Andalusialainen kertomus

By Fernán Caballero and Selma Anttila

The Project Gutenberg eBook of Dolores parka
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Dolores parka
        Andalusialainen kertomus

Author: Fernán Caballero
        Selma Anttila

Release date: March 1, 2025 [eBook #75495]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1920

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DOLORES PARKA ***

language: Finnish




DOLORES PARKA!

Andalusialainen kertomus


Kirj.

FERNAN CABALLERO


Suomentanut

Selma Anttila





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1920.




I.


Mikään ei silmää ja sydäntä niin viehätä kuin nähdä maalaisia
illansuussa palaamassa vainioilta kotiinsa. Kukin ratsastaa aasillaan,
jota säännöllisesti seuraa iloisesti hyppivä tai laukkaava nuori varsa
ahkerasti nauttien lyhyttä nuoruuttaan, ikäänkuin ennustava vaisto
ilmaisisi sille, että tämä hilpeys, tämä riippumattomuus ja nämä
lystikkäät hypyt jäisivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi sen sumuisessa,
työteliäässä ja puutteista rikkaassa elämässä.

Maamies tuo hedelmillä ja vihanneksilla täytettyjä vasuja kotiin;
päällimmäisinä on korkeaksi röykkiöksi kasattuja tuoreita maissin
olkia, joiden on määrä joutua hänen uskollisen pitkäkorvaisen
työtoverinsa iltamuonaksi. Se kiirehtää hitaita askeliaan, heti kun
havaitsee lapset, jotka rientävät isää vastaan.

Jonoon liittyy vanha koira, ruma eikä kovin huolellisesti hoidettu,
mutta tyytyväinen ja uskollinen, joka pitää itseään myös perheeseen
kuuluvana; se ei vaihtaisi herransa antamaa leipäpalaa palatsin
ihanimpiinkaan herkkuihin. Siellä täällä nostaa joku isä nuorimpansa
maasta ja istuttaa eteensä aasin selkään, samalla kun isommat leikkivät
aasinvarsan kanssa ja juoksevat sen ympärillä.

Joku toinen isä laskeutuu itse maahan, istuttaa kookkaimman poikansa
aasin selkään ja ottaa nuorimman käsivarrelleen. Ja niin marssii kukin
eri ryhmä kotia kohti, missä hyvä äiti ja onnellinen puoliso heitä
odottaa...

Eräänä kauniina kesäiltana ratsasti vanha mies aasillaan lähellä
merta olevaa Rotan kylää kohti. Häntä seurasi kaksi kaunista solakkaa
nuorukaista, joilla oli ruskeat kasvot ja tumma tukka, kantaen olallaan
kuokkia ja lapioita.

Lähellä kotia he näkivät noin viisivuotiaan pojan rientävän vastaansa.
Hän veti mukaansa vieläkin pienempää tyttöstä, ollen aivan punainen
ponnistuksistaan, kun oli joudutettava vielä hoipertelevan pikku siskon
käyntiä.

Kulkue pysähtyi. Vanhempi nuorukaisista nosti pienokaiset, jotka olivat
hänen sisarensa lapsia, korkealle maasta, laskien toisen vanhan miehen
oikealle, toisen vasemmalle käsivarrelle. Tämän jälkeen aasi jatkoi
matkaansa, kehoitusta tarvitsematta, levollisesti kotitalolle, jonka
eteen se jäi seisomaan, vaikkei sen pitkiin korviin huudettu: »ptruu!»

Ennenkuin astumme tähän taloon, joka kuuluu vanhukselle, täytyy meidän
katsella sitä vähän tarkemmin ja tutustua sen asukkaihin.

Portista päästään suureen, kivettyyn pihaan. Oikealla on puutarha —
niin täynnä kukkia, pensaita ja köynnöksiä, ettei ensi silmäyksellä
siellä muuta huomaakaan. Vasemmalla havaitsee viiniköynnösten
muodostaman lehtimajan, jossa on joka puolella mahtavia rypäleitä.
Suoraan vastapäätä on asuinrakennus, jossa on ovia keittiöön,
asuinhuoneeseen, takapihaan ynnä tilkkivistä kyhätyille ullakkokamariin
vieville portaille.

Pääovesta oikealla on pieni asuinhuone ja makuukamari. Vasemmalla on
samanlaisia suojia; niihin liittyy muutamia pienempiä asuntoja, joihin
on käytävä pihalta.

Erillään hiljaisuudessa ja rauhaisessa yksinäisyydessä olevaan
tupaseen, jonka akkunat ovat takapihalle päin, pääsee keittiön kautta.

Se oli oivallinen, rauhaisa talo ja sisälsi niin paljon asukkaita kuin
siihen suinkin mahtui.

Omistaja, eno Mateo Lopez, piti talon koko vasenta puolta hallussaan
perheineen — siihen luettuna hänen tyttärensä Catalina, naimisissa
hevospaimenen kanssa ja niiden lasten äiti, joiden näimme rientävän
isoisää vastaan.

Ullakkokamari oli kuuden reaalin maksusta kuussa vuokrattu erään
onnettoman, merellä hukkuneen merimiehen sairaalle leskelle, jolla
ei ollut mieheltään muuta perintöä kuin kaksi lasta. Köyhä vaimo ei
koskaan jaksanut maksaa vuokraansa, ja eno Mateo varoi sitä häneltä
vaatimasta, pitäen kiinni perin järkevästä näkökannasta: »Ellei
köyhimmällä mitään ole, mistä hän sitten maksaisi?».

Keittiön viereisessä tuvassa asui, luostarien lakkautuksen jälkeen,
aivan ilmaiseksi muuan köyhä munkki; oikeanpuolinen huoneusto
oli kymmenestä reaalista vuokrattu eräälle _carabinerolle_ eli
tullisotamiehelle ja hänen vaimolleen. Nämä kaksi ihmistä olivat talon
ainoat maksavat vuokralaiset.

Carabinero oli kelpo mies nimeltä Canuto, joka merkitsee ruokoa;
eikä mikään nimi ole miehelleen paremmin sopinut: niin pitkä,
kankea ja ontto hän oli. Hän oli sotilas ja sellaisena aina ollut
totinen, arvokas ja harvasanainen; mutta siitä asti, kun hänestä
oli tullut carabinero, se on: hallituksen luottamusmies, oli hänen
vaitelias arvokkuutensa muuttunut marmoriksi — roomalaisen Caton
taipumattomuudeksi.

Herra Canuto, jolla ei syntymästään saakka liene milloinkaan ollut omaa
tahtoa, oli suurimmassa määrässä arka arvostaan, vaikkei tohtinutkaan
koskaan riisua liivejään ensin kysymättä vaimoltaan, mitkä toiset hän
ottaisi ylleen.

Viisikymmentä vuotta takaperin hän oli ollut terve ja vaalea, mutta
armoton aika ja viran vaivat eivät suvainneet jättää näistä molemmista
nuoruuden etuoikeuksista muuta jälkeä kuin hirmuiset viikset, jotka
olivat kuin kaksi pörhöistä luutaa!

Kuitenkin hänen vaimonsa väitti miehensä olleen liljaa valkoisemman ja
hamppua vaaleamman, vieläpä vakuutti, että nytkin voi hänen olalleen
kirjoittaa kuin paperilehdelle.

Pepa — se oli rouvan nimi — oli miestään paljoa nuorempi. Hän oli niitä
mallivaimoja, jotka tuovat miehelleen kallisarvoisimmat myötäjäiset,
mitä hän voi toivoa: rakkautta velvollisuudentuntoon yhtyneenä.
Sellaisilla vaimoilla on kyky johtaa miehiään riistämättä heidän
hyvää uskoaan, että juuri he, miehet, aina ovat oikeassa ja kaiken
paraiten ymmärtävät. Heillä on tuo äly, jolla miehiä ohjataan, niin
etteivät nämä tajua tarkoitusta — aivan kuin äidit kehtolauluilla
hellästi ja kuin leikkien uneen tuudittavat lapsia millään tavalla
heitä pakottamatta; tuo alistuvaisuus ja itsensäuhraaminen, joka
niin oivallisesti osaa omat uhrinsa salata, jottei sitä, joka ne
sälyttää, voi syyttää liikanaisista vaatimuksista; mutta ennen kaikkea
antautuvaisuus, itsensäkieltäminen ja vaatimattomuus — jollaiset
hyveet, ellei niiden alkuperää olisi niin kunnioitettava, helposti
voisivat näyttää naurettavilta, jos mies ei niitä ansaitse.

Herra Canuto avasi tuskin milloinkaan suutaan; ja siinä hän tekikin
aivan oikein. Mutta jos näin tapahtui, puhui hän lyhyesti, pontevasti
ja hieman oraakkelimaisen varmana siitä, että kaikki korvat olivat
yhtä tarkkaavaiset ja hyväntahtoiset kuin hänen vaimonsa. Eikä kelpo
carabineromme siinä erehtynytkään, ei ainakaan sen talon asukkaihin
nähden.




II


Luostaristaan karkoitettu köyhä munkki, jonka Lopezin hyvä perhe oli
ottanut hoitoonsa, oli nimeltään pater Nolasco, oikein kunnon mies.
Hän ei tosin liene ollut ruutia tai kirjapainotaitoa keksimässä eikä
myöskään ollut minkään aikakauskirjan avustaja, mutta hän tiesi, mitä
oli tiedettävä täyttääkseen oman säätynsä velvollisuudet. Mikäli
häneltä ehkä puuttui ulkonaista arvokkaisuutta, sen hän runsaasti
korvasi innollaan, kansan kielen, tapojen ja tottumusten tuntemisella,
niin ettei kukaan häntä paremmin sopinut sitä ohjaamaan kaikkeen
hyvään. Eikä hän myöskään pitänyt syntinä joskus huudahtaa aikuisille:
»carramba!» tai käyttää muuta voimasanaa, samoin kuin näpäyttää pieniä
nenälle. Kansa, joka vaistomaisen tarkasti näkee mikä on oikein, tiesi
varsin hyvin, että hyvä pater oli kunnon mies, ja rakasti ja kunnioitti
häntä, vaikka se tosin välistä nauroikin hänen omituisuuksilleen.

On olemassa kahta lajia nauraa, hyvin erilaisia, jopa aivan toistensa
vastakohtia: hyväntahtoinen ja pilkallinen nauru. Edellinen on lempeää,
hilpeätä ja viatonta; jälkimäinen katkeraa, ilkeätä ja ilotonta. Toinen
tulee terveestä sydämestä ja on kuin kirkkaan puron iloista solinaa;
toinen kumpuaa kovasta, katkeroittuneesta sydämestä ja pureutuu kiinni
aivan kuin jokin syövyttävä neste, polttaen ja hävittäen kaikki,
minkä kanssa joutuu kosketuksiin. Toinen somistautuu kukilla, toinen
pukeutuu okaisiin... Tarpeetonta kai on sanoa, että se nauru, jonka
hyvän paterimme omituisuudet aiheuttivat, ei ollut ilkeämielistä, vaan
hyväntahtoista laadultaan.

Pater Nolasco oli hiukan kuuro. Siitä oli toisinaan seurauksena, ettei
hän käsittänyt sanottua oikein, joten hänen vastauksensa eivät aina
sattuneet ihan kohdalleen. Koko maailmassa ei liene ollut ihmistä,
jolla olisi ollut niin vähän sappea, mutta se ei kuitenkaan estänyt
häntä olemasta aika lailla ovela, eikä hän niin vain antanut niiden,
joiden mieli teki, pistää itseään pussiin. Muutoin hän oli tavattoman
avomielinen ja totuudessa pysyvä eikä milloinkaan käyttänyt ylpeää tai
katkeraa tai muuten loukkaavaa puhetapaa, osaten kuitenkin pontevasti
huomauttaa, mitä piti vääränä ja moitittavana.

Ulkomuodoltaan muistutti pater Nolasco sellaista kautsunukkea, jota
on pitkinpäin venytetty. Hänen päänsä oli pitkä ja kapea; pitkä
oli nenäkin, pitkät posket, pitkät hampaat, käsivarret ja kädet,
pitkät jalat ja sääret. Siitä saakka, kun hänen oli täytynyt lähteä
luostarista, käytti hän — saatuaan avustusta eräältä Amerikasta
tulleelta hyväntekijältä, nimeltä Marcelino Toro — mustia ruudullisia
liivejä, takkia ja housuja, jotka pitkänä palvelusaikanaan ja
toimeliaan emännän alituisesta harjaamisesta olivat saaneet vahaliinan
kiillon.

Vaikka pater Nolascolla olikin jo enemmän kuin kuusikymmentä ikävuotta
niskoillaan, oli hän kuitenkin hyvin vilkas liikkeiltään, ja huolimatta
pienistä huonovointisuuksista, jotka hän paransi eräänlaisella
»teeksi» nimittämällään juomalla, hän saattoi iloita erinomaisesta
terveydestään, joka oli etusijassa hänen kohtuullisuutensa ja
ravintonsa yksinkertaisuuden ansiota.

Hänen hyväntekijänsä sisar, donna Braulia Toro, lahjoitti hänelle
joka kuukausi kaksi naulaa suklaatia, arvoltaan seitsemän — kahdeksan
reaalia. Tämä suklaati ja muutamat leipäviipaleet olivat hänen
joka-aamuinen suuruksensa. Hänen serkkunsa, rikas Gil Pinnones,
tyydytti hänen hernetarpeensa, koska hän opetti hänen pojilleen
messuamista; ja nämä herneet ynnä muutama unssi lihaa ja rasvaa, joita
sahanhoitaja lähetti hänelle palkkioksi kirjeiden kirjoittamisesta,
olivat hänen päivällisensä, joka kaikkina vuoden kolmenasatana
kuutenakymmenenä viitenä päivänä oli aina sama ja josta hän
illallisekseen vielä säästi lautasellisen keittoa, jotavastoin toinen
lautasellinen oli määrätty ullakkohuoneessa asuvalle leskelle.

Kaikkia vasta meidän valistuneella vuosisadallamme syntyneitä pater
Nolasco sinutteli. Kun hän kerran sovitti tuon sanasen »sinä» erääseen
lääkäriinkiin, joka nuoruudestaan huolimatta oli hyvin olevinaan,
muistutti tämä, että pater Nolascon uskalias tapa loukkasi ihmisarvoa.

»Ihmisarvoa!» toisti pater Nolasco. »Niinkuin joku siitä meidän
päivinämme välittäisi! Menkää tiehenne! Arvokkaita sanoja, mutta
arvottomia tekoja! Ja jos minä sinuttelen hengellistä isääni, pyhää
Franciscusta rukouksissani, pitäisikö minun sitten puhutella tuollaista
keltanokkaa, kuin sinä olet, 'armolliseksi herraksi'? Ha, haa! Mene
parantamaan kuumesairaitasi äläkä huoli opettaa minulle säädyllisyyttä!
Pitäisikö minun vielä tässä tutkia teidän uudenaikaisia tapojanne? Ei,
se on liian kovaa leipää vanhoille hampailleni. Ymmärrätkö?»

Mutta erityisesti kävi pater Nolasco ainaista sotaa köyhän lesken pojan
kanssa. Tämä oli rakastettava, kaunis ja hyvin vilkas, kahdentoista
vanha poika, josta kaikki paljon pitivät, mutta joka vastoin äitinsä
tahtoa pyrki merimieheksi. Ja leskivaimo, menetettyään miehensä
haaksirikossa, kauhistui sitä ajatustakin, että hänen poikansa menisi
merille; hän oli pyytänyt pater Nolascoa vieroittamaan poikaa tästä
suunnitelmasta. Mutta kaikki oli ollut turhaa.

Mitä enemmän pater ylisti mannermaan etuja ja levollisen elämän
suloja, sitä innokkaammin haaveili seikkailunhaluinen poika merielämän
vaaroista ja laajoista matkoista epävakaisilla aalloilla.

Ikäänkuin kostaakseen pojalle hänen itsepäisyydestään oli pater
Nolasco antanut hänelle haukkumanimen »Montevideo» — tiedämmehän, että
monen mielestä on matka Amerikaan samaa kuin laajat meriretket, ja
että Montevideon kaupunki on espanjalaisen nuorison mielestä etäisin
saavutettava päämäärä maan päällä.

»Sinäpä et saa mennä merille», sanoi hyväntahtoinen pater.

»Miksi en menisi, herra?» kysyi Tomasillo omituisen iloisesti ja
lempeästi hymyillen — se hymyily oli ominaista hänelle ja hänen
sisarelleen, ja siinä yhtyi ilo ja lempeämielisyys, niinkuin valo ja
lämpö yhtyvät auringonsäteessä.

»Koska meri on ihmisen vihollinen; ymmärrätkö?» vastasi pater. »Ja
koska isääsikin on kuolema merellä kohdannut; enkä minä käsitä, mistä
sinä, jukuripää, saat tuon rohkeutesi pyrkiä merille.»

»Entä teidän isänne, pater Nolasco, missä hän sitte kuoli?» kysyi
Tomasillo.

»Hän kuoli aivan levollisesti ja rauhassa vuoteessaan, sinä
nokkaviisas», tiuskasi pater.

»Mutta kuinka te siis uskallatte panna vuoteeseen nukkumaan, pater
Nolasco?» vastasi poika.

»Äläpäs latele minulle sellaisia ilveilijän puhetapoja, Tomasillo.
Tiedäthän hyvinkin, että kymmenestä merelle menneestä hukkuu yhdeksän
ja menee ilman rippiä ja synninpäästöä ijäisyyteen. Ja sinut, joka olet
paljoa pahempi kuin kukaan muu — sinut se onnettomuus varmasti kohtaa.
Jos sinä vaihdat maan mereen, on tuho sinulle paljoa pahempi, koska
muilla ei ole siinä mitään menetettävää. Minä sanon: sinulle, mutta
myös äitiparallesi, joka sinua rakastaa ja jonka vanhain päiväin turva
sinusta pitäisi tulla.»

»Mutta mihin minun pitäisi ruveta, pater Nolasco? Tahdotteko, että
taaskin samoin kuin kevään alussa alan juoksennella pitkin eno Mateon
vastakylvettyjä peltoja, — kattila kädessäni varpusia pelottelemassa?»

»No, mitä vaaraa siitä olisi?»

»Eipä mitään. Mutta juuri siksi en sitä viitsikään tehdä. Sillä minä
rakastan vaaraa, pater Nolasco!»

»Ole vaiti, sinä lentävä kala! Joka vaaraa hakee, se siihen hukkuu.
Minä olen puhunut serkulleni Gil Pinnonesille, ja hän ottaa sinut
sikopaimenekseen.»

»Sehän vielä puuttuisi! Mitä, minunko pitäisi paimentaa Gil Pinnonesin
sikoja? Paimentakoon itse!»

»Toisin sanoen: sinä et tahdo tehdä työtä, sinä maankiertäjä... Etkö
tahdo ruveta kunnon ihmiseksi ja auttaa äitiäsi? Sano, hirtehinen!»

»Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, tietysti! Mutta minä vain en rupea
nöyristelijäksi enkä tahdo kuin etana nukkua koko elämääni kotona. Jos
täytyy kuolla — olkoon menneeksi!... Mutta minä en kärsi, että minua
haukutaan tomaatinviljelijäksi.» [Rotalaisten haukkumanimi, siellä kun
viljeltiin tomaatteja.]

»Vai sillä tapaa, rakas Montevideo! Saadaanpa nähdä, etkö sinä sentään
mene serkku Gil Pinnonesin palvelukseen. Minäpä vien sinut sinne
itse. Ja jos teet, vastakynttä ja lähdet käpälämäkeen, talutan sinut
korvistasi takaisin. Muista se!... Olenhan niin moneen kertaan juossut
edestakaisin ja nähnyt paljon vaivaa toimittaakseni sinut jonnekin!
Luuletko sinä, veitikka, olevan niin helppoa päästä rikkaan serkkuni
Gil Pinnonesin sikopaimeneksi? Jo huomisaamuna astut uuteen toimeesi.»

Seuraa vana aamuna Tomasillo juoksi tiehensä ja hiipi erääseen laivaan,
josta häntä ei kukaan ihminen enää saanut poistumaan. Kun hän oli niin
soma, hauska ja toimelias, mieltyivät häneen kaikki, erittäinkin laivan
isäntä, joka siis piti hänet luonaan; ja jonkun ajan kuluttua hän nousi
_quarteronin_ arvoon, joka annetaan laivapojalle, kun oppiaika on jo
suoritettu, ja silloin hän saa neljänneksen oikean merimiehen palkasta.

»Montevideo», sanoi pater Nolasco Tomasillolle, kun tämä ensi kertaa
tuli kotona käymään, »sinä olet kuin Rapitan kuusenkävyt: kuusi,
seitsemän vuotta niitä pyöritellen hakataan, jotta niistä lähtisi
jotakin esille, ja ensimmäinen siemen, joka niistä kirpoaa, lentää
silmään».

»Pater Nolasco», vastasi Tomasillo, »vanhan sananlaskun mukaan on
olemassa kolme seikkaa, jotka ihmistä kasvattavat: tiedot, meri ja
kuninkaan hovi».




III.


Illallisen jälkeen kerääntyivät talon kaikki asukkaat oven edustalle,
paitsi köyhää leskeä, jonka sairaus ja työ kytkivät huoneeseensa.

Oikealla puolella istuivat penkillä pater Nolasco, herra Canuto, joka
ei tänä iltana ollut toimessaan, ja eno Mateo. Tämän viimemainitun
polvien välissä oli hänen tyttärensä lapsi, joka molemmin käsin nojasi
vaariinsa.

Vasemmanpuolisella penkillä istuivat Esteban, vanhempi niistä kahdesta
veljeksestä, joiden näimme palaavan kotiin vainiolta isänsä kanssa,
kahdenkymmenen ikäinen; sitten hänen veljensä Lorenzo, kahdeksantoista
vanha, ja Maria Dolores, köyhän lesken kaunis tytär, joka samoin kuin
hänen veljensäkin oli kaikkien talossa asuvien suuri lemmikki.

»Sellainen kunnon poika, se Tomasillo!» sanoi kerran eno Mateo.
»Hauskempi kuin fandango. Makuulta noustessaan ja levolle mennessään
hän aina laulaa livertää kuin leivonen.»

»Se on totta», vastasi täti Melchiora, hänen vaimonsa. »Mutta entä
Dolores — todellinen enkeli! Hän nousee ja panee maata kuin serafi,
aina ylistäen Jumalaa!»

Dolores oli nyt neljäntoista vanha, siinä iässä, jolloin nuoruus ja
lapsuus tekevät niin lujan liiton, että vuosien usein täytyy turvautua
kyynelten apuun erottaakseen ne toisistaan.

Täti Melchiora istui kynnyksellä, ja hänen vieressään lapsenlapsi,
joka oli laskenut päänsä muorin syliin, hellittämättä silti kädestään
viinirypälettä, ja niin hän oli nukahtanut kuin pikkuruinen Bakkuksen
palvelijatar.

Pepa, carabineron vaimo, ja lasten äiti Catalina olivat tuoneet sisältä
pari tuolia ja istuivat toisia vastapäätä, Catalina pitäen pienintä
lastaan sylissään.

»Luulen saavamme sadetta», sanoi carabinero. »Tuuli puhaltaa idästä, ja
se tietää tähän vuodenaikaan sadetta. Mitä te arvelette, eno Mateo?»

»Taidatte olla oikeassa», vastasi tämä. »Tänään on torstai, ja se on
sunnuntain tavoin merkkipäivä... Jos sellaisina päivinä aurinko laskee
hunnun taakse, niin ilma vaihtuu.»

»Tuletko mukaan, Lorenzo?» sanoi Esteban veljelleen, jota hän
sydämellisesti rakasti; »pojilla on kitara, ja silloin pitäisi saada
tanssia».

»En, en minä tule mukaan», vastasi Lorenzo, joka näytti olevan huonolla
tuulella.

»No sitten jäät tänne», vastasi Esteban; »sinä suutut kärpäsellekin
seinällä. Jää siis kotiin, jos se sinua enemmän huvittaa. Sinun naamasi
on aina sen näköinen kuin olisi koko maailma sinulle velkaa eikä kukaan
maksaisi. Mitä sinulta oikeastaan puuttuu?»

»Pääni on kipeä — varsinkin sinun viisaasta puheestasi.»

»Jos hampaasi kivistää, niin kisko se ulos ja heitä luotasi, neuvotaan
raamatussa.»

Ja Esteban poistui.

»Mikset mene mukaan?» kysyi Dolores.

»Koska mieluummin jään tänne.»

»Miksi?»

»En tiedä!»

»Sanonpa sinulle, että jos minä saisin mennä sinne, missä on soittoa ja
tanssia, en suinkaan tänne jäisi.»

»Etkö sittenkään, jos olisit koko päivän ollut kovassa työssä?»

»Vielä vai, sinä Laiska-Jaakko! Eivätkö ne toiset ole tehneet yhtä
kovasti työtä kuin sinäkin?»

»Ne toiset! Ne eivät mene sinne kitaran ja tanssin, vaan lemmittynsä
tähden.»

»Eikö sinulla ole lemmittyä, Lorenzo?»

»Ei ole!» vastasi nuori mies kiivaasti. »Näetkös, Dolores», jatkoi hän
hetken vaiettuaan, »minun täytyy sanoa sinulle eräs asia: jos kerran
rakastun, niin ainoastaan sinuun. Enkä koko elinikänäni tahdo ketään
muuta lemmitykseni kuin sinut.»

Dolores alkoi nauraa ääneen.

»Sinä naurat!» sanoi Lorenzo loukkaantuneena.

»Miksen minä nauraisi? Sinäkö minun sulhasekseni! Sellainen hassu
oikku!»

»Ei ollenkaan hassu. Kunhan vain olisinkin sinun sulhasesi, pitäisin
sinua kurissa, etkä silloin enää nauraisi kuin mikäkin Hullu-Hanna.»

»Minusta ei koskaan tule sinun lemmittyäsi», sanoi Dolores varmasti.

»Eikö?... No, saadaanpa vielä nähdä!... Sinun täytyy tulla omakseni,
vaikket tahtoisikaan.»

»En.»

»Tulet.»

»En, sanon minä.»

»Tulet, sanon minä.»

»En, en, en!» huusi tyttö puoleksi itkien.

Samassa kuultiin heleä, iloisesti laulava ääni.

»Se on meidän Thomas!» huudahti Dolores riemuiten ja riensi veljeään
vastaan.

»Hyvää iltaa, herrasväki!» virkkoi Thomas kantaen kalakoppaa.

»Jumala antakoon, poikaseni!»

»Täti Melchiora», sanoi Thomas ja jakoi melkein koko saaliinsa, »tässä
on teille punakala; tiedän, että keitätte siitä mielellänne lientä. Ja
tässä on teille, rouva Pepa, lohi. Pater Nolasco, ottakaa kaikki nämä
pikkukalat illalliseksenne.»

»Mitä, taasko palannut, Montevideo?» sanoi pater Nolasco. »Eipä kauan
kestänytkään. Sinä tulet nopeammin kuin huono uutinen.»

»Hyvä on, mutta ottakaa ensiksi kalaset talteen, pater», huusi
Tomasillo.

»En, en, minä en syö mitään muuta kuin keittoani; minun iälläni on
lihaliemi parempaa kuin kalakeitto.»

»Jumala sinulle palkitkoon, Tomasillo», sanoi täti Melchiora.

»Kiitoksia», lisäsi Pepa.

»Ei ansaitse», vastasi quarteroni; »veijari antaa enemmän kuin hänellä
on».

»Oletko ollut kaukana, Tomasillo?» kysyi eno Mateo.

»Hyvä Jumala, vain Gibraltarissa saakka, englantilaisten lujassa
linnoituksessa!»

»Mitä, Englannissako asti?» huusi Catalina.

»Ei, rakkaani: Gibraltar on suuri kalliolohkare, joka sijaitsee
Espanjassa, mutta kuuluu englantilaisille. Se on ihan kuin sanoisitte:
tämä minun käteni kuuluu teille. Eikö totta, pater Nonasco?»

»Poika», sanoi täti Melchiora, »olenhan jo sata kertaa sinua
varoittanut vääntelemästä kunnianarvoisan paterin nimeä».

»Cadizissa sanotaan Nonasco, ja he ovat niin hienoja ihmisiä. Eikö
totta, herra Canuto?»

Kun vakava ja vaitelias carabinero ei voinut olla vastaamatta tähän
suoraan kysymykseen, sanoi hän juhlallisesti:

»Siellä ei sanota Nonasco.»

»Näetkös?»

»Mutta ei myöskään Nolasco.»

»Siinä kuulette!»

»Cadizissa sanotaan Nonato.»

»Mitä herra Canuto sanoo, se on aina totta, sillä hän on oppineempi
kuin Seneca», vakuutti Catalina.

»Herrainen aika! Ja mikä ihminen se Seneca on?» kysyi quarteroni.

»Mistä minä tiedän?» vastasi kysytty. »Luultavasti asianajaja.»

»Pater Nonasco», huusi nuori merimies, »voiko teidän
korkea-arvoisuutenne sanoa meille, kuka on Seneca?»

»Rebekkako?» kysyi pater, joka ei oikein kuullut; »hän oli paimen
Betlehemin maassa».

»Sitä en nyt kysy!» jatkoi Tomasillo. »Kuka on Seneca, Seneca?»

»Sitä en tiedä», vastasi pater rehellisesti. »Sennimistä pyhimystä ei
ole minun kalenterissani eikä marttyyrihistoriassa.»

»Herra Canuto», pyysi Tomasillo väsymättä, »tyydyttäkää te
uteliaisuuteni ja sanokaa, kuka Seneca on. Se mies alkaa kiinnittää
huomiotani.»

»Seneca», vastasi carabinero perin arvokkaasti, »on viisas
turkkilainen, joka johtaa ja tukee kuningastaan aivan kuin paavi
meillä».

»Kas vain, sitä en tiennyt», sanoi hänen rouvansa, »vaikka aina olen
kuullut, että turkkilaiset ovat viisasta ja oppinutta väkeä».

»Niin, pitääpä niiden olla aika lailla viisaita, koska osaavat pistää
naisensa lukkojen taakse», huomautti eno Mateo; »eikö niin, pater
Nolasco?»

»Ymmärrettävästi», vastasi tämä. »Sievä vaimo, suljettu ovi. Mutta
meidän päivinämme he ovat notkeampia kuin savu, joka kaikkialla keksii
rakosen, mistä pujahtaa ulos.»

»Kuulehan, quarteroni», jatkoi eno Mateo, »oletko koskaan siellä
merellä nähnyt sireenejä?»

»En, en koskaan. Te kai tarkoitatte haikaloja tai delfiinejä, eno
Mateo?»

»Mitä vielä, delfiinejä», sekaantui täti Melchiora puheeseen. »Sireeni
oli häpeämätön tyttö, joka kuljeskeli merenrannalla ja ihastutti
itseensä merimiehiä kauniilla ulkomuodollaan ja ihanalla laulullaan,
kunnes hänen isänsä hänet kirosi ja manasi kalaksi. Ja niin kävikin:
hänestä tuli puoleksi kala, puoleksi hän pysyi naisena. Häpeissään
hän syöksyi mereen, missä yhä houkuttelee miehiä turmioon kauniilla
laulullaan.»

»Etkö sinä sitä tiennyt, Tomasillo, että kun delfiinit hyppivät ja
sireenit laulavat, tietää se myrskyä ja haaksirikkoa?»

»En, rouva, en ole koskaan muuta kuullut kuin lokkien kirkunaa. Se
sireeni, josta te puhutte, on kai jokin muu kala muissa merissä.
Mutta nyt minun täytyy joutua äidin luo sanomaan, että huomenna menen
fregattilaivaan — sellaiseen fregattiin, joka on linnan kokoinen.»

»Poika, ja minne se lähtee?» huusivat kaikki.

»Kauas Amerikaan!»

»Mitä hän sanoo?» kysyi pater Nolasco, joka ei oikein käsittänyt.

Eno Mateo selitti hänelle asian.

»Enkö aina ole sitä sanonut!» huusi hyvä pater. »Intiaan, Montevideoon!
Häneltä ei saa rauhaa ennenkuin on siellä saakka, se hirtehinen.
Ajatelkaas vain, hän ei tahtonut ruveta rikkaan Gil Pinnonesin
sikopaimeneksi; mieluummin hän menee kalojen ruuaksi.»

»Jättää hyvän maa-äidin pahan meri-äitipuolen tähden!» jatkoi täti
Melchiora.

»Ei sillä mitään ansaitse, jos täällä kotona karhunnahalla makaa. Ja
minä tahdon ansaita paljon rahaa ja aivan pian, jotta äitiparkani saisi
suruttomat vanhuudenpäivät», vastasi quarteroni.

»Tomasillo», sanoi eno Mateo, »ken yhdessä vuodessa pyrkii rikkaaksi,
joutuu jo puolessa vuodessa hirteen».

»Hyvä jumala», huudahti Dolores itkien, »rakas veli, älä mene sinne
kaukaisille merille, sinne monien kristittyjen hautoihin».

»Ole huoleti, siskoseni, minä palaan kyllä kotiin ja varmasti, niinkuin
herra Marcelino, paljon kultaa mukanani. Äidille minä tuon tuliaisiksi
sokerikeon makeudeksi hänen teehensä; sinulle papukaijan ja pater
Nolascolle neekeripojan auttamaan häntä messussa.»

»Jätä sinä minut rauhaan neekeripojiltasi», vastasi pater, »äläkä
unohda: ken vaaraa hakee, se vaaraan hukkuu.

Mutta eihän näihin tuulihattuihin pysty Jumala eikä mikään.»

»Pater Nolasco, maine ja raha kuuluvat sille, joka osaa niitä hankkia.»

»Ja jos siinä puuhassa menetät henkesi tai terveytesi? Entä jollet
ollenkaan palaisi kotiin?»

»Minä palaan, herra, minä palaan terveydestä ja kultamöhkäleistä
paksuna, ja se se vasta on oikeata terveyttä», vastasi poika veikeästi
mennessään sisälle äidin luokse.




IV.


Mikään ei voinut vieroittaa toimintakuluista ja päättäväistä poikaa
yrityksestään, ei ystävien varoittelut enempää kuin äidin ja sisaren
pyynnöt ja kyyneleet.

»Rohkea rokan syö», vastasi hän...

Ja Thomas meni laivaan ja purjehti pois.

Eikä mikään sivellin voi värittää äitiparan surua, ei mitkään sanat
sitä kuvailla. Entisyyden surun ja nykyisyyden ja tulevaisuuden
alituisen huolen vaiheilla kuihtui hänen elämänsä vähitellen aivan kuin
tammi, johon salama on iskenyt ja jonka juuria mato jäytää.

Niin vierähti vuosi.

Silloin astui köyhän lesken asuntoon eräänä päivänä vanha merimies,
joka oli ollut hänen miesvainajansa ystävä. Hän toi kirjeen. Se oli
Thomaan sanelema ja useinmainitussa Montevideossa päivätty.

Kirje uhkui hyvää mielialaa. Poika kertoi matkustaneensa ihanasti
kuin kuningas, olevansa niin terve ja hyvinvoipa kuin kala vedessä ja
kasvaneensa puoli kyynärää, luvaten palata samalla laivalla, jolla
kotoa oli lähtenyt, saman kapteenin mukana, joka piti paljon hänestä.

Tästä hetkestä saakka ei leski yhtään päivää ollut menemättä alas meren
rannalle silmäilemään mittaamatonta, taivaansinistä merenlakeutta, eikö
siellä keksisi laivaa kuin helmirenkaan ympäröimää timanttia, joka
toisi kotiin hänen poikansa. Toiset koettivat häntä estellä näistä
käynneistä, jotka olivat vaarallisia hänen heikolle terveydelleen;
mutta turhaan. Jos todellisuus riistää kaiken onnen, takertuu sydän
johonkin kuvitteluun, siitä enää luopumatta, eläen enää vain siinä,
häipyen siihen kokonaan...

Päivät, aallot ja pilvet kiitivät ohitse — Thomasta ei vain kuulunut
kotiin...

Oli ilta päiväntasauksen aikaan. Kuuma, säteilevä kesä oli jo
loppumaisillaan jättäen maan kuivaksi ja uupuneeksi. Kaukaa
läheni jo ankara, kylmä talvi elävöittääkseen sen myrskyillään ja
hedelmöittääkseen sadekuuroillaan. Se ilmoitti tulostaan rajulla
ukonilmalla, joka pani kaikki kuohuksiin ja pelkäämään.

Onnellinen se perhe, joka sellaisina myrskyiltoina on täysilukuisena
koolla kotilieden ympärillä ja Jumalaa kiitettyään tästä hyvästä
työstä ja kädet ristiinliitettyään rukoilee niitäkin ajatellen, jotka
avuttomina ovat vaaralle ja hädälle alttiina.

Köyhälle leskelle ei ollut sellaista onnea suotu. Se, joka oli hänelle
kaikki kaikessa täällä maan päällä, oli kaukana merillä. Jokainen
mereltä tuleva tuulenpuuska puristi häneltä viimeisetkin kyynelet
silmistä niinkuin puista viimeiset lehdet ja nosti hänen sydämessään
tuskan aallot, aivan kuin se meren syvyyksistä kohotti aallot korkeiksi
vuoriksi.

Tässä hirmuisessa levottomuuden tilassa hän oli viettänyt koko yön.
Seuraa vana aamuna hänen oli mahdoton nousta vuoteeltaan. Tytär oli
tuonut hänelle lautasellisen keittoa, jonka pater Nolasco joka päivä
hänelle säästi niukasta ateriastaan, ja lähti sitten erään rikkaan
leipurinrouvan vehnää korjaamaan.

Köyhä vaimo ehti tuskin havaita olevansa yksin, kun ei enää jaksanut
hillitä levottomuuttaan; hän nousi vuoteesta ja meni alas meren
rannalle.

Ken ei ole vavahdellen ihastuksesta katsellut valtameren suurenmoista
näytelmää, kun myrsky ja vuoksi samalla kertaa vyöryvät rantaa
kohti, kun valtavat aallot murtuvat toisiaan vasten ja väreillen
kohottavat jättiläispäitään? Ken ei silloin ole luullut näkevänsä
paisuvain nousuvesijoukkojen vapisevan vimmasta ja ken ei ole ollut
kuulevinaan niiden syvyyksistä ärtyneen pedon ulvontaa? Ken ei ole
vavissut katsellessaan tämän hirmuisen voiman vaikutuksia, joita
ei maan päällä mikään voi vastustaa? Ken ei ole aallon rannalla
pirstaantuessa ja toisen vielä uhkaavamman sitä seuratessa ajatellut
satumaista Hydraa, jonka poikkihakatut päät virkosivat uudestaan eloon
yhä lukuisampina?... Taivaanranta oli kuin sademuurin tukkima, ja tämä
sade, joka yhä taisteli tuulen kanssa, muodosti poikkijuovia, joiden
taakse Cadiz ja sen valotorni hävisivät, ikäänkuin myrskyn voimakas
käsi olisi tahtonut sammuttaa sen pois suurelta maailmankartalta.
Pilvien keveä lento ja ilmava hahmo oli aikoja sitten vaihtunut;
raskaasti ja nopeasti niinkuin kaikki putoava ne painuivat alemmaksi.

Vaimo-parka seisoi rannalla myrskyn edestakaisin riipomana, ja
vaivainen puku liehui hurjasti hänen laihtuneen ruumiinsa ympärillä.

Hän katseli kauas merelle, mutta ei nähnyt muuta kuin luonnon
jättiläismäistä, villiä riehumista, johon kaikki elollinen näytti
hävinneen kuin rajumyrskyn pois pyyhkäisemänä. Ja kuitenkin raihnainen
nainen kesti! Ikäänkuin äidinrakkaus olisi viimeisiäkin voimiaan
jännittänyt! Liikkumatta kuin maahan juurtuneena hän seisoi paikallaan,
katse yhä kiintyneenä äärettömiin vesiulappoihin, luullen jokaista
kuohuvaa harjaa aallon huipulla satamaan pyrkivän laivan valkoiseksi
purjeeksi...



Saman päivän iltana astui herra Canuto hyvin kiireesti asuntoonsa.
Huomattuaan vaimonsa menneen ulos, hän tuli hyvin tyytymättömän
näköiseksi. Hän käveli useampia kertoja levottomana edestakaisin.
Sitten hän pysähtyi, raapi korvallistaan ja murisi maltittomana.

»Mikä teitä vaivaa, herra Canuto?» kysyi täti Melchiora.

»Vaivaa... vaivaa! Se tässä vaivaa, että minulle on sattunut suuri
ikävyys», vastasi carabinero.

»Hyvä Jumala, mikä? Ettehän te ole niitä, jotka joutuvat suunniltaan
pikkuseikkojen vuoksi.»

»Hm... asian laita on niin, että olen rannalta tavannut kuolleen
naisen.»

»Jesus, Maaria!... Murhattuko?»

»Ei, rouva naapuritar... ihan säällisesti ja laillisesti luonnollisen
kuoleman korjaamana... mutta sehän ei pahinta olisikaan...
Kiusallisinta tässä asiassa on se, että se nainen on naapurimme Tomasa.»

»Jumalan pyhä äiti! Mitä te puhutte, Canuto!?»

»Totta... suoraan sanoen, täti Melchiora. Mutta sekään ei vielä olisi
kaikkein pahinta, ellei minun täytyisi lähettää asiasta ilmoitusta.»

»Eihän se mitään merkitse», vastasi hänen emäntänsä alkaen itkeä.

»Ja kuitenkin se merkitsee hyvin paljon! Te kai luulette, että
sellainen kirjallinen ilmoitus on kuin mikäkin pannukakku, jonka voi
laatia sen pitemmittä mutkitta? Eikä Pepa ole kotona!... No, sehän
tässä vielä puuttui!» lisäsi carabinero nähdessään koko perheen ja
naapurittarien kerääntyvän paikalle itkemään ja valittamaan. »Laatikoon
joku ilmoituksen tällaisessa melussa korkealle esivallalle... Harvoin
minä suuni avaan, ja kuitenkin saan heti aina katua sen tehtyäni!...
Canuto, vanha lörpöttelijä, etkö voinut pitää kiinni suutasi? Etkö
tiedä, että vaiteliaan suun on pidettävä salassa yleisestikin tunnettu
asia?»

Onneksi tuli hänen vaimonsa samassa kotiin. Carabinero pyysi häneltä
avainta, astui kamariinsa ja lukitsi oven sepittääkseen ilmoituksen
korkealle esivallalle.

»Sille vaimo-paralle», sanoi täti Melchiora, »on tämä oikea onni, kun
on päässyt kärsimyksistään. Ja kun hän eläissään oli pyhä ja marttyyri,
on hän taivaassa varmaan saanut hyvän paikan. Onnellinen!»

»Niin, kuolema oli Tomasa-paralle hyvätyö», sanoi Catalina. »Ero
pojasta oli hänen suurin tuskansa. Enimmin surkuteltava tässä
tapauksessa on hänen tytärparkansa.»

»Rouva Pepa», virkkoi eräs naapurivaimoista, »kun te aina olette niin
paljon pitänyt Doloresista eikä itsellänne ole lapsia — voisitte kai
ottaa hänet omaksenne».

Tämä kaunis ja ihmisystävällinen aikomus oli hyvällä Pepalla jo
ollutkin; mutta kun hän ei voinut päättää sitä omin päin eikä myöskään
tahtonut ilmiantaa hyvää tahtoaan, jottei voitaisi syyttää hänen
miestään, ellei siitä kuitenkaan mitään tulisi, vastasi hän:

»Minä kyllä autan häntä kaikessa, missä vain voin, mutta vierasten
lasten omaksi ottaminen on oikeastaan rikkaitten ja ylhäisten
velvollisuus, ja mitä vapaaehtoisemmin se tapahtuu, sitä suurempi on
vastuu.»

»Ja kenen on ilmoitettava Dolores raukalle hänen äitinsä kuolema?»
kysyi Catalina.

»Se on pater Nolascon tehtävä, kun hän tulee kirkosta kotiin», sanoi
hänen äitinsä. »Vaikeina hetkinä voi aina turvautua hyviin patereihin.»

Pepa oli mennyt tupaansa ja tapasi siellä miehensä juuri pistämässä
kuoreen vaivaloisesti kyhäämäänsä kertomusta minkä jälkeen hän poistui
toimittaakseen sen erikoisella lähetillä Puerto de Santa Marian
tuomarille, jonka piiriin Rota kuului.

»Tiedättekö, mistä juuri puhuimme?» sanoi hyvä Melchiora Canutolle
heti hänet tavattuaan; »puhuimme siitä, että Jumala antaisi apuaan
tälle lapsiparalle, joka nyt jäi orvoksi ja turvattomaksi, ja että te
tahtoisitte olla tämä tuki, sillä Pepa rakastaa Doloresia yli kaiken».

»Ja mitä Pepa siihen sanoo?» kysyi carabinero.

»Hänen mielestään on rikkaiden ja ylhäisten velvollisuus ottaa
vieraiden lapsia hoitoonsa; mutta jos te tahtoisitte —»

»Minäkö tahtoisin!» huusi Canuto silmät suurina. »Olenko minä miljoonan
omistaja taikka kreivi, että minä voisin niinkuin mikäkin kuningatar
kasvattaa isättömiä ja äidittömiä orpoja? Tosiaankin, täti Melchiora,
teillä on mielipiteitä — mielipiteitä —»

Ja näin sanoen carabinero astui perin julmistuneen näköisenä
huoneeseensa.

»Voi, Canuto, eikö se vaimo-parka enää hengittänyt vähääkään, kun hänet
löysit?» kysyi Pepa mieheltään itkien.

»Hän oli niin kuollut kuin olisi kolme kokonaista päivää rannalla
maannut, ja nouseva vuoksi huuhteli jo hänen jalkojansa.»

»Voi raukkaa, voi raukkaa! Olisipa hän edes nähnyt sinut kerran vielä
ennen kuolemaansa — sinut, joka aina olit hänelle niin ystävällinen!»

»Se on kyllä totta, eukko!»

»Jospa edes olisit saanut keventää hänen viimeisiä hetkiään ja sanoa
hänelle: kuolkaa vain levollisena ja rauhassa; minä otan tyttärenne
hoivaani ja sanon Pepalle, että hänen täytyy pitää huolta Doloresista
kuin omasta tyttärestään!»

»Hyvin puhut, eukko!» vastasi carabinero, jonka kasvojen hurjat ilmeet
olivat muuttuneet lempeiksi, kun hän näki vaimonsa itkevän.

»Kuinka surullista, rakas ukko, ettei sinulla enää ollut aikaa
toteuttaa tuota hyvää työtä, joka on niin kokonaan sydämesi kaltaista.»

»Mutta, vaimo, etkö ole itse sanonut Melchioralle, että vain rikkaiden
ja ylhäisten velvollisuuksiin kuuluu kasvattaa suuriksi muitten
ihmisten lapsia?»

»Tietysti, ja niin sanon vieläkin. Mutta minä en ole sanonut, että
sellaista tehtävää karttaisin; myöskin pidän silmäini edessä Jumalan
käskyä, joka sanoo: 'Auttakaa toinen toistanne!'... Niin, vielä
enemmänkin: minä voin vakuuttaa sinulle iloitsevani, jos niin tekisit;
sillä tiedäthän aina toivoneeni tytärtä itselleni; eikä Jumala ole
meille ainoatakaan lahjoittanut luultavasti sentähden, että hän on
määrännyt meille tämän onnettoman lapsen.»

»No, olkoon. Onhan se minustakin hyvin tehty, Pepa; eikä vielä ole
myöhäistäkään... Niinpä niin, se on mielestäni kaunis ajatus sinun
puoleltasi; tyttö auttaa sinua taloudessa, niin että sinulle tulee
hiukan helpompi olo.»

»Älä tee sitä sen vuoksi, Canuto, vaan tee se kristillisestä
rakkaudesta. Se, joka tekee muille hyvää, tekee sillä myös itselleen
hyvän työn... Jos nyt olisin sinun sijassasi, kultaseni, pitäisin
huolta siitä, että vainaja viedään kirkkoon ja lasketaan siellä
juhlallisesti paareille siunattujen kynttiläin ympäröimänä; sillä eihän
vaimo-paralla ole ketään, joka sen kunnolleen tekisi.»

Carabinero painoi vahaliinalla päällystetyn virkalakin jälleen
päähänsä, meni pihalle ja sanoi hyvin arvokkaasti täti Melchioralle:

»Täti Melchiora, minä otan tytön hoitooni, sillä Jumala on sanonut:
'Auttakaa toinen toistanne'. Ja sitten hän voi hiukan auttaa Pepaani
taloudessa.»

»Ja minä kun luulin, ettei hän tahtonut!» vastasi hyvä rouva ihmeissään.

»Minä olen, rouva Melchiora, herra omassa talossani, eikä Pepallani ole
muuta tahtoa paitsi minun — ymmärrätte kai?»

Ylväästi näin sanottuaan Canuto astui hitaasti ja kuninkaanmarssin
tahdissa tiehensä.

Juuri silloin saapui pater Nolasco. Naiset kertoivat hänelle kiireesti,
mitä oli tapahtunut.

Pater Nolascolla oli sellainen levollisuus ja tasapaino, joka on
lääkärillä ihmisten ruumiillisia tuskia nähdessään ja papilla
sielullisten kärsimysten todistajina niin arvaamattoman tärkeä.
Henkisesti etevissä luonteissa johtuu tämä levollisuus suuresta
tahdonlujuudesta ja harvinaisesta sielunjaloudesta, jotavastoin
arki-ihmiset saavat sen tottumuksen kautta surullisessa toimessaan;
mutta kummassakin tapauksessa sillä on erittäin suuri arvo ja
hyväätekevä vaikutus.

»Jumalan tahto tapahtukoon!» sanoi hyvä pater saatuaan kaikki kuulla;
»tänään sinä, huomenna minä. Sitä tietä on meidän kaikkien vaeltaminen.
Se ei ollut onnettomuus, että kuolema hänet yllätti, vaan se, että hän
kuoli ilman sakramenttia kuin maurilainen. Mutta vaimo-parka oli aina
moitteeton vaelluksessaan eikä hänen tarvinnut pelätä Jumalan tuomiota.»

Nyt kuultiin Doloresin tulevan. Hän palasi leipojattaren luota, missä
oli ollut vehnää korjaamassa. Iloisesti laulaen hän läheni taloa.

»Jumala suokoon hyvää iltaa! Antakaa kättä, pater Nolasco», puhui hän
sisään astuen.

Samassa silmänräpäyksessä hän kohotti katseensa ja näki ullakkokamarin
oven olevan lukitun.

»Entä äitini?» kysyi hän. »Lieneekö hän mennyt ulos?»

Tyttö katseli hiukan hämmästyneenä pihaan kerääntyneitä naisia: he
vastasivat vain kyynelillä.

»Mutta — mutta mitä sitten on tapahtunut?» kysyi hän huohottavalla
äänellä.

Kukaan ei vastannut.

Silloin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä, pidätti hengityksen ja
uhkasi tukehuttaa.

»Äitini! Äitini! Missä on äitini?» huusi hän vihdoin.

»Äitisi on siellä, missä kaikki toivoisimme olevamme», puhui pater
Nolasco. »Emme voi mitään muuta tehdä kuin jättää hänen sielunsa
Jumalan haltuun; tee sinä samoin hyvän tyttären ja hurskaan kristityn
tavoin. Kaikki muu loukkaisi pyhää esimerkkiä, jonka Vapahtaja meille
antoi.»

Dolores päästi rajun huudon ja kiirehti ylös portaita.

Catalina ja Pepa seurasivat häntä, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja
sanoivat:

»Hän ei ole täällä, rakas Dolores, hän ei ole täällä!»

»Ei ole täällä!» huusi orpo-raukka aivan suunniltaan.

»Hän ei ole täällä!... Missä hän sitten on?»

»Kirkossa.»

Tyttö vapautti itsensä käsistä, jotka tahtoivat häntä pidättää, ja
syöksyi alas kadulle.

Catalina ja Pepa riensivät hänen jälkeensä.

»Älkää minua pidättäkö! Älkää estäkö!» huusi tyttöparka, yrittäen
vapautua. »Tahdon nähdä hänet, tahdon nähdä rakkaan äitini!»

»Älä mene pois! Minä, sinun rippi-isäsi, kiellän sinua poistumasta»,
sanoi pater Nolasco lähestyen häntä. »Tahdotko saada koko kylän
kuohuksiin ja kirkossa herättää huomiota?... Mitä siitä on, että nyt
menet hänen luokseen?... Tule, tyttöni, rauhoitu; kaikkein meidän on
kuoltava, ja kuolema pelottaa vain pahoja.»

Dolores vaipui kovasti itkien ja nyyhkyttäen Pepan ja Catalinan
syliin. Molemmat naiset veivät hänet pois ja panivat hänet jälkimäisen
vuoteeseen. Pian palasi kedolta kotiin myös isä Mateo molempien
poikiensa kanssa, joille Melchiora oli lähettänyt sanan. He olivat kuin
kivettyneet. He lähenivät vuodetta, jossa Dolores makasi yhä vielä
sydäntäsärkevästi itkien:

»Minä tahdon mennä äitini luokse! Antakaa minun mennä äidin luo! Tahdon
nähdä hänet! Kun hän on haudattu, en häntä enää saa nähdä! Kellä on
oikeutta pidättää minua poissa hänen luotaan?... Äitini on yksin, ihan
yksin kirkossa... vain neljä kynttilää ympärillään; hän kuulee vain
tuulen suhinaa, joka akkunoita helistää! Ketään muuta vartijaa ei hänen
luonaan ole kuin huuhkain kirkontornissa! Äiti... äiti! Minä tahdon
nähdä äitini!»

»Rauhoitu, Dolores; minä menen valvomaan äitisi luokse», sanoi Lorenzo.

»Ja minä myös», lisäsi Esteban.

»Jumala ja pyhä neitsyt palkitkoot teidän hyvän työnne», vastasi
Dolores uudestaan kyyneliin puhjeten.

Sitten näytti levollisempi mieliala hänet vallanneen; epätoivon
purkaukset eivät enää uusiintuneet, uupuneena ja liikkumatta hän vaipui
päänaluselle.

Neljännestunnin kuluttua hän jälleen äkkiä kohosi istualle ja molempia
käsiään sydäntään vasten painaen sanoi tuskallisesti huoaten:

»Mihin minä nyt joudun?»

»Sinä tulet nyt minun lapsekseni», sanoi Pepa sulkien hänet syliinsä.
»Me kaksi tahdomme aina pysyä yhdessä. Vaikka oletkin kadottanut
äitisi, olen minä hänen sijassaan, tyttäreni.»

Dolores kietoi käsivartensa Pepan kaulaan intohimoisen kiitollisena,
voimatta tunnettaan kuitenkaan ilmaista muuten kuin kyynelissä.




V.


Oli keskiyö. Kylässä vallitsevaa syvää hiljaisuutta keskeytti vain
tahdikas, selvästi kuuluva merenaaltojen loiske, kun nousuvesi paiskasi
niitä kiviä ja kallioita vasten. Kuu valoi kylmää, kalpeaa hohdettaan,
lauhana ja väräjävänä kaikkialla leviten kuin etäisen äänen kaiku; ja
kylä olisi ollut kuin pysähtynyt kellonkoneisto, ellei kukko tavantakaa
olisi äkkiä kajahuttanut kolmea räikeätä vahtihuutoaan.

Eno Mateon talon pihalla nojasi muuan nuori mies akkunan ristikkoon.
Sen takana näkyivät nuoren tytön kasvot. Kuuvalo, joka valaisi
somia kasvoja, näytti selvästi niillä päilyvän surumielisen ilmeen.
Katsellessaan näitä levollisia, lujia piirteitä olisi voinut sanoa
näkevänsä kuvan mietiskelystä, joka muistellen tuskallista entisyyttä
samalla syventyi surulliseen tulevaisuuteen.

Nuorukaisen kasvoilla oli sitävastoin sellainen hilpeä, tarmokas ilme,
joka on ominainen toiminnan miehelle — luja, tulinen katse, jollaisen
tapaa voimakkaiden intohimojen vallitsemilla ihmisillä, ja hänen korkea
otsansa viittasi luonteeseen, joka ei koskaan taivu ja joka halveksii
ja uhmaa kaikkia esteitä.

»Enkö ole sinulle aina sanonut?» puhui nuori mies, »enkö ole
ennustanut, että sinusta kuitenkin tulisi minun lemmittyni? Mitä minä
tahdon, se myös tapahtuu minun tahtoni voimasta! Ei se sinua ollenkaan
auttanut, että nauroit ja suutuit!»

»Silloin olin vielä lapsi, Lorenzo», vastasi tyttö.

»Silloin!... Se kuulostaa siltä kuin siitä olisi kulunut kokonainen
vuosisata, mutta siitähän on vain kolme vuotta.»

»En tiedä, kuinka pitkä aika siitä on; tiedän vain sen, että olen
lakannut olemasta lapsi, ja että sinä olet tehnyt jotakin, jolla olet
voittanut sydämeni, — jolla olisit voittanut sata sydäntä, jos minulla
olisi niin monta.»

»Minä en kärsi, että rakastat minua kiitollisuudesta, Dolores, —
sellainen rakkaus on kuin velanmaksua eikä lahja, joka annetaan.»

»Jos se vesi, jota juot, sammuttaa janosi, mitä sinä välität lähteestä,
josta se virtaa?»

»Siitä välitän hyvinkin paljon: minun täytyy tietää, mitä se on
laadultaan.»

»Se on laadultaan hyvää, Lorenzo!»

»Senkin pitää ensin ilmaantua; vielä ei minulla ole siitä mitään
todistetta. En voi sille mitään, mutta vielä en usko, että sinä
rakastat minua.»

»Miksi et, sinä häijy ihminen?»

»Siksi, että sinä olet aina suruissasi — sehän todistaa, ettei minun
rakkauteni tuota sinulle riemua.»

»Kuulehan, Lorenzo: se rakkaus, joka karkoittaa kaikki muut tunteet,
ei ole hyvää metallia; ja se sydän, joka helposti unohtaa, ei voi olla
rakkaudessakaan luja.»

»Ei se todista metallin hyvyyttä, Dolores, jos unohtaa nykyisyyden
ajatellakseen vain menneisyyttä. Sinä elät vain muistoissasi, ne ovat
sinun ainoat ilosi — mutta niiden sijassa olisivat toiveesi, jos minua
rakastaisit.»

»Suokoon Jumala, että voisin muistoistani hävittää sen kuvan, joka
alituisesti nousee eteeni! Siinä kuvassa näen rakkaan äitini yksin
ja hyljättynä kamppailemassa kuoleman kanssa kovalla ja kylmällä
merenrannalla, kuulematta mitään muuta ääntä kuin aaltojen kohinaa,
jotka joka hetki tulivat häntä yhä lähemmäksi... Oi, hän on varmaankin
pelosta kuollut, eikä niin paljon ruumiillisten tuskien vuoksi!...
Ja minä olin kaukana hänestä!... Ja sain hänet nähdä vasta hänen
kuoltuaan!... Ne kaksi haavaa, Lorenzo, eivät vieläkään tahdo
arpeutua... Kaikista omaisistani on minulla vain rakas veljeni
jäljellä, ja vain Jumala tietää, onko meri, joka ei saanut anastaa
äitiparkaani, kostanut ottamalla pojan saaliikseen niinkuin ennen isän!
Kuinka siis voisin olla iloinen ja unohtaa?»

»Mutta tällä tavallahan ei kukaan — koska meillä kaikilla on surtavia
vainajia — voisi lakata suremasta!»

»Se on totta», sanoi Dolores huoaten.

»No, sanoppas minulle, tyttöseni, ketä varten Jumala on värit luonut?»

»Lapsia, lintuja ja kukkia varten, Lorenzo», vastasi nuori tyttö
nojaten otsaansa ristikkoon.

»Dolores» sanoi Lorenzo katkerana, »ken niin paljon rakastaa kuolleita
ja poissa olevia, sillä voi olla vain hiukkasen tunteita eläviä
kohtaan».

»Siinä sinä erehdyt, Lorenzo. Sama aurinko, joka suo elämän
kypressille, antaa sen myöskin ruusulle. Mutta usko minua, sinun
epäilysi tulee vielä olemaan sappena myrkyttämässä sinun ja minun
elämäni.»

»Epäilyjä pelkää vain se, jolla on itsessään jotakin moittimista.»

»Minä en sitä pelkää, vaan häpeän sellaista — niinkuin kunniallinen
mies häpeää, jos häntä pidetään salakuljettajana.»

»Tiedätkö, minkä vuoksi? Sen vuoksi, että monet, olematta itse
salakuljettajia, ovat hartaasti heidän kanssaan yhteisissä puuhissa.»

»Ja kuulunko minä heihin?» kysyi Dolores lempeästi nuhdellen.

»No, naiset!» vastasi Lorenzo vältellen. »Tunnetko sananpartta:
kitkerä suola saadaan merestä ja suuri tuska naisista? Tänään he ovat
uskollisia, huomenna kavalia kuin kissat.»

»Suokoon Jumala, että kaikki kestäisivät katkerat sanasi yhtä
kärsivällisesti kuin minä.»

Liioitellun kiitollisuutensa kahlitsemana omavaltaiseen Lorenzoon oli
hyvä, lempeä Dolores joutumassa samanlaiseen elämään, johon monet
hurskaat äidit ja vaimot kansan kesken ovat pakotetut...

Muutamia päiviä tämän puhelun jälkeen luettiin kylässä julki eräs
kuulutus. Tämä kohtasi kaikkia asukkaita kuin salama taivaalta; monen
onni turmeltiin, moni hento side katkaistiin ja monen äidin sydän
täyttyi murheella — tämä tiedonanto koski rekryyttien ottoa.

Espanjalainen maamies ei pidä työtä onnettomuutena, pikemmin, hän sitä
hakee; eikä hän pelkää puutteitakaan, sillä niistä hän ei suuresti
kärsi, eikä häntä suuri lapsilaumakaan huolestuta, sillä heitä hän
rakastaa, — suuri murhenäytelmä maamiehen elämässä on sotaväen otto,
jota aivan oikein sanotaan »veriveroksi».

Jos ministeri tietäisi, mitkä katkerat kyynelvirrat hänen määräämänsä
sotaväen värväys nostattaa, kuinka monet sydämet se erottaa, kuinka
monen toimeentulon se hävittää ainaiseksi — vapisisi hänen kätensä
määräystä kirjoittaessaan.

Rouva Melchiora joutui lohduttoman epätoivon valtaan ja syvimpään
suruun; sillä hänen molemmat poikansa olivat joutuneet asevelvollisiksi.

Esteban oli eräässä aikaisemmassa tarkastuksessa päässyt vapaaksi,
jonka vuoksi hän ei tällä kertaa voinut odottaa samaa onnea. Ja Lorenzo
tunsi jo edeltäpäin, että hänen kätensä, jolla arpa oli nostettava,
tuottaisi hänelle vain tuhoa.

Eivätkä he erehtyneetkään: molemmat veljet joutuivat sotaväkeen.




VI.


Se leipurivaimo, jonka vehnää Dolores tavallisesti kävi korjaamassa,
oli nuori leski, joka oli rakastunut Lorcnzoon. Hän haki alati
tekosyitä päästäkseen täti Melchioran kotiin taikka houkutellakseen
Lorenzoa omaansa.

Mutta tämä, luonteeltaan jyrkkä ja karkea, vastasi kaikkiin
houkutteluihin epäystävällisellä vieroksumisella, vaikka leski oli
nuori ja sievä, vieläpä rikaskin.

Tämä vastahakoisuus ei kuitenkaan opettanut leskeä luopumaan
aikomuksistaan; se päinvastoin kiihdytti hänen tavoitteluaan.

Arvannostopäivänä piti Lorenzon viedä hänelle vasu melooneja.
Toimitettuaan asiansa omalla jyrkän jöröllä tavallaan hän aikoi heti
poistua, kun nuori leski huusi häntä takaisin:

»No, nyt kai sinun on ruvettava sotilaaksi?»

»Muuta en osannut odottaakaan», vastasi Lorenzo; »onni on minulle jo
aikoja sitten kääntänyt selkänsä».

»Kuulehan», jatkoi leski, »jos joku antaisi sinulle rahaa, millä
ostaisit itsesi vapaaksi...?»

Nuoren miehen sydän pamppaili rinnassa, aivan kuin sähkövirta häntä
värisyttäisi.

»Tunnetteko ehkä jonkun, joka olisi valmis lainaamaan minulle niin
paljon rahaa?» kysyi hän.

»Varmasti», vastasi leski, »tunnen kyllä, vieläpä erään, joka ne
sinulle lahjoittaa».

Näistä sanoista huomasi Lorenzo, jolle nuoren lesken aikomukset eivät
enää olleet salaisuutta, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Se ilo,
jota hän oli hetkisen tuntenut, sammui samassa kuin kynttilä, jota
puhalletaan, ja hänen kasvoilleen tuli jälleen niiden tavallinen ilme.

»No mitä sanot siihen, Lorenzo?... Onko minun ehdotukseni niin
vastenmielinen, että sinun kasvojesi täytyy muuttua joulukuun taivaan
kaltaiseksi?... No, sano nyt edes jotakin!»

»Rouva, tottahan tunnette vanhan sananlaskuvärssyn:

    Jos ken sulle lahjan antaa, saat
    myös siitä taakkaa kantaa,
    kiitollisna olla aina,
    eikä mikään muu niin paina.»

»Olehan nyt puhumatta joutavia, Lorenzo! Älä toki ole niin itsepäinen
ja arkaileva. Et suinkaan tahdo olla sellainen kuin Mikko-setä, joka
oli niin ujo, että ujosteli olla kunniallinen ihminenkin? Kaikkea muuta
pahaa paitsi kuolemaa vastaan on maailmassa aina joku yrtti kasvanut.
Ellet olisi niin ujo, niin — niin jo tässä ymmärtäisi toisensa!...
Tiedäthän sinä, että Juan mieheni kuollessaan jätti minulle perinnöksi
talon, leivinuunin ja leipomon. Ja nyt tarvitsen miehen kaikkea tätä
hoitamaan —; hän on minulle yhtä välttämätön kuin elämälle ruoka ja
juoma. Hänellä olisi vähän työtä ja paljon tuloa. Etkö sinä voisi?»

»En ymmärrä mitään leipomisesta, arvoisa rouva!»

»Kaiketi myös tiedät hänen jättäneen minulle suuren meijerinkin, josta
tulee paljon teuraskarjaa: kuukauden vanhoja vasikoita ja yksi-, kaksi-
ja kolmivuotisia mullikoita.»

»Rouva, en ymmärrä mitään karjanhoidostakaan!»

»Sitäpaitsi hän on jättänyt minulle aika sievoisen summan puhdasta
rahaa!»

»Mitä se minuun kuuluu?»

»Sinä voisit sitä hoitaa.»

»Ei, rouva, en ole tottunut raha-asioitakaan hoitamaan», sanoi Lorenzo
ja näkyi aikovan poistua. »Sellaista edesvastuuta en voi niskoilleni
ottaa. Mitä vähemmän velvollisuuksia, sitä helpompi tilitys.»

»Kuulehan, Lorenzo, kaikki mitä nyt sanot, on silkkaa lapsellisuutta;
enkö sano sinulle kylliksi selvästi: sinun tarvitsee vain tahtoa, ja
kaikki kuuluu sinulle?»

»Mutta minäpä en tahdo omaisuutta sillä ehdolla, että pistän jalkani
satimeen», vastasi Lorenzo.

Ja sitten hän meni nopeasti tiehensä.

»Onko koskaan nähty mokomaa paksupäistä tyhjätaskua», mutisi
leipurirouva hampaittensa välitse katsellessaan hänen jälkeensä.

Leski oli varmasti uskonut Lorenzon ottavan häneltä vastaan
sotilaslunnaat; ja silloinhan hän olisi voiton puolella. Ja sitä
suurempi oli nyt hänen pettymyksensä.

Ja koska kylissä niinkuin kaupungeissakin kaikki huhut tavallisilla
lisäyksillä ja korjauksilla varustettuina nopeasti kiertävät perheestä
perheeseen, pääsi tämä Lorenzon ja leipurirouvan välinen keskustelu
hyvin pian myöskin Lopezin taloon — luonnollisesti tuntuvasti lisättynä
painoksena.

Eno Mateo ei ollenkaan tahtonut asiaa uskoa, rouva Melchiora joutui
ymmälle, ja Dolores oli vallan hämmästynyt.

»Lorenzo», huusi äiti-parka nähdessään poikansa tulevan kotiin, »onko
totta, että se leski tahtoo hankkia sinulle rahaa lunnaiksi?»

»Mitä te nyt puhutte, äiti?»

»Sanotaan, että hän antaisi sinulle tarpeelliset rahat.»

»Antaisi, antaisi...! Korkeintaan annetaan toisilleen kättä», vastasi
Lorenzo nyreästi.

»No, hän siis ei anna, vaan lainaa ne sinulle.»

»Lainaa, lainaa — se, joka lainaa, tahtoo korkoja...»

»Etkö sinä huoli hänen tarjouksestaan, Lorenzo?»

»En!»

»Oikein tehty, ettei hän tahdo joutua velkaan», sanoi isä. »Hän on
tosiaan hyvä työmies, ja kaikki häntä suosivat, mutta Jumala ties,
milloin hän voisi velan suorittaa takaisin. Velaksi ostettu sika röhkii
koko vuoden.»

»Lorenzo, poikani», otti äiti jälleen puheeksi, »ihmiset sanovat
myöskin, että hän tahtoisi kanssasi naimisiin. Ja heitätkö sinä senkin
onnen hukkaan?»

»Kutka ihmiset niin sanovat?... Tiedättehän, äiti, ettei miehen
asiana ole sanoa: ei. 'Ei' on loukkaava sana ja sopii vain naisten
sanottavaksi. Miksi tahdotaan leipurirouvalta riistää hyvä maine?»

»Ei hänen hyvää mainettaan riistetä, kukaan ei ole hänestä pahaa
puhunut.»

»Vai ei ole, äiti, vai niin!... Kateutta, ei muuta kuin kateutta! Koska
hän on rikas ja sievä, muuttuvat toiset kiukusta narrimaisiksi!»

Lorenzo oli istunut syrjään penkille, sillä aikaa kun muut
perheenjäsenet istuen piirissä oven edessä suruissaan ja alakuloisina
valittelivat molempien veljesten kohtaloa.

Lorenzolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka tuskallisen vaikutuksen
rikkaan lesken tarjous oli tehnyt Doloresiin, ja pää seinää vasten
nojattuna ja silmät taivasta kohti hän lauloi hiljaa, mutta selvästi
erittäin taipuisalla äänellä erästä niitä hempeitä, suloisia
kansanlauluja, joissa yksinkertainen, usein kuitenkin omituisen
vaihteleva sävellaji tekee jokaiseen espanjalaiseen syvän vaikutuksen.

Laulu tuntui olevan kohdistettu tähdille, mutta oli tarkoitettu
Doloresille; eikä tytöltä jäänyt ainoakaan tavu tajuamatta sen
sanoista, ei yksikään värähdys sen sävelestä, ja molemmat osuivat
samalla korvaan ja sydämeen...

Illan kuluessa kerääntyivät toiset rekryyteiksi joutuneet, jotka
olivat keveämpiä mieleltään tai eivät voineet niin syvälti tuntea kuin
Lorenzo, juominkeihin kapakkaan, upottaakseen murheensa vapautensa
kadottamisesta viinilasiin, minkä jälkeen he kulkivat pitkin katuja
laulaen:

    Jos henttuja, tyttöset, kaivataan,
    niin seinällenne ne maalatkaa!
    Isabel kuningattaren armeijaan
    nyt Espanjan pojat marssia saa.

Katkeralla ja vapisevalla äänellä sanoi Lorenzo Doloresille:

»Tiesinhän, mikä kohtalo minua vaani... Nyt olet onnellinen!»

»Jumala suokoon sinulle anteeksi», vastasi Dolores itkien, »että koetat
tehdä eroni sinusta vieläkin katkerammaksi minulle».

»Kuinka sen laita on — unohdatko minut, Dolores?»

»En, vaikka sinä unohtaisitkin minut!»

»Tiedät varsin hyvin, ettei niinpäin koskaan käy!»

»Mutta sinun voi olla helpompi unohtaa kuin minun.»

»Miksi niin?»

»Koska sinä et ole rakkaudellemme, niinkuin minä, pystyttänyt muistojen
pyhittämää alttaria.»

»Siitäkö syystä minun pitäisi lujemmin luottaa sinun rakkauteesi?...
Sehän en enemmän tyttären kuin morsiamen rakkautta.»

»Heitä nuo sanansaivarrukset! Äidin muistojen elähyttämä rakkaus ei voi
olla huonoa laadultaan; se on pyhempää ja todellisempaa kuin kitaran
kaikuessa syntynyt.»

»Niinpä vanno minulle, että pysyt uskollisena!»

»Minä vannon sen!»

»Minkä kautta?»

»Sieluni autuuden kautta.»

»Se ei ole kylliksi!»

»Henkeni kautta.»

»Ei sekään riitä.»

»Henkeni ja ikuisen autuuteni kautta.»

»Ei vieläkään riitä!»

»Äitini sielun kautta!... Mutta — voi, miksi sinä olet niin
epäluuloinen, Lorenzo?»

»Koska sydämeni sanoo, että sinä unohdat minut.»

»Sydämesi on sinun vihollisesi, Lorenzo.»

»Koska sen tunto on oikea ja tosi. Sinun on vannottava minulle vielä
muutakin.»

»Mitä sitten?»

»Ettet jätä äitiäni etkä tätä taloa, vaikka Pepakin menisi täältä pois.»

»Hyvä; sen vannon.»

»Vieläkin yksi seikka: jos hylkäisit minut jonkun toisen vuoksi,
silloin se mies on syönyt viimeisen leipänsä, kun minä palaan, sillä
hän kuolee minun käteni kautta!»

»Älä uhkaa, Lorenzo; se ei ole hyvä.»

»Minä en uhkaa, varoitan vain.»

»En tee koskaan pelosta, mitä en voisi tehdä rakkaudesta Lorenzo...
Käytä rakkauttasi niinkuin mehiläinen hunajaansa, äläkä sitä revi kuin
ensi saalistaan; ennen kaikkea, jätä minulle ennen lähtöäsi jokin
muisto, joka sulostuttaisi eikä katkeroittaisi eroamme!»




VII.


Vierähti vuosi. Joka päivä kävi poikien poissaolo eno Mateon talossa
yhä tuskallisemmin tuntuvaksi; sillä isä kävi vanhaksi ja jaksoi vain
osittain hoitaa peltojansa.

Hänen uskollisen elämänkumppaninsa silmät, jotka ennen aina loistivat
niin kirkkaina, olivat nyt melkein aina kyynelten himmentämät ja
ikävöimisen tuskasta sumentuneet. Itse talokin näytti käyneen
vakavammaksi ja surullisemmaksi ja kadottaneen hauskan ulkoasunsa.

Mutta vieläkin oli talossa muuan uusi tappio — tappio, jolla sen
rauhallisissa oloissa kuitenkin oli suuri merkityksensä, nousten kuin
pilvi sen taivaalle. Herra Canuto oli siirretty Sevillaan; aivan pian
hänen oli määrä muuttaa sinne.

Se oli kaikista jo sinänsä surullinen tapaus, mutta Doloresille
se tuotti huolta ja tuskaa, koska hän ei tahtonut erota Pepasta,
hyvästä rouvasta, joka oli osoittanut hänelle niin suurta rakkautta,
ja toiselta puolen oli estetty kihlatulleen antamansa lupauksen
vuoksi jättämästä synnyinseutuaan. Yhtä mahdotonta oli jäädä
Lopezin perheeseen; sillä se oli poikien poissaolon vuoksi melkein
tykkänään köyhtynyt. Pepa olisi mielellään ottanut Doloresin mukaansa
Sevillaan, ja täti Melchiora halusi pitää hänet luonaan ahtaista
oloistaan huolimatta; sillä hän tunsi hiljaista tyttöä kohtaan
hellyyttä, niinkuin äitien on tapa tuntea heidän poikiaan rakastavia
tyttöjä kohtaan. Mutta Dolores huomasi olevansa pakotettu hylkäämään
_kummankin_ rouvan tarjouksen.

Pulassansa pyysi Dolores neuvoa pater Nolascolta, joka tosin oli vain
vähän saanut kirjoista oppia, mutta tunsi sitä paremmin ihmissydämet ja
ne olosuhteet, joissa maalaiset elävät.

Terveellä järjellään ja koko paikkakunnan suosion voittaneena hän osasi
raivata vaikeudet tieltä paljoa taitavammin kuin kukaan muu. Kauan
vaivaamatta päätään — mikä ei muuten ollutkaan hänen tapansa — teki
Nolasco hyljätylle tytölle ehdotuksen, johon kaikki asianosaiset heti
antoivat suostumuksensa.

»Kuulehan nyt», sanoi hän, »rouva Braulia on pyytänyt minua hankkimaan
itselleen palvelustytön. Hänen tulee olla hyvä, työteliäs, siisti,
siveä — sanalla sanoen sellainen kuin jokaisen tytön pitääkin olla.
Ota se paikka; silloin joudut säällisten ihmisten pariin eikä sinun
tarvitse jättää kyläämme, et ole kellekään ihmiselle taakaksi ja
ansaitset kauniit kaksikymmentä reaaliasi kuussa — siitä tulee vuoden
lopussa kaksisataa neljäkymmentä ja sillä sinä voit, kun Lorenzo tulee
sotapalveluksesta takaisin, ostaa itsellesi kauniit kapiot.»

Dolores hyväksyi paterin ehdotuksen, vaikka ero äidillisestä
ystävättärestä Pepasta kävi kovasti hänen sydämelleen, eikä tämäkään
voinut mitään pätevää syytä esittää tätä järkevää ehdotusta vastaan.

Rouva Braulia Toro oli hyvä emäntä, hyvin sivistymätön, hyvin lihava
ja hyvin iloinen. Tämä viimeinen hyvä ominaisuus oli valitettavasti
häneltä kadonnut, sitten kun hän oli perinyt veljensä, herra Marcelino
Toron — siitä saakka oli häntä vaivannut aivan sietämätön vimma
esiintyä ylhäisenä ja sillä hän katkeroitti elämänsä ja luonnollisen
hyväntuulisuutensa, samoin kuin ne uudenaikaiset vaatteet, joita
hän tuotti Cadizista, tekivät hänen luonnolliset ruumiinmuotonsa
naurettavan rumiksi.

Hänen suora vastakohtansa oli hänen ainoa tyttärensä Rosa, kolmentoista
vanha tyttönen, oikea andalusialainen luonnonlapsi, vilkas, iloinen,
hiukan veitikkamainen ja aina vilpitön.

Rosan pyöreät, punakat kasvot nauroivat myötäänsä, hänen kukoistavat
huulensa olivat alituisessa liikkeessä näyttäen aina lumivalkeita
helmihampaita, naurussa, laulussa, leikinlaskussa; hänen soma
päänsä oli alati täynnä levottomia, hilpeitä ajatuksia ja kukilla
seppelöity. Hänen persoonallisuudessaan yhtyi liehittely, huolettomuus,
levottomuus, sydämen hyvyys ja luonnollinen suoruus muodostaen
raittiiden kukkaiskasvojen keralla sellaisen ihastuttavan ja
viehättävän kokonaisuuden, että hän ehdottomasti virkisti kaikkia
läsnäolollaan aivan kuin merituulen raitis henkäys.

Rosan mielestä oli lakkaamaton iloisuus ihmisen luonnollinen tila ja
kursailematon suoruus ainoa sallittu seurustelutapa. Murhetta hän ei
ollenkaan ymmärtänyt, kyynelistä ja tuskasta hänellä ei ollut mitään
käsitystä. Hän ei vielä koskaan ollut kahta minuuttia perättäin
ajatellut samaa asiaa, ajatteleminen oli aivan liian raskas taakka
hänen kukkakoristeiselle pääkköselleen.

Äitinsä kasvattamana ilman minkäänlaista kuria ja ohjausta hän ilmaisi
nyt selvästi sellaisen kasvatuksen sekä edut että puutteet.

Yhtä vähän kuin jokin vakava ajatus voi saada tilaa hänen suruttomassa
sielussaan, saattoi hän suoda millekään huonolle tuulelle pääsyä
puhtaaseen sydämeensä. Hän kulki elämän tietä niin iloisena ja hilpeänä
kuin puutarhan polkua; molemmilta hän vaati veroksi kukkia, ja kukkien
vaalimista hän piti elämänsä ainoana tehtävänä.

Kahta suurta toivetta Rosa säilytti sydämessään: — toinen, jo
hiukan vanhentunut, oli saada oikein iso nukke, jolla oli liikkuvat
silmät, ja toinen, myöhempiaikainen, omistaa lemmitty, joka äidin
tietämättä iltahämyssä tulisi, akkunan alle, niinkuin toistenkin
tyttöjen mielitietyt tekivät. Jos nämä molemmat toiveet olisivat
voineet toteutua, niin nukke liikkuvine silmineen olisi ollut lemmityn
sangen vaarallinen kilpailija ja saattanut Rosan paljon paremmin kuin
äidillinen vaikutusvoima laiminlyömään kohtaukset.

Kun äiti tahtoi toimittaa hänelle opettajia, oli se jo liian myöhäistä.
Ei voitu enää päntätä häneen lukemisen ja kirjoittamisen taitoa.

»Mitä», sanoi hän äidilleen, »pitääkö minun piinata itseäni vielä
aapisella kuin mikäkin koululapsi: — b-a ba; b-e be! Haha! Kiitoksia
paljon! Ja minkä vuoksi? Jotta kaikki muut tytöt minulle nauraisivat
vasten kasvoja?»

»Kuulisipa joku ihminen tuota nenäkästä lasta!» huusi äiti; »puhuu jo
aivan kuin täyskasvanut ihminen!... Mutta etkö sitten tiedä, että on
ylhäistä olla oppinut?»

»Oi, äiti», vastasi lapsi, »tiedäthän sinä, mitä sananlasku sanoo:
suuri oppi hulluttaa».

Rouva Braulia turvautui lopulta pater Nolascoon, mutta hänkään ei
tainnut tytölle mitään.

»Olkoon ikä mikä tahansa, oppiakseen on ihminen aina kyllin nuori»,
sanoi hyvä pater. »Sinun setäsi oli jo viidenkymmenen vanha oppiessaan
maalaamaan — ja mikä suuri taiteilija hänestä sittenkin tuli!»

»Entä te, korkea-arvoisa pater, miksi ette ole opetellut maalaamaan?»

»_Siihen_ taiteeseen voivat ryhtyä vain rikkaat, joiden ei ole pakko
tavoitella rahatuloja; mutta kaikki voivat oppia lukemaan, ja joka osaa
lukea, se osaa kaikki.»

»Tosiaanko?» huomautti Rosa veitikkamaisesti. »Lyön kuitenkin vetoa,
että lukutaidostanne huolimatta ette tiedä erästä seikkaa.»

»Mitä muka?»

»Mitä yhtäläisyyttä on näivetystautisen ja pater-erakon välillä?»

»Sellaista hassutusta! Mitä yhtäläisyyttä heidän välillään voisi olla?
Ei mitään!»

»Onpahan!»

»Älä viisastele, sinä huimapää!»

»Sanonpa teidän korkea-arvoisuudellenne: heidän välillään on
yhtäläisyyttä; ja se teidän paremmin pitäisi tietää kuin minun, joka en
edes osaa lukea enkä kirjoittaa!»

»Mitä hassutuksia sinä oikeastaan lörpötät?»

»Vaikka osaattekin lukea ja kirjoittaa, ette kuitenkaan vielä tiedä,
kuinka näivetystautinen ja erakko ovat toistensa kaltaiset. Nähkääs,
kummaltakin puuttuu _cura_ [Alkuteoksen sanaleikkiä ei tässä voida
kääntää, sillä »cura» sanalla on kaksi merkitystä: »parannus» ja
»papinvirka». Suom.], ja suotta he sitä odottavatkin. Tiedättekö nyt
sen, pater Nolasco?»

Ja samassa hän hyppäsi pystyyn ja tiehensä ja oli seuraavassa tuokiossa
hävinnyt ruusupensaiden väliin puutarhaan.

»Alappa tuon tettiäisen kanssa puhua vakavasti», sanoi hyvä pater
hymyillen seuraten tyttöä katseellaan.




VIII.


Olemme velvolliset tekemään lukijalle selkoa, kuka oli herra Marcelino
Toro, jonka nimi on tässä kertomuksessa jo esiintynyt pari kertaa.

Herra Marcelino, kauppiaan poika, niin pienen kaupan omistajan,
etteivät isä ja poika yhtaikaa mahtuneet myymäpöydän taakse, joutui
jo nuorena Amerikaan, jonne hänen isänsä, myös nimeltään Marcelino,
oli hänet lähettänyt. Siellä hän seisoi toisen myymäpöydän takana,
joka oli hiukan suurempi; ja ahkeruudella ja rehellisyydellä hän pääsi
vuosien kuluessa niin pitkälle, että eräänä päivänä voi esiintyä
miljoonan omistajana — niinkuin hänen maantiehensä uskoivat —, mutta
todellisuudessa hänen pääomansa supistui kahteenkymmeneenviiteen
tuhanteen piasteriin. [Toistasataa tuhatta markkaa. Suom.]

Rikkaudestaan riemuiten hän palasi kotikyläänsä takinliepeet
koristettuina päältäpäin joillakin kultanyöreillä, joiden piti
osoittaa, herra ties, mitä arvoa.

Samoin kuin on suuria tapaturmia, on myös useita onnensattumia, joita
ei ollenkaan panna merkille. Oikeastaan ei ole helppo kuvitella, mikä
erinomainen onni oli herra Marcelinolla ollut, hän kun oli lähtenyt
Jobina matkalle ja sitten palannut Kroisoksena kotiseudulleen.

Ensi työkseen hän osti itselleen talon, kuten hänen tapaiselleen
henkilölle olikin luonnollista. Hyvin kunnioitettava herra Marcelino
rakasti mukavuutta ja loistoa; mutta hän rakasti myös meksikolaisia
piastereitaan, kokonaisen elämäntyön makeata hedelmää. Toisen
intohimon kiihoittamana ja toisen pidättämänä, huonon makunsa ja
säästäväisyytensä ja toisaalta ulkonaista loistoa kaipaavan intohimonsa
välillä horjuen hän järjesti olonsa seuraavalla tavalla.

Koska hän ei tahtonut rakentaa, hankki hän itselleen kauneimman
ostettavana olevan talon; mutta havaittuaan sen piankin liian pieneksi,
hän osti myös viereisen, yhdistäen sen edelliseen. Mutta silloin
puuttui vielä puutarha, ja sen herra Marcelino välttämättä tahtoi
saada, maksoi mitä maksoi — mutta ylimyksellisen puutarhan, joka
olisi sopusoinnussa omistajansa kultanauhojen ja takinnyörien kanssa,
sellaisen puutarhan, jossa olisi puksipuita, kuvapatsaita, näköaloja,
kultakala-lampi, mutta ennen kaikkea sokkelo juuri sokkelo oli herra
Marcelinon ihanne!

Niinpä hän osti kolmannen talon, jossa oli suuri takapiha, ulottuen
hänen alueensa rajalle, revitti välimuurin maahan ja pani puutarhansa
kuntoon. Siihen hän sovitti kaikki nuo edellämainitut laitokset, —
tosin ilman näköaloja, näitä kun valitettavasti ei voitu tekemällä
tehdä; mutta hän maalautti ne ainakin seinille.

Sitä varten hän tuotti Cadizista erään sutimestarin, jonka kanssa
rupesi, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hyvin läheisiin väleihin.
Tästä puutarhasta, jossa oli jasmiineja, kuusamia, viiniköynnöksiä,
ruusupensaita, myrttipuita ja tuhansia muita Floran hoviin kuuluvia
keijukaisia, tuli lyhyessä ajassa todellakin pikku paratiisi huolimatta
kaikesta sen alkuperäisten suunnitelmien naurettavuudesta. Se sokkelo,
jossa ei myyräkään voinut eksyä, oli suorastaan lumoava myrttilehto,
ja köynnöskasvit muodostivat muureille ja seinille taivaallisia pikku
temppeleitä, jotka punaisten ja keltaisten ruusujen kaunistamina
lähentelivät näöltään kreikkalaisia muotoja. Viinilehväpuitteilla
ympäröity kultakala-lampi oli ihastuttava pikku olinpaikka, varjoisa
ja raitisilmainen; ruusupensaat ja muut kasvit peittivät soveliaalla
tavalla eräitä puisia kuvapatsaita, kuten Dianan, jota näytti vaivaavan
risatauti, ja kääpiömäisen Venuksen, niin ettei heistä ollut paljon
muuta näkymässä kuin heidän kaikkea muuta kuin kreikkalaiset nenänsä.

Kun tuli kysymys talon kalustamisesta ja kaunistamisesta, oli herra
Marcelinon ensimmäisenä ajatuksena tilata sutimestariltaan oma
muotokuvansa ikuistuttaakseen kultaiset nauhakkeensa. Ja tosiaankin
taiteilija sai syntymään suurelle liinavaatteelle don Marcelinon
surkean hahmon, jonka ilme kävi vieläkin surkeammaksi sen vuoksi, että
kuvassa kaksi tummaa varjoa lähti kuin viiksenpuolikkaat suupielistä
ja kuvastui ohimoilla kuin kaksi laastaria päänkipua vastustamassa ja
nenällä suurena ja vaarallisena ihorakkona.

Sen korvaukseksi oli maalari kuvan varsinaisessa osassa sitä enemmän
näyttänyt taitoaan: rinnalla lepäävä vasen käsi pisti kolme sormea
liivien sisään — niin kankeina ja suorina kuin puikot, ja käsivarressa
loistivat mainiot kultanyörit. Toisessa kädessä herra Marcelino piti
avonaista kirjettä, joka oli näöltään sellainen kuin härkätaisteluihin
kutsuva julistus, ja siinä oli luettavana sanat:

»Juan Almazarron fecit».

Tämä taideteos sijoitettiin saliin kaikkein huomattavimpaan paikkaan
ja verhottiin harsopeitteellä, jotta se säästyisi kärpästen
epäkunnioittavilta hyökkäyksiltä. Herra Marcelino oli tämän
mestariteoksen johdosta niin innostunut Apellesin taiteeseen, että
päätti itsekin joutohetkinään sitä harrastaa.

Niinkuin Molièren aateluusvimmainen porvari neljänkymmenen ikäisenä
äkkiä keksi olevansa runoilija, samoin heräsi herra Marcelino
viisikymmenvuotiaana eräänä aamuna odottamatta taiteilijana.
Sutimestari rohkaisi häntä tässä puuhassa ja kannusti jaloon
kilpailuun, herättäen hehkuvan halun päästä niin kuuluisaksi kuin
Murillo.

Jätämme lukijan kuviteltavaksi, mitä kauheuksia nämä molemmat
taiteilijat, mestari kuten oppilaskin, saivat aikaan. Siitä huolimatta
he saivat paljon ihailijoita, ja näistä oli uskollisin pater Nolasco,
herra Marcelinon ystävä. Ja tämän, seikan ansiota oli muun mukana se,
että kelpo munkki oli saanut loppuunkulumattoman pukunsa.

Ensimmäiset yritykset, joita taidekokelaamme teki luonnon mukaan,
olivat keittiökuvia. Sutimestari sai toimekseen valikoida ja
maalauksellisesti järjestää kuvassa esitettävät esineet, meni siis
keittiöön, toi sieltä pannun, kynttilänjalan ja neljä pesuriepua, otti
sitten vähän vihanneksia kaapista ja nouti lisäksi, osoittaakseen
kunnioitusta Rotan kylälle, yhden sen kuuluisista kurpitsoista, jonka
piti saada pääpaikka kuvassa. Kurpitsi sijoitettiin pesurievuille,
muutamat nauriit olivat sen vartijana, ja etumaisiksi istutettiin
sinne tänne joitakuita parsanvarsia. Vihreäksi kiilloitettu kynttilä
oli sijoitettu taulun taka-alalle, josta se heitti punaista
valoaan pesurievuille ja nauriille, niin että kurpitsi tuli hieman
samannäköiseksi kuin suuren merirosvon Barbarossan kasvot.

Saatuaan valmiiksi tämän keittiökuvan, joka oli määrätty ruokasalin
pääkaunistukseksi, ryhtyi täten rohkaistu taiteenharjoittaja herra
Marcelino maalaamaan pyhimysten kuvia.

Taulujen mittasuhteet paisuivat taiteilijan innostuksen mukaan, kunnes
saavuttivat Pyhän Kristoferin suunnattoman korkeuden ja leveyden,
ja sitä kuvaa tahtoi koko seutu nähdä, se kun herätti todellisen
mieltenkuohun Rotan asukkaiden kesken.



Muuten herra Marcelino nautti häiriintymätöntä onnea. Varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan saakka hän kulki jonkinlaisen hurmauksen
valtaamana talossa ja puutarhassa, ja ainoa valittamisen aihe oli
hänellä se, ettei vuorokaudessa ollut enemmän kuin kaksikymmentäneljä
tuntia ja vuodessa vain kolmesataa kuusikymmentäviisi päivää.

Kymmenen vuotta kesti herra Marcelinolla tätä onnellista olotilaa,
eikä hänellä ollut muuta puuhaa kuin käytellä rakkaita meksikolaisia
rahojansa elämän iloksi. Mutta tämän ajan kuluttua, ja kun hän sitä
kaikkein vähimmän osasi odottaa, käytti kohtalotar keuhkotulehdusta
sirppinään ja tuskin kahdeksan päivää sairastettuaan siirtyi herra
Marcelino parempaan elämään, niin vähän kuin hänellä siihen lieneekin
ollut halua.

Hän sai kauniin kuoleman; vihollisilleen hän ei antanut anteeksi,
koska hänellä ei niitä ollut; testamentissaan hän sääti lukuisia
lahjoituksia, uskoi sielunsa Jumalan haltuun ja määräsi, aivan kuin
viimeisenä näytteenä inhimillisestä heikkoudesta, että hänet oli
haudattava juhlapuvussaan.

Hänen sisarensa, rouva Braulia Toro, erään muuliajurin leski, peri
hänen omaisuutensa ja muutti asumaan hänen taloonsa, joka, niinkuin
tiedämme, oli kolmiyhteinen kuin kolminaisuus. Erinomainen maalaus jäi
kunniapaikalleen, ja mallin kuoleman jälkeen olivat sen varjot käyneet
entistä synkemmiksi. Pater Nolasco ei koskaan siihen katsahtanut
lausumatta siitä joitakin ylistäviä sanoja ja sitten lukematta kuolleen
puolesta isämeidän rukousta. Rosa oli sen huomannut, ja kun hyvä pater
kävi perhettä tervehtimässä, ei hän koskaan jättänyt johtamatta paterin
huomiota kuvaan siinä varmassa toivossa, että hän silloin huudahtaisi:
»Sellainen kaunis kuva!»

Äiti, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta tämä pikku häijyys, oli
kovasti moittinut tytärtään ja kieltänyt milloinkaan kiinnittämästä
korkea-arvoisen herran huomiota tuohon kuvaan. Mutta Rosa, tapansa
mukaan tottelematon, ei huolinut kiellosta, ja aina kun tyttö mainitsi
enovainajansa nimen, lausui hyvä pater säännöllisesti sanansa:
»Sellainen kaunis kuva!»

Päivää myöhemmin, kuin pater Nolasco oli puhellut Doloresin kanssa, hän
tuli leskeä tapaamaan ja sanoi:

»Rouva Braulia, minä olen hankkinut teille erinomaisen palvelustytön.»

»Sitä parempi», vastasi rouva, »se ilahuttaa minua suuresti. Onko hän
järkevä? Onko hän hyvä kristitty? Osaako hän pestä? Onko hän siisti? Ja
ennen kaikkea: eikö hän ole liiaksi talonpoikamainen käytökseltään?»

»Rouva, sanonpa teille, hän on oikea aarre.»

»Pater Nolasco», sekaantui Rosa puheeseen, »eikö teidänkin mielestänne
enoni kuva riipu vinosti?»

»Mitä, vinostiko? Ei ollenkaan! Se on aivan niin suora kuin enosikin
oli. Sellainen kaunis kuva! Se Juan Almazarron osasi ammattinsa.»

»Se, mitä nyt teet», sanoi rouva Braulia tyttärelleen varmana siitä,
ettei pater sitä kuullut, »on karkeaa ja sopimatonta; hyvin kasvatettu
tyttö ei saa käyttäytyä tuolla tapaa. Jos vain kerrankin vielä puhut
noin, niin annan sinulle korvapuustin, niin että sinulta menee korvat
lukkoon! Sinun täytyy käyttäytyä hienosti!»

»Voi, äiti, jätä hienoutesi! Anna minulle mieluummin viinirypäle. Sinä
kätket ne aivan kuin ne olisivat jalokiviä.»

»Hienot ja hyvin kasvatetut ihmiset eivät syö myötäänsä viinimarjoja»,
vastasi säästäväinen äiti.

»Pater Nolasco», huudahti nuori tyttö, »äiti ei tahdo antaa minulle
viinirypäleitä; hän sanoo, ettei se olisi hienoa. Eikö ole totta,
että eno Marcelino, joka kuitenkin oli niin hieno ja ylhäinen, söi
viinimarjoja niin paljon kuin häntä halutti?»

»Se on totta», vastasi pater Nolasco hymyillen. »Hän tuotti niitä
korittain viinitarhasta.»

»Ja lisäksi ne ovat niin ravitseviakin», sanoi Rosa huoaten...
»Katsokaa, katsokaa», huusi Rosa äkkiä paterin korvaan, »eikö enon
nenällä ole suuri kärpänen?»

»Ei», vastasi pater katsellen maalausta; »se on niin näköinen, ja
käsikin on aivan hänen kätensä; se on niin monta ihmistä auttanut,
jotka eivät nyt ollenkaan hänestä välitä. Minulle hän on antanut tämän
oivallisen puvun, ja hän lisäsi vielä: toivon terveytenne kestävän
kauemmin kuin tämä puku, pater Nolasco. Ja myöskin teidän elämänne,
vastasin minä. Mutta minun toivotukseni ei saanut toteutua — sellainen
kaunis kuva», lisäsi hän huoaten.

»Au, au, au!» huusi Rosa, juosten pois, sillä hän oli saanut tuntuvan
ojennuksen äitinsä kädestä.

Seuraavana päivänä tuli Dolores taloon. Hän oli surullinen ja arka,
mutta toi mukanaan hyvää tahtoa tehdä kaikille oikein ja täyttää omat
velvollisuutensa.

Lyhyessä ajassa hän oli voittanut Rosan puolelleen, ja myöskin rouva
Braulia sanoi olevansa täysin tyytyväinen häneen. Hän oli hiljainen,
ahkera ja siisti, ja erityisesti oli hänellä, kaksi suurta etua, joita
säästäväinen ja hieno nainen ei osannut mielestään kylliksi kiittää:
tyttö söi vähän eikä ollut moukkamainen olennoltaan.

»Dolores on hyvin viehättävä tyttö», sanoi hän eräänä päivänä
tyttärelleen, »vain hiukkasen vakava ja jäykkä, niinkuin kohmettunut
kärpänen».

»Hyvä!» huusi Rosa äänekkäästi nauraen. »Sinun vertauksesi miellyttävät
minua, äiti; kun puhut vertauksilla, niin edes ymmärrän.»

»Tarkoitan, että hän on hiukan hidas», vastasi rouva Braulia vähän
häpeissään. »Muuten olen sinulle jo usein huomauttanut, sinä hanhi,
ettei sanota 'äiti', vaan 'mamma'.»

»Jätetään jo Jumalan tähden pappa ja mamma ja tatta ja nanna! Ne sanat
lienevät kylläkin hyvät lapsille ja sellaisille, joilla on liian kankea
kieli puhuakseen selvästi, mutta minä puhun sen mukaan kuin leukani
myöten antaa...»

Tässä talossa vietti Dolores rauhallisen vuoden, voisimmepa sitä sanoa
onnelliseksikin, ellei muisto äidistä, Lorenzosta ja Thomaasta olisi
ainaisella huolella ja levottomuudella täyttänyt hänen sydäntään.

Eräänä päivänä kysyi Rosa häneltä äkkiä:

»Dolores, onko sinulla sulhasta?»

Espanjassa pitää maalainen rakkautta aivan välttämättömänä avioliiton
edeltäjänä, niin luonnollisena, yleisesti tunnustettuna ja itsestään
selvänä, ettei asianomaisten nuorten ihmisten mieleen, niinkuin monessa
muussa maassa, koskaan johdu julkisesti kieltää suhdettaan. Ja niin
vastasi Dolores aivan yksinkertaisesti:

»On, kyllä minulla on.»

»Voi sinua onnellista!» sanoi Rosa. »Mutta missä hän on sitten? En ole
häntä vielä ollenkaan nähnyt.»

»Hän on poissa.»

»Poissako?! Voi!... Mutta mistä tiedät, että hän tosiaankin on sinun
lemmittysi?»

»Aivan samoin kuin hän tietää, että minä olen hänen kultansa — koska
rakastamme toisiamme.»

»Poissa oleva lemmitty on kuin laululintu, joka on kadottanut äänensä.
Mitä sillä tekee? Sellaisesta lemmitystä minä sanoisin vain kauniit
kiitokset. Jos minulla olisi sulhanen, täytyisi hänen käydä meillä joka
päivä minulle soittamassa ja laulamassa; ja myöskin menisimme naimisiin
heti paikalla!»

»Miksi sinulla on niin kiire naimisiin?»

»Hyvistä syistä. Päästäkseni eroon äidistä, joka minua vaivaa ja kiusaa
enemmän kuin kärpänen päivällisunessa... Mutta kuulehan, milloin sinun
kultasi palaa? Mikä on oikeastaan hänen nimensä?»

»Lorenzo.»

»Lorenzo Lopez? Hyvä jumala! Ihmiset sanovat, että hän on niin
lyhytnenäinen ja äkkipikainen kuin turkkilainen. Kuinka sinua säälin!
Dolores parka!... No, hyvä, kun hän palaa kotiin, sinun Lorenzosi, ja
tulee sinua tänne tervehtimään, voit olla varma siitä, että äitini
saa suuttumuksesta halvauksen, sillä hän pitää kaikkia rakastajia
murhaajina.»

»Hänen ei tarvitse ollenkaan tulla tähän taloon», vastasi Dolores
hymyillen.

»Etkä sinä saa puhua hänen kanssaan edes akkunan kautta.»

»En edes akkunan kautta, neiti», sanoi Dolores.

»Älä sano minua neidiksi muuten kuin äidin läsnäollessa — olenhan
sen sinulle sanonut tuhat kertaa! Äiti parka! Lujasti pingoitetuissa
vaatteissaan ja uudenaikaisissa vaipoissaan hän on kuin huonosti
köytetty paketti, ja 'sennora' ja 'donna' sopivat hänelle yhtä vähän
kuin prinsessan laahustin minulle... Mutta kuulehan, Dolores, kun
sinulla on kulta, pitäisi sinun myös olla iloinen ja onnellinen eikä
noin murheellinen kasvoiltasi aivan kuin tuskainen Jumalan äiti —
koko pitkään, suloiseen päivään ei sinun koskaan kuule laulavan eikä
nauravan!»

»Olen minäkin aikanani nauranut ja laulanut», vastasi Dolores,
»mutta isäparkani sai hautansa meressä ja äitini kuoli avuttomana ja
hyljättynä autiolla rannalla; rakas veljeni meni merille ja on hävinnyt
maailman ääriin, kenties en saa koskaan enää häntä nähdä. Lorenzon
täytyi ruveta sotilaaksi, ja hänkin on mennyt pois — kuinka sinä
voit vaatia, Rosa, että minun vielä pitäisi laulaa ja nauraa ja olla
iloinen?»

»Olet oikeassa», vastasi Rosa, jonka silmissä kyyneleet kimalsivat.
»Dolores parka! Mutta älä ole lohduton, hyvä, rakas ystäväni, kuolleet
ovat taivaassa ja elävät tulevat takaisin kotiin.»

»Aamen!» sanoi Dolores huoaten.




IX.


Eräänä iltana puuhasi Dolores puutarhassa. Hänen tarkka emäntänsä,
jonka luontaisiin ominaisuuksiin kuului hyödyn vaaliminen, mitä
meidän päivinämme niin suuresti kiitetään, oli muuttanut puutarhansa
vihannesmaaksi. Kömpelöt, muodottomat kaalinpäät olivat karkoittaneet
myrttipuut; matalat sipulit myrkyttivät nyt ilmaa siellä, missä orvokit
ennen olivat tuoksuneet, ja paksumahaiset nauriit olivat anastaneet
ylpeiden daalioiden kukkalavat.

Ymmärrettävästi oli Rosa tästä aivan epätoivoissaan, ja maasta
revittyjä kukkia nähdessään hän oli vuodattanut ensimmäiset kyyneleensä.

»Katsoppa», sanoi hän äidilleen surkealla äänellä, »sinä olet
karkoittanut kaikki minun kukkani, eikä puutarhassa piankaan ole yhtään
muuta ruusua kuin minä. Jumala suokoon, että kaalinpääsi kuihtuisivat,
salaattisi kuivuisi ja nauriisi mätänisivät...!»

Ilta oli pilvinen ja synkkä; tuuli, joka huokaillen puhalsi puissa,
tiesi jo talven pikaista tuloa. Dolores katseli pilviä, jotka
taisteluun kiiruhtavien sotajoukkojen lailla kiitivät taivaalla;
etäältä kuului hänen korvaansa heleästi ja selvästi meren aaltojen
pauhu niiden lyödessä rantaa vasten rajusti, samalla kun ilma yhä
synkkeni. Pitkä musta siekale nousi näköpiirin reunalle peittäen koko
eteläisen taivaan.

»Ah», ajatteli hän, »missähän tämä lähenevä myrsky kohdannee veljeni?
Onko hän aavalla merellä, kovalla mantereella vai haudassa? Kenties en
koskaan saa enää häntä nähdä!»

Samassa kolkutettiin talon ovea, ja Dolores riensi avaamaan. Siellä
seisoi hoikka, pitkäkasvuinen nuorukainen hienossa merimiespuvussa.
Reippaasti hän piti katalonialaista lakkiaan vaaleassa koreasti
käherretyssä päässään, mutta auringon paahtamilla poskilla näkyi pari
kyyneltä omituisena vastakohtana huulten hymyilylle ja sydämelliselle
ilolle, jota koko kasvot ilmaisivat.

»Etkö tunne minua enää?» kysyi vieras Doloresilta, joka katseli häntä
ääneti ja odotti, että hän selittäisi tulonsa syyn.

Hänen äänensä soinnun kuullessaan Dolores päästi kovan huudon:
»Veljeni!» ja syöksyi merimiehen syliin.

Mutta tätä sydämellistä riemua kesti vain hetkisen. Tyttö parka,
tottuneena alituiseen huoleen ja ainaisesta työstä heikenneenä, ei
voinut kestää näin äkillistä onnea, vaan kaatui tiedottomana maahan.

Doloresin kovan huudon kuultuaan olivat rouva Braulia ja hänen
tyttärensä rientäneet katsomaan.

»Mitä tämä on? Mitä täällä tapahtuu? Kuka sinä olet, mies?» kysyi rouva.

»Minä olen hänen veljensä», vastasi Thomas.

»Jos olisit veli, et olisi häntä noin säikäyttänyt.»

»Mutta, rakas rouva —»

»Pois, pois, sinä! Ei sinulla ole kastetodistusta mukanasi, ja jumala
tietäköön, mitä aikeita sinulla on!»

»Äiti», sanoi Rosa päättävästi. »Thomashan se on, Doloresimme veli; ei
tarvitse muuta kuin katsoa häntä ollakseen asiasta heti varma. He ovat
toistensa näköiset kuin punainen ja valkoinen ruusu.»

»Pidä suusi, tyhmä kapine», tiuskaisi äiti. »Hae kernaammin etikkaa
pärskyttääkseni sitä Doloresiin... Ja sinä», lisäsi hän merimieheen
päin kääntyneenä, »laita hyvällä itsesi pois talosta; sinä olet täällä
tarpeeton. Mitä tapoja se on, että tyhjänpäiten hiipii vieraisiin
taloihin!»

Olisi melkein voinut sanoa, että leskellä oli eräänlainen ennustava
vaisto ajaa pulska nuori mies niin karkealla tavalla ovesta ulos.
Sillä vaikkeivat hänen rahansa taikka muut samanlaiset kalleudet
joutuneetkaan hänen läsnäollessaan vaaraan, niin oli hyvinkin
pelättävä, että paljoa suurempiarvoinen aarre voisi nuoren miehen
kautta mennä hukkaan.

Ken ei katselisi osanottoa tuntien ja sisäisesti tyydytettynä
noita valkeita hattaroita, noita ruusuisia pilviä, jotka taivaalla
leijailevat sinne tänne? Kenen mieleen juolahtaisi tiedustella, mistä
haihtumisista ne ovat syntyneet, ja mitkä tuulenpuuskat ovat ne
kohottaneet ja niille suunnan antaneet?

Niin on tässäkin, perusteita tutkimatta, asianhaaroja kuvailematta,
niiden kulkua seuraamatta, verrattava pilviin ja ilmaviin hattaroihin
nuoren merimiehen ja kauniin Rosan utuista, ruusuista rakkautta.

Dolores oli tehnyt kaikkensa sitä estääkseen. Hän ymmärsi rouva
Braulian siitä kovasti vihastuvan; mutta siitä eivät huolineet
veli eikä Rosa. Onnettomuudeksi ovat hyvät neuvot, joita heräävään
rakkauteen tuhlataan, vain kuin öljyä palavaan tuleen: sen sijaan, että
sen sammuttaisivat, ne sitä vain kiihoittavat kirkkaaseen liekkiin.

»Rosa», sanoi Dolores, »ajattelehan, että rakkautesi on aivan harhaan
mennyttä eikä voi päättyä hyvin; äitisi hyväksyisi vain rikkaan ja
ylhäisen miehen vävykseen».

»Sitten hänen täytyy vielä kauan odottaa», vastasi Rosa. »Minä en voi
sietää ylhäisiä miehiä; ylhäisestä äidistäni saan jo ihan kylliksi.
Tiedätkös, äskettäin tuli tänne Cadizista koko joukko hienosti puettuja
herraspoikia. Pyhä jumalan äiti, mikä joukkue! Toisilla oli aivan
muodottomat ja tyylittömät hatut, joiden reunat olivat kuin räystäät;
käsivarret eivät näyttäneet kuuluvan koko ruumiiseen, ja vaatteet —
aivan kuin suoraan Turkista tuodut! Ja kuinka kömpelöiltä ja surkeilta
he näyttivät kaikessa ylhäisyydessään! Eräs heistä tahtoi liehitellä
minua puhuen minulle jotakin hassua, mutta minäpä annoin vastauksen:
'Ennen kaikkea, herraseni, pitää teidän hankkia itsellenne sellainen
puku kuin kaikilla muillakin kunnon ihmisillä on. Tehän olette pelkkää
raitaa ja nauhaa'. — Ei, ei, Dolores, ylhäiset ja herraskaiset miehet
kelpaavat vain tytöille, joilla on koreat hatut ja kalliit vaipat.»

Molemmat nuoret pyrkivät lähenemään toisiaan kuin kaksi puroa; he
tulivat alas samaa rinnettä, yhtyäkseen laaksossa ja jatkaakseen
yhdessä iloista kulkuaan kukkain ja niittyjen keskellä. Thomas antautui
kokonaan puhtaan sydämensä vietäväksi, ja Rosa koetti, kuten ennen
sanoilla, nyt teossa näyttää äidilleen, kuinka väärät olivat tämän
mielipiteet olleet hänen rakastettunsa vaarallisuudesta. Kaikkein
ovelimman taitavasti ja suunnattomasti riemuiten hän osasi puijata tätä
pelottavaa vartijaa ja hiipi akkunaristikolle juttelemaan Thomasin
kanssa. Pitääksemme totuutta kunniassa, meidän täytyy lisätä, että
näissä kohtauksissa, jotka eivät millään tavalla olleet vakavia,
saatikka surunvoittoisia, hyvin harvoin puhuttiin rakkaudesta, sillä
melkein koko aika meni nauramiseen, varsinkin leikinlaskuihin tähän
tapaan:

»Mikä sinua tänään vaivaa?» kysyi poika tytöltä eräänä päivänä
huomatessaan, ettei Rosa voinut hänelle tervetuliaisiksi sanaakaan
lausua — ei liikutuksen, vielä vähemmän levottomuuden vuoksi, vaan
siksi, että niin kovasti nauratti.

»Minkä sinä luulet minua oikeastaan vaivaavan, Thomas? Ajatteleppas,
äiti sanoi tänään pater Nolascolle: 'Lapsi' (onko koskaan mokomaa
kuultu? Pitää vielä lapsen nimeä, kun on jo takana viisitoista vuotta,
kaksi kuukautta ja kaksikymmentäyksi päivää!) 'lapsi', sanoi arvoisa
rouva, 'ei vielä lainkaan tiedä, mitä merkitsee sana rakkaus; lapsi
ei saa katsoakaan mieheen ennen kahtakymmentäviittä ikävuottaan! Se
on minun tarkoitukseni'. — 'Ja minun tarkoitukseni, arvoisa äiti
rouva', ajattelin minä itsekseni, 'on se, etten ole vielä viettänyt
seitsemättätoista syntymäpäivääni, kun jo esitän teidän armollenne
vävypojan'. Eikö totta, Thomas, siihen mennessä olet kai edistynyt niin
pitkälle, että voit mennä naimisiin?»

»Niin ainakin toivon, mutta kenties meidän täytyy odottaa hiukan
kauemminkin, Rosa. Äitisi ja sinä olette minusta niin korkealla, että —»

»Typeryyksiä! Äitini! Niinkuin minä kysyisin paljoakaan, tahtooko —»

Samassa hän kuunteli levottomana jotakin sisältä päin »Voi, hyvä
jumala, äiti tulee!» huusi hän pelästyneenä. »Mene, juokse, lennä! Jos
hän näkee minut täällä, saan selkääni — vaikkei se vielä mitään; mutta
sitten hän muurauttaisi kiinni akkunan, ja se olisi sentään kauheaa!»

Sitten hän juoksi pois, mutta palasi heti.

»Älä unohda, Thomas», kuiskasi hän kiireesti, »että sinun täytyy tuoda
minulle merikrapuja tuliaisiksi, kun palaat ensi matkaltasi — älä
unohda sitä!»

Ja hiljaa, ääneti hän katosi kuin varas samassa tuokiossa.

Kuinka monesta hairahduksesta tekee panetteluhalu kuolemansynnin,
vaikka niitä, kuten tässä kerrottua, tuskin voisi miksikään synniksi
sanoa!




X.


Rosan ja Thomasin iloitessa nuoresta rakkaudestaan tuli aika,
jolloin osa armeijaa sai loman. Myöskin Lopezin veljekset pääsivät
palaamaan kotiseudulleen. He eivät tahtoneet ennakolta ilmoittaa
mitään vanhemmillensa, jotta hämmästyksen ilo olisi sitä suurempi.
Lorenzon puolesta ei yllätys kuitenkaan ollut vain keino kohottaa
jälleennäkemisen riemua; kenenkään ei pitänyt ehtiä millään tavalla
salata, mitä kenties oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

Oli sunnuntai-ilta. Päivä painui alemmaksi yön edeltäjänä. Aurinko
vaipui yöllistä leposijaansa kohti ikäänkuin kultaisen sädekruunun
paino olisi sitä sinne vetänyt. Tuuli oli saanut yön kylmästä
henkäyksestä uutta virikettä. Meripääskyt olivat lopettaneet nopean
lentonsa ja yksitoikkoiset kirkaisunsa, ja ainoastaan valonarka
korvapöllö valitteli yksinäisyydessään heimonsa karkoitusta. Aallot
kurkottivat velttoina ja uneliaina rantaa kohti, niiden mahtavasta
äänestä oli enää jäljellä kumea, yksitoikkoinen sävel, ja tähdet,
jotka pilkistivät esille perätysten kuin ujon miehen epäröivät sanat,
kokoontuivat taivaalle julistaakseen sieltä kehoitustaan mennä levolle.

Kaksi nuorta miestä vaelsi kevein, tarmokkain askelin pitkin autiota,
puutonta tietä, joka vie San Lucarista Rotaan, yhä jouduttaen kulkuaan,
ikäänkuin jokainen heidän sivuuttamansa esine olisi heidät tuntenut ja
huudahtanut heille: »Tervetuloa, tervetuloa!»

»Minä olen niin pahoillani, todellakin pahoillani», virkkoi vanhempi,
»ettemme ole ennakolta lähettäneet äidille sanaa tulostamme. Voisihan
helposti sattua, että ilo tekee hänet sairaaksi.»

»Minä en kadu vähääkään», vastasi nuorempi. »Sillä ilo ei tapa, vaan
virkistää ja vahvistaa, ja sitäpaitsi saan tällä keinoin paremmin
selville, mitä Dolores puuhaa.»

»Vaiti, Lorenzo! Dolores on joka suhteessa mallikelpoinen tyttö, ja
sinun epäluuloisuutesi on sellaista, ettet häntä ansaitse vaimoksesi.»

»Totta kai tiedät, mitä tarkoitetaan sananlaskulla: 'Epäile naista
äläkä hyväänkään luota!' Dolores on vastoin minun tahtoani lähtenyt
äitini luota ja ruvennut rouva Braulian palvelukseen. Minkätähden? Sitä
en ole koskaan saanut selville. Mutta poissa hän vain on. Mitä varten
hän lähti vieraiden ihmisten luo, vaikka olisi voinut pysyä äitimme
luona? Kun otan lukuun kaikki asianhaarat, tulen siihen päätökseen,
että jotakin on vinossa.»

»Sinä olet samanlainen kuin profeetta Jeremias, joka julisti tuhoa,
ennenkuin mitään oli tapahtunut. Eipä hän todellakaan saa ruusuilla
tanssia, jos kerran joutuu sinun vaimoksesi. Nyt jo alan pelätä, että
Dolores parka tulee olemaan hyvin onneton sinun kanssasi. Hän on tosin
mennyt vieraille ihmisille palvelukseen — mutta kenen luo, veikkoseni?
Hänen emäntänsä on rouva Braulia, leski, jolla on vain yksi tytär ja
joka on kunniallisempi ja ankarampi kuin pyhä Monika.»

»Siitä leskirouvasta ei minulla ole mitään pahaa sanottavana, mutta
äitini ei saa tietää kaikkea, mitä siinä talossa hommataan.»

»No, kuulehan nyt», sanoi Esteban, »jollet osaa mitään hyvää puhua,
niin ole mieluummin vaiti. Sillä nyt sinä viittailet jo semmoisiin
asioihin, jotka ovat kerrassaan mahdottomia. Rangaistukseksi rumista
ajatuksistasi ansaitsisit todellakin, että Dolores olisi ollut sinulle
uskoton.»

»Esteban, siihen suuntaan et saa leikilläkään puhua, kuuletko?
Sellaiset sutkaukset ennustavat onnettomuutta.»

Heidän ehtiessään kylään oli jo tullut pimeä.

»Mennään sitä tietä, joka kulkee leskirouvan talon ohitse», ehdotti
Lorenzo.

»Sinne voimme mennä myöhemminkin — ensin täytyy rientää tervehtimään
vanhempia», vastasi Esteban. »Vai onko joku muu tärkeämpi kuin oma isä
ja äiti?»

»Mutta eihän siitä tule kuin aivan pieni kiertotie», väitti Lorenzo ja
kääntyi vasemmalle päin.

Esteban oli kahden vaiheella; mutta jottei tarvitsisi yksin astua
kotitaloon, seurasi hän veljeään jonkun matkan päässä.

Lorenzo oli tällä välin jo lähestynyt rouva Braulian taloa. Äärimmäisen
akkunan kohdalla hän näki jonkun miehen seisovan kuin odottamassa.

Nyt oli jo tullut yö, ja kun mies seisoi selkä häneen päin, ei Lorenzo
voinut muuta erottaa, kuin että hän oli nuori ja solakka.

Tämä näky oli vähällä pullistaa silmät hänen päästään; hänestä tuntui
kuin synkkä pilvi laskeutuisi hänen kasvoilleen. Koko ruumis värisi ja
tutisi kuin maankamara, ennenkuin se aukeaa syöksemään laavaa sisästään.

Lorenzo hiipi likemmäksi, eikä hänen askeltansa kahina näkynyt
mitenkään häiritsevän akkunaristikon edessä odottelevaa miestä.

»Esteban tiesi siis jotakin!» mutisi Lorenzo hammasta purren.

»Hyvä on», lausui nuori mies akkunan juurella sellaisella äänellä, joka
ei lainkaan tuntunut pelkäävän, että joku sattuisi kuulemaan, »sinä
siis lupaat aina minua rakastaa?»

»Niin kauan kuin elän!» kuiskasi vastaukseksi suloinen, hilpeä
tytönääni.

»Ja vaimokseni tahdot myös tulla?»

»Sepä kysymys! Itsestäänhän se seuraa.»

»Vaikka joku panisi vastaan?»

»Vaikka itse kuningas kaikkine armeijoineen pater Nolascon johdolla
panisi vastaan!»

»Jesus, auta minua!... Minä kuolen!» huusi onneton nuori mies ja
lysähti äkkiä maahan.

»Ja juuri minun käteni kautta!» karjui Lorenzo kammottavalla, vihasta
puuskuvalla äänellä. »Katsotaanpa ensin menettekö niinkään naimisiin,
kun minä panen vastaan, jolla on siihen oikeus!»

»Lorenzo, ystäväni, sinäkö se olet?» huokasi heikolla äänellä
puukotettu, joka nyt tunsi ahdistajansa.

»Laupias jumala! Kuka siinä mainitsee minun nimeni?» huusi Lorenzo
kauhistuneena ja vavisten.

»Minä... minä, Thomas... etkö minua enää tunne?»

»Sinäkö... sinä!» sammalsi Lorenzo, ja hänen hampaansa kalisivat.

Ja heittäytyen uhriansa syleilemään hän tunsi Doloresin veljen
kauniit nuorekkaat piirteet. Sitten hän nousi jälleen ja huusi mitä
kauheimmassa epätoivossa käsiään väännellen:

»Jumala minut kirotkoon!»

»Ei, ei», puhui verta vuotava mies yhä heikkenevällä äänellä. »Suokoon
jumala sinulle anteeksi... niinkuin minäkin annan anteeksi tekosi!»

Ja sen sanottuaan mies parka meni tainnoksiin.

»Pakene, veljeni, pakene!» sanoi Esteban, joka tällä kauhunkin hetkellä
oli malttanut mielensä, sillä hän huomasi, että Rosan kova hätähuuto
oli jo saanut ihmisiä rientämään tänne päin.

»Pian pois!» kehoitti veli. »Minä jään tänne onnettoman luokse. Ehkä
hyvä Jumala suo hänen jäädä henkiin. Mene, pakene, pelasta itsesi!...
Vai tahdotko, että isä ja äiti kuolevat surusta?»

Ja samalla kun Lorenzo yhtä mittaa epätoivoissaan löi nyrkillä
otsaansa, laahasi Esteban hänet syrjään eräälle sivutielle...

Lorenzo hävisi yön pimeyteen...

Tällä välin oli rikospaikalle saapunut useita henkilöitä. Esteban
arveli, että jos hän yksinään ilmestyisi kotiin, herättäisi se
varmaankin epäluuloja veljeä vastaan. Siksi hän päätti mennä jälleen
tapaamaan Lorenzoa rohkaistakseen tätä ja antaakseen neuvoja.

Hän pujahti siis pois paikalle rientäneiden ihmisten ryhmästä. Mutta
tällöin kiintyi huomio häneen ja häntä katseltiin, vaikkei tosin kukaan
häntä varmasti tuntenut.

Turhaan Esteban harhaili pitkin ympäristöä — Lorenzosta ei enää ollut
jälkeäkään. Sitten hän meni San Lucariin, missä jatkoi tiedustelujaan
seuraavana päivänä, panematta kiihkoissaan merkille, että hänen
liikkeitään pidettiin silmällä. Illalla, juuri kun hän astui ulos
eräästä ravintolasta, jonne oli mennyt urkkimaan, puhuttiinko siellä
hänen veljestään tai puukotetusta miehestä, hänet vangittiin.




XI.


Doloresin tapana oli sunnuntai-iltoina aina käydä Lopezien perheessä,
ja Thomaan palattua hän ikävöitsi entistä hartaammin näitä lomahetkiä,
jotka nyt sai viettää veljensä kanssa heidän vanhassa asunnossaan.
Thomas oli heti kotiseudulle palattuaan käynyt tervehtimässä Lopezeja,
jotka pitivät häntä kuin omana lapsenaan eivätkä olisi sallineet hänen
asua vieraiden luona.

Sisarukset olivat, kuten tavallisesti, viettäneet iltansa yhdessä.
Dolores oli puhellut heidän äitiparastaan, ja Thomas oli koettanut
huvittaa häntä kertomalla vilkkaasti matkoistaan, onnellisista ja
toisinaan kiusallisista sattumista.

»Tuo kaikki on perin hauskaa ja kaunista», virkkoi pater Nolasco.
»Mutta eikö sentään olisi parempi, että olisit jo ajoissa karttanut
kaikkia noita vaaroja? Eikö sinun olisi ollut paljoa helpompi ja
mukavampi elää, jos olisit joutunut paimentamaan rikkaan serkkuni Gil
Pinnonesin sikoja?»

»Pater Nolasco», vastasi Thomas, »näettekö noita pilviä tuolla?»

Pater Nolasco katsahti taivasta kohti ja sanoi:

»Näen kyllä. Entä sitten?»

»Hyvä, käskekää siis niitä pysymään hiljaa paikallaan — silloin saatte
nähdä, tottelevatko ne.»

»Mokoma vertaus! Ne ovat niin hyvän johdon alaisia, etteivät pysähdy.»

»Sepä se, pater. Samoin on minun laitani.»

»Onko koskaan nähty tuollaista tuulihattua! Sinuun vaikuttaa meri kuin
tulenliekki hyttyseen: et sinä ennen rauhaa saa kuin meri on ahmaissut
sinut suureen kitaansa...»

»Hyvää yötä, Dolores», virkkoi Thomas, kun ilta oli kulunut pitemmälle.

»Joko sinä menet?» kysyi Dolores surullisena.

»Minulla on vielä vähän asioita», vastasi veli kuin tärkeissä
mietteissä.

»Hänen on ihan mahdoton pysyä edes viittä minuuttia paikallaan», mutisi
pater Nolasco.

»Thomas, rakas Thomas», sanoi Dolores, joka tiesi, minne hän pyrki,
»etkö siis ollenkaan välitä neuvoistani?»

»No no», vastasi Thomas hilpeästi, »aiotko sinäkin yhtyä pater Nolascon
valitusvirteen? Kuuleppa, minäkin voin kerran antaa sinulle hyvän
neuvon.»

Ja Thomas alkoi laulaa:

    »Vanhat saakoot murheissaan
    synkkää naamaa näyttää;
    nuoren mielen ainiaan
    lemmen riemu täyttää.»

»Jos olisin kuningatar ja minulla olisi prinsessatytär, ei hänkään
olisi liian hyvä veljelleni», virkkoi Dolores seuraten katseillaan
hänen menoaan.

»Onpa hänestä todellakin tullut kelpo nuori mies!» vahvisti täti
Melchiora. »Minä en osaa oikein kyllikseni häntä katsella.»

»Hänessä on säilynyt vanha luonteensa», lisäsi Catalina, »sama iloinen
mieliala, sama herttainen esiintyminen».

»Se on totta», myönsi pater Nolasco. »Hänessä ei olisi mitään
muistuttamisen syytä, ellei hän olisi niin itsepäinen...»

Juuri silloin, kun Dolores oli lähdössä takaisin emäntänsä luo, levisi
koko kylässä säikähdyttävä huuto: »Erästä miestä on puukotettu!»

Kun tämä kaamea viesti kajahtelee pienellä paikkakunnalla, on sen
vaikutus kerrassaan huumaava. Leikit, laulut, pilapuheet taukoavat
heti, ja sijalle tulee synkkä äänettömyys, jonka keskeyttävät vain
tuskan ja kauhun parkaisut. Kaikista taloista tulee esille kalpeita ja
pelästyneitä naisia kiirehtiäkseen tapahtumapaikalle, mutisten matkalla
hätäisiä sanoja: »Minunko mieheni?... Minunko poikani? ... Onkohan
se minun veljeni?» Jos on syttynyt tappelu, näkee heidän todellisten
sankarittarien tavoin syöksevän uljaasti tappelupukarien sekaan — ei
kunnianhimosta, vaan rakkaudesta, pelkäämättä miesten sokeata raivoa
tai tuimia nyrkkejä.

»Se on Thomas, Tomasa rukan poika», selittävät muutamat ohikulkevat
naiset.

»Mitä he sanovat?» kysyi Dolores kuullessaan veljensä ja äitinsä nimen.
»Mitä he hokevat?»

Ja samassa hän vaipui tuolille kynnyksen viereen.

Catalina riensi hätääntyneenä naisten jälkeen, jotka juuri olivat
menneet siitä ohitse.

»Minä en oikein käsittänyt», vastasi Doloresin kysymyksiin Melchiora,
joka myös oli kuullut nuo molemmat nimet.

Pater Nolasco ei ollut kuullut mitään, ja eno Mateo sattui olemaan
takapihalla.

Sitten läheni ääneti joukko vakavannäköisiä miehiä, jotka kantoivat
puukotettua paareilla. Hän oli tajutonna — lepäsi siinä niin valkeana
kuin oksastaan irtautunut jasmiininkukka. Hän näytti nukkuvan,
rauhallisesti ja tuskitta.

»Minun veljeni!» parkaisi Dolores puoleksi tukehtuneella äänellä ja
painoi käsiään suonenvetoisesti rintaansa vasten.

»Thomas! Laupias Luoja!» huusi eno Mateo syvän murheen vallassa. »Kuka
kunnoton on murhannut tämän viattoman nuorukaisen?»

»Sitä ei kukaan tiedä», vastasivat miehet, jotka olivat hänet tuoneet.

»Thomas! Poikaseni, etkö kuule minua?» puhui pater Nolasco tarttuen
vahankalpean nuorukaispoloisen käsiin. »Onko hän jo kuollut?» lisäsi
hän ja kosketti haavoitetun otsaa. »Ei, ei vielä! Rientäkää, noutakaa
lääkäri kiireimmiten!»

»Hän on jo tulossa», vastattiin hänelle.

Thomas pantiin siihen vuoteeseen, jossa Lorenzo oli ennen maannut.

Lääkäri tuli, tutki haavaa, sitoi sen ja sanoi pois lähtiessään pater
Nolascolle:

»Kun hän jälleen tulee tajuihinsa, antakaa hänen nauttia
herranehtoollista — hän ei elä huomisaamuun asti.»

Pater Nolasco istuutui vuoteen ääreen. Hetken kuluttua Thomas aukaisi
silmänsä ja kysyi heikolla äänellä:

»Missä minä olen?»

»Minun luonani, meillä», vastasi hyvä vanha rouva, »Lorenzon vuoteessa».

»Nostakaa minut pois, pois tästä vuoteesta», pyysi nuorukaisparka
kuumeisen tuskallisesti.

»Miksi niin, poikaseni?»

»Siksi, että jos... jos kuolen... Lorenzo ei enää koskaan saisi siinä
rauhaa.»

»Mutta sinähän paranet tässä vuoteessa», vastasi täti Melchiora.

»Ei, ei», väitti Thomas, »minä kuolen, sen tunnen varmasti». Ja
kääntäen katseensa pater Nolascoon hän lisäsi lempeästi hymyillen:
»Tässä nyt näette, pater, ei minua sittenkään kuolema yllättänyt
merellä.»

»Parempi sinun on täällä siirtyä ijäisyyteen omaistesi ympäröimänä, kun
minä vielä ehdin tarjota sinulle pyhät sakramentit», sanoi pater.

Silloin saapui tutkintotuomari kuulustelemaan puukotettua, ennenkuin
olisi liian myöhäistä. Thomas vastaili hänen kysymyksiinsä selittäen,
että häntä oli ihan erehdyksestä isketty, mikäli saattoi päättää sen
tuntemattoman miehen sanoista, joka oli hänen kimppuunsa käynyt.
Mutta kuka tahansa tuo puukottaja oli, vakuutti hän antavansa hänelle
anteeksi.

Läsnäolijat poistuivat nyt jättääkseen hänet kahden kesken pater
Nolascon kanssa, jotta tämä saisi häntä ripittää. Kun se oli
päättynyt ja pater tiedusti häneltä, oliko hänellä vielä jotakin
omallatunnollaan, vastasi Thomas:

»On kyllä, pater... äsken päästin suustani pikku valheen.»

»Kuinka niin, poikaseni? Valheen... juuri äsken?»

»Niin... minä sanoin tuomarille, etten tuntenut murhaajaa.»

»Ja kuitenkin tunsit?»

»Rippisalaisuuden turvissa voin sen teille sanoa, pater... niin, minä
tunsin hänet...»

»Kuka se on?»

»Sitä en sanokaan teille, pater... sillä se ei rasita omaatuntoani,
vaikka salaankin hänen nimensä.»

Tällä hetkellä tulvahti onnettoman nuorukaisen suusta paksu verivirta.
Sen kiihtymyksen aikana, joka nyt valtasi koko väen, onnistui
Doloresin välttää naisten valppautta, jotka kokivat pidättää häntä
loitolla kuolevan veljensä luota. Mielettömin katsein ja kalpeana kuin
marmoripatsas hän syöksi huoneeseen.

»Dolores parka!» lausui kuoleva heikolla, tuskin enää kuuluvalla
äänellä, samalla kun pari kyyneltä vierähti hänen jo kuolonvarjojen
samentamista, mutta yhä lempeistä ja elämän puolesta kamppailevista
silmistään.

»Hän tarvitsee lepoa», sanoi pater Nolasco; »mene, tyttäreni, mene
täältä pois!»

Ja näin puhuen hän jätti Doloresin, joka tuskasta ja epätoivosta oli
käynyt aivan voimattomaksi, jäljestä tulleiden naisten huoataan.

»Mene, lapsukaiseni, älä vaikeuta hänelle katkeraa kuolemanhetkeä!» Ja
kääntyen taas kuolevan puoleen pater jatkoi: »Älä muuta nyt ajattele
kuin Jumalaa, joka on oikea isäsi ja kutsuu sinua luokseen ijäisyyteen!»

»Minä ajattelen... enää vain... Jumalaa!» kuiskasi Thomas, kyyneleiset
silmät kääntyneinä korkeutta kohti.

»Ja nyt, poikaseni, kun olet täysin valmistunut, korota sydämesi
Kaikkilaupiaan puoleen... mene hänen luokseen ja kuole rauhassa...
hänen huomaansa jätän sielusi kuin olisit oma lapseni.»

Thomas puristi vienosti hyvän paterin kättä, hymyili vielä ja sulki
silmänsä... niitä enää avaamatta.

Silloin kuultiin — ensin hiljaa, sitten kovempaa ja lopulta rajujen
nyyhkytysten ohella — suusta suuhun kulkeva kolkko sana: »kuollut!»

»Tämä on niin kauheata, että sydän pakahtuu!» vaikeroitsivat
naiset, »Niin kunnoton teko — murhata tuo viaton olento, joka ei
ajatuksissakaan ollut kellekään tehnyt pahaa!»

»Ja sittenkin hän antoi anteeksi!» sanoivat toiset itkien. »Hän oli
suorastaan enkeli; hän kuoli niinkuin elikin, ilman koston ajatusta...
se oli Abelin kuolema!»

Dolores oli kuin kiveksi jäykistynyt. Hänen silmänsä eivät itkeneet;
huulilta ei tullut valitusta, ei voihkausta, vain joskus ilmaisi
hermostunut vavahdus, että hän vielä oli elossa. Hyvät naiset
olivat panneet hänen sydämensä ympärille kääreen ja pirskoittivat
hänen kasvoilleen vettä, mutta mikään ei voinut vapauttaa häntä
jähmettymisestään.

Mutta sitten hän äkkiä nousi, astui kaapille, joka oli hänen omansa
ja jonka täti Melchiora oli jättänyt huoneeseensa, otti sieltä kaikki
rahat, jotka oli niin työläästi ansainnut ja huolellisesti säästänyt
ostaakseen niillä kapioitaan, ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä,
samalla kun ojensi pikku säästösummansa vanhalle rouvalle:

»Ruumisarkkua varten, täti Melchiora, ja sielumessuun!»

Ja sitten hän vaipui kuolinvuoteen ääreen sydäntäsärkevästi itkien.




XII.


Esteban oli viety Sevillaan, jossa hänet jätettiin sotaoikeuden
tuomittavaksi.

Alustavassa kuulustelussa hän oli tyynesti ja lujasti vakuuttanut
olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin. Hän ei
kieltänyt olleensa tapahtumapaikalla eikä se olisikaan käynyt päinsä,
koska hänet heti oli tuntenut rouva Braulian puutarhuri, joka oli
ensimäisenä rientänyt saapuville; mutta hän väitti kivenkovaan, ettei
hän ollut puukottanut Thomasta.

Tätä vastaan huomautettiin, että kun hän oli juuri silloin ollut
paikalla, kun rikos tapahtui, hänen oli täytynyt nähdä murhaaja, mutta
kun hän ei myöntänyt ketään vierasta nähneensä, pidettiin tätä seikkaa
uutena todisteena hänen syyllisyydestään.

Hänen poistumisensa tai pakonsa Rotasta heti murhan jälkeen — vaikka
hän oli tunnustanut olleensa juuri Rotaan menossa; se kiihtymys ja
hätäily, joka hänessä oli seuraavana päivänä ilmennyt, kun hän San
Lucarin majataloissa oli tiedustellut, mitä rikoksesta puhuttiin ja
oliko haavan saanut mies kuollut; levottomuus ja epävarmuus hänen
vastauksissaan — kaikki tämä todisti niin arveluttavasti häntä vastaan
ja rikos oli niin hirveä, että oikeus tuomitsi hänet yksimielisesti
kuolemaan.

Esteban otti tuomion vastaan levollisesti. Väkivaltaisen kuoleman
täytyykin tuntua vähemmän kammottavalta — esiintyessään uhrauksena
toisen puolesta kuin oman rikoksen rangaistuksena.

Juuri silloin, kun tuomittu piti vietämän ulos oikeussalista, astui
läsnäolevan yleisön joukosta esille nuori mies ja lähestyi tuomareita
varmoin askelin. Hänen tarmokkaita kasvojaan peittävä kuolonkalpeus
ei näkynyt johtuvan hetkellisestä kiihtymyksestä, vaan tuntui olevan
näiden kasvojen luonnollinen väri, sillä kaikki elämä oli niissä kuin
jähmettynyt, ellei otettu lukuun synkästi hehkuvien silmien kaameata
tulta.

»Tuo mies on viaton!» sanoi hän kääntyen tuomioistuimen puoleen,
varmalla ja kuivalla äänellä.

»Mistä sen tiedätte ja kuinka voitte sen todistaa?» »Minä toimitan
oikean syyllisen teidän eteenne.» »Milloin?»

»Nyt heti.»

»No tuokaa hänet tänne.»

»Hän seisoo jo edessänne.»

»Kuka hän siis on?»

»Minä.»

»Tekö?»

»Minä itse; minä tunnustan rikokseni.»

Tätä tunnustusta seurasi hetkeksi sanaton, jäykistynyt kummastus.

»Veljeni!» huudahti vihdoin Esteban, »mitä sinä nyt olet tehnyt?»

»Luulitko siis», vastasi toinen nuhtelevalla äänellä, »että minä olisin
sallinut sinun kuolla? Oletko todellakin pitänyt minua sellaisena, että
voisin menetellä niin kehnosti? Tiedän kyllä, etten ole koskaan ollut
hyvä; aina minussa riehui paha henki, pyrkien viemään minut perikatoon.
Mutta viheliäinen pelkuri, joka antaa syyttömän sovittaa, mitä itse
on rikkonut, sellainen en ainakaan vielä ole. Koetin vapauttaa sinua
vankilasta — mutta ei onnistunut, ja kuinka tällaisella Jumalan
hylkäämällä olisikaan onnea missään hyvässä hankkeessa! Saakoon laki
siis tarttua syylliseen, ja minussa toteutukoon sananlasku: 'Joka
miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu'. Jää hyvästi, koeta lohduttaa
vanhempiamme ja — antakoot kaikki minulle anteeksi!»

Tämän odottamattoman käänteen vuoksi lykkäytyi oikeudenkäynti. Lorenzo
vietiin vankeuteen, ja Esteban pääsi vapaaksi. Mutta jälkimäinen oli
kuin halvauksen kohtaama; seisoi sanatonna, liikkumatta, ilman omaa
tahtoa. Silloin tarttui hänen käsivarteensa luja koura, joka laahasi
hänet pois tästä kovakohtaloisesta paikasta. Vastarintaa tekemättä hän
salli taluttaa itseänsä erääseen taloon, jonka ovi suljettiin heti, kun
hän oli kynnyksen poikki astunut.

»Rohkeutta vain!» sanottiin hänelle ja tarjottiin viiniä.

»Rohkeutta! Sen sanoo sinulle vanha viiksiniekka!»

Esteban kohotti silmänsä ja katseli ensi kertaa sitä henkilöä, joka oli
tuonut hänet tänne.

»Tekö se olette?» huusi hän. »Ja te uskalsitte — »

»Hädässä ystävä tunnetaan», vastasi hänen saattajansa, joka ei ollut
kukaan muu kuin entinen naapuri, carabinero.

»Ja sinä aioit jäädä mestattavaksi!» huudahti Pepa, joka oli rientänyt
paikalle ja itkien sulkenut Estebanin syliinsä.

»Pitikö minun siis antaa ilmi oma veljeni?» kysyi Esteban.

»Nyt sinun pitää heti astua höyrylaivaan», sanoi carabinero, »ja
matkustaa San Lucariin, jotta pääset kotiisi niin pian kuin suinkin.
Sillä mitä silmä ei näe, se ei voi sydäntä repiä rikki.»

»Anteeksi», vastasi Esteban, jonka entinen tarmokkuus palasi, »minä
menen takaisin veljeni luo».

Pepa ja hänen miehensä koettivat parhaansa mukaan saada Estebanin
luopumaan aikeestaan, mutta turhaan.

Carabinero saattoi häntä vankilaan; mutta heidän päästyään sinne, tuli
heitä vastaan se lakimies, joka oli Estebania puolustanut oikeudessa,
ikäänkuin olisi odotettu heidän käyntiänsä täällä.

»Syytetty», sanoi asianajaja, »lähettää minut teitä tapaamaan, sillä
hän ei halua teitä nähdä. Syynä ei ole rohkeuden puute, sillä hän on
levollinen ja alistuu kohtaloonsa, ei myöskään rakkauden puute, vaan
huolenpito teistä, koska ette voisi häntä nähdä joutumatta suuren
tuskan valtaan, joka olisi sitä tuimempi, kun se ei vannaankaan olisi
niin ohimenevää ja lyhytaikaista kuin hänen. Hän sanoi minulle, että
jos pian kuolemansa kohtaavan tahtoa on pidettävä pyhänä, teidän
pitäisi totella häntä ja suoda hänelle lohdutusta rientämällä suoraa
päätä vanhempienne luo heidän suruaan lievittämään. Vasta sitten,
kun olette kotona heidän luonaan, saatte avata tämän kirjeen, jonka
olen hänen sanelunsa mukaan kirjoittanut. Se sisältää hänen viimeisen
ilmoituksensa tälle maailmalle; hänen kaikki ajatuksensa ovat nyt
suunnatut ijäisyyteen, joka kuolemanhetkellä esiintyy niin mahtavassa,
pelottavassa muodossa. Muuten, älkää vielä heittäytykö epätoivoon; mitä
tahansa hänen hyväkseen sopii tehdä, se myös toimitetaan.»

Kuullessaan näin puhuttavan, jäykistyi onneton Esteban jälleen
synkkyyteensä. Kelpo carabinero, joka yhä vielä oli niukka sanoiltaan,
mutta intoa tuhlaava, sai taas viedä hänet pois.

»Rohkeutta vain!» toisti vanha partaniekka. »Täytyy katsoa
onnettomuutta suoraan silmiin. Matkusta kotiin. Mitä sinä täältä enää
haet?»

Ja näin puhellen hän vei nuoren miehen mukanaan joelle, missä
höyrylaiva, odotti ennen lähtöään San Lucariin. Esteban toimitettiin
laivaan, ja carabinero maksoi hänen matkalippunsa, jätti hänet tutun
merimiehen huostaan ja palasi maihin vasta sitten, kun laiva lähti
liikkeelle.

Mikä kynä voisi kuvata niitä epätoivon kohtauksia, jotka toinen
toistaan seurasivat Lopezien ennen niin onnellisessa kodissa, kun
siellä saatiin perätysten kuulla kamalat viestit, jotka Esteban kertoi
niin suorasukaisesti kuin maalaisten tapoihin kuuluu! Jokainen koe
niiden esittämiseksi jäisi kauas takapajulle todellisuudesta, samoin
kuin sivellin, jonka on määrä maalata vettä ja tulta, voimatta niille
antaa lämpöä tai liikettä, ei läheskään pääse luonnon tasalle.

Keskellä tätä äärimmäistä surkeutta luki pater Nolasco Lorenzon kirjeen
julki. Se sisälsi seuraavaa:

»Turhaan ei tarvitse anteeksi anoa taivaalliselta isältä eikä
maalliseltakaan. Ja niinkuin olen Jumalalta rukoillut anteeksi,
samoin pyydän teiltäkin, rakkaat vanhemmat, joiden rakkauden olen
niin huonosti palkinnut! Älkää heittäytykö epätoivoon minun kohtaloni
vuoksi; minähän saan kärsiä vain sen, mitä olen ansainnut, ja minä
alistun, Jumalaan luottaen, siihen rangaistukseen, joka osalleni tulee
rikoksen sovitukseksi. —

»Veljeni, sinulle palkitkoon Jumala sen suuren rakkauden, jota olet
minua kohtaan osoittanut! Jos jäisin eloon, en koskaan kykenisi uljasta
tekoasi korvaamaan...

»Mutta jotta voisin kuolla rauhassa, täytyy minun pyytää sinua tekemään
puolestani vielä enemmän. Auta ja turvaa sitä onnetonta tyttöä, joka
minun täytyy niin avuttomaksi jättää tehtyäni hänet niin kärsiväksi!...
Nai hänet ja toimita hänelle suloinen ja hauska elämä sen sijaan,
minkä olen niin katkeroittanut! Antakaa minulle kumpikin tämä lupaus,
kun kirjeeni on teille luettu. Kun lupaus annetaan sille, joka on
pian kuoleva, niin se myös pidetään, ja se ajatus, että pysytte
lupauksellenne uskollisina, on ainoa lohdutus, jonka saan mukaani
hautaan. —

»Antakaa minulle anteeksi ja rukoilkaa minun puolestani Jumalaa, joka
on meidän kaikkien lohduttaja!»

Kun kirje oli kaikkien itkiessä luettu loppuun, astui Esteban sen
vuoteen ääreen, jossa Dolores parka makasi kuoleman kuvan kaltaisena.

»Dolores», sanoi hän, »veljeni viimeinen tahto on pyhä; sinä et voi
mennä kenenkään muun miehen vaimoksi kuin minun enkä minä saa tuoda
kotiini ketään muuta vaimoa kuin sinut. Hän kuolee siinä varmassa
uskossa, että me noudatamme hänen viimeistä tahtoaan, emmekä me saa
häntä pettää.»

Dolores ei vastannut, vaan nyyhki edelleen.

»Ellet suostu hänen pyyntöönsä», jatkoi Esteban hartaammin, »todistaa
se, ettet häntä rakasta etkä kunnioita minua tai omaisiani. Lupaa siis,
Dolores.»

»Minä lupaan», vastasi Dolores huoaten, »tehdä kaikki, mitä hän vaatii
ja sinä haluat».




XIII.


Kuusi päivää oli perhe viettänyt kuvaamattoman kuolemantuskan vallassa.
Onnettomalla äidillä oli melkein yhtä mittaa hermokohtauksia; isä oli
äkkiä käynyt vanhaksi ja valkohapsiseksi, ja hänen tähän asti terve
ja tanakka ruumiinsa oli koukistunut kuin myrskyn murtama puu. Mitä
tulee Doloresiin, niin pelättiin hänen kuolevan. Catalinalle soi voimia
hänen rakkautensa vanhempiin: hän ymmärsi, että juuri hänen oli tehtävä
kaikki voitavansa, jotteivät he sortuisi murheesta ja tuskasta, ja
Esteban, vaikka suru häntä näännytti, koetti salata omaa kärsimystään,
jottei sillä lisäisi vanhempiensa taakkaa.

Vain pater Nolasco pysyi tyynenä, ja hänestä tuli nyt perheen
kaitselmus, jollaisena toiset olivat tähän asti olleet hänelle. Hän
piti huolta kaikista; rohkaisi heitä pätevillä perusteilla, neuvoen
alistumaan kovaan kohtaloonsa, ja viittasi Jumalan tahtoon ja hänen
pyhän äitinsä ylevään esikuvaan. Toisinaan hän korotti äänensä
juhlalliseen rukoukseen; tutut ja kaikille niin tervetulleet sanat
hivelivät äänettömyyden keskellä kuulijain korvia lohdutuksen,
ilahuttavan muiston, suloisen toivon koko luonnonvoimalla, niinkuin
side, joka toisiinsa liittää elävät ja kuolleet, tämän elämän ja
vastaisen.

Naapurittaret, joiden oli tapana joka päivä käydä Lopezien luona
ollakseen onnettoman perheen apuna, puhuttelivat eräänä aamuna lääkäriä
ennen tämän poistumista talosta.

»Mitä te määräätte lääkkeiksi, siitä ei ole rouva Lopezille mitään
apua», sanoivat he hänelle. »Nyt ei enää näy olevan mitään paranemisen
toivoa.»

»Minua huolettaa herra Lopez enemmän», vastasi lääkäri, »vaikka hän
ulkonaisesti on maltillisempi».

»Entä Dolores, herra tohtori, eikö hänelle pidä jo antaa sakramentteja?»

»Ei ole vielä kiirettä, hän on vielä nuori, eikä silloin tarvitse
heittäytyä toivottomaksi. Jokin uusi käänne voi hänet pelastaa.»

Tällä hetkellä temmattiin ovi rajusti auki, ja taloon syöksyi
carabinero hikisenä ja melkein läkähtyneenä huutaen:

»Rakkaat ystävät, kun kerran on Jumala, niin on laupeuttakin!
Armahdettu, armahdettu!»

Enempää hän ei sanonut eikä olisi voinutkaan sanoa. Toisaalta ei
tarvittukaan enempää, jotta koko perhe sai taas kuin uutta eloa.

Esteban hypähti innoissaan carabineron eteen.

»Mitä sanotte? Armahdettu, niinkö?»

»Armahdettu!»

»Poikaniko?» huusi äiti hypähtäen vuoteesta, jossa oli maannut.

»Lorenzo!»

»Oikeusko hänet armahti?» kysyi isä, joka oli noussut pystyyn niin
reippaasti kuin nuori mies.

»Mitä vielä, oikeus! Ei, vaan kuningatar! Huudetaan kuningattaremme
kunniaksi: eläköön!» huusi carabinero ja heilutti lakkiaan.

»Hänen ei siis tarvitse kuolla?» kuului Doloresin heikko ääni.

»Tietysti, mutta vasta sitten, kun Jumala tahtoo, ei ennen!» vastasi
carabinero.

Nyt seurannutta kohtausta on vaikea kuvailla, kun siinä esiintyneillä
henkilöillä ei itsellään ole säilynyt muistoa siitä, mitä oikeastaan
tapahtui. Äiti vaipui tajutonna miehensä syliin, ja Esteban ja
Catalina kiersivät käsivartensa sen pyhän ryhmän ympärille, joka
heidän iäkkäistä vanhemmistaan muodostui. Dolores oli jaksanut nousta
vuoteessa istualle, panna kätensä ristiin ja lähettää taivaaseen
hartaan kiitosrukouksen; kelpo naapurittaret itkivät ilosta; carabinero
siveli kämmenensä selkäpuolella kyynelten kostuttamia suunnattomia
viiksiään, ja pater Nolasco lausui tapansa mukaan maltillisesti:

»Näettekö nyt, rakkaat lapset! Jumala tosin etsiskelee meitä, mutta
ei tuhoa. Sanoinhan teille: alistukaa kohtaloonne. Toivo on viimeinen
tavara, jonka voi hukata! Jos luottamus maallisiin asioihin jättää
meidät pulaan, niin toivo taivaallisesta avusta ei koskaan pety. Juuri
senvuoksi onkin Jumala tehnyt toivosta hyveen ja antanut luoduillensa
käskyn pitää sitä aina sydämessä, jottemme kokonaan menehtyisi
pettymysten tähden. —

»Oi, laupeus! Johdata aina niiden valtiaiden kättä, jotka voivat suoda
armon. Ja vaikkei sitä suotaisi rikollisen itsensä vuoksi, riittäköön
sen aiheeksi sääli perhettä kohtaan, joka on hänen rikokseensa syytön!»

Omituinen kohtaus, joka oli sattunut oikeussalissa, oli herättänyt
yleistä huomiota ja vaikuttanut varsinkin niihin virkamiehiin, jotka
olivat läsnä sellaisen veljenrakkauden näkijöinä. Heitä oli syvästi
liikuttanut molempien nuorten miesten ylevä yksinkertaisuus ryhdin ja
sanojen puolesta, kun täytyi ottaa lukuun, että nämä olivat pelkkiä
maalaisia.

Moni ylhäinen henkilö oli yhtynyt tähän osaaottavaan käsitykseen,
ja sen nojalla oli Madridiin toimitettu armonanomus, joka myös
hyväksyttiin.

»Ja hän on siis vapaa? Voi tulla tänne meidän luoksemme?» kysyi äiti,
kun jälleen oli hieman tyynnytty.

»Jos se vain riippuisi kuningattaresta — rakkaat ystävät, eläköön
kuningatar!» huusi carabinero.

»Jumala siunatkoon kuningatarta!» huusivat kaikki ihastuneen
kiitollisina.

»Jos asia riippuisi kuningattaresta», toisti carabinero, »olisi Lorenzo
pian täällä. Mutta hänen majesteettinsa voi pelastaa hänet vain
kuolemanrangaistuksesta. Sitten seuraa vankeus ja maastakarkoitus.»

»Karkoitus!» huusi onneton äiti.

»Niin, hyvä rouva, eikä toisin sovi!» sanoi carabinero. »Paha työ ei
jää palkitsematta, täti Melchiora.»

»Mutta kun Thomas antoi hänelle anteeksi...» »Se seikka on hänen
edukseen, mutta ei riitä.» Äiti alkoi katkerasti itkeä.

»Melchiora, älä loukkaa Jumalaa!» varoitti vanha isä, jonka vartalo oli
taas koukistunut ja pää vaipunut rintaa vasten.

»Minä luulin, että hän on vapaa!» vastasi äiti nyyhkien.

»Miksi antaudut sellaisiin toiveisiin, vaimo? Mitä hän on tehnyt, se
on suurimpia rikoksia, ja hänen täytyy kestää rangaistuksensa», lausui
arvokas vanhus.

»Ja minne hänet viedään, herra Canuto?» kysyi äitiparka.

»Marianien saarille.»

»Kuinka pitkäksi ajaksi?»

»Ei tiedetä», vastasi carabinero, joka hyvinkin tiesi, että karkoitus
oli eliniäksi.

Mutta isä Mateo oli heti oikein tajunnut hänen sanojensa merkityksen.

Tällä välin oli Dolores kutsunut Estebanin vuoteensa ääreen ja sanoi
nyt hänelle:

»Esteban, kun Lorenzo jää henkiin, mistä kiitän Jumalaa, niin olemme
vapaat lupauksesta, jonka olimme antaneet kuolemaantuomitulle: niin
kauan kuin Lorenzo elää en suostu kenenkään muun vaimoksi.»

»Niin minäkin asian käsitän, Dolores», vastasi Esteban, »Pidän sinusta
paljon, yhtä paljon kuin sisarestani Catalinasta, mutta aina sinä
olet ollut mielessäni Lorenzon tulevana vaimona. Jos hänen eläessään
menisimme naimisiin, tuntuisi se minusta melkein rikokselta. Sinä
jäät kuitenkin meille asumaan. Minulla on lujat kädet ja jaksan
elättää ainakin yhden sisaren — olenhan nyt kaksin verroin veljesi: en
ainoastaan Lorenzon, vaan myös Thomaan sijainen.»

Dolores alkoi jälleen itkeä.

»Kuule», sanoi hänelle pater Nolasco, kun Esteban oli poistunut. »Rosa
lähettää sinulle minun kauttani sanan, ettei hän tule tänne sinua
tervehtimään, kun ei tahdo astua tähän taloon eikä tavata ketään
Lorenzon omaisista. Olen koettanut saada hänet käsittämään, että se
on väärin hänen puoleltaan; mutta hän pysyy päätöksessään, ainakin
toistaiseksi. Hän on kuitenkin tahtonut ilmoittaa sinulle, ettei sinun
sopisi hänen elinaikanaan pitää muuta kotia kuin hänen luonaan. Nyt
tiedät, kuinka on asian laita.»

Rosakin oli Doloresin tavoin saanut siirtyä lapsuudesta neidon ikään
kyynelissä. Entinen raikas, naurava ruusunväri oli hänen poskiltaan
ainiaaksi kadonnut. Uhkuva iloisuus oli häipynyt, niinkuin myrsky
puhaltaa kynttilän liekin sammuksiin. Koskaan hän ei enää kiinnittänyt
pater Nolascon huomiota enonsa muotokuvaan; hänen riitelynsä äidin
kanssa oli kerrassaan tauonnut. Elämän vakavuus oli kouraissut häntä
tylysti, hän kävi ahkerasti kirkossa puuhasi väsymättä taloustoimissa
ja piti hyvää huolta köyhistä...

Syyskuun viidentenä, surullisen muiston päivänä nähdään joka vuosi
merenrannalla olevassa luostarissa vanhan papin lukevan hitaasti
kuolinmessua. Aina on läsnä kaksi naista, joita toisiinsa liittää
sydämellinen ystävyys. Toinen heistä on vielä nuori, hyvin puettu,
vakava, mutta ulkonäöltä vielä säästynyt kaikelta sairaudelta; hän
näkyy antautuneen hyödylliseen, vakavaan elämäntehtävään.

Toinen, samoin vielä nuori, on aina surupuvussa ja näyttää hyvin
kalpealta ja laihtuneelta; hänen luulisi jo olevan lähellä viimeistä
vaihetta sellaisessa elämässä, joka on ollut täynnä kärsimystä ja
koettelemuksia.

Toinen on Rosa, toinen Dolores.

Heidän astuessaan ihmisten ohitse sanovat kaikki osaaottavan näköisinä:

»Kuinka tuo Rosa, rouva Braulian tytär, onkin muuttunut! Vakavampaa
naista ei voi missään olla!» Ja surkutellen he lisäävät: »Dolores,
Tomasa poloisen tytär, kuihtuu kuin vähentyvä kuu. Kasvot ovat hänellä
käyneet niin pieniksi, että hän tuskin enää voi kunnollisesti ristiä
silmiänsä; sydän on hänellä aivan nääntynyt; niin, hän oli syntynyt
kärsimään... Dolores parka!»








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DOLORES PARKA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.