Kreivitär Käthe naimisissa

By Eufemia von Adlersfeld-Ballestrem

The Project Gutenberg eBook of Kreivitär Käthe naimisissa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kreivitär Käthe naimisissa

Author: Eufemia von Adlersfeld-Ballestrem

Translator: Aira Sarkkila


        
Release date: July 2, 2026 [eBook #79001]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79001

Credits: Anna Sirén and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIVITÄR KÄTHE NAIMISISSA ***
language: Finnish




KREIVITÄR KÄTHE NAIMISISSA

Kirj.

E. von Adlersfeld-Ballestrem


Suomentanut

Aira Sarkkila





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1920.




SISÄLLYS:

     I. Kaksi kirjettä.
    II. Uhkaava pilvi lähestyy.
   III. Ukkonen iskee odottamatta.
    IV. Ensi ottelu.
     V. Häälahja.
    VI. Niin rangaistaan valehtelijaa.
   VII. Salaliitto.
  VIII. Pelastava enkeli.
    IX. Kuki-tädin häpeä.
     X. Taittunut lilja.
    XI. Kuki-tädin mustasukkaisuus.
   XII. Vihreä kirje.
  XIII. Masentunut täti ja avulias setä.
   XIV. Rikolliset yllätetään.
    XV. Setä pettää.
   XVI. Boob auttaa.
  XVII. Käthen seikkailu.
 XVIII. Vastenmielinen vieras.
   XIX. Salaperäinen mies vaatekaapissa.
    XX. Arvoitus selviää.
   XXI. Salama pilvettömältä taivaalta.
  XXII. Suku kokoontuu.
  XXIII. Väittely nimestä.
  XXIV. Veto
   XXV. Leikkiä.
  XXVI. Käthelle selviää.
 XXVII. Salaliitto.
XXVIII. Kiinan keisarinna.
  XXIX. Ulkomaalainen lähetti.
   XXX. Vierailu Kiinan keisarinnan luona.
  XXXI. Käthe voittaa vedon.
 XXXII. Voitokas Pallas.




I.

KAKSI KIRJETTÄ.


  Rakas pikku Knick!

  Voisinhan kirjoittaa teille englanniksi, jos tahtoisin, mutta en
  kuitenkaan kirjoita, sillä silloin pitäisitte kirjettäni vain
  ainekirjoituksena, lähettäisitte sen takaisin punaisine pukkeineen
  reunassa ja minä suuttuisin hirveästi.

  Jospa te ette enää pitäisi minua koulutyttönä, te, joka kuitenkin
  olitte vähällä tanssia häissäni. Vahinko, että ette tanssinut! Ei
  mikään ole niin terveellistä kuin saada joskus liikutella vanhoja
  jalkanikamiaan, niinkuin oivallinen Tiefenthal sanoo.

  Teidän ei tarvitse heti paikalla pyörtyä sanojeni tähden, sillä
  niinkuin näette, en ole valitettavasti keksinyt niitä. Mutta te
  saatte kuitenkin liikutella vanhoja jalkanikamianne, nimittäin
  rautatiellä, vanhoissa kiertelevissä vaunuissa. Sillä teidän pitää
  matkustaa Nordlandiin luoksemme!

  Kuulen ajatuksissani teidän sanovan:

  »Oi, en koskaan!»

  Mutta ei mikään auta — teidän pitää matkustaa!

  Ja minkätähden, pikku miss Knickerbocker? Niin, koska Kirchwaldin
  perhe tarvitsee ukkosen johdatinta, mitä ruosteisempaa, sitä parempi,
  sillä sitä varmemminhan ukkonen lyö maahan.

  »Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa», te sanotte, mutta
  koska olen jalomielinen, tunnustan kuitenkin, että minun pitäisi olla
  teille kiitollisempi.

  Sulkekaa siis matkalaukkunne, älkää unohtako mustaa
  sunnuntai-iltapäiväsilkkistänne, vyöttäytykää koko Vanhan Englannin
  ylpeydellä, ja antakaa kotiopettajattaren kauniisti jäädä Hellbergiin
  isäukon luo. Antakaa hänelle kuitenkin oikein kunnollinen suudelma
  minun puolestani — teidän iässänne, pikku Knickerbocker, se ei
  merkitse mitään — älkää Jumalan tähden myöhästykö junasta. Teitä
  kaivataan!

  Mutta miksi!

  Oh, sehän on päivänselvää: meidän nuoreen, tuskin neljännesvuoden
  vanhaan avio-onneemme on ilmestynyt ensimmäinen varjo, ja teitä
  käytetään pilvenkarkoittajana, ukkosen johdattimena, lumiaurana ja,
  jos on välttämätöntä, myös lohikäärmeen tappajana.

  Teidän ei tarvitse näytellä niin pelästynyttä naamaa, sillä vaikka
  asia on niin äärettömän vakava, ei teidän kuitenkaan ole tarvinnut
  »kauan aikaa aavistaa», että minä, teidän kallis Käthe neitinne,
  »tämä kauhein ja nenäkkäin lapsi», olen myös avioliitossani tehnyt
  tyhmyyksiä ja joutunut umpikujaan.

  Sillä, eikö totta, syvimmässä sydämessänne tunsitte rajatonta
  sääliä miestä kohtaan, joka oli niin sokaistu, että hän otti minut
  puolisokseen? Älkää kieltäkö, pikku miss! Huomasin sen teistä
  jo hääpäivänä, mutta koska olen luonteeltani jalomielinen, en
  pahastunut, vaan toivoin teidät vain sinne, niissä pippuri kasvaa.

  Ei, pikku Knickerbocker, meidän avio-onnemme ei vielä ole järkkynyt,
  mieheni ja minä elämme vielä kuin Filemon ja Baucis. Niin, aivan kuin
  Filemon ja Baucis. Emme ole kertaakaan riitautuneet, sillä pidämme
  rajattomasti toisistamme. Olenpa vielä antanut hänelle silmälasin
  takaisin, koska hän ei tahtonut tottua olemaan ilman. Ja muuten ei
  tuo lasipalanen näytä niinkään hassunkuriselta, kun siihen tottuu —
  ymmärrättehän!

  Voitteko uskoa, että mieheni rupeaa puhumaan niinkuin minäkin. Näette
  siis, miten syvä vaikutus minulla on häneen.

  Ja kuitenkin on varjo langennut rauhaisaan elämäämme.

  Ajatelkaahan! Kun me äskettäin istuimme mitään aavistamatta aamiaista
  syömässä, tuo postinkantaja vakuutetun kirjeen miehelleni. Hän
  lukee sen, antaa silmälasin pudota ja istuu hiljaa ja kalpeana kuin
  murtunut mies.

  »Räätälinlaskuko?» sanon minä ja osoitan paperia.

  »Oi, jospa olisikin», sanoo hän sen näköisenä, että heti muistin
  teitä, kun rakastettavasti ennustitte minulle, ettei minusta koskaan
  tulisi mitään. Voitte ymmärtää, että pelästyin, ja tuska tunkeutui
  vatsaan saakka, kun mieheni nousi, suuteli minua ja sanoi:

  »Käthe raukka — saat kestää ensimmäisen koettelemuksesi. Onnettomuus
  on jo matkalla luoksemme!»

  »Vanha rouva Müllerkö?» huohotin minä ja tunsin kalpenevani.

  »Vanha rouva Müller kävisi vielä päinsä», sanoi mieheni. »Mutta
  katsohan tätä, Käthe — lue kirje!»

  Hän ojensi minulle kauniin, valkean arkin, johon oli kirjoitettu
  hienoja, turhansäntillisiä kirjaimia, ja minä luin — niin, voitte
  itse lukea sen, pikku Knickerbocker — tässä on kirje:

  »Rakas veljenpoikani!

  Minua suretti syvästi, että en sairauteni tähden voinut olla
  läsnä viettäessäsi häitä Nordlandin prinsessan hovineidin kanssa,
  ja vaikka et lähettänyt lohdutuksen sanaakaan, tahdon kuitenkin
  unohtaa tämän kunnioituksen puutteen isäsi ainoaa sisarta kohtaan,
  koska nuori onni aina on itsekäs ja ensimmäisessä — ah, niin
  katoavassa — huumauksessaan liian helposti unohtaa velvollisuuden ja
  kunnioituksen. Täysin ymmärretty on täysin anteeksi annettu, rakas
  veljenpoikani.

  Oi, olenhan aina hemmoitellut sinua! Nyt sattuu niin mainiosti,
  että lääkärini on hartaasti kehoittanut minua lähtemään Kissingenin
  kylpylaitokseen, ja matkalla kuljen Nordlandin ohi. Miten onnellinen
  olenkaan, ja miten onnellisiksi sinä ja vaimosi tulettekaan, sillä
  olen päättänyt — ei, ei vain poiketa junasta, jotta saisitte
  sulkea minut syliinne, sillä en tahdo loukata pyhimpiä tunteitanne
  sellaisella kiireisellä vierailulla — ei, huolimatta särkyneistä
  suunnitelmistani vietän neljätoista päivää kodissanne, ja kun sitten
  palaan Kissingenistä, saatte jälleen omistaa minut neljä viikkoa.

  Lisette, uskollinen kamarineitoni, jonka tunnet, valmistelee juuri
  matkaani, ja kun saat nämä rivit ja ilosta säteillen luet ne
  rakkaalle vaimollesi, niin kiidän jo teitä kohti höyryn siivillä.
  Lisäksi ilmoitan sähkösanomalla, minä päivänä ja millä tunnilla
  saavun, sillä en pyydä, että iloisina ja liikutettuina ryntäisitte
  asemalle joka junaa vastaan.

  En tule tyhjin käsin luoksenne, rakkaani! Voitko ajatella, että nyt
  olen keksinyt häälahjan, jonka lupasin teille. En kuitenkaan vielä
  ilmaise sitä. Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että se ilahduttaa
  ja hämmästyttää teitä ja tekee teidät sanomattoman onnellisiksi,
  ja nautin jo edeltäpäin, että saan nauttia teidän ylitsevuotavaa
  kiitollisuuttanne, ja nyt, jääkää hyvästi! Tapaamme pian!

  Rakastava, altis tätisi

  Habakukine, kreivitär von Kirchwald.»

  Kun olin lukenut kirjeen, pikku, rakas Knick, olin aluksi aivan
  jäykkä, eikä suinkaan vähimmin Habakukine nimen tähden! Oletteko
  koskaan kuullut sellaista nimeä?

  Mieheni kertoi minulle, että perheen jäsenet kutsuvat häntä
  Kuki-tädiksi. Olin pakahtua naurusta. Mieheni harmistui ja sanoi,
  että voisin jättää sen toiseen kertaan, sillä nyt ei ollut aikaa
  sellaiseen! Asia oli perin vakava ja voi saada ihmisen vapisemaan
  tuskasta, sillä ei voida kieltää, että täti Kukilla on omituisuuksia,
  ja minun pitäisi ponnistaa kaikki voimani voidakseni ottaa hänet
  vastaan sopivalla tavalla. Hän piti näet miestäni perillisenään
  ja oli jo kaksi kertaa maksanut hänen velkansa, kun hän oli nuori
  luutnantti j.n.e., j.n.e.

  Ensimmäinen pilvi on siis kohonnut taivaallemme.

  Miten tulen toimeen tuon Kuki-tädin kanssa? Mutta te, pikku miss
  Knickerbocker, te ymmärrätte niin mainiosti, miten tuollaisia ihmisiä
  tulee kohdella, vaikkapa he olisivat sietämättömimpiä ihmisiä
  maailmassa — olette osoittanut sen minuun nähden loistavalla tavalla.

  Rukoilen sentähden teitä polvillani: Tulkaa, tulkaa, tulkaa niin
  nopeasti kuin yksinkertaiset rautatiemme voivat tuoda teidät ja
  auttakaa minua tästä Kuki-tädistä — olen aivan neuvoton enkä tiedä
  miten seurustelen hänen kanssaan.

  Nyt en enää voi kirjoittaa. En ole vielä koskaan elämässäni
  kyhännyt näin pitkää kirjettä. En välitä hituistakaan siitä, mitä
  te ajattelette tästä ainekirjoituksena, kunhan vain kiidätte tänne
  höyryn siivillä, kuten Kuki-täti kirjoittaa.

  Aina uskollinen Käthenne.

  P.s. Älkää unohtako ottaa evästä mukaanne.

  P.s. P.s. Älkää vain jättäkö päätänne Hellbergiin, ja suudelkaa
  hevosia minun puolestani. Sanokaa Johanille, että hän on vanha aasi.
  Hänhän lähetti minulle väärät silat.




II.

UHKAAVA PILVI LÄHESTYY.


»Kas noin», sanoi kreivitär Käthe Kirchwald, kun hän oli kirjoittanut
osoitteen ja lähettänyt kirjeen entiselle, kovin koetellulle
opettajatarelleen, joka nyt oli hänen isänsä kodissa jonkunlaisena
taloudenhoitajattarena ja emäntänä.

Kreivi Kirchwald, joka vielä oli Nordlandin prinssin adjutanttina,
oli heti aamiaisen jälkeen lähtenyt kotoaan mennäkseen esittelylle
ruhtinaallisen herransa luo, ja Käthe seisoi hetken toimettomana ja
koetti, saavutettuaan taas mielenmalttinsa, ajatella tuntemattoman
tädin uhkaavaa vierailua.

Hän huomasi muuten niin ylhäisen tyynen miehensä hermostuneisuudesta,
että tämä vierailu oli aivan erikoinen. Miss Knickerbockerille
lähetetty kirje oli kuitenkin rauhoittanut häntä huomattavasti, ja hän
päätti, että hän kyllä »selviytyisi tuosta muijasta». Ja jokainen, joka
on tutustunut tähän sankarittareen, kun hänen nimensä vielä oli Käthe
Hellberg, ymmärtää, mitä sellainen päätös merkitsi hänelle.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut aivan varma itsestään. Hän ei suinkaan
ollut levoton siitä, ettei hän oikein osaisi hoitaa emännän tehtäviä —
sillä vanha Hellbergin keittäjätär oli suvainnut seurata nuorta rouvaa
uuteen kotiin, ja keittiöyllätykset, jollaisia nuoret rouvat joskus
valmistavat miehilleen, olivat aivan mahdottomia.

Asunto oli kauniisti ja aistikkaasti kalustettu; kreivin
sotilaspalvelija oli erinomaisen hyvin oppinut pöytäpalvelijan toimet,
soma sisäkkö, joka myös oli kotoisin Hellbergistä, piti huolta talon
järjestyksestä, ja tallissa osoittautui eräs entinen sotilaspalvelija
sen luottamuksen arvoiseksi, jota hänelle osoitettiin — sanalla
sanoen, ei tätikään, joka kaikkialla koetti nuuskia virheitä, olisi
voinut löytää sellaista, jonka vuoksi hän olisi saattanut ennustaa
onnettomuutta.

Mutta Käthellä samoinkuin hänen miehelläänkin oli erikoisista tädeistä
omat kokemuksensa — sen saattoi jo huomata tavasta, jolla kreivi otti
vastaan pahaa ennustavan kirjeen.

No, toistaiseksihan saattoi vielä iloita elämästä; vielä ei sähkösanoma
ollut saapunut, ja Käthe koetti karkoittaa peloittavan kummituksen
— siksi sanoi hän sangen halveksivasti Kuki-tätiä — kaikellaisilla
toimilla. Ensin hän kuljeskeli kaikissa huoneissa, nyökkäsi
kiinalaiselle porsliiniukolle, heitteli turhanhuolellisesti kasattuja
tyynyjä sinne tänne tai koetteli, kestikö salin kullatun tuolin hento
selkänoja voimisteluharjoituksia.

Lopulta hän tuli keittiöön sopiakseen vanhan keittäjättären kanssa
ruokalajeista tai oikeammin antaakseen oivallisen mamselli Schnörkelin
kertoa, mitä tämä oli aikonut valmistaa päivälliseksi.

Mamselli Schnörkel oli juuri riidellyt teurastajan kanssa eikä tahtonut
alistua kertomaan. Käthe oli sentähden kyllin viisas lähteäkseen
pian keittiöstä, ja hän meni talliin hevosten luo. Mutta lähtiessään
keittiöstä hän sieppasi pari porkkanaa ja sanoi:

»Nyt, Schnörkel, on meidän oltava varuillamme. Saamme vieraita.»

»Kuka nyt tulee?» murisi vanha palvelija, joka Käthen pienenä ollessa
oli ollut hänen hoitajattarenaan.

»Emme tiedä! Se on yllätys», vastasi Käthe salaperäisesti.

Mutta muuten niin utelias Schnörkel ei tänään mennyt ansaan — ei ole
ihmeellistä, jos tuleekin, riideltyään teurastajan kanssa, pahalle
tuulelle. Käthe meni sentähden ilman muuta talliin ja oli puoli
tuntia hevosten luona. Kun ne olivat saaneet tavallisen porkkana-
ja sokeripala-annoksensa, meni hän jälleen sisälle ja heittäytyi
sanomalehti kädessään miehensä nahkasohvalle.




III.

UKKONEN ISKEE ODOTTAMATTA.


Vihdoin kreivi Kirchwald oli lopettanut esittelynsä. Prinssi oli
pyytänyt häntä ja Kätheä iltapäivällä ratsastusmatkalle prinssiparin
kanssa, ja kun Kirchwald nyt palasi kotiin, oli Kuki-tädin vierailu
koko ajan hänen mielessään.

Hän kertasi ajatuksissaan kaiken, mitä hän oli kokenut seurustellessaan
tämän rakastettavan sukulaisen kanssa, joka monesti oli kutsunut häntä
perillisekseen, ja hän päätti heti opettaa Käthelle, miten Kuki-tätiä
oli kohdeltava, sillä miten paljon riippuikaan siitä!

Oli aivan välttämätöntä, että Käthe osoittaisi tädille kaiken sen
rakkauden, jota hän joka päivä tuhlasi Kirchwaldille. Hänen pitäisi
tarjota tädille tämän herkkuruokia, hänen pitäisi — niin, mitä
kaikkea hänen pitäisikään! Se ei ollut vain luettelo, vaan kokonainen
tietosanakirja velvollisuuksia, jotka hänen oli täytettävä rakkaudesta
mieheensä, vaikkakaan se ei tuntuisi niin helpolta.

Näitä miettien hän oli melkein ehtinyt kotiin, kun ajoneuvot, joissa
oli vanhoja, lujia nahkalaukkuja ja pusseja, ilmestyivät kulman takaa.

Kreivi Kirchwald hymyili vasten tahtoaan nähdessään monet matkalaukut
ja ajatteli itsekseen, että onneksi ei kaksitoista ihmistä, jotka
varmaan omistivat nuo tavarat, voineet istua vaunuissa.

»Ptruu!» sanoi ajuri, ja laihat hevoset tottelivat kuumeisen kiihkeästi
— ajoneuvot pysähtyivät kreivi Kirchwaldin portin eteen.

Kauhea aavistus iski salaman nopeudella hänen mieleensä:

»Laupias taivas, oliko mahdollista — —!»

Ennenkuin hän oli ennättänyt ajatella loppuun, oli uskomaton
toteutunut. Vaunujen ovi aukeni, ja vanhahko paksu henkilö, jolla oli
happamet kasvot, hyppäsi ulos. Hänen puvustaan saattoi päättää, että
hän oli palvelijatar.

Hän auttoi ulos toisen naisolennon, hyvin säilyneen, pitkän, laihan
neidin, jolla oli kapeat huulet ja puoleksi suljetut silmät. Niiden
yläpuolella olivat korkealle kaartuvat kulmakarvat, jotka antoivat
hänen hieman teräväpiirteisille kasvoilleen pysyvän hämmästyneisyyden
leiman. Hänen ohimoillaan oli moitteettomia, loistavia kiharoita, jotka
niskassa peittivät varatukan, jollainen oli Eugenie-keisarinnan aikana
muodissa.

Tämän jonkinverran vanhanaikaisen tukkalaitteen päällä komeili soikea,
harmailla strutsin sulilla lastattu hattu, jota myös käytettiin hienon
keisarinnan aikana. Uudenaikainen, harmaa, silkkinen matkatakki
täydensi neidin puvuston.

Pitkin askelin kiiruhti Kirchwald vaunuja kohden.

»Kuki-täti! Mikä yllätys!» hän huudahti punaisena nopeasta käynnistä
ja kumartui tulijan hienohansikkaisen käden yli hengittääkseen tuuman
päästä kunnioittavan suudelman tyhjään ilmaan.

»Yllätys?» kysyi neiti kimeällä, melkein terävällä äänellä. »Mutta
kirjoitinhan sinulle, rakas Horst, että tulisin!»

»Tietysti, tietysti, saimme kirjeen aivan äskettäin. Mutta sinähän
lupasit sähköttää. Olisimme niin mielellämme olleet asemalla vastassa.»

»Olen sähköttänyt, rakas Horst, ja minun täytyy tunnustaa, että minua
ihmetytti hieman, kun ei kukaan ollut asemalla. Mutta jos tahdotte
siten osoittaa, että tulen sopimattomalla ajalla — —.»

Kreivi Kirchwald tukahutti huokauksen.

»Mutta, Kuki-täti, miten voit ajatellakaan sellaista!» huudahti hän
koettaen näyttää iloiselta. »Olemme aivan ihastuneet vierailustasi.
Mutta sähkösanomaa — –.»

Kuki-kreivitär kääntyi kamarineitoonsa, joka oli merkillisesti
punastunut.

»Lisette, milloin annoin sinulle sähkösanoman, jotta veisit sen
sähkösanomatoimistoon?»

»Silloin yöllä, kun saimme odottaa niin kauan suurella asemalla,
armollinen kreivitär», vastasi Lisette meluavalla äänellä, jota
Kirchwald oli aina pitänyt niin rumana.

»No, ja sinä kai lähetit sähkösanoman?»

»Luonnollisesti», vastasi Lisette. »Tarkoitan, että join kahvia
kolmannen luokan odotussalissa, jossa tapasin erään tuttavan, ja —
unohdin kokonaan sähkösanoman. Kreivitär saa antaa anteeksi, sillä
samassa soitettiin lähtöön, ja silloin oli liian myöhäistä. Mitä minä
siis saatoin tehdä?»

»Olisit voinut lähettää sähkösanoman ennemmin.»

»En kai voinut antaa kahvin jäähtyä», oli monivuotisen palvelijattaren
hieman omituinen anteeksipyyntö.

»Erinomainen puolustus, rakas Lisette», sanoi kreivi Kirchwald
pilkallisesti ja tarjoten kreivittärelle käsivartensa jatkoi:

»Koska nyt on näytetty toteen, että emme ole saaneet sähkösanomaa, suot
kai, että vien sinut sisälle. Käthe tulee niin iloiseksi.»

»Toivon sitä, rakas Horst», puhui täti kimeästi ja lisäsi sitten
tuttavallisemmin: »Mielestäni on hyvä Lisetteni monessa suhteessa
hieman hajamielinen.»

»Huomasin sen jo käydessäni sotakoulua», kuului jotenkin kuiva vastaus.
»Mutta vastapainoksi hän kehittyy hävyttömyydessä, ja toinen ominaisuus
saa kai korvata toisen.»

»Oh, niin et saa ajatella», arveli Kuki-täti vilkkaasti. »Jokaisella
palvelijallahan on omituisuutensa, ja Lisette on todella välttämätön
minulle.»

»No, koska sinä olet tyytyväinen, niin ei minullakaan ole syytä olla
tyytymätön. Tässä on ovi — nyt yllätämme Käthen. Täällä salissa hän ei
ole — hän on luultavasti omassa huoneessaan.»

Kuki-täti kulki veljenpoikansa käsivarteen nojaten ja loi tutkivan
katseen kauniiseen ja komeaan saliin, jossa oli kaikenlaisia
pikku kapineita — enimmäkseen häälahjoja, jotka tekivät huoneen
miellyttäväksi.

»Sangen sieviä nämä rokokohuonekalut», lausui hän armollisesti. »Pidän
tästä mallista — se on niin aistikas. Seinät ovat vain liian tyhjiä.
Tähän esimerkiksi sopisi mainiosti valokuvani luonnollisessa koossa —.»

»Ahaa — häälahja!» sanoi Kirchwald, mutta ei kuitenkaan osoittanut
erikoista ihailua.

»Ei, rakas Horst! Satuin vain ajattelemaan kuvaa», kuului armollinen
vastaus. »Ahaa, tässä on siis vaimosi huone — mon dieu, comme c'est
drôle pour une jeune femme —!» [Jumalani, miten naurettavaa nuorelle
naiselle.]

Nyt Kirchwald ymmärsi, mistä tuuli puhalsi, sillä kun Kuki-täti puhui
ranskaa, seisoi hän silloin ikäänkuin takajaloillaan sen edessä, jota
kohtaan hänellä oli ennakkoluuloja.

Hän puristi huulensa yhteen, sulki raskaat silmäluomensa, niin että ne
melkein peittivät suuret, hieman ulkonevat silmät, ja koetti koskettaa
kulmakarvoillaan ruskeita korkkiruuvikiharoita.

Ja kuitenkin oli Käthen huone oikein kaunis ja ennen
kaikkea luonteenomainen: himmeät tammihuonekalut vihreine
sahviaanipäällyksineen, karhuntaljat mattoina, persialaisia
seinäverhoja, ja niiden välissä hevosenkuvia, urheilunäytöksiä,
voitonmerkkeinä hevosenkenkiä, ratsupiiskoja, ketunhäntiä, tammen- ja
kuusenoksia.

Tämä oli kuitenkin naisen huone, huolimatta selvästä
urheilurakkaudesta, jota todisti vielä suksipari eräässä komerossa.
Sillä ampuma-aseita ei ollut — siro jahtipuukko kirjoituspöydällä oli
vain viaton paperiveitsi. Meissnerporsliinisissa kirjoitusneuvoissa
oli hieno kukkaismalli, ja kirjepuristimena komeili hopeakarhu
sinikivikuulallaan ja yhtä ylpeänä kuin ennenkin näytti se
timanttikirjoitusta: »Muistan sinua». Se muistutti mainehikkaasta
voitosta, jonka Käthe oli saavuttanut pelatessaan filippiiniä hänen
korkeutensa prinssi Heinrichin kanssa.

»Omintakeinen, eikö totta, Kuki-täti?» sanoi Kirchwald, joka oli
luulevinaan, että täti ihaili huonetta. »Ja kuitenkin oikein kodikas
huone. Missä Käthe lieneekään?»

Hän avasi oven omaan huoneeseensa.

»Vihdoinkin löydämme hänet. Tule, Käthe! Ajattelehan, että Kuki-täti on
jo tullut!»

»Mitä sanotkaan?» kuului ääni sivuhuoneesta, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä Käthe seisoi nuoruudesta säteilevänä ovella.




IV.

ENSI OTTELU.


Silmänräpäyksen silmäilivät molemmat naiset toisiaan. Sitten nuori
rouva astui lähemmäksi ja ojensi kätensä.

»Tervetuloa kotiimme!» sanoi hän lyhyesti ja yksinkertaisesti, mutta
sydämellisesti vain miehensä tähden, sillä Kuki-tädin kasvot eivät
näyttäneet erikoisen miellyttäviltä.

Kuki-täti ojensi hidastellen kapean, oikean kätensä kauniille, mutta
voimakkaalle kädelle, joka puristi hänen omaansa niin lujasti, että hän
kirkaisi hieman.

»Ei niin voimakkaasti, rakas sukulaiseni», sanoi hän happamesti
hymyillen. »Eikö voi osoittaa iloansa lempeämmällä tavalla?»

»Voipa tietysti», sanoi Käthe kuivasti ja niiasi hienosti kuin hovissa.

»Oikein hyvin», sanoi Kuki-täti ylistäen. »No, toivon, että tulemme
hyviksi ystäviksi — vai mitä?»

Nyt täytyi Käthen hymyillä.

»Miss Knickerbocker sanoo: It depends all on mutuality» [Se riippuu
yhteisymmärryksestä], kuului vilkas vastaus.

Kuki-täti puristi taas huulensa yhteen.

»En puhu englantia», sanoi hän välttäen.

»Oh, samapa se — minäkin puhun mieluummin saksaa.»

»Todellako? No, sitä parempi!»

Syntyi hiljaisuus, ja Kuki-täti hypisteli hansikkaitaan. Sitten hän
sanoi:

»Et kuullut vaunujeni tulevan, rakas sukulaiseni?»

»En, olin pihanpuoleisessa huoneessa, eikä siellä kuule, mitä kadulla
tapahtuu. Olen mieluummin siellä, kun Horst on poissa, sillä minusta
tuntuu kuin olisin silloin lähempänä rakasta poikaani», vastasi
Käthe, ja hänen yksinkertaisissa sanoissaan oli niin paljon lämpöä ja
rakkautta, että Kirchwald olisi ollut kivestä, ellei hän heti olisi
sulkenut nuorta rouvaansa syliinsä. Mutta tämä hellyys ei herättänyt
mitään vastakaikua Kuki-tädin neitseellisessä sydämessä.

»Olen jo ihaillut salianne», sanoi hän lyhyesti kääntyen pois.

»Eikö se ole hieno?» kysyi Käthe innokkaasti. »Mutta tässä on
lempikomeroni.»

»Yksityishuoneesi», sanoi Kuki-täti, niinkuin hän olisi vain toistanut
sanan.

»Äh, yksityishuoneeni», arveli Käthe nauraen, »sehän kuuluu niin
korealta eikä sovi tälle komerolle. Katsohan, nämä ketunhännät olen
itse ottanut metsästäessäni — suuremmoista, vai mitä?»

Kuki-tädin suu tuli yhä kapeammaksi.

»En ymmärrä sellaisia asioita», sanoi hän kylmästi. »Minun
nuoruudessani pidettiin urheilua sopimattomana nuorille naisille.»

»Niin, tiedän sen», sanoi Käthe nurkutellen, »kutoa, ommella
koruompelua, neuloa, — ja niin edespäin! Olen usein kuullut siitä,
mutta miten kauhean ikävää se mahtoikaan olla!»

»Päinvastoin», sanoi Kuki-täti terävästi.

Mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa, huomautti Kirchwald, joka aavisti,
mitä oli tulossa, että Kuki-täti varmaan tahtoi nähdä oman huoneensa ja
sitten syödä aamiaista.

»Tietysti», sanoi Käthe ihastuneena, »järjestän heti vierashuoneen ja
käsken valmistaa ruuan.»

Ja hän kiiti ulos kuin tuulenpuuska, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän pisti päänsä ovesta:

»Tahdon vain kysyä, käyttääkö Kuki-täti ohutta vai paksua peittoa?»

»Kiitos», kuului kylmä vastaus. »Kuletan matkoilla mukanani
makuuvaatteet.»

»Suuremmoisen käytännöllistä», sanoi Käthe hyväksyen, ja lisäsi sitten
mitä viattomimmin: »Silloin kai kuletat mukanasi myös vieteri- ja
jouhipatjan?»

»Mikä päähänpisto!» huudahti Kuki-täti Käthen viattoman ilmeen
pettämänä. Mutta Kirchwaldin täytyi kääntyä pois salatakseen hymyilynsä.

»Etkö? Hyvä!» sanoi nuori rouva vilpittömänä ja katosi.




V.

HÄÄLAHJA.


Kun Käthe oli kadonnut, syntyi painostava hiljaisuus tädin ja
veljenpojan välillä.

»No, täti, eikö vaimoni ole viehättävä?» sanoi Kirchwald lopulta.

»En uskalla näin lyhyen tuttavuuden jälkeen langettaa ratkaisevaa
tuomiota», kuului epäilevä vastaus. »Ulkokuori ei ole pääasia, ja
toivon, että ulkonainen kauneus ei ole sokaissut sinua. Hurmaus on
lyhyt — katumus pitkä.»

»Tunnustat siis, että Käthe on kaunis?» sanoi Kirchwald.

»Pääasia on, että sinä pidät häntä kauniina», sanoi Kuki-täti
pisteliäästi.

»Tietysti, mutta pidän siitä, että muutkin sen tunnustavat. Ja hänen
luonteestaan sinun ei tarvitse olla huolissasi.»

»Olen iloinen kuullessani sen», vastasi Kuki-täti kylmästi, »ja
varsinkin kun minulla on sinulle, rakas Horst, suuria uutisia, jotka
luonnollisesti koskevat vaimoasikin. Ajattelen häälahjaani. Tunnen
nimittäin, että maatilani hoito tulee minulle yhä raskaammaksi —
ainainen rasitus hoidosta ja pehtoreiden valitsemisesta turmelee
terveyttäni, ja kun varallisuuteni, Jumalan kiitos, ei riipu
maatilasta, niin olen aikonut luovuttaa sen sinulle.»

Kirchwald ei uskonut korviaan. Kuki-tädin maatila, joksi tämä kutsui
sitä, oli ensi luokan herraskartano, melkein ruhtinaallinen omaisuus,
jonka eräs etäinen sukulainen oli odottamatta jättänyt hänelle
perinnöksi — se tekisi hänet yhdellä iskulla rikkaaksi mieheksi.

»Mutta sehän on keisarillinen lahja», sanoi hän vielä aivan
hämmentyneenä.

»Luonnollisesti minun täytyy yhdistää siihen ehto», lisäsi Kuki-täti
nopeasti. »Sinun täytyy erota virastasi, rakas Horst, ja itse hoitaa
maatilaa. Tiedän nimittäin omasta kokemuksestani, että jos ei itse asu
maatilalla, ei siitä saa kylliksi hyötyä, — mutta minä en tyytynyt
elämään yksinäni suurella maatilalla ja sentähden sai kaikki käydä,
miten kävi. Toivon, että sinun ei ole vaikea ottaa tätä askelta, ja
kun olet tullut Steinbachin herraksi, niin tulen joka vuosi viettämään
kesäkuukaudet luonanne.»

Kirchwald kuuli tuskin viimeistä ilahduttavaa ilmoitusta. Veri nousi
hänen päähänsä. Hän ei todella paljoa pitänyt maanviljelyksestä —
sitävastoin sotilaselämä miellytti häntä. Varmaankin Steinbach vetäisi
vertoja monelle ilmalinnalle, ja vaikkakin hän oli toivonut saavansa
periä maatilan, ei hän koskaan ollut pitänyt sitä mahdollisena, sillä
Kuki-täti ei vielä ollut viisikymmenvuotias.

»Olen utelias tietämään, mitä Käthe sanoo tästä», oli hänen ensimmäinen
sanansa Kuki-tädin puheen jälkeen. »'Näppää se vain!' hän varmasti
huudahtaa.»

»En toivo sitä», sanoi Kuki-täti pisteliäästi. »Tuleva Steinbachin
linnanrouva ja Nordlandin prinsessan entinen hovineiti puhuu varmaan —
hienommin.»

Kirchwald antoi tädin säilyttää toivonsa.

»Hän tulee aivan mykäksi», vakuutti hän järkytettynä. »Mutta mitä hän
sanookaan virkaerosta? Hän on niin mielellään sotilaan vaimona.»

»Jos hän on vain mennyt naimisiin kirjavan sotilaspukusi kanssa, niin
olette syvästi surkuteltavia», kuului ärsyttävä vastaus.

»Mutta täti, ole nyt oikeudenmukainen», vastasi Kirchwald
rauhallisesti. »Ei ole niin helppoa muuttaa ammattia ja entistä
elämäntapaansa. Jos niin olisi, osoittaisi tämä kevytmielisyyttä, tai
mikä vielä pahempi, välinpitämättömyyttä. Muuten on Käthe kasvanut
maalla ja tuntee paremmin maalaiselämän kuin minä.»

       *       *       *       *       *

Tämän Kirchwaldin tulevaisuudelle niin tärkeän keskustelun aikana
oli Käthe kiiruhtanut keittiöön, jossa hän varovaisesti, mutta
väsymättömästi aikoi kehoittaa Schnörkel-muoria huolehtimaan tädin
ruumiillisesta hyvinvoinnista. Vanha keittäjätär ei sietänyt sitä,
että tavallisuuden rajoista poikettiin, ja jos tahtoi saada häntä
valmistamaan jotakin erikoista, täytyi kehoitella hyvin varovaisesti ja
höystää sanojaan kohteliaisuuksilla.

Kun Käthe tuli keittiöön, tapasi hän siellä Lisetten, kamarineidin,
joka tulipunaisena seisoi sangen kiihtyneen Schnörkelin edessä.
Molemmat näyttivät alkaneen tuttavuuden hyväntahtoisella riidalla.

»No, mikä hätänä?» kysyi Käthe hämmästyneenä, kun molemmat äänet, jotka
olivat koettaneet voittaa toisensa, äkkiä vaikenivat.

»Oh», huohotti Schnörkel, »paholainen on muninut käenmunan meidän
taloomme, armollinen rouva kreivitär.»

»Miten hän on niin tehnyt?» kysyi Käthe hymyillen.

»Tuollainen kamarineiti on tullut tänne ja tahtoo opettaa minua
keittämään», kirkui Schnörkel, viitsimättä selittää tieteellistä
arvoitusta paholaisen munimisesta.

»No, no, hiljaa mäissä!» murisi Lisette. »Kun tulen vierailulle
kreivittäreni kanssa, niin sanon aina, millaista ruokaa me tahdomme,
eikä kukaan ihminen voi silloin vaientaa minua.»

»Saammepa nähdä», arveli Schnörkel. »Mikä kelpaa herrasväelleni, saa
myös kelvata teidän kreivittärellenne! Jos minun pitäisi noudattaa
jokaisen mieltä, joka syöksyy tänne, saisin aina tehdä niin.»

»Syöksyy», kirkui Lisette. »Olen rehellisen soturin ja porvarin tytär —
ymmärrättekö? Ja kuka te olette, jos saan luvan kysyä?»

»Olen Hellbergin sepän tytär», vastasi Schnörkel mahtavasti.

»Niin, sen voi kyllä huomata», vastasi Lisette pilkallisesti.

Käthe huomasi, että riitelijät olivat tulleet niin pitkälle, että
saattoi odottaa heidän minä hetkenä hyvänsä ryhtyvän käsikähmään.

»Pitäkää suunne kiinni!» komensi hän tarmokkaasti. »Te», sanoi
hän kääntyen Lisetteen, »voitte olla rauhallinen, sillä teidän
kreivittärestänne pidetään hyvää huolta, ja jos vielä sekaannutte
näihin asioihin, valitan hänen armolleen. Ja te, mamseli Schnörkel,
te valmistatte meille oikein hyvän, pienen aamiaisen — eikö totta?
Valmistakaa se niin hyvin kuin teillä on tapana, älkääkä välittäkö
muista. Mutta — ei mitään riitaa, pikku Schnörkel! Tiedättehän —
torailua keittiössä — sitä ei mieheni siedä. Tulkaa nyt, kamarineiti,
minä näytän teille vierashuoneen.»

Suu avoinna seurasi Lisette nuorta rouvaa, ja hänen myrkyllinen
katseensa ei ennustanut hyvää. Mutta kun hän huomasi, että hävyttömyys
ei auttanut täällä, niin hän näytteli syyttömästi vainottua, ja
krokotiilinkyyneleitä tulvi hänen lihaville poskilleen. Kun Käthe
ei välittänyt tästä, rupesi Lisette hiljaa nyyhkyttämään, kun hänen
emäntänsä huonetta näytettiin hänelle.

»Armollinen kreivitär ei asu koskaan etelän puolella», sanoi hän
liikuttavalla äänellä.

Käthe katsoi hämmästyneenä paksua kamarineitiä.

»Mitä te sanotte?»

Lisette piti paraimpana olla toistamatta lausettaan.

»Minun syyni ei ole, että kreivitär taas saa päänsärkyä», hän
nyyhkytti. »Kreivitär ei ole tottunut siihen, ja minä olen ollut
kreivittären luona kaksikymmentä vuotta ja tiedän, millaista hän
tahtoo. Kaksikymmentä vuotta! Niin, voin väittää, että kreivitär
luottaa minuun, niin, vieläpä kysyy minulta neuvoa. Olen monta
kertaa puhunut hyvää Horst-kreivin puolesta — ja kreivitär kuuntelee
mielellään neuvojani.»

»Minun tulee sääli kreivitärtä», sanoi Käthe ja lähti kamarineidin
luota, joka nyt avasi kyynelsulkunsa. Kun Kuki-täti hetkistä myöhemmin
tuli huoneeseensa, tapasi hän neitsyensä melkein hajoamistilassa.




VI.

NIIN RANGAISTAAN VALEHTELIJAA.


Puolen tunnin kuluttua oli aamiainen valmis, ja Kuki-täti, jonka
veljenpoika toi pöytään, näytti vuoroin sade- vuoroin ukkospilveltä.

Hiljaisena, alas luoduin silmin ja nyrpistetyin huulin hän ryyppi
lihalientä, jonka ohessa nautittaviksi Schnörkel oli laittanut
herkullisia hollantilaisjuustovoileipiä. Huoaten ja ähkyen hän
söi herkullisia vasikankyljyksiä, jotka oikeastaan oli aiottu
päivälliseksi, ja piinallisin ilmein hän nautti jälkiruuaksi
erinomaisia puutarhamansikoita.

Nyt ei Kirchwald voinut kestää kauempaa — hautajaisateria oli oikea
juhla tähän verraten.

»Mikä sinua vaivaa, Kuki-täti, vai oletko vain väsynyt?» kysyi hän
osaaottavasti.

Puhuteltu loi syrjäsilmäyksen Kätheen, joka rauhallisena söi
mansikoitaan.

»Olen, sanoakseni rehellisesti, odottanut tätä kysymystä jo
aikaisemmin», virkkoi hän raukealla äänellä.

Nyt Käthekin katsahti ympärilleen.

»Mutta», sanoi hän ihmetellen, »olen luullut, että aina olet näin
hiljainen.»

»Muista, rakas täti, että vaimoni ei vielä tunne sinua,» keskeytti
Kirchwald hänet.

»Muistan kaiken, mikä on oikein ja kohtuullista», kuului jäykkä
vastaus. »Ei, sinun vaimosi ei vielä tunne minua, mutta hän on
kuitenkin kohdellut Lisette-raukkaani sillä tavalla, että tuo olento
parka kylpi kyynelissä. Kun hait minut tänne, rakas Horst, en vielä
ollut onnistunut rauhoittamaan häntä.»

Kirchwald katseli hämmästyneenä nuorta vaimoaan, joka nyt leimuavin
silmin katseli syyttäjäänsä.

»Käthe?» kysyi kreivi epäillen.

»Niin, juuri Käthe», vastasi Kuki-täti, joka nyt tuli eloisammaksi.
»Ensimmäiset sanat, jotka Käthe sanoi Lisette-raukalle, olivat, että
hän käski Lisetten — voin tuskin lausua niin halpamaisia sanoja —
pitämään kitansa kiinni.»

Käthen kasvot värähtelivät.

»Se on runollista sananvapautta», sanoi hän tyynesti. »Tässä
erikoistapauksessa tyydyin todellakin sanomaan Lisette-raukalle vain:
pitäkää suunne kiinni!»

»Mutta mitä on tapahtunut?» kysyi Kirchwald levottomana.

»Tapahtunut? Ei mitään», sanoi Käthe hymyillen. Tulin juuri keittiöön,
kun — —.»

»Oh, minä tiedän. Lisette teki minulle selkoa asiasta», sanoi täti
terävästi.

Käthen silmät rupesivat jälleen liekehtimään.

»En suinkaan tahdo kilpailla tuo oivallisen Lisetten kanssa
luotettavuudessa», sanoi hän nousten. »Usko vain hänen arvatenkin
merkilliseen selitykseensä, mutta pyydän kunnioittavimmin saada kertoa
miehelleni, miten asia on, jonka muuten jo luulin päättyneen.»

Ja nyt Käthe kääntyi mieheensä ja kuvasi hänelle leikillisesti
kohtauksen keittiössä ja toisti melkein sanasta sanaan Lisetten sanat.

»Mutta tämähän on aivan toista», sammalsi Kuki-täti, kun Käthe oli
lopettanut.

Nyt Käthe saattoi jälleen hymyillä.

»Niin, voin uskoa sen, vaikka en tunnekaan Lisetten kertomusta
kokonaan», sanoi hän. »Minun vikani on, etten ripittänyt häntä
aikalailla, kun hän oli kyllin häpeämätön sanoakseen, että minun
pitäisi saavuttaa hänen suosionsa, jos tahtoisin päästä hyviin väleihin
kanssasi, rakas täti. Mutta sen virheen korjaan sinun luvallasi.»

Ja hän pani sormensa sähkökellon nappulalle.

»Oi, pyydän, ettet tekisi niin», huudahti Kuki-täti tuskallisesti.
»Lisette-raukka — hän tulee vain pahalle tuulelle, ja silloin on
mahdotonta puhua mitään hänen kanssaan. Hän suuttuu niin pian — mutta
hän on oikeastaan niin hyväsydäminen, ja hän on joka tapauksessa
kehoittanut luovuttamaan maatilan sinulle, Horst.»

»Kiitoksia, täti! Mutta miten voit antaa tuon ihmisen niin hallita
itseäsi», huudahti Kirchwald. »Kaksi vuotta lisäksi ja sinulla ei ole
hituistakaan omaa tahtoa. Luulen, että Käthe on oikeassa. Lisetten
tulisi saada oikea läksytys.»

Sitä Käthe juuri toivoi. Kun hänen miehensä puhui, tuli palvelija jo
ruokasaliin, ja hän käski heti noutaa Lisetten.

Kuki-täti vastusti, mutta liian myöhään. Kamarineiti astui sisään
itkettynein silmin ja Käthe meni heti hänen luokseen.

»Miten uskallatte kertoa niin valheellisesti armolliselle
kreivittärelle siitä, mitä keittiössä tapahtui?» sanoi hän ankarasti.
»Neuvon teitä tässä talossa pysymään sopivaisuuden rajoissa, sillä
muuten huolehdin siitä, että joku toinen palvelee kreivitärtä niin
kauan kuin hän on vieraanamme. Kiitos — nyt voitte mennä!»

Kamarineiti lähti ruokasalista lihavat kasvot raivosta vääntyneinä,
sillä kun hän aikoi kääntyä emäntäänsä, esti nuori rouva sen
tarmokkaalla kädenliikkeellä.

Kun hän oli mennyt, istuutui Käthe hymyillen pöydän ääreen.

»No niin. Kun olemme tehneet tuon myrkkykukkasen vahingottomaksi, otat
kai vielä pari mansikkaa, rakas täti», sanoi hän hyväntahtoisesti.

Mutta täti oli sangen apealla päällä. Hän pelkäsi salaa seuraavaa
kohtausta Lisetten kanssa ja vuodatti nyt tuskansa sukulaisensa niskaan.

»Näen kyllä, etten voi viipyä täällä kauan», sanoi hän muuttuneella
äänellä. »En ole tottunut siihen, ettei toivomuksistani välitetä,
niinkuin vaimollasi on tapana, rakas Horst.»

»No, mutta täti, sinunhan pitäisi olla kiitollinen Käthelle, koska hän
sinun sijastasi ripitti Lisetteä, minkä sinä olet monet vuodet
unohtanut», vastasi Kirchwald, joka myös oli menettämäisillään
kärsivällisyytensä.

»Emmekö ole jo kylliksi nähneet vaivaa tuosta Lisettestä, Horst?»
kysyi Käthe aivan tyynenä. »Hän esti meitä menemästä Kuki-tätiä
vastaan, ja tuskin hän on astunut ovemme sisäpuolelle, kun hän jo
riitelee keittäjättären kanssa, ulvoo Kuki-tädin luona, ahtaa hänet
täyteen valheita ja pilaa koko hänen aamiaisensa — niin, jos hän
tulevaisuudessa sytyttää katon palamaan päämme päällä, niin voimme
sanoa, että olemme päässeet vähällä. Ehdotan, että puhumme muuta siksi,
kunnes tuli syttyy.»

Sitten Käthe täytti lasinsa, kohotti sen ja huusi iloisesti:

»Tervetuloa Kirchwaldien luo, Kuki-täti! Eläköön!»

Olisi voinut luulla, että kaikki jälleen oli hyvin, mutta Kuki-täti
löysi sydämellisistä sanoista vain uuden riidan aiheen.

»Rakas sukulaiseni», sanoi hän nyökäyttäen nopeasti päätään, »minun
aikanani pidettiin sopimattomana, että nainen esitti maljan. Anna
anteeksi, että nuhtelen sinua, mutta minusta tuntuu kuin käytöksesi ei
olisi sellainen, jollaista olen toivonut rakkaalle Horstilleni. No,
sinulla ei kai ole mitään sitä vastaan, että saat ojennuksen hänen
tädiltään ja äidilliseltä ystävältä, joka tuntee siten täyttävänsä
pyhän velvollisuuden.»

Käthen kasvot tulivat tummanpunaisiksi.

»Kiitoksia paljon nuhteista», sanoi hän nousten. »Poistun
valmistuakseni arvokkaasti seuraavaan luentoon. Ehkä sillä aikaa olet
hyvä ja kerrot Horstille vaimoihanteestasi — ehkäpä voin joskus päästä
niin pitkälle — eihän sitä voi tietää! Näkemiin!»

Käthe katosi huoneeseensa, jossa Kirchwald kaksikymmentä minuuttia
myöhemmin tapasi hänet vihasta kuohuvana.

»Kuki-täti on mennyt huoneeseensa», sanoi hän ja katsoi hymyillen
Kätheä.

»Toivon, että hän olisi matkustanut niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!»
kuului voimakas vastaus. »Niin, kiitoksia vain! Nyt tulee oikein
hupaista, Horst. Mieluummin olisin miss Knickerbockerin hirmuvallan
alaisena. Kuulen mielelläni nuhteita, kun olen ansainnut ne — tarkoitan
ainoastaan niiltä, joita asia koskee. Mutta jos tätä menoa jatkuu, niin
matkustan pois, ja sinä saat pitää Kuki-tädin hyvänäsi.»

Kirchwald huokasi ja koetti rauhoittaa vaimoansa, vaikkakin pahat
aavistukset täyttivät hänen ajatuksensa. Hän kertoi Käthelle Kuki-tädin
suuremmoisesta häälahjasta, mutta ei luonnollisesti voinut salata
ehtoa, joka oli siihen yhdistetty. Käthe joutui aivan pois suunniltaan.

»Tämähän on rajatonta hirmuvaltaa», huusi hän, ehkä osaksi
oikeutetustikin. »Onpa se kaunis lahja, josta ei itse saa nauttia miten
tahtoo, vaan täytyy noudattaa ohjeita. Minä kieltäydyn sellaisista
lahjoista, joita ei itse saa omistaa. Silloin olisi kaikki työsi
pääesikunnan hyväksi mennyt hukkaan. Ja sitten? Ja minä olin iloinnut
niin suunnattomasti siitä, että saisin mennä Berliiniin. No niin,
oikeastaan se on minulle yhdentekevää; olenhan tottunut maalaiselämään,
ja osaan huvitella sielläkin. Voimmehan mekin perustaa hevoskartanon,
Horst — tietysti tädin armollisella luvalla. Mutta ajattelehan,
että me ottaessamme vastaan tämän häälahjan panemme itse kahleet
kaulaamme, niin että kaleeriorjaa täytyy meihin verraten kutsua
vapaaksi mieheksi. Varmasti tulee minusta, jos Kuki-täti käy meillä
vieraisilla kaksitoista kertaa vuodessa, vähitellen turhamaisuuden,
ulkokultaisuuden ja ikävyyden esikuva, ja ellet silloin tunne
omantunnon tuskia, niin silloin on minun huono vaikutukseni aivan
turmellut sinut.»

Horst Kirchwald huomasi, ettei hän nyt voisi puhua järkeä Käthelle,
jonka vanhurskaan vihan piti saada raivota. Mutta kiusaaja oli jo
ottanut kreivin pauloihinsa. Hän ei enää ajatellut muuta kuin »omaa»
tulevaa omaisuuttaan ja hänen päätöksensä vaaka kallistui huomattavasti
Kuki-tädin ehdon puolelle.

Käthekin huomasi sen, eikä hän tullut siitä paremmalle tuulelle.
Sillä hän oli täysin selvillä siitä, että hänen miehensä ei sopisi
maalaiselämään.




VII.

SALALIITTO.


Kello neljä tuli Kuki-täti hieman myöhästyneelle päivälliselle vähän
armollisemmalla tuulella, sillä hän oli nukahtanut hetkisen, eikä
Lisette ollut uskaltanut ruveta puolustautumaan, vaan oli siirtänyt
sen toiseen kertaan. Sydämensä syvyydessä oli täti kuitenkin melkein
kiitollinen Käthelle, koska hän siten oli säästynyt tästä kohtauksesta.

Käthe puhui tuskin sanaakaan päivällisen aikana, ja kun Horstin ja
hänen piti lähteä ratsastusretkelle prinssiparin kanssa, henkäisi hän
helpotuksen huokauksen.

Kuki-tädin täytyi pysyä syrjässä, sillä hän tunsi hovitavat, vaikkakin
hän ajatteli, että häntä kohdeltiin sangen välinpitämättömästi.
Mutta asiaa ei voinut muuttaa, ja hän tyytyi nuhtelemaan Kätheä
sentähden, että tämä yleensä ratsasti, piti hänen ratsastuspukuaan
liian lyhyenä ja hänen saappaitaan liian korkeina, sekä selitti, että
höyhenkoristeinen hattu oli sopivampi kuin silinteri.

Kun Käthe ei heti hylännyt moitteenalaisia esineitä eikä edes luvannut
tehdä niin vastedes, tuli Kuki-täti sangen happamen näköiseksi.

Ja niin nuori pari ratsasti tiehensä.

Nordlandin prinssi ja hänen nuori puolisonsa olivat tänään niinkuin
aina iloisia ja rakastettavia, ja neliapila oli tavallisesti
ratsastusretkillään hyvin ilakoiva — mutta tänään oli Käthe ensi kerran
elämässään hiljainen ja umpimielinen, melkeinpä surullinen.

Kun prinsessa ja Kirchwald varjoisassa metsässä ratsastivat kahden
kesken edellä, kääntyi prinssi hymyillen seuralaiseensa ja sanoi:

»Puhukaa suunne puhtaaksi kreivitär! Mikä teitä vaivaa? Mutta älkää
sanoko: 'Ei mikään!' sillä silloin uskon, että ensimmäinen kotiriita
on niin muuttanut teidät, että te ensi kerran olette mahdoton iloiseen
seuraan.»

Käthe huokasi vaalea pää riipuksissa.

»Ei, teidän ylhäisyytenne, emme ole olleet tukkanuottaisilla», vastasi
hän synkästi, »mutta Damokleen miekka riippuu hiuskarvan varassa päämme
yläpuolella. Ja jos hiuskarva katkeaa — sen täytyy katketa — niin
syntyy suuremmoinen taistelu, joka voi loppua jäähyväisiin — paremmin
ei voi käydä.»

»Ja minkä niminen on kohtalonjumalatar, joka uhkaa katkaista
hiuskarvan, jonka varassa miekka riippuu?» kysyi prinssi jännittyneenä.

»Kohtalonjumalatar — siinä teidän ylhäisyytenne osui oikeaan», sanoi
Käthe. »Hänen nimensä on Kuki-täti.»

»Varjelkoon, ja kuka hän on?»

»Habakukine, naimaton kreivitär Kirchwald, herrani ja puolisoni täti»,
kertoi Käthe vakavana. »Hän tuli aivan odottamatta häiritsemään
kotoista avio-onneamme ja kasvattamaan minua liian myöhään ja panemaan
mieheni pään pyörälle häälahjallaan, mutta myös liian myöhään.»

»Tämäpä on sangen mielenkiintoista», huudahti prinssi. »Kertokaahan
minulle kaikki, kreivitär.»

»Mitäpä se hyödyttäisi?» vastasi Käthe surumielisesti. »Vai onko teidän
ylhäisyydellänne jotakin parannuskeinoa tuollaisille tädeille?»

»Kukapa tietää», kuului hymyilevä vastaus.

Käthe ojentautui satulassa, kuin olisi hän saanut sähköiskun, ja hänen
silmänsä rupesivat loistamaan.

»Teidän ylhäisyytenne», huudahti hän vilkkaasti. »Onko mahdollista?
Jospa teidän ylhäisyytenne olisi sellainen taikuri! Antaisin hienoimman
ketunhäntäni, jos teidän onnistuisi auttaa minut tästä umpikujasta ja
vapauttaa minut ainiaaksi Kuki-tädistä.»

»Pyydätte ehkä liian paljon, sillä tämän olisi pitänyt olla
Herkuleen kolmantenatoista urotyönä. Mutta suuret tehtävät ovat aina
viekoitelleet minua, ja minä vaadin luvatun palkan. Tuo ketunhäntä
on oleva kaunein voitonmerkkini, vaikkakaan sitä ei ole voitettu
taistelukentällä, vaan teidän palveluksessanne.»

»Papp—papp—papp!» keskeytti Käthe kärsimättömänä ja rikkoen kokonaan
hovitavat. »Mitä olen luvannut, sen olen luvannut, vaikkakaan en ole
antanut kunniasanaani. Se ketunhäntä on oikein ihana — ei lainkaan koin
syömä.»

»Viimeinen vakuutus kannustaa minua vielä enemmän», virkkoi prinssi
vakavana, vaikkakin hänen suupielissään näkyi petollisia nytkähdyksiä.
»Mutta nyt teidän täytyy ripittää itsenne, kreivitär!»

Nyt Käthe kertoi kaiken, tyhjensi täpötäyden sydämensä ja puhui
erikoisen tuskallisena Kuki-tädin häälahjasta ja siihen liitetystä
ehdosta.

Prinssi kuunteli tarkkaavaisesti.

»Niin», sanoi hän sitten, »tässä tarvitaan pikaista apua — teidän
tähtenne, kreivitär, sillä jos te menettäisitte hyvän tuulenne, olisi
ihmiskunnalle tapahtunut vääryys, ja myös miehenne tähden.»

»Oh», virkkoi Käthe kyyneleet silmissä, »ei minusta ole väliä. Antakaa
Kukin kasvattaa minua mielensä mukaan; tulen mielelläni happameksi ja
kainoksi, kunhan hän ei vain saa miesraukkaani pauloihinsa.»

»Ei, hän ei minunkaan mielestäni sovi maalaiselämään», sanoi prinssi
miettiväisenä. »Ja muuten — no, en voi sanoa teille muuta, kreivitär,
ammattisalaisuuksia, ymmärrättehän — — —.»

»Ymmärrän», sanoi Käthe kuiskaten kuin lapsi, jolle puhutaan
joululahjoista. »Oi, teidän ylhäisyytenne, teidän täytyy välttämättä
auttaa minua! Sillä näettekö, kiusaus on niin suuri. Mieheni sanoo,
että maatila on sangen hieno, ja — ja — hän on jo puoleksi suostunut
tädin ehtoon.»

»Rahat ja maatila merkitsevät paljon», huomautti prinssi.

»Mitä minä välitän rahoista ja maatilasta», huudahti Käthe
halveksivasti. »En välitä hituistakaan — paholainen saa kyllä asettaa
sen ansan minulle. Niin, tiedän, että rikkaus ei ole mikään häpeä ja
että köyhyys ei tuota onnea, mutta en ikinä myö itseäni!»

»Miehenne ajattelee tulevaisuutta», sanoi prinssi, joka saattoi vain
hymyillä Käthen innolle. »Mutta olen täydellisesti samaa mieltä
kanssanne, ja lupaan tehdä, mitä voin, puolestanne. Ehkä olisi parasta,
että itse koettaisin saada Kuki-tädin luopumaan ehdosta.»

»Teidän ylhäisyytenne olisi suunnattoman hyvä, mutta pelkään, että
teette oikeata Sisyfustyötä, sillä Kuki-täti näyttää minusta yhtä
äksyltä kuin — ei, en sano!»

»En minäkään toivo mitään suuremmoista tulosta», vastasi prinssi,
»sillä vanhat, naimattomat naiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia — —»

»Sepä oli hienosti sanottu, teidän ylhäisyytenne!»

»— — että he mielellään liittävät ehtoja lahjoihinsa. Asia tulee
siten elinkysymykseksi, ja kaikki pitävät sitä tärkeänä. Mutta minä
koetan kuitenkin seurata vanhaa, kuuluisaa esimerkkiä ja kantaa vettä
seulaan, sillä ensinnäkin saan tilaisuuden tutkia maaperää, ja toiseksi
saamme kyllin aikaa valmistaa suurta taistelua. Siis kreivitär: pois
surumielisyys, se sopii teille yhtä hyvin kuin — —»

»— kuin hame virtahevolle», auttoi Käthe, sillä hänellä oli aina
varalla suuri valikoima vertauksia.

»Juuri niin. Te ja surumielisyys ette sovi yhteen. Siis vielä kerran:
älkää menettäkö rohkeuttanne. 'Vielä ei Puola ole hukassa'. Teillä
on vielä ystäviä, jotka tahtovat osoittaa ystävyyttään teossa, ja
— 'muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä!' Tällä
tunnuslauseella teemme salaliiton ja Kuki-täti on tällä kertaa Kartagon
vertainen.»

Riemuhuudoin Käthe tarttui prinssin ojennettuun käteen ja oli hehkuvan
innostunut aiottuun sotaretkeen. Kun kreivi Kirchwald ja prinsessa
kääntyivät riemuhuudon hämmästyttäminä, heilutti Käthe hattuansa
ja nauroi niin raikkaasti, että he yhtyivät nauruun, vaikka eivät
tietäneet syytäkään.

»Mitä ihmettä on tapahtunut?» kysyi prinsessa iloisesti.

»Salaliitto», huusi Käthe.

Kirchwald, joka oli ollut huolissaan Käthen synkkyydestä, hengitti
jälleen vapaasti.

»Tästä voisi syntyä oikeusjuttu», arveli hän, »saako vaimo ilman
miehensä suostumusta tehdä salaliittoja?»

»Mutta jos hän tekee niitä pelastaakseen avio-onnensa?» kysyi Käthe, ja
vanha ylpeys loisti jälleen hänen silmistään.

»Kaikki riippuu siitä, pelkääkö mieskin, että vaara uhkaa», sanoi
Kirchwald, joka aavisti asian oikean laidan.

»Olympon jumalatkin olivat toisinaan sokaistuja», vakuutti Käthe
vilpittömästi.

Prinsessa, joka oli menestyksettä kysellyt Kirchwaldilta Käthen surun
syytä, nauroi, ja prinssi virkkoi:

»Me uhmaamme kaikkia vihamielisiä ja ystävällisiä vaikutuksia,
tunnuslauseemme on: tulessa ja vedessä. Me punomme juonia ja tahdomme
solmia salaliiton ja sillä hyvä. Koska te, rakas Kirchwald, vain
hyödytte siitä, niin olemme päättäneet kieltää jokaisen 'miksi ja
miten?' sanan.»

»Niin, salaliitto kieltää», vakuutti Käthe, joka näytti Odinin
valkyrialta ennen taistelua.

»Ja», sanoi prinssi, »koska olemme sitä mieltä, että täytyy takoa
niin kauan kuin rauta on kuuma, tulen puolisoni suostumuksella hänen
kanssaan illalla kreivitär Kirchwaldin luo teelle.»

»Oi, suloista!» huudahti prinsessa. »Tulemme siis kello kahdeksan ja
otamme mukaan hovineitini, teidän seuraajanne, kreivitär.»

»Anna anteeksi, että vastustan sinua, rakas Olga», keskeytti prinssi
hänet, »mutta minun mielestäni pitäisi neiti von Dornbergin olla tänä
iltana vapaana. Tarvitsen tänä iltana järeämpää tykistöä, ja olen
aikonut pyytää herra von Diestelcampin seuraksemme.»

»Ah!» sanoi Käthe, jonka silmät suurenivat.

»Hänen etunimensä on Habakuk», lisäsi prinssi syvällä bassoäänellä.

»Ah», sanoi Käthe pidättäen jännittyneenä henkeään. Mutta sitten hän
nauroi, nauroi niin, että hänen täytyi kumartua hevosen kaulan yli,
nauroi niin, että hiljainen metsä kaikui, ja huusi ihastuneena: »Olette
suuremmoinen, teidän ylhäisyytenne, aivan erinomainen!»

»Mutta, Käthe», mutisi Kirchwald hämillään.

Prinsessa nauroi ääneen ja virkkoi:

»Ratsastakaamme edelleen, kreivi Kirchwald, ja jättäkäämme heidät
rauhaan. Minusta tuntuu, kuin meiltä tahdottaisiin salata tämä asia, ja
ehkäpä onkin parasta, että pysymme erillämme tästä salaliitosta, joka
näyttää kokolailla vaaralliselta. Mutta pyydän vain, ettette panisi
toimeen mitään liian mieletöntä, rakas Käthe.»

»Mutta teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe säteilevänä, »prinssin
liittolaisuushan on hyvänä takauksena.»

»Oh, kukapa tietää», sanoi prinsessa katsahtaen prinssiin ja hymyili.

Kirchwaldkaan ei voinut olla luomatta varoittavaa katsetta vaimoonsa.

»Vaimoni luottamuksen pitäisi syvästi liikuttaa teidän ylhäisyyttänne»,
sanoi hän, »sillä kun ajattelen majailua Hellbergissä —.»

»Äs, nuo vanhat jutut!» sanoi Käthe punastuen.

Prinssi pani vakavana käden sydämelleen ja sanoi:

»Se on aivan erikoistapaus, rakas Kirchwald, ja minä lupaan, että vain
äärimmäisessä hädässä käytän hummerimuhennosta saavuttaakseni ikuisen
ystävyyden.»

Kirchwald huomasi, ettei hän voinut tehdä mitään, ja mitä iloisimmalla
tuulella he ratsastivat edelleen.




VIII.

PELASTAVA ENKELI.


Kun Käthe oli tullut kotiin, juoksi hän laulaen portaita ylös, niinkuin
ei Kuki-tätiä olisi ollutkaan maailmassa. Mutta tämä tuli häntä vastaan
erikoisen huonolla tuulella.

»Miten sivistymätöntä onkaan laulaa portaissa», kuului heti, mutta
Käthe huusi iloisesti:

»Oi, täti, nyt ei meillä ole aikaa nuhdesaarnoihin. Minun täytyy
pukeutua tulisessa kiireessä, ja sitten on minulla paljon puuhaa, sillä
prinssi ja prinsessa tulevat tänään meille teetä juomaan».

»No, mutta silloinhan minunkin täytyy —», sanoi Kuki-täti
hermostuneesti, »ja nyt on Lisette kaikeksi onnettomuudeksi sellaisella
tuulella, ettei minulla ole hänestä lainkaan hyötyä — mutta ymmärrän,
minun annetaan pysyä huoneessani, eikö totta?»

»No, sepä vielä puuttuisi!» sanoi Käthe pelästyneenä. »Päinvastoin,
prinssi palaa halusta saada tutustua sinuun.»

»Palaa?» kysyi Kuki-täti epäillen.

»Ilmitulessa», vakuutti Käthe.

»Vai niin, silloin minun täytyy pukeutua», sanoi

Kuki-täti, joka heti tuli loistavalle tuulelle. »Olisinpa saanut tietää
tämän ennemmin.»

Kirchwald kiiruhti vakuuttamaan, että hekin olivat aivan äskettäin
saaneet tietää sen. Käthe syöksyi keittiöön neuvottelemaan mamselli
Schnörkelin kanssa. Uskollinen palvelijatar oli nyrpeänä, sillä vanha
kreivitär oli ollut hänen luonaan ja hän oli saanut osakseen vain
niukalti kiitosta, mutta sitä enemmän moitteita ja hyviä neuvoja.

»Hilla» — niin kutsui Schnörkel aina marjahilloa — »oli liian makeata,
salaatti ei ollut tarpeeksi hapanta, vasikankyljyksiä pitäisi leipoa,
ei paistaa, taimenia hän ei voinut sietää, mutta ankeriaista hän piti
j.n.e.»

Käthe suuteli kuitenkin entisen hoitajattarensa ryppyisiä poskia,
hyräili ja ylisteli häntä, kunnes mamselli Schnörkel työnsi nuoren
emäntänsä ovesta ulos ja lupasi, että kaikki oli oleva järjestyksessä,
niin totta kuin hänen nimensä oli Schnörkel.

Iloisena saavuttamastaan voitosta Käthe meni makuuhuoneeseen
pukeutuakseen, ja kun hän verhosi kauniin vartalonsa valkealla
pehmeällä villapuvulla, ajatteli hän:

»Odotapa vain, Kuki-täti, minä opetan sinut komentelemaan ja määräämään
täällä! Nyt on purtava hampaat yhteen ja pidettävä pää pystyssä.»

Huolimatta näistä hyvistä päätöksistä hänen hyvä tuulensa sai aika
iskun, sillä kun Kuki-täti ennen kello kahdeksaa näyttäytyi komeassa
harmaassa silkkipuvussa, ruusu Eugenie-keisarinnan kuosisissa
kiharoissaan, sanoi hän heti:

»Tänä iltana luovutat emännän paikan minulle, rakas lapsi. Kypsyneemmät
ihmiset esiintyvät tällä paikalla hienommin ja arvokkaammin kuin nuoret
ja tahdittomat, joilla ei ole aavistustakaan teepöydän runoudesta.»

»Eihän tämä riipu siitä», vastasi Käthe kuohuen vihasta. »Minähän olen
täällä emäntänä.»

Kuki-täti nauroi hiljaa ja sointuvasti jonkunlaista teatterinaurua,
joka oli Käthestä vastenmielistä.

»Ennenkuin tulet todella emännäksi, on sinulla paljon opittavaa, rakas
lapsi», kuului kylmä vastaus. »Kiitä taivasta, joka asettaa paikallesi
kokeneen ja taitavan sukulaisen, ja ole iloinen saadessasi koristaa
seurusteluhuonetta kauniina, nuorena pikku perhosena. Kun olette
muuttaneet Steinbachiin, johdan minä siellä taloutta.»

»Vai niin», sanoi Käthe kuivasti. »No, sitä ajattelinkin. Ja mitä minä
teen?»

»Sinä?» — Kuki-täti rupesi hyräilemään. — »Sinä koristat salia.»

»Kiitos kohteliaisuudesta!» sanoi Käthe, joka jälleen tuli paremmalle
tuulelle. »Ja sitten?»

»Sitten!» — Kuki-täti rypisti kulmakarvojaan. — »No, sitten saatte
luultavasti lapsia, jotka kiinnittävät huomiosi lastenkamariin siksi,
kunnes he ovat kasvaneet niin suuriksi, että minä voin ruveta heitä
kasvattamaan.»

»Ja sitten?» kysyi Käthe vielä kerran.

»Sitten kasvatan ne malli-ihmisiksi — voit olla varma siitä.»

Ja näin sanoen Kuki-täti istui flyygelin ääreen ja soitti Mendelssohnin
kevätlaulun.

»Nyt tiedän tarpeeksi», mutisi Käthe itsekseen. »Ja nyt, täti, nyt
syttyy oikea sota! Olen varma, että vaikkakaan Horst ei tahdo työntää
minua syrjään, hänellä on kuitenkin kahleet kaulassa ja hänen täytyy
tanssia kuin opetettu murmelieläin, ellemme ajoissa katkaise kahletta.
'Taisteluun, Torero, rohkeutta ja taisteluintoa rintaan!'» Hän hiipi
hiljaa eteiseen, jossa hän tapasi miehensä. »Kuulehan, Horst», kuiskasi
hän, »hän on juuri ollut niin ystävällinen, että on ryöstänyt minulta
emännän paikan sinun talossasi, ja sanoi kasvattavansa lapseni. Mutta
ennemmin toivon, ettei niitä pikku raukkoja tulisi koskaan!»

»Tuhat tulimmaista!» sanoi Kirchwald.

Ei ollut helppoa tietää, tarkoittiko hän Kuki-tätiä vai ilmaisiko hän
pelkonsa vielä syntymättömien lastensa tähden.

Mutta Käthe hiipi ruokakomeroon, otti pitkän, kapean ruukun, täytti sen
melkein reunoja myöten herneillä, kaatoi sitten vettä päälle ja hiipi
varovaisesti vierashuoneen ovelle, joka oli raollaan. Lisette ei ollut
siellä, ja Käthe hiipi hiljaa sisälle, asetti ruukun korkean kaapin
päälle, melkein reunalle, ja lähti yhtä varovaisesti huoneesta.

»Kas noin. Toivon sinulle suloista yölepoa, Kuki-täti», mutisi hän,
niiasi nopeasti oven edessä ja syöksyi takaisin käytävään. Hän kuuli,
miten Kirchwald jo otti vastaan korkeita vieraita ja hän kiiruhti itse
sinne.

Jos Kirchwald oli pitänyt vaimonsa sanoja hämärinä, niin hän pian
ymmärsi niiden merkityksen nähdessään, miten Kuki-täti muitta mutkitta
valtasi emännän paikan teepöydässä. Kirchwald vaihtoi katseen Käthen
kanssa. Käthe katsoi prinssiin, ja tämä sulki silmänsä sellaisin
ilmein, kuin olisi hän tahtonut lohduttaa:

»Olkaa rauhassa. Muuten olen sitä mieltä, että Kartago on hävitettävä.»

Kuki-täti säteili, sillä hän piti itseään illan sankarittarena. Prinssi
keskusteli kauan aikaa vilkkaasti hänen kanssaan, ja kamariherra von
Diestelcamp ei hetkeksikään poistunut hänen luotaan. Hänellä oli yhä
vielä nuha, mutta siitä asti kuin hän oli epäonnistunut kosiessaan
Kätheä, oli hän ulkoasuunsa nähden hylännyt vanhanaikuisen jäykkyyden
ja pukeutui, vaikkakaan ei juuri keikarimaisesti, niin kuitenkin
jotenkin nuorekkaasti.

Hän oli myös hankkinut itselleen lyhyen tekotukan, joka ei tosin tehnyt
häntä nuoremman, mutta kuitenkin »reiman» näköiseksi. Tuntui siltä kuin
hän olisi tahtonut näyttäytyä Käthelle nuhtelevana henkenä ja sanoa
hänelle:

»Näetkö, millainen mies olen? Ja sinä olet ollut kyllin tyhmä
hyljätäksesi minut!»

Illallisen jälkeen, joka muuten tuotti kunniaa mamselli Schnörkelille,
oli kamariherralla tilaisuus jutella hetken nuoren emännän kanssa.

»Olisitteko niin rakastettava, kreivitär, että ilmoittaisitte minulle
jotakin? Ennenkuin tulimme tänne, kutsuttiin minut prinsessan luo, joka
mitä armollisimman näköisenä pyysi minua tekemään hänelle 'suuren'
palveluksen. Ja tiedättekö, mikä se oli? Hän on kädestä pitäen
velvoittanut minua, että minä joka päivä, niin kauan kuin tätinne on
täällä, kävisin kodissanne pitämässä hänelle seuraa. Kun huomautin,
että tehän sopisitte siihen paremmin, sanoi prinsessa tätinne olevan
hieman 'naurettavan', ja että minä todella tekisin suuren palveluksen
hänelle.»

»Niin, mitä tahdotte vielä tietää minulta?» kysyi Käthe hymyillen,
sillä hän piti prinsessan tai oikeammin prinssin päähänpistoa mainiona.

»Hm», mumisi herra von Diestelcamp, »en voi sanoa, että asia olisi
minulle selvä. Ensinnäkin: miksi ette voi itse pitää seuraa tädillenne?»

»Koska hän ei tahdo — olen liian nuori ja tyhmä.»

»Todellako?» huudahti kamariherra hämmästyneenä. »Ja miksi prinsessa
kutsui tätiänne 'naurettavaksi'? Odotin näkeväni vanhan piian
pilakuvan, jolla on jotenkin mitätön luonne, mutta sen sijaan tapaan
ylhäisen, vanhahkon neidin, joka on miellyttävän näköinen ja jolla on
kypsynyt ja selvä elämänkatsomus. Mitä naurettavaa siinä on?»

»Oh», sanoi Käthe, »sillähän vain tarkoitetaan erikoisia — no niin,
erikoisia omituisuuksia, joita tädissä ilmenee hänen kohdellessaan
läheisiä sukulaisia ja varsinkin veljensäpoikien vaimoja.
Onnettomuudeksi ovat nämä rouvat myös ihmisiä, näettekö, ihmisiä,
jotka tahtovat vastustaa tätien liiallista valtaa. Mutta kun täti on
vieraanaamme, tahdon mielelläni säilyttää rauhan talossa, ja mitä
enemmän huvia tädillä on, sitä enemmän voin toivoa rauhaa. Ja jos te,
rakas, hyvä herra von Diestelcamp, voisitte auttaa minua, niin olisimme
ikuisesti kiitollisia teille.»

Herra von Diestelcamp aivasti.

»Olette kaunopuheinen, kreivitär», sanoi hän kostein silmin — kosteuden
aiheutti nuha eikä liikutus.

Kun prinssi ja prinsessa jonkun ajan kuluttua lähtivät, kuiskasi
prinssi liittolaiselleen:

»Olin oikeassa ja te myöskin. Kuki-täti ei peruuta ehtoaan. Hän on
minulle ja, niinkuin kuulin, myös kunnon kamariherrallemme selitellyt
laajasti, ettei saa rikkoa pyhimpiä velvollisuuksia ulkonaisten
etujen ja maallisten kiusausten tähden. Olen tehnyt kaikkeni, mutta
tuloksetta.»

»Luonnollisesti — kun Kuki-täti on kysymyksessä, saa puhua kielen
sijoiltaan, eikä se mitään hyödytä. Hän on nyt kerta kaikkiaan niin
luja ja varma», virkkoi Käthe halveksivasti.

Kun Kuki-täti oli, moitittuaan taas Kätheä, mennyt levolle, koetti
nuori rouva onneaan mieheensä nähden. Mutta tämä oli jo joutunut
pauloihin, ja hänellä oli tuhansia vastaväitteitä. Kun Käthe kuvaili
hänelle, miten Kuki-täti kohtelisi häntä, niin Kirchwald vain nauroi ja
sanoi, että hän pystyisi sen estämään.

Sanalla sanoen, kun Käthe lopen uupuneena ja onnettomana nukkui, oli
hän menettänyt kaiken toivon.




IX.

KUKI-TÄDIN HÄPEÄ.


Seuraavana aamuna tuli Kuki-täti kiihtyneenä ja kalpeana unettoman yön
jälkeen aamiaispöytään ja kertoi, että hänen huoneessaan »kummitteli».

Hän ei ollut saanut unen hiventäkään, sillä näkymätön käsi oli
lakkaamatta sirotellut herneitä hänen huoneessaan. Vasta pitkän ajan
kuluttua hän tointui sen verran, että saattoi sytyttää kynttilän ja
tarkastella, mistä kauhea, ärsyttävä ääni kuului. Mutta lopuksi hän
soitti Lisetteä ja rupesi yhdessä hänen kanssaan etsimään. He eivät
kuitenkaan löytäneet mitään, joka olisi aiheuttanut ilmiön. Oli
sentähden selvää, että tässä pelissä olivat kummitusten kädet mukana.

Lisette oli lisäksi pelännyt niin kovasti, että hän, Kuki-täti, oli
vain suurella vaivalla saanut hänet rauhoittumaan.

Kirchwald pudisti päätään kuullessaan kertomuksen, mutta Käthe kiiruhti
huoneesta nähdäkseen, oliko asiassa perää.

Aivan oikein — lattialla oli hernekasa, jonka Lisette oli koonnut.
Kun kamarineiti meni noutamaan rikkalapiota, niin Käthe otti nopeasti
kaapin päältä loput herneistä, jotka eivät enää voineet pursuta ulos,
koska ne turvottuaan liian kauan olivat jo aikoja sitten lennättäneet
liialliset toverinsa reunan yli.

Kirchwaldin täytyi pian lähteä prinssin luo esittelylle, mutta kun
Käthe kuten tavallisesti saattoi häntä portaita alas, pani hän Käthen
koville herneiden keittämisestä.

»Käthe, tunnusta, että sinä olet tehnyt tämän», sanoi hän nuhdellen.

»Niin olenkin», tunnusti tämä hymyillen.

»Sellainen ei saa uudistua.»

»Päinvastoin», sanoi Käthe. »Ensi yönä annan hänen nukkua — niin viisas
olen. Mutta ylihuomenna alan kujeeni uudestaan, ja jatkan siten, kunnes
hän on saanut tarpeekseen ja lähtee tiehensä. Kosto on suloista. Jos
hän kiusaa minua, niin minäkin kiusaan häntä. Näethän, miten lauhkea ja
surkea hän nyt on — puolustukseksi saa käyttää kaikkia keinoja.»

»No, siitä puhumme myöhemmin.»

»Sano minulle parempi keino, ja minä luovun herneistä», sanoi Käthe
iloisesti.

       *       *       *       *       *

Kuki-täti oli todellakin tänään »lauhkea ja surkea», kuten Käthe sanoi,
mutta hänen sanansa virtasivat kuitenkin hiljaisina, mutta lakkaamatta,
kun hän moitti Käthen käyttäytymistä edellisenä iltana ja antoi hänelle
paljon hyviä opetuksia.

Käthe, joka oli äärettömän ihastunut hyvin onnistuneesta sotajuonesta
ja odotti jännittyneenä, mitä tapahtuisi, kuunteli hyvin hartaan
näköisenä, mutta ajatteli aivan toista.

Kello yksitoista saapui herra von Diestelcamp ja pyysi naisia
pienelle kävelylle. Kaikki kävi Käthen mielestä oikein »hienosti»,
melkeinpä »nerokkaasti», kun kamariherra toi Kuki-tädille terveisiä
herttuattarelta ja ilmoitti, että korkea rouva tahtoi tutustua häneen
ja sentähden ottaisi hänet vastaan huomenna.

Käthe ja hänen miehensä nauttivat suuresti kävelystä, sillä he saivat
rauhassa puhella ja käydä käsikoukussa, kun ilosta säteilevä Kuki-täti
kulki kamariherran rinnalla vilkkaasti keskustellen.

Päivällinenkin syötiin rauhassa, ja kun hyvä tuuli iltapäivällä väheni
muutamia asteita, ilmestyi herra von Diestelcamp jälleen pelastavana
enkelinä juodakseen teetä ja saadakseen kuulla, olivatko naiset
nauttineet kävelystä.

»No, eikö prinssimme ole oivallinen ystävä», kysyi Käthe mieheltään.

»Ahaa, sitäkö salaliitto tarkoitti», sanoi Kirchwald hymyillen. »Mutta
sanon sinulle jotakin: Kuki-täti kuulee ruohon kasvavan ja on kauhean
epäluuloinen. Jos hän pääsee tästä selville, niin voi meitä!»

»Miten hän pääsisi?»

»Kukapa tietää? Ja muuten — kamariherra kai lopulta väsyy tähän
juttuun.»

»Olisipa hän silloin kauhea dromedaari, Horst, — vaikka — näetkö, me
kaksi puhumme meidän näkökannaltamme katsoen, mutta hän pitää ehkä
Kuki-tätiä lumoavana. Maku on kerta kaikkiaan erilainen.»

Kirchwald huolehti turhaan. Ensinnäkään ei Kuki-täti huomannut,
että kaikki tämä oli hyvin järjestettyä pilanäytelmää, ja toiseksi
ei kamariherra ollut lainkaan väsynyt ritarinosaan, jota häntä oli
pyydetty näyttelemään.

Kuki-täti esitettiin hovissa, oli teekutsuissa herttuattaren luona ja
sitten prinsessan, antoi kamariherran olla ritarinaan ja puhui teekupin
ääressä paljon sellaista, jota hän ei ymmärtänyt, oikaisi ja nuhteli
Kätheä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, eikä peruuttanut hiuskarvan
vertaakaan vaatimustaan, että hänen veljenpoikansa pitäisi erota
virastaan, ennenkuin hän saisi maatilan haltuunsa.

Kuki-täti ei puhunutkaan lähdöstä ja sai yhä suuremman vallan talossa,
niin että Käthe oli taas kadottamaisillaan toivonsa ja tuli uudelleen
surulliseksi.

       *       *       *       *       *

Niinpä koitti kuuma, tukahduttava päivä. Taivas oli pilvessä ja ilmassa
oli ukkosta. Kamariherra saapui kuitenkin ja kysyi, lähdettäisiinkö
kävelylle. Ei kellään muulla kuin Kuki-tädillä ollut halua, mutta
kun hän tahtoi, niin täytyi muiden totella. Kuumuudesta velttoina ja
nyrpeinä kulkivat Kirchwaldit tädin perässä, joka leijaili kamariherran
rinnalla.

Kun lähestyttiin linnan puistoa, matkan päämäärää, huokasi Käthe syvään.

»Onpa syytä huoata!» murisi Kirchwald synkän näköisenä. »Mitä minä
tekisin? Sydämeni rauha on poissa — tuhat tulimmaista. En kestä
kauempaa!»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Käthe jännittyneenä.

»No, kun sinäkään et tiedä mitään neuvoa, niin mitäpä minä keksisin?»
vastasi Kirchwald epätoivoisena. »Mutta en olisi toki, rehellisesti
sanoen, uskonut, että olisi niin erilaista käydä Kuki-tädin luona
nuorena miehenä, kuin itse naineena pitää häntä vieraanaan. Muuten
— vaikkakin prinssin ja sinun juonesi on sangen edullinen, niin se
tuntuu samalla ikävältä, koska emme milloinkaan saa olla rauhassa
tuolta iankaikkiselta kamariherralta, joka saa minut kyllästymään omaan
kotiini.»

»Vai niin. Minä olen joutunut paljon pitemmälle — en tunne enää olevani
kotona talossamme!» huokasi Käthe.

»En voi ymmärtää, miksi meidän aina pitää tallustella näitä ikäviä
matkoja», sanoi Kirchwald hetken kuluttua.

»Mutta minäpä tiedän», vastasi Käthe, joka ei voinut olla hymyilemättä,
»sillä Kuki-täti on tarkasti selittänyt sen minulle. Näetkö, on
sopimatonta, että neiti kulkee kahden kesken naimattoman herran kanssa,
ja sovinnaisuus vaatii, että joku rouva seuraa mukana. Minusta on
sangen naurettavaa, että minun nuoruudestani huolimatta täytyy suojella
jotenkin vanhaa neitiä kadulla ja antaa kohdella itseäni kotona kuin
alaikäistä lasta. No, minunhan täytyy tottua siihen, kun Kuki-täti
tulee Steinbachiin asumaan. — Emmekö livahtaisi nyt tiehemme?» ehdotti
hän.

»Ehdotus on oivallinen», sanoi Kirchwald, »ja minä seuraisin sinua
arvelematta, ellei epäsuosio sitten tulvisi ylitsesi.»

»Oh, samapa se, mitä nuhdesaarnat koskevat», sanoi Käthe hymyillen.
»Päivässä on nyt kerta kaikkiaan määrätyt tunnit, eikä sitä voi
venyttää kuin kuminauhaa. Siis, haluatko —? Olisipa suloista kerrankin
istua kahden kesken sokerileipomossa ja syödä jäätelöä ilman
Kuki-tätiä.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Kirchwald. »Odotahan — nyt on oikea hetki
paeta.»

Kuki-täti ja kamariherra katosivat juuri muurin taa saapuakseen pian
linnan puistoon. Kirchwald ja Käthe odottivat hetken nähdäkseen,
odotettiinko heitä. Sitten he riensivät takaisin ja katosivat läheiseen
sokerileipomoon.

Kirchwald tilasi Käthelle tämän mielijäätelöä ja itselleen kahvia, ja
he istuivat iloisina ja tyytyväisinä pienen marmoripöydän ääressä,
heittäen Kuki-tädin kamariherran huostaan.

Käthe ei vielä ollut syönyt annostaan, kun ukkonen äkkiä rupesi
jyrisemään ja suuret sadepisarat rapisivat ruutuja vasten. Pian kohosi
kova rajuilma kaupungin yli, ja vettä tulvi virtanaan.

»Kamariherralla on kuten tavallisesti sateenvarjo ja Kuki-tädillä
päivänvarjo», sanoi Käthe rauhallisesti, kun Kirchwald levottomana
katseli vuolaita vesivirtoja, jotka tulvivat kadulla. »Olimmepa
viekkaita, kun livahdimme pakoon tuota suihkua, vai mitä?»

Ja niin hän söi aivan rauhallisena toisen jäätelöannoksen ja
kermaleivoksen.

Vähitellen sade lakkasi, pilvet hälvenivät, ja pian hymyili kultainen
aurinko virkistyneelle maalle.

Nuori pari käveli rauhallisena kotiin ajattelematta toista odottamassa
olevaa rajuilmaa.

Kuki-täti ei ollut vielä palannut kotiin.

Puolen tunnin kuluttua hän tuli kuitenkin, läpimärkänä, istuen
nääntyneenä vaunuissa, ja häntä seurasi yhtä märkä kamariherra, joka
nyt jätti neidin Kirchwaldin huostaan ja ajoi kotiin muuttaakseen
nopeasti vaatteita ja estääkseen aivastuskautta puhkeamasta liian
aikaisin.

»Minne te jäitte?» kysyi Kuki-täti heti tultuaan huoneeseen.

»Me herkutelimme», virkkoi Kirchwald iloisesti. »Teimme vain
lapsellisen kepposen, ja toivon, että sinäkin ymmärrät leikkiä.»

»Minä ymmärrän, että te kohtelette minua äärettömän välinpitämättömästi
ja halveksivasti», kuului terävä vastaus. »Mutta paitsi tästä, josta
puhumme myöhemmin, saan kiittää teitä siitä, että minut on koko elämäni
ajaksi häväisty.»

»Häväisty?» kysyi Kirchwald ihmetellen.

»Niin, häväisty, alennettu, siveellisesti muserrettu», huusi Kuki-täti.
»Mitään aavistamatta kuljen luottavaisena, kun äkkiä yksinäisessä
linnanpuistossa huomaan, että minut on häpeällisesti ja viekkaasti
petetty, olen kahden kesken kamariherran kanssa alttiina kävelijöiden
pahoille kielille!»

»Anteeksi, rakas täti, en voi ymmärtää», vastasi Kirchwald tyynesti.
»Olisit oikein ystävällinen, jos tahtoisit selittää tarkemmin. Pyydän,
että puhuessasi meistä hieman — lieventäisit sanojasi.»

»Oh, en voi löytää kyllin voimakkaita sanoja puhuessani teidän
käytöksestänne», huusi Kuki-täti, joka yhä kiihtyi. »En voi sanoin
kuvata, mitä tunsin, kun äkkiä kunniavahtini hävisi, ja olin kahden
kesken herran kanssa, joka varmaankin on hieno mies, mutta kuitenkin
naimattomana sopimaton kulkemaan naisen kanssa, jota ei vielä voi
mitenkään pitää vanhana. Ja lisäksi puhkeaa rankka sade ja minun täytyy
herra von Diestelcampin kanssa etsiä suojaa yksinäisessä huvimajassa,
jonne onnettomuudeksi sattuu tulemaan muitakin ihmisiä, jotka nauravat
neuvottomuudelleni. Oi, miksi tällainen häpeä kohtasikaan minua! En
tiedä, minne kätkisin kasvoni ihmisten katseilta!»

Kirchwald pudisti päätään ja loi Kätheen katseen ikäänkuin epäillen
tädin järjenjuoksua.

»En vieläkään voi ymmärtää», sanoi hän avuttomana. »Olen tuntenut
herra von Diestelcampin niin kauan — mutta jos hän on jollakin tavalla
käyttäytynyt sopimattomasti sinua kohtaan, niin — —.»

Kuki-täti sinkahutti veljenpoikaansa musertavan katseen.

»Minulla on jo ollut kunnia sanoa sinulle, että herra von Diestelcamp
on kunniallinen mies, josta sinulla olisi paljon oppimista.»

»Nyt ymmärrän vielä vähemmän», lisäsi Kirchwald kohauttaen olkapäitään.
»Pyydän anteeksi, että lähdimme salaisesti, tarkoitan, ilmoittamatta
siitä. Mutta en ymmärrä, miksi et voisi kävellä kahden kesken herra von
Diestelcampin kanssa?»

»Niin, te ette ymmärrä, sillä nykyinen sukupolvi on raaistunut ja
naiset ovat liian vapaamielisiä ymmärtääkseen, miten neitseellinen
sielu kauhistuu huomatessaan olevansa turvaton», valitti Kuki-täti.
»No, älkää vaivatko päätänne tällä pulmalla — ette kuitenkaan käsitä
sitä. Mutta minä poistun itkeäkseni yksinäisessä huoneessani häpeää,
joka on minua kohdannut.»

»No, tätä iloa en riistä häneltä», sanoi Kirchwald, kun Kuki-täti oli
lähtenyt huoneesta kuin likomärkä jättiläisvarpunen. »'Oikea pysyy
oikeana', sanoi oivallinen isäsi usein. Mutta tämä on liikaa, että
päivä päivältä annan läksyttää itseäni kuin koulupoikaa, vaikkapa
satsinkin palkaksi Steinbachin.»

»Ahaa», virkkoi Käthe kuivasti. »Joko sinullekin rupeaa valkenemaan,
Horst!»

Kirchwald punastui kovin vaimonsa tutkivan katseen edessä, ja sanaakaan
sanomatta hän lähti huoneesta.




X.

TAITTUNUT LILJA.


Kuki-täti pysyi todella koko illan huoneessaan, ehkä vain sentähden,
ettei kukaan tullut noutamaan häntä. Palvelija vei illallisen hänen
huoneeseensa ja toivotti herrasväkensä puolesta hyvää yötä.

Seuraavana aamuna hän jälleen sukelsi esiin hienossa, ruusunvärisessä
kashmir-aamupuvussa ja pitsinutussa, jossa oli punaiset nauhat,
näytteli taitavasti taittunutta liljaa ja kunnioitti Käthen sohvaa
lepäämällä siinä. Vaalean kellertävä karhuntalja, joka peitti sitä,
muodosti hienon taustan hänen puvulleen.

Kun hän oli saanut viereensä pienen pöydän, jolla oli Kölnin hajuvettä,
pepparmynttipastilleja ja muita hermoja vahvistavia aineita, sanoi hän
voivansa kestää muutamia tunteja.

Aamupäivällä Kirchwald ja Käthe menivät yhdessä vierailemaan, ja kun
he palasivat parin tunnin kuluttua, oli täti yhä vielä ruusunvärisenä,
mutta samalla erikoisen kiihtyneenä. Hän oli läsnä päivällisellä, mutta
ei syönyt juuri mitään sekä oli hajamielinen ja sanaton.

Päivällisen jälkeen hän poistui kuten tavallisesti huoneeseensa, mutta
ilmestyi pian takaisin saliin. Kun Kirchwald tuli sinne teetä juomaan,
sanoi täti epävarmalla äänellä:

»Rakkaat lapset — minulla on teille jotakin tärkeätä sanottavaa.»

»Ala siis», arveli Käthe välinpitämättömänä.

Kuki-täti väänteli hermostuneesti ohuita sormiaan.

»Aamupäivällä menonne jälkeen», alkoi hän alas luoduin silmin, »tuli
kamariherra von Diestelcamp tänne ja ilmoittautui vieraakseni.»

»Ai, ai, ai, sinä et tietystikään voinut ottaa häntä vastaan, koska
emme olleet läsnä», sanoi Käthe surkutellen.

Hänen oli mahdotonta olla huomauttamatta tästä.

»Voin minä — kamariherra tahtoi välttämättä puhua kanssani», sanoi
Kuki-täti hitaasti, »ja koska olin yksinäni ja aamupuvussa — no,
eilisten tapausten jälkeenhän uskalsin ottaa hänet vastaan talossanne.
Ja niin sattui, että — minä — menin kihloihin hänen kanssaan.»

Kirchwald katsoi vaimoaan, Käthe katsoi miestään ja sitten he
tuijottivat ällistyneinä Kuki-tätiä. Oliko hän tullut mielipuoleksi?

»Tunnustan mielelläni, että minut vain vähitellen voitettiin», jatkoi
Kuki-täti. »Herra von Diestelcamp — tuleva Habakuk-setänne — puhui
kuitenkin niin innokkaasti, niin myrskyävästi ja oli niin haltioissaan
nähdessään minut aamupuvussa, sanalla sanoen: hän rakastaa minua
niin palavasti, etten hennonnut vastata kieltävästi. Ja nyt odotan
onnittelujanne. Häät ovat syksyllä — niin pitkän ajan tarvitsen
myötäjäisten valmistamiseen.»

Hitaasti ja vähitellen Kirchwald ja Käthe toipuivat henkisestä
jäykkyydestään, ja kun tädin aivoissa ei näyttänyt olevan vikaa,
onnittelivat he häntä tämän tärkeän askeleen tähden. Sen seuraukset
eivät koskeneet heitä. He huomasivat todeksi vanhan sanan, ettei
ikäkään suojaa tyhmyyksiltä.

Kun täti oli saanut ensimmäiset onnittelut, tunkeutui valon säde Käthen
sydämeen.

»Ah!» huudahti hän syvään hengittäen ja pudisti melkein hellästi tädin
kättä. »Kun menet naimisiin ja perustat oman kodin, ei Horstin tarvitse
erota virastaan, kun hän ottaa Steinbachin haltuunsa, eikö niin?»

Kuki-täti sai äkkiä yskänkohtauksen.

»Steinbach», sanoi hän rykien. »Olen iloinen, etten ole varmasti
luvannut sitä sinulle, rakas Horst, sillä sinähän ymmärrät, että
tekisin vastoin omaatuntoani, jos nyt antaisin pois omaisuuden, joka on
lahjoitettu minulle myötäjäisiksi. Olen jo kirjoittanut asianajajalleni
ja pyytänyt, ettei hän lähettäisi lahjakirjaa. Teidän häälahjanne on
kuitenkin kunniavelkani, jonka minä korvaan arvokkaasti.»

Kirchwald tuskin tajusi Kuki-tädin puhetta. Mutta hänen suureksi
hämmästyksekseen Käthe purskahti raikuvaan nauruun.

»Hurraa!» hän riemuitsi tanssien. »Tällaisesta pidän. Minusta tuntuu
samalta kuin Onnen-Pekasta sadussa, kun hän oli vaihtanut kullan
kevyempään tavaraan. Anna meille tuon ruhtinaallisen kartanon
sijasta pelikorttipinkka, Kuki-täti! Silloin voimme panna pasianssia
nähdäksemme tuletko ensi vuonnakin luoksemme.»

»Valitsen lahjani niin, että se on arvokas ja tuottaa teille hyötyä»,
sanoi Kuki-täti jäykästi.

Samassa ovi avautui ja Nordlandin prinssi astui huoneeseen. Hän
kumarsi rakastettavasti hymyillen naisille ja sanoi luoden voitokkaan
syrjäsilmäyksen Kuki-tätiin:

»Rakas Kirchwaldini, koska olen kuullut huhuja, että te aiotte erota
virastanne, olen pyytänyt herttuaa huolehtimaan siitä, että luopuisitte
tästä onnettomasta suunnitelmasta. Herttua onkin onnistunut toimessaan,
ja vaikkakin minun täytyy syvästi valittaen ilmoittaa teille, että
saatte erota adjutantinvirastanne, tuon teille sen ilosanoman, että
teidät on nimitetty yleisesikuntaupseeriksi.»

Riemuhuudoin Käthe kiiruhti syleilemään miestään ja suuteli häntä
huolimatta prinssin läsnäolosta sydämellisesti. Sitten hän puristi ja
nyki prinssin käsiä kuin olisi tahtonut kiskoa ne sijoiltaan.

»Enkö ole pelannut mainiosti?» kysyi prinssi puoliääneen.

»Suuremmoisesti, teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe säteillen.
»Suuret sielut eivät tee mitään 'puolinaista', sanoo Goethe. Tai
Schiller? Tai ehkä Shakespeare? Vai niin, Wieland! Samapa se —
nimestä ei ole väliä. Pääasia on, että voisimme hankkia yksinoikeuden
salaliitoillemme, teidän ylhäisyytenne.»

»Aivan niin, kreivitär», vastasi prinssi nauraen. »Mutta ensin vaadin
voittoni, ketunhännän.»

»Sen me ja'amme teidän ylhäisyytenne», vastasi Käthe, jonka silmät
loistivat veitikkamaisesti.

»Emme tietystikään! Tahdon koko palkkani.»

»Siitä voimme olla eri mieltä», vastasi Käthe iloisesti.

»Mutta minä olen — —.»

»No niin, teidän ylhäisyytenne esti tosin Horstin eroamasta virastaan»,
virkkoi Käthe, »mutta samalla on sattunut, että rakas tätimme on tänään
mennyt kihloihin herra von Diestelcampin kanssa ja pitää sentähden
Steinbachin hallussaan.»

»Mitä?»

Prinssi pudotti hämmennyksissään silmälasinsa, mutta kun hän oli
maailmanmies ja hovimies, niin hän pian tointui.

»Ei kai tämä ole teidän leikillinen päähänpistonne, kreivitär?»
kuiskasi hän Käthelle.

»Ei, olimme itse hämmästyksestä lentää selällemme», vastasi Käthe.

Kuki-täti, joka piti tätä keskustelua liian pitkänä, kääntyi veljensä
poikaan.

»Emmekö me molemmat ole täällä liikaa?» sanoi hän terävästi. »En
ymmärrä tästä sanaakaan.»

»Ei sinun tarvitsekaan ymmärtää», vastasi Kirchwald leikillisesti.
»Toisinaan on onnellisinta olla mitään ymmärtämättä, Kuki-täti.»

Mutta nyt prinssi tuli onnittelemaan, ja Kuki-täti oli mielissään ja
käyttäytyi kuin juuri kihlautunut tyttö.

Käthe meni huoneeseensa ja valitsi kauneimman, pisimmän ja paksuimman
ketunhännän, jonka hän sitten syvään niiaten ojensi prinssille.

»Hyvä!» sanoi tämä ottaen palkinnon. »Minä pidän tätä muistona tästä
hetkestä, jolloin vuotta aikaisemmin kuin muuten olisi tapahtunut
menetän adjutantin, jota pidän arvossa. Mutta olette oikeassa,
kreivitär, koko palkinto ei kuulu minulle ja minä lähetän teille osanne
takaisin ja huolehdin samalla, että saamme salaliittoyhtiöllemme
yksinoikeuden. Kun olemme juuri saavuttaneet niin mainion tuloksen,
niin kannattaa todella nähdä vaivaa.»

»En ymmärrä mitään — —», keskeytti Kuki-täti hänet.

»Ne, jotka eivät ymmärrä, ovat usein älykkäimpiä», sanoi prinssi
rakastettavasti ja heitti jäähyväiset.

       *       *       *       *       *

Kun Kuki-tädin muutamia päiviä myöhemmin piti matkustaa, niin Käthe
sai pienen käärön. Niinkuin siinä olevasta kirjoituksesta näkyi,
lähetti prinssi hänelle osan ketunhännästä. Kimppu ketun karvoja oli
sidottu vihreällä silkkilangalla renkaaksi ja sen yhteydessä oli
timanttirintaneula. Neulan taakse oli kaiverrettu:

»Patentti numero 0 1/2 Laillisesti suojattu jäljittelyltä.»

»En ymmärrä tätä!» sanoi Kuki-täti, ja kun ei kukaan näyttänyt
aikovankaan selittää asiaa hänelle, niin hän matkusti tiehensä
pahantuulisena ja loukkaantuneena.

Kun nuori pari tuli takaisin asemalta, niin Käthe katseli
veitikkamaisesti miestään.

»No, Horst», sanoi hän, »oletko nyt tointunut Steinbachin
menettämisestä?»

Kirchwald hymyili hieman.

»Olet oikeassa, Käthe», sanoi hän rauhallisena, »mutta tunnustan, että
isku oli liian kova. Lahjoittaa ensin kartano ja sitten siepata pois
nenän edestä! Sellaiseen tarvitaan vahvoja hermoja.»

»Luonnollisesti», sanoi Käthe osaaottavasti. »Minusta on aina ollut
kauheata antaa koiran haistella makkaraa ja sitten ottaa se pois siltä.»

»Kaunis vertaus, Käthe! Mutta tämähän on 'verrattain samanlaista,
nimittäin jotenkin päinvastaista', kuten vanhalla lippumiehellä oli
tapana sanoa.»

»Oh, Horst, ole nyt järkevä», virkkoi Käthe sydämellisesti. »Leikki
syrjään! On paljon parempi, ettei ole rikkautta kuin tuntea kahleiden
kalisevan joka askeleella. Nuo kahleet olisivat tehneet sinut
äärettömän onnettomaksi, Horst, siitä olen aivan varma, ja sentähden
olen äärettömän onnellinen, kun vaara on voitettu. Sinullahan on niin
paljon iloa elämässäsi, Horst!»

»Niin, ennen kaikkea sinä», sanoi Kirchwald iloisena ja liikutettuna ja
sulki kauniin vaimonsa syliinsä.

       *       *       *       *       *

Kuki-täti piti sanansa ja lähetti lupaamansa häälahjan, hopeahäkin,
jossa oli elävä papukaija.

Lintu puhui myyjän sanojen mukaan kaikkia eläviä kieliä ja oli varmaan
maksanut paljon.

Kaikki kielet papukaija piti kuitenkin omana tietonaan, varmaankin vain
ujoudesta, koska se ei tahtonut pöyhkeillä viisaudellaan ja ainoa sana,
jonka se usein lausui ihmeellisen selvästi, oli:

»Sarvikuono!»

Se ei koskaan ilmaissut, ketä se tarkoitti tällä sanalla; ehkä jotakin
hyvää ystävää sen lämpimillä kotiseuduilla tai uutta eurooppalaista
tuttavaa.

Etevät lintujen tuntijat sanoivat, että papukaijan on hyvin vaikea
lausua tätä sanaa, niin että Kuki-tädin myöhästynyttä häälahjaa saattoi
todella pitää arvokkaana. Ja onhan lohduttavaa, kun maatilan asemesta
saa papukaijan, joka osaa sanoa: »Sarvikuono!»




XI.

KUKI-TÄDIN MUSTASUKKAISUUS.


»Niin, chrysanthemumit ovat kestäviä kukkia — vahinko, että ei voi
sanoa samaa miehen uskollisuudesta», sanoi rouva von Diestelcamp,
jota myös Kuki-tädiksi nimitettiin, ja pisti pitkän terävän nenänsä
moniväriseen, tuoksuttomaan japaninasterivihkoon sekä loi kreivitär
Käthe Kirchwaldiin puhuvan katseen.

Tapahtumapaikka oli, huonekaluihin nähden, sama kuin edellisessä
kertomuksessa. Huone oli vain toinen, sillä kreivi Kirchwald oli jo
kauan sitten muuttanut Berliiniin ja tullut pääesikunnan upseeriksi,
ja hänen kodillaan oli nyt suuri kunnia, koska Kuki-täti puolisoineen
vieraili siellä. »Nuori» pari oli matkustanut Berliiniin ostamaan
joululahjoja, ja kun Kuki-täti oli erinomaisen säästäväinen, niin hän
ei tahtonut mennä kalliiseen hotelliin, vaan rakkaan veljenpoikansa
luo, jonka kodissa hän oli löytänyt elämänsä onnen, myöhäisen
rakkaudenkeväänsä, kuten hän runollisesti lausui.

Käthe oli tarmokkaasti vastustanut vierailua — hän oli omien sanojensa
mukaan kalvennut raivosta, kun Kuki-täti äkkiä uskaliaasti ilmoitti
tulostaan, ja Kirchwald tuki innokkaasti vaimoaan. Mutta — mitä se
auttoi? Sai vain puristaa nyrkkiä housuntaskussa ja purra hapanta
omenaa.

»Sanon vain sinulle jotakin», virkkoi Käthe leimuavin silmin
miehelleen. »Jos vain oivallinen tätisi sekaantuu oikeuksiini, niin
ajan hänet ulos ovesta sillä tavoin, että hän ei koskaan uskalla pistää
nenäänsä tänne.»

»Aivan oikein», sanoi Kirchwald hyväksyvästi ja loi katseen papukaijaan
muistellen kunnioituksella Kuki-tädin häälahjaa.

Ja niin saapui »nuori» Diestelcampin aviopari — herra suorastaan
säädyttömässä tekotukassa, mutta muuten aivan samanlaisena ikuisine
nuhineen, moitteettomine hovitapoineen ja vanhanaikuisen kohteliaana;
rouva täydellisesti nuorentuneena, vähemmän pisteliäänä, eikä hän enää
niin kovin kuin ennen pyrkinyt sortamaan nuorta kreivitärtä, jonka
emännänoikeuksia hän nyt ankarasti kunnioitti, ehkä sentähden, että hän
nyt ymmärsi paremmin kunnioittaa niitä.

Sanalla sanoen — ensimmäisinä päivinä oli sulaa auringonpaistetta.
Käytiin kaupoissa ja teatterissa. Mutta eräänä päivänä ilmestyi
taivaalle pieni pilvi, jota tavalliset kuolevaiset tuskin olisivat
huomanneet. Käthen viaton puheliaisuus sai tämän aikaan.

Kreivi Kirchwald oli ehdottanut, että illalla mentäisiin oopperaan,
mutta Kuki-täti oli väsymyksensä tähden kieltäytynyt. Silloin herra von
Diestelcamp oli lausunut, että naisten sopisi jäädä kotiin lepäämään.
Sillä välin hän ja Kirchwald voisivat käydä Talvipuutarhassa ja
varieteehuveissa. Käthe oli nauranut ja sanonut nyökäten tädilleen:

»Jumalan tähden, täti, älä anna sedälle lupaa siihen! Tietäisitpä vain,
miten viekoittelevia ovat nuo tanssijattaret, jotka siellä pyörivät
kuin pallo tai sipsuttelevat nuorilla.»

Luonnollisesti ei Käthe ollut tarkoittanut mitään pahaa sanoillaan,
ja hymyilevä kamariherra sekä Kirchwald pitivät niitä pilana. Mutta
Kuki-täti tuli mykäksi, kieltäytyi kahvitilkasta ja puristi huulensa
yhteen onnettomuutta ennustavasti. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt
huomiota näihin myrskyn enteisiin.

Aamiaisen jälkeen Kirchwald lähti työhönsä, ja häntä seurasi herra von
Diestelcamp, joka leikillisesti sanoi vaimolleen, että hän kerran aikoi
mennä yksin joulumarkkinoille. Ja niin naiset jäivät kahden kesken.

Käthe jutteli kaikenlaista, voimatta kuitenkaan herättää Kuki-tädin
mielenkiintoa. Lopuksi hän rupesi ihailemaan asterikimppua, jonka setä
Diestelcamp muutamia päiviä sitten oli kohteliaasti antanut hänelle
ja joka vielä oli tuore. Silloin Kuki-täti ilmaisi mielipiteensä
chrysanthemumeista ja miehen uskollisuudesta.

»Chrysanthemum ei tuoksu», huomautti Käthe kuivasti, kun Kuki-tädin
nenä yhä viipyi värikkäiden kukkien seassa.

»Miehen uskollisuuskaan [»Miehen uskollisuus» on saksan kielessä erään
kukan nimi] ei tuoksu», vastasi rouva von Diestelcamp miettiväisenä.

»Ei tuoksu?» huusi Käthe hämmästyneenä. »Mitä tarkoitat?»

Kuki-täti istui jäykkänä ja suorana kuin kynttilä.

»Älä koetakaan teeskennellä, rakas lapsi», sanoi hän kimeästi.

»Teeskennellä?» toisti Käthe.

»Niin, teeskennellä!» sanoi Kuki-täti terävästi. »Sinähän keskeytät
minut jo kolmannen kerran ja toistat sanojani. Sellaista en pidä
sivistyneenä enkä kohteliaana.»

»Mutta nythän romahtaa jo maailma», sanoi Käthe nojaten tuolinsa
selkämykseen. »Tänään olet varmaan noussut väärällä jalalla vuoteesta,
täti — vai kuinka?»

»En ymmärrä, mikä sinut panee puhumaan noin ilkeästi», virkkoi rouva
von Diestelcamp. »En voi seurata aikaa, joka kärsii ja ymmärtää
tuollaista puhetta. Mutta olen tottunut siihen sinun kodissasi.
Palatkaamme aiheeseemme — puhuimme miehen uskollisuudesta.»

Käthe pudisti päätään suuttuneena.

»En ymmärrä, miksi niin itsepäisesti lörpöttelet miehen
uskollisuudesta», sanoi hän huoaten, mikä melkein tuntui haukotukselta.

Kuki-täti tarttui päähänsä.

»Oi, sinun puheesi!» mutisi hän kuin tuntien ruumiillista tuskaa.

»Siis — miehen uskollisuus!» sanoi Käthe, ja nyt hän todella
haukotteli. »Mitä siitä? Puhu suusi puhtaaksi!»

Kuki-täti nousi.

»Tahdotko ehdottomasti ajaa minut ulos?» huudahti hän vapisten vihasta.

Nyt Käthekin nousi.

»En, täti. Mutta nyt pyydän saada sanoa sinulle jotakin», sanoi hän
aivan rauhallisesti. »Jos sinun välttämättä täytyy riidellä, niin
jätän sinut tänne papukaijan luo. Siihen voit purkaa kiukkusi. Minäkin
olen vain ihminen enkä voi rauhallisena ottaa vastaan purkauksiasi,
vaikkakin olet vieraani; ei kukaan voi olla kiivastumatta, jos äkkiä
saa kauhallisen haukkumisia päällensä, kun vähimmin aavistaa sitä. Jos
sinulla on jotakin sydämelläsi, niin sano se ilman verukkeita, mutta
anna minun mennä ulos siksi, kunnes olet rauhoittunut.»

Kuki-täti heittäytyi jälleen lempituoliinsa ja painoi nenäliinan
silmilleen.

»Miksi olet epäillyt mieheni uskollisuutta?» valitteli hän.

Käthe katsoi häneen ällistyneenä.

»Nyt on kaikki mullin mallin!» sanoi hän puoleksi hymyillen.

»Niin olet», pauhasi Kuki-täti, »sinä sanoit, että en antaisi mieheni
mennä varieteehen, koska tanssijataret — — oh, niin häpeällistä!»

Käthe ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua, mutta hän valitsi
keskitien.

»Lorua!» sanoi hän kohauttaen hartioitaan.

»Saanko kysyä, tarkoitatko itseäsi vai minua?» huudahti loukkaantunut
puoliso, ja nyt täytyi Käthen ottaa kaikki leikin kannalta.

»Voimmehan molemmat ottaa puolet», sanoi hän nauraen ääneen. »Minähän
puhuin vain leikkiä, sillä jos olisin todella tarkoittanut sitä, niin
en olisi sanonut sitä sinulle. Vai sitä sinä tarkoitit puhuessasi
miehen uskollisuudesta? Silloin voit nukkua rauhassa, täti!»

Mutta rouva von Diestelcamp ei lainkaan ollut rauhallinen.

»Jos sanasi», sanoi hän terävästi, »johtuivat vain tavallisesta
ajattelemattomuudestasi — —»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Käthe leimuavin silmin.

»— — — niin voin huomata niissä minua loukkaavan vihjauksen.»

Käthe niiasi.

»Täti», sanoi hän pysyen vaivoin tyynenä. »On vanha totuus, että
kärpäsestä voi tulla härkänen. Sinä näytät erikoisen taitavalta
tuollaisiin silmänkääntäjätemppuihin. Hyvä! Meillä on jo härkä, mutta
kärpästä en voi löytää. Sinun pitää lainata minulle silmälasisi,
ennenkuin vastaan sinulle.»

Rouva von Diestelcamp pani hermostuneesti nenäliinan otsalleen.

»En ole niin hidasälyinen kuin sinä luulet», sanoi hän ja katsahti
taivasta kohden kuin kärsivällisyyttä rukoillen. »Yhtä vähän ovat
toiset asiat minulle outoja, kuten sinä varmaan luulet, jos sinun
sanasi todella sisältävät jonkun vihjauksen, kuten minusta näyttää.
Hyvä, minä sanon asiani niin selvästi kuin tahdot. Tiedän, että mieheni
kauan ennenkuin oppi tuntemaan minua kunnioitti nuorta säädytöntä
ja tunnotonta olentoa, hovineitiä, vieläpä aikoi mennä naimisiin
hänen kanssaan. Mutta tämän henkilön arvoton käytös esti herra von
Diestelcampia viemästä häntä alttarin eteen.»

Käthe istuutui jälleen.

»Kuka on kertonut tämän sinulle?» sanoi hän tulipunaisena.

»En sano. On aina olemassa ihmisiä, jotka tuntevat olevansa velvollisia
kertomaan tällaisia asioita», vastasi Kuki-täti katsellen terävästi
Kätheä.

»Ja mikä tämän hovineidin nimi on?» kysyi Käthe hieman epävarmana.

»Nimestä en ole saanut selkoa», kuului arvokas vastaus.

Käthe hengitti vapaasti ja oli vihoissaan, kun hän niin tyhmästi
punastui, mutta syndetikonjuttu oli kerta kaikkiaan pimeä kohta hänen
elämässään, jota ajatellessaan hän tunsi hieman omantunnontuskia.

»Mutta sinä näytät tietävän tuon henkilön nimen», virkkoi Kuki-täti
hetken kuluttua.

»Minäkö?» kysyi Käthe, joka jälleen vallitsi tilannetta. »Ehkä», hän
lisäsi ylpeästi.

»Arvasin sen», sanoi Kuki-täti nousten. »Olin siis oikeassa, kun
otaksuin, että tahdoit viitata tähän kohtaan mieheni elämässä.»

»Sepä oli rohkea johtopäätös, täti.»

»Ei suinkaan. Minä tunnen ilkeytesi — tarkoitan viekkautesi.»

»Tämäkin on yhtä rohkea johtopäätös, mutta minä puolestani neuvon sinua
valitsemaan kauniimpia sanoja», puhui Käthe rehellisen vihan vallassa.
»En ole aikonut lausua mitään vihjausta — sellainen ajatus ei koskaan
johtuisi mieleeni— olkoon se selvä vastaukseni! Ja nyt toivon, että
olemme selviytyneet tästä asiasta ja että heti peruutat loukkaavat
sanasi.»

Rouva von Diestelcamp huomasi, että hän oli mennyt liian pitkälle
saavuttaakseen tarkoituksensa. Sillä muuten hän oli sitä mieltä, että
hän oli tätinä oikeutettu kaikin mahdollisin tavoin hyökkäämään nuorten
sukulaistensa kimppuun.

»Ei voi punnita kultavaa'alla kaikkea, mitä sanotaan kiivastuneena»,
alentui hän sanomaan.

Nyt Käthe jälleen hymyili:

»Onko tämä muka anteeksipyyntö?»

»Koska olen täti, ei minun tarvitse pyytää anteeksi — se ei sopisi
minulle», kuului ylpeä vastaus. »Ja nyt kyllin tästä seikasta!
Kysyn vain vielä: tunsitko hovineidin, josta puhuimme, ennenkuin
halveksivasti keskeytit minut?»

Käthe nousi jälleen, niiasi Kuki-tädille ja kääntyi oveen.

»Sinähän keskeytit», sanoi hän vapisten vihasta. »Sen voin heti
vakuuttaa sinulle välttääkseni väärinymmärrystä. Ja kun sinä et tahdo
osoittaa minulle kunnioitusta, niin annat minulle liikanimiä. Mutta
minun ei tarvitse sallia omassa kodissani kutsua itseäni ilkeäksi ja
viekkaaksi, ei edes tätini, joka onneksi ei ole isäni sisar. Viimeiseen
kysymykseen voin vastata, että tunsin tuon hovineidin!»

Ja niin sanoen hän meni pää pystyssä ovelle. Kuki-täti hypähti
kuitenkin niin taitavasti kuin kissa ja sulki hänen tiensä.

»Sano minulle nimi!» huusi hän tarttuen Käthen käsivarteen.

»No, no! Sillä tavoin urkitaan vain maanmoukilta», vastasi Käthe
halveksivasti.

»Rakas, rakas Käthe, sano minulle, mikä hänen nimensä on!» sanoi
Kuki-täti rukoilevasti.

Mutta Käthe tuli yhä mahtavammaksi.

»Ei ikinä johtuisi mieleenikään sanoa», vastasi hän leimuavin silmin.
»Voin vain sanoa sinulle: sinun ei tarvitse puhua niin halveksivasti
hänestä, sillä tiedän, että hän ei tahtonut setä Diestelcampia, vaan
setä Diestelcamp tahtoi hänet omakseen. Kun nuori tyttö oli niin tyhmä,
että ei nöyrästi avosylin ottanut tarjousta vastaan, vaan — — —»

»— — vaan hylkäsi sen hyvin arvottomalla tavalla, kuten minulle on
sanottu», raivosi Kuki-täti.

»Mitä, tiedätkö mitä hän teki?» kysyi Käthe punastuen uudestaan.

»En, mutta minulle kerrottiin, että tämä olento käyttäytyi hyvin
sopimattomasti ja viekkaasti.»

»En tiedä, oliko se viekasta. Hän ei yksinkertaisesti pitänyt sedästä
ja sillä hyvä!» vastasi Käthe ja kulki edelleen Kuki-tädin riippuessa
hänen käsivarressaan.

»Käthe — nimi! Mikä hänen nimensä on?» vinkui hän ja koetti hymyillä
suloisesti, mutta näyttikin happamelta, koska viha, uteliaisuus ja
tieto siitä, että hän alentui, taistelivat hänen rinnassaan.

Mutta Käthenkin sydämessä riehui taistelu, sillä hänen mieleensä johtui
salaman nopeudella:

»Jos sanon hänelle suoraan, että minä olen tuo neiti, niin hän
matkustaa ensimmäisessä junassa pois eikä tule koskaan takaisin, ja
niin vapaudun hänestä, sillä hän ei koskaan anna Habakukinsa asua saman
katon alla entisen lemmittynsä kanssa!»

Mutta ennenkuin hän käytti tätä kallisarvoista asetta, hänen järkensä
sanoi:

»Varovaisuutta! Se on oleva viimeinen hätäkeinoni, sillä kun kaikki
otetaan lukuun, niin se onkin kaksiteräinen miekka.»

Hän vastasi sentähden tyytyväisenä:

»Salaisuus on pyhä, täti.»

»Luonnollisesti, mutta toisissa tapauksissa salaisuus on rikos», sanoi
täti yhä imelämmin.

»Sen rikoksen otan omalle vastuulleni», vastasi Käthe kylmäverisesti.

Rouva von Diestelcamp ei kumminkaan säikähtänyt.

»On erikoisen tärkeätä, että saan tietää nimen», rukoili hän happamesti
hymyillen.

»Niin, tietysti, jotta voisit ajaa kamariherraparkaa yhä kireämmin
ohjaksin», ajatteli Käthe, mutta hän tyytyi sanomaan olkapäitään
kohauttaen: »On erikoisen tärkeätä, että en sano nimeä.»

»Senkin ilkeä lapsi!» sanoi Kuki-täti happamesti, ja hänen laihoissa
poskissaan oli vihan täplät.

»Voithan kysyä mieheltäsi!» ehdotti Käthe.

Kuki-täti yski. Hänhän ei voinut kertoa Käthelle, että hänen miehensä
oli lujasti säilyttänyt salaisuuden itsellään huolimatta kaikesta
urkkimisesta.

»Oh», sanoi hän lapsellisen veitikkamaisesti, joka ei sopinut hänelle,
»me nuoret rouvat emme, kuten Else 'Lohengrinissa', saa kysellä liikaa
— erikoiset tulevaisuutta koskevat asiat kuulee mieluummin muilta kuin
mieheltään.»

»Vai niin!» virkkoi Käthe kuivasti. »Sellaista keinoa en koskaan käytä.
Anna minun nyt mennä. Minun täytyy puhella keittäjättären kanssa.»

»Ei, ennenkuin olet sanonut minulle nimen!»

»Silloin saat odottaa kauan», vakuutti Käthe hymyillen.

»Sinun pitää sanoa se minulle, Käthe! Tätinäsi minä käsken sinua.»

Mutta nyt hän iski väärään.

»Koetapa!» huusi Käthe vihoissaan. »Nyt en ainakaan sano!»

Kuki-täti hellitti otteensa.

»Täytyykö minun rukoilla sinua polvillani!» kysyi hän pidättäen
henkeään.

»Vaikka ryömisit edessäni, en kuitenkaan sano», kuului vastaus.

»No, mene sitten, pahantapainen olio», huusi rouva von Diestelcamp
vapisten vihasta. »Ole vain yhtä paatunut ja itsepäinen kuin ennenkin.
Mutta minä annan sinulle anteeksi ja toivon, että sinun avioliittosi
taivaalla ei olisi sellaista pilveä kuin mieheni kosinta, ennenkuin hän
meni naimisiin. Minun mieheni on aina oleva uskollinen minulle, eikä
koskaan — niinkuin sinun omasi — saa vihreitä kirjeitä, joita hänen
täytyy salata vaimoltaan.»

Käthe keikautti päätään, ja hänen hoikka vartalonsa suorastaan kasvoi,
kun hän suoristautui.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän terävästi.

»Salaisuus on pyhä», vastasi Kuki-täti ja kohautti riemuiten
olkapäitään. »Minäkin voin vaieta.»

»Tyhmyyksiä», sanoi Käthe halveksivasti, pyörähti kantapäällään ja
lähti huoneesta.




XII.

VIHREÄ KIRJE.


»Senkin vanha myrkkypussi», murisi Käthe enemmän totuudenmukaisesti
kuin kohteliaasti, kun hän oli sulkenut oven ja voittajan tuntein lähti
huoneesta. Hän ei kuitenkaan mennyt keittäjättären luo, vaan miehensä
työhuoneeseen, jossa hän heittäytyi pöydän ääreen murahtaen:

»Äs! Olipa tämä suloinen aamu!»

»Tiesinhän», jatkoi hän itsekseen, »että tuo vanha hupakko ei voinut
pysyä rauhallisena. Mutta minä lupaan, että tämä on oleva tädin
viimeinen vierailu. Puuttui vain, että antaisin komentaa itseäni omassa
kodissani — ensin makea kuin hunaja, sitten tulevat kynnet esiin,
sitten haukkumasanat, sitten taas hunajahymy, ja lopuksi iskee vanha
vaskikäärme ja ruiskuttaa myrkkyä ympärilleen. Mutta sinä tuhlaat
turhaan ruutia, rouvaseni! Vihreät kirjeet? Miksi Horst ei saisi saada
vihreitä kirjeitä? Eivät kai punaisetkaan olisi sopineet hänelle! Onko
vihreä ehkä epäluulon väri. Miksi se olisi sellainen?»

Ja Käthe vaipui vihaansa ja mietteisiinsä. Mutta koko ajan kuin
hän valitteli kovaa kohtaloa, joka oli suonut hänelle häälahjaksi
Kuki-tädin, loisti hänen silmiinsä vihreä hohde, joka vivahteli
kirkkaasta hernevihreästä muodinmukaiseen sammalvihreään.

Nuoli ei ollut tosin sattunut hänen sydämeensä, mutta oli kuitenkin
raapaissut ihoa, niinkuin kaikki nuolet, joiden ampuja on vihan tai
kostonhalun vallassa.

Kreivi Kirchwald oli saanut kaksi pitkulaista sammalvihreätä kirjettä.
Käthe oli ihmetellyt kummallista väriä, jota hän kirjekuoressa piti
mauttomana. Kun Kirchwald otti sen vastaan kiinnittämättä siihen
huomiota, luki sen vain ja pisti sen sitten asetakin hihankäänteeseen,
niin Käthen mieleen ei johtunutkaan kysyä siitä mieheltään.

Mitä Kirchwaldin oli tapana sanoa hänelle, sen hän sanoi kysymättä, ja
Käthe ei välittänyt myöskään siitä, mitä Kirchwald ei sanonut hänelle,
sillä hän ei ollut utelias.

Mutta hän ei myöskään ollut epäluuloinen, ja sentähden hän suuttui,
kun Kuki-täti ilman syytä, ainoastaan herättääkseen epäluuloa ja
eripuraisuutta, sinkahutti niin kavalan syytöksen häntä kohtaan.

Epäluulo! Kuinka hän voisi epäillä miestään, vaikka tämä saisi vihreitä
kirjeitä joka päivä.

Käthe, hymyili halveksivasti ja samassa hänen katseensa sattui suureen
paperikoriin pöydän vieressä.

Äkkiä hän jäykistyi ja punastui, sillä punotun korin reikien läpi
kimalteli jotakin vihreätä — sammalvihreätä.

»Kaunis väri silkkiin ja samettiin, mutta ruma paperiin», mutisi Käthe
vetäen paperikorin tuolinsa luo — hän ei suinkaan aikonut nuuskia
miehensä paperikoria, ei koskaan elämässään. Hän tahtoi vain katsella
vihreätä paperia läheltä.

Mutta pieni paholainen, joka oli tullut Kuki-tädin nuolen mukana, joka
ei tosin haavoittanut, mutta kuitenkin hipaisi Kätheä, iloitsi, kuten
tuollaisilla hengillä on tapana, kun Käthe rupesi penkomaan melkein
täysinäistä koria.

Ja katso, ylinnä korissa, vain paperikäärön peittämänä, oli vihreä
kirjekuori, jolla oli kaksi viiden pennin merkkiä ja sujuvalla
käsialalla kirjoitettu osoite. Postimerkin räikeänvihreä väri muodosti
epämieluisan vastakohdan sammalvihreälle paperille.

Kirje oli Berliinistä. Paperi oli paksua ja hyvää ja takana komeili
vihreä kiiltomato.

Mutta mitä tämä oli?

Kirjekuoressahan oli kirjepaperi jälellä! Ikäänkuin peläten polttavansa
itsensä pani hän kirjeen varovasti kirjoituspöydälle ja rupesi etsimään
toista vihreätä, jonka hän oli ensin nähnyt korin pohjalla.

Ennenkuin hän tuli niin pitkälle, löysi hän vielä uuden vihreän kuoren
ja siinäkin oli kirje sisällä.

Ihmeellistä!

Hän pani numero kahden pöydälle ja pyydysteli numero kolmea, jonka hän
vaivalloisesti sai korista — aivan sama juttu kuin muidenkin kirjeiden
suhteen!

Ponnistuksesta kuumissaan työnsi Käthe paperikorin takaisin ja katseli
kohotetuin kulmakarvoin kolmea pientä hirviötä, joita hän piti
kädessään.

»Kauhea maku!» totesi hän ensin.

Sitten hän mietiskeli kauan aikaa.

Miksi hänen miehensä oli heittänyt nuo kirjekuoret sisältöineen
paperikoriin? Tietysti sentähden, että ne olivat merkityksettömiä.
Sehän oli päivän selvää. Korin tyhjentäminen ja paperien polttaminen
oli palvelijan tehtävä ja hän saattoi, jos halusi, lukea kaikki
paperit, jotka toimettomina oli heitetty paperikoriin. Kun kori
tänään tyhjennettiin, hän voi tietysti lukea nämä kolme kirjettä, ja
voi melkein varmasti päättää, että kummallinen väri herättäisi hänen
uteliaisuutensa.

Mikä olikaan luonnollisempaa kuin että Käthekin lukisi kirjeet?
Korissahan oli monta kirjettä, jotka olivat revityt pieniksi palasiksi,
jotta palvelija ei voisi lukea niitä. Miksi juuri nämä kolme olivat
ehjiä? Koska oli samantekevää, luettiinko ne, vai ei. Siis — — —.

Käthe ei epäillyt hetkeäkään. Mikä sallittiin palvelijoille,
se oli vielä enemmän luvallista hänelle. Hän ryhtyi toimeen
järjestelmällisesti ja järjesti kirjeet postileiman päivämäärän mukaan.
Sitten hän veti kuoresta vanhimman kirjeen. Se oli myös vihreä, ja
ylinnä vasemmalla oli punainen kiiltomato.

Kirjeessä oli vain yksi rivi:

    Tgkskuvt nfsltu Ev. xbt?
                       Anna.


»Tämähän on järjetöntä — 'Annaa' lukuunottamatta!» sanoi Käthe ääneen,
kun hän turhaan koetti lausua sanoja. Ehkä tämä on puolan kieltä. Isä
sanoi aina, että puolan kielessä on enimmäkseen konsonantteja, jotka
lausutaan kukin erikseen. Hän ei osaa puolaa, mutta niin hän väittää.
Tegekoeskuvete enefeseltu ev exbete? No, voihan sen lausua, vaikkakin
vaivalloisesti. Mutta mitähän se merkitsee? Mitenkähän voisin äkkiä
oppia puolan kieltä?»

Käthe pudisti päätään ja veti toisen kirjeen esiin. Mitä siihen oli
kirjoitettu? Pari riviä:

    Fcn luv flg byglvg Ogvkgfg wputgt Igkglouektlhv.
                                               Cqqc.

»Hm», ajatteli Käthe, »tässä on useampia vokaaleja. Erisnimiä tässä on
myös, koska kaksi sanaa alkaa suurilla kirjaimilla. Onkohan tämäkin
puolan kieltä? Vai hindujen kieltä? En tahtoisi mielelläni oppia
tuollaista kieltä! Paperi on samanlaista, kirjoitus samoin — miksi ei
kirjoittaja ole nytkin kirjoittanut lennokasta 'Anna' nimeänsä?»

Käthe otti esille kolmannen kirjeen, ja siinä oli kolmas arvoitus:

    Ghdq Mq Cqch Gds Zadmc zbgs Tgq adhl kbgxdgdm Vzfmdq.
                                                Znnz.

»Tämähän on liian mieletöntä!» murisi Käthe. »Mitä tässä on
tehtävä? Tämä on varmaan jonkun ihmissyöjäheimon kieltä. Niin, nämä
kallisarvoiset paperit voi Horst todella heittää paperikoriin — niitä
ei palvelija voi lukea, vaikkakin hän koettaisi sitä uudenvuoden iltaan
saakka. En minäkään osaa lukea niitä. Ymmärtääköhän Horst itse tämän
kirjoituksen? Minä kysyn häneltä! Päätetty!»

Jos Käthe olisi pysynyt tässä viisaassa ja oivallisessa päätöksessä,
ei tätä kertomusta olisi tarvinnut kirjoittaa. Kirjailijoille
onneksi tekevät ihmiset harvoin mitä heidän pitäisi tehdä ja antavat
siten aihetta romaaneihin, novelleihin ja pilajuttuihin. Tuo pieni,
kateellinen henki, joka oli ollut kätkössä Kuki-tädin kostonnuolessa,
tuo henki, jota ihmiset sanovat mustasukkaisuudeksi ja josta aina
kirjoitetaan, huvittelihe puhaltamalla kumoon Käthen järjen hyvät
päätökset kuin korttitalon.

»Mutta 'Anna'?» kuiskasi henki hänen korvaansa. »Aivan niin — hänet
olin melkein unohtaa tuon tyhmän lorun tähden, joka oli kirjeessä»,
sanoi Käthe. »Kuka on tuo 'Anna'? Kenen nimi tahansa voi olla Anna.
Minähän voisin kysyä Horstilta, mutta — Kuki-tädin tyhmän puheen tähden
— sillä se oli tyhmää puhetta — —! Jos Horst tahtoisi kertoa minulle
jotakin tuosta Annasta, niin hän olisi jo kertonut — hän ei salaa
minulta mitään — enkä minä häneltä. Jos kysyisin häneltä suoraan, niin
hän ehkä pahastuisi. Joka tapauksessa, hän pitäisi minua uteliaana ja
sitä en tahdo.»

»Mutta voidakseni osottaa Kuki-tädille hänen puheensa perättömyyden
täytyy minun saada tietää, mitä tähän on kirjoitettu — minun täytyy
tietää, kuka tuo 'Anna' on. En suinkaan ole hänelle mustasukkainen sepä
vielä puuttuisi, mutta minun täytyy saada heiluttaa näitä kirjeitä
Kuki-tädin nenän edessä, niin että tuo vanha myrkkypussi tulee kiukusta
keltaiseksi!»

Täten Käthe — aikoen antaa Kuki-tädille hyvin ansaitun opetuksen
— petti suurella menestyksellä itseään. Jos joku olisi uskaltanut
väittää, että Käthen sydämessä uinui kuitenkin mustasukkaisuuden
kipinä, niin hän olisi joutunut Käthen kanssa tekemisiin ja varonut
toiste sellaista puhumasta.

Ensin oli toimittava. Hän pisti tyhjät, vihreät kirjekuoret
paperikoriin ja kirjeet hameen taskuun. Kun hän niin mietiskeli, johtui
äkkiä hänen mieleensä ajatus:

»Jospa kirjeissä onkin salakirjoitusta?» Siitä oli ensimmäiseksi
otettava selkoa.




XIII.

MASENTUNUT TÄTI JA AVULIAS SETÄ.


Kun Käthe syvissä mietteissä lähti huoneesta, tapasi hän käytävässä
Kuki-tädin, joka oli ulos menossa.

»No», sanoi täti terävästi. »Oletko nyt miettinyt kylläksi, lapseni?»

»Miettinyt», kysyi Käthe, jonka ajatukset olivat toisaalla. »Mitä?»

»Aina verukkeita!» sanoi Kuki-täti kärsimättömästi. »Oletko miettinyt
sitä, että käyttäydyit sopimattomasti minua kohtaan, kun et tahtonut
sanoa tuon hovineidin nimeä?»

»En ole», vastasi Käthe aivan rauhallisesti.

»Ahaa, sinä olet vain miettinyt vihreitä kirjeitä?»

»Vihreät kirjeet tunnen paremmin kuin sinä», vastasi Käthe reippaasti,
»mutta olen miettinyt sitä, miten kaunista on, kun vanhemmat henkilöt
kostavat nuorille siten, että arvokkuutensa suojassa pelkurimaisesti
tähtäävät heihin myrkytettyjä nuolia. Pidän sitä kelvottomana ja olen
varma, että setä Diestelcamp pitää sitä halpamaisena.»

Huolimatta nuoruudestaan tunsi Käthe sukulaisensa ikäänkuin
vaistomaisesti, ja täti kalpenikin.

»Halpamaisena!» toisti hän. »Aiotko siis kertoa miehelleni
keskustelustamme?» hän änkytti.

»Jos sanot hyökkäyksiäsi minua vastaan keskusteluksi, niin aion todella
kertoa sen miehelleni ja setä Diestelcampille, niin että he saavat olla
tuomareina», vastasi Käthe mahtavasti. »Minun täytyy puolustautua tädin
hyökkäyksiä vastaan; muuten ne varmaan muuttuvat käsikähmäksi.»

Jos Kuki-täti olisi matkustanut seuraavana päivänä, olisi hän ehkä
uskaltanut uhmailla Kätheä vastaan. Mutta hän aikoi viipyä vielä
neljätoista päivää eikä hänellä ollut sentähden halua riitautua
perheen kanssa, joka, vaikkakin vastahakoisesti, oli ollut niin
vieraanvarainen, ettei hänen tarvinnut mennä kalliiseen hotelliin.

»Rakas lapsi», sanoi hän sentähden imelästi, »minähän sanoin sinulle
jo edeltäpäin, että ei pidä punnita kultavaa'alla jokaista sanaa, joka
lausutaan kiihtymyksen vallassa.»

»Ja minä sanoin jo sinulle», keskeytti Käthe hänet, »että tämä ei ole
mikään anteeksipyyntö. Tiedän jo edeltäpäin, mitä mieheni sanoo tästä
asiasta, ja setä Diestelcampin mielipiteen saamme helposti tietää.»

Kuki-täti ei tahtonut tietää enempää tästä asiasta, sillä hetken
kuluttua hän sanoi:

»No niin — jos ehdottomasti tahdot — muuten teet aivan väärin, kun
vaadit minua suostumaan määräyksiisi, mutta ei mitään sääntöä ilman
poikkeusta — — — sanalla sanoen, pyydän sinulta anteeksi sanojani, jos
ne olivat liian ankaria.»

»Hyvä! Kiitos!» vastasi Käthe kuivasti. »Mutta samapa se. Minä annan
anteeksi sillä ehdolla, että heti nostan metelin, kun sinä jälleen
uudistat hyökkäyksesi. Kunnianloukkauksia en kärsi, teidän armonne, ja
annan sinulle sanani, että toiste ei satu tällaista.»

Nyt tapahtui sellaista, mitä ei kukaan olisi uskonut. Kuki-täti
kuunteli hiljaisena tarmokkaita sanoja ja lähti nöyränä pois,
»käydäkseen yksin joulumarkkinoilla». Tapahtuu useinkin niin, että
hävyttömin laskee lippunsa kuullessaan päättävän sanan.

»Jokainen mato kiemurtelee, kun sitä polkee», mutisi Käthe
harmistuneena, kun eteisen ovi sulkeutui Kuki-tädin mentyä. Sitten hän
vetäytyi huoneeseensa syventyäkseen vihreitten kirjeitten salaisuuteen,
kunnes hän oli aivan pyörällä päästään.

       *       *       *       *       *

Herra von Diestelcamp tuli kotiin aikaisemmin kuin hänen puolisonsa
ja kreivi Kirchwald. Kun hän oli vienyt kääröt huoneeseensa, lähti
hän seurusteluhuoneeseen opettaakseen Coco-papukaijalle uuden sanan —
turha vaiva, jalolla eläimellä oli periaate, että viisaan täytyy osata
vaieta, jotta hän näyttäisi vielä viisaammalta, ja sentähden lausui se
aina vain sen yhden sanan, joka muodosti sen sanavaraston.

»Tahtooko Coco sokeria?» houkutteli kamariherra ulkomaista lintua. »Jos
Coco tahtoo sokeria, täytyy Cocon sanoa ensin: 'Hyvää huomenta!'»

»Sarvikuono!» raakkui lintu ja pöyhisti höyhenensä.

»Hyi, hyi!» sanoi kamariherra kuin puhutellen pientä lasta, »Coco
ei saa olla itsepäinen. Näkeekö Coco tätä herkullista sokeripalaa?
Herkkua, hyvää herkkua, jota Coco niin mielellään syö. Siis: 'Hy—vää—
huo—men—ta!'»

»Sarvikuono!» mumisi kaija lempeästi nuhdellen.

»Älkää turhaan vaivautuko, setä!» sanoi Käthe hymyillen, kun hän astui
huoneeseen. »Siitä ei ole mitään hyötyä! Koetin suurella vaivalla
opettaa sitä sanomaan 'Senkin aasi!' mutta se ei tahtonut oppia. Mutta,
setä, tahdon kysyä teiltä jotakin!»

»Olen palvelijanne, rakas sukulaiseni!» vakuutti kamariherra
hienoimmalla hovimiesäänellään.

»Hyvä, asetan teidät koetteelle!» sanoi Käthe innokkaasti. »Siis kysyn
ensin: voitteko säilyttää salaisuuden?»

Herra von Diestelcamp hymyili suloisesti.

»Luulen voivani», vastasi hän ja antoi sokeripalan papukaijalle.

»Niin tietysti», kiiruhti Käthe vakuuttamaan. »Tarkoitin luonnollisesti
sitä, tahdotteko salata jotakin Kuki-tädiltä?»

»Kun salaisuus uskotaan vain minulle, niin ei edes vaimoni saa tietää
sitä», vakuutti hän juhlallisesti.

»Suuremmoista!» huudahti Käthe ihastuneena. »Minä kertoisin kyllä
salaisuuden Horstille, sillä Horsthan on mies, mutta Kuki-täti — eikö
totta, setä, Kuki-täti ei voi säilyttää salaisuutta?»

Herra von Diestelcamp niisti ja puhdisti hyvin huolellisesti nenäänsä.

»Siitäkö me oikeastaan puhuimme?» kysyi hän kostein silmin ja sivuutti
siten viisaasti kysymyksen.

»Emme», vastasi Käthe rehellisesti, »tämä oli vain pieni poikkeus, joka
oli tarpeeton, koska te vakuutitte minulle, että Kuki-täti ei saisi
vihiä salaisuudesta, jonka uskon teille — kuuletteko, teille yksin.»

»Kuulen!» nyökkäsi kamariherra käsi sydämellä.

»Suuremmoista!» virkkoi Käthe vetäen paperin taskustaan. »Siis, olkaa
hyvä ja lukekaa mitä tähän on kirjoitettu ja kääntäkää se minulle.»

Näin sanoen hän antoi kamariherralle paperin, johon hän oli
huolellisesti jäljentänyt pisimmän vihreän kirjeen sisällön.

Herra von Diestelcamp otti silmälasinsa, puhdisti ne huolellisesti ja
katseli sitten kauan rypistetyin kulmin tärkeätä asiapaperia.

»Hm», tuumi hän lopulta, »ellette, kunnioitettu sukulaiseni, laske
rakastettavaa leikkiä, niin voin melkein väittää, että vain järjetön
ihminen on kirjoittanut tämän.»

»Ahaa, se ei siis ole puolan kieltä?» huudahti Käthe pettyneenä.

»Puolan kieltä!» toisti herra von Diestelcamp. »Ei, puolan kieltä
se varmasti ei ole. Uskallan sanoa sen, vaikkakin tunnen vähän
tuota kieltä. Mutta — mieleeni johtui jotakin: eiköhän tämä liene
salakirjoitusta?»

»Habakuk-setä!» huusi Käthe liikutettuna. »Meidän välillämme vallitsee
sielujen sopusointu! Ajatelkaa, minä olen ajatellut aivan samaa. Miten
merkillistä?»

»Niin, ja sitten?» virkkoi kamariherra.

»Ja sitten?» kysyi Käthe henkeään pidättäen.

»Salaperäistä», vastasi kamariherra.

»Ja sitten», ähkyi Käthe, joka oli menettänyt vähäisen
kärsivällisyytensä. »Tahdon tietää, mitä tämä kirjoitus merkitsee.»

»Ah, mitä se merkitsee! Rakkahin sukulaiseni, miten tietäisin sen? En
ymmärrä salakirjoitusta», kuului avuton vastaus. »Luulin, että te sen
ymmärsitte ja tahdoitte näyttää minulle, mitä tuohon on kirjoitettu.»

»Oh, tyhmyyksiä! Ettekö siis ymmärrä, mitä tahdon, Habakuk-setä? Tahdon
tietää, mitä tälle paperille on kirjoitettu — minun täytyy tietää»,
huusi Käthe, joka nyt oli kokonaan menettänyt kärsivällisyytensä. »Jos
olisin tiennyt, ei minun olisi tarvinnut kysyä. Ymmärrättekö?»

»Täydellisesti», vakuutti kamariherra. »Koska minä kuitenkin olen yhtä
taitamaton kuin te, niin, tarkoitan, että vain tässä tapauksessa,
armollinen sukulaiseni — —»

»Oh, antakaa 'armollisen sukulaisenne' olla rauhassa!» keskeytti Käthe
epätoivoisena. »Joku toinen voi olla armollinen — niin, tarkoitan
luonnollisesti vain tässä tapauksessa», hän lisäsi ivailun haluisena.
»Mutta kuka maailmassa voi sanoa minulle, mitä tämä loru merkitsee, kun
te ette voi?»

Herra von Diestelcamp yski.

»Ehkä Horst tietää neuvon?» ehdotti hän.

»Miksi ei Kiinan keisari?» valitteli Käthe. »Horst! Mutta, ihmislapsi,
setä ja veijari, Horsthan ei saa tietää hituistakaan tästä!»

»Eikö —?»

»Ei hituistakaan! Tämä on oleva yllätys — joululahja.»

»Joulul—?»

»Niin tietysti — mitäpä muuta?» sanoi Käthe, joka omituisen punaisena
kulki edestakaisin huoneessa eli, toisin sanoen, hoippui erittäin
taitavasti monien huonekalujen välissä. »Ettekö heti ymmärrä,
Habakuk-setä? Horst on nyt monta kuukautta vaivannut päätään tällä
salakirjoituksella — nyt lahjoitan hänelle avaimen joululahjaksi
— sukkelaa ja kuitenkin yksinkertaista, vai mitä? Kirjoituksen
ratkaiseminen on joka tapauksessa erittäin tärkeää, suorastaan
mullistavaa. Sentähden täytyy sen vaieta, joka tahtoo auttaa minua.
Ymmärrätte kai minua, vai mitä? No, setä, nyt viisautenne esille!»




XIV.

RIKOLLISET YLLÄTETÄÄN.


Herra von Diestelcamp oli kuunnellut Kätheä hämmästyksellä, jota hän
ei koettanutkaan salata. Hänestä ei asia tuntunut selvältä: pikemmin
teki Käthen kiihtynyt mielentila sen yhä hämärämmäksi hänelle. Mutta
sellaisina hetkinä sokeakin haparoi joskus oikeaan.

»Hm!» sanoi hän miettiväisenä. »Kun ei saa kysyä Horstilta, niin täytyy
kääntyä expertin puoleen!»

»Kenen?» kysyi Käthe ja pysähtyi.

»Experto crediten [luotettava asiantuntija] puoleen, kuten me latinan
taitajat sanomme», nyökkäsi kamariherra.

»Olen samaa mieltä!» sanoi Käthe iloisena. »Kääntykäämme ex-ex-ex —
mikä sen veijarin nimi olikaan?»

»Asiantuntija», selitti herra von Diestelcamp. »On olemassa
asiantuntijoita kaikilla aloilla, miksi ei myös salakirjoituksen?»

»Suuremmoinen ajatus!» huudahti Käthe, joka oli aivan haltioissaan
ehdotuksesta. »Tunnetteko ketään sellaista, setä?»

»En tunne, mutta suuressa Berliinissä ei liene vaikeata löytää
sellaista.»

»Ei tietenkään. Tarkastelkaamme heti osoiteluetteloa», sanoi Käthe
ja tahtoi heti noutaa kirjan. Mutta setä Diestelcamp kohotti kätensä
kattoa kohden:

»Rakas lapsi!» huudahti hän, »emme elä niin kauan, että voisimme
tutkia koko Berliinin osoitekalenterin — se on aivan mahdotonta! Ja
sitten on vielä epävarmaa, onko olemassa sellaista arvonimeä kuin
salakirjoituksen tuntija!»

Käthe löi kätensä yhteen.

»Mutta miksi ehdotatte sitten niin mahdotonta?» valitteli hän.

»Koska on olemassa varmempi ja helpompi keino, nimittäin
tiedonantotoimisto», vastasi kamariherra hymyillen omaa
kekseliäisyyttään.

Käthe harppasi hänen luokseen.

»Te olette oikea helmi setien joukossa!» riemuitsi hän. »Ja te
tahdotte itse mennä sinne — eikö niin? Heti päivällisen jälkeen te
menette ja kyselette tiedonantotoimistoa, jossa saa tietää sellaisesta
asiantuntijasta — vai mitä? Ehkä ehditte ennen päivällistä — emmehän
syö ennenkuin puolen tunnin kuluttua. Setä, jos autatte minua tässä
asiassa, niin annan teille suudelman, kaksikin, jos haluatte, ehkä
tahdotte saada jo edeltäpäin.»

Kamariherra hymyili ihastuneena.

»En aseta mitään rajoja anteliaisuudellenne, armollinen sukulaiseni»,
sanoi hän vanhanaikaisen kohteliaasti, »Mutta pyydän teitä muistamaan,
että Berliini on hyvin suuri, ja sentähden en aivan varmasti
voi taata kykeneväni auttamaan. Ensin minun täytyy saada jonkun
tiedonantotoimiston osoite, ja siihen tarkoitukseen on osoitekalenteri
paras apukeino.»

Myrskytuulen lailla ryntäsi Käthe ulos ja toi pian paksun kirjan,
johon hän syventyi yhdessä kamariherran kanssa. Päät yhteen painuneina
he tarkastelivat järjestelmällisesti tiheitä sivuja. Ei ollut
vaikea löytää mitä se etsivät, ja samassa asennossa keskustelivat
salaliittolaiset tiedosta, jonka he aikoivat hankkia. Käthe hehkui
kärsimättömyydestä, ilosta ja odotuksesta. Kamariherra oli rakastettava
ja myöntyväinen ja säteili viehättävän sukulaisensa silmien loisteessa.

Kun he yhä vielä keskustelivat puoliääneen, niin ovi aukeni ja —
Kuki-täti sekä kreivi Kirchwald astuivat sisään. Kuin käärmeen
pistämänä astui edellinen askeleen takaisin, punastui, kalpeni ja loi
Kätheen katseen, joka näytti sanovan:

»Älä alenna miestäni — minun silmieni edessä!»

Kreivi Kirchwald ei näyttänyt näkevän mitään pahaa pienessä
kohtauksessa, sillä hän hymyili tyytyväisenä ja sanoi:

»Hyvää päivää, herrasväki. Ilmoitan kunnioittavimmin, että olen
palannut virastani ja että minulla on uskomaton ruokahalu.»

»Hui!» Yhteen painuneet päät erosivat äkkiä.

»Syylliset!» ajatteli Kuki-täti, jonka vanha sydän kärsi
mustasukkaisuuden tuskista, kun Käthe varomattomasti kohotti oikean
kätensä etusormen huulilleen — merkiksi, johon herra von Diestelcamp
vastasi kevytmielisesti kyllä hienolla hymyllä.

»Joko olette palanneet?» kysyi hän hieroskellen käsiään — hämillään,
ajatteli Kuki-täti kärsivän sydämensä syvyydessä.

»Joko?» toisti hän katsahtaen taivasta kohden kuin anoen sitä
kärsimänsä vääryyden todistajaksi. »Tulemme liian myöhään. Teistä
näyttää aika kuluneen ihmeen nopeasti — —.»

»Niinpä onkin», vastasi kamariherra kohteliaasti, mutta kreivi
Kirchwald ei näyttänyt kuulevan tätä tunnustusta, sillä hän sanoi
iloisesti:

»No, silloin ei meidän tarvitse pelätä nuhteita myöhästymisemme tähden,
täti. Nyt nopeasti päällysvaatteet pois! Sillä aikaa Käthe tarjoilee
lientä, eikö totta?»

»Suunnattomia liemimääriä!» vakuutti Käthe, ja täti ja veljenpoika
katosivat jälleen eteiseen, jossa kreivi Kirchwald otti kohteliaasti
tätinsä yltä hienon turkin.

»Näitkö, Horst?» kuiskasi täti henkeään pidättäen.

»Mitä?» kysyi hän rauhallisesti.

»Oh, tuota — tuota sopimatonta ystävyyttä mieheni ja vaimosi välillä?»
sanoi täti yhä kuiskaten.

»Mitä — —?»

»Mutta mieheni on viaton — vakuutan sinulle», sanoi täti juhlallisesti.

»Luonnollisesti, luonnollisesti», kiiruhti Kirchwald vastaamaan,
vaikka hän ei tietänytkään, mitä täti tarkoitti, mutta hän tahtoi vain
säilyttää kotirauhan.

»Vaimosi on pyydystänyt hänet verkkoonsa», jatkoi Kuki-täti, ja hänen
äänensä kuului vihaiselta ja tuskaiselta.

Nyt selveni kaikki Kirchwaldille, ja hänen täytyi nauraa ääneen.

»Oh, täti, melkein pakahdun naurusta», sanoi hän voimatta salata
iloisuuttaan.

»Minusta tämä on kauheata», sanoi Kuki-täti liikutettuna. »Ja sinä voit
nauraa — oh, en ymmärrä aikaanne, joka nauraa tuollaiselle.»

»Minä taas, pikku täti, en ymmärrä sinun aikaasi, joka tekee jokaisen
pienen tapauksen rikokseksi», vastasi Kirchwald, joka vaivoin tukahutti
naurunsa. »Ja nythän olemme selviytyneet tästä.»

Rouva von Diestelcamp ripusti kiihtyneenä hattunsa naulaan.

»Niin, naura sinä vain ja syöksy avio-onnestasi turmioon!» ähki
hän hiljaa. »Mutta minä pidän silmäni avoinna ja varoitan miestäni
seireenistä, joka koettaa lumota hänet nuoruudellaan.»

»Tee mitä tahdot», vastasi Kirchwald suuttuneena, mutta rauhallisena.
»En tahdo estää ketään sellaisesta, jota hän pitää hauskana. Minulle
on yhdentekevää, mitä teet miehellesi, mutta pyydän sinulta, että et
sekoittaisi Kätheä tähän juttuun. Ja nyt pöytään — saanko luvan, täti?»

Hieman rauhallisempana, mutta kuitenkin vihasta vapisevana Kuki-täti
antoi taluttaa itsensä ruokasaliin, jossa kaksi »syyllistä» jo odotti.




XV.

SETÄ PETTÄÄ.


Päivällistä syötiin.

Käthe, joka oli hyvin iloinen siitä, että hän pian saisi tietää vihreän
kirjeen salaisuuden, jutteli kaikenlaista, kamariherra säteili ja
kreivi Kirchwald tuli jälleen hyvälle tuulelle nähdessään nuo kaksi
iloista, sillä Diestelcampin onnettoman kosinnan muisto ja Kuki-tädin
mustasukkaisuus kiihoittivat suuressa määrin hänen nauruhermojaan.

Ainoastaan viimeksi mainittu arvoisa rouva istui hiljaisena ja
surullisena, pitäen tarkasti silmällä miestään ja Kätheä. — Käthe
huomasi sen luonnollisesti ja katsoi miestään niin, että nuori pari
purskahti nauruun. Vaivoin he sitten saattoivat selittää jotenkin
uskottavasti naurun syyn.

»Tänä iltana olemme kotona», sanoi Kirchwald, »sillä Boob tulee meille
teetä juomaan.»

»Suuremmoista!» huudahti Käthe. »Silloin valmistan hänen
mieliruokaansa: sianlihaa ja paistettuja perunoita. Sitä ruokalajia hän
käsittelee kuin taituri.»

»Boob? Kuka on sellainen Boob?»

Näin kysyen Kuki-täti suvaitsi rikkoa vaitiolonsa. Ja sitten hän jatkoi:

»Eipä silti, että mieltäni kiinnittäisi ihminen, jolla on sellainen
maanmoukan maku.»

»Boob maanmoukka!» virkkoi Käthe hymyillen. »Kiitoksia vain! Hän on
hieno, täti, oikea hienouden esikuva, vaikkakin hän pitää sianlihasta
ja paistetuista perunoista.»

»En voi ymmärtää sellaista», sanoi Kuki-täti terävästi.

»Jonkheer van Boob on hollantilaisen lähetystön jäsen», selitti
Kirchwald, »tämän talon rakastettava ystävä.»

Kuki-täti vaikeni, mutta hänen miehensä sanoi:

»Minä tunnen hänet. Hän oli kerran ministerin mukana Nordlandissa. Hän
on todella ulkonaisesti moitteettoman hieno, ja hänen käytöksensä on
luonnollinen, varma ja voittava.»

»Boob on helmi», virkkoi Käthe, mutta täti rypisti kulmiaan.

»Tuntuu kummalliselta, kun vaimo miehensä läsnäollessa kutsuu toista
miestä helmeksi», sanoi hän terävästi.

»Vai niin!» sanoi Kirchwald nopeasti. »On kai parasta sanoa niin
miehensä läsnäollessa — vaikkakaan siinä ei ole mitään pahaa.
Sitäpaitsi on olemassa monenlaisia helmiä, eikä epäilystäkään, etten
minä olisi parhaimpien joukossa!»

»Ilmaisin vain rehellisen vakaumukseni», sanoi Kuki-täti, äänessä
sellaista nöyrää kainoutta, joka on omiaan herättämään raivoa, kun
tietää, että siinä piilee juuri kainouden vastakohta.

Onneksi ei kukaan kuitenkaan raivostunut, ei edes Käthe, joka oli
vähemmän maltillinen kuin muut. Mutta tottumus on toinen luonto, eikä
kukaan vastustanut Kuki-tätiä, mikä oikeastaan oli epäkohteliaisuus.

Päivällisen jälkeen »nuori» Diestelcampin aviopari vetäytyi huoneeseensa
nauttiakseen tavanmukaisesta päivällisunesta, mutta Käthe ennätti
kuitenkin kuiskata kamariherralle, että tämä tapaisi hänet kello neljä,
kuten oli luvannut.

Kunnon Diestelcamp pitikin sanansa, mutta hän ei kuitenkaan ollut
valmis lähtemään ulos. Päinvastoin hän hiipi hyvin nolona saliin, jossa
Käthe tuli häntä vastaan jännityksestä hehkuen.

»Vai niin, nyt siis kaikki ratkeaa!»

Näin hän ilmaisi mielipiteensä asiasta.

Kamariherra yski, niisti kolme kertaa ja puhdisti nenäänsä.

»Tietysti», kuului sitten hitaasti, »tarkoitan, että olisin
suunnattoman iloinen, jos voisin auttaa teitä, kallis sukulaiseni.
Kuitenkin — niin — hm — rakas vaimoni on sitä mieltä, että minä
mieluummin jättäisin — —.»

»Mitä?» huusi Käthe mielettömänä. »Oletteko lörpötellyt?»

»O! — — —», änkytti kamariherra.

»Niin juuri, lörpötellyt!» kuului harmistunut vastaus.

Herra von Diestelcamp tuli arvokkaan näköiseksi.

»Armollisin sukulaiseni, kun joku asia on uskottu minulle vaitiolon
sinetillä varustettuna, niin ei kidutuspenkkikään voi puristaa
salaisuutta minulta», sanoi hän arvokkaasti. »Täytyihän minun kuitenkin
kertoa vaimolleni, että olin luvannut toimittaa teille erään asian.
Vaimoni kehoituksesta huolimatta en kertonut hänelle, mikä tämä
asia oli. Mutta kun hän ehdottomasti kielsi minua ryhtymästä tähän
tehtävään, niin minun täytyi taipua. Vaimoni sanoi, että Horst ei
pitäisi siitä.»

»Oh, lorua!» sanoi Käthe ja loi uuteen setäänsä niin armottoman
katseen, että tämä vasten tahtoaan astui askeleen takaisin. »Jos
Kuki-täti pitää veljenpoikaansa sellaisena aasina, niin ei kai teidän
tarvitse olla yhtä tyhmä!»

»Ei tietystikään», myönsi kamariherra. »Mutta siitä huolimatta lienee
paikallaan, että minä tässä tapauksessa noudatan rakkaan vaimoni
toivomusta ja — —.»

»Jatkakaa vain samalla tapaa!» keskeytti Käthe hänet halveksivasti
ja lisäsi hymyillen: »Ettekö saanutkin oikean kotiripityksen, pikku
setä? No, sulattakaa se nyt oikein kunnollisesti ja suudelkaa sitten
tohvelia, jota hän pitää niskanne päällä. Se on oleva suloinen ies —
vai mitä?»

Kamariherra vääntelehti Käthen pilkatessa. Hän oli puoleksi iloinen,
että oli päässyt niin vähällä, puoleksi häpeissään, kun hänen lävitseen
oli nähty.

»Käyttäkää minua toiste», sanoi hän, kun ei tahtonut vastata Käthen
viimeiseen kysymykseen. »Voitte olla varma, että minä raskain sydämin
tässä erikoisessa tapauksessa rikon lupaukseni.»

»'Tähän oli minun pakko'», lausui Käthe siteeraten jonkun tunnetun
henkilön sanoja. Sitten hän meni ovelle, avasi sen ja lohdutteli
nolostunutta sukulaistaan. »Älkää pelätkö, hän ei kuullut mitään, pikku
setä. Voitte rauhallisena mennä takaisin lohikäärm — — tarkoitan,
kunnioitetun tätini luo.»

Se oli nopea kosto — — — Käthe ei sellaisissa tapauksissa ollut koskaan
hidas.

Setä Diestelcamp hiipi ulos syvään kumarrellen, ja Käthe jäi voittajana
tantereelle, vaikkakaan voiton hedelmät eivät olleet suuret.

»Jos kaikki jatkuu niinkuin on alkanut, niin iloitse, Habakuk-setä!»
ajatteli hän vahingoniloisesti. »Mitä minä nyt tekisin? Menen itse
tiedonantotoimistoon? Niin, ei kai ole muuta neuvoa.»




XVI.

BOOB AUTTAA.


»Niin, ei kai ole muuta neuvoa», toisti Käthe itsekseen. »Minun pitää
kai itse mennä! Kukapa muu menisi? Kuka? Haa!»

Hän löi kädellään otsaansa.

»Boob auttaa minua!» huudahti hän ääneen. »Luonnollisesti Boob! Miksi
en heti ajatellut häntä sen sijaan että ryhdyin toimimaan tuon vanhan
tohvelisankarin kanssa? Boob — ei kukaan muu kuin Boob?»

Käthe tuli jälleen iloiselle tuulelle, ja jos Kuki-täti toivoi
tapaavansa hänet happamena ja loukkaantuneena, kun hän tuli kahisten
teetä juomaan, niin hän erehtyi, sillä Käthe uhkui iloa ja puhui niin
lennokkaasti, että Kuki-täti ei koettanutkaan nuhdella häntä, vaan
kuunteli vain suuttuneena.

Kello kahdeksan aikaan kreivi Kirchwald saapui kotiin mukanaan mainittu
perheen ystävä. Suurella ylpeydellä Käthe esitti tädille Hollannin
lähettilään Jonkheer van Boobin.

Pian olikin nuori mies loihtinut armollisen hymyn rouva von
Diestelcampin kasvoille huolimatta tämän ennakkoluuloista nuorta
aatelismiestä kohtaan, jonka mieliruokaa oli sianliha ja paistetut
perunat.

Herra van Boob oli ulkonaisesti täydellinen keikari. Hänellä oli hienon
hieno takki, moitteeton kaulus ja kaulaliina. Napinreiässä komeili
tuore ruusu, ja hänen päässään oli tarkasti tehty jakaus, joka todisti,
että tätä henkilöä eivät muut huolet painaneet.

Tuoreissa, pyöreissä kasvoissa hyvin hoidettuine, rohkeasti ylös
kääntyvine viiksineen loisti pari hyvää, iloista lapsensilmää,
jotka yhdessä hänen sianliha- ja perunarakkautensa kanssa tekivät
hänen olentonsa, huolimatta keikarimaisuudesta, viattomaksi ja
rakastettavaksi ja osoittivat todeksi vanhan sananparren, että koiraa
ei ole karvoista katsominen.

Käthe tervehti vierasta myrskyävän iloisesti, mikä aina on selvin
todiste viattomasta ystävyydestä, etenkin kun hänen tervehdykseensä
vastattiin samalla tavalla.

Kreivi Kirchwald, joka huomasi Kuki-tädin happamen hymyn tämän
tervehdyskohtauksen aikana ja jolla oli siitä tavattoman hauskaa, ei
voinut olla sanomatta:

»Nyt näet, täti, miten hellästi otamme vastaan rakkaan, vanhan
Boobimme.»

»Minä näen ja ihmettelen sitä!» vastasi täti. »Silmäni ovat aina
avoinna, rakkahin Horst.»

»Sitä parempi!» sanoi Kirchwald iloisesti.

Ilta oli todella hauska. Tosin herra von Diestelcamp oli hieman nolona,
mutta hänhän ei koskaan keskustellut erittäin vilkkaasti, ja hänen
hiljaisuuttaan ei sentähden huomattu. Mutta hilpeä mieliala tarttui
Kuki-tätiinkin, sillä Boob tunsi monia hänen tuttaviaan ja oli hyvin
huomaavainen häntä kohtaan.

Hullunkuriset kertomukset, joita hänellä oli joukoittain varastossa
ja joita hän pyytämättä sirotteli ympärilleen, eivät myöskään olleet
aiotut luomaan »kiristynyttä» mielialaa. Kirchwald ja Käthe auttoivat
häntä uskollisesti, ja vaikka Boobilla puheliaisuudestaan huolimatta
oli ruokahalu, jota meidän aikamme onneksi pitää vain terveyden
merkkinä, mutta jota edelliset sukupolvet sanoivat »sivistymättömäksi»
ja »sopimattomaksi», niin hän kuitenkin oli tädin suosiossa, kun
noustiin ja palattiin saliin.

Mutta nyt oli Käthen aika toimia, ja innoissaan hän uhrasi
sydämettömästi oman puolisonsa eli, toisin sanoen, järjesti nopeasti
peliseurueen. Ennenkuin kukaan huomasikaan, istui hänen miehensä
Diestelcampien kanssa pöydän ääressä ja pelasi vistiä.

»Tuollainen pieni peli illallisen jälkeen on välttämätön Kuki-tädin
terveydelle», vakuutti hän rakastettavasti. »Horst olisi onneton, jos
tädiltä kiellettäisiin se, ja herra van Boob kestää kai puoli tuntia
minun kanssani, vai mitä?»

Boob vakuutti tietysti, että hän oli äärettömän onnellinen saadessaan
puhella hetkisen rakastettavan emäntänsä kanssa, mutta Kuki-täti pyysi
suloisesti hymyillen häntä neljänneksi pelaajaksi. Käthehän voisi
katsella. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt Kätheä eikä sopinut hänen
suunnitelmiinsa.

»Eikö mitä», vastusti hän vieraansa puolesta, ennenkuin tämä ehti
vastata. »Herra van Boob pelaa vistiä niin huonosti, vai mitä? No niin,
mutta joka tapauksessa hän ei pelaa niin mainiosti kuin sinä, täti.
Teidän on paljon hauskempi pelata kolmisin.»

»Kas niin, nyt pelastin teidät loistavasti haukkumisista vistissä»,
kuiskasi hän Boobille ja veti hänet mukanaan salin nurkkaan.

Kun Kuki-täti alkoi, niin Kirchwald meni hakemaan lamppua ja kulki
nurkassa olevan parin ohi.

»Teitpä hävyttömästi, Käthe», kuiskasi hän. »Tänään olisit ainakin
voinut säästää minua.»

Käthe katseli miestään hieman katuvaisena ja omantunnon vaivoissa,
sillä Kuki-täti oli noita kauheita vistin pelaajia, jotka
pääasiallisesti kuluttavat ajan pelipöydän ääressä kertomalla laajasti,
miten olisi käynyt, jos jollakin olisi ollut parempi kortti ja jotka
eivät koskaan tiedä, mikä on valtti tai kuka on joutunut pelistä, ja
jotka periaatteesta eivät koskaan kunnioita kolmen miehen salamerkkejä.
Käthe tiesi kaiken tämän — hän tiesi, miten hänen miehensä
kärsivällisyys joutui koetukselle, kun hänen piti pelata Kuki-tädin
kanssa, mutta vihreä kirje salaperäisille Annoilleen oli niin vanginnut
hänen tunteensa, että katumus tukahutettiin alkuunsa.

»Ah, yksi peli menee pian», sanoi hän.

»Niin, mutta kun leijona on maistanut verta, niin seuraa toinen
ja kolmas», murisi Kirchwald lamppunsa takana kantaessaan sitä
pelipöydälle.

Kuki-täti, joka istui niin, että hän saattoi nähdä Käthen ja Boobin,
piti siveellisenä velvollisuutenaan häiritä heidän seurusteluaan.

»Ehkä herra van Boob tahtoo katsella?» ehdotti hän.

»Varjelkoon», sanoi Käthe. »Herra van Boob vihaa ihmisiä, jotka
seisovat tirkistelemässä. Ja mitä et tahdo itsellesi tehtävän, älä tee
sinäkään muille — on herra van Boobin periaate.»

»Horst, annatko todella Käthen istua tuolla?» kuiskasi Kuki-täti
veljensä pojalle pöydän yli.

»Käthen? Oh, hänen on vallan hyvä tuolla», vastasi Kirchwald.

Ja peli alkoi.

Tuskin oli Kuki-täti alkanut esitelmöidä korteista, kun Käthe teki
hyökkäksensä.

»Sanokaahan minulle, herra van Boob, ennenkuin unohdan», keskeytti
hän toverinsa, joka kertoi viimeisistä hovitanssiaisista, »onko
salakirjoitus teistä mielenkiintoista?»

Boob näytti sangen hämmästyneeltä.

»Minustako, kreivitär? Ei hituistakaan!» tunnusti hän rehellisesti.
»Näettekö — sen lukeminen on kauhean vaivalloista ja ikävää, ja
kirjoittaessa on pidettävä silmät avoinna ja järki selvänä. Muuten
kaikki käy päin honkia!»

»Vai niin arvelette», sanoi Käthe osaaottavasti, mutta hieman
hajamielisesti, sillä hän mietiskeli, antaisiko hän Boobin kääntää
kirjeet, kun tämä nyt kerran näytti ymmärtävän salakirjoitusta. Mutta
ei, se ei käynyt päinsä — kukapa tietää, mitä niihin oli kirjoitettu —
ja tuo Anna — ei, se ei käynyt päinsä.

»Kysyn sentähden, että —», jatkoi hän ja hänen kekseliäät aivonsa
etsivät kelvollista selitystä. »Eräs ystäväni on kysynyt minulta, onko
täällä Berliinissä ketään, joka opettaa tai lukee salakirjoitusta.
Hän toivoo saavansa selityksen asiakirjaan, johon on kirjoitettu
salakirjoitusta. Mutta miten löytäisin sellaisen ihmisen? Silloin
johtui mieleeni kysyä teiltä?»

»Hm — niin — odottakaa hetkinen, kreivitär — minusta tuntuu, kuin
olisin kuullut miehestä, jolta kysytään neuvoa sekavissa asioissa —
kunpa muistaisin kuka minulle kertoi —.»

»Mutta onhan samantekevää, kuka kertoi!» keskeytti Käthe hänet.
»Pääasiahan on miehen nimi — tarkoitan salakirjoitusmiehen.»

»Luonnollisesti, kreivitär, siitähän se juuri riippuu. Se oli
naurettava nimi — —.»

»Schulze? Möller?» kysyi Käthe.

»Ei se ollut niin tavallinen nimi», sanoi Boob, joka silminnähtävästi
tutki muistilokeroitaan. »Kunpa vain muistaisin, kuka sanoi minulle sen
— —.»

»Mutta, herra van Boob —.»

»Niin, silloin voisin kysyä häneltä. Hän asuu Enkelinrantatien
varrella. Tiedän sen — —.»

»Kuka?»

»Salakirjoitustaituri. Mutta numeron olen unohtanut.»

»Ja nimen myös», huokasi Käthe. »Mitä Enkelinrantatie hyödyttää minua,
kun en voi löytää enkeliä. On helppo sanoa: viidellä pennillä juustoa,
mutta mitä lajia.»

»Juustopää!» huusi Boob säteilevin kasvoin, niin että Käthe hypähti
pelästyksestä, ja kolme hämmästynyttä silmäparia suuntautui heihin
pelipöydän luota.

»Mitä?» sanoi Käthe. »Miksi huudatte: Juustopää? Minähän toistin vain
tavallisen sananparren täällä Berliinissä.»

»Tiedän — tiedän», jatkoi Boob säteillen. »Mutta juuri tuo sananparsi
palautti nimen mieleeni. Hänen nimensä on Juustopää. Eikö se ole
kummallinen nimi? Jos olisin sen niminen, niin muuttaisin sen heti?»

»Minä myös», vakuutti Käthe. »Koska nyt tiedämme nimen, ei meidän
tarvitse puhua enää asiasta. Ystäväni tahtoo pitää sen salassa. Ettehän
puhu siitä muille. No, nyt voitte kertoa taas hovitanssiaisista, herra
van Boob!»

Ja Boob totteli käskyä ja oli viiden minuutin kuluttua unohtanut Käthen
kysymyksen.

Peli loppui ja ilta samaten. Herrat lähtivät kolmisin ulos juodakseen
viiniä jossakin konserttisalissa. Vastoin odotustaan sai kamariherra
Kuki-tädiltä armollisen luvan sillä ehdolla, että hän olisi määrätyllä
kellonlyönnillä kotona.

Kun Käthe oli onnellisesti saanut Kuki-tädin tämän huoneeseen, toisin
sanoen, oli päässyt taitavasti tädistä ja hänen keskusteluhalustaan,
niin hän syöksyi miehensä huoneeseen, käytti puoli laatikollista
tulitikkuja, ennenkuin hän kuumeisessa kiireessään sai tulen syttymään,
ja rupesi tutkimaan osoitekalenteria.

»F, G, H, I—», mutisi hän, kunnes löysi etsimänsä kirjaimen. »J, u,
u, s, t, o — Juustopää! Tuossa hän on. Juustopää, Daniel, filosofian
tohtori, Enkelinrantatie 177, neljäs kerros. Neljäs kerros, onpa se
kovaa — — mutta mitä kaikkea voi tehdäkään, jotta saattaisi näyttää
vanhalle, myrkylliselle tädille, että vihreät kirjeet, joissa on
kiiltomato päällä, ovat viattomimpia papereita maailmassa!»

Pettäen itseään näin kauniisti kömpi Käthe vuoteeseensa. Huomenna
olisi asia ratkaistu, Jumalan kiitos! Ihmeellistä kyllä hänestä ei
tuntunutkaan niin kevyeltä tätä ajatellessaan kuin hän oli odottanut.

Hän ei voinut kieltää, että hän ei ollut rehellinen Horstia kohtaan ja
että kirjeitä, joita käytettiin tällä tavoin, saattoi pitää varkaan
tavarana — vaikkakin ne olisi löydetty paperikorista.

Mutta tuo »Anna» sovitti kaiken, ainakin sai kelvata jonkunlaiseksi
sovitukseksi.

Käthe ei mitenkään tahtonut kysyä mieheltään tuosta »Annasta», mutta
vielä vähemmin hän antoi tuon kirotun »Annan» varjon langeta hänen ja
hänen miehensä väliin.

Mustasukkaisuuttako? Tuota »Annaa» kohtaan? Sepä vielä puuttuisi —
mutta, mutta —.




XVII.

KÄTHEN SEIKKAILU.


Seuraavana aamuna Kuki-täti vitkasteli Käthen mielestä kolme
kertaa kauemmin kuin tavallisesti, ennenkuin hän aamiaisen jälkeen
lähti kamariherran kanssa kaupungille. Mutta tuskin hän oli oven
ulkopuolella, ennenkuin Käthe puki salamannopeasti päällysvaatteet
ylleen — Horsthan oli jo kauan aikaa ollut poissa — syöksyi ulos
ovesta, alas portaita ja lähimpään raitiovaunuun.

Etsittyään hetken hän tuli Enkelinrantatielle — hänelle aivan
tuntemattomaan kaupunginosaan — ja etsi numeron 177, joka oli
vastenmielinen, savuttunut ja ikävä vuokrakasarmi.

Hetkiseksi hän pysähtyi jyrkkien pimeiden portaiden eteen, mutta joka
on sanonut A, saa myös sanoa B. Katkun tähden hän painoi nenäliinaa
nenäänsä vasten ja rupesi kiipeämään.

Pari naishaamua, jotka hän tapasi tiellään, vastasivat epäluuloisesti
hänen »hyvään huomeneensa».

Vihdoin hän oli päässyt neljänteen kerrokseen ja seisoi oven edessä,
johon oli kiinnitetty likainen käyntikortti kirjoituksineen: 'Fil.
tohtori Daniel Juustopää.'

Käthe, jolla muuten oli vähän kokemusta, teki johtopäätöksen, että
filosofia oli vienyt tämän tieteenviljelijän hyvin korkealle, nimittäin
tämän kasarmin ullakkokerrokseen, mutta että hän ei ollut päässyt
pitkälle opinnoissaan.

Joku toinen nuori nainen olisi ehkä kääntynyt tältä ovelta takaisin,
mutta Kätheltä ei koskaan puuttunut rohkeutta. Kun hän oli aivan
kokematon ja halveksi vaaroja, niin hän ei lainkaan ajatellut,
millaiseen ryöväriluolaan hän saattaisi astua. Ainoa, mikä teki hänet
levottomaksi, oli pelko siitä, että kunnon Boob oli ehkä antanut
hänelle väärän osoitteen. No niin, silloin sai aivan yksinkertaisesti
sanoa: »Anteeksi!» ja jälleen kompuroida alas.

Hän koputti voimakkaasti ovelle. Sisältä kuului jyrisevästi: »Astukaa
sisään!» syvä, jotenkin karhea bassoääni, ja Käthe astui huoneeseen.

Ensin hän ei nähnyt mitään tupakansavun tähden — hyvin huonon ja
haisevan. Mutta vähitellen hän erotti hämärässä valossa, joka tunkeutui
sisään likaisen ikkunan läpi, vinoseinäisen huoneen, jossa oli kauhea
epäjärjestys, tekemätön vuode, rautainen pesuteline, äärettömän pieni
pesuvati likaisille vesineen, paperien ja kirjojen täyttämä kirjahylly
ja lopuksi rautakamiini, jonka kylkeä vasten satumaisen paksu mies
piteli huopatohvelisia jalkojaan.

Tämä jättiläinen istui piippua polttaen räsyisessä nojatuolissa.
Hänellä oli yllään yönuttu, joka oli aivan riekaleina, päässä
turkkilainen päähine ja likaisen kauluksen yläpuolella komeili lihava
häränniska, paksut posket ja mahtava kaksoisleuka.

»Tohtori Juustopääkö?» kysyi Käthe toinnuttuaan hämmästyksestään.

»Olen kyllä. Miten voin palvella teitä?» vastasi hän matalalla äänellä.

»Olen kuullut teidän osaavan salakirjoitusta», sanoi Käthe, »ja olen
tullut pyytämään, että selittäisitte kolme kirjettä.»

»Teille on ilmoitettu oikein», vastasi tohtori Juustopää mahtavasti.
»Jos joku yleensä voi lukea tuollaista kirjoitusta, niin minä ainakin.
Se on minun erikoisalani. Mutta olkaa hyvä ja istukaa!»

Käthen mielestä se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä paitsi
nojatuolia, johon hän ei millään ehdolla tahtonut istua, ei hän
huomannut mitään istuimen tapaista.

Mutta jättiläinen käännähti, jolloin Käthe kauhukseen huomasi, että
yönuttu oli aivan kulunut siitä paikasta, jolla, ihmisillä on tapana
istua, ja että alusvaatteet näkyivät kehyksen sisältä. Kun jättiläinen
oli näin ujostelematta osoittanut puvustonsa puutteet, niin hän laahasi
nurkasta horjuvan tuolin, työnsi sillä olevat vaatteet likaiselle
lattialle ja pyysi mahtavin käden liikkein Kätheä istuutumaan.

»Kiitoksia!» sanoi Käthe ja katseli epäluuloisena tuolia. »Seison
mieluummin. Tässä ovat kirjeet. Tahdotteko olla ystävällinen ja kääntää
ne minulle?»

Tohtori Juustopää ojensi lihavan oikean kätensä, otti kolme vihreää
kirjettä, istuutui jälleen nojatuoliinsa, kiinnitti silmälasit
perunanenälleen ja tarkasteli kirjoitusta otsa rypyssä.

»Tässä on käytetty kolmea järjestelmää», sanoi hän katsahtaen ylös.

»Mutta onhan se kuitenkin salakirjoitusta?» kysyi Käthe, »eikä
mustalaisten eikä puolan kieltä tai muuta sellaista?»

»Luonnollisesti tämä on salakirjoitusta, mutta, niinkuin mainitsin,
kolmea erilaista järjestelmää», nyökkäsi jättiläinen. »Mutta me
selviydymme kyllä tästä. Daniel Juustopää voi kerskailla, että hän on
tähän asti ratkaissut kaikenlaista salakirjoitusta — kaikenlaista,
ymmärrättekö?»

»No, ryhtykää sitten selittämään?» komensi Käthe vapisten
kärsimättömyydestä.

Tohtori Juustopää antoi silmälasiensa pudota nenältään.

»Kunnioitettu nuori rouva», sanoi hän suojelevin ilmein. »Ei edes minun
kaltaiseni taituri voi ratkaista tällaisia arvoituksia yhtä helposti
kuin te pudistelette kukkia puusta. Siihen tarvitaan aikaa.»

»Kuinka pitkä aika?»

»Se riippuu kirjoituksen laadusta. Olen toisinaan käyttänyt kokonaisen
viikon yhden rivin tutkimiseen, sillä minun on täytynyt koetella
enempää kuin sataa järjestelmää, ennenkuin olen päässyt selville. Mutta
uskokaa huoleti nämä kirjeet minulle — minun luonani ne ovat suljetut
ammattisalaisuuden sinetillä.»

Käthe huokasi.

»Ei ole siis muuta keinoa, jos tahdon päästä niistä selville», sanoi
hän. »No, minä jätän kirjeet tänne. Saanko tietää niistä huomenna?»

»Saatte — mutta lopullista ratkaisua en voi luvata», kuului alentuva
vastaus.

»Näkemiin siis», sanoi Käthe lyhyesti ja kääntyi lähteäkseen.

»Anteeksi — vielä jotakin armollinen rouva», sanoi tohtori Juustopää.
»Ammattiperiaatteeni on, että pyydän pienen etumaksun työstäni.»

»Ahaa!» sanoi Käthe, joka ei lainkaan ollut ajatellut maksua. »Mitä
tarkoitatte pienellä etumaksulla?»

Tohtori Juustopää kohautti olkapäitään.

»Aivan mitätöntä — vain periaatteen vuoksi», vastasi hän keveästi.
»Voimmehan määrätä — hm — kymmenen markkaa.»

Käthe tarttui äänettömänä kukkaroonsa ja pani rahan kirjanoppineen
oikeaan käteen.

»Vieläkö muuta?» toisti hän kuivasti.

»Tietysti, kunnioitettava rouva», kuului kohtelias vastaus. »Vieläpä
hyvin tärkeää — kenen kanssa minulla on kunnia keskustella?»

Käthe astui epäluuloisena askeleen taaksepäin.

»Te tahdotte tietää nimeni?» kysyi hän. »Se on aivan turhaa. Minä haen
kirjoituksen, kun se on ratkaistu ja maksan siitä, mutta sama kai on,
onko nimeni Müller vai Schulze?»

Suuremmoisin käden liikkein ojensi jättiläinen vihreät paperit Käthelle.

»Siinä tapauksessa en suorita tätä tehtävää», sanoi hän kylmästi.
»Daniel Juustopää on kunniallinen mies eikä mikään merirosvo, joka
kalastaa sameassa vedessä. Hän palvelee vain avun tarpeessa olevia,
jotka ilmoittavat nimensä. Joka ei uskalla ilmaista nimeänsä, sitä en
voi auttaa.»

Käthellähän ei ollut kokemusta. Muuten hän olisi tyynesti ottanut
vihreät kirjeet ja mennyt tiehensä, vaikkakin menetettyään kymmenen
markkaa, jota Daniel Juustopää ei tietenkään antaisi takaisin. Koska
Käthe ei kuitenkaan puuttuvan kokemuksensa tähden arvannut jättiläisen
aikeita, niin hän antoi johtaa itsensä harhaan.

»Minulla ei ole mitään syytä salata nimeäni», sanoi hän kiihtyneenä.
»Olen kreivitär von Kirchwald ja asun Potsdamerkatu l:ssä. Jos tahdotte
tietää vielä jotakin, niin sanokaa se pian, sillä tätä tupakansavua ei
kukaan tavallinen ihminen voi kauan kärsiä!»

»Armollisin kreivitär!» sanoi tohtori Juustopää ja virnisteli koko
naamallaan. »Antakaa anteeksi, mutta rehellisen miehen tulee noudattaa
periaatteitaan. Ei, minulla ei ole muuta kysymistä. Suotteko minun
saattaa teidät vaunuihinne?»

»Ei, kiitoksia», sanoi Käthe lyhyesti ja loi kauhistuneen katseen tähän
seuralaiseksi tarjoutujaan repaleisine yönuttuineen. »Voin aivan hyvin
mennä yksinäni, te vilustuisitte helposti.»

Tohtori Juustopää mumisi jotakin, jota Käthe ei kuullut, sillä niin
nopeasti hän lähti alas jyrkkiä portaita. Ja tänne hänen täytyi palata
ties' kuinka monta kertaa kysymään, oliko tuo kauhea ihminen keksinyt
ratkaisun. Hirveä ajatus! Kymmenen hevosta ei olisi voinut vetää häntä
takaisin tohtori Juustopään salonkiin, ellei tuota salaperäistä »Annaa»
olisi ollut olemassa.

»Niin, tuo 'Anna'! Mutta ole rauhassa, Käthe-raukka, pian on piinasi
ohi.»




XVIII.

VASTENMIELINEN VIERAS.


Kun Käthe tuli kotiin, täytyi hänen muuttaa vaatteensa kiireestä
kantapäähän, sillä niin oli tuon kauhean nurkantakaisen haju, jota
tohtori Juustopää poltti ja arvatenkin myös osti tupakkana, tunkeutunut
hänen vaatteisiinsa.

»Ehkä hän polttaa patjan olkia», mutisi Käthe, kun hän tyytymättömän
näköisenä vaihtoi pukua. »Niin kauhealta ei haissut edes piippu, jota
ajurimme kotona Hellbergissä poltti.»

Hellbergin ajuri oli todella rikas mies verrattuna rappiolle
joutuneeseen akatemian jäseneen neljännessä kerroksessa
Enkelinrantatien varrella, mutta kun on pulassa, voi ehkä polttaa olkia
yhtä hyvin kuin kuivattuja kirsikanlehtiä.

Käthen mielestä päivä kului etanan vauhdilla. Hän vapisi ajatellessaan,
että hänen pitäisi mennä jälleen tuon taiturin luo, mutta kuitenkin hän
paloi halusta saada tietää jotakin kirjeistä.

Kuki-tädin saarnatessa ja lausuessa monia viisauksia kuluivat tunnit.
Käthe ei kuitenkaan kuullut sanatulvaa. Hänen ajatuksensa olivat vain
likaisessa ullakkokomerossa Enkelinrantatien varrella, jossa viisas
mies nyt istui tutkien vihreitten kirjeitten sisältöä.

Samana iltana saapui postissa vielä vihreä kirje hänen miehelleen,
joten hänen tuskanmaljansa tuli kukkuroilleen. Ei epäilystä, sama väri,
sama muoto, sama punainen kiiltomato kuoressa.

Kylmät väreet puistattivat Kätheä, kun hän näki miehensä rauhallisena
aukaisevan kirjeen ja sitten työntävän sen asetakin hihankäänteeseen —
ja vielä kauheampi oli Kuki-tädin pahansuopa katse. Se sanoi enemmän
kuin monet sanat.

Miksi tuo kauhea Anna käytti niin silmiinpistävää väriä — miksi hän ei
voinut kirjoittaa valkealle paperille kuin muut järkevät ihmiset?

Sata kertaa oli Käthe kysymäisillään mieheltään, mistä tämä sai
vihreitä kirjeitä, mutta hän tukahutti aina kysymyksen, sillä hän
tiesi, että hän ei voisi teeskennellä välinpitämättömyyttä.

Yleensä oli kaikki noiduttua, sillä seuraavana aamuna ei voinut
ajatellakaan poishiipimistä. Kreivi Kirchwald oli kotona, Diestelcampia
ei haluttanut mennä ulos — millä tekosyyllä Käthe pääsisi livahtamaan
tiehensä? Hänen täytyi purra hampaansa yhteen ja varustautua
kärsivällisyydellä.

Illaksi odotettiin vieraita, ja kun Käthe valmisti ruokalistaa, jossa
oli »taivaantorttu» jälkiruuaksi, sai hän oivallisen päähänpiston.
Hänhän voisi itse mennä tilaamaan tortun Jostyn leipomosta ja sitten
ajaa nopeasti hevosella Enkelinrantatielle.

Mutta nyt sattui niin onnettomasti, että Kuki-täti oli äskettäin
lahjoittanut nuorelle parille hopeisen torttumaljan, ja kun hän kuuli
Käthen aikeen, niin hän tahtoi, että maljakko tänään vihittäisiin
virkaansa. Sentähden pitäisi palvelijan heti mennä leipomoon tilaamaan
torttua ja samalla viemään maljan sinne. »Taivaantorttu» on nimittäin
niin hauras, että sitä ei voi muuttaa toiselta vadilta toiselle, se
piti heti asettaa astiaan, josta sitä tarjottiin.

Käthen täytyi tukahuttaa harminsa ja tyytyä kohtaloonsa. Oi, miksi
hän oli rakkaudesta »taivaantorttuun» valinnut juuri sen, joka oli
Kuki-tädinkin mielitorttu!

Koska »taivaantorttu» kuuluu tähän kertomukseen, on siitä jotakin
kerrottava. Tämä herkullinen leivos on tehty neljästä hauraasta
kaakkulevystä, joiden väliin on pantu paksut kerrokset vadelmahilloa,
vaniljakiisseliä, aprikoosimarmelaatia ja kermavaahtoa. Päällimmäinen
kaakkuviipale koristetaan taidokkaasti kermavaahdolla, minkä leipuri
suorittaa vasta kun torttu lähetetään ostajalle.

Käthe sadatteli itsekseen torttumaljaa, josta hän ei muuten lainkaan
pitänyt, ja hän sadatteli torttuakin.

Mutta siitä hän sai maksaa kalliisti.

Hän kulutti aikaa ajattelematta uhkaavia onnettomuuksia. Hämärän tullen
aikoivat Diestelcampit lähteä pienelle kävelylle puistoon. Kätheä
pyydettiin mukaan, mutta hän sanoi, että hänellä oli vielä paljon
puuhaa iltaa varten.

Kreivi Kirchwald oli päivällisestä asti ollut toimessaan — Käthe oli
siis yksin kotona ja koetti nyt laskea, riittäisikö aikaa Enkelinkadun
vierailuun.

Kun hän vielä seisoi eteisessä, kuuli hän raskaita askelia portailta.
Hän työnsi lasioven verhon syrjään nähdäkseen, mikä mammuteläin siellä
vaivalloisesti kömpi ylös.

Yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä, että huohottava olio oli tohtori
Juustopää.

Käthe oli vaipua polvilleen kauhusta — tuo ihminen hänen kodissaan!
Ennenkuin mies ennätti painaa soittonappulaa, aukaisi Käthe oven niin
nopeasti, että oppinut tulkki oli lentää suinpäin portaita alas.

»Miksi tulette tänne? Enkö sanonut, että itse tulisin kuulemaan
vastauksen», huusi Käthe pelästyneelle miehelle.

»No, se minun täytyy sanoa!» sanoi tämä tointuen pian. »Olipa tämä
ystävällinen tervehdys! Minä vaivaudun tulemaan tänne säästääkseni
armollista kreivitärtä pitkästä matkasta ja jotta teidän ylimyksellisen
nenänne ei tarvitsisi toista kertaa kärsiä rakasta tupakansavuani, ja
sen sijaan, että toivottaisitte minut tervetulleeksi, haukutte minut
suut ja silmät täyteen, ennenkuin olen ennättänyt soittaa ovikelloanne.»

Tämän jyrisevän sanatulvan aikana oli Käthe tullut vakuutetuksi
siitä, että hänen vieraansa oli jättänyt kauhean yönutun kotiin ja
oli pukeutunut samoin kuin muut ihmiset, vaikkakin hyvin nukkavieruun
pukuun. Jonkunlainen pitkä takki verhosi hänen mahtavaa ruumistaan
koettaen antaa sille herrasmiehen leimaa.

Koska talon muut asukkaat saattoivat kiiruhtaa ulos kuullakseen
jyrisevää ääntä, joka epämieluisasti häiritsi talon ylhäistä rauhaa,
niin Käthe piti parhaimpana puhua kohteliaammin kutsumattoman vieraan
kanssa.

»Olette oikeassa!» sanoi hän nopeasti. »Olkaa hyvä ja astukaa sisään.
Hyvää päivää, herra tohtori. Olitte ystävällinen, kun vaivauduitte
näin! Tehän huomasitte, että pelko saattoi minut aivan hämmennyksiin?»

»Pelkäsittekö minua?» hymyili jättiläinen astuessaan eteiseen, jonka
oven Käthe kiiruhti sulkemaan. »Armollinen kreivitär, Daniel Juustopää
ei tee kissallekaan pahaa.»

»Sepä on kaunista, Daniel Juustopää», vastasi Käthe mietiskellessään,
minne hän voisi viedä vaarallisen ihmisen. Täällä eteisessä he eivät
voisi seisoa, ja hänen omaan huoneeseensa? — Ei — mieshän haisi
niin kauheasti tupakalta, että ilma olisi myrkytetty vielä kauan
tämän jälkeen. Saliin? Jotta Kuki-täti voisi kohdata miehen, jos
hän odottamatta palaisi. Seis! Makuuhuoneen vieressä oli Horstin
pukeutumishuone, jossa saattoi avata akkunan — mainio ajatus!

»Olkaa hyvä ja astukaa tänne!» sanoi hän avaten oven ja meni edeltä
sytyttämään kaasuliekin pöydän yläpuolelle.

Huone ei ollut suuri, mutta sangen kauniisti kalustettu. Pöydän
luona, jolla oli siistintä- ja sotilastarpeita epäjärjestyksessä,
koska palvelija ei vielä ollut korjannut niitä pois, oli kaksi
mukavaa, vanhaa nojatuolia, ja seinän vieressä oli sohva. Pukupöytä,
peili ikkunoiden välissä ja suunnaton vaatekaappi, jossa oli kreivi
Kirchwaldin vaatteita, täydensivät kalustoa.

Käthe osoitti toista nojatuolia ja istuutui itse toisen käsipuulle.

»Te tulette selvitettyjen kirjeiden johdosta — eikö totta?» kysyi hän
vapisten kärsimättömyydestä.

»Niin, ja minä olen ratkaissut kirjoitukset», vahvisti tohtori
Juustopää arvokkaasti.

Käthe hypähti.

»Mitä? Näyttäkää minulle — pian!» puhui hän henkeään pidättäen ja
leimuavin silmin.

»Heti, armollinen kreivitär!» vastasi tohtori ja viittasi lihavalla
kädellään armollisesti kumartaen. »Suokaa minun ensin ilmoittaa,
että kirjeissä oli käytetty kolmea järjestelmää, niinkuin otaksuin.
Ymmärrätte hyvin, että tehtäväni ei ollut helppo ja että vain
erikoistuntija, jolla on minun tietoni ja kokemukseni, saattoi keksiä
ratkaisun. Siitä syystä — —.»

Käthe, joka vain vaivoin oli kyennyt hillitsemään kärsimättömyyttään,
vaipui tuoliin, sillä hänen tarkka korvansa oli kuullut, että eteisen
ovi avattiin ulkoa päin. Ja nyt kuului kannusten kilinää, ja hän kuuli
miehensä kysyvän, oliko herrasväki kotona.

»Mieheni!» keskeytti Käthe tohtorin kuiskaten. »Hiljaa, ei sanaakaan.
Hän ei saa tietää, että te olette täällä!»

Tohtori Juustopään suu jäi ammolleen hämmästyksestä.

»Mutta —», kuiskasi hän vihdoin vaistomaisesti.

Käthe tarttui molemmin käsin päähänsä.

»Hän ei saa tavata teitä täällä, ja nyt hän voi tulla tänne millä
hetkellä hyvänsä», kuiskasi hän henkeään pidättäen ja katseli
mielettömänä ympärilleen. »Teidän täytyy kadota, häipyä pois, hypätä
ikkunasta!»

»Katkaistakseni kaikki luuni ja nikamani!» kuiskasi tohtori Juustopää
harmistuneena. »Antakaa hänen tulla — mitä hän minulle tekisi? Eihän
tämä ole rakkauskohtaus!»

»Hän ei saa nähdä teitä!» läähätti Käthe epätoivoisena. »Menkää
tiehenne taikka hän surmaa teidät. Ryömikää sohvan alle!»

»Tehkää minut kyllin kapeaksi», ähkyi tohtori, joka nyt todella
pelästyi ja hypähti seisomaan tirkistellen hurjin katsein ympärilleen.

»Hän surmaa teidät, jos hän tapaa teidät täällä!» vakuutti Käthe aivan
poissa suunniltaan epätoivosta. »Odottakaa, nytpä keksin! Menkää
vaatekaappiin, mutta nopeasti! Minä päästän teidät sitten pois.»

Vaatekaapissa oli kolme osaa. Hän aukaisi sen, jossa säilytettiin
sivilivaatteita, tohtori ryömi tuskasta vapisten sisään ja Käthe ehti
tuskin lukita oven, ennenkuin Kirchwald astui huoneeseen.

»Ah, oletko täällä, Käthe?» sanoi hän hyväntuulisena. »Olen etsinyt
sinua kaikista huoneista — tulin tänään tavallista aikaisemmin. Mitä
sinä täällä teet?»

»Minä?» kysyi Käthe hehkuvan punaisena. »Oh, minä olen tänään ottanut
esille suuren metsästysturkkisi, niinkuin pyysit. Olimme pitäneet
sitä pippurissa koiden varalta, ja nyt katsoin vain, oliko palvelija
ripustanut sen kaappiin.»

»Monet kiitokset!» sanoi Kirchwald sydämellisesti. »Olipa mainiota,
sillä Grünewaldin metsästys on määrätty huomiseksi, ja Boob ilmoitti
minulle eilen, että lähdettäisiin tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.
Kello seitsemän — muistaakseni!»

Näin sanoen hän otti hihankäänteestä vihreän kirjeen kiiltomatoineen,
jonka hän oli saanut edellisenä iltana, ja hän veti vihreän paperin
kirjekuoresta Käthen silmien edessä!!!

»Tuo — tuo kirje — onko se Boobilta?» kysyi Käthe aivan jähmettyneenä.

»Niin — aivan oikein, kello seitsemän», luki kreivi Kirchwald
huomaamatta Käthen kiihtymystä ja heitti paperin pöydälle.

»Tuo — vihreä — kirje — Boobilta?» toisti Käthe, ja hänen kasvonsa
pitenivät.

Kreivi Kirchwald nauroi.

»Kunnon Boob käyttää tuollaista ylellistä muotipaperia vain kurillaan»,
sanoi hän. »Minua naurattaa joka kerta, kun postissa tapaan tuollaisen
pienen viheriän, joka suorastaan kerjää, että se huomattaisiin. No,
jokaisellahan on makunsa —.»

»Mutta Anna —?» änkytti Käthe ajattelemattomasi, mutta ennenkuin
kreivi Kirchwald ennätti kysyä, mitä hän tarkoitti, koputettiin ovelle
ja palvelija astui huoneeseen kantaen molemmin käsin hopeamaljaa, ja
maljassa oli kermavaahdon peittämä, herkullinen torttu.

»Terveisiä leipurilta! Tässä tuon 'taivaantortun'», ilmoitti hän
iloisena.

Tietämättä mitä teki otti Käthe maljan palvelijalta, joka sitten
katosi, ja katsoi ympärilleen, mihin hän voisi sen panna. Pöytä oli
täynnä ja siinä olevat esineet eivät saaneet tulla kermavaahdon
yhteyteen. Pukupöytä ei myöskään ollut sopiva paikka tortulle, mutta
ehkä tässä tarjoutui sopiva tilaisuus houkutella Horst huoneesta?

Samassa silmänräpäyksessä tapahtui jotakin odottamatonta, harvinaista —
kuului kuin kaukaista, mutta voimakasta aivastusta!




XIX.

SALAPERÄINEN MIES VAATEKAAPISSA.


Kuului etäistä, mutta kuitenkin niin voimakasta aivastusta, että
vaatekaappi tärisi.

»Mitä se oli?» sanoi Kirchwald kuunnellen.

Käthe oli pyörtymäisillään ja hänen täytyi asettaa torttumalja
lähimmälle tuolille, sillä hän arvasi aivastuksen yhteydessä olevat
asianhaarat. Kaapissahan oli metsästysturkki, josta hän oli juuri
puhunut. Se oli ollut pippurissa koiden varalta, eikä sitä oltu kyllin
hyvin tuuletettu. Onneton kirjanoppinut sai nyt hengittää hienoa,
kutittavaa tomua ja — — —. »Hapshi! Atshi! Hatshu! Apshik!» kuului
kaapista lakkaamatta, niin että raskaat huonekalut horjuivat kuin
maanjäristyksessä.

Kreivi Kirchwald harppasi kaapin luo ja aukaisi sen, mutta hän oli
lentää selälleen, sillä avonaisesta ovesta lensi suoraan hänen syliinsä
suunnattoman paksu mieshenkilö, jonka lihavat parrattomat kasvot
olivat siniset ilman puutteesta ja ponnistuksista koettaa tukahuttaa
petollisia aivastuksia. Hänen pienet siansilmänsä olivat pöhöttyneet ja
tulvillaan kyyneleitä.

Miehen liivit olivat melkein auki, sillä niitä piti kiinni vain yksi
nappi, joka ruumiin äkkinäisen liikkeen tähden ei ollut ponnahtanut
pois, kuten kuusi sen toveria.

Onneksi Kirchwald ei kuitenkaan kaatunut, vaan saattoi pitää miestä
pystyssä.

»Hyvä herra!» alkoi hän, mutta vieras heilutti torjuen molempia käsiään
ja rupesi uudestaan aivastamaan, kymmenen, kaksikymmentä kertaa
peräkkäin. Samalla hän horjui edestakaisin ja vaipui sitten ähkyen
lähimpään tuoliin.

Käthe ja Kirchwald olivat odottaneet äänettöminä, että tämä puuska
menisi ohi. Kun nyt pahin oli voitettu ja säälittävä ihminen rupesi
epäilyttävän puhtaalla, punaisella nenäliinalla puhdistamaan nenäänsä,
joka oli paisunut toista vertaa suuremmaksi, niin Kirchwald huomasi,
että oli aika pyytää selvitystä.

»Hyvä herra!» huudahti hän, »tahdotteko nyt ilmoittaa minulle kuka
olette ja mitä tehtävää teillä on vaatekomerossani?»

»Kysykää rouvaltanne!» sähisi tohtori Juustopää, jonka loukattu ylpeys
nyt heräsi. »Uhkauksin on hän pakottanut minut ryömimään tuonne ja
hengittämään pippuria. Muuten, istunko minä jonkin päällä?» lisäsi hän.

Hän nousi vaivalloisesti ja paljasti silloin hämmästyneelle parille
mahtavan ruumiinsa peittämän esineen — taivaantortun, joka erilaisine
hyytelö-, kermavaahto-, marmelaadi- y.m. kerroksineen oli tarttunut
hänen housujensa avaraan takaosaan, ja malja putosi rämisten maahan.

»Kuolema ja kirous!» huusi tohtori, käänsi päätänsä ja katseli olkansa
yli. »Olenko tullut ryövärien luolaan, koska minulle asetetaan
ansoja, minut suljetaan vaatekaappiin, jossa on pippuria, ja lopuksi
minut takellutetaan inhoittavalla aineella. Hyvä herra, vaadin
vahingonkorvausta!» hän ähkyi todellisen vihan vallassa.

Käthe oli kauan sitten voimattomana vaipunut toiseen nojatuoliin
ja hän näki kauhukseen, että hänen miehensä kasvot tulivat
purppuranpunaisiksi. Käthe pelkäsi vihanpurkausta, mutta Kirchwald
koetti vain pidättää nauruaan.

Myöhemmin Kirchwald kertoi, että hän ei ymmärtänyt, miten hän saattoi
voittaa iloisuutensa, mutta tosiasia on, että hän onnistui, ja
vastauksen asemesta hän huusi palvelijaa, jota hän pyysi vapauttamaan
vieraan siitä, mikä viisi minuuttia sitten oli ollut taivaantorttu.

Kostean sienen ja pyyheliinan avulla onnistui puhdistus kuitenkin, ei
tosin täydellisesti, mutta sittenkin joihinkin määrin.

Toimituksen aikana vaikeni Kirchwaldin herrasväki, mutta palvelija ei
voinut olla sanomatta yhä uudelleen:

»Mikä vahinko kauniille tortulle!» ja koko ajan viisas kirjanoppinut
röhki, mylvi ja ähkyi.

Kun palvelija oli vienyt pois rievut, vahingoittuneen maljan ja
taivaantortun koristaman tuolin, niin tohtori Juustopää huusi:

»Pukuni on kokonaan pilalla!»

»Ei suinkaan!» sanoi Kirchwald kohteliaasti. »Kemiallisessa pesussa
häviävät jäljet kokonaan.»

»Vai niin! Ja sillä aikaa kuin takki on pesulaitoksessa, täytyy minun
kai maata sängyssä?» virkkoi tohtori Juustopää ivallisesti. »Köyhyys
ei ole mikään häpeä, ja sentähden en häpeä sanoa, että tämä puku on
ainoani!»

Käthe ähkyi hiljaa, mutta Kirchwald ymmärsi viittauksen.

»Uskallanko tarjota teille vähän vahingonkorvausta!» sanoi hän ottaen
kukkaronsa esiin.

»Vähän tuskin riittää minun mittaiselleni», vastasi jättiläinen.

Kirchwald otti rauhallisena esiin 50 markan setelin. Hän tunsi olevansa
velvollinen maksamaan sen enemmän pippurin kuin taivaantortun tähden.

»Kyllä riittää», sanoi tohtori, joka otti vastaan setelin ja pani sen
tahraiseen rahakoteloon, jossa Käthe näki vihreät kirjeet. Sitten
tohtori otti nämä, punnitsi niitä hetken tärkeän näköisenä kädessään ja
pani ne pöydälle.

»Tässä ovat vihreät kirjeet, rouva kreivitär», sanoi hän. »Olen
kirjoittanut selityksen lyijykynällä sanojen alle. Palkkani on
kaksikymmentä markkaa kappaleelta, siis ennen maksettu kymmenen markkaa
tästä vähennettynä tasan viisikymmentä markkaa.»

Kirchwald katseli päätään pudistaen ensin vihreitä kirjeitä, sitten
Juustopäätä, jonka ryhti johti mieleen roomalaisen keisarin. Lopuksi
Kirchwald katsahti vaimoonsa.

»Onko oikein, Käthe?» kysyi hän rauhallisena.

Käthe oli aivan kadottanut puhelahjansa; hän vain nyökkäsi.

Sanoja tuhlaamatta Kirchwald otti vielä 50 markan setelin ja ojensi sen
Juustopäälle, joka ahnaasti tarttui siihen.

»Vaaditteko vielä jotakin?» kysyi hän kohteliaasti, vaikka häntä
halutti antaa voimakas korvapuusti.

»En — vaikkakin minun täytyisi saada lääkärin apua, koska hermoni ovat
saaneet tärähdyksen», kuului häpeämätön vastaus, ja tohtori Juustopää
leikitteli napilla, joka vielä oli liiveissä.

»Oh», sanoi Kirchwald, »unohdin, että ette tarvitse vain puhdistajaa,
vaan myös räätäliä. Luuletteko, että viisi markkaa riittää näihin
molempiin?»

Jättiläinen kohotti lihavat kasvonsa, sulki silmänsä ja laski.

»Sanokaamme seitsemän markkaa, niin riittää hyvin», virkkoi hän
armollisesti.

Kirchwald punastui jälleen, mutta hän hillitsi itsensä ja otti
kymmenmarkkasen kukkarosta.

»Koska varmaankin vaaditte korvausta kenkien kulumisesta matkalla
täältä, niin uskallan antaa kymmenen markkaa», sanoi hän ylenmäärin
kohteliaasti. »Ja nyt on minulla kunnia toivottaa teille hyvää yötä,
ennenkuin päähäni pälkähtää vaatia korvausta turmeltuneesta tortusta ja
litistyneen maljan korjauskustannuksista.»

Tohtori Juustopään pienet siansilmät tulivat luonnottoman suuriksi,
mutta hän ymmärsi, että oli aika lähteä paluumatkalle. Kuitenkin hän
vielä kerran asestautui arvokkuudellaan, tai sillä, mitä hän kunnioitti
tällä nimellä.

»Olen aivan erehtynyt teidän suhteenne, hyvä herra», sanoi hän
mahtipontisesti, »sillä nyt ymmärrän, että pidätte pippurin puoleksi
sokaisemaa ihmistä vastuunalaisena siitä, mihin hän istuu. Onko
nojatuoli sopiva paikka tortulle — —?»

Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä Kirchwald oli avannut oven ja tohtori
Juustopää ymmärsi tätä mykkää kieltä. Hän vaikeni, kumarsi Käthelle ja
lähti huoneesta, seurasi talon herraa eteiseen ja puristautui eteisen
ovesta ulkoeteiseen.

Kun tilanne nyt tuntui julkisemmalta ja turvallisemmalta, niin tuli hän
jälleen hävyttömäksi.

»Olen näiden äkkinäisten tapausten aikana kokonaan unohtanut esittää
itseni», sanoi hän itserakkaana. »Nimeni on Juustopää — filosofian
tohtori Daniel Juustopää. Ehkä olette ystävällinen ja suosittelette
minua tuttavillenne salakirjoituksen taitajana ja kaikenlaisten
valtiollisten lentolehtisten laatijana.»

Miehen suuremmoinen julkeus poisti Kirchwaldin vihan, ja hänen täytyi
vasten tahtoaan hymyillä.

»Suosittelen kyllä monipuolista viisauttanne», sanoi hän. »Epäilen
kuitenkin, ovatko ystäväni teitä kohtaan yhtä suopeita kuin minä. Hyvää
yötä!»

Ja hän sulki eteisen oven.




XX.

ARVOITUS SELVIÄÄ.


Kreivi Kirchwald palasi pukeutumishuoneeseen, jossa hän tapasi Käthen.
Tämä istui vielä nojatuolissa aivan lamautuneena.

»Kas, nyt olemme vapautuneet tuosta veijarista!» sanoi kreivi katsoen
kelloaan. »Setä ja täti voivat olla täällä millä hetkellä hyvänsä ja
meidän kai pitäisi valmistautua iltakutsuja varten.»

»No mutta Käthe», jatkoi hän, »älähän näytä noin murtuneelta! Olet
elämässäsi tehnyt niin paljon hyviä kepposia, että hyvin voi maksaa
vähän epäonnistuneesta. Minun ymmärtääkseni olet antanut tuon lihavan
veijarin rumine nimineen kääntää nämä kirjeet. En voi aavistaa, mistä
olet saanut ne käsiisi, ellet vain ole tutkinut paperikoria. Sinä
punastut! No niin, paperikorihan on avoin kaikille, jotka haluavat
kalastaa.»

Käthe ähkyi.

»Oh, Kuki-täti lausui niin halpamaisia vihjauksia», valitteli hän.

»Kuki-täti! Oh, onko moista kuultu?» sanoi Kirchwald nyökäten. »Ja
sentähden olet etsinyt ja löytänyt nämä vihreät paperilaput? Mutta,
Käthe, eikö sinusta olisi ollut yksinkertaisinta kysyä minulta?»

Käthe tuli yhä punaisemmaksi ja loi silmänsä maahan.

»En tahtonut, koska yhden kirjeen loppuun oli kirjoitettu Anna», mutisi
hän.

Kirchwald vihelsi.

»Ahaa, onko kummempaa kuultu!» sanoi hän hymyillen. »Tuo Anna näytti
toteavan Kuki-tädin olevan oikeassa, ja sentähden käännyit tuon paksun
variksenpelätin puoleen! Hyvä, nyt alan ymmärtää — vain eräs seikka on
vielä hämärä. Miksi suljit tuon miehen kaappiin?»

»Koska hän ei mahtunut sohvan alle», sanoi Käthe lapsekkaasti, »ja
sinähän et olisi saanut nähdä häntä — sehän on päivänselvää!»

»On luonnollisesti», myönsi Kirchwald. »Mutta kun kaikki on selvillä,
niin katsokaamme, onko tuo kirjanoppinut kääntänyt 'Annan' kolme
rakkauskirjettä oikein. Minulla on selitys muistiinpanokirjassani ja
luen sen. Lue sinä samalla kirjeistä.»

Konemaisesti tarttui Käthe onnettomiin kirjeisiin ja aukaisi ne.

»Siis numero yksi!» alkoi Kirchwald. »'Henki, huomaatko mitään? Boob.'»

»'Henki, huomaatko mitään? Boob'», luki Käthe, pudotti kirjeen
lattialle ja hänen kasvonsa pitenivät kauheasti.

»Numero kaksi! 'Tämä on toinen salakirjoitusjärjestelmämme. Boob'»,
luki Kirchwald.

»'Tämä on toinen salakirjoitusjärjestelmämme. Boob'», toisti Käthe.

»Numero kolme. 'Tässä on numero kolme. Illalla kello kahdeksan Wagnerin
luo! Boob'», luki Kirchwald pistäen muistiinpanovihon taskuunsa.

»'Tässä on numero kolme. Illalla kello kahdeksan Wagnerin luo! Boob'»,
luki Käthe ja tunnusti rehellisesti: »Miten hölmö olenkaan ollut!»

»Kaikki hyvin — mies on ansainnut rahansa», vahvisti Kirchwald hienosti
hymyillen. »Näetkö, Boob tahtoi opettaa minulle salakirjoitustaidon ja
hän lähetti harjoitukseksi nämä vihreät kirjeet, jollaisia hän nykyään
suosii. Niinkuin huomaat, on hänen nimensä 'Anna', 'Eqqe' ja 'Znnz' eri
järjestelmissä. Kaikilla näillä kirjoitustavoilla on kuitenkin se vika,
että ihmiset, jotka ymmärtävät salakirjoitusta, saavat niistä selon.»

»Mutta nyt soi ovikello», jatkoi hän, »Diestelcampit tulevat ja meidän
täytyy pukeutua. Koska nyt nämä, vihreät kirjeet ovat, paitsi 120
markkaa, Kuki-tädin mustaa epäluuloa ja sinun sydämentykytystäsi,
maksaneet jälkiruokamme, niin lienee parasta, että sinä pyydät
keittäjätärtä valmistamaan korvaukseksi esimerkiksi munavanukasta. Vai
mitä sinä tahdot?»

»Aivan samaa kuin sinä», sanoi Käthe hypähtäen seisomaan. »Mutta,
Horst, saanhan ennen menoani antaa sinulle suudelman?»

Kirchwald levitti kätensä.

»Kaksi, Käthe», huudahti hän. »Toisin sanoen, lukumäärällä ei ole väliä
tällaisissa tapauksissa.»

Käthe painoi hetkeksi hehkuvat kasvonsa miehensä rintaa vasten, ja tämä
hiljainen syyllisyyden tunnustus oli suuremman arvoinen ja vaikutti
enemmän kuin pitkät selitykset ja juhlalliset vakuutukset.

»Mutta», sanoi hän, kun hän jälleen vapautui miehensä syleilystä,
»armollista tätiäsi, jonka toivon niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, en
kärsi kauempaa.»

»En minäkään», vakuutti Kirchwald painokkaasti.

       *       *       *       *       *

Vielä samana iltana kreivi Kirchwald keskusteli kamariherran kanssa
ja seurauksena oli, että tämä oivallinen ja ymmärtäväinen herrasmies
selitti vaimolleen, että Berliinin ilma oli epäterveellistä hänelle ja
hänen alituiselle nuhalleen ja että hänen täytyi muutenkin, aikaisemmin
kuin oli aikonut, palata Nordlandin hoviin.

Tämä valtioviisas juoni onnistui ja Diestelcampin pari matkusti pari
päivää myöhemmin tiehensä. Kirchwald saattoi vieraansa asemalle ja
ojensi Kuki-tädille ruusukimpun.

Kotiin tultuaan Kirchwald tapasi Käthen kirjoituspöydän äärestä. Hän
odotti kärsivällisesti, kunnes Käthe pani pois kynän.

»Kirje Hellbergiinkö?» kysyi hän.

»Ei, vaan Kuki-tädille», kuului yllättävä vastaus.

»Mitä ihmettä? Tämäpä on suurta rakkautta», sanoi kreivi hymyillen.
»Kuki-täti on ehtinyt vain muutaman penikulman päähän, ja sinun
sydämesi käskee jo kirjoittamaan hänelle! Saanko lukea kirjeen?»

»Ole hyvä», vastasi Käthe ojentaen kirjeen hänelle.

Kirchwald luki ääneen:

  Rakas täti! Olet koettanut ilkeällä tavalla saada tietää, kenen
  hovineidin miehesi aikoi naida. En sanonut sinulle nimeä, koska
  annoit minulle kaikenlaisia kunnianimiä, mutta olen sinulle velkaa
  sentähden, että epäilit Horstia vihreiden kirjeiden vuoksi, ja sen
  velan maksan nyt sinulle. Hovineiti oli Katharina Hellberg ja on nyt
  nöyrä sukulaisesi

  Käthe Kirchwald.

Kreivi Kirchwald nauroi ääneen.

»Tahdot maksaa Kuki-tädille samalla mitalla», sanoi hän, »ja kosto
on suloista, suloisempaa kuin taivaantorttu. Minä äänestän kuitenkin
kirjeen lähettämistä vastaan, sillä vaikkakin siten vapaudut ainiaaksi
Kuki-tädistä, niin Diestelcamp-raukka saa kokea tämän seuraukset ja
hänen elämänsä tulee tästä lähtien helvetiksi. Ja hänhän ansaitsee
kuitenkin myötätuntomme — eikö totta?»

»Aivan niin!» sanoi Käthe punastuen. »Voit repiä kirjeen palasiksi,
mutta vakuutan sinulle, että jos täti palaa jälleen ja katkeroittaa
elämäni, niin sanon hänelle mitä olen nyt kirjoittanut. Se on viimeinen
valttini, sillä hätä ei lue lakia.»

Kirchwald heitti revityn kirjeen paperikoriin.

»Illalla juomme samppanjaa, Käthe!» huudahti hän tyytyväisenä. »Ja kun
kerran olet kirjoitusvauhdissa, niin istuudu jälleen ja kutsu Boob
luoksemme. 'Anna' ei tosin ole ansainnut, että juhlimme häntä, mutta
kun kaikki otetaan lukuun, niin hän on sangen viaton.»

Käthe virnisteli.

»Kuulehan, Horst, et saa olla ilkeä», sanoi hän hieman loukkaantuneena.
»'Anna' saa tulla toisen kerran. Tänä iltana juomme samppanjaa kahden
kesken. Jos vielä vihjailet tuohon kauheaan juttuun, niin luulen, että
olet vihainen minulle tuon tyhmän epäluulon tähden. Mutta annan sinulle
kunniasanani, että tahdoin etupäässä näyttää Kuki-tädille, millainen
vanha, alhainen käärme hän on, kun hän sekaantuu asioihin, jotka eivät
koske häntä.»

»Käthe, tiedän sen yhtä hyvin kuin sinäkin. Tahdoin vain hieman
kiusoitella sinua.»

»Luonnollisesti», vastasi Käthe leppyen äkkiä. Hän hypähti seisomaan
ja kietoi kätensä miehensä kaulaan. »Kiusoittele vain, ja jos joskus
suuttuisin, vaikkakaan en usko sitä, niin muistuta minulle vain
'Annaa'!»

»Olkoon menneeksi!» sanoi Kirchwald hymyillen.

Ja niin loppui Käthen ensimmäinen ja toivottavasti ainoa
mustasukkaisuusnäytelmä, ja vaikkakaan se ei sopisi aiheeksi Ibsenille,
niin ei Kätheä ole moitittava siitä.




XXI.

SALAMA PILVETTÖMÄLTÄ TAIVAALTA.


»Käthe!» huusi kreivi Kirchwald, kun hän kirje kädessä astui vaimonsa
huoneeseen. »Missä sinä nyt piileksit?» jatkoi hän, vaikka hän
aavistikin, missä Käthe oli. Kreivi meni viereisen huoneen läpi ja
aukaisi varovasti oven toiseen huoneeseen, jossa oli pitsien ja
ruusukkeiden koristama pieni vuode. Siinä muutaman kuukauden vanha
punaposkinen ihmislapsi, jonka ruusunpunaiset kätöset olivat nyrkissä,
nukkui viattoman unta.

Vuoteen ympärillä seisoi ihailevia naisia; tukeva imettäjä Speewaldista
hauskassa kansallispuvussaan, jonka valkoinen liina ympäröi somasti
nuoria, terveydestä loistavia kasvoja, ja pikku kansalaisen äiti,
Käthe Kirchwald, kauniina kuin voitokas valkyria, sekä vielä vanha
tuttu, pitkä, kuiva, turhantarkka, mutta hyväntahtoisen näköinen miss
Knickerbocker, Käthen entinen, kärsivällinen opettajatar.

Kreivi Kirchwald pysähtyi ovelle ja katseli hymyillen tätä ryhmää.
Ystävällinen katse kohtasi kunnon missiä ja komeaa imettäjää, mutta
ylpeänä ja onnellisena hän silmäili nuorta vaimoaan ja melkein vielä
ylpeämpänä poikansa ja perillisensä rauhallisia piirteitä.

Toivottu nuori mies ja sotasankari näki päivän valon siihen aikaan
kuin kreivi Kirchwald siirrettiin pääesikunnan upseeriksi erääseen
Etelä-Saksan linnoituskaupunkiin. Sentähden poika oli pian ja ilman
juhlallisuuksia kastettu ja miss Knickerbocker kutsuttiin auttamaan
nuorta rouvaa muuttopuuhissa ja uuden kodin järjestämisessä.

Perhe oli muuttanut heti joulun jälkeen, kun Kirchwald nuorempi oli
tuskin kahden kuukauden ikäinen, ja nyt oli jo paaston aika. Kunnon
miss oli vielä talossa apuna, samalla kun hän uskollisen orjattaren
tavoin oli polvillaan pienen kotijumalan alttarin ääressä.

Kastejuhlallisuudet, jotka säälimätön sotaministeriö oli häirinnyt,
aiottiin viettää nyt jälestäpäin, ja odotettiin juuri kreivi
Hellbergiä, onnellista isoisää, hänen tytärtään Felicitasta sekä tämän
puolisoa, vapaaherra Hans von Wendenburgia. Juhlallisuuksien jälkeen
piti missin jälleen palata kreivin kanssa Hellbergiin ja ryhtyä
tavalliseen linnan pääministeritoimeensa.

Theone-serkkua ja hänen miestään, parooni Tiefenthalia, odotettiin
myös, sillä tämä arvoisa maanviljelijäpari aikoi matkustaa Frankfurtiin
todennäköisesti ostaakseen jonkun maanviljelyskoneen.

Wendenburgit aikoivat taas lähteä sinä talvena Rivieralle, ja sinne
he saattoivat päästä helposti täältä Gotthardrataa pitkin. Kreivi
Hellbergin piti saapua heidän seurassaan ja hän oli nyt näkevä samalla
eteläsaksalaisen karnevaalin.

Kirchwaldit olivat nopeasti perehtyneet vieraaseen ympäristöön.
»Seurapiiri» oli ottanut heidät avosylin vastaan, linnoituskaupunki
makasi polvillaan Käthen jalkojen juuressa ja samoin taiteilijat, jotka
osaksi kaupungissa vierailevina kohottivat tämän vanhan taidekaupungin
arvoa ja osaksi opiskelivat yliopistossa.

Käthe nautti täysin siemauksin näissä viattoman iloisissa piireissä,
eikä hänen miehensä eikä hänkään pitänyt muuttoa ikävänä, vaan
mieluisana vaihteluna.

    Saman tuvan kynnyksellä
    istuessa tummuu syön.
    Uudet maat ja uudet tavat
     luovat mieleen ilonvyön,

lausuili Käthe mielellään, kuten »Lentävien lehtien» runoilija, kun hän
ilosta säteillen palasi kotiin vieraanvaraisesta taiteilijakodista,
joka mielellään avasi ovensa kaikille tuttavilleen.

Juuri luonteensa tähden Käthe viihtyi hyvin tässä taiteilijajoukossa,
joka sitkeässä taistelussa ja ahkerassa työssä on aina niin iloinen ja
tyytyväinen ja jolta ei koskaan puutu ilahuttavia kohtauksia. Käthe
ei ainoastaan katsellut, vaan työskenteli myös itse. Ei ollut siis
ihme, että taiteilijat ja akateemikot pitivät häntä kunnon toverina
ja kävivät mielellään Kirchwaldien kodissa, jossa kaikilla oli samat
oikeudet ja jossa sydämellinen ja toverillinen sävy vallitsi.

»Kuulehan, Horst, tule katsomaan poikaa», sanoi Käthe hiljaa
miehelleen. »Olemme taas punninneet hänet kylvyn jälkeen — hänen
painonsa on lisääntynyt melkein naulan viime viikon kuluessa —
eikö se ole suuremmoista? Misskin myöntää, että hän ei näytä enää
sammakonpennulta.»

»Oo», sanoi miss, »olen vain sanonut, että olen äärettömästi ihastunut
pikku herraan. Enhän tiedä, mikä sammakonpenttu onkaan.»

»Sammakonpentu, pikku Knick», oikaisi Käthe hymyillen. »Tiedättehän,
että isä pitää kaikkia lapsia sen näköisinä. Mutta Heinz on jo todella
ihmisen näköinen, eikö totta?»

»Hän näyttää joka tapauksessa olevan kuin itse elämä», vahvisti
Kirchwald ylpeästi.

»Pippuri! Pippuri! Pippuri!» mutisi imetäjä ja oli sylkevinään kolmasti
oikealle ja vasemmalle — tätä pidettiin yleisesti varmana apukeinona
onnettomuutta vastaan.

»Oo, yes, pippuri!» virkkoi miss ja uudisti salaperäisen toimituksen,
vaikka hän ei ymmärtänytkään sen merkitystä.

»Sanalla sanoen: ihme», hymyili Kirchwald. »Mutta onko sinulla hieman
aikaa, Käthe? Olen saanut kirjeen.»

»Tietysti minulla on aikaa — tulen silmänräpäyksessä. Heinz nukkuu ja
miss vartioi häntä sekä kutoo palleroiselle röijyä.»

»Yes, valkoisesta villalangasta», nyökkäsi miss säteillen, ja Käthe
seurasi miestänsä tämän huoneeseen.

»Horst», sanoi hän, »olet kummallisen näköinen. Toivon, että meidän
ei taas pitäisi muuttaa ja että pankki, jossa on meidän maallinen
omaisuutemme, ei olisi tehnyt vararikkoa. Eihän meillä paljoa ole,
mutta olisi kuitenkin harmillista menettää vähäkin.»

»Ei, niin huonosti ei ole asianlaita, Käthe. Kirje on setä
Diestelcampilta —.»

»Setä hovimarsalkalta, jos saan luvan. Kunnia sille, jolle kunnia
kuuluu.»

»Aivan oikein! Siis, setä hovimarsalkka on lähetetty H:n hoviin —
kutsumaan ruhtinasperhettä ristiäisiin Nordlandiin — ja hän aikoo
matkalla poiketa luoksemme antaakseen pojallemme prinssin kummilahjan.
Prinssi on erinomainen, kun hän muistaa vielä meitäkin, eikö niin?»
sanoi Kirchwald.

»Prinssi on aina oivallinen», sanoi Käthe nopeasti. »Kirjeen loppua
sinun ei tarvitse kertoa eikä antaa sitä pienissä annoksissa», jatkoi
hän päätään keikauttaen. »Ei tarvitse olla kovin tarkkanäköinen
voidakseen lukea kuoren läpi. Kuki-täti ei tietysti ole voinut erota
Habakukista, vaan seuraa mukana pitääkseen häntä silmällä.»

Kreivi Kirchwald katsoi hymyillen vaimoaan.

»Käthe, jos olisit ennen muinoin elänyt Thebessä, niin ei sfinksiä
olisi tarvittu», sanoi hän. »Olet arvannut oikein. Kuki-tätikin tulee
katsomaan kummipoikaansa ja antamaan hänelle pienen lahjan.»

»Tietysti oikein hienon», mutisi Käthe, »hopeakellon tai kevyen
hopeapikarin, joka on iankaikkisesti seisova kaapissa, ikuisena
muistona! Pyh!»

»No, mutta eihän merkitse mitään — — —.»

»Kyllä varmaan, en ole aivan välinpitämätön», arveli Käthe. »Nyt, kun
meidän on valvottava poikamme etuja, en käsitä, miten rauhallisina
annoimme Kuki-tädin häälahjan mennä nenämme ohi. Tänään hän saisi
kuulla toista, jos hän uskaltaisi ottaa takaisin Heinzin kummilahjan.
Kuin leijona puolustaisin vaikkapa hopeakelloa.»

»Olen varma siitä, sydänkäpyseni», sanoi Kirchwald nyökäten ja lisäsi
tukahuttaen huokauksensa: »Hm, tuo maatila olisi turvannut Heinzin
tulevaisuuden. Mutta mitä hyödyttää ajatella sitä! Mikä on mennyttä, se
on mennyttä!»

»Ei aina», virkkoi Käthe itsepäisesti. »Kuka tietää, vaikka saisin
jonakin päivänä nerokkaan päähänpiston, joka auttaa meitä valloittamaan
takaisin Kuki-tädin lahjan.»

»Vain väkivallalla se on mahdollista», vastasi Kirchwald hymyillen, »ja
väkivalta on laitonta sivistysvaltioissamme.»

»Olenko minä säätänyt lakia?» kysyi Käthe halveksivasti. »Mitä en ole
tehnyt, siitä en myöskään vastaa.»

»Mutta Jumalan-tähden, Käthe — —.»

»Ja Heinzin tähden kykenisin kaikkeen. Mutta» lisäsi hän miettiväisenä,
»sellaista ei voi perustella — se tulee kuin salama — ehkä tulee,
ehkä ei. Mutta varmaa on, että Kuki-täti tulee. No, joka tapauksessa
hän ei nyt voi tuottaa kodillemme suurta kunniaa, sillä isä asuu
luonnollisesti toisessa vierashuoneessamme ja miss Knickerbockerin
intiaanikota on toisessa. Setä hovimarsalkka ja täti saavat sentähden
tyytyä asumaan hotellissa Wendenburgien ja Tiefenthalien kanssa.»

Kreivi Kirchwald yski hieman.

»Hm — Käthe, tiedäthän, miten vastenmielistä Kuki-tädistä on asua
hotellissa», sanoi hän hitaasti. »Jos puhumme kauniisti missin
kanssa, niin hän tyytyy ehkä parina päivänä lastenkamariin tai
pukeutumishuoneeseeni, niin että lähimmät sukulaiseni voivat asua
luonamme.»

»Ehkä», vastasi Käthe kuivasti, »mutta, Horst, pelkään, että kunnon
Knick pahastuu.»

»En luule sitä.»

»Etkö? No, saat tehdä niinkuin haluat, Horst», huokasi Käthe alistuen
'kohtaloon' tai oikeammin miehensä toivomuksiin. Hän alistui aina, kun
hän huomasi, että Kirchwald erikoisesti halusi jotakin. Mutta kuten
tavallisesti hän koetti vielä viimeistä keinoa:

»Mutta, Horst, olisit voinut säästää minut tästä!»

Kreivi Kirchwald katsoi häneen hymyillen, mutta ennenkuin hän ehti
vastata, oli Käthe hypähtänyt seisomaan.

»Niin, niin, ymmärrän, mitä aiot sanoa. Olisi sietämätöntä kuulla
Kuki-tädin valitusta häirityistä hotellin öistä ja sydämettömistä
sukulaisista, jotka voivat kiusata marttyyriraukkaa sillä tavoin. On
parasta, että teemme tahtosi mukaan.»




XXII.

SUKU KOKOONTUU.


Miss Knickerbocker suostui heti ehdotukseen, koska tuosta kunnon
sielusta oli aivan luonnollista, että talon herran sukulaisilla olisi
etuoikeus. Käthe huomautti sentähden, että miss puhui kuin sokea
väreistä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei vielä tuntenut
Kuki-tätiä.

Käthe olisi ollut äärettömän ihastunut, jos miss olisi näytellyt
loukkaantunutta, ja Käthe olikin koettanut saada aikaan sellaista.
Mutta missin ujous oli saattanut Käthen juonen häpeään, ja nyt hän ei
voinut välttää Kuki-tätiä.

Seuraavana päivänä kaivatut vieraat saapuivat — kreivi Hellberg, joka
oli tullut hieman harmaaksi, mutta oli vielä sama reipas, rakastettava,
vanha herra, aatelismies kiireestä kantapäähän — rouva Fee von
Wendenburg, kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan, ja hänen miehensä
aivan kaltaisenaan.

Vapaaherratar Theone von Tiefenthal oli tullut vielä pyöreämmäksi,
kutoi yhä ahkerasti sukkia, vaikkakaan ei enää Käthelle, vaan
Fee-rouvan lapsille, kun parooni Tiefenthal ei itse tarvinnut
puolisukkia.

Parooni itse oli aivan muuttumaton — kovaääninen, tahditon, ja puhui
ujostelematta schlesialaista murrettaan, mutta rosoisen kuoren alla oli
kultainen sydän.

»No, miten on laitasi, tytöntynkä?» tervehti hän äänekkäästi
lemmikkiään Kätheä asemasillalla. »Tuhat tulimmaista, niin soma!
Tytöntynkähän kaunistuu vuosi vuodelta!»

»Mutta setä, älä huuda niin kovasti!» sanoi Käthe punastuen.

»Huuda? Minähän vain puhun?» vastasi tilanomistaja niin äänekkäästi,
että kaikki ympärillä olevat katsoivat häntä. »On kai täällä luvallista
puhua? No, Jumalan kiitos, että vihdoinkin olemme perillä! En pidä
rautatiematkoista. Ei voinut edes nukkua, ja junalla oli niin riivatun
kiire, että ei matkalla ehtinyt juoda mitään. Kurkkuni on aivan kuiva.»

Käthe vastasi hymyillen, että se oli pian autettavissa, ja tämä tieto
rauhoitti Tiefenthalia. Ja niin matkustavaiset sulloutuivat vaunuihin
ja ajoivat hotelliin. Kreivi Hellberg ajoi lastensa kanssa kotiin
syleilläkseen ensi kerran tyttärensä poikaa.

Pian molemmat muut parit saapuivat sinne, ja kun pikku Heinz oli
hetkisen ollut perhepiirin keskustana, niin siirryttiin teepöydän
ääreen, jossa vallitsi ilo ja sopusointu.

Iloisen soinnun tähden ei kukaan kuullut, että vaunut pysähtyivät talon
edustalle ja että pian soitettiin ovikelloa. Mutta kohta aukenivat
ruokasalin ovet ja kynnyksellä seisoi vanhahko, turkkeihin kääriytynyt
pari, kuin olisivat he lähteneet huviretkelle pohjoisnavalle —
hovimarsalkka Diestelcamp puolisoineen.

Käthe pudotti pelästyneenä kaakkuviipaleen, jonka hän aikoi pistää
suuhunsa.

»Kuki-täti!» kirkaisi hän kuin käärmeen pistämänä. »Luulin, että
saapuisitte vasta huomenna!»

»Mieletön ajatus, kuten tavallisesti, rakkaani», kuului terävästi
kapeilta huulilta. »Olemme ilmoittaneet kirjeellä, että tulisimme
tänään. Mutta jos tällä tervehdyksellä tahdot osoittaa, että emme ole
tervetulleet, niin voimme hyvin lähteä pois taas!»

»Olenko sanonut sellaista?» Käthe kääntyi kiihtyneenä läsnäoleviin.

Kreivi Kirchwald oli kuitenkin tullut tilanteen herraksi ja kiiruhti
tätinsä luo, jonka hän talutti huoneeseen vakuuttaen, että sellaista
kirjettä ei ollut saapunut.

»Minä annoin itse kirjeen miehelleni, että hän veisi sen postiin»,
vastasi Kuki-täti vilkuillen yhä epäluuloisena Kätheä.

»Tietysti, rakkaani, tietysti», vakuutti hovimarsalkka. »Minulla oli
monta kirjettä ja olin pannut ne tänne setelitaskuun, ja — mitä tämä
merkitsee? En lainkaan ymmärrä. Täällähän kirjeet ovat vielä.»

Ja hämmentyneen näköisenä hän nosti ne ilmaan.

Tiefenthalin jyrisevä nauru lopetti nolon hiljaisuuden, joka oli
syntynyt.

»Sellaista tapahtuu hienoimmissa perheissä», sanoi parooni nauraen
ujostelematta. »Älkää olko niin ällistynyt, vanha veikko, vaan suokaa
minun syleillä teitä.»

Kuki-täti näytti siltä, kuin hän olisi purrut hapanta sitruunaa,
ensinnäkin sentähden, että henkilö, jonka hän vain ulkonaisesti tunsi,
oli uskaltanut nauraa, ennenkuin tämä oli nöyrästi suudellut hänen
kättään, ja toiseksi sentähden, että tämä ihminen, joka ei koskaan
ennen ollut nähnyt hovimarsalkkaa, oli kutsunut häntä »vanhaksi
veikoksi» ja tarjonnut hänelle sylinsä. Mutta kun hänen miehensä oli
mielissään keskeytyksestä ja kaikkien kasvot loistivat, niin hän piti
parhaimpana olla suopean näköinen.

»No, pieni erehdys on selvinnyt», sanoi hän pakottautuen hymyilemään.
»Rakas sukulaiseni, ymmärrän täydellisesti ihmettelyn äkillisestä
tulostamme ja olisin kiitollinen, jos näyttäisit meille huoneemme.»

»Tuo on anteeksipyyntö», kuiskasi Käthe sisarelleen ja sanoi sitten
ääneen:

»Riisu päällysvaatteet, täti, ja lämmitä sieluasi teekupilla, sillä
huone on ensin lämmitettävä.»

»Oh, huone ensin lämmitettävä», toisti Kuki-täti hitaasti. »Sinun olisi
pitänyt lämmityttää se aikaisemmin — vasta lämmitetyissä huoneissa
kylmettyy helposti.»

Käthe kohautti olkapäitään. Hän oli tottunut siihen, että Kuki-täti
moitti kaikkea. Mutta miss Knickerbocker näytti pelästyneeltä ja piti
velvollisuutenaan puolustaa entistä oppilastaan.

»Suokaa anteeksi», sanoi hän kääntyen rouva von Diestelcampiin. »Meidän
pohjoisessa ilmanalassamme täytyy pitää tulta koko päivän, jotta huone
pysyisi lämpimänä. Täällä etelässä huone lämpenee lyhyessä ajassa.»

»Vai niin. Kovin mielenkiintoista!» alentui Kuki-täti vastaamaan, kun
veljenpoika riisui häneltä turkit.




XXIII.

VÄITTELY NIMESTÄ.


Pian Habakuk-setä ja Kuki-täti istuivat teepöydän ääressä, ja kreivi
Hellberg, jolla oli paikkansa Kuki-tädin vieressä, huolehti, että
armollinen rouva kirkastui, aukaisi rakastettavuutensa sulut ja antoi
armonsa auringon loistaa niin hyville kuin pahoille. Nauttiessaan
kolmannen teekupin ja erikoisen herkullisen tortun hän hymyili jo
armollisesti Käthelle ja sanoi:

»Et aavista, rakas sukulaiseni, miten haluan painaa rintaani kalliin,
suloisen Habakukimme.»

Käthe näytti hämmästyneeltä; sitten hän sanoi nauraen:

»Mutta täti, voithan tehdä niin joka päivä. Teidän huoneennehan on
aivan lähellä, ja jos et voi enää pidättäytyä, niin emme lainkaan
vastusta, vaikka painaisit sedän meidän läsnäollessamme rintaasi
vasten, ellei häntä vain ujostuta.»

»En ymmärrä», vastasi Kuki-täti, »kuka puhuu sedästä. Tarkoitan pikku
Habakukia.»

Käthe katsoi neuvottomana ympärilleen.

»Nyt en minäkään ymmärrä. Missä on pikku Habakuk?»

Kuki-täti pani kätensä ristiin.

»Hän ei tunne omaa poikaansa», huokasi hän katsahtaen ympärilleen.

»Poikaani», toisti Käthe. »Mutta hänen nimensähän ei ole Habakuk!»

»Mitä nyt?» huudahti Kuki-täti kalveten, mutta samalla hän ojentautui
taistelunhaluisena. »Kuulenko oikein? Minä, hänen kumminsa, olen
antanut hänelle tämän nimen. Tässä on varmaan joku erehdys?»

»En luule sitä, rakas täti», sanoi kreivi Kirchwald. »Poikamme on
kasteessa saanut nimiensä joukossa myös sinun nimesi, mutta häntä
kutsutaan Heinrichiksi — isän ja prinssin mukaan, ja olemme lyhentäneet
sen Heinziksi.»

Kuki-täti tuli yhä kalpeammaksi.

»En usko korviani», sanoi hän ja hänen äänensä vapisi ja sieraimet
värähtelivät. »Onhan kyllä totta — kreivi Hellberg on hänen isoisänsä —
mutta — lapsi on Kirchwald ja minä olen hänen isänsä lähin sukulainen
ja minulla on siis määräämisvalta. Kuinka on mahdollista, että poikaa
ei kutsuta sillä nimellä, jonka olen antanut hänelle?»

»Vanhemmat määräävät puhuttelunimen», murisi Tiefenthal.

Kuki-täti ei vähääkään välittänyt tästä.

»Etunimen voi vaikeuksitta muuttaa», jatkoi hän innokkaasti. »Jos siis
joku — voin tuskin uskoa sitä — tuottaa minulle sellaisen häpeän, että
antaa lapselle toisen nimen kuin Habakuk, niin on nimi heti julkisesti
muutettava.»

»Mutta täti —», keskeytti kreivi Kirchwald, mutta rouva von Diestelcamp
kohotti torjuen kätensä.

»Anteeksi», sanoi hän terävästi. »Jos lapsi todella kastettiin
Habakukiksi, niin sitä on kutsuttava tällä nimellä.»

»Heinz hänen nimensä on ja Heinziksi häntä kutsutaan», huusi Käthe
säkenöivin silmin. »Habakuk-nimi voi olla kunnianarvoisa, mutta se ei
ole kaunis. Enkö ole oikeassa, pikku setä?»

»Minun täytyy tunnustaa», sanoi hovimies hymyillen hämillään, »että
olen ajan oloon tottunut siihen ja että pidän naisen nimen lyhennystä
'Kuki' suorastaan viehättävänä» — tämä oli kohteliaisuus hänen
»rakkaalle rouvalleen» — »mutta rehellisesti sanoen napisin usein
nuoruudessani kohtaloa vastaan, joka koko pitkäksi elämäkseni oli
liittänyt minut tuohon — hm — hyvin tavattomaan nimeen.»

»Habakuk, sinä olet rivo», huudahti Kuki-täti ankaran näköisenä,
»olen ihmeissäni ja kiihtynyt, koska olet Käthen puolella. Jumalani,
kääntääkö hän oman mieheni sydämen minua vastaan? Mutta siitä puhumme
myöhemmin. Nyt kysyn vielä kerran: kutsutaanko lasta Habakukiksi vai
ei?»

»Ei tietysti, koska pojan nimi on jo Heinz», vastasi Käthe.

»Horst, oletko todella niin anteeksi antamattoman heikko, että tässä
pyhässä, vakavassa, tärkeässä asiassa alistut tuon ihmisen tahtoon?»
kysyi Kuki-täti veljensä pojalta.

»Tuo ihminen on vaimoni ja poikani äiti», kuului Kirchwaldin hillitty
vastaus. »Olemme valinneet nimen yksimielisesti. Se on oikeutemme, vai
mitä, rakas täti?»

»Mutta olen nimenomaan lausunut toivomukseni, että poika kastettaisiin
Habakukiksi.»

»Niin hänet onkin kastettu, arvoisa täti. Näytän kastetodistuksen, niin
että voit nähdä, että pojan nimi on Heinrich Johannes Albert Habakuk.»

»Ovatko nimet siinä järjestyksessä kastetodistuksessa?»

»Ovat, ymmärtänet, että me ylpeydellä olemme opetelleet ne ulkoa.»

Kuki-täti nousi.

»Suotakoon minun vetäytyä pois», sanoi hän vapisevin äänin. »Ei olla
vain kyllin sydämettömiä, että lasta ei kutsuta sillä nimellä, jonka
olen antanut — ei, on pidetty vielä sopivana panna se viimeiseksi
kastetodistukseen. Huomaan, että minua on tahdottu tahallisesti
loukata. Vain tuo ihminen, joka arvottomasi kantaa Kirchwaldin nimeä,
on saanut sen aikaan. Vetäydyn syrjään voidakseni hiljaisuudessa itkeä
huoneessani.»

Ja puhjeten kiihkeisiin nyyhkytyksiin hän syöksyi huoneesta. Vain miss,
joka piti velvollisuutenaan näyttää tietä hänelle, seurasi häntä.

Jälelle jääneet katselivat hetken äänettöminä toisiaan.

»Tuhat tulimmaista, onko moista nähty?» sanoi Tiefenthal lopulta.

»Pyh!» virkkoi Käthe rauhallisesti, »arvoton ja ilkeä ihminen ei ole
pahin Kuki-tädin nimityksistä. Hänen luettelossaan on paljon pahempia.
Tämä oli vain lempinimi, jonka hän antoi minulle.»

»Rakas herra von Diestelcamp», sanoi kreivi Hellberg kääntyen
hovimarsalkkaan, »eikö rouvanne teidän mielestänne mennyt liian
pitkälle? Antakaa anteeksi, että muistutan siitä, että tyttäreni on
tämän talon emäntä — —.»

»Paras kreivini, te olette aivan oikeassa», vastasi hovimarsalkka.
»Rakkaalla vaimollani on niin kiivas luonne eikä hän punnitse sanojaan.
Kiiruhdan hänen luokseen ja sovitan kaiken.»

»Siinä taas on sellainen, joka lupaa enemmän kuin voi täyttää», sanoi
Käthe, kun herra von Diestelcamp oli lähtenyt. »Älä suutu, isä,
äläkä sinä, Horst, näytä niin julmistuneelta. Olen kerta kaikkiaan
Kuki-tädille punainen vaate, joka tekee hänet mielettömän raivokkaaksi,
kun hän vain näkee sen. Se on, kuten kaikki tunteet, vuorovaikutusta.
Haluaako kukaan teetä?»

»Ei, mutta konjakki maistuisi räjähdyksen jälkeen», huusi Tiefenthal.
»Onko sinulla useampia tuollaisia rakkaita tätejä, sydänkäpyseni? Tuon
pitäisimme kurissa, Theone, ja panisimme kankisuitsiin siksi, kunnes
hän ei enää pelkäisi punaista rättiä. Mokomakin!»

Käthe nauroi.

»Horst on syyllinen kaikkeen», selitti hän. »Hän on tuntenut Kuki-tädin
kauemmin kuin minä ja lankeaa kuitenkin kiusaukseen ja lukee nimet
kastetodistuksen järjestyksessä. Niin varomaton nuorukainen! Horst,
missä on tänään valtioviisautesi?»

Kirchwaldin täytyi vasten tahtoaan nauraa.

»Olin todella tyhmä», myönsi hän. »Olisin voinut sanoa Habakukin heti
Heinrichin jälkeen.»

»Sillä Zarathustra sanoo: 'Ihmisten heikkouksia on käytettävä
hyväkseen'», lausui Wendenburg.

»Onko hän todella sanonut niin?» kysyi Käthe huvitettuna.

»Ei se ole mahdotonta — Zarathustra on puhunut niin paljon, että hän on
aivan hyvin voinut sanoa tämänkin», selitti Wendenburg.

»Zarathustra on varmaan ollut hyvin vanha, viisas täti», sanoi
Tiefenthal suojelevalla äänellä.

»Korkeintaan setä», selitti Wendenburg hymyillen. »Zarathustra ei ollut
nainen, vaan mies.»

»Joka tapauksessa mies, joka tunsi joukkonsa», vakuutti Tiefenthal.

»Niinkö arvelet?» kysyi Käthe. »Mutta eikö ole viekastelua käyttää
hyväkseen toisen heikkoutta?»

»Niin, ja mitä muuta», vastasi Tiefenthal. »Minun heikkouteni on
esimerkiksi vanha, hyvä konjakki, ja jos tarjoaisit sitä minulle,
niin minä nauttisin siitä enkä epäilisi lainkaan sinun siten tahtovan
mielistellä minua. Se on hyvää vatsalle, pitää minut lämpimänä ja minä
olen yhä suosiollisempi sinulle. Teet viisaasti tarjotessasi sitä
minulle. Jokaisen ihmisen konjakilla on oma nimensä — ehkä Kuki-tädin
konjakkipulloon on kirjoitettu — jäätelöä, tai mairittelua. Mairittele
häntä hieman. Sehän maksaa niin vähän.»

Käthe katsoi miettiväisenä ihmeellistä filosofia, mutta ennenkuin
hän ennätti syventyä tämän tieteeseen, avautui ovi ja Diestelcampin
aviopari astui näyttämölle.




XXIV.

VETO.


Hovimarsalkka näytti huoneeseen astuessaan hieman kiihtyneeltä, mutta
hänen parrattomat valtiomieskasvonsa loistivat pian tyytyväisyydestä.
Kuki näytteli kyynelsilmin taittunutta liljaa.

»Rakkaan vaimoni», alkoi hovimarsalkka yskittyään ensin
perinpohjaisesti, »rakkaan vaimoni mielestä hänen surunsa — hm — hänen
kummipoikansa nimestä — hm — sai hänet kiivastumaan — hm, hm — enemmän
kuin — hm — olisi ollut tarpeellista. Ja nyt, armollinen sukulaiseni,
saammeko vielä kupin teetä?»

Mutta armollinen sukulainen seisoi jäykkänä ja liikkumattomana ja
katseli miestään, kun tämä tarjosi käsivartensa tädilleen ja talutti
hänet paikalleen.

»Olen iloissani», sanoi kreivi kohteliaasti, »että pieni kohtaus on
onnellisesti sivuutettu, ja Käthe on yhtä iloinen siitä. Jos sinä,
armollinen täti, tahtoisit lausua sovittavan sanan vaimolleni, niin hän
tarjoaa sinulle teekupin, jonka sinä muun juoman puutteessa voit juoda
pikku Heinzin onneksi.»

Näin oli silta rakennettu, mutta onnettomuudeksi piili sanoissa uusi
riidan aihe.

»Toivooko Käthe, että pyytäisin häneltä anteeksi polvillani?» sanoi
Kuki-täti terävästi ja niin pilkallisesti, että Käthe heti unhotti
Zarathustran sanat.

»Kuvittelen, että olet jo pyytänyt anteeksi ja osoitan kiitollisuutta»,
sanoi hän pää pystyssä. »Ole hyvä, tässä on teetä, täti. Säästä
jalkojasi, että ne eivät jäykistyisi, jos sinä omasta aloitteestasi
joskus taivuttaisit ne edessäni.»

»Oh, miten herttaista», pilkkasi Kuki-täti. »Miten rakas Käthemme
onkaan erikoinen. Täti polvistuisi omasta tahdostaan nuoren
sukulaisensa edessä! Sehän olisi aivan tavatonta, eikö niin, herra
kreivi?»

»On parasta olla vannomatta», arveli Käthe, joka oli jälleen tyyntynyt.

»On kyllä toisinaan», sanoi Kuki-täti, kun hän vapisevin käsin sekoitti
teetään. »On asioita — —.»

»Ei koskaan pidä olla liian varma», vastasi Käthe.

»Maailmassa on kaikki mahdollista.»

»Mutta ei koskaan tämä», puhkui Kuki-täti yhä kiihtyneempänä.

»Minä sanoin, että se voi olla mahdollista, mutta nyt sanon suoraan.
Sinä olet jonakin päivänä vapaaehtoisesti polvistuva edessäni. Tällä
hetkellä olen kaukonäköinen ja näen koko näytelmän edessäni.»

Kuki-täti purskahti hermostuneesti nauramaan.

»Pitäisi olla laki, joka suojelisi tätejä nuorilta naissukulaisilta»,
huusi hän kimeästi.

»No, lyömmekö vetoa?» ehdotti Käthe.

»Niin, lyökää vain!» huusi Tiefenthal.

Kuki-täti katsoi häntä suuttuneena.

»En tiedä — onko tarkoitus solvata minua taaskin?» sanoi hän
vapisevalla äänellä.

»Käthehän laskee vain leikkiä», kiiruhti hovimarsalkka selittämään.

»Lyömme vetoa mistä tahansa, mutta vain sillä ehdolla, että vedon
menettänyt maksaa», jatkoi Käthe innokkaasti, ajattelematta, että
kotirauhaa voisi uhata jo uusi vaara.

Kaikki nauroivat ja pitivät vetoa erikoisimpana maailmassa. Kuki-täti
ei tiennyt, pitikö hänen olla loukkaantunut vai näyttää suopealta.

Tiefenthal selitti, että rouva von Diestelcamp voisi rauhallisena
»lyödä vetoa miljoonasta markasta tynnyrillistä mädänneitä omenia
vastaan», koska hän kerran oli niin varma voitostaan.

»Silloin olisit oivallinen täti», kehoitti Käthe häntä. »Näytä vain,
miten jalo voit olla ja pane miljoona vetoon.»

Kuki-täti katseli epäilevänä ympärilleen — tätähän pidettiin vain
viattomana leikkinä. Huolimatta kiivaudestaan oli Kuki-täti miehensä
selittelyjen johdosta myöntänyt, että hän oli mennyt liian pitkälle,
mutta hän oli liian ylpeä tunnustaakseen sen ja oli käskenyt miehensä
pyytää anteeksi. Hän ei koskaan voisi alentua niin Käthen edessä, ja
veljenpojan vakavuus ei ollut juuri vaikuttanut häneen.

Hän ei välittänyt siitä, mitä muut ajattelivat, sillä hän oli
mielestään paljon ylhäisempi Tiefenthaleja ja Wendenburgeja. Mutta hän
huomasi vain kreivi Hellbergin paheksuvan ja totisen katseen, sillä hän
kunnioitti ehdottomasti ylhäistä vanhaa herraa, joka hänen saapuessaan
oli kohdellut häntä niin ritarillisesti, mutta joka nyt oli kylmän
kohtelias. Hän tahtoi voittaa takaisin kreivin suosion ja kääntyi
sentähden hänen puoleensa sanoen suloisen kimeällä äänellä:

»Rakas kreivini, mitä mieltä te olette tässä harvinaisessa tapauksessa?
Loukkaisiko tällainen leikinlasku arvoani tätinä?»

»Armollinen rouva», vastasi kreivi kylmästi, »vedonlyönti on
hullunkurinen päähänpisto, jollaisesta olen monesti nauttinut
nuoruudessani. Käthe ei varmaan ole tahtonut loukata teitä
ehdotuksellaan, ja jos tutkitte omaa sydäntänne ja vetoatte
oikeudentuntoonne, niin huomaatte varmaan, että olette sangen kovilla
sanoillanne herättänyt hänen vastustamishalunsa ja toivonsa saada
hyvitystä. Ja kun te ystävällisen katseen sijaan, joka aina vaikuttaa
Kätheen, olette vuodattanut puheeseenne katkeraa pilkkaa, niin ette saa
ihmetellä, että ihmisluonto nousee vastarintaan. Luonteensa mukaisesti
on tyttäreni valinnut niin tavattoman taistelumuodon, joka ei varmaan
miellytä teitä.»

Käthe katsahti kiitollisena isäänsä ja kreivi Kirchwald hymyili, sillä
hän ajatteli, että hänen appensa oli voittanut Kuki-tädin. Ja niin
kävi todellakin. Rouva von Diestelcampin sydän sykki levottomasti —
ei katumuksesta, vaan sentähden, että hän pelkäsi menettävänsä vanhan
aatelismiehen kunnioituksen.

»Rakas kreivi, tahdon osoittaa teille, että ymmärrän leikkiä, vieläpä
nuorekkaan ylimielisyyden kummallisia oikkuja, ja suostun sentähden
vetoon. Rakas Käthe», jatkoi hän koettaen voittaa itsensä, »minä
suostun ehdotukseesi.»

»Hyvä!» huusi Tiefenthal.

»Oletko tosissasi?» kysyi Käthe epäluuloisena.

»Olen — aivan tosissani», kiiruhti Kuki-täti vastaamaan.

»No, mutta nythän kuu tipahtaa taivaalta», huudahti Käthe vilpittömästi
hämmästyen.

Mutta Tiefenthal ojensi jättiläisnyrkkinsä pöydälle ja selitti, että
hän oli valmis »lyömään poikki» sillä ehdolla, että ehdot ensin
selvästi määrättäisiin. Hän puolestaan ehdotti vielä kerran miljoonaa
ja toiselta puolen tynnyrillistä mädänneitä omenoita.

»Ei, miljoona on kai kuitenkin liikaa», sanoi Kuki-täti epäillen.

Theone Tiefenthal, joka oli kauan sitten ottanut esiin kudelmansa,
huomautti hymyillen:

»No, no, rouva von Diestelcamp, ettekö ole enää varma asiastanne?»

»Miten voittekaan kuvitella sellaista?» huudahti Kuki-täti, mutta
koetti kuitenkin laskea leikkiä. »Ei suinkaan voi luvata enempää kuin
omistaa?»

»Oh, ei hätää, sillä te olette parin miljoonan arvoinen», huomautti
Tiefenthal.

Kuki-täti ei pitänyt siitä, että arvioitiin hänen kukkaroaan, jota
hän mielellään piti tarkoin suljettuna. Kirchwald tunsi sen ja sanoi
sentähden:

»Mutta antakaahan tädin itse määrätä osuutensa.»

»Hyvä, ehkä kaksi tynnyriä mädänneitä omenoita!» ehdotti rouva von
Diestelcamp hieman ivallisesti.

Yleinen naurunpuuska kuului vastaukseksi, ja kreivi Hellbergkin yhtyi
iloon. Kuki-täti katui heti ehdotustaan, jota hän pelkäsi kreivin
pitävän tyhmänä ahneutena. Silloin hänen miehensä yhtyi puheeseen.

»Kuulkaamme, mitä Käthe ehdottaa», sanoi hän silmät kosteina ja niisti.

»Mitäpä tekisin miljoonalla — olen tyytyväinen siihen, mitä minulla
on», huudahti hän puhujaäänellä. »Sentähden, arvoisat naiset ja
herrat, korkeasti kunnioitettu seurakunta, ilmoitan teille, että
minä sen vuoksi tyytyisin pariin omenatynnyriin. Kuitenkin seuraan
sydämeni pyhimpiä vaatimuksia ja ajattelen poikamme ja perillisemme
tulevaisuutta. Ehdotan siis: Kuki-täti lupasi meille kerran
loistavan häälahjan ehdolla, jonka Horst oli täyttämäisillään, kun
Kuki-täti naimisiin mennessään otti takaisin lahjan ja korvasi sen
hyvin harvinaisella papukaijalla — ihmeellisellä linnulla, joka
hämmästyttävän selvästi osasi lausua sanan 'Sarvikuono'.»

»Koska kuitenkin», jatkoi hän hengähtämättä, »tämä harvinainen lintu
kuoli erehtyessään ruoan valinnassa — se oli nimittäin varastanut
ja syönyt vihreävuorisen käärmeennahkakukkaron, jossa oli muutamia
likaisia, basillien saastuttamia kaksikymmenmarkkasia — niin on
sydämessäni syttynyt toivo, että saisin alkuperäisen häälahjan. Ehdotan
sentähden, että Kuki-täti lyö vetoa tästä lahjasta ja jos hän häviää,
niin antaa hän heti lahjan pojallemme.»

Kuki-täti oli tämän puheen aikana vuoroin punastunut, vuoroin
kalvennut, ja hän väisti miehensä katsetta. Tämä lausui hymyillen:

»Ehdotus on mielestäni erinomainen. Rakas vaimoni ajattelee, ettei
hänen omaisuutensa tässä suinkaan joudu vaaranalaiseksi, ja vaikka
hänen ihmeteltävän tarkka omatuntonsa vastusti miljoonan lupaamista,
niin ei hän kuitenkaan epäillyt vähääkään, että hän voittaisi vedon.»
Kuki-täti taisteli vaikeata taistelua. Mutta sitten hän kääntyi
kreivi Hellbergiin suloisesti hymyillen ja kysyi, mitä tämä ajatteli
äskeisestä ehdotuksesta.

»Armollinen rouva», vastasi kreivi iloisesti. »Käthen kekseliäät aivot
kehräävät samaa lankaa, jonka ne ovat aloittaneet. Koska olen aivan
varma, että te voitatte tämän vedon, niin tuntuu minusta kuin voisitte
panna Golcondan aarteet yhden kortin varaan tuntematta hetkenkään
levottomuutta. Voin vakuuttaa teille, että Käthe ilolla kokoaa teille
tynnyrillisen omenoita, joka tulee voittopalkinnoksenne.»

Tämä puhe vahvisti Kuki-tädin itseluottamusta ja ylpeänä hän lupasi
suostua Käthen ehdotukseen.

Kaikkien nauraessa ja leikkiä laskiessa otti Tiefenthal esille paperia
ja kirjoitti musteella:

  Allekirjoittaneiden kesken ja todistajien läsnäollessa lyödään
  seuraava veto: Kreivitär Käthe Kirchwald lyö vetoa, että rouva von
  Diestelcamp vapaaehtoisesti polvistuu hänen edessään, ja mainittu
  rouva von Diestelcamp lyö vetoa, että sellaista ei koskaan tule
  tapahtumaan. Veto on voimassa yhden vuoden. Jos kreivitär Käthe
  menettää vedon, maksaa hän rouva von Diestelcampille tynnyrin
  mädänneitä omenia; jos jälkimmäinen häviää, niin hän antaa
  Käthe-kreivittärelle maatilansa Steinbachin irtaimistoineen.

  Vedon lyöjät:

  Katharina Kirchwald, o.s. kreivitär Hellberg.

  Habakukine von Diestelcamp, o.s. kreivitär Kirchwald.

  Todistaja:

  Vapaaherra Konrad von Tiefenthal. N.N. 25 p. helmikuuta 189—.

»Saanko luvan», sanoi herra von Diestelcamp hymyillen, kun sopimus oli
luettu yleisen riemun vallitessa. »Lain mukaan on vaimoni allekirjoitus
epäpätevä, ellen minäkin kirjoita nimeäni.»

Hän otti rauhallisena kynän ja kirjoitti:

  Hyväksyy:

  Habakuk von Diestelcamp, hänen korkeutensa Nordlandin prinssin
  Heinrichin hovimarsalkka.

Nyt täytyi kreivi Kirchwaldinkin kirjoittaa nimensä asiapaperin alle,
jonka jälkeen vedonlyöjät ojensivat kätensä toisilleen ja Tiefenthal
»löi poikki».

Veto oli lyöty.




XXV.

LEIKKIÄ.


Käthen viha oli luonnollisesti jo kauan sitten haihtunut iloiseen
mielialaan, jonka leikillinen veto oli saanut aikaan. Nyt hänen
molemmat kätensä olivat Kuki-tädin hartioilla ja hän sanoi rehellisesti
ja lapsekkaasti:

»Teitpä oikein hyvin, Kuki-täti. En olisi uskonut, että voit olla niin
mainio, kun vain tahdot.»

Rouva von Diestelcamp hymyili happamesti kuullessaan tämän epäilyttävän
kohteliaisuuden — mutta kohteliaisuus oli kuitenkin kohteliaisuus
hänelle, ja hän oli aina tunteellinen sellaisten suhteen.

»Rakas lapseni», sanoi hän leikkisästi, »ei pidä mitata ihmistä oman
mittapuunsa mukaan.»

Käthe irvisti tädin selän takana, mutta vaikeni rakkaan rauhan vuoksi.
Mutta rouva von Diestelcamp kääntyi jälleen kreiviin ja ojensi hänelle
kätensä sanoen:

»Ja nyt: olkaamme ystäviä!»

Kreivi Hellberg suuteli ritarillisesti kättä ja kuunteli koko pitkän
illan, mitä Kuki-täti kertoi hänelle ihmisystävällisestä työstään
Nordlandissa; hän kuvasi tarkasti tyttökotiaan, jonka mallin
mukaan niin ja niin monet kuningattaret, ruhtinattaret ja muut
valtiattaret olivat muodostaneet uusia laitoksia; kreivin täytyi ottaa
vastaan laitoksen säännöt ja hän vapautui vihdoin kiusanhengestään
kirjoittamalla nimensä keräyslistaan.

Kuki-tädistä tuntui kuin hän olisi kokonaan valloittanut tämän
jalon herran sydämen, kun hän lähti makuuhuoneeseensa, jossa
Diestelcamp-raukka pääsi tavallisesta nuhdesaarnasta. Häntä moitittiin
vain kevytmielisyydestä, koska hän oli kehoittanut omaa puolisoaan
lyömään vedon, jonka tulos ei tosin ollut epätietoinen, mutta joka
kuitenkin melkein loukkasi rouvan arvokkuutta, puhumattakaan siitä,
että vedonlyönti itsessään oli alentavaa, tyhmää ja lapsellista.

Mutta herra von Diestelcamp ei vastannut sanaakaan, vaan lepäsi hiljaa
ja tyytyväisenä, koska ilta oli päättynyt edes tällä tavoin.

Käthe puolestaan paneutui levolle mitä ylpeimpänä ja iloisimpana.

»Kuulehan, Horst», sanoi hän, keskeyttäen säveleen, jota hän taitavasti
vihelsi, »eipä olisi hullumpaa hankkia itselleen Steinbach, vai mitä
arvelet?»

»Steinbach?» vastasi Kirchwald haukotellen. »Vai niin, sinä ajattelet
yhä tuota mieletöntä vetoa?»

»Mieletöntä? Kuulehan, jätä tuollaiset kunnianloukkaukset!» huudahti
Käthe tulistuen.

»Vain sinä voit keksiä tuollaisia hassutuksia», jatkoi Kirchwald
nauraen. »Ihmettelen vain, että Kuki-täti suostui siihen.»

»Hän pelkää isää», sanoi Käthe, joka usein osui oikeaan.

»Mahdollisesti», myönsi Kirchwald, »mutta oikeastaan oli kaikki oikeata
pilanäytelmää — nukketeatterikohtaus. Sinä olet kuitenkin loistavasti
pelastanut tilanteen.»

»Ja Steinbachin myös!» riemuitsi Käthe.

Kreivi Kirchwald tuijotti vaimoonsa.

»Mutta Käthe!» huudahti hän sitten nauraen. »Onko totta, että uskot
siihen, että Kuki-täti menettää vedon?»

»Hän on häviävä», kuului tyytyväinen vastaus.

Kreivi Kirchwald pudisti päätään.

»Sinä kai unohdat, että Kuki-tädin tulee vapaaehtoisesti polvistua
edessäsi — väkivalta on siis luvatonta», sanoi hän hitaasti.

»Ole vain rauhallinen, hän on sen tekevä», kuului vielä tyytyväinen
vastaus.

»No, oletko niin varma siitä — —», arveli Kirchwald hartioitaan
kohauttaen.

»Aivan varma, Horst. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä! Mutta Käthe, ethän vain mietiskele kovin hullua kepposta.
Lupaa minulle, että sinulla ei ole mitään väkivaltaista mielessäsi!»

»Ole rauhallinen, Horst. Lupaan sinulle. Mutta tiedäthän, että pikku
sormeni on erinomainen ennustaja, ja se sanoo minulle: 'Steinbach,
Steinbach!' Jumala ei hylkää omiaan ja vanhurskaus voittaa viimein.
Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» toisti kreivi Kirchwald koneellisesti, mutta vielä unessa
vaivasi häntä ajatus siitä, että Käthe hautoi mielessään jotakin
pelättävää. Hänen lukemattomat kepposensa kiitivät kuin painajaiset
kreivin nukkuvan sielun ohi.

Hän näki miss Knickerbockerin lukittuna Käthen huoneeseen Hellbergissä;
hän näki herra von Diestelcampin syndetikonilla liimattuna Käthen
nojatuoliin Nordlandin linnassa; hän näki, miten peitto yön aikaan
vedettiin kamarineidon vuoteesta nauhoilla, jotka johtivat ulos
avaimenreiästä; näki Kuki-tädin joutuvan herneiden uhriksi, herneiden,
joita näkymättömät henkien kädet heittelivät, ja hän kuuli Tiefenthalin
pelästyneen huudon, kun tämä heittäytyi vuoteeseensa vihreitten
kurkkujen ja karkeitten harjojen sekaan.

Hän näki lopulta, miten Käthe tarttui tädin olkapäihin ja painoi
hänet väkivaltaisesti polvilleen Tiefenthalin seisoessa vieressä ja
huutaessa: »Laitonta! Laitonta!»

Mutta sillä aikaa Käthe makasi valveilla ja mietiskeli:

»Väkivaltaa! Kuka aikoo käyttää väkivaltaa? En tiedä vielä miten
menettelen, mutta joka luulee, että Käthe ei selviydy tilanteesta
jollakin tavalla, se tuntee hänet huonosti. Mitä sanoo vanha yövartia
Zarathustra? Ihmisten heikkouksia on käytettävä hyväkseen. Tosin ei
Wendenburg ollut varma siitä, sanoiko Zarathustra sen. Mutta samapa se!
Ehkä Zarathustra antaa pienen viittauksen unessa!»

Seuraavat sivut osoittavat, täyttikö itämainen viisas hänen toiveensa.

Kun kreivi Kirchwald heräsi, niin hän oli puolestaan unohtanut tuon
kaiken — se oli ollut vain hetken leikkiä. Ja olihan Käthe luvannut
olla käyttämättä väkivaltaa.




XXVI.

KÄTHELLE SELVIÄÄ.


Jos kreivi Kirchwaldissa olisi herännyt musta epäluulo, että Käthe
suututtaisi Kuki-tätiä siihen määrään, että tämän kieli pääsisi
valloilleen ja hän puhuisi sellaista, että hänen lopulta pitäisi
alentua — pyytämään anteeksi polvillaan, niin kreivi olisi tehnyt
vääryyttä vaimolleen.

Käthe tervehti rouva von Diestelcampia seuraavana aamuna niinkuin
he molemmat olisivat aina olleet yksi sydän ja sielu. Ja kun kreivi
Hellberg oli läsnä, niin Kuki-täti vastasi sydämelliseen tervehdykseen
suudelmalla.

»Toisin sanoen», kertoi Käthe myöhemmin, »hän hieroi nenäänsä
edestakaisin poskeani vasten.»

Kuki-täti näytti kuitenkin pitävän tätä toimitusta suudelmana, ja Käthe
näytti käsittävän sen:

    Rakkaus roskaa vain, luottamus roskaa vain,
    Joukossa leikkiä kavaltajain.

»Täti», sanoi hän iloisesti, »tehkäämme vieläkin sopimus: Minä otan
sinut sellaisena kuin sinä olet, ja sinä otat minut sellaisena kuin
minä olen, ja sitten hyppäämme, kuvaannollisesti puhuen, halkeaman yli
pitkällä harppauksella. Tällä ehdotuksella asetan menestykseni vaaraan
ja vahvistan mielipiteitäsi. Mutta samapa se! Tunnusta vain, että
minulla on hyvä sydän!»

Kuki-täti sulki silmänsä puoleksi ja rypisti otsaansa, mutta hän
näki, että kreivi Hellbergin silmät olivat suunnatut häneen, ja hän
pakottautui hymyilemään.

»Olen varma, että voitan tämän vedon», sanoi hän, »mutta sanasi
tuntuvat vilpittömiltä. Sentähden en välitä puheenparsistasi, vaan
koetan myös ottaa sinut sellaisena kuin olet.»

»No, kerrankin järkevä sana», selitti Käthe vakavasti. Mutta Kuki-täti
huokasi tuollaisen parantumattomuuden tähden.

Huolimatta tästä pienestä välikohtauksesta ei Käthe ollut niin vilkas
kuin tavallisesti. Hän, joka muuten oli väsymättömän toimelias ja
täynnä hetken päähänpistoja, oli nyt hiljainen ja mietiskelevä ja
ajatuksiinsa vaipunut, niin että sai lausua kysymyksen kaksi tai kolme
kertaa, ennenkuin häneltä sai kunnon vastauksen.

Sukulaiset, jotka eivät olleet nähneet häntä pitkään aikaan,
eivät kiinnittäneet siihen suurta huomiota, sillä he pitivät sitä
vakaantumisen ja äidin arvokkuuden merkkinä. Vain Tiefenthal kaipasi
Käthen vanhaa taisteluintoa, ja kun tämä hajamielisyydessään kysyi
kolmannen kerran samaa asiaa häneltä, niin hän lausui avomielisellä
tavallaan:

»Käthe, mikä sinun päässäsi tänään on? Mikä kumma sinua vaivaa? Mitä
sinä ajattelet?»

»Ajattelen Zarathustraa», vastasi Käthe hajamielisenä.

»Häntäkö?» kysyi Tiefenthal hämmästyneenä. »Mikä se sellainen on?
Hevonenko? Ei, odotahan, sehän on tuo mies, josta Wendenburg aina
puhuu. Heitä hänet hiiteen! Luulin, että sinä ainakin mietiskelisit
sitä, miten saisit tuon vanhan Diestelcampan polvistumaan. Meidän
kesken puhuen, Käthe, minä soisin sen hänelle.»

»Niin minäkin», vakuutti Käthe vilpittömästi.

»En usko, että hän taipuu», sanoi Tiefenthal päätään pudistaen. »Vanha
Diestelcamppa, näetkö, on sen kaltainen, että hän mieluummin ratsastaa
vuohipukilla kuin antaa perään. Minä tunnen tuon ruudin! Mitä hän
on saanut kalloonsa, se pysyy siellä, ja vaikka tarttuisi hänen
kaulukseensa, niin hän ponnistaisi kaikin voimin vastaan. Kun sinä
kerroit papukaijasta, niin hän näytti siltä kuin kissat ukkosella.
Veto oli ihanaa leikkiä, mutta sinä häviät. Jos tahdot saada hänet
polvilleen, niin pitää sinun olla ainakin Kiinan keisarinna.»

Käthe katsoi kunnon Tiefenthalia kuin olisi tämä puhunut kiinan kieltä
äidinkielen asemesta.

»Mi-itä?» änkytti hän hämmästyneenä.

»Tuhat tulimmaista! Rupeatko jälleen kyselemään? Lyön vetoa, että sinä
veitikka et ole kuullut sanaakaan puheestani», nauroi Tiefenthal.
»Tyttö, onko itse paholainen vallannut sinut?»

»Ei, päinvastoin», huusi Käthe kuin olisi hän saanut sähköiskun,
lankesi ällistyneen Tiefenthalin kaulaan ja antoi hänelle lämpimän
sukulaissuudelman:

»Serkku, ystävä ja veijari, olet kallisarvoisin helmi, ja jos voisin
valaa sinut kultaan, niin tekisin sen paikalla.»

»Tuhat tulimmaista», huusi hämmästynyt maanviljelijä, »hän tulee
pähkähulluksi!»

»Kuulkaahan, lapset, tuollaisiin kohtauksiin pitäisi pyytää lupa
minulta!» huusi Theone sohvalta ja kohotti uhaten sukkapuikkoaan.

Mutta Käthe oli jälleen päästänyt uhrinsa vapaaksi ja laukkasi huoneen
poikki laulaen ja rallatellen.

»Joku ruuvi on sinussa varmaan höltynyt», sanoi Wendenburg hymyillen
kälylleen. »Kuvittelin, että sukukartanon omistajan saapuminen olisi
muuttanut sinut äärettömän vakavaksi naiseksi — ja silloin — pang! —
hyppää vanha Käthe esiin aivan sellaisena kuin hän oli ennen vanhaan,
kun hän pitkine palmikkoineen ja punaisine sukkineen juoksenteli
Hellbergissä ja väijyi tilaisuutta kepposten tekoon. Käthe, olen aivan
pettynyt sinun suhteesi.»

»Ja minä tunnen, että olen jälleen oma itseni», vastasi Käthe niiaillen
vallattomasi.

»Toisin sanoen, toimintahalusi herää jälleen», arveli kreivi Hellberg
katsoen ylpeänä nuorinta vesaansa, joka seisoi hänen edessään leimuavin
silmin.

»Oikein arvattu, isä», sanoi hän. »Ja kun toimintahaluni herää, niin
olen suorastaan suuremmoinen!»

»En ymmärrä — mikä on syynä tähän vilkkaaseen vakuutteluun?» sanoi
Kuki-täti, joka juuri oli astunut huoneeseen.

»Syynä?» toisti Käthe ja kääntyi irvistellen rouva von Diestelcampiin.
»Anna anteeksi, että minä kysyn jotakin sinulta: Oletko koskaan ollut
harhakäytävässä? Tietysti olet ollut? No, näetkö, jos olet kauan
harhaillut löytämättä oikeaa tietä ja äkkiä syttyy sähkövalo, joka
osoittaa missä olet, niin etkö rupea huutamaan ja tanssimaan ilosta?»

»Tuskinpa», sanoi Kuki-täti kuivasti.

»Mutta minä teen niin.»

Ja Käthe nauroi, tanssi ja heitti lentosuukkoja Tiefenthalille.

»Joko tahdot lainata minulta tai olen minä tietämättäni lahjoittanut
sinulle aateliskartanon», selitti tämä.

»Oi, sinä aavistava enkeli!» vastasi Käthe nyökäten. »Miten ukkosi
onkaan tänään selvänäköinen, Theone. Hänethän melkein voisi syödä
suuhunsa.»

Theone pudisti päätään, mutta Tiefenthal vilkuili peiliin tullakseen
vakuutetuksi siitä, että hän oli niin vastustamaton.




XXVII.

SALALIITTO.


Päivällisellä laadittiin ohjelma Kirchwaldin kotiin kokoontuneille
sukulaisille. Päätettiin, että julkinen ristiäisjuhla vietettäisiin
seuraavana päivänä muidenkin kutsuvieraiden läsnäollessa. Sen
jälkeen aikoi hovimarsalkka lähteä toimittamaan prinssin asiaa
naapuripääkaupunkiin, ja hän luuli viipyvänsä matkalla kaksi tai kolme
päivää.

Samaan aikaan piti kreivi Kirchwaldin matkustaa pois virka-asioissa.
Sukulaiset, jotka matkustaisivat kotiinsa vasta herrojen palattua,
lohduttaisivat Kätheä hänen »kesäleskiytensä» aikana.

Illalla oli Kirchwaldeja pyydetty taiteilijakoulun juhlaan, mutta
he olivat kieltäytyneet, koska heillä oli vieraita. Mutta silloin
kutsuttiin sukulaisetkin, jotka ihastuneina suostuivat lähtemään, koska
he eivät olleet ennen olleet sellaisessa juhlassa.

Ainoastaan Kuki-täti oli kauhistuneena kieltäytynyt kunnioittamasta
läsnäolollaan juhlaa, jossa oli niin sekalainen yleisö, ja selittänyt,
että hänen ei sopinut lähteä »niin kevytmielisiin huveihin». Ja niin
päätettiin, että hän jäisi hovimarsalkan kanssa kotiin.

Seuraavana aamuna Kuki-täti katui, vaikkakin hän koetti salata sitä,
kun hänelle kuvattiin lumoavaa juhlaa ja sen suorastaan loistavaa
ohjelmaa.

Taiteilijoiden mainio mielikuvitus oli muuttanut suuret salit
taikapalatsiksi. Mäntymetsäksi muutetussa eteisessä otettiin vieraat
juhlallisesti vastaan, ja mustatakkiset taiteilijat veivät naiset
ylempiin kerroksiin.

Suuressa juhlasalissa oli näytelmiä, taitava soittokunta esitti mitä
ihmeellisimpiä soittokappaleita, ja nuorallatanssijat näyttivät
taitoaan. Toisessa huoneessa oli leikillinen taidenäyttely, kolmannessa
vahakuvia ja mitä hullunkurisimpia historiallisia harvinaisuuksia,
neljänteen oli pystytetty mustalaisleiri, viidennessä asusti paimenia
j.n.e.

Naisten seuralaisina oli akatemian oppilaita. Käthe kulki nojautuen
nuoren herran käsivarteen. Tämä herätti heti Theonen huomiota.
Miehen puvussa ei ollut mitään erikoista — ulkomaan lähettiläskin
olisi ylpeänä saattanut käyttää hänen mustaa, pitkää takkiaan,
jonka napinreiässä oli ruusu; hän piteli sirosti kädessään korkeaa
silkkihattuaan ja hänen vaaleankeltaiset käsineensä sopivat kuin
valetut hänen pieniin, somiin käsiinsä.

Ja kuitenkin oli hänessä jotakin kummallista. Sysimusta tukka oli
tosin leikattu eurooppalaiseen tapaan, mutta kuitenkin tasaisesti ja
jäykästi; hänen kasvonsa olivat ruskeankeltaiset, poskipäät ulkonevat,
nenä litteä ja mustien, säteilevien silmien yli kaartuvat kulmakarvat
vinot.

Tämä lahjakas akatemian oppilas olikin aasialainen: hänen kotimaansa
oli Kiina ja hänen kauniisti kaikuva nimensä oli Hei-Tsu-Sing.

»Tästä juhlasta olisi puuttunut aurinko, jos te, armollinen rouva
kreivitär, ette olisi tullut», lausui hän hyvällä saksan kielellä.

Käthe nauroi.

»Hyvin ärjytte, leijona! Mutta ajatelkaahan, jos pitäisin teidän
vakuutustanne totena.»

»Se onkin totta», vastasi herra innokkaasti. »Tiedätte kyllä, ihana
kreivitär, että minä, että me kaikki makaamme jalkainne juuressa ja
olemme valmiit menemään teidän tähtenne tuleen.»

»Se on viehättävää — mutta niin paljoa en pyydä teiltä», laski Käthe
leikkiä.

»No sanokaa siis, minkä todistuksen vaaditte minun — meidän
alttiudestamme ja sen teemme.»

Käthe katseli ympärilleen — hän oli eronnut sukulaisistaan
ihmisvilinässä. Tyytyväinen hymy valaisi hänen kauniita, iloisia
kasvojaan, ja hän rupesi kuiskailemaan seuralaisensa kanssa. Sanat
olivat aiotut ainoastaan hänelle. Ilmeet vaihtelivat nopeasti
Hei-Tsu-Singin keltaisilla kasvoilla.

Ensin näytti siltä kuin hänen olisi vaikea ymmärtää, sitten
hänen kasvonsa selkenivät ja lopuksi näkyi niissä täydellistä
yhteisymmärrystä, hymyilyä, mielenkiintoa, leikillisyyttä ja nuoruuden
veitikkamaisuutta.

He seisahtuivat nyt karhunkuljettajan eteen, jonka karhu vakuutti
selvällä saksankielellä, että »kirotussa turkissa oli sietämättömän
kuumaa». Seurueeseen liittyi mustalaistyttö, jolla oli bassoääni, sekä
eräs hienotakkinen herra, jonka kiinalainen oli noutanut, ja koko
joukko rupesi kuiskailemaan.

Wendenburgit, jotka sattumalta kulkivat ohi, pysähtyivät hämmästyneinä
nähdessään joukon, joka todella näytti kummalliselta: Käthe valkoisessa
iltapuvussa, molemmat hienot herrat, ryysyihin puettu karhunkuljettaja,
pörröinen karhu, joka lakkaamatta viittoi jättiläiskäpälillään, ja
lopuksi mustalaistyttö, joka todella näytti aivan oikealta.

Professori, joka saattoi Wendenburgeja, rauhoitti vieraitaan
kertomalla, että sekä karhunkuljettaja että karhu olivat tunnettuja
taiteilijoita ja mustatakkinen herra arvossa pidetyn valtiollisen
lehden päätoimittaja.

»Heitä olisi voinut luulla salaliittolaisiksi», lausui Wendenburg
hymyillen.

»Kukapa tietää?» laski professori leikkiä. »Ken tahtoo tehdä
kepposen, hän ei löydä ketään niin avuliasta liittolaista kuin meidän
taiteilijamme.»

»Jumala varjelkoon, ettei Käthe rupeisi toimimaan heidän kanssaan»,
sanoi Wendenburg. »Jos kälyni tapaa sukulaissieluja, niin hän nostaa
maan akselista ja sammuttaa palkeilla tähdet.»

»Silloin hän saa noista neljästä oppilaasta mainiot apulaiset», vastasi
professori, »etenkin kun kreivitär on tehnyt heidät kaikki orjikseen ja
he eivät epäile seurata häntä mihin hullutuksiin tahansa.»

»Sen uskon kyllä», sanoi rouva von Wendenburg huoaten. »Valtiollisen
lehden päätoimittajan läsnäolo rauhoittaa kuitenkin minua.
Silmälaseineen ja kokopartoineen hän näyttää vanhalta, viisaalta
sedältä, melkeinpä patriarkalta.»

»Kiitän hyvästä luulostanne, sillä hän on veljeni», vastasi professori
silminnähtävästi huvitettuna. »Toivon, että en vahingoita häntä,
jos ilmaisen, että hän mielellään jättää patriarkkaalisen sedän
sanomalehtitoimistoon ja päästää leikillisyytensä valloilleen nuorten
keskuudessa.»

Vilinässä ja melussa Wendenburgit pian unohtivat omituisen joukon, joka
oli kokoontunut Käthen ympärille. Juhlaa kesti sivu puoliyön.

Eteisessä kiinalainen ja pitkätakkinen herra häärivät Käthen pitsisen
päähunnun ympärillä. Rouva von Wendenburg kuuli silloin Hei-Tsu-Singin
sanovan loistavan näköisenä:

»Kaikkein armollisin rouva kreivitär, asia on täysin kypsynyt, esikunta
on muodostettu. Puhuakseni sotilaallisesti: sotasuunnitelma on valmis,
nyt on vain tarkemmin päätettävä sen toimeenpanon yksityisseikoista.
Mutta ette aavista, millaista keuhkojen voimistelua on tarvittu
todisteltaessa sitä tälle mustalle tohtorille.»

»Niin, oli aivan mahdotonta tehdä niinkuin Hei-Tsu-Sing pyysi», sanoi
päätoimittaja, »sillä näettekö, armollinen kreivitär, sanomalehtenihän
ei ole mikään leikkilehti enkä uskalla kovin suututtaa lukijoitani.»

»No, ja sitten?» kysyi Käthe jännittyneenä.

»Teemme toisella tavalla», kuului hymyilevä vastaus.

»Miten sitten?»

»Tunnustan, että tyhmä eurooppalainen pääni on turhaan koettanut keksiä
jotakin. Mutta Hei-Tsu-Singin mielikuvitusrikkaat aasialaiset aivot
ovat työskennelleet puolestani — sanalla sanoen: hän on keksinyt keinon
ja minä lainaan hänelle työaseet. Voitte olla tyytyväinen. Ennenkuin
olette tullut vuorokautta vanhemmaksi, saatte nähdä tuloksen.»

»Olette lumoava ja Hei-Tsu-Sing suorastaan enkeli», huudahti Käthe
ihastuneena.

Kotimatkalla rouva von Wendenburg oli hiljainen ja umpimielinen.

»Oletko kovin väsynyt, rakkaani?» kysyi hänen puolisonsa Tiefenthalien
nukkuessa.

»Olen», vastasi Fee-rouva, »mutta ajattelin oikeastaan Kätheä.
Hänellä on jotakin mielessä, ja tällä kertaa hän on hankkinut
salaliittolaisiakin.»

»No, sehän on kuitenkin rauhoittavaa», arveli Wendenburg. »Pelkään
enimmän sitä, mitä Käthe itse keksii ja panee toimeen omin päin.
Salaliittolaisten keskuudessahan on aina johtaja, joka on muita
järkevämpi. Muuten se ei koske meitä — Kirchwaldhan saa maksaa
sotakustannukset, ja hän näyttää tekevän sen kevyin sydämin.»

Ja niin Fee-rouvakin rauhoittui.




XXVIII.

KIINAN KEISARINNA.


Seuraava juhlapäivä kului sopusointuisesti ja rauhallisesti. Ennenkuin
kutsuvieraat saapuivat, sai Käthe samasta kaupungista paksun kirjeen,
jonka hän sanoi olevan laskun. Hän pisti sen taskuunsa ja lähti pian
ilman tekosyytä huoneesta.

Hän lukitsikin itsensä huoneeseensa tutkiakseen rauhassa tätä
»laskua», jonka loppusumma näytti iloisesti yllättävän häntä, sillä
kun hän jälleen ilmestyi muiden seuraan, niin hän loisti ilosta ja
leikillisyydestä. Hänen iloinen mielensä levitti loistoa koko juhlaan.
Tiedettiin vanhastaan, että Kirchwaldien luona oli aina hauskaa, mutta
tämä juhla voitti kaikki edelliset ja vieraat lähtivät vasta hyvin
myöhään.

Seuraavana aamuna herra von Diestelcamp ja kreivi Kirchwald lähtivät,
ja vähän myöhemmin Käthe istuutui vain isänsä ja Kuki-tädin kanssa
aamiaispöytään. Wendenburgit ja Tiefenthalit olivat varanneet
aamutunnit museossa käyntiin ja keskipäivällä he aikoivat noutaa
toiset kaupungin merkillisyyksiä katsomaan. Sen jälkeen he menisivät
päivälliselle erään yhteisen tuttavan luo. Kun Kuki-täti ei tuntenut
tätä perhettä, niin hän piti arvolleen sopimattomana »seurata mukana
laahustimena», ja Käthe piti itsestään selvänä, että hän ei hylkäisi
kunnioitettua tätiään.

Kun hän nyt istui isänsä ja Kuki-tädin kanssa aamiaispöydässä, toi
palvelija uusimman paikallislehden. Käthe kiiruhti hänen luokseen, otti
sanomalehden ja meni pienen, syrjässä olevan pöydän luo. Kumpikaan
hänen vieraistaan ei huomannut, että hän työnsi sanomalehden suuren
kirjan alle ja otti esille toisen, jonka hän vei aamiaispöydän luo.

»Tässä on sinulle tuorein lehti, isä», sanoi hän ojentaen lehden kreivi
Hellbergille. »Kuulkaamme, onko suuressa maailmassa tapahtunut mitään
uutta.»

Kreivi Hellberg asetti silmälasit nenälleen, ja koska hän oli
tunnollinen sanomalehdenlukija, niin hän tarkasti ensin, oliko
päivämäärä oikea, ja alkoi sitten ääneen lukea pääkirjoitusta.

Mutta Käthe nosti torjuen kätensä.

»Jumalan tähden, isä, säästä meitä tohtori Müllerin valtiollisesta
viisaudesta», huusi hän nauraen. »Hän on ystäväni ja suunnattoman
hauska ihminen, mutta kun hän kirjoittaa pääkirjoituksia, niin hän on
kauhea. Ole hyvä ja lue paikallisuutiset ja viimeiset tiedot.»

»Pääkirjoitus, rakas lapsi, on sanomalehden sivistävä, arvokas osa»,
sanoi Kuki-täti lempeästi nuhdellen.

»Ellei se vain olisi niin perin ikävä!» selitti Käthe varmana.

Kreivi Hellberg käänsi hymyillen ensi sivun.

»Ahaa, jotakin paksuilla kirjaimilla», huudahti hän. »Kuulkaahan:
'Ei liene yleisesti tunnettua, että Kiinan keisarinna, hyvin
kaukonäköinen, sivistynyt ja uudistushaluinen nainen, on jo muutamia
viikkoja salanimellä matkustanut Euroopassa tutkiakseen Euroopan
sivistysvaltioiden hyväntekeväisyyslaitoksia, koska korkea rouva aikoo
omassa valtakunnassaan perustaa samallaisia laitoksia. Hän kiinnittää
huomiota etenkin löytölastenkoteihin, lastenseimiin ja sellaisiin ja
niitä hän väsymättä tutkii — — —'».

»Oi, tuohan ei ole enää mielenkiintoista!» keskeytti Käthe vilkuillen
Kuki-tätiin.

»Päinvastoin», selitti tämä päättäväisesti. »On erikoisen
mielenkiintoista kuulla, miten meidän ihmisystävällinen työmme
vaikuttaa sivistymättömiin maanosiinkin.»

»'Pariisista saamiemme tietojen mukaan'», jatkoi kreivi lukuaan,
»kulkee keisarinna matkallaan Wieniin meidänkin kaupunkimme läpi ja —
huhun mukaan — viipyy täällä lyhyen ajan. (Katso edelleen: Viimeiset
tiedot!) Missä ovat sähkösanomat? Hm — seuraavalla sivulla. Ahaa, aivan
oikein: 'Kiinan keisarinna saapui tänne yöllä salanimellä. Saamiemme
tietojen mukaan on keisarinnalle ja hänen seurueelleen tilattu huoneet
hotelli Kronprinzistä.'»

»Kernaasti minun puolestani!» sanoi Käthe haukotellen. »Eihän häntä
kuitenkaan saa nähdä.»

»Oi», huokasi täti, »tulisipa hän Nordlandiin. Mutta onhan totta,
että Nordland on vain pieni ruhtinaskunta, eikä keisarinna poikkea
matkasuunnitelmistaan.»

»Niin, ajattelehan, että olisit saanut näyttää hänelle lastenkotiasi!»
huudahti Käthe katsahtaen isäänsä, jonka pää nopeasti katosi
sanomalehden taakse — hän oli nähtävästi saanut enemmän kuin kyllikseen
Kuki-tädin lastenkodista.

»Se on todella vahinko», jatkoi Käthe valittaen. »Minkä kunnian
saavuttaisitkaan, jos sinun laitoksesi — sillä sehän on kuitenkin
sinun, koska sinä olet sen perustanut ja olet sen etupäässä —
jos sinun laitoksesi olisi mallina kaukana Aasiassa. Ja ehkäpä
'Habakukinelaitoksen' nimellä!»

»Sepä olisi todella mielenkiintoista», lausui Kuki-täti luoden silmänsä
alas. »Ei sentähden, että maineeni leviäisi muihin maanosiin — olkoon
kaukana minusta, että toivoisin sellaista — mutta itse asian vuoksi.»

»Hm, pikku lasten hoito lienee Kiinassa suorastaan järkyttävää»,
vahvisti Käthe sen näköisenä, kuin hän joka päivä tutkisi Kiinan
sivistyskantaa.

»Miten mielenkiintoista! Kuka on sanonut sen sinulle?» kysyi Kuki-täti
vilkkaasti.

»Olen lukenut sen jostakin lehdestä», vastasi Käthe. »Orpolapsia
heitetään ulos ja heidän annetaan suorastaan kuolla.»

»Järkyttävää!» huudahti Kuki-täti. »Meidän velvollisuutemme olisi
vastustaa sellaista raakalaisuutta!»

»Niin olisikin!» sanoi Käthe tavattoman tarmokkaasti. »Mikä tehtävä
sinulle, täti! Sinun pitäisi muodostaa komitea, joka koettaisi saada
lastenkoteja perustetuksi Kiinaan. Sepä olisi jotakin!»

»Niin — en tiedä — asiaa on ajateltava tarkemmin», vastasi rouva von
Diestelcamp miettiväisenä. »Mutta joka tapauksessa minua ilahuttaa
nähdä sinun odottamatonta, vilkasta mielenkiintoasi, rakas sukulaiseni.
Rehellisesti sanoakseni luulin, että et välittäisi tällaisista
vakavista asioista.»

Käthe teki vain suuremmoisen kädenliikkeen ja jatkoi:

»Voi vain itkeä, kun ajattelee kiinalaislapsiraukkoja. Ajattelehan,
täti, orporaukat heitetään kadulle, jotta ne paleltuisivat tai
kuolisivat nälkään. Sinun pitää todella tehdä jotakin. Olisi tietysti
ollut aivan mainiota, jos olisit saanut tavata keisarinnan ja esittää
hänelle aatteesi ja suunnitelmasi, mutta —. Oh, mieleeni johtui
jotakin, täti, jotakin — —.»

Käthe hypähti seisomaan loistavin silmin ja kietoi kätensä Kuki-tädin
kaulaan.

»Minun täytyy suudella sinua!» huusi hän rajusti. »Tiedätkö, mitä
mieleeni johtui? Arvaapa!»

»Mutta miten voisin — —.»

»Ei, ei, sehän on selvää», riemuitsi Käthe. »Järkevä ihminen ei voi
keksiä sellaista. Huomasitko kohteliaisuuden, täti? No, kuulehan!
Kun Kiinan keisarinna on täällä ja sinä myös, sattumalta tai Luojan
sallimuksesta, niin asiahan on niin yksinkertainen, että se ei voi olla
yksinkertaisempi! Sinä menet keisarinnan luo ja puhut hänen kanssaan ja
esität hänelle kaiken — ja sillä hyvä!»

»Mutta rakas Käthe — —», änkytti Kuki-täti neuvottomana.

»Tässä ei ole mitään 'muttaa'!» sanoi Käthe tarmokkaasti.
»Luonnollisesti tunnen hovitavat ja ymmärrän, että et aivan
yksinkertaisesti voi antaa hovivahtimestarin ilmoittaa itseäsi
keisarinnalle. Mutta sinä voit kirjoittaa hänelle. Sinä voit aivan
lyhyesti pyytää, että pääsisit hänen puheilleen, ilmoittaa, kuka olet
ja mitä teet — lastenkoteja j.n.e., ja niin käy kaikki muu itsestään.
Ja muuten, keisarinnahan ei voi sanoa enempää kuin 'Ei'. Mehän olemme
Euroopassa, ja täällähän ei hakata ihmiseltä päätä poikki tai leikata
vatsaa halki, jos keisarinna sattuu olemaan pahalla tuulella. No, mitä
sanot?»

Kuki-täti silitti tukkaansa vapisevin käsin.

»Lennokas ajatus, rakas sukulaiseni», sanoi hän epävarmasti. »Mutta
olen kiitollinen hyvästä tarkoituksestasi — niin, olen todella. Ja
miten kekseliäs oletkaan! No, mitä sanotte, rakas kreivi?»

Kreivi Hellberg katsahti sanomalehden yli ensin tyttäreensä ja sitten
Kuki-tätiin.

»Niin, armollinen rouva, mitä minun pitäisi sanoa?» kysyi hän
jokseenkin epäselvästi ja katosi jälleen sanomalehden taakse.

»Isä on aivan samaa mieltä kuin minä, tiedän sen varmaan», selitti
Käthe rohkeasti.

»Minun täytyy joka tapauksessa ensin puhua puolisoni kanssa», väitti
Kuki-täti.

»Tietysti, jos keisarinna on täällä niin kauan. Kukapa tietää, vaikka
hän matkustaisi huomenna tiehensä», vastasi Käthe. »Jos olisin sinun
sijassasi, niin kirjoittaisin heti. Ajattelehan — Kiinassa lastenkoti
sinun mallilaitoksesi mukaan! Mitä sanonkaan, yksi lastenkoti? Ei,
kaksi, kolme, koko tusina. Ja lapsiraukkojen ei tarvitsisi kuolla
kadulla.»

Kuki-täti painoi miettiväisenä päänsä alas.

»Se tuuma olisi koettamisen arvoinen», arveli hän epäillen, »ja kuten
aivan oikein huomautit, ei siitä voi johtua pahempaa kuin kielto.
En pidä siitä, että minut hylätään, mutta hyvän asian tähden täytyy
irtautua omista tunteistaan. Enhän kuitenkaan tiedä, mitä hyvä mieheni
sanoisi tästä.»

»Oh, sedästä menen takuuseen», huudahti Käthe huolettomasti. »Hän
tahtoo aina sitä, mitä sinäkin», lisäsi hän nopeasti. »Ja nyt, tao niin
kauan kuin rauta on kuuma. Kirjoita heti, ennenkuin muut tulevat kotiin
— saat ehkä vastauksen ennen päivällistä.»

»Oi, mutta minä en osaa Japanin kieltä — — —.»

»Mutta sinä osaat ranskaa ja englantia! No, tule nyt heti
kirjoittamaan. Tässä on oikein ruhtinaallista paperia, jota Horst on
hankkinut itselleen — —.»

Ja ennenkuin Kuki-täti tiesi, miten kaikki oli käynyt, oli Käthe
nostanut hänet lempeän väkivaltaisesti tuolilta ja vienyt hänet kreivi
Kirchwaldin työhuoneeseen. Kun Käthe palasi yksinään ruokasaliin, niin
hänen isänsä istui vielä aamiaispöydässä.

»Mutta, Käthe, sanohan, mitä tämä merkitsee?» kysyi hän.

»Hän kirjoittaa», vastasi Käthe lyhyesti.

»Niin, mutta en ymmärrä intoasi.»

»No, näetkö, isä», vastasi Käthe tarjoten vielä teekupin. »Kuki-täti
kuuluu ihmisiin, joille täytyy hankkia askartelua, jos tahtoo elää
rauhassa. Miksi en käyttäisi hyväkseni tätä hänen heikkouttaan?
Wendenburghan luulee, että itse Zarathustra on suositellut tätä keinoa.»

»Mutta jos vanha Diestelcamppa häpäisee itsensä auttamattomasti?»

»Se on hänen asiansa eikä koske muita.»

»Paitsi sinua, tyttäreni, sillä sinä saat kärsiä todennäköisesti
epäonnistumisesta.»

»Samapa se. Riidelköön Kuki-täti vain; hän vain ammentaa vettä hanhen
selkään.»

»No, tee niinkuin tahdot. Mutta älä puhu siitä muille, sillä se on
todella liian mieletön päähänpisto.»

Ennenkuin Wendenburgit ja Tiefenthalit palasivat, oli Kuki-täti
lopettanut kirjeen, ja Käthe lupasi viedä sen hotelliin.

Kun pikku Heinz oli uskottu miss Knickerbockerin huostaan, lähti pieni
karavaani ulos katselemaan kaupungin nähtävyyksiä.




XXIX.

ULKOMAALAINEN LÄHETTI.


Kuten oli sovittu, erosivat Kuki-täti ja Käthe muusta seurasta, kun
ensin oli päätetty illalla tavata teatterissa. Kun kreivi Hellberg
lähti Wendenburgien ja Tiefenthalien kanssa päivälliselle tuttuun
perheeseen, niin Käthe vei lopen uupuneen rouva von Diestelcampin
vaunuissa kotiin.

»Onko mitään kirjettä saapunut?» oli ensimmäinen kysymys, kun molemmat
naiset olivat astuneet eteiseen.

»Ei, armollinen kreivitär», vastasi palvelija, »mutta — hyvin
naurettava herra on juuri saapunut ja pyytänyt, että hän saisi
puhutella hänen armoaan hovimarsalkan rouvaa. En tahtonut päästää häntä
sisään, mutta hän oli itsepäinen ja nyt hän istuu salissa.»

»Hullunkurinen herra?» kysyi Käthe näyttäen hyvin hämmästyneeltä.
»Miksi hän oli hullunkurinen?»

»Armollinen kreivitär, luulen, että hän on naamioitu. Huomennahan
on naamiohuvit, ja silloin juoksee naamioituja pitkin katuja ja
taloihinkin. Mutta hän väittää, että hänellä ei ole naamiota.»

»Mitä tyhmyyksiä?» huomautti Käthe terävästi. »Tule täti, katsokaamme.»

Rouva von Diestelcamp, joka oli kuunnellut palvelijaa kohotetuin
kulmakarvoin, astui Käthen kanssa saliin, jonka keskellä seisoi olento,
joka ainakin eurooppalaisen silmälle näytti perin kummalliselta —
sanalla sanoen aasialainen kiinalaisessa yhtä kallisarvoisessa kuin
omituisessa puvussa. Pehmeä sinidamastinen aluspuku ulottui runsaine
poimuineen pitkäkärkisiin kenkiin saakka. Mustassa silkkisessä
päällyspuvussa oli loistavia kultakirjailuja ja päässä oli kalotin
tapainen musta lakki.

Nähdessään molemmat naiset hän kumarsi kunnioittavasti.

»Suokaa anteeksi, että olen tunkeutunut tähän ylhäiseen taloon», sanoi
hän saksaksi sointuvalla äänellä. »Olen markiisi Tsing-Tsu-Hei, hänen
majesteettinsa Kiinan keisarinnan ylihovimarsalkka. Kenen rouvan
puoleen minun on käännyttävä?»

»Luultavasti tätini, rouva von Diestelcampin. Minä olen kreivitär
Kirchwald», esitti Käthe rakastettavasti.

Markiisi kumarsi hänelle, sitten kaksi kertaa Kuki-tädille, joka
myös tahtomattaan vastasi tervehdykseen juhlallisesti niiaten.
Kohteliaisuuksien jälkeen istuuduttiin.

»Armollisin ja loistavin hallitsijattareni, keisarinna on armollisena
ottanut vastaan teidän ylhäisyytenne kirjeen ja pitää sitä erikoisen
mielenkiintoisena», alkoi markiisi kumartaen taas syvään Kuki-tädille.

»Oi todellako — —», mutisi tämä punastuen ilosta ja ylpeydestä.

»Keisarinna», jatkoi markiisi uudistaen kohteliaisuutensa, »oli
jo ennen kuullut puhuttavan teidän ylhäisyytenne perustamasta
lastenkodista ja valittaa armollisesti, että hänellä ei ole tilaisuutta
nähdä sitä. Loistava hallitsijani käy nimittäin ainoastaan suurissa
kaupungeissa. Mutta sitä enemmän on hallitsijattareni iloinnut siitä,
että hän täällä vähän aikaa levätessään saa tavata Habakukinelaitoksen
jalosydämisen perustajan. Armollinen keisarinna on pyytänyt minua
sanomaan teidän armollenne, että hän tahtoo suosiollisesti ottaa
vastaan teidän ylhäisyytenne, jotta te itse antaisitte hänelle
laitoksen säännöt.»

Kuki-täti oli voitettu.

»Oi, mikä armo — en ole koskaan uskaltanut odottaa sellaista —»,
änkytti hän hämmentyneenä. »Mutta säännöt ovat kirjoitetut saksaksi —
ja — ja — niin, voi taivas, nyt vasta johtuu mieleeni, että te, herra
markiisi, puhutte saksaa.»

Ylihovimarsalkka kumarsi jälleen.

»Me sivistyneet kiinalaiset taidamme melkein kaikkia Euroopan kieliä»,
vastasi hän. »Keisarinna, loistava keisarinnani, lukee saksaa, mutta
hän ei puhu sitä kieltä ja sentähden hän varmaan on käyttävä tulkkia.
Hänen majesteettinsa on armollisesti luvannut ottaa vastaan teidän
ylhäisyytenne kaikkein korkeimmassa huoneessa neljännellä tunnilla
keskieurooppalaisen ajan mukaan huomenna päivällä.»

Tulipunaisena ylpeydestä ja ilosta kumarsi Kuki-täti niin syvään
tuolissaan, että nenänpää kosketti polvia.

»Olen täsmälleen silloin paikalla», vakuutti hän. »Mutta tunnen vain
eurooppalaiset hovitavat. Hänen majesteettinsa ei varmaan pahastu
siitä?»

»Eurooppalaiset hovitavat eroavat melkoisesti meidän omistamme»,
selitti kiinalainen, »ja olisi tarpeellista seurata meidän
hovitapojamme. Teidän ylhäisyytenne ei pidä kuitenkaan olla levoton
— minulla on oleva suuri kunnia ja ilo ottaa teidän ylhäisyytenne
vastaan viisitoista minuuttia ennen määrättyä kellonlyöntiä hänen
majesteettinsa etuhuoneessa ja siellä opettaa teille tärkeimmät seikat,
jotka todella ovat sangen yksinkertaiset.»

»Olen teille sanomattoman kiitollinen hyvyytenne ja vaivannäkönne
tähden», mutisi Kuki-täti. »Vielä yksi kysymys, herra markiisi!
Millaisessa puvussa minun on esiinnyttävä?»

Markiisi asetti oikean käden etusormen nenälleen ja rypisti otsaansa.

»Hm», mutisi hän. »Tämä tärkeä kysymys näyttää kokonaan unohtuneen.»

Hänen säkenöivät silmänsä kohtasivat Käthen, joka istui mykkänä ja
liikkumattomana, mutta vapisevin sieraimin.

»Meidän keskuudessamme», jatkoi hän, »esiinnytään majesteetin edessä
parhaimmassa puvussa. Kuitenkin voi tässä menetellä eurooppalaiseen
tapaan — niin — hm — teidän ylhäisyytenne pitäisi saapua hovipuvussa.»

»Jumalani — minä en ottanut hovipukua mukaani», valitteli Kuki-täti
kauhusta jäykkänä. »Mutta — odottakaa! Jos heti sähkötän kotiin, niin
puku voi olla täällä huomenaamulla. Etkö usko sitä, rakas Käthe?»

»Aivan varmaan!» kuiskasi 'rakas' Käthe, joka oli kätkenyt tulipunaiset
kasvonsa nenäliinaansa, josta äkkiä kuului räjähdys, jota saattoi pitää
aivastuksena.

»Onneks' olkoon, teidän suloutenne!» kiiruhti kiinalainen aivan
vakavana toivottamaan talon rouvalle, samalla kun hän kumarsi.

»Oi, oletko vilustunut?» kysyi Kuki-täti.

Käthe hieroi epätoivoisena kaunista nenänpäätään eikä vastannut mitään.

Nyt nousi markiisi ja rupesi vetäytymään takaperin ovelle kumarrellen
lakkaamatta. Samalla hän hyvin valituin sanoin lausui toivovansa,
että hän huomenna viisitoista vailla neljä jälleen tapaisi rouva von
Diestelcampin.

Tämän suuremmoisen itämaisen kohteliaisuuden voittamana niiaili ja
kumarteli Kuki-täti kuin vedetty kone, kunnes ovi oli sulkeutunut.
Silloin hän antoi polviparkojensa levätä ja kääntyi riemuiten Kätheen,
joka seisoi kyynelsilmin:

»Nyt näet, rakas lapsi, miten minua kunnioitetaan», sanoi hän ylpeästi.
»Nimeni, työni avaa kuin taikavoimalla ovet itämaisen hallitsijan
puolisollekin. Minä —.»

Samassa salin ovi aukeni uudestaan ja markiisi seisoi kynnyksellä.

»Teidän ylhäisyytenne suokoon anteeksi, että uudelleen tunkeudun
tähän korkeaan huoneeseen», sanoi hän. »Ja älkää tuomitko ankarasti
kuuliaista orjaanne hänen muistamattomuudestaan. Koska hänen
majesteettinsa keisarinna oleskelee täällä salanimellä, niin pyydän
teidän ylhäisyyttänne pitämään tämän vierailun salassa siksi, kunnes
keisarinna on jälleen lähtenyt kaupungista.»

»Luonnollisesti, paras herra markiisi, luonnollisesti», kiiruhti
Kuki-täti vastaamaan. »Olen aikonut ilmoittaa vain miehelleni minua
kohdanneesta kunniasta.»

»Eikö teidän ylhäisyytenne tahtoisi armollisesti tehdä sen vasta
vierailun jälkeen. Hänen majesteettinsa tulisi kiusaantuneeksi, jos
kirjallinen tieto lähetettäisiin toiseen kaupunkiin ennen vastaanottoa.»

»Oi, niin — tietysti noudatan hänen majesteettinsa toivomusta», sanoi
Kuki-täti.

Ja markiisi heitti jälleen kumartaen jäähyväiset.

Kun hän oli mennyt, niin Kuki-täti kohautti hartioitaan.

»Nuo itämaiset yksinvaltiaat ovat kuitenkin kummallisia», sanoi hän.
»Mitä merkitseekään rivi, jonka kirjoitin miehelleni? On kuitenkin
parasta tehdä kuten keisarinna tahtoo. Voinhan sähköttää vierailuni
jälkeen. Mutta onhan totta: minun täytyy heti sähköttää, että
hovipukuni lähetettäisiin. Ajattelehan vain: vierailu hovipuvussa. Se
on jotakin erikoista, ja olen muistava sen koko ikäni.»

»Niin minäkin», mutisi Käthe, kun täti ylpeänä leijaili salista
mennäkseen huoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Kuki-täti ei kuitenkaan voinut salata asiaa sukulaisilta, vaan kreivi
Hellberg, Wendenburgit ja Tiefenthalit saivat tietää salaisuuden, kun
he ensin olivat luvanneet pyhästi vaieta.

»Tuhat tulimmaista, onko moista kuultu!» huusi Tiefenthal ensi
hämmästyksessään. »Mitä kaikkea saakaan kokea! Mutta minä olen myös
lukenut sanomalehden, ja tahdon olla turska, jos näin siinä mitään
Kiinan keisarinnasta.»

»Olet hypännyt sen yli», arveli kreivi Hellberg. »Tuossa on
sanomalehti.»

Päätään pudistaen luki Tiefenthal paksuilla kirjaimilla painetun
ilmoituksen.

»Olen varmaan ollut aivan sokea, kun en nähnyt tuota», selitti hän
hämmästyneenä. »Päivämäärä on oikea. Olenko todella tullut niin
vanhaksi pässinpääksi!»

»Siltä näyttää», vastasi Theone kuivasti.

Kuki-täti oli koko illan autuas ja armollinen. Mutta yöllä hän oli
levoton osaksi jännityksestä, osaksi sentähden, että hän pelkäsi
hovipuvun myöhästyvän.

Seuraavana aamuna hän kulki kuumeisena ja kyseli lakkaamatta, eikö
jotakin lähettiä kuulunut. Lopuksi hän purskahti hermostuneeseen
itkuun, joka kuitenkin pian lakkasi, kun toivottu käärö vihdoin saapui.

Ylpeänä Kuki-täti levitteli hovipukuansa, joka oli
vaaleansinipunervasta kankaasta. Siinä oli hopeakirjauksia ja kaaria
sekä metrinpituinen laahustin sinipunervasta sametista.




XXX.

VIERAILU KIINAN KEISARINNAN LUONA.


Kuki-täti rupesi heti pukeutumaan ja soi kokoontuneille sukulaisille
armon ihailla häntä koko hänen loistossaan.

Käthe oli palvelevaisesti tarjoutunut saattamaan tätiä vaunuissa
hotelliin. Hän auttoi tädin ylle kallisarvoisen soopelinnahkaturkin
ja ajoi pois säteilevän vieraansa kanssa, kun muut taas lähtivät
katselemaan kirjavaa karnevaalielämää, joka oli jo alkanut kaduilla.

Lyönnilleen neljännestä vailla neljä toivat vaunut Kuki-tädin ja
Käthen hotelli Kronprinzin eteen. Nuori mies, joka oli nähtävästi
seisonut odottamassa, avasi oven ja ojensi käsivartensa rouva von
Diestelcampille viedäkseen hänet sisälle. Kuki-täti ei lainkaan
huomannut, minne Käthe joutui — hänellä oli paljon tärkeämpää
ajattelemista.

Hänet vietiin pieneen huoneeseen ensimmäisessä kerroksessa. Täällä
kiinalainen palvelija riisui hänen takkinsa ja markiisi otti hänet
sitten vastaan sellaisella kohteliaisuustulvalla, että hän ei voinut
vastata muuta kuin: »Tietysti», »Niin, niin», »Sangen kiitollinen.»

Markiisi puhui yhä lakkaamatta ylistellen »loistavan» vieraan
kallisarvoista pukua ja kukoistavaa ulkomuotoa, kertoi mahtavan
hallitsijattaren mielenkiinnosta häntä kohtaan, siirtyi puhumaan
ilmasta, vakuuttaen, että täällä oli paljon kylmempää kuin Kiinassa,
ihaili eurooppalaista sivistystä — sanalla sanoen, hän puhui, puhui,
puhui, kunnes huone rupesi pyörimään Kuki-tädin silmissä ja hän koetti
turhaan kysellä sellaista, mitä oli hänen sydämellään.

Hän kuuli kellon lyövän neljä, hän kuuli sen lyövän viisitoista yli
neljä, hän odotti jännittyneenä puolen lyöntiä, ja yhä vain markiisin
suusta virtasi vastustamaton sanatulva.

»Todennäköisesti tämä kuuluu kiinalaisiin hovitapoihin», ajatteli
Kuki-täti epätoivoisena ja väsyneenä.

Silloin kuului äkkiä kolme korvia särkevää kiinalaisen gonggongin
lyöntiä viereisestä huoneesta, ovi avattiin ja kynnykselle ilmestyi
komea hovimies loistavassa kultakoristeisessa puvussa ja huusi jotakin
Kuki-tädille käsittämättömällä kielellä.

»Keisarinna odottaa», selitti markiisi ilmoituksen ja nousi.

»Mutta hovitavat — mitä minun on tehtävä?» ähkyi Kuki-täti kalman
kalpeana jännityksestä ja tuskasta.

»Oi, älkää huolehtiko», vakuutti markiisi hymyillen, vaikkakin
silminnähtävästi väsyneenä puhumisesta. »Tehkää vain niinkuin minäkin.
Te kai tiedätte, että meidän majesteetillemme puhutaan vain polvillaan.
Tulkaa nyt, kiiruhtakaa, gonggong kaikuu uudestaan. Emme saa antaa
keisarinnan odottaa.»

Kaksi kirjavapukuista palvelijaa tempasi ovet selälleen ja kynnykseltä
Kuki-täti näki suuren loistavan ja värikkään salin.

Koko huone oli satumaisesti koristettu kiinalaisilla verhoilla,
viuhkoilla, kirjavilla lyhdyillä, taiteellisilla kukkakimpuilla ja
köynnöksillä. Nurkassa oli koroke ja sen yläpuolella silkkinen,
riikinkukon höyhenillä koristettu katos. Sen alla istui keisarinna
kultakoristeisessa, keltaisessa samettipuvussa, riikinkukon höyhenistä
tehty viuhka kädessään. Hänen takanaan istui matalilla tuoleilla
komeita ylimyksiä ja hänen edessään lepäsi puoliympyrässä vähintään
tusina henkilöitä polvillaan kasvot painettuina lattiaan.

Kokonaisuus näytti tavattoman komealta ja samalla sekavalta.

Kuki-täti näki vilahdukselta, että keisarinnalla oli keltaiset,
vaikkakin jokseenkin nuoret kasvot, että hänen kulmakarvansa olivat
vinot ja että hänen mustassa taitehikkaasti kammatussa tukassaan
komeili säkenöiviä nuolia ja neuloja. Ja sitten hän tunsi, miten hänet
lempeän väkivaltaisesti painettiin lattiaan.

»Polvillenne, onneton, polvillenne!» kuiskasi markiisi hänen korvaansa.
Itse hän makasi pitkällään lattialla.

Kauhuissaan vaipui »onneton» Kuki-täti polvilleen ja taivutti
höyhenkoristeisen päänsä lattiaan.

»Nyt ryömitte minun kanssani eteenpäin siksi, kunnes sanon: 'Seis'»,
kuiskasi markiisi ja rupesi ryömimään käsin ja jaloin. Mutta Kuki-tädin
oli paljon vaikeampaa kontata, sillä hänen vaatteensa estivät sen ja
hän löi nenänsä lattiaan.

»Vetäkää hameenne ylös ja tulkaa! Miksi epäilette, onneton? Kiinan
keisarinnan edessä ei saa epäillä», kuiskasi markiisi hänen korvaansa.

Kuki-täti ähkyi ja koetti saada jalkansa esiin hameen alta.

»Se ei käy päinsä, minä en pääse eteenpäin», huohotti hän matolla,
jossa tomu rupesi kutkuttamaan hänen nenäänsä. Oi, Jumala, mitä, jos
hän sattuisi aivastamaan!

Vatsallaan ryömivä palvelija irroitti vastahakoisen liepeen hänen
jaloistaan ja piti laahustinta niin, että Kuki-täti saattoi laahautua
eteenpäin, vaikkakaan ei ilman vaikeutta.

»Seis!» kuiskasi markiisi muutamien tuskallisten hetkien jälkeen, ja
syvään huoaten Kuki-täti keskeytti kiitollisena ryömimisensä.

»Tscheitschun, hakitschun kischstunsch hei hei», kuului etäinen ääni.

»Hänen majesteettinsa toivottaa teidän ylhäisyytenne tervetulleeksi»,
selitti markiisi ääneen.

»Kuolemaani asti olen kiitollinen ja ihailen hänen majesteettiaan»,
vastasi Kuki-täti matolta.

»Li Hung Tschang, Ite, wet-hei-wei», kuului jälleen etäältä:

»Hänen majesteettinsa toivottaa teille rauhaa, onnea ja pitkää ikää»,
käänsi markiisi.

Kuki-täti ajatteli, että olisi ollut parempi, jos keisarinna olisi
pyytänyt häntä nousemaan, mutta se toivo ei toteutunut, sillä pitkän
aikaa hänen piti antaa onnentoivotusten virrata ylitseen ja vastata
hyvin nöyrästi.

Niin paljon hyvää ei Kuki-tädille vielä ennen ollut toivotettu yhdessä
hengenvedossa, ja hän olisi leijaillut seitsemännessä taivaassa, ellei
hänestä olisi tuntunut kauhean epämukavalta olla polvillaan, nenä
tomuiseen mattoon painettuna.

Kuitenkaan ei häntä pyydetty nousemaan. Markiisi vain varoitti
muuttamasta asentoa.

Hän kuuli nyt monien onnen ja siunauksen toivotusten ohella sangen
armolliselta valtiattarelta, että tämä mielellään ottaisi vastaan
lastenkodin säännöt ja koettelisi niitä perusteellisesti, että
Kuki-täti saisi palkaksi suurista palveluksistaan ihmiskunnan hyväksi
Lohikäärmeen ritarimerkin, ja sitten tuli hiljaisuus. Pian kuului
silkin kahinaa.

»Suosion osoitus», kuiskasi markiisi.

»Minä — o — ah! Saisinko minä armon suudella keisarinnan kättä?»

»Koetan esittää pyyntönne sopivin sanoin», vakuutti markiisi.

Sitten seurasi jälleen kiinalainen keskustelu, jonka jälkeen joku
tarttui Kuki-tädin hartioihin ja kohotti häntä. Hänelle ojentui
voimakas, valkea käsi, johon hän painoi huulensa. Sitten hänen päänsä
jälleen painettiin mattoon, raskas silkki kahisi, ovi avattiin ja
suljettiin — —.

»Keisarinna on lähtenyt. Voitte nousta», sanoi markiisi.

Aivan huumautuneena ja pakoittavin jäsenin katsoi Kuki-täti ylös —
aivan oikein, valtaistuin oli tyhjä, keisarinna oli kadonnut ja puolet
seurueesta hänen mukanaan.

Kaksi kamariherraa auttoi seisomaan ystävällisesti hymyillen
polvistuneen, jonka jalat olivat puutuneet. Markiisi heitti hänelle
hyvästit tuhansin kohteliaisuuksin, ja ennenkuin Kuki-täti oli sanonut
sanaakaan, oli eurooppalaiseen pukuun puettu palvelija pukenut takin
hänen ylleen, seurannut häntä portaita alas, avannut ja sulkenut
vaunujen oven.

Ja vaunut vierivät tiehensä, ennenkuin Kuki-täti oli ehtinyt edes
kiittää.




XXXI.

KÄTHE VOITTAA VEDON.


Kello oli juuri lyönyt kuusi Kuki-tädille niin muistorikkaana päivänä,
kun Käthe palasi kotiin. Oli vaikea arvata, oliko hän ollut yksinään
katselemassa karnevaalielämää, mutta äärettömän tyytyväiseltä hän
näytti, kun hän tapansa mukaan astui kaksi porrasta kerrallaan ja
vihelteli »Carmenin» härkätaisteluaariaa.

Tultuaan eteisen ovelle hän ei soittanut, vaan avasi sen omalla
avaimellaan, syöksyi myrskytuulena sisään ja — törmäsi herra von
Diestelcampiin, joka kuljeskeli kuumissaan eteisessä ja löyhytteli
nenäliinallaan.

»Mitä nyt, setä? Oletko jo tullut?» kysyi Käthe ja hänen kasvonsa
pitenivät.

»Hyvää iltaa, rakas sukulaiseni — nöyrin palvelijasi», vastasi
hovimarsalkka, joka ei unohtanut tavallista kohteliaisuuttaan
kuullessaan vallattoman tervehdyksen. »Matkani kesti vähemmän aikaa
kuin olin arvannut ja minä palasin ilmoittamatta ennakolta tulostani.
Toivottavasti annat laiminlyöntini anteeksi.»

»Kaikella muotoa», vastasi Käthe hajamielisenä. Voitokas sävel oli
kuollut hänen huulilleen.

»Niin — hm», yski herra von Diestelcamp, heiluttaen nenäliinaansa
kuin rauhanlippua. »Tulin viideltä, ja koko talo oli melkein tyhjä —
aivan kuollut. Palvelija kertoi minulle sekavan jutun hullunkurisesta
vieraasta vaimoni luona ja että hän oli kello puoli neljä lähtenyt
ulos. No niin, minä istuuduin odottamaan, koska en tietänyt, minne hän
oli lähtenyt. Kello puoli kuusi hän palasi — luulin saavani halvauksen
— hovipukuun puettuna ja yllättää minut kertomalla, että hän oli muka
ollut vierailulla Kiinan keisarinnan luona.»

Hovimarsalkka pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten:

»Meidän kesken puhuakseni luulin, että rakkaan vaimoni järki oli hieman
sekaantunut — niin, en todellakaan uskonut sitä — taivas suokoon
minulle anteeksi tämän epäluulon!»

»Niin, täti on todella ollut vierailulla», vahvisti Käthe.

»Hm», sanoi hovimarsalkka ja jatkoi sitten vilkkaammin: »Sitten tuli
kunnianarvoisa isäsi kotiin Tiefenthalien ja Wendenburgien kanssa,
ja nyt istuu rakas vaimoni yhä hovipuvussa ja lörpöttelee, anteeksi,
kertoo vierailusta, suloisesta markiisista, armollisesta keisarinnasta
ja koko kiinalaisesta loistosta ja hovitavoista. Lopuksi tuli minulle
liian kuuma ja tulin tänne ulos — —.»

»Minkätähden?» kysyi Käthe vilpittömästi.

»Minkätähden?» toisti herra von Diestelcamp heilutellen nenäliinaansa.
»Armollisin sukulaiseni, sinä olet hyvin viisas pikku rouva ja ymmärrät
kyllä, miten nöyryyttävältä tuntuu, kun joku hyvin läheinen on
käyttäytynyt — hm — hm — hieman tyhmästi. En millään ehdolla tahtoisi
sotkeutua tuohon Kiinan keisarinnan juttuun — en miljoonastakaan. En
tiedä mitään, enkä tahdo tietää mitään, mutta älä epäile, etten siitä
huolimatta tahtoisi kaikin tavoin pelastaa tilannetta. Ja kun kuulin
sinun syöksyvän ylös portaita ja laulavan härkätaisteluaariaa, niin
satuin ajattelemaan, että et panne pahaksesi paria sanaa oikealla
ajalla, sillä sinä olet, niinkuin sanoin, viisas pikku rouva.»

»No, pitkän puheen lyhyt tarkoitus? Puhu vain suusi puhtaaksi, pikku
setä, puhu vain ujostelematta!» kehoitti Käthe, jonka kasvot rupesivat
jälleen kirkastumaan.

»Niin, näetkö, rakas sukulaiseni, itserakkaat ihmiset, joilla on
rajoitettu näköpiiri — en tahdo mainita mitään nimiä — näetkö — hm —
sellaiset ihmiset — hm — no niin, kun tahtoo heihin vaikuttaa, niin
täytyy käyttää hyväkseen heidän heikkouksiaan — —.»

»Niin puhuu Zarathustra, pikku setä!»

»Vai niin! No, siinä tapauksessa hän on vain lausunut hyvin vanhan
ja paljon käytetyn viisauden ja hänen olisi pitänyt vielä lisätä: ja
käyttää niitä niin, että asianomainen luulee voittaneensa sen sijaan
että hän on hävinnyt. En tiedä, ymmärrätkö minua?»

»Ainakin toisesta syrjästä valkenee, setä. Jatka vain», nyökkäsi Käthe.

»Olen puhunut, armollinen sukulaiseni!»

»Vain puoleksi, kuten oikea valtiomies», vastasi Käthe »Mutta se on
kyllin — toisen puolen voin itse kuvitella ja panna toimeen.»

»Ahaa», sanoi hovimarsalkka hymyillen hienoa hymyään. »Olenhan aina
sanonut, että sinä olet viisas, hyvin viisas pikku rouva.»

»Ja minä», keskeytti Käthe, »olen sata kertaa ajatellut itsekseni,
että sinä olet hyvin kiltti, viisas ja oivallinen setä. Mene sinä taas
sisälle. Riisun vain päällysvaatteeni ja menen katsomaan pikku Heinziä.
Sitten tulen saliin. Anna minun vain vakuuttaa, että Zarathustra oli
rintalapsi sinuun verraten. Hän on puhunut, sinä olet täydentänyt.
Näkemiin!»

Ja Käthe katosi huoneeseensa, jossa hän seisoi hetkisen otsa rypyssä.
Sitten hän nauroi hiljaa, heitti pois hattunsa ja takkinsa, suuteli
Heinziä ja meni ylpeänä pää pystyssä saliin, jossa Kuki-täti istui
nojatuolissaan täydessä hoviloistossa. Sukulaiset istuivat hänen
ympärillään ja kuuntelivat vaihtelevin tuntein hänen vilkasta
esitystään.

»Siinäpä olet viimeinkin!» huusi Kuki-täti Käthelle. »Missä olet
oleskellut näin kauan?»

»Olin naamioituja katsomassa — tänäänhän on karnevaali», vastasi Käthe
nyökäten tervehdykseksi. »Hyvää iltaa, jalot naiset ja herrat! Onko
minulle teekupillista jälellä? Sepä ihanaa. Kiitos, kiitos, rakas
Fee! Josko minä haluan kakkuja, Theone! Tietysti, koko joukon! Miten
hyvältä maistuukaan, kun on nälkäinen! No, onko Kuki-täti kertonut
kokemuksistaan? Kaikenko?»

»Pienimpiä yksityisseikkoja myöten», vastasi Theone kuivasti.

»Todellako? Mitä markiisi sanoi, entä mitä keisarinna? Onko täti myös
kuvaillut hovitapoja?»

»Sen voin taata», nauroi Tiefenthal. »Olen iloinen, että minun ei
koskaan ole tarvinnut ryömiä nelinkontin itämaisen yksinvaltiaan
edessä. Minun on kirotun vaikea polvistua, mutta ryömiä pää lattiaan
painettuna, niin että näyttää ankalta, joka sukeltaa vesilätäkköön —
ei, kiitoksia!»

»Ah, onko Kuki-täti kertonut sellaista!» kysyi Käthe huvitettuna.

»On, sen voit uskoa», huusi Diestelcamp nauraen.

Silloin Käthe hypähti seisomaan ja lankesi Kuki-tädin kaulaan niin
voimakkaasti, että arvoisan rouvan tukkalaite heti muutti asemaa
vasemmalle.

»Minun täytyy suudella sinua, sinä rakas, kultainen, erinomainen
täti!» riemuitsi hän ja antoi avuttomalle, ällistyneelle rouva von
Diestelcampille tusinan mäiskyviä suudelmia, jolloin uhrin kasvot
rupesivat hehkumaan kuin ne olisi maalattu sinoberivärillä.

»Mutta, Käthe, oletko aivan mieletön?» huudahti kreivi Hellberg
kauhistuneena.

»Täydellisesti — ilosta ja autuudesta», kirkui Käthe jatkaen suutelua.

Sitten hän kohottautui ja istui Kuki-tädin tuolin käsipuulle sekä
kietoi oikean kätensä hänen laihan kaulansa ympäri.

»Katsokaa!» huusi hän, »katsokaa kaikkein parasta, viisainta, kilteintä
tätiä maailmassa. Täti, tänään olet tehnyt minut orjattareksesi koko
elämäni ajaksi — seuraan sinua tulen ja veden läpi, ja jos joku puhuu
pahaa Kuki-tädistä, joutuu hän minun kanssani tekemisiin.»

»Mutta, Käthe!» huudahti kreivi Hellberg uudestaan, ja muut tuijottivat
Kätheä sanattomina. Mutta hovimarsalkan parrattomilla kasvoilla oli
paljon merkitsevä valtioviisas ilme.

»Tässä ei ole mitään 'muttaa', isä!» huusi Käthe. »Kuki-täti on paras,
herttaisin, _viisain_ pikku täti maailmassa. Ettekö siis aavista, mitä
hän on tehnyt. _Hän on antanut minun voittaa vedon_ ja teeskennellyt,
että hän ei ymmärtänyt mitään, niin että minäkin melkein jouduin
harhaan. Oi, Kuki-täti, miten sinä oletkaan viehättävä!»

Ja jälleen satoivat Käthen suudelmat rouva von Diestelcampin hehkuville
kasvoille, ja hiuslaitos heilahti oikealle. Hyökkäyksen alainen kohotti
molemmat kätensä, mutta ennenkuin hän ehti sanoa sanaakaan, puhui Käthe
sellaisella vauhdilla, kuin hän olisi ollut rakastettavan markiisin
oppilaana, vaikkakin oli luultavaa, että asianlaita oli päinvastainen.

»Niin, älä koeta näytellä hämmästynyttä, täti», virtasi Käthen
huulilta nopeasti. »Eilispäivän ilmoitus Kiinan keisarinnasta oli vain
kujeilua. Te ette tietysti huomanneet mitään, mutta minä näin viekkaan
välähdyksen Kuki-tädin silmissä ja huomasin, että hän arvasi kaiken
ja ymmärsi, että ystäväni, päätoimittaja, oli antanut painattaa tämän
erikoisnumeron juuri minua varten.»

»Ja vielä enemmän, Kuki-täti näki, miten vaihdoin oikean numeron
väärään — — niin, niin, Kuki-täti, näin peilistä, että sinä huomasit
sen. Oi, ajattelin minä, nyt olemme hukassa, mutta vaikka olisin
menettänyt pääni, täytyi minun jatkaa, ja niin uskalsin ehdottaa
kirjettä keisarinnalle. Täti-kulta, joka ei tahtonut tärvellä
leikkiä ja oli päättänyt, että minä saisin voittaa vedon, kirjoitti
kirjeen. Hän otti vastaan toisen ystäväni, maalaaja Hei-Tsu-Singin
ylihovimarsalkkana, hän oli olevinaan epätoivoinen, kun hovipuku
viipyi — oi, täti, miten teitkään hienosti, kun hankit tuon hovipuvun!
Ajatelkaa, hän oli niin suunnattoman kiltti!»

»Ja kun minä sitten istuin Kiinan keisarinnana itämaisessa loistossa
valtaistuimella, jolloin hän luonnollisesti tunsi minut heti paikalla,
niin hän lopetti viehättävän leikkinsä lankeamalla polvilleen eteeni
ja suutelemalla kättäni. Ja nyt hän on näytellyt yhä osaansa odotellen
minun paluutani, jotta hänen ei itse tarvitsisi ilmaista ihmeellistä
rakastettavuuttaan. Sentähden olen nyt polvillani edessäsi, rakas,
viisas täti. En luullut, että sinussa olisi niin paljon leikillisyyttä.»

Ja Käthe heittäytyi polvilleen tätinsä eteen ja katseli hymyillen hänen
kasvoihinsa.

»No, täti, sano nyt, enkö ole puhunut totta?»

Siinä Kuki-täti istui hovipuvussa, posket Käthen suudelmista
tulipunaisina, hiuslaitos vinossa ja katseli ympärilleen suorastaan
mielettömän näköisenä. Hän näki Käthen iloiset, häneen suunnatut
silmät, hän tunsi toisten äänettömän, kuumeisen jännityksen, sillä
Tiefenthalkin vaikeni ja tuijotti eteensä.

Silloin hovimarsalkka nousi, meni vaimonsa luo ja painoi suudelman
hänen otsalleen.

»Käthe on oikeassa», sanoi hän iloisesti. »Teit sangen kauniisti, rakas
vaimoni. Katsokaapa vain, mitä nuoret rouvat keksivät miestensä poissa
ollessa. No, no, rakkahin Käthe, olen sydämestäni iloinen, että olet
osoittanut, miten rakastettavasi voit toimia, ja minä maksan iloisena
ja tyytyväisenä Käthen voittaman vedon.»

Kuki-täti loi mieheensä katseen, joka näytti sanovan: »Sinäkin
Brutukseni?» Mutta vaikkakin hän oli liian ylpeä ja kykenemätön
suoriutumaan itse tilanteesta näyttelemällä jalomielistä ja
suuremmoista, niin hänellä oli kuitenkin koko lailla »synnynnäistä
viekkautta». Hän huomasi, että oli tehnyt itsensä äärettömän
naurettavaksi, mutta että tässä tarjoutui pelastus. Vieläpä hänen
miehensäkin näytti uskovan Käthen puheeseen.

Hän nauroi hieman kankeasti.

»Luonnollisesti on asian laita niin kuin olet kertonut, sinä pieni
pyryharakka», sanoi hän Käthelle. »Vain sillä tavallahan saatoin
antaa sinun voittaa. Steinbach on omasi — se oli sinun jo ennen kuin
päätin ottaa osaa laskiaisleikkiisi. Nyt, rakas kreivi, olette saanut
todistuksen siitä, että pidän arvossa tytärtänne. Mutta kun leikki on
lopussa, niin riisun hovipuvun yltäni. Oi, ei, ei mitään suudelmia
enää, Käthe — ilman niitäkin uskon kiitollisuuteesi.»

Ja Kuki-täti kahisi huoneesta miehensä käsivarteen nojaten
eläköön-huutojen kaikuessa. Täti ymmärsi vielä hymyilläkin.

Ovella hän kääntyi sanoen:

»Vain yhtä asiaa en ymmärrä. Mistä sait nuo monet ihmiset, Käthe, ja
mistä johtui, että en tuntenut ääntäsi, kun sinä — niin taitavasti
näyttelit Kiinan keisarinnan osaa?»

»Nuo monet ihmiset», vastasi Käthe nauraen, »olivat luonnollisesti
taiteilijoita ja akatemian oppilaita, jotka Hei-Tsu-Sing oli hankkinut
ja opettanut. Ja mitä ääneen tulee, niin minä en avannutkaan suutani,
sillä Hei-Tsu-Sing osaa puhua vatsalla, ja hän johti koko ajan
keskustelua.»

»Erinomaisen monipuolinen herra tuo Hei-Tsu-Sing, vai mikä hänen
nimensä nyt oli», sanoi Kuki-täti kuivasti. »Vai niin, vai niin, vai
sillä tavalla se kävi. Näkemiin siis!»




XXXII.

VOITOKAS PALLAS.


Tuskin oli ovi sulkeutunut Diestelcampin herrasväen jälkeen, kun Käthen
sukulaiset ympäröivät hänet onnitellen.

»Mutta puhu nyt suusi puhtaaksi, tyttöseni», kuiskasi Tiefenthal
ääneen. »Tiesikö hän todella kaiken ja näyttelikö hän vapaaehtoisesti,
vai petkutitko sinä häntä?»

Käthe kohotti torjuen molemmat kätensä.

»Lapset», sanoi hän ja nauroi säkenöivin silmin, »jos vähänkään pidätte
minusta, niin vannotan teitä esi-isienne nenien kautta yleensä ja
Tiefenthalin erityisesti: uskokaa, mitä teille on kerrottu! Ainakin
siihen asti, kunnes olen saanut laillisen omistuskirjan Steinbachiin!»

»Vannomme», sanoi kreivi Hellberg hienosti hymyillen ja katsahtaen
tutkivasti nuorempaan tyttäreensä. »Vielä enemmän, lupaamme, että emme
koskaan usko muuta.»

»Never!» sanoi miss Knickerbocker, joka ei muuten ollut ymmärtänyt
puoltakaan tästä kaikesta.

»Olette kaikki erinomaisen kilttejä», sanoi Käthe nyökäten
tyytyväisenä. »Mutta nyt minun pitää saada raaputtaa muutamia rivejä
Horstille. Ihmisraukallahan ei ole aavistustakaan siitä, mitä olen
uskaltanut ja voittanut hänen perilliselleen.»

Ja hän kiiruhti kirjoituspöydän luo ja kirjoitti:

  Rakkahin Horst, puoliso ja herra!

  Suurimmassa kiireessä ilmoitan sinulle, että Kuki-täti on menettänyt
  vetonsa — virallisen sopimuksen mukaan tieten taiten, antaakseen
  minun voittaa. Yksityiskohdat kerron sinulle ollessamme kahden kesken
  lukittujen ovien takana. Tee minulle vain se suuri palvelus, ettet
  halkea naurusta.

  Rakkaudella

  Käthesi.

  P.S. Ylihuomenna olen kutsunut luokseni muutamia hauskoja miehiä,
  tohtori Müllerin, Hei-Tsu-Singin sekä kimpun nuoria maalaajia. Aiomme
  juoda samppanjamaljat. Tietysti kaikki naamioituina. Esitämme Kiinan
  keisarinnan hovikuntaa. Meidän ei tarvitse pelätä mitään häiriötä,
  sillä Kuki-täti matkustaa saman päivän aamuna. Juhlan nimi on:
  Vierailu Kiinan keisarinnan luona. Komeaa, vai mitä?

  P.S. P.S. Setä Diestelcamp on suunnattoman mukava mies. Olet
  kumartava, kun saat kuulla kaiken. Erinomaisen hieno j.n.e.,
  j.n.e. Kuitenkin hän tahtoo etupäässä pelastaa perheensä kunnian.
  Ajattelehan, jos hän aavistaisi, että minä näen hänen lävitseen.

  P.S. P.S. P.S. Voit olla varma siitä, että imartelua on tänä iltana
  satanut ylitseni. Riittäisi vaikka viideksikymmeneksi vuodeksi!
  Anteeksi mustepilkut!

»Otan kirjeen mukaani ja panen sen postiin, kun menen hotelliin», sanoi
Wendenburg, kun Käthe oli kirjoittanut.

»Hyvä!» sanoi hän ojentaen kirjeen langolleen.

Tämä katsoi häntä hymyillen ja kääntyi sitten muihin.

»Käthe on sentään loistopainos», sanoi hän sukulaisylpeydellä. »Hän voi
saada aikaan mitä ihmeellisimpiä asioita. Kunpa tietäisin, miten olet
tässä menetellyt?»

»Se ei koske ketään», sanoi Käthe virnistellen.

»Mutta aate! Miten keksit sellaista?»

»Hankkimalla sivistystä, Hans-lanko. Tiedehän luo uusia aatteita»,
arveli Käthe ylpeästi. »Kun olen ottanut esikuvakseni Zarathustran
viisauksineen, että toisen heikkouksista on hyödyttävä, niin voitte
odottaa minulta kuolemattomia urotöitä.»

»No sepä kuuluu komealta», vastasi Wendenburg. »Mutta joka tapauksessa
olet kehittynyt taituriksi, kun on kysymyksessä taistelu lohikäärmeitä
ja muita petoja vastaan. Sellaisella taistelutantereella on Käthe aina
voittanut — vai ettekö ole samaa mieltä, rakas miss?»

»Yes», sanoi miss Knickerbocker, vaikka hän ei luonnollisesti ollut
kuunnellut, vaan ollut kokonaan omiin unelmiinsa vaipuneena.

Ja niin suljemme Käthen, voitokkaan Pallaksen tavoin laakerilla
seppelöitynä, kaikkien suosioon.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIVITÄR KÄTHE NAIMISISSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.