Punainen lamppu : Pieniä kertomuksia

By Erkki Kivijärvi

The Project Gutenberg eBook of Punainen lamppu
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Punainen lamppu
        Pieniä kertomuksia


Author: Erkki Kivijärvi

Release date: February 26, 2024 [eBook #73025]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1919

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN LAMPPU ***





PUNAINEN LAMPPU

Pieniä kertomuksia


Kirj.

ERKKI KIVIJÄRVI





Helsinki,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1919.




SISÄLLYS:

Punainen lamppu
Mies ja nainen
Syksy
Vanhapiika
Muudan matkatoveri
Kymmenen vuoden kuluttua
Tippana-Liisa
Suvinen saari
Punaisen painajaisen päiviltä
Konttoristi Aku Hambergin romaani





PUNAINEN LAMPPU


Päivällinen oli syöty. Kokoonnuttiin saliin, johon kahvipöytä oli
katettu. Herrat sytyttivät tupakkansa. Ja kukin koetti etsiä itselleen
mahdollisimman mukavan istumapaikan.

Oltiin huhtikuussa, jolloin päivänvalo jo pitkät tunnit pitää puoliaan
iltapimeää vastaan. Ja salissa vallitsi kevätsiintoinen puolihämärä.

Talon emäntä tahtoi sytyttää venetsialaisen peilin edessä olevan
kolmihaaraisen pronssijalustan kynttilät. Mutta eräs läsnäolevista
naisista, kiiltäväsilmäinen nuori neiti, pyyteli:

— Älähän toki vielä! Nyt on niin ihana valaistus.

Ja joku herroista jatkoi nauraen:

— Eikö hovioikeudenneuvoksetar tiedä, ettei huoneeseen koskaan saa
sytyttää kolmea kynttilää? Se ennustaa onnettomuutta...

— Emmehän toki ole taikauskoisia.

Mutta vanha herra, joka uuninnurkan nojatuolissa imi paksua sikaria,
hymyili leppeästi sankalasiensa takaa ja virkahti hiljaisella äänellä:

— Kyllä kaikki ihmiset ovat taikauskoisia, kukin omalla tavallaan...

Talon isäntä puuttui nyt puheeseen:

— Älä vain koeta saada meitä uskomaan, että sinä olet! Se ei onnistuisi.

— Minäpä juuri olenkin. Ja uskallanpa lyödä vetoa, että velikin on.

Se nuori neiti, joka ensiksi oli ehdottanut, ettei kynttilöitä
sytytettäisi, sanoi nyt:

— Mutta kertokaahan toki meille taikauskostanne; kummitusjutut kuuluvat
tähän valaistukseen!

— Kummitusjuttuja en valitettavasti osaa, vastasi vanha herra hymähtäen
ja puhalsi kauniin sinisen savuympyrän ilmaan.

Talon emäntä kääntyi hänen puoleensa:

— Mutta kertokaa meille taikauskostanne, herra professori!

Ja muut vieraat yhtyivät pyyntöön.

Vanha professori veti pari pitkää savua sikaristaan, puhalsi ne
renkaina suustaan ja aloitti sitten kertomuksensa:

       *       *       *       *       *

Ikkunasta, joka punainen valo. Minulla ei ole on vastapäätä omaani,
loistaa pienintäkään aavistusta, kuka siellä asuu, mikä hän on, mieskö
vai nainen, nuori vaiko vanha... En osaa arvailla, mitä hän tekee. En
tiedä mitään muuta naapuristani kuin sen, että hänellä on punakupuinen
lamppu pöydällään.

Mutta sepä sitten onkin aivan merkillinen lamppu. Se palaa aina.
Milloin hyvänsä katsonenkin ulos, aina loistaa ruusunpunainen hohde
kolmannen kerroksen kolmannesta ikkunasta. Se syttyy jo aikaisin
illansuussa ja palaa vielä, kun yömyöhällä oman lamppuni sammutan. Ja
siitä olen päätellyt, että naapurini on joko ihmeellisen ahkera tahi
hyvin sairas ja uneton ihminen.

Merkillisen lämpöinen ja merkillisen lempeä on tuo valo. Siinä ei ole
sitä koreanpunaisen repivää räikeyttä, joka kiihoittaa ja ärsyttää,
eikä helakan majakkavalkean hermostuttavaa huikaisua. Se on melkein
kuin ehtooruskon punerrus tyynen järven kalvossa. Todellakin: se johtaa
mieleen tuon ihmeellisen iltatunnin, _l'heure rouge'n_, jona maisema
saa sadunsiinnon muutamaksi häipyväksi hetkeksi, juuri vähän ennen kuin
läpi luonnon käy yön tuloa ennustava väristys...

Alunpitäen on tuntemattoman naapurini lampunvalo minua miellyttänyt
ja viehättänyt. Pitkinä yksinäisinä iltoina olen tuijottanut siihen
samalla tapaa kuin takkavalkeaan tuijotetaan. Ja vähitellen se on
käynyt minulle rakkaaksi. Sen olen huomannut erittäinkin muutamina
iltoina, joina naapurin lamppu vastoin tavallisuutta ei ole palanut:
silloin olen sitä ikävöinyt aivan samoin kuin kaivataan jotakin rakasta
elävää olentoa.

Aluksi en ikäväni syytä heti älynnytkään, tunsinpahan vain, että oli
painostavan paha ollakseni. Yritin käydä käsiksi työhöni, mutta ei se
luistanut; koetin keskittää ajatuksiani johonkin asiaan, ei sekään
onnistunut. Vihdoin täytyi minun heittää sikseen kaikki yritykset.
Nousin pöytäni äärestä ja sammutin lamppuni mennäkseni makuuhuoneeseen,
mutta vilkaisin sentään vielä kerran ulos ikkunasta. Ja silloin se
minulle selvisi: naapurini ikkuna oli pimeä. Siitä asti olen tiennyt,
että tuota punaista lamppua rakastan.

... Eräänä iltana, jona naapurini lamppu ei palanut, sattui minulle
hyvin ikävä mieliharmi. Mikä se oli, ei kuulu tähän. Pääasia on,
että minun silloin piti tehdä tärkeä ja ratkaiseva päätös, josta jo
pitkät ajat olin ollut epätietoinen ja kahden vaiheilla. No niin, tein
päätökseni. Ja tietysti se oli hyppäys hulluun kirnuun.

Siitä lähtien en enää tee mitään ratkaisevaa päätöstä, katsomatta
ensiksi, palaako naapurini punainen lamppu. Ja jollei se pala, niin
lykkään kiireellisimmänkin asian seuraavaan päivään, eikä mikään
maallinen mahti saisi minua toimittamaan sitä "pimeänä iltana".

... Keittäjättäreni oli kolmena lauantaina peräkkäin polttanut
puuron. Oli siis saatava uusi. Ensimmäinen, joka tarjolle tuli, oli
erinomaisen miellyttävän ja ystävällisen näköinen. Kun hän tuli
ovesta sisään, ajattelin: "Kas, kuinka hyvä onni minulla olikin!
Tuohan näyttää aivan verrattomalta!" Sovimme ehdoista ja olin juuri
sanomaisillani, milloin hänen on taloon tultava, kun onneksi tulin
katsahtaneeksi ulos ikkunastani. Lauseeni jäi keskeneräiseksi ja
ratkaiseva sana jäi sanomatta, sillä naapurini lamppu ei palanut.
Seuraavana iltana pestasin ruman, rokonarpisen ja mörähtelevän matamin;
silloin paloi lamppu. Eikä minun ole tarvinnut kauppojani katua: olen
lihonut kymmenkunnan kiloa eikä kirjoituspöydältäni ole pienintä
paperinpalaa hävitetty. Mutta se sievä ja sorea neitonen joutui eräälle
virkatoverilleni, jonka suurin uhrauksin hankkiman itäintialaisen
liemimaljakon hän ensi töikseen pudotti lattiaan.

Onko siis ihme, että tunnen taikauskoista luottamusta naapurini
punakupuista lamppua kohtaan, että se on muuttunut suojeluspyhäkseni?

Aluksi tuo taikausko minua hiukan hävetti. Ajattelin: "Sehän on hullua,
järjetöntä ja mielenvikaista..." Mutta siitä huolimatta en punaisen
lampun lumoista päässyt. Ja vähän ajan kuluttua alkoivat ajatuksenikin
muuttua: "Onhan tämä kieltämättä vähän lapsellista, mutta tuskinpa
sentään järjettömämpää kuin mikä muu usko hyvänsä! Mikä uskoo mihinkin:
toinen maalattuihin kuviin, toinen loistavaan liekkiin! Sytyttäväthän
ihmiset vahakynttilöitä pyhimyskuvien eteen omaistensa puolesta,
tuntemattoman naapurini lamppu syttyy minun menestyksekseni..." Enkä
enää salaakaan, että punainen lamppu on muuttunut tärkeäksi tekijäksi
elämässäni. Se määrää työni ja tekoni. Se suojaa minua vaaroilta ja
vastoinkäymisiltä, se antaa minulle rohkeutta ja uskallusta. Se on osa
minun uskontoani, korkeamman voiman merkkituli...

       *       *       *       *       *

Vanha professori vaikeni.

Mutta kukaan ei nauranut, vaikka kuulijat olivatkin selvillä siitä,
että kertomus oikeastaan oli niin yksinkertainen että sille olisi
voinut nauraa. Syntyi tuollainen pieni painostava hiljaisuus, jonka
aikana enkelin sanotaan kulkevan huoneen läpi. Mistä se johtui?
Olisikohan muillakin, eikä vain professorilla, ollut punaiset lamppunsa?

Mutta sitten talon emäntä nousi tuoliltaan, väänsi sähkövalot palamaan
ja istahti pianon ääreen. Hän soitti pitkän kappaleen; ennen kuin se
oli lopussa, oli keskustelu jo herännyt alkukuiskauksiinsa.

Kolmihaaraista kynttiläjalkaa ei kuitenkaan koko iltana sytytetty.




MIES JA NAINEN


He tapasivat toisensa kadulla.

Syksyn taivas oli korkea ja sininen, mutta tuuli kuljetteli katuvieren
vaahteroiden kellastuneita lehtiä.

Tyttö tuli sikarikaupasta, jossa hän ansaitsi leipänsä, ja mies tuli
automaatista, jossa hän söi leipäänsä. Tytön silmät säteilivät ja hymy
oli hänen huulillaan; hän rakasti miestä. Mutta mies oli synkkä ja
vakava; hän ei enää rakastanut tyttöä, oli kyllästynyt, väsähtänyt...

Tyttö sanoi:

— Tiedätkö, minulla on ollut niin ikävä sinua... Koko päivän olen vain
toivonut: kunpa aamiaistunnilla sinut tapaisin —!

Mies ei virkannut mitään; hän ajatteli: Minun täytyy lainata häneltä
kaksikymmentä markkaa, muuten en voi mennä kauniin kahvilatyttöni luo...

Ja keltaiset lehdet tanssivat tuulessa.

Mutta kun he olivat vähän aikaa vaitiollen kävelleet, sanoi tyttö
hellästi:

— Rakas, näen että sinulla on huolia. Miksi salaat ne minulta? Voithan
toki kaikki asiat kertoa omalle pikku tytöllesi. Sano, mikä sinua
painaa!

Hän katsoi armastaan kosteakiiltoisin silmin. Mutta mies tuijotti alas
katukäytävään ja pyysi lainaksi kahtakymmentä markkaa.

Tytön katse kirkastui; riemuiten hän aukaisi laukkunsa ja pisti
kokoonrypistetyn setelin miehen kouraan.

Kuinka iloinen hän olikaan voidessaan auttaa rakastettuaan. Suuri
onnentunne täytti hänen pienen sydämensä. Ja hän ajatteli itsekseen:
Kylläpä oli hyvä, etten eilen tullut ostaneeksi niitä ruskeavartisia
lakkakenkiä, joita varten olen rahojani säästellyt...

Samassa mies muisti, että hänellä oli tärkeä asia toimitettavana.

Ja he erosivat.

Kun tyttö palasi sikarikauppaansa, oli hänen mielensä kirkas ja kevyt.
Ja hänen äänestään soivat heleät hopeatiuvut, kun hän ostajia palveli.

       *       *       *       *       *

Illalla istui mies tummakulmaisen kahvilatytön kanssa elävissä-kuvissa.

He puristivat toistensa käsiä ja painautuivat lähelle toisiaan — eikä
heillä ollut aikaa kuvien katselemiseen. Ja joka kerran kun valo
syttyi, alkoivat he hajamielisinä tarkastella ohjelmalehtisiään.

Sitten he menivät kävelemään. Tyttö oli iloinen ja onnellinen; hän
puheli lakkaamatta ja katseli harvasanaista toveriaan ihailevin
silmäyksin. Mutta sitten hänkin kävi yht'äkkiä aivan vakavaksi; ja mies
kysyi:

— Armas, mikä sinun on?

Mutta samassa mies muisti, että juuri samaa oli häneltä itseltään
kysytty aamupäivällä, ja hänen tuli outo ollakseen.

Kahvilatytön silmiin nousivat kyyneleet:

— En tiedä, miksi olen niin levoton... ikäänkuin aavistaisin sinut pian
kadottavani...

Mies koetti hellästi silitellä hänen kättään ja sanoi:

— Rakas, tiedäthän ettet milloinkaan minua kadota.

Mutta itsekseen hän ajatteli:

— Alanpahan jo tuostakin saada tarpeekseni!

Kuu pilkisti esiin repalaisen pilven raosta, ja mies huomasi, että sen
kalpea naama irvisteli ilkeästi.

       *       *       *       *       *

Mutta pieni sikarikaupan-tyttö nukkui kauniisti vuoteellaan ja näki
kultaista unta armaastaan ja tulevien vuosien suuresta onnesta...




SYKSY


Kirkas syksyinen päivä. Korkea sininen taivas, ilma läpikuultavaa kuin
lasi, niin ihmeellisen kevyttä hengittää!

Keuhkotautiparantolan makuuhalli on täynnä potilaita, tilat
pitkässä rivissä pienen välimatkan päässä toisistaan. Harmaitten
huopapeitteitten alla erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, kalpeita
ja joku punakampikin, tummia ja vaaleita, nuoria ja vanhoja. Toiset
puhelevat salavihkaa vierustovereittensa kanssa, toiset tuijottavat
mietteissään taivaan sineen, mutta väsyneimmät makaavat silmät ummessa
ja liikahtamatta — heillä on jo auttamattomasti elämä takanaan ja
edessään vain lopullinen sammuminen...

Hiljaista siellä on; nekin, jotka keskustelevat, puhelevat vain
puoleksi kuiskaten, niin ettei ääntä eroita kuin lähimpiin vuoteisiin.
Ei sitä vilkasta sorinaa, joka tavallisesti nousee sieltä, missä
useampia ihmisiä on koolla. Ei iloisen naurun helähdyksiä.
Joskus vain särähtävää rykimistä tahi tukahduttavan yskän ääntä.
Eikä muuta liikettä kuin silloin tällöin kaiteen luona istuvan
sairaanhoitajattaren äänetön kulku jonkin vuoteen luo — auttamaan
yskivää istualleen, kohentamaan päänalustaa...

Verkkaan vierii aika, minuuttien meno on etanan matelemista. Viipyy
puoli ijäisyyttä ennen kuin neljännestuntikaan on kulunut. Ja kuitenkin
tuntuu noista ihmisistä, että aika kuluu liian nopeaan! Minuutit ovat
liian pitkät, mutta vuodet liiaksi lyhyet...

       *       *       *       *       *

Kirkkaasti heloittaa päivä. Makuuhallin tiloille näkyy kaistale sinistä
taivasta ja metsänrinteen ylin reuna, joka palaa leimuavin väriliekein:
keltaista ja punaista, kultaa ja verta, ja liekkien lomissa ikäänkuin
viihdykkeeksi hiukan havupuitten tummanvihreää.

Nuori mies, jonka tila on vähän erillään muista, viittaa
sairaanhoitajatarta luokseen.

— Sisar, sanoo hän, antaisitteko vielä patjan pääni alle; näkisin
paremmin... enemmän tuota kaunista...

Hän viittaa naisellisen valkealla kädellään metsänreunaa, ja sisar
kääntyy katsomaan.

— Se on todellakin kaunista, sairaanhoitajatar sanoo, tuo patjan ja
pönkittää hänen yläruumistaan pystympään. — Onko nyt hyvä?

— On; kiitos!

Sisar nyökäyttää päätään ystävällisesti hymyillen ja poistuu.

Nuoren miehen ajatukset jatkavat samaa kiertokulkua, jota ne viimeisen
neljännestunnin ajan ovat suoritelleet:

— Ettäkö syksy todellakin on näin kaunista? Ennen se aina tuntui
raskaalta ja vastenmieliseltä, harmaalta ja sumuiselta. Siinä oli
kuin kuoleman tuntu, sellainen kostean kylmä henkäys... aivan kuin
tuskan hiki... Mutta nythän se onkin muuttunut kiiltävän kirkkaaksi
ja seesteiseksi rauhaksi! Paljon ihanampaa se on kuin pölyisen kesän
uuvuttava helle, joka polttaa ja raukaisee kuin hivuttava kuume,
ihanampaa kuin kevään levottomuus ja tyydyttämätön kaipuu! Viileätä on
sen kauneus, intohimotonta, vaikkakin värit heloittavat puhtaina ja
sekoittamattomina. Keveätä on sen ilma, niin keveätä, että tekisi mieli
lentää siintäviin korkeuksiin, halkoa ilmaa suhajavin siivin, ohjata
kohti aurinkoa, kohti väreileviä ja kiiltäviä kultahiukkasia, ja sitten
tuulen kantamana kaareillen laskea alas...

— Kuinka hän ei ennen ollut tätä syksyn kauneutta tullut huomanneeksi?
Siksikö, että hän, kuten kaikki muutkin nuoret, oli pitänyt kevättä
omana vuodenaikanaan? Kevät ja nuoruus — niidenhän sanottiin kuuluvan
yhteen: luonnon kevät ja elämän kevät. Hm —!

— Mutta nuorihan hän oli vieläkin, ei kolmeakymmentä vielä pariin
vuoteen... Vai olisiko ehkä nyt tämä äkkiä puhjennut tauti jo ehtinyt
tehdä hänet vanhaksi? Sehän toki olisi aivan hullunkurista...

Nuoren miehen täytyi naurahtaa moiselle ajatukselle. Hän nauroi
ääneensä. Ja toisilta tiloilta käännyttiin häntä katsomaan; lähin
naapuri, nariseva vanha herra, mörähti jotakin sopimattomasta
iloisuudesta.

Ja nuori mies herkesi naurustaan yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Hänen
päähänsä oli iskenyt uusi ajatus:

— Eikö ihminen aina pitänytkin kauniimpana sitä, jota hänen ei suotu
saavuttaa? Hänen ei tietysti ollut sallittu elämänsä syksyyn päästä...
Sehän oli aivan luonnollinen selitys, aivan selvä...

Vilun väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Ja hän veti peitettä
ylemmäksi.

- Epäilemättä oli niin. Kuolema oli lähellä, se oli jo kurottanut
luiset sormensa hänen kurkkuaan kohti, kohta kai se kuristaisi... Ehkä
jo jonkun hetken perästä... Kas noin...

Hän sai ankaran yskänkohtauksen, hän tunsi ilettävän lämpimän veren
täyttävän suunsa. Ja sairaanhoitajattaren täytyi kiiruhtaa ojentamaan
sylkykuppia. — Vähitellen meni kohtaus ohi; sairaanhoitajatar antoi
hänelle lääkkeitä ja asetteli patjat järjestykseen.

Ja nuori mies sai taas kiinni ajatustensa punaisen langan päästä:

— Ei vienyt tällä kertaa, tuskinpa veisi vielä seuraavallakaan
kerralla, ehkä ei koko tänä vuonna, kenties ei tulevanakaan... Mutta
joka tapauksessa kohta ja aivan varmaan ennen elämän syksyn tuloa...

Siitä hän nyt oli vakuutettu, totuus oli selvinnyt hänelle tänä
päivänä. Tähän saakka hän toisinaan oli toivonut kestävänsä vielä
useita vuosia; olipa hän rohkeimpina hetkinään vielä uskonut siihenkin
määrin toipuvansa, että kykenisi jotakin maailmassa tekemäänkin,
toteuttamaan edes muutamia nuoruutensa kunnianhimon unelmia. Ja miksei
hän olisi toivonut? Uskoihan tuo näyttelijätär-parkakin, joka eli
vain puolen keuhkon ja kadehdittavan itsepäisen tahtonsa varassa,
että hänellä vielä oli montakin laakerinoksaa taittamatta. Ja kenties
olikin. Kukapa sen tiesi! Mutta sen hän _nyt_ tiesi, ettei hänellä
itsellään enää ollut laakereita poimittavana...

Hän suuntasi katseensa vielä kerran metsänreunan värihohteeseen, koetti
pinnistää näköhermojaan ikäänkuin syövyttääkseen muistiinsa jok'ainoan
värisoinnun, kaikki häipyvimmätkin vivahdukset. Sillä hän tahtoi
säilyttää mielessään tuon kuvan, jonka kauneus hänelle oli kirkastunut
hänen oman kohtalonsa valossa. Mutta kun hän oli imenyt sieluunsa sen
kirkkaan hehkun, ummisti hän silmänsä ja alkoi jälleen miettiä:

— Miksi olisi kuolema oikeastaan kauheata? Eihän se ollut muuta kuin
ikuista unta, syvää rauhallista nukkumista, ääretöntä ja täydellistä
lepoa, jota eivät mitkään sielun tahi ruumiin tuskat enää ulottuneet
turmelemaan... Ihanaa raukeamista se oli, pehmeihin untuviin
uppoamista... Ei hän koskaan ollut kuolemaa pelännyt; sitä vain että se
tulisi liian aikaiseen, ennen kuin vielä oli ehtinyt maailmassa mitään
toimittaa...

— Miksihän kuvasivatkaan ihmiset kuolemaa pelottavaksi, miksi
viikatteella varustetuksi luurankomieheksi? Miksei hymysuiseksi ja
valkopukuiseksi nuoreksi tytöksi, jolla on nuokkuva valmunkukka
kädessään? Tahi miksei aivan yksinkertaisesti laupeudensisareksi,
tavalliseksi valkoesiliinaiseksi sairaanhoitajattareksi, joka
hellävaroen kumartuu yli vuoteitten...

Jostakin kaukaa sisähuoneista kuului muutamia kumeita kellonlyöntejä.
Nyt tuli tohtori kohta aamupäiväkierrolleen. Jokin ovi avattiin. Ja
tiloilta kuului pientä liikehtimistä, sairaat järjestelivät peitteitään
ja oikoivat jäseniään: he valmistuivat tervehtimään lääkäriä. Eikä
nuori mies voinut olla naurahtamatta:

— _Morituri te salutant_... Niin, miksei kuolemaa voisi kuvata
tavalliseksi mieheksikin... lempeäsilmäiseksi ja hyväntahtoiseksi,
vaikkapa sellaiseksi kuin tohtori... Voisihan hänet varmuuden vuoksi
pukea pitkään mustaan takkiin, jos niin tahtoisi... se kenties lisäisi
juhlallisuutta... ja silloin ihmiset paremmin uskoisivat, että se oli
Kuolema...

Sairaan silmissä alkoi lennellä punaisia ja keltaisia kipinöitä
ja hänestä tuntui kuin olisi hän kiitänyt huimaavaa vauhtia halki
äärettömyyksien. Jossakin kaukana hänen jalkojensa alla paloi maapallo
ilmitulessa ja liekit leimusivat kuin veri ja kulta... Mutta hän itse
oli hyvin korkealla niiden yläpuolella — ‒.

Nuori mies heräsi, kun tohtori tuli hänen tilansa viereen ja tarttui
hänen kalvoseensa. Mutta hän oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut kuin
hiukan raottaa silmiään. Hän näki lääkärin seisovan siinä vuoteensa
vieressä kello kädessä, ja vähän etempänä oli sairaanhoitajatar.
Tohtorin valoisat kasvot olivat vakavat ja hän rypisti otsaansa ja
puisteli päätään. Ja nuori mies kuuli hänen puoleksi kuiskaten sanovan
sisarelle: — Kuume tuntuu taaskin nousseen... Samassa alkoi nariseva
vanha herra rykiä särkyneesti ja ankarasti.




VANHAPIIKA


Kaikilla naisilla on unelmainsa ritari, kaihojensa sulho, ikävänsä
sankari...

Hilja Väänäsen unelmien sankarina oli ollut entisaikaan — hänen
vielä tyttökoulussa ollessaan - tulisilmäinen, tummatukkainen ja
kuumaverinen taiteilija, joko runoilija tahi säveltäjä, kenties
sentään kernaammin jälkimmäinen. Kuuluisa mies, suuri mestari, jota
ihailtiin ja jumaloitiin, joka laakeroituna kulki ruusuin sirotettua
tietään voitosta voittoon. Joka päivä hän odotti häntä, joka yö hän
uneksi hänestä. Kun hän iltasin ummisti silmänsä, näki hän hänet
säihkyväkatseisena vierellään. Autuas riemu täytti hänen sielunsa, ja
hän kuiskasi uudelleen ja yhä uudelleen:

— Kuinka saatoit _sinä_ huomata minut, valita juuri minut, tyytyä vain
minunlaiseeni —?

Silloin suuri mestari loi häneen katseen niin syvän, että hän
tunsi kokonaan siihen vajoavansa, hukkuvansa, ja sanoi lämpimällä,
soinnukkaalla äänellään:

— Sinä, sinä, sinä!

Kolme kertaa. Ei tosin mitään muuta. Mutta eikö siinäkin ollut
tarpeeksi! Riemuiten Hilja Väänänen ajatteli, miten häntä mahtoivatkaan
kadehtia kaikki koulutoverit — Helmi, joka luuli laihaa kurjenkaulaansa
kauniiksi, Fanni, joka kähersi tukkaansa, ja Hilma, niin etenkin Hilma,
jolla aina muka oli hienommat leningit kuin toisilla. Ja hän nukahti
onnelliseen hymyyn.

Mutta toisinaan hän saattoi herätä keskellä yötä, ja silloin hänet
aina valtasi niin sanomattoman kiihkeä ikävä, että hän purskahti
hillittömään itkuun. Sellaisina hetkinä hän pelkäsi, ettei hänen
mestarinsa koskaan tulisikaan —

       *       *       *       *       *

Vuodet vierivät. Hilja Väänänen oli jo lopettanut koulun ja palveli
konttorissa. Mutta yhä odotteli hän untensa urhoa saapuvaksi.

Siihen aikaan oli sankari jo vähän muuttunut. Hänen ei enää tarvinnut
olla taiteilija, eikä hänellä välttämättä tarvinnut olla mustia
kiharoitakaan. Mutta kuumaverisen ja ruskeasilmäisen hänen vieläkin
piti olla. Hän oli muuttunut miehekkäämmäksi; rinta oli leveä, ryhti
suora ja käsivarret voimakkaat. Merkillistä! hänhän muistutti aivan
elävästi konttorin vahtimestaria... Sen oli Hilja Väänänen huomannut
eräänä aurinkoisena kevätaamuna, kun vahtimestari oli seisonut hänen
pöytänsä lähellä kirjeitä kopioimassa. Hän oli salaa tarkastellut
nuorta miestä, joka tyyneesti oli pyöritellyt puristimen ratasta, ja
hänen poskiaan oli äkkiä alkanut polttaa. Tosin oli vahtimestarilla
hiukan punaiset ja karkeat kädet, hänen käytöstapansa oli vähän
kankeata ja hänen liikkeensä kulmikkaat, mutta hän oli niin miehisen ja
terveen voimakkaan näköinen —!

Saattoipa tapahtua toisinaan, kun Hilja Väänänen hämärissä istui
yksinäisen kammarinsa takkavalkean ääressä tahi toukokuisen illan
suussa ikkunassaan, että hän rakenteli toisenkinlaisia tuulentupia: hän
oli suuren maalaispappilan emäntänä, vanhana ja arvokkaana ruustinnana;
lapset olivat täysikasvuisina jo pesän jättäneet, kahden olivat he
rovastin kanssa jääneet viettämään tyynen elämänsä rauhallista ehtoota;
nyt oli lauantai-ilta; rovasti istui siellä kammarinsa kirjoituspöydän
ääressä saarnaansa valmistelemassa; piiat olivat kylällä; hän tässä
vain katseli liekkien punaista leikkiä tahi kalpeitten tähtien
syttymistä ja muisteli elämänsä pitkän poutapäivän herttaista
paistetta...

Mutta kun hän sellaisina iltoina sitten valvoi vuoteellaan, ilmestyi
hänen haaveittensa pappilaan sangen usein myöskin nuori apulainen,
jolla oli vahtimestarin verevät kasvot ja voimakkaat käsivarret. Ja
miten olikaan, niin muuttui hän itsekin äkkiä vanhasta ruustinnasta
nuoreksi pastorskaksi!

       *       *       *       *       *

Mutta vuodet vierivät, vierivät...

Konttorin vahtimestari meni naimisiin makkarapuodin tukevavartaloisen
myyjättären kanssa kadun toiselta puolen. Ja Hilja Väänäsen nuoruuden
kukoistus alkoi vähitellen kuihtua; hän olikin jo ehtinyt jättää
taakseen kolmen vuosikymmenen taipaleen. Mutta yhä vieläkin uneksi hän
ritaristaan, yhä vieläkin hän odotti häntä.

Kun hän talvi-iltoina konttorista tullessaan näki tähden lentävän,
huokasi hän:

— Tule pian!

Ja kun hän suvisunnuntaisin pistäytyi maalle tervehtimään
koulutoveriaan Fannia, joka oli hyvätuloisen kauppiaan vaimona ja
neljän punaposkisen palleron äitinä, poimiskeli hän mielellään
päivänkakkaroita, joiden terälehdistä saattoi laskea: tuleeko vai eikö
tule —.

       *       *       *       *       *

Keväällä, huhtikuussa. Sumuisen harmaa sunnuntai-iltapäivä.

Hilja Väänänen on juuri tullut päivällispaikastaan, vaihtanut
korkeakantaiset kävelykenkänsä pehmeisiin huopatohveleihin ja
heittäytynyt leposohvalleen. Kädessään hänellä on sinikantinen kirja,
Hall Cainen "Vaimo, jonkas minulle annoit", mutta hän ei lue sitä,
tuijottaa vain sen kansilehteen ja miettii...

Sunnuntain raukea hiljaisuus. Hirveä, harmaa ikävä tuntuu
niin sanomattoman painostavalta. Ei niin mitään, mikä antaisi
elämälle vaihtelua ja väriä. Ei mitään! Sen jälkeen kun äitikin
kuoli, on olemassaolo käynyt vielä entistään tyhjemmäksi ja
tarkoituksettomammaksi. Kirottu ainainen ikävä ja yksinäisyys!

Vuosien kuluessa Hilja Väänänen on muuttunut sangen vaatimattomaksi.
Hän on jo aikoja sitten luopunut tuon "suuren onnen" odotuksesta.
Nöyrästi hän on alistunut siihen vakaumukseen, ettei sitä hänen
osalleen olekaan suotu. Mutta sitä kiihkeämmin hän on alkanut toivoa
itselleen pientä onnea, vaikkapa vain vähäpätöistä murua, pikkuista
pisaraa... Taitaisipa hän jo tyytyä ihan ohimenevään episoodiinkin,
satunnaiseen seikkailuun, melkein mihin tahansa, keneen hyvänsä, joka
vain muutamaksikin hetkeksi voisi tuoda vaihtelua yksitoikkoisuuteen...

Huoneen nurkassa lyö vanha kaappikello kahdeksan; se on perintö
hänen lapsuutensa aikoja sitten hajoitetusta kodista, samoin kuin —
kahden-istuttava keinutuolikin. Hilja Väänänen viskaa kirjan pöydälle
ja ponnahtaa pystyyn. Hän katsahtaa ulos ikkunasta: hiljainen syrjäkatu
on aivan autiona ja tyhjänä, yksinäinen lyhtyukko vain kulkee vapoineen
pylväältä pylväälle. Hilja Väänänen vetää uutimet ikkunan eteen, sitten
menee hän toalettipöytänsä luo, sytyttää kynttilät ja katsoo peiliin.

Hänen huulensa vetäytyvät kummallisen surumieliseen hymyyn:

— Enhän minä vielä ole rumakaan... Hetkisen hän siinä seisoo kuvaansa
katsellen. Sitten hän ravistaa päätään ja kaivaa kampalaatikosta
kuluneen korttipakan. Kun hän väsyneesti lähtee kulkemaan sohvapöydän
luo, sattuvat hänen silmänsä korttipakan päällimmäiseen lehteen, ja hän
purskahtaa katkeraan nauruun: se on herttakuningas...




MUUDAN MATKATOVERI


Tämä kertomus on tsaarivallan Venäjältä, jossa vielä oli Jumala,
viinaa ja santarmeja. Nykyisin ne, kuten tiedetään, ovat virallisesti
poistetut, mutta lienevät kuitenkin kaikki tosiasiallisesti olemassa.

       *       *       *       *       *

Olimme syöneet hilpeät taiteilijapäivälliset, pietarilaiset ystäväni
— kynän, piirtimen ja näyttämön miehiä — ja minä. Olimme pitäneet
paljon puheita ja huutaneet huikeasti hurraata, olimme laulaneet ja
lausuneet runoja. Ja vähitellen olimme kohonneet sille ihanteellisuuden
asteelle, jolla kaikkien valtakuntain rajat ruhjotaan ja taide
kruunataan kansainvälisen veljeyden välittömäksi yhdyssiteeksi. Se
oli ollut korkea ja kauniisti kimmeltävä hetki. Tulisieluinen ja
säihkyväsilmäinen Grigorij Grigorjevitsh oli lyönyt samppanjalasinsa
vanhan Vienan parhaimman kabinetin lattiaan niin lujasti, että
sirpaleet olivat sinkoilleet nurkkasohvan vihreälle plyyshille ja
kattokruunu ollut ilmeisessä vaarassa. Mutta se oli ollut merkkinä
yleisen ja yhtäläisen, kädenpuristusten ja kyynelten säestämän
suutelemisen alkamiseen. Ja sitten Anton Antonovitsh oli heilauttanut
pitkäkiharaista näyttelijäpäätään ja noussut pöydälle; lasit olivat
kohonneet "saa svaboodu" — vapaudelle, jonka toivottiin pian koittavan
paljon kärsineelle pyhälle Venäjälle. Mutta juuri kun näin oltiin
oltu siirtymässä väljästä kansainvälisestä veljeydestä ahtaampaan
isänmaallisuuteen, oli ovi äänettömästi auennut ja hovimestari tullut
ilmoittamaan, että nyt oli suomalaisen herran lähdettävä, jos mieli
iltajunaan ehtiä. Ja suomalainen herra, muistaen matkansa määränä
olevan lännen vanhat viljelysmaat, oli noussut, kiittänyt ja lähtenyt.

Kotvan kuluttua hän oli asemalla. Seisoi puolipyörryksissä
ihmisvilinässä ja vieraan kielen oudossa surinassa koettaen keksiä
joukosta hotellipalvelijaa, jonka hyväntahtoiseen huolenpitoon oli
uskonut piletinoston, matkatavaransa ja paikan valtaamisen.

Voi! Siinä olikin tuo mainio mies! Kaikki kunnossa.

— Tänne, tänne!

Ja samassa olin jo vaunuosastossa.

— Tuossa vastapäätä vain yksi herra... Rupla junailijalle, niin ei tule
muita. Ovi kiinni, sen kilpi on jo käännetty osoittamaan "saanjato",
varattu, tunkeilijain varalle. Vsjoravnoo!

Hän kumarsi nöyrästi:

— Onnellista matkaa, Teidän jalosyntyisyytenne!

Taisi saada pari ruplaa liikaa juomarahoja, kun noin aulisti aateloi.

Paneusin pitkälleni kaivettuani esiin kuvalehdet, paperossikotelon ja
4711-pullon ohimoitani varten.

Samassa matkatoverini tuli sisään. Pitkä, vaaleaverinen ja avokatseinen
herrasmies puettuna hauskaan englantilaiskuosiseen matkapukuun,
tuoksuvasauhuinen Briar-piippu hampaissa ja "Times" takin taskussa.
Hän kumarsi välinpitämättömästi ja istahti lehteään lukemaan. Mutta
minusta tuntui, ettei hän lukenut, vaan kaiken aikaa salaisesti
tarkasteli minua. Aivan kuin olisi koettanut arvailla, mikä oikeastaan
olin miehiäni. Kun veturi nykäisi junan liikkeelle, viskasi hän lehden
verkkoon ja kysyi englannin kielellä, puhuinko englantia. Ja kun näki
minun puistavan päätäni, heittäysi hänkin makuulle ja ummisti silmänsä.

Vähän ajan kuluttua vaununpalvelija tuli kysymään, joko tilat sai
laittaa yökuntoon. Matkatoverini höristi korviaan ja hymähti, kuten
minusta tuntui, tyytyväisesti, kuullessaan kangertelevan venäläisen
vastaukseni. Kun rupesimme riisuutumaan, sanoi hän venäjäksi:

— Ette ole venäläinen, kuulin sen puheestanne...

— En; olen suomalainen.

Koska ette puhu englannin kieltä, saan ehkä puhutella saksaksi?

— Olkaa hyvä.

Hän äänsi saksaa itämerenmaakuntalaisten tapaan. Ojensin hänelle
korttini ja hän sanoi nimensä. Sitten hän jatkoi:

— Olen englantilainen insinööri ja tulen Siperiasta, jossa olen ollut
kolme vuotta kaivostöissä. Minulla ei ole edes kortteja — ymmärrätte:
siellä eletään sivistyksen ulkopuolella.

Hän vaikeni; joku pysähtyi osastomme oven eteen.

— Vai Siperiasta, sanoin jotakin sanoakseni.

Matkatoverini säpsähti, vilkaisi arasti ovelle, jonka himmeästä
lasiruudusta varjo kuitenkin jo oli kadonnut, ja rupesi sopertelemaan:

— Pelkäsin, että siellä oli urkkija... Olisi vielä voinut luulla minua
karkulaiseksi, kun kuuli Siperiasta mainittavan... Ah, ette tunne
tätä onnetonta maata... täällä täytyy aina pelätä, elää alituisessa
ahdistuksessa... vaikka olisikin aivan syytön... Niin, niin... voitte
uskoa minua: olen _todellakin_ englantilainen... Mutta ehkä Teitä jo
nukuttaa. Saanko himmentää valon?

Kuulin hänen kääntelevän vuoteellaan, ennen kuin nukahdin.
Mutta saatuani unen päästä kiinni, en havahtunut koko yönä —
taiteilijapäivälliset olivat olleet perinpohjaiset.

       *       *       *       *       *

Päivä oli jo hyvin korkealla, kun heräsin. Ilma kiilteli kuin sula
kulta. Kun katsahdin ulos ikkunasta, näin suvivihreitä peltoja ja
kukkivia omenapuita. Illalla olin nukkunut kaikkein varhaisimpaan
kevääseen, nyt heräsin keskelle kukkeata kesää! Ihme oli tapahtunut;
sen toteaminen täytti rinnan riemulla. Suven etsintäänhän olin
lähtenytkin. Mutta en ollut osannut odottaa sen vielä vastaani tulevan.

Nyt vasta muistin matkatoverini. Hän oli jo täysissä pukimissa ja
katseli hymyillen hämmästystäni:

— Eikö totta: omenankukat ovat jääkukkia kauniimmat? Eiköhän avata
ikkunaa?

Se avattiin. Ja me vedimme täysin siemauksin kesäilman suloista
palsamia keuhkoihimme. Se hiveli kuin hyväily.

Matkatoverini silmiin nousi kostea kiilto.

— Tiedättekö, sanoi hän, mitä tässä siunatussa suvi-ilmassa on?
Vapauden ihanaa aavistusta!

Hän punastui, nähtävästi omia sanojaan tyrmistyen: ikäänkuin olisi
pelännyt minun lukeneeni niistä paljastuksen. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän jo pääsi takaisin tasapainotilaan ja lisäsi
selitykseksi:

— Niin, näettekö, tässä maassa oleskellessaan oppii vasta vapaudelle
antamaan oikean arvon, sillä täällä sitä ei ole kenelläkään...

En ollut mitään huomaavinani, vaan käänsin liiviä napittaessani
puheen toisille tolille. Mutta mielessäni ajattelin, että mies ei ole
se, miksi hän itseään sanoo. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä
varmemmaksi vakaumukseksi tuo vaikutelma muuttui.

       *       *       *       *       *

Juna pysähtyi ravintola-asemalle. Ja ihmiset kiiruhtivat nielaisemaan
kuumia piirakoita ja sitkeitä pihvejä. Kun kello kutsui takaisin
vaunuun, näin matkatoverini kiikuttavan suurta paperikääröä.

— Oletteko kylläinen? hän kysyi.

— Totta puhuakseni en ehtinyt montakaan suupalasta ahmaista.

Hän naurahti:

— Ja nyt meillä on pitkä rupeama edessämme. Nähkääs, Venäjällä
matkustamiseen vaaditaan tottumusta. Asemilla ei pidä syödä, vaan ostaa
itselleen evästä. Nyt pyydän saada tarjota Teille aamiaisen. Taival on
pitkä, aikaa on liikenemään.

Hän levitti pöydälle leipää, voita, kurkkuja, suolaa, leikkeleitä...
Ja sitten hän otti laukustaan kultatulppaisen kristallipullon ja kaksi
pientä lasia.

Kas niin, olkaa hyvä! Hän viskeli ryypyn toisensa perästä kurkkuunsa ja
pakotti pakottamalla minut seuraamaan mukana.

— Kurja maa, mutta mainio viina, sanoi hän.

— Eikö niin? Mutta minkälaista Teillä on Suomessa?

— Viinaa on vähemmän ja se on karvaampaa...

— Mutta kurjuutta kai yhtä paljon? Eivätkö sielläkin sorto ja
pakkovalta kukoista? Entä se Teidän kenraalikuvernöörinne?

En tiedä, miksi minusta tuntui, että politiikka sillä hetkellä olisi
tärvellyt ruokahalun, ja minä vastasin yksikantaan:

— Onhan sitä meilläkin murhetta...

Vaununpalvelija toi teevettä. Ja me sytytimme savukkeet.

Sitten ryypyt rupesivat nukuttamaan.

       *       *       *       *       *

Kun päivemmällä jossakin Vilnan tienoilla kiisimme läpi kauniitten
vainioitten, osoitteli matkatoverini ihania oraspeltoja:

— Katsokaa, kuinka kauniita! Lihavaa maata, hurmeella höystettyä. Se on
juonut paljon lämmintä, väkevää verta.

(Eipä hän voinut aavistaa, kuinka paljon punaista ihmisverta sen maan
vielä täytyi juoda!)

Hänen sanansa eivät ilmaisseet läheskään niin paljon kuin äänen sävy,
jolla ne lausuttiin, ja katse, joka niitä säesti. Minä kuvittelin
niiden tulevan täyden sydämen syvänteistä. Ja niihin tuntui mahtuvan
kokonainen katkeruuden maailma, mutta myöskin vuoren vankka usko. Usko
mihin? Kostoonko? Mene tiedä. Kukapa sydänten salaisinten aivoitusten
arvoitukset tulkitsee!

Vähitellen lähestyimme rajaa.

Matkatoverini näytti käyvän silmiinpistävän levottomaksi. Yht'äkkiä hän
kysyi:

— On kai Teidän passinne kunnossa?

— On.

— Niin pitäisi minunkin olla. Mutta tässä maassa ei milloinkaan voi
olla mistään varma. Yllätyksiä saattaa tulla joka askeleella. Kas
tässä! Hän ojensi minulle englantilaisen passin:

— Eikö totta: se on "all right"?

Minusta näytti, ettei hän enää muistanut salata hymähdystään
englantilaisia sanoja lausuessaan.

Kun sitten rajalle saavuttaessa santarmit antoivat edellisellä asemalla
kokoamansa passit takaisin, ei matkatoverini paperiaan saanutkaan.
Hänet kutsuttiin syrjään. Panin merkille, että hän näytti kalpenevan
ja horjuvan mennessään. Hänen kasvoihinsa tuli avuttoman masentunut
ilme. Ja koko mies oli lysähtänyt kokoon. Mieleeni iski salamana
ajatus: nousiko raukalle nyt kahdennellatoista hetkellä tie kultaiseen
vapauteen pystyyn?

Mutta eipä noussut. Junan viheltäessä tuloa Wirballeniin palasi hän
paikalleen säteilevin silmin ja iloisesti heilutellen kädessään passia.

Minunkin sydämeni sykähteli riemusta. Olisin voinut vannoa, että
hän oli karkutielle lähtenyt karkoitettu. Ja vapauden ovi, jota hän
rohkeasti oli raottanut, oli nyt sepo selällään. Ihmekö, että hän
riemuitsi, että ilon ja onnen kirkastus säteili hänen kasvoiltaan!

Hän puristi salavihkaa kättäni ja kuiskasi:

— Herra Jumala, kuinka onnellinen olenkaan!

       *       *       *       *       *

Saksalaisessa junassa en häntä enää nähnyt — kai hän oli joutunut
toiseen vaunuun.

Vastassani istui tyypillinen venäläinen virkamies. Hänellä oli
matkoilla aivan kadehdittava istuallaan-nukkumisen taito ja ruskea
parta Aleksanteri III:n tapaan. Kun hän jonkun ajan perästä oli
nukkunut kylläkseen, jouduimme puheisiin.

Istuin siinä ajatellen äskeistä matkatoveriani. Hän tuntui niin
ihmeen läheiseltä tuttavalta, vaikka olikin vento vieras muukalainen.
Olinhan jakanut hänen kanssaan hänen elämänsä ehkä kohtalokkaimman
hetken, hänen suurimman riemunsa. Ja se yhdistää ihmiset yhtä
lujasti kuin suuri suru. Paremmin ja elävämmin kuin kaunopuheisimmat
selittelyt havainnollistivat hänen silmiensä säihky ja hänen miehekäs
kädenpuristuksensa minulle vapauden käsitteen...

Silloin sanoa tokaisi ruskeapartainen yht'äkkiä:

— Teillä oli seuraa rajan tuolla puolen...

Oliko tuo mies lukenut ajatuksiani? Hänen sanoissaan oli jokin
selittämättömän vastenmielinen tunkeilevaisuuden tuntu, joten vastasin
tylysti:

— Niin oli.

Mutta uusi puhekumppanini jatkoi:

— Tunsitteko entuudesta tuon herran?

Nyt minua alkoi kiukuttaa mokoma kuulustelu. Sanoin lyhyesti ja
tiukasti:

— En.

Vastauksen olisi voinut tulkita myöskin toisin: "Pitäkää suunne
kiinni!" Luultavasti huomasi sen ruskeapartainenkin, sillä aivan
anteeksipyytävällä äänellä tuli seuraava kysymys:

— Ette siis tiedä, kuka hän oli?

— En.

Nyt hän hymähti voitonriemuisesti:

— Hän on rajasantarmiston kaikkein ovelin urkkija.

— Se ei ole mahdollista, väitin vastaan.

Puhekumppanini nauroi niin, että tupakan kellastamat hampaat
paljastuivat:

— Hih-hih-hih... Ette ole ensimmäinen, jonka hän on pettänyt. Mutta
minä tunnen hänet; matkustan täälläpäin ehtimiseen...

Minussa nosti kiehuva kiukku päätään. Mutta se ei kohdistunut
valepukuiseen santarmiin, vaan — hänen paljastajaansa, jota nyt tunsin
aivan silmittömästi vihaavani. Koetin miettiä, miksi. Siksikö, että
hän oli riistänyt minulta kimmeltävän kauniin mielikuvan? Ja kuitenkin
hän oli tahtonut tehdä minulle palveluksen. Oliko hän siis hyväntekijä
vaiko pahantekijä? Siinä pulma, jota aprikoin junan kiitäessä halki
Pohjois-Saksan hämärtyvien seutujen.

Ruskeapartainen istui ja nukkui viattomuuden unta. Ja vähitellen
uhkasivat minunkin silmänluomeni painua umpeen. Mutta
puolitorkuksissani kuulin salaperäisen kuiskauksen:

— Tohtori Ibsenille tuo herra kerran esittäytyi Gregers Werleksi...

Ja minä olin vastaavinani:

— Ja siitä tuttavuudesta syntyi Villisorsa, mutta tästä vain uneton
yö...

Mutta erehdyin: ei siitä tullut sitäkään, sillä nukuin vielä junan
porhaltaessa ensimmäiselle Berlinin asemalle.




KYMMENEN VUODEN KULUTTUA


He olivat tavanneet toisensa kymmenen vuotta takaperin vieraalla
maalla, etelän kerkeässä keväässä. Olivat kulkeneet yhdessä kukkivien
kastanjain alla, istuneet kuutamossa välkkyvän joutsenlammikon
partaalla ja koettaneet laskea veden kalvoon kuvastuvien tähtien
lukua... Mies oli ollut aivan nuori, nainen koko joukon kokeneempi,
mutta yhtä kuumaverinen; koskina olivat heidän suonensa kohisseet.
Ja he olivat aukaisseet tuoksuvaan puutarhaan antavan ikkunansa
kuullakseen suihkukaivon laulavan solinan ja satakielen viserryksen...
Mutta viikon perästä — viikon, jonka päivät olivat lentäneet kuin
kultasiipinen perhosparvi ja yöt kiitäneet kuin kiiluvat tulikipunat
— he olivat eronneet, sanoneet toisilleen järkevät jäähyväiset
aurinkoisena huomenhetkenä. Nainen oli vetänyt sormestaan mustakivisen
sormuksen, ja mies oli sanonut:

— Tätä kannan näiden päivien muistoksi!

Siihen oli nainen vastannut:

— Ja kun kymmenen vuoden kuluttua toisemme tapaamme ja elämme muistoina
uudelleen tämän viikon, annat sen takaisin... Sillä sen jälkeen sillä
ei enää ole mitään virkaa...

Sitten matkusti mies heidän kylmään kotimaahansa muistoineen ja
sormuksineen, mutta nainen jatkoi matkaansa yhä etelämmäksi kohti uusia
elämyksiä ja vielä kuumempia seikkailuja.

Eivätkä he sen jälkeen olleet toisiaan tavanneet. Mies oli vain
kuullut, että _hänestä_ oli tullut kunniallinen kauppaneuvoksetar.
Ja naiselle oli kerrottu, että _hänkin_ jo oli vakaantunut ja hoiti
nuhteettomasti valtion virkaa.

       *       *       *       *       *

Sillä kannalla asiat olivat, kun mies muutamana varhaisena
kevätpäivänä kadulla näki kauppaneuvoksettaren, joka maalaisesta
tehdasyhdyskunnastaan oli pistäytynyt käynnille pääkaupunkiin. He
tulivat samaa käytävää vastakkaisilta suunnilta eikä kohtaamista niin
ollen voinut välttää.

Miehen rinnassa läikähti lämmin laine, mutta seuraavassa tuokiossa hän
huomasi, että rouva oli melkein toiseksi muuttunut.

— Sepä oli hauskaa, sanoi kauppaneuvoksetar. Mutta miksi Te olette
käynyt niin vakavaksi...?

— Niin... vastasi mies ja katsoi kysyjää silmiin. — Ajat muuttuvat ja
niiden mukana muutumme mekin...

Mutta hotellin ovella kauppaneuvoksetar virkahti:

— Syön tänä iltana illalliseni yksin, mieheni on yhtiökokouksessa.
Tasan kello yhdeksän ruokasalissa. Tuletteko?

— Tulen.

       *       *       *       *       *

Mies tuli jo neljännestä aikaisemmin. Hänellä oli mustakivinen sormus
liivin taskussa. Ja hän mietti itsekseen: Tänä iltana elämme siis
yhdessä uudelleen nuo muistot... miten ihanaa se onkaan!

Salissa ei ollut monta vierasta; avara ja kirkkaasti valaistu huone
tuntui kylmän viralliselta. Ovien suissa kurkistelivat valkotakkiset
tarjoilijat odottavan uteliaina. Ja orkesteri soitti "Kukkuu, kukkuu,
kaukana kukkuu..."

Hän istuutui pilarin suojaan ja antoi tuoda itselleen ulkomaalaisen
lehden.

Sitten löi kello yhdeksän. Ja samassa kuului silkin kahinaa. Mies kuuli
hovimestarin äänen läheltään:

— Täällä, rouva kauppaneuvoksetar!

Kun hän laski lehden käsistään, seisoi kauppaneuvoksetar hienona ja
hymyilevänä hänen edessään:

— Sanoinhan: täsmälleen kello yhdeksän. Pidän edelleenkin aina sanani.

Mies nousi ja suuteli juhlallisesti hänen kättään sanoen:

— Te olette yhtä rakastettava kuin ennenkin.

Mutta itsekseen hän ajatteli: Hyvä isä, kuinka hän on vanhentunut!

He istuivat kahden puolen pöytää.

Kauppaneuvoksetar jutteli vilkkaasti ja eloisasti. Hän puheli
lakkaamatta ikään kuin peläten, ettei hän ehtisi saada kaikkea
sanotuksi. Hän haasteli politiikkaa ja kansantaloutta, kosketteli
valtiopäivävaaleja, kallista aikaa ja pieniä palkkoja, arvosteli oloja
ja ihmisiä...

Mies koetti vastailla sanan silloin, toisen tällöin, mutta mietti
kaiken aikaa mielessään: Miksi hän puhuu noin paljon eikä sano mitään?

Ja nainen ajatteli puhuessaan: _Siihen_ ei kajota ennen jälkiruokaa,
silloin siitä päästään vähällä. Ja hän käänsi puheen kirjallisuuteen.

Tarjoilija toi jäätelön. Kun hän oli mennyt, ajatteli nainen: Nyt on
aika! Ja hän kiinnitti kauniin katseen pöytätoverinsa kaulaliinaan
sanoessaan ikään kuin alkajaisiksi:

— Uskotteko, että olen onnellinen avioliitossani?

Hänen silmissään oli uneksiva ilme ja hänen äänessään pieni
tunteellisuuden värähdys, jonka mies tunsi ennestään.

— Uskon aivan täydellisesti, hän vastasi.

Kauppaneuvoksetar hymähti hiukan surunvoittoisesti:

— Niin... Minulla on todellakin hyvä olla hänen kanssaan.

Tuokion pöytäliinaan tuijotettuaan hän jatkoi:

— Eihän se tietysti ole mitään lemmenhurmaa, mutta hän on hyvä mies ja
minä kunnioitan häntä suuresti... Ja meillä on niin kaunis koti. Jospa
vain tietäisitte! Minun makuuhuoneeni on kuin unelma... Teidän täytyy
se joskus nähdä!

Hänen silmissään välähteli. Mutta mies kysyi:

— Onko Teillä lapsia?

Kauppaneuvoksetar rypisti vähän kulmiaan.

Sitten hän hymähti ylimielisesti:

— No, se vielä puuttuisi!

He vaikenivat ja katselivat sanattomina kahvikeittiön siniseen
väkiviinaliekkiin. Mutta kun huuruisessa lasikuvussa alkoi surista,
sanoi kauppaneuvoksetar:

— Antaisimme tuoda kahvin minun huoneeni viihtyisimpään soppeen ja
tarinoisimme menneistä päivistä...

Taas hän oli hetken ääneti. Sitten hän kohotti katseensa ja jatkoi:

— Sanokaa, oletteko milloinkaan toivoneet takaisin niitä menneitä
päiviä...

Kysymys tuli liian myöhään. Mies tajusi selvästi, että se oli
tarkoitettu kerjäläiselle viskattavaksi almuksi. Hänen rintansa täytti
jäätävä tunne, ylpeys nousi, ja hän otti sormuksen taskustaan.

— Tässä on tämä, hän sanoi kovalla äänellä. Löysin sen sattumalta
kätköistäni ja samalla muistin, että minun välipuheemme
mukaan oli suunnilleen näihin aikoihin luovutettava se rouva
kauppaneuvoksettarelle. Myöskin minä pidän edelleenkin sanani.

Hän ojensi sormuksen yli pöydän ja kumarsi kylmän kohteliaasti.

Nainen huoahti helpoituksesta: Nyt olemme siis siitä jutusta päässeet;
mutta siroittakaamme sentään vähän sokeria sen päälle... Sen vuoksi hän
sanoi lämmöllä:

— Piditte siitä ennen paljon. Muistan niin hyvin sen aamun, jona se
ensi kerran oli sormessanne.

Mies oli lukenut hänen ajatuksensa, jonka vuoksi hän vastasi tylysti:

— Ja viimeisen kerran.

— Niin pianko Te todellakin kyllästyitte?

— En minä, vaan sormus; se kävi liian väljäksi ja uhkasi alati pudota...

— Ehkä se nyt sopisi paremmin, ehdotteli rouva.

Mutta miehen mieleen juolahti vuorosana eräästä Hamsunin pikku
kertomuksesta:

— Nyt se taasen on liian ahdas... Ja sitä paitsi: eihän sillä enää ole
mitään virkaa!

Läheiseen pöytään saapui pariskunta: ryhdikäs, mutta jo hiukan
elähtänyt, puhdaspiirteinen nainen ja kaunis nuori mies, ilmeisesti
näyttelijä. Kauppaneuvoksettaren pöytäkumppani nousi kumartamaan.

— Kuka on hän, jota tervehditte? kysyi rouva ja mittasi katseellaan
tulijaa kiireestä kantapäihin.

Mies mainitsi erään tunnetun laulajattaren nimen. Ja kauppaneuvoksetar
sanoi:

— Vai hänkö! Eipä ole aika häntä säästänyt. Huomaamatta-vanhenemisen
vaikeata taitoa eivät kaikki opikaan...

— Ei, se on totta, vastasi mies ja korosti vahingossa sanojaan aivan
liiaksi.

Itsekseen hän ajatteli: Tuo toinen sen kuitenkin on oppinut paljon
paremmin kuin sinä...

Kauppaneuvoksettaan huulet kaartuivat ylimielisen pilkalliseen hymyyn.
Ja mies pani merkille, että silmien kulmiin ilmestyi runsaasti
hiuksenhienoja ryppyjä.

— Entä nuorukainen, onko hän hänen poikansa?

— Ei, vastasi mies jyrkästi, vaan hänen rakastajansa.

Kauppaneuvoksetar tyhjensi kahvikuppinsa nopeasti ja sanoi:

— On viisainta, ettemme samalla kertaa poistu täältä. Ymmärrättehän:
se saattaisi herättää sellaista huomiota, jota miehen: tähden tahdon
välttää...

Mies ei voinut tukehduttaa hymyilyä. Mutta rouva jatkoi:

— Te nauratte. Mutta nähkääs: ihmisen, jolla on... entisyys, täytyy
olla paljon varovaisempi kuin muiden...

Hän ojensi kätensä herttaisesti hymyillen:

— Kiitos tästä illasta ja näkemiin! Hädin tuskin mies sai
jäämään hampaittensa taakse hävyttömyyden: Kauppaneuvoksettaren
sänkykamarissako?

Silkinkahina loittoni ovelle.

Mies katsahti hänen jälkeensä ja huomasi vasta nyt, että hänen
leningissään oli kylmän teräksen kiilto. Ja hän ajatteli: Sehän
sopiikin aivan yhtä hyvin kuin punainen raakasilkki sopi silloin
kymmenen vuotta takaperin.

Hetken kuluttua mies lähti. Kulkiessaan naapuripöydän ohi hän
huomasi, että siinä riideltiin, ja hänen huulensa kiertyivät hienoon
vihellykseen.

Mutta ulkona paistoi kuu. Oli pakastanut iltamyöhällä ja Esplanaadin
vesilätäköt olivat hauraan jääkuoren peitossa, joka rasahteli
anturoiden alla.

Katua astellessaan miehemme mietti: Ajat muuttuvat ja niiden mukana
muutumme mekin; mutta muuttuukohan myöskin kuuhut meidän kerallamme?
Hänestä tuntui näet aivan mahdottomalta, että sama kuu, jonka säteet
tänä iltana kimaltelivat likaisilla lumijätteillä, kymmenen vuotta
takaperin oli valanut hopeitaan joutsenlammikon pintaan ja kukkivaan
kastanjapuistoon, jonka tuoksuissa satakieli oli visertänyt...




"TIPPANA-LIISA"


Aamukävelylläni tuli kadulla vastaani muudan vanha nainen, joka
yht'äkkiä herätti eloon muiston lapsuuteni kaukaisesta kaupungista.

Naisella oli yllään vihreäksi kulunut "sirkkelinuttu" ja päässään
samettihilkka, sellainen, jollaisia pienet lapset käyttävät.
Lapsellisista kehyksistä eroittuivat iän kurttuisiksi uurtamat ja
keltaisiksi kuivaamat akankasvot irvokkaana karrikatyyrinä, jonka
nähdessäni muistin elävästi "Tippana-Liisan".

Hän oli melkein samanlainen: yhtä muodoton ja yhtä lohduttoman ruma.

Mistä hän oli nimensä saanut, sitä en koskaan tullut saaneeksi
selville; en myöskään mikä nimi hänellä kirkonkirjoissa oli;
Tippana-Liisaksi häntä vain sanottiin — nimittäin takanapäin; hänelle
itselleen oli sanottava vain Liisa.

Hän oli "kummallinen", lyhytjärkinen, olematta silti varsinaisesti
vähämielinen. Hänen äänensä oli kolkon matala ja kaiuttoman kumea.
Hänen silmänsä tuijottivat jäykästi eteensä ja hyvin harvoin hymy
valaisi hänen kasvojaan.

Hän eli almuista, mutta ei koskaan kerjännyt, sillä hän oli "parempain
ihmisten lapsia" ja synnynnäinen ylpeys asui hänen sydämessään.
Määräpäivinä hän ilmestyi porvariskotien keittiöihin; pari tusinaa
oli sellaista taloa, jota hän veroitti vuoron perään. Tullessaan
hän asettui ovensuuhun istumaan, puheli palvelijoille ilmasta ja
kaupungin kuulumisista, kyseli kohteliaasti herrasväen vointia
ja muita mahdollisia perheuutisia, kunnes oli saanut saatavansa:
kyökin pöydälle katetun aterian. Sen hän söi äänettömänä ja suurella
hartaudella. Mutta heti syötyään hän lähti kiittämättä — eihän
tarvinnut kiittää siitä minkä piti oikeutenaan periä. Ja asianomaisissa
taloissakin katsottiin Tippana-Liisan ruokintaa aivan luonnolliseksi
verovelvollisuudeksi, milteipä lain määräämäksi rasitukseksi. Se johtui
siitä, ettei hyväntekeväisyyttä vielä siihen aikaan oltu säännöstelty,
se oli vapaaehtoisuuden varassa ja juuri sen vuoksi se oli muuttunut
kunnia-asiaksi.

       *       *       *       *       *

Taloon tullessaan ja sieltä mennessään Tippana-Liisa usein pysähtyi
pihalla leikkivien lasten kanssa juttelemaan. Oli erittäinkin yksi
tarina, jota hänen tavantakaa oli kerrattava, ja se olikin kertojan
lempijuttu. Ei häntä tarvinnut monta kertaa kehoittaa sitä esittämään;
riitti kun joku vain sanoi:

— Miten se Liisa silloin kerran joutuikaan keisarin hoviin?

Leveä tyytyväisyyden hymy kirkasti Liisan muulloin niin yksitoikkoisen
vakavat kasvot ja hiukan kurkkuaan karisteltuaan hän aloitti
kertomuksensa, joka alunpitäen lähti hyvällä vauhdilla luistamaan; se
oli kuin katkismuksen ulkolukua rippikoulussa:

— Siihen aikaan minä olin nuori ja nätti kuin karamelli... ja
minulla oli punakukkainen kretonkikleninki ja taivaansininen nauha
olkihatussani... ja minä olin vielä pulskempi ja lihavampi kuin
komesrootin Esteri... ja kaikki herrat kääntyivät kadulla minua
katsomaan...

Silloin sanoi aina joku kuulijoista, sillä se kuului ehdottomasti
asiaan:

— Eiväthän ne Esteriä käännykään katsomaan!

— Eivät... hi-hi-hii... mutta minua kääntyivät... Kysykää vaikka
Paakkerskalta, jollette muuten usko; hän tunsi minut jo silloin!

— Uskommehan me. Mutta miten sitten kävi?

— Niin sitten... sitten tuli kaupunkiin sotaherra, joka oli pitkä ja
komea ja kaunis kuin Herran enkeli... Hänellä oli sysimustat viikset ja
purppuranpunaiset posket, punaisemmat kuin Pyhtisen Pekalla, kun hän
jouluna tiernapoikien kuninkaana laulaa: "Heroodes hän ajoi hevosilla
ja ratsuilla..."

— Hänkö se sitten Liisan keisarin hoviin vei?

— Hän. Hän katsoi mielihyvällä palvelijattarensa puoleen ja vei hänet
mukanaan keisarin kiiltävään kaupunkiin. Ja siellä me elimme onnessa ja
autuudessa puoli vuotta. Ja me kävimme usein keisarin luona kahvilla.
Hoviherrat kumarsivat portaissa niin syvään että parilta aina selkä
nyrjähti, mutta keisarinna itse tuli kruunu päässä kahvitarjotinta
tuomaan ja jutteli minulle kuin ainakin vanhalle tuttavalle. Sattuipa
toisinaan, kun keisari oli oikein hyvällä tuulella, että hän hienolla
valkoisella kädellään taputteli minua poskellekin... silloin minä
tietysti niiasin niin syvään että polvet naksahtivat kuin taittuvat
päreet. Ja silloin sanoi keisarinna aina: "jestas!" ja komensi
kamariherran hakemaan kyökistä vettä, joka tuoksui paremmalta kuin
Maria Fariina...

— Eikö siellä muuta tarjottukaan?

— Kaikkea häntä vielä kysyykin! Tarjottiinhan toki. Pääsiäisenä
annettiin mämmiä kultalautasilta ja jalokivillä koristettuja
kananmunia, jotka olivat yhtä suuria kuin Merikoulun maapallo...

— Eivät kai ne nyt sentään varsin niin suuria olleet? uskalsivat
kuulijat epäillä.

— Jollette usko, niin olkaa uskomatta! Eihän se uskonkappale olekaan.

Ja sen sanottuaan hän pyörähti väkkäränä porttiin päin, mutta heltyi
taas, kun rukoiltiin:

— Älä, hyvä Liisa, vielä lähde, vaan kerro meille, mihin se sinun
kaunis sotaherrasi joutui!

Silloin Liisa nielasi pari kertaa — ikäänkuin olisi häntä äkkiä
ruvennut nikottamaan — ja oli kätensä selkäpuoleen pyyhkivinään jotakin
silmistään, ennen kuin vastasi:

— Hän kuoli ja hänet kuopattiin keisarin käskystä pääkirkon permannon
alle.

Hetkisen vaiti oltuaan hän huokasi syvään ja jatkoi:

— Minä, nuori leski-parka, itkin silmäni puolisokeiksi ja pääni
kokopökeröksi... Ja siitä lähtien olen sitten ollut tällainen...

Viimeiset sanat tulivat melkein parkaisemalla. Ja sitten tapahtui ihme:
oikeat kyynelkarpaleet alkoivat tippua hänen silmistään ja valuivat
virtana kellertäville ja ryppyisille poskille.

Se oli meistä lapsista hirmuisen hauskaa, huippukohta koko Liisan
jutussa. Mutta emme me sentään hennonneet nauraa hänelle vasten
kasvoja, vaan käännyimme selin ja tirskuimme salaa. Vaistomaisesti kai
aavistimme, että Tippana-Liisan itkettäminen joltakin kannalta saattoi
olla vähän epäilyttävää ja vähemmän jaloa...

       *       *       *       *       *

Mutta kerran tapahtui, että eräs joukostamme — se oli rikkaan kauppias
Vihlmanin nuorin poika, joka vielä siihen aikaan oli yhtä herttainen
lapsi kuin me muutkin, vaikka hänestä sitten myöhemmin tulikin suuri
hunsvotti — vahingossa sanoi Liisaa Tippanaksi. Se tapahtui hänen
vedotessaan isänsä valistuneeseen mielipiteeseen keisarin hohtokivisten
pääsiäismunien mittasuhteista:

— Isä sanoi, että Tippana valehtelee, sillä niin suuria munia eivät
edes keisarinkaan kanat milloinkaan muni.

Liisa kuunteli häntä suu auki, ja näytti aivan siltä, ettei hän omia
korviaan tahtonut uskoa. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi omituiseen
irvistykseen: toinen puoli aivan kuin halpaantui ja jäi hervottomana
retkottamaan, mutta toisesta syöksyivät sanat ryöppynä:

— Senkin kirottu Kulta-Villen pentu! Kysy sinä isältäsi, oliko hän
keisarin kanapiikana linnassa ollessaan!

Me muut purskahdimme hillittömään nauruun, mutta Ville Vihlman punastui
korviaan myöten ja hiipi häpeissään ulos portista. Sillä hän tiesi,
mitä me muut emme tienneet, ettei Liisa linnalla tarkoittanut keisarin
palatsia vaan vankilaa, jossa hänen isänsä oli ollut puoli vuotta
konkurssirikoksesta.

(Ei muuten ollutkaan ihme, ettemme me sitä tienneet, sillä niin rikas
ja mahtava oli kauppias Vihlman, että jo vanhemmatkin ihmiset aikoja
sitten olivat hänen linnassaolonsa unhoittaneet lukuunottamatta hänen
omaa rouvaansa, joka oli uskovainen, ja Tippana-Liisaa, jolle heidän
talossaan kerran oli syötetty pohjaanpalanutta riissipuuroa.)

       *       *       *       *       *

— — ‒ Niin, niin... Vuosikymmeniä on vierähtänyt; Tippana-Liisa lepää
nurmen alla ja hänen kuulijakuntansa on hajaantunut maailmalle. Ville
Vihlmanista on, kuten sanottu, tullut hunsvotti, ja mitä muihin
tulee, niin enpä enää voisi mennä heidänkään herttaisuudestaan
takuuseen. Sen sitävastoin uskallan vakuuttaa, että useimmilla heistä
on jokin sellainen juttu, jonka ilmitullessa mieluimmin pujahtaisi
ulos portista. Ja ehkäpä on vielä muutamilla aivan yhtä mahdottomia
juttuja kuin Tippana-Liisalla, vaikka eivät lyhytjärkisten kirjoissa
kuljekaan...




SUVINEN SAARI


I.

Monta ihanaa suvista saarta on tässä kauniissa saaristossa, mutta
kaikkein kauniimpia lienee kuitenkin tämä, jolle hyvä hengettäreni
suvaitsi kiiltävänä kesäpäivänä minut ohjata. Kallioisia rantoja
huuhtova meri on sädehtivämmän sinistä, ilma korkeana kaartuvan
silkkilaen alla kristallisemman kirkasta ja tummanvihreitten kuusien
neulaset pitempiä ja pehmeämpiä kuin muualla. Kultaisempi on päivän
kiilto ja suurempi iltojen hiljaisuus. Eivätkä auringonlaskun
värihohteet missään voi olla hienompivivahteisia kuin täällä.

Ikkunani alla on kaksi kirsikkapuuta, joiden marjat hohtavat
purppuranpunaisina ja mehukkaan pehmeinä helminä; oksat heilahtelevat
ja helmet liikkuvat hiljalleen. Puutarhan punaisen aidan takana on
leikattu ruispelto, jonka kullankeltaiset kuhilaat ovat suorissa
riveissä kuin järjestykseen tottuneet sotamiehet. Mutta pellon
takaisessa metsänreunassa on aukko, josta näkyy meri, aava, ihana
ulappa, se, jota minä rakastan paljon enemmän kuin metsiä ja peltoja
ja puutarhoja, yhtä paljon kuin kotipuoleni niittytasankojen laajoja
lakeuksia, ehkäpä vielä enemmänkin...

       *       *       *       *       *

Olemme juuri palanneet rysää kokemasta, isäntäni ja minä. Pysähdymme
hetkeksi rantakalliolle katsomaan, kun valkoinen matkustajahöyry kiitää
ohi saaremme kaupunkiin, kuumeisen hopputyön hyörinään. Vilkahtaa
valkoinen liina laivan perältä. Heilutamme lakkejamme vastaukseksi.
Ja sitten käännymme poimuttelevalle polulle, joka vie ystävällisen
punaisen talomme varjoisaan pihaan.

— Nyt on kaunis huomen, isäntä sanoo.

Ja hänen kesävieraansa nyökkää. Mutta se vilkkuva valkoinen liina
leikkii hänen ajatuksissaan: Lieneekö ollut hän, jonka kesällä kerran
kohtasin, kun oli heleimmillään heinäkuu ja kedot kukki kauniimmillaan,
hän, jota usein olen ajatellut ja jonka itsekseni olen Punahilkaksi
ristinyt? Miksikä juuri hän? Ja miksi hän olisi minulle vilkuttanut?
— Ikävä nousee mieleeni, mutta se on suloista ikävää, joka ei kalva
eikä polta, vaan täyttää sielun vienosti värähtelevällä kaiholla. Se on
yksinäisyyden autuutta...

— Tänään ruvetaan riihtä puimaan, isäntä sanoo ja panee nuuskan. —
Suurukselta pannaan kierto käyntiin. Täytyykin mennä sitä rasvaamaan.

Hän kääntyy piennarta kulkemaan riihelle. Mutta minä jään pihaportin
luo katselemaan kahta tappelevaa kukonpoikaa, jotka omenapuun
siimeksessä ottelevat aivan julmasti. Ne ovat hirmuisen hauskoja
elukoita, nuo kaksi valkoista kukonpoikaa tulipunaisine helttoineen.
Toinen niistä ei juuri muuta teekään kuin ärsyttää ja uhittelee
veljeään, joka kaikesta päättäen on luonteeltaan paljon passivisempi ja
tavoiltaan tyyni. Tapelkaa pojat niin saatte tupakkaa! Kas, kas vaan,
nyt tuo Sosialisti taaskin... Pidä puoliasi, Porvari!

Täytyy sytyttää piippu ja istahtaa nurmikolle katselemaan ja nauttimaan
siitä ylevästä mielenrauhasta, jota puolueitten yläpuolella oleva
ihminen aina sanoo tuntevansa seuratessaan kiihkoisten tappelupukarien
temmellystä. Tunnen olevani kukonpoikiin nähden vähintäänkin
puolijumala. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Yht'äkkiä putoaa
punehtuvaposkinen omena syliini. Ylevä mielenrauhani on tipotiessään.
Ja kun säikähdyksissäni katson puuhun, näen säteilevät naurusuiset
kasvot ruskean skauttihatun lierien alta.

Samassa ilmestyy kyökinportaille vanha Siina iso ulkomainen näkinkenkä
kädessään. Hän nostaa sen huulilleen ja puhaltaa. Se soi kuin
palotorvi. Sellainen on meillä ruokakello täällä saarella. Siihen ei
muuten joka mies osaakaan puhaltaa. Yrittipä Oskari, renkipoika, toissa
iltana eikä ääntä saanut. Mutta Siina on verraton taituri: tuu, tuu-uu,
tuu, kolme kertaa kumeasti ja juhlallisesti.

— Nyt mennään siis syömään.

       *       *       *       *       *

Tuk, tuk, tuk, tuk... jyskyy puimakone, ja hammasrattaitten heleä
metallinsointu kilahtelee. Tomu nousee riihen seinänaukoista
savupilvenä taivaalle.

Ruuni ja Musta kiskovat hevoskierron aisoja tyynesti ja tasaisesti. Ja
talon nuorin, Aini-tyttö, joka on jälkimmäisen ohjaksissa, selailee
vanhaa virsikirjaa, josta on luvannut etsiä minulle sen virren, missä
lauletaan:

    "Minä vaivainen mato ja matkamies,
    Mond' vaarallist vaellan retkee..."

Nyt on aika viedä riihiväelle kahvia. Aili-emäntä antaa minulle korit
kainaloon ja Alli-neiti kattaa nurmikolle "pöydän". Sitten me kaikin
siinä riihen kupeella loikoen tyhjennämme kolme kukkurallista kupposta.
Ja tarina käy. Isännällä, jonka veroisia pakinoitsijoita ei tässä
maassa monta ole, on aivan loppumaton juttujen varasto. Hän on viisas
mies ja lukenut mies ja paljon maailmaa nähnyt. Nähnyt sen vuoksi,
ettei ole silmät ummessa ja kuuroin korvin kulkenut. Hänellä ovat sanat
vallassaan ja silmäkulmassa se pieni taikapeilin siru, joka kuvastaa
meidän, matoisten matkamiesten, naurettavia puolia. Mutta hänen suunsa
ympärillä on hyvä hymy sovittavaisena päivänsäteen välkkeenä.

Kun isäntä paukahuttaa nuuskarasiansa kannen kiinni, nousemme. Ja taas
jyskyy puimakone ja helähtävät hammasrattaat.

       *       *       *       *       *

Ihanaa on elää erillään maailmasta, piilossa ja paossa päivän riitoja
ja ajan sekasortoa. Ihanaa olla ilman kirjojen syvämielistä viisautta!
Lukea vain lehdiltä ja ruohoilta, kallioilta ja mullasta elämän ikuisia
oppeja, kuunnella kuusten huminaa ja tohua tuulen. Ja terveellistä on
jäädä kahden kesken oman itsensä kanssa ja — jos uskaltaa — tuijotella
hetkisen hiukan syvemmälle — omiin silmiinsä. Jos on riittämään voimia,
tulee silloin pitäneeksi tuomiopäivää itsensä kanssa. Siihen täällä
on tilaisuus. Päivät ovat pitkät: aurinko nousee aikaiseen ja laskee
myöhään. Eikä kukaan häiritse.

Ilman kirjoja! En sentään ole aivan ilman. Talossa niitä on paljon.
Ja niiden joukosta olen löytänyt erään, joka minulle on käynyt hyvin
rakkaaksi ja jota sen vuoksi toisinaan luen. Se on juuri tuo vanha
virsikirja, 1700-luvun loppuvuosina präntätty.

Löysin siitä juuri äsken seuraavat rivit:

    "Nyt näemme siunatun päivän,
    Alas taivast paistavan päällem,
    Joll Jumal' valaise jokapäivä,
    Meit iloxem, tarpexem täällä..."

Enkä voi sille mitään, että minusta noihin säkeihin mahtuu koko se
valkeuden ja auringon siunattu ilo ja riemu, joka ihmisen tällä
ihanalla saarella ympäröi.

       *       *       *       *       *

Kammarissani on punakukkaiset seinäpaperit ja punamattoinen keinutuoli.
Sänkyni yläpuolella riippuu Aleksis Kiven kuva ja piirongilla on kaksi
verratonta antiikkista kynttiläjalkaa.

Kun aamulla ani varahin päivänsäteet pilkistävät kotikutoisten uudinten
lomitse sisään, niin ne muodostavat kauniin sädekehän Suomen suurimman
runoilijan pään ympärille. Silloin otan virsikirjani ja luen siitä
huomenen ylistystä. Mutta vasta kun kattolampun kristallisärmissä
taittuvat säteet siirtyvät kaakeliuunin keltaiselle pinnalle, kiipeen
vuoteestani.

Ensimmäinen matkani on aina rantaan. Ei milloinkaan ole vihreä vesi
niin jalokivenkirkasta kuin aamutyvenellä. Se tippuu timantteina
airojen teristä, mutta kallion kupeella se on smaragdia.

Ja sitten alkaa päivän tyyni, tasainen kulku...

       *       *       *       *       *

Jos iltapuolella vielä jaksaa tuulla, niin tulee naapurin Heimo, tämän
talon tulevan isännän Terhon toveri, hakemaan meitä purjehtimaan
valkoisella kutterillaan, piukkavauhtisella "Prahalla".

Siinä käy iloinen melske ja kuuluu helähtelevä nauru, kun talon
nuoret liikkeelle lähtevät. Mutta kun päivä laskee ja kokka viiltelee
hämäräisen yön tummuvia aaltoja, silloin hiljenee hilpeys ja jokainen
miettii omia asioitaan... Mikä mitäkin, mikä elämänsä tehtäviä, mikä
pikkuista Punahilkkaa...

Kaunis on öinen ulappa, kaunis pimenevä kotilahti, kauniit saarten ja
maitten himmenevät, pehmeät ääriviivat.

Ison-Tärhänän kuusikko muistuttaa Böcklinin Kuoleman saarta, Yrttikari
on kuin sadun palmulehto harvaoksaisine ja hoikkarunkoisine mäntyineen.
Ja Airiston puolelta vilkkuvat välkähtelevät valot kuin haltijain tulet.

       *       *       *       *       *

Mutta lauantaiehtoina tulee meille vieraita kaupungista. Hienoja
silkkihameisia neitejä ja kovakauluksisia herroja. Silloin pidetään
hauskaa kaupunkilaisneitojen ja -herrojen kanssa. Hetket kiitävät
nopeaan. Hiljaisilta rannoiltamme raikuu nauru ja kaikuu laulu.
Kaupunkilaiset tuovat iloa tullessaan.

Tuovat kuitenkin muutakin: sanomalehtiä ja uutisia melskeisistä
tapahtumista ja järjettömistä juonitteluista.

Me, saaristolaiset, kuuntelemme heidän kertomuksiansa kummissamme.
Meistä, joiden päivät soluvat niin tyynesti ja rauhallisesti, on miltei
käsittämätöntä, että muualla voi olla niin myrskyistä ja levotonta
keskellä kukkean myöhäiskesän hiljaista rauhaa.

Lauantai-illasta maanantaiaamuun kulkee elämä toisessa, nopeammassa
tahdissa ja sen poljennot sykähtelevät voimakkaampina. Mutta kun
sitten valkoisen laivan kylkeen olemme vieraamme soutaneet ja heille
hyvästimme huiskutelleet, silloin alkaa taas arkinen elämä: rauha,
hiljaisuus ja yksinäisyys...

Laivan kyljestä rantaan palatessamme nostaa päätään kaihoisa ajatus:
pian, aivan liian pian valkenee sekin maanantai, jolloin lähtijäin
joukossa nousen veneestä laivalle minäkin. Ja laiva vie minut suvisen
saareni korkeasta rauhasta suurkaupungin, rikkinäiseen elämään, touhuun
ja kiireeseen.


II.

Olen eksynyt uudelleen suviselle saarelleni aikaisempien syyspimeitten
ja ensimmäisten myrskyjen ajaksi. — Sumeat ja sateiset ovat
ilmat. Harva se päivä vihmovat matalalla kulkevat pilvet vettä.
Myötäänsä ulvoo tuuli nurkissa ja rämistelee peltikattoa ankarasti.
Rantakallioiden sileitä kylkiä vastaan räiskyvät vaahtoisat pärskeet.
Ja ulapat kohisevat kumean juhlallisesti.

Aikaiseen tulee ilta ja puhde on pitkä. Silloin kokoonnutaan tuvan
uunin valopiiriin. Ja siinäkö juttu luistaa!

Talon isäntä se tietysti pakinan aloittaa. Milloin mistäkin. Sodasta ja
maailman menosta, sadosta ja ankeista ajoista, menneistä muistoista ja
tulevaisuuden toiveista... Ja me muut istumme ja kuuntelemme. Sanomme
sanan silloin, toisen tällöin osoittaaksemme mielenkiintoamme. Mutta
kun hiipuva hiillos alkaa tummentua, siirtyy jokainen yöpuulleen;
kuuntelee hetken aikaa tuulen tohinaa ja sateen rapinaa, ennen kuin
nukahtaa...

Sattuu sentään toisinaan, että aamulla herää auringonpaisteeseenkin.
Silloin on juhlatunnelmaa kuultavan kirkkaassa ilmassa. Taivas on
korkealla. On kevyt hengittää, ja mielen täyttää iloinen rohkeus.

Sellaisina päivinä menee mielellään puutarhaan. Sillä nyt on juuri
se aika, jona hedelmät kypsyvät vahankeltaiset ja läpikuultavat
astrakaanit, punastuvat, suuret aleksanterit, makeat sävstaholmat ja
mehevät luumut ja kriikunat. Oksat taipuvat maata kohti ja ruohossa
puiden juurilla on pudonneita omenoita, joita ei enkeli paljastetuin
miekoin vartioi...

Öiseen aikaan niitä kylläkin vahditaan. Sillä pimeän turvissa liikkuu
varkaita, jotka tuntevat tuoksun jo matkan päähän ja osaavat aidan yli
hypätä.

Eilisiltana oli omenavaras vähällä säikyttää renkipoikamme Oskarin
kuoliaaksi. Poika oli illansuussa mennyt postia hakemaan ja palasi
kotiin pilkkopimeässä. Metsäveräjän luona näki hän äkkiä edessään
tumman olennon, joka äänetönnä liikuskeli metsänrantaa pitkin.

— Kuka olet? Oskari huutaa.

Mutta ei saa vastausta olennolta, joka on laiha kuin luuranko ja jolla
on pitkät sormet ja haarukanpiikkien tapaiset käyrät kynnet ja tukka
pystyssä päälaella.

Poika saa jalat alleen. Ja kun hän läähättäen ja kuolemankalpeana
saapuu tupaan, on hän vakuutettu siitä, että äsken näki itsensä
paholaisen. Eikä hänen vakaumustaan mikään saa horjumaan, ei meidän
yhteinen iloinen naurummekaan.

Mutta yöllä harvenivat punaposkisten kaunottarien rivit tuntuvasti
aidanvieren uljaimmasta puusta. Ja ensi yöksi meillä on järjestetty
vahtivuorot puutarhaan. Sillä kohtapuoleen ovat kaupungissa
syysmarkkinat, joille on saatava vähintään viisitoista korillista
puutarhamme antimia.

       *       *       *       *       *

Täällä kävi eilen vieraita kaupungista. Tulivat ylpeäpurjeisella
huvipurrellaan ja nousivat rantavajojen luona maihin. Olivat
ihmetelleet minua, kaupunkilaista, joka olin tänne unohtunut
yksinäisyyteen, vaikka kaikki muut kesävieraat jo aikoja olivat
matkalaukkunsa sulloneet ja hävinneet. Olivatpa vielä isännältä
udelleetkin, mikä tuo on miehiään, joka täällä nyt vielä joutilaana
maleksii...

Olisivat itseltäni kysyneet, niin olisin vastata osannut:

— Syyssateesta olen tullut nauttimaan ja vonkuvasta tuulesta.
Yksinäisyyden ehdotonta rauhaa olen tullut juomaan ja hiljaisuudesta
juopumaan. Pimeätä olen tullut ihailemaan ja itseni kanssa
keskustelemaan...

Nyt jäivät he vastausta vaille, sillä minä pakenin ullakkokammarin
piiloon, kun he tulivat. Eivätkä he minusta nyt muuta tiedä kuin
sen, että matkalaukkuni kyljessä on pari tuoretta ulkolaista
hotellinleimaa, kammarini pöydällä vanha nahkakantinen virsikirja,
savukelaatikko-tapuli ja 350 gramman painoinen omena. Mutta ehkäpä he
niistä voivatkin lukea vastauksen kysymykseensä. Ihmiset ovat toisinaan
liiaksikin tarkkanäköisiä...

— — — On täällä sitä paitsi muitakin yksinäisiä. Naapuritalossa asuu
nuori venäläinen ylioppilas, joka viime talvena karkasi bolshevikien
pakkoa — hän oli tykistösotilaana Venäjän armeijassa — ja ajautui
monien seikkailujen perästä tälle saarelle, josta ei vielä ole
päässyt kotiinsa. Mies on oppinut suomen kielen ja tappaa aikaansa
kalastelemalla ja leikkimällä lasten kanssa. Talveksi hän aikoo yrittää
kotipuolelleen, vaikka viihtyykin täällä vallan mainiosti.

Olen nähnyt hänet pari kertaa sillalla seisomassa syöttikaloja
onkimassa. Hintelä, kalpeakasvoinen mies; musta, pitkäkiharainen tukka
ja sysisilmät, joissa on hiukan arka ja säikähtynyt ilme. Olemme
tervehtineet toisiamme, niinkuin täällä tapana on, ja jättäneet
toisemme rauhaan...

Niitä taitaakin nykyään olla vähän joka paikassa noita venäläisiä
harhailijoita. Kuukausi takaperin istuin iltaa samanlaisen
isänmaattoman luona Tukholmassa. Hänellä oli lohtunaan gramofooni, joka
soitteli aron alakuloisia säveleitä. Tällä ei ole sitäkään, ja pimeät
illat ovat pitkät...

       *       *       *       *       *

En tiedä, olenko milloinkaan nauttinut saariston suuresta rauhasta
niin jakamattoman täydellisesti kuin näinä syksyn päivinä, joina
kellastus ja kuolema tekee tuloaan luonnon valtakuntaan. Mistä se
johtunee? Kenties siitä, että tällä kertaa tulin tänne suoraapäätä
"suuresta maailmasta". Samasta touhusta ja kuumeisesta kiireestä
vierailla veräjillä, jonne näillä samoilla rannoilla suven korkeina
ja kiiltoisina päivinä ikävöin. Tulin elämän rikassykähteisestä
yltäkylläisyydestä karuimpaan kotoiseen yksinäisyyteen aivan ilman
ylimenoja ja väliasteita. Silmäni olivat jo saaneet tarpeekseen
kirjavuudesta; yksinkertaiset viivat ja rauhalliset väripinnat
viihdyttävät nyt katsettani kaksin verroin...

Olen muistellut nuoruuteni ystävää, taidemaalaria, joka Parisista
tullessaan aina matkusti suoraapäätä, Helsinkiä karttaen, Kuusamoon. Ja
ymmärrän nyt tuon hänen "omituisuutensa" täydellisesti.

... Pilvet näkyvät hajaantuvan; illaksi seestyy taivas. Ja silloin
syttyvät tähdet. Aion nousta Myllykalliolle niitä katsomaan. En
olekaan niiden tuiketta muistanut moniin aikoihin. Viimeksi taisin
sitä tuijotella, kun se Tyko Brahen Hven-saaren kohdalla Juutinrauman
aaltoihin kuvastui...

       *       *       *       *       *

Viereisellä saarella on huvila. Sitä minä vihaan. Vihasin sitä
jo suvella, mutta nyt, kun se ikkunaluukkuineen ja telkittyine
ovineen kallionhuipulla törröttää kuin mikäkin kaiken katoavaisuuden
muistomerkki, vihaan sitä vielä enemmän.

Huvilat ovat hullutuksia. Onhan vallan järjetöntä koettaa siirtää
sirunen kaupunkia ja hiven kaupunkilaisuutta maaseudun ihanuuteen!
Rakennetaan korkeaharjainen talo mäen nyppylälle, hiekotetaan pari
käytävää, jotka reunustetaan ulkomaisilla näkinkengillä, laitetaan
kukkapenkki ja isketään nurmikkoon pölkynpää, johon pannaan lasipallo
— ja luullaan, että nyt ollaan maalla! Vaikkei sitä itsekään uskota.
Sillä kaupungista tuodaan ruoka ja juoma ja kaikki elämänmuodot.

Ei! Huvilat ovat — epärehellisyyttä. Ei sitä silti maalla eletä,
vaikkapa sinne joka ehtoo laivalla ajetaankin! Maalla _elää_ vain
se, joka sieltä saa leipänsä ja särpimensä; se, joka työllään tekee
kamaran omakseen; se, joka on siellä kotonaan — eikä vain yö- ja
sunnuntaivieraana.

... Tuon naapurihuvilan luona ovat koivut keltaisemmat kuin muualla.
Siellä on syksy muuttunut kuolemaksi jo silloin, kun se muualla vielä
on vain kesän täyttymyksen siunausta. Mutta siellähän ovatkin jo luukut
ikkunain edessä ja ihmiset ovat päässeet oikeaan kotiinsa...

Koisaaressa 1918.




PUNAISEN PAINAJAISEN PÄIVILTÄ

Sankarittarille.


Sattuu käsiini muutamia paperinpalasia, joille verisinä kapinanpäivinä
olen mielialojani purkanut. Se on kirjava kokoelma niin ulkonaiselta
muodoltaan kuin sisällykseltäänkin. Milloin on mikäkin siekale sormiin
sattunut, ja käsiala on epätasaista ja vaihtelevaa. Kaikki paperit ovat
rypistyneitä ja moneen kertaan taitettuja ja taivutettuja. Ne ovat
olleet kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin piilotettuina,
etteivät niitä nuuskijat löytäisi. Ja muistiinpanojen sisällys! Toisena
päivänä toivorikasta haaveilua jonkun voitonvarman viestin johdosta,
toisena alakuloista apeutta ja toimettomuuteen tuomitun synkeätä
sisunpurkamista.

Tiedot tapahtumista toistuvat yksitoikkoisen säännöllisesti: "tänään
tuli tieto uusista murhista", "kerrotaan uhriksi joutuneen sen ja sen",
"nyt ovat tappaneet...", "parast'aikaa kuuluu kiivasta kivääriammuntaa
aivan läheltä" j.n.e. loppumattomiin. Kokonaiskuvaksi hahmottuu
mielikuvitukseen harmaa hirviö, jonka muodoton ruumis on täynnä
verisiä juovia ja jonka silmät kiiluvat kamalina liekkeinä... Punainen
painajainen! Ilman selviä ääriviivoja, ilman alkua ja loppua, jostakin
etäisyydestä esiin matava ja johonkin kaukaisuuden usvaan häipyvä...
Ruumistunut kaos!

Nousee kaoksesta sentään silmiin muutamia selkeäksi piirtyviä kuvia,
joitten ympärille päiväkirjan lehtien lakoonisen lyhyetkin lauseet
jaksavat kirkkaan valojuovan sytyttää. Eroittautuuhan lohduttomasta
harmaudesta sankarihahmoja: Nuorukainen, joka hymysuin kaatuu ja ennen
viimeistä hengenvetoaan pakottaa huulensa kuiskaamaan kysymyksen:
"Voitimmeko?" Tahi vanha ylimys, joka yksin puolustautuu satoja vastaan
ja vihdoin huomatessaan taiston toivottomaksi säästää viimeisen luodin
omaa otsaansa varten. Tahi kolme veljestä, jotka ammuttaviksi riviin
asetettuina tarttuvat toistensa käsiin ja niin toisiaan sanattomasti
hyvästellen kaatuvat valittamatta. Ja sitten _sankarittaret_. Äidit
ja puolisot, joiden tuskat ja kärsimykset ovat olleet suurempia ja
kirvelevämpiä kuin haavojen poltto heidän poikiensa ja miestensä
rinnoissa...

Heitä olen noina kauhun kuukausina monen monet kerrat muistellut. Ja
olen itsekseni ajatellut, että heistä useat ovat ansainneet sankariuden
sädekehän yhtä hyvällä syyllä kuin taistelutantereitten urhot.

En ole niin paljon ajatellut sankarikuoleman saavuttaneiden omaisia
— vaikka heidänkin suruansa olen luullut ymmärtäväni — kuin niitä
äitejä ja puolisoja, joilta murhamiehen katala kuula tahi raaka
rauta on turvan tahi toivon temmannut. Kunnian kentällä kaatuneiden
omaisilla on lohtunaan tieto, että heidän rakkaimpansa kuolema ei
ollut tarkoitukseton; runosäkeessä on korulausetta kantavampi totuus:
sorea on sotahan kuolo. He kaatuivat ase kädessä aatteen, oikeuden ja
vapauden puolesta miehinä taistellessaan. Mutta synkempi on niiden
suru, joiden rakkaimmille kohtalo ei suonut edes sodan soreata kuoloa,
vaan määräsi elämän sammumaan sokaistujen ihmispetojen murharaivon
järjettömyyteen. Missä tällainen suru suurisieluisella alistuvaisuuden
tyyneydellä osataan kantaa, siinä on kantajana sankari.

       *       *       *       *       *

Käpristyneitä papereitani katsellessani viipyvät ajatukseni kauimmin
juuri tällaisessa sankaritarinassa. Lyijykynällä hät’hätää lehdelle
viskatut sanat eivät sellaisinaan sano paljon, mutta ne riittävät
mietteiden virikkeiksi pitkäksi aikaa.

       *       *       *       *       *

"... Kaikkien muotikauppojen ikkunoissa on nykyisin yksinomaan
mustaa. Eikä kaduilla koskaan ole näkynyt niin paljon surupukuisia
ihmisiä kuin näihin aikoihin. Kuinka monet mustat suruharsot ovatkaan
vapaudenristin keltapunaisten nauhojen veroisia kunniamerkkejä? On
niin usein tehnyt mieleni paljastaa pääni oudon ohitsekulkijan mykäksi
kunnianosoitukseksi..."

       *       *       *       *       *

"Parin talven ajan on vierustoverinani teatterissa ollut nuori mies ja
nuori vaimo. Miehen tunsin varhaisimman nuoruuteni vuosilta. Olimme
ylioppilastovereita, vaikka tiemme sitten sattuivat eroamaan ja me
jouduimme jokseenkin loitolle toisistamme. Vaihdoimme kuitenkin sanan
silloin, toisen tällöin. Sillä välin tuskin toisiamme ajattelimme.

"Viime päivinä olen nuoruuteni toveria ajatellut paljon, sillä hänkin
on joutunut punaisten pyövelien uhriksi — ammuttu jossakin jäällä —,
mutta vielä enemmän olen ajatellut hänen rouvaansa, jota en lainkaan
tunne, mutta joka nyt ventovieraanakin äkkiä on ikäänkuin läheiseksi
muuttunut.

"Joku oli pari päivää sitten tavannut kadulla miehen vanhan äidin. Hän
oli ollut niin ihmeen tyyni:

"— Minun täytyy mennä pojanpoikani kanssa sokkosilla leikkimään, sillä
miniäni matkustaa etsimään miehensä ruumista...

"Hän oli nyökännyt ja mennyt sokkosilla leikkimään.

"Ja hänen miniänsä oli matkustanut Porvoon ruumishuoneelle, missä mies
makasi kohtalotoverinsa vieressä. Hymy oli hänen kasvoillaan, hymy,
joka ne kirkasti valoisiksi synkässä kuolemassakin.

"Vaimo polvistui paarien viereen. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Ne sumentuivat hetkeksi. Ja kyyneltensä läpi oli nuori vaimo
näkevinään, kuinka punainen murhamies ojensi pistimensä... Mutta
seuraavassa tuokiossa häipyi kauhun kuva. Hän näki taas selvästi
miehensä marmoriksi jähmettyneet, mutta valoisasti hymyilevät kasvot.
Ja hän nousi tyynesti lähteäkseen arkkua hankkimaan.

"Mutta ovella hän kääntyi vielä kerran vainajaa katsomaan. Silloin hän
huomasi, että huoneessa oli kolmaskin ruumis.

"— Kuka hän on?

"— Tuntematon punakaartilainen... tuotiin samalla kertaa kuin rouvan
mies... mutta ei kukaan ole käynyt kysymässä...

"Nuori rouva kääntyy takaisin katsomaan tuntematonta, jolla on pieni
kuulanreikä matalassa otsassaan. Miehen jähmettynyt ilme on synkän
tuima, ja kangistuneessa käsivarressa on risainen punainen rääsy.

"Oudot ajatukset täyttävät nuoren naisen mielen: ehkä juuri tuo on
hänen miehensä murhaaja... ainakin hän kuuluu samaan joukkoon... Vihan
ja inhon leimahdus käy läpi hänen sielunsa. Mutta kun hän kääntää
katseensa kohti hymyillen lepäävää miestään, katoaa se heti. Ja sen
tilalle tulee ihmeellisen anteeksiantavainen kaiken katkeruuden
unhoitus, suuri, sunnuntainen tyyneys.

"Sitten hän menee.

"Mutta kaupungilta hän toimittaa kirstun myöskin tuntemattomalle
viholliselle ja lähettää hänelle valkoisia kukkia..."

Sellainen on kertomus. Se on vain yksi monien joukosta, mutta sen
yksinkertaisen köyhiin puitteisiin mahtuu kokonainen sielullisten
elämysten maailma. Se on tarina sankarittaresta.

1918.




KONTTORISTI AKU HAMBERGIN ROMAANI


I

Aku Hamberg oli tuollainen hiljainen ja harvasanainen työmyyrä,
jollaisia vielä toisinaan tapaa syrjäisten pikkukaupunkien tyynissä
ja rauhallisissa oloissa, joissa aika on kuin seisahtunut ja ihmiset
ovat jääneet omituisiksi uneksijoiksi. Vanha, nukkavieruksi kulunut
konttorirotta, kaljupäinen, likinäköinen ja luokkaselkäinen,
mutta ahkera ja tunnollinen työmies, tavoiltaan konttorin tarkkaa
seinäkelloakin säännöllisempi. — Hän oli vähän yli neljänkymmenen,
mutta häntä olisi luullut hyvinkin kymmentä vuotta vanhemmaksi, sillä
korvallisilta oli harva tukka aivan harmaa ja sileiksi ajetuissa
kasvoissa oli vakoja ja ryppyjä.

       *       *       *       *       *

Hän asui kahdessa pienessä huoneessa Pikku Uudenkadun varrella,
aivan kaupungin laidassa, tulliportin vieressä, jonka takaa alkoivat
pellot ja laidunmaat. — Vanha ja kuuro puusepänleski kävi siivoamassa
huoneet ja keittämässä aamukahvin; aamiaisen ja päivällisen hän söi
ruokapaikassa ja illallisen hän laittoi itse.

Päivätyönsä päätyttyä meni Aku Hamberg aina suoraan kotiin. Pitkän
matkan hän asteli verkalleen ja juhlallisin askelin, katsomatta
ympärilleen ja huomaamatta vastaantulijoita; näytti melkein siltä
kuin hän olisi unessa kulkenut. Kun hän tuli kotiin, vaihtoi hän
kiiltäväksi kuluneen takkinsa harmaaseen aamunuttuun, sytytti kylmänä
vuodenaikana — tulen molempiin uuneihin, joihin siivoojatar jo
aamulla oli halot asettanut, veti suuren nojatuolinsa salin uunin
luo ja alkoi miettiä elämän korkeimpia kysymyksiä. Aku Hambergin
elämänfilosofia ei ollut kovinkaan monimutkainen, sen pääasiallinen
sisällys mahtui muutamaan lauseeseen, jota hän tuon tuostakin kertasi
pöytätovereilleen ruokapaikassa: Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän
kuolee! Sillä totuudella oli se kiistämätön etu, että sen voi sovittaa
mihin tilaisuuteen tahansa ja että se sopi valiolauseeksi kenelle
hyvänsä, se kun yhtä hyvin ilmaisi optimistisen kuin pessimistisenkin
elämänkatsomuksen. Kumpaisenko Aku Hamberg siihen sisällytti, se jäi
ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, sillä aniharvoin hänen kasvonsa
ilmaisivat minkäänlaista mielenliikutusta.

Toisinaan kiersi hän suuren soittolaatikkonsa soimaan ja soitatti sillä
mielilevyjään. Silmät ummessa Aku Hamberg silloin istui nojatuolissaan
ja lämmitteli jalkapohjiaan. Ikäänkuin vanha nukkavieruksi kulunut
konttorirotta olisi muuttunut uuninkupeella sykkyränä kehrääväksi
kissaksi! Mutta kun hiillos oli tummunut, sytytti hän lampun ja viritti
tulen teekeittiöön. Ja odotellessaan veden kiehumista hän saattoi ottaa
hyllyltään jonkun kuluneeksi luetun matkakertomuksen ja syventyä sen
mielenkiintoisimpiin kuvauksiin.

Toisinaan Aku Hamberg vietti pieniä juhlia yksinäisyydessään. Silloin
sekoitti hän tuoksuavan totijuoman vanhasta kullankeltaisesta
konjakista, jota hän joka jouluksi sai isännältään muutamia
olkitötteröisiä pulloja. Ja sellaisina iltoina hän myöskin pukeutui
juhlalliseen pitkään-takkiinsa, sitoi valkean kaulahuivin taidokkaaseen
solmuun ja kaivoi vanhanaikaisen mahonkisen seinäkaapin salaisimmasta
lokerosta esille nahkakoteloisen huilunsa. Ja kun höyryävä juoma oli
lämmittänyt veret nopeammin kiertämään hänen suonissaan, asettui hän
papillisen näköisenä salin suuren seinäpeilin eteen ja alkoi soittaa.
Syrjäisen olisi kenties ollut vähän vaikea ymmärtää tuota soittoa,
mutta sitä selvemmin ymmärsi sen Aku Hamberg itse. Hänen mielestään
siitä huokasi hänen nuoruutensa polttava kaipuu, siinä kimmelsivät
hänen aurinkoiset unelmansa, kunnes ne särkyivät niinkuin saippuakupla
särkyy; ja lopuksi siitä virisi tähtikirkkaan talviyön tyyni ja
rauhallinen virsi. Mutta kun hän oli soittonsa lopettanut, kumarsi hän
syvään, ikäänkuin hän olisi kiittänyt näkymätöntä kuulijakuntaa, ja
hänen suupielensä värähtelivät liikutuksesta.

Kaksikymmenvuotiaana Aku Hamberg oli säveltänyt "Nuoruuden unelmat",
samoihin aikoihin, joihin hänen täytyi oman nuoruutensa unelmasta
luopua. Hän oli nimittäin, kuten useat muutkin epäkäytännölliset
nuorukaiset, tahtonut ruveta taiteilijaksi. Ja kun hän oli huomannut,
ettei hän osannut kirjoittaa runoja eikä maalata tauluja, oli hän
alkanut kuvitella koko maailman olevan musiikkia; hän oli kuullut sitä
ilmassa, tuulessa, aalloissa, hän oli nähnyt sitä päivänpaisteessa ja
kuutamon hohteessa, hän oli tuntenut sitä suonissaan, rinnassaan...
Mutta onneksi oli vanha Hamberg ollut erittäin tervejärkinen
mies. Hän oli näyttänyt poikansa sävellykset ystävälleen
sotilaskapellimestarille, ja kun tämä vain oli kohottanut olkapäitään
ja hymyillyt, silloin oli nuori mies muitta mutkitta kytketty korkean
pulpetin ääreen. Eikä ollut hänellä sitten ollut voimia siitä
irtipäästäkseen. Nyt oli isä jo aikoja sitten kuollut, ja vanha
kapellimestarikin heilutti puikkoansa siivekkäille soittajille. Ja Aku
Hambergin elämä oli — Jumalan kiitos! — solunut varmasti viitoitetuille
reiteille ja turvallisille porvarillisille poluille. Eikä noista
taiteilijahaaveista enää ollut muuta jälellä kuin huilu, "Nuoruuden
unelmat" ja soittolaatikko.

       *       *       *       *       *

Hiljalleen olivat vuodet vierineet päivästä toiseen, viikosta viikkoon
ja kuukaudesta kuukauteen. Pelloilla oli kylvetty ja niitetty,
aidanvierustan pihlajissa oli ollut kukkia ja marjoja, lumi oli tullut
ja sulanut. Aku Hambergin tukka oli harmaantunut ja hänen selkänsä
köyristynyt, ja vanha puusepänleski oli käynyt yhä kuurommaksi. Mutta
pienessä kodissa ei ajankulku ollut muuttanut mitään. Sänkykamarin
piirongilla olivat parranajovehkeet kahden puolen laatikkopeiliä
samassa täsmällisessä järjestyksessä, jossa ne jo toistakymmentä
vuotta olivat olleet, vuodetta verhosi kirjava ommeltu peite, ja
seinältä tarkasteli kultapuitteinen Napoleon hallitsijakatseellaan
kierrekaihtimen kulunutta alppimaisemaa. Salin suurikukkaisen sohvan
yläpuolella komeilivat Beethoven ja Liszt, uuninreunustalla pullisteli
maapallo pyöreitä muotojaan kahden kirkkaan messinkisen kynttiläjalan
välissä, ja mahonkisen seinäkaapin päällä oli strutsinmunasta tehty
maljakko, jossa suurennuslasin läpi katseltavia valokuvia säilytettiin.
Mutta verenpisaroilla ja piikkisillä kaktuksilla koristettujen akkunain
välissä hohti suuri seinäpeili ja sen alapuolella komea soittolaatikko,
ja se oli aivan kuin alttari — etenkin silloin kun Aku Hamberg
papillisen näköisenä sen edessä seisoi.


II

Oli vielä kesä; elokuu oli vasta ehtinyt puoliväliin. Pelloilla
niitettiin kauraa, ja kauempaa tulliportin takaa kuului lehmien
ammuminen ja kellojen kalkatus.

Aku Hamberg istui paitahihasillaan avonaisen ikkunansa ääressä ja
katseli niittomiesten yksitoikkoisia liikkeitä. Laskevan päivän
viistottaiset säteet leikkivät pihlajien pölyttyneillä lehvillä ja
pormestarin riihen punamullatulla pärekatolla.

Aku Hamberg oli väsynyt, konttorissa oli ollut paljon työtä ja kuumuus
uuvutti. Kesä saattoi olla hyvä niille, jotka loikoilivat huvilainsa
riippumatoissa, mutta kaupunkiin tuomitulle se oli rasitukseksi.
Noin mietti Aku Hamberg siinä istuessaan, mutta ei hän siitä ollut
nurjamielinen eikä napissut, sillä tyytymättömyyden synnin hän jo
aikoja sitten oli saanut tyyten tukahdutetuksi nöyrästä sydämestään.

Yhtäkkiä hän heräsi mietteistään. Kadulta kuului keveitä, joustavia
askeleita — aivan erilaisia kuin korttelin asujainten väsyneet ja
laahustelevan raskaat askeleet, jotka hän hyvin tunsi. Ne lähenivät
lähenemistään, nyt kuuluivat ne jo kadunkulmasta... nyt puusepän portin
luota! Eikä hän enää malttanut mieltään, vaan kumartui ulos ikkunasta
katsomaan. Samassa olikin tulija jo ikkunan kohdalla, ja Aku Hamberg
vetäytyi nopeasti uutimen suojaan, sillä hän häpesi sekä paidanhihojaan
että uteliaisuuttaan. Mutta hän oli kuitenkin ehtinyt nähdä notkean
tyttömäisen vartalon, jota sininen hame ja valkea harsopusero verhosi,
ja keltaisen olkihatun leveitten lierien alta vähän pehmeänpörröistä
ruskeaa tukkaa ja suuret, hehkuvan tummat silmät. Kun tulija tuli
ikkunan kohdalle, näki Aku Hamberg hänen katsahtavan suoraan sisään
ja hymyilevän niin että valkeat hampaat hohtivat. Mutta kun tyttö
oli mennyt ohitse, kumartui hän uudestaan ulos ikkunasta. Sitä
ketterää käyntiä! Lienevätkö Aku Hambergin nuoruuden vaistot heränneet
uuteen eloon — hänestä oli tuo käynti aivan kuin musiikkia, niin,
siroa, keveästi helmeilevää musiikkia! Ja ahnaasti hän seurasi
häntä silmillään, kunnes tyttö seuraavasta kulmasta katosi toiselle
kadulle. Silloin heräsi hän tajuihinsa; jos joku nyt olisi nähnyt
hänen, vanhan miehen, vahtivan nuorta tyttöä! Ja levottomana hän alkoi
tähystellä ympärilleen. Jumalan kiitos! kadulla ei näkynyt ketään, ja
pellolla jatkoivat niittomiehet kaikessa rauhassa työtään. Hän siis
rauhoittui, valitsi hyllyltä kirjan ja yritti sen avulla päästä toisiin
maailmoihin. Mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen; tuon tuostakin
notkahteli norja vartalo rivien välissä ja suuret tummat silmät
tuijottivat kirjainten lomitse lukijaan.

Aku Hamberg koetti suuttua itselleen:

— Niinkuin minä nyt muka en ennenkin olisi naisia nähnyt!

Mutta kun hän alkoi asiaa tarkemmin ajatella, huomasi hän
hämmästyksekseen, ettei hän ainakaan hyvin pitkiin aikoihin
ollutkaan nähnyt heitä. Ei ollut tullut katsoneeksi... huomaamatta
olivat he päässeet ohi. Ei hänellä koskaan ollut mitään vakavampia
rakkaudenseikkailuja ollut, ja nuoruusaikojen satunnaiset pienet
lemmensynnit olivat jo aikoja sitten unohtuneet. Moneen herran vuoteen
hän ei enää ollut naista muistanut olevankaan. Ja nyt piti tuon
tyttöletukan —!

Aku Hamberg rupesi miettimään, mikä tuo tyttö oikeastaan mahtoi olla ja
mitä varten hän täälläpäin liikkui.

— Tietysti sattumalta, iltakävelyllä... Sillä jos hän täälläpäin
asuisi, niin olisinhan hänet jo ennemminkin nähnyt... Mutta entäpä
jos hän vasta äskettäin onkin tänne muuttanut? Olisihan sekin
mahdollista... Oikeastaan tuota voisi huomisaamuna matamilta kysäistä;
hän kyllä tietää tarkkaan kaikki tämänpuolen asiat, vaikkei paljon
mitään kuulekaan...

Ja hän päätti kysyä asiaa puusepänleskeltä, jonka kanssa hän muutoin
tuskin kymmentä sanaa kuukaudessa vaihtoi!

Mutta sinä iltana Aku Hamberg valvoi tavallista kauemmin vuoteellaan.
Hänestä tuntui, että häntä hiukan hävetti, mutta samalla sekaantui
siihen hiven tyytyväisyyttäkin. Ja hän hymähti tuon tuostakin itsekseen:

— Juokseepa se mahla vanhassakin puussa!

       *       *       *       *       *

Mutta kun matami aamulla toi kahvin, ei hän saanutkaan häneltä asiaa
kysytyksi. Hänestä tuntui, että uteleminen ehdottomasti olisi ollut
naurettavaa, etenkin kun akalle olisi pitänyt täyttä kurkkua huutaa
jokainen sana. Sehän olisi ollut perin koomillista. Ja mitähän
olisikaan matami ajatellut? Tietysti hän olisi nauranut, irvistellyt
niin, että keltaiset torahampaat, joita Aku Hamberg aina oli inhonnut
ja kauhistunut, olisivat ikeniä myöten paljastuneet. Ja pian olisivat
korttelin herkät juorukellot alkaneet kilvan kalkattaa... Ei! parempi
oli tyynesti odottaa.

— Jos hän asuu täälläpäin, niin kulkee hän tietysti vastakin ikkunani
ohi!

Ja niine hyvineen hän lähti työhönsä. Mutta kun hän illalla asteli
kotiinsa, oli hänen mielensä lapsellisessa jännitystilassa. Koko matkan
hän aivan itsepintaisesti mietti vain samaa asiaa ikäänkuin olisivat
hänen ajatuksensa heitelleet arpanappuloita: tulee, ei tule, tulee...

Ja hän tuli. Tuli sinä iltana ja tuli seuraavina. Ja Aku Hamberg istui
uskollisesti ikkunassaan odottamassa. Ja yhtä uskollisesti koetti hän
torua itseään ja todistella, miten naurettava ja lapsellinen koko tämä
juttu oli. Mutta annappa että salin seinäkello seuraavana iltana alkoi
kukkua kahdeksaa, silloin pujahti hän nopeasti vartiopaikalleen! —
Hämmästyksekseen hän huomasi, että tuo tuntematon tyttö päivä päivältä
yhä suuremmassa määrässä alkoi hänen ajatuksiaan kiinnittää. Saattoipa
tapahtua, että hän konttorissakin äkkiä sekaantui yhteenlaskussaan ja
kesken kaiken äkkäsi muistelevansa ketterän käynnin kevyttä poljentoa
ja tummien silmien syvää katsetta.

Kerran oli isäntäkin huomannut hänen hajamielisyytensä ja naurahtaen
kohottanut sormensa:

— Eihän Hamberg toki liene rakastunut?

Aku Hamberg oli lentänyt tulipunaiseksi ja konttorissa oli kuulunut
yleistä naurunhihitystä.

Kotona hänestä oli alkanut tuntua merkillisen kolkolta: yksinäisyys,
joka aina ennen oli ollut hänen mieluisin toverinsa, se oli nyt
muuttunut ilkeäksi viholliseksi, joka ahdisti ja melkein peloittikin;
se irvisti häntä vastaan joka nurkasta ja sokkelosta aivan kuin
lapsuusaikojen kammottava mörkö. Aku Hamberg pelkäsi jo itsekin
menettävänsä mielensä tyynen tasapainon; hän huomasi sielunsa joutuneen
auttamattomaan epävireeseen, joka seikka aivan arveluttavasti haittasi
hänen hyvinvointiaan. Oikeastaan hänen näin ollen olisi pitänyt olla
vihassa rauhansa häiritsijälle, ja väliin hän luulikin vihaavansa
häntä, mutta toiselta puolen hänen täytyi tunnustaa, että aivan
syytönhän tyttö oli, eikä hän sitäpaitsi mistään hinnasta olisi
hennonnut luopua häntä ajattelemasta. Keksipä hän toisinaan itsensä
rakentelemasta niinkin rohkeita tuulentupia, että hän unelmistaan
havahtuessaan oikein säikähti. Eikö hän jo väliin ollut kuvitellut
näkevänsä häntä salin sohvalla istumassa edessään strutsinmunamaljakko
ja kuvakiikari?

Mutta jos tyttö joskus iltasin sattui viivähtämään sivu tavallisen
tuloajan, silloin Aku Hambergin valtasi merkillisen ahdistava pelon ja
suuttumuksen sekainen tunne, josta hän ei päässyt vapautumaan ennen
kuin kuuli tuttujen askelten lähestyvän.


III

Eräänä kylmän-kirkkaana syyskuun päivänä vei sattuma Aku Hambergin
kirjakauppaan; hän oli päivällispaikastaan tullessaan pysähtynyt
näyteikkunan eteen, ja joku kirjanotsikko oli pistänyt hänen silmiinsä.
Hän meni sisään. Kaupassa ei ollut ketään, ja hän sai kotvan aikaa
odottaa ennenkuin myyjätär tuli varastohuoneesta tiskin luo. Hän otti
kirjan tiskiltä, alkoi sitä selailla ja oli juuri kiintynyt jotakin
kuvaa tarkastelemaan, kun neiti astui hänen luokseen. Sen vuoksi hän ei
heti nostanut kirjasta katsettaan.

— Mitä saisi luvan olla? kysyi neiti kohteliaasti.

Silloin Aku Hamberg havahtui. Tuo pehmeäsointuinen ääni ei ollut
entisen myyjättären, joka oli vanha ja sorakieli. Hän nosti siis
silmänsä kirjasta, mutta oli vähällä horjahtaa, sillä tyttö, joka hänen
edessään seisoi, oli juuri hänen suurisilmäinen ja ruskeatukkainen
tyttönsä. Hän lensi tulipunaiseksi, hänen silmäinsä edessä parveili
kultaisia kipinöitä, ja hän alkoi avutonna änkyttää:

— Oletteko _Te_ tää-äällä?... O-onko se mahdollista?

Toinen tuijotti häneen aivan hämillään ja ollenkaan käsittämättä, mistä
oikeastaan oli kysymys. Vihdoin hän virkahti kevyesti ja hymysuin:

— En todellakaan ymmärrä tätä. Kuinka Te voisitte tuntea minut? Tämä
mahtaa olla joku erehdys...

Silloin huomasi Aku Hamberg tehneensä tyhmyyden ja käyttäytyneensä
hullunkurisesi. Hän oli aivan hämillään ja pinnisteli ajatuksiaan
jonkun selityksen keksiäkseen. Mutta hän ei keksinyt, vaan seisoi siinä
nolona ja punaisena ja räpäytteli silmäluomiaan lasiensa takaa.

Lieneekö tytön päähän pälkähtänyt tehdä pientä pilaa vai heräsikö
hänessä kenties säälintunne, joka tapauksessa hän sanoi:

— Olisitteko ehkä nähnyt minut jossakin?

Aku Hamberg loi häneen kiitollisen katseen ja vastasi hiljaa ja
nöyrästi:

— Niin. Olen nähnyt Teidät monta kertaa... joka ilta. Te kuljette
kotiin mennessänne minun ikkunani ohitse.

Tyttö naurahti heleästi:

— Ja Te istutte joka ilta ikkunassanne! Onko Teillä ehkä juorupeilikin?

— Ei ole, vastasi Aku Hamberg yhtä nöyrästi kuin ennenkin. — Mutta
minun ikkunani ohitse ei niin monta ihmistä kulje, etten heitä
muistaisi...

— Tänä iltana minun täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin! virkkoi
tyttö viehkeästi nauraen.

Sitten olivat he molemmat vähän aikaa vaiti. Aku Hamberg mietti
itsekseen, kenen näköinen neiti oli. Ja tyttö järjesteli — ikäänkuin
jotain odottaen — tiskin sinisiä vihkopinoja. Vihdoin sanoi Aku Hamberg
vähän värähtelevällä äänellä:

— Tiedättekö, neiti, olen ihaillut Teidän käyntiänne... se on aivan
kuin musiikkia...

Neiti punastui ja katseli kulmainsa alta hiukan epävarmana tuota
omituista miestä; hän oli kahden vaiheilla: oliko ukko todellakin
naivi, kuten hän ensin oli olettanut, vaiko synnissä harmaantunut
pukki. Siksi hän vastasi mahdollisimman välinpitämättömästi:

— Olette liian kohtelias.

Mutta samassa helähti ovikello, tuli joku ostaja, ja Aku Hamberg otti
lakkinsa, kumarsi ja meni. Vasta kadulle tultuaan hän muisti, että
kirjanosto oli unohtunut. Mutta eihän sillä nyt väliä ollutkaan —
saattaisihan hän toisella kertaa, päivälliseltä tullessaan poiketa
uudelleen kirjakauppaan.

Vähän myöhemmin korkealla konttorituolilla istuessaan hän yhtäkkiä
muisti, kenen näköinen tyttö oli. Emmy Strömerin Leonorana —
toistakymmentä vuotta takaperin Aku Hamberg oli käynyt Helsingissä ja
nähnyt Trubaduurin. Ja hänen siinä tervantuojien tilejä laskiessaan soi
kaiken aikaa hänen korvissaan: "Katkera nyt on kuolema, kun sinut nähdä
sain..."

Mutta illalla istui hän ikkunassaan uskollisesti odottamassa. Pimeni
pimenemistään, pellon takaa häämötti metsänreuna uhkaavan mustana, ja
kadunkulmien kaarilamput syttyivät. Aku Hambergin olisi tehnyt mieli
avata ikkuna, mutta ilma oli kylmä, ja hän pelkäsi nuhaa. Läheisen
katulyhdyn kuutamoinen hohde valaisi kadun hänen ikkunansa edessä, niin
että selvään voi eroittaa ohikulkijat, ja ulkoa saattoi myöskin huomata
hänet, sillä uuninreunustan toisessa kynttilässä oli tuli. Senpä vuoksi
hän istuikin sangen rauhallisena ja vihelteli kreivi Lunan aariaa.
Seinäkello oli jo kahdeksan kertaa kukahtanut, ja vihellellessään
hän tyytyväisenä muisteli mitä tyttö oli sanonut: "tänä iltana minun
täytyy kiikaroida joka talon ikkunoihin". Samassa kuuluivatkin jo
kadulta askeleet, ja Aku Hamberg lakkasi viheltämästä. Hän valmistui
kohteliaasti kumartamaan, siirsi uutimen reunan syrjään, tirkisteli
vihertävään hämärään ja kuunteli lähestyviä askeleita ja oman sydämensä
levotonta tykytystä. Nyt! Mutta tyttö kulki kiireesti ohi eikä
vilkaissutkaan ikkunaan.

Ensimmältä tuntui Aku Hambergista kuin olisi häntä sivallettu piiskalla
vasten kasvoja; hänen oli melkein mahdoton uskoa omia silmiään, joiden
edessä maailma hetkeksi musteni. Mutta vähitellen hän tyyntyi. Hän
kääntyi katsomaan kynttilän heikosti lehahtelevaa liekkiä ja alkoi
lohdutella itseään sillä, että oli niin pimeä.

— Tietysti häntä palelikin; hän tahtoi pian päästä lämpimään...

Näin puheli Aku Hamberg siinä tuolissa istuessaan. Toisteli samoja
sanoja monet kerrat ja ajatteli samoja ajatuksia.

Väliin kääntyi hän uloskin katsomaan. Siellä oli aivan hiljaista.
Kaupunki nukkui. Taivaalla kimaltelivat tähtitarhojen tuhannet tulet...


IV

Taaskin ilta. Ja taivaan sinisilkillä tuhansia timantteja...

Ja taaskin Aku Hamberg istuu ikkunassaan.

Mutta nyt ei pala kynttilä uuninreunustalla, eikä Aku Hambergin hermoja
jännitä odotuksen levottomuus. Hän istuu tyynenä tuolissaan ja miettii.

On sunnuntai, ja lepopäivän hiljaisessa rauhassa hän on ajatellut
elämänsä kulkua, käynyt läpi sielunsa ja sydämensä sekä pää- että
päiväkirjat. Nyt iltamyöhällä hän on saanut tilinpäätöksenkin
valmiiksi. Sen tuloksena oli — Aku Hambergin suureksi hämmästykseksi
—, ettei voittotilille oikeastaan ollut jäänyt mitään: vuodet olivat
jälkiä jättämättä vierineet, päivät olivat vain syttyneet ja sammuneet
aina samanlaisina, yhtä tyhjinä, yhtä yksitoikkoisina.

Ja nyt hän ihmettelee, ettei ennen ole tullut tuota huomanneeksi.
Nyt vasta aivan yhtäkkiä, se on hänelle selvinnyt. Ei pienintä onnen
murenta, ei ilon siruakaan! Sillä mitäpä oikeastaan merkitsi muutamat
köyhät markat pankissa, mitä huoleton olemassaolo? Ei mitään! Ja ääneen
toistelee hän:

— Ei kerrassaan mitään!

Ja hän ajattelee, että toisilla toki on muistoja, päivänpaisteisia
ja kauniita, hänellä ei niitäkään, ei mitään... Yhtä ja samaa vain
vuodesta vuoteen. Mutta hänen siinä miettiessään, alkaa hänen
ajatuksissaan vähitellen kypsyä päätös, joka jo ennenkin silloin
tällöin on mielessä väikkynyt hetkellisenä mielijohteena, epämääräisenä
mahdollisuutena. Nyt se vahvistuu, selvenee. Hän punnitsee tuumaansa
tarkoin, harkitsee kaikkia mahdollisuuksia. Ja kuta enemmän hän sitä
ajattelee, sitä mahdollisemmalta tuntuu sen toteuttaminen.

Hän ei ole käynyt kirjakaupassa tuon kerran perästä, jolloin kirjanosto
unohtui. Harva se päivä on hän sinne aikonut, mutta aina meno on
siirtynyt seuraavaan päivään. Ikäänkuin olisi häntä hävettänyt mennä
sinne, ikäänkuin olisi peloittanut. Ja kuitenkin on hänen mielensä
tehnyt sinne. Mutta nyt hän on tehnyt varman päätöksen: huomenna hän
menee. Menee kuin meneekin ja — pyytää tyttöä vaimokseen. Sanoo asiansa
suoraan ja peittelemättä, esittää taloudellisen asemansa ja pyytää
tyttöä asiata miettimään.

Se tuntuu Aku Hambergista aivan luonnolliselta, ihan yksinkertaiselta.
Niin kai ovat muutkin tehneet — kaikki ne, joilla on kodit ja lapset ja
suloinen elämänehtoo...

Ja nyt kun ratkaiseva päätös on tehty, tuntuu hänestä keveältä ja
turvalliselta. Ikäänkuin olisi se raskas paino, joka viime aikoina on
häntä ahdistanut, yhdellä kertaa häipynyt olemattomiin. Elämä on saanut
tarkoituksen, tulevaisuus alkaa häämötellä aurinkoisena ja kirkkaana,
maailma on äkkiä muuttunut niin ihmeellisen valoisaksi ja kauniiksi.

Aku Hamberg viheltelee tyytyväisyyttään ja hymähtää tuon tuostakin:

— Näin sen siis piti käydä —!

Mutta kun kello kukahtelee kahtatoista, menee hän levolle ja nukahtaa
heti.

       *       *       *       *       *

Kun Aku Hamberg seuraavana päivänä päivälliseltä tullessaan
menee kirjakauppaan, ei hän kuitenkaan ole yhtä tyyni. On lämmin
auringonpaisteinen päivä, mutta Aku Hambergia värisyttää, vaikka
hänellä on paksu päällystakki yllään. Ja kuta lähemmäksi matkansa
määrää hän tulee, sitä levottomammaksi käy hänen mielensä:

— Jollei hän olekaan siellä yksin, jos siellä on ostajia tahi kenties
se toinen vanha myyjätär...

— Jos on ostajia, niin odotan kunnes he ovat menneet, ajattelee Aku
Hamberg. — Mutta entä jos sorakieli on siellä! Niin, mitä silloin?
Täytyy kysyä, milloin neitiä saisi tavata...

Samassa hän onkin jo perillä. Päättäväisesti aukaisee hän oven, kello
kilahtaa ja hän on sisällä. Siellä ei ole ketään ihmistä. Ja ennen kuin
tyttö pääsee sisähuoneesta tiskin luo, ehtii Aku Hamberg todeta:

— Onni näyttää myötäiseltä!

Mutta heti kun tyttö saapuu tiskin taakse, tuntee Aku Hamberg lämpimän
veriaallon vyörähtävän läpi ruumiinsa, se takertuu kurkkuun estäen
häntä sanomasta hyvää päivää, nousee vähitellen ylemmäs, saa posket
hohtamaan ja polttaa aivoja aivan kuin kuuma viini. Aku Hamberg huomaa,
että hänen ajatuksensa menevät aivan sekaisin. Kaikki tarkkaan harkitut
lauseet häipyvät harmaaseen sumuun.

Mutta tyttö seisoo siinä vain veitikkamaisesti hymyillen eikä näytä
ensinkään huomaavan toisen ahdistusta.

Vihdoin saa Aku Hamberg sanotuksi:

— Kun viimein kävin täällä...

Mutta siihen lause keskeytyy auttamattomasti.

Tyttö naurahtaa kevyesti:

— ... niin taisi Teidän asianne unohtua. Mikähän siihen mahtoi olla
syynä?

Tuota pikaa vastaa Aku Hamberg:

— Te siihen olitte syynä!

Mutta samassa hän säikähtää sanojaan, sillä hän käsittää aivan liian
valmistelematta ja suin päin tulleensa _in medias res_. Tyttökin
hätkähtää ja sanoo ihmetellen:

— En tosiaankaan ymmärrä, kuinka minä olisin voinut...

Aku Hamberg huomaa tulleensa upottavalle suolle; hän käsittää, ettei
nyt enää auta peräytyä, täytyy vain astua eteenpäin minkä suinkin voi.
Ja epätoivon vimmalla alkaa hän puhua, kiihkeästi ja katkonaisesti:

— Neiti, olen tuntenut Teidät jo kauan... tuntenut omalla tavallani...
Olen ihaillut Teitä... silmiänne, käyntiänne, ruumistanne, sieluanne...
Uskokaa minua, olen joka päivä ikävöinyt...

Nyt suuttui tyttö, joka ilmeisesti luuli olevansa tekemisissä synnissä
harmaantuneen ketun kanssa; hänen silmäkulmiensa väliin ilmestyi tuima
viiva ja hänen äänensä vavahteli, kun hän sanoi:

— Lopettakaa jo ilveilynne! Minusta on hyvin rumaa tällä tavoin
kohdella avutonta yksinäistä tyttöä... Hävetä pitäisi Teidän, vanhan,
harmaantuneen ukon...

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen äänensä tukahtui
nyyhkytykseen.

Aku Hambergin sydän pysähtyi, mutta hänen aivoissaan risteilivät
ajatukset salamoina. Hän tunsi uppoavansa suohon. Tällaiseksi ei
hän todellakaan ollut tätä kohtausta suunnitellut. Näinkö kohteli
häntä tuo tyttö, jonka ympärille hän yksinäisyytensä unelmista oli
kutonut ihailun kirkkaan sädekehän? Romahtivatko nyt kaikki hänen
tuulentupansa? Näinkö palkitsi toinen hänen ikävänsä, kaipuunsa,
kärsimyksensä...

Hän katsoi pitkään tyttöä, joka jo oli hiukan rauhoittunut, ja sanoi:

— Vakuutan Teille, neiti, että minun aikomukseni olivat mitä puhtaimmat
ja vakavimmat. Olette käsittänyt minut aivan väärin, ja se surettaa
minua syvästi. Uskokaa minua, lupaattehan...

Hän oli tahtomattaan eksynyt samaan ylenmäärin juhlalliseen
äänensävyyn, jota hän toisinaan käytti konttorin juoksupoikaa
toruessaan. Ja tytön täytyi kyyneltensäkin lomitse vähän hymyillä. Sitä
hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä Aku Hamberg käsitti
tuon hymyn aivan väärin. Hän ojensi molemmat kätensä neitiä kohti ja
kuiskasi tulisesti:

— Minä rakastan Teitä!

Tyttö kirkasi:

— Jollette jätä minua rauhaan, huudan apua!

Silloin Aku Hamberg tajusi, että kaikki oli kadotettu. Tuntui aivan
siltä kuin hänessä jotain olisi särkynyt. Hänen silmissään alkoi huone
pyöriä, kirjahyllyt pöydät... Ja hänen täytyi tarttua molemmin käsin
tiskin reunaan pystyssä pysyäkseen.

Vähitellen hän kuitenkin alkoi tointua. Hän loi tyttöön pitkän
surumielisen katseen, ja kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä.

Mutta tyttö oli lentänyt tulipunaiseksi, hänen suupielensä värähtelivät
ja silmät leimusivat. Aku Hamberg käsitti, että häntä olisi hyvin
vaikea lepyttää, ja hän ymmärsi myöskin, ettei hänellä siihen ollut
voimia. Senvuoksi hän ei sitä yrittänytkään, vaan käänsi alistuvaisesti
katseensa maahan.

Silloin virkkoi tyttö ivallisella äänellä:

— Eikö Teillä nytkään ollut mitään asiaa tänne?

Aku Hamberg tuijotti häneen jähmettyneenä. Sitten hän sanaakaan
sanomatta otti lakkinsa ja meni hiljaa ovesta ulos.

       *       *       *       *       *

Hän asteli katua kuin unissakävijä, ei nähnyt mitään, ei kuullut
mitään; silmien edessä oli harmaata sumua ja korvissa humisi kuin
koskenpauhu. Hän koetti selvitellä ajatuksiaan, mutta ne olivat niin
sotkuisena vyyhtenä, ettei niitä hevin järjestykseen saanut. Kului
kotvan aikaa ennen kuin hän täydelleen käsitti, mitä oli tapahtunut.
Mutta sitten se selveni: rukkaset. Se merkitsi, että unelmat aivan
auttamattomasti olivat särkyneet, että hänen elämänsä jäi ennalleen,
yhtä yksinäiseksi, yhtä ilottomaksi kuin ennenkin. Se oli katkeraa,
raudankovaa... Mutta sitä ei voinut muuttaa...

Aku Hamberg kierteli katuja kunnes hän kuuli kirkonkellon lyövän
viittä. Silloin hän meni konttoriin ja kiipesi korkealle tuolilleen.
Kenties oli hän hiukan kalpeampi kuin tavallisesti, mutta ei hänestä
mitään erikoista voinut huomata. Aivan tyynesti pyyhkieli hän
kultasankaisia lasejaan, ja kun taaskin oli saanut ne nenälleen,
aukaisi hän kirjansa:

— Ihmisen on elettävä siksi kunnes hän kuolee...

       *       *       *       *       *

Illalla kotiintullessaan otti hän esille huilunsa ja sytytti alttarinsa
kynttilät. "Nuoruuden unelmat"... Soittaessaan hän silmäili tuon
tuostakin kelloa. Kun hän oli päässyt siihen kohtaan, jossa sävel alkoi
tyyntyä talvi-illan rauhaksi, otti hän hetkeksi huilun huuliltaan ja
kuunteli. Jo kuuluivat kadulta tutut askeleet. Mutta Aku Hamberg ei
vilkaissutkaan ikkunaan. Hän huokasi vain pari kertaa, nosti sitten
huilun huulilleen ja soitti sävellyksensä loppuun...







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAINEN LAMPPU ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.