Lankeemus

By Emmanuel Bove

The Project Gutenberg eBook of Lankeemus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Lankeemus

Author: Emmanuel Bove

Translator: Valfrid Hedman

Release date: January 31, 2025 [eBook #75259]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1929

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LANKEEMUS ***

language: Finnish




LANKEEMUS

Kirj.


EMMANUEL BOVE


Ranskankielestä (»Armand») suomentanut

Valfrid Hedman





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1929.




ENSIMMÄINEN LUKU


Kello oli kaksitoista. Pakkasen tähden aurinko näytti tavallista
pienemmältä. Ikkunain ruudut eivät heijastaneet sen säteitä. Huomioni
kiintyi, kuten lasten, kaikkeen liikkuvaan. Toisinaan hyväilin jonkun
hevosen otsaa, jottei se purisi minua.

Kävelin niin ahdasta katua pitkin, että ajurien ruoskat hipaisivat
minua ohi mennessäni, kun äkkiä olalleni laskeutui käsi.

Näin sen ja sitten käännyin.

Siinä oli Lucien. Nimeäni huutamatta hän oli leikillään tahtonut
koskettaa minua kadulla, niinkuin joku vieras olisi rohjennut tehdä.

En ollut nähnyt häntä vuosikauteen. Hänellä oli sama päällysnuttu,
toinen kaulaliina, sama hattu. Hän ei ollut lihonnut eikä laihtunut.
Kuitenkin hän oli muuttunut. Hän eli muistissani rypyttömänä, sileänä,
ilman tuota leukakuoppasta, joka oli liian syvä hänen voidakseen
siitäkin ajella partansa.

Minä pysähdyin. Pakkasessa meidän oli kummankin vaikea puhaltaa henkeä.
Panin hänen silmiensä ympärillä merkille eräänlaisen raukeuden, joka
antoi hänen kasvoilleen surullisen ja kivuloisen leiman. Niillä
kohdilla värähteli laskoksiin painunut iho sydämen tykytyksen tahdissa.
Hänen ylähuulta paksumman alahuulensa vuoksi näytti ikäänkuin hän
nyrpistäisi suutaan. Hänen nenänsä runko oli korkea, ja korvat, joita
aina riennän katselemaan, jotten niitä unohtaisi, olivat ruskeat,
sileät, ilman suppilon tavallisia mutkia, ja niin pienet, että ne
näkyivät lakanneen kasvamasta ennen ruumista.

Lucien ei ollut koskaan pistänyt kukkaa päällysnuttunsa koskemattomaan
napinreikään. Sen rinnusliepeet olivat kuluneet. Hänen rikkinäisiin
taskuihin pistetyt kätensä eivät tavanneet niistä pohjaa.

Jouduimme molemmat hämillemme, Lucien siksi, että hän oli
lähestynyt minua tuttavallisesti, ja minä siksi, että näytin siitä
kiusaantuneelta. Me pysyimme liikkumattomina. Odotin hänen puhuvan.
Nähdessäni hänet noin huonosti puettuna välähtelivät entiset onnettomat
vuodet silmieni ohitse. Olin ne vähitellen unohtanut. Nyt ne olivat
yhtä selväpiirteiset kuin jos ei mikään väliaika olisi niitä erottanut
nykyisyydestä.

Uuninpiippujen savu naamioi toisinaan auringon pienten pilvien lailla.
Tuuli kohotteli ulkokaihtimien kangasreunuksia.

Vihdoin lähdimme yhdessä kävelemään. Hän asettui vasemmalle puolelleni,
ikäänkuin olisin nainen, jonkinlaisesta hämärästä kunnioituksesta
oikeanpuolista kohtaan. Jokaisessa kadunkulmassa hän pelkäsi, että
mitään edeltäpäin mainitsematta muuttaisin suuntaa. Silloin sanoin
hänelle aina: »Suoraan eteenpäin.»

Oli vielä keskipäivä. Kävelimme katuja pitkin, kumpikin kuin yksikseen,
kummankaan meistä välittämättä siitä, mitä saattoi toiselle tapahtua.

Erään puistikkokadun kulmassa oli kahvila torin varrella, joka oli
pienempi kuin valokuvista voisi päätellä.

Kutsuin sinne Lucienin nauttimaan jotakin.

Istahdimme parvekkeelle, jota lämmitti kolme hopeoitua hiiliastiaa.
Jalkamme murskasivat pistasiapähkinöitä. Sifonipullot olivat varustetut
metallitangoilla, jotteivät räjähtäisi.

Lucien otti hattunsa ja laski sen pienelle pyöreälle pöydälle. Mutta
kun hän alati yritti arvailla tapoja, juolahti hänen päähänsä, ettei
hattua ehkä saanutkaan panna pöydälle, ja hän sieppasi sen heti
takaisin.

Molemmista päistä tupruava savuke sormien välissä ja niska kohotetun
kauluksen suojaamana katselin ohikulkevia. Se oli kuulunut isäni
huvituksiin. Hänen kuolemansa jälkeen vapautuneena siitä pelosta,
että hän yllättäisi minut itseään matkimasta, katselen ilman
kovinkaan suurta nautintoa ihmisvilinää ja vertailen ratokseni heidän
kasvonpiirteittensä vastakohtia.

Lucien oli tilannut kahvia, jonka päällä kellui sakariinimaista
vaahtoa. Hän oli hämillään. Hänen sormensa, joista toiset olivat
toisiaan tuskin pitemmät, värähtelivät omituisesti, niin että jänteiden
liikkeet näkyivät ranteeseen asti.

Hän kääntyi minua kohti. Hän alkoi syödä puolikuunmuotoista leivosta
sen keskikohdalta. Meidän katseemme kohtasivat toisensa. Tuokion
verran näin oman kuvani hartioihin asti hänen silmissään. Silloin
laskin luomeni, silti kuitenkaan sulkematta silmiäni. Ne kohdistuivat
molemmat suoraan hänen kasvoihinsa. Nyt tunsin, että hän valmistausi
puhumaan. Hänen kulmakarvojensa kaari jyrkkeni. Hän avasi suunsa niin
hitaasti, että huulten puna tuli näkyville ennenkuin ne erkanivat
toisistaan. Myöskin havaitsin hänen kielensä, joka oli lyhyt kuin hänen
sormensakin, kohoavan muovaamaan ääntä. Minä kuuntelin jo. Hän teki
kädellään eleen.

»Kuinka sinä olet muuttunut, Armand! Nykyään sinä olet varmaan rikas.
Sinä et enää voisi tulla meidän ravintolaamme. Muistatko viime vuotta?»

Seltterivesi poreili vielä ryyppylasissani. Pitelin savukettani sen
kuivalta kohdalta heittääkseni sen pois. Sitten otin uuden. Oli niin
kirkas päiväpaiste, etten tiennyt leimahtiko tulitikkuni.

Tosiaan muistin aikaisemman elämäni. Nyt siitä oli päästy. Mutta
arvasin, että Lucien söi yhä ateriansa samoissa ravintoloissa, asui
edelleenkin samassa kamarissa.

Jottei hän nuhtelisi minua muuttumisesta, koetin palauttaa entisiä,
arkoja ja kömpelöitä eleitäni. Minua hävetti lämmin päällystakkini
ja varsinkin silkkinen kaulahuivini. En ollut välittävinäni mitään
vaatteistani, ja kun tippa putosi päällystakilleni, sallin siihen tulla
tahran.

Mutta vaikka puhuinkin samoilla sanoilla, matkin entisiä eleitäni, en
kuitenkaan voinut enää tulla siksi, mikä olin ennen ollut. Hyvinvointi,
jota olin kaksitoista kuukautta nauttinut, oli jyrkästi karkoittanut
kaikki tapani. Minä puhuin nyt enemmän. Minusta tuntui, ettei minulla
enää ollut syytä kaunaan ihmisiä kohtaan. Ne, jotka valittivat,
näyttivät minusta ärtyneiltä tai lyhytnäköisiltä, mihin heidän
köyhyytensä oli syynä.

Lucien katseli minua ilman pahansuopuutta, mutta niin hartaasti, että
se suljetussa paikassa olisi saanut minut punastumaan. Nyt tunsin samaa
hämmennystä kuin ennen lapsena, jos minua tähysteltiin liian likeltä.

Tänä päivänä, kymmenen vuoden kuluttua, minut taas hetkeksi valtasi
arkuus. Vaistomaisella liikkeellä käänsin pääni poispäin, jottei hän
näkisi korviani, jotteivät ne ruumiinosat, jotka kuvastimessakin
välttivät oman katseeni, esiintyisi hänelle selvästi.

Tässä tilassa olin muutaman sekunnin ajan. Luulenpa, että olin
punastumaisillani. Veri kihosi päähäni, mutta liian heikosti
värittääkseen poskeni. Nyt, kolmikymmenvuotiaana, punastun usein
samalla tavalla, ja minä yksin sen tiedän.

Sitten kääntäen katseeni jälleen Lucieniin tunsin, että hän oli lihaa
niinkuin minäkin, kun kuvastimessa katselen kieleni alle.

Hän eli. Hänen sieraimensa tunsivat tuoksut. Eräänä päivänä, kun
useampia tuoksuja oli sekaisin, hän oli ne erottanut ja sitten
luetellut. Hän ei sekoittanut toisiinsa kuulemiaan meluja. Hän
näki kellontaulun yhtä kaukaa kuin minäkin. Hänen hengityksensä
poljento oli tuskin omaani hitaampi. Hänen kasvojensa hipiä jatkui
hänen kauluksensa alla. Hänellä oli povi — ruskea, koska hän oli
tummaverinen, — utukarvoja, napa, täyteläinen tai kovero, riippuen
kätilön taitavuudesta.

Itseluottamukseni alkoi palata. Minua tarkkaili ihminen, joka oli
kaltaiseni. Viat, jotka hän keksi kasvoissani, olisin minäkin havainnut
hänen kasvoissaan.

Läheiseltä pöydältä putosi teevati särkymättä. Kaihtimet läpättivät
tuulessa. Niiden messinkivarret nousivat ja laskivat kuivissa
uurteissaan. Hiilipannuista löyhähtelevät hiilihapon tuprut verhosivat
meitä. Joka kerta Lucien yskäisi kuivasti ikäänkuin alkavassa
katarrissa.

Sääremme pöydän ainoan jalan erottamina varoimme polvilla koskettamasta
marmorilaatan alustaa. Silloin tällöin yllätin hänen huulillaan
ääliömäisen ilmeen. Hyväksyin kaikki, mitä hän sanoi, jottei hän olisi
luullut minun käyneen ylpeäksi. Mutta samalla käsitin, että juuri se
minut kavalsi.

Kerran halusin haastella hänelle toverillisesti, mainita häntä
ivallisella nimellä, niinkuin ennen muinoin. Mutta en uskaltanut: hän
ei olisi sitä sietänyt.

Tarkkasin häntä salavihkaa. Hän oli juonut kahvinsa. Lasi huulilla hän
odotti, että sulamaton sokeri lipuisi suuhun.

Tällöin muistin, että hänen tapansa oli ollut nauraa täyttä kurkkua,
innostua ja riehahtaa. Nyt hän ei minun seurassani tohtinut edes puhua.

Käsi säärieni välissä vetääkseni tuoliani lähestyin häntä. Hän vavahti
kuin aikoen perääntyä.

»Pelkäätkö sinä minua?»

»Ei, ei. Se oli vaistomainen liike.»

Hän vaikeni. Ikäänkuin odottaen, että leikilläni olisin häntä
lyövinäni, koetti hän malttaa mieltään. Hän oli sulkenut kätensä,
jotteivät hänen sormensa pelkän rasahduksen vuoksi voisi antaa häntä
ilmi. Miehen osoittama näin suuri lapsellinen pelko liikutti minua.

»Lucien, tulehan huomenna luokseni aamiaiselle. Minä puhun sitten
sinusta. Koetan löytää sinulle paikan. Kaikki järjestetään. Siellä
on mukavampaa kuin täällä. Saat nähdä ystävättäreni. Hän on hyvin
herttainen. Me asumme Vaugirard-kadun varrella neljäkymmentäseitsemän.»

»Aamiainen on kai kello kahdeltatoista?»

»Niin on; tule hiukkasta myöhemmin, jotta kaikki on valmista.»

Hymy välähti hänen huulillaan. Hänen siniset silmänsä viipyivät minussa
tavallista kauemmin. Hän sopersi muutamia sanoja. Hänessä ilmeni hieman
riemastusta.

Kello oli nyt puoliyksi. Kutsuin tarjoilijaa maksaakseni laskuni,
mutta ketään ei tullut. Minun oli pakko etsiä kynäveitsi taskuistani
koputtaakseni kyllin kovaa.

Lucien oli noussut. Hän odotti minun myös nousevan pannakseen hatun
päähänsä. Hänellä oli housujensa laskoksissa leivoksen muruja.
Sillä välin kun laskin rahoja, lämmitteli hän hiilipannun ääressä
päällysnuttu avattuna, jotta kuumuus pikemmin saavuttaisi hänen
ruumiinsa.

Kävelimme muutamia askelia puistikkokadulla epäröivinä, ikäänkuin
emme tuntisi toisiamme, ja pysähdyimme puun juurelle, joka oli muita
nuorempi ja joka läheltä näytti kuin kolmannelta henkilöltä.

»Niinpä jätän sinut nyt, Lucien. Tiedät, että odotan sinua huomenna.
Tule varmasti.»

Hän ei vastannut. Hän loi silmänsä maahan, mikä antoi hänen kasvoilleen
tyttömäisen ilmeen, koska kaikki silmäripset muistuttavat toisiaan.
Hän oli odottanut kohtauksestamme paljoa enemmän. Hän ei kaiketikaan
tiennyt minne mennä. Ajattelin viedä hänet heti luokseni, mutta Jeannen
tähden, jolle se olisi ollut epämieluista, en rohjennut.

Ojensin hänelle käteni. Hän otti sen ja piti sitä, niinkuin vanhus
pitää nuoren hyväntekijän kättä, ilmeen muuttumatta, hänen edes
liikahtamatta paikaltaan.

»Joko sinä menet, Armand?»

Hänen silmänsä rukoilivat minua jäämään.

»Jo. Jeanne odottaa minua.»

Hän päästi käteni. Hänen kasvoistaan luin, että hän olisi halunnut
minua seurata, nähdä minun astuvan asuntooni, tietää vain oven meidät
erottavan.

Kului muutama silmänräpäys. Viivyin siinä epäröiden. Otaksuin, että hän
lähtisi ensiksi. Hän odotti kärsivällisesti, että tekisin päätökseni.

Uudestaan ojensin hänelle käteni suorasukaisesti, jotta hän ojentaisi
minulle omansa, vaikkapa vasten lähtöäänkin. Hän puristi sitä.
Näin yhteenliitettyinä ne näyttivät minusta hetkisen ikäänkuin
vertauskuvalliselta otsakkeelta. Sitten jätin hänet muitta mutkitta,
kääntymättä, puhumatta hänelle kauempaakaan.

Valitsin umpimähkään jonkin suunnan. Suorilla kaduilla puhalsi tuuli
tällä hiljaisella hetkellä yhtä voimakkaasti kuin talojen yläpuolella.
Vaikka liikuin eteenpäin, säilyttivät katulyhtyjen varjot saman
vinouden. Taivaanrannalla törmäilivät eilisiltaiset pilvet toisiaan
vastaan, ikäänkuin toiset pilvet toisilla taivailla estäisivät niitä
liikkumasta.




TOINEN LUKU


Kun seuraavana päivänä astuin ruokasaliin, kattoi Jeanne pöytää
epäröiden, mitkä veitset valitsisi.

Astiakaapin kaksoisovi oli auki, ja sieltä näkyi enemmän lautasia kuin
me kaksi tarvitsimme. Seinäkello, joka ei käy, osoitti kahtatoista
pettääkseen mahdollisimman vähän. Aurinko, joka aamulla oli valaissut
huonetta, teki lähtöä, ikäänkuin päivä jo olisi lopussa.

Jeanne oli pannut mimoosoja lasimaljakkoon, vaikken mielelläni nähnyt
niiden varsia. Hän valitsi sen kumminkin, ikäänkuin nuo kukat olisivat
hyvin pitkiä ruusuja tai orvokkeja.

Hänellä oli yllään japanilainen aamunuttu, joka oli hänelle hankala,
koska hän siinä sekoitti taskut hihoihin.

Jeanne lähestyi minua ja suuteli moneen kertaan. Näin itseni
kuvastimessa hänen ruumistaan vasten. Hän luuli kai minun sulkeneen
silmäni. Pitelin hänestä kiinni vyötäisiltä. Hän nojasi päätänsä
olkaani vasten.

Vaikka Jeanne oli yhtä pitkä kuin minäkin, koetti hän aina tavoitella
pienen naisen asentoja.

»Jeanne, pue jo yllesi; hän saapuu pian.»

Minä olin valmis. Minulla oli tumma puku, kirkasväriset liivit ja
kaulahuivi, jonka Jeanne oli sommitellut niin hyvin kuin osasi, mutta
hän ei osannut ommella mitään miesten tarpeita, ja jalassa minulla oli
nappikengät, jotka hän oli minulle ostanut tehdäkseen minut vanhemmaksi.

Aikaa myöten hävisivät kasvojeni tuoreus, tukkani kiilto ja pukujeni
laskokset. Vain silloin, kun olen juuri pukeutunut valmiiksi, mikä
kestää ainoastaan muutaman minuutin, tunnen olevani oma itseni. Silloin
haastelen älykkäästi. Liikkeeni ovat joustavia. Minä olen kuin toinen
ihminen.

Olisin tahtonut, että Lucien saapuisi sillä hetkellä, ja kuitenkin
kaduin, että olin hänet kutsunut.

Hän palauttaisi arkuudellaan, kiusallisella epäröimisellään joka
hetki mieleen sen miehen, joka olin ollut. Hän söisi kömpelösti. Hän
änkyttäisi, kun ystävättäreni puhuttelisi häntä. Hän käyttäisi minua
tukenaan niin silmäänpistävällä tavalla, että vanhat siteet näkyisivät
meitä vielä yhdistävän ja ettei hän siis olisi täällä armosta, vaan
ystävyytemme vuoksi.

Mieleni kiihtyi. Toimettomana ja hermostuneena kävelin huoneesta
toiseen. Jolleivät ikkunamme olisi olleet pihaan päin, olisin
vaaniskellut Lucienin tuloa. Toisinaan pysähdyin eteiseen, kuunnellen
astuisiko joku portaita ylös, katsellen sähköpatteria korkealla
seinässä, vaikka lanka ei liikkunut soitettaessa.

Talousapulaisen avustamana Jeanne valmisti aamiaista. Hän puuhaili niin
hartaasti kuin jos meille oli tulossa vieraaksi hänen veljensä, ja
koetti kaikin mokomin muistaa pienet yksityisseikat, joita Lucien ei
kumminkaan huomaisi.

Pelkäsin hänen piankin katuvan vaivojaan, kun toverini saapuisi.
Säästääkseni häneltä pettymyksen lähestyin häntä hetkellä, jolloin
hän kantaen lautaspinoa, niinkuin pilapiirrosten palvelijattaret, oli
menossa ruokasaliin.

»Ei sinun ole tarvis niin paljon vaivautua. Ystäväni on varsin
yksinkertainen poika. Hän on aina elänyt köyhissä oloissa. Minä kutsuin
hänet etupäässä siksi, että minun kävi häntä sääliksi...»

Jeanne kummastui. Eilen olin hänelle puhunut paljon hyvää Lucienista,
jottei hän moittisi minua hänen kutsumisestaan, mutta juuri siksi
hän ei nyt käsittänyt, miksi jälkeenpäin arastelin. Hänellä oli
jalomielinen sydän. Hän uskoi enemmän hyvään kuin pahaan. Heti
tunsinkin, että sanani veivät hänet harhaan, että hän hetkiseksi epäili
minua itsekkyydestä ja mustasukkaisuudesta.

Jatkoin kuitenkin:

»Älä välitä hänen äänettömyydestään. Hän puhuu tuskin mitään. Hän ei
ole koskaan ollut perhepiireissä... Hän esiintyy kovin kömpelösti,
mutta hän on kelpo poika.»

Menin ruokasaliin ja istahdin. Oli jo viides kerta, kun siihen
huoneeseen astuin, ja siellä hivelivät silmiäni hauskasti pöytäliina,
kukkaset ja mandariinin oksa astiakaapin päällä.

Yritin lukea sanomalehteä, mutta mieltäni kiinnitti ainoastaan sen
isokokoisin ilmoitus. Sätkyttelin hermostuneesti säärtäni. Se liike
tuotti minulle jonkunverran huojennusta, mutta Jeanne sanoi minulle
joka kerta, kun minut siitä yllätti, että minussa oli jotakin
hermotautia. Tai kouristuksessa, joka sai minut kiristämään hampaitani,
ojensin pohkeeni ikäänkuin oksin halunnut, että ne olisivat lihavammat
näyteltäviksi.

Minuutit kuluivat. Sytytin savukkeen. Jotten polttaisi ruokasalissa,
siirryin vierashuoneeseen. Hieno tomu, jolle olisi jo voinut
kirjoittaa, peitti huonekaluja. Istuuduin uudestaan panematta sääriäni
ristiin, koska Lucien ei voinut enää kauan viipyä, ja kädet vastatusten
kääntelin ikävissäni peukalottani molempiin suuntiin käsittämättä,
kuinka paljon pilaa liittyy tähän merkityksettömään ajanviettoon.

       *       *       *       *       *

Äkkiä kolkutettiin ovelle. Siellä oli Lucien. Hän ei uskaltanut soittaa.

Noustessani kouristi sydäntäni. En kuitenkaan tuntenut
hengenahdistusta. Sanomalehti, jonka olin tahtonut laskea tuolille, oli
pudonnut lattialle. Tunsin viileyttä sormieni välissä.

Tapasin Jeannen eteisessä. Sanoin hänelle:

»Siellä on Lucien. Anna minun avata.»

Ääneni tuntui värisevän ihan likellä korviani. Olisi voinut sanoa,
ettei se kajahtanut ulospäin, vaan että kuulin sen sisältäni. Käteni
olivat hiestä tahmaiset, ikäänkuin äsken olisin hyväillyt hevosta. En
tiennyt, olinko punainen vai kalpea. Kylmä tuulahdus hipaisi kasvojani.

Käänsin sähkönappulaa loppuun asti, jottei se itsestään napsahtaisi
takaisin. Huoneiston heikoin lamppu valaisi eteistä. Vapisin
kiertäessäni lukon salpaa ja sain melkein naarmun tarttuessani ripaan.

Hän oli siellä. Seisoessaan olkimatolla hän näytti kookkaammalta.
Huomasin heti, että ovelle koputtanut käsi oli ulkona taskusta, että
hänellä oli hattu päässään ja että hän vilkuili huoneiston sisälle
minun ohitseni.

Täten seisoimme muutaman silmänräpäyksen minun käskemättä häntä
astumaan sisälle ja hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Olin hämilläni,
kun minulla ei ollut hattua eikä päällystakkia, vaan olin sisäpuvussa
siellä ulkona hänen edessään.

Vihdoin siirryin syrjemmälle. Hän kääntyi, koska hän aina jostakin
paikasta lähtiessään pelkäsi unohtavansa jotakin, ja sitten hän astui
sisälle. Osat näyttivät minusta hetkiseksi vaihtuneen. Hän asui
huoneistossa. Minä tulin hänen luokseen vierailulle.

Hän pysähtyi äkkiä. Työnsin ovea kaukaa ja huolettomasti, jottei
hän epäilisi minun sitä sulkevan avaimella. Hän tarkkasi löydettyä
kävelykeppiä, jota en tohtinut käyttää. Kohotin käteni, jotta hän
ojentaisi minulle hattunsa. Hän itse pisti sen kepin päähän, joka
minusta silloin lyhyen hetken näytti jonkun kemuilijan sauvalta. Sitten
autoin häntä riisumaan päällystakkinsa. Ripustin sen vaatenaulakon
huonoimpaan koukkuun, koska toiset olivat täynnä. Nyt olimme molemmat
avopäin ja ilman päällystakkia, ja niin sain itsevarmuuteni takaisin.

Kädet napitetun takkinsa taskuissa Lucien kääntyi minua kohti ja puhuen
hiljaa otti kasvoilleen rikostoverin ilmeen.

Vaikka hän oli syvästi hämillään, koetti hän näyttää huolettomalta.
Hänellä oli ilme, joka tarkoitti vihjaista minulle, että olin häntä
ovelampi, että olin osannut käyttää hyvää tilaisuutta edukseni. Mutta
minä en ollut ymmärtävinäni: niin suuresti pelkäsin, että Jeanne, äkkiä
avaten oven, yllättäisi meidät.

»Pitääkö astua sisälle?» kuiskasi hän korvaani ja suoristausi, kädet
valmiina ottamaan tukea seinistä siinä tapauksessa, että hän menettäisi
tasapainonsa.

»Tottakai. Minä saatan sinua.»

Astuin edellä ruokasaliin. Hän seurasi minua. Sitten lähestyin ikkunaa.
Hän seurasi minua yhä. Hän ei poistunut kauaksi luotani.

Silloin näin hänet päivänvalossa. Hänen housujensa raidat katkaisi
polvesta repeämä, joka paikkaamisen sijasta oli harsittu kokoon. Hän
oli pannut kaulaansa tärkätyn irtokauluksen ja mustan kaulahuivin,
jonka toinen pää liivien alla varmaankin oli toista pitempi. Hänen
ylhäältä alas asti napitettu takkinsa puristi häntä. Hänen kannaltaan
oli välttämätöntä olla napitettu, kun tultiin vierailulle.

Hän ei lakannut häikäilemättä vilkuilemasta joka suunnalle, ikäänkuin
olisi tiennyt, ettei mikään ollut minun omaani. Äkkiä hän katsahti
minuun ja iski sitten silmää.

Minussa heräsi se vaikutelma, ettei tuo mies koskaan pääsisi
köyhyydestään, että hän oli siihen iäkseen tuomittu hävyttömyytensä
vuoksi hyväntekijöitään kohtaan.

En kuitenkaan voinut olla hänelle vastaamatta vilkuttamalla oikeaa
silmääni, sillä minä osaan vilkuttaa vain oikeaa silmääni, koska se on
likinäköinen niinkuin sisarellanikin, joka samoin vilkuttaa tahtoessaan
huvikseen matkia katutyttöjä.

Lucien seisoi nyt astiakaapin luona. Hän koetti avonaisesta ovesta
nähdä sen ylemmät hyllyt kumartumatta. Hän toimi ikäänkuin minua ei
olisikaan saapuvilla. Katseista, joita hän silloin tällöin loi oveen,
huomasin helposti, että hän arasteli vain Jeannen vuoksi. Menettelipä
hän niinkin julkeasti, että minun täytyisi hänet ymmärtää. Jonkinlainen
itserakkauden tunne kiihoitti häntä antamaan minun käsittää, että hän
oli täällä yhtä suuri herra kuin minäkin, että vain sattumalta oli
jotakin eroa meidän välillämme.

Tahdoin puhutella häntä. Koetin etsiä puheenaihetta, joka ei olisi
suonut hänelle tilaisuutta lausua loukkaavaa sanaa.

»Istuhan, Lucien. Me alamme heti murkinoida.»

Hän kiersi pöydän ja lähestyi uunia.

»Istu jo, Lucien.»

Seinäkellon ja kynttilänjalan välillä hän katsasti itseään
kuvastimesta, ja koska hän päätänsä liikauttamatta saattoi silloin
nähdä koko huoneen, ei hän enää kääntänyt siitä silmiään.

»No, Lucien, istutaanpa jo viimein.»

Hän aikoi noudattaa kehoitusta, kun samassa ovi avautui.

Jeanne esiintyi heleänvärisessä puvussa, kaula ja käsivarret
paljaina. Vaikka hänen korvalehtensä olivat lävistetyt, olivat ne
kellukat, joilla hän niitä somisti, kiinnitetyt pienillä ruuveilla.
Hän oli punannut huulensa, näyttelijäin tapaan enemmän tehostaen
ylähuulta. Hänen kätensä olivat tyhjät. Kun hän juuri oli lopettanut
pukeutumisensa, kierteli hän konemaisesti vihkimäsormustaan
kuivatakseen sen täydellisesti.

Ruokasalin valaistus ei ollut lainkaan kirkas, mutta hän näkyi
kuitenkin häikäistyvän. Hän pysähtyi kynnykselle ja etsi silmillään
ikkunaa. Olisi voinut luulla, että hän oli juuri jättänyt käsistään
tärkeän työn.

Hetkistä myöhemmin, ikäänkuin hän vasta nyt olisi meidät huomannut, hän
hymyili.

Olen usein pannut Jeannessa merkille tuon esiintymistavan. Hän näyttää
mielellään hämmästyneeltä. Kookkaana tahtoen olla kaikin puolin nainen
hän yrittää tuoda esille hajamielisyyttä, lapsellisuutta, hämminkiä.

Hän astui lähemmäs. Vastaanottotilaisuus teki hänet niin onnelliseksi,
ettei hän edes huomannut Lucienin olevan kehnosti puettu. Hän tahtoi
heti herättää vieraassa viihtymyksen tunteen ja ojensi jo matkan päästä
kätensä tervehdykseen.

Esitin hänelle ystäväni. Lucien oli iskenyt kantapäänsä yhteen
vaistomaisella liikkeellä, jonka hän muuten oli sodan jälkeen jo
ehtinyt unohtaa. Hänen arkuutensa hävisi huomioasennon jäykkyydessä.
Ainoastaan hänen kätensä, kun Jeanne sitä piteli, kavalsi hänet,
ikäänkuin se olisi irrallaan hänen muusta ruumiistaan.

»Armand on teistä paljon puhunut», virkkoi Jeanne, siirtyen vuoroin
hymystä vakavaan ilmeeseen perin ripeästi, mitä hän piti hyvänä sävynä.

Jeanne vilkaisi minuun tavalla, joka vihjaisisi, että hän osasi asettua
kaikkien ulottuville. Niinkuin monet naiset, ajatteli hän, ettei moinen
silmänisku ollut selvä muille kuin sille miehelle, jota hän rakasti.
Jouduin siitä hämilleni, kun tunsin, että Lucien oli arvannut tuon
katseen merkityksen.

Hän oli punehtunut. Hikipisaroita helmeili hänen otsallaan. Hänen
arkuutensa riisti häneltä hänen mahdollisuutensa. Jeanne tehosi häneen.
Tässä huoneessa hän tunsi olevansa hukassa. Ensi kertaa hän loi minuun
silmäyksen, joka nöyryydellään imarteli minua.

Muutamaan sekuntiin ei kukaan puhunut mitään.

Kädet ristissä Lucien katseli mimoosamaljakkoa. Näistä kukista, ulkoa
saapuneista kuten hänkin, hän sai tukea.

»No niin, nyt istutaan pöytään, hyvät herrat.»

Istuuduin. Pöytä oli katettu niin, että samalla kun noudatin
sovinnaisia tapoja istuin tavallisella paikallani.

Mutta Lucien oli vielä jäänyt seisomaan. Hän ei rohjennut koskettaa
tuoliin peläten raapaisevansa naarmun parkettilattiaan.

»Lucien, aletaanpa syödä aamiaista.»

Nyt hän istuutui ja katsahti pöydän alle mutkikkaaseen alirakenteeseen
ennenkuin ojensi säärensä. Jeanne, joka oli välillämme, ryhtyi
tarjoilemaan.

Vaikka Lucien koetti jäljitellä kaikkia liikkeitäni, ei hän huomannut,
että lientä syötyäni jätin lusikkani lautaselle. Hän laski omansa
pöytäliinalle.

Istuessaan pöydässä täällä ruokasalissa, niinkuin minä, niinkuin kaikki
muut, olisi hänen kuitenkin tarvinnut vain haastella, vain elehtiä,
jotta hän olisi esiintynyt muiden kaltaisena ihmisenä.

Koska apunainen oli jäänyt, oli Jeanne pannut pöydälle soittokellon.
Nyt hän soitti. Mutta hän oli siihen niin vähän tottunut, ettei aluksi
tiennyt, millä voimalla siihen oli painettava, ja vaikka hän kosketti
sormellaan nappiin, ei kuulunut mitään helähdystä.

Tässä äänettömyydessä talousapulainen vaihtoi lautaset. Ennenkuin
hän laski ne pöydälle, katseli hän niitä vinoon nähdäkseen niiden
heijastukset. Hän oli ottanut vyölleen valkoisen esiliinan. Siitä
huolimatta häneltä puuttui palvelijattaren tavallinen ilme.

»No niin, Lucien?»

Hän kohotti päätänsä. Leikkasin kananpoikaa, viipyen siipinivelessä,
missä tunsin itseni varmimmaksi.

»Miltä sinusta tämä aamiainen maistuu?»

Hän epäröi hetkisen, loi silmäyksen kaikkeen, mitä pöydällä oli, ja
sanoi vihdoin:

»Erittäin hyvältä.»

»Oletko tyytyväinen?»

»Kyllä.»

»Sinun pitää tulla tänne usein toistekin.»

       *       *       *       *       *

Oli päätetty juoda kahvi vierashuoneessa. Minua värisytti, niinkuin
aina aterian jälkeen. Jeanne taittoi kokoon lautasliinani ja omansa.
Ainoastaan Lucienin jäi sellaisenaan pöydälle.

Kun mikään ovi ei vienyt ruokasalista vierashuoneeseen, täytyi meidän
astua viileän ja synkän eteisen läpi keittiön ohi, jossa leijaili
sinerviä savukerroksia.

Halkoa jäljittelevä kaasulämmitin loimusi vierashuoneen uunin
edessä. Piano, johon huoneiston omistajalla oli avain, oli suljettu.
Kaksi taulua, vaikkakin erikokoisia, oli sovitettu pariksi. Pieni
lattiamatto, ikäänkuin heitettynä vahatulle parketille, oli poikittain.
Nyöreillä sivuille vedettävissä oviverhoissa oli alakulmassa mutka,
jota Jeanne päivittäin ojenteli useita kertoja.

»Istuppa taas, Lucien.»

Hän silmäili useita tuoleja.

»Niin, siihen.»

Hän istuutui, mutta vasta sitten, kun oli, ikäänkuin puutarhassa,
pitkän aikaa katsellut nojatuoliaan.

Talousapulainen toi kahvin ja laski tarjottimen kiinalaiseen malliin
veistetylle puupöydälle, joka tuskin oli jakkaraa korkeampi.

Selvisikö Lucienille tällä hetkellä, että hän tuskin ollenkaan puhui,
saiko hän äkkiä varmuutensa takaisin, ihmetyttikö häntä tuo pöydän
muoto niin paljon, ettei hän voinut olla tekemättä huomautusta, vai
tahtoiko hän jollakin sutkauksella näyttää itsensä toisessa valossa?
Sitä en tiedä. Totta vain on, että talousapulainen oli tuskin
poistunut, kun hän ivalliseen sävyyn lausui seuraavat sanat:

»Tuo pöytä ei ole kovin korkea!»

Istuin silloin pianon edessä jakkaralla, joka ei enää pyöri, jalat
polkimiin päin. Katsahdin Jeanneen. Hän oli jäykistynyt, kuten
arvasinkin. Käsitin hänen olevan huonolla tuulella.

Jeanne oli ostanut tuon pöydän, jotta sali, joka hänen vuokratessaan
tämän kalustetun huoneiston näytti epäystävällisen kolealta,
kävisi kodikkaammaksi. Hän oli itse muovaillut varjostimet ja
pyöreän töyrytuolin, jolla hän epämukavasti istui. Hän nimitti tätä
huoneistoa kodikseen. Hän oli halunnut puolikorkeat ikkunaverhot
ja makuuhuoneeseen sähköyölampun. Hän koetti muutella joitakuita
kapineita, vaikka se häiritsi mukavuuttammekin, antaakseen aavistuksen
naisen läsnäolosta. Niinpä Lucienin huomautus loukkasikin häntä
tuntuvasti.

»Mitä tarkoitat, Lucien?»

Uunia ja pianoa pitkin, jotka molemmat näyttivät mustalta marmorilta,
kulki samoja heijastuksia. Kaasuhalko, joka oli juovikas kuin
korallinhaarat, oli käynyt ruusunpunaiseksi. Pihalta tuleva kalpea
hohto valaisi huonetta.

Lucien ei vastannut. Hän oli tajunnut, että hänen huomautuksensa
oli vihlaissut. Hänen kasvonsa olivat jäykät, kyynärpäät puristetut
ruumista vasten.

Jeanne nousi. Hän toi vieraalle kupin kahvia.

Lucien ei tahtonut sitä ottaa.

»No, Lucien, mikä sinua vaivaa? Ota kuppi käteesi.» Hänen piirteensä
höltyivät. Hän tarttui kuppiin niin kömpelösti, ettei Jeanne tiennyt,
millä hetkellä päästäisi sen irti. Sitten hän aluksi maistellen ja sen
jälkeen yhdellä kulauksella joi kahvinsa.

       *       *       *       *       *

Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, alkoi salissa jo tulla pimeä. Jeanne
oli poistunut. Talousapulainen ei viipyisi enää kuin neljännestunnin.

Nojatuolissa istuva Lucien ei hievahtanutkaan. Lämmittänen »halko» oli
yhä koskematta. Keveä huuru himmensi ruutuja.

Emme vaihtaneet sanaakaan. Hän ei ollut noussut senjälkeen, kun
astuimme vierashuoneeseen. Istuen kyynärpäät tuolinsa käsinojien
varassa hän ei ollut lakannut tarkkaamasta kaikkea.

»Sinun olisi ehkä aika lähteä jo kotiisi.»

Hän säpsähti. Hänen suunsa aukeni raolle. Hänen tuettomat huulensa
vavahtelivat. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja rypistyivät vuorotellen,
silmien kertaakaan sulkeutumatta.

Hänen katseessaan kuvastui sellainen hätä, että äkkiä muistin hänen
tilansa.

Nousin seisaalle. Hän väijyi kaikkia liikkeitäni. Astuin hänen luokseen.

»Lucien!»

Hän puristi sormensa ristiin niin tiukasti kuin voi, jottei niiden
väliin jäisi minkäänlaista rakoa. Sitten hän keskeytti tuon hommansa.
Hänen kätensä erkanivat. Sormet vielä erillään, vaikkei hän sitä
aavistanut, hän katseli minua.

»Sinä et voi jäädä tänne. Tämä ei ole minun kotini.»

Hän ei näkynyt kuulevan tai käsittävän. Ikäänkuin ei ketään olisi
huoneessa, hän loi silloin tällöin silmäyksen veistokoristeiselle
pöydälle.

»No niin, tule nyt.»

Tartuin hänen käteensä. Vaikka se oli omaani isompi, tahdoin nostaa
hänet seisomaan kuin nurmikolla istuvan Jeannen.

Hän suoristautui ja irroitti itsensä hiljaa.

»Ethän ole tosissasi, Lucien. Sinun täytyy lähteä kotiisi. Minä tulen
sinua tervehtimään huomenna iltapäivällä.»

Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti. Hänen leukapielensä vapisivat
liitoksissaan nahan alla.

»Tuletko varmaan?»

»Sen lupaan.»

Rauhoittuneena hän nousi. Sitten vein hänet eteiseen.

Salin ovi oli jäänyt raolleen. Sieltä nähtiin säteittensä ympäröimä
halko. Sen lämpö seurasi meitä. Nähtynä näin etäämpää huone näytti
perin kodikkaalta puolihämärässä.

Äkkiä, minun ehtimättä häntä pidättää, hän palasi saliin.

»Täytyyhän sinun käsittää, että on myöhä, Lucien.»

Hän oli istuutunut samaan nojatuoliin, käsivarret tuettuina samaan
tapaan, ja pannut säärensä ristiin, jotta minun olisi vaikeampi nostaa
hänet pystyyn.

»Sinun täytyy lähteä täältä, Lucien. Minä käyn luonasi huomenna.»

Hän ei tahtonut lähteä. Hän olisi jäänyt tänne ainaiseksi. Hän pelkäsi
olla yksinään.

Suljin lämmittimen, niinkuin teatterissa sammutetaan kaasuliekit.
Avasin ikkunan, vedin verhot syrjään ja kannoin kupit keittiöön, kaikki
samassa kädessä, jotta voin avata ovet.

Palattuani hän nousi, astui jonkun askeleen, pysähtyi.

»Täytyykö minun siis lähteä, Armand?» kysyi hän.

»Täytyy kai. Tulee yö.»

Hän lähestyn minua. Silloin arvasin, että hän oli puhkeamaisillaan
itkuun. Puristettujen huuliensa takana hän puri kieltään. Hän tarttui
käsivarteeni, puristi sitä kaikin voimin. Hänen päänsä kallistui.
Hän piti päällystakkiaan niin nurinkurisesti, että taskut avautuivat
lattiaa kohti. Hän jäi siihen asentoon muutamaksi sekunniksi
olkapäähän! nojaten.

Sitten hän jonkun päätöksen vahvistamana astui taas eteiseen.

»Näkemiin, Armand!»

Portaitten tasanteella hän kääntyi ja kurottausi katsahtaakseen vielä
minun taakseni. Hän olisi uudestaan yrittänyt tunkeutua huoneistoomme,
jollen olisi sulkenut häneltä tietä.

Nyt hän mietti, katsellen askelmia.

»Huomiseen! Minä tulen varmasti, Lucien.»

Suljin oven. Kuuntelin. En kuullut hänen astuvan alas. Avasin
uudestaan. Hattu työnnettynä syvälle päähän, jottei se putoaisi, hän
veti päällysnuttua ylleen. Hän ei nähnyt minua. Työnsin oven taas
hiljaa kiinni.




KOLMAS LUKU


Kello neljän tienoissa iltapäivällä lähdin lupaukseni mukaan Lucienin
luo. Jeanne oli veljensä luona. Hän viipyi mielellään myöhään. Minä
olin vapaa päivälliseen asti.

Oli samanlainen ilma kuin eilenkin. Viikon päivät oli sinisellä
taivaalla joka aamu ollut sama valkoinen juova, joka keskipäivän
tienoissa haihtui. Joka aamu, tuokiota aikaisemmin kuin eilen, koska
vuosi oli alullaan, esiintyi aurinko minkään pilven sitä verhoamatta.

Kävelin ripeästi. Mielelläni käyn ystävän luona, sillä minua haluttaa
tunkeutua jonkin huoneen omaan erikoiseen piiriin, arvailla esineiden
käyttöä ja niitä syitä, miksi ne on sijoitettu jollakin määrätyllä
tavalla.

Mitä kauemmaksi etenin, sitä kapeammiksi kävivät kadut, sitä
matalammiksi talot, sitä vähemmän tärkeiksi kulmat, koska kaduilla oli
risteyksen jälkeenkin edelleen sama nimi.

Ulkona pakkasessa eivät aluksi parturituvissa ja rihkamamyymälöissä
syttyvät valot saavuttaneet toisiaan, ja niillä oli samanlaiset säteet
kuin lapset piirtelevät.

Tänä kauniina talvisena iltapäivänä aurinko ei ollut korkeammalla
kuin noustessaankaan. Sen voimattomuutta käytin hyväkseni niin, että
kiinnitin siihen katseeni. Siinä oli täpliä niinkuin kuussakin. Olisi
luullut, että se oli palannut, vaikka oli jo mennyt nukkumaan.

Lucien asui vanhassa talossa, jonka julkisivu oli lohkeillut. Olisi
tehnyt mieli riuhtaista pois jokainen rappauksen siru, niinkuin kuori
puista, tavatakseen sen alta sileän ja terveen kiviseinän. Kuten
muistopatsaissa nousivat portaat kahden kostean muurin välitse. Toiseen
niistä kiinnitetty rautatanko toimi kaiteena.

Jouduin holvin alle, missä pohja keskeltä oli laskettu kuivilla
mukulakivillä. Astuin pihan yli, joka kuului useille rakennuksille,
yksi niistä toisen kadun varrella. Erääseen huoneistoon oli
sijoitettu ajoneuvoja. Menin erään avatun kellarin ohi, johon hävisi
kynttilänlieska, mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut. Tunkeuduin
käytävään, jossa vuokralaiset liikkuvat laskien askelten luvun, jopa
silmät ummessa, kun se on niin pimeä.

Pakkanen teki herkkyyteni niin suureksi, että varoin kolhaisemasta
itseäni. Minun täytyi, ennenkuin olin tottunut askelmien korkeuteen,
tukea itseäni kiviseinää vasten sormenpäilläni, koska en halua enempää
koskea seinää kuin maata, jos minun on poimittava pudonnut kolikko.

Kolmannesta kerroksesta lähtien näin auringon tasanteiden ikkunoista.
Se oli jo voimaton. Mikään säde ei valaissut synkkiä askelmia.

Viimeiseen kerrokseen ehdittyäni odotin, että hengitykseni palautuisi
tasaiseksi. Ei voinut mennä kauemmaksi. Rakennus loppui täällä. Minua
ihmetytti, että minä, joka en ollut talon asukas, olin näin voinut
liikkua sen läpi.

Tikapuut oli katolle nousemista varten pystytetty eräälle seinustalle.
Erääseen oveen, siihen kohtaan, jossa oli ollut salpa, oli pistetty
paperitulppa estämään ilman pääsyä sisälle. Seiniin, jotka olivat
lukkojen korkeudelle asti ruskeat ja ylempää harmaat, oli piirrelty
liidulla. Vaikka olisi voinut tietää, kuka hän oli, oli joku tuntematon
piirtänyt törkeän sanan.

Kolkutin Lucienin ovelle, keskikohdalle, jotta se kajahtaisi paremmin.

En tuntenut vähääkään kiihtymystä. Vierailuni oli niin vähäpätöinen
verrattuna siihen, jonka toverini oli minulle eilen tehnyt.

Ovi avautui. Heti näin verhottoman ikkunan, joka oli katolle päin,
repaleiset seinäpaperit, joiden nurja puoli oli valkoinen liisteristä,
häkkisängyn, jonka jalkarullia Lucienin täytyi pyörittää, kun se
pantiin kokoon, ja kivilattian, jota oli kasteltu ruiskukannulla.

Astahdin askeleen. Joku lattianeliö liikahti.

Pölyn ja puuhiilen haju sekaantui yhden ainoan savukkeen tuoksuun.
Lucienin komppanianosaston valokuva riippui yhä seinällä, samoin kuin
vanha kalenteri, jota hän säilytti tauluna.

Katto oli matalalla. Kun minulta oli kauan puuttunut tilaisuutta
koskettaa kattoa, kohotin nyt käteni tehdäkseni sen tempun. Naurettava
tunnustus, mutta mielelläni kosken kattoon.

»Siinähän sinä olet!» huudahti Lucien. »Minä luulin, ettet sinä
tulisikaan.»

Hänen kätensä olivat märät. Hän ojensi minulle kyynärpäänsä, jota hän
kohotti sensijaan että olisi laskenut sen alemmaksi.

Hän oli tohveleissa ja käveli vesijuovien välissä. Hänellä ei ollut
takkia yllään. Harmaa kangastilkku näkyi hänen liiviensä alta. Minusta
näytti, että hänellä oli kaksi paitaa ja flanellivyö, puhtaita ja
likaisia liinavaatteita samalla kertaa.

Istahdin pienattomalle tuolille, jonka jalat pysyivät kohtisuorassa
niin kauan kuin sitä ei siirretty paikaltaan. Kohotin päällystakkini
helmoja ja kiskaisin housujani polvista ylemmäs, niinkuin naiset eivät
koskaan laiminlyö vetäistä hamettaan, kun tekevät pilaa miehistä. Kädet
polvilla katselin ympärilleni.

Sanomalehti oli levitetty pöydälle niin, että sitä sopi lukea
syödessään. Käytettyjä nauloja lojui siellä täällä. Erään tuolin
selkänojaan Lucien oli kaivertanut liikanimensä _Garin_ suurilla
kirjaimilla, paitsi G:tä, jota hän ei osannut piirtää.

Hän astui taakseni. Huone näytti nyt tyhjältä, ikäänkuin se kuuluisi
minulle. Minusta tuntui kuin olisin jälleen köyhä ja yksinäinen enkä
tietäisi, kuinka minun kävisi.

Ajattelin Jeannea. Se, että hänellä oli puuhaa ja että hän, vaikka olin
kaikki hänelle, tällä hetkellä ei saanut minua muistella, hellytti
mieltäni.

Ei, minä en asunut täällä. Minä olin nyt mies. Jos minulle tapahtuisi
jotakin, niin ihmiset, Jeanne, hänen veljensä, hänen ystävänsä,
pitäisivät puoltani.

Vilkaisin ikkunaan. Puolet auringosta oli kadonnut näkyvistä. Silloin
muistin, että lapsena olisin mielelläni kävellyt katoilla. Rautalangat
pitivät uuninpiippuja pystyssä. Silmiäni pisteli, mutta en uskaltanut
niitä hieroa, koska olin äsken pidellyt vaskirahoja.

Olin jättänyt päällystakin ylleni. Minusta tuntui, että mintut olisi
pitänyt nousta, riisua se, ripustaa se ovensäppiin, vaikkei se
ollutkaan kyllin korkealla, puhua, laskea leikkiä.

Lucien oli istuutunut vuoteen pääpuoleen. Hän pisti kätensä peitteen
alle tasoittaakseen sen pintaa. Siitä päästyään hän katseli
minua, jääden silmäilemään taskuistani esille pistäviä esineitä:
lyijykynänvartta, sanomalehtiä, kellonvitjoja, sikarinkärkeä.

Hän oli juonut. Veri punersi hänen poskiaan, hänen otsaansa ja vanhan
arvenpohjan hienompaa hipiää. Hän hengitti niin hitaasti, että näin
hänen runkonsa laajenevan. Hänen sormensa eivät olleet suorat. Niiden
viimeiset nivelet kaartuivat kuten sellaisissa käsissä, joista isäni ei
pitänyt.

Nyt olin ihan lähellä häntä, niin lähellä, että vähäisinkin liike, jopa
yritys peräytyäkin, olisi heti saattanut minut häntä koskettamaan.

Hänen partansa oli ajamaton. Se oli runsaammin versonut poskilla,
mutta molemmin puolin leukaa oli kaksi selittämätöntä tyhjää läikkää.
Silmäluomiensa nurkassa hänellä oli hieman valkoista, mikä olisi
sujahtanut nahan alle, jos hän olisi sulkenut silmänsä. Hänellä oli
pöhöttymä toisella puolen sieraimia erottavaa väliseinää.

»Rakastaako ystävättäresi sinua hyvin paljon?»

Kahdenkesken minun kanssani ollen hän koetti välttää arkuutta, jota ei
ollut milloinkaan tuntenut entisen seurustelumme aikoina. Muutamista
vaoista, joita ei näkynyt silloin, kun hänen kasvoillaan oli niiden
tavallinen ilme, päättelin varmasti, että hän kadehti minua.

»Kaiketi sinä nyt elelet onnellisena huoneistossasi. Sinulta ei puutu
mitään. Ei ole enää, niinkuin oli ennen.»

Hän puhui sujuvasti, vieläpä jaksoi kääntää silmänsäkin minusta,
ennenkuin lopetti lauseensa, mutta milloinkaan unohtamatta muistuttaa
minulle entisyyttäni.

»Oletko tuntenut hänet jo kauan?»

Hän odotti vastaustani suu puoliavoinna, piirteet äkkiä vanhentuneina,
kasvoilla levoton ilme, jota hän yritti verhota aiheettomilla
lihasliikkeillä.

Siihen en vastannut. Hän hieroi käsiään ja katseli kynsiään, vaikkei
niitä ollut siistitty, uskotellakseen minulle, että hän oli unohtanut
vastikään tekemänsä kysymyksen.

Tunsin, kuinka paljon hän kärsi, kuinka onnellinen olin häneen
verrattuna. Käsitin myös, ettei minun, kutsumalla hänet luokseni, olisi
sopinut hänen köyhyydelleen paljastaa omaa hyvinvointiani.

Koetin häntä tyynnyttää ja rohkaista. Kykenemättä selittämään syytä
arvasin, että mainitsemalla Jeannen lapsuudenystäväkseni, jonka sattuma
oli johtanut taas luokseni, tuottaisin hänelle lohtua.

»Minä olen tuntenut Jeannen jo kymmenen vuotta.»

»Hänen nimensä on siis Jeanne?»

»Niin; se ei tosin ole siro nimi.»

Hänen kasvonsa pysyivät entisellään. Hänen toinen poskensa vavahteli
hiukan pelkästä hermostumisesta, eikä hän voinut sitä hillitä koska
se ei vaikuttanut lihaksiin. Nahka vain vuorotellen kurtistui ja kävi
jälleen sileäksi.

»Antaako hän sinulle rahaa?»

Tällä kertaa liikahdin kuin torjuakseni jotakin. Minua ärsytti se, että
Lucien kehtasi tehdä minulle moisen kysymyksen. Siksi, että hän näki
minun säälivän hänen tuskiaan, hän luuli saavansa minua nöyryyttää
millä tavalla tahansa.

Aurinko oli mennyt mailleen ruskotuksetta. Pimeys kohosi vielä sinistä
taivasta kohti.

»Varmaan hän sinulle antaa. No, tunnusta suoraan!»

Hän lausui nuo sanat hyväntuulisesti, puhuen ikäänkuin onnettomalle,
jollainen olin ollut. Nykyinen hyvinvointini oli hänestä satunnaista.
Sitä ei kestäisi. Vaikka joka päivä yritin vakuuttaa itselleni, että
minut oli kohtalo määrännyt nykyisin viettämääni elämään ja että
entinen elämä oli ollut satunnaista, tuntui minusta tuokion verran
siltä, että hän oli oikeassa.

Taivaalla välkähti tähti. Se oli niin korkealla, ettei voinut erehtyä
luulemaan sitä maiseksi valoksi. Tuulenpuuska tärisytti ruutuja. Varjoa
erotti kirkkaudesta vain jokin viiva. Meidän hengityksemme kohosi
tuohon viivaan asti.

Veri oli painunut käsiini. Hievahdin paikaltani ja tunsin tuosta
liikahduksesta koko ruumiissani vilunväreitä, jotka kiitivät kylkiäni
pitkin.

Lucien oli noussut. Hän sytytti pienen kamiinan. Tarkkasin hänen
puuhaansa. Hänen aataminomenansa värähteli toisinaan kuin hän olisi
jotakin nieleskellyt. Kaulus pysähdytti sen liikkeen, ja sitten iho jäi
alalleen.

»Sinä olet onnellinen, sinä, Armand!»

Hänen kielensä ei ollut liikahtanut. Näytti siltä kuin hänen huulensa
eivät olisi raottuneet. Pimennosta tullen nämä sanat karkoittivat
ärtymykseni.

Tuo mies ei ohut koskaan maistanut onnea. Vuosikausia hän oli elellyt
yksinään, levottomana, huolissaan heikosta terveydestään, niiden
halveksimana, jotka hänet tunsivat ulkonäöltä. Omaatuntoani kaiveli,
että minulta oli puuttunut kärsivällisyyttä häntä kohtaan.

Katselin häntä jälleen. Hän istui tuolilla, jonka selkänojasta ei ollut
jäljellä muuta kuin kuivalla liimalla tahrattu keskilauta. Hän istui
siinä takaperin, poltellen savuketta.

Jeannen veljellä oli palveluksessaan neljä työmiestä. Niinpä olisin
voinut hänelle mainita Lucienistä. Ehkä hän olisi antanut ystävälleni
työtä. Mutta nyt tunsin, etten koskaan tohtisi esitellä häntä
kenellekään sen käytöksen jälkeen, jota hän oli osoittanut Jeannen
luona.

Koska kuitenkin halusin tehdä hänen hyväkseen jotakin, koska meidän
asemamme erilaisuus oli minusta tuskallinen, en voinut olla hänelle
virkkamatta:

»Luota tulevaisuuteen!»

Hän kohotti päätänsä avaamatta silmiään sen enempää. Tulisijan lieskat
kirkastivat hänen leukaansa. Valo välähti joskus hänen korviinsa asti,
joiden terävä varjo vuorotellen piteni ja lyheni. Hänen kasvonsa,
jotka niitä valaisevien liikkuvien heijastusten kirkastamina pysyivät
jäykkinä, näyttivät minusta entistä surullisemmilta.

»Sinun tulisi sytyttää myöskin lamppu, Lucien.»

Hän nousi. Hänen savukkeensa oli niin lyhyt, että hän piteli sitä
hyppysissään kohotettuaan sen huulilleen. En hennonut hänelle näyttää
hopeista koteloani.

Ennenkuin hän sytytti lampun, vilkaisin taivaalle. Se oli täynnä
tähtiä. Lisäksi loisti toispuolinen kuu, joka ei vielä ollut ehtinyt
kehittyä täysikuuksi. Lampunvalo, joka minut äkkiä yllätti, himmensi
kaikki.

Käännyttyäni näin, että Lucien oli istuutunut tulen ääreen, jonka hän
tunsi, tietäen, ettei se tuolta matkalta häntä kärventäisi.

Silloin tällöin kimmelsi kyynel hänen toisessa silmäkulmassaan, mutta
joka kerta se puserrettuna sisälle päin hävisi luomien alle. Hän oli
sammuttanut savukkeen sormiensa vähin. Hän lämmitti käsiään, toista
puolta toisensa jälkeen, mutta kauemmin kämmentä, koska sen nahka on
paksumpi.

Näin suurta köyhyyttä ja mukavuuden puutetta katsellessani minua
hävetti suurellinen elämäni. Jollei olisi ollut Jeannea, olisin tuolla
hetkellä noussut, tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle:

»Minä olen sinun ainoa ystäväsi.»

Kamiina oli punertunut niin nopeasti, että käsitin riittävän, jos vain
kerrankin unohtaisi sen syöttämisen, jotta se sammuisi. Lucien hoiteli
sitä. Hänen poskipäissään oli hieno suoniverkko. Hänen silmiensä
sinervä kehä ulottui nenänselkää kohti, ikäänkuin hänellä olisi ollut
silmälasit. Hän oli kumarassa. Sydämeni äkillinen heltyminen häntä
kohtaan jäi häneltä huomaamatta. Jos olisin sen maininnut, olisi hän
ehkä luullut minun valehtelevan. Hän ei aavistanut kaikkea rakkautta,
jota häntä kohtaan tunsin. Hän ei odottanut keltään mitään hyvää työtä.

Hänen huulillaan ei ollut tupakanhitusta, ei pisaraa, ei sierottumaa.
Niin sileinä ja tuoreina ne olivat vastakohtana hänen tuhansien
pikkupiirteiden täplittämille kasvoilleen.

Hän yskäisi, vetäisi kieltään useita kertoja ja kumartui sitten
ravistamaan kamiinanristikkoa. Hänen otsansa punertui siltä puolelta,
jonne hän kallisti päätänsä.

Hän istuutui jälleen tuolinsa keskelle. Tunsin poskiani vasten hänen
hengityksensä viime väreet. Hän loi katseensa minuun. En kohottanut
päätäni enkä laskenut sitä alemmaksi. Olin ainoa inhimillinen olento,
joka tunsi häntä kohtaan harrastusta. Läsnäoloni teki hänelle hyvää.
»Kuuleppa, Lucien, mennään hengittämään raitista ilmaa. Se tuottaa
ajatuksillemme vaihtelua.»

Tällä kertaa hän katsahti minuun tiukasti. Hänen kaksoisleukansa
katosi. Hänen silmäluomensa vetäytyivät kokoon. Silmät valkoisen
ympäröiminä, kasvot tarkkaavaisina, hän näytti minusta olevan täynnä
vilpittömyyttä ja levottomuutta.

Sitten nousin. Kosketin uudestaan kädelläni kattoon. Odotin Lucienia
ovella. Ennenkuin hän nousi tuoliltaan, järjesteli hän pukuaan, veti
kengät jalkaansa ja etsi avaimen taskustaan, jotta sitten oli heti
valmis minua seuraa maan.




NELJÄS LUKU


Ulkona olivat tähdet niin lukuisat, että Iso Otava ja Pikku
Otava näkyivät selvästi. Oli kirpeä pakkanen. Vesilätäköt olivat
katukäytävillä peittyneet hienolla ja sileällä jäällä.

Lucien asteli vieressäni, pää hartiain välissä, vertaillen varjoaan
omaani. Jotta se olisi samanmittainen, suoristausi hän ja astui
jonkunverran edelleni.

Kadunkulmassa ilmestyi kuu talojen välistä ja oli niin lähellä, että
näytti maasta singonneelta.

En kohottanut päällystakkini kaulusta, koska se on pyöristetty
vartaloon. Kello oli kymmentä vailla kuusi.

Kävelimme syrjäistä katua. Läheisen puistikkokadun melut kuuluivat
korviimme kahtaalta talojen välitse. Sytytin savukkeen. Liekki, joka
hipaisi kulmakarvojani, säpsähdytti minua.

Lucien kohotti käsivartensa nähdäkseen, matkiko hänen varjonsa häntä.
Hän käveli askeleen verran edelläni. Silloin tällöin hän tarkkasi minua
liikuttamatta päätänsä.

Minä taas en kykene kääntymättä hallitsemaan katseellani
neljännesympyrää isompaa alaa, mutta Lucien näki ponnistuksetta melkein
taakseen.

Pitkulainen, suojaamaton sähkölamppu, joka näytti heikolta tuulessa,
valaisi erään koulun ovea. Muuan maanalaisen rautatien virkailija,
kulunut lakki päässä, palasi jalkaisin kotiinsa.

Lucien pysähtyi erään viinituvan edustalle.

»Täällä minä tavallisesti käyn», sanoi hän.

Kahvilasta tuli kadulle vastaamme kalpeata valoa. Sisäpuolelta olivat
ruudut hiessä. Tuuli liikutteli kokoonkierretyn ulkokaihtimen helttoja.

Sisälle astuakseen täytyi nostaa ovenripaa sensijaan että sitä olisi
kiertänyt alaspäin.

Kosteaa lämpöä huokui autiossa salissa. Se hiipi poskilleni, kylmästä
jäykistyneihin korviini ja taskuista esille vetämiini käsiin ikäänkuin
raikas vesi. Tuli oli uunissa sammunut. Kokoonlasketulla säkillä nukkui
kissa, pää muuta ruumista alempana.

Valitsin itselleni istumapaikan. Lucien, tarkaten kaikkia liikkeitäni,
yritti arvata ja suorittaa ne ennen minua. Hän oli luullut, että joisin
tarjoilupöydän ääreltä. Hän oli jo nojautunut sitä vasten. Peläten
minun huomanneen hänen menettelynsä hän punehtui.

Kun hänen kasvoilleen oli palannut niiden entinen vaaleus, tuli hän
istumaan viereeni.

Nimettömällään, joka hänellä oli yhtä näppärä kuin muutkin sormet, hän
pyyhkäisi puupöydälle läiskähtäneen tipan.

Kahvilan emäntä lähestyi meitä. Hänen kasvoillaan oli vanhan toverin
myhäily. Sotaväestä päästyäni olen usein havainnut, että muutamilla
henkilöillä on sama ilme kuin sotilailla, joita olen tuntenut. Olen
heiltä kysynyt, eikö heillä ole eräissä itäisissä rykmenteissä
palvelleita sukulaisia. He vastasivat aina kieltävästi. Vaikka nämä
yhtäläisyydet edelleenkin minua ihmetyttävät, varon nykyään tekemästä
heille pienintäkään kysymystä.

Tilasimme samaa likööriä. Muita vieraita ei ollut. Seinillä oli
läkkipellille kiinnitettyjä reklaameja ja postikalenteri, jossa
kuluneet kuukaudet olivat repäisemättä.

Lucien katseli reikää lattiassa. Eräästä lankusta oli oksansolmu
ponnahtanut irti. Tuosta aukosta näki kellariin.

Hän pysyi hievahtamatta. Hänen suljettu oikea kätensä lepäsi pöydällä.
Hän haaveili. Minä otin lasini. Hän piteli niin kömpelösti omaansa,
että minun täytyi kilistäessäni koskettaa sen jalkaa.

Nähdessäni hänet noin murheellisena ja väsyneenä olisin tahtonut
hänelle sanoa, kuinka säälin hänen tuskiaan, vaikken sitä osannut
ilmaista. Olisin tahtonut, että hän olisi karkoittanut mielestään sen
käsityksen, joka hänellä minusta oli. Hän olisi minua rakastanut,
jos olisin arvannut, mitä hänestä ajattelin. Ja koska en saanut sitä
hänelle sanoilla lausutuksi, koetin eleilläni näyttää, millainen
oikeastaan olen. Niinpä esiinnyin suorasukaisena. Vältin niitä
asentoja, joita Jeannen seurassa tavoittelin. Liikkeenikin suoritin
hitaasti, jotta hän ehtisi niitä matkia.

Kutsuin häntä nimeltä. Ennen kääntymistään hän vielä katseli jotakin.
Sitten tartuin hänen käteensä.

»Lucien!»

Vaikkeivät hänen kasvonsa olleet kääntyneet suoraan minua kohti, katsoi
hän minua silmiin.

Sillä hetkellä olisin toivonut, että ainoastaan levon hetki olisi meitä
erottamassa, että kumpikin meistä menisi huoneeseensa tavataksemme
toisemme samanlaisina huomenna.

Hän oli juuri juonut lasistaan. Hiukan nestettä kimalteli sen särmillä.
Hän odotti, kunnes se kerääntyisi kulaukseksi.

Mieleni oli liikutettu. Hieno hiki, tuskin kosteampi kuin kielen
hipaisu, peitti otsaani. Pelkäsin, että jokin melu, jokin odottamaton
tapaus katkaisisi siteen, joka oli punoutumassa Lucienin ja minun
välilleni. Samalla tunsin huulieni kuivuudesta ja ikäänkuin kasvojeni
päällykseksi liimattujen poskieni viileydestä, että olin kalpea. En
ollut pannut sääriäni ristiin, jotta jalkani lämpiäisivät paremmin,
jotta veri voisi nopeammin laskeutua niihin asti.

Puristin Lucienin kättä voimakkaasti niinkuin silloin, kun leikilläni
haluan likistää niveliä niin, että tekee kipeätä.

Hän katsoi minuun hengittämättä, silmäluomiaan laisinkaan
värähdyttämättä. Hänen valtimonsa tykytykset tunsin käteni alla
voimakkaampina, nopeampina, koska sitä puristin.

Totellen sitten jotakin sisäistä käskyä, jota en ole koskaan voinut
selittää, jollen kenties halunnut vain alentua, näyttäytyä toisessa
valossa, asettua Lucienin tasolle, jupisin:

»Minä en ole onnellinen.»

Odotin. Hän katseli minua kummastumatta. Kaikki oli hiljaista
ympärillämme. Vaunut menivät ohitse kadulla. En niitä havainnutkaan
ennenkuin niiden jyrinä oli tauonnut.

Minusta tuntui nyt, että minun tarvitsi vain puhua. Lähelläni istuva
mies kuunteli. Hän antaisi minulle neuvoja. Hän ei minua enää
kadehtisi. Minulla oli ystävä. Jos Jeanne jättäisi minut, lohduttaisi
hän minua, tukisi minua.

»Lucien... minä en ole onnellinen.»

Hän ei hievahtanut. Hänen takaansa kuului rasahdus. Hän ei
kääntänyt silmiään. Noin suurta kylmäkiskoisuutta tarkatessani olin
muuntamaisillani lauseeni merkityksen lisäämällä mitä hyvänsä,
lisäämällä esim.: »koska sinä et puhele minulle, koska minun on vilu».

»Sinä et tiedä, Lucien, kuinka toisinaan haluaisin mieluummin olla
vapaa, tehdä mitä tahdon, palata kotiin milloin huvittaa. Jeanne on
hyvin herttainen, mutta minusta tuntuu, että olin onnellisempi silloin,
kun vietimme päivämme yhdessä.»

Olin unohtanut, että pitelin hänen kättänsä. Hän veti sen pois. Minusta
tuntui kuin minulta olisi otettu jotakin, tuntui että tuon käden olisi
pitänyt odottaa, kunnes itse olisin sen päästänyt irti.

Lucienin kasvot kirkastuivat. Hänen silmänsä kapenivat. Hän hymyili.
Mutta suu, joka jäi samaan asentoon, antoi tuolle hymylle kovin
surullisen leiman.

Tunnustukseni oli herättänyt hänet turtumuksesta. Hänen päänsä
nyökähdyksestä, hänen melkein sulkeutuvista silmistään, hänen minua
kohti tähdätyistä sieraimistaan käsitin, että sanani olivat häntä
liikuttaneet, että hän riemuitsi siitä ajatuksesta, että minusta
jälleen tulisi hänen toverinsa.

Sitten rakkaudenpuuskassa tartuin hänen hartioihinsa, puristin häntä,
häneen katsomatta, itseäni vasten, pää taaksepäin kallistuneena,
jottei tuossa eleessä olisi mitään merkkejä miehen ja naisen välisestä
hellyydestä.

Siinä asennossa olimme hetkisen. Sitten hän irroittautui. Silloin
jouduin hämilleni. Äkkiä minusta tuntui, että olin antautunut liian
tuntehikkaaksi, että olin ollut liian luottavainen, että minulta vielä
puuttui kokemusta.

Näin herätyskellon eräällä hyllyllä. Osoittimet peittivät
sekuntitaulua. Kello oli puoliseitsemän. Pian saapuisi Jeanne kotiin.

Sitten nousin. Lucien oli pannut säärensä ristiin tavalla, joka olisi
minulle ollut väsyttävä.

Tunsin, että hänen elämänsä oli riippumaton omastani. Lähdettyäni hän
jatkaisi juuri samaan tapaan. Hän oli vieras. Hän ei olisi kyennyt
uhrautumaan minun hyväkseni. Kaikkea mielenkiintoa, jota häntä kohtaan
tunsin, hän katsoi ylen. Hän ajatteli vain itseään. Epäilinpä hänen
vain teeskentelevän arkuuttansakin.

Seisoessani tarjoilupöydän ääressä odotin, että hän tulisi luokseni.
Mutta hän ei hievahtanut. Hän oli kummastunut, että noin äkkiä olin
noussut, hänelle siitä mitään virkkamatta. Hänen herkkyyttään kahvilan
kantavieraana loukkasi se, ettei hän vielä ollut lopettanut toista
lasiaan. Sen kyllä arvasin. Se ei kuitenkaan minua kiusannut. Päin
vastoin olisin ilman mitään aihetta suonut tehneeni jotakin, mikä olisi
häntä vielä enemmän ärsyttänyt.

Hänen viettämänsä elämä vilisi silmieni ohi. Se tympäisi minua syvästi.
Ne ajatukset, jotka risteilivät hänen aivoissaan, väsyttivät minua,
koska ne olivat aina samoja. Enhän minä häntä sittenkään tarvinnut.
Jeanne rakasti minua. Elämäni virta juoksi uraansa rauhallisesti. Miksi
siis nöyrtyisin tuon miehen edessä, joka minun asemassani ei olisi
laisinkaan piitannut toisesta?

Silloin tunsin Lucienia kohtaan syvää paatumusta. Hän sai seurata omaa
tietään, minä menisin omaan suuntaani. Hänen ruikutustensa muisto
kannusti minut puolustusasentoonkin. Hän oli suuruksissaan minulle,
koska olin onnellinen, ja kadehti minua.

Kaikki, mikä minussa on hyvää, kaikkosi sellaisen suuttumuksen tieltä,
että olisin tahtonut häntä tyrkätä, kaataa pöydän, potkaista tuolia ja
lähteä pois.

Mutta hillitsin itseni. Hän ei ollut noussut. Molemmat kädet pöydällä,
olkapäät käsivarsistani vapaina, hervottomina kuin naisen, joka juuri
on riisunut turkkinsa, hän tuijotti minua silmiin.

Sitten hän jatkoi juontiaan. Tätä kiukkuani hän ei tajunnut enempää
kuin äskeistä tunteenpurkaustanikaan. Hän oli laskenut lasinsa pöydälle
ja kieritti sen jalkaa hyppysissään, niinkuin joskus kierrän vain
hiussuortuvaani.

Hänkin tunsi tarvetta toisinaan kieritellä jotakin hyppysissään,
leivänmurua, hiuksia.

»No, Lucien, nouseppa nyt. Minun täytyy lähteä. Jeanne odottaa minua
päivälliselle.»

Hän totteli tavattoman äkkiä, mikä sai minut ensi kertaa häntä
halveksimaan. Hän oli hämärästi oivaltanut, että jotakin erikoista oli
tapahtunut.

Nyt hän näytti minusta arvottomalta ihmiseltä. Jos olisin häntä lyönyt,
ei hän olisi edes puolustautunut.

Me jouduimme kadulle. Pimeys, samoin kuin valokin, sai minut
räpyttelemään silmiäni. Kummallakin puolella oli katulyhty yhtä pitkän
matkan päässä. Viranomaisten mielestä ne olivat sijoitetut niin, että
niiden valot kohtaisivat toisensa. Siitä huolimatta seisoimme varjossa.

Odotin, että hän sulkisi oven. Mutta siitä ei tullut mitään, sillä
lukonkieli ei liikahtanut.

Vihdoin hän saapui luokseni. Olin astunut muutaman askeleen
kääntymättä. Kauempana hänestä olisin ehkä piankin lähtenyt tieheni.

»Vie minua suorinta tietä. Minulla on kiire.»

Hän mietti. Arvasin, että hän mielessään sovitteli katuja pääksytysten,
vertaillen niitä toisiinsa ja laatien suoria viivoja, jotka hän kykeni
helpommin laskemaan.

Hän oli kääntänyt alas hattunsa reunat, jottei tuntisi kylmää niin
kipeästi. Vaikka hänen päällystakkinsa oli suora, piti hän siinä kahta
nappiriviä. Hän oli kohottanut kaulurin, joka tuskin ollen takin
kaulusta korkeampi antoi hänelle viheliäisen ulkonäön.

»No, liikutaanhan eteenpäin!»

Hän saattoi minut torille, missä oli autolinjojen korokkeita.
Jalkakäytävät ja katulyhtyjen valot värähtelivät autobussien
liikkuessa. Keskellä oli allas. Mustan veden kalvo oli liian alhaalla.
Nähtiin pylväät, jotka kannattivat pronssisia merenhaltioita.

Pysähdyin.

»Lucien, minä eroan sinusta tässä. Nyt tiedän, missä olen.»

Erään myymälän näyteikkunat valaisivat hänet kiireestä kantapäähän.
Hänen huultensa poikki ulottuvat juovat olisivat hävinneet, jos hän
olisi niitä kielellään kostuttanut. Kädet taskuissa, käsivarret
pingoitettuina ja koukussa, hän näytti tahtovan jäljitellä länkkäsääriä.

»Näkemiin, Lucien.»

Hän ei vetänyt käsiä taskuistaan. Aluksi epäröin erota hänestä
kädenpuristuksetta, koska muutoin olisin jälkeenpäin tuntenut hänen
olevan ikäänkuin likelläni. Vaikka olisin ollut yksinäni, olisi jokin
side liittänyt minut häneen. Hän olisi ollut alati luonani, ikäänkuin
meiltä olisi jäänyt jokin puhelu kesken.

Jätin hänet kuitenkin siihen, ojentamattani hänelle kättäni. Hän katsoi
jälkeeni, ikäänkuin en olisikaan lähtenyt jalkaisin.

Se tunne, että olin vapaa, ettei hän ollut enää vieressäni tuskallisen
menneisyyteni todistajana, tuotti minulle lohtua. Kävelin nopeasti,
vähän väliä vimmastuen, joutilaiden jäljestä, jotka pakottivat minut
katsomaan eteeni, pysähtyen toisinaan näyteikkunoiden ääreen, jossa
uudet hatut muistuttivat minulle syntymä- ja nimipäivääni.

Astuin kunnolliseen ravintolaan unohtaakseni äskeisen anniskelukapakan.
Kuvastimet saivat sen näyttämään niin laajalta, että tuokion ajan
ihmettelin saapumistani perälle asti.

Oli päivällisryypyn aika. Istahdin rantatuolille, jonka jalat olivat
kaarretut ulospäin, jotta sulkemisen jälkeen toistensa päälle ladotut
istuimet ottaisivat vähemmän tilaa. Tämänlaatuiset keksinnöt, samoin
kuin mekanismilla varustettu partaveitsi tai pesukone, ovat aina
herättäneet harrastustani, koska niitä yksinkertaisuudesta huolimatta
kukaan ei ollut jo aikaisemmin hoksannut. Minäkin koetan tehdä jonkin
keksinnön, jolle hakisin patentin, sillä minusta näyttää, että vain
sillä keinolla voisin tulla rikkaaksi.

Katto oli koristettu lasisäteisillä kullatuilla tähdillä. Lasiset ja
vaskiset ovet heijastivat liikkuessaan säännöllisiä valoja, jotka
eivät häikäisseet. Ruuduissa oli lauseita, jotka kahvilan sisäpuolelle
näkyivät toisin päin. En kyennyt selvittämään muita kuin yksitavuisia
sanoja, kun taas Jeanne, joka usein neuloi nimikirjaimia, olisi lukenut
kaikki sujuvasti.

Olin yksin pöytäni ääressä. Laskin sen pitennyslevyt alas, jottei
kukaan istuutuisi lähelleni.

Vähän myöhemmin löi kello. Kun en ollut kuullut sen ensimmäisiä
lyöntejä, etsin sitä silmilläni. Se oli seitsemän, kun sen äkkäsin.

Jeanne odotti minua.




VIIDES LUKU


Aamulla heräsin tavallista aikaisemmin, vaikkei siihen laisinkaan ollut
syynä mikään melu, mikään painajainen, ja ajatukseni kirkastuivat niin
nopeasti, etten voinut nukahtaa uudelleen. Hieroin silmiäni. Siitä
syntyi hiljaista maiskutusta, ikäänkuin olisi suudeltu.

Kello ei ollut vielä yhdeksän. Kieltäni kirveli, kun eilen olin
tupakoinut liian paljon. Käteni olivat hervottomat. Nenäliina ei
ollut enää pieluksen alla. Jeanne nukkui vielä. Hänen keveästä
hengityksestään, hänen pitkistä värähtelevistä silmäripsistään ja
hänen ihonsa vavahteluista tiesin, että varsin pienikin liike olisi
herättänyt hänet unesta.

En hievahtanut. Halusin olla yksinäni, kunnes olisin koonnut jälleen
kaikki ajatukseni.

Huone oli puolihämärässä. Täplikäs uudin verhosi ikkunaa niin korkealle
kuin kangas ulottui. Niistä kohdista, joista se oli kulunut, näin
päivän hohtavan lävitse.

Äkkiä Jeanne avasi silmänsä. Ikäänkuin valo olisi tunkeutunut hänen
päähänsä, kirkastuivat hänen kasvonsa samassa. Hän heitti peitteen
yltään. Hänen yöpaitansa oli kiertynyt hänen ruumiinsa ympäri. Etsin
hänen kättään. Hapuilin alaspäin pitkin käsivartta löytääkseni sen.
Sitten puristin sitä. Likistin sitä liian kovaa. Jeanne on herkempi
aamulla kuin illalla. Hän ei pitänyt siitä, että kosketin häneen
silloin, kun hän juuri heräsi. Hän tarvitsee muutaman minuutin
tullakseen oikein tajuihinsa, jolla ajalla minun oli jätettävä hänet
rauhaan, jotta hän ehtisi tunnustella itseään, ajatella elimiään toista
toisensa jälkeen; sillä hän pelkää, että jokin tauti on hyökännyt
häneen yöllä, niinkuin pelätään, että joku henkilö on poissaollessamme
kuollut.

Painoin huuleni hänen otsalleen enkä poskilleen, jottei ollut tarvis
suudella kahta kertaa. Sitten kohotin päätäni. Hän kiersi käsivartensa
kaulaani ja puristi minua itseään vasten. Emme puhuneet mitään, koska
aamuisin olimme liian laiskat ääntämään edes yhtä sanaa. Hiljaisesta
sopimuksesta emme sanoneet toisillemme edes hyvää huomenta.

Näin kului hyvän aikaa. Hyväilin hänen rintojaan, jotka eivät ole
herkät, hänen lanteitaan, hänen kermanvärisiä olkapäitään, mutta vältin
kesakkoa, joka on arka.

Hän oli taas sulkenut silmänsä vilkaisematta kuvastimeen. Hänen
levätessään näin vieressäni vei hänen todellinen luontonsa voiton.
Hän ei enää ponnistellut ollakseen nainen eikä keimaillut, vaan oli
luottavainen tuntiessaan minut lähellään.

Nousin istualleni vuoteessa, sittenkun olin leikilläni raskaasti
nojannut hänen rintaansa vasten. Hän nimitti minua nauruttomaksi
nipistelijäksi. Tiesin, että ilveilyni huvittivat häntä silloinkin, kun
hän oli niiden uhri, kunhan vain säilytin vakavuuteni.

Joka aamu istuin sillä tavalla, sillä makuullani en koskaan tiedä,
onko minulla päänsärkyä vai ei. Nyt tunsin voivani hyvin. Vain pieni
raukeus, pikemminkin turtumus painosti silmiäni. Nousin pystyyn.
Sänkymatto on niin pieni, että se luiskahti lattialle, kun laskin
toisen jalkani maahan.

Vedin uutimet syrjään. Se on aina ensimmäinen hommani. Niin kauan kuin
en tiedä, millaiselta sää näyttää ulkona, tuntuu minusta, ettei eilinen
päivä ole vielä päättynyt. Kaapinlasi lakkasi olemasta seijastuksena.
Tuolit loivat raskaan varjon niillä lojuvien vaatteiden vuoksi.

Olen niin kauan elellyt yhdessä ainoassa kamarissa, että kävelin
mielelläni huoneesta toiseen. Availin ja suljin ovia. Ajatus pukeutua
johonkin Jeannen hameista juolahti päähäni. Hän piti siitä, että
pukeuduin kuin hän, että tavoittelin naisen tapoja. Mutta oli liian
kylmä.

Kävin noutamassa oveltamme lehden, jonka uutiset olivat iltapainoksen
tietojen jälkeen jo jonkun verran haalistuneet. Silmäiltyäni palstain
otsikoita käänsin sen takaisin laskoksiinsa, jotta Jeanne päivämäärää
lukematta tietäisi, että se oli aamulehti.

Sitten menin pukeutumishuoneeseen, jota käytettiin myöskin romusäiliönä.

Valmiiksi ehdittyäni palasin Jeannen luo. Hän nukkui jälleen, kasvot
käsivarren peittäminä. Hiuksien välistä, jotka olivat yhtä pitkät
ohimoilla kuin muuallakin, näkyivät korvat. Hänellä oli vihkimäsormus
sormessaan. Hän ei luopunut siitä koskaan, jotten saisi lukea
kirjoitusta, jonka hänen sodassa kaatunut puolisonsa oli kaiverruttanut
sisäpuolelle.

Otin takkini siltä tuolilta, jonka selkänoja parhaiten on hartiaini
mukainen. Kallistelin hiukan, jotta Jeanne heräisi. Hän ei liikahtanut.
Sitten lähdin varpaisillani ulos, välttäen niitä parketin liuskoja,
jotka narisivat.

       *       *       *       *       *

Sää oli muuttunut. Vaaleita pilviä ajelehti taivaalla. Riemuitsin
siitä. Mikään ei minulle ole mieluisempaa aamulla kuin eilisestä
muuttunut sää. Se herättää minussa muistoja ikäänkuin vanha tuoksu,
ikäänkuin esikoishedelmä.

Ilma oli niin kirkas, että näin itikoiden tulevan ja ehdin sulkea
silmäni. Niiden surina ei ollut liian äänekästä korvilleni sittenkään,
vaikka sivuutin niitä ihan läheltä.

Pilvi verhosi aurinkoa. Se ei minua surettanut: tuo pilvi kiiti niin
nopeasti taivaalla, että aurinko ei voinut olla pian ilmestymättä
jälleen.

Kävelin pitkin leveätä, puilla istutettua katua, jolle oli tuotu multaa
ikäänkuin pengermäksi järjestetyille katoille. Vedin keuhkoihini
raikasta ilmaa ja koetin tehdä hengitykseni tahdin mahdollisimman
hitaaksi. Isot paljaat oksat taipuivat tuulessa yhtä notkeina kuin
kesällä. Niistä putoili maahan jääpallosia, jotka hajaantuivat rakeiksi.

Pilvien liike kannusti minua ponnistamaan, kiirehtimään askeleitani,
ajattelemaan lentokoneita, jotka saattoivat liikkua toisesta pilvestä
toiseen, kummeksimaan, näkivätkö lentäjät selvästi ohjatessaan niiden
halki. Piirteeni olivat vielä unen turruttamat, kynteni vähemmän kovat,
koska niitä oli äsken liotettu.

Etäällä kohosi taloja, milloin valossa, milloin kaukaista vihmasadetta
muistuttavassa sumussa. Oli sellainen ilma, jolloin saadaan nähdä
sateenkaari. Toisinaan putosi pilvistä ikäänkuin tasankojen yläpuolelta
paksuja, huurun hämärtämiä säteitä, kun aurinko oli niiden takana.

Huomasin erään kirkon tornissa lasittoman kellon mustat osoittimet,
mutta en tiennyt, oliko se kymmentä minuuttia vailla yksitoista vai
viittä minuuttia vailla kymmenen.

Aikomukseni ei ollut mennä Lucienin luo. Ajattelemattani vältin
kuitenkin niitä katuja, jotka olisivat loitontaneet minua hänen
asunnostaan. Kaduin, että olin edellisenä päivänä ollut niin töykeä.
Nyt halusin puhua hänelle itsestäni, sanoa hänelle, että minulla oli
kiivas luonne, mutta että pohjaltani olin hyvin lempeä.

       *       *       *       *       *

Tapasin Lucienin vuoteessa. Hänen vahvalihaksiset käsivartensa olivat
paljaat. Niiden valkoisuus kummastutti minua, koska olin tottunut hänen
kasvojensa ruskeaan väriin.

Hänen luonaan oli kylmempi kuin ulkona. Kaikki iltainen sekamelska oli
aamulla jäljellä.

Hän oli pannut tuolille laatikon, jotta siten sukeutuisi kyllin korkea
yöpöytä. Lampun lasi oli musta. Hän ei ollut riisunut kaulanauhaansa.
Oven alta sisään tunkeutunut keittiönhaju leijaili huoneessa.

Aluksi ajattelin mennä heti tieheni. Mutta hän nousi sängyssä
istualleen. Hän piti peitettään vyötäistensä ympärillä niinkuin
pyyheliinaa kylvyn jälkeen. Hän oli nukkumaan mennessään kietonut
hihansa ylös ja ottanut kaulusnapit paidastaan peläten, että hän ne
unessaan hukkaisi eikä sitten tietäisi, mistä kiireessä niitä etsisi.

»Minäpä odotan sinua alhaalla. Ehkä mieluummin haluat, etten ole
pukeutuessasi saapuvilla.»

»Jää sinä vain.»

Hän haukotteli niin pitkään, että sylkipisara valahti suusta. Aurinko
kultasi ikkunalautaa. En tiennyt, aikoiko se vasta paistaa vai oliko se
jo poistumassa.

Käsi edellään kuin kuvapatsaina Lucien sukelsi vuoteesta pään puolitse,
ikäänkuin makuusäkistä, jottei saattaisi sitä epäjärjestykseen. Hänen
säärissään oli vielä sukkien kuminauhojen jäljet. Hän veti housut
jalkaansa vuoteella seisten, jotteivät lahkeet laahaisi kivipermannon
vaaleassa tomussa. Sitten hän hyppäsi lattialle ja käveli avojaloin
edestakaisin huoneessa, vältellen tuoleja, jottei loukkaisi itseään.

Olin istuutunut ikkunan ääreen, jota en tohtinut avata, koska Lucien
oli alasti vyötäisiin asti. Sodassa kylkeen saadun haavan arpi, jonka
hän oli kaksi vuotta sitten minulle näyttänyt paljastamalla vain sen
kohdan, näytti nyt pienemmältä keskellä hänen vartaloaan. En voinut
hellittää siitä silmiäni. Lucienin kanssa jutellessani olin sitä usein
ajatellut. Se loitonsi minua hänestä. Nyt, kun näin sen niin selvästi,
kun tunsin sen paremmin, Lucien oli minua lähempänä.

Hän peseytyi, pitäen silmiään kiinni, jottei saippua niitä kirveltäisi,
ja päätänsä suorassa, jottei vesi tunkeutuisi korviin. Hänen hiuksensa
olivat pörrössä. Hän veti jakauksen kammalla, jonka toiselta sivulta
puuttuivat piikit.

»Minä tulin sinut yllättämään.»

Hän kääntyi saippua kädessä, sitä puristamatta, jottei se luiskahtaisi
hänen sormiensa välitse.

»Minut yllättämäänkö?»

»Niin, halusin tavata sinut jälleen sen jälkeen, mitä eilen puhuimme.
Minä en ollut kohtelias.»

Hän ei muistanut. Hän etsi lähtökohtia.

»Mihin aikaan?»

»Eilen illalla, ennenkuin sinut jätin.»

Tällä kertaa hän muisti kaikki, mutta ei käsittänyt, että minulla voisi
olla mitään katumista. Tuntien kuitenkin, että hänen tuli näyttää
liikutetulta, hän sanoi:

»Minäkin halusin tavata sinua. Mutta en olisi koskaan tohtinut tulla
luoksesi.»

Näitä sanoja seurasi äänettömyys. Se ajatus, että hän oli edes tuuminut
luonani käymistä, oli minulle vastenmielinen.

Hän lähestyi sänkyä. Hänen jalkojensa kuivat jäljet olivat vielä
pukeutumispöydän edessä. Hän otti sukkansa ja suoristi ne, sillä ne
kiertyivät mykkärään riisuttaessa, kuten omanikin.

Ennenkuin hän pani paidan ylleen, kopautti hän rintaansa. Hän ylpeili
siitä, että se kumisi, koska olin hänelle sanonut, että se oli hyvän
terveyden merkki.

Pukeuduttuaan hän pyysi minua harjaamaan selkäänsä. Harjoista hänellä
ei ollut puutetta. Hän oli tuonut armeijasta koko tusinan. Niitä oli
vielä viisi tai kuusi jäljellä. Toiset hän oli myynyt, koska ne olivat
kaikki samanlaisia ja hän oli laskenut, että puoletkin niistä kai
riittäisi hänelle eliniäksi.

Emme olleet enää puhuneet vähään aikaan. Hän järjesti kuntoon
vuoteensa, kohennellen sitä hyvin myöskin seinän puolelta. Sitten
sytytin päivän ensimmäisen savukkeen.

Äkkiä kolkutettiin ovelle.

Tähän asti olin pitänyt hatun päässäni. Nyt paljastin pääni.




KUUDES LUKU


Lucien vilkaisi oveen juuri kun kolkutettiin uudestaan ja kovemmin,
ikäänkuin luultaisiin hänen vielä nukkuvan.

Hän epäröi kahistella.

Hän ei hievahtanut, jottei lukonreiästä näkyvä välähdys antaisi häntä
ilmi.

Oli kulunut yhtä pitkä aika kuin kahden ensimmäisen kolkutuksen
välillä. Kaiketi kolkutettaisiin uudestaan hiukan myöhemmin.

Kaksi varjoa, joista katse ei voinut saada selkoa, liikkui oven alla.

Ehkä siellä oli kirjeenkantaja, ja vaistomaisesti etsin jo silmilläni
mustetolppoa.

Minut valtasi samanlainen pelko kuin huoneissa, joiden ikkunat eivät
ole lähellä vesikourua ja joista ei voisi tulipalon sattuessa päästä
ulos.

Kolkutettiin taas, tällä kertaa nyrkillä ja kovemmin kuin äsken.

Lucien kumartui minua kohti. Hänellä oli tapana puhua toisen korvaan.
Siksi, että maailma oli hänet hyljännyt, hän tunsi vaistomaista
tarvetta vaikuttaa itse aistimiin. Milloin hän näytti minulle esinettä,
pani hän sen niin likelle silmiäni, että näin sen huonosti. Kun hän
käski minun haistella jotakin tuoksua, toi hän sen niin lähelle, että
olin liata nenäni, vaikkei hänellä silti ollut vähääkään aikomusta
tehdä minulle kepposta.

»Siellä on sisareni Marguerite. Avaanko minä?»

Se ihmetytti minua. Tähän asti en ollut tiennyt, että hänellä oli
sisar. Hän ei ollut minulle koskaan sitä maininnut. Luulin, ettei hänen
luonaan käynyt ketään.

»Tietysti sinä avaat.»

Hän kiersi avainta yhden ainoan kerran. Minun tapaani hän ajatteli,
että yksi ainoa avaimenkierros sulkee oven yhtä hyvin kuin kaksikin.

Oven takaa tuli näkyviin nuori tyttö.

Minut nähdessään hän epäröitsi astua sisälle. Hän piti kättään
ovenrivassa. Oven liikkumismahdollisuus oli liian yksitoikkoinen, jotta
se olisi voinut sopeutua häntä kiusaaviin ajatuksiin. Kuitenkin hän
veti ja työnsi sitä edestakaisin, vitkastellen luottamuksen ja pelon
vaiheilla.

Vihdoin, koska olisi ollut hupsua lähteä tiehensä, hän astui
huoneeseen, työntämättä ovea kovin kiinni, koska hän varmaankin oli
tottunut pujahtelemaan.

Hän pysähtyi sitten jyrkästi. Hänellä ei ollut käsilaukkua. Hänen
kätensä etsivät turvaa hameentaskuista, jotka olivat liian pienet,
niinkuin taskut kaikissa naisten puvuissa. Hänen hiuksensa, joissa
ei näkynyt kampoja, olivat iän mukana tummentuneet. Mikään ei ollut
voinut poistaa hänen kasvojensa punatäpliä, pienentää hänen nenäänsä,
laajentaa hänen kirkkaita silmiään, pitentää hänen painunutta
leukaansa, joka jätti alahuulen tuettomaksi.

Hänellä oli viitta, jonka olkasaumat ulottuivat käsivarsiin asti,
jonka liian taipuvat, taaksepäin käännetyt hihanreunukset verhosivat
hänen kätensä, kun hän ne sulki, ja jonka napit pistivät paljaina
napinrei'istä esille.

»Sinä et ilmoittanut minulle tulostasi», virkkoi Lucien.

Hän näkyi unohtaneen läsnäoloni. Margueriten edessä hän oli muuttunut
hyökkääväksi ja häijyksi, häikäilemättä esiintyen toisenlaisena minun
nähteni.

Minusta tuntui hetkisen, että hän oli teeskentelijä, koska hän minulle,
joka olin saapunut ilmoittautumatta, kuten hänen sisarensakin, ei
ollut lausunut mitään moitteen sanaa. Mutta sitten uskoin sen johtuvan
ystävyydestä, jota hän minua kohtaan tunsi.

Marguerite ei vastannut. Hänellä oli mukanaan vain nenäliina, jota
hän mytisteli niin, että se olisi jäänyt palloksi, jos hän olisi sen
laskenut kädestään.

Lucien oli lopettanut pukeutumisensa. Nuppineula sulki hänen
kauluksensa. Taaksepäin työnnetty hiussuortuva oli kuin pieni töyhtö,
jota hän toisinaan tasoitteli kädellään.

Kello oli täsmälleen kaksitoista, niin täsmälleen, että osoittimet
näkyivät liittyneen yhteen.

Marguerite vilkaisi tavantakaa vuoteelle, pukeutumispöydälle, kaikkeen
siihen, mitä hänen olisi tullut järjestää, jos hän olisi asunut tässä
huoneessa.

Kaikki kolme pysyimme liikkumatta, rohkenematta kävellä, jottemme
nolostuisi.

Lucien halusi avata ikkunan. Kun se kävi hankalasti, suutahti hän.
Marguerite, pienempi ja keveämpi kuin minä, odotti hyvää sanaa. Hän ei
ollut hievahtanut paikaltaan senjälkeen, kun hän astui sisälle, jottei
hänen vierailustaan jäisi jäljelle muuta kuin se tosiasia, että hän
oli käynyt. Koska näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksen, oli
hän hämillään. Lasten lailla hän pelkäsi, että olosuhteet, joita hän
nuoruutensa vuoksi ei voinut edeltäpäin arvata, paljastaisivat hänen
yksinäisyytensä ajatukset.

Äkkiä Lucien tiuskaisi hänelle:

»Minä olen sinulle jo sanonut, etten halua sinun käyvän täällä minulle
ensin ilmoittamatta. Seuraavalla kerralla en avaa sinulle. Sinä olet
kuitenkin itsepäinen. Nyt sinun ei auta muu kuin lähteä. Näethän, että
olen herrasmiehen seurassa.»

Tyttö loi silmänsä maahan. Hän oli pannut kätensä ristiin vatsansa
kohdalle. Minun teki mieleni puuttua asiaan, mutta en tohtinut, sillä
minusta näytti, että Lucien, joka osoitti suuttumustaan sisarensa
häikäilemättömyydestä, jotta minun olisi mahdoton ryhtyä häntä
puolustamaan, pelkäsi minun lausuvan jotakin.

»Minä olen saanut kyllikseni... Mene.»

Tällä kertaa Marguerite säpsähti. Hänen kätensä heltisivät toisistaan.
Hänen poskiensa odottamattomasta muodosta arvasin, että hän itkua
pidättääkseen puri tahallaan kieltään mahdollisimman läheltä kärkeä,
missä se on herkin.

En voinut kauemmin hillitä itseäni, vaan lähestyin tyttöä. Se
hämmästytti häntä niin, että hän lakkasi puremasta kieltään ja hänen
ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen vain isoimmat hampaat. Sitten
hän liitti kätensä jälleen yhteen ja pisti ne hitaasti hihoihinsa,
ikäänkuin piiloon.

»Jääkää kuitenkin; kyllä tämä asia järjestyy kuntoon.»

Hän katseli minua silmät suurina. Mikään punoitus ei verhonnut
niiden tuoreutta. Ne tuijottivat ikäänkuin vedestä. Selväpiirteiset,
ruusunväriset kulmat eivät ulottuneet valkoiseen kohtaan.

Hän käänsi päänsä. Lucien oli sijoittunut välillemme. Kun Margueriten
ja minut erotti vain askel, kosketti hän meitä kumpaakin.

»Puolustatko sinä häntä?»

Heti käsitin, että hän aikoi vedota perheoikeuksiinsa, että ne olivat
pyhät ja että pitemmälle menemällä olisin päästänyt hänessä valloilleen
mahdollisten näkijäin silmissä oikeutetun kiukun.

»En suinkaan, Lucien.»

Hän jatkoi kuitenkin:

»Minä olen hänen veljensä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu, kuinka
häntä on kasvatettava.»

Hän tarttui käsivarteeni, kallistuen puoleeni, ja kuiskasi kahden
askeleen päästä korvaani:

»Jätä hänet rauhaan.»

       *       *       *       *       *

Lähdimme ulos. Lucien oli pannut hattunsa kallelleen. Hän laskeutui
portaita myöten kädet taskuissa, ikäänkuin olisi jo ulkona.

Oli entistä kylmempi. Aurinko oli kadonnut. Taivasta peitti sumu,
jossa, kun sitä kauan silmäili, havaitsi valkoisia joka suunnalle
kulkevia rakoja.

Muutamia taloja sivuutettuamme jouduimme erään kahvilan kohdalle.
Astuimme sinne. Pyöreässä pylväässä riippui kalenteri. Vain jokin
osoitekirja oli tarjoilupöydällä. Vaikka oli päivä, huomasin, ettei
salia illalla valaistu sähkövalolla.

Asetuimme lattiaan kiinniruuvatun marmoripöydän ääreen. Sitä ei voinut
siirtää nurkemmaksi. Istuuduin likelle ikkunaa, nojaten sitä vasten
vain silloin tällöin.

Uutimien lävitse näytti katu valkoiselta ikäänkuin olisi satanut lunta.
Joka minuutti suhahti linja-auto ohi aina samaan suuntaan, sillä
paluumatka tapahtui leveämpää katua pitkin.

Lucien ei ollut istuutunut. Hän mietiskeli. Hän oli epätietoinen,
mitä hänen tulisi tehdä. Äkkiä hän kääntyi ovea kohti, ikäänkuin
varmentuakseen, että se oli hyvin suljettu. Tuokion verran hän pysyi
liikkumatta. Sitten hän avasi oven, virkkaen vain:

»Minä tulen pian takaisin.»

Marguerite kutsui häntä, joka kerta heikommalla äänellä, vaikka
välimatka yhä suureni. Minua ei enää ollut hänen silmissään olemassa.
Hänen kätensä sulkeutuivat yhtäläisesti, ikäänkuin minun olisi ollut
arvattava, kummassa oli pitempi oljenkorsi.

Puristamatta huuliaan hän puri uudestaan kieltään. Hän ei enää
taistellut itkua, vaan hermokohtausta vastaan.

Ovi oli sulkeutunut itsestään.

Lucien astui ikkunan ohitse yrittämättä meitä nähdä ja riensi pistämään
savukkeen suuhunsa, jotta ehtisimme todeta hänen huolettomuutensa, ja
hävisi sitten seinän kohtisuoran viivan taakse.

Tyttö puristi vasempaa poskeansa kädellään. Hetkiseksi hän kätki
nenänsä ajattelematta, kuinka rumilta nenättömät kasvot näyttävät.
Sitten hän hermojärkytyksensä vallassa puristi sormillaan ihoaan,
vieläpä kämmenelläänkin, jossa hänellä oli enemmän voimaa, ikäänkuin
se riittäisi runtelemaan hänen piirteensä. Hänen hädässään ei
itsensä lyöminen tai nipisteleminen enää riittänyt. Hän kävi käsiksi
kasvoihinsakin, koska hän oman itsensä kera tahtoi hävittää viimeisen
osan olemuksestaan, jossa vielä oli jotakin arvokkuutta.

Minä puolestani en arvannut tämän tuskan syitä. Niinpä tahdoin häneltä
kysyä. Hän sopersi:

»Se lyö minua... se ei anna minulle anteeksi...»

Hän vilkui verhottomalle ovelle, ainoaan paikkaan, josta saattoi
selvästi erottaa kadun.

Hän toivoi, että hänen veljensä tulisi takaisin mentyään ulos vain
häntä peloitellakseen. Hän odotti Lucienia silmillään, korvillaan,
liikkumattomin käsivarsin, tuntien selvästi, että heidän välimatkansa
kasvoi samassa suhteessa kuin aika kului.

Hänen takaansa kuulunut askel, sellaisesta paikasta, jossa Lucien
ei voinut olla paitsi jos olisi kiertänyt taloryhmän ja astunut
kahvilasaliin takamyymälän kautta, sai hänet kääntymään kuin verhojen
takaa vilahtavana varjona, joka kohosi puolittain ja painoi otsaansa
ruutua vasten, kiukuissaan siitä, ettei voinut pistää päätänsä
lävitse, ja kummastuneena, että lasin läpikuultavuus oli liian jäykkä
väistyäkseen hänen kasvojensa edestä.

Olisin halunnut häntä lohduttaa. Lucien näytti minusta sydämettömältä
mieheltä tuolla tavoin kohdellessaan lasta. Mutta en kuitenkaan häntä
halveksinut. Hänen kovuutensa lähensi häntä minuun. Se todisti minulle,
ettei hänellä ollut mitään hellää suhdetta.

Mutta Margueritellakaan ei ollut ketään. Häntä ei rakastettu. Minussa
yksinään hän herätti jotakin harrastusta. Ja samalla kun toivoin, ettei
Lucien palaisi, säälin Margueritea.

Tarkkailin häntä salavihkaa. Hän tajusi sen, mutta ei tohtinut minua
keskeyttää kääntymällä äkkiä minua kohti.

Näin kului useita minuutteja. Hiussuortuvat, lyhyet kuin miehen,
hipoivat hänen niskaansa. Hänen istuessaan oli hänen vartalonsa
menettänyt jäykkyytensä. Hänen päänsä oli kumarassa. Alusliiveissä,
jotka nyt pullistuivat enemmän, hartiat olivat pyöreämmät.

Äkkiä hän nousi. Hänellä oli hetkiseksi sukupuolien erilaisuudesta
huolimatta veljensä ilme. Pelkäsin, että hän lähtisi sanaa sanomatta
ja että minun täytyisi häntä pidättää tai seurata muutamien askelien
päässä.

Mutta hän kiinnitti katseensa minuun. Se oli kirkas. Käsitin
erehtyneeni.

»Lähdemmekö?» kysyin vuorostani nousten.

Hän vastasi, ikäänkuin pelkäisi joutuvansa yllätetyksi, ainoastaan
pienellä päänliikkeellä, jonka merkityksen katse voi viimeisenä
hetkellä muuttaa.

Ovella hän vetäytyi syrjään, jotta minä pääsisin ulos ensimmäisenä.

Ulkona juoksi lapsi. Tuuli puhalsi niin kovin, että kohotin käden
hattuuni. Erään kellon osoittimet näyttivät yhtä. Kellotaulu oli
tyhjä kuin kadutkin. Vaikkei aurinko laisinkaan paistanut, loivat
harvalukuiset kävelijät varjon, niin keveän, että se näkyi hiipivän
kadun valkohohtoisella pinnalla.

Laajassa hameessaan Marguerite käveli samassa tahdissa kuin minä. Hän
osoitti minulle huomaavaisuutta, jota minun olisi tullut osoittaa
hänelle. Ajatellen kuten äskenkin, että Lucien ehkä vaani häntä, hän
vilkui kahviloihin ja viinitupiin, erottamatta niiden sisustaa, paitsi
milloin erkanevat heijastukset paljastivat ikkunanruudut.

Halusin puhua, lohduttaa häntä, mutta en osannut muuta kuin pyytää
häneltä lupaa seurata häntä. Hän ei kääntänyt päätänsäkään. Tuuli
tuiversi hänen hiuksiaan, sinistytti hennot suonenjuovat hänen
poskipäillään ja kallisteli hametta hänen takanaan.

»Jos niin tahdotte.»

Saavuimme eräälle torille, jonka keskeltä kohosi valkoinen kuvapatsas.
Meitä valeli valovyöhyke, joka ei tullut taivaalta, mutta jota liian
korkeat pilvet eivät verhonneet.

Ylhäältä putosi pisara. Toisia tuli jäljestä. Alkoi sataa.

Ajattelin huvikseni, että nämä pisarat olivat pyssynluoteja, joita
mutkissa kävellen olisin voinut välttää. Yksi niistä puhkaisi hattuni,
toinen jalkani.

Pölyä lenteli ilmassa, ja kun tuuli äkkiä taukosi, putosi se sateen
lailla maahan.

Kiirehdimme askeleitamme. Marguerite kykeni kävelemään yhtä nopeasti
kuin minä. Nyt ei satanut yhtä mittaa. Seurasimme kapeaa katua, joka
oli laskettu vuoroin mukula-, vuoroin sepelikivillä. Pisaroita putoili
siellä täällä kaukana lätäköistä. Vielä oli aikaa istuutua penkeille.

Olimme saapuneet vanhan majatalon eteen, jonka ovea, julkisivua koska
oli maalattu uudestaan, ei voinut sekoittaa viereisen rakennuksen oveen.

Tuuli oli sulkenut jokaisen ikkunan vasemman ikkunaluukun. Laastin
rippeet tahrasivat kylttiä.

Marguerite oli pysähtynyt. Hän ojensi minulle kätensä. Hän piti sitä
suorassa ikäänkuin vetääkseen pois hansikasta.

»Menettekö jo kotiin?»

Hän sulki silmänsä, kallisti päätänsä ja astahti sivulle, koska yhä
pidin hänen kättään. Hän oli liikutettu. Ensimmäistä kertaa vavahti
hänessä nuoren tytön raikas arkuus. Silloin tunsin, ettei hän enää
ajatellut veljeään. Minä, hänen asuntonsa ovella seisova mies, sain
hänet hämille.

»Minun täytyy mennä sisälle.»

Hän perääntyi, käsivarsi ojossa, jotta käsi jäisi minun käteeni. Minä
puristin sitä, koettaen ikäänkuin leikeissä häntä siten pidättää.

Mutta pian ei kädessäni enää ollut kuin hänen hyppysensä.

Vihdoin erään ohikulkevan vuoksi päästin hänet irti. Välillemme tuli
äkkiä pitkä matka. Hän katseli minua vielä sekunnin verran. Näin hänet
kiireestä kantapäähän. Hänen vapautunut kätensä liikahti sirosti,
sirommin kuin toinen käsi, jota ei ollut koskaan otettu vangiksi.

Hetkellä, jona hän kääntyi ja astui taas askeleen, jupisin:

»Saisinko teitä seurata?»

Hän pujahti vastaamatta käytävään. Ennenkuin hän katosi silmistäni,
näin hänen lyhentävän askeleitaan kävelläkseen yhtä nopeasti tuossa
ahtaassa ja lyhyessä käytävässä kuin vierelläni kadulla.

Siirryin vastakkaiselle katukäytävälle ja liiaksi kurkottamatta,
herättämättä huomiota tähystelin muutaman minuutin ajan vieraskodin
ikkunoihin.




SEITSEMÄS LUKU


Samana iltana teeskentelin, päivällisen jälkeen ulos lähteäkseni,
yksinäisyyden tarvetta, jota Jeanne kunnioitti sitä ymmärtämättä,
niinkuin hänen mielessään kaikesta heräsi se salainen ajatus, että
täytyi uhrautua nykyhetkellä ollakseen myöhemmin onnellinen ja ettei
nainen koskaan saanut vastustaa miehen toivomuksia, jos tahtoi hänet
säilyttää.

Useita kertoja iltapäivällä olin ajatellut Margueritea ja tuntenut
ikäänkuin hengenahdistusta, kun huomioni muuanne kohdistuttuaan jälleen
oli palannut häneen.

Märät katukäytävät, mustat ikäänkuin olisivat uudet, kiilsivät
valkoisten piikivien pilkuttamina. Tuuli oli tauonnut. Kuutamon äkkiä
läpikuultaviksi valaisemina pysyivät pilvet ikäänkuin jäykistyneinä
paikoillaan.

Kävellessäni yritin kuvitella mielessäni Margueriten huonetta. Se
näytti minusta milloin isolta, milloin pieneltä. Koska olin varma,
etteivät kummatkaan kuvittelut vastanneet todellisuutta, johdatin
mieleeni yhä uusia, jotta kaikkien näiden huoneiden joukosta tapaisin
edes yhden, joka muistuttaisi Lucienin sisaren kammiota.

Hieno kuori, joka olisi liian pian särkynyt, jos olisi tahtonut sen
riuhtaista irti, peitti puiden isoja oksia. Katulyhdyt olivat pienten
linnoitusten lailla hammasharjaiset.

Pian olin sen talon edustalla, jonka luona Marguerite muutama tunti
sitten oli minusta eronnut. Hehkukyltti oli valaistuna. Ovi, niin
pieni, että kuka hyvänsä olisi voinut sen sulkea, oli raollaan niinkuin
yöllä, kun joku asukki on unohtanut työntää sen kiinni.

Tunkeuduin ahtaaseen käytävään, jota koristi pitkä, useasta kappaleesta
kokoonpantu kuvastin kuten siihen aikaan, jolloin se keksittiin.

Vieraskodin isäntä luki asukkaittensa nimiä poliisilaitosta varten
pidetystä luettelosta. Häveliäisyydestä kysyin häneltä ainoastaan,
missä kerroksessa Marguerite asui. Kun hän otti silmälasit nenältään
minuun katsoakseen, tuntui minusta, ettei hän minua enää nähnyt.

Aloin nousta portaita myöten, joiden tasanteet olivat niin lyhyet, että
askelmat jatkuivat seuraavaan kerrokseen ennenkuin ehdin levähtää.
Kaikki oli äskettäin uusittua. Rakennuksen vanhuus huokui kuitenkin
kaikesta, rosoisista seinistä sileän maalauksen alta, valomittarien
purkamattomista, uudestaan sivellyistä laatoista, ovien uurteista,
lukoissa kallellaan riippuvista avaimista ja kaasuvalaistuksesta.

En tuntenut erikoista mielenliikutusta. Saavuttuani Margueriten ovelle,
jonka olin puolipimeässä heti löytänyt, epäröin kolkuttaa, koska minut
valtasi äkillinen pelko, että Lucien oli minulle valehdellut, että hän
itse oli siellä, että tuo tyttö olikin hänen rakastajattarensa.

Kuuntelin kääntäen päätäni puolelta toiselle, sillä aina unohdan
kummalla korvalla kuulen huonommin kuin toisella.

En nähnyt mitään valoa, en kuullut rasahdustakaan. Viereisessä
huoneessa haastelivat mies ja nainen hiljaisella äänellä.

Otin hattuni jo etukäteen päästäni. Muutin savukekoteloni toisesta
taskusta toiseen. Minulta kului muutama sekunti pikkutaskua
tavoitellessani.

Sitten kolkutin hiljaa, niinkuin tehdään illalla.

Hämärässä koetin silittää jakaustani. Se oli lyhyempi kuin luulinkaan.
Kohotin sitä sormellani, yrittäen jatkaa sitä taemmaksi pörröttyneiden
hiuksieni läpi.

Marguerite avasi niin nopeasti, että hän huomasi laskeutuvan käteni
tietämättä, mistä se tuli.

Hän säpsähti. Olin astahtanut eteenpäin toisella jalallani, jottei
hän voisi sulkea ovea. Kuitenkaan en tohtinut mennä sisälle. Hänen
yhä palmikoidut hiuksensa riippuivat vielä selässä ja, kuten kaikkien
naisten, tuottivat minulle pettymyksen lyhyydellään. Hän vapisi. Hänen
liikutuksensa johtui osaksi arvonannosta, jota hänessä herätin, niin
että hän joutui epäröimään, sillä toiselta puolen hän halusi sulkea
oven, toiselta taas avata sen selkoselälleen.

Vihdoin hän väistyi ja työnsi sitten hiljaa ovea.

Ripein ja lyhyin elein, ikäänkuin hänellä olisi yllään aamunuttu,
jota samalla kertaa täytyi pitää tiukkana hän kiirehti piilottamaan
liinavaatteitaan ja lautasia, koska muka ujosteli kaikkea valkoista.

Vaikka kamari oli pieni, oli se kylmä. Oikealla, kaltevassa seinässä,
oli suljettu ikkuna. Sänky, joka jalkopäästä oli huolellisesti
reunustettu, oli kosteuden vuoksi vedetty seinästä irti. Tarpeettomia
esineitä virui kaikkialla huonekaluilla. Samoin minulla oli tapana
yksin elellessäni, hän ei huolinut heittää pois laatikoita ja pulloja,
jotka olivat todistuksena tuhlatuista rahoista.

Huonetta valaisi lamppu.

Marguerite meni noutamaan tuolia, vetäen sitä perässään niinkuin lapset
raitiovaunua leikkiessään. Istuuduttuani tunsin olevani hämmentynyt,
ja mieleeni johtui äkkiä, että olin mennyt liian pitkälle, että
käytin väärin häneen tekemääni vaikutusta saapuakseni illalla tämän
lapsukaisen luo.

Hänkin vuorostaan istuutui. Me olimme vastatusten, minkään pöydän meitä
erottamatta.

Hänellä oli ihoröijy ja flanellihame, köyhät kun pitävät flanellia
suuressa arvossa, ja jalassa tohvelit, joiden kannat olivat litissä,
kun hän ei viitsinyt kumartua niitä oikaisemaan.

Me istuimme siinä pitkän ajan, niin pitkän, että muuan vuokralainen
ehti nousta kaikki portaat. Marguerite oli tyynempi kuin silloin, kun
hänet jätin. Hän vilkaisi salavihkaa ympärilleen, peläten unohtaneensa
jollekulle huonekalulle esineen, jonka olisi tahtonut minulta salata.
Jos hän olisi äkkiä keksinyt jotakin sentapaista, ei hän olisi tohtinut
nousta sitä korjaamaan, vaan koettanut mielessään vakuuttaa, ettei
siinä ollut mitään vikaa.

Viereisestä huoneesta kuului ääni, mutta katkesi sillä hetkellä, kun
aloimme erottaa sanoja. Sitten mäjähti ovi niin kovaa, että esineet
tärisivät, lampusta tuprahti savua ja me laskimme silmäluomemme.

Kaiken sen keskellä, mikä silmiämme ympäröi, ne kohtasivat toisensa
avautuessaan.

Jalkani rasahtivat hiukan liikutellessani varpaitani, kuten siihen
aikaan, kun olin köyhä ja tunnustelin, olivatko ne märät. Varsin ohuet
ohimoni tunsivat valtimoitteni sykinnän ja sieraimeni sen ilman, jota
ne siivilöivät. Kaikki kuultava johtui yksinomaan minusta sulkiessani
käsiäni, maiskutellessani suussani yhä kahvintuntuista sylkeäni, jopa
aiheutin sitä korvillanikin, jotka toisinaan soivat luodessani katseeni
alas.

Samat äänet täytyi myös Margueriten havaita omalta kohdaltaan. Minun
tapaani hän kuunteli niitä, mutta minua arempana myöskin pelkäsi.

Naurettavalla liikkeellä siirsin tuolini häneen päin. Hän ei näkynyt
sitä huomaavan. Pää kumarassa ja kädet ristissä, mutta ei niinkuin
tauluissa eikä täsmälleen toisiaan vastassa, hän mietiskeli.

Niin suurta alistumista, heikkoutta ja köyhyyttä katsellessani tunsin
sääliä. Hän oli kuitenkin onnellinen. Hän ei virkkanut mitään. Hän
tyytyi nauttimaan läheisyydestäni, tutkimatta sen syytä tai tarkoitusta.

Siirsin tuolini vieläkin lähemmäksi. Olisin tahtonut puhua hänelle
kuiskailevalla äänellä, olla häntä lähellä tehdäkseni hänet toisten
naisten kaltaiseksi, opettaakseni hänet puolustamaan itseään. Mutta
sittenkin pysyin vaiti. Hän ei käsittänyt, kuinka suurta ystävyyttä
häntä kohtaan tunsin. Minä olin hänelle mies, jota hän oli tietämättään
odottanut, jonka täytyi kerran tulla. Hänessä heräsi uusia tunteita,
jotka olivat niin erilaiset kuin minun.

Tunteenpuuskassa, jota hallitsin vain puoliksi, tartuin hänen molempiin
yhtyneisiin käsiinsä toivoen, että ne erkanisivat ja vain toinen jäisi,
jotta se olisi pienempi kätteni välissä, jotta voisin hyväillä sen
kämmentä. Mutta hän puristi niitä yhä lujemmin. Katseeni osui sitten
käsivarsiin. Ne olivat valkoisemmat ruumiin puoliselta sivulta, jolle
aurinko ei koskaan päässyt.

Marguerite ei vastustellut. Hänen alahuulensa vapisi toisinaan,
ikäänkuin hän liikutuksesta olisi unohtanut sitä hallita.

Tarkastelin hänen sormiaan yksitellen. Pitelin vain sitä, jota
kulloinkin katselin, viipyen kauemmin pitemmissä, ikäänkuin ne olisivat
ansainneet suurempaa huomiota.

Kumarruin hänen käsiensä yli, en liian lähelle voidakseni niitä
pituussuuntaan hyväillä, ja olin hajamielinen ja liikutettu tämän
lapsen ilottoman elämän vuoksi.

Miehet näyttivät hänestä omistavan niin paljon kykyjä, että vaikka olin
kumartuneena, hän ei tohtinut minuun katsoa peläten, että sen jollakin
hänelle tuntemattomalla keinolla havaitsisin.

Sitten harkitsematta, minua ympäröivän lempeyden vaikutuksesta, painoin
huuleni hänen sormilleen.

Hän veti ne pois, jotten niitä suutelisi, hypähti pystyyn ja pakeni
huoneen nurkkaan matkalaukun taakse, jota hän olisi voinut kiertää, jos
olisin ajanut häntä takaa.

Olin noussut seisaalle.

Hän tähysti minua hetkisen kiireestä kantapäähän. Sitten hän lähestyi
minua ja ojensi minulle saman käden, jonka vastikään oli vetänyt pois.

»Älkää olko minulle siitä vihainen, hyvä herra.»

Tartuin hänen käsivarteensa. Seisaallamme ollen olisi näyttänyt siltä
kuin olisimme aikoneet erota, jos minäkin olisin ojentanut käteni.

Pää kumartuneena hän näkyi tekevän virheen. Tahdoin puristaa häntä
itseäni vasten. Hän vastusteli lempeästi, pakotti minut irroittamaan
otteeni samalla eleellä, joka teatterissa näyttää niin rajulta.

Vapautuneena hän istahti vuoteelle, ja jotten olisi suutuksissa,
tarttui käteeni, painaen sen selkäpuolen poskeaan vasten, koska hän oli
äkkiä muistanut, että kämmenellä kosketellaan kaikkia esineitä.

Minä istahdin vuorostani hänen viereensä. Koetin saada hänet
kohottamaan päänsä pitelemällä häntä leuasta kuin lasta.

Jos olisin vetänyt vangitun käteni takaisin, olisi se, koska laajempi
puoli oli minua kohti, helposti voinut luhistaa kaikki niinkuin sattuu
rakennustelineillä. Niinpä en enää hievahtanut, ikäänkuin vähäisinkin
liikkeeni olisi pilannut meistä otettavan valokuvan.

Vihdoin tartuin häneen kiinni vyötäisiltä. Ranteen kaarevuus, ennenkuin
se oli kohdannut tuen, näytti minusta naurettavalta.

Kasvoni olivat lähellä hänen kasvojaan. Hänen huulensa vapisivat
herkemmin kuin miehen. Hän koetti olla minua vastustamatta, koska
minä olin hänen mielestään se, jota hänen tuli rakastaa ja joka
saapuisi vain yhden kerran. Hän uskoi kohtaloon. Hän pelkäsi aina,
ettei hän osaisi tarttua oikeaan tilaisuuteen. Poikkeus oli hänelle
koetuskivenä. Niinpä juuri se, mikä läsnäolossani hänen huoneessaan
oli poikkeuksellista, teki hänet varmaksi siitä, että minä olin se
tilaisuus, jota hän oli jo kauan odottanut.

Käännyin suoraan häntä kohti, jotta otsani, jonka iho on pehmeämpi
kuin kasvojeni koskettaisi, ensiksi hänen poskiaan. Nyt olin tyyni.
En tuntenut mitään halua sen enempää lähestyä häntä. Puristin häntä
kuitenkin rintaani vasten, mutta en kiivaasti, koska en tohtinut kietoa
kättäni hänen vyötäisilleen.

»Mitä te teette?»

Hän ei vieläkään vastustellut. Äkkiä hän sentään loittoni minusta
harkitsevasti. Kuten kaikki naiset, ajatteli hänkin, että myöhemmin
syyttäisin häntä liian helposta antautumisesta. Mutta selvästi näkyi,
että tämä kannanmuutos oli ennakolta mietitty valmiiksi. Hän oli
siitä niin selvillä, ettei uskaltanut kauan säilyttää tuota asentoa,
peläten väsyttävänsä kärsivällisyyttäni ja sitten joutuvansa pakosta
nöyryyttämään itsensä, jotten häntä jättäisi.

Silloin, säälien tätä suurta levottomuutta, suutelin häntä huulille.

Hän piti niitä suljettuina. Suuteloni ei ollenkaan mäiskähtänyt.
Huuleni vain koskettivat hänen huuliaan.

Tämän lapsen edessä, joka taisteli siveytensä ja sen pelon välillä,
että hän minut suututtaisi, sain tunnonpistoksia.

Nousin seisomaan, mutta pysyin kumarassa, kasvot hänen kasvojensa
tasalla, jottei hän luulisi minun häntä pakoilevan. Tahtomattani, koska
olin syvälle kumartuneena, kohotin päätäni, ikäänkuin olisin mielinyt
naurattaa lasta.

Hän katseli minua kummastuneena ja osoitti sitten silmillään paikkaa
vieressään.

Minusta tuntui, ettei minun sopinut viipyä kauemmin, koska muuten
olisin herättänyt hänessä toiveita, jotka myöhemmin olisi täytynyt
karkoittaa. Niinpä suoristausin.

»Minun täytyy lähteä, Marguerite. On jo myöhä.»

Tämä oli ensi kerta, kun lausuin hänen ristimänimensä. Silmänräpäyksen
verran pelkäsin, että ainoastaan Lucien nimitti häntä niin, vaikka
hänellä oikeastaan oli toinen nimi.

En ollut katsonut kelloani. Mutta sanoin hänelle, että kello oli
yksitoista. Hän uskoi sen, ikäänkuin en olisi voinut erehtyä.

Silloin hän nousi myös. Sääret sänkyä vasten, valmiina pienimmästäkin
tasapainon järkytyksestä kaatumaan taaksepäin, hän tuijotti minuun. Hän
ajatteli, ettei meitä erottamaan olisi saanut tulla mikään määrätunti,
vaan täydellinen lohdutus.

Lausuttuani hellempiä ja ylimalkaisempia sanoja valmistausin lähtemään.
Hänelle ne sanat olivat samaa kuin jos olisin jäänyt hänen viereensä.

Otin hattuni, käänsin sen poimun uudestaan ja painoin sen päähäni,
vaikka minusta on epämieluista niin menetellä huoneessa.

Hän ei lähestynyt ovea joko avatakseen tai minulta tietäkään
sulkeakseen.

Juuri kun olin lähdössä, riensi hän luokseni, sopersi muutamia sanoja
ja alkoi nyyhkyttää.

»Tyyntykää, Marguerite. Minä tulen takaisin teitä tapaamaan. Mutta
minun täytyy nyt lähteä kotiin.»

Olin sanomaisillani, että Jeanne odotti minua, koska olin tottunut
niillä sanoilla kaikista eroamaan.

Hän tyyntyi ja peräytyi hiukan. Sitten avasin oven juuri kylliksi
mahtuakseni lävitse, jottei tasanteen pimeys korostaisi hänen hätäänsä.
Ulos päästyäni pistin pääni hölmömäisesti oviaukosta sisään ja hymyilin
hänelle.

Hän ei vastannut siihen, ja ennenkuin hävisin näkyvistä, ryhtyi
hän ripeästi järjestämään esineitään, näyttääkseen, mitä hän minun
lähdettyäni puuhasi.

       *       *       *       *       *

Joka toinen lyhty oli sammuksissa.

Yhtä kuulakkaita pilviä kuin aamullakin liikkui taivaalla, tällä kertaa
idästä länteen. Kuu näkyi vain kapeana sirppinä. Vaalea täplä oli vielä
sillä kohdalla, missä se oli täyden kuun aikana ollut.

Ajattelin Margueritea.

Nyt kaduin, että olin innostunut häntä suutelemaan. Hän saattoi kertoa
kaikki veljelleen. Tämä olettamus, jonka hänen poissaolonsa teki
mahdolliseksi, kiusasi minua. Levoton mielentilani teki minut siitä
ajoittain varmaksikin.

Ajurinkärryjen tapaan valaistu auto ajoi läheltä ohitseni.
Lapsellisesta kuljeskelijoiden pelosta kävelin loitolla seinistä.

En lakannut miettimästä vierailua, jonka juuri olin tehnyt. Yksitellen
esiintyivät kaikki tekoni silmieni eteen.

Äkkiä minusta tuntui, että olin pettänyt Jeannea, että hän saisi sen
tietää, ja että välillämme sattuisi kamala kohtaus.

Silloin säpsähdin. Mutta eihän minun tarvinnut muuta kuin kieltää.
Ketään todistajaa ei ollut väittämässä vastaan. Lisäksi ansaitsin
luottamusta paremmin kuin Marguerite.

Astuin erääseen kahvilaan, josta valaistus oli puoliksi sammutettu.
Tilasin seidelin pukkiolutta. Kysyin, mitä kello oli, niinkuin minulle
lapsena oli opetettu. Ei ollut myöhä.

Olisin vielä voinut kuljeskella niinkuin muinakin iltoina. Mutta
minulla oli se vaikutelma, etten ollut pitkään aikaan nähnyt Jeannea,
että hän ehkä oli sairastunut, että sukulaisia oli tullut hänen
luokseen, että hän odotti paluutani kärsimättömästi.

       *       *       *       *       *

Yölamppu oli sytytetty. Jeanne nukkui selällään. Hänen kellonsa, jota
hän ei koskaan laskenut marmorille, oli kirjan päällä.

Herätin hänet, jotta hän tietäisi tunnin, jolloin saavuin kotiin, ensin
epäröityäni, mitä kohtaa hänen ruumiistaan koskisin.

Hänen katseensa tyynnytti minut. Vielä unenpöpperössä hän ei voinut
arvata, mitä oli tapahtunut. Loin silmäni alas, niinkuin Jeanne,
kun hän pelkää olevansa liian avokaulainen, tai niinkuin itse teen
yrittäessäni nähdä nenäni. Minussa ei ollut mitään tavallisesta
poikkeavaa. Kuitenkin tunsin, että käsistäni hehkui jonkin kuumemman
kuin oman ruumiini lämpöä, että kadun ilma tuskin oli viilentänyt
takkiani ja että sen riisuttuani poveni ja käsivarteni olisivat
polttavan kuumat.

Jeanne puhui, ja ennenkuin olin käsittänyt hänen sanojaan, arvasin,
ettei hän tiennyt, mitä juuri olin tehnyt. Hän nukkui hiusneuloitta.
Hän ei ollut napittanut yöpaitansa kaulusta, peläten unessa
kutistuvansa.

»Mistä sinä tulet?»

Jostakin tuntoaistin selittämättömästä pelosta en rohjennut vastata,
että olin ollut kävelyllä.

»Minä tulen kahvilasta.»

Hän tarkkasi minua, mikä herätti minussa kauhua, kun hänen katseensa
kiersi kaulustani, jota en voinut nähdä edes kumartamalla päätäni, niin
läpitunkevin silmäyksin, etten olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi
arvannut jonkin osoitteen, jonkin nimen.

»Armand, tule luokseni.»

Minua huimasi. Minusta tuntui, että kaikki oli menetettyä, että olin
unohtanut taskuihini jotakin, minkä hän saisi tietää.

Istahdin sängyn laidalle hänen jalkojensa puolelle, jotka olivat
suorina peitteiden alla. Ne olivat hänestä ainoa osa, joka ei
noudattanut ruumiin ääriviivaa ja joka näytti minusta yhtä
hullunkuriselta kuin pudonneiden lelujen tuki.

»Sinä olet käynyt naisen luona.»

Tuo lause sai minut punastumaan. Mutta olisin punastunut, vaikken olisi
käynytkään Margueriten luona, niinkuin punastun, kun minun kuulteni
puhutaan varkaudesta. Hymyilin ja koetin olla niinkuin en olisi
punastunut. Tahdonponnistuksella onnistuin puhumaan niin luonnollisella
äänellä, että Jeannen olisi pakko luulla veren nousseen päähäni
kuumuuden vuoksi.

»Sinä olet käynyt naisen luona.»

Hän toisti äskeiset sanansa. Ei tarvittu enempää saadakseni
itseluottamukseni takaisin. Nyt hän ärsytti minua. Harvoin suutun enkä
tällä kertaa voinut hillitä itseäni, kun minua epäiltiin todistuksitta.

»Sinä kiusoitat minua, Jeanne!»

»Minä tiedän, että sinä olet käynyt naisen luona.»

Nyt aloin puhua hänelle ankarasti. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli
onnellinen. Suuttumukseni todisti hänelle viattomuuteni. Hän ei enää
hievahtanut peläten, että jokin ele keskeyttäisi minut. Arvasin hänen
toivovan, että vielä kauan jatkaisin samassa äänilajissa.

Mutta hetkisen perästä, nähdessäni, että kiukkuiset sanani herättivät
sellaisen varmuuden viattomuudestani, minulle tuli tunnonvaivoja.
Niinpä vaikenin. Hän tarttui käteeni. Vaikka hän tiesi, etten
mielelläni nähnyt hänen sitä suutelevan, vei hän sen huulilleen.




KAHDEKSAS LUKU


Sade oli niin hienoa, että täytyi katsella pitkälle eteensä sen
erottaakseen. Olin nojannut otsani ruutua vasten huoneemme ikkunassa.
Lasilla heruvat pisarat eivät koskeneet minua.

Oli keskipäivä. Jeanne oli nukahtanut uudestaan. Koetin nähdä hänen
heijastuskuvansa ruudussa lasin läpikuultavuudesta huolimatta.

Ruumiittemme huokuminen, levitettyjen kankaiden ja seinäpaperien vuoksi
huoneistossamme tuntui haalealta. Sytytin savukkeeni. Sensijaan että
savu olisi kohonnut se kiiri huurun lailla vuoteelle saakka ja levisi
ruutuja vasten samalla kuin sen kuva harmaana niissä välähteli. Taivas
oli myös harmaa. Mitä tahansa kosketin, varsinkin rauta, porsliini
ja marmori, oli nihkeää. Naisia liikuskeli pihalla. Leivät, joita he
kantoivat, oli sateesta huolimatta kääritty silkkipaperiin.

Poistuin ikkunan luota. Katsoin itseäni kampauskuvastimesta, koska sen
lasi on viistoreunaiseksi hiottu.

Vielä en ollut pukeutunut. Kasvoillani ja käsissäni oli vielä sama
lämpö kuin ruumiissani. Ajattelin Margueritea, joka asui yksinään
kalustetussa huoneessa.

Kaupungilla löivät tornikellot. Laskin huvikseni lyöntejä, toivoen joka
kerta, en tiedä miksi, että jokin kello erehtyisi, että kumahtaisi
yksitoista tai kolmetoista lyöntiä.

Mutta yksikään ei erehtynyt. Kaikki kävi säännöllisesti. Nyt
jouduttaisiin iltapäivään, joka kuluisi verkkaisesti lyhyin
kellonsoitoin, kunnes kellot vihdoin illalla jälleen vilkastuisivat.

Seisoin keskellä huonetta. Milloin minulla ei ole mitään tehtävää,
seison aina keskellä huonetta ollakseni yhtä pitkän matkan päässä
jokaisesta hommasta, mikä voisi juolahtaa mieleeni.

Olin unohtanut Margueriten huoneessa olevien tuolien lukumäärän. Koetin
palauttaa sitä muistiini ikäänkuin nukkuessa unohtunutta yksityiskohtaa.

Jeanne yskäisi. Odotin muutaman silmänräpäyksen. Sitten lähestyin
hiljaa vuodetta, jotten häntä yllättäisi. Kumarruin hänen kasvojensa
puoleen, niin lähelle, että hipaisin niitä, ja irvistelin herättääkseni
hänet.

Hän avasi silmänsä.

Silloin purskahdin nauramaan. Hän katseli minua. Kummastus antoi hänen
silmilleen vilkkauden, jota niillä ei avautuessaan tavallisesti ollut.
Jatkoin yhä hermostunutta nauruani. Se tuotti minulle helpotusta.
Kyyneleet herahtivat silmäkulmiini. Pyyhkäisin ne käteni selällä kuin
lapset.

— Vihdoin tyynnyin. Hengitykseni oli kuuluvaa. En vastannut Jeannen
kysymyksiin. Jottei hän näkisi minua alhaalta päin, istahdin sängyn
reunalle.

Hän tuijotti minua silmiin, kuten hän mielellään teki. Hän pani
katseeseen arvoa. Hän tiesi kaikkien joskus näkemiensä ihmisten
silmäterien värin. Puhuessaan jostakin ystävättärestään hänellä oli
tapana mainita, että se oli häntä itseään vähän pienempi tyttö, jolla
oli harmaanvihertävät tai tummansiniset silmät.

Hän veti säärensä esille peitteiden alta, tarkasti niitä vuorotellen
ja yritti kääntymällä nähdä niitä takaapäin, ikäänkuin olisi seurannut
itseään.

Hän pyysi minua tuomaan hänen tohvelinsa ja panemaan ne hänelle
jalkaan. Satuin valitsemaan väärän jalan, koska minulla oli vasen
tohveli vasemmassa kädessäni. Hän nauroi, peitti säärensä lakanan
kulmalla, niinkuin olisi laskenut hameensa alas, jotten olisi nähnyt
hänen polviaan, otti hämmästyneen naisen asennon ja teki juohevasti
liikkeitä jalallaan, varpaat lattiaa kohti suunnattuina, matkiakseen
tanssijatarta.

Hän pysähtyi ja mieli suudella nilkkaansa, koska minäkin saatoin niin
tehdä. Se oli sorea nilkka. Jeanne ylpeili siitä. Rumien naisten lailla
hän oli ylpeä yksityiskohdista: jaloistaan, tukastaan, korvistaan.

Kaikki nämä veikistelyt ärsyttivät minua. Nousin pystyyn. Hän matki
minua hyppäämällä sänkymatolle näyttääkseen tällä kertaa notkeuttaan.
Niinkuin hänellä toisinaan oli tapana, tahtoi hän tänään ikäänkuin
esittää minulle kaikki etunsa.

Sillä välin kun hän puuteroi itseään kampauspöydän melkein vaakasuoran
kuvastimen edessä, olin palannut ikkunan ääreen. Painoin otsani ruutua
vasten äskeiseen kohtaan, koska se oli vielä lämmin, ja katselin ulos,
nihkeä uudin vedettynä niin, että vastapäätä ei voitu nähdä muuta kuin
kasvoni.

Keskipäivä oli mennyt ohi. Ei ollut enää mitään odotettavaa. Sadetta
tuli yhä. Se herui kukkaruukuista niiden pohjaan puhkaistusta pienestä
reiästä. Eräällä ikkunalaudalla oli pullo puolillaan vettä, vaikka sen
kaula oli ahdas.

Kuulin Jeannen kävelevän edestakaisin. Äkkiä hän kutsui minua.
Käännyin häntä kohti. Alastomana vaatekaapin kuvastimen edessä
nähdäkseen kohotetut käsivartensa hän oli ottanut kuvapatsaan asennon.
Kääntäen päätänsä varovaisesti minuun päin, jottei rikkoisi ruumiinsa
ääriviivaa, hän kysyi:

»Näytänkö nyt sirolta?»

Mutta kun hän väsyneenä halusi suudella käsivarsiaan, pyysi hän minua
sulkemaan silmäni.

       *       *       *       *       *

Aamiaista syötyämme lähdin ulos. Minulla oli kiire tavata jälleen
Lucien nuhdellakseni häntä hänen käytöksestään ja ennenkaikkea
vaimentaakseni sen pelon, joka eilisestä asti ei ollut antanut minulle
rauhaa.

Ohikulkevien hatuista valui vettä, vaikka ne olivat huopaa. Kun muistin
veden pilanneen hattuni konelaitteen, ihmettelin tuokion verran,
ettei sade tehnyt mitään vahinkoa autoille. Huomasin ottaneeni kaksi
nenäliinaa mukaani. Olin heittämäisilläni toisen niistä pois, sillä
niin vastenmielistä minusta on pitää mitään tarpeetonta.

Äkkiä tunsin vihlaisun kupeessani. Kuitenkin kävelin yhä eteenpäin
sydän kurkussa peläten, että sama tuska uudistuisi, että se myöhemmin
kävisi ankarammaksi, että se olisi vakavan taudin oireita. Mutta ei
tapahtunut mitään. Ajattelin sitä vielä muutamia minuutteja. Kun sitten
saavuin Lucienin asunnolle, unohdin sen kokonaan.

       *       *       *       *       *

Heti hämmästyin siitä äkäisestä ilmeestä, joka hänellä oli hänen
nähdessään minut. Hän ei pyytänyt minua astumaan sisälle. Luomatta
minuun silmäystäkään, lausumatta sanaakaan, hän istahti jälleen ja
katseli kirjaa, joka oli pöydällä.

Suljin oven jälkeeni. Sen narinaa kuullessaan hän kohotti päänsä
nähdäkseen, olinko tullut sisälle vai lähtenyt. Sitten hän kääntäen
lehteä, ikäänkuin olisi päässyt sivun loppuun juuri minun vetäessäni
ovea, syventyi lukemiseensa.

Astuin häntä kohti ojentaakseni hänelle käteni, kun hän äkkiä
suoristautui ja, ikäänkuin olisin ollut häntä isompi, väistyi takaperoa.

Jolleivät vaatteeni olisi olleet väljät, olisi hän nähnyt sydämeni
kohoilevan jyskyttäessään. Huuleni olivat kuivat. Jos olisin kärsinyt
ruumiillista kipua, en olisi sitä enää tuntenut.

»Mikä sinua vaivaa, Lucien?»

Hän piti kirjaa kädessään, koettaen sitä hermostuneena kääntää kokoon.

Etsin muististani, mitä olin voinut tehdä häntä noin suututtaakseni.
Vihoitteliko hän minulle siitä, että olin asettunut hänen sisarensa
puolelle? Se ei ollut mahdollista. Täytyi olla jotakin muuta, mitä
toistaiseksi en oikein aavistanut.

Marguerite oli ehkä aamupäivällä käynyt täällä ja kertonut. Hän oli
kai sanonut, että olin illalla ollut hänen luonaan, että olin häntä
suudellut. Silloin ajattelin hänen arkuuttaan, joka teki sellaisen
menettelyn mahdottomaksi. Se rohkaisi minua niin paljon, että olin
itse kertomaisillani kaikki hänen veljelleen. Enhän osaa säilyttää
salaisuutta ystävän edessä. Myöskin tunsin jonkinlaista tyydytystä
nähdessäni Lucienin noin ynseänä, koska minusta olisi ollut perin
kiusallista, jos hän olisi esiintynyt herttaisena hetkellä, jolloin
häneltä jotakin salasin.

»Mutta mistä sinä minua soimaat, Lucien?»

Tällä kertaa hän tuijotti silmiini niin kiinteästi, että tunsin itseni
syypääksi paljoa vakavampaan rikokseen kuin oletinkaan.

Hän oli kalpea. Hänen kätensä, jossa ei enää ollut mitään, vapisi.
Hänen kasvoillaan ei ollut mitään ilmettä, ei lempeää eikä ankaraa.
Ne olivat kuin tuntemattoman miehen kasvot. Ruumiskin, joka ei muutu,
näytti minusta noissa kuitenkin tutuissa vaatteissa vieraan ruumiilta.

Nyt aloin pelätä. Pelkäsin esineitä, joita hänellä oli taskuissaan.
Pelkäsin hänen tietävän, että se, mitä olin tehnyt, oli vakavampaa
kuin osasin aavistaakaan. Minusta tuntui, etten enää ollut oman
elämäni valtias, vaan että tuo mies pääsisi sitä määräämään. Odotin
levottomana, että hän puhuisi, koska minulle olisi ollut varsin
lohdullista tietää, mistä hän oli minulle vihoissaan.

Hän seisoi suorana. Hän oli heittänyt kirjan pöydälle, vaikka sillä
oli kaksi lasia. Vähän aikaa hän näytti minusta nöyrältä, ainoastaan
kiusaantuneelta. Silloin sain itsevarmuuteni takaisin, mutta sitten
hänen muotonsa jälleen synkistyi.

Ajatus puhua hänelle ensimmäiseksi ja sanoa, että olin suudellut hänen
sisartaan, välähti mielessäni, jotta se tunnustus lieventäisi rikostani.

Hengessäni näin Jeannen. Mutta muistiini ei ollut jäänyt hänen
kasvojaan; ainoastaan hänen tukkansa, hänen kätensä, hänen rintansa
kuvastuivat silmissäni. Hän nukkui, sääret ja käsivarret koukussa. Näin
hän näytti olevan tietämätön kaikesta. Hän oli tyyni. Mutta elämäni
särkyisi. Jälleen olisin yksin, niinkuin ennen, vieläpä yksinäisempikin.

Lucien ei kääntänyt silmiään minusta. Hänellä oli toinen käsi
housujensa taskussa. Hän lähestyi minua, uhaten minua etusormellaan.
Hänen huulensa raottuivat.

»Lurjus!»

Vavisten astahdin taaksepäin. Käteni olivat tunnottomat, ikäänkuin
ei minulla enää olisi sormia, ikäänkuin käteni olisivat loppuneet
suipentuen kuin puiden oksat.

»Eikö sinulla ole häpeän tunnetta, lurjus?»

Äkillinen punastus kalpeuteni keskellä poltti poskipäitäni. Kiinnitin
katseeni häneen. Kuitenkin näin ikkunan, pöydän, kaikki samalla kertaa.

»Sinulla on nainen, joka on rikas ja tekee kaikki sinun hyväksesi,
ja...»

Hänen huulensa muovailivat tarkoin joka tavua. Nämä kajahtelivat
toistensa perästä, kaikki yhtä selvästi. Voimaa, jota en uskonut
hänellä olevan, lähti jokaisesta hänen eleestään. Hänen kauluksensa
puristi häntä. Ajoittain näin hänen hampaansa. Ne eivät koskettaneet
toisiaan, vaan olivat ikäänkuin valmiina puremaan.

Änkytin ensimmäisen sanan, joka juolahti mieleeni. Se ei merkinnyt
mitään, mutta se oli kuitenkin sana.

»Epäilemättä...»

Kaikki, mitä muuta voin tehdä, näytti minusta hyödyttömältä.

»Sinä olet onnellinen, sinä, ja sinä menet viettelemään tytönheilakkaa.
Sinä käyt illalla hänen luonaan, käytät hyväksesi sitä vaikutelmaa,
jonka häneen teet. Se on kunniatonta. Mutta se ei käy niinkuin sinä
luulottelet.»

Hän iski voimakkaasti pöytään, niin että satutti nyrkkinsä, jolloin
tuska teki hänet vielä rajummaksi.

»Mene tiehesi, lähde täältä! Kehtaatkin käyttäytyä väärin lasta
kohtaan!»

Hän vaikeni hetkiseksi, antaakseen kasvoilleen inhon ilmeen.

»Luulit kai, ettei sinun tarvinnut muuta kuin tahtoa? Vastaa minulle,
no vastaa! Sinä olet käyttänyt meidän asemaamme väärin. Saattaahan olla
jalomielinen menetellessään sinun laillasi. Mutta se ei tuota sinulle
onnea. Elämässä täytyy olla rehellisempi. Kuuletko sinä?»

Lucien ei enää hillinnyt itseään. Hänen äänensä oli särkynyt. Hän
käveli edestakaisin huoneessa, sivuuttaen likeltä huonekaluja
työntääkseen niitä jalallaan ja toisinaan potkaisten harhaan.

Minulle oli veri noussut päähän. Yksi ainoa ajatus ei suonut minulle
rauhaa. Saisikohan Jeanne tietää tämän jutun? Ei auttanut muu kuin
nöyrtyä.

»Lucien, kuuntele minua.»

»Pidä suusi kiinni.»

»Kuuntelehan sentään... Minä pyydän sinulta anteeksi... Sinä et tiedä,
kuinka se kävi.»

»Kyllä tiedän, Marguerite on kertonut minulle kaikki.»

»Minulla oli heikko hetkinen. Niin olisi voinut sinullekin sattua. Minä
vannon sinulle, etten häntä enää koskaan tapaa.»

Puhuin tietämättä, mitä sanoin, koettaen rauhoittaa häntä pikemminkin
ääneni sävyllä kuin lauseitteni sisällöllä.

»Suo minulle anteeksi, Lucien. Sitten muuttuvat välimme jälleen
entiselleen. Sisaresi on sievä, mutta minun paikkani ei ole hänen
luonaan, kuten minulle sanoit.»

Sateenpuuska romahti sinkkikatolle ikäänkuin puuta olisi ravistettu.
Mutta taivas selkeni. Rivi pisaroita värähteli ikkunan eteen
kiinnitetyn kaidetangon alla.

Suu kiinni ja silmät puoliummessa Lucien ajatteli varmaankin
kaikkia herjauksia, jotka vastikään oli syytänyt. Luulin jo voivani
hänen väsyneestä ilmeestään arvata hänen katuvan niin liiallista
kiukustumistaan.

Pysyin vaiti, peläten joillakin sanoilla karkoittavani hänessä heräävän
leppymisen tunteen. Äänettömyys äskeisen kohtauksen jälkeen oli tukala
vain minulle. Lucien puolestaan pohti ajatuksia, joiden pieninkin
onneton yhtymä saattoi uudestaan kuohahtaa vihaksi. Koetin ajatella
hänen mukanaan. Otaksuin hänen ajattelevan sisartaan ja sitten minua,
koska hän minua katseli. Tein itseni pieneksi, nöyräksi, jottei mikään
vastakohta saisi uutta vihanpuuskaa purkautumaan.

Tahdoin puhua. Odotin sopivaa hetkeä, ikäänkuin meidän olisi pitänyt
monen kuullen lausua jokin sana yhdessä. Hän sulki hetkiseksi silmänsä.

»Lucien, vannon sinulle... minä en häntä koskaan enää tapaa.»

Nämä muutamat sanat eivät palauttaneet häntä mietteistään. Hän pysyi
vaipuneena ajatuksiin, joita en enää voinut seurata, kun en tuntenut
niiden lähtökohtaa.

Ensi kertaa keskustelumme kuluessa hän ajatteli itseään, puri huultaan,
siveli hiuksiaan.

»Lucien.»

»Mitä?»

»Oletko sinä minulle vieläkin vihainen?»

Valo välähti hänen toisessa silmässään, siinä, joka oli lähinnä
ikkunaa. Hänen sieraimensa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin hän olisi
koettanut erottaa jotakin tuoksua. Niiden henkilöiden lailla, jotka
kykenevät komentamaan korviaan tai joitakin sääriensä tai käsivarsiensa
lihaksia, hän osasi hallita sieraimiaan.

Olin puhunut liian nopeasti. Hän ei ollut vielä valmis sovintoon. Minut
valtasi uusi pelko. Alkaisiko hän uudestaan? Alkaisiko hän uhata minua,
lyödä, herjata minua jälleen?

Olisi voinut sanoa, että juuri minä olin päästänyt hänet valloilleen.
Mutta en vielä tiennyt, mille puolelle hän kallistuisi. Sitten hänen
kätensä avautuivat. Hän kohotti silmänsä. Käsitin olevani pelastettu.

Ikkunaruudut olivat hiessä, ikäänkuin huoneessa olisi kylvetty.
Hillitsin itseni sikäli, etten juossut hänen luokseen ja puristanut
kauan hänen kättään. Vaikka ilo valaisi mieleni, koetin näyttää
samanlaiselta.

Vasta nyt huomasin, että uuni oli sytytetty. Kuulin autobussin ajavan
viereisellä kadulla.

Varmoin askelin lähestyin ovea. Käännyin ennenkuin sen avasin. Hetkisen
vaitiolon perästä sanoin hänelle, pää pystyssä, selvällä äänellä:

»Näkemiin, Lucien.»

       *       *       *       *       *

Sade oli lakannut. Pitkin rakennuksia tippui vielä pisaroita, mutta
ne eivät tulleet taivaasta. Kävelijät liikkuivat vapaasti keskellä
katukäytäviä. Kahden pilven välissä, joita tuuli ajoi yhtäläisellä
voimalla, oli palanen selkeää sinistä taivasta.

Nyt kaduin, että olin lähtenyt niin nopeasti. Minut teki levottomaksi
se, etten enää tiennyt, mitä Lucien ajatteli. Pelkäsin, että hän
poistuttuani jälleen vimmastuisi ja menisi kertomaan kaikki Jeannelle.

Muistellessani hänen sävyään lähtiessäni hänen luotaan sain kuitenkin
jälleen rohkaisua. Hän ei koskaan tohtisi käydä kodissani, vaikkapa
kiukkunsa ollessa korkeimmillaan olisikin hetkisen sitä tuuminut.

Istahdin erääseen kahvilaan odottaakseni päivällistuntia. Kaikesta
huolimatta olin liian kiihtynyt tavatakseni Jeannea tällä hetkellä.
Sisimmässäni pelkäsin astua hänen eteensä juuri nyt. Ollessani
kiihtynyt en vielä osaa sitä salata. Hän olisi tehnyt minulle
kysymyksiä. Parempi oli viettää loppu iltapäivää yksinäni mietiskellen.




YHDEKSÄS LUKU


Kotiin tullessani Jeanne istui salissa kuin vieras eikä ollut kerännyt
ympärilleen mitään esineitä, joista olisi saanut puuhaa joutohetken
kuluttamiseksi. Minulle oli vain epämieluista, että hän istuskeli
tuolla lailla, sillä hänessä se oli merkkinä väsymyksestä, jota en voi
ympärilläni sietää. Tällä kertaa hänen näkemisensä toimettomana herätti
minussa pelkoa.

Ilma, joka virtaili huoneesta toiseen, ja vastapäisen julkisivun valot,
jotka näin ikkunoistamme, pahensivat levottomuuttani.

Ovet ja ikkunanluukut olivat auki. Ettei Jeanne, joka tavallisesti
niin paljon huolehti mukavuudesta, ollut niitä sulkenut, jotta salissa
tuntuisi kodikkaammalta eikä lämpö haihtuisi, kummastutti minua.

Kotiin tullessani hänellä oli tapana suudella minua, tunnustella
henkeäni, jonka tuoksut hän sekoitti toruakseen, jos olin ryypännyt,
koskettaa kasvojani silmieni alta, mihin ei kukaan muu kuin hän saanut
koskettaa, pistää huolimattomasti kätensä vaatteitteni avonaisimpiin
taskuihin, sujauttaa kaksi sormeaan liivintaskuuni, ikäänkuin omat
käteni olisivat kiinni tavaramyttyjen pitelemisessä, ja siepata
sieltä rahaa kömpelösti, sillä naiset eivät osaa pistää hyppysiään
liivintaskuun.

Tänä iltana hän ei hievahtanutkaan.

En tohtinut häntä lähestyä. Kello oli kahdeksan. Olin lähtenyt Lucienin
luota iltapäivän lopulla. Minusta tuntui, että hän oli sillä välin
ehtinyt käydä täällä kaikki kertomassa.

Jouduin päästäni pyörälle. Läähätin niin kovaa, etten voinut
hengittää muutoin kuin suun kautta. Minusta tuntui kuin paksuilla
kengänanturoillanikin olisin viippunut kuin nuorallatanssija.

Jeanne oli pitänyt hansikkaansa vieressään. Hänen hattunsa, jonka hän
tavallisesti järjesti ennen muuta, oli pöydän syrjällä, koska se oli
kierinyt ennen pysähtymistään. Hänellä oli pitkä takki, ikäänkuin hän
olisi aikeissa lähteä ulos. Turkiskaulus peitti niskan ja leuan. Hän
oli sen sulkenut edestä niinkuin silloin, kun hän kumarsi päätänsä ja
hymyili ollakseen erään kuvan näköinen.

Sanaakaan virkkamatta menin ruokasaliin. Siellä tunsin olevani suojassa
hetkellä, jolloin ei aterioitu. Ruuanlämmittäjä oli sammutettu, mutta
porsliinikulhojen kädensijat olivat vielä haaleat. Sokeriastiasta, joka
sai ajattelemaan jälkiruokaa, huomasin, ettei pöytää ollut katettu.

Jottei mikään melu tunkisi väliseinän läpi, joka erotti minut salista,
avasin hiljaa ruokasalinkaapin ovenpuoliskon, joka ei narissut. Mitään
uutta viillosta ei ollut tehty jäljelle jääneisiin ruokiin. Jeanne ei
ollut syönyt päivällistä.

Sitten astuin makuuhuoneeseen peläten, että kuvastinkaappi oli lukossa.
Mutta sen ovi olikin raollaan. Hetkiseksi rauhoituin. Pelko valtasi
minut kuitenkin pian uudestaan.

Kirjeet eivät enää olleet uuninreunuksella.

Jeanne oli ne kätkenyt. Hän tiesi. Hän ei enää tahtonut, että ottaisin
osaa hänen elämäänsä. Etsiäkseen niistä lohtua hän oli ne lukenut
uudestaan.

Istuuduin, en väsymyksestä, vaan toivoen, että asennon muutos tuottaisi
lievitystä, niinkuin jossakin ruumiillisessa kivussa. Siitä ei tullut
mitään. Minua vaivasi raju sydämentykytys, jota tunsin koko rinnassani,
vasemmalla puolella tuskin pahempana, ja hengitykseni salpautuessa se
kohosi kurkkuun ja niskaan asti.

Seinällä riippuva sähkölamppu valaisi vuodetta. Eräänä päivänä poissa
ollessani Jeanne oli sen verhonnut vaalealla kankaalla. Palatessani oli
mieleni käynyt helläksi. Nyt muistin ensimmäiset sanat, jotka tässä
valaistuksessa olimme lausuneet. Kuinka se nyt hohtikaan kylmästi
vuodepeitteelle, kun kirjeetkin olivat poissa!

Itsepintaisesti ryhdyin niitä etsimään. Minusta tuntui, että onneni
riippui niistä. Kohottelin pieluksia ja matrasseja, joiden alle Jeanne
tietäen, että tunsin hänen piilopaikkansa, juuri olisikin voinut ne
sujauttaa siinä uskossa, että juuri siksi ei päähäni pälkähtäisikään
sinne vilkaista. Sitten aloin vapisevin käsin panna vuodetta jälleen
kuntoon, jottei hän mitään huomaisi; mutta kuinka tahansa järjestin
jalkapeitteen, aina jäi uusia poimuja.

Laatikot oli työnnetty kiinni, vaikka Jeanne tavallisesti jätti
niistä pari kolme auki, haluten näyttää hajamieliseltä ja hiukan
huolimattomalta.

Kirjeet oli varmaan pantu johonkin niistä.

Äkkiä minut valtasi täydellisen hyvinvoinnin tunne. Sydämeni jatkoi
sykintäänsä entiseen tapaansa, mutta minua ahdistamatta. Hengitys
kävi helposti. Lucien ei ollutkaan täällä käynyt. Hän ei ollut mitään
kertonut. Hän oli kykenemätön niin halpamaiseen tekoon. Olin siis
vain erehtynyt hänestä, erehtynyt Jeannesta. Maailma oli parempi kuin
luulin. Suottahan kiihoituin otaksumaan sen vainoovan minua, näkemään
juonittelun merkkejä vähimmässäkin paikaltaan siirretyssä esineessä.
Sairaloinen pelko kaikkea kohtaan heikensi arvostelukykyäni, muuttaen
pelkän pahan tuulen puuskan Lucienin taholta vihanpurkaukseksi, hiukan
väsymystä Jeannessa minua kohtaan tähdätyiksi suunnitelmiksi.

Nyt uskalsin jo kuuluvasti liikuskella. Lapsen lailla istahdin
vuoteelle koetellakseni sen pehmeää joustavuutta, vaikka vastikään olin
sitä huolellisesti kohennellut, ja sitten rohkaistuneena palasin saliin.

Kuvastinleikin vuoksi huone esiintyi lyhyenä galleriana, jota kolmeen
kertaan valaisivat saman kattokruunun kellomaiset lamput. Mutta uuni,
jonka kuvastimeen sali heijastui, pilasi suurenmoisuuden harhakuvan.

Jeanne istui samalla paikalla. Hänen sormensa olivat liikahtaneet.
Koska ne olivat alempana, niinkuin oksien huiput iltaisin, näytti hän
minusta väsyneeltä.

Pelko, johon kallistuin, alkoi uudestaan minua jäytää. Kaikkialla
havaitsin outoja yksityisseikkoja. Missään ei ollut merkkejä
tavallisesta jokapäiväisestä työskentelystä. Tuolit olivat liian
kaukana toisistaan, jotta niihin olisi koskettu.

Astuin salin poikki ikäänkuin etsimässä jotakin, jotta minulla olisi
näennäinen syy tulla ja mennä.

Vihdoin istahdin vastapäätä Jeannea.

Puhumattomuus oli kuin tunnustus. Kuitenkaan en uskaltanut virkkaa
sanaakaan. Hän loi katseensa lattiaan. Yksi hänen sormistaan liikahti
ja asettui sitten paikalleen toisten väliin.

Hänen hengityksestään, käsistään, kasvoistaan, vieläpä vaatteistaankin
yritin arvailla, mitä hän mietti. Se ei minulle onnistunut. Minua
ärsytti, että koko hänen olentonsa oli siinä minun edessäni,
pienimmänkään seikan ilmaisematta hänen ajatuksiaan.

Veltosti, ikäänkuin rangaistakseni itseäni jostakin unohduksesta,
nimitin ajatuksissani itseäni houkkioksi.

Valitin vaistoni puutteellisuutta, kun tulin itseltäni kysyneeksi, mitä
olisin tehnyt, jos Jeanne puolestaan olisi minua pettänyt. Silloin
olisin varonut hänelle heti ilmaisemasta, mitä tiesin. Olisin hänen
tapaansa odottanut mahdollisimman kauan.

Tämä toteaminen lamautti minut. Yritin tarrautua kiinni luonteittemme
erilaisuuteen. Jeanne oli paljoa kiihkeämpi kuin minä. Jos hän olisi
jotakin tiennyt, ei hän olisi voinut sitä minulta salata. Mutta
sensijaan että tämä otaksuma olisi minua elvyttänyt, jätti se minut
yhtä alakuloiseksi, sillä niin heikko se oli.

Jeanne ei vieläkään hievahtanut. Nyt käsitin, että tuo liikkumattomuus,
joka lopulta alkoi näyttää luonnolliselta, oli suuren surun merkki.
Jotakin oli tapahtunut poissaollessani. Olin hukassa. Olisin halunnut
nähdä Lucienin heti jälleen, kysyä häneltä, oliko hän käynyt täällä.
Olin raivoissani siitä, etten ennen lähtöäni ollut tehnyt hänelle
kysymystä, joka olisi tähän asti rauhoittanut mieleni. Epäilin hänen
kiukkuaan seurannutta lauhtumista. Hän oli pitkävihainen. Hän oli
sanonut, ettei se kävisi päinsä niinkuin luulottelin.

Viimein en enää jaksanut tätä sietää. Kaikki oli ympärilläni kylmää,
etäistä. Nousin mennäkseni makuuhuoneeseemme, paneutuakseni levolle ja
ollakseni nukkuvinani, jotten sinä iltana saisi mitään tietää.

Lähdin melutta, ponnistellen liikkuakseni hiljaa. Eteisessä kiersin
sähkön palamaan.

Äkkiä, seisoessani välikäytävän heikossa valossa, yhä epäröiden,
astuisinko edelleen, kuulin Jeannen äänen.

»Armand, minulla on sinulle puhuttavaa.»

Tähän asti en ollut pelännyt muuta kuin että hän oli Lucieniltä kuullut
minun suudelleen Margueritea. Nyt pelkäsin rangaistusta. Hetkiseksi
tunsin, että hänellä oli aihetta minua syyttää, että hän saattoi
kostaa, että maailma myöntäisi hänen olevan oikeassa.

Menin takaisin saliin, sittenkun ensin, ollakseni oma itseni, olin
sammuttanut valon eteisestä.

Seisoen edessäni, kasvot minuun päin käännettyinä ja perin muuttuneena,
Jeanne tarkkasi minua kiireestä kantapäähän, tohtimatta näyttää
pöyhkeältä peläten, että se korostaisi hänen vartalonsa mittaa. Silloin
tunsin, että olin hänelle vieras, että täällä ei enää mikään kuulunut
minulle. Jotkut esineet, jotka ovat omiani, osuivat silmiini. Minusta
tuntui, että minua työnnettiin ulos ja ettei minulla ollut aikaa ottaa
niitä mukaani.

Vaikka kävelin häntä lähemmäksi, näin hänet yhä yhtä suurena, etäällä
minusta, selkä ikkunaan käännettynä.

Odotin, että hän selittäisi menettelynsä. Hän katsoi minua silmiin. Hän
avasi suunsa, ennenkuin virkkoi sanaakaan, jottei huulien liikuttamisen
ponnistus olisi lisänä puhumisessa.

»Onko totta, mitä Lucien on minulle kertonut?»

Siihen en vastannut. Kenties hän tarkoitti jotakin muuta asiaa.

»Vastaa minulle.»

Uskalsin suunnata katseeni hänen silmäteriinsä, toisesta toiseen,
voimatta pitää sitä liikkumatta.

Mahonkipöytä oli välillämme. Hajanaisia ajatuksia välähti mielessäni.
Jeannen kuvan näin omaani selvempänä heijastuvan pöydästä, eräästä
tomuttomasta nelikulmiosta, jolla oli ollut kirja. Myöskin näin
uuninsuun, josta puuttui toinen luukku, pelipöydän huovan, joka oli
kulunut rikki laskoksen kohdalta, pianon polkimet, töyrytuolin ruuvin,
ovien laudoitusta suojelevat aluslaatat, maton, jonka alta lattia ei
ollut vahattu.

Jeanne puhui sitten edelleen, enkä enää nähnyt muuta kuin hänet,
hänen kasvojensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Yhteenpuristettujen
huulten ohuus ja tuijottava katse antoivat hänelle oudon ilmeen, niin
tuntemattoman kuin olisimme ensi kertaa olleet yhdessä jonkun vainajan
edessä. Hänen toisen silmänsä reunustassa oli pilkku, joka punertui
aterioiden jälkeen. Minulla oli samanlainen pilkku nenäni juuressa.
Molemmat olivat epäilemättä johtuneet siitä, että jokin verisuoni oli
ihon alla särkynyt. Se oli niitä yhteisiä merkkejä, joiden vuoksi
olimme toisiamme miellyttäneet.

Koska hän piti päätänsä käsissään, oli hän siirtänyt korviltaan
hiukset, jotka niitä verhosivat. Tummempina ne näyttivät reheviltä
kasvojen kalpeuden rinnalla. Hän irvisti. Hänen alahuulensa peitti
ylähuulen. Hänen silmäripsensä näyttivät harvoilta ikäänkuin hän olisi
äsken itkenyt. Liha oli näkyvissä hänen silmäkulmissaan. Neljättä
vuosikymmentä kielivä poskilta alkava ryppy ulottui leuan alle.

»Armand, se, mitä sinä olet tehnyt, ei ole oikein. Minä luotin sinuun.
Luulottelin sinun rakastavan minua hiukan... Se ei ole oikein... Sinä
et aavista, kuinka paljon olen kärsinyt senjälkeen, kun sain kaikki
tietää.»

Hän puhui tähdäten katseensa silmiini, liioitellen sen tuijotusta,
jotta käsittäisin, että hän tahtoi tutkia minua. Täten ikäänkuin
jonkun spiritistisen haamun edessä ajattelin tylsämielisyyttä, jota on
mahdoton arvata.

»Minä tiedän, mitä ajattelet. Sinä tuumit: 'Kuinka tuo nainen onkaan
kiusallinen!' Arvaan sen silmistäsi. Mutta se ei estä minua puhumasta
sinulle ansiosi mukaan... Kuuletko sinä, Armand?»

Hän keskeytti puheensa odottaakseen vastausta. En tohtinut raottaa
huuliani, en hengittää kuuluvasti enkä edes tehdä liikettä, jottei hän
luulisi minun aikovan puhua ja sitten äänettömyys tuottaisi hänelle
liian suurta pettymystä. Tiesin olevani kalpea. Kuuntelin häntä,
pakottaen itseni häntä katselemaan ja ennen kaikkea olemaan luomatta
silmiäni alas. Mutta pian alkoivat silmäluomeni kirveliä. Käänsin
taaskin ensimmäisenä pääni toisaalle, jotten olisi räpyttänyt silmiäni
ja hän luullut minun tekevän hänestä pilkkaa.

Kello ei onneksi lyönyt muuta kuin puoli. Liian pitkä kilinä olisi
pakottanut meidän yhdessä kuuntelemaan. Vaistomaisesti vilkaisin
kelloon. Tunti oli kulunut sitä huomaamattani. Näytti kuin osoittimet
olisivat taululla hypänneet siihen merkityn tunnin yli.

Äkkiä Jeanne kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseen, niin nopeasti kuin
nainen, joka on purskahtamaisillaan itkuun, eikä hän sieltä palannut.

Jäin yksikseni saliin, jossa kattokruunu ja tuolit olivat useampia
varten. Istuuduin Jeannen nojatuoliin, koska sen takana ei ollut mitään
huonekalua eikä seinää ja koska haluan nojata taaksepäin pannessani
sääreni ristiin.

Se, että kukaan ei minua ymmärtänyt, syöksi minut synkkään suruun.
Enhän ollut tehnyt mitään pahaa. Naisen pettämistä ei voinut olla
se, että olin suudellut lapsipoloista, joka oli yksin maailmassa.
Kuitenkaan en tuntenut kykeneväni sitä Jeannelle vakuuttamaan.

Minusta näytti että kaikki minua puolustava ei muuttaisi hitustakaan
hänen mielipiteistään. Epäiltynä, halveksittuna en enää tuntenut
kykeneväni sanoilla puolustautumaan. Vastaväitteet törmäsivät toisiaan
vasten sielussani yhtä loogillisina, yhtä syvällisinä kuin tekoni
puolustuksetkin.

Ainoastaan välitön tilaisuus tehdä jotakin suurta saattoi minut
pelastaa.

Silloin tahdoin vetäytyä itseeni, keksiä itsessäni tarmoa voidakseni
jälleen nauttia elämästä.

Tähän asti olin onnettomuuteen jouduttuani joka kerta löytänyt
rohkaisua ja lohtua vääryydestä. Minusta näytti, että ajan täytyi jakaa
hyvä ja paha yhtä suuriin osiin. Mutta olin liiaksi kuluttanut sitä
tunnetta, että olin uhri.

Se oli tylstynyt. Vaikka kuinkakin liioittelin vääryyttä, josta kärsin,
jäi mieleni lamaan, pienimmänkään tuskasta heräävän toivon minua
elvyttämättä. Nöyryys ei enää ollut hedelmällinen. Ihmiset olivat
oikeassa minua vastaan. Minä en ansainnut rakastamista enkä auttamista.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, ettei kukaan olento maan päällä
viitsisi minua sääliä.

Suljin silmäni toivoen, että mielentilani pimeässä muuttuisi, että
hätäni oli vain ohimenevää laatua. Mutta silmäni olivat luomieni
alla auki. Niiden läpi kajastava, tosin perin heikko valo muistutti
mieleeni, että kattokruunu oli vielä palamassa. Samasta halusta, joka
saa minut puremaan korppuja kokonaisina, jotta niissä näen hampaitteni
puoliympyrän, suljin voimakkaasti käteni, jotta kynnet jättäisivät
merkin lihaan.

Sitten avasin silmäni. Salin valolla oli samat ja yhtä pitkät säteet.
Huonekaluilla oli samat heijastukset vielä paikoillaan. Minulla oli se
vaikutelma, että tämä valo oli minusta yhtä riippumatonta kuin päivän
valo, ettei huoneessa eikä koko asunnossa ollut katkaisijaa ja etten
olisi voinut sammuttaa, jos olisin tahtonutkin. Ovet olivat kiinni.
Kuulin uunin lävitse, joka oli lähempänä Jeannen huonetta kuin seinät,
että hän riisuutui. Metkutkin olivat samat, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut.

Sitten kuulin hänen laskeutuvan levolle. En tiennyt, oliko hän
sammuttanut valon. Vaikkei se itsessään ollut mikään tärkeä seikka,
nousin ja lähestyin hänen kamarinsa ovea niin, että varjoni peitti
sen, jotta ovenreunat, jos ne olisivat valoisat, näkyisivät minulle
selvemmin.

Ne olivat tummat. Hän oli sammuttanut.

Silloin tunsin paremmin kuin hänen puhuessaan minulle, kuinka etäällä
nyt olimme toisistamme. Siitä huolimatta, mitä olin tehnyt, häiritsi
valo hänen nukkumistaan. Hän oli jo tehnyt päätöksensä jäädä yksikseen,
vaikka jatkoi kahden elämään kuuluvia tapoja.

Istuuduin jälleen.

Vasta pitkän ajan perästä, kun otaksuin hänen vaipuneen uneen, astuin
makuuhuoneeseen.




KYMMENES LUKU


Riisuuduin hiljaa, jottei Jeanne, vaikka hän olisi hereilläkin, kuulisi
mitään häiriötä.

Ikkunaluukut eivät olleet suljetut. Laskin kenkäni matolle, ensiksi
kärjet. Sijoitin varovasti vaatteeni tuolille, jottei niiden paino sitä
kiikuttaisi, ja varoin, ettei taskuistani pudonnut mitään esineitä
ja etteivät napit, joita moisessa kangasmäärässä olisi voinut olla
arvaamattomissakin kohdissa, kilahtaisi selkänojaa vasten.

Äkkiä, äänettömyydestä väsyneenä ja koska se, melua tuottamatta kevensi
mieltäni, viskasin sukkani umpimähkään lattialle eteeni.

Laahaten jalkojani niin, että työntäisin enkä murskaisi sitä, mitä
sattuisi lattialla olemaan, lähestyin hapuilemalla Jeannea, silmät
alas luotuina, jottei hän näkisi niiden kiiltävän, ja heilautellen
viuhkamaisesti kättäni edessäni, jottei hän pääsisi minulta karkuun,
jos jokin ovi oli avoinna.

Sormeni luisuivat sängyn reunalla kuin kaiteita pitkin hitaasti, jotten
satuttaisi niitä kulmaveistoksiin.

Yöpöydän ääressä, joka hievahtelee, kun yksi sen jaloista on aina
sänkymatolla, pysähdyin. Joka ilta panin kauluksennappini sille
pöydälle. Siitä tottumuksesta, niin vähäpätöinen seikka kuin se
itsessään olikin, pidin ajattelematta nappia kädessäni.

Jeanne oli ojentuneena seinää vasten. Epäröin pujahtaa lakanain väliin,
peläten, että niveleni napsahtaisivat.

Vihdoin kumarruin, kohotin toisen sääreni niin, että ruumiini
paino lepäsi viimeiseen asti lattialla, pysyttäen itseni tanakasti
tasapainossa, koska minua kannattava jalka oli paljas.

Kun olin puolittain laskeutunut makuulle, vedin toisenkin sääreni
sänkyyn, ojentaen sen edeltäpäin, jottei minun tarvinnut sitä tehdä
vuoteessa. Sitten siirsin jalkani peitteiden alle, koska en voi nukkua,
jos ne ovat ulkona.

Nyt olin makuulla. Jos Jeanne nukkui, ei hän ollut mitään kuullut.

Haluan kävellä ja toimia äänettömästi. Edellisinä kuukausina minua
oli usein huvittanut lähestyä Jeannea varpaisillani, hänen mitään
aavistamattaan, säikähdyttääkseni häntä.

Huone oli pimeä. Kuullessani Jeannen liikahtelevan arvasin, että hän
oli hereillä. Kuulin vain toisella korvalla, koska lepäsin toisella,
hänen silmiensä räpytyksen, hänen hengityksensä. Hänen kielensä
maiskutuksesta tiesin, oliko hänen suunsa avoinna vai suljettuna.
Tottuneena näihin tuskin huomattaviin ääniin kuvittelin hänen nousevan
ja aikovan lähteä, vaikka hän ainoastaan hievahti.

Vähitellen olivat silmäni tottuneet pimeyteen. Näin lakanan, jonka hän
yksinään oli vetänyt olkansa yli, mutta jonka alitse ilma kuitenkin
huokui. Näin hänen hiuksensa, jotka ulottuivat pielukselleni hänen sitä
tietämättään, niinkuin lapsen hiukset puron partaalla ulottuvat veteen
hänen äitinsä ommellessa.

Hän päästi huokauksen, minkäänlaisen hengityksen suhinan sitä
ennustamatta.

Niin raivoissani kuin olin ollut hetkellä, jolloin hän oli minua
vihaisesti torunut, niin hyväksi tunsin itseni nyt, kun hän kärsi
ääneti.

Ruumiittemme välille laskeutuivat peitteet. Hän pysytteli suorassa
kyljellään, paita vedettynä polviin asti, koska hän pelkäsi jalkojeni
vähäisintäkin kosketusta.

Kuulin hänen sujauttavan kätensä pieluksen alle. Äkkiä hän peitti
kasvonsa. Varmaankin hän itki.

En keksinyt ainoatakaan sanaa häntä lohduttaakseni. Hän itki
hievahtamatta. Olin niin liikutettu, että olisin tahtonut puristaa
häntä itseäni vasten, suudella häntä. Mutta hän ei ollut vielä
nukkunut. Ne ajatukset, jotka tällä hetkellä liikkuivat hänen
mielessään, liittyivät äskeisiin. Niinpä päätin odottaa, kunnes hän
nukahtaisi, yllättääkseni hänet hänen herätessään, kun hänen sielunsa
olisi uudistunut.

En tiennyt, kuluiko aika nopeasti vai hitaasti. Vaikka olin sulkenut
silmäni, olin yhtä valveilla kuin jos ne olisivat olleet auki. Olisin
tahtonut torkahdella niinkuin vartio-öinä, kyllin paljon nähdäkseni
unta, mutta ei niin sikeästi, etten olisi herännyt pienimmästäkin
melusta.

Koska päätäni pyörrytti, jollen ajatellut, yritin tarkata muistoja,
ensimmäistä, joka mieleeni juolahti. Päästyäni sen loppuun avasin
silmäni. Tunsin silloin itseni ihan pieneksi tässä pitkässä ja
korkeassa huoneessa, ollen etäällä ikkunasta, joka tuskin oli seiniä
kirkkaampi.

Jotten ojentaisi kättäni tyhjään ilmaan, jossa se olisi voinut kohdata
Jeannen käden, luisutin sen matrassin syrjää kohti metallipatjan
kylmään ja vankkaan tankoon asti, jonka kosketus elvytti minua.

Kauan liikuin täten muistosta toiseen. Sitten hiljempää kuin yksin
puhellessani kutsuin:

»Jeanne!»

Hän ei vastannut.

»Jeanne», toistin korottamatta ääntäni, sillä varmasti hän minut kuuli.

Tuo nimi, joka oli lentänyt minun pielukseltani hänen pielukselleen,
yhdisti meidät. Se kajahteli pimeässä senjälkeen kun se oli lausuttu.
Tunsin sen suussani, ikäänkuin kieleni olisi säilyttänyt muodon, jonka
se oli ottanut sanan viimeiset äänet lausuakseen. Se hämmensi jokaisen
muun ajatuksen.

Kuitenkaan ei mikään liike, ei mikään sana siihen vastannut.
Äänettömyys ja yö suhisivat korvissani. Odotin hetkisen ja sitten yhtä
hiljaa ja yhtä lempeästi kuiskasin uudestaan:

»Jeanne!»

Tällä kertaa hän liikahti, mutta vain paremmin peittäytyäkseen,
ikäänkuin olisin hänessä herättänyt ainoastaan hänen vaistonsa.

Nyt en enää voinut itseäni hillitä.

»Suo minulle anteeksi, Jeanne. Enhän tiennyt, että se oli niin vakavaa.
Minä pyydän sinulta anteeksi.»

Ääneni vapisi alussa. Mutta kun piti tuolla tavalla ilman eleitä puhua
Jeannelle, jonka selkä oli minuun päin, vaikutti se, että sanani
menettivät vilpittömyyttään sitä mukaa kuin ne lausuin.

Jatkoin kuitenkin:

»Rukoilen sinua, Jeanne, unohda kaikki. Tiedäthän, että minä olen
kykenemätön tekemään pahaa.»

Hän kohotti päätänsä, ja kun hän oli makuulla ja käsivarret ruumiin
sivuilla, näytti se minusta hetkiseksi hullunkuriselta, muistellessani
henkilöitä, jotka liikahtelevat silloin, kun ovat olevinaan kuolleita.

»Minä en kuuntele sinua, Armand.»

Nämä sanat jäätivät minut. Vaikka tiesin, ettei korvilleen voi antaa
käskyjä, että hän vastoin tahtoaankin olisi kuullut ääneni, jos olisin
puhunut, pysyin kuitenkin vaiti.

Kaikki oli lopussa. Onneni ei enää riippunut itsestäni. Suuri ahdistus
valtasi minut. En voinut olla lempeämpi, hellempi kuin miksi vastikään
olin osoittautunut.

Tunsin, että pian minun täytyisi itkeä. Sylkeä kerääntyi suuhuni.
Silmäni kostuivat. Koska olin makuulla, koska ohimoiden iho on herkempi
kuin poskien, tuntuivat kyyneleeni runsaammilta kuin seisaallani itkien.

En halunnut, että Jeanne kuulisi itkuani. Pysyin siis hiljaa, siirtäen
päätäni joka kerta, kun jokin kohta pieluksella oli kastunut.

Minulla ei ollut enää voimia. Minut valtasi turtumus, josta vavahdin
valveille monta kertaa, koska ennen nukkumistani aina uneksin
kompastuvani kiveä vasten.

Sitten aloin tuntea huojennusta. Kaikki kävi parhain päin. Annoin
asiain mennä menojaan. Saatoin nukkua, jos sitä halusin.

       *       *       *       *       *

Keskellä yötä avasin silmäni, ikäänkuin en vielä olisi ollutkaan
nukuksissa. Kello oli ehkä kaksi aamulla. Kyyneleet olivat kuivuneet
poskipäilleni. Silmäni tuntuivat avartuneen.

Kuulin kaukaisen kellon lyönnin. Oli se hetki yöstä, jolloin on
mahdotonta kellojen lyönneistä tietää aikaa, kun tunnit, puolitunnit ja
neljännestunnit sekaantuvat toisiinsa.

Jeanne nukkui varmaankin. Kuulin hänen säännöllisen hengityksensä.
Tällä kertaa vallitsi ympärillämme todellinen yö, jolloin ei pieninkään
valo ole päivän jatkona, vaan on ainakin kerran sammutettu, jolloin
pukimet ovat mustat, raskaat, unohdetut.

Hellyyden puuskassa lähestyin Jeannea, etsin hänen huulensa, suutelin
pitkään. Hänen huulensa raottuivat. Hän antautui. Me rakastimme
toisiamme niinkuin ennen. Hän antoi minulle anteeksi, kunnes hän, äkkiä
kaikki muistaen, työnsi minut pois.

       *       *       *       *       *

Päiväkauden alkaessa jakaantua niin ja niin moneen hetkeen heräsin
täsmälleen kello seitsemän.

Ei ollut vielä täysin valoisaa. Jeanne nukkui. Hänen ruumistaan
värähdytteli säännöllinen liike, joka näkyi hartioissa. Muistin heti
kaikki. Tunsin liikkumattomana maatessani vastustamatonta painostusta.

Pitkä päivä valkeni minulle yksin. Se oli ihan likellä eilistä. Uneni
oli ollut liian lyhyt minun sillä välin muuttuakseni. Olin levännyt
kolme tuntia, jos laskin pois valvomani ajan.

Minä, joka aamuisin yleensä olen reippaalla mielellä, olin nyt yhtä
alakuloinen kuin keskellä yötä.

En tohtinut liikahtaa, vaikka muutoin aikaisin herätessäni käännyn,
jotta se ajatus, että juuri olen laskeutunut levolle, auttaisi minua
vaipumaan jälleen uneen.

Selvästi tunsin, että niin pian kuin Jeanne avaisi silmänsä, tapahtuisi
jotakin ratkaisevaa. Hänen päänsä oli luisunut pielukselta, joka
yksinään näytti olevan osana tyhjästä vuoteesta. Hänen ollessaan
tuossa sirossa asennossa olisi otaksunut hänen vielä rakastavan minua,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja hänen heräävän hymy huulilla,
niin että hänen aikaisemmin lausumansa sanat merkitsivät vähän hänen
antautumisensa todellisuuden rinnalla.

Aamun valo osui ylhäällä seinillä vallattomien maalausten
jäljennöksiin, joita iltaisin katselimme. Kaikki näytti vieraalta.
Siirreltävät tuolit olivat yhtä liikkumattomat kuin kaappikin.
Lattialla näyttivät kenkäni ojassa nukkuvan mierolaisen jalkineilta.
Monet esineet, joita en enää tuntenut, ärsyttivät minua. Ikkunaruutujen
heleästä väristä arvasin, että taivas oli sininen, pysyisi sellaisena
kaiken päivää, että aurinko oli jo noussut ja että se taivaanrannalta
luomilla säteillään kultasi idänpuoliset julkisivut.

Nyt olivat Jeannen kasvot minuun päin. Hänen kätensä, suunsa ja
silmänsä olivat suljetut. Tällä hetkellä hän paremmin hengittääkseen
etsi ilmaa kuin jotakin tuoksua. Hänen ohuita luomiaan pitkin kulki
sinisiä juovia, ikäänkuin silmät olisivat liian isot niiden alle
peittyäkseen.

Hengitykseni hipaisi hänen kasvojaan. Heti käänsin päätäni, jottei se
häntä herättäisi.

Silloin tällöin hän hengitti nopeammin ikäänkuin olisi heräämäisillään
tai yrittäisi jotakin niellä. Silloin pelkäsin, että hän avaisi
silmänsä, sillä aina olen uskonut, ettei nukkuessa voi hallita
kurkkuaan.

Minkään liikkeen siitä edeltäpäin vihjaisematta kohosivat hänen
luomensa äkkiä. Kaksi silmää katseli minua. Niiden terät, samoin kuin
kissoilla, olivat tavallista suuremmat, koska vielä oli hämärä. Ne
eivät liikahtaneet. Olisi luullut, että luomet niitä vielä peittivät.
Koska silmät olivat liikkumattomat, näytti minusta, etteivät ne
erottaneet muuta kuin liikkumattomat esineet ja että minun liikkeeni
jäivät niiltä näkemättä. Ajattelin silloin ottaa Jeannen syliini. Hän
oli nukkunut. Aamulla näyttäisi vikani ehkä vähemmän vakavalta.

Kuten yöllä, kuiskasin aluksi:

»Jeanne!»

Hän raotti suutansa, jotta käsittäisin, että hän oli tahallaan minulle
vastaamatta.

»Oletko minulle vielä vihainen?»

Hän nojasi kyynärpäällään keskelle pielusta ja katsahti kierosti
käsivartensa takaa.

»En, Armand. Miksikä olisin sinulle vihainen? Meidän välimme ovat
lopussa.»

Nuo sanat, kun ne olivat ensimmäiset, jotka Jeanne lausui, tuntuivat
minusta hänen ajatuksensa täsmälliseltä heijastukselta. Käsitin,
että hän oli ennen nukkumistaan tehnyt päätöksensä, jota unen hetket
eivät olleet heikentäneet, eikä siis enää ollut mitään toivomista.
Päinvastoin, mikäli aikaa kuluisi, hän loittonisi minusta vielä
enemmän. Niinpä olin yksin. Se oli niin korvaamatonta, etten kyennyt
tuntemaan edes mitään liikutusta, vaan olin tyyni. Hän oli noussut
istualleen sängyssä. Vaikka hän varmaankin oli liikutettu, ojensi hän
käsivartensa koettaakseen sääriään notkistamatta koskettaa varpaitaan.

Sitten hän, kääntyen äkkiä minuun päin, pyysi minua nousemaan,
jottei hänen tarvitsisi sängystä lähtiessään harpata minun ylitseni.
Täytin hänen pyyntönsä. Samaan tapaan kuin silloin, kun hän astuu
portaita alas, tarjosin hänelle käteni. Hän tarttui siihen, puristi
sitä lujasti, mutta päästi sen heti irti, kun oli astunut jalallaan
lattialle.

Sitten panin jälleen maata lakanoiden keskelle molempien lämpimien
sijojemme väliin. Vedin paidanhihani alas, koska minua viluttaa, jos
käsivarteni ovat paljaat.

Niska nojattuna pielusta vasten katselin hänen pukeutumistaan. Hän ei
puhunut silloinkaan, kun hän minuutin verran etsi toista sukkaansa,
ei silloinkaan, kun hän pudotti hameensa. Hän liikuskeli epäröimättä
huoneesta toiseen, jättäen ovet sillä välin auki.

Kun hän oli valmis, meni hän saliin. Sitten en häntä enää kuullut.




YHDESTOISTA LUKU


Nousin makuulta ja astelin kantapäilläni tohvelieni luo, joita Jeanne
ei tällä kertaa ollut pannut vieretysten.

Vaatteeni riippuivat tuoleilla, jotka Jeannen pukeutumisen jälkeen
olivat puoliksi tyhjät. Aiheuttaen vielä vähemmän melua kuin
eilenillalla riisuessani, koska avaimet ja rahat olivat luisuneet
taskujen pohjaan, puin ne yksitellen siinä järjestyksessä kuin olin
tottunut.

Niissä oli tänä aamuna jokapäiväisen elämän tuntu. Tuskin olin
niihin koskenut, kun ne painoivat raskaasti sormissani. Niiden
aukilevittäminen Jeannen olematta saapuvilla muistutti minulle entistä
yksinäisyyttäni. Hän oli jättänyt oman onnensa nojaan napit, vuorit,
saumat, kaikki, mikä on kuosista riippumatonta.

Ravistin lakanoita tuulettaakseni vuodetta. Panin pielukset
jalkopäähän, niinkuin päivällä nukkuessani.

Nyt olin vuorostani valmis. Vaikka olin juuri noussut, haukottelin
kuitenkin. Seinän läpi, johon tavallisesti naputimme kolme kertaa,
toisiamme kutsuaksemme, erotin sanomalehden kahinaa, mutta
levottomuudessani epäilin myöskin, että Jeanne piteli kirjettä.

En rohjennut astua saliin, jossa ei ollut mitään epäjärjestystä, ei
vettä, ei kangasta, ei mitään, mikä olisi kyynelten kaltaista, ei
mitään, mikä olisi voinut ne salata, ikäänkuin imeä itseensä, ja jossa
oli kirkkaampaa ja minun siis täytyi olla selväpiirteisempi.

Vihdoin kuitenkin päätin työntää ovea. Astuin askelen, sitten toisen.

Keskellä huonetta istui Jeanne eräässä niistä nojatuoleista, jotka
tavallisesti ovat sijoitettuina seinustoille.

Aloin kävellä ympäri salia. Välistä pysähdyin puoliväliin ja käännyin
vaistomaisesti pelosta, että päätäni pyörryttäisi. Sivuuttaessani hänet
takaapäin näin tuolin selkämystän olevan päällystetyn kankaalla, jota
en siihen asti ollut koskaan pannut merkille.

Että ennen huomaamaton pikkuseikka näin vakavalla hetkellä pisti
silmääni, säikähdytti minua. Sitä ehkä seuraisi sarja toisia, kunnes ne
olisivat kyllin lukuisat muuttaakseen elämäni.

Ainoa melu, jonka nyt erotin, johtui askeleistani, kovempana
silloin, kun poljin lattiaan oikean jalkani, joka samoin kuin oikea
käsivartenikin on tanakampi.

Lukiko Jeanne sanomalehteä, joka hänellä oli käsissään? Ajatteliko hän?
Odottiko hän tilaisuutta minua puhutellakseen?

Pysähdyin ikkunan luo. Kohottaessani päätäni, laskien asuntoamme
vastassa olevan rakennuksen kerroksia, sittenkun olin muistanut, että
asuimme kolmannessa, huomasin hiukan päivänpaistetta kultaamassa
kattojen rinteitä ja palasen samaa yötaivasta, joka ei ollut lyhyen
uneni aikana ehtinyt muuttua.

Viimein käännyin. Pianolle oli heitetty huivi, niin että yksi sen
kulmista riippui lattiaan asti.

Äkkiä Jeanne nousi.

Tässä huoneessa, jossa tavallisesti liikuimme kolmeen suuntaan,
seisoimme nyt hievahtamatta kasvot vastatusten.

»Armand!»

Vilkaisin häneen. Hän oli tyyni, mutta vältti silmiäni. Hän epäröi
hetkisen, tuijottaen minuun, ja sanoi sitten:

»Parempi on, että eroamme.»

Se ei järkyttänyt minua. Sensijaan että tuo lause olisi masentanut
minut, valoi se sieluuni syvällistä huojennusta. Mitään pahempaa ei
minulle olisi voinut tapahtua, mutta kuitenkin pysyin samana. Mitään ei
ollut muuttunut senjälkeen kun hän oli minulle puhunut. Niinkuin unessa
pudottaessa alistuin kohtalooni, odottaen tärähdystä, jonka vielä
tunsin olevan kaukana.

Usein olin kysynyt itseltäni, voisiko sielullista tuskaa kestää
paremmin kuin ruumiillista. Minusta ei siltä näyttänyt siihen hetkeen
asti, kun olin täysin tietoinen hädästäni.

»Niin, Armand, se on järkevämpää. Minä olen miettinyt pitkälti. Sinä
olet lapsi. Minä olen sinua vanhempi. Sinulla on elämä edessäsi.
Hyvinkin käsitän, ettet sinä voi rakastaa minunlaisiani naista.»

Jeanne oli uupunut. Hän puhui totellakseen käskyä, jonka oli itselleen
antanut useita tunteja sitten. Hänen äänensä lempeys verhosi sanojen
kovuuden.

»Sinun pitää täältä lähteä, Armand!»

Liikutus, jota tunsin, oli niin voimakas, että väkisinkin ajattelin
sen lyhentävän elämääni muutamilla viikoilla. Minut oli jätetty omiin
hoteisiini. Kukaan ei minua lohduttaisi. Jäisin yksikseni, niinkuin
ennen.

Kädet ojennettuina lähestyin Jeannea. Hän näki minun tulevan eikä
peräytynyt.

»Jeanne!»

»Mikä sinun on?»

En voinut lausua sanaakaan. Yksi ainoa kyynel, ikäänkuin kylmän
pusertama, vierähti toisesta silmästäni. Korviani kuumotti. Ne eivät
erottaneet mitään ääntä, vaikka näin Jeannen huulien liikkuvan. Sormeni
vapisivat, varsinkin pikkusormi, koska se on heikoin.

Ovet olivat avoinna. Kamarimme ovi, jota oli käytetty enemmän kuin
muita, olisi sulkeutunut pienimmästäkin ilmanvedosta. Ikkunaverhoja ei
ollut vedetty ylös asti. Jeanne oli siinä pysähtynyt heti, kun hiukan
valoa oli tunkeutunut saliin.

Hän seisoi suorana huoneen keskellä. Hän oli minua heikompi. Jos olisin
tahtonut, ei hän olisi voinut minua ajaa pois, jollei olisi kutsunut
naapureita avuksi. Hänen poskensa olivat valkoiset, hänen suunsa
niin kalpea, että hänen sivelemänsä punainen maali sitä vain tahrasi
eikä kaunistanut. Vaikka huonekalut olivat tavallisilla paikoillaan,
näyttivät ne olevan kauempana toisistaan.

Olin ihan lähellä häntä. Astumalla vielä askelen olisin koskettanut
hänen ruumistaan.

Hänen näkemisensä kylmän tyynenä ja liikkumattomana silloin, kun olisin
voinut puristaa häntä itseäni vasten, järkytti minua.

Laskeuduin polvilleni hänen jalkojensa juureen. Katse ylöspäin
kohotettuna rukoilin häntä. Koska hänen vasen kätensä oli lähempänä
minua, tartuin siihen. Se oli tavallista lämpimämpi. Mutta sen lämpö
ei minua enää tehnyt levottomaksi enempää kuin vieraan käsi, ei saanut
minua tiedustelemaan ystävättäreni terveydentilaa.

Jeanne kumarsi päätänsä. Toisella kädellään hän siveli lempeästi
hiuksiani, jotteivät ne törröttäisi pystyssä niinkuin silloin, kun
huvikseni matkin klovnia, ja jotta kaikista yhteisistä hommistamme
jäisi jäljelle vain muisto.

»Jeanne, anna minulle anteeksi!»

Hän vältti koskettamasta päätäni, leikkien ainoastaan hiuksillani,
ikäänkuin ne olisivat vain kuuluneet minulle, ikäänkuin ne eivät olisi
osa minusta.

»Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa, Armandini. Sinä et
ole tehnyt mitään pahaa. Te olitte molemmat nuoria. Sen, mikä tapahtui,
täytyi tapahtua. Minun olisi pitänyt se aavistaa, mutta mitä sille voi,
minä luotin sinuun.»

Päästin hänen kätensä, joka putosi takaisin hänen sivulleen. Siitä
huolimatta hän katseli minua edelleen yhtä säälivästi.

Sitten nousin taas pystyyn. Minusta tuntui, että äkkiä olimme alkaneet
rakastaa toisiamme niinkuin ennenkin.

Toivoin mahdotonta. Ehkä hän purskahtaisi nyyhkytyksiin, pyytäisi minua
jäämään!

Ah, jos hän olisi sen sanonut, en tiedä, mitä olisinkaan onneni
hurmiossa tehnyt. Varmaankin olisin heittäytynyt hänen jalkojensa
juureen, särkenyt maljakoita, tuolien pienoja, ulvonut. Sitten olisin
äkkiä vaiennut, sillä aina pelkään, että riehahtelussani menen liian
pitkälle. Kunhan vain kykenen hillitsemään itseni puhetoverieni edessä,
kunhan näytän heistä tyyneltä, saan kyllä pian kylmäverisyyteni
takaisin.

Odotin pistosta kyljessäni liikutuksen vuoksi, samaa pistosta, jonka
tunsin lapsena juostessani ja nuorena miehenä nopeasti kävellessäni.
Koetin salata läähättävää hengitystäni pitämällä suuni raollaan.

»Armand, sinun täytyy nyt lähteä.»

Minusta näytti, että hän nämä sanat lausuessaan heltyi, ettei hänellä
enää ollut voimia minusta erota. Ikäänkuin olisi pitänyt miellyttää
jotakin johtajaa, tunsin, että jos saisin viipyä hänen luonaan vielä
tunnin, niin hän antaisi minulle anteeksi. Tahdoin puhua.

»No, Armand, ole järkevä.»

Koetin voittaa aikaa. Mutta kaikesta lempeydestään huolimatta hän
näytti minusta päättäväiseltä. Olin siis erehtynyt. Tunnin päästä hän
ääntänsä enempää korottamatta taas pyytäisi minua lähtemään.

Silloin käsitin, että kaikki oli lopussa. Minut valtasi äkkiä sama
yksinäisyydentunne kuin ystävän kuoltua.

Hyppysilläni kosketin pöytää. Se ei estänyt minua ajattelemasta. Yhä
olin kaukana Jeannesta. Muistoja heräsi yksitellen mielessäni.

Näin itseni jälleen lapsena, näin liian ohuet kynteni, jotta vanhempani
olisivat voineet niitä hoitaa, vaaleat hiukseni, joista minulla oli
vieläkin suortuva jäljellä; sitten näin itseni poikana, joka oli
syntynyt muutamaa vuotta ennen vuosilukua 1900, jota kiehtoivat
näyttelyt ja kansalliset juhlat ja jonka mieli synkistyi siitä
ajatuksesta, että hän kuolisi ennenkuin saisi nauttia vuoden 2000
riemusta; joka pelkäsi, että hänen äitinsä erehtyisi kirvelistä ja
katkosta; joka ei koskaan salavihkaa nauranut silmälasipäisille
opettajille; joka rakasti tuulenhalkaisijalla varustettuja vetureita;
joka etsi lukemisessaan kuvauksia rangaistuksista ja kärsimyksistä,
kuten myöhemmin lemmenkohtauksia; joka piti historiasta ja
maantieteestä ennen muita aineita ja jonka tovereista toiset nykyään
ilmestyivät muistiini, kasvoista kasvoihin ja toiset, elämässä
onnistuneet, sivukuvina.

Samoin näin jälleen kirjat, joiden sivuja leikkelin auki, jotta
näyttäisin ahkeralta; isäni, jolla ei olisi ollut leukaa jos hän olisi
ajellut partansa; äitini jalokivet ja asekokoelmien pienimmät vaakunat,
jotka möin, ynnä nuoren veljeni, jota en koskaan iskenyt selkään.

Näin myös itseni sotilaana, joka mieluummin olisi menettänyt toisen
käsivartensa kuin säären, molemmat käsivarret mieluummin kuin nenän,
käsivarret ja toisen säären mieluummin kuin silmät; joka pelkäsi,
että kranaatit räjähtäisivät ennen ohjeenmukaisia sekunteja; joka ei
huvikseen koskaan tähdännyt ketään; jolta muuan toveri ei milloinkaan
kieltänyt savukkeita ennen kello kolmea ja jonka toinen toveri oli
syntynyt samana päivänä ja samana vuonna, mutta kuten hänkään ei
tiennyt sen tapahtuman tuntia tai paikkaa.

Tuo menneisyys, jonka Jeanne tunsi, jota hän oli minua usein pyytänyt
itselleen kertomaan ja joka näkyi hänelle olleen mielenkiintoinen, ei
häntä enää liikuttanut.

Kaikki oli lopussa. Aioin hänelle sanoa, että minulla oli heikot
keuhkot, että olin häneltä aina salannut elättäväni taskurahoillani
köyhää äitiä, kertoa hänelle mitä tahansa häntä hellyttääkseni,
päästäen samalla kyynelet valumaan, tunnustaa hänelle sekaisin mitä
ylevimpiä ja halpamaisimpia tekoja, vaikken ollut kumpiakaan tehnyt,
jotta hämmästys pakottaisi hänet tarkkaamaan minussa jotakin uutta
puolta.

Mutta samalla tunsin, että sekin olisi hyödytöntä.

Astahdin askelen. Siitä asti kun hän oli noussut, käänsin nyt ensi
kertaa hänelle selkäni yhtä koruttomasti kuin jokapäiväisen hyvästin
jälkeen. Varjoni ei kääntynyt minun kerallani. Sitten jäin seisomaan
yksinäni eteisen puoliavoimen oven eteen ja näin siellä miehen mittaa
korkeammalla riippuvat vaatteet.

Etenin vielä askeleen, lyhyemmän kuin äsken ja harkitun, ikäänkuin
portaiden yläpäätä lähestyen. Kaikki, mikä oli edessäni, pysyi
itsepäisesti surullisena.

En voinut jatkaa. Käännyin ja tulin huoneen keskelle, pysähtyen seiniä
kultaavan päivänpaisteen eteen, ikäänkuin minun tällaisella hetkellä
pitäisi karttaa valoa.

Jeanne ei ollut hievahtanut. Hän vilkaisi siihen kohtaan, jossa arvasi
minun olevan.

»Sinä ajat siis minut pois, Jeanne?»

Hän kiinnitti katseensa kasvojeni herkimmin liikutusta osoittaviin
kohtiin, silmiini, sieraimiini, huuliini.

»Ei, Armand, minä vain pyydän sinua lähtemään.»

Panin merkille kuin salamanvälähdyksessä, ettei kumpikaan meistä ollut
lausunut sanaakaan mainitsematta ristimänimeä. Eromme hetkellä nuo
nimet saivat uuden merkityksen. Ne yksinään jäivät jäljelle siitä
yhteisyydestä, joka nyt loppuisi.

Alistuin kohtalooni. Eräinä hetkinä ei mikään sana, mikään katumus,
mikään epätoivon työ liikuta, vaan pysymme yhtä voimattomina
ihmisolennon kuin tunnottoman esineen edessä.

Katsahdin häneen. Tuon edessäni seisovan naisen jättäisin ainiaaksi.
Hänen ruumiinsa sai jo hahmon, joka sillä oli ollut ennenkuin se kuului
minulle. Sen puutteellisuudet, joita olin usein ajatellut, hävisivät.
Se näytti yhtä täydelliseltä kuin niiden naisten, jotka minulle ovat
vieraita.

Lähdin liikkeelle takaperoa.

Vielä viimeisen kerran pysähdyin eteisessä. Hän oli seurannut minua
katseellaan. Mikään huonekalu ei meitä erottanut. En ollut astunut
portaita alas. Me olimme vielä samalla tasolla.

Ojensin käteni häntä kohti, oikean käteni, joka on toista pitempi. Hän
teki päällänsä kieltävän eleen. Kaikki oli hänessä selväpiirteistä.
Silmät ummessa olisin voinut häntä lähestyä ja suudella hänen huuliaan.

Kuten aamulla herättäessä, eivät edes uutimet liikahdelleet. Kuulin
jo rytinää portailta. Muuan naapuri palasi asuntoonsa. Mies näytti
miettiväiseltä. Hän oli tyyni.

Sitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta koska vielä kykenin
puhumaan, mutisin:

»Hyvästi, Jeanne!»




KAHDESTOISTA LUKU


Päästyäni ulos käännyin oikealle, ilman aikojani, koska yksikseni
jääneenä kävelin oikealle päin niinkuin metsässä.

Valkoisia pilvenhattaroita, niin pieniä, että niiden koko varjo mahtui
liikkumaan kaduilla, ajelehti nyt taivaalla toisiaan koskettamatta.

Oli sunnuntai. En olisi sitä tiennyt, jolleivät hiljaiset talot, lasten
uudet hatut, lierit ylös- tai alaspäin käännettyinä vastoin heidän
makuaan ja katukäytävien vierustoilla orpoina lirisevät kirkkaat
puroset olisi sitä minulle ilmoittaneet.

Oli aikaista. Kellot soivat kuitenkin kauan, kuten keskipäivällä,
erehdyttäen hetkestä, yhtä juhlallisesti kuin tykki, kun se kumahtaa
riemuitsemisen merkiksi.

Käännyin eräälle puistikkokadulle. Se vei aavistamattani sitä korttelia
kohti, jossa olin asunut köyhänä ja yksinäisenä.

Talot kävivät tutunomaisiksi. Muuan porttiholvi muistutti minulle
myrskyä. Tästä hetkestä asti yritin elvyttää kaikkia muistoja, jotka
tämä puistikkokatu herätti, kävellen hitaasti, jotta ne johtuisivat
mieleeni, ennenkuin ehtisin asianomaisten paikkojen ohi.

Tuon sokerileipomon edustalle olin uudenvuoden päivänä pysähtynyt
lastenseimen vuoksi. Tuolla penkillä istuin eräänä iltana julkeasti,
sääret sisäänpäin vedettyinä, nojatakseni selkälautaan. Tuon
sanomalehtikioskin ympärillä olin kiertänyt, peläten joka kerta, että
se olisi suljettu. Tuosta ikkunasta oli muuan nainen kevätiltana minua
katsellut kasvinnuppujen keveiden höytyjen lennellessä ilmassa.

Sytytin savukkeen niin kömpelösti, että lieska nokesi sen puoliväliin
asti. Minun ei ollut nälkä. Kuitenkin tunsin vatsassani onttoutta, jota
vältin pahentamasta sylkeä nieleskelemällä.

Koska olin tuskin ollenkaan nukkunut, olivat käteni kuivat ja harmaat
niinkuin matkan jälkeen ja kynteni verhotut valkoisilla nahkaheltoilla,
joita en halua läheltä katsella.

Ajattelin Jeannea, yrittäen arvata, mitä hän tällä hetkellä puuhaili.
Mielessäni välähti ajatus palata hänen luokseen, vieläkin rukoilla
häntä pitämään minua luonaan. Kenties hän katui, että oli minut
karkoittanut. Niinkuin kaikki muutkin, olen usein taipuvainen uskomaan
ihmisten katuvan, että he ovat tuottaneet jollekulle kärsimystä.

Olisin halunnut häntä vaania oven taakse piiloutuneena, mutta
ei soittokellon puolelle, jotten ketään häiritsisi, odottaa
tuntikausia, päiväkausia, seurata häntä toisella katukäytävällä, tuoda
portinvartijattaren perille toimitettavaksi merkittömiä kukkavihkoja,
lahjoja ilman myymälän rihkamaa, jottei hän erehtyisi, postimerkillä
varustettuja kirjeitä, jotta hän luulisi niiden saapuneen postissa ja
kirjeenkantajan unohtaneen ne makuloida.

Olisin järjestänyt niin, että hän saisi nähdä minut kaukaa. Hän ei
olisi sitten minua enää tuntevinaan. Kuukauden päästä hän heltyisi.
Eräänä päivänä hän lähestyisi minua, antaisi minulle anteeksi ja
pyytäisi minua palaamaan luokseen. Ja hän olisi pannut tavarani
paikkoihin, jotka niillä oli ollut ennen lähtöäni, jotta minun
mahdollisesti jättämäni jäljet olisivat samalla kohdalla.

Erään porvarillisen talon edustalle, jossa, kun kerran iltapäivällä
Jeannen kanssa kävelin siitä ohi, olin väittänyt syntyneeni, pysähdyin
hetkiseksi.

Kello, joka löi neljännestä vaille kaksitoista, muistutti minulle
iltoja, jolloin me molemmat palasimme elokuvista. Koska minulla ei
ollut mitään kannettavaa, koska olin puettuna niinkuin tavallisesti
ja koska aamuisin lähdettyäni liikkeelle palasin vasta kello yhdeltä
minua odottavaan aamiaispöytään, en vielä oikein tajunnut, mitä oli
tapahtunut.

Ehkä siksi, että muuan nuori nainen katsahti minuun, tai ehkä
liikkumattomuuteni takia, jota mikään ei häirinnyt, käsitin kadun
vilinässä äkkiä täydellisesti, että kaikki oli lopussa, että nyt olin
ilman keinoja ja varoja, yhtä yksinäisenä kuin vakavan taudin uhatessa.

Hengitykseni salpautui niinkuin unessa, kun kamppailen jonkun
itseäni voimakkaamman miehen kanssa. Päätäni pyörrytti. Lähdin
jälleen liikkeelle tietämättä, kävelinkö suoraan, ja mielessäni oli
se vaikutelma, että jäljet takanani ilmaisivat kaikille käyntini
epävarmuuden.

Ei käynyt tuuli. Pakkasta oli vähemmän. Ennen pitkää toinnuin taas.
Laskin, etten ollut kahteenkymmeneenyhteen tuntiin mitään syönyt, etten
ollut kahteenkymmeneenkuuteen tuntiin juonut kahvia.

Ajatus lähteä Margueriten tai Lucienin luo välähti aivoissani, mutta en
tuntenut itselläni olevan rohkeutta vihoitteluun tai torumiseenkaan.

Toisinaan käännyin toivoen, että Jeanne olisi minua seurannut. Hyvin
helppoahan oli kääntyä, ja minulle olisi tuottanut hyvin suuren riemun,
jos olisin hänet nähnyt. Mutta en kertaakaan nähnyt häntä. Siitä
huolimatta vältin liian vilkasliikkeisiä katuja, jottei hän eksyisi
jäljiltäni.

Nyt olin keskellä sitä kaupunginosaa, jossa olin elänyt niin
onnettomana.

Sinne en ollut palannut senjälkeen, kun olin tutustunut Jeanneen, jotta
jälleennäkeminen myöhemmin tuottaisi minulle sitä suurempaa iloa. Ja
myöskin siksi, että vaistomaisesti pelkäsin, mitä oli tapahtunut,
ja että minulle tulisi ainakin ilo jälleen syventyä koskemattomiin
muistoihin, kun taas kerran olisin yksinäni.

Sivuutin majapaikan, jossa olin asunut kolmannenkymmenennen ja
neljännenkymmenennen numeron välillä merkityssä huoneessa, ravintolan,
jossa oli ollut tapani juoda kahvini metallikorvaisesta kupista, kun
sen entinen korva oli särkynyt, kansansaunan, jossa täytyi odottaa
ristitangonkin ohi astuttuaan, elokuvateatterin, jossa meitä oli vain
kolme viimeisinä nousemassa, pieneltä torilta kohoavan muistopatsaan,
jonka vihkimistä sen nähdessäni aina ajattelin, koska olin siinä ollut
saapuvilla, ja postikonttorin, jonka ovi ketään hämmästyttämättä
ritisee ja jossa voi pyytää postimerkkejä kaikilta luukuilta.

Mikään ei ollut vanhentunut. Aitaus verhosi ränstynyttä rakennusta,
jota revittiin. Poissaollessani oli muuan kauppias pannut myymälänsä
uuteen kuntoon, muuan katu oli laskettu sepelikivillä, eräs kahvila oli
laajennettu.

Elämä oli jatkunut. Täällä tunsin kaikissa kärsivällisen pyrkimyksen
lisätä sen hauskuutta, mutta kun juuri nyt piti jälleen aloittaa
elämäni entiseen tapaan ja muista myöhästyneenä, painui mieleni suureen
alakuloisuuteen.

Astuin ravintolaan ja kuten aina, kuten koulussa opettajan vieressä,
kuten rykmentissä korpraalin vieressä, haluten tuntea arvovaltaa
lähelläni, istahdin lähelle kassaa. Riisuin päällystakkini, heiluttelin
sitä ennenkuin laskin sen tuolille, jottei se rypistyisi. Söin
aamiaista ääneti ilman ruokahalua ja niin nopeasti, että lähtiessäni
näin vielä istumassa henkilöitä, jotka olivat aloittaneet ennen minua.

Kadut olivat autiot. Niitä hivelevä auringonvalo vaaleni katoamatta.
Kuu, niin lähellä aurinkoa kuin se suinkin voi olla, oli läpikuultava
ja niin heikon sinervä, ettei sitä voinut etsimättä havaita.

Edessäni kohosi suora katu.

Mielelläni olen korkealla jonkin laajan tilan edessä. Minulla on
toisinaan tarvis nähdä niin kauas kuin silmäni kantavat, nähdä niin
pitkälle kuin hengittämäni ilma ulottuu. Silloin tuskani lievenee. Se
sekaantuu vähitellen kaikkien niiden tuskaan, jotka minua ympäröivät.
En ole enää yksinäni kärsimässä. Se ajatus, että jossakin noista
silmänkantamattomiin ulottuvista taloista ehkä asuu joku kaltaiseni
ihminen, lohduttaa minua. Maailma näyttää minusta silloin vähemmän
etäiseltä, sen ilot ja surut syvemmiltä ja yhtenäisemmiltä.

Astuin kohoavalle kadulle. Siellä leikki lapsia pallosilla, pienemmät
yläpuolella ja isommat alhaalla, jotta heidän voittomahdollisuutensa
olisivat yhtä suuret.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LANKEEMUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.