Kaunis Ambrosine : Romaani

By Elinor Glyn

The Project Gutenberg eBook of Kaunis Ambrosine
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kaunis Ambrosine
        Romaani

Author: Elinor Glyn


        
Release date: October 4, 2026 [eBook #79718]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1927

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79718

Credits: Anna Sirén and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNIS AMBROSINE ***
language: Finnish




KAUNIS AMBROSINE

Romaani




Kirj.

ELINOR GLYN





Kustannusosakeyhtiö Otavan
kirjapaino, Helsingissä, 1927






ENSIMMÄINEN KIRJA




Ensimmäinen luku.


Eiköhän vain liene silläkin seikalla varjopuolensa, että suonissa
virtaa oikeata sinistä verta niinkuin isoäidillä ja minulla. Jos
olisimme tavallisia, yksinkertaisia ihmisiä, niin hampaamme esimerkiksi
aivan luonnollisesti kalisisivat vilusta, kun meidän joulukuussa täytyy
mennä lämmittämättömään huoneeseen nukkumaan. Nyt me sensijaan muka
mielellämme nukumme "hyvin tuuletetussa huoneessa", sillä isoäiti sanoo
kerta kaikkiaan, että meidän säästäväisyyssyistä niin on pakko, ja
nurina olisi hyödytöntä.

Meidän on ollut pakko mukaantua paljoon, sen jälkeen kuin isä teki nuo
onnettomat eteläamerikkalaiset keinottelunsa. Sitä ennen meillä oli
kaunis asunto Pariisissa ja takkatulia vaikka kuinka monta. Huolimatta
senaikaisesta mukavasta elämästä isoäiti inhosi, että isä "teki
afääreja". Se ei ollut herrasmiehen puuhailua, hän sanoi, ja romahdus
tuli, eikä isästä enää kuultu. Kuvittelen isoäidin melkein päästäneen
helpotuksen huokauksen.

Me matkustimme Englantiin ja kauan kierreltyämme löysimme tämän pienen
kalustetun paikan Ledstone Parkin alueelta. Se on pieni huvila — luulen
jonkun isännöitsijän asuneen täällä ennen — ja palvelijoita on meillä
vain Hephzibah ja eräs pieni tyhmä tyttönen. Hephzibah oli Amerikassa
hoitajanani, ennenkuin olimme matkustaneet Pariisiin. Hän on ruma kuin
synti ja hyvä kuin kulta.

Isoäidin elämä on ollut vaivalloista. Saattaisiko uskoa, että hän on
kasvatettu Kaarle X:n hovissa? Niin kauan sitten! Hänen tyttönimensä
oli de Calincourt, ja hän oli markiisi de Calincourtin tytär; perhe
oli omistanut Calincourtin tilan jo Kaarle suuren aikoina tai ehkä
aikaisemminkin. Siksi heidän oli ikävää saada päänsä poikki tai joutua
varattomina asumaan Dublinissa.

Ja isoäidin isoäidillä, Ambrosine Eustacie de Calincourtilla, jonka
mukaan minut on ristitty, oli suurenmoinen luonne. Hän oli niin kaunis,
että Robespierre olisi antanut hänen pitää päänsä yhdestä suudelmasta,
mutta hän piti parempana ajaa giljotiinille samoilla rattailla, joilla
hänen ystävänsä vietiin sinne. Hän otti vain ruusun käteensä, jottei
hänen olisi tarvinnut tuntea ympäröivän kansanjoukon epämiellyttävää
hajua, ja kerrotaan, että hän juoksi hymyillen giljotiinin portaita.
Isoäidillä on miniatyyrikuva hänestä, ja hän sanoo, että minä piirre
piirteeltä muistutan kuvaa.

Olen kuullut kerrottavan, että isoäidin avioliittoa isoisän — erään
englantilaisen — kanssa pidettiin niinä aikoina varsin sopivana.
Isoisälläkin oli pitkä sukutaulu. Kuitenkin hän onnettomuudeksi
teki muutamia vuosia heidän avioliittonsa jälkeen erään _bêtisen_
[_Bêtise_, kepponen — suom.], ja heidän oli pakko lähteä maasta ja
matkustaa Amerikkaan. Isoäiti ei milloinkaan puhu sikäläisestä elämästä
tai isoisästä, mutta minä otaksun, että mies parka kuoli siellä.
Ensimmäinen muistoni on sellainen, että me matkustimme meren yli
suuressa laivassa, isä, isoäiti ja minä.

Äitini kuoli minun syntyessäni. Hän oli amerikatar ja polveutui
Virginian ensimmäisistä siirtolaisista; siinä kaikki mitä hänestä
tiedän.

Meillä ei milloinkaan ole ollut monta ystävää, ei edes Pariisissa
olomme aikana, sillä ihmisethän eivät ylipäätänsä elä niin kauan
kuin isoäiti, ja muut Kaarle X:n hovineidot ovat kaikki jo aikoja
sitten menneet manan majoille. Isoäiti täytti viime heinäkuussa
kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta. Ei kukaan luulisi hänestä sitä.
Häntä ei vaivaa sokeus eikä kuurous eikä mikään muu sellainen
epämiellyttävä; hän istuu tikkusuorana tuolissaan, eivätkä hänen
kasvonsakaan ole kovin ryppyiset; iho muistuttaa pikemminkin vanhaa,
hienoa hansikasnahkaa. Hiukset ovat valkoiset, mutta kuitenkin hän
pitää niitä kevyesti puuteroituina ja käyttää ihmeen pukevia myssyjä —
sellaisia, joita näkee madame du Deffandin muotokuvissa. Ne ovat aina
oikeata pitsiä — minä sen tiedän, sillä minä saan pitää niistä huolta.
Hänen muutamat pukunsa ovat jokseenkin resuisia, mutta näyttävät
sentään hyviltä, kun hän panee ne ylleen, ja hänen silmänsä ovat
ylpeimmät, mitkä milloinkaan olen nähnyt, oikeat haukansilmät. Hänen
keskimmäinen, nimetön ja pikkusormensa ovat reumatismin käyristämät,
mutta hän kiilloittaa kynsiään yhä vieläkin ja pitää puolihansikkaita
käsissään. Isoäitiä ei juuri voi rakastaa, mutta ihmisen täytyy
väkisinkin kunnioittaa häntä, ja hänen tyytyväisyytensä on suuri
kunnianosoitus.

Olin kaksitoistavuotias, kun lähdimme Pariisista, ja nyt olen
yhdeksäntoista. Siitä pitäen olemme eläneet eri paikoissa Englantia.
Jonkin aikaa Lontoossa — hirveätä! Kaikki nuo kadut ja vieraat ihmiset,
ei ketään puhetoveria — ja sumua ja likaa!

Näiden vuosien aikana olen vain vilahdukselta nähnyt isän.
Mahdollisimman lyhyitä käyntejä — pitkiä keskusteluja isoäidin kanssa
kahden kesken, ja sitten hän taas matkusti pois ensimmäisessä junassa.

Hän, isä, tuntuu minusta enimmäkseen amerikkalaiselta ja sangen
kiilloittamattomalta ollakseen isoäidin poika, mutta minun täytyy
tunnustaa, että olen aina tuntenut salaista hellyyttä häntä kohtaan.
Hän ei ole milloinkaan erikoisesti välittänyt minusta — pari
päänsilitystä, kun olin lapsi, sitten kömpelö suudelma, aivan kuin
hän olisi pelännyt särkevänsä porsliininuken. Mutta joka tapauksessa
tunnen, ettei hän yhdy kaikkiin isoäidin mielipiteisiin. Hän vaikuttaa
tosiaankin, kuin hän olisi aivan toisesta maailmasta kuin meidän. Ellei
hänellä olisi isoäidin nenää ja leukaa, niin saattaisi luulla, että
isoäiti on ostanut hänet jostakin ja ettei hän voi olla isoäidin oma
poika.

Pariisissa ollessammekaan emme nähneet isää paljon. Hän oli alituisesti
Länsi—Amerikassa ja Riossa tai jossakin muussa merkillisessä paikassa.
Emme tietäneet hänestä muuta, kuin että pankissa aina oli yllin kyllin
rahaa isoäidin tilillä.

Englantiin tultuamme on isoäiti suurimmaksi osaksi kasvattanut minua,
ja erikoisen tarkka hän on ollut asennostani. En ole milloinkaan
saanut nojautua taaksepäin tuolillani tai maata sohvalla, ja hän on
opettanut, miten on tultava huoneeseen ja lähdettävä siitä ja miten
on noustava vaunuihin. Meillä ei ollut vaunuja, niin että meidän
täytyi järjestää jakkaroista astuimet ja vaununistuin laatikon päälle
asetetuista tuoleista. Ne saivat minut nauramaan sisällisesti — mutta
minun täytyi harjoitella kuitenkin. Osaan kävellä, vaikka minulla olisi
pääni päällä kuinka suuri nyytti tahansa. Isoäiti sanoo, ettei hänellä
ole mitään enempää opetettavaa siinä suhteessa ja että minun käyntini
todellakin täyttää ne vaatimukset, jotka maailmannaiselle täytyy
asettaa, että näet pitää näyttää siltä, kuin maa ei olisi kyllin hyvä
hänen poljettavakseen. Hän on antanut minun myöskin tehdä kaikenlaisia
harjoituksia, jotka edistävät sulavuutta ja opettavat minut hyvin
käyttämään lanteitani. Sitä päivää, jolloin hän sanoi olevansa
tyytyväinen minuun, en unohda milloinkaan.

Isoäiti sanoo, että on kolme asiaa, joiden pitää olla luonteenomaisia
naiselle: hänen täytyy olla suora kuin nuoli, sulava kuin käärme ja
ylpeä kuin lilja.

Paitsi asento—luentoja olen luullakseni oppinut kokonaisen joukon
asioita, joilla toisten tyttöjen ei varmastikaan tarvitse vaivata
itseään; mutta luullakseni en tunne puoliakaan niistä hyödyllisistä,
mielenkiintoisista asioista, joita he taitavat.

Meillä oli kokonainen joukko kauniisti sidottuja ranskalaisten
klassikkojen teoksia, ja me vuorottelimme eri päivinä lukemalla
Voltairea, La Bruyèreä, Pascalia, Fontenellea, Molièreä, Fénelonia
ja Bossuetin saarnoja, ja minun täytettyäni seitsemäntoista vuotta
olemme myöskin lukeneet La Rochefoucauldin »Maksiimeja». Isoäiti
ei pidä Jean—Jacquesista, joka hänen sanojensa mukaan auttoi
vallankumousta, ja hän puolestaan on kokonaan »vanhan järjestelmän»
ihmisiä. Mutta kaikissa näissä kirjoissa on pitkiä pätkiä — varmaan
juuri parhaat — joiden yli hän antaa minun hypätä — ja kokonaisia
Voltairen osia en saa avatakaan. Omaan laskuun isoäidillä on suuri
joukko uudenaikaisia kirjoja ja aikakauslehtiä. Hän sanoo, että
täytyy seurata aikaansa voidakseen ymmärtää sitä. Paitsi tätä kaikkea
minulla on ollut englantilaisia kotiopettajattaria, jotka ovat tehneet
voitavansa ajaakseen päähäni vähän kutakin, mutta meillä ei Pariisista
lähdettyämme ole ollut varaa pitää oikein hyviä opettajattaria.

Välistä ihmettelen ihmettelemästä päästyänikin. Miltä esimerkiksi
tuntuisi olla rikas ja nähdä veljiä ja siskoja ympärillään — ja joku,
joka hakkailisi minua englantilaiseen tapaan. Isoäiti pitäisi sellaista
hirvittävän sopimattomana ennen avioliittoa, mutta minä luulen, että se
olisi hauskaa, ja ehkä hänet sitten voisi naidakin. Mutta minulla ei
ole liikoja mahdollisuuksia löytää ketään, joka minusta välittäisi, tai
aviomiestä, koska minulla, ei ole myötäjäisiä.

Meillä on eräs vanha ystävä, markiisi de Rochermont, joka määrättyinä
aikoina tulee meitä tapaamaan. Luullakseni hän on joskus kauan sitten
rakastanut isoäitiä. On oikein kaunista nähdä heitä yhdessä, ja
heidän keskustelunsa ovat niin mielenkiintoisia. Kun katsoo heitä,
niin voisi luulla elävänsä sitä siroa aikaa, jota Moreau le Jennen ja
Freudenbergin kauniit kuparipiirrokset esittävät. He ovat niin iloisia
ja sukkelia, kuin kumpikin olisivat nuoria eivätkä markiisin jalat
olisi kihdin jäykistämät ja isoäidin kädet reumatismin käyristämät.

He keskustelevat moraalista ja uskonnosta ja eniten filosofiasta,
ja olen oppinut paljon kuuntelemalla heitä. Mitä moraaliin tulee,
niin tuntuu siltä, kuin saisi tehdä jokseenkin mitä tahtoo, kun vain
käyttäytyy maailmannaisen tavoin. Uskonto on velvollisuus mukautua sen
maan mukaan, jossa elää, ja käyttäytyä säädyllisesti. Filosofia taas
— kirjoitan sen isolla F:llä, sillä se tuntuu olevan niistä ylhäisin
— Filosofia kuulemma panee kaiken maailmassa oikeille raiteilleen
ja auttaa ihmistä hymyillen käyttäytymään elämän vaihteluissa, niin
pahoissa kuin hyvissäkin. Aion aina tutkia Filosofiaa, mutta luulen sen
käyvän helpommaksi, kun saan ikää lisää.

Niinä päivinä, jolloin markiisi de Rochermont tulee, pitää
isoäiti päivällisellä lavendelinväristä silkkipukuaan ja parasta
Alençon—pitseistä tehtyä myssyään, ja Hephzibah auttaa tavallisesti
häntä niin kauan pukeutumisessa, että minun täytyy auttaa pöydän
kattamisessa. Markiisi ei milloinkaan saavu ennen päivällisaikaa ja
matkustaa takaisin muutamien päivien kuluttua. Hänellä on mukanaan
vanha palvelija, jonka nimi on Theodore, ja heillä on suuri joukko
pieniä matkalaukkuja ja laatikoita. Luulen melkein — mutta en uskalla
sanoa ääneen — että laatikoissa ovat hänen peruukkinsa. Se, jota hän
käyttää päivällisellä, on käherretty ja tuoksuva, mutta matkaperuukki
on paljon yksinkertaisempi. Minut lähetetään aina aikaiseen nukkumaan
niinä iltoina, jotka hän on luonamme.

Joka kerta markiisilla on mukanaan jokin uusi peli tai valikoituja
hedelmiä isoäidille ja laatikko namusia minulle. En pidä paljoa
makeisista, mutta laatikot ovat hurmaavia. Näitä käyntejä tapahtuu
kaksi kertaa vuodessa, kesä— ja joulukuussa, oleskelupaikasta
riippumatta.

Tämän seudun ainoat maailmanmiehet ovat pappi ja kaksi kömpelöä
nuorukaista, erään Ledstonen tuolla puolen asuvan henkilön poikia;
ne ovat kehnoja, ikäviä nousukkaita. Kaikki nämä tulivat vierailulle
heti meidän saavuttuamme ja heitä paitsi vielä tusinan verran
vanhoja neitejä ja iäkkäitä pappismiehiä, mutta isoäidin erinomainen
kohteliaisuus saa heidät hämilleen. Luultavasti he tuntevat, ettei hän
pidä heitä samasta savesta luotuina kuin itseään, ja sen vuoksi emme
milloinkaan, tulimmepa minne tahansa, saa läheisiä tuttavia.

Hephzibahilla on ihailija! Sen luokan ihmiset saavat näköjään aina
sellaisen, olivatpa miten rumia tahansa — ja mies on tavallisesti
monta monituista vuotta nuorempi. Hephzibahin ihailija on meidän
vihanneskauppiaamme renki, ja hän on tarpeeksi nuori ollakseen
rakastettunsa poika. Olen monesti nähnyt heidän keskustelevan, kun olen
lämmittänyt rautaa silittääkseni isoäidin parhaita pitsejä. Hephzibahin
kasvot, jotka tavallisesti ovat harmaan kellertävät, tulevat
punajuurikkaan näköisiksi, ja hän näyttää niin sanomattoman ujolta.
Mutta olen varma, että hänestä on ihastuttavaa seisoa siinä keittiön
ovella ja tietää, että jotakuta kiinnittää kaikki mitä hän sanoo ja
tekee.

       *       *       *       *       *

Ledstone Park kuuluu eräille ihmisille, joiden nimi on Gurrage —
eikö se kuulosta epämiellyttävältä? Perhettä on äiti ja poika, mutta
he ovat olleet Bournemouthissa aina siitä pitäen, kuin me tulimme
tänne kuusi kuukautta sitten. Ledstone Park on epämiellyttävä paikka,
ja vaikka se on monta mailia sisämaassa, näyttää se kuitenkin
etukaupunkilaishuvilalta. Meille on kerrottu, että he revityttivät sen
pienen vanhanaikaisen rakennuksen, joka täällä oli, kun he ostivat
tilan. He palaavat pian kotiin, ja silloin ehkä näemme heidät, mutta en
voi uskoa, että todella hienojen ihmisten nimi voisi olla Gurrage.

Isoisän perhe asui tämän kreivikunnan naapuristossa, Dane Mount
—nimisessä paikassa. Se ei ollut sukutila ja meni naislinjaa
Thornhirstin perheelle, joka siellä asuu. Perhe on vapaaherrallinen,
Yrjö II:n aateloima eikä siis mikään vanha. Mutta kuitenkin isoäiti
luullakseni suunnittelee jotakin sellaista, että meidän on tutustuttava
heihin ja minun on mentävä naimisiin sen suvun jäsenen kanssa, joka
iän puolesta parhaiten minulle sopii. Nykyisen omistajan nimi on sir
Anthony; kaunis nimi minusta. En tiedä, miten tuon kaiken pitäisi käydä
päinsä, enkä tietenkään uskalla sitä isoäidiltä kysyä.

Oi, miten toivonkaan, että olisi kesä jälleen. Minä vihaan näitä
kylmiä, kosteita päiviä ja itätuulia ja pimeyttä. Jospa saisin jäädä
vuoteeseeni loikomaan kello yhteentoista niinkuin isoäiti! Me saamme
suklaamme kello seitsemältä. Hephzibah tuo sen meille, ja pukeuduttuani
harjoittelen tunnin pianonsoittoa. Sitten minun täytyy tarkastaa, että
arkihuone on kunnossa ja tomuttaa sèvresporsliinit ja miniatyyrit.
Isoäiti ei uskaltaisi antaa kenenkään muun kosketella niitä. Mutta
kello kymmeneltä saan mennä ulos kävelemään.

Ennen tänne tuloamme oli hirvittävän ikävää, sillä en milloinkaan
saanut mennä kävelemään ilman Hephzibahia, ja hänellä oli aina niin
paljon puuhaa, ettei aamukävelyistä tullut mitään, mutta tänne
päästyämme olen saanut ystäväkseni suloisen viisaan koiran — saimme
sen eksyneiden koirien kodista, eikä kukaan uskokaan, kuinka suureksi
iloksi se minulle on. Isoäidin mielestä se käy jonkinlaisesta
esiliinasta, ja nykyjään saan tehdä pitkiä kävelyretkiä yksinäni; kun
olemme poissa näkyvistä eikä ketään ole läsnä, juoksemme me kovasti,
ja se on niin sanomattoman hauskaa. Eilen tapahtui jotakin hurmaavaa:
metsästysseurue ajoi ohitseni! Ensimmäisen kerran näin metsästystä niin
läheltä. Ratsun selässä karauttaminen mahtaa olla ihanaa. Sydämeni
aivan jyskytti seisoessani siinä ratsastajia katselemassa, ja rakas
vanha Roy haukkui koko ajan. Ellen olisi pidellyt sitä kaulanauhasta,
niin se varmaan olisi hyökännyt toisten koirien kanssa ajamaan kettua.
Muutamat ratsastajat näyttivät oikein komeilta punaisine takkeineen, ja
eräs oli aivan lian tahrima: hän oli varmasti ajanut kumoon, jalustin
irtautui juuri hänen tullessaan aidan luo, jonka vieressä Roy ja minä
seisoimme, ja hänen oli pakko laskeutua maahan vahinkoa korjaamaan.
Näin hänen kasvonilmeestään, että hän kirosi itseään, kun jokin hihna
oli varmaankin katkennut, ja hän kopeloi taskuaan löytääkseen veitsen.

Minulla on aina mukanani pieni kultainen avainrengas, joka on kuulunut
Ambrosine Eustacie de Calincourtille ja joka on merkitty hänen
kruunullaan ja nimikirjaimillaan. Muiden pikkuesineiden joukossa
siinä riippuu pieni veitsi. Suistunut ratsastaja ei löytänyt mitään,
vaikka hän tutki, kaikki taskunsa. Viimein hän kääntyi minuun päin ja
sanoi: »Sattuisikohan teillä olemaan veistä mukananne?» Ja nähdessään,
että minä olin nuori tyttö, hän otti hatun päästään. Se oli savesta
harmaa, ja puolet kasvoja oli myöskin savessa, ja hän näytti niin
naurettavalta, etten voinut olla hymyilemättä kohdatessani katseen
hänen toisesta silmästään — toinen oli aivan umpeen turvonnut.
Näkyvissä oleva silmä oli harmaa tai ehkä pikemminkin sininen vivahtaen
mustalla varjostettuun viheriään. Ojensin nopeasti veitseni, ja hän
nauroi ottaessaan sen vastaan.

— Taidanpa näyttää vähän merkilliseltä, vai kuinka? sanoi hän, ja
sitten me nauroimme molemmat. Vaikka hän olikin niin likainen, saattoi
selvästi huomata, että hän oli herrasmies. Hän kiinnitti jalustimensa
nopeasti ja kätevästi, mutta katkaisi pienen kultaveitseni kärjen.

Hän pyyteli anteeksi ja sanoi, että hänen täytyi korjata se, ja
kysyi, minne hän voisi sen lähettää — mutta samassa kuului ajo aivan
hänen läheltään. Hänellä ei ollut enää aikaa olla kohtelias, hän
hyppäsi hevosensa selkään ja oli tuossa tuokiossa kadoksissa — ja
onnettomuudeksi vei veitseni mukanaan! Juuri kääntyessäni kotimatkalle
näin maassa katkenneen veitsenterän. Nostin sen ja toivoin, ettei
isoäiti huomaa veitsen katoamista eikä kysele sitä. Niinkuin jo
aikaisemmin sanoin: hyvällä sukuperällä on haittansa — ei voi
valehdella palvelusväen tavoin.




Toinen luku.


Gurragen perhe on saapunut.

Sunnuntaina perhe tuli kirkkoon ja istuutui Ledstonen penkkiin.
Huonoryhtinen vanhahko rouva — oi, niin erilainen kuin isoäiti! — joka
näytti jonkinlaiselta taloudenhoitajattarelta — nuori minun ikäiseni
tyttö, jolla oli punaiset hiukset, valkoiset kulmakarvat ja keltainen
hattu — ja nuori mies, tumma, paksu ja mitättömän näköinen. Kuitenkin
hän käyttäytyi ystävällisesti äitiään kohtaan ja järjesteli pieluksia
tehdäkseen hänen istumisensa mukavaksi. Heidän penkkinsä on suorassa
kulmassa meidän penkkiämme vastassa, niin että näin heidät koko ajan.
Miehellä on vinot ja kierot hampaat — mikä on aivan tarpeetonta, kun
nykyjään on niin paljon hammaslääkäreitä. Kolme tai neljä hammasta
olisi voitu hänen lapsena ollessaan aiheettomasti kiskaista pois. Hänen
silmänsä ovat vetiset, vaikka ne ovat ruskeat, ja hän näyttää kuin hän
ei olisi saanut nukkua tarpeekseen. Kun Gurragen perhe tuli kirkosta ja
meni minun ohitseni portilla, seisahtui rouva Gurrage ja sanoi:

— Hyvää päivää, nuori ystäväni, te olette varmaankin meidän uusi
huvilavuokralaisemme?

Hänen äänensä on sangen tavallinen.

Hämmästyin niin, kun vieras puhutteli minua »nuoreksi ystäväkseen»,
että puoleksi sekunniksi melkein unohdin isoäidin ohjeen: »Älä anna
minkään asian hämmentää itseäsi.» Kuitenkin minun onnistui tointua, ja
virkoin:

— Kyllä, olen neiti Athelstán.

Silloin tuo nuori mies sanoi:

— Toivon, että olette tyytyväinen asuntoonne ja että isännöitsijäni on
järjestänyt kaikki teidän mukavuudeksenne.

— Kyllä, kiitos, olemme sangen tyytyväisiä.

— Tulkaapa sitten kursailematta herraskartanoon, kun teitä vain
haluttaa, nuori ystäväni, jatkoi vanha rouva. — Tulen pian isoäitinne
luo, mutta jos siihen viipyy muutamia päiviä, niin älköön se estäkö
häntä, jos huvittaa, kurkistamasta minua ensiksi.

Koettelin kuvitella isoäitiä, kun hän "kurkistaisi" tätä ihmistä, ja
olin vähällä purskahtaa nauruun. Mutta minun onnistui pysyä vakavana
ja sanoa kohteliaasti, että isoäitini oli vanha nainen, hiukan
reumaattinen ja että rouva Gurrage sai suoda anteeksi, ellei isoäiti
tulisi henkilökohtaiselle vierailulle, koska meillä ei ollut ajoneuvoja.

Isoäiti nauroi sydämellisesti, kun kerroin hänelle heistä.

Kaksi päivää myöhemmin kävi meitä tapaamassa rouva Gurrage ja neiti
Hoad, tuo punatukkainen tyttö, joka on rouva Gurragen sisarentytär.

Isoäiti istui tavallisuuden mukaan vanhassa Ludvig XIV:n tyylisessä
nojatuolissaan — se on meidän pyhäinjäännöksiämme. Oikeastaan se kyllä
ei sovi huoneen muihin huonekaluihin — se on "vierashuoneen kalustoa",
mustaa ja kultaa, jollakin kalliilla kankaalla verhoiltu — mutta me
olemme piiloittaneet sen mahdollisuuden mukaan isoäidin vanhojen
brokaadien alle.

Kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu ja rouva Gurrage istuutunut
toiseen nojatuoliin — hän istui polvet levällään — rupesi hän puhumaan
reumatismilääkkeestä.

— Käsistänne näkee, että niitä särkee, sanoi hän.

— Ah niin, hyvä rouva, se on vanhuuden sairaus, vastasi isoäiti
kauniilla, matalalla äänellään.

Silloin rouva Gurrage selitti seikkaperäisesti, miten erästä määrättyä
voidetta oli hierottava, ja kaikkea muuta mitä tähän asiaan kuului.
Sillä aikaa olin koettanut puhutella neiti Hoadia, mutta hän oli niin
hämmentynyt ja niin innostunut tarkastelemaan huonetta, että me pian
vaivuimme hiljaisuuteen.

Ennen vierailun loppua meidät kutsuttiin katsomaan kaikkia
"herraskartanon" ihmeitä. (Paikan nimi on Ledstone Park;
"herraskartano" on ilmeisesti rouva Gurragen antama hyväilynimi
asuinrakennukselle.)

Seuraavana päivänä tuli herra Gurrage ratsain. Hän on _todellakin_
hyvin vähän miellyttävä, kun katselee häntä läheltä. Hän pöyhkeili
ja vaikutti samalla kömpelöltä ja vaivaantuneelta, mutta hän oli
äärettömän ystävällinen ja pyysi meitä käyttämään hänen puutarhaansa ja
ylipäätänsä kaikkea mitä toivoimme. Minä en sanonut juuri mitään.

— Te olette _todellakin_ tehneet siistin pienen hinkalon tästä
asunnosta, sanoi hän sangen suojelevalla äänellä.

Miten minä vihaankaan sellaista puhetta; en tiedä, onko se katukieltä
vai ei (isoäiti sanoo, että minä itse joskus käytän katukielen
sanoja!), mutta "siististä pienestä hinkalosta" en pidä lainkaan.
Hän otti hansikkaan kädestään, kun tarjosin hänelle teetä; hänellä
on paksut, epämiellyttävät kädet, ja hän reuhtoili ja hypähteli joka
kerta, kun minun piti auttaa isoäitiä, ja sanoi aina: "Sallikaa minun."
Siitäkään lausetavasta en pidä. Kaiken kaikkiaan hän on minusta hyvin
epämiellyttävä nuorimies, ja toivon, ettei hän olisi meidän isäntämme.
Hyvästellessään hän aivan rutisti minun kättäni. Aikomukseni oli
ainoastaan kumartaa, mutta hän ojensi kätensä, ja mitä muuta saatoin
kuin tarttua siihen.

— _Te_ tulette kai pian Ledstoneen, vai mitä? sanoi hän, ja katseensa
hän kai tarkoitti sydämelliseksi.

Isoäidin mielestä hän oli sietämätön. Sen hän sanoi miehen mentyä. Hän
piti äitiäkin parempana.

Seuraavalla viikolla minut lähetettiin "herraskartanoon" Royn ja
isoäidin käyntikortin kera vastaamaan vierailuun. Onnettomuudeksi
he olivat kotona, ja minun piti jättää uskollinen seuralaiseni
kiviportaille. Hirvittävä koti! Eteisessä oli rumia venetsialaisia
neekerinkuvia, jotka pitivät lautasia ojennetuissa käsissään, ja
täytettyjä karhuja, jotka kannattivat lamppuja. Kaikki näytti niin
loistavan uudelta. Minut vietiin rouva Gurragen "budduaariin", joksi
hän huonetta kutsui. Sitä huonetta ei helposti unohda. Pöytien ja
tuolien jalat olivat kiemuraisinta Ludvig XV:n tyyliä ja tuolinselustat
Ludvig XVI:n, ja kaikki oli uudelleen kullattu. Verhoilukangas oli
punaista silkkibrokaadia. Ja lasikuvun alla huoneen eräässä nurkassa
oli hääkakun huippu ja kimppu oranssikukkia.

Sain odottaa kymmenisen minuuttia, mutta lopulta rouva Gurrage hyökkäsi
sisään kalvosimiaan napittaen. En voi kirjoittaa kaikkea mitä hän
sanoi, mutta se oli yhtämittaista ylistyslaulua "Gussiesta" ja hänen
rikkauksistaan ja jalokivistä, jotka hän oli lahjoittanut äidilleen,
ja valitusta siitä, mikä pettymys hänelle koituisi, jos hän tulisi
kotiinsa tapaamatta minua. Neiti Hoad tarjoili teetä ja hihitti pari
kertaa. Luullakseni hän on sellainen, jota Hephzibah sanoo "tolloksi".
Vihdoinkin pääsin lähtemään, ja Roy haukkui ihastuksesta, kun menimme
matkoihimme.

Emme olleet kävelleet sataa kyynärää, kun tapasimme herra Gurragen.
Hän tahtoi itsepintaisesti kääntyä takaisin saattamaan minua. Hän
sanoi, että oli "hitonmoisen huono onni" — hän käyttää hirvittävää
kieltä —, kun hänen piti olla poissa minun käydessäni, ja pyysi, etten
kävelisi niin nopeasti, sillä pian olisimme huvilalla, ja hän tahtoi
keskustella kanssani. Tämä sai minut melkein juoksemaan. En ymmärrä,
miksi ihmiset tahtovat puhutella toista, joka puolestaan ei heistä
välitä. En ollut lainkaan rakastettava, mutta hän piti itse keskustelua
yllä. Hän sanoi kuuluvansa maalaismiliisiin ja kertoi, että hänen
toverinsa olivat "iloisia veikkoja" ja että he pian järjestäisivät
tanssiaiset Tilchesteriin — lähimpään pikkukaupunkiin — ja että minun
piti tulla sinne hänen äitinsä kanssa. Siitä piti tulla sen osaston
jäähyväisjuhla, joka vapaaehtoisena läksi Etelä—Afrikkaan buurisotaan.

Tanssiaiset! Oi, miten ihanaa olisi päästä tanssiaisiin! Joskus
ihmettelen, miltähän tuntuisi olla puettuna harsopukuun ja tanssia
koko ilta. Antaisikohan isoäiti minun milloinkaan mennä tanssiaisiin?
Oi, miten ajatus tanssiaisista pani sydämeni takomaan! Mutta yhtäkkiä
tunsin kylmän suihkun — enhän voinut lähteä sellaisen henkilön kuin
rouva Gurragen mukaan. Mieluummin jäisin kotiin.

Kun saavuimme veräjälle, sanoin hyvästi ja ojensin hänelle kaksi
sormea, mutta hän ei ollut lainkaan hämillään, vaan tarttui koko
käteeni ja sanoi:

— Kas niin, älkää nyt lähettäkö minua pois, vaan antakaa minun tulla
sisään tervehtimään isoäitiänne.

Minulle ei jäänyt muuta tekemistä — ja hän seurasi mukanani huvilaan ja
vierashuoneeseen.

Isoäiti istui tavallisuuden mukaan tuolissaan. Hänen ei tarvitse
syöksyä sisään kalvosimiaan napittaen viimehetkessä, kun vieraita tulee.

— Herra Gurrage pyytää tervehtiä sinua, isoäiti, sanoin suudellen hänen
kättään. Sitten jätin heidät noustakseni huoneeseeni riisumaan hattuani
enkä laskeutunut alakerrokseen, ennen kuin kuulin oven sulkeutuvan
herra Gurragen jälkeen.

— Hirveä nuorukainen, Ambrosine, virkkoi isoäiti, kun palasin
vierashuoneeseen. — Kuinka sinä saatoit rohkaista häntä kääntymään
mukaasi?

— Oi, isoäiti, minua ei ollenkaan haluttanut saada häntä seurakseni!
Hän ei edes pyytänytkään lupaa, vaan tuli ilman muuta.

— Vai niin, vai niin, sanoi isoäiti ja kohotti kasvojani molempien
käsiensä välissä. Istuin matalalla jakkaralla, jotta valo lankeaisi
ompelukseeni — rupesi näet hämärtämään. Isoäiti pyyhki hiukset
otsaltani — pidän niitä kammattuina niinkuin Ambrosine Eustacie de
Calincourt — ja katsoi minua suoraan silmiin. Oliko mahdollista, että
hänen katseensa oli hiukan surullinen eikä vain vakava?

— Kaunis Ambrosine, sanoi hän, ja siinä kaikki. Tunsin punastuvani
hiusmartoa myöten. Sen täytyy olla totta, koska isoäiti niin sanoo.
Olen usein itsekin arvellut, että minä ehkä — mutta en tietänyt, että
toisetkin olisivat sitä mieltä!

       *       *       *       *       *

Gurragen perheen palaamisesta on nyt kulunut kuusi viikkoa, ja tuo
nuori mies on alituisesti tullut minun tielleni. Luulen, että inhoni
lisääntyy päivä päivältä. Hän on niin itsepäinen ja tyhmä, ja aina
hän tekee mitä hänen ei pitäisi tehdä. Aivan pelkään mennä ulos,
sillä hän maleksii alituisesti niillä paikoilla, joilla minä kävelen.
Hiiviskelen takateitä ja valitsen yksinäisimmät polut, mutta se ei
auta; hän ilmestyy aina minun lähelleni. Ainakin kolme kertaa viikossa
minun täytyy kärsiä hänen seuraansa. Sellainen henkilö ihailijaksi on
oikea loukkaus, ja minä murskasin halveksumisellani Hephzibahinkin, kun
hän oli kyllin julkea vihjaillakseen jotakin sellaista eräänä iltana
kammatessaan minun hiuksiani.

Tanssiaiset ovat pian, mutta isoäiti ei viime aikoina ole oikein
reipas. Vaaraa ei ole, mutta hänen suunsa ympärille on tullut sinertävä
varjo, ja pelkään, ettei hän ehkä jaksa kestää. Kun kutsu tuli —
rouva Gurrage toi sen henkilökohtaisesti — sanoi isoäiti, ettei
hän milloinkaan antaisi minun mennä pois ilman häntä, mutta että
hän kernaasti itse tulisi mukaan. Hän — isoäiti — lähtisi matkalle
kokonaiseksi illaksi! Hän teki siinä kiltisti, ja kun kiitin häntä
myöhemmin, sanoi hän vain:

— Teen harvoin mitään syyttä, Ambrosine.

Oi, oli ihastuttavaa saada tanssiaispuku! Vuokrasimme vaunut "Kruunu
ja Valtikka"—nimisestä ravintolasta, ja Hephzibah ajoi minun mukanani
Tilchesteriin hankkimaan kokonaisen luettelollisen tavaroita —
luettelon oli isoäiti itse kirjoittanut. Mutta siinä oli vain
pikkutavaroita ja muuta sellaista; itse puku tulee Pariisista! Melkein
kauhistuin ajatellessani suuria menoja, mutta isoäiti ei tahtonut ottaa
väitteitäni kuuleviin korviin.

— Minun pojantyttäreni ei lähde ensimmäisiin tanssiaisiinsa
maalaistytön tavoin puettuna, sanoi hän.

En tiedä, millainen puvustani tulee. Isoäiti ei ole kertonut siitä
mitään. Mutta minua aivan vavisuttaa sitä ajatellessani. Tanssiaisiin
on vain neljä päivää, ja huomenna tulee laatikko Pariisista!

En oikein tiedä mitä on tapahtunut. Muutamia päiviä sitten sai isoäiti
pyörtymiskohtauksen aamiaisen jälkeen. Pelästyin hirveästi, ja lääkäriä
lähetettiin hakemaan. Hänen saapuessaan oli isoäiti jo toipunut, ja hän
lähetti minut heti ulos ja keskusteli lääkärin kanssa kahdenkesken. Ei
edes Hephzibah saanut jäädä huoneeseen. Lääkäri oli kauan hänen luonaan
ja tultuaan ulos sanoi omituisesti minua katsellen:

— Isoäitinne voi hyvin jo taas, ja te voitte mennä hänen luokseen.
Luullakseni hän aikoo lähettää sähkösanoman, jonka minä otan mukaani.

Sitten hän kysyi Hephzibahia, ja minä kiiruhdin isoäidin luo. Hän istui
tavallisuuden mukaan aivan suorana, ja paitsi tuota suuta ympäröivää
tummaa varjostusta hän oli aivan entisellään. Hän antoi minun ottaa
esille ulkomaalaiset sähkösanomakaavakkeet ja kirjoitti pitkän
sähkösanoman hitaasti ja miettiväisesti, mutta sanaakaan muuttamatta.
Sitten hän taittoi sen kokoon ja käski minun pyytää Hephzibahilta
rahoja ja jättää sekä ne että sähkösanoman tohtorille. Hänen katseensa
oli ylpeämpi kuin milloinkaan, mutta hänen kätensä vapisi hiukan.
Määrittelemätön pelontunne vavahdutteli minua, enkä ole siitä päässyt
myöhemminkään. Vielä iloiten ja kärsimättömästi ajatellessani
tanssiaispukua minusta tuntui, kuin tumma, uhkaava varjo ympäröisi
meitä.

Eilen isoäiti sai sähkösanoman ja sanoi, että tavallisella
iltapäiväjunalla saisimme odottaa markiisi de Rochermontia; kello
kuudelta hän tulikin. Isoäiti lähetti minut heti huoneesta, ja
illallisen söimme vasta kello kahdeksalta. Kuulin huoneeseeni heidän
äänensä, ja he tuntuivat puhelevan sangen vakavasti eivätkä niin
iloisesti kuin tavallisesti.




Kolmas luku.


Miten maailma voikaan muuttua yhtenä ainoana lyhyenä päivänä. Nyt
tiedän, miksikä markiisi tuli ja missä salaisuus piili. Tänä aamuna
aamiaisen jälkeen lähetti isoäiti minua hakemaan.

— Istuudu, lapseni, sanoi isoäiti, — meillä on jotakin sanomista
sinulle.

Minä istuuduin.

— Sinä olet oikea sukusi jälkeläinen — siksi odotankin, että sinä
ehdottomasti tottelet minua.

Tunsin kylmän väristyksen käyvän selkäpiitäni pitkin; mitähän
mahtoikaan tulla.

— Tiedät, että muutama päivä sitten minä sain pyörtymiskohtauksen,
jatkoi isoäiti. — Olen kauan tietänyt, että sydämeni on heikko —
mutta olen toivonut saavani elää tarpeeksi kauan toteuttaakseni erään
suunnitelman, jonka olen tehnyt ja jonka avulla sinun tulevaisuutesi
järjestyisi erittäin sopivalla ja onnellisella tavalla. Se suunnitelma
olisi vienyt aikaa ja olin aikonut aloittaa sen tanssiaisissa, jotka
ovat muutamien päivien perästä. Mutta meidän ei tule napista kohtaloa
vastaan — suunnitelmastani ei tule mitään. Tohtori sanoo, että enintään
voin elää vielä muutamia viikkoja, ja siitä johtuu, että sinun
tulevaisuutesi turvaamiseksi on heti tehtävä jotakin. Koska tähän asti
en ole pitänyt tarpeellisena kertoa sinulle asioitani, niin et tiedä,
että meillä ei ole muuta kuin elinkorko, jonka isäsi osti minulle,
ennenkuin hän menetti kaikki rahansa. Ymmärräthän, että se lakkaa minun
kuoltuani. Sinä jäät aivan pennittömäksi, köyhäksi kuin kerjäläinen.
Vaikka möisitkin nämä pikkutavarat — hän osoitti sèvresporsliineja ja
miniatyyreja — niin se pikku summa säästäisi vain pari kuukautta sinut
nälkäkuolemasta. En voi saada mitään tietoja isästäsi. En ole kuullut
hänestä halaistua sanaa kahteen vuoteen. Hän voi olla kuollut. — Häneen
ei voi laskea mitään. Lyhyesti sanoen olen tarkoin mietittyäni ja
neuvoteltuani kauan vanhan ystäväni markiisin kanssa päättänyt, että
sinun täytyy mennä naimisiin Augustus Gurragen kanssa. Se on viimeinen
toivoni.

_Mennä naimisiin Augustus Gurragen kanssa!_

— Lapseni, — isoäidin ääni kuulosti terävämmältä, — huomaan kyllä,
että se on _mésalliance_ [Epäsäätyinen avioliitto. — Suom.] Ja jos
voisin sinut ottaa mukaani matkalle, jolle pian lähden, niin en
tarjoaisi sinulle tätä vaihtoehtoa, mutta ihmisen täytyy olla järkevä
ja käytännöllinen, ja koska sinä olet nuori ja sinun täytyy elää etkä
voi kerjätä, niin tämä ratkaisu on ainoa varma ja mahdollinen. Se
suuri kunnia, jonka teet hänelle naimalla hänet, vapauttaa sinut siitä
häpeästä, että eläisit hänen kanssaan vain niiden rikkauksien takia,
jotka hän sinulle antaa — toisissa olosuhteissa sellainen ei voisi
tulla kysymykseenkään, mutta sinullahan ei ole myötäjäisiä. Mutta
lapseni, miksi et vastaa?

Nousin ja menin ikkunan luo. Hän oli sanonut, että olin oikea sukuni
jälkeläinen — olisinkohan sellainen, jos tappaisin itseni? Ei — ei
mikään ole alhaisempaa kuin teatterimaisuus. Isoäiti ei ole milloinkaan
erehtynyt. Hän ei vaatisi tätä minulta, jos olisi jokin muu keino.
Tulin takaisin ja istuuduin jälleen.

— Niinkuin tahdot, isoäiti, sanoin minä.

Hänen suutaan ympäröivä tumma, sininen varjo tuntui hiukan kirkastuvan,
ja hän hymyili.

Markiisi tuli luokseni ja suuteli minun kättäni.

— Muista, _chère enfant_ [Rakas lapsi.] sanoi hän, — että avioliitto
on jotakin, jota vaaditaan yhteiskunnan pystyssä pysymiseksi. Se ei
ole mikään ilo, mutta se voi niissä tapauksissa, jolloin se lahjoittaa
elämänmukavuuksia, olla siedettävä, ja avaa oven vapauteen _et de tous
les autres agréments de la vie pour une femme._ [Ja kaikkiin muihin
elämänmukavuuksiin naiselle. — Suom.]

Hän suuteli ja taputti uudelleen kättäni.

— Alkakoon avioliitto vihalla, intohimoisella rakkaudella,
välinpitämättömyydellä, kapinallisuudella, inholla — tai millä
hyvänsä — niin yhden vuoden kuluttua kaikki aviomiehet herättävät
saman yksitoikkoisen, rauhallisen hyväntahtoisuuden tunteen. Paitsi
tietenkin, jos he ovat raakoja lurjuksia, ja isoäitinne kuvauksen
mukaan on _ce jeune_ [Tämä nuori.] Gurrage ainakin _un brave garçon._
[Kunnon poika. — Suom.]

Olen luonnostani käytännöllinen, ja eräs uusi ajatus pälkähti äkkiä
päähäni. Milloinkahan herra Gurrage oli esittänyt _demandensa_?

— Millä tavoin herra Gurrage on pyytänyt kättäni? uskaltauduin kysymään
isoäidiltä.

Hän katsahti markiisiin ja markiisi häneen.

Vihdoin isoäiti sanoi:

— Täällä ei tehdä sillä tavoin, Ambrosine, mutta mikäli olen huomannut,
tulee hän kyllä käyttämään ensimmäistä tilaisuutta ja kosimaan sinua
itseäsi.

Tämä oli epämiellyttävä uutinen, syntyi hiljaisuus, joka ei ollut
hauska meille kenellekään, ja sitten isoäiti virkkoi:

— Sinä menet niihin tanssiaisiin, lapseni — sinun pitää olla kaunis
ja tanssia tuon nuoren miehen kanssa. Et saa olla häntä kohtaan
jäykkä niinkuin tähän asti, ja ennen illan loppua hän varmasti kosii
sinua. Vastaat myöntävästi ja siedät niin hyvin kuin voit hänen
hellyydenosoituksiaan. Koetan sinua niistä pelastaa niin paljon kuin
voin ja lupaan, että kihlausaikasi tulee mahdollisimman lyhyeksi.

Äkkiä minua pyörrytti. En vielä milloinkaan ole mennyt tainnoksiin,
mutta koko huone pyöri silmissäni, ja tuntui, kuin minun olisi pitänyt
huutaa: »Ei, en voi siihen suostua!» Silloin satuin taas katsahtamaan
isoäitiin, sininen varjo oli taas näkyvissä, mutta hän istui suorana
tuolillaan: lujuuteni palasi, minäkin tahdoin olla levollinen ja
todellinen sukuni jälkeläinen.

— Menehän kävelemään, lapseni, sanoi isoäiti. Ota koira mukaasi ja tee
kävelyretki. Se virkistää sinua.

Minulle ei tarvittu sanoa sitä kahta kertaa, vaan lähdin huoneesta
niiaten nopeasti isoäidille ja markiisille.

Kun olin päässyt ulos ja raikas kevätilma hiveli kasvojani, reipastuin
niin, että unohdin surullisen tulevaisuuteni ja ajattelin vain
isoäitiä — isoäiti parkaa, jonka piti lähteä pois, kun kevät oli niin
lähellä, taivas sininen ja kukat puhkeamaisillaan. Hänen täytyi mennä
suureen tuntemattomaan — ehkä hän siellä tapaa Ambrosine Eustacie de
Calincourtin ja kaikki muut esivanhemmat ja Jacques de Calincourtin,
Bayardin kuuluisan ystävän, joka kuoli sydämensä valitun puolesta.
Silloin hän heille ehkä kertoo, että minäkin, heidän viimeinen
jälkeläisensä, koetan pitää mielessäni heidän tunnuslauseensa: "Sans
bruit" [Ilman melua. — Suom.] ja mukautua valittamatta kohtalooni.

Kun palasin takaisin, oli juhlapukuni saapunut. Hephzibah oli ottanut
sen laatikosta ja asettanut sen vuoteelleni — kokonaisen pilven
hohtavan valkoista. Ja se sopi kuin valettu! Niin, miten synkkä
tulevaisuus levisikään eteeni, tuotti puvun koettaminen kuitenkin iloa.

Markiisi jäi luoksemme. Hän sanoi, ettei hän voinut hylätä vanhaa
ystäväänsä, kun tämä oli niin raihnas ja tarvitsi virkistystä. Epäilen,
että markiisi oli yhtä köyhä kuin me ja että isoäiti ei sen vuoksi
voinut uskoa minua hänen haltuunsa. Iloitsen hänen jäämisestään, ja nyt
isoäiti on aivan entisellään, enkä voi uskoa, että hänen on kuoltava.
Mutta kuolipa hän tai eli, kohtaloni on määrätty, ja minun täytyy mennä
naimisiin Augustus Gurragen kanssa.

En tahtonut ajatella mitä juhlassa tulisi tapahtumaan. Kun on päättänyt
kestää jotakin epämiellyttävää, niin ei maksa vaivaa pohtia sitä
etukäteen. Sanoin itselleni, että oli parasta karkoittaa toistaiseksi
asia mielestä. Siihen oli vielä kaksi kokonaista onnellista päivää.

Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Aamulla — tanssiaispäivän aamuna —
menin vierashuoneen ikkunaan pölyttämään tomuriepuani. Ja portin luona
näin herra Gurragen seisomassa — kello yhdeksän aamulla! Mitä tekemistä
hänellä siellä oli? Hän vetäytyi pelästyneenä takaisin, aivan kuin
olisi nähnyt minut yöpuvussa. Luultavasti hän käyttäytyi niin siksi,
että minulla oli ylläni esiliina ja suuri valkoinen myssy, jota aina
pölyttäessäni pidän päässä, jotta hiukset eivät tulisi tomuisiksi.
Samassa välähti mieleeni, että ehkä nyt aamulla pääsisin tuosta
ikävästä hetkestä. Hän ei luultavasti nyt kirkkaassa päivänvalossa
esiintyisi niin hellästi kuin tanssiaisissa. Ja sen vuoksi huusin:

— Hyvää huomenta!

Hän tuli ikkunan luo ja nojautui ikkunalautaan. Hän oli edelleen hyvin
vaivautuneen näköinen ja tuskin uskalsi katsoa minuun. Lopulta hän
sanoi hermostuneesti:

— Mitä näytelmää te näyttelette, kun olette noin pukeutunut?

— En näyttele, vastasin, — minä tomutan sèvres—porsliineja ja olen
pukeutunut näin, jotten likaisi itseäni.

Hän _punastui!_

Silloin ymmärsin hänen hämmennyksensä johtuvan siitä, että hän luuli
minun olevan hämilläni, koska hän oli yllättänyt minut puuhissani!
Ei, niinkuin voisi luulla, koska _hänet_ oli yllätetty, juuri kun hän
seisoi urkkimassa meidän puutarhaamme.

Otin erään porsliinikupin ja rupesin varovaisesti vetämään
silkkiriepuani sen korvan läpi.

— V—voinko auttaa teitä? kysyi hän.

Purskahdin nauruun. Nuo paksut, kömpelöt kädet koskettelemassa isoäidin
parhaita porsliineja!

— Ei ei, huudahdin.

Nyt ei häntä enää vaivannut niin paljon ajatus omasta itsestään.

— Hyvä jumala, kuinka olette kaunis tuossa myssyssänne.

— Olenko?

— Niin, te nauratte ettekä tiuskaise miesparalle niin hirveästi kuin
teidän tapanne on.

— En.

— Ei — niin, minä tulin tänne, koska en voinut nukkua. En ole voinut
nukkua kolmeen yöhön. En ole nähnyt teitä sitten lauantain, niinkuin
tiedätte.

— Ei, en tietänyt sitä.

Sydämeni rupesi tykyttämään aivan peloittavasti; hän nojautui aivan
lähelleni. Asetin kupin paikoilleen ja otin käteeni miniatyyrin.
Ajattelin, että saisin rohkeutta, jos katsoisin Ambrosine Eustacieta.
Tomutin sen huolellisesti ja iloitsin, että käteni eivät vavisseet.

— Niin, te olette niin pirullisen ärsyttävä — anteeksi! Mutta te ette
heittäydy toisen käsivarsille niinkuin muut tytöt.

Tunsin juuri sillä hetkellä "heittäytyväni hänen käsivarsilleen"
— uh, millainen sanontatapa! — mutta koska sanat ovat ajatuksen
peittämiseksi, niin minä virkoin: — Ei, en tosiaankaan.

— Ambrosine — (uh, miten tuo nimi särähti korvissani ja pani minut
värisemään!). Te — tehän tiedätte, että olen hulluna teihin. Jos
tahdotte mennä naimisiin kanssani, niin teidän ei enää milloinkaan
tarvitse tomuttaa mitään vanhoja porsliineja. Lupaan...

Minulta ei ole koskaan kiskaistu hammasta. Onneksi kaikki hampaani ovat
terveet ja valkoiset, mutta olen aina kuullut sanottavan, että tuska ja
kauhu lisääntyvät koko ajan aina viimeiseen tempaukseen, ja silloin on
kaikki ohi. Nyt tiedän miltä sen täytyy tuntua. Olisin voinut ääneen
kirkaista kauhusta, mutta kun hän oli puhunut, olin aivan lamaantunut.
En voinut vastata mitään.

— Olen aina tavallisesti voinut ostaa mitä olen halunnut, jatkoi hän, —
mutta en milloinkaan ennen ole halunnut vaimoa.

Hän nauroi hermostuneesti. Nyt oli käsillä oikea hetki.

— Tahdotteko ostaa minut? virkoin. — Ellei muusta huolta, niin ehkä se
käy laatuun.

— Oh, tarkoitan — en tarkoittanut niin, hätääntyi hän. — Oi,
tiedättehän, että rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta ja tahdon,
että tekin rakastatte minua.

— Niin, siinäpä se, sanoin matalalla äänellä.

Tunsin itseni kurjaksi — en voinut edes teeskennellä rakastavani
häntä. Minun täytyi sanoa totuus, ja ellei hän silloin tahtonut ottaa
minua — Ambrosine de Calincourt Athelstánia! — niin, minun täytyi,
olipa sellainen miten alhaisen dramaattista tahansa, hypätä jokeen
säästääkseni isoäidin vaivoja.

— Mitä "siinäpä se?" kysyi hän.

— En rakasta teitä.

Hänen kasvonsa tummenivat.

— Arvasin sen kyllä, sammalsi hän, kun hänen kiihtymyksensä oli
laannut. — Mutta, lisäsi hän iloisemmin, — tietysti vähitellen opitte
rakastamaan, jos vain tahdotte mennä kanssani naimisiin.

— En usko, että milloinkaan opin teitä rakastamaan, onnistui minun
kuiskata, — mutta jos siitä huolimatta tahdotte mennä kanssani
naimisiin, niin saatte kyllä.

Hän kiipesi ikkunalle.

Hän kiipesi ikkunasta sisään ja kietoi minut käsivarsiinsa.

— Rakkaani, sanoi hän ja suuteli minua muitta mutkitta.

Uh, miten kauheata se oli. Suljin silmäni.

Sitten riistäydyin hänen syleilystään ja vihasta sammaltaen huusin:

— Miten uskallatte, miten uskallatte!

— Sanotte, että tahdotte mennä kanssani naimisiin — miten minun sitten
on teitä ymmärrettävä?

— Teidän on ymmärrettävä, etten tahdo, että minua puristellaan ja
— suudellaan kuin — Hephzibahia keittiön ovella, sanoin jääkylmän
arvokkaasti ja pää ylpeästi koholla.

— Katsohan vain! (Hirvittävä sanontatapa!) Kylläpäs olette kiukkuinen!
Mutta noin vihaisena te näytätte niin hemmetin somalta!

En sulanut, vaan pysyttelin urheana.

Hän muuttui taas rukoilevaksi.

— Ambrosine, rakastan teitä — älkää olko minulle ilkeä. En tee teille
enää pahaa. Pian te totutte minuun.

Hän tarttui käteeni — on hirveätä koskettaa hänen käsiään, ne ovat niin
karkeat ja kosteat — ja vasten tahtoani minua värisytti. Silloin hän
näytti pahastuneelta. Tumma puna nousi hänen kasvoilleen, hän kohautti
olkapäitään ja astui ikkunalaudan yli maahan takaisin.

— Te kylmä kuvapatsas, sanoi hän suuttuneella äänellä, — minä menen
tieheni.

— Menkää vain.

Muuta en saanut sanotuksi enkä liikkunut tuumaakaan paikaltani. Hän
katsoi minuun muutaman silmänräpäyksen, sitten hän taas oli yhdellä
hyppäyksiä huoneessa ja oli ottanut minut käsivarsilleen.

— Ei, en mene, huudahti hän. — Te olette antanut lupauksenne, en välitä
mitä sanotte tai teette — teidän on pysyttävä sanassanne.

Onneksi Hephzibah aukaisi samassa oven, ja hänen saapumisensa
hämmennyttämänä mies laski minut irti. Minä suorastaan lensin
vierashuoneesta ulos ja kiiruhdin omaan huoneeseeni ja siellä — häpeä
sanoa — purskahdin itkuun. Istuin lattialla ja itkin kuin koditon orpo.
Oi, jos isoäiti olisi minut nähnyt! Kyllä hän olisi suuttunut! En ole
milloinkaan saanut itkeä — hän on aina sanonut, että sellainen on
sallittu vain alemmille luokille.

Kasvojani poltti — kaikki isoäitini kaapin pullot eivät olisi voineet
pestä pois tuon suutelon tahraa; tunsin sen vieläkin. Hieroin
kasvojani, kunnes ne olivat tummanpunaiset; sitten kuulin isoäidin
äänen, ja minun täytyi koettaa rauhoittua.

Olen aina sanonut, että isoäidillä on haukan silmät. Ne näkevät kaiken
silloinkin, kun hänen ikkunaverhonsa ovat alasvedetyt. Kun tulin
sisään, näki hän, että luomet olivat punaiset, ja kysyi heti syytä
siihen.

— Herra Gurrage on ollut täällä ja pyytänyt minua vaimokseen, isoäiti,
vastasin.

— Ja tähän aikaan? Mitä tuo nuorimies tarkoittaa?

— Hän näki minut maantieltä, kun seisoin ikkunassa tomuttamassa
porsliineja, ja silloin hän tuli sisään.

Isoäiti suuteli minua — sangen harvinainen tapaus.

— Lapseni, sanoi hän, — koeta kestää kohtalosi nurkumatta. Mene nyt
lepäämään aamiaiseen asti, muuten et ole tanssiaisissa kaunis.

Kello puoli kolme (he olivat nähtävästi ahmaisseet kiireesti
välipalansa) ajoivat pihallemme vaunut, ja rouva Gurrage, "Augustus" —
niin, minun täytyy tottua tuohon hirvittävään nimeen — "Augustus" ja
neiti Hoad laskeutuivat niistä juhlallisesti ja tulivat ovelle, jonka
Hephzibah heille avasi. He astuivat juhlallisesti vierashuoneeseen,
jossa me kaikki istuimme, ja puristivat juhlallisesti meidän käsiämme.
Käyttäydyin rajattoman kummallisesti sinä päivänä — hädin tuskin
jaksoin pidättyä ääneen hohottamasta.

— Olen kuullut iloisen uutisen, sanoi rouva Gurrage, — ja olen tullut
painamaan teidät sydäntäni vasten, pikku ystäväiseni.

Senjälkeen minut painettiin hellästi vasten mosaiikkirintakoristetta,
joka sisälsi herra Gurrage—vainajan kiharan.

Isoäiti oli äärimmäisen juhlallinen ja jäykkä. Hän ehdotti, että
molemmat tytöt menisivät puutarhaan kävelemään, sillä aikaa kuin hän
keskustelisi rouva Gurragen ja Augustuksen kanssa.

Neiti Hoad ja minä läksimme huoneesta. Hän on aivan kuin kalkkunanmuna,
yhtä kellanvalkoinen ja pisamainen.

— Gussie on hirveän rakastunut teihin, sanoi hän.

Nyökäytin päätäni.

— Hän antaa teille kukkavihon tanssiaisiin. Me ajamme Tilchesteriin
hakemaan sitä.

En voinut enää vain nyökäyttää päätäni:

— Eikö kukkavihko ole tanssiessa tiellä? En milloinkaan ennen ole ollut
tanssiaisissa.

— Ette milloinkaan ennen tanssiaisissa! Sepäs jotakin! Niin, en
minäkään tiedä, sillä en milloinkaan ole saanut kukkavihkoa. Mutta
luulen, että jos ihmisellä on joku ihailija, niin silloin saa
kukkavihkoja. Olen aina saanut vain ajatella tätiä, niin ettei minulla
ole ollut aikaa miettiä sellaista.

Neiti Hoad—parka!

Heidän mentyään pysyttelin isoäidin tuolin takana ja pääsin sillä
tavoin kaikista muista hellyydenosoituksesta paitsi sulhaseni lujasta
kädenlyönnistä. — Isoäiti sanoi, että hänen täytyi luopua ilosta viedä
itse minut tanssiaisiin, mutta että markiisi saattaisi minua ja että
rouva Gurrage olisi minun esiliinanani. Siis minun täytyi kuitenkin
mennä rouva Gurragen seurassa! Isoäiti kertoi myöskin selittäneensä
terveydentilansa heille, ja Augustus oli ehdottanut, että häät
pidettäisiin niin pian kuin mahdollista.

— Kerroin heille, ettei sinulla ole myötäjäisiä, sanoi hän, — ja
minun täytyy heidän kunniakseen mainita, että nämä poroporvarit eivät
kiinnitä siihen mitään huomiota. Mutta toiselta puolen he eivät
myöskään huomaa lainkaan, minkä kunnian sinä teet heille. Se saa jäädä
sinun omaksi sisäiseksi lohdutukseksi. Koska elinkauteni on rajoitettu,
olen vaatinut saada pitää sinut mahdollisimman paljon sen kuukauden
aikana, jonka täytyy kulua ennenkuin saat kapiosi kuntoon.

Miten kiitollinen oliokaan isoäidille tästä armeliaisuuden
todistuksesta!




Neljäs luku.


Tanssiaiset voivat ehkä olla hurmaavia, mutta minun ensimmäisissä
tanssiaisissani oli hetkiä, joita en voi muistella muuten kuin
kiusallisena unena.

Rouva Gurragella oli yllään "perhejalokivet", niinkuin hän kertoi
minulle. Hänen lyhyt kaulansa ja aaltoileva rintansa olivat peitetyt
helmiin, briljantteihin, safiireihin ja rubiineihin; hänellä oli
kaulanauha toisensa päällä. Päälaella, jäljitellyistä pitseistä tehdyn
päähineen edessä, oli jonkinlainen briljanttidiadeemi. Kaikesta
tästä loistosta huolimatta näytti tuleva anoppini mitättömältä ja
rahvaanomaiselta, ja käytävän läpi kulkiessamme toivoin, etten olisi
niin pitkä. Olisin tahtonut piiloutua hänen taakseen.

Augustus odotti meitä muutamien heidän seuraansa kuuluvien herrojen
kanssa. Hän piti kädessään mahdottoman suurta kukkavihkoa — ei
tuollaista miellyttävää kukkakimppua, kevyesti ja sirosti sidottua,
joita näkee Pariisin kaupoissa, vaan oikeata luutaa, joka oli sidottu
monista kukista kukkakaalin muotoiseksi. Olisin mielelläni heittänyt
koko vihon sulhaseni kasvoihin.

Hän tarjosi minulle käsivartensa, ja sillä tavoin astuimme
tanssiaissaliin. Ei mikään Bois de Boulognen lauantaimorsian voi
näyttää naurettavammalta kuin minä silloin. Soitettiin valssia —
huone säteili valoa ja värejä, kaikki maalaismiliisin upseerit
esiintyivät somissa univormuissaan (Augustuskin pöyhkeili omassaan),
ja ilmakin väreili eloa ja iloa. Miten olisikaan kuukausi sitten tämä
kaikki saanut valtimoni tykkimään! Me menimme suoraan huoneen poikki
tällaisena naurettavana kulkueena. Olen aivan yhtä pitkä kuin Augustus,
ja tunsin itse, että vaikutin vielä pitemmältä, sillä pidin päätäni
korkealla — en ylpeydestä enkä ilosta, vaan jonkinlaisesta hämärästä
uhmantunteesta.

Salin päässä korokkeella oli monta hienolta ja miellyttävältä näyttävää
ihmistä. Rouva Gurrage tervehti ylenmäärin lämpimästi useimpia heistä
ja esitteli minut.

— Tuleva miniäni, neiti Athelstán.

Ehkä vain kuvittelin, mutta minusta tuntui, kuin olisin nähnyt
kummastusta monen katseesta. Eräs nainen — lady Tilchester — seudun
suurin mahtihenkilö, puhutteli minua. Hänellä oli hurmaava käytöstapa,
ja vaikka hän ei voinut tietää mitään minusta tai minun elämästäni,
näkyi hänen suurista ruskeista silmistään myötätunto minua kohtaan.

— Rouva Gurrage sanoo, että tämä on teidän ensimmäinen juhlanne,
virkkoi hän ystävällisesti. — Toivon, että pidätte hauskaa. Minun
täytyy esitellä muutamia ystäviäni teille. Ah, he tanssivat nyt, mutta
tapaan heidät myöhemmin.

Tällä välin Augustus seisoi nostellen jalkojaan — hän ei laskenut
käsivarttani, osaksi osoittaakseen hellyyttään, osaksi estääkseen minua
ajattelemasta ketään muuta kuin häntä. Hän purki kohteliaisuuksia
lady Tilchesterille, joka hymyili hajamielistä hymyä kuin jotakin
muuta ajatellen. Sitten sulhaseni ehdotti, että lähtisimme tanssimaan.
Suostuin siihen; oli sopiva tilaisuus luopua kukkakaalivihosta, jonka
iloiten heitin eräälle tuolille, minkä jälkeen menimme tanssiin.

Augustus tanssii inhoittavasti — ellei hän töyttäillyt minua muita
pareja vastaan, niin hän astui varpailleni — ja tahti liikutti häntä
niin vähän, että olisi yhtä hyvin voitu soittaa kiperää polkkaa tai
surumarssia.

— Päätäni pyörryttää, sanoin minä; se oli valhe, ja minua hävetti. —
Levätkäämme.

Jouduin ojasta allikkoon, sillä minut vietiin nyt istumaan. Olin
niin yksinkertaisen tietämätön tanssilavoista, etten tietänyt, että
nyt jouduimme kahdenkesken; muuten olisin itsepäisesti pysytellyt
tanssisalissa. Ennenkuin mitään tiesinkään, istuimme verhon takana
puolihämärässä huoneessa.

— Enkö milloinkaan saa suudelmaa, Ambrosine? pyysi Augustus
rukoilevalla äänellä.

— Täällä? huudahdin minä. — Eihän se voi tulla kysymykseenkään..

— Pikku noita!

— Nimittäkää minua miksi tahdotte — samantekevä, mutta en tahdo joutua
yleisen naurun esineeksi, vastasin minä.

— Se on hiton epäystävällistä minua kohtaan, sanoi hän riiputtaen
jurosti alahuultaan.

Hillitsin itseni ja koetin ajatella isoäidin viimeistä neuvoa olla
mahdollisimman rakastettava ja koettaa estää riitaa syntymästä meidän
välillämme. Hän oli sanonut, että minun piti taipua jonkin verran
ottamaan vastaan tuttavallisuuden osoituksia sulhaseni puolelta.

Minä lievensin äänensävyäni:

— En tarkoita olla epäystävällinen, virkoin, — mutta kaikki on
tapahtunut niin nopeasti, minun täytyy saada aikaa tottuakseni
ajatukseen, että minulla on sulhanen — minulla ei ole milloinkaan ennen
ollut sellaista, lisäsin yrittäen laskea leikkiä.

Hän leppyi jonkin verran.

— Anna minun ainakin pitää kättäsi, sanoi hän.

Ojensin hänelle sormenpääni, joita hänen onnistui suudella hansikkaan
läpi. Koko tarkkaavaisuuteni oli suuntautunut ympäristöön; pelkäsin
niin joutuvani yllätetyksi, ettei minulla ollut edes aikaa ajatella,
miten epämiellyttävä se oli.

— Olen varma, että joku tulee tänne. Ai, ai!

Augustus oli joutunut niin pyörälle päästään, että hän kumartui ja
suorastaan suuteli minun olkapäätäni!

Äkkiä minut valtasi avuttomuuden tunne. Tunsin sieluni niin
murskatuksi, kuin en ikinä enää voisi taistella, kuin kaikki olisi
lopussa.

— Hyvä jumala, minun rakkaani kalpenee! Mitä nyt? kuulin jonkun äänen
sanovan kuin unessa. — Tule juomaan hiukan samppanjaa.

Hypähdin pystyyn — nyt ainakin pääsisin tästä häkistä.
Tarjoiluhuoneessa seisoskeli muutamia Augustuksen tovereita naisineen.
Tanssi oli loppunut, ja he tulivat esittäytymään. Sillä tavoin minut
ilokseni pyydettiin moniin tansseihin. Ei heidän ulkonäkönsä, ei
heidän keskustelunsa tehnyt vähintäkään vaikutusta minuun. He olivat
luultavasti niitä "iloisia veitikoita", joista Augustus oli puhunut.
Mutta olin heille kiitollinen, että he päästivät minut Augustuksesta,
ja puhelin heidän kanssaan niin iloisesti ja eloisasti kuin voin.
Pari heistä tanssikin hyvin. Jokaisen tanssin välillä Augustus odotti
minua. Mutta huomasin pian, että tavallisesti jäätiin kavaljeerin
luokse seuraavan tanssin alkuun, ja heti kun olin sen huomannut,
piilouduin minne voin väliaikoina ja sitten pakenin markiisin luo.
Äkkiä soitettiin lansieeriin, ja Augustus hyökkäsi luokseni, ennenkuin
ennätin piiloutua.

— En välitä kuka on saanut luvan tähän tanssiin, sanoi hän kiivaasti.
— Sinun täytyy tanssia se minun kanssani. Olen ollut niin jumalattoman
kärsivällinen neljän tanssin ajan, mutta nyt en enää aio sietää, että
minua pidetään narrina.

— Kukaan toinen ei ole minua pyytänyt, vastasin jäykästi.

Hän veti käsivarteni kainaloonsa ja vei minut, sille paikalle, jonne
juuri muutamia pareja rupesi kokoontumaan, mutta matkalla sinne
lady Tilchester viittasi meitä tulemaan luokseen. Augustus oli niin
mielissään tästä huomaavaisuudesta, että unohti suuttumuksensa.

Kaikki muut parit lady Tilchesterin seurassa tuntuivat olevan hänen
ystäviään, ja he näyttivät niin iloisilta ja rattoisilta ja pitivät
niin hauskaa, että isoäiti ehkä olisi pitänyt heitä mellastajina.
Meidän vastaparinamme oli kaunis tyttö ja hyvin pitkä herra; kun
tämä jälkimmäinen ensi kerran tanssi meitä vastaan, tunsin nähneeni
hänet joskus aikaisemmin, ja toisella kerralla jo tiesin, että hän
oli veitsiseikkailun sankari. Hän näytti sangen hyvältä savettomana.
Ei mistään näkynyt, että hän olisi tuntenut minut, mutta hän nauroi
iloisesti tanssille. Se oli koko iltana ensimmäinen, jonka huomasin
hauskaksi. Kaikki nämä ihmiset tuntuivat kuuluvan toiseen maailmaan —
maailmaan, jossa isoäiti ja minä olisimme voineet olla onnellisia. He
olivat sangen äänekkäitä, ja he tanssivat huonosti, mutta heissä ei
ollut mitään rahvaanomaista. Minusta tuntui kuin olisin ollut eläin,
joka on päässyt vankeudesta kaltaistensa luo. Minua halutti karata ja
liittyä heihin. Augustus sen sijaan tuntui äärimmäisen vaivautuneelta.

Sitten seurasi tanssi toisensa jälkeen — suurin osa niistä minun
täytyi tanssia sulhasen kanssa. Mutta viisastuneena ensimmäisestä
kokemuksestani sanoin aina haluavani nähdä muitakin saleja tai että
velvollisuuteni oli mennä markiisin luo, ja sillä tavoin vältin kaikki
hämärät istumapaikat. En nähnyt enää pitkää vastapariani. Hän tuntui
kadonneen aina erääseen illallisten jälkeiseen tanssiin asti, jolloin
tapasimme hänet lady Tilchesterin seurasta.

— Ah, tapaanpa teidät vihdoinkin! Etsin teitä saadakseni esitellä. —
Samassa eräs vanha herra aivasti äänekkäästi meidän lähellämme, enkä
kuullut nimeä, jonka lady Tilchester lausui, mutta me tervehdimme
toisiamme, ja pitkä vastaparini kysyi, tahdoinko tanssia hänen kanssaan.

Hetkeäkään epäilemättä vedin käteni Augustuksen kainalosta (hän haluaa
joka tilaisuudessa kävellä käsikoukkua) ja sanoin:

— Kyllä.

— Ohoo, katsohan vain! sanoi sulhaseni kiukkuisin katsein, — minä olen
saanut luvan tähän tanssiin.

Silloin sekaantui lady Tilchester keskusteluun. Miten kiltti ja
herttainen hän onkaan! Hän sanoi niin rakastettavasti, kuin Augustus
olisi ollut prinssi:

— Ettekö tahdo sen sijaan tanssia minun kanssani, herra Gurrage?

Augustus tuli niin pöyhkeäksi tästä kunniasta, että muitta mutkitta
vapautti minut.

Uuden kavaljeerini kanssa tanssiminen oli jumalallista. Leijailimme
kevyesti ja rauhallisesti. En nähnyt enää seiniä, tunsin olevani vain
valomeren ympäröimä. Pääni oli pyörällä — onnesta. Lepäsimme hetkisen,
ja silloin hän kumartui minua kohden ja hymyili.

— Näyttää siltä, kuin pitäisitte tanssimisesta, sanoi hän. — Lady
Tilchester—parka on nyt teidän sijastanne joutunut tuon karhun
kolhittavaksi.

Naurahdin.

— Rakastan tanssia!

— Minua se harvoin viehättää, jatkoi hän, — mutta te voitte innoittaa
kenet tahansa.

Kun tanssi oli lopussa, menimme istumaan ikkunaloukkoon, jossa olin
ollut Augustuksen kanssa ensimmäisen valssin jälkeen; mutta tällä
kertaa en ollut onneton.

En tiedä, mikä minua niin ihmeellisesti miellytti kavaljeerissani
— ehkä harvinainen huumori, kevyen pilkallinen äänensävy. Hän ei
suhtautunut mihinkään vakavasti; kaikki, mitä hän sanoi, oli perhosen
keveätä. Hänen sävynsä muistutti isoäidin ja markiisin henkevyyttä. Me
tulimme mainiosti toimeen.

— Luulen nähneeni teidät aikaisemminkin, sanoi hän lopulta. —
Olenko tavannut teidät Pariisissa? Vai on se vain unta? Johtuuko
kuvitelmani siitä, että olen niin usein nähnyt teidät Versaillesin
taulukokoelmissa? Te olette laskeutunut sen taulunkehyksistä ja
kunnioittanut meitä läsnäolollanne tänä iltana, eikö totta? Ja te
palaatte takaisin, kun kukko kiekuu.

— Oi, kunpa vain voisin!

Hän kysyi, olinko käymässä Brackneyssa tai Henchhurstissa, ja kun
vastasin kieltävästi ja sanoin asuvani lähellä kaupunkia, näytti hän
kummastuneelta.

Hänen ruskeat hiuksensa ovat hiukan kiharaiset ja vähän harmahtavat
ohimoilta, mutta hän ei näytä vanhalta — ehkä noin kolmenkymmenenviiden
vaiheilla ja nyt, kun näkee hänen molemmat silmänsä, huomaa ne hyvin
miellyttäviksi. Ne ovat harmaanvihreät ja vivahtavat siniseen;
kulmakarvat ovat aivan mustat. Silmät ovat erittäin kirkkaat, ja olen
varma, että hän voi nähdä kissan tavoin pimeässä. En koko aikana
tietänyt hänen nimeään eikä hänkään minun. Kun hän kerran teki liikkeen
kädellään, näin kultaketjun hänen valkoisen liivinsä taskussa, ja pikku
veitseni kahva pisti esiin. En sanonut mitään — en tiedä miksi — minua
miellytti nähdä se siellä. Hän kertoi suurimman osan iltaa istuneensa
pelihuoneessa pelaamassa bridgeä. Markiisi opettaa isoäitiä pelaamaan
sitä eräästä kirjasta, mutta minä en pidä kortinpeluusta, minusta se on
ikävä illanviettotapa. Sanoinkin sen hänelle.

— Täällä istuminen on hauskempaa, sanoi hän koruttomasti, — mutta
harvoissa tanssiaisissa tapaa siroa pientä kahdeksannentoista
vuosisadan markiisitarta. Eiköhän juuri erään suuren Dumas’n romaanin
päähenkilönä ole muuan Maria Antoinetten "demoiselle d’honneur" — en
muista hänen nimeään enkä myöskään hänen tarinaansa, mutta sittemmin,
hänestä tuli kreivitär de Charnay. Sanokaahan, kreivitär, eikö teitä
loukkaa meidän aikamme muoti: tuon mainion, hyödyllisen ja mukavan
kultaisen vasikan palvonta?

— En tiedä siitä mitään. Mikä se on? kysyin minä.

— Oh, se on juutalainen tai turkkilainen tai afrikkalainen miljoonamies
— kuka tahansa, jolla on pari miljoonaa vuodessa.

Ajattelin Augustusta — vasikka oli juuri oikea määritelmä hänestä.

Nauroin.

— Meillä on mainio kuva hänestä täällä, jatkoi hän. — Te tanssitte itse
hänen kanssaan — tuon karhun, joka kolhi lady Tilchesteriä. Kuinka te
voitte tuntea sellaisen henkilön?

Sydäntäni värähdytti.

— Olen kihloissa herra Gurragen kanssa, sanoin puoliääneen, mutta pää
ylpeästi pystyssä.

Oi, mikä kummastus ja — ja _vastenmielisyys_ välähti hänen silmistään.

En tiedä, mitä hän näki minun kasvoistani, mutta halveksunta hävisi
hänen katseestaan, se muuttui lempeäksi ja myötätuntoiseksi; hän ojensi
kätensä ja laski sen hiljaa käsivarrelleni.

— Pieni valkoinen kreivitär parka! virkkoi hän.

Minun olisi pitänyt raivostua. Tavallisesti sääliväisyys suututtaa
minua siinä määrin, että se saisi minut empimättä heittäytymään
leijonan revittäväksi. Mutta häpeä sanoa — niin, häpeä tosiaankin —
kyynelet täyttivät silmäni. Onneksi isoäiti ei saa sitä milloinkaan
tietää.

— Tulkaa, sanoin minä, ja me nousimme ja menimme eteiskäytävään. Siellä
tapasimme Augustuksen, joka oli synkkä kuin ukkospilvi. Hän sanoi
etsineensä minua kaikkialta. Olimme istuneet ainakin kahden tanssin
ajan.

— Te olette luvannut minulle vielä tämän tanssin, sanoi pitkä
kavaljeerini aivan ujostelematta.

Salissa soitettiin hykähdyttävää valssia.

— Tämä tanssi on luvattu minulle, murisi Augustus.

— Ei, eipä olekaan, sanoin minä ja kohtasin hymyillen hänen vihastuneen
katseensa. Minulla on oikeus tanssia kenen kanssa tahdon. Tulen
takaisin valssin loputtua, ja sitten voimme tanssia yhdessä seuraavan.

Ja sitten läksin edelleen veitsiseikkailun sankarin kera. En tiedä
jäikö sulhaseni kiroilemaan. En katsonut taakseni. Kavaljeerini ja minä
emme vaihtaneet sanaakaan, ennenkuin tanssi oli loppunut. Silloin hän
virkkoi:

— Kiitos, pikku kreivitär. Olemme joka tapauksessa varastaneet
itsellemme muutamia miellyttäviä hetkiä tänä iltana. Nyt teidän kai on
mentävä tapaamaan — karhuanne.

Augustus seisoi tarjoiluhuoneessa juomassa samppanjaa, kun hänet
huomasimme. Hetkiseksi pysähdyimme parin palmun taakse.

— Hyvästi, kreivitär.

— Hyvästi, vastasin. — Tahdotteko sanoa nimenne — en kuullut sitä.

— Nimenikö? Nimeni on Anthony Thornhirst — miksi vavahdatte?

— En — en vavahtanut — hyvästi.

— Ei, ette saa mennä, ennenkuin sanotte, miksi vavahditte — ja oman
nimenne myöskin. En minäkään tiedä kuka olette.

— Ambrosine de Calincourt Athelstén.

Hän rypisti tasaisia kulmakarvojaan, aivan kun olisi koettanut
muistella jotakin, ja rupesi hajamielisesti vetämään veistä taskustaan,
mutta Augustus tuli meitä kohden samassa.

— Niin, sanoin minä, — mutta nyt on liian myöhäistä — hyvästi.

Välinpitämätön katse, hienon pilkallinen hymy ja huolettomuus, jotka
olivat hänen luonteenomaisia ilmeitään, olivat kadonneet. Hän jäi
seisomaan hiukan kiihtyneen ja mietiskelevän näköisenä.

       *       *       *       *       *

Isoäiti oli valveilla markiisin ja minun tullessa kotiin. Hän istui
vuoteellaan, hiukset yhä edelleen kammattuina ja puuteroituina.
Nojautuen vuoteen reunaan kerroin hänelle kaiken mitä tanssiaisissa oli
tapahtunut. Markiisi istuutui nojatuoliin takkatulen ääreen.

— Tapasin sir Anthony Thornhirstin, sanoin minä.

Isoäidin suuta ympäröivä sininen varjo tummeni äkkiä, ja hän sulki
silmänsä hetkiseksi. Kiiruhdin hänen luokseen.

— Rakas isoäiti, voinko auttaa sinua? kysyin minä.

Hän joi jotakin vierestään olevasta lasista ja sanoi sitten hyvin
heikolla äänellä:

— Sanoitko tavanneesi sukulaisesi? Ja miltä hän näytti, Ambrosine?

— Hän oli pitkä ja hyvin solakka ja suora, ja hänellä oli pienet korvat
ja — ja kauniit pystyynkierretyt viikset, jotka eivät peittäneet hänen
huuliaan ja — kissansilmät ja — ruskea, kiharainen tukka — hiukan
harmahtava.

— Niin, niin, mutta minä tarkoitan millainen mies hän oli?

— Hän nauroi kaikelle ja nimitti minua kahdeksannentoista vuosisadan
kreivittäreksi.

— Tiesikö hän kuka sinä olit?

— Ei, ennenkuin tanssiaisten lopulla, enkä luule, että hän edes
silloinkaan huomasi meidät sukulaisiksi.

— Samantekevä, sanoi isoäiti hiljaa itsekseen, — on jo liian myöhäistä.

— Niin, minä sanoin hänelle, että oli jo liian myöhäistä.

Isoäidin ääni kävi terävämmäksi.

— Sanoitko hänelle niin? Mitä tarkoitat? — Ja hän nojautui eteenpäin.

— En tiedä oikein mitä tarkoitin — sanat pääsivät tahtomatta suustani.

Isoäiti parka nojautui, taaksepäin pieluksillaan, aivan kuin hän olisi
ollut upo uupunut.

— Lapseni, sanoi hän hyvin hiljaa, — älä milloinkaan unohda, että
me olemme antaneet sanamme. Tapahtuipa mitä tahansa, nyt on liian
myöhäistä saada mitään muutosta aikaan.




Viides luku.


Seuraavana päivänä Augustus ajoi Lontooseen ensimmäisessä aamujunassa.
Onneksi näin, kun kiesit saapuivat, ja juoksin sanomaan Hephzibahille,
että hän ilmoittaisi sulhaselleni minun vielä nukkuvan, jos tämä
ohimennessään poikkeaisi tervehtimään. Tietysti hän poikkesi ja
lähetti minulle terveisiä. Hän palaisi kello puoli viideltä ja tulisi
teetä juomaan; sitten markiisi ja minä menisimme Ledstone Parkiin
päivällisille. Isoäiti sanoi, että hän nähtävästi oli matkustanut
Lontooseen ostamaan kihlasormusta ja että minun tosiaankin piti ottaa
hänet ystävällisesti vastaan.

Kello neljän tienoissa, istuessani lukemassa ääneen Bossuetin "Puhetta"
Orleansin herttuataren hautajaisissa, kuului automobiilin puhkumista;
se ajoi meidän portillemme, ja sir Anthony Thornhirst ja lady
Tilchester laskeutuivat siitä.

Vaikka näin tämän kaiken luomieni alitse yhtä hyvin kuin isoäitikin,
en kuitenkaan olisi uskaltanut keskeyttää lukemistani, ja olin juuri
kesken erästä ajatelmaa, kun Hephzibah ilmoitti heidät Isoäiti nousi
puoliksi tuolistaan. Lady Tilchesterillä on viehättävin käytöstapa
mitä ajatella saattaa. Hetken kuluttua vallitsi mitä miellyttävin
tunnelma, ja lady Tilchester oli kertonut, miten innokas sir Anthony
oli tutustumaan isoäitiin, sillä hän oli sattumalta päässyt selville,
että hän oli isoäidin sukua. Ja senvuoksi lady Tilchester oli jättänyt
muut vieraansa ja tuonut hänet tänne uudelleen automobiilillaan.

Tulen aina rakastamaan häntä, hänen lempeätä ääntään ja hänen
kunnioittavaa käytöstänsä isoäitiä kohtaan, aivan kuin hän olisi
pitänyt suurena kunniana, että isoäiti suvaitsi ottaa hänet vastaan.
Miten erilaista kuin rouva Gurragen tökerö, suojeleva sävy! Huomasin,
että isoäiti oli ihastunut häneen.

Sir Anthony puhutteli minua. Hän kysyi, olinko väsynyt tai jotakin
muuta yhtä mitätöntä; hänen äänensä oli hajamielinen; vastasin hänelle
iloisesti, ja sitten vaihdoimme paikkoja, ja hän keskusteli isoäidin
kanssa. En tiedä, mistä he juttelivat, sillä lady Tilchester ja minä
menimme huoneen toiseen päähän, mutta sir Anthonyn käytös oli niin
ritarillista, ja huomasin isoäidin ilmeestä, että hän puhui samoja
henkeviä asioita, joista hänen on tapana puhua markiisin kanssa.
Heikko, vieno puna nousi hänen poskilleen, ja hän näytti sangen
kauniilta vanhalta rouvalta.

Lady Tilchester puheli kanssani puutarhasta ja eilisistä tanssiaisista
ja kysyi lopuksi, milloin aion mennä naimisiin.

— Minua ilahduttaa tietää, että te tulette meidän naapuriksemme.
Päästäisiköhän rouva Athelstén teidät minun luokseni muutamiksi
päiviksi?

— Oi, miten kernaasti minä tulisin! vastasin minä.

Mutta kun ehdotus esitettiin isoäidille, hylkäsi hän sen jyrkästi.

— Kuukausi sitten olisin mielelläni ottanut tarjouksenne vastaan, sanoi
hän, — mutta olosuhteet ja terveyteni eivät salli minun nyt erota
Ambrosinesta edes lyhyeksikään ajaksi.

Hän katsoi lady Tilchesteriin, ja tämä katsoi häneen, ja vaikka enempää
ei sanottukaan, olen kuitenkin varma, että he ymmärsivät toisiaan.

Sir Anthony tuli ja istuutui viereeni ikkunakomeroon. Avainkimppu oli
kaulassani, ja hän huomasi sen.

— Olen oikea sokea idiootti! huudahti hän. — Tietenkin te juuri
lainasitte niin ystävällisesti minulle veitsen, jonka minä katkaisin ja
sitten varastin niin törkeästi.

— Huomasin, ettette tuntenut minua eilen.

— Näin teidät vain yhdellä silmällä, niinkuin ehkä muistatte. Se on
ainoa puolustukseni.

En sanonut mitään.

— En aio antaa veistä takaisin.

— Silloin se on oikea varkaus — ja häpäisee avainrengastani.

— Annan teille toisen tilalle, mutta tämä minun täytyy saada pitää.

— Sepä lapsellista — ja miksi!

— On sangen hauskaa olla lapsellinen joskus — ja esimerkiksi sangen
kernaasti tahtoisin....

En saanut tietää mitä hän olisi kernaasti tahtonut, sillä samassa
näimme molemmat Augustuksen, joka laskeutui vaunuistaan porttimme
edustalla. Hän tuli asemalta.

— Tuolla tulee teidän karhunne, sanoi sir Anthony, mutta hän
ei aikonutkaan jättää paikkaansa. Näimme, miten Augustus kulki
puutarhakäytävää pitkin ja väänsi lukkoa soittamatta. Minua ilahduttaa,
ettei hän hyötynyt julkeudestaan, sillä Hephzibah oli sulkenut oven
tuotuaan lady Tilcbesterin sisään. Augustus soitti raivokkaasti! Ja
isoäiti rypisti otsaansa.

Kun sulhanen vihdoin tuli huoneeseen, olivat hänen kasvonsa
purppuranpunaiset. Hänellä oli juuri ja juuri niin paljon
itsehillintää, että kykeni tavallisella matelevaisuudellaan
tervehtimään lady Tilchesteria. Tämä puheli hänen kanssaan hetkisen
ja nousi sitten lähteäkseen. Silla välin oli sir Anthony jatkanut
keskustelua kanssani, aivan kuin mikään sulhanen ei olisi tullut
huoneeseen.

— Tiedättehän, että olemme sukua.

— Hyvin kaukaista.

— Miksi ihmeessä ette ilmoittanut minulle, että olitte tullut tänne?

— Isoäiti ei ole milloinkaan sanonut, miks’ei hän ilmoittanut teille
siitä, vastasin nauraen. — Miten me saatoimme tietää, että se
huvittaisi teitä.

— Mutta te — ettekö te milloinkaan tee mitään omin päin?

— Kyllä minua toisinaan haluttaisi.

— On luonnotonta, että teitä on pidetty tänne suljettuna ja että...

Augustus tuli huoneen poikki.

— Ambrosine, keskeytti hän moukkamaisesti, — tulen hakemaan sinua
illalla päivälliselle, koska sinä et nyt näy mitenkään ennättävän
puhella kanssani.

— Niin, tee niin, sanoin minä.

Sir Anthony nousi, ja kaikki läksivät pois.

Hän näytti liikutetulta ja surulliselta, aivan kuin ei olisi sanonut
mitä oli aikonut. Epämääräinen tuskan ja vastenmielisyyden tunne
kohtaloa vastaan teki käteni jääkylmiksi. Ah! jos...




Kuudes luku.


Huomenna on hääpäiväni. Kesäkuun kymmenes päivä. Sataa rankasti, ja
ukkonen jyrähtelee tuon tuostakin. Niin, kernaasti saa sataa rakeita
ja myrskytä tai tulla mitä tahansa — samantekevä minulle! Juuri
äsken salama valaisi huoneen ja heijastui kihlasormukseni suurista
briljanteista; se on aivan höllänä sormessani. Heitin sen pienelle
porsliinitarjottimelle, jossa helminauha ja valtava diadeemi odottavat
huomispäivää. Minun pitää olla jalokivillä peitetty, niin että Augustus
saa tilaisuuden kertoa vieraille, miten paljon ne maksavat.

Tämä kihlauskauteni ei ole mieluisa muisto. En todellakaan olisi
kestänyt sitä, ellei sininen varjo olisi niin usein ilmestynyt isoäidin
suun ympärille, varsinkin silloin, kun Augustus ja minä olemme olleet
eri mieltä.

Muistan erään tapauksen lapsuudestani monta vuotta sitten, eräänä
kesänä, jonka vietimme Versailles’issa.

Istuin lukemassa ääneen isoäidin puutarhassa, kun paksu, karvainen
turilas putosi puusta paljaalle kaulalleni. Muistan, että päästin
kimeän, ruman kirkaisun ja annoin kirjan pudota.

Isoäiti suuttui kovin. Hän selitti, että sellaiset kirkaisut olivat
erittäin alhaisia, ja että jos minulla oli niin vähän itsehillintää,
niin oli jo aika harjoitella itsehillitsemistaitoa.

Hän antoi minun ottaa elukan ja päästää sen käsivarrelleni. Aluksi olin
melkein villi kauhusta, mutta vähitellen tottumus tappoi tunteen, ja
vaikka se edelleenkin oli epämiellyttävää, saatoin kuitenkin tyynesti
katsella turilasta.

Tämä muisto on usein tämän viimeisen kuukauden aikana osoittautunut
hyödylliseksi. Saatoin tänään istua sohvassa ja antaa Augustuksen
suudella minua täydet kymmenen minuuttia, ilman että minun oli pakko
hyökätä käyttämään hajupulloani, niinkuin alussa oli täytynyt tehdä.

No niin, olen kuitenkin pitänyt sanani, ja isoäiti on minuun
tyytyväinen.

Mahtaakohan sir Anthony tulla häihin? Hänet on kutsuttu.

Markiisi de Rochermont taluttaa minut (isoäiti on jo niin raihnainen,
ettei voi pysyä pystyssä). Vihkiminen tapahtuu tämän kylän kirkossa.

Isoäiti on pannut ehdoksi, että mitään hääjuhlallisuuksia ei vietetä.
Hänen horjuva terveytensä ja asuntomme pienuus ovat siihen tarpeeksi
päteviä syitä. Luultavasti se on suuri pettymys rouva Gurragelle, mutta
me matkustamme Pariisiin niin pian kuin minä olen ennättänyt muuttaa
puvun vihkimisen jälkeen.

Ajatella! Huomenna tähän aikaan minun nimeni on rouva Gurrage! — Ja
Augustuksella on oikeus — laupias Jumala! — älä anna sydämeni lyödä
niin tuskallisesti ja auta minua muistamaan sukuni tunnuslausetta:
"Sans bruit".

Oi, isoäiti, jospa saisin seurata sinua matkallasi! Ensimmäinen askel
pimeyteen olisi ehkä kauhea — mutta sitten kaikki olisi levollista ja
hiljaista, eikä olisi olemassa mitään turilaita! Ah, kuinka kaunis
salama! Myrsky lähenee, jalokividiadeemi säkenöi toalettipöydälläni.
Toivon — toivoisin, että saisin jälleen nähdä sir Anthonyn. Juuri äsken
sain häneltä lahjan. Se on veitsi avainkimppuuni, kahva briljanteilla
koristettu, ja mukana oli kirje, jossa sanottiin, että vielä oli aika
lyödä poikki gordilainen solmu.

Mitähän se tarkoittaa? Minua värisyttää, ja tuntuu, kuin en ymmärtäisi
mitään tänä iltana.

Isoäiti on tullut äärettömän heikoksi, ja kaksi kertaa hän on pyörtynyt
niinkuin sinä päivänä, jona kohtaloni ratkaistiin. Luulen, että hän
elää vain tahdonvoimansa avulla ja että hän kuolee, kun kaikki on ohi.

Hän on antanut minulle kalleimman omaisuutensa, elämänsä suurimman
aarteen — Ambrosine Eustacien miniatyyrikuvan. Se on tässä vieressäni
aivan kuin oma aarteeni.

— Niin, Ambrosine Eustacie, ehkä minäkin voisin nousta portaita
hymyillen, jos minäkin saisin pitää ruusua karkoittaakseni roskaväen
löyhkän — Augustuksen äiti käyttää patshulia.






TOINEN KIRJA




Ensimmäinen luku.


Ei voi aavistaakaan, miten epämiellyttävä kuherruskuukausi on,
ennenkuin itse on sen kokenut. On ihmeellistä, ettei siitä mitään saa
tietää etukäteen. En edes sanaani pitääkseni ja tehdäkseni isoäidille
mieliksi olisi voinut siihen suostua, jos olisin tietänyt, mitä se
merkitsi. Nuorten tyttöjen unelmat ovat todellakin maailman typerimpiä.
En voi muuta kuin tuijottaa kaikkia naimisissa olevia ihmisiä.
"Ihmisparat, kaikki te olette kestäneet tämän!" sanon itsekseni, ja
sitten ihmettelen ihmettelemästä päästyäni, kuinka he voivat hymyillä
ja näyttää iloisilta. Mielelläni kysyisin heiltä, milloin rauha ja
välinpitämättömyys vakasivat heidät. Kestää vielä kauan, ennenkuin
todella voi hyötyä isoäidin turilas—luennosta.

Tuntuu uskomattomalta, että neljässätoista päivässä voi niin täydelleen
muuttaa käsityksensä elämästä. En voi katsella mitään entisin silmin.
On kyllä helppoa puhua filosofiasta, mutta vaikea olla filosofinen,
kun jokaista tuntohermoa joka hetki ärsytetään. Välisti tuntuu, kuin
kykenisin tekemään murhan.

Augustus on aviomiehenä äärimmäisen epämiellyttävä. Inhoan hänen
kampaamistapaansa; aina hänellä on tupsu niskassaan. Inhoan sitä tapaa,
jolla hän solmii kaulanauhojaan; inhoan kaikkea, mitä hän sanoo ja
tekee. Kun kuulen hänen tulevan, toistan alituisesti itsekseni: "Muista
turilasta, turilasta, turilasta!" Ja kerran alussa, kun suljin silmäni,
etten näkisi mitään, tuli hän minun huomaamattani aivan lähelle ja
kuuli sitten minun sanovan sitä ääneen.

Hän hypähti syrjään ja luuli minun tarkoittavan, että turilas ryömi
hänen vaatteillaan, mutta sitten hän suuttui.

— Ei täällä ole turilaita, Ambrosine, kylläpä olet tyhmä, sanoi hän.

Hän hekumoi ajatuksesta, että kaikki näkevät hänet vastanaineeksi.
Hänen käytöksensä on inhoittavan tuttavallista, ja aina ulkona
ollessamme hän tarttuu käsivarteeni ja tekee meidät kummatkin
naurettaviksi. Hän on hyvin halukas ostamaan loistavia pukuja, mutta
kun otin vapauden tilata kauniita alusvaatteita, riiteli hän laskuista.

— Minulla ei ole mitään vastaan hankkia sinulle vaatteita, jotka
näkyvät ja joista huomaa, miten paljon olen pannut niihin rahoja, mutta
hitto vieköön, jos rupean tällä tavoin hyödyttömästi hurjastelemaan.

Teatterissa hän ymmärtää vain sanan sieltä, toisen täältä ja pyytää
minua selittämään mitä sanotaan, kun tapahtuu jotakin mielenkiintoista,
ja tuon puhumisen takia minulta menee hukkaan puolet sisällöstä. Monet
ranskalaiset kappaleet ovat tosiaankin sangen hauskoja, ja ne ovat
avanneet silmiäni paljon. Niin, minäkin voisin nauraa, jos saisin olla
rauhassa ja kuunnella, mitä näyttämöllä sanotaan.

Augustus on raivoissaan, kun ranskalaiset herrat katselevat minua. En
olisi uskonut, että edes viitsisin huomata vieraiden katseita, mutta
häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että ne tuottavat minulle huvia.

Olen levoton isoäidin puolesta. Hän ei ole kirjoittanut. Markiisilta
vain on tullut kirjelippu. Isoäiti on varmasti hyvin sairas, ehkä
jo kuollut. En voi surra: tuntuu melkein, kuin sitä toivoisin.
Hienotunteisuudessaan ja arkaluontoisuudessaan hän kärsisi aivan liian
paljon nähdessään Augustuksen poikansa tyttären miehenä. Augustus
pöyhkeilee alituisesti, ja hänen suojeleva sävynsä minua kohtaan
kiusaisi isoäitiä. Ja sitäpaitsi hänestä alituisesti tuntuisi, kuin hän
olisi pettänyt minua olemalla vielä hengissä; avioliittonihan olisi
hyödytön, koska hän vielä elää ja voi pitää minusta huolta. Ah, rakas
isoäiti, tiedäthän, että säästäisin sinulta pienimmänkin surun, jos
vain voisin. Sanoessani hyvästi hänelle hän veti minut luokseen ja
suuteli minua. »Ambrosine», sanoi hän, »ennenkuin sinä palaat, olen
minä jo lähtenyt matkalleni. Älä sure äläkä ole pahoillasi. Viimeinen
neuvoni, rakas lapsi, on: muista, että elämä itse hyvittää kaiken.
Huomaat sen pian. Koeta katsella elämää iloiselta ja hyvältä puolelta
ja ennen kaikkea — älä ole draamallinen.»

Isoäiti on aina ollut hyvä minua kohtaan. Kun vain saisin nähdä hänet
vielä viimeisen kerran ja sanoa, että todellakin koetan seurata hänen
neuvoaan. Hiljaa, Augustus tulee; kuulen hänen raskaat askelensa —
hänellä on sähkösanoma kädessä.

Ah! Pelkoni ei ollut aiheeton. Isoäiti kuoli tänä aamuna. Oi, en voi
kirjoittaa, kyynelet sumentavat silmäni.

       *       *       *       *       *

On heinäkuun loppu, ja minä olen Ledstone Parkissa — nimeksi sen
emäntänä. Sanon nimeksi, sillä Augustuksen äiti pitelee ohjia
käsissään niin kuin aina ennenkin. Suru isoäidin kuolemasta, suunnaton
välinpitämättömyys maailman menosta on pidättänyt minua välittämästä
mistään tai vaatimasta mitään. Olen aivan tunnoton.

Heräänkö enää milloinkaan? Istun illan toisensa jälkeen anoppini
"budduaarissa". Räikeän punaiset brokaadituolit tuijottavat minua, ja
hopealehtisillä koristettu hääkakku loistaa sähkövalossa, istun siellä
ja kuuntelen hänen loppumattomia ylistyksiään Augustuksen hyveistä.
Olen nyt kuullut jokaisen pikku tapahtuman hänen lapsuudestaan, mitä
sairauksia hänellä oli, mikä lääke hänelle parhaiten sopi, kun hän sai
kaikki nykyiset ylähampaansa.

Nykyisen perheeni yhteiskuntaluokassa pidetään sukulaisvainajien
suremista onneksi niin suuressa arvossa, että surupukuni auttaa minua
kaikista häittemme juhlimisesta.

Rakas isoäiti, sinua ilahduttaisi, jos tietäisit, että olet tehnyt
minulle tämänkin palveluksen.

Ja nyt on kaikki lopussa. Markiisikin on palannut Ranskaan. Minulla on
vain Roy jäljellä.

Sen katseesta loistaa osanotto, jota minun on vaikea nähdä —
nyyhkytykset kouristavat kurkkuani. Rakas, pikku koira, sinä olet minun
ainoa ystäväni!

Ensi viikolla Lady Tilchester palaa Harleyhin, ja Augustus ja minä
vietämme siellä muutamia päiviä. Sen ajatteleminen olisi kerran, ennen
muinoin, minua riemastuttanut — olinpa vähällä sanoa: siihen aikaan
kuin olin nuori. Täytän kaksikymmentä ensi lokakuussa, mutta minusta
tuntuu, kuin olisin ainakin viisikymmenvuotias.

Augustus ei ole mitään hauskaa seuraa. Hänellä on jörö luonne; hän
on usein syyttä loukannut minua, ja päivän tai parin perästä hän on
hirvittävän hellä ja antaa minulle lahjoja lepytykseksi. En milloinkaan
voi tottua siihen, että hän nimittää minua "Ambrosineksi"; se on yhtä
epämiellyttävää kuin "pikku tyttöni" tai "rakkaani", joita molempia
nimityksiä hän alituisesti käyttää. Hänen kanssaan on mahdotonta
keskustella. Hän sanoi tänään, että minä olin tyhmin ja kylmin
kuvapatsas, minkä hän milloinkaan on tavannut, ja sitten hän ravisti
minua, kunnes menin aivan pyörälle päästäni, ja sitten hän suuteli,
kunnes en enää kyennyt erottamaan mitään. Sellaisten kohtausten jälkeen
menen aivan voimattomaksi. Hiivin puutarhaan ja piiloudun Royn kanssa
laakeripuutiheikköön. Sinne ei milloinkaan tule ketään, niin että
siellä saan olla rauhassa.

Minulla ei ole ollut rohkeutta mennä huvilalle. Se on aivan koskematon,
ja kaikki isoäidin tavarat ovat jäljellä. Hephzibah on mennyt naimisiin
vihanneskauppiaan rengin kanssa ja asuu siellä pitämässä huvilaa
silmällä.

Augustus järjestelee paraikaa huonetta minulle, jotta minäkin saisin
oman "budduaarin". Hän ei ole kysynyt minulta neuvoa. Siitä pitäisi
tulla yllätys, ja kokonainen työmiesarmeija on puuhassa; olen nähnyt
vilahdukselta huikaisevia, vastakullattuja tuoleja ja terrakotan ja
nahan väristä silkkibrokaadia (inhoan molempia värejä).

— Sitten minä saan olla enemmän kanssasi iltaisin, sanoi Augustus. —
Salongit ovat liian isoja, ja äitimuorin budduaari on liian pieni, ja
minun omaa hinkaloani sinä inhoat. Toivottavasti sinä sentähden olet
tyytyväinen tähän järjestelyyn.

Kiitin ilman ihastusta. Pidän anopin ja Amelian seuraa parempana kuin
hänen. Purppuranpunaiset brokaadituolit ovat niin epämukavia, että
hän lähtee luotamme heti päivällisen jälkeen mennäkseen "hinkaloonsa"
ja heittäytyäkseen lepotuoliin. Koko huone haisee tunkkaantuneelta
tupakalta — hän pitää piipussaan jonkinlaista väkevää, kehnoa
tupakkaa. Hän vetää ylleen vanhan, tahraisen, sinisen tupakkatakin
ja istuu siellä ja lukee pilalehtiä vaipuneena syvään lepotuoliin
whisky— ja soodapullo vieressään. Minun tullessani hän on tavallisesti
puolinukuksissa. En jää viideksi minuutiksikaan, jos vain pääsen pois.
Whiskyn haju ei ole miellyttävää.

Talossa on kovin vähän kirjoja. Pian saan ensimmäisen neljänneksen
suurenmoisesta vuosirahastani — käsikassan. Silloin minä ostan itse
kirjoja. Minusta tuntuu, kuin olisin palvelija, joka saa ensimmäisen
palkkansa uudesta paikastaan — vaivainen vasta—alkaja, joka milloinkaan
ennen ei ole ollut "ulkona". Mutta minä olen ansainnut ne — ansainnut
rehellisellä työllä.

Mitähän on tullut sukulaisestani, Anthony Thornhirstista. Hän oli
häissä lady Tilchesterin kanssa. Näin hänen ihmeellisten silmiensä
seuraavan minua, kun Augustuksen käsivarressa kuljin kirkon käytävää
pitkin. Erotin vain hänen kasvonsa koko joukosta. Emme puhuneet
keskenämme. Hän tuli luokseni vasta noustessani vaunuun. Mahtaakohan
hän olla Harleyssa — mahtaakohan...?

Iltapäivällä me ajamme Harleyhin.




Toinen luku.


Augustuksesta huolimatta — huolimatta kaikesta minusta tuntuu, kuin
olisin täällä Harleyssa uudelleen vironnut henkiin!

Koko paikka viehättää minua. Se on vanhanaikainen talo, jonka
molemmilla sivuilla on pitkät siipirakennukset; keskellä on iso
salonki, josta ovet aukeavat muihin vastaanottohuoneisiin.

Lady Tilchester on hyvin herttainen ja osaa tehdä olon kodikkaaksi.
Saapuessamme oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut krokettikentälle ja
suureen telttaan, jossa pelattiin bridgeä, ja koska mitään esittelyjä
ei ole tapahtunut, on vieraitten nimien selville saaminen vienyt
minulta kaksi päivää. Muutamien nimistä en ole vielä päässyt selville.

Ensimmäisenä iltapäivänä vaivuin erääseen matalaan tuoliin. Pieni
vaaleatukkainen nainen tuli istuutumaan viereeni. Hän näyttää pieneltä
untuvaiselta kananpojalta, sammaltaa lapsellisella äänellään ja
hänen yllään on koko joukko koristuksia, muiden muassa rintaneula,
johon briljanteista on sommiteltu hänen nimensä "Babykins". En olisi
hyvilläni, jos minun nimeni olisi "Babykins".

Kaikki hänen ominaisuutensa on merkitty sillä.

Ensiksi luulee puhelevansa lapsen kanssa, mutta sitten ällistyy,
kun on kuullut hänen kertovan joukon häväistysjuttuja aivan kuin
täysikasvuinen henkilö.

Hän oli hyvin rakastettava minua kohtaan ja kertoi, että hän mielellään
olisi tahtonut tutustua minuun, sillä lady Tilchester oli puhunut
minusta paljon.

Hän ei tuntunut odottavan vastausta, vaan jatkoi lörpöttelyä
seurapiireistä, ja puolen tunnin kuluttua hän jätti minuun sellaisen
vaikutelman, että sen muodostavat enimmäkseen henkilöt, jotka elävät
huvitellakseen ja pitääkseen hauskaa ja että osa heistä on avioeron
kynnyksellä.

Lady Tilchester tuli ja keskeytti keskustelumme viemällä minut
puutarhaan.

Hän on viehättävin olento, minkä milloinkaan olen tavannut. Hän on
kuin auringonsäde, lämmittävä ja lohduttava. Hän näyttää suurelta ja
jalolta, näyttää olevan korkealla kaiken jokapäiväisyyden yläpuolella.
Täytyy ihmetellä, kuinka hän on voinut mennä naimisiin lordi
Tilchesterin kanssa, joka on hyvin arkipäiväinen mies.

Hänen puhuessaan kaikki kuuntelevat. Hänen äänensä on kirkas kuin
hopeakellon helinä, eikä hän milloinkaan sano mitään tyhjää tai
tarkoituksetonta.

Vietimme puolisen tuntia ihanassa puutarhassa, ja hän sai minut
tuntemaan, että elämä on jotakin hyvää ja valoisaa ja että minäkin
saatoin löytää ilon aiheita.

Kuinka suurenmoista on, kun ihmisellä on sellainen luonne, että pelkkä
läsnäolo tekee toisille ihmisille hyvää!

Vieraat tulivat myöhään päivälliselle, mutta viimeisenä purjehti meidän
kaunis emäntämme levollisena kuin ylväs laiva salonkiin äärimmäisestä
ovesta.

— Pyydän anteeksi myöhästymistäni, sanoi hän levollisesti. — Koska
mieheni on tietenkin sanonut herroille kenet heidän kunkin on
talutettava pöytään, niin voimme heti aloittaa.

Lordi Tilchester oli istunut ikkunakomerossa Babykinsin kanssa ja aivan
unohtanut velvollisuutensa, otaksun minä. Hän nousi syyllisen näköisenä
ja kopeloi paperia taskustaan.

— Oh, älkäämme sitä odottako, sanoi eräs herroista, herra Budge,
karskisti. — Tulkaa, lady Tilchester, antakaa minun taluttaa teitä ja
osoittaa tietä.

Ja sitten hän tarjosi emännälle käsivartensa, johon tämä tarttui
nauraen ja vastaten:

— Olkoon menneeksi!

Jokainen valitsi naisen mielensä mukaan, ja sillä tavoin sattui, että
minä jäin seisomaan ja tuijottamaan kalpeata nuortamiestä, jolla oli
himmeät, siniset silmät ja ihmeellisen hyvin sidottu kaulanauha —
seurueen viimeistä.

Hän ojensi hermostuneesti käsivartensa, ja vihdoin pääsimme ruokasaliin.

Vasta päivällisen lopulla sain tietää, että hän oli Myrlshiren herttua
ja että hänen olisi pitänyt viedä lady Tilchester pöytään!

Augustus oli sijoittautunut erään purppuranpunaiseen puetun naisen
viereen, ja hänen kasvonsa muuttuivat harmaan sinerviksi siitä syvästä
vaikutuksesta, jonka naisen lemmekkäät katseet tekivät häneen.

Herttuallinen kavaljeerini ei ollut miellyttävä. Hänellä oli piipittävä
ääni ja hermostunut olemus, mutta hänellä oli eräänlainen tapa sanoa
rohkeita asioita, mikä osoitti, että hän oli tottunut löytämään
kärsivällisiä, ettei sanoisi ihastuneita, kuuntelijoita.

Hän sanoi olevansa kiitollinen herra Budgelle tämän reippaudesta, sillä
hän oli ihaillut minua meidän saapumisestamme asti ja oli päättänyt
heti kahakan alettua vallata minut.

— Te — te ette näytä englannittarelta, sanoi hän, — ja se on
miellyttäväksi vaihteluksi. He väsyttävät silmiäni. He näyttävät kaikki
samanlaisilta.

Ja hän ilmoitti edelleen, että Pariisi on ainoa paikka, jossa voi
oleskella, ja että englantilaiset kansallisuutena olivat raakoja
paheissaan.

Ennenkuin naiset kaikki yhdessä katosivat huoneesta, sain tietää,
että hänen ainoa elämäntarkoituksensa oli tästä lähtien opettaa minua
ymmärtämään hänen suurta arvoaan ja hurmauskykyään. Kaikki nuo väkevät,
nopeasti heränneet tunteet kuulostivat lausuttuina hänen piipittävällä
äänellään niin naurettavilta, etten voinut pidättää hymyäni. Silloin
hän säteili — hän ei aavistanut lainkaan, mikä minua huvitti.

Vaikka salonki on suunnattoman iso, kokoontuivat nuo kaikki kymmenen
tai kaksitoista naista takkatulen ääreen. Ilta oli kostean kolea.

He tuntuivat kaikki tuntevan toisensa hyvin ja kutsuivat toisiaan
etunimeltä; en siis tietänyt keitä he olivat, ennenkuin Babykins taas
antoi minulle joitakin selityksiä.

Purppuranpunainen nainen on lady Grenellen. Hänen miehensä on sodassa.
Hän on hyvin viehättävä. Hän istui isossa sohvassa ja poltti savukkeen
toisensa jälkeen pientä meripihkaimuketta käyttäen.

Lady Tilchester ja kaksi muuta naista olivat syventyneet keskustelemaan
Etelä—Afrikan uutisista, muut puhuivat kirjoista ja puvuistaan,
mutta "Babykins" ja "Letitia" vaihtoivat mielipiteitä ajan
säädyttömyydestä... kunnes lady Tilchester tuli meidän luoksemme.
Tuntui, kuin aurinko olisi valaissut koko kohtauksen.

— Te taidatte kertoa häväistysjuttuja, sanoi hän.

Huomaamatta keskustelu lipui toisiin aiheisiin, ja me juttelimme
viimeisistä sotauutisista, kun salin kaksoisovet avautuivat.

Augustuksen kasvot punersivat ja olivat kaikkea muuta kuin
miellyttävät, mutta lady Grenellen teki hänelle tilaa viereensä
sohvalle. Hän hymyili Augustukselle jumalallisesti ja kohteli häntä
aivan hurmaavasti — niin ystävällisesti ja sydämellisesti, kuin he
olisivat olleet tasa—arvoisia! Aivan ällistyin — minä en voinut tuolla
tavoin tuttavallisesti puhella ja pilailla Augustuksen kanssa — sen
enempää kuin minkään palvelijankaan kanssa.

Useat seurueen jäsenet menivät pelaamaan bridgeä, ja minä jäin melkein
kahden kesken huoneeseen herttuan kanssa.

Hän jatkoi sanomalla joukon asioita, jotka hämmästyttivät minua
äärettömästi. En olisi ymmärtänyt niistä juuri mitään, ellen olisi
Pariisissa nähnyt noita teatterikappaleita.

Luultavasti hän rupesi minua hakkailemaan, jos sitä sillä sanalla
tarkoitetaan. Hänen olemuksensa ei ole miellyttävä, se ei viehättänyt
minua mitenkään, ja nykyjään en voi miehissä nähdä muuta kuin raakoja
hölmöjä. Ehkä on hienoja ja hyviäkin, mutta kun heitä katselen, toista
toisensa jälkeen, tulee aina mieleeni ajatus: kuinka vastenmielisiä
he mahtanevatkaan olla vaimojensa silmissä. Se ei ole kaunista minun
puoleltani, ja olen melkein varma, että isoäiti ei sitä hyväksyisi.




Kolmas luku.


Seuraava päivä oli sunnuntai, ja muutamat meistä menivät kirkkoon.
Augustus vaati itsepintaisesti, että minun oli lähdettävä. Itse hän
jäi kotiin lady Grenellenin seuraan tehdäkseen — kuten hän sanoi —
metsäkävelyn hänen kanssaan.

Lounaan jälkeen lienevät kaikki pelanneet bridgeä paitsi lady
Tilchester ja hänen kavaljeerinsa, herra Budge, ja tuo himmeäsilmäinen
herttua sekä minä. Me kiipesimme kukkulaa myöten vanhalle
linnanrauniolle ja istuimme siellä teehen asti.

— Eikö ole synti, että minun täytyy mennä perijättären kanssa
naimisiin? sanoi herttua pateettisella äänellä. — Kaikki avioliitot
ovat pahin _ennui_ [Vastoinkäyminen, kiusa. — Suom.] mutta on hirveätä
ja julmaa, että köyhyyssyistä on pakko ottaa ruma nainen, josta ei pidä
ja jota ei tahdo, eikö totta?

— Kyllä, sanoin minä vakavasti.

Hän suli, kun kuuli myötätunnon äänessäni

— Te olette ihastuttava nainen, te ymmärrätte toisen heti. Ihmiset
eivät tavallisesti pidä kovana, että sellaista täytyy tehdä arvonimensä
takia, mutta minä huomaan, että te surkuttelette minua.

— Kyllä, surkuttelen todellakin.

— Cordelia Grenellen on ottanut avioliiton välittääkseen. En ole nähnyt
häntä vielä — tarkoitan perijätärtä.

— Jos olisin mies, niin luulen, että pitäisin vapauteni ja — ja tekisin
työtä, sanoin sammaltaen.

Hän katsoi minuun äärimmäisen ällistyneenä.

— Mutta mihin minä voin ryhtyä? kysyi hän. — Liikemieheksikö? Se muoti
on jo mennyttä. Minulla ei ole liikeälyä, ja sitäpaitsi tuntuisi
kurjalta käyttää nimeään saadakseen hyväntahtoisia ihmisiä ryhtymään
epävarmoihin yrityksiin. Jos sensijaan nain perijättären, niin se on
rehellistä peliä — annan ainakin hänelle jotakin rahojen vastineeksi.

— Teidän puheessanne on paljon perää, myönsin minä.

— Olen sanonut Cordelialle — hän on serkkuni, nähkääs — olen sanonut
hänelle, etten tahdo kovin rumaa ja että pitäisin parhaimpana, jos
tuleva vaimoni olisi reipas ja terve oluenpanijan tytär. Meidän
perheemme on ylihienostunut. Näettekös, jos täytyy uhrautua pitääkseen
pystyssä sukuaan ja nimeään, niin yhtä hyvin voi valita jonkun, josta
on todellista hyötyä. Meidän täytyy saada paksua, punaista verta
suoniimme — meidän omamme on aivan liian sinistä. Meistä on ruvennut
kehittymään luurankoja ja enemmän tai vähemmän idiootteja.

Kaiken tämän hän sanoi aivan vakavasti. Hän oli ilmeisesti tutkinut
aihetta, ja katsoessani häneen huomasin, että hän oli aivan oikeassa.
Jos hän edusti sukutyyppiään, niin se tosiaankin oli ruvennut potemaan
vanhuudenheikkoutta.

— En tahdo amerikatarta, jatkoi hän. — He ovat henkisesti kehittyneitä
seuraihmisiä ja ovat yleensä niin viehättäviä ennen avioliittoa, ettei
huomaa, kuinka hermostuneita ja rauhattomia he oikeastaan ovat. Minun
on saatava tukeva englantilainen karjakko.

Hän heittäytyi minun viereeni maahan ja rupesi repimään rikki
ruohonkortta. Hänen kätensä olivat läpinäkyvät, ja hänellä oli maailman
kauneimmat mantelinmuotoiset kynnet; mutta hänen korvansa ovat
sitävastoin rumat, ne törröttävät kuin aasin korvat.

— Nähkääs minä eläisin omaa elämääni kuitenkin! jatkoi hän kevyesti.
— Palvon kauneutta niin kuvanveistoksessa kuin maalauksessa ja
musiikissakin, mutta en tahtoisi, että tuleva herttuattareni,
entinen karjapiika, ymmärtäisi niitä. Tahtoisin, että hän saisi
joukon palleroisia lapsia, että hän täyttäisi yhteiskunnalliset
velvollisuutensa ja ettei hänen tarvitsisi käydä läpi eristyskuuria tai
kaivata sympatiaa.

Sanoin väliin "niin" ja "todellakin", ja hän jatkoi kuin kahvimylly:

— Ei käy laatuun ylihienostua — lopputuloksena on silloin idiootit,
ja ihmisen kauneusaistia lonkkaa se rumuus, joka usein kuuluu meidän
rotumme yksilöille — teidän pitäisi nähdä minun kaksi sisartani,
koko maan rumimmat naiset! Sensijaan on ilo katsoa teitä. Te olette
täydellinen kaunotar, nähkääs, en milloinkaan ole nähnyt niin suoraa ja
kaunispiirteistä nenää kuin teidän. Miksi pidätte päivänvarjoanne, niin
että en voi nähdä sitä?

— Päivänvarjoa käytetään suojeluskeinoksi polttavaa aurinkoa vastaan.
Tahtoisitteko, että minä saisin auringonpistoksen vain ollakseni teille
mieliksi?

— Olette itsekäs, sanoi hän surullisella äänellä.

— Tietysti.

— Ette lainkaan häpeä?

— En lainkaan.

Hän muutti levollisesti asentoaan, jotta pääsi sille puolelle minua,
jolle aurinko ei paistanut.

— Opin hiukan liikehtimään Etelä—Afrikassa, kun olin siellä kuukauden,
pari, virkkoi hän. — Toivon, että tämä puoli kasvojanne olisi yhtä
kaunis. Kaikilla ihmisillä on parempi ja huonompi puoli.

Nauroin.

— Tämä puoli on vielä kauniimpi, sanoi hän sitten. — Missä olitte
piilossa, koska kukaan meistä ei teitä nähnyt ennen naimisiinmenoanne?

— Asuin täällä lähellä jonkin aikaa.

— Nyt näytätte taas surulliselta. En milloinkaan ole niin innokkaasti
tutkinut kenenkään kasvoja kuin teidän. Te ette muistuta muita ihmisiä.
Te muistutatte kameeta, tiedättekö?

— Kertokaa vähän näistä ihmisistä, sanoin minä. — En tunne heistä
ketään.

— Mitä minä heistä kerron? Se on samanlainen seurue kuin kaikki
muutkin, ikävien ja hauskojen ihmisten sekoitus. Useimmat ovat
tyypillisiä sille maailmalle, _où l’on s’amuse_ [Jossa huvitellaan.
— Suom.]. Serkkuni, lady Grenellen, on ehkä mielenkiintoisin heistä,
koska hänellä on ollut useimmat seikkailut.

— Seikkailut?

— Niin hän on ratsastanut kumoon monta kertaa, mutta aina selviytynyt
hyvän onnensa avulla.

— Hän on hyvin kaunis.

— Kyllä, Cordelia on hyvin kaunis, vastasi hän äänellä, josta kuulosti,
että olisi ollut paljonkin lisättävää.

En jatkanut enää sitä aihetta. Me keskustelimme kirjoista, sodasta
ja kaikenlaisista asioista, ja hetken kuluttua emäntämme huusi meitä
pengermää korkeammalla olevalta vanhalta nostosillalta, jolla hän istui.

— Meidän on mentävä teelle, virkkoi hän ja läksi edellä kavaljeereineen.

Kun tulimme takaisin, keinutteli Augustus lady Grenelleniä
ihastuttavassa Ludvig XV:n aikaisessa _balançoiressa,_ joka oli
kiinnitetty kahden korkean jalavan väliin; rouvan toinen jalka pisti
esiin, ja hän näytti aivan säteilevältä.

Augustuksen kasvoilla oli sama ilme kuin neekeripalvelijoilla, jotka
Thackeray on kuvannut "Virginialaisia"—romaanissaan — sekaisin ylpeyttä
ja itsetyytyväisyyttä — ja hän kiskoi uupumatta punaisia silkkiköysiä.

Teenjuonnin aikana vallitsi rattoisa tunnelma. Ei kukaan puhunut niin
henkevästi kuin isoäiti ja markiisi, mutta kaikki olivat hyvällä
tuulella ja mieliala iloinen.

Seurue tuli vähän täsmällisemmin päivälliselle tänään, ja lady
Tilchester oli nyt pannut toimeen eilisiltaisen suunnitelmansa ja
sijoittanut minut kavaljeerinsa viereen; herra Budge ja rouva Gurrage —
nimet sopivat mainiosti yhteen.

Pöytätoverini oli sangen hupaisa ja sai minut nauramaan makeasti. Ja
hän riiteli lady Tilchesterin kanssa pöydän ylitse.

En pidä hänen käsistään, en tiedä miksi; ne eivät ole suuret eivätkä
rumat, vaan lihavat ja pehmeät kuin naisen. Luulen, että kiilloitetun
pintansa alla hän saattaa olla Augustuksen kaltainen.

Lady Tilchester on mieltynyt häneen, ja hän puolestaan osoittaa mitä
suurinta ihailua ja kunnioitusta kaunista emäntäänsä kohtaan. Heidän
keskustelunsa ovat erittäin mielenkiintoisia.

Muutamat muut herrat ovat varsin miellyttäviä, ja useimmat vastaavat
isoäidin määritelmää herrasta: "Hänen pitää näyttää mieheltä ja
esiintyä kuin gentlemanni."

Naiset ovat koko ajan olleet hienosti puettuja, mutta heillä ei aina
ole sopivaisuusvaistoa. Vain lady Grenellen ja lady Tilchester ovat
ihastuttavia kaikin tavoin.

En usko heidän pitävän kovinkaan paljon toisistaan, vaikka he
ulkonaisesti osoittavat kohteliaisuutta toisilleen; heidän
silmäyksistään näkyy, että keskinäinen rakkaus ei ole suuri.

Lady Tilchesterin poika, kolmetoistavuotias, on äskettäin matkustanut
kouluunsa Etoniin, mutta tulee kotiin loma—ajoiksi. Pikkutyttö on
rannikolla, niin etten ole nähnyt kumpaakaan.

Koko tämä talo on hyvin hoidettu; täällä ei milloinkaan ole riitaa, ja
kaikki on omalla paikallaan. On ikävä lähteä täältä pois.

Juuri lounasta aloittaessamme tänään tuli sir Anthony Thornhirst sisään
ja tervehdittyään kaikkia istuutui minun viereeni.

Hän tuntuu aivan tänne kotiutuneelta ja aivan kuin olisi tottunut aina
saapumaan näin ilmoittamatta.

Sydämeni rupesi tykyttämään ihmeellisellä tavalla, kun hän astui
sisään. Siksi kai, että hän oli ainoa näiden vieraiden joukossa, jonka
tunsin ennestään.

— Te siis päätitte olla katkaisematta gordilaista solmua, sanoi hän
heti, aivan kuin olisimme jatkaneet jotakin aivan äskeistä keskustelua.

Hän rakensi yhdellä iskulla sillan sen kuilun yli, joka erotti minut
tyttöajastani. Tämä kylmäverisyys hämmästytti minua, enkä keksinyt
vastausta.

— Tiedättekö, jatkoi hän, — sittemmin olen kuullut, että veitsen
lahjoittaminen katkaisee ystävyyden, ja se kuuluu tuottavan
onnettomuutta ja eroja ja kokonaisen joukon muita kauheita asioita. Te
ja minä olemme siis kai selviä vihollisia, vai mitä? Menemmekö lounaan
jälkeen heittämään sen pienen, turmiota tuottavan esineen veteen.

— Ei, en tahdo erota veitsestäni; se on minulle suureksi hyödyksi,
vastasin typerästi.

Kun me lounaan jälkeen menimme isoon telttaan, tuli hän minun luokseni.

— Aion lähteä kävelylle, sanoi hän. — Viileässä metsässä on ihanata
kävellä. Haluatteko päivänvarjonne?

Herttua oli mennyt sitä hakemaan hallista, jonne olin sen jättänyt
eräälle pöydälle.

— En tiedä, mitä tekisimme tänään, vastasin minä. — Luultavasti menen
krokettia pelaamaan.

— Oh, eikö mitä, ette mene. On aivan liian kuuma, ja teidän on nähtävä
metsä. Sillä on historiallista mielenkiintoa ja — kas tässä, ottakaa
tämä päivän varjo, ja lähtekäämme. — Lauseen loppu tuli hyvin nopeasti,
sillä me huomasimme herttuan tulevan päivänvarjo kädessä.

En tosiaankaan voi sanoa, miksi annoin johdattaa itseäni näin. Luontoni
on aina vaistomaisesti noussut vastaan, kun joku muu kuin isoäiti
on käskenyt. Ja tässä minä nyt kävelin sukulaiseni kanssa aivan
kuuliaisena pitkin polkua, joka oli marjakuusien reunustama, ja pääni
päällä pidin syreeninväristä päivänvarjoa, joka ei ollut omani.

Emme puhuneet mitään, ennenkuin olimme päässeet polun päähän; siinä
on ihmeellinen suihkukaivo, jonka luota haarautuu neljä leikattujen
marjakuusien muodostamaa lehtikujaa.

Sydämeni jyskytti edelleen samaan kiivaaseen, epämiellyttävään tapaan.

— Olette muuttunut, kreivitär, sanoi sir Anthony. — Pikku kasvonne ovat
kalpeat — muistatteko sitä iltaa, jolloin tanssimme yhdessä — silloin
ne olivat pyöreät ja ruusuiset. Onko siitä jo sata vuotta?

Hänen äänessään on jotakin viehättävää. Pilkallinen sävy katoaa joskus,
ja silloin tuntuu, kuin täytyisi kuunnella jokaista sanaa. Ah, molemmin
korvin!

— Niin — siitä on sata vuotta, vastasin minä.

— Oli ikävää kuulla, että isoäitinne on kuollut, jatkoi hän. — Olisin
mielelläni sanonut teille, miten ikävää se oli, mutta oleskelin siihen
aikaan Norjassa ja olen sieltä vasta äsken palannut. Olinko mielestänne
epäystävällinen?

— Ette — isoäiti oli iloinen saadessaan kuolla. Tiesin, ettei hän
voinut elää kauan, mutta loppu tuli kuitenkin liian äkkiä.

— Hän oli erikoinen persoonallisuus, ja olisin ennemmin toivonut
tutustuneeni häneen. Tavallisesti kykenen tarttumaan tilaisuuteen
lennosta, mutta kohtalo piti häntä ja teitä poissa minun ulottuviltani.
Miksi emme tavanneet viime vuonna?

— Ah, älkäämme siitä puhuko! huudahdin.

— Koetan unohtaa ja saada korvausta muusta. Isoäiti ja markiisi
lupasivat, että niin kävisi.

Hän katsoi minuun ja kumartui kasvojeni tasalle. Hänen silmänsä
tuntuivat voivan tunkea aivan sieluuni, niinkuin erään toisenkin kerran
aikaisemmin.

— Rakas, pieni, suloinen kreivitär, virkkoi hän — melkein samoin sanoin.

Eräs uusi tunne oli aivan tukahduttaa minut; tuntui kuin sydän olisi
noussut kurkkuun.

— Tuhlaamme aikaa tässä suihkulähteen luona, sanoin minä. — Missä metsä
on?

Sitten pidimme hauskaa. Hän kertoi kokonaisen joukon asioita. Hänen
puhuessaan olin näkevinäni selvän kuvan maailmasta, iloisesta ja
miellyttävästä maailmasta, jossa kukaan ei ollut kyllin tyhmä
ottaakseen mitään vakavasti.

Oli typerää surra ja olla ikävissään, kun aurinko paistoi ja linnut
lauloivat!

Minä aivan nautin elämästä!

— Onko "Babykins" viserrellyt teille jo? kysyi hän kerran. — Hän on
viserrellessään hyvin vaarallinen.

— En pidä hänestä, vastasin.

— Oh, opitte pian hänestä pitämään. Kaikki me pidämme Babykinsista. Hän
on kuin hyttynen suuressa seurueessa. Hän lentelee sinne tänne ja puree
kaikkia, ja sitten me voimme vertailla puremiamme ja raapia ja hieroa
tulehtuneita paikkoja. Tapaatte hänet kaikkialla — hän on ainoa, joka
Tilchesteriä todellakin huvittaa.

— Aiotteko jäädä tänne, kysyin, — vai oletteko matkustanut tänne vain
hetkeksi?

— Olen lähettänyt palvelijan hakemaan tavaroitani ja jään tänne, kun
nyt olen tavannut teidät. Tunnutte aina unohtavan, että me olemme sukua
ja että pitää tuntea mielenkiintoa sukulaisiaan kohtaan.

— Kertokaa kodistanne — eikö sen nimi ole Dane Mount? kysyin hetken
kuluttua.

Olimme kävelleet vaiteliaina pitkin korkeitten kuusien varjostamaa
polkua.

— Ei, en tahdo. Teidän on tultava sinne joskus ja jäätävä vuorokaudeksi
tai pariksi. Teidän on nähtävä esi—isienne koti, ymmärrättekö? Luvatkaa
tulla, kun palaan Skotlannista.

Olimme joutuneet metsän sydämeen. Siellä oli aivan hämärä. Tuuheat puut
muodostivat päämme päälle holvin, jonka lävitse vain silloin tällöin
tunki jokin auringonsäde.

Tunsin itseni niin ihmeen typeräksi enkä osannut jutella sujuvasti
niinkuin herttuan kanssa.

— Olette kovin vaitelias, kreivitär!

— Eikö ole jo aika palata? vastasin typerästi.

— Ei vielä pitkään aikaan. Teidän on kerrottava kaikki itsestänne,
missä elitte ja mitä tapahtui, ennenkuin jouduitte minun elämääni
Tilchesterin tanssiaisissa. Istuutukaamme tälle puunrungolle ja
asettukaamme mukavasti.

Me istuuduimme.

— Aloittakaa, kreivitär. Kerran, ennen vanhaan, kun olin pieni tyttö,
tulin — mistä?

— Tahdotteko tosiaankin kuulla perheeni tarinan? kysyin.

— Kyllä.

Kerroin hänelle lyhyin piirtein elämäni, miten isoäiti ja minä
olimme asuneet huvilassa, kaikista hänen opettavaisista puheistaan,
markiisista ja Roysta ja Hephzibahista ja nuoruuteni pikkutapahtumista.
Tuntui, kuin olisin puhunut aivan toisesta ihmisestä; niin eri tavalla
katson elämää ja maailmaa kuin sinä päivänä, jolloin matkustin
Augustuksen kanssa Pariisiin.

— Nyt joudumme siihen päivään, jolloin tapasimme toisemme niityllä,
sanoi hän. — Ette ollut kihloissa silloin, vai kuinka?

— Ah, en! Isoäiti ei ollut silloin vielä saanut pyörtymiskohtauksia;
siihen aikaan sellainen ajatus olisi ollut hänestä aivan liian kauhea.

Vaikenin äkkiä huomaten mitä olin sanonut. En voinut sanoa hänelle,
miten ja miksi olin mennyt Augustuksen kanssa naimisiin. Hän sai
ajatella mitä tahtoi.

Ja hänen katseestaan näkyi, että hän ajatteli koko joukon. Toivon —
toivon, ettei sydämeni niin jyskyttäisi hänen katsoessaan minuun. Se on
lapsellista ja epämiellyttävää.

— Mikä hullu olinkaan, kun en häittenne edellisenä yönä tullut
automobiililla teitä ryöstämään, virkkoi hän. — Sanokaapa, kreivitär,
jos olisin koputtanut ikkunaanne, olisitteko katsonut ulos ja lähtenyt
mukaani?

— Silloin oli ukkosilma ja myrsky — muistaakseni — me olisimme
kastuneet, sanoin ontosti nauraen.

Hän ei voinut tietää, miten syvään hän haavoitti minua — eikä hän sitä
saisi nähdäkään.

— Kuinka suloinen ryöstettävä te olisitte ollutkaan, jatkoi hän. —
Olisin mielelläni katsonut suloisten, viisaitten silmienne ilmettä, kun
päivän koittaessa olisitte huomannut olevanne kaukana heistä kaikista —
kaukana Augustuksesta.

En vastannut mitään, vaan istuin piirrellen syreeninvärisellä
päivänvarjolla hieroglyfejä pehmeään sammaleen jalkojemme alla.

— Miks’ette sano mitään, kreivitär?

— Ei ole mitään sanottavaa. Olen naimisissa, ettekä te koputtanut
ruutuun. Lähtekäämme nyt takaisin.




Neljäs luku.


Viimeistä Harleyssa vietettyä iltaa en mielelläni ajattele. Augustus
oli juovuksissa — niin, on melkein liian kauheata siitä kirjoittaa.

Huomasin, että hän päivällispöydässä oli sangen äänekäs, mutta hän
istui samalla puolen pöytää kuin minäkin, en voinut häntä nähdä, ja kun
herrat myöhemmin saapuivat meidän naisten luokse salonkiin, tuli kaikki
minulle kuin salamanisku. Hänen kasvonsa olivat tummansinervät, ja hän
kulki epävarmasti, ei aivan horjuen, mutta kuitenkin kuin huonekalut
olisivat olleet hänen tiellään.

Paria, kolmea herraa näytti huvittavan varsinkin silloin, kun
hän istuutui sohvaan lady Grenellenin viereen ja työnsi kätensä
sohvanselustaa pitkin naisen niskan taa. Minusta tuntui, kuin jäävirta
olisi juossut suonissani, enkä pitkään aikaan olisi kyennyt nousemaan
pystyyn. Lady Grenellen sensijaan ei näyttänyt välittävän mistään — hän
vain nauroi lakkaamatta viuhkansa takana, ja herrat auttoivat häntä
tekemään pilaa Augustuksesta.

Minulle tämä oli syvän nöyryytyksen hetki. Vaadittiin kaikki
itsehillintä, jotta kykenin jatkamaan keskustelua Babykinsin kanssa,
aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Herttua tuli puhelemaan kanssamme; hän veti esiin matalan tuolin ja
istuutui niin, etten voinut nähdä sohvalla olevaa riehakasta seuruetta.

Minulla ei ole pienintäkään aavistusta, mitä hän sanoi tai mitä kukaan
meistä sanoi. Augustuksen äänekäs hohotus oli ainoa, minkä kuulin.

Sir Anthony, joka oli jäänyt juttelemaan lady Tilchesterin kanssa
biljardihuoneen ovelle, tuli nyt luoksemme. Hän seisahtui hetkiseksi ja
meni sen jälkeen Grenellenin eteen.

— Teitä on pyydetty pelaamaan bridgeä siniseen saliin.

Nainen nousi vastahakoisesti ja vavisten yhä naurusta. Augustuskin
koetti nousta, mutta horjahti takaisin sohvaan.

Rajattoman tahdikkaasti rupesi nyt sukulaiseni kiinnittämään puoleensa
Augustuksen tarkkaavaisuutta. Hän sanoi jotakin sodasta, ja kun lady
Grenellen poistui ja Augustus teki toisen toivottoman yrityksen seurata
häntä, istuutui sir Anthony vapaalle paikalle sohvaan mieheni viereen
ja pidätti häntä kokonaisen puolituntisen.

Kun kuljin sohvan ohi, jolla nuo molemmat herrat istuivat, tarttui
Augustus pukuuni.

— Älä näytä niin pahuksen ylpeältä, pikku ystäväni, nikotteli hän. —
Minä — minä — minussa ei ole mitään vikaan. Anna minulle suukko.

— Niinkuin sanoin, keskeytti sir Anthony, — minä kuulin vakavia
uutisia: väitetään aivan varmasti, että loputkin Tilchesterin
miliisistä lähetetään ennen pitkää sotaan.

Augustus laski pukuni irti. Hän oli käynyt kalmankalpeaksi. Tämä tieto
tuntui saavan hänet heti selviämään, ja sillä aikaa minä ennätin
pujahtaa siniseen saliin. Lady Tilchester ei pelannut bridgeä; hän
istuutui minun viereeni ikkunakomeroon. Ilta oli lauhkea, ja ikkunat
olivat selkosen selällään.

Hän on maailman viehättävintä seuraa. Olen vähitellen oppinut hänet
tuntemaan ja huomaamaan, miten tuntemisen arvoinen hän on.

Tänä iltana hän oli tavallista viehättävämpi; tuntui, kuin hän olisi
toivonut minun unohtavan kaiken muun, paitsi keskustelumme tuottaman
huvin. Hän on hyvin perehtynyt kirjallisuuteen ja on lukenut kaikki
ne klassilliset kirjailijat, joita isoäiti rakasti. Me juttelimme
kaikesta mahdollisesta ja myöskin puutarhoista. Hän sanoi, että minun
oli perustettava uusi puutarha Ledstoneen ja että saisin nähdä,
miten paljon siitä on hupia. Hän jutteli hyvin ystävällisesti rouva
Gurragesta, tämän hyväsydämisyydestä ja hyväntekeväisyydestä, ja sitten
hän virkkoi — mutta hienotunteisesti ja aivan kuin sillä ei olisi ollut
mitään tekemistä Gurragen perheen kanssa — että meidän päivinämme ei
tarvita muuta kuin rahaa miellyttävän seurapiirin luomiseksi ja että
minun tulevaisuudessa piti huvitella paljon.

Aivan huomaamatta sydämeni keveni.

Hän puheli myös isoäidistä ja sai minut kertomaan meidän
menneisyydestämme. Hänestä oli mielenkiintoista kuulla isoäidin
kasvatusjärjestelmästä. Hän sanoi, että se oli aivan erilainen kuin
meidän aikamme järjestelmät.

— Ja seköhän on tehnyt teidät yhtä suureksi maailmanhalveksijaksi
kuin sir Anthony Thornhirst? Siinä suhteessa hän voittaa kaikki minun
tuttavani.

— Mutta voiko olla maailmanhalveksija, kun ihmisellä on hyvä sydän?
kysyin minä.

Hän loi minuun kummallisen kysyvän katseen.

— Kuinka olette niin pian voinut huomata sen? Useimpien ihmisten
mielestä ei hänellä ole sydäntä lainkaan.

Hän puhui uneksien, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat vaeltaneet
kauas taaksepäin.

— Oletteko tuntenut hänet kauan? kysyin minä.

— Aina siitä pitäen kuin menin naimisiin neljätoista vuotta sitten —
muistaakseni näin hänet ensimmäisen kerran häissäni. Hän ja Tilchester
olivat vanhoja—ystävyksiä, — hehän olivat kasvaneet samalla seudulla.
Me olemme yhtä vanhoja, kolmenkymmenen vuoden ikäisiä. Me rupeamme
vanhenemaan, niinkuin kuulette, sanoi hän hiljaa nauraen ja jatkoi
sitten:

— Anthony ei milloinkaan ole ollut oikein toisten miesten kaltainen.
Hän on omintakeinen ja hyvin lukenut; mutta sen voi huomata vain
sattumalta. Minusta hän hukkaa elämänsä. Toivoisin, että hänellä
olisi halua mennä parlamenttiin. Hän tekee tavallisesti pitkiä
matkoja. Muutamia vuosia sitten hän äkkiä läksi matkoille ja oli
poissa kokonaisen iäisyyden — viisi vuotta luullakseni. Sitten hän jäi
hetkeksi Dane Mountiin, mutta kun sota puhkesi, läksi hän mukaan eikä
ole ollut kotona ennen kuin nyt vuoden verran.

— Olen huomannut, että hän ei milloinkaan puhu itsestään eikä
tekemisistään.

— Ei, siinäpä juuri hänen viehätysvoimansa piileekin. Toivoisin, että
saisitte nähdä Dane Mountin. Se on paljon kauniimpi paikka kuin tämä,
ja hänellä on ihmeen hyvä maku. En milloinkaan ole nähnyt paremmin
järjestettyä kotia. Hänellä on aina metsästysaikana vieraita, ja kaikki
viihtyvät mainiosti hänen luonaan.

— Olisi kyllä hauska nähdä sitä, sillä isoisäni syntyi siellä, sanoin
minä.

— Tietenkin, tehän olette serkukset tai pikkuserkukset tai jotakin
sellaista. Ette usko, miten innostunut Anthony oli teihin noiden
tanssiaisten jälkeen. Hän tuli huoneeseeni istumaan ja juttelemaan
teistä. En luule hänen tietäneen, että te olitte sukulaisia, vai miten?

— Ei, ei hän tietänytkään.

— On vaikeata miellyttää häntä. Tavalliset naiset, niinkuin Babykins
ja Cordelia Grenellen, eivät ymmärrä häntä, mutta tavallisesti
he kuitenkin ovat ihastuneita häneen. Cordelia oli viime syksynä
mielettömästi rakastunut häneen, mutta hän on mahdollisimman
välinpitämätön eikä välitä heistä vähääkään.

— Herttua on väittänyt, ettei kukaan maailmanmies ole milloinkaan ilman
suhteita, sanoin minä.

— Niin, siinä saattaa olla paljon perää, mutta Anthony osaa pitää
tasapainon kaikessa. Usein hän on tuskin kohteliaskaan liian
taipuvaisille naisille. En ole — moneen vuoteen — nähnyt hänen
liikahtavan paikoiltaan naisen takia.

En tiedä, miksi tämä keskustelu oli minusta niin äärettömän
mielenkiintoinen.

Samassa kuitenkin joku tuli luoksemme ikkunan ääreen, ja lady
Tilchesterin täytyi nousta keskustelemaan muiden vieraittensa kanssa.
Mutta ennen menoaan hän pisti kätensä kainalooni ja sanoi, aivan kuin
nyt vasta hänen mieleensä olisi juolahtanut:

— Tosiaankin, emännöitsijä kertoi äskettäin, että teidän huoneenne
savupiippuun on pudonnut nokea. Toivottavasti teillä ei ole mitään
vastaan, vaikka teidät yöksi majoitetaan pieneen yksinkertaiseen
makuuhuoneeseen, joka on minun oman huoneeni vieressä, pelkäsimme, että
savu voisi häiritä teitä. Kamarineito on muuttanut tavaranne.

Rakas, suloinen lady Tilchester, en milloinkaan unohda teidän
ystävällisyyttänne enkä lakkaa teistä pitämästä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, kun ajoimme kotiin, oli rankkasade.

Augustus ja minä emme tavanneet toisiamme, ennenkuin olimme valmiit
nousemaan vaunuihimme. Olin syönyt aamiaista omassa huoneessani.

Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja hänen silmissään oli sama ilme
kuin niinä aikoina, jolloin minun oli tapana sanoa, että näytti, kuin
hän ei olisi nukkunut tarpeeksi. Hänen ilmeensä oli synkkä ja jörö, ja
olin iloinen, kun vihdoinkin lähdimme matkaan.

Vieraat matkustivat eri suunnille ja hyvästelivät toisiaan; lady
Tilchester ei ollut mukana, mutta kukin hoiti itsensä.

Lady Grenellen ajoi aivan meidän edellämme; hän ei lainkaan välittänyt
minusta, mutta puhui Augustukselle hellällä äänellä, ja kuulin hänen
juuri viimehetkessä innokkaasti sanovan:

— Älkää unohtako! Muistakaa, että se on päätetty asia!

Alkumatkasta ei kumpikaan meistä puhunut. Augustus sytytti savukkeen ja
poltteli hermostuneesti sekä availi ja sulki vaunun ikkunaa lakkaamatta.

Sitten hän sadatteli minua. En tahdo toistaa hänen sanojaan, mutta
lause loppui sillä, että hän ihmetteli, miksi minä istuin kuin
hiilihanko.

Sanoin aivan rauhallisesti, että jos hän tuohon sävyyn puhui minulle,
niin en aikonut vastata.

Hän suuttui kovin ja sanoi, että hän ei halunnut kuunnella sellaista
lorua, että unohdin olevani hänen vaimonsa ja että hän saattoi tehdä
minulle mitä tahtoi.

— Ei, sanoin minä, — en tahdo kuulla tuollaista sävyä.

— Voin sinulle puhua, niinkuin minua huvittaa, oli hänen kohtelias
vastauksensa. — Istut siinä kuin vahanukke ja vääntelet naamaasi kuin
olisit herttuatar.

En vastannut mitään.

— Päälle päätteeksi kuuromykkä nukke, lisäsi hän kiroten.

Sitten hän kysyi, missä olin ollut koko yön ja mitä olin tarkoittanut
sillä tavoin kadotessani.

Pysyin äänettömänä ja pelkään vihoittaneeni häntä lisää, mutta en
voinut alentua vaihtamaan sanoja hänen kanssaan.

Hän kiivastui kiivastumistaan, syyti karkeita sanoja ja nuhteita ja
puolusti itseään ja eilisiltaista käyttäytymistään. En ollut puhunut
koko asiasta enkä moittinut häntä mitenkään, mutta hän vakuutti,
ettei hän ollut lainkaan ollut humalassa ja että minun pöyhkeyteni ja
jäykkyyteni saattaisi tehdä kenen miehen tahansa hulluksi.

Kun hän runsaan kymmenen minuuttia oli tyhjennellyt vihaansa ja
ruvennut väsähtämään, sanoin, että koko aihe oli minulle vastenmielinen
ja niin alentava hänelle, että olisi parempi meille molemmille, jos
emme enää puhuisi siitä. Sanoin, että koettaisin unohtaa kaiken.

Lopulta hän vaikeni ja sanoi hetken kuluttua aivan nöyrästi:

— Sano, rakas ystävä, et — et kai puhu siitä — äitimuorille?

Hänen silmissään oli jotakin liikuttavaa. Viha ja myrsky olivat ohi, ja
koko hänen olemuksensa vaikutti avuttomalta. Silmiini kihosivat melkein
kyynelet.

— En, en, älä ole peloissasi, sanoin minä.

Hän nimitti minua enkeliksi ja suuteli monta kertaa — ja se oli pahinta
kaikesta.

Mahtaakohan tuo "rauhallisen hyväntahtoisuuden" tunne tulla vuoden
kuluttua?




Viides luku.


Päivät vierivät. Kohta tulee lokakuu ja sumut ja kellastuneet lehdet.
Kohta on rouva Gurragen aika matkustaa Bornemouthiin.

Augustus on alituisessa jännityksessä, sillä yhä enemmän huhutaan,
että loputkin Tilchesterin miliisistä lähetetään sotaan, myöskin
vapaaehtoiset, ja vaikka hän pitää univormusta ja sellaiseen joukkoon
kuulumisen kunniasta, ei hän kuitenkaan tunne intoa käyttää aseitaan
buureja vastaan.

Olen todellakin koettanut innostua asiaan, koettanut innostua mihin
tahansa, mutta välinpitämättömyys on palannut. Kaikki, mitä Ledstonessa
on, vaikuttaa minuun painostavasti ja lamaannuttavasti.

Meillä on ollut monta "juhlaa" — koekartta Gurrage—seurapiiristä — ja
muutamat niistä olivat totisesti kauheita. Ja muutamia päiviä sitten
minun käskettiin kirjoittaa kutsukirjeet vieraille ensimmäiseen suureen
peltopyymetsästykseen.

— Äitimuori on silloin matkustanut Bournemouthiin, sanoi Augustus, — ja
sinä saat seisoa omilla jaloillasi.

Avioliitto ei ole parantanut häntä hirveitten sanontatapojen
käyttämisestä.

Viime aikoina hän on usein ollut hyvin raaka minua kohtaan ja on
ruvennut useammin käymään kaupungissa ja jäämään sinne yöksi — joskus
kahdeksikin yöksi.

Silloin minusta tuntuu, kuin olisi loma—aika, eikä mieleeni ole
juolahtanutkaan kysyä, missä hän on ollut, vaikka hän tulee kotiin
anteeksi anovan näköisenä kuin pahojaan tehnyt koulupoika. Luultavasti
minun olisi oltava mustasukkainen.

Kun hän sillä tavoin on kadoksissa, näyttää hänen äitinsä onnettomalta,
ja pari kertaa minulta on kysyttykin, tiedänkö, missä Augustus oleilee.

Kirjani ovat tulleet — koko joukko kirjoja! Pysyttelen tuntikausia
budoaarissani nostamatta katsetta kirjasta, ettei loistavien
sinapinkeltaisten brokaadiseinien näkeminen häiritsisi.

Rouva Gurrage kohtelee minua kunnioittavasti. Hänen käytöksensä minua
kohtaan on vähitellen kokonaan muuttunut — en tiedä mistä syystä. Olen
aina kohtelias hänelle ja mukaudun hänen toivomuksiinsa, ja hän sanoo
usein olevansa ylpeä minusta, mutta hänestä on hävinnyt kaikki se
tuttavallisuus, jota hän alussa osoitti minua kohtaan.

Olen pahoillani hänen puolestaan, sillä hänkin on levoton sotahuhujen
ja miliisin lähettämisen vuoksi.

Augustus on yhä edelleen hänen epäjumalansa.

Ehkä olen ilkeä, kun olen heistä kaikista niin välinpitämätön. Ehkä
ei riitä, että olen alistuvainen ja kärsivällinen. Ehkä minun pitäisi
osoittaa myöskin mielenkiintoa — mutta en voi, ah, en voi!

Pikkuseikat minua kiusaavat eniten, heidän matala käsityksensä
elämästä, se suuri into, millä he kiintyvät mitättömyyksiin.

Augustus ei ole ollut humalassa tuon Harleyn illan jälkeen, mutta
katsoessani hänen silmiinsä minusta kuitenkin toisinaan tuntuu, kuin
hän olisi juonut liikaa, ja juuri näissä tilaisuuksissa hän on karkea
minua kohtaan.

Luulen, että hän yhä on kaikesta sielustaan kiintynyt minuun, mutta
hänen joro ja riitaisa luonteensa pääsee usein voitolle.

Hän syyttää minua alituisesti kylmäksi kuin kivikuva ja katuu, että on
mennyt naimisiin jääkappaleen kanssa. Kun kysyn, mitä minun on tehtävä
ollakseni hänelle mieliksi, sanoo hän, että minun täytyy rakastaa häntä.

— Sanoin jo ennenkuin menimme naimisiin, etten milloinkaan oppisi sinua
rakastamaan, mutta että olisin sinulle ystävällinen, sanoin lopulta
väsyksiin asti kiusaantuneena. — En milloinkaan tee vastoin tahtoasi
enkä vastustele sinua muutenkaan — mitä sinulla on valittamista?

— Kaikkea! vastasi hän raivokkaasti ja iski kädellään pöytään niin
lujasti, että eräs pieni porsliinimaljakko putosi lattialle ja särkyi.
— Sinä olet alistuvainen — kyllä — ja tottelevainen — kyllä — mutta kun
pidän sinua käsivarsillani, niin voisin yhtä hyvin syleillä täytettyä
nukkea — niin tunteeton sinä olet. Ja kun sinua suutelen, niin sinä
väriset.

Hän käveli kiihoittuneena pitkin huonetta.

— Kaikki me olemme huomanneet sen, jatkoi hän. — Sinä olet kohtelias ja
levollinen ja — ja — ja kirotun kylmä! Onko Amelia milloinkaan sinun
seurassasi oma itsensä? Äitikin tuntee sen — olet erilainen kuin kaikki
muut, aivan kuin olisit Marsista kotoisin.

— Mutta senhän tiesit etukäteen. Tapasit sanoa ennen aikaan, että juuri
siksi minua rakastit, vastasin väsyneellä äänellä. — En voi muuttaa
luontoani enempää kuin — Ameliakaan.

— Ja miks’et, jos saan kysyä?

— Etkö milloinkaan ole asiaa ajatellut minun kannaltani? kysyin vihdoin
yrittäen puolustautua. — Yhtä raskasta minusta on, että te kaikki
olette erilaisia kuin minä.

Hän keskeytti kiivaan kävelynsä ja katsoi minuun. Tämä ajatus oli
ilmeisesti hänelle aivan uusi.

— No, sitä suurempi syy sinun on muuttua, sillä me emme tule niin
tekemään, sanoi hän lopulta. — Minua sinun on kiitettävä kaikesta. Sinä
olisit maannut katuojassa, ellen olisi jalomielisesti nainut sinua.

En vastannut, mutta luultavasti katseeni puhui, sillä hän tuli aivan
eteeni ja heristi nyrkkiään nenäni alla.

— Minä kyllä kukistan tuon sinun ylpeytesi, saatpa nähdä! karjui hän.
— Miten uskallat katsella tuolla tavalla minua? Haluaisinpa tietää,
mitä hyötyä minulla sinusta on? Et ole edes antanut minulle lasta, enkä
mitään toivo niin paljon kuin perillistä.

Matala murina kuului taljoilta takan luota, missä Roy makasi, ja rakas
vanha koirani tuli luokseni.

Augustus kääntyi ja ryntäsi ovelle.

— Annan myrkyttää tuon koiran, sanoi hän lyöden oven kiinni jäljessään.

Roy pisti kuononsa käteeni.

— Miksi emme saaneet seurata isoäitiä hänen pitkälle retkelleen? sanoin
sille. Mutta muistin, että oli naurettavaa olla synkkä ja teatraalinen;
soitin kamarineitoani — kilttiä skotlantilaista tyttöä, josta pidän
paljon — ja käskin hänen hakemaan päällysvaatteeni, ja hetken kuluttua
olimme Roy ja minä hyvän matkan Ledstonesta.

Lady Tilchester on ollut Skotlannissa melkein koko ajan siitä pitäen
kuin vietimme nuo neljä päivää Harleyssa. Hänen palattuaan kysyn,
tahtooko hän tulla tänne. Ehkä hän voi auttaa minua heräämään jälleen.

Olen varma, että jos joku saisi nähdä mitä olen kirjoittanut, niin
tämä joku sanoisi, että Augustus—raukalla on vaikea olla minun laiseni
vaimon kanssa. Luultavasti olen hänen kannaltaan katsoen äärimmäisen
väsyttävä ja kärsivällisyyttä koetteleva. En voi sanoa itseäni aivan
syyttömäksi.

       *       *       *       *       *

Reippaan kävelyn jälkeen tunsin oloni paremmaksi ja kykeneväni
palaamaan välipalalle. Kuulin Augustuksen matkustaneen Lontooseen.

— Kuulehan, ystäväiseni, sanoi rouva Gurrage varmistuttuaan ensin, että
olimme kahden, — en pidä siitä, en totta totisesti.

— Mistä? kysyin kunnioittavalla äänellä.

— Että Gussie alituisesti käy Lontoossa. Jos koettaisit olla vähän
lempeämpi häntä kohtaan, niin hän ei aina lähtisi Lontooseen tapaamaan
paronitartaan. Minua ihmetyttää, ettei sinussa ole tippaakaan
mustasukkaisuutta!

— En ymmärrä.

— Sinä olet totisesti aivan umpisokea, jatkoi rouva Gurrage
painokkaasti. — Tuota lady Grenelleniä minä tarkoitan — kaunis
paronitar sekin, joka pyydystelee toisten miehiä. Et kai ole
milloinkaan edes silmäillyt kirjeitä, joita Gussie on saanut häneltä?

— En, en tosiaankaan!

— Niin, mutta minä olen. Rupesin epäilemään kohta, kun palasitte
Harleysta. Näin kruunun kirjekuoressa ja arvelin heti, että siinä
piti olla jotakin merkillistä, kosk’ei Gussie sanonut sanaakaan
kirjeestä, hän kun muuten on niin ylpeä, jos saa kruunulla koristetun
kirjeen. Seuraava, joka tuli — eikä Augustus hiiskahtanutkaan — sai
minut varmaksi asiasta. Ja sitten minä tuumin, että parasta oli
saada täysi varmuus, ja pitkän aikaa minä avasin kirjelaukun omalla
avaimellani. Nousin aikaisemmin aamulla kuin hän ja pian sainkin nähdä
uuden kultaisen kruunun ja kookkaan, mahtailevan käsialan. Teekeittiö
oli sytytetty ja sen höyryssä liima pian irtautui ja — niin, rakas
ystävä, punastun, kun ajattelen sitä lutkaa! Hän kiitti Augustusta
timanttirannerenkaasta. Ja minä taas tunnen Gussien tietääkseni, ettei
hän ole lahjoittanut rannerengasta tyhjän takia. Ja sitten se lutka
kirjoitti, että häntä saattoi tulla tapaamaan tiistaina, sillä silloin
hän matkustaisi Lontoon kautta maakartanoonsa.

— Mutta — älkää kertoko enempää! Oi, ei milloinkaan pidä avata toisen
kirjeitä! huudahdin minä.

Rouva Gurragen kasvot synkkenivät.

— Niin, siinäpä se — sellainen juuri sinä olet — korkealentoisia
aatteita ja tunteita! Miksi ei äiti vartioisi poikaansa? Varsinkin kun
vaimo ei tee velvollisuuttaan!

En vastannut.

— Sellaista tämä on ollut ensihetkestä asti. Luulin, että olisit ollut
iloinen ja onnellinen, kun sait Gussien mieheksesi — sinä, joka olit
köyhä kuin kirkonrotta! Ja minä pelkäsin, kun Gussie oli ruvennut
hakkailemaan Ledstone Armsin majatalon tarjoilijatarta. Ja sinä tunnuit
kiltiltä ja hyvinkasvatetulta ja hiljaiselta. Ja Gussie oli naurettavan
rakastunut sinuun. Sinun olisi pitänyt olla ihastuksissasi, mutta
sinä ja sinun isoäitisi olitte niin mahdottoman kopeita. Sen jälkeen
kuin olet tullut miniäkseni, ei sinun käytöksessäsi ole ollut mitään
moitittavaa, mutta tunnetta juuri puuttuu. Ja nyt sinä istut siinä
rauhallisena ja välinpitämättömänä, kun tavallinen lihasta ja verestä
tehty vaimo olisi repinyt hiukset tuon paronittaren päästä. Gussie ei
olisi milloinkaan välittänyt siitä lutkasta, jos olisit kohdellut häntä
hellemmin. Et itsekään ole hullumman näköinen, ellet olisi niin kalpea.

— Selvittäkäämme asiaa hiukkasen, sanoin minä. — Ilmoitin Augustukselle
alunperin, etten rakastanut häntä. Isoäitini oli vanha ja
kuolemaisillaan — meillä ei ollut ketään sukulaista auttamassa. Olisin
jäänyt "katuojaan", niinkuin Augustus epäritarillisesti huomautti tänä
aamuna. Isoäiti piti näitä syitä tarpeeksi pakottavina avioliittooni.
Minulla ei ollut aikaa valinnantekoon — enkä ikinä ole uneksinutkaan,
että olisin tottelematon hänelle. Hän sanoi, että minun oli mentävä
naimisiin Augustuksen kanssa. Asiain tila esitettiin avoimesti
pojallenne; hän ymmärsi kaiken, mutta pysyi toivomuksessaan ja suostui
sopimukseen. Minä omasta puolestani olen pyrkinyt rehellisesti pitämään
sanani, mutta en ole milloinkaan ajatellut, että velvollisuuksiini
kuuluisi hänen kirjeenvaihtonsa valvominen.

— Ah, ja saisiko tietää, miks’et voisi rakastaa häntä? Parempaa nuorta
miestä ei löydy monen mailin alalla, sanoi rouva Gurrage syvästi
loukkautuneena.

— En voi pakottaa mieltymystäni.

— Niin, mutta nyt olet kuitenkin naimisissa hänen kanssaan, ja vaimon
velvollisuus on pitää miestä erillään lutkista — nimittivätpä ne
itseään paronittariksi tai eivät.

— Mitä minun on tehtävä?

— Moiti häntä illalla, kun hän tulee kotiin! Anna hänen tietää, että
olet asioista selvillä ja ettet aio sallia sellaista. Kaikki on sinun
syytäsi, koska et häntä rakasta, ja sinun velvollisuutesi on nyt
pidättää häntä hyveen tiellä.

— Saanko sanoa, miten olen päässyt perille hänen käytöksestään? Kuinka
muuten voisin siitä hänelle puhua? Hän tietää, etten minä itse olisi
milloinkaan ajatellutkaan avata tai silmäillä hänen kirjeitään.

Rouva Gurrage ei lainkaan hävennyt tätä minun silmissäni häpeällistä
työtä. Hän ei voinut katsoa asiaa minun näkökannaltani.

— Et saa järjestää ikävyyksiä minun ja poikani välille, virkkoi hän. —
Sinun on keksittävä jotakin muuta — ajattele jotakin toista tapaa.

— Mutta enhän voi valehdella. Sanon, että hänen äitinsä on kuullut
huolestuttavia huhuja hänestä, mutta en ilmoita millä tavalla. Muuten
en puhu mitään.

Rouva Gurrage purskahti itkuun.

— Oi — kuinka olen onneton, nyyhkytti hän, — etkä sinä välitä siitä
tippaakaan.

— Välitän tietysti, vastustelin heikosti.

       *       *       *       *       *

Oi, isoäiti, kerrankin teit suuren erehdyksen. Parempi olisi
minulle ollut, jos olisin saanut tehdä työtä. Mahdoitkohan sinäkin
loppusi lähestyessä tuntea samalla tavoin? Mutta me olimme antaneet
lupauksemme. Augustus ei tahtonut vapauttaa meitä siitä, eikä kukaan
Calincourt ole milloinkaan rikkonut sanaansa.

Iltapäiväpostissa tuli kirje sir Anthony Thornhirstilta. Hän kertoi
palanneensa Skotlannista ja toivoi, että pian tulisimme luvatulle
vierailulle.

Kirje oli lyhyt, kuiva ja käsitteli vain tuota aihetta. Ei ainoatakaan
tarpeetonta sanaa. En tiedä, miksi luin sen monta kertaa. Noista
muutamista sanoista lähti eräänlainen lohtu — tuntui, kuin maailmassa
olisi kuitenkin yksi inhimillinen olento, joka saattoi ymmärtää minua.

       *       *       *       *       *

Kun paraikaa olin pukeutumassa päivälliselle, palasi Augustus kotiin.
Mc Greggor kampasi juuri minua, kun hän koputtamatta hyökkäsi
huoneeseen.

Hän tuntui unohtaneen aamullisen kohtauksen ja oli maailman
rakastettavimmalla tuulella. Hänellä oli minulle uusi puuhkanketju,
joka todisti erittäin hienoa makua — sellaista hän ei olisi kyennyt
milloinkaan itse valitsemaan. On vaikeata kiittää lahjoista, jotka
mieluummin heittäisi tuleen, kuin ottaisi vastaan.

Kuitenkin tein parhaani.

Mc Greggor katsoi asiakseen poistua huoneesta. Ehkä nyt oli parasta
esittää se, minkä olin luvannut anopilleni. Sittenhän siitä olisi
päästy, tuumin itsekseni.

Sanoin hänelle niin tyynesti kuin kykenin, että hänen äitinsä
oli pahoillaan hänen vuokseen, koska pelätä täytyi, että hän oli
vaarallisessa ystävyyssuhteessa lady Grenelleniin, ja toivoi, että
kaikki pelko oli turhaa.

Hän astui luokseni ja tarttui molempiin ranteisiini. Hänen piirteistään
loisti eräänlainen itsetietoinen ylpeys; häntä ei pahastuttanut, että
häntä luultiin tällaisen rakkausseikkailun sankariksi.

— Sinun vikasi se on, jos silmäilen jotakin toista! puuskahti hän. —
Maailmanmiehen, jolla on niin ikävä ja mahtipontinen vaimo kuin sinä,
täytyy huvitella jollakin. Cordelia on niin hiton paljon ylhäisempi
kuin sinä, eikä hän kuitenkaan jäykistele naamaansa niin pöyhkeästi
kuin sinä.

— Augustus! Sinä kiroilit minulle aamulla. Olit hyvin raaka minua
kohtaan ja olet viettänyt päivän Lontoossa toisen naisen kanssa ja
tulet kotiin tuoden lahjan minulle. En ole juuri välittänyt näistä
loukkauksista, mutta varoitan sinua ajoissa. En aio kärsiä kauempaa.

Hän muuttui heti nöyräksi.

— Kukahan on kertonut äitimuorille noita juttuja minusta? sanoi hän. —
Niissä ei ole lainkaan perää. On kummallista, ettei voi puhua naisen
kanssa ihmisten panettelematta.

— Se on sinun ja äitisi välinen asia. En vaadi muuta, kuin että tästä
lähtien et minulle kiroile, vaan käytät kohteliasta kieltä.

En voinut jatkaa keskustelua lady Grenellenistä. Koko aihe tuntui
minusta alentavalta.

— No niin, olet joka tapauksessa ystävällinen, kun et nosta meteliä.
Suudellaan sen vuoksi ja ollaan taas ystäviä. Mieltäni pahoittaa, että
olin ilkeä aamulla. Kas niin, pikku ystävä, ei sinun tarvitse olla
mustasukkainen, sanoi hän kättäni taputellen ja rupesi kiertämään
pitkiä kiharoitani paksujen sormiensa välissä.

— Mitä miehen on tehtävä, kun nainen rakastuu häneen? jatkoi hän sitten
itsetietoisesti ja aivan kuin mielihyvissään suutaan maiskutellen. — Ei
kai voi esiintyä karhun tavalla, vaikka onkin naimisissa.

— Ei, karhun tavoin esiinnytään vain omaa vaimoa kohtaan, vastasin minä.

Tietenkin minun olisi pitänyt olla mustasukkainen ja vihainen, mutta
en voinut tuntea pienintäkään mielenliikutusta. Toivoin vain, että
olisin voinut tempaista hiukseni hänen käsistään ja sanoa, että hän sai
puhutella ja rakastella ketä hyvänsä, kun vain jätti minut rauhaan.

Kuitenkin hän vain kävi yhä hellemmäksi ja sanoi, että minä olin
kaunein nainen, minkä hän milloinkaan oli nähnyt, että minulla oli
"ällistyttävän" kauniit hiukset ja paljon muita etuja ja että ellen
olisi jääkappale, niin hän ei milloinkaan minua hylkäisi.

En voinut sanoa mitä ajattelin, etten näet muuta toivoisi hänen
tekevän — siksi en puhunut mitään. Mutta kohta, kun huomaamatta
pääsin painamaan nappulaa, soitin Mc Greggoria ja tein sillä tavoin
kohtauksesta lopun.




Kuudes luku.


Seuraavana aamuna Augustus sanoi aamiaispöydässä:

— Farrington on lähettänyt peruutuksen viidenneksitoista päiväksi; on
kai parasta, että sinä kutsut sukulaisesi Thornhirstin. Olen kuullut,
että hän on taitava metsästäjä, ja tahdon, että lintuni ammutaan tänä
vuonna.

Viime vuoden metsästysseurue oli ilmeisesti huonoista ampujista
kokoonpantu, ja metsänvartijat olivat tehneet heistä pilkallisia
huomautuksia.

Kun Augustus ei riitele palvelijoittensa kanssa, tuntee hän suurta
kunnioitusta heitä kohtaan.

— Pelkään, että sir Anthony ei ole vapaa näin myöhään, huomautin minä.

Minua ei oikein miellyttänyt ajatus, että hän tulisi Ledstoneen — hän
olisi täällä niin vähän omalla paikallaan.

— Oikea metsästäjä on vapaa mistä tahansa, jos hän saa tilaisuuden
päästä johonkin sellaiseen kuin kaksi ensimmäistä metsästyspäivää,
vastasi Augustus pöyhkeästi ja otti itselleen uuden palan munuaista,
jonka hän voiteli sinapilla. — Kirjoita hänelle nyt heti ja pyydä
sähkösanomavastausta.

— Kyllä, lupasin vastahakoisesti. — Sain häneltä eilen kirjelipun,
jossa hän sanoo palanneensa Skotlannista ja pyytää meitä tulemaan
luvatulle vierailulle vuorokaudeksi.

— Siitä näet! Lyön vaikka vetoa, että hän kalasteli metsästyskutsua,
huudahti Augustus riemuiten. — Muista nyt kirjoittaa ensimmäisessä
postissa ja mainita hänelle keitä tulee.

Kello kymmenen seuraavana päivänä sain sähkösanoman:

"Kiittäen otan vastaan kutsunne viidenneksitoista päiväksi. Anthony
Thornhirst."

Siis hän kuitenkin saa nähdä täytetyt karhut ja neekeriveistokset ja
loisteliaat upouudet Ludvig XV:n salongit — tahdoinpa tai en.

_Tahdoinpa tai en._

Augustus oli hurmaannuksissaan. Ei niin paljon siitä, että
vieraamme oli ottanut kutsun vastaan, kuin omasta ihmeellisestä
terävä—älyisyydestään.

— Enkös sitä sanonut? Enkös sanonut, että hän ihastuisi.

       *       *       *       *       *

Useat tämän jälkeiset päivät kuluivat suurimmaksi osaksi kuuntelemalla
anopin neuvoja ja ohjeita, miten taloa oli hoidettava hänen
poissaollessaan. Hänen piti näet matkustaa Bournemouthiin ja tulla
vasta joulua viettämään kanssamme.

Rouva Gurragen oli vaikea hellittää ohjaksia edes niinkään lyhyeksi
ajaksi kuin kahdeksi kuukaudeksi. Mutta hän oli tyytyväinen siihen,
mitä hän arveli minun tehneen "johdattaakseni Augustuksen hyveen
poluille" (emme ole kuulleet enää mitään lady Grenellenistä), että niin
hän hyvin mielellään jätti valtikan minulle.

Vihdoinkin tuli se päivä, jolloin Amelia papukaija polvillaan istuutui
anoppini viereen, ja he ajoivat asemalle.

Augustus oli lähtenyt etukäteen, ja kun palvelijattaret ja
palvelijat olivat loputtomasti juoksennelleet hakemassa unohdettuja
hattulaatikoita ja kun vielä oli annettu viimeiset neuvot, katosi koko
herrasväki lopultakin, ja minä jäin yksinäni seisomaan punaisille
graniittiportaille.

Äkkiä minua huimasi pyörryttävä ilo.

Olin avioliittoni aikana ensimmäisen kerran yksin!

Augustus saattoi palata Lontoosta vasta illalla, sillä hänen piti
auttaa heidän lähtöään sieltä.

Melkein kokonainen pitkä päivä! Mitä tekisin? Minne menisin?

Roykin ulvoi ihastuksesta. Tultuani sisään minulle ilmoitettiin, että
Hephzibah — rouva Prodgers — odotti minua.

Rakas vanha hoitajattareni! Hän tulee harvoin minua tapaamaan. Hän on
loistavan onnellinen ryytikauppiaanrenkinsä kanssa, ja luulen, että
hänen on ikävä katsella kohtaloani.

Hän tuli sanomaan, että onnettomuus oli kohdannut erästä sèvres—kuppia.
Kädensijasta oli lähtenyt palanen.

— Ajatella, jos _madame_ tietäisi sen, sanoi hän. Ja sitten hän lisäsi:
— Toivon sydämestäni, että saisin näyttää, miten huolellisesti pitelen
niitä kaikkia.

— Oi Hephzibah, tulen kyllä joskus, mutta en vielä. Minä — minä
kaipaisin isoäitiä liian paljon.

— Neiti Ambrosine on — on kai onnellinen? sanoi hän ujosti ja
sammaltaen. — _Madame_ tiesi luonnollisesti parhaiten, mutta viime yönä
minä uneksin teidän isästänne, ja hän nosti uhkaavasti kättänsä minua
kohti.

— Isästä! huudahdin minä kiihtyneenä. (Olimme kauan olleet aivan
varmoja, että hän oli kuollut.) — Uneksitko sinä isästä? Ah, Hephzibah,
jospa hän vielä eläisi!

— Kas niin, kas niin, sanoi hän levottomana. — Nyt on joka tapauksessa
liian myöhäistä, pikku neiti raukka, mutta kyllä hän ymmärtäisi, ettei
kukaan meistä kyennyt pitämään puoliaan _madamea_ vastaan. Jos hän
tulee takaisin, niin — niin hän ei voi moittia meitä.

En kysynyt, miksi meitä pitäisi moittia — häntä, raukkaa, koska hän
ei kyennyt antamaan minun pitää vapauttani, ja minua, — koska olin
suostunut turmelemaan elämäni. Moittisiko isä meitä tästä?

Rakas, lämminsydäminen, kömpelö, särmikäs isä!

Hephzibah tarkasteli huonetta. Hän oli ensimmäistä kertaa
budoaarissani, sen jälkeen kuin se oli laitettu järjestykseen.

— Miks’ei tänne voisi tuoda muutamia teidän omia kapineitanne? virkkoi
hän vihdoin. — Tämä huone ei ole ollenkaan neiti Ambrosinen kaltainen.
Oi, rakkaani, nyyhkytti hän äkkiä. — Hän on niin kaunis ja kalpea ja
ylpeä eikä milloinkaan sano sanakaan, eikä kukaan heistä ole kyllin
arvokas edes kiilloittamaan hänen kenkiään!

— Vaikene, vaikene kaikin mokomin, Hephzibah! sanoin minä.

Ääneni rauhoitti häntä. Hän katseli ympärilleen, kuin olisi pelännyt,
että isoäiti tulisi torumaan häntä itkemisen vuoksi.

— Olen vanha hölmö, valitti hän, — mutta minä itken sen vuoksi, että
itse olen onnellinen ja tiedän, mitä rakkaus on.

Ajatus, että rakas vanha hoitajattareni olisi oikean rakkausromaanin
sankaritar, oli niin liikuttava ja naurettava, että minun piti hymyillä
kyynelten lävitse.

— Minusta on niin sanomattoman hauskaa, että olet onnellinen,
Hephzibah, sanoin epävarmalla äänellä. — Ja olen minäkin. Tule
katsomaan kaunista ketjua, jonka herra Gurrage on viimeksi minulle
antanut, ja muutamia uusia sormuksia; yhdessä on safiiri, toisessa
rubiini ja kolmannessa briljantti — kaikki kolme kiveä ovat pähkinän
kokoisia.

Hephzibah ei ollut voinut elää vuosikausia isoäidin seurassa oppimatta
eräänlaista tahdikkuutta. Hän ei puhunut enää aiheista, jotka
saattoivat meitä kiihdyttää, ja hetken kuluttua me erosimme pakotetusti
hymyillen.

Mutta hyvä mieleni oli mennyttä — ilo oli poissa.

Saatoin lennellä hiukan niinkuin lintu isossa lintutarhassa, mutta
ristikot olivat siellä kuitenkin.




Seitsemäs luku.


Viidennentoista päivän iltapuolella oli inhoittava ilma. Kahdeksan
metsästäjäämme oli saapunut teelle. Muutamilla oli vaimot mukanaan,
eräällä vallaton ja leikillinen tytär. Joukossa oli pari kolme
miellyttävää henkilöä naapuritiloilta, loput liikemaailmasta, entisiä
ystäviä.

Eräs hirveä nainen, rouva Dodd, jolla on kireästi jakaukselle kammattu
tukka, kimeä, ärsyttävä ääni ja sähisevät silkkihameet, hallitsi
keskustelua.

Hänen juuri kimeällä äänellä kertoessaan muutamista onnettomuuksista,
jotka olivat uhanneet erästä hänen naapuriaan, palvelija ilmoitti:

— Sir Anthony Thornhirst.

Yhdeksäs metsästäjämme oli saapunut.

— Teitte ystävällisesti käskiessänne minut, sanoi hän, kun puristimme
toistemme käsiä; hänen äänensä oli sametinpehmeä ja kaikui korvissani
kuin musiikki noiden toisten äänten rinnalla.

— Olen jumalattoman iloinen, että tulitte, sanoi Augustus
kuohuvan sydämellisesti. — Millainen koiranilma! Te kai tulitte
automobiilillanne, vai miten?

Sir Anthony istuutui viereeni. Muistin, mihin hän oli tottunut, enkä
esitellyt häntä kenellekään. Hän oli tervehtinyt muutamia ennestään
tuttuja naapureita.

Tarjosin hänelle kupin teetä.

— En tahdo mitään, sanoi hän, — mutta antakaa joka tapauksessa kuppi
ja sokeria ja kermaa ja kaikkea mahdollista, mikä kestää pitkän ajan
tarjoilla.

Naurahdin.

— On kulunut pitkä aika siitä, kuin tapasimme Harleyssa, ja rupesin jo
uskomaan, että unohtaisitte minut jälleen, kreivitär.

— Senkö vuoksi tulitte tänne?

— Niin, ja siksi, että täällä kuuluu voivan ampua ainakin
sataviisikymmentä peltopyytä päivässä.

— Augustus oli siis oikeassa.

— Missä?

— Hän sanoi, että te tulisitte, koska täällä on kosolti lintuja. Minä —
minä olin varma, että te olitte lupautunut jonnekin muualle!

— Kirjeenne ei ollut ystävällinen eikä todistanut sukulaisrakkautta, ja
minä olin lupautunut, mutta metsästyksellä oli vetovoimansa, niinkuin
herra Gurrage aivan oikein otaksui.

Hänen hymynsä oli pilkallisempi ja katseensa ystävällisempi kuin
milloinkaan.

Teenjuonnin ja päivällisen väli on pitkä, kun päivät rupeavat
lyhenemään. Kello oli vasta puoli seitsemän, eikä enää ollut mitään
aihetta viipyä teepöydän ääressä.

Mitä ihmettä saattoi tunnin ajan tehdä tälle huonosti kokoonpannulle
seurueelle? Augustus oli näyttääkseen oikein hienolta lykännyt
päivällisen puoli yhdeksään.

Onneksi naapurit ja muutamat muut herrat pelasivat bridgeä, ja
pian istuimme parissa pelipöydässä, ja muut katosivat vähitellen
huoneisiinsa.

Anthony Thornhirst oli ainoa, joka ei puuhaillut mitään, ja hän nousi
mennäkseen halliin kirjoittamaan kirjettä. Hän oli kieltäytynyt
pelaamasta bridgeä tämän tärkeän kirjevaihdon takia. Saatuani naiset
huoneisiinsa pysähdyin hetkiseksi epäröivänä ja katsahdin yli kaiteen,
kun viimeinen ovi oli sulkeutunut takanani. Samassa sukulaiseni
katsahti ylöspäin.

— Kreivitär, huudahti hän hiljaa, — ettekö tahdo tulla sanomaan,
milloin posti lähtee.

Menin portaita alas. Hän seisoi hallissa toisen neekeriveistoksen
luona, kun laskin jalkani viimeiselle askelmalle.

— Eikö teillä ole mitään rauhallista kolkkaa, jossa voisimme
istua puhelemassa esi—isistämme? kysyi hän, ja hänen vihreistä
kissansilmistään välähti veitikkamainen katse. — Täällä on niin
vetoista ja — minä pelkään karhuja — ja me voisimme häiritä tuota
kirjastohuoneessa rakastelevaa paria ja salongin bridgenpelaajia.
Ettekö lainkaan ajattele minun mukavuuttani? Olenhan minäkin teidän
vieraitanne!

— Rouva Gurragen budoaarissa on suorat täytetyt huonekalut, jotka on
verhottu helakanpunaisella satiinilla, ja minun sinapinkeltaisilla —
kumpaa pidätte parempana päivällisen edellä? kysyin nauraen.

— Oh, keltaista tietenkin; sinappi kiihoittaa ruokahalua.

Siis me nousimme jälleen portaita, ja hän seurasi minua paksuilla
matoilla katetun käytävän läpi minun omaan runsaasti kullattuun
pyhäkkööni.

Ensimmäisen kerran olin pahoillani, että olin ollut liian laiska
järjestääkseni sen viihtyisäksi. Palvelijat siistivät sen aamuisin,
ja siinä se sitten on todistamassa englantilaisten verhoilijoitten
käsitystä Ludvig XV:n budoaarista.

Siinä ei ole mitään minulle kuuluvaa — tarkoitan oikein minulle
itselleni — muuta kuin tuo pieni La Rochefoucauldin teos ja Ambrosine
Eustacien miniatyyrikuva, paitsi tietenkin kaikkia uusia kirjojani.

Istuuduin suoraselkäiseen sohvaan. Sinapinkeltaisen brokaadin
koristekuvioina ovat terrakotan— ja nahanväriset tulpaanit, ja kullattu
selkänoja leikkaa sohvassa istujan hartioita.

Anthony istuutui toiseen päähän.

Pöyhkeilevän kirjava "taidekirjailtu" pielus kaatui väliimme. Kohotimme
silmämme samalla kertaa, katseemme kohtasivat, ja molemmat purskahdimme
nauruun.

— Te muistutatte erästä taulua, jonka ostin viime vuonna, sanoi
Anthony. — Se on pieni La Tourin pastellimaalaus, ja viimeinen omistaja
oli kehystänyt sen vastakullatuilla kiiltävillä kehyksillä.

Äkkiä minua rupesi hävettämään. Tunsin, miten väärin minun oli nauraa
hänen kanssaan tälle — omalle kodilleni. Saatoin käyttäytyä näin
tahdittomasti vain siksi, etten kaikkien näiden kuukausien aikana ollut
oppinut tuntemaan Ledstonea kodikseni.

Tunsin poskieni punastuvan ja katsoin lattiaan.

— Minä — minä puolestani pidän kirkkaista väreistä, sanoin uhmaavasti.
— Ne ovat iloisia ja...

— Pikku kreivitär! keskeytti Anthony minut pilkalliseen sävyynsä, joka
ei minua kuitenkan suututa. — Kertokaa, mitä luette.

Hän nousi hitaasi ja rupesi lukemaan pöydällä olevien kirjojen nimiä.

— Mikä ihmeellinen lukemisto nuorelle naiselle! Kuka kumma teille on
suositellut näitä kirjoja?

— Ei kukaan. En tietänyt mitään uudenaikaisesta kirjallisuudesta ja
sen vuoksi tilasin kaiken, mitä sanomalehdessä ilmoitettiin. Useimmat
noista kirjoista ovat minun mielestäni roskaa, mutta parista kolmesta
pidän hyvin paljon.

Hän seisoi hetkisen hiljaa.

— Ne kaikki käsittelevät filosofiaa. Teidän pitäisi tuossa iässä lukea
romaaneja.

— Sain aluksi muutamia sellaisiakin, mutta ne tuntuivat minusta kaikki
epätodellisilta ja mauttomilta tai surullisilta ja teatterimaisilta,
ja sankarittaret tekivät typeriä tekoja ja miehet olivat tavallisesti
raakoja, niin että minä hylkäsin sellaiset kirjat. En hanki muuta kuin
rosvoromaaneja tai salapoliisijuttuja. Nekään eivät ole tosia, mutta ne
ovat sadesäällä hyväksi ajanvietteeksi.

— Kaikki naiset väittävät, että heillä on hiukan taipumusta filosofiaan
ja kauniisti sidottu "Marcus Aurelius" ja "Maksiimit" ja rakkausrunoja.
Pieniä, viehättäviä sidottuja teoksia. Ja yksi tuhannesta ymmärtää,
mitä niihin on painettu. Olen väsynyt katsomaan niitä jokaisella
budoaarin pöydällä, ja kuitenkin monet niistä ovat itsessään ihania
kirjoja. Teillä ei ole nähdäkseni yhtään sitä lajia.

Hän otti "La Rochefoucauldin".

— Kas, tässä on eräs, mutta se on vanha painos.

Hän avasi etulehden ja luki sen vuosiluvun ja katsoi sitten sidosta.
Se oli sidottu ruskeaan nahkaan ja koristettu samalla vaakunalla ja
kruunulla kuin avainrenkaanikin — Ambrosine Eustacie Calincourtin
vaakunalla ja nimikirjaimilla A.E. de C., jotka olivat vaalennutta
kultaa.

— Sama vaakuna kuin minun veitsessäni, sanoi Anthony vetäen sen
taskustaan ja vertaillen niitä keskenään.

— _Minun_ veitsessäni! sanoin minä.

— Kertokaa hänestä — koko A.E. de C:n tarina, komensi hän istuutuen
jälleen sohvaan.

— Hän oli isoäitini isoäiti ja joutui giljotinoiduksi — kas tässä
näette hänen kuvansa, vastasin ottaen miniatyyrin kotelostaan
kirjoituspöydältä.

— Mikä ihmeellinen yhdennäköisyys! huudahti Anthony katsoen
pienoiskuvaa. — Oletteko varma, etten minä uneksi ja ettette te ole oma
isoäitinne isoäiti?

— En, olen oma itseni! Mutta sanotaan, että minä muistutan häntä.

— Te olette tässä ilmielävänä! Hänellä on teidän ilmeenne ja teidän
päänasentonne ja — ja...

Hän tarkasteli sitä sähkölampun valossa; se pistäytyy seinästä
pronssisesta liljakimpusta, jonka kiemurteleva Ludvig XV:n tyyli
vaikuttaa kiduttavasi kuin uudenaikainen painajaisuni.

— Ja mitä?

— No, yhdentekevää — nyt tahdon kuulla hänen tarinansa, ja me
istuuduimme taas kolmannen kerran tulpaanisohvaan.

Kerroin isoäitini tarinan samaten, kuin Harleyn metsässä oman elämäni
ulkopiirteet. Minusta tuntui, kuin olisin puhunut toisesta henkilöstä.
Oli sensijaan, kuin itse olisin noussut giljotiinin portaita.

— Ja sitten he katkaisivat hänen päänsä — pikku raukan! sanoi Anthony
minun lopetettuani ja katsoi suoraan silmiini.

Tuo hienosti kirjailtu pielus oli pudonnut lattialle — ei edes sekään
voinut olla mukavasti. Meidän välillämme ei sohvassa ollut enää mitään.

Anthony nojautui aivan lähelleni; hänen äänensä oli omituisen
liikutettu.

— Kreivitär! aloitti hän, kun Mc Greggor samassa naputti ovelle.

— Herra Gurrage kutsuu rouvaa, sanoi palvelijatar leveällä
skotlantilaisella murteellaan, — hänellä on varmaankin kiire.

— Ambrosine! huusi Augustus kärsimättömästi hallista.

— On kai aika mennä pukeutumaan päivälliselle, sanoi Anthony tyynesti
katsoen kelloaan. Minun täytyy jättää teidät. — Hän lähti tyynesti
huoneesta, samalla kuin Augustus hyökkäsi minun makuukamaristani käsin.

— Missä sinä olet oleillut? sanoi hän karskisti. — Tuo Doddin eukko
on tehnyt meidät kaikki melkein hulluiksi. Willie Dodd tuli meidän
luoksemme ja otti Mc Cormackin paikan bridgepöydässä, ja silloin tuo
vanha syöjätär tuli ja lörpötteli kuin harakka, kunnes sai miehensä
pois. Missä olet ollut, kun et ole pitänyt huolta hänestä?

— Olen istunut täällä sir Anthony Thornhirstin kanssa, sanoin melkein
nauraen.

Oli huvittavaa ajatella rouva Doddia bridgepöydän ääressä. Augustus
näki, että minä hymyilin, ja se rauhoitti häntä hiukan.

— Hän on vanha itikka, virkkoi hän. — Meidän täytyy tässä vähitellen
karsia sellaiset henkilöt nyt, kun äitimuori joka vuosi tähän aikaan
matkustaa Bournemouthiin, ja sitten me vähitellen saamme pelkkää hienoa
väkeä.

Ilta vietettiin yhtenä suurena seurueena, jossa oli loppumattoman
ikävä. Tämä seurue ei puuhaile itsekseen niinkuin Harleyn vieraat.

Rouva Doddin häikäilemättömyys olisi ollut melkein sietämätön, ellei se
olisi ollut niin naurettava.

Hän valitti melkein kaikkea, vetoa, junan sopimattomia lähtöaikoja ja
niin poispäin.

Hän oli puettu loistavaan pukuun, joka oli jalokiviä täynnä. Hän on
niin nyöritetty, että heti leuan alle muodostuu jonkinlainen koroke,
jolta koristeet katoavat vyötäisillä olevaan kapeaan, kohtisuoraan
syvennykseen.

Anthony istui päivällisellä vieressäni; toisella puolellani oli sir
Samuel Wakley. Herra Doddin vasemmalla puolen istui neiti Springle, tuo
vallaton, riehakka tyttö, joka keimaili koko ajan ärsyttävästi hänelle
hänen aviopuolisonsa suureksi mielipahaksi.

Ennen yöpuulle lähtemistä sir Anthony ja minä saimme vain pari
minuuttia keskustella.

— Tuletteko aamiaiselle, kreivitär? kysyi hän.

— Kyllä tietenkin, vastasin. — Nämä ihmiset eivät ymmärtäisi, jos
söisin aamiaisen omassa huoneessani. He pitäisivät sitä mitä suurimpana
epäkohteliaisuutena heitä kohtaan.

— Kello yhdeksän siis?

— Niin.

— Lainatkaa minulle "La Rochefoucauld" iltalukemiseksi, pyysi hän.

— Kernaasti. Lähetän sen teidän huoneeseenne.

— Ei, antakaa minun itse hakea se sieltä sinapinkeltaisesta
budoaaristanne. Menen luultavasti vaihtamaan frakkini tupakkatakkiin,
ja huoneenihan on sillä suunnalla.

— Niinkuin tahdotte.

Puolta tuntia myöhemmin seisoin huoneessani takkatulen ääressä, kun
Anthony tuli sisään. Hän nojautui uuninreunaa vastaan lähelle minua ja
katsoi kasvoihini.

— Milloin tulette Dane Mountiin, kreivitär? Haluan mielelläni näyttää
teille oman esiäitini — hän oli muuten myöskin teidän.

— Milloin aiotte kutsua meidät?

— Noin parin viikon kuluttua. Minun täytyy ensin matkustaa pois vähäksi
aikaa. Tahdotteko tulla siinä marraskuun neljännen päivän tienoissa?

— Täytyy ensin kysyä Augustukselta, mutta luulen, että voimme tulla.

Hän rypisti lievästi kulmiaan Augustuksesta mainittaessa.

— Tietenkin. En aio kutsua suurta seuruetta, vain jonkun, joka voi
puhua — miehenne kanssa. Esi—isät eivät häntä luultavasti huvita.

— Pyytäkää lady Tilchester. Minä rakastan häntä.

Anthony taivutti äkkiä päätään yli pienen saksilaisesta porsliinista
tehdyn kellon.

— Ei — en luule. Hänellä on silloin muuta tehtävää, eikä hän
varmastikaan voi saapua. Mutta jättäkää asia minulle. Lupaan järjestää
niin, ettei Augustus ikävysty.

Hän otti "La Rochefoucauldin" ja avasi sen.

— Huomaan, että olette alleviivannut hyvän joukon näitä ajatelmia.

— En, se on kai isoäidin ja markiisin työtä. Nähkääs, juuri sukkelimmat
ja pilkallisimmat ovat alleviivatut. Tuntuu, kuin kuulisin heidän
puhuvan, kun luen noita palasia. Juuri sillä tavoin he keskustelivat.

Hän luki ääneen:

_"C’est une grande folie de vouloir être sage tout seul!."_ ["On suuri
hulluus yrittää olla viisas yksin ollessaan!" Suom.] Älkää olko _"sage
toute seule"_ kreivitär! Antakaa minun pitää teille seuraa teidän
_sage_ssanne! sanoi hän.

Katsoin häneen. Veitikka loisti hänen silmistään. Hänen päänsä
asennossa on jotakin erikoista, jotakin ylhäistä ja hallitsevaa, mikä
miellyttää minua tavattomasti. Tunsin — en tiedä mitä.

— Sanokaamme hyvää yötä; olen väsynyt, ja on jo myöhäistä, virkoin minä.

— Hyvää yötä, kreivitär, sanoi hän ja meni ovelle. — Olen ruokasalissa
kello yhdeksän.

Ja sitten me erosimme.




Kahdeksas luku.


Tänä aamuna oli sää jonkin verran kirkastunut; siellä täällä pilkoitti
jo pilvien välistä sinistä. Augustus ja herra Mc Cormack olivat eilen
illallisella ahmineet liian paljon. Ilmeisesti he voivat pahoin ja
näyttivät synkiltä.

Aamutunnit kuluivat hitaasti. Luulin, että kello ei milloinkaan löisi
yhtä, jolloin meidän yhteisestä sopimuksesta piti lähteä aterioimaan
lounasta metsästäjien kanssa.

Ateria oli katettu erääseen latoon. Augustus oli antanut määräyksen,
että sen piti olla äärimmäisen herkullinen, ja keittiömestarimme oli
tehnyt parhaansa.

Pöytä oli katettu kuin hääjuhliin kukkineen ja painettuine
ruokalistoineen.

Metsästäjät saapuivat pian.

Augustus oli kuin ukkospilvi ja jahtimestari samaten. Sain sittemmin
tietää, että saalis oli hyvä, mutta Augustuksen liiketoverit olivat
käyttäytyneet taitamattomasti. Herra Dodd ei ollut pudottanut kuin
kolme, neljä lintua, mutta sensijaan ampunut erään koiran ja osunut
erästä metsänvartijaa hartioihin.

Anthony istui viereeni.

— Tämä on vaarallista huvia, sanoi hän hymyillen tutkiessaan
ruokalistaa. — Montako henkeä teidän mielestänne tällainen
fasaaninmetsästys saa maksaa.

— Mitä henkiä? kysyin nauraen.

— Metsästäjien ja metsänvartijoitten ja koirien, yleensä kaikkien
paitsi lintujen.

— Kyljyksiä à la Ravingotte tai hummeria à American, sir Anthony,
kuulin palvelijan kysyvän aivan takaamme.

— Hankkikaa vähän lammasmuhennosta tai kylmää paahtopaistia, vastasi
Anthony surkealla äänellä ruokalista yhä kädessä.

— Sitä on vain metsänvartijoille, sir Anthony, vastasi James
anteeksipyytävällä äänellä; hän oli palvellut herttuallisessa talossa
ja tiesi, miten metsästyslounas oli tarjoiltava. — Täytyykö minun hakea
lammasmuhennosta, sir Anthony?

— Ei, ei tarvitse. Hän kääntyi minuun kysyen: — Mitä syötte, kreivitär?
Tahdon samaa kuin tekin.

— Tryffelillä täytettyjä peltokanoja, vastasin epäystävällisellä
äänellä. — Voittehan poimia pois tryffelit, ellette niistä pidä.

— Antakaa siis tryffelillä täytettyjä peltokanoja, vastasi hän
tottelevaisesti.

Kun James oli täyttänyt tilauksen, rupesi hän syömään ensin tryffeleitä.

— Reiniläistä, punaviiniä, bourgognea vai samppanjaa, sir Anthony?
kuului hovimestarin ääni.

— Kaikkia neljää lajia, vastasi Anthony katsoen minuun koomillisen
alamaisesti.

Griggson täytti hänen neljä lasiaan äyräitään myöten.

— Nyt minä rupean ampumaan niinkuin teidän liverpoolilainen ystävänne.
Jos tapan miehenne ja useimmat vieraistanne, niin kukaan ei voi minua
moittia, virkkoi hän ja tyhjensi reiniläislasin.

— Kylläpä olette hullu! huudahdin nauraen; unohdin, että olin äskettäin
aikonut osoittaa hänelle tyytymättömyyttäni.

— Juon mieluummin mitä hyvänsä kuin rupean tyytymättömyytenne
aiheuttajaksi, vastasi hän nöyrästi ja tarttui punaviinilasiinsa. —
Täytyykö minun syödä kaikki, mitä ruokalistalla on?

En ollut kuulevinani, vaan käännyin herra Doddiin, joka istui toisella
puolellani. Hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa olivat tulipunaiset
ponnistuksista ja kaikesta ruoasta ja juomasta.

— Minulla oli huono onni tänä aamuna, rouva Gussie, sanoi hän nöyrällä
äänellä. — Oli ikävää miehen ja koiran puolesta, ja luultavasti
oikeanpuolinen naapurinnekin sai pienen kuulan. Eikö totta? jatkoi hän
kurottautuen Anthonyyn päin.

— Oh, kaikin mokomin, ei se mitään ollut, vastasi tämä huulilla
maailman rakastettavin hymy ja veitikka silmissä ja tyhjensi
punaviinilasin. — Vain parisen panosta vasempaan käsivarteen. Eihän
se ole mitään, kun ajattelee kaikkia niitä vaaroja, jotka ovat meitä
uhanneet.

— Teitä on ammuttu käsivarteen, sir Anthony! huudahdin tuntien
vastenmielisyyttä herra Doddia kohtaan. — Ei todellakaan pitäisi lähteä
metsästysretkelle, kun ei osaa olla varovaisempi.

— En ole lainkaan varomaton, väitti herra Dodd loukkautuneena. — Olen
nyt viidettä vuotta metsästämässä, ja vain kaksi kertaa aikaisemmin
olen satuttanut johonkin.

— Kylläpä teillä pitää olla riivatun hyvä onni, huudahti Anthony
tarttuen bourgogneen.

— Saatte kernaasti nimittää sitä onneksi, virkkoi herra Dodd. —
Minä kuitenkin arvelen, että metsästäminen vaatii eräänlaista
arvostelukykyä. Koetan aina muistaa missä naapurini ovat, mutta täytyy
myöntää, että fasaanijahti ei ole metsässä helppoa. Kaniini se muuten
sotki asiat ja aiheutti tämän onnettomuuden.

Nyt Anthony oli juonut bourgognen.

— Lähdettekö mukaan metsälle lounaan jälkeen, kreivitär, kysyi
hän hiljaa, ja hänen silmänsä välähtelivät kujeellisesti. — Jos
niin aiotte, niin neuvon teitä vahvistamaan hermojanne pienellä
pomeranssiviinaryypyllä; sitä tarjoillaan paraikaa, — ja sitten hän
rupesi juomaan samppanjaa.

— Olen pahoillani, virkoin minä. — Sehän on aivan kauheata; ette kai
ole vaarallisesti haavoittunut?

Hän näytti rannettaan. Silkkipaita oli aivan punainen verestä, ja
takinhihakin oli tahraantunut.

— En voi ilmaista, miten pahoillani olen! sanoin vapisevalla äänellä;
minusta tuntui, kuin olisin tahtonut pestä veren pois ja hyväillä
hänen kättään ja sanoa, miten mielelläni olisin ampunut kuoliaaksi nuo
kaikki, nämä hirveät ihmiset, jotka olivat onnettomuuden aiheuttaneet.

— Älkää näyttäkö niin onnettomalta, kreivitär, sanoi hän. — Ei se tee
lainkaan kipeätä. Minusta tämä kaikki on oikein hauskaa. Tuo herra Dodd
on oikea originaali.

Ja sitten hän joi samppanjan loppuun.

Augustus asteli vierelläni hetkisen, kun olimme lopettaneet lounaan.
Hän oli aivan suunniltaan vihasta ajatellessaan epäonnistunutta
metsästystä.

— Ensi vuonna minä totisesti karsin nämä sietämättömät ihmiset —
äitimuori saa sanoa mitä tahtoo. Sensijaan kutsun muutamia niistä,
jotka tapasimme Harleyssa. Thornhirst on ainoa, joka on ampunut mitään
mainitsemisen arvoista, paitsi Wakely ja Bush.

Rauhoittelin häntä kykyni mukaan.

Anthony tuli meidän luoksemme Augustuksen juuri lähdettyä
keskustelemaan jahtimestarin kanssa.

— Teidän on seisottava minun vieressäni, sanoi hän. — Suojelen teitä
minkä kykenen. Muuten ei ole juuri luultavaa, että minua kaksi kertaa
samana päivänä ammuttaisiin.

Hän oli iloinen ja riehakka. Milloinkaan en ole tehnyt niin
ihastuttavaa kävelyretkeä!

Pian tulimme aidan luo, jonka takana meidän oli seisottava.

Kaikki oli uutta minulle. Mutta ei kestänyt kauan, kun jo herrat
päättivät, että rouva Doddin kimakka ääni ja helakat värit peloittivat
fasaanit ja ajoivat ne pakoon, minkä vuoksi naiset kaikista
vastalauseista huolimatta pakotettiin ajamaan kotiin. Tunnelma oli
varsin myrskyinen.




Yhdeksäs luku.


Sade valui taas, kun metsästäjät palasivat.

Teen jälkeen seurue hajaantui, ja minä menin halliin, jossa Anthony
istui lukemassa sanomalehteä.

Hän nousi seisomaan.

— Tässä on paljon mielenkiintoisia uutisia Etelä—Afrikasta, virkkoi
hän, — mutta täällä vetää taaskin niin hirveästi, kreivitär!

— Miksi ette siis istu kirjastossa tai biljardisalissa tai jossakin
vierashuoneessa?

— Arvelin, että te ehkä kulkisitte tästä ja neuvoisitte, mikä huone
minun on valittava.

Nauroin.

— Ehdotan kirjastoa, sanoin ja jatkoin matkaani.

— Kreivitär, ette kai sentään jätä minua aivan yksin! Te ette ole
kertonut likimainkaan kaikkea esi—isistänne.

— Oh, olen väsynyt esi—isiin, vastasin laskien jalkani ensimmäiselle
porrasaskelmalle ja katsahtaen taakseni.

— Ajattelin, että tahtoisitte auttaa minua sitomalla ranteeni.

Menin heti taas hänen luokseen; jos hän teeskenteli, niin saatoin
rangaista häntä sittemmin.

— Lähtekää mukaani, kehoitin ja menin hänen edellään
kirjastohuoneeseen, jossa huomasimme, että takkatuli oli sammunut.

Häpesin palvelijoitani. Sellaista ei saisi enää milloinkaan sattua.

— Ei täällä, sanoi hän, — täällä on kylmää ja epämiellyttävää. On kai
parasta mennä sinapinkeltaiseen huoneeseen.

Menimme sinne, ja siellä oli ainakin iloinen takkatuli, ja koko huone
loisti valoa. Roy makasi taljallaan ja tuntui ihastuneelta nähdessään
meidät.

— Koskeeko siihen todellakin? kysyin kiireesti.

— Ei, ei siihen koske. Se on vain pieni naarmu.

Hän irroitti kalvosimen ja kääri takinhihan ylös.

— Oi, miten hirveätä!

Toinen kuula oli pyyhkäissyt nahan pois, ja haava oli peitetty
laastarilla ja huonosti sidotulla nenäliinalla.

— Palvelijani ei ole liian taitava tällaisissa asioissa. Tahdotteko
sitoa uudelleen, kreivitär?

Kiedoin nenäliinan niin hyvin kuin osasin. Jostakin syystä, jota en
ymmärrä, rupesi sydämeni jyskyttämään aivan kuin Harleyssa. Tuntui
kuin se olisi noussut ihan kurkkuun. Vaikka pidin katsettani siteeseen
kiinnitettynä, tunsin luomieni läpi, että hän tarkasteli minua.

En nostanut katsettani, ennenkuin olin laittanut kääreen paikalleen.
Hänen paitansa oli erikoisen hienoa pellavaa. Hänen vaateistaan läksi
heikko tuoksu aivan kuin hyvin hienosta sikarista. Tuossa tuoksussa
ei ollut mitään pehmeätä ja naisellista, mutta se miellytti minua
sanomattomasti. En tiedä mitä tunsin!... Jotakin kuvaamatonta se
kumminkin oli. Koetin ajatella isoäitiä ja mitä hän olisi neuvonut, kun
tunsin itseni näin hermostuneeksi. En milloinkaan koko elämäni aikana
ollut ollut näin hermostunut.

— Ette kai aio mennä metsälle huomenna? kysyin sammaltaen.

— Kyllä, tietysti. Älkää olko tästä lainkaan pahoillanne, kreivitär.
Sehän on vain naarmu ja kaiken kaikkiaan vain pieni tapaturma. Hän
on oikea kunnon mies tuo herra... herra Dodd kai hänen nimensä oli.
Vahinko, ettei hän ampunut vaimoaan!

Taaskin tämä sukulaiseni tyyni itsehillintä antoi minulle
kylmäverisyyteni takaisin aivan kuin edelliselläkin kerralla.
Katsoessani jälleen häneen olin aivan rauhallinen.

Anthony istuutui. Sähkölamppujen valossa hänen hiuksensa loistivat
hopeanharmaina. Hän näytti väsyneeltä eikä lainkaan niin
veitikkamaiselta kuin tavallisesti.

— Olen sopinut miehenne kanssa, milloin tulette Dane Mountiin. Hän
sanoo, että marraskuun neljäs päivä sopisi hänelle.

— Otaksuttavasti me matkustamme vaunuilla.

— Kyllä.

Sitten istuimme vaiti hetken.

— Luitteko "La Rochefoucauldia" eilen illalla? kysyin lopulta.

— En.

— Miksi sitten pyysitte sitä minulta?

— Minulla oli oma syyni.

En voi kuvata hänen kasvojensa ilmettä. Ei sana kiusoittava,
veitikkamainen eikä pilkallinen anna oikeata käsitystä tuosta ilmeestä.

Siinä on tuota kaikkea, mutta sitäpaitsi jotakin hyvin iloista, hellää
ja surutonta. Hän on oma itsensä, aivan erilainen kuin kaikki muut.
Mahtaakohan mikään oikein todella kiehtoa häntä ja tehdä häneen syvää
vaikutusta?

Ajattelin siinä istuessani minkä mitäkin. Äkkiä minusta tuntui, kuin
huoneessa olisi ollut jotakin kotia muistuttavaa. Odotin melkein
kuulevani isoäidin äänen.

— Mitä mietitte niin vakavana, kreivitär? kysyi hän uneksien.

— Ihmettelin...

— Niin.

— Ihmettelin, onkohan maailmassa mitään elämisen arvoista, voikohan
elää koko elämänsä kylmänä ja tunteettomana... voikohan... oi, sanokaa
te, joka tiedätte!

— En paljoa. Myöhemmin tulette kyllä katumaan, ettette ole tehnyt
eräitä asioita. Älkää välittäkö mietiskellä! Elämä on varsin hauskaa,
jos vain voi maksaa laskunsa ja ruoansulatus on hyvä. Eikö totta, Roy?
Luut ovat aika hyviä.

— Te ette milloinkaan ota mitään vakavasti! Se on ainakin varmaa!
huudahdin nauraen.

— Siitä juttelemme vielä, kun tulette Dane Mountiin...

— Olisin sangen iloinen, jos lady Tilchesterkin tulisi. Pidän hänestä
niin kovin paljon. Hän on ollut hyvin hyvä minua kohtaan. Olisi hauska
tavata häntä taas.

— Hän on ihastuttava nainen.

— Hän kertoi tunteneensa teidät jo kauan. Aina hääpäivästään, hän
muistaakseni sanoi. Hän kertoi koko joukon. Hän tuntuu...

Anthony ojensi äkkiä käsivarttaan.

— Luulen, että ette sitonut nenäliinaa tarpeeksi lujaan, kreivitär,
sanoi hän käärien taas hihaansa.

Nousin tutkimaan sidettä.

— Kyllä se on aivan kuin äskenkin, mutta solmin mielelläni uudelleen,
jos tahdotte.

Tällä kertaa se sujui nopeammin kuin viimeksi, mutta tuo ihmeellinen
sydämentykytys palasi takaisin.

— Laittakaa kaksoissolmu, niin se varmasti pysyy, sanoi Anthony.

Tuntui kuin sormeni olisivat muuttuneet kömpelöiksi ja kuhmuisiksi.
Seisoimme aivan lähekkäin. Jokin — jokin sähkönomainen sai käteni
vapisemaan. Mikä hulluus! Niin ei _saanut_ olla! Vihdoin minun onnistui
laittaa kaksoissolmu, ja silloin sanoin aivan typerästi:

— Luultavasti minun täytyy mennä vieraitteni luokse.

Anthony hymyili.

— He voivat mainiosti ilman teitäkin, virkkoi hän. — Olettepa
itserakas, pikku kreivitär, kun luulette, että teidän läsnäolonne on
välttämätön kaikille!

— Ei varmastikaan ole, mutta luultavasti minun on mentävä heidän
luokseen.

— Ei, ei teidän tarvitse. Istuutukaa matalaan tuoliinne ja unohtakaa
niiden olemassaolo.

Istuuduin tottelevaisesti.

— En käsitä, miksi isoäitinne ei ilmoittanut minulle, että olitte
asettunut "huvilaan". Hän tiesi varmasti meidän sukulaisuudestamme,
vaikka minulla ei ollut siitä aavistustakaan.

— Isoäiti oli hyvin ylpeä. Me olimme hirveän köyhiä.

— Mistähän syystä hän oikeastaan asettui Ledstoneen?...

Tunsin punastuvani ja kumarruin tulta kohden.

— Hän tahtoi asua Englannissa, jotta minusta täällä kasvatettuna tulisi
englantilainen — ja sitten: täällä on niin halpaa. Muistelen, että hän
luki ilmoituksen "huvilasta" eräänä aamuna ja heti vuokrasi tuon talon.

— Olitteko kuullut, että me olimme sukua.

— Kyllä, ohimennen. En tietänyt, montako jäsentä teidän perheessänne
oli, vain sen, että päämiehen nimi oli sir Anthony.

— Olipa omituinen sattuma, ettei kumpikaan meistä kuullut toisensa
nimeä siellä tanssiaisissa.

— Kun sitten Harleyssa puhuimme teistä, oli jokainen vieras ottanut
selville kuka olitte. Te viehätitte kaikkia, sillä olittepa totisesti
kaikkien muiden seuralaistenne vastakohta.

— Se ilahduttaa minua.

Hän hymyili.

— Saadessani kuulla, että isoäitinne oli ranskatar, välähti mielessäni
jotakin. Muistin, että suvussa oli tapana puhua eräästä nuoremmasta
pojasta, joka oli nainut viehättävän pariisittaren. Tuntui kuitenkin,
kuin tuo olisi tapahtunut liian kauan sitten, jotta sillä olisi voinut
olla mitään tekemistä teidän kanssanne. Mutta sitten lady Tilchester
kertoi, että teidän isoäitinne oli hyvin vanha nainen. Seuraavana
päivänä tulimme vierailulle luoksenne.

— Ette usko, miten henkevä isoäiti oli. Markiisi ja hän palvoivat
kauneutta. Heidän uskonsa oli — niinkuin he itse sanoivat — "la
religion du beau" [Kauneuden uskonto. — Suom.]. He rakastivat kaikkea,
mikä oli kaunista ja hienostunutta. He eivät milloinkaan tehneet mitään
näön vuoksi, vaan siksi ainoastaan, että heidän oli pakko toimia
hienosti ja jalosti.

— Jatkakaa kreivitär, kehoitti Anthony. — Tuo on hyvin mielenkiintoista.

— He olivat tosiaankin vakuutetut, että "noblesse oblige" [Aateluus
velvoittaa — Suom.]; kumpikaan ei olisi väistynyt tuumaakaan omasta
asemastaan.

— Kertokaa edelleen.

— Isoäidin oli tapana sanoa monia asioita. Ennen kaikkea hän vaati,
että ihmisellä tuli olla itsekunnioitusta; ei milloinkaan saanut
puuttua mihinkään alentavaan tai kehnoon. Hän sanoi, että piti hillitä
kaikki hullut mielenliikutukset; ei saanut olla itsekäs, vaan iloinen
ja rohkea. Piti kyetä kestämään sekä ruumiillisia että henkisiä tuskia
osoittamatta niitä mitenkään ulkonaisesti. Piti aina muistaa, että
suoran ja kauniin asennon tuli olla vilpittömän ja kauniin mielen
heijastus. Piti osata iloita vähästä, ellei voinut saada parempaa.
Mutta jos saattoi sitkeydellä ja kärsivällisyydellä parantaa asemansa,
niin se oli kerta kaikkiaan velvollisuus.

— Kuuntelen ja tulen viisaaksi, jatkakaa, sanoi Anthony; mutta hänen
katseensa ei ollut veitikkamainen, vaikka hän hymyili.

— Molemmat halveksivat kuolemaa. Molemmat olivat jalosukuisia
käytökseltään ja katsantokannoiltaan.

— Hyvä, että sanotte tuon kaiken. Minun täytyy järjestää oma uskontoni
uudelleen.

— Nyt teette minusta pilkkaa!

— Ei, en lainkaan. Tämä on äärettömän mielenkiintoista. Jatkakaa! — ja
hän nojautui tuolinsa selustaa vastaan.

— Ei saa milloinkaan oleskella liassa, oli myös eräs isoäidin lauseita.
Parhaimmatkin meistä saattavat tapaturmasta tulla kosketuksiin lian
kanssa, mutta kenenkään ei tarvitse viipyä siinä, sanoi hän usein.
Kehnojen ihmisten tapana oli itkeä ja valittaa, kun asiat menivät
hullusti, mutta me emme saaneet itkeä, sillä se oli samaa kuin
rohkaista heidän typeryyttään.

— Ja niin te elitte ja opitte tämän kaiken, rakas pikku kreivitär. Ei
siis ihme, että silmänne ovat niin viisaat.

Anthony katsoi minua pitkään ja huokasi kärsimättömästi monta kertaa.
Sitten hän lisäsi iloisesti:

— Teidän on välttämättä kirjoitettava kirja kasvatuksesta! Mutta mitä
teidän isoäitinne sanoi voimakkaista intohimoista, niinkuin esimerkiksi
mielettömästä rakkaudesta johonkin? Voiko sellaisenkin hillitä hänen
viisaitten elämänohjeittensa mukaan?

— Hän ei milloinkaan puhunut minun kanssani sellaisista asioista.
Mutta hän sanoi usein elämässä sattuvan, että ihmisiä kohtasi "coup
de foudre" [Salamanisku. — Suom.]. Joskus se saattoi tuoda mukanaan
korkeimman onnen, mutta ei aina. Itsensä hillitsevällä ihmisellä oli
kuitenkin suuremmat mahdollisuudet välttää tyhmyyksiä ja olla liikaa
ihastumatta tähän "coup de foudreen" kuin hänellä, jolla oli taipumusta
horjahdella jokaisen vaikutelman ja mielenliikutuksen mukaan. Aivan
kuin harjoitettu sotilas paremmin kestää tulta kuin tottumaton alokas.

Anthony katsoi korkeudestaan minuun. Hän varjosti kädellä silmiään ja
tuntui tahtovan lukea sieluuni asti. Sitten hän virkkoi omituisesti
hymyillen:

— No, kreivitär, oliko hänen mielestään suuria syntejä olemassa?

— Kyllä! Sanansa rikkominen tai sukunsa häpäiseminen. Mutta hän sanoi,
että synnit eivät itsestään merkinneet niin paljoa kuin tapa, jolla ne
tehtiin. Mutta näistä minun sanoistani te saatte aivan liian vakavan
käsityksen isoäidistä! Hän oli kuitenkin hyvin iloinen, ja hänellä oli
hauskoja päähänpistoja.

— Hänen mielestään siis huvittelu oli sallittua?

— Tietysti kaikki huvit, jotka eivät vahingoittaneet toisia. Hän
sanoi, että papit ja ennakkoluulot olivat riistäneet maailmasta paljon
viatonta iloa.

— Siinä hän oli aivan oikeassa.

— Hän piti ihmisistä, joilla oli hieno vaisto, jotka osasivat "katsoa
silmäluomillaan". Voin vakuuttaa, ettei mikään mennyt ohi hänen
silmiensä. Hän pyysi minua välttämään sitä mauttoman hentomielistä
katsantokantaa, joka oli eräänlaisilla ihmisillä — niillä, jotka
draamallisesti kirjoittavat hyveen isolla kirjaimella. Maailmassa
on kyllä velvollisuuksia, jotka on täytettävä toisinaan iloisesti,
toisinaan hiljaa. Mutta älä milloinkaan väännä kasvojasi hyveellisen
moralisoiviksi. Se ei milloinkaan hanki sinulle ystäviä. Sillä tavoin
opin ottamaan elämän iloisesti.

Istuimme hetken hiljaa. Sitten Anthony teki parhaansa huvittaakseen
minua. Juttelimme kevyesti milloin mistäkin ja olimme iloisia kuin
kiltit lapset. Aika riensi. Kellon lyödessä kahdeksaa minusta tuntui,
kuin olisimme keskustelleet vain muutamia minuutteja.

— Nyt on teidän vikanne, jos minä myöhästyn päivälliseltä! huudahdin.
— Te herätitte muiston isoäidistä ja markiisista, ja se sai minut
puhumaan.

— Saanko tulla illalla jälleen — tuomaan takaisin "La Rochefoucauldin"?
kysyi hän veitikkamaisesti hymyillen.

— En tiedä — saa nähdä! vastasin minä kiitäen huoneestani ja jättäen
hänet yksin takan ääreen.




Kymmenes luku.


Tullessani makuukamariini oli ovi avoinna Augustuksen huoneeseen. Hän
ei ollut vielä saapunut pukeutumaan päivälliselle. Ei edes silloinkaan,
kun minä olin jo aivan valmis laskeutumaan alakertaan.

Kello löi puoli yhdeksän.

Kiiruhdin portaita alas ja käytävää pitkin hänen "luolaansa" kohden.
Oven ulkopuolella tapasin hänen palvelijansa.

— Herra Gurrage nukkuu, sanoi hän, — eikä tunnu taipuvaiselta heräämään
pian.

Hän aukaisi oven, ja minä astuin sisään. Augustus makasi suuressa
nojatuolissaan takkatulen edessä. Hänen kasvonsa olivat tummanpuhuvat,
suu selällään, ja hän kuorsasi valtavasti.

Huone oli kuvottavan täynnä alkoholihöyryjä ja kosteitten vaatteitten
hajua. Hänen vieressään oli melkein tyhjennetty whiskylasi. Pullo
oli sen luona tarjottimella, ja lattialle oli yksi lasi särkynyt
pirstaleiksi.

Atkinson rupesi kokoamaan lasinsiruja.

— Augustus! huusin minä, mutta hän ei herännyt.

— Augustus! On jo päivällisaika!

— Anteeksi, rouva! sanoi palvelija kunnioittavasti yskäisten. — Jos
uskallan sanoa ajatukseni, niin on parasta antaa herran nukkua itsensä
selväksi. En lähde hänen luotaan. Kun hän on näin, niin hän suuttuu
kovin, jos hänet herätetään.

Katselin väliin whiskypulloja, väliin hänen tummanpuhuvia kasvojaan.
Minua rupesi kuvottamaan. Tänä iltana ei lady Tilchester ollut minua
auttamassa.

— Avatkaa ikkuna, sanoin Atkinsonille, — ja taivuttakaa herra
vuoteeseen, kun hän herää.

Sitten läksin huoneesta. Kaikki vieraani olivat jo kokoontuneet
vierashuoneeseen.

— Olen pahoillani, sanoin minä, — että saavun näin myöhään. Mieheni on
sairas, enkä luule hänen voivan saapua päivälliselle. Luultavasti hän
on vilustunut metsällä.

Sanoin herroille kuka nainen kunkin oli vietävä pöytään ja laskin itse
käteni Anthonyn käsivarrelle.

Minusta tuntui, kuin hän olisi puristanut sen itseään vastaan, mutta en
virkkanut mitään, ja me menimme ruokasaliin.

En tiedä lainkaan, mistä keskustelimme. Kolme ruokalajia oli tarjoiltu,
ennenkuin olin ennättänyt tointua. Mutta kuulin itse, että nauroin, ja
herra Doddia, joka istui rinnallani, tuntuivat sanani kovin huvittavan.

— Raitis ilma ja ulkona liikkuminen ovat totisesti tehneet teille
hyvää, rouva Gussie, kuulin hänen lopulta huudahtavan. — Poskenne ovat
punaiset ja silmänne kimaltavat kuin tähdet.

— Niin, tänään on ollut ihastuttava päivä, vastasin minä.

— Lorua koko juttu, herra Mc Cormack, kuului rouva Doddin ääni suoraan
pöydän yli. — Olen tuntenut Gussie Gurragen koko elämäni. Hän ei
milloinkaan tässä maailmassa ole kylmettynyt.

Anthony rupesi nyt tyynesti keskustelemaan kanssani; hän ei sanonut
paljoa, mutta hänen äänensä kaikui tavattoman viileältä ja hillityltä.
Hän ei kertaakaan katsonut minuun. Olin kiitollinen siitä; en olisi
luultavasti kestänyt hänen silmistään loistavaa myötätuntoa. Hän puheli
myöskin Wakelyn kanssa, joka istui hänen toisella puolellaan, ja heitti
myös silloin tällöin leikillisen sanan pöydän ylitse neiti Springelille.

Illallinen oli lopussa; naiset rupesivat nousemaan lähteäkseen
ruokasalista, herra Mc Cormack meni edellä avaamaan ovea meille.

Kun se oli selällään, niin että saatoimme nähdä halliin, pisti
silmiimme omituinen ilmestys, joka lähestyi "luolasta" tulevaa
käytävää pitkin. Siinä oli Augustus, jota tuki Atkinson ja eräs toinen
palvelija. Hän lähestyi laulaen lallattavalla äänellä varieteelaulun
pätkää.

Vähemmässä kuin sekunnissa Anthony oli ovella, jonka hän kiskaisi
kiinni; herra Mc Cormack ja muut herrat seisoivat mykkinä ja
hämmästyksen jäykistäminä.

— Enkös sitä sanonut! Ei mitään vilustumista ollut, huudahti Dodd.

— Hiljaa, rouvani! sanoi Anthony vakavalla äänellä, ja hänen silmänsä
tuntuivat syöksevän sinivihreätä tulta. — Meillähän on mainion hupaista
täällä; mitä naiset arvelevat, jos istuutuisimme jälleen?

Lady Wakely meni heti paikalleen, ja minä kiiruhdin tuolilleni. Pian me
taas kaikki istuimme pöydän ympärillä.

Nyt Anthony ponnisti kaikkensa huvittaakseen seuraa. Suunnattoman
tahdikkaasti hänen onnistui pitää kaikkien mielenkiinto yllä
vielä puoli tuntia, ja kun sitten iloisesti keskustellen läksimme
ruokasalista, tekivät herrat meille seuraa.

Lady Wakely sanoi hetken kuluttua ystävällisesti hyvää yötä, ja muut
naiset seurasivat hänen esimerkkiään. En sanonut sanaakaan kiitokseksi
Anthonylle, en edes kertaakaan katsahtanut häneen.

Noustuani budoaariini kuulin Augustuksen kuorsaavan sisimmässä
huoneessa. Kaikeksi onneksi hän oli nukahtanut.

En soittanut Mc Gregoria; päätin viettää yön arkihuoneessani. Roy tuli
minua vastaan ja nuoli kättäni.

Silloin yhtäkkiä tuntui, kuin jokin minussa olisi lauennut; kaikki
tahdonvoimani petti, ja minä vaivuin taljalle koirani viereen ja itkin
kovemmin kuin milloinkaan ennen, kasvot painettuina Royn pehmeätä,
mustaa turkkia vastaan.

Oi, isoäiti, anna anteeksi heikkouteni! Mutta jos olisit voinut
aavistaa tämän kurjuuden, niin ei edes sinunkaan mielestäsi olisi
Calincourtin tarvinnut pitää lupaustaan.

En huomannut, että ovi avautui, mutta kuulin äkkiä Anthonyn äänen.

— Ambrosine, älkää taivaan tähden itkekö niin! kuiskasi hän käheästi.

En nostanut päätäni.

— Ah, en voi teitä tarpeeksi kiittää ystävällisyydestänne, nyyhkytin
minä, — mutta jos edelleen aiotte olla minulle ystävällinen, niin
jättäkää minut nyt.

Hän polvistui viereeni taljalle, mutta ei edes koskettanut hiuksiani.

— En voi jättää teitä näin, sanoi hän särkyneellä äänellä, aivan
kuin hänen olisi ollut vaikeata puhua. — Ambrosine, rakkaani, pikku
kreivitär, älkää itkekö noin!

Onnen väristys kulki lävitseni kuullessani nämä hänen sanansa.
Nyyhkytykseni lakkasivat.

Jälleen kuulimme Augustuksen lallattavan äänen, kun hän rupesi
laulamaan viereisessä huoneessa.

Kauhuissani hyökkäsin pystyyn. Ajatella, jos hän tulisi tänne!

— Anthony! rukoilin minä. — Jos tahdotte olla hyvä minua kohtaan, niin
menkää nyt!

Avasin käytävän oven, mutta hän veti minut mukanaan.

— Kiellän teitä jäämästä tänne kahden kesken tuon elukan kanssa! sanoi
hän poissa suunniltaan. — Luvatkaa, että menette alas kamarineitonne
huoneeseen ettekä tänä iltana laske jalkaanne tähän talon osaan. Puhun
miehenne palvelijan kanssa ja järjestän kuntoon hänen asiansa.

Juoksin portaita alas. Oi, ajatella, että olisin jäänyt vielä edes
yhdeksi silmänräpäykseksi!

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna Augustus oli liian sairas noustaakseen jalkeille.
Satoi taas, ja aivan kuin yhteisestä sopimuksesta vieraamme lähtivät
päiväjunassa.

Kun lounaan jälkeen läksin ruokasalista mennäkseni portaita ylös,
pysähdytti Anthony minut.

— Älkää menkö sinne, sanoi hän, — tohtori on hänen luonaan, ja kokonaan
entiselleen tultuaan hän katuu varmasti. Hän on hädin tuskin päässyt
juoppohulluudesta, ja hänen täytyy olla vuoteessa ainakin pari päivää.
Luvatkaa, ettette mene hänen luokseen. Ellette lupaa, niin jään tänne
pitämään teitä kurissa.

Hänen äänensä oli hellä ja hyvä.

— Kyllä, vastasin hiljaa, — lupaan sen kyllä.

— Silloin sanon hyvästi, kreivitär. Tapaamme jälleen Dane Mountissa
marraskuun neljäntenä päivänä.

— Hyvästi, änkytin minä, ja me vaihdoimme levollisesti kädenlyönnin
toisten hallissa seisovien vieraiden nähden.

Mutta kun hänen autonsa ääni häipyi kaukaisuuteen, tuntui minusta, kuin
kaikki ympärilläni olisi ollut kuollutta.

Iltapostissa tuli Myrlshiren herttualta kutsukirje, jossa meitä
pyydettiin ottamaan osaa metsästykseen lokakuun kolmantenakymmenentenä
päivänä.

Augustus lähetti minua hakemaan.

Olin pitänyt lupaukseni enkä ollut mennyt hänen huoneeseensa.

Hän makasi vielä vuoteessa ja näytti sairaalta ja ajelemattomalta. Hän
lueskeli kirjeitään ja astuessani sisään tuijotti minuun verestynein
silmin.

— Olen saanut pari riviä Myrlshireltä, sanoi hän mahtipontisesti, mutta
hänen äänessään ei ollut jälkeäkään katumuksesta tai häpeämisestä. —
Hän sanoo kirjoittaneensa myös sinulle. Hän tahtoo minut metsästämään
kolmantenakymmenentenä päivänä.

En virkkanut sanaakaan. En aikonut suututtaa häntä, mutta hänen
ulkonäkönsä herättämä inho mykistytti minut.

— Mitä pirua, miks’et vastaa? karjui Augustus kasvot sinipunervina
raivosta. — Kirjoita heti, että me mielihyvällä otamme kutsun vastaan.

En liikahtanut paikaltani.

— Kuulehan, Augustus, sanoin minä. — En aio matkustaa sinun kanssasi
minnekään ja kerron kaikille avoimesti mistä syystä, ellet vanno jonkin
kautta, jota pidät pyhänä, ettet milloinkaan häpäise meitä niin kuin
eilen illalla. Kun olet päättänyt vannoa, niin ilmoita siitä minulle.

Ja minä läksin huoneesta Augustuksen huutaessa kirouksia jälkeeni.

Olin antanut itseäni varten järjestää erään kaukaisimman vierashuoneen.
Juuri vuoteeseeni aikoessani sain kirjelipun.

"Vannon", oli siinä, "tule vain luokseni. Tahdon antaa sinulle hyvänyön
suukon."

— Tervehtikää herra Gurragea, että tulen hänen luokseen huomisaamuna,
sanoin Atkinsonille.

Ja sitten suljin oveni.




Yhdestoista luku.


Augustus ei voinut poistua huoneestaan vielä neljään, viiteen päivään.
Kun tämä aika oli lopussa, oli hän perinpohjin katunut ja lupasi ruveta
paremmaksi ihmiseksi. Hän oli inhoittavan hyväilynhaluinen, mutta rauha
toki vallitsi jälleen.

En voi sanoa, että olisin ollut onnellisempi, mutta ainakin se oli
lepohetki myrskyssä. Koetin olla ystävällinen häntä kohtaan ja osoittaa
mielenkiintoa yhteisiin asioihimme.

Vihdoinkin, saapui kolmaskymmenes päivä, jolloin meidän piti matkustaa
Myrlton Castleen.

Meidän oli mentävä Lontoon kautta. Siellä Augustus jätti minut pariksi
tunniksi yksikseni. Hän sanoi menevänsä räätälille.

Minulla ei ole rahoja tehdäkseni ostoksia. Olin käyttänyt koko
ensimmäisen neljänneksen ostaakseni kirjoja ja antaakseni Hephzibahille
häälahjan enkä voinut pakottaa luontoani pyytämään Augustukselta lisää.

Mikä köyhyyteni päivinä olisi minusta näyttänyt suurelta summalta,
näytti nykyjään vain varsin niukoilta neularahoilta. Olin näet
oppinut huomaamaan, miten kallista kaikki on. Ei muuten kukaan ollut
neuvotellut kanssani avioliittosopimuksen teossa. Isoäiti ja markiisi
olivat tämän kaiken järjestäneet tulevan mieheni kanssa. Muistan
vieläkin isoäidin sanat: "Meidän on onnistunut taata sinulle vain
sangen niukka vuotuinen summa, mutta sensijaan saat aivan suurenmoisen,
jos sattumalta jäisit leskeksi."

Augustus oli sitäpaitsi luvannut hänelle, että saisin kaiken, mitä
toivoisin. "Hän saa niin paljon rahoja kuin pyytää, kohta kun hän on
vaimoni."

Juuri tämä _pyytäminen_ aiheutti sen, että nyt olin rahaton. Kun
seuraavalla kerralla saisin neljännekseni, niin varoisin tuhlaamasta
sitä yhdellä kertaa. On muuten kummallista, miten alakuloiselta tuntuu,
kun taskussa on vain pari puntaa.

"Voit kernaasti ottaa vaatteita laskuun", oli Augustus usein sanonut.
"Ei tee mitään, kunhan vain niistä näkyy, että ne ovat maksaneet paljon
rahaa."

Äkkiä pisti päähäni seurata Augustuksen kehoitusta. Minäkin menisin
räätälini luo. En ole juuri perehtynyt Lontooseen, mutta lady
Tilchester oli antanut minulle taitavimman muodissa olevan naisräätälin
osoitteen. Istuuduin ajuriin ja ajoin sinne.

Siellä oli kauniita tavaroita, ja minä tilasin useita pukuja ja otin
mukaani muutamia jo valmiiksi laitettuja. Aikoessani lähteä annoin
Augustuksen nimen ja osoitteen ja pyysin, että laskut lähetettäisiin
hänelle. Kaikki kävisi hänen tahtonsa mukaan.

Puhuin ehkä kovemmin ja selvemmin kuin tavallista, koska tiedän, että
puotilaisten on aina vaikea erottaa nimiä. Eräs nuori myyjätär, joka
kuuli mitä sanoin juuri hänen tullessaan huoneeseen, lähestyi minua.

— Vai niin, tämä tilaus on annettu madame Henrietten tehtäväksi, sanoi
hän sille vanhemmalle apulaiselle, joka oli minua palvellut. — Madame
Henriette on tilapäisesti muualla, lisäsi hän minuun kääntyen. — Mutta
hän pyysi minua sanomaan teidän armollenne, että kaikki lähetetään
tänään Myrlton Castleen, niinkuin on sovittu. Herra Gurrage oli äsken
täällä ja lähetti terveiset teidän armollenne; hän sanoo olevansa
pahoillaan, ettei hän ole tavannut teidän armoanne, mutta että hän
kohtaisi asemalla.

Äkkiä hän hämmästyi kasvonilmettäni, sillä hän lisäsi: — Paronitar
Grenellen, eikö totta?

Vanhempi apulainen, joka luultavasti tunsi lady Grenellenin ulkonäöltä,
oli kasvoiltaan viheriä kauhusta, että jokin hirveä erehdys oli
tapahtunut. Epäröin hetkisen; sitten sanoin:

— Nuo tavarat, jotka olen tilannut, ovat lady Grenellenin laskuun —
onneksi me olemme melkein yhtä pitkät. Voitte lähettää ne muitten
kanssa Myrlton Castleen.

Ja lausuen muutamia sopivia ihastuksen ilmauksia pöydällä olevasta
liinapuvustosta kävelin tyynesti pois.

En oikein tiedä mitä tunsin, ehkä minua eniten kiusasi tunne, että
minua oli häväisty.

En vihannut lady Grenelleniä, en myöskään ollut mustasukkainen
Augustuksen takia. Kaikki tuntui minusta vain niin äärettömän
alhaiselta.

Lady Grenellen — jalosukuinen nainen, jota arvatenkin oli kasvatettu
itsekunnioitukseen, hän, Myrlshiren herttuan serkku, ei siis mikään
nuori, kaunis nousukas — hän alentui ottamaan vaatteita Augustukselta!
Rakastajan ottamista rakkaudesta voin ymmärtää ja mahdollisesti voin
sen antaa anteeksikin. Markiisi oli ollut isoäidin rakastaja — mutta ei
sellainen raaka ihminen kuin Augustus.

Kun tulin asemalle, oli Augustus jo siellä; sanoen tekosyyksi, että
piti katsoa, olivatko palvelijat ja matkatavarat kunnollisesti
saapuneet, hän etsi lady Grenelleniä joka paikasta.

Hänen naamansa venähti pitkäksi, kun hän näki minut; luultavasti hän
oli toivonut, että paronitar olisi tullut ennen minua.

En voinut auttaa, että puhuttelin häntä tavallista kylmemmällä äänellä,
vaikka koetin olla luonnollinen. Hetki ei sopinut moitteeseen ja
kohtaukseen. Kaksi herraa, jotka olin tavannut Harleyssa, kulki ohi,
ja minut nähdessään he lähestyivät vaunun ikkunaa. Hekin aikoivat
Myrltoniin.

— Miksi ette nouse tähän vaunuun? kysyin rakastettavasti siltä
hupaiselta herralta, jota oli nimitetty "Billyksi", mutta jonka
oikeata nimeä en ollut lainkaan kuullut. — On niin ikävää matkustaa
kahdenkesken miehensä kanssa.

Hän nousi vaunuun ja istuutui minua vastapäätä. Juttelimme rattoisasti.

— Miks’et tule sisään, Gurrage? kysyi hän. — On niin kylmä, kun
vaununovi on auki.

Augustuksessa ei ole kylmäverisyyttä, kun hän joutuu tällaisiin puliin.
Hän tulee heti huonolle tuulelle.

Viimehetkessä ennen junan lähtöä lady Grenellen hyökkäsi asemalle.
Augustus ryntäsi häntä vastaan, ja samassa junailija löi vaunumme oven
kiinni. Rugbyn rautatieristeyksessä, missä meidän piti muuttaa junaa,
saisimme vasta tietää, oliko heidän onnistunut nousta junaan vai eikö.

Rugbyssä saimme odottaa neljännestunnin junan saapumista. Emme nähneet
tuota kunnon paria. Luultavasti he olivat jääneet junasta.

Vähän ennen junan lähtöä ajoi asemalle ylimääräinen. Siitä laskeutuivat
lady Grenellen ja Augustus. Lady oli loistavan kaunis, mutta Augustus
näytti nololta ja nyreältä meitä tervehtiessään.

— Olipa harmillista jäädä junasta, sanoi lady Grenellen nauraen. —
Herra Gurrage tahtoi ottaa ylimääräisen junan. Oli tosiaankin onni,
että hän oli asemasillalla. Itselläni ei minulla olisi ollut varaa
kustantaa sitä.

Nyt hän vasta ensi kerran suvaitsi huomata minun läsnäoloni. Herra
Billy kiusoitteli Augustusta, ja me kaikki asetuimme salonkivaunuun,
jonka herttua oli tilannut ja jossa jo istui muutamia hänen
vieraitaan. Ne olivat kaikki lady Grenellenin ystäviä, ja pian koko
seurueen mielenkiinto oli kohdistunut vain häneen. Hän kertoi nauraen
onnettomuudestaan. Hänen valkeat hampaansa loistivat punaisten huulien
välitse, ja kauniit posket olivat pehmeät kuin persikat. Ei kukaan
tosiaankaan voinut olla viehättävämpi kuin hän, ja rupesin säälimään
Augustusta. Käsitin, että jos tuo hurmaava olento armollisesti otti
vastaan miehen ihailun, niin tämä saattoi tehdä tuhmuuksia hänen
tähtensä.

Tuntui kuitenkin, että heidän välinsä tällä kertaa olisi ollut
lopussa, sillä pari kertaa hän nolasi Augustuksen täydellisesti ja
lopuksi vetäytyi erään nuoren herran seurassa sisempään vaununosastoon
heitettyään ovelta lentosuukon koko seurueelle.

— Aion puhua Luffylle järkeä, kunnes tulemme Myrltoniin, sanoi hän.

Augustuksen kasvoille nousi ukkospilvi. Ihmettelin, mahtoiko hän
tyhjentää myöhemmin suuttumuksensa tuohon naiseen vai minuun. Ajan
mittaan sen näkisi.

Myrlton oli suurenmoinen paikka, monta sataa vuotta vanha, täynnä
traditsioneja ja aaveita. Linnassa oli oikea nostosilta ja vanhoja,
korkeita saleja.

Herttua on mainio isäntä. Hän tuntui ihastuneelta nähdessään minut ja
kertoi koko mielenkiintonsa metsästystä kohtaan johtuneen siitä, että
saisi nähdä minut vieraittensa joukossa. Olin sangen imarreltu.

Lady Grenellen oli riehakkaalla tuulella.

— Berty, olen saanut kiinni sen naisen! huudahti hän nauraen, veti
erään tuolin esiin ja harkitusti erotti minut herttuasta, jonka
kanssa istuin vähän syrjässä muusta seurueesta. — Hän ei ole lainkaan
hullumman näköinen, ja minä olen kutsunut hänet täteineen tänne
huomiseksi. Hänellä on ainakin viisikymmentä tuhatta vuotuisia korkoja,
mutta hän on amerikatar; englantilaisilla markkinoilla ei ole ketään
tarpeeksi rikasta.

— Mutta, Cordelia, olenhan sanonut, etten tahdo amerikatarta! virkkoi
herttua moittivasti.

— Kiittämätön ihminen! nauroi lady Grenellen. — Ja minä kun olen
nähnyt niin paljon vaivaa! Nyt aion mennä uinahtamaan, hiukan ennen
päivällistä. Hyvästi siksi aikaa, — ja hän poistui kauniin nuoren
herransa kanssa jättäen Augustuksen pureksimaan lyhyitä viiksiään.

Kenenkään ei tarvinnut välittää, mitä hänen naapurinsa tekivät. Vieraat
eivät istuneet seinämillä odotellen hauskutusta. Kaikki tuntuivat
kotiutuneilta ja tekivät mitä heitä huvitti.

Seura ei ollut suuri, mutta tavattoman hyvin pantu kokoon. Tunsin, että
illasta koituisi hauska. Ennenkuin läksin päivälliselle, tuli Augustus
huoneeseeni.

Hän sanoi toivovansa, että ottaisin ylleni muutamia jalokiviä. Hän
tuntui tyytyväiseltä minuun ja lähestyi antaakseen suudelman. En voinut
puhua, koska Mc Greggor oli huoneessa, ja sitten tuntui taas olevan
liian myöhäistä. Suhtautuisinko vaiteliaasti kaikkeen? Ah, kunpa olisi
ollut joku, jolta kysyä neuvoa — lady Tilchester ehkä, mutta miten
saattaisin niin pian häitteni jälkeen sanoa hänelle: Mieheni ostelee
toiselle naiselle pukuja ja on luultavasti hänen rakastajansa; mutta
paitsi asian häpeällistä puolta ja inhoa, jota se herättää, en tunne
itseäni lainkaan loukatuksi ja olen vain kiitollinen kaikelle, olipa
se mitä hyvänsä, mikä pitää miestä loitolla minusta! Mitähän hän siitä
ajattelisi? Ymmärtäisikö hän minua? Näkeehän hän lordi Tilchesterin
ja Babykinsin suhteen. Vai pitäisikö hän sitä loukkaavana? Kunpa vain
tietäisin. Ehkä anoppini on oikeassa sanoessaan, etten ole lihasta ja
verestä tehty nainen, niinkuin kaikki muut.

Aikaisin seuraavana aamuna saapuivat lordi ja lady Tilchester
Babykinsin seurassa ja myöhemmin nuo molemmat amerikattaret, neiti
Martina Cadwallader ja hänen sisarentyttärensä neiti Corrissandre K.
Trumpet.

Me kaikki olimme rajattoman uteliaita näkemään heitä, mutta kauan ennen
heidän tuloaan meillä oli aavistus heidän läsnäolostaan. Kaksi maailman
kimeintä amerikkalaista ääntä oli hukuttaa kohteliaisuuksiin isäntämme
ja lady Grenellenin.

— Hän näyttää hirvittävän hyvältä, kuiskasi Bakykins, joka ensimmäisenä
huomasi heidät heidän kulkiessaan läpi hallin.

Täti kulki edellä lady Grenellenin seurassa. Hän oli pitkä nainen,
jonka iho oli intiaaninruskea. Hänen hiuksensa olivat kauniit, valkeat
ja mainiosti kammatut, ja hänen asentonsa oli suurenmoinen.

Perijätär seurasi herttuan kanssa. Hän on pieni ja täyteläinen ja
näyttää naiselliselta. Hänellä on somat kasvot, kuoppaiset posket ja
suuret ruskeat silmät. Molemmat naiset olivat valikoidun hienosti
puetut.

Heidän maailmantottumuksensa tuntui olevan täydellinen, eikä heissä
näkynyt kömpelyyden eikä ujouden jälkeäkään.

Lady Grenellen oli kertonut meille heidän tarinansa. Heidän suonissaan
ei ollut tippaakaan sinistä verta. He olivat yksinkertaisen
ruumiillisen työn tekijäin lapsia ja lastenlapsia, ja kuitenkin heillä
oli norjat jäsenet, pienet päät ja he käyttäytyivät kuin hienosti
sivistyneet naiset.

Kun kuulin heidän puhuvan, heräsivät muistot varhaisimmasta
lapsuudestani. Pidin heistä heti.

Englantilaisen tavan mukaan lady Grenellen ei esitellyt heitä muille
kuin Babykinsille, joka sattumalta meni heitä vastaan, ja heti
senjälkeen menimme välipalalle, joka oli katettu pikkupöytiin.

Herttua näytti koomillisen levottomalta. Hän rypisteli kulmiaan aivan
kuin olisi koettanut ymmärtää jotakin vierasta kieltä.

Istuin lady Tilchesterin kanssa toisessa pöydässä; emme kuulleet
paljoakaan heidän keskustelustaan, vain amerikatarten puheet. Kaikki
muistutti puhelinkeskustelua, jonka kuulin kerran eräässä Pariisin
teatterissa. Kuului vain toisen puolen puheet, mutta ei vastauksia.

— Tämähän on oikea linna! — Mitä sanotte? — Niin, pää poikki hallissa.
— Neiti Trumpet on jo selvillä kaikista perimätiedoista. Hän luki ne
kaikki matkakirjastaan matkalla tänne. — Luulen, paras herttua, että
hän tietää enemmän sukunne historiasta kuin te itse — j.n.e.

— Vahinko, että heidän äänensä ovat niin hirveät! huudahti lady
Tilchester. — Tiedän, että se peloittaa Bertyä. Hän on niin naurettavan
kärtyisä, ja kuitenkin on aivan välttämätöntä, että hän ottaa
perijättären. Ah, rakas rouva Gurrage, autatte kai meitä työntämään
tuon tytön herttualle! Pyydän teitä avomielisesti, koska herttua on
rakastunut teihin ja tietenkään senvuoksi ei lainkaan välitä neiti
Trumpetista.

Olisin loukkaantunut, jos tämän olisi joku muu minulle sanonut, mutta
lady Tilchester on niin hurmaava, että hän saa sanoa mitä tahtoo.

— Erehdytte täydelleen. Olen tavannut herttuan vain teidän luonanne,
vastasin hymyillen. — Ei kai niin pian voi rakastua, vai miten? Lupaan
tehdä parhaani rohkaistakseni herttuaa menemään naimisiin neiti
Trumpetin kanssa, jos sitä toivotte.

— Minä ryöstän teidät iltapäivällä ylempään kerrokseen, jotta ette saa
mitään epäjärjestystä aikaan, sanoi hän rakastettavasti hymyillen.

Mikään ei olisi voinut miellyttää minua enemmän; keskustelin mieluummin
ihastuttavan lady Tilchesterin kanssa kuin minkään herttuan.

Välipalan jälkeen tapahtui muutamia esittelyjä.

— Olen ylpeä saadessani tutustua teihin, sanoi täti lady
Tilchesterille. — Olemme kuulleet paljon puhuttavan teistä
kotimaassamme, ja sisarentyttäreni neiti Trumpet on aina ihaillut
muotokuvaanne.

Sillä välin sisarentytär keskusteli minun kanssani. Hänessä on jotakin
raikasta ja miellyttävää, mikä pian sai minut unohtamaan hänen hirveän
äänensä.

— Tuntuu käsittämättömältä, sanoi hän, — meistä, jotka Amerikassa niin
suunnattomasti kunnioitamme kaikkea todellakin vanhaa, kuulla herttuan
nimittävän tätä linnaa vanhaksi kivikasaksi. Haluaisin nähdä sen
paikan, jossa hänen esi—isänsä mestattiin toukokuussa 1485. Herttua ei
tunnu edes olevan siitä selvillä, mutta matkakäsikirjani mukaan pitäisi
vielä voida erottaa veritahroja kivistä.

Nyt tuo kaunis nuori herra, lordi Luffton, kietoi hänet keskusteluun,
ja kun lady Tilchester ja minä kotvan kuluttua läksimme huoneesta,
saattoivat hän ja herttua perijätärtä verityön tapahtumapaikalle.
Nähtävästi he aikoivat siirtää mattoja ja koettaa etsiä veriläiskiä.

— Luulen, että lordi Lufftonista tulee vaarallisempi salakari, kuin
mikä minusta milloinkaan olisi voinut tulla, sanoin nauraen. — Ehkä
hänelläkään ei olisi mitään viidenkymmenentuhannen vuosituloja vastaan.

— Oh, siihen kyllä Cordelia tietää parannuskeinon, Babykins, joka
tietää kaiken, väittää, että Cordelia on korvia myöten rakastunut
lordi Lufftoniin, joka tuli kotiin sodasta viikko sitten. Hän ei anna
kenenkään toisen naisen lyödä itseään laudalta.

Nousimme pieneen tornissa olevaan vieraskamariin; se oli
kahdeksankulmainen, hurmaava, vanhanaikainen huone. Juuri sellaisessa
minun mielestäni olisi isoäidin pitänyt asua.

Vedimme kaksi tuolia takan ääreen ja teimme olomme kodikkaaksi.

Kuinka rakastettava ja viehättävä tämä nainen osaakaan olla! Voin
verrata häntä vain auringonsäteeseen; niin lämmittävä ja virkistävä on
hänen seuransa.

Hänen esiintymisessään on jotakin niin ylevää, että hänen
yksinkertaisimmatkin sanansa kaikuvat jaloilta ja hienoilta. Ei
tosiaankaan ole ihmeellistä, että herra Budge palvoo häntä.

Emme puhuneet muista ihmisistä paljoa. Hän kertoi omista
harrastuksistaan ja kaikista niistä ihmisystävällisistä suunnitelmista,
joihin hän oli ryhtynyt. Lopuksi hän sanoi:

— Ettekö ole vielä käynyt Dane Mountissa?

— En, aiomme matkustaa sinne maanantaina, kun lähdemme täältä.

— Teillä on siitä loppumatonta hupia, sanoi hän tuijottaen tuleen. —
Anthony on ollut käymässä teillä, vai miten?

— Kyllä, vastasin minä, ja ääneni värisi ajatellessani tuota hirveätä
vierailua.

Hän istui hetken vaiti.

— Tahtoisin niin mielelläni, että teistä tulisi ystävykset, sanoi hän
lopuksi äärettömän ystävällisellä äänellä. — Ehkä ette aina ole oikein
onnellinen. Tahtoisin teidän tietävän, että jos jotenkin voisin teitä
auttaa, niin se olisi minulle mieluinen velvollisuus.

— Oi, rakas lady Tilchester, sanoin minä, — olette jo ollut niin hyvä
ja ystävällinen minua kohtaan, etten milloinkaan unohda sitä. Vaikka
olenkin vieras teille, olette kuitenkin välittänyt minusta.

— Pidin teistä heti ensihetkestä, kun näin teidät tanssiaisissa, ja
Anthony tuntee erikoista mielenkiintoa teitä kohtaan. Hän ja minä
olemme niin vanhat ystävykset, että aina kiintyisin henkilöön, jota hän
pitää minun ystävyyteni arvoisena.

Paljon olisin tahtonut kysyä häneltä, mutta kieleni tuntui aivan
lamautuneelta. Tuntui aivan helpotukselta, kun hän muutti puheenaihetta.

Pian hämärä laskeutui huoneeseen, ja palvelijat toivat lamppuja.

— Kello on kohta viisi, sanoi hän vihdoin. — Luultavasti meidän on
nyt pukeuduttava ja mentävä juomaan teetä ja ottamaan selville, miten
avioliittokokelaat jaksavat!

Nousin seisomaan.

— Nyt aion nimittää teitä Ambrosineksi, virkkoi hän suudellen minua.
— Minun ei muuten ole helppo solmia ystävyyssuhteita, mutta teidän
silmissänne on jotakin niin liikuttavaa. Rakkaani, toivon, ettei
kohtalo saa teitä mihinkään juhannushullutteluun, sellaiseen, minkä
minä olen tehnyt ja jota saan katua koko ikäni!

Ajattelin hänen sanojaan mennessäni huoneeseeni.

Mitähän hän mahtoi tarkoittaa?




Kahdestoista luku.


Hallia reunustavalta parvekkeelta kohtasi silmiäni kaunis näky.

Tee oli katettu pitkälle, matalalle pöydälle. Tuli leimusi mahtavissa
uuneissa. Naiset kevyissä, vaaleissa puvuissaan näyttivät kukkasilta ja
erottuivat kauniisti vanhan kivihallin syviä varjoja vastaan.

Lady Grenellen, rehevä kuin ruhtinatar, oli koonnut ympärilleen joukon
pieluksia, joiden varaan hän oli heittäytynyt loikomaan matalaan,
leveään sohvaan.

Hänen vieressään istui Augustus; ylhäältä päin, minun
seisomapaikaltani, ei voinut nähdä, miten ruma hän oli, ja hänen
tupakkapukunsa tummanpunainen väri korosti naisen kaunista toalettia.

Lady Grenellenin kasvoilla, joita lamput kirkkaasti valaisivat, oli
kuvaamattoman viehättävä ilme.

Augustuksen asento oli nöyrä. Ilmeisesti he olivat solmineet rauhan.

Kaksi muuta naista, perijätär ja Babykins, sekä lordi Tilchester ja
useat muut herrat istuivat pöydän ympärillä ja joivat teetä kuin pienet
kiltit lapset.

Herttua ja neiti Cadwallader olivat syventyneet tutkimaan asekokoelmaa.

Joku oli avannut pianon ja soitteli hiljaa erästä säveltä.

— Hei, katsokaahan! huudahti neiti Corrissandre K. Trumpet. — Tuolla
parvekkeella seisoo aave!

Hän osoitti minua. Pilkahdus valkoisesta samettipuvustani lienee osunut
hänen silmäänsä.

— Ei, en ole mikään kummitus, vaan aion tulla sinne syömään kaakkua,
vastasin minä ja kiiruhdin portaita alas.

Lady Tilchester ei ollut vielä saapunut.

Istuuduin "Billyn" viereen. Kaikki oli iloista ja valoisaa. Oli
mahdotonta tuntea mieltään masentuneeksi.

Kun tarkasteli neiti Trumpetia lähemmin, huomasi, että hän
ikäänsä nähden oli liian komeasti puettu; kauniimpi hän oli ollut
yksinkertaisessa matkapuvussaan, mutta hänen hyvä tuulensa ja mainiot
vastauksensa eivät jättäneet toivomisen varaa. Hän ratostutti meitä
kaikkia, ja, sallipa lady Grenellen tai ei, joka tapauksessa lordi
Luffton näytti kuvaamattoman ihastuneelta.

— Missä olette ollut koko iltapäivän? kysyi herttua moittivalla
äänellä. — Olen etsinyt teitä kaikkialta.

— Olen istunut lady Tilchesterin kanssa hänen huoneessaan, vastasin
hymyillen.

— Mutta nyt on minun vuoroni, kuiskasi hän. — Kohta kun olette syönyt
tuon vaikeasti sulavan lämpimän teekakun, aion minä viedä teidät pois
katsomaan taulukokoelmaani.

Katsoin lady Tilchesteriin. Mitä hän olisi neuvonut minua tekemään?

— Teroittakaa hänen mieleensä välttämättömyyttä olla rakastettava
perijätärtä kohtaan. Olitte oikeassa: hän on saanut vaarallisen
kilpakosijan, kuiskasi lady Tilchester, minkä jälkeen me poistuimme.

Herttua voi kyllä olla miellyttävä huolimatta hentomielisestä
käytöksestään.

— Mitä arvelette perijättärestäni? kysyi hän lopulta, kun pysähdyimme
erään Tintoretton eteen.

Ilmaisin ihastukseni ja rohkaisin häntä parhaani mukaan.

— Olen hyvin tyytyväinen häneen, myönsi herttua, — mutta pelkään, ettei
hän aio tyytyä siihen osaan, jonka olen ajatellut herttuattarelleni.
Hänellä on liian jyrkkä luonne. Minusta tuntuu, että juuri minä saan
ottaa toimekseni kevätsiivoukset ja lastenkamarin silmälläpidon. Aion
kuitenkin ajaa asian läpi, vaikka olenkin äärimmäisen kiusallisessa
asemassa. Tiedättehän, että olen syvästi rakastunut teihin.

— Sepä harmillista teille, vastasin nauraen, — mutta älkää antako
sen mitenkään estää aikomuksianne. Teidän täytyy hyvin sitkeästi
ponnistella miellyttääksenne perijätärtä, sillä muuten pahoin pelkään,
että lordi Luffton sekaantuu peliin.

Hän tuijotti epäluuloisesti minuun.

—Luffy! huudahti hän aivan ällistyneenä. — Oh, siitä kyllä Cordelia
pitää huolen; he ovat ystäviä.

— Oi, miten te kaikki minua huvitatte, sanoin nauraen, —
rakkaussuhteillanne ja mustasukkaisuuksillanne ja pienillä
salajuonillanne. Kaikki ovat täällä parittain; jokaisella on oma
"ystävänsä".

— Emme silloin ole ikävystyttävän uskollisia toisiamme kohtaan.

— Aiotteko sallia herttuattarellenne ystävän? kysyin minä.

— En, en ainakaan ennen kuin olen muutamien jälkeläisten avulla
varmistanut perheen perimiskysymyksen. Sen jälkeen luultavasti sallin
herttuattareni huvitella parhaansa mukaan. Niin hän muuten varmasti
tekisikin lupaa kysymättä. Eihän voi katsella kaikkia ystäviänsä
syömässä kaakkua ja itse tyytyä voihin ja leipään.

— Taidattepa olla sofisti, vastasin hymyillen.

Ennenkuin seurue hajaantui, oli helppoa nähdä, että suunnitelma oli
mennä karille, sillä kukaan asianomaisista ei tehnyt, mitä oikeuden
mukaan häneltä olisi voinut vaatia.

Jo heti ennen päivällisiä saattoi huomata, että jotakin oli vinossa.

Lordi Luffton haki avoimesti perijättären seuraa huolimatta lady
Grenellenin mielistelevästä imartelusta. Mutta kun kello löi
yksitoista, olivat uhkaavat pilvet jo levinneet kaikkialle. Luultavasti
Augustus oli eniten poissa suunniltaan. Mustasukkaisuuden tuskat olivat
turmelleet hänen tuulensa. Ensiksikin kaunis Cordelia oli täydelleen
hänet nolannut, ja sitten hän oli saanut katsella tämän turhia
yrityksiä saada lordi Luffton perijättären paulasta.

Vaikka herttua omisti huomaavaisuutensa minulle, ei hän kuitenkaan
voinut peittää ärtymystään asioiden kulusta.

Neiti Martina Cadwallader osoitti ilmeisesti harmiaan siitä, että hänen
sisarentyttärensä ei osoittanut riittävää harrastusta asiaan, jota he
olivat tulleet päättämään. Babykins oli tavallista enemmän hyttysen
kaltainen, joka lenteli kaikkia pistelemässä.

Ainoat, jotka tuntuivat välinpitämättömiltä, olivat ne kaksi, jotka
olivat saaneet sekamelskan aikaan, nimittäin lordi Luffton ja neiti
Trumpet.

He olivat lähteneet parvekkeelle katselemaan tauluja, ja kahtakymmentä
minuuttia vailla kaksitoista heitä ei löydetty mistään.

Lady Grenellenin silmiin oli noussut uhkaava loiste.

— Menkäämme nukkumaan, sanoi hän. — Berty, miksi et anna sammuttaa
valoja?

— On parasta, että menemme heitä hakemaan, vastasi herttua.

— Ehkä he ovat pudonneet laskuluukusta? esitti Babykins.

— Ette kai usko, että mikään vaara olisi uhkaamassa? kysyi neiti
Cadwallader levottomasti. — Olen vastuussa Corrissandresta tällä
retkellä.

Hajaannuimmme pieniin joukkoihin ja läksimme parvekkeelle. Tapansa
mukaan tahdikkaasti lady Tilchester pysähtyi sinne tänne osoittamaan
jotakin kuuluisaa taulua, tai gobeliinia tädille. Näin hän teki vain
siksi, ettei neiti Corrissandren löytäminen tuntuisi olevan tämän
harhailun päämääränä.

Kaukaisemmassa nurkassa, korkeaan ikkunakomeroon kiivenneinä istuivat
molemmat syylliset riiputellen jalkojaan.

Oli mahdotonta nähdä mitään kauniimpaa kuin neiti Trumpet istumassa
siellä. Kokonaisesta hienojen pitsihameiden pilvestä pistivät esiin
pienet vaaleanpunaiset silkkikengät. Hänen koko kasvonsa loistivat
naurunhalua. Hän ei näyttänyt hituistakaan nolostuneelta.

— Oi, herttua, huudahti hän, — minkä ihastuttavan paikan olen löytänyt
täältä. Olemme istuneet vaanimassa munkkia, mutta hän ei ole ilmestynyt.

Herttua lähestyi auttaakseen hänet alas.

— Älkää vaivautuko mitenkään, vastasi amerikatar. — Me saimme
luostarissa oppia voimistelua. Voin hypätä.

Nyt lady Grenellen ilmestyi taistelutantereelle. Hän näytti
kiukkuiselta naaraskissalta. Käännyin takaisin ja poistuin lady
Tilchesterin seurassa. En siis tiedä, mitä tapahtui, mutta kun toiset
tulivat halliin, kulki perijätär herttuan seurassa; lordi Luffton
käveli yksinään ja Augustus loistavana lady Grenellenin rinnalla.
Kaikki paha tuntuu siis tuovan hyvääkin mukanaan.

Seuraavana päivänä söimme hurmaavan metsästysaamiaisen ja palasimme
sitten reippaasti jalkaisin. Tultuamme kotiin tuli perijätär
huoneeseeni juttelemaan kanssani.

— En tiedä mistä johtuu, mutta te tunnutte olevan vieras niinkuin
Martina—täti ja minä itsekin, virkkoi hän. — Ette lainkaan näytä
samanlaiselta kuin muut englantilaiset naiset. Tiedättehän, että olen
täällä katsomassa, miellyttääkö herttua minua. Isä vaatii kovasti, että
minusta pitää tulla herttuatar. Arvelen kuitenkin, että jos minun on
ostettava mies, niin voin yhtä hyvin ostaa sen, josta pidän eniten.
Eikö niin teidänkin mielestänne?

— Olen aivan samaa mieltä, vastasin varmasti. — Tietysti tulette
onnellisimmaksi sen kanssa, josta pidätte — vaikka hän olisikin vain
paroni.

— Sitä juuri aioin kysyä; mutta jos nyt ottaisin lordi Lufftonin
herttuan sijasta, niin täytyisikö minun kulkea paljonkin alempana ensi
vuoden kruunajaiskulkueessa?

— Kyllä, pelkään, että teidän täytyisi.

— Harmillista, sanoi hän. — Mutta hän on hyvin kaunis, eikö totta?
Tarkoitan lordi Lufftonia.

— Kyllä. Mutta häntä huhutaan huikentelevaiseksi. Herttua olisi kyllä
parempi aviomies.

Minusta tuntui, että olin tämän lady Tilchesterille velkaa.

— Pyh, useimmat miehet ovat hyviä aviomiehiä, kun vaimo hoitelee
rahoja. Ja siitä kyllä isä huolehtii, vastasi neiti Trumpet.

Koska se tuntui varsin uskottavalta, ei minulla ollut siihen mitään
sanomista.

— Teen kuitenkin pienen tunnustuksen, aloitti hän taas. — Tuo paroni
miellyttää minua kyllä jonkin verran, mutta toiselta puolen minua
miellyttäisi ruveta englantilaiseksi herttuattareksi. Sanokaa nyt,
kumman valitsisitte, jos olisitte minun sijassani.

— Aivan mahdotonta minun on neuvoa teitä siinä, vastasin minä.

— Englantilaisen herttuataren asema on ylhäinen — eikö totta? Totisesti
vahinko, etten voi saada sekä herttuaa että paronia! ja hän nauroi
tyttömäisen rattoisasti.

Ajattelin eilisiltaista keskustelua ja ihmettelin.

       *       *       *       *       *

Sinä iltana herttuakin osoitti minulle luottamustaan.

Hän oli suunnattoman ihastunut neiti Trumpetein, myönsi hän. Hän
saattoi pitää avioliittoa melkein ilona nyt, ei enää pelkkänä
velvollisuutena.

— Jos olisitte vähimmälläkään osoittanut, että saattaisin joskus toivoa
teidän minusta välittävän, en tuhlaisi häneen ajatustakaan, sanoi hän.
— Kerran kyllä saatte vielä katua, että olette kylmä kuin jää.

— Miksi pitäisi syyttää ihmistä epämusikaaliseksi sen vuoksi, ettei
hän ihastu johonkin melodiaan? kysyin minä. — Te herrat arvelette
aina, että jos nainen ei rakastu juuri teihin, niin hänen täytyy olla
jääkylmä! Se ei totisesti ole johdonmukaista.

Hän katsoi minua hetkisen silmiin.

— Luulen, että te olette rakastunut johonkuhun, virkkoi hän. — Aion
tarkkailla teitä päästäkseni siitä selville.

— Tehkää niin! vastasin nauraen.

Ei kukaan niistä, jotka olin tavannut avioliittoon menoni jälkeen,
tuntunut edes kuvittelevankaan, että minä saattaisin olla rakastunut
Augustukseen tai että vihkisormukseni estäisi minua vähimmässäkään
määrin rakastumasta johonkuhun toiseen ja kuuntelemasta toisten
rakkaudentunnustuksia.

— Olette aivan erikoisen viehättävä, tiedättekö. Olette juuri
sellainen, kuin hienon naisen pitää olla. Te liikutte niin
viehättävästi, että sellaista harvoin näkee meidän päivinämme, ja
teidän silmänne — teidän silmänne muistuttavat sfinksin silmiä. Luulen,
että jos voisin saada tunteenne hereille, niin voisin unohtaa koko
maailman. Olen iloinen, että matkustatte huomenna!

— Minusta te äsken juuri sanoitte, että olitte erittäin ihastunut neiti
Trumpetiin, sanoin teeskennellen yksinkertaista.

Ja niin ilta kului.

— Luulen, että asiasta tulee tosi, sanoi lady Tilchester minulle, kun
nousimme kumpikin makuusuojiimme. — He ovat sopineet kohtauksesta
Lontoossa, eikä Luffya kutsuttu teatteriin.

— Ei, mutta sensijaan hänet kutsuttiin lounaalle ja kavaljeeriksi
luistinradalle.

— Viekas tyttö! huudahti hän nauraen. — Mutta luulen kuitenkin, että
hän loppujen lopuksi päättää ruveta herttuattareksi.

— Jos voitte kuvailla hänelle jotakin erikoisen kunniakasta, mikä
hänen osakseen herttuattarena tulee ensi vuoden kruunajaisissa, niin
luullakseni se saa hänet hyväksymään herttuan kosinnan.

— Cordelia käyttäytyy tyhmästi. Hän juuri kutsui heidät tänne ja
suunnitteli koko asian, ja nyt hän on kuitenkin suorastaan epäkohtelias
heille.

— Ajatella, miten imarrelluksi lordi Lufftonin pitäisi tuntea itsensä,
sanoin nauraen.

— Niin, jos olisi puhe jostakin toisesta, mutta Cordelialla on liian
monta oikkua ja mielitekoa. Miten kiitollinen pitääkään olla, kun
elämässä on muitakin harrastuksia. Nähdessäni useimmat tuttavani tunnen
itseni oikein onnelliseksi. Ellei minulla olisi ollut niin monia
harrastuksia, niin olisin ehkä heidän kaltaisensa.

Augustus oli lordi Lufftonin uskottomuudesta voittanut paljon.
En tiedä, minkä verran oli tarkoitus herättää jälkimmäisen
mustasukkaisuutta, mutta lady Grenellen oli ollut koko illan erikoisen
rakastettava miestäni kohtaan.

Sattumalta sain tietää, että hänen piti tulla neljänneksi meidän
vierailullemme Dane Mountiin.

— Meitä tulee vain aivan pieni seurue, sanoi hän. — Vain minä ja te
miehinenne. Pyysin Anthonyltä päästä tulemaan, koska Dane Mount on
aivan Headbrookin tiellä, jonne aion parin päivän kuluttua. Luulin
kuitenkin, että hänellä tulisi olemaan paljon vieraita.

Olisin mieluummin suonut, ettei hän olisi tullut. Tuntui, kuin tässä
järjestelyssä olisi ollut jotakin alentavaa.

Olin pakottautunut olemaan ajattelematta tätä vierailua, ja nyt sille
piti lähteä jo niin pian. Omituinen levottomuus valtasi minut. En
voinut nukkua yöllä.

Jätimme Myrltonin raakana, sumuisena aamuna. Herttua seurasi meitä
Lontooseen, ja junaseurue oli rattoisa, vaikka useat meistä pelasivat
bridgeä.

Augustus kertoi, että hänellä oli liikeasioita, jotka pidättivät häntä
Lontoossa yön ja seuraavan sunnuntaipäivän. Maanantaina hän matkustaisi
Dane Mountiin neljän junassa.

— Jos lähdet autolla kotoa kello kolme, niin tulemme perille aivan
samaan aikaan.

Palasin siis yksin Ledstoneen.




Kolmastoista luku.


Sumu leijaili valkoisena, tiheänä huntuna ikkunoiden edessä, kun
neljännen päivän aamuna laskeuduin yksinäiselle aamiaiselleni.
Ajatella, jos se tihentyisi niin, etten voisi lähteä matkalle! En
tahtonut ajatellakaan, miten suuri pettymys se olisi.

Pakottauduin soittamaan pianoa tunnin aamiaisen jälkeen; senjälkeen
kirjoitin pitkän kirjeen markiisi de Rochermontille. Sitten taas
uudelleen katsoin kelloa ja sumua. Olin päättänyt lähteä matkalle jo
kello kahdelta, koska meidän varmasti olisi pakko ajaa hyvin hitaasti.

Vihdoinkin päästiin lounaan aikaan. En milloinkaan ole ollut vähemmän
nälkäinen, eikä milloinkaan tarjoilu ole tuntunut minusta niin hitaalta
ja juhlalliselta. Oli, kuin kello ei milloinkaan joutuisi kahteen.

Lopultakin auto kumminkin ajoi portille.

Ensimmäisen puoli mailia oli sumu hyvin tiheä — me vain ryömimme
eteenpäin. Sitten se taas oheni tihentyäkseen taas siinä samassa. Kello
puoli neljältä olimme kuitenkin Dane Mountin portinvartijantuvalla. En
erottanut mitään ympäristöstäni.

Kun lopultakin pysähdyimme rakennuksen eteen, näin vain valaistujen
ikkunoiden häämöttävän. Mutta kun portti aukeni, näin Anthonyn
ääriviivojen kuvastuvan valoisaa taka—alaa vastaan.

Minusta tuntuu, kuin aivan liian usein sanoisin, että sydämeni
jyskyttää, mutta muulla tavoin en tosiaankaan voi ilmaista sitä
ruumiillista tunnetta, joka minua aina vaivaa tavatessani tämän miehen.

— Terve tuloa, sanoi hän auttaessaan minua autosta, — terve tuloa Dane
Mountiin.

Leveä käytävä, täynnä metsästyssaaliita ja aseita ja koristettu
veistetyin tammipaneilein, johtaa ihastuttavaan halliin, joka on yhtä
korkea kuin rakennus; sitä kiertävät parvekkeet, jonne monet portaat
johtavat. Se on koristettu gobeliineilla ja tauluilla ja täynnä
kauniita huonekaluja.

Kolme isoa pitkäkarvaista koiraa makasi leijonantaljalla takan edessä.
Ne nousivat ylhäisen näköisinä minua tervehtimään.

— Ulfus, Belfus ja Bedivere, tulkaa tervehtimään hienoa naista, sanoi
Anthony; — voitte olla kuinka rakastettavia tahansa, sillä hän kuuluu
perheeseen.

Koirat lähestyivät.

— Oi miten ihastuttavia ne ovat! huudahdin minä taputtaen niitä.

Ne ottivat hyväilyni arvokkaasti vastaan ja antoivat minun tyynesti
ymmärtää, että olivat iloisia saadessaan tutustua minuun.

Sitten me keskustelimme joistakin yhdentekevistä asioista — Anthony ja
minä, tarkoitan — sumusta, matkavaikeuksista ja miten pitkän ajan matka
oli vaatinut.

En katsonut usein häneen. Tunsin itseni hermostuneeksi ja kömpelöksi ja
onnelliseksi.

— Nyt en enää aio antaa teidän olla kosteissa päällysvaatteissanne,
sanoi hän. — Uskon teidät rouva Harrisonin, emännöitsijäni huostaan.
Hän ohjaa teidät huoneisiinne. Kun olette vaihtanut vaatteita, niin
tulette tänne takaisin. Jään tänne.

Isoäiti olisi hyväksynyt rouva Harrisonin. Hän on aivan sellainen
emännöitsijä, joista kirjoissa kerrotaan, komea ja lihava, mustaan
silkkiin puettu ja hieno batistikaulus kaulassa kameeneulalla
kiinnitettynä.

Hän vei minut ylempään kerrokseen, aistikkaimpaan makuuhuoneeseen,
mistä milloinkaan olisin voinut uneksia.

Se on valkoinen, verhoiltu valkoisella puupaneililla ja täynnä oikeita
antiikkisia ranskalaisia huonekaluja. Kaikki on tyylinmukaista, vieläpä
soittokellojen vetimet ja ovien kädensijat. Kylläpä isoäiti olisi
ollut täällä ihastuksissaan! Entä sitten liinavaatteet! Hienoimmat
mitä ajatella saattaa. Ja kaikki nämä pehmeät pielukset ja tyynyt!
Ja kaikkialla isoja maljakoita täynnä ruusuja — minun lempikukkiani.
Ruusuja marraskuussa!

— Oi, kuinka ihana huone! huudahdin minä kierrellen pitkin
tarkastelemassa kaikkea.

— Kyllä se on kaunis, teidän armonne. Se on aivan äskettäin järjestetty
uudelleen, vastasi rouva Harrison ja hymyili tyytyväisesti.

Matkatavarani oli merkillisen nopeasti kannettu tänne. Senvuoksi ei
viipynyt kauan, kun jo olin muuttanut puvun Mc Greggorin avulla.

Pehmeä kiinalaisesta krepistä valmistettu pukuni ei aiheuttanut
pienintäkään kahinaa. Senvuoksi Anthony ei huomannut minua, kun
nojauduin porraskaiteen ylitse; hän tuijotti tuleen — ja hänen
kasvoillaan oli ilme, jollaista en niillä ollut milloinkaan ennen
huomannut.

Seisoin hiljaa, kunnes hän nosti katseensa.

— Tepä tulette hiljaa, kreivitär! En kuullut teitä lainkaan.

— Olitte vaipunut syviin ajatuksiin. Joitakin valtiosalaisuuksiako te
pohditte?

— En lainkaan. Tiedättekö, että lady Grenellen ja teidän miehenne eivät
ole vielä tulleet? Vaunut ovat vaivoin palanneet asemalta. He eivät
olleet junassa.

Hänen sanansa herättivät minussa ilon, jota heti yritin hillitä.

— Ehkä he olivat myöhästyneet tästä junasta ja tulevat seuraavassa,
esitin minä.

— Usva on aivan tavattoman sankka Lontoossa, oli junailija sanonut.
Olen käskenyt kuskia ajamaan seuraavalle junalle. Se saapuu kello kuusi
ja neljäkymmentäkaksi. Sitten tulee vielä yksi kello seitsemältä ja
viimeinen kymmenen ja kahdeksantoista. Luultavasti he sähköttävät.

— Se on minusta hauskaa, sanoin.

— Tulkaa nyt juomaan teetä. Ei maksa vaivaa miettiä heidän kohtaloaan.
He kyllä osaavat hoitaa itsensä.

Anthony johdatti minut kirjastohuoneeseen, jonne teepöytä oli katettu.
En milloinkaan ole istunut niin mukavassa sohvassa; en myöskään
milloinkaan ole ollut niin kotonani. Kaikki oli minun makuuni. Kaikki
oli täydellistä.

Anthony jutteli iloisesti tarjoillessaan teetä minulle. Tuntui, kuin
hän olisi tahtonut karkoittaa kaiken apeuden, mikä mahdollisesti voisi
syntyä tällaisissa erikoisissa olosuhteissa.

Ulfus, Belfus ja Bedivere olivat seuranneet meitä ja makasivat kuin
kolme ankaraa vartijaa takan edessä tiikerintaljalla.

— Miten on käsivartenne laita? kysyin.

— Oh, se on aivan ennallaan. Ovatko kaikki seuratoverinne niiden
kaltaisia, jotka tapasin luonanne?

— Eivät, muutamat ovat vielä pahempia, vastasin vakavasti. —
Seuraavalla kerralla tapaatte ne, lisäsin nauraen.

— Tulen kernaasti milloin vain kutsutte, vastasi hän yksinkertaisesti.

— Ei, tiedättehän, että jos voisin välttää, niin en kutsuisi teitä. Te
olette niin rakastettava, mutta — minä vaikenin. En tietänyt, kuinka
olisin ilmaissut ajatukseni.

— En tahdo teidän ajattelevan noin. Minua huvittaa saapua, kreivitär;
mutta te pidätte meitä aivan liian hyvässä muonassa. Muistatteko, miten
join kaikkia viinejänne vain miellyttääkseni teitä?

— Olitte aivan mieletön! nauroin minä.

— Omasta mielestäni olin sankarillinen, vastasi hän; sitten hän
lisäsi muuttuneella äänellä: — Minusta te voisitte hiukan muuttaa
budoaarianne. En pidä sohvaanne mukavana.

— Ei se ole niin mukava kuin tämä, sanoin laiskasti nojautuen
pieluksiin.

— Minulla on melkein aina määrätty käsitys kaikesta, mitä teen, vieläpä
huonekalujen valinnassakin, virkkoi hän.

— Tuo kuulostaa aivan isoäidin sananparrelta, vastasin nauraen.

Sitten punastuin aivan kömpelösti, sillä hänen sanansa muistuttivat
minua jostakin, jonka isoäiti oli lausunut samana päivänä, jolloin
hän otti vastaan rouva Gurragen kutsun tanssiaisiin, joissa
isoäiti oli toivonut minun tapaavan Anthonyn. Se oli ennen hänen
pyörtymiskohtaustaan. Tuijotin tuleen. Mitähän olisi tapahtunut, jos
hän olisi saanut "onnellisen ja sopivan tavan" minun tulevaisuuteni
järjestämiseksi!

— Kreivitär, miksi vaikenette niin äkkiä ja punastutte ja tuijotatte
tuleen tuolla tavoin? Ei kai isoäitinne tapana ollut sanoa niin
järkyttäviä asioita, että ne aiheuttivat tuollaisen liikutuksen?

Katsoin häneen; luultavasti hän näki rauhattomuutta katseessani, sillä
hän lisäsi hyvin hiljaa ja hellästi:

— Rakas pikku lapsi, en aio kiusata teitä. Sanokaa, oletteko lukenut
näihin aikoihin mitään uusia filosofisia teoksia?

Join teeni ja ojensin hänelle kuppini. Tee oli hyvää.

— Ei, minulla ei ole nykyjään ollut aikaa lukea mitään. Voitte
ottaa kuppini. Miten kauniita kapineita teillä täällä on! On hauska
katsella niitä. En välitä filosofiasta tänä iltana; tahdon nauttia
yksinkertaisesti ja inhimillisesti.

— Hyvä tietää! Siis emme filosofoi, olemme vain onnellisia! — Ja hän
istuutui viereeni sohvaan.

— Miten pitkät silmäripset teillä onkaan, kreivitär, sanoi Anthony
ilman pienintäkään aihetta. — Ne heittävät pitkän varjon poskillenne.
Niillä ei oikeastaan olisi oikeutta olla niin tummat. Teillähän on
harmaanruskeat hiukset.

— Harmaanruskeat! huudahdin harmistuneena. — On rumaa nimittää
hiuksiani harmaanruskeiksi! Olen aina luullut, että tukkani on "blond
cendre". [Vaaleahko. — Suom.]

— Niin, aivan oikein, ja se kiiltää kuin metalli. Mutta koska otaksuin,
että te olette pieni, turhamainen olento, en tahtonut yllyttää sitä
vikaa.

Hänen äänensävynsä oli kuin hyväily. En uskaltanut katsoa hänen
leikillisiin kissansilmiinsä.

— Teillähän itsellännekin on mustat silmäripset, ja mehän kuulumme
samaan sukuun; miks’ei minulla saisi olla? väitin loukkautuneena.

— Te saatte pitää mustat silmäripset ja mitä tahdotte, mutta haluaisin
kernaasti tietää, miten pitkä tukkanne on, kun aukaisette sen. Se
näyttää sangen paksulta, mutta luultavasti se kaikki ei ole omaanne,
jatkoi hän ärsyttävästi.

— Ellen pelkäisi, että joku palvelija voi tulla sisään, niin aukaisisin
sen vakuuttaakseni teitä, vastasin harmistuneena. — En milloinkaan ole
kuullut noin häpeällistä!

— Palvelijani ovat mainiosti kasvatettuja. Kello ei ole vielä kuusi. He
eivät tule tänne ennen puolta seitsemää, ellen soita. Teillä on aivan
tarpeeksi aikaa.

Minut valtasi omituinen halu keimailla. En milloinkaan ennen ollut sen
kaltaista tuntenut! Vedin pois ne kaksi suurta kilpikonnanluuneulaa,
jotka pitivät tukkaani koossa, ja annoin sen aaltoilla ympärilläni. Se
ulottui melkein polviini.

— Tuo on suorastaan suurenmoista, sanoi Anthony ihaillen. — Pyydän
tuhannesti anteeksi; näet nyt, että kaikki on omaanne!

Nousin ja heilautin päätäni. Tukka riippui vaippana hartioilla.

— Kreivitär, sanoi hän omituisesti katsahtaen. — Pieni ilkeä
viettelijätär, pankaa hiuksenne kokoon ja tulkaa tänne.

Olin loukkautuvinani ja kiiruhdin kokoamaan hiuksiani.

Minusta tuntui, kuin olisimme joutuneet vaaralliselle maaperälle.

— Kyllä miehet osaavat järjestää asuntonsa mukaviksi. Ja miten monta
kirjaa teillä on! Monta tuhatta! huudahdin antaen katseeni kiitää
pitkin korkeita hyllyjä, jotka oli sijoitettu korkeitten kapeitten
ikkunoiden väliin. — Ja mikä ihana piano! Minusta teidän totisesti
pitäisi olla onnellinen.

— Kyllähän minun pitäisi, ja silloin tällöin olenkin, vastasi hän.

— Herttuallakin oli Myrltonissa hyvin kaunis huone.

— Se on totta. Olinpa aivan unohtaa, että te olitte Myrltonissa.
Otaksuttavasti herttua hakkaili teitä.

— Miksi niin otaksutte?

— Koska huomasin hänellä jo Harleyssa sellaisia taipumuksia. Ettekö
muista, miten vein teidät metsään, sillä aikaa kuin hän oli hakemassa
päivänvarjoanne!

Nauroin.

— No, hakkailiko hän teitä?

— Miksi teidän tarvitsee otaksua, että joku hakkailisi minua?

— Koetatte kierrellä. Vastatkaa, onko hän hakkaillut teitä!

— Lady Grenellenillä oli mukanaan hänen laskuunsa perijätär, joka vei
hänen kaiken aikansa ja mielenkiintonsa.

— Ja te teitte velvollisuuden täyttämisen hänelle mahdollisimman
vaikeaksi. Sydämetöntä, kreivitär! En ikinä olisi luullut teistä
sellaista!

Hänen äänensä oli ärsyttävämpi kuin milloinkaan.

— Sitä en tietenkään tehnyt!

— Berty on hauska mies.

— Suunnattoman sivistynyt.

— Pintapuolinen.

— Mahdollisesti.

Katseemme yhtyivät.

— Kreivitär, emme ole täällä puhumassa Myrlshiren herttuasta näiden
lyhyiden, onnellisten minuuttien aikana. Pian tulee 6,42-juna.

Hän istuutui taas viereeni.

— Mistä me puhelemme? kysyin äänellä, jota minun oli vaikea hallita.
— Ensiksi minun täytyy sanoa, miten ihanaksi havaitsin huoneeni. Jos
olisitte tuntenut makuni ja tahtonut järjestää sen miellyttääksenne
minua, niin ette milloinkaan olisi keksinyt mitään miellyttävämpää.

— Tunsin teidän makunne ja järjestin huoneen vain teitä
miellyttääkseni. Se on teidän. Ei kukaan muu tule milloinkaan nukkumaan
siellä, sanoi hän koruttomasti ja katsoi minua syvälle silmiin.

En voinut vastata mitään.

— Lieden yläpuolella on se pieni La Tourin pastellimaalaus, jonka
kerroin ostaneeni viime vuonna.

— Oi, kuinka hyvä olette! onnistui minun lopulta saada sanotuksi.

— Silloin minulla on ainakin tyydytys, että olen tehnyt itselleni ilon.
Tahdon teidän tuntevan, että maailmassa on kolkka, jossa todellakin
voitte olla kotonanne ja jossa olette miellyttävien esineitten
ympäröimä. Kun teitä huvittaa tulla tänne, löydätte täältä aina
kodikkuutta ja lepoa. Tässä eräänä päivänä te sanoitte, jatkoi hän,
— etten minä voi ottaa mitään vakavalta kannalta. Vastasin silloin,
että siitä voisimme puhua Dane Mountissa. Siksi sanon, että tämän otan
täyden toden kannalta: jos maailmassa on mitään, minkä voin tehdä
vuoksenne, niin sen minä teen.

— Olen onnellinen tietäessäni, että te ymmärrätte... että on joku, joka
on sukulainen, joka... oi, olen ollut niin yksin isoäidin kuoltua.

Hän katsoi minua pitkään, mutta molemmat olimme vaiti.

— Kohtalo oli julma, kun ei vienyt meitä yhteen tähän aikaan viime
vuonna, sanoi hän lopulta.

— Niin.

— Kreivitär, tahtoisin tehdä elämänne onnellisemmaksi, aion tutustuttaa
teidät moniin rakastettaviin naisiin, jotka tunnen. Ensi kuussa pidän
suuret kutsut. Tahdotteko tulla ja viettää pari päivää täällä?

Nyt kello löi puoli seitsemän. Palvelijat tulivat korjaamaan teepöytää.
Samassa tuli vielä palvelija, jolla oli kolme sähkösanomaa, yksi
minulle ja kaksi isännälleni.

Minun sanomani oli Augustukselta ja kuului seuraavasti:

"Toivottavasti olet päässyt perille onnellisesti. Sumu täällä tiheä,
samoin maaseudulla. Mahdotonta tulla vielä Liverpool Streetille.
Hirveän ikävä jättää sinua yksin. Tulen seuraavalla junalla."

Anthony ojensi minulle molemmat toiset, lady Grenelleniltä ja
Augustukselta. Molemmat ilmaisivat pahoittelunsa ja harminsa. Kaikki
kolme olivat lähetetyt Piccadillysta! He siis ilmeisesti olivat yhdessä
— mieheni ja hänen ystävättärensä.

— Tämä on todellakin hauskaa! Sumu pakottaa Augustuksen ja lady
Grenellenin jäämään Lontooseen. Ja me kaksi istumme täällä, eikä vika
ole kenenkään!

— Minä pidän sumusta, sanoi Anthony hymyillen omituiseen tapaansa. —
Tällaisesta mainiosta, hyödyllisestä sumusta. Älköön se hajaantuko
pitkään aikaan!

— Tulkaa nyt näyttämään esi—isiä.

Hän vei minut vierahuoneeseen ja osoitteli muotokuvia.

— Tämä on minun kaikkein pyhimpiäni, sanoi hän lopuksi avaten oven
erään käytävän päästä.

Astuimme isoon huoneeseen, joka oli muita matalampi ja koristettu
kuparipiirroksilla. Ikkunain eteen oli vedetty paksut silkkiuutimet;
vaaleat verhot lievensivät lamppujen valoa, ja takkatulen ääressä
makasi samanrotuinen vanha koira kuin muutkin lämmitellen laiskasti
kylkeään. Kaikkialta henki kodikkuus.

— Ah, miten hauska huone! huudahdin.

— Täällä minä vietän hyvän osan elämääni. Niin vähitellen kiintyy
huoneisiinsa.

Katseeni osui uuninreunalle. Siinä oli kolme muotokuvaa: eräs
esitti miestä, toinen lady Tilchesteriä, ja niiden välissä oli
amatöörivalokuva pienestä paljasjalkaisesta tytöstä. Hän huuhteli
jalkaansa purossa, hattu riippui selässä, ja katse oli suunnattu veteen.

— Viehättävä taulu, huomautin — ketä se esittää?

— Siinä on Tilchesterin pikku tyttö, Muriel Harley, vastasi Anthony
välinpitämättömällä äänellä. — Otin kuvan hänen tietämättään, kun hän
pari vuotta sitten kahlasi eräässä Skotlannin purossa. Tulkaa nyt; on
jo aika pukeutua päivälliselle; minun täytyy lähettää teidät hetkiseksi
huoneeseenne.

Mutta lähtiessämme huoneesta hän virkkoi:

— Näytte viihtyvän hyvin tuossa puvussa, joka on yllänne; miksi siis
vaivautua muuttamaan?

— Miksi riistäisitte minulta ilon näyttää sitä kaunista pukua, jonka
olen tänne tarkoitusta varten tuonut? kysyin leikkisästi juostessani
yläkertaan leveitä portaita myöten.




Neljästoista liika.


Luullakseni ei mikään voi olla viehättävämpää kuin kahdenkeskinen
päivällinen, jos vain pöytätoveri on miellyttävä.

Anthony ei milloinkaan ollut kyennyt niin hurmaamaan. Kaikki, mitä hän
sanoi, oli hyvin sanottu. Vasta myöhemmin hänen sanojaan ajatellessani
huomasin, että niissä kaikissa oli hienoa ja rakastettavaa imartelua.

Kun palvelijat viimein läksivät ruokasalista, tuntui minusta kuin
olisin kissa, jota on hyväilty ja silitetty, kunnes se on tullut varsin
tyytyväiseksi itseensä ja koko maailmaan.

— Kreivitär, sanoi Anthony katsoen kelloaan, — meillä on vielä runsas
tunti, ennenkuin matkustavaiset voivat tulla kymmenen junassa.
Vietämmekö sen kirjastossa vai vierahuoneessa? — Hän ei ehdottanut omaa
huonettaan.

— Kirjastossa; se on kodikkaampi.

Hänen seisoessaan ovella, jota hän piti auki minulle, tunsin taas tuon
omituisen tunteen, josta usein olen puhunut; ja kerta kaikkiaan minulle
selvisi, että elämä tosiaankin silloin tällöin lahjoittaa hetkiä,
jotka ovat elämisen arvoisia. Ehkä isoäiti ja markiisi, ovat kuitenkin
oikeassa sanoessaan, että sellaiset silmänräpäykset, jolloin saamme
aavistaa paratiisin onnea, ovat korvauksena muista raskaista hetkistä.

— Tahdotteko soittaa minulle, kreivitär? kysyi Anthony, kun olimme
tulleet kirjastoon; hän avasi pianon. — Aion olla itsekäs, istuutua
mukavasti ja kuunnella.

— En ole lainkaan taitava, mutta musiikki herättää aina paljon asioita
mielessäni. Ehkä sillä on sama vaikutus toisiinkin.

Soitin kauan, ja lopetettuani erään Griegin pienen, hellän palasen
katkaisin soittoni äkkiä. Musiikki herätti tänään minussa eloon liian
paljon. Sisimmässäni toistui ääni, joka sanoi: "Ambrosine, sinä
rakastat tätä miestä; hän on vetämäisillään puoleensa koko sinun
olemuksesi ja koko elämäsi"; ääni sanoi myöskin: "Elämäsi on lyhyt,
tämä onni on pian ohitse, nauti niin kauan kuin aikaa on."

— Miksi lopetitte, kreivitär? kysyi Anthony liikutetulla äänellä.

— Minä — minä en tiedä.

Hän nousi ja nojautui pianoon; en milloinkaan ole ollut niin
järkytetty. Hän ei saanut mistään hinnasta sanoa minulle mitään, hän ei
saanut särkeä tätä onnen unelmaa.

— Ettekö kuule vaununpyörien kolinaa? kysyin puoliääneen.

Se mursi lumouksen.

Anthony meni ikkunan luo, veti verhon syrjään ja avasi erään ruudun
katsoakseen yöhön.

— En milloinkaan ole nähnyt tiheämpää sumua, virkkoi hän. — En oikein
usko, että asemalle lähetetyt vaunutkaan osaavat kotiin, vaikka he
olisivatkin tulleet viimeisellä junalla.

— Tietysti he ovat tulleet, vastasin epävarmalla äänellä.

Hän ei sanonut mitään, vaan veti verhon uudelleen syrjään. Lähestyin
tulisijaa ja rupesin hyväilemään erästä koiraa. Käteni olivat
jääkylmät. Anthony tuntui kadottaneen jotakin kylmäverisyydestään; hän
tarttui erääseen paperiveitseen ja laski sen taas paikoilleen.

Sydämeni jyskytti niin voimakkaasti, että minusta tuntui, kuin hänenkin
olisi pitänyt kuulla se.

Me molemmat kuuntelimme jännittyneinä. Emme puhuneet. Sitten kello löi
yksitoista, ja palvelija astui huoneeseen.

— Bilsworthin on onnistunut ratsastaa kotiin eräällä hevosella, sir
Anthony, ja hän sanoo, ettei kymmenen junassa ollut matkustavaisia.

— Hyvä, vastasi Anthony tyynesti. — Voit sulkea talon yöksi.

Ja palvelija poistui hiljaa ja sulki oven jäljestään.




Viidestoista luku.


Ennenkuin seuraavana aamuna heräsin kauniissa huoneessani, oli
Augustukselta saapunut sähkösanoma. Pitkä sanoma, joka oli kirjoitettu
edellisenä iltana ja jossa kerrottiin, että sumu oli ollut liian sakea,
jotta hän olisi voinut matkustaa Dane Mountiin, ja että minun piti heti
lähteä Lontooseen, sillä hän oli päättänyt seurata muita vapaaehtoisia
sotaan. Oli mahdotonta jäädä kotiin, kun niin moni oli jo lähtenyt. Hän
ja hänen joukko—osastonsa matkustaisi kolmen viikon kuluttua.

— Matkustan kymmenen junassa, sanoin Mc Greggorille kiireesti
kirjoittaessani sähkösanomavastausta.

Kello yhdeksältä olin puettu ja join suklaani.

Tarjottimella oli ruusukimppu ja kirjelippu Anthonyltä. Vain pari
sanaa: hän toivoi minun nukkuneen hyvin ja mainitsi, että vaunut
olisivat portilla kello puoli kymmenen. Itse hän aikoi myöskin
Lontooseen.

Mc Greggor oli poistunut. Oi, tein sangen väärin, mutta suutelin
kirjettä, ennenkuin heitin sen tuleen!

Augustus aikoo siis tosiaankin sotaan. Hän lienee ollut voimakkaan
painostuksen alaisena, sillä häntä kauhistuttaa pelkkä lähtemisen
mahdollisuuskin.

Olin sangen tyytymätön itseeni, koska tämä tieto jätti minut niin
välipitämättömäksi. Olin ollut tuon miehen vaimona viisi kuukautta, ja
kuitenkin olin kylmä ja tyyni tietäessäni, että hän lähtisi kaukaiseen
maahan tuntemattomia vaaroja kohtaamaan. Hänen äitiään kohtaan tunsin
sitävastoin lämmintä osanottoa. Muistelin tällä hetkellä kaikkia hänen
parhaita puoliaan. Tämä oli hänelle hirvittävä isku!

Suuntasin katseeni tuohon pieneen La Tourin pastelliin. Kaunis
ranskalainen markiisitar hymyili minulle.

— Hyvästi, sanoin sille. — Kaunis markiisitar, sinä pitäisit minua
suurena houkkiona, kun Anthony ei nyt ole rakastajani. Mutta minä —
minä olen iloinen, ettei niin ole — hyvin iloinen.

Hän ei eilen suudellut edes kättäni. Erosimme surullisina päästettyämme
myrskyisin sanoin tunteemme valloilleen.

Miksi epäröin? En tiedä. Siinä on jotakin alhaista, jota vastaan
sieluni nousee. En voisi rikkoa Augustukselle annettua lupausta. En
milloinkaan voisi häväistä omaa itseäni ja kietoutua vilpillisyyteen ja
petokseen.

Tästä lähtien en milloinkaan aio tavata Anthonyä kahden kesken. En voi
välttää, että joskus tapaamme sattumalta. Mutta milloinkaan enää en
oleskele hänen talossaan — en milloinkaan enää herää tässä ihanassa
huoneessa — en milloinkaan enää...

— Vaunut ovat jo esillä, rouva, sanoi Mc k Greggor.

Riistäydyin unelmistani ja läksin alas. Sumu oli yhä vielä sankka ja
ilma raaka.

Tässä kelmeässä hämärässä Anthony näytti kalpealta ja voipuneelta.

— Kreivitär, sanoi hän, kun vaunut olivat lähteneet liikkeelle, — en
voi antaa itselleni anteeksi, että aiheutin teille surua eilen illalla.
Ei mikään ajatus olisi voinut olla minulle vieraampi kuin ruveta
kiusaamaan teitä omassa talossani, josta päinvastoin tahtoisin, että
siellä teillä olisi aina rauhallinen turvapaikka. Mutta olosuhteet
olivat omituiset, ja minä rakastan teitä.

Vaikka meidän nyt piti erota ainaiseksi, täyttivät nuo sanat kuitenkin
onnella sydämeni. En milloinkaan väsyisi kuulemaan Anthonyn sanovan
"rakastan teitä".

— Te ette ole aiheuttanut minulle surua, vastasin. — Olimme eilen
illalla kaksi kohtalon saippuakuplaa, eikä vika ole meidän kummaakaan.

— Rakkaani, muistatteko, kun me teidän budoaarissanne keskustelimme
_"coup de foudresta"?_ No niin, meihin kumpaankin on salama iskenyt.
En milloinkaan anna anteeksi mitä olen tehnyt! Te katsotte minuun
niin surullisesti, ja te olette kalpea; ette ole minua mitenkään
moittinut, ja kuitenkin olen ollut niin häpeällisen itsekäs! Minun ei
olisi milloinkaan pitänyt sanoa, että rakastan teitä. Aikomukseni oli
olla ystävänne ja toverinne, jotta tuntisitte, että ainakin johonkin
voitte luottaa. Tahdoin tehdä elämänne miellyttäväksi, ja nyt on sokea
intohimoni ja hulluuteni turmellut kaiken, ja te tuomitsette meidät
ainaiseen eroon. Pikku kreivitär! Rakkauteni on teille vain suruksi ja
vahingoksi!

— Ah ei! Olen onnellinen tietäessäni, että te rakastatte minua, mutta
tavata emme enää voi.

— Jos lupaan, etten milloinkaan sano teille sanaakaan, joka voisi
huolestuttaa teitä? Oi, miksi meidän täytyy erota!

— Siksi, että minä pelkään. Voisin ruveta kaipaamaan teidän sanojanne,
että rakastatte minua. Ymmärrätte kyllä, että jos jatkaisimme
kohtauksiamme, niin emme voisi välttää kohtaloamme.

— Tottelen teitä, rakkaani, valkoinen ruusuni. Minun silmissäni te
olette korkeammalla taivaan enkeleitä.

Ah, kun Anthony on järkytetty, on hänen äänensä melkein vastustamaton.

Kerroin hänelle nyt sähkösanomastani ja tiedän hänenkin ilahtuneen
siitä, että olimme eronneet niinkuin eilen illalla.

— Ambrosine, kuulkaa sanojani, virkkoi hän. — En etsi teitä, mutta
luvatkaa, että jos joskus tarvitsette apua, niin ilmoitatte minulle.

Lupasin sen hänelle.

— Tahtoisin tietää erään asian, sanoin minä. — Kun te häitteni
edellisenä päivänä lähetitte tuon veitsen ja kirjelipun, jossa
sanottiin, ettei vielä ollut liian myöhäistä katkaista gordilaista
solmua, niin mitä tarkoititte?

— En tiedä oikein itsekään. Olin jo silloin hyvin rakastunut teihin.
Sinä päivänä, jolloin tulimme teille vierailulle, olin vähällä sanoa:
"Lähtekää mukaani!" mutta sitten emme tavanneet ennenkuin häissänne.
Ihmettelin, miten mahdoitte käsittää sanani, kun lähetin veitsen. Olin
ne kirjoittanut puoliksi vakavissani, puoliksi leikillä. En voinut
sietää ajatusta, että te menisitte naimisiin Augustuksen kanssa. Jos
sattumalta olisimme tavanneet, niin varmasti olisin ryöstänyt teidät!

— Ah, kunpa olisikin niin tapahtunut!

Palvelija avasi vaununoven; olimme tulleet asemalle.

Istuuduimme eri vaunuihin. Pidimme sitä parhaimpana.

Huolimatta isoäidin kasvatuksesta kärsin aivan ruumiillista tuskaa.

Queen Victoria Streetillä ajoi pika—ajuri ohitsemme, ja siinä näin
Anthonyn vilahdukselta. Hän hymyili konemaisesti ja nosti hattuaan.

Ja sitten kaikki oli lopussa.

Taasen sumu on tihentynyt. Kaikki on kosteata ja kylmää ja mustaa kuin
yöllä.

Ja minä! Miten toivonkaan, että...

— Morjens, pikku eukkoseni, on hauska nähdä sinut! kuulin Augustuksen
äänen, käheän ja juopuneen, kun laskeuduin vaunusta. Ja sitten hän
suuteli minua kaikkien ihmisten nähden aivan hotellin portin edessä.






KOLMAS KIRJA




Ensimmäinen luku.


Laiva lähti viikko sitten; Augustus meni sotaan.

Kaikki kolme viikkoa ennen hänen matkaansa olivat sarja vastenmielisiä
kohtauksia. Toisinaan hän oli juovuksissa, toisinaan hän syyti
minulle mauttomia rakkauden vakuutuksia; välisti hän vaipui synkkään
vaiteliaisuuteen, välisti itki pelosta.

Jos mahdollisuutta olisi ilmennyt, olisi hän karannut viimeisessä
silmänräpäyksessä. Hänen äitinsä teki kaiken vielä pahemmaksi
valittamalla aamusta iltaan, sen sijaan että olisi seurannut kaikkien
niiden äitien esimerkkiä, jotka lähettivät poikansa sotaan lausuen
jaloja, urheita rohkaisusanoja.

Lady Grenellenkin oli Lontoossa. Ollessaan selvä ja vapaa
sotilasharjoituksista Augustus kävi häntä tapaamassa, ja jos tuo nainen
sattumalta oli epäystävällinen häntä kohtaan, sain minä siitä kärsiä.

Eräänä päivänä hänen äitinsä tuntui aivan sortuvan suruunsa.

— Ah, olen aina tietänyt, nyyhkytti hän, — että Gussiella on ollut
taipumusta juomiseen. Se alkoi jo Cambridgessa kauan sitten. Hän
lopetti, kun tutustui sinuun. Mutta nyt on taas aivan yhtä huonosti!
Toivoin niin paljon hänen avioliitostaan sinun kanssasi! Pelkäsin, että
joku kertoisi sinun isoäidillesi hänen juomisestaan. Olin niin iloinen,
kun teidät vihittiin! Olen sinulle kiitollinen; ei se ole ollut helppoa
aikaa sinullekaan, mutta nyt hän matkustaa sotaan, enkä milloinkaan
enää saa nähdä häntä!

Tein kaiken rohkaistakseni häntä, mutta nyt Amelia kirjoittaa, että hän
on aivan murtunut surusta. Ameliankaan ei varmasti ole helppo olla. He
ovat matkustaneet takaisin Bournemouthiin.

Olenko kylmä ja sydämetön ihminen, kun tunnen suurta helpotusta nyt
Augustuksen matkustettua. Ainakin kuudeksi kuukaudeksi saan laskea
pääseväni hänen seurastaan.

Eilen matkustin yksin kotiin Ledstoneen. En ole vielä tehnyt mitään
suunnitelmia. Ehkä jään tänne jouluun asti ja matkustan sitten anoppini
luokse Bournemouthiin.

Eräänä päivänä tullessani kävelyltä oli minua odottamassa sähkösanoma
Augustukselta. Se oli lähetetty ensimmäisestä satamasta, johon
he olivat saapuneet, ja siinä ilmoitettiin, että hän oli saanut
tuhkarokon. Tuhkarokon! Luulin, että se oli vain pikkulasten tauti.

Augustus—parka! Hän on vaikea potilas. Tunsin lämmintä osanottoa häntä
kohtaan ja lähetin ystävällisen vastauksen St. Helenaan.

Kirjoitin myöskin sotaministeriöön ja pyysin edelleen tietoja, kun
niitä tulisi. Mutta sehän oli kuitenkin vain tuhkarokkoa! Minun täytyi
hiukan hymyillä!




Toinen luku.


Seuraavana päivänä sain kirjeen lady Tilchesteriltä, joka kutsui minua
Harleyhin.

— Miten kalpea ja laiha te olette, rakas ystävä! huudahti hän, kun
olimme minun saavuttuani istuutuneet hänen vierashuoneeseensa. — Kuinka
vanha olette, Ambrosine?

— Täytin kaksikymmentä lokakuussa.

— Kaksikymmentä, vain kaksikymmentä, ja näytätte niin huolestuneelta!
Ei minkään pitäisi surettaa, kun ihminen on vain kaksikymmentävuotias.
Me piristämme teitä. Lauantaina tulee herttua. Tiedätte kai, ettei hän
vielä ole naimisissa?

— Oi, kertokaa, miten sen asian kävi, pyysin hymyillen.

— Tuo typerä tyttö piti Luffyn parempana, mutta molemmat kilpakosijat
olivat järkähtämättömiä. Neiti Trumpet ja hänen tätinsä olivat
asettuneet Lontooseen ja kuuluvat esiintyneen siellä naurettavasti.
Joka päivä oli Luffy lounaalla heidän luonaan, ja herttua oli kutsuttu
päivälliselle.

— Ettekö puhunut tytölle kruunajaisista?

— Kyllä, kaikin mokomin. Mutta hän oli aivan yksinkertaisesti
rakastunut lordi Lufftoniin — ja myöntää täytyy, että tuo mies
_näyttää_ hyvältä!

— Herttua parka!

— Oh, en usko, että se Bertyyn erikoisesti koski. Joka tapauksessa hän
antaa kernaasti teidän lohduttaa itseään.

— Erehdytte täydelleen! Hänestä on hauska puhua itsestään ja
esittää mielipiteitään moraalista, mutta hän ei tunne pienintäkään
mielenkiintoa minua kohtaan. Osaan kuuntelemisen taidon, sillä isoäiti
ei antanut minun milloinkaan keskeyttää ketään.

Samassa lordi Tilchester astui huoneeseen tervehtimään minua. Minusta
hän on karkea ja epämiellyttävä, enkä käsitä mitä viehättävää Babykins
hänessä näkee. Lady Tilchester on kuitenkin aina ystävällinen ja
rakastettava häntä kohtaan. Otan emäntäni esikuvakseni, kun Augustus
palaa kotiin.

Tahtoisin kernaasti nähdä hänen lapsensa, mutta poika on tietysti
Etonissa ja tuo pikku tyttö isoäitiään tapaamassa. Kaikkialla riippuu
heidän kuviaan, ja tyttö muistuttaa jotakuta, mutta en saa selville
ketä. Hän on ihastuttavan suloinen. Oi, miten pitäisin pikkulapsesta,
mutta kuitenkin rukoilen Jumalaa, etten sellaista saisi!

Herttua tuli muiden vieraiden keralla lauantaina; hän on kaltaisensa,
hänen huono onnensa ei ole häntä lainkaan muuttanut. Hän tuntui
ilostuvan tavatessaan minut.

— Oletteko kuullut, miten kävi? sanoi hän minulle heti ensimmäisenä
päivänä päivällisen jälkeen. — Pidettyään minua viikkokausia narrina
hän päätti ottaa Luffyn.

— Niin, olen kuullut siitä.

— Toivon hartaasti, että te olisitte leski! Te sopisitte minulle kaikin
tavoin.

— Vaiti! vastasin rypistäen otsaani. — Kiellän teitä puhumasta noin
edes leikilläkään.




Kolmas luku.


Tällä Harleyssa—käynnilläni tuli herttuasta ja minusta hyvät
ystävykset. Vaikka kaipaan Anthonyn kevyttä henkevyyttä ja
henkilökohtaista lumoa, on hän kuitenkin miellyttävää seuraa ja
erilainen kuin tavalliset nuoret miehet.

— Tulkaa tänne aina tuntiessanne olonne yksinäiseksi, rakas lapsi,
sanoi emäntäni hyvästellessä.

Kotiin tultuani sain sotaministeriöstä sähkösanoman:

"Surullinen velvollisuutemme on ilmoittaa, että miehenne, luutnantti
Augustus Gurrage, joka kuului Tilchesterin vapaajoukkoon, on kuollut
tuhkarokkoon kuljetuslaiva Aurorassa tämän kuun 6 päivänä."

Kaikki hävisi pimeyteen, enkä muista enää mitään, ennenkuin
palvelijoitten ympäröimänä heräsin hallissa. Ensimmäisen kerran
elämässäni olin pyörtynyt. En voi selittää tunteitani. Olin järkytetty.

Augustus—parka, joka oli kuollut niin yksinään keskellä merta. Ja minä
olin hymyillyt ajatellessani, että hän oli saanut tuhkarokon. Saimme
sittemmin tietää, että hänen ruumiinrakenteensa oli siinä määrin
ennen lähtöä nautittujen väkijuomien heikentämä, ettei hänellä ollut
tarpeellista vastustuskykyä.

Ajattelin vain hänen äiti raukkaansa. Matkustin Bournemouthiin
ensimmäisessä junassa, mutta perille tullessani kohtasin lääkärin. Hän
sanoi rouva Gurragen menettäneen järkensä. Hän oli maannut murtunena
vuoteessa aina Lontoosta lähdön jälkeen. Tämä viimeinen tippa oli
saanut kukkuroillaan olevan maljan vuotamaan yli äyräittensä. Nyt hän
makasi upeassa makuuhuoneessaan rauhalliseen tylsyyteen vaipuneena.

En voi kuvata, mitä Amelia—parka ja minä saimme kokea seuraavien
kymmenen päivän aikana. Kaikki oli niin suunnattoman surullista. Anoppi
raukkani ei tuntenut minua. Hän jutteli alituisesti Augustuksesta, joka
hänen mielikuvissaan oli välisti lapsi, välisti täysikasvuinen mies.

Augustus oli haudattu mereen; hän oli saanut siis kauniin ja ihanan
haudan.

Uuden vuoden alkaessa olin hyvin rikas perijätär. Augustus oli jättänyt
minulle omaisuuden, joka minun oli jaettava hänen äitinsä kanssa,
jos tämä eli hänen jälkeensä, ja niiden lapsien, jotka mahdollisesti
syntyisivät meidän avioliitostamme. Testamentti oli kirjoitettu heti
häiden jälkeen.

Amelia sai vain mitättömän summan.

Tammikuun lopulla tapahtui sairaan tilassa muutos. Minun läsnäoloni
rupesi herättämään muistoja eloon. Hän näytti onnettomalta ja osoitti
usein minua. Minä ilmeisesti kiusasin ja huolestutin häntä. Olisin
kernaasti jäänyt häntä hoitamaan, mutta lääkärit kielsivät jyrkästi
minua edes oleskelemasta hänen luonaan.

Helmikuun lopulla — olin yhä Ledstonessa, ja Amelian päivittäiset
kirjeet kertoivat, että anoppini oli edelleenkin tiedoton, mutta
onnellinen idiootti — saapui vielä eräs sähkösanoma. Tällä kertaa se
kuitenkin oli osoitettu isoäidille! Isoäidille huvilaan! Pelkkä osoite
sai minut vapisemaan jännityksestä.

Se oli pitkä ja tuntemattoman amerikkalaisen asianajoliikkeen
lähettämä. Siinä kerrottiin, että isä oli kuollut kaukaisessa lännessä
ja jättänyt isoäidille ja minulle suunnattoman omaisuuden — jonka hän
lienee koonnut vain kolmessa vuodessa.

En voinut surra, sillä isähän oli ollut minulle vain varjo, joka kauan
sitten oli muistossa vaalennut.

Neuvoteltuani lakimiehen kanssa — maksua vastaan saa mainioita neuvoja
— matkustin Amerikkaan eräänä koleana maaliskuun aamuna juristini, Royn
ja Mc Greggorin seurassa.




Neljäs luku.


Koska Amerikan—matkalleni lähdin vain järjestääkseni asioitani, aion
sen ilman muuta sivuuttaa.

Olin tehnyt erään suunnitelman tänä yksinäisyyden aikana.

Anoppini oli yhä edelleen heikkomielinen ja täydelleen onnellinen tässä
tilassa. Hän sai kaiken sen hoidon, minkä rahalla saattoi hankkia.
Miks’ei siis Amelia—raukkakin saisi nauttia elämästä?

Minusta tuntui, että itsekin aioin nauttia elämästä heti suruajan
mentyä. Miten ihanaa olisi elää ja unohtaa, että nimeni milloinkaan on
ollut Gurrage! Aioin antaa Augustuksen koko omaisuuden Amelialle; hän
nauttisi siitä, ja minä saisin pyyhkiä mielestäni menneen vuoden.

Tätä ajatusta en olisi toteuttanut, jos rouva Gurrage olisi ollut
järjissään, sillä en mitenkään olisi tahtonut loukata häntä.

Suunnittelin kaikki yksityiskohtia myöten kotimatkalla ja Lontooseen
saavuttuani panin suunnitelmani täytäntöön.

Amelia oli ylen onnellinen.

Ja minä itse — minä saan nyt muuttaa kotijumalani miellyttävämpään
paikkaan. Ehkä — kuka tietää?

Pian — en kuitenkaan liian pian — saan nähdä Anthonyn jälleen.

En aio kiirehtiä kohtaloa. Jos hän rakastaa minua niin syvästi, kuin
kerran luulin, niin hän pian kirjoittaa minulle tai jollakin muulla
tavalla antaa tiedon itsestään.

Isoäiti on oikeassa.

»Muista ennen kaikkea, että elämä hyvittää paljon.»

Heti saatuani asiani järjestykseen ja Amelian tultua Augustuksen
omaisuuden haltijattareksi läksin Pariisiin. Aioin viettää kuukauden
Versaillesissa, käydä markiisia tapaamassa Pariisissa ja sitten ehkä
palata huvilaan.

Pariisissa sain kirjeen markiisi de Rochermontilta. Hän kirjoitti
mielellään tulevansa seuraavana päivänä välipalalle. Kello yhdeltä hän
saapuikin. Ensimmältä tuntui, kuin hän olisi ollut aivan entisellään,
mutta pian huomasin, ettei hän enää ollut yhtä iloinen kuin ennen. Hän
oli raihnas ja vanha. Hän oli syvästi surrut isoäitiä.

— Olette tullut nyt rikkaaksi, lapseni.

— Kyllä, hyvin rikkaaksi; ja olen antanut koko Gurragein omaisuuden
heidän sukulaiselleen. Ehkä muistatte hänet? Hänen nimensä on Amelia
Hoad.

— Ah, sanoi hän suudellen kättäni. — Tämä toimintatapa on teidän
ja teidän rotunne arvoinen. Se olisi ilahduttanut meidän rakasta
_madameamme._

— Olen perinyt niin paljon isältä, näettekös, enkä tarvinnut näitä
rahoja. Minusta tuntui, että kun lahjoitin omaisuuden pois, katkaisin
samalla viimeisen siteen, joka kiinnitti minut heihin. Sillä tavoin
saatoin liukua toiseen ilmapiiriin ja vähitellen unohtaa tuon vuoden.

Olin päättänyt yrittää saada hänet ottamaan osan suuresta
omaisuudestani, mutta en tietänyt, miten ottaa tämän suunnitelman
puheeksi. Lopulta, kun olin hyvin hermostunut epäonnistuneista
yrityksistäni, huudahdin:

— Rakas ystävä, näkisin mielelläni, että tekin saisitte nauttia
onnestani! Olette jakanut meidän köyhyytemme, miksi nyt ette jakaisi
minun onneani?

Hänen vanhoille, kuihtuneille poskilleen nousi kevyt puna, ja hän nousi
seisomaan.

— Kiitän teitä, madame, sanoi hän juhlallisesti. — Kukaan Rochermont ei
ota vastaan rahoja naiselta.

Minusta tuntui aivan samalta kuin ennen vanhaan, kun isoäiti oli ollut
hyvin tyytymätön minuun. Jalkani aivan vapisivat.

— Oi, suokaa anteeksi! Olen aina pitänyt itseäni melkein teidän
lapsenanne, vaikka emme ole sukua, rakas markiisi, ja ajattelin...

— _Assez, assez, mon enfant_ [Kylliksi, kylliksi lapseni.], vastasi
hän istuutuen jälleen. — Tarkoititte hyvää, mutta se oli _bêtise_ joka
tapauksessa. Emme enää milloinkaan puhu tästä.

Ennenkuin erosimme, hän antoi minulle vielä muutamia neuvoja.

— Älkää pitäkö kiirettä, ennätätte vielä ottaa uuden miehen. Nyt vasta
elämä rupeaa hymyilemään teille. Kaikki ovet avautuvat nuorelle ja
kauniille leskelle. _Amusez vous bien!_ [Huvitelkaa paljon!]

Katsahdin häneen. Olimme vanhoja ystäviä; saatoin puhua hänelle
avoimesti.

— Vaikka rakastaisinkin jotakuta paljon, oikein paljon?

— _On ne sait jamais combien de temps cela va durer — l’amour à vingt
ans! C’est dangereux!_ [Ei milloinkaan tiedä miten kauan kestää —
kaksikymmenvuotiaan rakkaus! Se on vaarallista!] ja hän pudisti
päätään. Sitten hän äkkiä lisäsi silmät välähtäen, kuin hänelle olisi
asia selvinnyt: — Se on tuo sukulaisenne, sir Anthony Thornhirst?

— Niin.

— Ja te rakastatte häntä paljon?

— Uskon niin.

— Odottakaa joka tapauksessa, _attendez — surtout — point trop de
hâte!_ [Odottakaa — ennen kaikkea — ei mitään kiirettä! Suom.]




Viides luku.


Olin jo oleskellut Versailles’issa hyvän aikaa, kun sain kaksi
kirjettä. Augustus on nyt ollut vainajana kahdeksan kuukautta.

Oli omituinen sattuma, ettei kumpikaan kirjoittajista ollut valittanut
minun suruani ja että he nyt valitsivat saman päivän kirjoittaakseen
minulle.

Kirjeet olivat Anthonylta ja herttualta ja molemmat lähettäjilleen
luonteenomaiset.

"Kreivitär!" kirjoitti Anthony. "Tiedätte, että ajattelen teitä
alituisesti. Milloin ja minne saan tulla teitä tapaamaan?"

Herttuan kirje oli pitempi. Se alkoi kaikkien sääntöjen mukaan ja
jatkui hyvin valikoidussa äänilajissa. Siinä sanottiin, että aika kului
ja että minä nyt varmasti rupesin ajattelemaan ystävieni tapaamista.
Hän asettui kokonaan käytettäväkseni, kun palaisin Englantiin.

Hänen kirjeensä ilahdutti minua. Anthonyn kirje sai minut sensijaan
värisemään ilosta. Oi, miten voisin seurata markiisin neuvoa ja odottaa
monta vuotta? Mahdotonta?

Tietenkään en heti aikonut mennä Anthonyn kanssa naimisiin. Sellainen
olisi ollut mautonta. En missään tapauksessa ennen puoltatoista tai
kahta vuotta. Mutta hänen näkemisessään ei ollut mitään pahaa.

Tämä ajatus sai koko olemukseni jännityksestä värisemään. En vastannut
viikon päiviin kumpaankaan kirjeeseen. Kuljeskelin Versailles’in
puutarhoissa unelmiini vaipuneena.

Muistutin kissaa, joka leikkii rotan kanssa; mutta omituista oli, että
itse olin sekä kissa että rotta.

Lopulta kirjoitin vastaukset.

Herttualle sanoin, että suunnitelmani olivat vielä epävarmat. En
tietänyt, milloin palaisin Englantiin; mahdollisesti vasta tulevana
vuonna, sillä olin ajatellut viettää talven Egyptissä. Lopetin
epistolani muutamilla rakastettavilla mitättömyyksillä.

Vaikeampi oli kirjoittaa Anthonylle; se vei pitkän ajan, ja kun kirje
lopulta oli valmis, oli siinä vain muutamia sanoja.

"Olen Versailles’issa. Jos teitä ehkä huvittaa tavata minua ja
keskustella esi—isistämme, niin olette tervetullut. Mutta vasta viikon
kuluttua."

En todellakaan tiedä, miksi asetin tämän ehdon. Heti pantuani kirjeen
laatikkoon minusta tuntui, kuin tuo aika ei loppuisi milloinkaan!
Suurella vaivalla hillitsin itseni sähköttämästä: "Tulkaa tänään —
heti!" Ah saada kuulla hänen äänensä! Nähdä hänen kauniit sinivihreät
silmänsä! Luulen, etteivät sadan markiisin neuvot voisi erottaa minua
enää Anthonysta.

Hän vastasi heti:

"Tulen puhumaan esi—isistä — ja muusta." Ei, ei vielä saatu puhua
"muusta".

Tiistaiaamuna sain lady Tilchesteriltä Pariisista sähkösanoman. Olin
kirjoittanut hänelle muutamia päiviä sitten. Hän oli tullut lepäämään
kaikkien vaivojen jälkeen. Hän pyysi minua tulemaan Pariisiin samana
päivänä kello puoli yhdeltä syömään lounasta kanssaan.

Läksin autollani. Kuukausia oli kulunut meidän tapaamisestamme, ja
hänen kutsunsa ilahdutti minua sanomattomasti.

— Suloinen pikku olento! huudahti hän. — En milloinkaan ole nähnyt
kenessäkään sellaista muutosta kuin teissä! Tehän muistutatte juuri
puhkeavaa ruusua. Ihanata, raikasta kukkaa!

Hän näytti minusta väsyneeltä, mutta oli yhtä viehättävä kuin ennenkin.

Lounaan jälkeen menimme lady Tilchesterin pieneen salonkiin. Muutamat
sähkösanomat kutsuivat kuitenkin hänet hetkiseksi pois; hänellä oli
monta rautaa tulessa.

— Lähetän Murielin luoksenne siksi ajaksi, kun vastaan näihin sanomiin,
virkkoi hän. — Olen ottanut hänet mukaani, jotta hän saisi nähdä
pilkahduksen Pariisia.

Pian kuulin askelia käytävästä. Käännyin, kun ovi avautui ja hoikka
kymmenen, yhdentoista ikäinen lapsi astui huoneeseen. Hän seisoi
täydessä valaistuksessa; minä olin selin ikkunaan.

— Päivää, sanoi hän rakastettavalla äänellä ja ojensi pienen kätensä. —
Äiti sanoi, että minun oli tultava puhelemaan kanssanne.

Elämässä on hetkiä niin tuskallisia, ettei niitä voi sanoin kuvailla!

Murielilla oli äitinsä piirteet; mutta hänen silmänsä — ne ovat
sinivihreät ja niiden katse voi varmasti nähdä kissan tavoin pimeässä.

Nyt tiedän, ketä hänen valokuvansa muistutti.

Maailmassa on vain yksi samanlainen silmäpari.

En tiedä mitä puhuin, jotakin ystävällistä ja tyhjänpäiväistä; sitten
sanoin jonkin tekosyyn ja poistuin.

— Tervehdi äitiäsi, virkoin hänelle, — ja sano, etten voi viivyä enää
hetkeäkään. Äkkiä muistui mieleeni, että minun juuri tähän aikaan pitää
olla ompelijani luona.

Kun istuuduin autooni, olin melkein pyörtyä. Nyt ymmärsin kaiken!
Muistin tuon pienen valokuvan uuninreunalla — miten nopeasti isäntäni
oli vaihtanut puheenaihetta — ja monta muuta pikkuseikkaa, jotka olivat
jääneet minulta huomaamatta. Miten olin saattanut olla niin naurettavan
sokea? Siksi, että minusta hän oli tuntunut niin suurelta ja jalolta ja
niin kaiken muun yläpuolella olevalta.

Jos kysymys olisi ollut Babykinsista tai lady Grenellenistä, niin
tämä huomio ei olisi merkinnyt minulle mitään. En olisi epäillyt
Anthonyn rakkautta; aivan toisten tapaan hän ei olisi ollut "väsyttävän
uskollinen", siinä kaikki.

Mutta lady Tilchester—ystäväni! Oi, en voinut riistää häneltä hänen
rakastajaansa! Hän oli ollut niin ystävällinen minua kohtaan aina
tuttavuutemme alusta lähtien. Jos jonkun meistä oli kärsittävä,
niin totisesti se olisin minä. En voinut häntä pettää. Tietysti hän
rakasti yhä Anthonya! Hehän olivat niin usein yhdessä, ja hänen
kasvonsa tulivat niin lempeiksi, kun hän puhui Anthonyn kanssa.
Äkkiä tuntui, kuin kaikki olisi ollut selvänä edessäni; tämä oli se
"juhannushulluus", josta hän oli puhunut, ja Anthony oli lähtenyt
monivuotisille matkoille ja sitten taas palannut hänen luokseen.
Luultavasti he olivat olleet onnellisia aina siihen päivään, jolloin
minä tunkeuduin väliin.

No niin, he voivat vielä tulla onnellisiksi, kun Anthony on ennättänyt
unohtaa minut. En tahdo tunkea toisten väliin. Rakas Margaret, niin
alhainen en ole. Saat pitää rakastajasi; en milloinkaan viettele häntä
sinulta!

Koko elämäni vihaan Versailles’in tietä. — Ajakaa mahdollisimman
nopeasti! sanoin kuljettajalleni.

Minusta tuntui, että jos törmäisimme puuhun ja tämä kurjuus loppuisi,
ei parempaa olisi voinut toivoakaan.

Nopea vauhti palautti minut kuitenkin järkiini. Olin tyyni, kun
pysähdyimme hotellin eteen.

— Matkustan tänä iltana Sveitsiin, sanoin Mc Greggorille. — Pane kaikki
kuntoon.

Lähetin sähkösanoman Anthonylle. Hän ennätti vielä saada sen ennen
yöjunan lähtöä.

"Olen nähnyt Murielin ja tiedän kaiken. Lady Tilchester on aina ollut
hyvä minua kohtaan. Älkää tulko. Hyvästi."

Lähetin sen itse.

Illalla matkustimme Luzerniin, minä, Mc Greggor ja Roy.




Kuudes luku.


Kun elokuu oli menossa, oli matkailijoita kaikkialla. Harhailtuamme
muutamia päiviä saavuimme eräänä iltana Zeinbadiin. En tiedä, miksi
valitsin tämän paikan. Muuten oli samantekevää, missä oleskelin. Olin
aivan lamaantunut, maailma oli minusta yhdentekevä.

Mutta kävellessäni yksin laajoissa kuusimetsissä valtasi minut
ahdistus, joka muistutti ruumiillista kipua. Jokainen puu kertoi
Anthonysta.

Mitä minun oli tehtävä? Aikoiko hän seurata ja koettaa taivuttaa minua?
Ei! Hänen piti ymmärtää, että tämä oli liian ratkaisevaa. Oliko hän
voinut luulla, etten milloinkaan keksisi totuutta, ja jos keksisin,
että voisin ottaa Margaretin paikan?

Vai arveliko hän ympäristönsä tavoin, että uskollisuus rakkaudessa oli
naurettavaa ja ettei hän ollut mitään velkaa lady Tilchesterille?

En ollut koettanut pitää oleskelupaikkaani salassa.

Jokaisessa hotellissa, jossa olin asunut, tiedettiin minne olin sieltä
lähtenyt. Kuumeinen rauhattomuus ahdisti minua. Jokainen ovenkoputus
sai minut vavahtamaan. Kirjoittaisiko hän? Antaisiko hän mitään
elonmerkkiä itsestään? Toivoin melkein, ettei hän niin tekisi, mutta
kuitenkin kaipasin kuulla hänestä jotakin.

Mitä iloa minulla nyt oli vapaudestani ja rikkaudestani? Olisin
yhä hyvin voinut olla naimisissa tai vainajana. En milloinkaan
ollut aavistanut, miten paljon minua oli kannattanut toivo Anthonyn
näkemisestä.

Ja nyt oli kaikki lopussa. En saanut olla arka raukka. Oi, miten
kaipasin isoäitiä. Ei ollut muuta tekemistä kuin repiä kerta kaikkiaan
rakkaus rinnasta.

Kun pääsisin tasapainoon, palaisin takaisin Englantiin; eläisin
suuressa maailmassa, vähitellen unohtaisin ja mahdollisesti menisin
joskus naimisiin herttuan kanssa. Markiisihan oli sanonut, että
_l’amour à vingt ans_ onneksi harvoin kesti koko iäisyyttä. Luultavasti
se vähitellen katoaisi, ja herttuattareksi tulemalla saisin hyvityksen
kaikista kärsimyksistä. "Kaunis asema", niinkuin neiti Trumpet sanoi.
"Ja kaikista miehistä tulee hyviä puolisoita, jos me itse pidämme
silmällä omaisuutta", oli hän lisännyt.

Hyvä, minä pitäisin silmällä omaisuutta!

Herttua oli sitäpaitsi herrasmies, älykäs ja miellyttävä, ja hänellä
oli vapaa elämänkatsomus. Hänen vaimonsa sai ehkä pitää "ystävän", niin
kuin kaikki muutkin; niin hän oli sanonut. Varmasti oppisin mieltymään
tähän elämään. Miksi epäröisin, kun parhaat ja jaloimmat näyttivät
siinä esimerkkiä?

Kaikki periaatteeni olivat luhistuneet kuin korttirakennus.

"Syö, juo, ole iloinen, sillä huomenna sinun on kuoltava!"

Vähitellen metsä kuitenkin rupesi vaikuttamaan sairaaseen mieleeni
lieventävästi. Sain toisia, parempia ajatuksia. Sanoin itselleni:
tässä kylliksi. Nyt sinä matkustat kotiin ja katsot elämää rohkeasti
silmiin. Voit aina tehdä vähän hyvää tässä maailmassa ja tehdä suurella
omaisuudellasi muutamia onnettomia raukkoja onnellisiksi. Olet toiminut
omien kunnia— ja kiitollisuuskäsitteittesi mukaan. Kukaan ei ole sinua
siihen pakottanut. Miksi istut täällä ja valitat kohtaloasi? Ole urhea
ja toteuta päätöksesi. Kylliksi jo heikkoutta!

Vuorten välitse johtaa eräs polku avoimelle paikalle. Siitä on näköala
joka puolelle yli puiden latvojen ja rotkojen. Aioin käydä sillä
paikalla viimeisen kerran ja palata sitten Englantiin.

Polku oli jyrkkä. Olin hiukan hengästynyt ja päästyäni tasanteelle
nojauduin vuorenseinämään. Olin aivan yksin.

Avainkimpussani riippuva veitsi tarttui erääseen oksaan. Tämä suututti
minua. Irroitin sen ketjusta ja katselin sitä.

— Sinä pieni huono onnenmerkki, joksi hän sinua nimitti, onko sinun
vikasi, että kohtalo kerran, kunnia toisen kerran ja kiitollisuus
erästä naista kohtaan kolmannen kerran riisti minulta rakastettuni?
Aion heittää sinut nyt pois; sitten ei enää mikään ole muistuttamassa,
millaista nyt voisi olla.

Kohotin käteni ja heitin kaikin voimin tuon pikku esineen avaruuteen.
Sitten käännyin lähteäkseni kotiin.

Kuulin askelia kiemurtelevalta polulta; ne lähestyivät.

Tien mutkaus esti kulkijan näkymästä, ennenkuin seisoimme vastakkain.

Silloin huomasin, että Anthony siinä seisoi. Tuntui, kuin sydämeni
olisi pysähtynyt.

— Vihdoinkin olen sinut löytänyt, Ambrosine rakkaani! sanoi hän ottaen
minut käsivarsilleen ja suudellen huuliani.

Silloin unohdin lady Tilchesterin ja kiitollisuuden ja kunnian ja
itsehillinnän, sillä huomasin, että ihmisluonnossa on jotakin, jotakin,
joka on tätä kaikkea voimakkaampi: autuus, jonka tunnemme rakastetun
sylissä.

       *       *       *       *       *

Tunti oli ehkä kulunut. Petäjien varjot näyttivät sinisiltä viiruilta.

Istuimme pienellä puupenkillä kesäillan vieno hiljaisuus ympärillämme.
Ei lehtikään liikkunut. Tuntui, kuin ilmassa olisi väreillyt loputonta
iloa.

— Jo kymmenen vuotta sitten meidän välimme olivat lopussa, sanoi
Anthony. — Sitä kesti vain vuoden, pari, kun me olimme hyvin nuoria.
Meitä kumpaakin kiusasi liiaksi suhteen kierous, sillä Tilchester ja
minä olimme olleet hyviä ystävyksiä. Hän tietää minun rakastavan sinua.
Hän ei nykyjään ajattele muuta kuin ihmisystävällisiä puuhiaan ja
korkeata yhteiskunta—asemaansa. Niinkuin näet, pikku kreivitär, sinun
ei olisi tarvinnut paeta luotani.

— Tiedätkö mitä, Anthony, kuiskasin minä. — Olen hyvin onnellinen,
etten tee väärin, mutta vaikka lady Tilchesterin sydän särkyisi ja
isoäiti tulisi takaisin minua kiroamaan, — vaikka joutuisin häpeään ja
alennukseen, niin en kuitenkaan karkaisi sylistäsi nyt, kun tiedän,
miltä siinä oleminen tuntuu.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNIS AMBROSINE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.