Tapojen historiaa : Kuusi akadeemista esitelmää

By Edward Westermarck

The Project Gutenberg eBook of Tapojen historiaa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tapojen historiaa
        Kuusi akadeemista esitelmää

Author: Edward Westermarck

Translator: Joel Lehtonen

Release date: January 12, 2025 [eBook #75091]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1913

Credits: Jari Koivisto


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAPOJEN HISTORIAA ***

language: Finnish




TAPOJEN HISTORIAA

Kuusi akadeemista esitelmää pidetty Turussa syksyllä 1911


EDVARD WESTERMARCK

Helsingin Yliopiston praktillisen filosofian ja
Lontoon Yliopiston sosiologian professori


Suomensi

Joel Lehtonen





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.




SISÄLLYS.

Ensimäinen esitelmä: Johdanto.
  Johdanto. — Naisen asema kulttuurin ala-asteilla.
Toinen esitelmä:
  Vanhemmat ja lapset.
Kolmas esitelmä:
  Velvollisuudet lähimäistä kohtaan.
Neljiä esitelmä:
  Muukalaisen asema.
Viides esitelmä:
  Elävien ja kuolleiden suhde.
Kuudes esitelmä:
  Uskonto ja magia.




ENSIMÄINEN ESITELMÄ.

Johdanto. — Naisen asema kultuurin ala-asteella.


Näissä esitelmissäni otan käsitelläkseni muutamia lukuja tapojen
historiasta. Koskettelen niissä tapoja, jotka järjestävät suhteen
miehen ja vaimon välillä, vanhempien ja lasten välillä, saman
yhteiskunnan jäsenten välillä yleensä, eri yhteiskuntien jäsenten,
elävien ja kuolleiden, sekä ihmisten ja heidän jumaliensa välillä.
Mutta rajoitun alkeellisempiin kehitysasteihin kuin se, jota sanomme
omaksemme. Arvelen, että näiden kultuurimuotojen tutkiminen voi olla
mielenkiintoista paitsi tutkijalle, myöskin suurelle yleisölle, joka ei
luonnollisestikaan tuntene itselleen vieraaksi jotain niin inhimillistä
kuin ihminen itse on. Ja sitäpaitsi ovat luonnonkansat meille paljoa
läheisempiä kuin monesti kuvittelemmekaan.

Omissa tavoissamme on monia jäännöksiä siltä ajalta, jolloin esi-isämme
olivat raakalaisia. Niissä on jäännöksiä, jotka ovat yhä täydessä
elinvoimassaan, ammoisia institutsiooneja, joiden merkitys on vieläkin
koko yhteiskunnalliselle elämällemme ylen suuri, kun taas löytyy
toisia jäännöksiä, jotka ovat olemassa vielä ainoastaan jonkinlaisina
rudimenteina, joilla ei enää ole täytettävänä mitään varsinaista
tehtävää, mutta jotka säilyvät yhteiskunnallisen hitaudenlain
vaikutuksesta. Ne käsitykset, joista ne ovat kehkeytyneet, ovat
kuolleet kauan sitten, mutta ulkonainen käyttö on vielä säilynyt.
Me tulkitsemme niitä usein toisin, liitämme niihin sisällön, jota
niissä ei alunpitäen ollut, ne saavat jonkinlaisten vertauskuvain
luonteen. Tutustuaksemme niiden lähtöihin täytyy meidän palata
toisiin aikoihin ja toisellaisiin olosuhteihin kuin meikäläiset ovat,
monesti kultuuriasteille, jotka vallitsevat enää ainoastaan nykyajan
raakalaisten keskuudessa. Me opimme siis tuntemaan omain tapojemme
synnyn etnologian avulla.

Ne seikat, joihin kansojen tavat perustuvat, ovat sangen monet.
Eräänlaiset teot saattavat tulla tavallisiksi yhteiskunnassa enemmän
tai vähemmän sokean vaiston vaikutuksesta. Toisten yhteiskunta tapojen
perustana ovat maagilliset tai uskonnolliset käsitykset taikka jotkin
hyötykäsitteet. Lisäksi; meillä on suuri matkimis-taipumus. Kun näemme
toisten suorittavan joitakin tekoja, niin olemme itse taipuvaisia
noudattamaan esimerkkiä, usein, vaikka luulisi järkemme vaativan
meitä tekemään aivan päinvastaista. Tämä seikka lisää puolestaan sitä
suurta yhtäläisyyttä, joka vallitsee saman yhteiskunnan erilaisten
yksilöiden menettelytavoissa, se vaikuttaa kansantapojen syntyyn
sekä niiden säilymiseen polvesta polveen. Mutta sitäpaitsi vaikuttaa
tähän säilymiseen suuressa määrin tavan oma voima, s.o. voima, joka
sisältyy yhteiskuntatapaan tottumuksena. Jos teemme kerran sellaisen
tai tällaisen teon, niin meihin jää taipumus toistaa samaa tekoa
samallaisten olosuhteiden vallitessa. Samat ulkonaiset vaikutteet
synnyttävät yleensä saman liikuntoseurauksen. Jos hevonen kerran on
kääntynyt takaisin jollakin tien kohdalla, tahtoo se seuraavallakin
kerralla, samaa tietä juostessaan, kääntyä takaisin juuri samalta
kohdalta. Kun totumme suorittamaan joitakin tekoja, niin johdumme
vähitellen suorittamaan niitä automaattisesti. Tavoista tulee siten
eräänlaisia yhteiskunnallisia refleksejä.

Mutta samalla ne ovat jotain enempääkin. Tapa ei ole ainoastaan
yhteiskunta-tottumus, vaan sitäpaitsi toiminnan ohje. Cicero huomautti
täydellä syyllä, että kansan tavat ovat käskyjä, joita täytyy totella.
Me itse sanomme, että tapa "vaatii" tai "käskee" niin tai niin, ja
silloinkin, kun se "sallii" joitakin tekoja, sisältyy siihen, ettei
niiden tekojen suorittamista saa millään tavoin estää. Nämä tavan
olemuksen kaksi puolta liittyvät läheisesti toisiinsa. Tottumus ja
käsky ovat toisilleen läheisempää sukua kuin niiden järjellisesti
tulisi olla. Perustuipa jokin yhteiskunta-tapa mihin tahansa ja
olipa se oikeastaan kuinka vähäpätöinen hyvänsä, niin on sellaisella
ihmisellä, joka ei pyri itsenäisesti syventymään asiaan, taipumus
paheksua jokaista poikkeamista tästä tavasta, pelkästään siitä
syystä, ettei sellainen poikkeaminen ole tavallista. Tätä vaatimusta
perustellaan siten, että se tai se teko on tehtävä siksi, että on ollut
aina tapana tehdä niin samallaisissa olosuhteissa. Meidän tarvitsee
ajatella ainoastaan pelkoa, jota epätavallinen menettely herättää
useimmissa meistä, esim.: erikoisella tavalla pukeutuminen tai tavaksi
tulleesta poikkeaminen jossakin pikkuseikassa, joka kuuluu seuraelämän
etikettiin, jotta näkisimme esimerkin tavan voimasta. Kreikkalainen
runoilija oli oikeassa, kun lausui, että tapa on kaikkien ihmisten
kuningas.

Sen vaikutus on erikoisen suuri vähemmän kehittyneissä yhteiskunnissa,
joissa yleinen mielipide on yksimielisempi kuin meillä, yhteiskunnissa,
joissa ihmisten tunteet ja mielteet ovat yhtäläisemmät kuin meillä.
Niissä on tapa paitsi ihmisten kuningas myöskin tyranni, joka vangitsee
heidät rautakahlein. Ei sovi luulla, että luonnon ihminen elää
vapauden-elämää. Rousseaun raakalainen ei vastaa nykyisen etnologian
raakalaista. Tanskalaisilta lähetyssaarnaajilta saatu tieto, että
pakanallisilla grönlantilaisilla on jokaista tointa, vähäpätöisintäkin,
varten tapansa ja määrätyt sääntönsä, näyttää soveltuvan kaikkiin
luonnonkansoihin.

Ja voi sitä, joka rikkoo tavan lakia vastaan. Hänellä on syytä
peljätä muutakin kuin vain yleisen mielipiteen ruoskaa. Rangaistus,
yhteiskunnan itsensä toimeenpanema taikka sen nimessä annettu
rangaistus, on institutsiooni, jota tavataan muuallakin kuin kehityksen
ylemmillä asteilla. Australian alkuasukkaiden tapa on, että jos joku
heimon jäsen joutuu tavan määräyksistä poikkeamalla heimon yleiseen
epäsuosioon, niin hänet pakotetaan kilpi kädessä asettumaan jonkin
matkan päähän tovereistaan, jotka vuorotellen ja järjestyksessä alkavat
heittää häntä kohti keihäitään. Keihään lennon kiivaus on suurempi
tai pienempi sikäli, miten vakavanlaatuinen rikos oli, ja monesti käy
niinkin, että rikollinen menettää täten henkensä. Mutta tavallisesti
ei yhteiskunta kokonaisuudessaan langeta tuomiota ja pidä huolta sen
toimeenpanosta, vaan joku erikoinen henkilö tai erikoiset henkilöt,
jotka on varustettu laillisella valtuudella. Luonnonkansoillakin
on tuomareja tai tuomioistuimia. Eräillä Australian heimoilla on
se tapa, että kun joku heimon jäsen rikkoo niitä sääntöjä, joiden
mukaan avioliitto solmitaan, – Australian heimoilla on näet sangen
monimutkainen avioliitto-lainsäädäntö, joka sallii määrättyyn ryhmään
kuuluvien heimon jäsenten mennä naimisiin ainoastaan erään toisen
ryhmän jäsenten kanssa, – niin kokoontuvat niiden ryhmäin johtomiehet,
joihin asianosaiset kuuluvat, asiaa tutkimaan ja valitsemaan tarpeen
tullen eräitä henkilöitä toimeenpanemaan kuolemantuomiotakin.
Silloinkin, kun yksityisen itsensä tai hänen sukunsa on ase kädessä
hankittava oikeutensa, silloinkin on rikollista kohdannut kosto
muutakin paitsi pelkkä yksityis-asia. Tapa vaatii, että on kostettava.
Yhteiskunta ei ole tyytyväinen, ellei vääryyttä kärsinyt yksilö
tai hänen sukunsa kohdista vääryydentekijään kostoaan. Kosto on
luonteeltaan tavan määräämä velvollisuus.




_Naisen asema kultuurin ala-asteilla._

Tämä tapojen historian luku, johon nyt siirryn, – naisen asema
kultuurin alkeellisilla asteilla, – on tiettävästikin liian laaja,
jotta voisin käsitellä sitä lähimainkaan tyhjentävästi esitelmäni
rajoissa. Saatan ainoastaan esittää eräitä yleisiä loppupäätelmiä,
joihin olen johtunut, sekä valaisevia esimerkkejä näiden päätelmien
tueksi. Mutta paitsi aineen laajuutta vaikeuttavat sen käsittelemistä
vielä muutkin seikat. Naisen asema eri luonnonkansojen keskuudessa
on ensiksikin kovin erilainen, ja toiseksi eivät alaa koskevat
tietomme ole täysin tyydyttäviä. Tutkimusretkeilijät ovat antaneet
meille harvoin yksityiskohtaisia esityksiä naisen oikeuksista ja
velvollisuuksista niiden kansain keskuudessa, joita he ovat kuvanneet.
Sangen useasti tapaamme kirjailijain, niin, jopa samankin kirjailijan
teoksissa ristiriitaisia tietoja. Ja kysymyksessä naisen asemasta,
niinkuin monissa muissakin asioissa, on usein syytä epäillä, että
europalaiset retkeilijät langettavat lausuntonsa tuntematta tarpeeksi
kaikkia niitä seikkoja, jotka kuuluvat heidän käsittelemäänsä asiaan.

Tavallisin käsitys on se, että nainen n.s. luonnonkansojen keskuudessa
on miehen orja. Tämä käsitys onkin varmasti oikea, mitä eräihin
luonnonkansoihin tulee. Useain sellaisten keskuudessa on aviomiehellä
valta ainakin eräillä rajoituksilla ja eräänlaisissa olosuhteissa
vaikka riistää vaimoltaan hengen. Mies esitetään usein vaimon
omistajaksi jolla on oikeus myödä hänet tai käyttää häntä mielensä
mukaan. Ja kuitenkin näkee, etteivät sielläkään, missä sanotaan
miehellä olevan vaimoonsa rajattoman vallan, tavat ole jättäneet vaimoa
kokonaan inhimillisiä oikeuksia vaille. Esimerkkinä voidaan mainita
Australian alkuasukkaat, jotka ovat aina olleet maailman pahimpien
naisten-kiduttajain huudossa. Eräiden Australian heimojen keskuudessa
joutuu aviomies, joka surmaa vaimonsa, lankonsa verikoston alaiseksi,
taikka täytyy hänen luovuttaa joku omista sisaristaan langolle, joka
kostaa surmatun sisarensa kuoleman siten, että tappaa tuon tytön,
noudattaen oikeusperiaatetta: samalla mitalla, – sinä surmasit
minun sisareni, minä surmaan sinun sisaresi. Joskus on aviopuolison
hankittava heimolta lupa, jos haluaa rangaista vaimoansa tai hyljätä
hänet; ja eräissä tapauksissa on naidulla naisella oikeus esittää
heimon vanhimmalle syytös miestä vastaan, joka on ollut uskoton
hänelle, jonka jälkeen mies saa rikkomuksestaan kärsiä. Eräiden
pohjois-Australian heimojen keskuudessa myöntää tapa naisille oikeuden
antaa säännöllisesti pidettävissä juhlissa itse selkään miehille, jotka
ovat kohdelleet heitä pahoin. Nämä seikat eivät ole aivan yhtäpitäviä
niiden etnografien esittämän väitteen kanssa, jotka sanovat,
että miehellä on Australian raakalaisten keskuudessa täydellinen
omistusoikeus vaimoonsa.

Monista luonnonkansoista väitetään, että ne panevat kaiken raskaan
työn naisen hartioille, että naisen elämä on ainaista kärsimystä ja
vaivaa, eikä meillä olekaan syytä epäillä näitä tietoja. Mutta miten
tosia ne ovatkin, niin kuitenkaan eivät ne sisällä täyttä totuutta.
Alkeellisessa yhteiskunnassa ovat, kuten enimmäkseen meilläkin,
kummallakin sukupuolella eri tehtävänsä. Miehen on vastattava perheen
elatuksesta ja suojelemisesta. Hänen tehtäviään ovat ne työt, joissa
vaaditaan voimaa ja taitoa: sota, metsästys ja kalastus, aseiden
ja työkalujen valmistaminen sekä usein asumuksen rakentaminenkin.
Naisen huomattavimmat toimet ovat sitävastoin kotoista laatua: hän
varustaa talon vedellä ja puilla, valmistaa ruuan, hoitaa lapset.
Hän hankkii lisäksi perheelle kasvisravintoa, kerää syötäviä juuria
ja poimii marjoja, ja maata viljeleväin luonnonkansojen keskuudessa
toimittaa nainen yleisesti peltotyöt. Karjanhoito on yleensä miehen
käsissä, koska se on kehittynyt metsästyksestä ja villien eläinten
kesyttämisestä. Maanviljelys on taas ollut alunpitäen naisen hallussa,
koska se on kehittynyt kasvien ja siementen kokoamisesta. Eri askareet
on siten jaettu molempien sukupuolten kesken, määrättyjen sääntöjen
mukaan, ja miten paljon vahvemman sukupuolen itsekkäät taipumukset
ovatkin vaikuttaneet niiden saantojen muodostumiseen, niin piilevät
kuitenkin varsinaiset syyt syvemmällä. Ne ovat yleensä niiden neuvojen
mukaisia, joita itse luonto on antanut.

Harvasta syystä ovat luonnonkansojen miehet saaneet enemmän moitetta
kuin siitä näennäisesti julmasta tavasta, että he käyttävät naista
kuormajuhtana. Oudosta tuntunee sangen merkilliseltä, että naisen
on kannettava raskasta taakkaa, kun taas miehellä, joka kulkee
hänen edellään, ei ole muuta kannettavaa kuin aseensa. Mutta hetken
punnitseminen todistaa, että miehellä on hyvät syynsä pysyä retkellä
toimintaan vapaana. Pientä karavaania uhkaavat joka taholta vaarat:
vihollinen saattaa ilmestyi millä hetkellä tahansa, pedot ja käärmeet
väijyvät metsissä ja viidakoissa. Miehen täytyy sentähden olla aina
varuillaan ja valmiina nopeasti käyttämään aseitaan, puolustaakseen
itseään ja perhettään.

Meidän on sitäpaitsi muistaminen, että mikä alkuperäinen syy
lieneekin pannut sen tai tämän toimen toisen sukupuolen tehtäväksi,
niin kansantapa on vähitellen jyrkistänyt tätä työnjakoa, ja samoin
kansan taikausko monessa tapauksessa. Eräässä arabialaisessa kylässä
keski-Marokossa heimon naiset suorastaan kauhistuivat, kun eräs
miehistäni alkoi mennä noutamaan vettä; he sanoivat, etteivät he
millään ehdolla salli sellaista, sillä vedenhaku on naisen tehtävä,
eikä sovi mitenkään miehelle. Yleisesti tavattava käsitys on sellainen,
että jos mies ryhtyy naisen tehtäviin, niin hänestä tulee luonteeltaan
naisellinen ja sitäpaitsi sekä miesten että naisten ivan uhri. Kongon
neekeri naiset pilkkaavat itse miestä, joka tahtoo auttaa heitä heidän
peltotöissään. Joskus pidetään yksinomaan naista kelvollisena hoitamaan
maata, siitä syystä, että hänellä arvellaan olevan maagillisen voiman,
joka johtuu jollakin tavoin hänen äitiydestään. Eräät Orinokon
indiaanit sanoivat jesuiittapappi Gumillalle: – "Kun naiset kylvivät
maissia, kantaa joka kasvi kaksi tai kolme tähkää, kun he istuttavat
maniokia, antaa joka taimi kaksi tai kolme kopallista juuria, ja
samoin kaikki muukin moninkertaistuu. Minkätähden? Sentähden, että
naiset osaavat synnyttää lapsia. Siksi on heidän pidettävä huoli
maanviljelyksestä. Me miehet emme sellaista ymmärrä." Toisaalta
jälleen on karjanhoitoa harjoittavien kansojen keskuudessa tavallista,
että yksinomaan miehet lypsävät lehmät. Uskotaan, että eläimet
sairastuvat ja kuolevat, jos nainen ryhtyy vaalimaan karjaa. Afrikan
neekerikansoilla on tämä taikausko hyvin tavallinen.

On selvää, että tällainen työnjako johtaa muukalaisen retkeilijän
helposti harhaan. Hän näkee naiset ahkerassa työssä, kun miehet taas
istuvat ääressä laiskotellen, ja hän unohtaa pian, että miehetkin,
kun heidän vuoronsa tulee, saavat kyllä ponnistaa voimiansa omalla
toiminta-alallaan. Monet seikat, joihin on syynä tottumuksen
voima, pannaan heti miehen laiskuuden ja itsekkyyden syyksi, ja
matkakuvaajat julistavat, että naitu nainen on miehen vanki, jolla ei
ole minkäänlaisia yhteiskunnallisia oikeuksia. Ja kuitenkin on tämä
sukupuolten keskinäinen työnjako juuri naisen oikeuksien lähde. Se
takaa hänelle oikeuksia ja valtaa niillä aloilla, jotka ovat yksinomaan
hänen. Kodissa on hän sangen usein täydellinen itsevaltiatar.
Silloinkin, kun hänen asemaansa pidetään muuten orjan kohtalona,
saattavat heimon tavat joskus kieltää miestä ottamasta ainoaakaan
talousesinettä, ellei hän pyydä vaimolta lupaa. Omistavatpa naiset
sivistymättömien kansojen keskuudessa joskus maankin yksinään, eivätkä
miehet. Niinkuin jo sanoin, ovat juuri naiset ensin ryhtyneet maata
viljelemään, ja siitä on eräissä tapauksissa seurannut, että he ovat
yksinään saaneet omistusoikeuden peltoihin.

Sitä rajatonta valtaa, jonka useiden luonnonkansojen miehillä sanotaan
olevan vaimoihinsa, rajoittavat siis merkittävässä määrin monet seikat,
jotka on jätetty yleensä huomaamatta, kun on esitetty naisen aikaisinta
historiaa. Ja meidän täytyy hyljätä ehdottomasti vääränä se yleinen
väite, että alemmat kansanrodut, kokonaisuutena käsitettyinä, pitävät
naisiaan melkein täydellisessä alamaisuuden tilassa. Monien sellaisten
keskessä on naitu nainen, silloinkin, kun hän on miehensä isäntävallan
alainen, huomattavassa määrin riippumaton, mies kohtelee häntä
kunnioituksella, ja hänellä on merkittävän suuri vaikutus mieheensä.
Useissa tapauksissa on vaimo suorastaan miehensä vertainen, joskus
hänen käskijänsäkin. Tämän väitteen tueksi saattaisin esittää paljon
sellaisten tutkijain antamia tietoja, jotka tuntevat kuvaamansa kansat
sangen tarkoin, mikä seikka on takeena siitä, että heidän esityksensä
on pääkohdissaan oikea.

Useiden, ehkä useimpien pohjois-Amerikan indiaaniheimojen keskuudessa
on nainen kohonnut asemaan, jota tuskin voi alennustilaksi sanoa.
Näiden indiaanien elämän erinomainen tuntija, mr Grinnell kirjoittaa:
– "Luullaan yleensä, että indiaaninainen on pelkästään orja ja
työjuhta, mutta mikäli minä olen huomioita tehnyt, on tämä käsitys
aivan väärä. Totta on, että naiset siellä askaroivat peltotöissä,
että he suorittivat kaikki vaivaloiset tehtävät… mutta he eivät
olleet palvelijoita, vaan päinvastoin kunnioitetussa asemassa.
Heidän neuvoaan kysyttiin monessa kohdassa, eikä ainoastaan perhettä
koskevissa, vaan myös tärkeämmissä ja yleisissäkin asioissa. Joskus
pääsivät he neuvottelukokouksiin, joissa he saivat puhua ja antaa
neuvoja… Tavallisesti eivät naiset arkailleetkaan keskeyttää ja
oikaista miestensä puheita, jos nämä lausuivat jotain, josta naiset
eivät olleet samaa mieltä, ja miehet kuuntelivat kunnioittavasti ja
tarkkaavasti naisia. Omahaindiaanien naiset olivat yhteiskunnallisesti
miesten vertaisia; mies ja nainen olivat molemmat perheen johtajia,
heidän omaisuutensa oli yhteistä, eikä mies saanut luovuttaa
ainoaakaan kapinetta saamatta vaimolta lupaa." Amerikalainen Lewis
Morgan kirjoittaa seneca-heimosta, jonka jäseneksi hänet oli otettu:
– "Talouden naispuoli johti kaikessa ja oli keskenään sangen
yksimielinen. Varastot olivat miesten ja naisten yhteisiä; mutta
voi sitä aviomiestä tai rakastajaa, joka ei kuljettanut korttansa
yhteiseen kekoon! Vaikka hänellä olisi ollut monta lasta ja paljokin
omaisuutta, niin hänet voitiin karkoittaa kodista milloin hyvänsä."
Nordenskiöld mainitsee, että tshuktshien keskuudessa näyttää naisen
valta olevan hyvin suuri. Kauppa-asioissa, silloinkin, kun on kyseessä
aseet ja työkalut, tiedustellaan aina hänen neuvoansa, jota sitten
seurataan; niin, nainen saa omin päinsä myödä moniakin kapineita tai
tehdä niillä mitä haluaa. Indian luonnonkansojen keskuudessa nauttii
nainen useissa tapauksissa huomattavia oikeuksia. Esim. kandh-kansan
keskuudessa, – vuoristoheimo, joka oli vielä äskettäin surullisen
kuuluisa taipumuksestaan käyttää ihmisuhreja, – eivät miehet koskaan
ryhdy mihinkään toimiin yksityisissä eivätkä yleisissä asioissa
neuvottelematta ensin naisten kanssa, joilla on yleensä suuri vaikutus
heimon päätöksiin. Heidän naisillaan on avioliitossakin harvinaiset
oikeudet. Naidulta naiselta ei vaadita laisinkaan uskollisuutta
miestänsä kohtaan, mutta sensijaan pidetään miehen uskottomuutta
tavattoman häpeällisenä ja siitä rangaistaan miestä monesti siten,
että häneltä riistetään kaikki yhteiskunnalliset edut. Ja vaimo
saa koska haluaa jättää miehensä, kunhan se vaan ei tapahdu ennen
vuoden kulumista häistä tai ennen vuotta lapsen syntymisestä.
Malajin-saaristosta ja Polynesiasta voidaan samoin löytää esimerkkejä
raakalaisista, jotka kohtelevat naisiaan vertaisinaan, myöntävät
niille sekä kunnalliset että poliittiset oikeudet, ja taipuvat joskus
muutenkin tottelemaan heidän tahtoansa. Palau-saarilla ei suvun vanhin
mies, suvun miehinen päällikkö, saa ryhtyä mihinkään yrityksiin
neuvottelematta ensin suvun vanhimpien naispuolisten jäsenten kanssa.
Line-saarilla, Mikronesiassa, on naisilla valtiollinen äänioikeus, ja
väitetään, että he yleensä määräävät päätöksetkin, paitsi silloin,
kun on pohdittavana kysymys sodasta jotakuta naapuriheimoa vastaan.
Jos vihdoin käännymme Afrikaan, niin löydämme sieltäkin kansoja,
joiden keskuudessa naisten ei suinkaan tarvitse kadehtia europalaisten
sisartensa asemaa perheessä. Tunnettu löytöretkeilijä Schweinfurth
kertoo, että hänen oleskellessaan monbuttu-heimon parissa sisäisessä
Afrikassa miehet eivät koskaan tohtineet myödä hänelle mitään
kapineita, jos hän halusi niitä ostaa, vaan vastasivat alinomaa:
"Kysy vaimoltani, se on hänen." Varsin luotettava kertoja, Theophilus
Hahn, joka on oleskellut kauan hottentottien parissa, lausuu, ettei
miehellä sielläkään ole lainkaan sananvaltaa taloudessa, niin, hänellä
ei ole oikeutta edes juoda siemausta hapanmaitoa talon maitopytystä,
ellei ole pyytänyt lupaa vaimoltaan. Ja jos mies on niin julkea,
että koettaa anastaa kodissa valtaa, on seuraus, että hänen omat
naispuoliset sukulaisensa määräävät hänelle sakon, lehmiä ja lampaita,
jotka annetaan vääryyttä kärsineelle vaimolle. Eräiden kafferi-heimojen
keskuudessa joutuvat nuorenmiehen kaikki lehmät vaimon omaisuudeksi,
kun mies menee ensimäiseen avioliittoon. Ja sekä Afrikassa että
muuallakin on jotenkin tavallista, että naidulla naisella on
yksinomainen oikeus kaikkeen omaisuuteensa. Lopuksi lisättäköön, että
useiden luonnonkansain naisilla on myöskin avioliittoa solmittaessa
ja purettaessa oikeuksia, joita sivistyneempien kansain naisilla
ei ole. Joskus vaatii tapa, että kosija on nainen, eikä mies;
indialainen garo-heimo pitää suurena häpeänä sitä että mies kosii,
se on loukkaus, joka voidaan sovittaa ainoastaan kovilla sakoilla
ja uhreilla. Melkoisen useasti on naisella oikeus erota miehestään.
Eräissä itä-Afrikan seuduissa saa hän vaatia avioeroa, jos mies ei ole
ommellut hänelle vaatteita. Birman shan-heimon keskuudessa saattaa
vaimo karkoittaa talosta miehen, joka juo tai käyttäikse muuten pahoin,
ja silloin on vaimolla oikeus pitää omanaan kaikki, mikä avioliitossa
oli puolisoiden yhteistä omaisuutta. Savara-heimon vaimoilla, –
etelä-lndiassa asuva vuoristolaiskansa, – on oikeus jättää miehensä
milloin he ikinä vaan haluavat.

Ehkä vielä väitetään, että monivaimoisuus on yleinen luonnonkansojen
keskuudessa, ja että monivaimoisuuteen sisältyy naisen tunteiden
solvaus. Mutta on huomattava ensiksikin, että sangen monet
raakalaiskansat ovat ankarasti yksivaimoisia, ja että eräät näistä ovat
kaikkein alhaisimmalla asteella nykyään elävistä luonnonkansoista.
Pakollista monogamiaa tavataan melkoisen yleisesti esim. lndian
raakalaisheimoissa. Ceylonin vedda-kansa, joka on kovin alhaisella
kehityskannalla, on tässä suhteessa niin ankara, että sanotaan
avio-uskottomuutta heidän keskuudessaan tuntemattomaksi, ja
heillä on sananparsi, jossa lausutaan, että ainoastaan kuolema voi
eroittaa toisistaan miehen ja vaimon. Luzonin igorrotit sallivat
miehelle ainoastaan yhden vaimon, ja jos toinen puoliso rikkoo
uskollisuuden-lupauksensa, voidaan vaimo tai mies pakottaa lähtemään
ainaiseksi kodistaan. Borneon vuori-dajakit elävät yksiavioisuudessa,
ja eräs päällikkö, joka rikkoi kerran tämän tavan, menetti sillä
teollaan tyyten vaikutusvaltansa. Edelleen on huomattava, että
sielläkin, missä polygamia on sallittu, on se tavallisesti rajoitettu
harvalukuisten miesten oikeudeksi. Yksin muhamettilaisillakin,
joilla on maine, että he ovat erikoisen taipuvia moniavioisuuteen,
on miehillä vain poikkeustapauksessa useampia kuin yksi vaimo. Mutta
ennen kaikkea on huomattava, että eräiden kansojen keskuudessa on
monivaimoisuus melkein välttämätön itselleen naiselle. Eräissä
heimoissa on naisten luku paljon suurempi kuin miesten, syynä
ovat sodan hävitykset tai joku muu sellainen seikka, – toisissa
maissa syntyy merkittävän paljon runsaammin naisia kuin miehiä, ja
alkuperäisissä oloissa olisi naimattomaksi jääneen naisen vaikea
suoriutua olemassa-olon taistelussa. Siellä, missä uuttera työ on
tarpeen perheen elättämiseksi, siellä missä työn suorittavat suureksi
osaksi naiset, ja palvelijoita tai palvelijattaria ei ole saatavissa,
siellä keventää moniavioisuus vaimon työtaakkaa. Niinpä suosivat
naiset itse usein monivaimoisuutta. Winwood Reade kertoo, että eräiden
neekerikansain vaimot koettavat pakottaa miehiään ottamaan toisen
vaimon heti kun miehellä vaan on varaa maksaa tarvittava kauppasumma,
ja vaimo moittii miestään saituriksi, ellei mies täytä tätä hänen
toivomustaan. Livingstone kertoo, että kun makololo-naiset saivat
kuulla, että Englannissa saa miehellä olla ainoastaan yksi vaimo,
niin useat heistä huudahtivat, etteivät he haluaisi elää sellaisessa
maassa, eivätkä voi ymmärtää, miten Englannin naiset suvaitsevat moista
järjetöntä tapaa; sillä heidän sopivaisuuskäsitteidensä mukaan pitää
jokaisella arvon-miehellä olla rikkautensa merkkinä monta vaimoa. En
luonnollisesti kiellä, ettei monogamia olisi avioliiton ihannemuoto ja
ettei polygamiaan oikeastaan sisältyisi naisen luonnollisten tunteiden
loukkaus, samoin kuin se tekee terveen perhe-elämänkin mahdottomaksi,
mutta ihannetta ei voida aina saavuttaa, ja luonnonkansojen elämään
liittyy seikkoja, jotka tekevät yksiavioisuus-periaatteen toteuttamisen
ankarassa muodossa melkeinpä mahdottomaksi, tuskin toivottavaksikaan.

Toinen väite, joka tehtänee, on se, että miehet alkeellisilla
sivistysasteilla ryöstävät vaimonsa monesti väkivallalla vaimon
sukulaisilta, ja ettei tämä liioin todista, että miehet kunnioittavat
naisen tunteita. Mutta naisenryöstö ei ole lähimainkaan niin tavallista
kuin usein on oletettu. Nykyisten luonnonkansain keskuudessa on se
päinvastoin harvinainen poikkeus; raakalaisheimot tai saman heimon
klaanit (Sukulaisuuteen perustuva, perhettä suurempi yhteiskuntaryhmä.)
eivät elä tavallisesti sotakannalla keskenään, ja heidän jäsentensä
väliset avioliitot solmitaan yleisimmin täydellisessä sovussa. Käsitys,
että vaimonryöstö on ollut aikoinaan yleisesti vallinnut tapa, perustuu
suureksi osaksi päätelmiin, jotka on tehty eräistä häämenoista. Sattuu
monesti, että sulhanen käyttää todellista tai teeskenneltyä väkivaltaa
viedessään kodista morsianta, joka ponnistelee päästäkseen irti tai
pakenee äitinsä syliin; mutta meillä ei ole oikeutta pitää tätä tapaa
oikeana jäännöksenä muinaisesta vaimonryöstöstä, s.o. riistämisestä
kodista vastoin naisen omaa, vieläpä hänen vanhempiensakin suostumusta.
Jo Spencer huomautti oikeutetusti, että mainitun juhlamenon lienee
synnyttänyt naisen häveliäisyys. Teeskennelty vastustelu on
imettäväisiin kuuluvien naaraiden ominaisuus. Koiras kosii, naaras on
vastahakoinen ja pakenee, vaikka se sielustaan ja mielestään onkin
halukas yhtymykseen. Tämä naaraan omituisuus on oletettavastikin
syntynyt siitä, että naaraan vastahakoisuus tulistaa yhäti koiraan
intohimoa, siten palvellen lajin säilymistä hyödyttävää tarkoitusta.
Tämä koskee myöskin kehittyneintä imettäväistä, ihmistä, jolloin mies
on koiraseläimen ja nainen naaraan vaistojen perijä. Nansen kertoo,
että Grönlannin itärannikolla on avioliittoon mentäessä välttämättömänä
ehtona, että mies menee valittunsa majaan, tarttuu häntä tukkaan ja
kiskoo tytön muitta mutkitta mukanaan kotiinsa. Tästä koituu useasti
rajuja kohtauksia, sillä hyvä tapa vaatii, että naimattomien naisten
on oltava ylen kainoja ja vastustettava naimatarjouksia; mutta naisen
sukulaiset katsovat tapahtumaa koko ajan rauhallisesti syrjästä, sillä
taistelua pidetään sulhasen ja morsiamen täydellisenä yksityisasiana.

Useimmilla luonnonkansoilla on se tapa, että mies ostaa vaimonsa, –
hevosilla, härillä, rahalla, kankailla, neuloilla, ampumatarpeilla,
melkeinpä millä hyvänsä. Tätä on väitetty todistukseksi siitä, että
nainen on yhtä oikeudeton kuin nuo eläimet, joihin hänet vaihdetaan.
Mutta tämä käsitys ei ole oikea. Hinta, joka vaimosta suoritetaan,
on korvaus vahingosta, jonka perhe kärsii menettäessään työkykyisen
jäsenen, eikä se merkitse, että mies ostaa itsellensä orjan. Voisin
mainita kansoja, joiden keskuudessa miesten valta vaimoihinsa on
vähäpätöinen, vaikka he ovatkin hankkineet ostamalla vaimonsa. Jopa
niinkin, että kun osto-avioliitot ovat juurtuneet kansaan todelliseksi
kansantavaksi, pidettäisiin suorastaan naisen häpäisemisenä, jos hänet
luovutettaisiin miehelle ilmaiseksi. Kun kerroin marokkolaisille
ystävilleni, etteivät kristityt maksa vaimoistaan mitään, vaan saavat
päinvastoin monesti niiden myötä rahaa, niin olin huomaavinani
heistä, etteivät he pitäneet tätä suinkaan naisen kunnioittamisen
todisteena. He näyttivät paremminkin arvelevan, että kun me kerran emme
tahdo vaimoistamme mitään maksaa, niin emme pidä kai heitä minkään
arvoisinakaan.

Kokonaispäätelmänä voimme sanoa, että naisen asema alemmilla
kultuuriasteilla on huomattavasti erilainen eri kansain keskuudessa.
Eräillä kansoilla se on kieltämättä sangen surkuteltava, toisten
keskuudessa taas oivallinenkin. Ja yleensä on se paljon parempi kuin
tavallisesti on otaksuttu.

Siirrymme nyt erääsen tärkeään kysymykseen, johon saattaa kuitenkin
toistaiseksi vastata ainoastaan epätäydellisesti, – kysymykseen,
miksi naisen kohtelu on eri yhteiskunnissa niin erilainen? Mitkä ovat
tekijät, jotka määräävät hänen yhteiskunnallisen ja oikeudellisen
asemansa?

On oletettu, että hänen asemansa on yhteydessä tavan kanssa, jolla
sukulaisuus lasketaan. Sangen monien, alhaisella kehityskannalla
olevain kansojen keskuudessa luetaan sukulaisuus pelkästään
äidinpuolelta, s.o. henkilöä pidetään äitinsä sukuun kuuluvana, eikä
isän, ja omaisuus joutuu perintönä äidinpuolelle, siten, ettei miehen
lähin perillinen ole hänen poikansa, vaan hänen sisarenpoikansa; ja
eräissä poikkeustapauksissa on miehellä suurempi valta sisarenlapsiinsa
kuin omiinsa. Tämä järjestelmä ei merkitse kuitenkaan sitä, että
äiti olisi perheen pää, ja miten se lieneekin syntynyt, niin kukaan
ei usko enää sitä teoriaa, jonka esitti ensiksi Bachofen, nimittäin
että sukulaisuuden laskemistapa pelkästään äidin puolelta on seuraus
muinaisesta "gynaikokratiasta" eli naisvallasta. Mutta äskettäin on
Steinmetz koettanut todistaa, että miehen valta vaimoonsa on yleensä
suurempi niiden kansojen keskuudessa, jotka laskevat sukulaisuuden
ainoastaan äidinpuolelta. Jos asianlaita olisikin tällainen, niin
emme kuitenkaan olisi vielä arvoitusta ratkaisseet, sillä yhä jäisi
selitettäväksi, onko sukulaisuuden laskeminen lisäsyynä naisen
yhteiskunnalliseen asemaan yleensä, vai sen seuraus. Mutta minusta
tuntuu epäilyttävältä, onko Steinmetzin väite laisinkaan oikea. Ne
seikat, joihin hän on väitteensä perustanut, näyttävät olevan aivan
liian harvalukuiset, jotta niistä voisi tehdä yleisiä loppupäätelmiä,
ja tietomme miehen ja naisen oikeuksista luonnonkansojen keskuudessa
ovat ylimalkaan niin häilyviä, että ne tuskin kelpaavat sellaisen
tilastollisen tutkimuksen pohjaksi, jota Steinmetz on yrittänyt
tehdä. Kun vertailen keskenään samaan rotuun kuuluvia eri kansoja,
jotka ovat samalla kultuuriasteella ja elävät samoilla seuduilla
samoissa ulkonaisissa olosuhteissa, mutta eroavat toisistaan
sukulaisuudenlaskemistavan puolesta, niin en huomaa, että toisen
tai toisen sukulaisuusjärjestelmän, isänpuolelta tai äidinpuolelta
laskettavan, käytännössä ololla olisi sanottavaa yhteyttä miehen ja
vaimon keskinäisten oikeuksien ja velvollisuuksien kanssa. Australiassa
tavataan molemmat sukulaisuusjärjestelmät rinnatusten, lähellä toisiaan
asuvilla heimoilla, mutta naisen asema näyttää olevan kaikkien heimojen
keskuudessa samallainen. Ja Indian raakalaisheimojen keskuudessa, jotka
lukevat yleensä sukulaisuuden ainoastaan isänpuolelta, nauttii nainen
huomattavia oikeuksia.

On sanottu, että naisen asema on merkittävässä määrin riippuvainen
taloudellisista olosuhteista. Pohjois-Amerikan indiaaneista on tehty
se huomio, että missä nainen heillä saattaa työllään avustaa heimoa
sen toimeentulossa, siellä häntä kohdellaan paremmin kuin heimojen
keskuudessa, joissa mies hankkii yksinään kaikki ravintoaineet.
Niinpä on hän kunnioitetummassa asemassa niissä yhteiskunnissa,
jotka elävät kalastuksella, kuin metsästyksellä elävissä; hän auttaa
miestään kalastustoimissa, jota vastoin metsästys on pelkästään miehen
työnä. Grosse jälleen on lausunut, että naisella on vähän arvoa
metsästäjäkansain keskuudessa sekä vielä niiden kansain keskuudessa,
jotka elävät karjanhoidolla. Naisia, sanoo hän, kielletään ylimalkaan
puuttumasta karjanhoitoon, ja kun heistä ei juuri sodassakaan saata
olla apua, niin on luonnollista, että paimentamisella ja rosvoamisella
elävät miehet halveksivat heitä. Sitävastoin on naisen asema parempi
maataviljeleväin kansojen keskuudessa. Heillä on maanviljelys
kunnioitettu elinkeino, kuten ei ole laita niiden kansojen keskuudessa,
jotka elävät etupäässä karjanhoidolla, ja tämä seikka tuottaa naiselle
valtaa ja vaikutusta, koska juuri nainen pitää suurimmaksi osaksi
huolen maanviljelys-askareista. Tiettävästi ovat nämä Grossen tekemät
päätelmät osaksi oikeita, vaikka sietävätkin melkoista tingintää. On
huomattu, että nainen monien sellaisten kansain keskuudessa, jotka
elävät metsästyksellä tai karjanhoidolla, on erittäin arvokkaassa
asemassa, mikä seikka on aivan vastainen Grossen väitteelle. Vámbéry
sanoo, että paimentolaiskansa karakirgiisit kohtelevat naista paljoa
paremmin kuin sellaiset samanrotuiset heimot, joilla on kiinteät
asuinsijat ja jotka harjoittavat maanviljelystä. Meidän on muistettava,
että kuta suurempaa hyötyä miehet voivat saada naisten työstä, sitä
suurempi on heidän kiusauksensa joutua käyttämään heitä orjina. Mutta
toisaalta täytyy ottaa huomioon eräs seikka, jolla on päinvastainen
tendensi, nimittäin se, että missä sukupuolten välinen työnjako on
niin ankarasti toteutettu kuin luonnonkansoilla on laita, siellä tulee
työstä työntekijän oikeuksien lähde. Kun vielä maatakin, jonka naiset
hoitavat, pidetään usein pelkästään heidän omaisuutenaan, niin ei liene
epäilemistäkään, että maanviljelys on ainakin useissa tapauksissa
vaikuttanut naisen asemaa parantavasti.

Alati kuulee toistettavan väitettä, että kansan sivistyksen mittapuuna
on se asema, missä nainen on kansan keskuudessa. Mutta ainakaan
kultuurin alku-asteilla ei asianlaita ole niin. Useat erittäin
alhaisella kehityskannalla olevat raakalaiset, kuten esim. Ceylonin
vedda-heimo ja Andaman-saarten alkuasukkaat kunnioittavat naista
paljoa enemmän kuin monet korkeammalla asteella olevat kansat.
Tutkimusretkeilijät ovat usein ihmeekseen huomanneet, että kahdesta
vieretysten asuvasta heimosta vähemmän sivistynyt on naisilleen
lempeämpi kuin naapuriheimo. "Bushmanneilla", lausuu Fritsch, "on
vaimo miehen elinkautinen seuralainen, kaffereilla hän on orjatar ja
kuormajuhta". Ja jos vertaa naisen asemaa sellaisten sivistyneiden
kultuurikansain keskuudessa, kuten esim. kiinalaiset, hindut ja
arabialaiset, hänen asemaansa useiden tai useimpien luonnonkansain
keskuudessa, niin ei vertaus ole ensinmainituille edullinen. Yhtenä
syynä tähän on varmasti se seikka, että itämaisilla kultuurikansoilla,
samoin kuin muinaisilla kreikkalaisillakin, edustivat kultuuria
etupäässä miehet, jotka olivat kehittyneitä sivistyksen ja tiedon
puolesta, kun taas kotoiset askareet olivat suoneet naisille vähän
tilaisuutta älylliseen kehittymiseen. Tämä seikka on laajentanut
henkistä juopaa miehen ja naisen välillä, ja saanut miehet halveksimaan
naista ja hänen huonommuuttaan. Mutta toisena, ainakin yhtä suurena
syynä naisen alennustilaan on uskonnon vaikutus katsantokantoihin,
tapaan ja lakiin. Aasian kultuuriuskonnot ovat yleensä katselleet
häntä melkoisen epäsuopein silmin. Juutalaiset pitivät häntä synnin ja
kuoleman alkujuurena, ja tämä käsitys siirtyi kristinoppiin. Kirkkoisä
Tertullianus vaatii, että naisen on kuljettava yksinkertaisissa
vaatteissa, surevana ja katuvana, sovittaakseen Eevalta saamaansa
perintöä eli sitä häpeää, että hän teki ensimäisen synnin, ja myös
sitä rikosta, että hän on ollut syynä ihmissuvun kiroukseen. Mâconin
kirkolliskokouksessa, 6:nnen vuosisadan lopulla esitti eräs piispa
kysymyksen, onko nainen laisinkaan ihmisolento; hän itse vastasi tähän
kysymykseen kieltävästi, kun taas kokouksen enemmistö piti raamatussa
todistettuna, että nainen kaikkine vikoineen on kuitenkin ihmissuvun
jäsen. Senaikainen kristinoppi piti häntä epäpuhtaana olentona, jonka
läheisyys voi helposti saastuttaa kaiken pyhän. Hänen paikkansa
kirkossa oli erillään miehistä, ja hän tuli sisään omasta ovestaan.
Hän oli suljettu kaikista papillisista toimituksista. Aikaisimmassa
kirkossa oli tosin n.k. "diakonissoja" ja "leskiä", mutta heidän
tehtävänsä oli ainoastaan suorittaa eräitä halpa-arvoisia kirkontoimia;
ja nämäkin sangen vaatimattomat paikat olivat avoinna ainoastaan
neitseille ja iäkkäille leskille. Vaikka maallikolla oli oikeus
toimittaa hätäkaste, ei naiselle missään tapauksessa liene myönnetty
tätä oikeutta. Nainen ei saanut myöskään puhua julkisesti kirkossa,
ja ankarana syytöksenä eräitä kerettiläisiä vastaan pidettiin sitä,
että he sallivat naisten sitä tehdä. Eräs kirkonkokous Auxerre'ssa
6:nnen vuosi-sadan lopulla kielsi naisten ottamasta ehtoollista paljain
käsin, nähtävästikin haluten siten estää sakramentin saastuttamista. Ja
vähänväliä teroitettiin mieliin, että naisten on ehdottomasti pysyttävä
loitolla alttarista messua toimitettaessa.

Kirkon käsitys, että nainen on synnillinen ja epäpuhdas, vaikutti
luonnollisestikin kristilliseen lainsäädäntöön. Pakanallisen
keisarikunnan viimeisinä aikoina lienevät Rooman valtakunnan naiset
nauttineet suurempaa vapautta kuin naisella koskaan sitä ennen tai sen
jälkeen on Europassa ollut. Tavallisin avioliittomuoto oli silloin tuo
ilman _conventio in manum'ia_, kuten termi kuului, s.o. että kun nainen
meni naimisiin, ei mies saanut minkäänlaista valtaa häneen, vaan hän
jäi edelleen isänsä vallanalaiseksi; ja keisariajalla oli isän valta
vähitellen rajoittunut aivan vähäpätöiseksi. Mutta kun kristinusko
otettiin valtionuskonnoksi, hävisi pian tämä vapaus. Jo myöhemmässä
roomalaisessa oikeudessa, mikäli kristillisten keisarien säädökset
olivat siihen kajonneet, huomaamme taantumuksen siltä aikaisempien
pakanallisten oikeusoppineiden noudattaman periaatteen kannalta, joka
edellytti, että miehellä ja naisella ovat lain edessä samat oikeudet.
Ei ole epäilemistäkään, ettei kristillinen kirkko olisi osaltaan
syypää niihin vääryyksiin, joita Europan nainen on saanut vuosisatoja
kärsiä ja jotka eivät vieläkään ole täydellisesti poistetut. Kuuluisa
englantilainen oikeushistorioitsija Sir Henry Maine huomauttaa, että
naisen asema avoliitossa on ollut erikoisen ahdas niissä Europan
maissa, joissa kanoninen oikeus on enimmän vaikuttanut lainsäädäntöön.

Kaiken tämän ohella on kuitenkin lohdullista ajatella, että samat
ominaisuudet, jotka ovat synnyttäneet käsityksen, että nainen on
saastainen olento, sekä sillä tavoin, uskonnon avulla, ovat osaltaan
alentaneet hänen tilaansa, ovat olleet naiselle myöskin vallan
lähteenä. Naisen saastaisena pitäminen merkitsee sitä, että nainen
oletetaan varustetuksi joillakin salaperäisillä voimilla, jotka
toisaalta tosin tahraavat pyhiä esineitä, kun hän joutuu niiden kanssa
liian läheisiin tekemisiin, mutta jotka toisaalta jälleen antavat
hänelle kyvyn kaikellaisten maagillisten temppujen tekoon. Marokossa
hämmästytti minua usein, kuinka miehet pelkäävät vaimojaan. He pitävät
naista vaarallisena olentona, joka saattaa pakottaa salaisesti heidät
melkein mihin tahansa. Naisella on tuhannet keinot tehdäkseen miehen
orjakseen, sytyttääkseen hänen rakkautensa uudestaan tuleen, jos se
on sammunut, saattaakseen hänet vihaamaan muita naisia, joita mies
on alkanut rakastaa. Nainen leikkaa vaan esim. pienen palasen aasin
korvasta ja keittää sen ruuassa, jonka syöttää sitten miehelleen. Mitä
tästä seuraa? Niin, kun mies syö sen pienen palan aasin korvaa, muuttuu
hän itse aasimaiseksi: tottelee kaikkea, mitä vaimo sanoo hänelle, ja
muuttuu hänen kuuliaiseksi juhdakseen. On siis parasta, ettei mies
vihoita vaimoaan, vaan kohtelee häntä ystävällisesti. Eräässä hindujen
pyhässä kirjassa sanotaan, että miehen tulee olla lauhkea kaikille
talossaan oleville naisille ja antaa heille tuontuostakin pikku
lahjoja, sillä muuten hävittävät naiset koko talon kiroillansa. Kun
Marokossa vietetään jonkun pyhimyksen kunniaksi juhlaa, ja kokoontuu
paljon väkeä, miehiä ja naisia, antavat miehet naisten syödä ensin,
sillä he sanovat: "kuinka me uskaltaisimme aterioida nälkäisten
naisten nähden? Sillä tavoin heittäytyisimme alttiiksi heidän pahoille
silmilleen." Esivalta antaa aina kapinallisten heimojen naisten olla
rauhassa. Eräästä beduiini-kylästä, jossa olin oleskellut jonkin aikaa,
sain kerran saattojoukokseni lähimpään kaupunkiin puolen tusinaa
naisia. Miehet eivät näet tohtineet lähteä saattamaan minua, sillä
he pelkäsivät, että kuvernööri pistää heidät vankilaan; mutta heidän
naisensa, he olivat aivan turvallisia. Marokon berberi-seuduilla
saattaa mies pelastautua vihollisen vainosta menemällä jonkun naisen
turviin. Hän on silloin yhtä hyvin suojattu hätyyttäjiä vastaan kuin
jos hän olisi paennut pyhimyksen hautaan tai moskeaan; kukaan ei
uskalla häneen koskea, sillä naista ja hänen perhettään peljätään.
Ja tämä taikauskoinen pelko naista kohtaan kasvaa hänen onnekseen
sikäli, kuta vanhemmaksi hän tulee; mikäli häneltä vähenee kyky lumota
miestä nuoruudellaan ja kauneudellaan, sitä suuremmiksi kasvavat hänen
noitataitonsa, sitä vaarallisemmaksi hän kehittyy. Marokkolainen sanoo,
että kun poika syntyy, niin syntyy samalla sata pirua, ja kun tyttö
syntyy, niin syntyy sata enkeliä; mutta joka vuosi siirtyy sittemmin
yksi enkeli tytöltä pojalle ja yksi piru pojalta tytölle, joten
satavuotista miestä ympäröi sata enkeliä, mutta kun nainen tulee sadan
vuoden vanhaksi, ympäröi häntä sata pirua.

Niinkuin esitelmäni alussa sanoin, olen voinut tässä tarjota
kuulijoille ainoastaan katkelman. Olen esittänyt eräitä näkökohtia,
joiden luulen joutuneen yleensä enemmän tai vähemmän syrjäytetyiksi.
Jos esitykseni kokonaisvaikutuksesta naisen asemasta kultuurin
alkeellisilla asteilla on tullut liian valoisa, johtuu se siitä, että
se on ennen väritetty poikkeuksetta liian mustaksi. Olisin kyllä voinut
puhua kokonaisen tunnin julmuuksista, joita barbaariset miehet ovat
harjoittaneet naisia kohtaan. Mutta tarkoitukseni ei ole ollut esittää
tässä sitä, mitä joku erikoinen yksilö saattaa tehdä, vaan sääntöjä,
jotka saavat ilmaisumuodokseen kansojen tavat.

On mielenkiintoista tietää, että useat niistä oikeuksista, jotka laki
vasta viime vuosina on tunnustanut kultuurioloissa elävälle naiselle,
jopa ehkä useat sellaisetkin oikeudet, joita se ei ole hänelle
vieläkään myöntänyt, tavataan, eikä aivan harvoinkaan, jo eräillä
seuduilla aarniometsän raakalaisten keskuudessa.




TOINEN ESITELMÄ.

Vanhemmat ja lapset.


Kaikilla kansoilla, joista meillä on jotain varmaa tietoa, on tavan
mukailema suhde vanhempain jalasten välillä. Perhe on yleinen
institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin me sitä tunnemme.
Avioliiton muoto vaihtelee: milloin on se yhden miehen ja yhden naisen
keskinäinen suhde, milloin yhden miehen ja useampien naisten, tai
yhden naisen ja useampien miesten, tahi sitten, vaikka ainoastaan
harvinaisissa poikkeustapauksissa, jonkin miesryhmän ja naisryhmän
välinen suhde. Mutta olipa aviosuhde monogaminen, polygaminen,
polyandrinen tai ryhmä-avioliittoa, niin aina on olemassa erikoinen,
tavan järjestämä yhteiskunnallinen suhde vanhempain ja lasten välillä.
Vanhemmilla on tietyt velvollisuudet lapsia kohtaan ja lapsilla
määrätyt velvollisuudet vanhempiaan kohtaan. Vanhempain suhdetta
lapsiin saattaa pääasiassa sanoa suojelussuhteeksi, lapsien suhdetta
vanhempiin taas kuuliaisuussuhteeksi. Tämä koskee paitsi perheitä
kultuuriyhteiskuntain keskuudessa, myöskin perheitä koko ihmissuvussa.
Perhe on niitä raakalaiskauden jätteitä, joissa ei ilmene kuihtumisen
merkkiäkään, vaan jotka ovat vielä tänäkin päivänä yhtä elinvoimaisia
kuin kuunaan ennen.

Perheellä on juurensa suvun olemassa-olon ehdoissa. Sen syntyyn on
epäilemättä syynä se, että sikiöt tarvitsevat suojelusta. Jokaisen
eläinlajin, joka säilyy olemassaolon taistelussa, täytyy soveltua
niihin olosuhteisiin, joissa se elää. Tämä ei pidä paikkaansa
pelkästään silloin, kun on kysymys lajin fyysillisestä elämästä,
ruumiin muodoista ja toiminnasta, vaan se koskee myöskin sen
psyykkistä ja yhteiskunnallista elämää, sielunominaisuuksia ja
yhteiskunta-tottumuksia. "Sikiö" tarvitsee vanhempien vaalintaa; sitä
vailla se kuolisi, ja siitä seuraisi myöskin lajin perikato.

Me tapaamme vanhemmista ja lapsista muodostuvan perheen jo monien
eläinten keskuudessa. Se nähdään useimpien lintujen elämässä. Koiras ja
naaras elävät yhdessä paitsi pesimisaikana myöskin sen jälkeen. Munien
hautominen joutuu etupäässä naaraan osaksi, mutta koiras auttaa sitä
ja asettuu sen paikalle, kun emon on poistuttava pesästä hetkiseksi.
Koiras hankkii naaraalle ruokaa ja suojelee sitä kaikellaisilta
vaaroilta. Kun hautoma-aika loppuu ja pojat ovat päässeet munasta,
alkaa uusien tehtävien jakso. Lähimpinä päivinä poikasten munasta
päästyä eivät linnut yleensä koskaan jätä poikiaan pitkäksi aikaa
yksin, jolleivät elatushuolet pakota siihen, ja kun vaara uhkaa,
puolustavat vanhemmat uljaasti noita avuttomia pikku olentoja. Kun
poikaset varttuvat hiukan, opettavat vanhemmat niille lentotaitoa ja
muuta, mikä kuuluu terveen lintupedagogikan tehtäviin, eivätkä ne
hylkää pesää ennenkuin pojat tulevat toimeen ominpäin. Kaikki nämä
tavat johtuvat isän- ja äidinvaistoista, jotka linnuilla ovat, ja
jotka tiettävästikin luonnollinen valinta olemassaolon taistelussa
on synnyttänyt. Lintujen luokassa on vanhempien aivan välttämätöntä
vaalia poikasiaan. Tasainen ja keskeytymätön lämpö on ensimäinen ehto,
jotta sikiö munassa kehittyisi ja pojat säilyisivät hengissä. Tämän
tarkoituksen toteuttamiseksi tarvitsee naaras useimmiten koiraan apua,
joka hankki naaraalle kaikkia elintarpeita ja vuoroittelee joskus sen
kanssa haudonnassa.

Toisin on nisäkkäiden luokan laita. Senkään keskuudessa eivät pojat
aikaisimmalla iällään tule koskaan toimeen ilman äitiä, mutta isän
apua ei sitävastoin yleensä ehdottomasti vaadita. Siitä seuraa, että
kun naaras pitää poikasten menestymisestä suorastaan liikuttavaa
huolta ja vaalii niitä hellällä rakkaudella, niin ei isä tavallisesti
ollenkaan niistä huolehdi. Useimpain nisäkäslajien sukupuolten
keskinäiset suhteet rajoittuvat paritteluaikaan; koiras hylkää naaraan
jo ennenkuin pojat ovat syntyneetkään, joten koiras on siis aivan
vieras sikiöilleen. Mutta tästä säännöstä on poikkeuksia. Eräiden
nisäkäslajien keskuudessa on sukupuolten yhdessäolo pitkäaikaisempi;
niin on laita esim. valaiden, hylkeiden, virtahevosen, poron ja eräiden
petoeläinlajien, kuten osaksi kissaeläinten ja näätienkin. Kaikkien
näiden nisäkäslajien koiraat ja naaraat elävät yhdessä poikasten
syntymisen jälkeenkin, ja koiraan työnä on sinä aikana suojella
perhettään. Samoin on useain apinalajien. Mielenkiintoisimmat ovat
luonnollisesti ihmisenmuotoiset apinat. Gorilla elää perheittäin.
Koppenfelsin tietämän mukaan viettää koiras yönsä kyyryssä puun
juurella, jossa naaras ja pojat ovat pesässä, ja suojaa niitä
leopardien hyökkäyksiltä. Tämä kertojamme tapasi kerran yhdessä koiraan
ja naaraan sekä kaksi poikasta, joista vanhempi lienee ollut noin kuusi
vuotta vanha, nuorempi noin yksi-vuotias. Koiras rakentaa puolestaan
puuhun pesän, viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkeudelle
maasta. Aivan samallaisia elintapoja on nähty simpansien keskuudessa.
Savagen lausunnon mukaan voi tavata vanhan simpansiparin istumassa
puun juurella pistellen poskeensa hedelmiä ja pakinoiden keskenään
ystävällisesti, sillaikaa kuin lapset keikkuvat vallattomina ja
iloisina oksalta oksalle. Ja Koppenfels vakuuttaa, että koirassimpansi
rakentaa naaraalle ja pojalleen pesän hankomaiseen puunoksaan ja
viettää itse yönsä alempana puussa, yövartiana.

Kun siirrymme kehittyneimmistä apinoista alempiin ihmisrotuihin, niin
kohtaamme saman ilmiön. Isän, äidin ja lasten muodostama perhe on aivan
yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin sitä nykyisin
tunnemme. Ja kuten alemmilla, perheittäin elävillä nisäkäslajeilla,
niin on ihmisilläkin etupäässä äidin tehtävänä hoidella välittömästi
lapsia, kun taas isä on perheen suojelija ja turva. Usein kuulee
väitettävän, ettei isä raakalaiskansojen keskuudessa välitä lainkaan
lapsistaan, vaan että isänrakkaus on inhimillisen kultuurin
myöhäinen tuote; mutta tässä väitteessä ei ole ollenkaan perää.
Myönnän, että tietomme sivistymättömistä kansoista ovat vajanaiset,
ettei retkeilijäin ilmoituksiin aina ole luottamista, mutta kun
tarkastaa tyystin etnologista kirjallisuutta, niin näkee, että juuri
uskottavimmat kirjailijat ovat valtavasti yksimielisiä vanhempain
tunteista lapsiaan kohtaan. Näkee, että isänrakkaus on tuskin
vähemmän yleinen kuin äidinrakkaus, vaikkei se luultavasti olekaan
yhtä voimakas kuin äidinrakkaus, vaan monissa tapauksissa paljonkin
heikompi. Mutta tavallisesti se ilmenee huomattavan voimakkaana
alkeellisimpienkin raakalaisten keskuudessa. Esimerkkinä siitä,
että luonnonkansoilta muka puuttuu isänrakkaus, on usein mainittu
patagonialainen päällikkö, joka nakkasi hillittömän vihan vallassa
pikku poikansa murskaksi kallioon, kun poika pudotti maahan munakorin,
jonka isä oli antanut hänen käsiinsä; mutta tapauksen kertoja lisää
nimenomaan, että sama isä alistuu toisissa olosuhteissa, maltissaan
ollessa, sangen koviinkin kärsimyksiin pitääkseen huolta lapsistaan
tai puolustaakseen niitä. Samoin on Australian alkuasukkaiden laita.
Kun miehen valtaa viha ja kun hän tuskin tietää, mitä tekee, saattaa
hän kohdella lapsiaan äärettömän ankarasti, mutta sellainen tapaus
on harvinainen poikkeus; tavallisesti on hän lapsilleen ylen hellä,
kantaa niitä olallaan, kun ne matkalla uupuvat, ja pitää huolta, että
ne saavat kyllikseen ravintoa, vaikkapa hän itse näkisikin nälkää. Ja
saman isänrakkauden tapaamme muissakin alhaisella asteella olevissa
luonnonkansoissa: veddoissa, tulimaalaisissa, hottentoteissa. Harvoja
raakalaiskansoja on ankarammin kuin Fidji-saarten alkuasukkaita
syytetty epäinhimillisestä julmuudesta, ja silti myöntävät nekin
lähetyssaarnaajat, jotka kuvaavat heitä kaikkein mustimmilla väreillä,
että heillä on sekä äidin- että isänrakkaus lapsiaan kohtaan monesti
niin suuri ja liikuttava, ettei sitä voi olla ihmettelemättä.

Lyhyesti: isänrakkautta on pidettävä vaistona, joka kuuluu suuremmassa
tai pienemmässä määrin ihmisluontoon ja joka syntyy luonnollisen
valinnan vaikutuksesta, koska se on tarpeellinen lajille. Ja juuri
tämä vaisto, yhdistyneenä ainakin jonkinlaiseen aviouskollisuuteen, —
myöskään miehen kiintymys vaimoonsa ei ole kokonaan kultuurin tuote, —
panee isän elättämään perhettään ja suojelemaan sitä.

Kysytään nyt, miksi sitten juuri ihmisellä ja ihmisen muotoisilla
apinoilla on tämä vaisto, jota ei, kuten sanottu ole enimmillä
nisäkäs-lajeilla. Luulen, että siihen on syynä osaksi sikiöiden
harvalukuisuus, osaksi ajan pituus, jolloin sikiöt ovat avun tarpeessa.
Tekijät, joista lajin säilyminen riippuu, ovat monenlaiset: sikiöiden
luku, niiden suurempi tai pienempi kyky tulla toimeen omin voimin,
sekä äidinhoito ja isänhoito; ja kaikkien lajien keskuudessa, jotka
eivät sorru olemassa-olon taistelussa, ovat nämä tekijät sellaisessa
suhteessa toisiinsa, että sama tulos s.o. lajin säilyminen saavutetaan.
Luurangottomien ja kalojen sekä matelijain keskuudessa ovat molemmat
vanhemmat tavallisesti aivan huolettomia sikiöidensä kohtalosta.
Äärettömän suuri prosenti sikiöistä tuhoutuu sentähden ennenkuin ne
tulevat täyskasvuisiksi; mutta munittujen munien luku on sovitettu
hukkaan joutuvain munain määrän mukaan, ja lajin säilyminen on siten
turvattu. Toisaalta jälleen, kuta pienempi määrä poikia syntyy,
sitä suurempaa vaalintaa ne tarvitsevat, jotta laji voisi säilyä;
ja sekä ihmisen että ihmisenmuotoisten apinain sikiöiden luku on
suhteellisesti pieni, verrattuna muiden nisäkkäiden sikiöiden lukuun.
Sitäpaitsi on ensinmainittujen eläinten sikiöiden avuttomuuden-aika
poikkeuksellisen pitkä, ja tämä on, kuten sanottu, toisena syynä
siihen, että sikiöt tarvitsevat paitsi äidin, myöskin isän suojaa. Tämä
selitys on luonnollisestikin hypoteesi, mutta mielestäni hypoteesi,
joka nojautuu terveihin premisseihin. Ja jos se on oikea, on meillä
syy olettaa, että perhe löytyi alkuaikojenkin ihmisillä; sillä
meidän on kai otaksuminen, että samat syyt synnyttivät heillä samoja
seurauksia, että lapset heilläkin olivat luvultaan verrattain harvat
ja varttuivat hitaasti, ja tarvitsivat sentähden isän vaalintaa. Jos
kenestä tuntuu vastenmieliseltä, että olen juuri samassa tuokiossa
puhunut ihmisistä ja apinoista, niin huomautan, että kuta syvemmälle
jonkin yhteiskunta-institutsioonin juuret ulottuvat, sitä lujemmalla
pohjalla se institutsiooni seisoo. Juuri siksi, ettei perhe ole
enemmän tai vähemmän satunnaisten seikkain tulos, seikkain, jotka
johtuvat ainoastaan jostain kultuuriasteesta, vaan että se riippuu
vaistoista, jotka olivat ihmissuvulla jo sen lapsuuden-aikana ja ovat
todennäköisesti vanhemmat kuin itse aikaisin ihminen, juuri siksi me
voimmekin olettaa, että perhe on säilyvä tulevaisuudessakin riippumatta
kultuurin muutoksista.

Täytyy kuitenkin lisätä, että sitä hypoteesia perheen iästä, jonka olen
tässä esittänyt, eivät suinkaan hyväksy kaikki sosiologit, jotka ovat
esittäneet oppeja aikaisimman ihmisen yhteiskuntaelämästä. Päinvastoin
on melkoisen yleisesti levinnyt sellainen ajatus, että ihminen
eli alunpitäen promiskuiteettisessa tilassa, ettei ollut olemassa
pysyväisiä liittoja miehen ja naisen kesken, eli, kuten lordi Avebury
on ajatuksenaan lausunut, että kaikkien saman heimon miesten ja naisten
katsottiin olevan toistensa miehiä ja vaimoja. Tämän hypoteesin mukaan
ei isällä ollut mitään asemaa perheessä, häntä ei edes tunnettukaan,
ja lapset olivat heimon yhteisomaisuutta. Teoksessani inhimillisen
avioliiton historiasta (Ruotsalaisen painoksen nimi on "Det menskliga
äktenskapets historia".) olen asettunut tätä mielipidettä vastustamaan
ja koettanut todistaa, etteivät mitkään meidän tuntemamme tosiseikat
sitä tue. Useimmat tiedot raakalaiskansoista, joiden on väitetty elävän
promiskuiteettisessa tilassa, ovat todistettavastikin vääriä, eikä
ainoaakaan niistä saata pitää luotettavana. Nekään tavat, joita on
väitetty yhteiskunnallisiksi jäännöksiksi sellaiselta ajalta, jolloin
avioliittoa ei ollut olemassa, eivät niinikään ole mielestäni mitään
todistuksia. McLennan arveli, että tapa laskea sukulaisuus pelkästään
äidinpuolelta polveutuu ehdottomasti ajalta, jolloin isyydestä ei
oltu varmoja, mutta tämän päätelmän mielivaltaisuuden huomaa heti,
kun ajattelee, ettei päinvastainen tapa, lukea sukulaisuus yksinomaan
isänpuolelta, mitenkään voi johtua siitä, ettei ollut äitiydestä
varmuutta.

On lisättävä, että maternelli l. äidinpuolelta laskettava
sukulaisuus-järjestelmä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kuvauksen
kanssa perheen organisatsioonista, jonka tässä esitin. Silloinkin,
kun sukulaisuus luetaan yksinomaan äidinpuolelta, pitää isä lapsista
huolen, eikä eno. Eikä isän suojeleva asema ole luonnonkansain
keskuudessa ainoastaan tosiasia, vaan luonnonkansat pitävät sitä
suorastaan velvollisuutena. Esim. Uuden-Britannian ihmissyöjäin
keskuudessa on päällikköjen tehtävänä valvoa, että miehet hankkivat
perheilleen kelvollisen elatuksen, ja jos joku mies lyö perheensä
hoidon laimin, saa hän selkäänsä. Monet raakalaiset eivät anna miehen
mennä naimisiin ennenkuin hän on kokeella näyttänyt pystyvänsä
elättämään ja suojelemaan perheensä; hänen täytyy ensin osoittaa
olevansa taitava, väkevä tai rohkea. Eräiden kafferi-heimojen miesten
on tapettava sarvikuono ennenkuin ryhtyvät naimapuuhiin. Borneon
dajakit vaativat, että miehen on ennen naimisiin menoa hankittava
määrätty luku ihmisen päitä. Ja ylä-Egyptin arabialaisten joukossa
joutuu sulhanen ennen häitä sangen vakaviin rohkeudenkokeihin:
morsiamen sukulaiset ruoskivat häntä, ja jos hän tahtoo olla
ansiollinen saamaan tyttönsä käden, täytyy hänen tyytyväisen näköisenä
kestää tämä koe, joka on joskus ylen ankara. Sivistymättömiltä
kansoilla on siis monessa tapauksessa melkoisen vakava käsitys
perheenisän velvollisuuksista. Tuntuupa siltä kuin eräät niistä
olisivat siinä suhteessa paljon ankarampiakin kuin me.

Mutta isällä ei ole perhettään kohtaan ainoastaan velvollisuuksia,
vaan myöskin oikeuksia, joista äiti on usein osallisena huomattavassa
määrin. Monesti näyttää siltakin, kuin isän oikeudet olisivat
ristiriidassa hänen velvollisuuksiensa kanssa. Useiden kansain tapa
sallii isän tappaa vastasyntyneen lapsensa, ja joskus se suorastaan
velvoittaakin isän tekemään niin. Mutta miten hirveältä tämä tapa
meistä tuntuneekin, niin on sitä tuomitessa otettava huomioon ne
olosuhteet, joissa se on syntynyt. Se ei näet ole tarkoituksettoman
julmuuden ilmaisu, vaan se johtuu taikauskosta, tietämättömyydestä tai
tukalista taloudellisista oloista. Monella kansalla on tapana aina
surmata kaksoset, koska kaksoset ovat muka merkki siitä, että äiti
on ollut miehelleen uskoton, — saman miehen ei näet luulla voivan
olla molempain lasten isä; tämä käsitys saattoi muinaisgermaanit
tappamaan kaksosensa. Eräiden kansain keskuudessa on tapana surmata
enimmät tyttölapset, ja se tapa johtuu vaikeista elinsuhteista.
Vastasyntynyt lapsi on vanhemmille taakka, josta voi koitua mitä
suurinta haittaa näille heidän siirtyessään paikasta toiseen ja
koettaessaan elättää itseään ja perheen muita jäseniä. Äskensyntyneen
surmaaminen saattaa siis käydä välttämättömäksi, ja sen nojalla se
muuttuu vähitellen tavaksi On huomattava, että milloin tapa sallii
tai säätää lastenmurhia, silloin surmataan lapsi aina melkein heti,
kun se on syntynyt; jos se pelastuu vaikka ainoaksikin päiväksi tai
vain muutamaksi tunniksi, niin vanhempain rakkauden ääni pääsee
tavallisesti voitolle, ja lapsen henki säästyy. Retkeilijät ovat usein
kummastelleet, kuinka hellästi juuri ne kansat kohtelevat lapsiaan,
joilla on tapana surmata osa niistä heti syntymän jälkeen. Tässä kuten
muissakin kohdin on tutkijan tarkastettava tapoja niiden oikeassa
valossa.

Isän oikeudet lapsiin ovat eri kansoilla erilaiset. Kun muutamat
luonnonkansat sallivat hänen eräissä oloissa surmata äskensyntyneen
sikiönsä, kieltävät toiset häneltä tämän oikeuden. Joskus saattaa
hän, jos haluaa, myydä lapsensa, joskus ei. Milloin hän saa naittaa
tyttärensä tiedustelematta tämän omia toiveita, milloin on tyttärellä
täysi vapaus antaa kätensä kenelle tahtoo. Yleensä on oltu taipuvaisia
liioittelemaan lasten riippuvaisuutta vanhemmistaan luonnonkansain
keskuudessa, samoinkuin on liioiteltu vaimonkin riippuvaista asemaa.

Kuta yksityiskohtaisemmin luonnonkansojen pedagogikaa tutkii, sitä
suurempia yllätyksiä se tarjoaa. Luonnonkansoilla näyttää olevan
melkein sääntönä, että vanhemmat rankaisevat lapsiaan harvoin tai
ei koskaan. Metoodit, joita europalaiset siirtolaiset käyttävät
pakottaakseen lapsiaan tottelemaan, ovat monesti järkyttäneet
raakalaisten mieltä. Jätän sanomatta, ovatko heidän omiin,
inhimillisempiin periaatteihinsa syynä vanhemman tunteet lapsiaan
kohtaan ja heidän kykenemättömyytensä ajattelemaan, minkälaiset
heidän leväperäisyytensä seuraukset mahdollisesti voivat olla, vai
ovatko raakalaisten lapset niin hyviä, ettei heitä tarvitse oikaista.
Usein kirjoitetaan, että ne ovat erikoisen kuuliaisia, vaikkei niitä
koskaan rangaista. Eräs tuttavani, englantilainen, joka oleskeli kauan
länsi-Afrikan neekerikansain parissa, kasvatti oman poikansa seurassa
neekeripoikaa. Hänen mielestään oli tuo poika itse henkilöitynyt
hyvyys; jos hänelle jotakin antoi, jakoi hän saamastaan aina
ystävilleenkin. Aivan toisellainen oli tuon englantilaisen oma poika:
hän piti itse kaikki saamansa lahjat. Isä arveli, että tämä poikien
erilaisuus johtuu rotu-erosta. Ehkäpä ovat lopultakin juuri itsekkyys
ja voitonhimo, yhdistyneinä tarmoon ja sitkeyteen, tehneet eräät rodut
niiksi, joita me kutsumme kultuurikansoiksi. Mutta en voi syventyä
tässä tyystimmin tähän pulmalliseen kysymykseen.

Mitä tulee isänvaltaan luonnonkansojen keskuudessa, on vielä
mainittava, että sitä kestää yleensä ainoastaan sen aikaa, jolloin
poika on alaikäinen ja tytär naimaton. Isä saattaa kyllä myöhemminkin
vaatia, että häntä kohdellaan kunnioituksella, mutta häntä ei silloin
kunnioiteta niin paljon isyyden kuin hänen ikänsä tähden. Alempien
rotujen tapa vaatii yleisesti, että heimon nuorempien jäsenten on
pidettävä arvossa niitä, jotka ovat heitä itseään iäkkäämmät. Monia
yhteiskuntia hallitsevat yksinomaan vanhat miehet.

Isänvaltaa emme tapaa suurimpana raakalaisten keskuudessa, vaan
kansoissa, jotka ovat edistyneet melkoisen pitkälle sivistyksessä.
Raakalaistilassa olevien indiaanien perhe-institutsiooni erosi isän
vallan puolesta huomattavasti muinaisen Meksikon ja Perun korkeammalla
asteella olevien kansain perhe-institutsioonista. Meksikon azteekit
kasvattivat lapsensa kunnioittamaan ja pelkäämään vanhempiaan niin
suuresti, että ne tuskin tohtivat puhuakaan heidän läsnäollessaan.
Nuorimies ei saanut itse valita vaimoansa, vaan hänen täytyi odottaa,
kunnes vanhemmat sen tekivät, ja eräässä Meksikon maakunnassa oli
vaatimus, että sulhanen oli kannettava häihin, jotta näyttäisi siltä
kuin hän menisi vasten tahtoaan naimisiin. Kiinassa on perheenisän
valta suorastaan rajaton; nainut poikakin on yhä isänsä holhuun
alainen. Kiinalaiseen poikaan istutetaan jo aikaisimmasta lapsuudesta
saakka sellainen kunnioitus vanhempiaan kohtaan, että se muuttuu
uskonnolliseksi tunteeksi, josta, kun hän tulee vanhemmaksi,
kehittyy koko hänen uskontonsa perusta — esi-isäin palvelus.
Konfutse'n moraalisysteemissä ei löydy korkeampaa velvollisuutta
kuin tottelevaisuus vanhempia, varsinkin isää kohtaan; isää, siinä
sanotaan, on palveltava kuin itse taivasta. Miten tärkeinä muinaiset
seemiläiset pitivät velvollisuuksia vanhempia kohtaan, ilmenee Iisakin
ja Abrahamin väleistä ja myöskin neljännestä käskystä sekä itse
käskyn paikasta, se näet seuraa aivan niiden käskyjen perästä, joissa
käsitellään ihmisen velvollisuuksia Jumalaa kohtaan. Muhamettilaisuus
pitää myöskin tottelemattomuutta vanhempia vastaan ensimäisen luokan
syntinä, yhtä kauheana kuin epäjumalanpalvelusta. Omituista oli
Marokossa nähdä, miten täys-ikäiset pojat, kaksi-kolmekymmenvuotiaat,
pujahtivat hiljaa leiristäni pois, kun kuulivat isänsä tulevan sinne,
tai istuivat äänettöminä ja kumarassa jossakin teltan nurkassa isän
tultua sisään. Muinaisessa Roomassa oli isällä lapsiinsa _jus vitae
necisque_. Hän sai panna heidät vankeuteen, myödä ja surmata heidät
"Kahdentoista taulun lain" nimenomaisen säädöksen nojalla. "Kaikki,
mikä kuului talouteen", sanoo Mommsen, "oli laillisia oikeuksia vailla,
— vaimo ja lapset ihan samoin kuin härkä ja orja". Myöskin täys-ikäinen
poika ja hänen lapsensa olivat perheenisän mielivallan alaisia.
Mutta ajan mittaan muuttui, kuten viime esitelmässäni huomautin,
olennaisesti tuo roomalainen _patria potestas_ eli isänvalta.
Jo pakanallisten keisarien aikana himmeni se pelkäksi varjoksi
entisestään. Ja kristinoppi vaikutti yhä lisää sen kukistumiseen; kun
se tähdensi jumalallista isyyttä, painui maallinen isyys taustalle.
Mutta myöskin muinais-germaanilainen käsitys isän ja pojan suhteista
toisiinsa vaikutti huomattavasti Europan kansain tapoihin ja lakeihin.
Germaaneilla ei isällä ollut koskaan samaa valtaa täyskasvuisiin
poikiinsa kuin roomalaisella perheenisällä. On väitetty syystä,
että vielä tänäkin päivänä huomataan monista Europan maista, miten
erilainen roomalainen ja germaaninen vaikutus isän valtaan on ollut.
Germaanisissa maissa ja Englannissa, jonka asukkaat ovat sekarotua,
tunnustavat sekä tapa että laki lapsen riippumattomaksi vanhemmistaan
heti kuin se on tullut täysikäiseksi, ja täys-ikäisyys alkaa verrattain
aikaisin. Romaanisissa maissa tapaa taas vielä eräitä roomalaisen
_patria potestas_-vallan piirteitä. Ranskassa antaa yleinen mielipide,
jopa lainsäädäntökin vanhemmille merkittävän vallan lapsiaan kohtaan.
Poika ei saa lähteä isänsä luvatta kodista ennenkuin hän on täyttänyt
yksikolmatta vuotta, paitsi siinä tapauksessa, että hän pyrkii
armeijaan. Jos lapset rikkovat törkeästi isäänsä vastaan, on isällä
ankarat rankaisukeinot käytettävinään. Viittäkolmatta vuotta nuorempi
poika ja yhtäkolmatta nuorempi tyttö eivät saa mennä vanhempiensa
luvatta naimisiin, ja muodon vuoksi täytyy vielä iäkkäämpienkin lasten
pyytää siihen lupa.

Olemme nähneet, mihin seikkoihin isän velvollisuudet perhettään
kohtaan perustuvat. On mainittava vielä joku sana sellaisten
velvollisuuksien syistä, joita tavat vaativat lapsilta vanhempia
kohtaan. Nämä syyt ovat komplisoidumpia. Etupäässä johtuu vanhempien
valta lapsiinsa selvästikin vanhempien luonnollisesta etevämmyydestä
ja lapsen luonnollisesta avuttomuudesta sen ensimäisinä vuosina.
Vanhempien, etenkin isän, etevämmyys herättää lapsissa kunnioituksen
tunteen, joka ei perustu ainoastaan isän fyysillisiin, vaan myöskin
hänen henkisiin etevämmyyksiinsä, mitkä hänellä säilyvät kauan
sittenkin kun hänen ruumiillinen voimansa on jo alkanut vähetä.
Varsinkin luonnonkansoissa on lasten kunnioitus vanhempia kohtaan
suureksi osaksi nuoren kunnioitusta vanhempaa kohtaan. Vanhat miehet
edustavat heimon viisautta. Heidän sanojansa pidetään monesti
oraakelilauselmina. "Pitkä ikä ja viisaus", sanoo indiaani, "kuuluvat
aina yhteen". Länsi-Afrikassa on vanhoilla kunnianimi, joka merkitsee
"monitietoista". He tuntevat heimon ikivanhat tavat, ja kansoilla,
joilla ei ole kirjoitettuja lakeja eikä uskonnollisia kirjojakaan,
ovat he kansan ainoina tiedonlähteinä esi-isien oikeustajunnan ja
uskonnon alalla. Sitäpaitsi heitä peljätään ja pidetään kunniassa sen
taikauskon tähden, jota vanhuus synnyttää yhteiskunnan nuoremmissa
jäsenissä. Vanhoilla luullaan yleisesti olevan salaisia ja laadultaan
yliluonnollisia voimia, eikä ole kaukana sekään hetki, jolloin he
siirtyvät kuoleman kautta henkien maailmaan. Eräs tutkimusretkeilijä
kertoo, että Niasin malajit kunnioittavat vanhoja pelkästään
itsekkyytensä vuoksi: he näet toivovat, että vanhan sielu säilyttää
kuoleman jälkeen hellässä muistossa ne henkilöt, jotka kohtelivat häntä
hyvin maailmassa. Muuan lähetyssaarnaaja kuuli itä-Afrikassa neekerin
sanovan eräästä vanhasta miehestä: "Täyttäkäämme, mitä hän toivoo,
sillä hän kuolee piakkoin."

Luulen huomanneeni, että kansat, jotka hartaimmin palvelevat kuolleita
esi-isiään, kunnioittavat myöskin vanhuksiaan enimmin jo niiden eläessä.

Nämä seikat ovat epäilemättä antaneet jossain määrin lasten
velvollisuuksille vanhempia kohtaan sen uskonnollisen luonteen,
joka niille on tullut monien kansain keskuudessa. Mutta tärkeimpänä
syynä tähän on kuitenkin luultavasti se tavaton merkitys, minkä
vanhempien siunauksilla tai kirouksilla arvellaan olevan. Jos Ugandassa
keski-Afrikassa poika kieltäytyy tottelemasta isäänsä, ja isä koskettaa
häntä vaipallaan, on poika heti kirottu ja hänen luullaan kuolevan pian
sen jälkeen, ellei hän uhraa vuohta ja saa siten anteeksi isältään.
Monilla koillis-Afrikan kansoilla on usko, että mitkään yritykset
eivät voi luonnistua, elleivät ne ole saaneet vanhusten siunausta.
Israeliittain käsitys oli, että vanhemmat, varsinkin isä, saattoivat
määrätä siunauksillaan ja kirouksillaan lastensa kohtalon, kuten
ilmenee esim. Iisakin ja Jaakobin tarinasta. Meillä on täysi syy
olettaa, että se palkinto, — menestys ja pitkä ikä, — jonka neljäs
käsky lupaa sille, joka kunnioittaa isäänsä ja äitiään, ajateltiin
alkuaan vanhempien siunausten aiheuttamaksi. Tämä ajatus on lausuttu
selvästi Syrakin kirjassa, jossa luetaan: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi
sanoissa ja töissä, että heidän siunauksensa tulisi sinun ylitsesi.
Sillä isän siunaus perustaa lasten huoneet, mutta äidin kirous hävittää
perustukset." Myöskin muinaiset hindut ja egyptiläiset ajattelivat,
että kuuliaisuus vanhempia kohtaan palkitaan onnella ja pitkällä iällä.
Plato esittää eräässä teoksessaan tarkoin, miten tärkeää lasten on
kunnioittaa vanhempiansa; vanhempien kirot, sanoo hän, ovat mahtavampia
kuin mitkään muut kirot, eivätkä toisaalta taas heidän rukouksensa
lasten puolesta ole sen heikompia. Vanhoissa ylimys-perheissä Venäjällä
pelkäävät lapset vielä tänäkin päivänä isän kiroja.

Ei ole epäilystäkään, ettei vanhempien kiroissa ja siunauksissa
piilevää voimaa käsitetty alunpitäen maagilliseksi voimaksi. Tämä
koskee kaikkia muitakin kiroja ja siunauksia. Ne eivät ole alkujaan
jollekin jumalalle lausuttuja rukouksia, vaan pelkästään maagillisia
keinoja, joilla vaikutus kohdistetaan siihen henkilöön tai seikkaan,
jota siunataan tai kirotaan, jotta ne sitten toteutuisivat. Usko, että
sellainen siirtämis- ja muuttamisprosessi on mahdollinen, johtuu siitä
läheisestä yhteydestä, missä toivotus ja käsitys sen toteutumisesta
ovat toisiinsa. Toivotusta pidetään todellisuuden siemenenä, joka
kehittyäkseen on ainoastaan maagillisen voiman lisäystä vailla. Mutta
seikka on nyt se, että yliluonnollisuuden valtakunnassa ei ole lainkaan
tarkkoja rajoja siihen kuuluvien ilmiöiden eri luokkien välillä. Niinpä
tapahtuu monesti, että maagillisia voimia henkilöidään ja muutetaan
yliluonnollisiksi olennoiksi tai siirretään jonkun jo olemassa olevan
yliluonnollisen olennon lisäominaisuudeksi. Kreikkalaiset henkilöivät
kirouksia Erinnys-hengetärten, koston jumalatarten, muodossa.
Vanhemmilla oli Erinnys-hengettärensä, jotka kostivat ne vääryydet,
joita lapset heille tekivät, ja nuo hengettäret olivat epäilemättäkin
vanhempien omia henkilöityneitä kirouksia. Mutta sama tehtävä
siirretään joskus myöskin itselleen Zeus-jumalalle. Hesiodos sanoo,
että jos kuka kohtelee pahoin isäänsä tai äitiänsä, niin Zeus vihastuu
ja rankaisee ennemmin tai myöhemmin kunnotonta poikaa tai tytärtä.
Roomalaisilla oli _divi parentum_-jumalat, vanhempainjumalat, jotka
samaten on käsitettävä henkilöitetyiksi kiroiksi. Eräässä vanhassa
laissa, jota arveltiin Servius Tulliuksen säätämäksi, sanotaan: "Jos
poika lyö isäänsä tai äitiään, kohtaa häntä vanhempain-jumalien kosto."

Johdutaan nyt ehdottomasti kysymään, miksi uskotaan, että vanhempien
siunauksilla ja kirouksilla on näin poikkeuksellisen suuri voima.
Eräänä syynä on epäilemättä tuo uskonnollinen kunnioitus vanhuutta
kohtaan, josta olen juuri puhunut. Kuta iäkkäämmäksi isä tulee, sen
tehoisammiksi uskotaan hänen siunaustensa tulevan, Israeliittain
keskuudessa oli se isän mystillinen etuoikeus, että hän voi määrätä
poikansa vastaisen kohtalon, erikoisen suuri juuri silloin, kun
isän päivät alkoivat olla luetut; ja etelä-Alrikan hererot pitävät
siunausta, jonka isä antaa kuolinvuoteellaan, erittäin tehokkaana.
Mutta samalla saavat vanhempain ja etenkin isän toivomukset maagillista
voimaa myöskin heidän yhteiskunnallisesta asemastaan, heidän vallastaan
lapsiinsa. Miten suuri vaikutus tällä seikalla on lausuttujen
toivomusten tuloksiin, ilmenee selvästi siitä kreikkalaisesta
käsityksestä, että Erinnys-hengettäret s.o. henkilöityneet kirot,
eivät kostaneet ainoastaan rikkomuksia, joita tehtiin vanhempia, vaan
myöskin iäkkäämpiä veljiä ja sisaria kohtaan, jotavastoin nuoremmalla
veljellä tai sisarella ei ollut lainkaan Erinnystä, joka olisi kostanut
hänen puolestaan, mikä viimemainittu seikka johtuu siitä selvästä
syystä, ettei nuorten kirouksilla arveltu oikeastaan olevan mitään
merkitystä. Marokossa sanotaan, että kirot, jotka mies singauttaa
vaimoonsa, ovat yhtä tehokkaat kuin nekin, jotka isä lausuu lapsilleen.
Ja Tonga-saarten alkuasukkaiden käsitys on sellainen, ettei kirouksessa
ole mitään voimaa silloin, kun se kohdistetaan henkilöön, joka on
korkeammassa yhteiskunta-asemassa kuin Itse kirooja.

Isän maagillisten apuneuvojen voimaa lisää siis hänen asemansa
perheessä. Ja syy siihen, miksi hänellä antiikin ja itämaiden
kultuuri-kansakuntien keskuudessa oli aikoinaan tai on vieläkin niin
mahtava asema perhepiirissä, on myöskin enimmäkseen yhteiskunnallista
laatua. Perhe-institutsiooni on eräällä tavalla suhteessa yhteiskunnan
valtiollisiin oloihin. Alkeellisilla kulttuuriasteilla on klaani
tai kunta yleensä yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti vahvin
yhteiskunta-kokonaisuus, ja siitä syystä ei minkään erikoisen
perheen päämies voi vaatia itselleen liiallisen suurta valtaa. Mutta
toiseksi muuttui tila, kun useat eri klaanit ja heimot yhdistyivät
suuremmaksi valtioksi. Uusi valtio pyrki heikontamaan ja hävittämään
klaani-organisatsioonia; mutta samalla jälleen lisääntyi perheen
merkitys, ja perheen päämiehestä tuli mahtavampi kuin hän oli ollut
klaani-kaudella. Nähdään siis, että silloin kuin klaani-siteet ovat
lujat, ovat perhe-siteet heikot, ja päinvastoin. Grosse on siis
luultavasti oikeassa olettaessaan, että isän teki sanan täydessä
merkityksessä patriarkaksi vasta se seikka, että hänestä tuli sen
vallan perijä, joka oli ennen ollut klaanilla.

Mutta kun valtiolla on ollut varhaisempina aikoina taipumus
lujentaa perhesiteitä, on sen myöhemmän kehityksen vaikutus ollut
päinvastainen. Sitten kun kansallinen elämä tuli intensiivisemmäksi,
kun kansalliset harrastukset ja pyrkimys yhteiseen poliittiseen
päämaaliin lähensivät eri perheiden jäseniä toisiinsa, menetti perhe
jälleen suuresti yhteiskunnallista merkitystään, ja perheenisän valta
väheni melkoisesti. On väitetty, että Englannissa ja Amerikassa,
jossa poliittinen elämä on saavuttanut suurimman kehityksensä, lasten
kunnioitus vanhempia kohtaan on huomattavassa määrin pienempi kuin
toisissa sivistysmaissa, joissa yleinen tietoisuus ei niin paljon
keskity politiikkaan. Mutta muutkin seikat ovat vaikuttaneet osaltaan
isänvallan supistumiseen: esi-isäin-palveluksen loppuminen, sellaisten
taikauskoisten käsitysten katoaminen, joista äsken puhuin, ja _last but
not least_, inhimillisemmän elämänkatsomuksen leviäminen, joka ei salli
lasten vapauden joutua isän mielivallasta riippuvaiseksi. Nykyaikainen
käsitys isän asemasta perheessä on ilmaistu sattuvasti ranskalaisen
encyklopedistin sanoissa "Le pouvoir paternel est plutôt un devoir
qu'un pouvoir".




KOLMAS ESITELMÄ.

Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan.


Siirrymme nyt perheen piirin ulkopuolelle ja luomme silmäyksen niihin
tapoihin, jotka ovat jo varhain järjestäneet suhteet samaan heimoon
kuuluvain ihmisten välillä. Niinkuin ennen olen huomauttanut, ei tapa
ole ainoastaan yhteiskunnallinen tottumus, vaan myöskin toiminnan ohje,
ja alkeellisilla kultuuriasteilla se on ainoa sellainen ohje. Tavalla
on käskyn voima, ja luonnonkansat kannattavat uskollisesti Hegelin
lausetta, ettei ihmisellä saa olla minkäänlaista yksityis-omaatuntoa.
Illan esitelmän nimeksi saattaa siten antaa "Velvollisuudet lähimaista
kohtaan", jos "lähimäisellä" ymmärretään ainoastaan oman yhteiskunnan
jäsentä. Sillä ainoastaan tässä mielessä raakalainen vastaisikin
kysymykseen: "Kuka on lähimäisesi?" Toisen yhteiskunnan jäsentä hän ei
pidä lähimäisenään, vaan päinvastoin usein vihollisenaan.

Viime esitelmässäni lausuin sen olettamuksen, että vanhempien ja lasten
muodostama perhe oli jo ihmissuvun alkuaikoina olemassa. Mutta pidän
epäilyksenalaisena, oliko samoin laita yhteiskunnan sen laajemmassa
merkityksessä. Niitä apinoita, jotka ovat ihmistä lähimpänä, ei voi
kutsua sosiaalisiksi eläimiksi.

Orangutangia on tavattu joko perheittäin, jolloin perheen muodostaa
koiras, naaras ja yksi tai kaksi pentua, taikka vieläkin pienempinä
ryhminä, joissa on ainoastaan kaksi yksilöä, täyskasvuinen naaras tahi
koiras ja yksi pentu. Gorilla elää yleensä parittain tai perheenä, ja
samoin on simpansin laita. "Harvoin näkee", lausuu Savage, "useampia
kuin yhden tai kaksi pesää samassa puussa taikka samalla paikalla;
on kyllä nähty viisikin, mutta ainoastaan poikkeustapauksissa.
Simpanseja ei voida sanoa sosiaalisiksi eläimiksi." Tämä tieto, jonka
muutkin zoologit ovat joko todeksi vahvistaneet tai toistaneet, on
erikoisen tärkeä, koska simpansi muistuttaa ihmistä myöskin verrattain
huonon ruumiillisen voimansa ja vähäisen rohkeutensa puolesta, joten
olettaisi, että tämä eläin pitäisi etunaan elää yhteiskunnittain.
Mutta voidakseen määrätä, sopiiko jollekin lajille parhaiten
yhteiskunnallinen vai eristetty elämä, täytyy ottaa muitakin seikkoja
huomioon. Toiselta puolen on yhteiskunnallinen elintapa lajille
edullinen ja suojaa sen säilymisen olemassa-olon taistelussa, siksi,
että suuri ryhmä yksilöitä pystyy luonnollisesti paremmin vastustamaan
vihollisen hyökkäyksiä kuin yksityinen yksilö tai pieni perheryhmä.
Mutta suuremmissa ryhmissä elämisen mahdollisuus riippuu siitä,
voidaanko ravintoa saada tarvittavassa määrin; ja ravinnon riittävyyden
määrää kaksi erikoista seikkaa, — ensiksikin, kuinka runsaasti jollakin
seudulla on ravintoaineita, ja toiseksi, miten paljon ruokaa eläin
tarvitsee elääksensä. Ihmisenmuotoiset apinat ovat suuria eläimiä ja
tarvitsevat sentähden ravintoaineita runsaasti; mutta samalla on niitä
ravintoaineita, joista ne elävät, verrattain niukalti, ja siksi ne
eivät voi elää suurissa ryhmissä. Sama seutu ei tuota niin runsaasti
hedelmiä, että niiden turvissa saattaisi muodostaa varsinaisia
yhteiskuntia. Kerrotaan nimenomaan, että simpanseja tavataan suurempina
laumoina juuri siihen vuodenaikaan, jolloin enimmät hedelmät kypsyvät,
ja tämä seikka todistaa selvästi, että tämä apina viettää eristettyä
elämää pääasiallisesti sen vuoksi, että sen on muina vuodenaikoina
vaikea saada ravintoa.

Johtuu ehdottomasti olettamaan, etteivät meidänkään aikaisimmat
kantaisämme voineet, samallaisten syiden vuoksi, elää suurina
yhteiskuntina. He elivät enimmäkseen samallaisella ravinnolla kuin
ihmisen muotoiset apinat ja tarvitsivat sitä samat määrät kuin
nekin. Vielä sittenkin, kun ihmisestä tuli osaksi lihansyöjä, on
uskottavaa, että hän pysyi yhä perheittäin eläjänä tai eli suuremmissa
yhteiskunnissa ainoastaan harvoin. Spencerin huomautus on oikea, että
petoeläimen, joka elää sellaisella riistalla, ettei sen pyytämisessä
ja surmaamisessa tarvita toisten apua, on edullista elää yksinään,
varsinkin, jos sen saalis on hyvin hajallaan ja peto pyytää sitä
hiipimällä sen kimppuun tai maaten väijyksissä. Lajille olisi ehdoton
vahinko elää sellaisissa tapauksissa joukoittain. Tästä johtuu, että
suuremmat lihansyöjä-eläimet ja pienemmätkin lihansyöjät, joiden riista
on voimatonta ja hajallaan, viettävät yleensä yksinäistä elämää. Että
ihmissuvunkin laita oli kauan sen alkuaikoina siten, näyttää sitäkin
todennäköisemmältä, kun muistaa, että vielä nykyään on olemassa
metsästäviä raakalaiskansoja, jotka elävät paremminkin perheittäin
kuin heimoittani; ja monet seikat todistavat, että tähän on syynä
ravinnon riittämättömyys. Lichtenstein ilmoittaa, että vaikeudet,
joita bushmaneilla on voidakseen tyydyttää elämänsä välttämättömimpiä
tarpeita, tekevät heille mahdottomaksi elää suurina yhteiskuntina.
Nekin perheet, jotka yhtyvät pieniksi laumoiksi, kokevat joskus, että
heidän on pakko erota toisistaan, kun yhteinen maankaista ei jaksa
elättää heitä kaikkia. Samoin on selitetty, että tulimaalaisetkin
elävät aina hajallaan elintarpeiden puutteen vuoksi, eikä heitä näe
suurta joukkoa koskaan monta päivää peräkkäin yhdessä. Mutta eivät
ainoastaan karujen ja epäsuotuisain seutujen raakalaiset vietä näin
yksinäistä elämää; Ceylonin vedda-perheet elävät toisistaan aivan
erillään, ja Brasilian aarniometsissä ovat retkeilijät tavanneet
usein kieliä, joita puhuvat ainoastaan harvat, toisilleen sukua
olevat yksilöt, joten he elävät siis täydellisesti eristettyinä, edes
voimatta tulkita ajatuksiaan kenellekään muille seudun asukkaille.
Lyhyesti: sellaiset raakalaiset, jotka eivät tunne karjanhoitoa eivätkä
maanviljelystä, vaan elävät pelkästään sillä, mitä luonto heille
lahjoittaa, — metsänriistalla, kaloilla, hedelmillä, juurilla, yrteillä
j.n.e. — he elävät useimmiten, joskin löytyy poikkeuksia, perheinä,
jonka muodostavat vanhemmat ja lapset, taikka sitten laajempina
perheryhminä, joihin kuuluu eräitä muitakin sukulaisia. Heillä on perhe
tai laajentunut perhe huomattavin yhteiskunnallinen kokonaisuus. Ja
kumminkin on huomattava, että kaikkein alkeellisiin matkin kansat,
mitä nykyään on maailmassa, ovat nyt paljon kehittyneemmällä asteella
kuin alkeellinen ihminen oli. Heillä on aseet ja työkalut, joilla he
puolustavat henkeään tai surmaavat tahi pyytävät saaliinsa taikka
hankkivat niillä jollakin toisella tavoin ravintonsa. He tuntevat
ennen kaikkea tulenteko-taidon, jonka avulla kovat ja säikeiset juuret
valmistetaan ravinto-kelpoisiksi ja myrkylliset juuret ja yrtit
vaarattomiksi. Jos nyt nämä alkeelliset metsästäjäkansat vieläkin
elävät enemmän perheittäin kuin suurempina ryhminä, niin ei ole liian
rohkeaa olettaa, että muinaisaikoina sen ravinnon laatu, jolla ihminen
eli, sekä ne suuret määrät ravintoa, mitkä hän tarvitsi, estivät
vieläkin suuremmassa määrin varsinaisen yhteiskuntaelämän muodostumista
kuin on laita nykyään elävien metsästäjäkansain keskuudessa.

Näyttää siis kuin olisi ihmisen tapa elää yhteiskunnittain johtunut
etupäässä hänen edistyksestään henkisen ja aineellisen kultuurin
aloilla. Kun saatiin yhteiskuntaelämän ulkonaiset ehdot, tuli
ihmisestä sanan varsinaisessa merkityksessä yhteiskunnallinen, sillä
yhteiskunnallinen elintapa oli edullinen hänelle. Meidän ei kuitenkaan
sovi luulla, että sukulaisperheet jatkoivat ainoastaan laskelmien
nojalla yhdessä elämistä hajoomatta eri suuntiin. Ihmisessä sellaisena
kuin häntä nyt tunnemme, on vallalla yhteisövietti, ja voimme olettaa,
että hän saavutti tämän vietin luonnollisen valinnan kautta niinä
varhaisina aikoina, jolloin yhteiskunnallinen elintapa tuli hänelle
mahdolliseksi ja samalla hyödylliseksi olemassa-olon taistelussa.

Yhteisövietti on yksilön taipumus elää toisten samaan lajiin kuuluvien
yksilöiden seurassa. Ihmistä tyydyttää sellainen yhdyselämä, hänen
on paha olla, jos hänet jätetään yksin, hän on hyvillään, kun hän
pääsee takaisin toveriensa pariin. Mutta yhteiskunnan jäsenillä ei
ole ainoastaan hupi olla toistensa seurassa, vaan heillä on myöskin
alttiuden tunteita toisiaan kohtaan. He puolustavat ja auttavat
toisiaan hädässä, he tekevät toisilleen kaikellaisia palveluksia.
Jokainen metsästäjä tietää, miten vaikeaa eläimiä on lähestyä, kun ne
ovat yhtenä laumana tai joukkona. Kaniinit hakkaavat takajaloillaan
kovasti maata varoittaen vaarasta tovereitaan, lampaat ja vuorikauriit
samoin etujaloillaan, jotapaitsi ne laskettelevat vihellys-ääniä.
Useat linnut ja eräät nisäkkäät asettavat vartioita, joina hylkeillä
kuuluu yleensä olevan naaraita. Apinaparven johtaja on myöskin
etuvartia ja kirkaisee tuon tuostakin, ilmoittaen huudoillaan joko
vaaran läheisyyttä tai ettei sitä ole. Sudet ja eräät muut petoeläimet
metsästävät laumoina ja auttavat toisiaan karattaessa saaliin kimppuun.
Darwin kertoo indialaisista variksista, että parvi niitä elätti kerran
paria kolmea sokeaa toveriaan.

Saman raakalais-yhteiskunnan jäsenet tuntevat myös sympatiaa toisiaan
kohtaan. Jos hyökätään jonkun yhteiskunnan jäsenen kimppuun, niin
rientävät toverit hyökkääjää vastaan. Aikaisin yhteiskunta on
keskinäiseen sympatiaan perustuva puolustusliitto. Tämä sympatia
se on etupäässä monien tapain ja lakien pohjana, jotka määräävät
saman yhteiskunnan jäsenten keskinäisen suhteen. Tapa kieltää heitä
riistämästä toistensa henkeä ja omaisuutta. Miksi? Varsinaisesti siksi,
että yhteiskunnan muut jäsenet tuntevat sympatiaa kärsivää kohtaan,
paheksuvat vääryyttä, vihastuvat väärintekijälle. Tämä yhteiskunnan
paheksunta on alkuperäinen, tyypillinen muoto siitä, mitä me kutsumme
moraaliseksi paheksumiseksi. Tapa on velvollisuuden käsky, koskapa
henkilö, joka sen rikkoo, joutuu yhteiskunnan paheksumisen esineeksi,
joka paheksuminen saa selvimmän ilmenemismuotonsa yhteiskunnan
antamassa rangaistuksessa. Yhteiskuntaelämä tuottaa siis ihmiselle
kaikellaisia velvollisuuksia hänen oman yhteiskuntansa jäseniä kohtaan.
Ja nämä velvollisuudet ovat jo alkeellisessakin yhteiskunnassa suureksi
osaksi samat, jotka sivistyneet kansat tunnustavat velvollisuuksiksi.
Kaikki yhteiskunnat, joista meillä on tietoja, vaativat, että niiden
jäsenten yleensä on pidettävä arvossa toistensa henkeä, omaisuutta ja
kunniaa. Sekin velvollisuus, että jäsenten on puhuttava totta, mitä on
usein pidetty kultuurikansain keksintönä, tavataan jo alhaisimmilla
kehitysasteilla olevilla luonnonkansoilla.

Jos vertailemalla tarkastelee, miten eri kansat käsittävät
velvollisuuden puhua totta, niin näkee selvästi, kuinka väärä se
käsitys on, että ihmissuku olisi muka joka suhteessa moraalisesti
sikäli parantunut, mikäli se on edistynyt intellektuaalisessa
kultuurissa. Moraalin historia ei ole ollut ainaista edistyskulkua
niitä siveellisiä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi.
Joskus ovat raakalaisten käsitykset eräistä velvollisuuksista
ankarammat kuin meidän, ja he täyttävät ne elämässäänkin tarkemmin
kuin me. Niinpä kunnioittavat useat sivistymättömät kansat totuutta
niin suuresti, ett'eivät edes kiusauksellisimmatkaan asianhaarat
voi heitä vietellä valhettelemaan. Näin on Ceylonin veddain laita,
jotka ovat kovin alhaisella kehitysasteella; heidän luotettavuutensa
on naapurikansoilla sananpartena. Ei ole todella koskaan kuultu
heidän sanovan sellaista, joka ei olisi totta; muuan vedda, jota
epäiltiin oman heimonsa alueen ulkopuolella syypääksi murhaan ja joka
vietiin oikeuden eteen, olisi helposti voinut päästä rangaistuksesta
kieltämällä rikoksensa, mutta hän ei kieltänyt, vaan oli aivan
vaiti. Muitakin esimerkkejä voisi mainita eräiden Indian mannermaan
sivistymättömien heimojen harvinaisesta totuudenrakkaudesta. Kerrotaan
korvá-kansasta, joka on tunnettu ryöstöretkistään ja tavattomista
julmuuksistaan, joita se näillä retkillä harjoittaa, että kun sen
kansan rosvoja saadaan kiinni ja viedään oikeuteen, niin he eivät
koskaan kiellä rikostaan, vaan kuvailevat päinvastoin perinpohjaisesti
ryöstöretkensä. Eräistä toisista Intian raakalaisheimoista tiedämme
luotettavien kertojain kuvauksista, että heimon jäsen saattaa tehdä
itsemurhankin, jos sanotaan, että häntä epäillään syylliseksi
valheesen. Ylimalkaan saattaa sanoa, että alhaisimmalla kehityskannalla
olevat alkuasukkaat näyttävät kunnioittavan totuutta enemmän kuin
kehittyneemmät raakalaiset.

Mutta luonnonkansojen moraalissa emme näe pelkästään negatiivisia
tapain-käskyjä. Heidän tapansa eivät rajoitu ainoastaan kieltämään
eräitä tekoja, joista koituu kärsimystä tai vahinkoa toisille,
vaan ne vaativat myöskin tekoihin, jotka positiivisesti lisäävät
toisten menestystä. Keskinäinen auttavaisuus ja armeliaisuus on
kaikilla luonnonkansoilla huomattava piirre yksilön suhteessa
oman yhteiskuntansa muihin jäseniin. Tämä koskee alhaisimpiakin
luonnonkansoja. Australian raakalaisten ystävällisyyttä toverejaan
kohtaan kiitetään yksimielisesti. Kun joku alkuasukas saa työllään
siirtolaisten parissa hiukan rahaa ja menee sitten takaisin
heimolaistensa luokse, niin hän jakaa heidän kanssaan koko ansionsa.
Sairaita hoidetaan ylen hellästi; kun heimo siirtyy olinpaikasta
toiseen, niin sellaisia, jotka eivät jaksa itse astella, kannetaan. Ja
Australian pohjoisrannikolla ovat retkeilijät huomanneet, että sokeat
ovat ryhmän lihavimpia, sillä heille annetaan aina parhaat palat.
Nansen väittää, ettei ole sääliväisempää ihmistä kuin grönlantilainen;
hänen ensimäinen käskynsä kuuluu: "auta lähimaistasi". "Mutta", lisää
tämä kertojamme, "valitettavaa on, että mikäli eskimoyhteiskunta
sivistyy, sikäli se menettää hyveensä". Eräs kristitty lähetyssaarnaaja
kertoo Guyanan indiaanien olevan niin vierasvaraisia, että heillä on
vierasvaraisuudesta kehittynyt heikkous. Uusien-Hebridien alkuasukkaat,
jotka ovat aina olleet hurjimpain raakalaisten maineessa, ovat itse
ruumiillistunut anteliaisuus heimolaisiaan kohtaan; "naapurin ei
tarvitse kuin toiselta jotain pyytää, ja toinen antaa heti paikalla".
Hottentoteista luemme vanhoista matkakuvauksista, että he ovat
keskinäisissä suhteissaan maailman ystävällisimpiä, anteliaimpia ja
hellimpiä ihmisiä, että he ihastuvat, kun vaan saavat tilaisuuden
auttaa lähimäistään ja ovat aina valmiit jakamaan viimeisenkin
suupalansa toveriensa kanssa. Samallaisia kuuluivat olleen myöskin
Madagaskarin alkuasukkaat ennenkuin ranskalaiset anastivat saaren.
Merkillistä, mutta totta on, että niin kutsuttu korkeampi kulttuuri on
aina näyttänyt vaikuttavan turmelevasti luonnonkansojen luonteeseen.
Jos tarkastamme uudenajan siirtomaiden historiaa, niin huomaamme
kaikkialla saman tuloksen, etelässä ja pohjoisessa, idässä ja
lännessä: valkea rotu ilmestyy paikalle, sivistää, turmelee, hävittää
sukupuuttoon. Tätä arvoitusta: miksi europalaisella kultuurilla on
sellainen kauhistava ominaisuus, että se saastuttaa jokaisen rodun,
joka joutuu kosketuksiin sen kanssa, kannattaisi sosiologin tarkoin
tutkia. Probleemi on sitäkin komplisoidumpi, kun länsimaiselle
sivistykselle teoriassa ominaiset moraalikäsitteet eivät ole suinkaan
huonompia kuin luonnonkansain tapain-käskyt vaatiessaan lähimmäistä
täyttämään velvollisuutensa toista kohtaan, vaan päinvastoin
ne ulottavat nämät velvollisuudet käsittämään paljon laajempia
ihmisjoukkoja. Mutta kun sellaiset kansat yhtyvät, joiden kultuurit
eroavat toisistaan hyvin suuresti, niin ylimalkaan ne näyttävät
omaksuvan toisiltaan etupäässä paheita, eivätkä niinkään hyveitä.

Sanoin, että tavat, jotka järjestävät saman yhteiskunnan eri jäsenten
keskinäiset suhteet, ovat suurelta osaltaan kehittyneet altruistisista
taipumuksista, jotka liittyvät yhteisöviettiin. Mutta eräät muutkin
seikat ovat vaikuttaneet niiden muodostumiseen. Esimerkkinä siitä,
kuinka komplisoitu velvollisuuksien alkuperä voi olla, käsittelen
tässä parilla sanalla äsken kosketellun velvollisuuden, nim.
totuudenpuhumisvelvollisuuden, muodostumista. Tämä velvollisuushan on
suureksi osaksi, jopa enimmäkseen altruistista juurta. Henkilö, joka
ei puhu totta, joutuu syypääksi vääryyteen sitä henkilöä vastaan,
jota hän koettaa pettää. Ihmiset tahtovat kernaasti tietää totuuden.
Uteliaisuus, joka on totuuden-rakkauden alkeellinen muoto, on yhtä
vanha kuin ymmärrys, se on ihmisälyn ammoinen ominaisuus, sitä on
monilla eläimillä. Se, joka koettaa meitä puijata, saa meidät pettymään
pyrkimyksessämme päästä selville totuudesta, ja hän saa silloin
luonnollisesti meidän ja meidän kanssamme sympatisoivain lähimäisten
paheksumuksen osakseen. Mutta me emme tunne kärsivämme vääryyttä
valheen tähden ainoastaan siksi, että tahdomme tietää totuuden,
vaan myöskin ja pääasiassa sentähden, että totuuden tietäminen on
meille merkitykseltään sangen tärkeätä. Menettelytapamme perustuvat
mielikuviimme; siksi voi valheen taikka petollisen lupauksen
luoma väärä käsitys jostain menneestä, nykyisestä tai tulevasta
tosiasiasta johtaa aivan odottamattomiin tapauksiin, jotka tuottavat
pyrkimyksillemme vahinkoa. Ja sitäpaitsi; huomatessamme, että meitä
on petetty, herää meissä nöyryytyksen tunne, koska toinen henkilö
on käyttänyt tylysti meitä oman tahtonsa leluna. Se loukkaa meidän
itsetuntoamme, se leikkaa kunniaamme. Ranskan ritarikuningas Frans
I:nen lausui, ettei ritari koskaan voi sietää valhetta, vaan hänen on
vaadittava siitä hyvitys miekallaan.

Valheen ja petoksen tuomitseminen johtuu siis suureksi osaksi siitä
mielipahasta tai vahingosta, jota ne tuottavat petetylle henkilölle;
tämä selviää niistä poikkeustapauksistakin, jolloin pidetään
luvallisena, jopa velvollisuutena harhauttaa jotakin henkilöä,
niinkuin esim. sairasta petetään, ettei hänen tilansa huononisi.
Mitä erikoisesti raakalaisten totuudenrakkauteen tulee, on meidän
myöskin huomattava, että ihmiselle on epäilemättäkin luonnollisinta
puhua totta. Kieltä ei keksitty totuuden peittämiseksi, vaan sen
ilmaisemiseksi. Valhe ja petos ovat harkinnan ja laskelmain tuloksia.
Epäiltävää on, lieneekö luomakunnassa toista niin valhettelunhaluista
eläintä kuin ihminen. Spencer väittää, että koirat joskus valhettelevat
teoillaan; mutta pääasia ei ole se, johtaako koira objektiivisesti
katsoen ihmistä harhaan, vaan se seikka, tarkoittaako koira
suoranaisesti sitä; eikä Spencer ole todistanut, että koiralla olisi
sellainen aikomus. Myöskään lapsi ei ole luonnostaan valhettelija,
siitä tulee petollinen vasta silloin, kun muut ryhtyvät rajoittamaan
sen toimintavapautta. Montaigne sanoi, että lapsen epärehellisyys
kasvaa sikäli kuin se varttuu ja sen ikä lisääntyy. Ranskalainen
psykoloogi Perez väittää, että jo kaksivuotiaat lapset tekevät pieniä
petosyrityksiä, mutta vasta kolmi- tai nelivuotiaina pakottaa heitä
nuhteiden tai rangaistuksen pelko valhettelemaan useammin. Kerrotaan
eräistä raakalaisista, että he ovat niin tuhmia tai tietämättömiä,
että sen vuoksi puhuvat aina totta; mutta he oppivat kyllä pian
valhettelemisen tempun, kun joutuvat tekemisiin sivistyneiden
muukalaisten kanssa. Pienessä raakalais-yhteiskunnassa, jonka jäsenet
elävät erillään maailmasta, ei ole teeskentelyn syytä eikä edes
tilaisuuttakaan siihen. Niillä motiiveilla, jotka tavallisesti johtavat
ihmisiä valheesen ja petokseen, — pelko ja voitonhimo menestyksen
toivoon yhdistyneinä, — ei ole toimialaa pienissä yhteiskunnissa,
joissa kaikkien yhteiskunnan jäsenten välillä vallitsee sopusointu
ja keskinäinen sympatia ja joissa teeskentely tuskin voi tulla
kysymykseenkään, koska salaisuuksia ei ole. Toisin on niiden kansojen
laita, jotka ovat joutuneet useasti kosketuksiin muukalaisten
kanssa. Muukalaista on helppo pettää, eikä omatunto käskekään siinä
kursailemaan. Mutta kun valheellisuus pääsee seurustelussa muukalaisten
kanssa tavalliseksi, käy pian niin, että tottumuksesta tulee toinen
luonto, joka alkaa sitten ilmetä myöskin suhteissa omiin heimolaisiin,
ja näin ovat luonnonkansat, jotka ovat olleet paljon matkustavien
tai uutisasukkaiden parissa, menettäneet entisen rehellisyytensä.
Toinen valheesen johtanut seikka on yhteiskunnallisten arvoluokkien
muodostuminen; petos on keino, jolla toinen yhteiskuntaluokka koettaa
kerätä toisen kustannuksella itselleen etuja. Totuuden pahin vihollinen
on poliittinen sorto. Epäluotettavuus, joka on yleensä ominaista
itämaalaiselle, on paraasta päästä despoottisen hallitusmuodon tulos;
Marokossa ovat vapaat vuoristolaiset ehdottomasti rehellisempiä ja
luotettavampia kuin alamaan beduiinit, joita hallitus itsekkäästi
sortaa ja nylkee. Valhe on heikon ase; orja turvautuu valheesen
pelastuakseen herransa vihalta. Schopenhauer väittää, että nainen on
luonteeltaan taipuvaisempi valheesen kuin mies, ja useat eri kansojen,
raakalaisten tai sivistyneiden, luonteenominaisuuksien kuvaajat
väittävät samaa. Eikä olekaan kummastuttavaa, että heikompi sukupuoli
turvautuu aseesen, jota se helpoimmin voi käyttää. Kun valhe siis
ilmaisee tavallisesti heikkoutta, niin sitä halveksivat sellaiset,
jotka ihailevat rohkeutta ja raisuutta. Muinais-skandinavialaiset
halveksivat juuri siksi niin syvästi valhetta ja kavaluutta, että
he halveksivat pelkuruutta. Halveksuminen on siis syy lisää, miksi
valhetta paheksutaan. Saksalaisten filosoofien Kantin ja Fichten
vaatimuksissa, että totuutta on ehdottomasti kunnioitettava joka
tilassa, ilmenee myöskin tämä vastenmielisyys pelkuruutta kohtaan,
joka tahraa pahemmin kuin mikään muu ihmisen kunniaa. Kant käsittää
totuudenvelvollisuuden ihmisen velvollisuudeksi itseään kohtaan,
ottamatta lukuun, joutuuko joku muu kärsimään tämän käskyn rikkomisesta
vai ei; hän pitää valhetta oman persoonan arvon solvauksena.

Mutta sitäpaitsi estää eräänlainen taikauskoinen pelko valhettelemasta.
Valheessa on jotain ilkeätä, siinä näyttää piilevän maagillinen
kovanonnen voima. Amerikalainen psykoloogi Stanley Hall on julkaissut
mielenkiintoisen tutkielman lasten valheista, käyttäen aineksia,
jotka hän kokosi enimmäkseen New-Yorkista, ja tämä tutkielma
on valaiseva myöskin mitä iäkkäämpien valheisiin tulee. Lapset
pitävät kaikkia totuudesta poikkeamisia usein aivan yhtä kauheina,
eroittamatta toisistaan tahallisia ja tarkoittamattomia valheita.
Eräät lapset pelkäävät niin kovin puhua sellaista, mikä ei ole
totta, etteivät uskalla sanoa koskaan mitään, eivät edes "kyllä"
tai "ei", lisäämättä: "ehkä" tahi "minä luulen" taikka jotain muuta
sellaista, joko ääneen, kuiskaamalla tai pelkästään mielessään.
Eräs poika luuli, että jos hän sattuu valehtelemaan, niin hän
kuolee yhtäkkiä, valheellisen sanan maagillinen voima tappaa hänet.
Sitävastoin eivät lapset pelkää laisinkaan yhtä suuresti sellaista
valhetta, jonka muodostaa harhauttava, vaieten suoritettu teko. Kun
joku kysyy lapselta tietä, niin opastaa lapsi hänet väärään paljoa
mieluummin osoittamalla sormellaan väärään suuntaan, kuin puhumalla
suoranaisesti valhetta; ja lapsi pitää paljon pienempänä syntinä sitä,
että hän pettää nyökkäämällä päätänsä, kuin että vastaa myöntävästi.
Menettelyllä valehtelemista pidetään yleensä melkoisen viattomana
tekona, jota vastoin oletetaan, että lausutussa valheessa piilee
mystillinen vahingoittamis-voima. Että tuota vahinkoa tuottavaa
voimaa pidetään aivan mekaanisena, ilmenee keinoista, joita lapsi
käyttää vastustaakseen valheen seurauksia. Monet amerikalaiset
lapset arvelevat, että tuo voima tulee vahingottomaksi, kun painaa
vasemman kätensä oikeaan olkapäähänsä, tai pistää säärensä ristiin,
tahi tekee jonkin muun sellaisen liikkeen, jonka tarkoitus on johtaa
vahingoittamis-voimaa toisaalle. Taikka auttaa heidän mielestään
sekin, kun ajattelee lausetta: "en minä tarkoita sitä, mitä sanon",
tai käyttää kaksimielistä vastausta, jonka toinen ymmärtää väärin.
Samantapaisia käsityksiä on monilla täysikäisiiläkin, ja ne ovat
saaneet teoreettisen ilmaisumuotonsa jesuiittani kasuistiikan
opissa totuudenpuhumisen-velvollisuudesta. Alfonso de' Liguorin
mukaan, joka eli kahdeksannellatoista vuosisadalla ja kanonisoitiin
yhdeksännellätoista, ja jonka teoksista on juhlallisesti julistettu,
ettei niissä ole sanaakaan, jota vastaan voitaisiin huomauttaa, —
tämän pyhän miehen mukaan saa käyttää kaikellaisia kaksimielisyyksiä
hyvän tarkoituksen puolesta, vaikkapa vahvistaa ne vielä valallisella
vakuutuksellakin. Ihmisellä on oikeus käyttää kaksimielisellä
tavalla sellaisia sanoja, joilla on kaksi eri merkitystä, niinkuin
esim. latinalaista _volo_-sanaa, joka merkitsee sekä "tahtoa" että
"lentää". Saamme käyttää kaksimielisiä lauseita, joita voi ymmärtää
kahdella eri tavalla; jos sanomme esimerkiksi "tämä on Pekan kirja",
voi lause merkitä joko että kirjan omistaa Pekka, tai että Pekka on
sen kirjan kirjoittanut; ja tuollaisen lauseen saamme kyllä sanoa,
kunhan se toiselta merkitystavaltaan on totuudenmukainen, vaikkapa
henkilö, jolle puhumme, luulisikin meidän käyttävän sitä tuossa
toisessa merkityksessä. Pyhä Alfonso sallii meidän lisäksi kumota omat
sanamme sellaisella tavalla, että puhuteltu saattaa mahdollisesti
huomata kumoamisen, vaikka ei olekaan todennäköistä, että hän
tosiaan sen huomaa; Alfonson mielestä tekee väärin, jos pistää valaa
lausuessaan sanan "ei" ainoastaan ajatuksissaan lisäksi siihen, mitä
vannoo; mutta sensijaan on luvallista lisätä se kuiskaamalla, tuskin
kuuluvalla äänellä, tai kätkeä rykäisyyn tuo peruutus. Tästä saamme,
aivan katolisen kirkon helmasta, loistavan esimerkin, mikä merkitys
annetaan lausutulle sanalle sellaisenaan, ottamatta lukuun seurauksia,
joihin se voi johtaa. Samoin väittää Tuomas Aquinolainen, katolisen
opin suurin auktoriteetti kaikissa moraalisissa kysymyksissä, että
joskin suoranaisen valheen puhuminen on aina väärä teko, jota se on
silloinkin, kun koettaa pelastaa valheella jotakuta hengenvaarasta,
— niin ei ole luvatonta kätkeä totuutta teeskentelyyn. Ja monet
maailmalliset moraalifilosofit väittävät, että vaikka emme saakaan
valhetella, on meillä kuitenkin oikeus vastata toiselle henkilölle
sellaisella tavalla, että hän todennäköisesti tekee vastauksestamme
väärän johtopäätöksen. Tällaisella äärimmäisellä formalismilla on
epäilemättä sijansa myöskin meidän kasvatuksessamme. Aina niistä
ajoista saakka, jolloin opettelimme puhumaan, ovat vanhemmat ja
opettajat painaneet mieleemme, että meidän velvollisuutemme on
puhua totta, ja sanaan "valhe" on yhdistynyt käsitys jonkinlaisesta
synnillisestä ja hirveästä, jotavastoin toisia vähemmän suoranaisia
petollisuuden muotoja on pidetty kasvatuksessa vähemmän silmällä,
koska ne eivät ole niin tavallisia, vaan vaikeammin huomattavia ja
määriteltäviä. Ja tämä seikka on antanut valheelle sen peljättävän,
mystillisen tuhovoiman, jonka ajattelemattomat ihmiset ja varsinkin
alkeelliset kansat, ollessaan alinomaa valmiit sekoittamaan sanan ja
todellisuuden toisiinsa, uskovat sillä sangen usein olevan.

Yliluonnollisten voimain pelko saattaa olla myöskin yhtenä
anteliaisuus-hyveen motiivina. Ahneudella tai saituruudella heittäikse
ihminen alttiiksi yliluonnollisille vaaroille, kun taas anteliaisuus
tuottaa hänelle siunausta. Marokossa ei kenenkään päähän pälkähtäisi
aterioida toisten läsnäollessa pyytämättä heitäkin aterialle, sillä
muuten saattaisi syrjästä katsoja myrkyttää ruuan "silmäämällä".
Samallaisesta syystä pidetään vaarallisena kieltäytyä antamasta jotain,
jota toinen pyytää; jos toinen esimerkiksi näyttää suuresti tahtovan
ostaa pyssyni tai hevoseni, niin teen viisaasti myödessäni ne hänelle,
muuten saattaisi ehkä pyssylleni tai hevoselleni käydä jollakin tavoin
onnettomasti. Käsitys, että maagillista kovanonnen-voimaa, jota
marokkolainen kutsuu nimellä _l-bäs_, voidaan siirtää katseella tai
äänellä taikka jollakin muulla tavalla, antaa köyhille mahtavan aseen.
Muinais-kreikkalaisten käsityksen mukaan oli kullakin kerjäläisellä
Erinnys-hengetär, joka kosti sille henkilölle, joka ei ollut
kerjäläiselle antelias. Salomon sananlaskussa sanotaan: "Siltä, joka
köyhälle antaa, ei mitään puutu, mutta sitä, joka silmänsä ummistaa,
kohtaavat monet kiroukset". Sama ajatus on myös Syrakin kirjassa: —
"Elä käännä silmääsi anovasta pois, eläkä anna ihmiselle syytä kirota
itseäsi! Sillä kun hän kiroaa sinua sydämensä katkeruudessa, on Hän
kuuleva hänen rukouksensa, joka hänet on luonut." Mutta köyhällä ei ole
ainoastaan kyky rangaista kirouksillaan kovasydämistä, vaan hän saattaa
myöskin palkita anteliasta siunauksillaan. Oleskellessani andjra-heimon
parissa, pohjois-Marokon vuoristossa, tuli siihen kylään, jossa asuin,
lauma kuljeskelevia kirjanoppineita, _tolba_, jotka kävivät talosta
taloon, ottivat lahjoja ja antoivat vastineeksi siunauksensa. Kun
sitten kirjanoppineet olivat kylästä lähteneet, huomautin ystävilleni,
että noiden vieraiden kestitseminen taisi tulla aika kalliiksi. "Eikä",
vastasivat he; "me teimme päinvastoin hyvät kaupat. Kun me annoimme
kirjanoppineille yhden rahan tahi yhden vuohen, niin he antoivat meille
takasin siunauksillaan kymmenen." Lähtiessään maalle ei marokkolainen
kaupungin asukas jätä koskaan antamatta ropoa kerjäläisille, jotka
kaupunginporttia kaunistavat, — ei kerjäläisen, vaan oman itsensä
tähden, sillä hän tahtoo saada kerjäläisen siunauksen matkalleen.
Syrakin kirjassa luemme samaten: "Köyhälle ojenna kätesi, että sinun
siunauksesi olisi täydellinen!"

Jo ennen esitetty tosiasia, että kiroilla ja siunauksilla on
taipumus muuttua rukousten luontoisiksi, selittää osittain, miksi
armeliaisuuden-velvollisuudelle on yleisesti annettu uskonnollinen
merkitys; mutta pääsyynä siihen, miksi itämaiset uskonnot ovat
katsoneet tämän velvollisuuden niin tavattoman tärkeäksi, näyttää
kuitenkin olevan eräs toinen seikka. Ne teroittavat mieleen
armeliaisuutta uskonnollisen kultin olennaisena osana ja autuuden
välikappaleena. Hindujen pyhäin kirjain mukaan vapauttavat almut
lahjoittajan synnistä. Zoroasterin uskonto korottaa armeliaisuuden
velvollisuudeksi, joka puhdistaa sielua yhtä suuresti kuin
uskonnolliset puhdistusmenot. Juutalaisten keskuudessa sai almujen
anto mitä tärkeimmän merkityksen; apokryyfisissä kirjoissa ja
rabbiini-kirjallisuudessa joutui se sana, joka vanhoissa kirjoissa
merkitsi "vanhurskautta", tarkoittamaan "almun antamista" ja tämä
tapa laajeni niin valtavasti, että eräät rabbiinit julistivat
viimein, että oli luvatonta antaa köyhille enempää kuin viides osa
koko omaisuudestaan. Juutalaisesta synagoogasta siirtyi almujen
antaminen ja samalla rukous ja paasto sekä kristilliseen kirkkoon
että muhamettilaiseen moskeaan. Muhametinoppi lausuu, että rukous vie
ihmistä puolitiehen Jumalan luo, paastoaminen saattaa häntä Jumalan
palatsin portille, mutta ainoastaan almut hankkivat hänelle pääsyn
sisälle. Mitä kristinuskoon tulee, niin kaikkihan tietävät, kuinka
merkittävänä kulmakivenä armeliaisuus oli alussa sen moraalissa.
Kristinopin keralla sai uskonnollinen armeliaisuus sijaa Europassa.
"Köyhäin ravinto", lausuu paavi Leo Suuri, "on taivaan-valtakunnan
oviraha". "Niinkauan kuin markkinoita kestää", sanoo Krysostomos,
"elkäämme unohtako ostaa pelastustamme almuilla". Rikasta miestä
pidettiin ainoastaan velallisena; kaikki hänen yltäkylläisyytensä
oli köyhien omaisuutta, kaikella, mitä hän heille antoi, lyhensi
hän vaan velkaansa. Köyhät kohosivat yhtäkkiä parhaalle paikalle
seurakunnassa; Gregorius Suuri julistaa lauselman, johon koko keskiaika
yhtyy: "Elkäämme halveksiko köyhiä, vaan kunnioittakaamme heitä
suojeluspyhinämme." Nyt saattaa kyllä johtua olettamaan, että syynä
siihen, miksi kristinoppi piti almujen antamista merkitykseltään
niin erinomaisen tärkeänä, oli sen opin perustajan syvä ja kaikkiin
kohdistuva ihmisrakkaus. Mutta toisaalta on meidän muistettava, että
kirkkoon vaikutti sen alkuaikoina suuresti juutalainen synagooga,
ja juutalaisuudessa tuli almujen antamisesta vallan selvästi uhrin
jälkeläinen. Niin käsittivät asian itse rabbiinitkin. Alinomaa
mainitaan almut ja uhrit rinnatusten, jolloin annetaan suurempi
arvo ensinmainitulle; ja todisteena siitä, että almujen antamista
pidettin uskonnollisena toimituksena, voidaan mainita, että se
tapahtui synagoogassa. Samoin oli almujen-anto aikaisimmilla
kristityilläkin jumalanpalveluksen osana. Ehtoolliseen kuului lahjoja
ja luonnontuotteita, joista osa käytettiin ehtoolliseen, mutta loput
jaettiin seurakunnan köyhille. Heprealais-kirjeen tekijä sanoo almuja
uhreiksi, jotka ovat Jumalalle otollisia; lrenæus lausuu, ettei Uusi
Testamentti ole poistanut uhreja, vaan ainoastaan muuttanut niiden
muotoa; ja Augustinus julistaa, että "kristityjen uhreja ovat ne almut,
joita he antavat köyhille". Aivan samallainen asema on armelaisuudella
muhamettilaisuudessa. Indialaisissa uskonnon-lähdekirjoissa puhutaan
almujen antamisesta sellaisella tavalla ja sellaisessa yhteydessä,
että ehdottomasti näkee, että sitä pidettiin uhrina. Tämä siirtyminen
uhrista almujen antamiseen onkin aivan luonnollista. Alkuperäisen
käsityksen mukaan syö jumala hänelle uhrattujen ravintoaineiden
henkisen puolen, kun taas aineelliset osat jäävät köyhäin syötäviksi.
Tässä alkaa jo siirtyminen uhrista almuun. Mutta ajan kuluessa
muuttuvat ihmisten uskonnolliset käsitykset, ja he alkavat ajatella,
etteivät heidän jumalansa tarvitse lainkaan ravintoa elääksensä.
Luulisi, että kun kehitys ehti tälle asteelle, ihmiset olisivat
lakanneet uhraamasta. Mutta yleisenä lakina on, että kulttimenot elävät
kauemmin kuin käsitykset, joista ne aiheutuivat. Sittenkin, kun uhria
ei enää käsitetty jumalalle tarjotuksi ateriaksi, ajateltiin, että se
on kuitenkin vielä jumalalle mieluinen kunnioituksen osoitus ja ihmisen
nöyrän mielenlaadun merkki. Uhrin arvo laskettiin sen uhrauksen mukaan,
mikä uhrin annosta aiheutui. Mutta kun uhritoimitus näin muuttui
vertauskuvaksi, säilyi käytännössä se, mitä uhrattiin; köyhistä tuli
jumalan perijöitä, ja uhri muuttui almujen antamiseksi. Tätä muutosta
ovat edistäneet aivan varmasti altruistiset tunteet ja eetiiliset
näkökohdat, mutta tuskin on uskottavaa, että almujen antaminen olisi
voinut saada erinomaisen tärkeää merkitystään maailman-uskonnoissa,
ellei sen ulkonainen muoto olisi kuulunut jo aikaisemmin uskonnolliseen
kulttiin uhrilahjana jumaluudelle.




NELJÄS ESITELMÄ.

Muukalaisen asema.


Olemme nähneet, että ne luonnonkansain tapainkäskyt, jotka koskevat
saman yhteiskunnan jäsenten yhteiselämää, ovat oleellisesti
samallaiset kuin nekin, jotka sivistynyt ihminen tunnustaa oikeiksi.
Elä tapa, elä varasta, elä petä, elä ylimalkaan tuota lähimäisellesi
kärsimyksiä, vaan auta päinvastoin häntä, kun hän on hädässä, —
nämä ohjeet tavataan ihan eri kultuuriasteilla olevilla kansoilla,
ja ainakin monet luonnonkansat pitävät niitä aivan yhtä sitovina
kuin mekin. Ja kuitenkin on sangen tärkeä eroitus heidän ja meidän
moraalikäsitteidemme välillä. Velvollisuudet lähimmäistä kohtaan
käsitetään sivilisatsioonin aikaisemmilla kehityskausilla etusijassa
velvollisuuksiksi oman yhteiskunnan jäseniä kohtaan. Näin on
pääasiallisesti, vaikka siitä on mielenkiintoisia poikkeuksiakin.

Luonnonkansojen keskuudessa ei muukalaisella ole laisinkaan
vakinaisia oikeuksia. Hänen henkeään eivät suojaa tavat, eivätkä
hänen omaisuuttaankaan. Muukalaisen surmaamista pidetään yhtä
viattomana huvina kuin jos tappaisi metsänelukan; eikä muukalaisia
monesti ainoastaan sallita tappaa, vaan sitä pidetään suorastaan
kiitettävänäkin tekona. Miehuuden-ihanne on taitava soturi, joka on
kaatanut paljon vihollisia. Indiaani arvioi miestä hänen ottamainsa
päänahkojen luvun mukaan, Borneon dajaki hänen kokoomainsa pääkallojen
määrän mukaan. Kuitenkin huomaamme taas toisaalta, että ne säännöt,
jotka ovat voimassa etupäässä oman heimon keskuudessa, ovat niinkin
kehittymättömillä kansoilla kuin Australian raakalaiset jossain määrin
muutoksille alttiita. Raakalaisheimo ei aina ole sodassa kaikkien
naapureidensa kanssa. Se solmii usein ystävällisiä suhteita yhden tai
useampien heimojen kanssa, jotka asuvat ympäristöllä, ja sellaisissa
olosuhteissa vaatii tapa, että viimemainittujen jäseniä on kohdeltava
sävyisästi. Kansainoikeuden siemen tavataan jo sangen alkeellisissa
yhteiskunta-oloissa. Mutta oikeudet, jotka myönnetään vieraan heimon
jäsenille, ovat hetkellistä laatua, ja eroavat siis olennaisesti
pysyväisistä oikeussuhteista, jotka vallitsevat saman heimon eri
jäsenten kesken.

Sosiaaliseen kehitykseen kuuluu m.m. yhteiskunta kokonaisuuden
laajeneminen. Monet eri heimot, jotka elivät ennen erillään,
yhdistyvät, usein sodan ja valloituksen kautta, suuremmaksi
kokonaisuudeksi, valtioksi; siten ovat esim. kaikki muinaiset
arjalaiset valtiot syntyneet. Samalla tapahtuu myöskin tapain-käskyissä
vastaava laajennusprosessi. Pysyväiset oikeus-suhteet syntyvät uuden,
laajentuneen yhteiskuntaryhmän jäsenten välille, samaan valtioon
kuuluvien eri yksilöiden välille. Heidän oikeutensa saattavat tosin
olla sangen erilaisia. Kun yhtyminen on tapahtunut valloittamisella,
muodostavat valloittajat ainakin pitkäksi aikaa aatelisluokan,
jolla on omat erikoisoikeutensa, ja kukistetuista tulee alempi
yhteiskuntaluokka, joka on usein orjansuhteissa ensinmainittuun.
Aatelismiehen henkeä, omaisuutta ja kunniaa suojelevat tavat tai laki
enemmän kuin kansan miestä. Mutta vaikka eri yhteiskuntaluokilla on
erilaiset oikeudet ei ainoastaan poliittisessa, vaan myöskin puhtaasti
moraalisessa suhteessa, niin nauttivat kuitenkin kaikki kansalaiset
laajemmassa tai pienemmässä määrin yhteiskunnan turvaa, he ovat
toisiinsa eräissä tavan määräämissä oikeussuhteissa, joita jokaisen
yhteiskunnanjäsenen, niin ylhäisen kuin alhaisen, täytyy kunnioittaa.

Toisin on muukalaisen laita. Hänen asemaansa ei yhteiskunnan
laajennusprosessi ensin laisinkaan koske. Kun tavan määräykset
alkavat koskea yhä suurempaa ja suurempaa yksilöjoukkoa, ja kun
yhteiskunta samalla kasvaa taajuudessa, jäävät sen ulkopuolella olevat
yhtä oikeudettomiksi kuin ennenkin. Kreikassa ei "halveksittavalla
muukalaisella" ollut vanhimpina aikoina mitään laillisia oikeuksia,
eikä hän myöhemminkään nauttinut lain suojaa samassa määrin kuin oma
kansalainen. Atenassa esimerkiksi rangaistiin atenalaisen murhaamisesta
kuolemalla, jota vastoin henkilön, joka surmasi muukalaisen, tarvitsi
vaan poistua maasta. Latinalaista sanaa _hostis_, vihollinen,
käytettiin alunpitäen kaikista muukalaisista; ja Plautus toistaa
luultavastikin vanhan roomalaisen sananlaskun, kun hän sanoo, että
ihminen on susi henkilölle, jota hän ei tunne. Mommsen olettaa,
ettei Roomassa vanhimpina aikoina ollut rangaistusta muukalaisen
murhasta, ellei murhattu kuulunut kansaan, jonka kanssa roomalaiset
olivat tehneet liiton. Parempi ei muukalaisen asema ollut myöskään
germaanilaisena muinaisaikana. Hän oli alussa lain ulkopuolella. Hänet
sai rankaisematta surmata, ellei hän ollut jonkun kansalaisen vieraana.
Vielä Länsi-Götan lakikin sääsi, ettei sen, joka surmaa muukalaisen,
tarvitse maksaa sakkoja surmatun sukulaisille, eikä häntä julistettu
lain-suojattomaksikaan. Ja miten omaisuuden kunnioittamisen laita oli
muinais-germaanien keskuudessa, ilmenee siitä Caesarin lauseesta, ettei
ryöstöä, joka tehtiin heimon alueen ulkopuolella, pidetty vääryytenä,
vaan päinvastoin yllytettiin siihen, sitä varten, että nuorilla
miehillä olisi tointa, joka estäisi heitä vaipumasta velttouteen.

Sikäli kuin kosketus vieraiden kansojen kanssa lisääntyi, muuttui
muukalaisen asema. Roomassa asetettiin hänet jo aikaisin valtion
suojeluksen alaiseksi. Germaanilaisissa maissa tuli kuninkaasta
hänen suojelijansa, ja henkilö, joka surmasi muukalaisen, tuomittiin
sakkoihin, jotka osaksi tai kokonaan joutuivat kuninkaalle. Mutta kauan
pysyi muukalaisen asema kuitenkin kaikkea muuta kuin kadehdittavana
poikkeusasemana. Vielä keskiajan lopulla uhkasi ainakin monissa Europan
maissa vaara sekä muukalaisen omaisuutta että vapautta. Eräillä
Ranskan seuduilla joutui muukalainen, joka viipyi samalla seudulla
vuoden ja vuorokauden, tilusten herran orjaksi. Ja silloinkin, kun
muukalainen sai pitää vapautensa ja omaisuutensa niin kauan kuin
hän itse eli, menettivät hänen jälkeenjääneet sukulaisensa oikeuden
hänen perintöönsä, kun hän kuoli. Sen kuuluisan oikeusinstitutsioonin
nojalla, jota kutsuttiin nimeltä _droit d'aubaine_ sai
muukalais-vainajan omaisuuden kokonaisuudessaan joko kuningas tai
lääniherra, ja muukalaisena ei pidetty ainoastaan henkilöä, joka
oli tullut maahan vieraasta maasta, vaan sellaistakin, joka oli
siirtynyt läänistä toiseen. Koko keskiajalla kohdeltiin muukalaista
niinkuin hänet olisi vartavasten luotu ryöstettäväksi. Surkuteltavia
olivat varsinkin ne raukat, jotka joutuivat haaksirikkoon vieraalla
rannikolla. Rannikon asukkaat tekivät heidät orjikseen ja ryöstivät
heiltä kaikki, mitä heillä oli. Ranskassa menivät monet halusta
asumaan rannikolle, harjoittaakseen haaksirikkoisten rosvoamista
elinkeinonaan; useilla seuduilla oli se varmaankin tuottavin ammatti,
mihin yritteliäs mies saattoi antautua. Keskiajan lopulla koettivat
ruhtinaat ja kirkolliskokoukset kumota vanhoja, haaksirikkoisia
koskevia säädöksiä, mikäli kysymys oli kristityistä merimiehistä; mutta
uskottomia ei kielletty ryöstämästä millään säädöksellä. Vielä myöhään
uudella ajallakin oli Pommwrin rannikoilla tapana rukoilla sunnuntaisin
kirkoissa kaitselmusta siunaamaan rantoja monilla haaksirikoilla. Ja
väitettiin, että koska haaksirikko on Jumalan lähettämä rangaistus,
niin on haaksirikkoisten sääliminen jumalatonta.

Kun haemme tuon epäinhimillisen kohtelun syitä, jonka uhrina
muukalainen on ollut aikaisempina kultuurikausina, ei vastausta ole
vaikea löytää. Olemme nähneet, että ne tapain-käskyt, jotka järjestävät
saman yhteiskunnan jäsenten keskinäiset suhteet, ovat kehittyneet
suureksi osaksi siitä keskinäisestä sympatiasta, joka vallitsee
yhdessä elävien henkilöiden välillä. Luonteenomaiseen yhdessäelämisen
taipumukseen saman lajisten yksilöiden kanssa kuin henkilö itse on,
sekautuu tuiki läheisesti jokin määrä sympatiaa ja alttiutta, jotka
yhdyselämä, etujen yhteisyys, elintavat, kieli, katsantokannat,
uskonto, lyhyesti sanoen, kaikki ne seikat, jotka yhdistävät saman
ryhmän eri jäseniä yhteiskunnalliseksi kokonaisuudeksi, ovat eloon
herättäneet. Mutta toisilleen vieraiden välillä ei ole sellaista
yhteenkuuluvaisuus-tunnetta. Puuttuu maaperä, jota sympatia vaatii
orastaakseen ja kasvaakseen. Sentähden puuttuu se vastustuskin,
joka voisi estää itsekkäitä taipumuksia pääsemästä valtoihinsa ja
määräämästä ihmisten tekoja. Ja kun tietää, ettei myöskään muukalainen
puolestaan haikaile tehdä toiselle niin paljon vahinkoa kuin voi,
jos siitä on hänelle hyötyä, niin ymmärtää, että häntä katsellaan
luonnollisestikin epäilevin silmin ja pidetään vihollisena.

Lisäksi tulee vielä seikka, joka laajentaa juopaa eri yhteiskuntien
jäsenten välillä. Kuten yhtäläisyyksillä on taipumus synnyttää
mieltymystä, niin herättävät erilaisuudet vastenmielisyyttä ja
halveksumista. Jokainen kansa pitää tavallisesti itseään parhaana.
Raakalainen luulee olevansa äärettömän paljon parempi kuin valkea mies.
Niinpä sai englantilainen siirtolainen Australiassa, kun hän käski
alkuasukasta työhön, vastauksen: "Valkea mies tekee työtä, ei musta;
musta mies on gentlemanni." Eskimolaiset tarinoivat, että ensimäinen
Suuren Hengen luoma ihminen oli epäkelpo, jonka vuoksi Luoja heitti
hänet hylkynä käsistään ja kutsui häntä nimeltä _kob-lu-na_, joka
merkitsee "valkea mies"; mutta Suuren Hengen toinen yritys onnistui
paremmin, sillä silloin syntyi täydellinen ihminen, joka sai nimen
_in-nu_, — sana, jolla eskimolaiset mainitsevat itseään. Kun muuan
grönlantilainen näki muukalaisen olevan tavoiltaan häveliään ja siivon,
huomautti hän usein: "Hän on melkein yhtä hyvin kasvatettu kuin mekin",
tai "Hänestä alkaa jo tulla ihminen", s.o. grönlantilainen. Raakalainen
pitää omaa kansaansa ainoina oikeina ihmisinä ja omaa maatansa
maailman keskuksena. Ja samallaisia mielikuvia ja tunteita tapaamme
niilläkin kansoilla, jotka ovat ehtineet kehityksessä pitemmälle.
Kreikkalaiset kutsuivat Delphoita maailman keskipisteeksi ja sanoivat,
että helleenin ja barbaarin luonnollinen suhde on sama kuin isännän
ja orjan suhde. Muinaiset israeliitat ajattelivat, että heidän oma
maansa oli paras kaikista maistaja he itse Jumalan valittu kansa.
Muhamettilaisten mielestä ovat europalaiset viekkaita ja julmia petoja,
jotka koettavat anastaa väkivalloin heidän maatansa, ja he arvelevat,
että meillä europalaisilla ei ole mitään muuta arvokasta kuin rahat ja
ampuma-aseet. Meidän on ehkä hyödyllistä huomata, vaikkei se meidän
turhamaisuuttamme kutkutakaan, että ainoastaan länsimaiset kansat itse
uskovat länsimaisen kultuurin verrattomaan oivallisuuteen.

Se, mitä olen tähän asti puhunut muukalaisen oikeudettomuudesta
alkeellisilla kultuuriasteilla, koskee eri yhteiskuntain jäsenten
välisiä vakinaisia oikeussuhteita. Mutta samaa muukalaista, joka ei
uskaltaisi, koska tapa on jättänyt hänet suojattomaksi, milloinkaan
asettua sellaisen heimon keskuuteen, joka ei ole hänen omansa, ja
jota tavallisissa oloissa ja tilaisuuden salliessa vainottaisiin
kuin metsäneläintä, jolta ryöstettäisiin kaikki, mitä hänellä on,
samaa muukalaista kohdellaan niin kohteliaasti kuin suinkin voidaan
silloin, kun hän on vieraana. Vierasvaraisuus on ominaisuus, joka
näyttää olevan aivan kaikilla luonnonkansoilla, joita muukalainen,
n.s. korkeampi kultuuri ei ole turmellut. Ja sen oikeudettomuuden
rinnalla, joka on muuten ominaista eri yhteiskuntien jäsenten välillä,
ovat vierasvaraisuuden käskyt suorastaan hämmästyttäviä. Muukalainen
otetaan tervetulleena vastaan erityisin kunnianosoituksin. Majan paras
paikka luovutetaan hänelle. Paraat ruuat annetaan muukalaiselle.
Hänelle tarjotaan ensiksi. Perheen omat jäsenet kohtelevat häntä kuin
palkolliset isäntäänsä. Hänen henkensä ja omaisuutensa on kaikin
mokomin turvattava, vaikkapa talon omat jäsenet itse joutuisivat
siten vaaraan. Niin, tapa vaatii, että yksin vihollisellekin on
oltava vieraanvaraisia. Muinaiset pohjoismaalaiset pitivät sitä
velvollisuutenaan, vaikkapa olisi tiedetty, että tuo henkilö oli
surmannut kestitsijänsä veljen, joten häntä olisi kaikissa muissa
olosuhteissa uhannut isännän kosto. Indialaisessa runossa "Hitopadesha"
luetaan: "Vaikkapa vihollinen tulee taloon, on sinun oltava hänelle
vierasvarainen. Puu varjostaa sitäkin, joka hakkaa sen oksia. Vieras on
jokaista muuta ihmistä ylempi."

Vierasvaraisuutta ei pidetä ainoastaan ensimäisen luokan
velvollisuutena, vaan se on myöskin huomattavassa määrin yhdistetty
uskontoon. Hindujen pyhissä kirjoissa mainitaan aina vierasvaraisuus
ihmisen suurimpien uskonnollisten velvollisuuksien joukossa. Eräässä
niistä sanotaan: "Se, joka ei anna ravintoa jumalille, vieraille,
omaisille, vainajien hengille ja itselleen, hän ei elä, vaikka
hengittäisi." Hesiodoksen mukaan Zeus vihastuu sille, joka loukkaa
avunetsijää tai vierasta, ja lähettää hänelle ankaran rangaistuksen.
Plato sanoo, että jokaisen on muistettava suhteissaan muukalaisiin,
että muukalainen on läheisemmässä jumalien suojassa kuin oma
kansalainen. "Muukalaisen suojelushenki ja jumala, joka seuraa
Zeun askeleita, on mahtava; siksi tulee sen, jolla on kipinäkin
varovaisuutta, välttää rikkomasta muukalaista vastaan." Samallainen
käsitys vallitsi Roomassakin. Vieraana nautti muukalainen uskonnon
suojaa; dii hospitales, vierasystävyyden jumalat, ja itse Jupiter
häntä varjelivat, jonka vuoksi velvollisuuksia vierasta kohtaan
arveltiin vieläkin sitovammiksi kuin sukulaisuus-velvollisuudet
Juutalaisten Talmud esittää vierasvaraisuuden jumalanpalveluksen
tärkeimmäksi osaksi, yhtä suureksi velvollisuudeksi kuin isän ja äidin
kunnioittaminen. Muhammed sanoi: "Jokainen, joka uskoo Jumalaan ja
ylösnousemukseen, kunnioittakoon vierastaan." Mutta tässä niinkuin
monissa muissakin kohdin pyhitti Muhammed ainoastaan tavan, jota
arabialaiset olivat pitäneet pyhänä ikimuistoisista ajoista.

Se seikka, että muukalainen, jonka osana muissa oloissa olisi
rangaistukseton ryöstö ja surma, näin nauttii vieraana ollessaan
etuoikeuksia, on varmaan kaikkein mielenkiintoisimpia vastakohtia, mitä
tapain historia tuntee. Miten on tämä omituinen ilmiö selitettävissä?
Miksi otetaan muukalainen vastaan kotiin ja antaudutaan kaikellaisiin
tukaluuksiinkin tuon suojattoman olennon vuoksi, jota kuitenkin sydämen
pohjasta vihataan ja halveksitaan? Kurjaa kulkulaista on vieraalla
seudulla kunnioitettava kuin talon isäntää! Verivihollisen täytyy saada
turvansa sen kodissa, joka ehkä on vaaninut hänen henkeään vuosikausia,
kostaakseen veljensä kuoleman! Tämä on menettelyä, joka tosiaan kaipaa
selitystä.

On väitetty, että vierasvaraisuus on välttämätön tapa sivistymättömissä
maissa, joissa ei ole matkustaville majataloja, ja että ystävällisyys
matkustavaa muukalaista kohtaan on viisauden-sääntö, koska henkilö,
joka on vieraana tänään, voi olla huomenna kestitsijänsä isäntä. Mutta
vaikka vierasvaraisuus perustuisi muihinkin syihin, niin näyttää
minusta kuitenkin aivan epäilemättömältä, että sen vaativin käsky ja se
arvo, joka sille annetaan, johtuu maagillisista käsityksistä.

Yksinäinen muukalainen ei ole näet niinkään merkityksetön henkilö kuin
saattaisi luulla. Kuvitelkaa mielessänne pientä yhteiskuntaa, jossa
kaikki tuntevat toisensa, jossa on totuttu näkemään pelkkiä tuttuja
kasvoja. Sitten ilmestyy sinne eräänä päivänä olento, jota ei ole
nähty koskaan ennen, ehkä omituisissa vaatteissa ja puhuen kieltä,
jota ei ymmärretä. Tuntematon muukalainen, kuten kaikki tuntematon ja
outo, herättää taikauskoisissa käsityksen jostakin yliluonnollisesta.
Indialaisessa, kreikkalaisessa ja roomalaisessa kirjallisuudessa
mainitaan vieraat lähinnä jumalia ihmisten kunnioituksen esineinä.
Aiskylos puhuu ihmisen "jumalattomasta käytöksestä jumalaa tai
vierasta tai omia vanhempiaan kohtaan". Odysseiassa kerrotaan,
että jumalat kulkevat kaupungeissa kaukaisista maista vaeltavien
muukalaisten hahmossa näkemässä ihmisten väkivallantöitä tai
hurskautta. Heprealais-kirjeessä on kirjoitettu: "Elkäät unohtako
vieraanvaraisuutta, sillä sen kautta ovat muutamat tietämättään saaneet
enkeleitä vieraikseen."

Muukalainen voi vieraana tuoda tullessaan onnea ja siunausta.
Oleskellessani ensimäisiä päiviä Demnatissa, Suuren Atlas-vuoriston
berberien keskuudessa, väittivät alkuasukkaat, vaikka ovatkin yleensä
vihamielisiä europalaisille, että he ovat sangen tyytyväisiä siihen,
että tulin sinne, sillä minä toin muka heille matkassani sadetta ja
ruokatarpeiden hintain halpenemisen; ja pohjoisen Marokon arabiankieltä
puhuvat vuoristolaiset vakuuttivat, että minulla on "onnea tuottavat
kehräsluut", koskapa heidän kylässään, sitten kuin minä olin tullut
heidän pariinsa, alkoi käydä useasti sheriffejä, profeetan oletettuja
sukulaisia, jotka ovat aina arvokkaita vieraita, sillä heidän luullaan
olevan varustettuja suuremmassa tai pienemmässä määrin pyhyydellä,
_baraka_. Muukalainen voi tuottaa menestystä joko tahtomattaankin onnen
tuojana, tai onnentoivotuksillaan, joita pidetään ylen tehokkaina;
ja on täysi syy olettaa, että jos häntä kohdellaan hyvin, niin hän
antaa vastalahjaksi siunauksensa. Ei ole siis kumma, että muukalainen
on monin paikoin tervetullut vieras. Kun hän astuu kalmukin majaan,
sanoo Bergman, ihastuvat kaikki siellä olijat, sillä he pitävät hänen
tuloaan onnena, joka kohtaa odottamattomasti perhettä. Hindujen pyhissä
kirjoissa luetaan, että brahmini, joka tulee vieraaksi, tuo mukanaan
sadetta ja sateen seurauksena ravintoa, ja että isäntä, joka kohtelee
hyvin vieraitaan, saa rikkautta, mainetta, pitkän iän ja kaikki taivaan
siunaukset.

Mutta vieraaksi tulevaa muukalaista ei pidetä ainoastaan mahdollisena
hyväntekijänä, vaan myöskin mahdollisen onnettomuuden aiheuttajana.
Yleensä uskotaan, että hän on taitava noita, ja etenkin hänen kirojaan
peljätään. Etelä-Afrikan hererot eivät pidä mitään kiroa kovempaa
onnea tuottavana kuin kiroa, jonka muukalainen sinkoaa niitä kohtaan,
jotka karkoittavat hänet asunnostaan. Kreikkalaisten käsityksen
mukaan oli vierailla ja avun-tarvitsevilla, kuten vanhemmilla ja
kerjäläisilläkin, omat Erinnys-jumalattarensa, jotka olivat heidän
kirojensa olennoita. On hyvin luultavaa, että sekin Platon mainitsema
"muukalaisten suojelushenki ja jumala, joka seuraa Zeun askeleita", oli
ainoastaan loukatun muukalaisen kirojen konkreettinen ilmaisumuoto;
ja samallaisella tavalla voinee selittää roomalaistenkin _dii
hospitales-_ eli vieras-ystävyyden jumalten synnyn. Indialaisten
pyhissä kirjoissa on luku, jonka tarkoitus on teroittaa mieleen
ehdottomana välttämättömyytenä, että vierasta on hoidettava hyvin,
koska vieras, jos hän huomaa itseään loukattavan, voi polttaa talon
vihansa liekeillä; "vieras", sanotaan, "tulee taloon kuin palava tuli".

Se seikka, että vieraaksi saapuvan muukalaisen kiroja pidetään näin
peloittavina, johtuu osaksi siitä käsityksestä, että hän on puoleksi
yliluonnollinen olento, mutta osaksi myöskin siitä seikasta, että hän
joutuu niin läheisiin kosketuksiin isäntänsä ja hänen omaisuutensa
kanssa. Jonkin toivotuksen tai kirouksen vaikutus ei riipu ainoastaan
voimasta, mikä sillä alunpitäen on, eräiden lausujansa ominaisuuksien
mukaan, vaan myöskin siirtävästä välineestä, — aivan samoin kuin
sähköiskun voima riippuu sekä sähkövirran luontaisesta vahvuudesta
että johdon laadusta. Parhaat siunausten tai kirousten johdot ovat
veri, ruumiillinen kosketus, ruoka taikka juoma. Marokossa, jossa
vierasvaraisuus on kansallistapa, ajatellaan, että talon tai teltan
isännän on autettava oman etunsa tähden jokaista, joka etsii suojaa
hänen luonaan, sillä kun turvanetsijä on hänen kodissaan, on hän
joutunut aivan läheiseen kosketukseen isännän kanssa ja voi siten
siirtää isäntään kirouksensa. Velvollisuus vierasta kohtaan tulee yhä
sitovammaksi sitten, kun isäntä on aterioinut vieraansa seurassa; sillä
jos kaksi henkilöä syö yhdessä, syntyy heidän välilleen se johto, jota
kirous tarvitsee siirtyäkseen.

Kun kaksi henkilöä tahtoo Marokossa tehdä keskenään sitovan sopimuksen,
lähtevät he jonkun pyhimyksen haudalle ja aterioivat siellä yhdessä.
Tämän tavan tarkoituksen osoittaa lause: "ruoka kostaa" sille, joka
rikkoo sopimuksen. Paikan pyhyys lisää ainoastaan ehdollisen kiron
vaikutusvoimaa, mutta kirouksen sisältäjä, oikea rankaisija on syöty
ruoka, sillä siinä piilee ehdollinen kirous.

Käsitykset, joihin nämä tavat perustuvat, eivät varmaankaan rajoitu
ainoastaan Marokon arabialaisten ja berberien ajatusmaailmaan, vaan
niitä voi pitää muidenkin samallaisten tapojen syinä, joita useilla
kansoilla nähdään. Fidji-saarten alkuasukkailla vaatii tapa, että
isännän on puolustettava henkensä uhallakin muukalaista, joka ehtii
hänen kynnyksensä yli, mutta ennenkuin tuo muukalainen on tullut
majaan tai sittenkuin hän on poistunut sieltä, on lupa hänet ryöstää
tai tappaa, miten vaan haluaa. Jos kenen onnistuu Indian kandhien
keskuudessa pujahtaa vihollisensa asuntoon, voi hän olla huoletta,
sillä isäntä ei saa koskea vihollisensa hiuskarvaankaan niinkauan
kuin vihollinen on hänen luonaan. Arabian beduiinien keskuudessa voi
muukalainen asettua jonkun henkilön suojeluksen alaiseksi koskettamalla
hänen telttansa köysiä. Nuo beduiinit arvelevat sitäpaitsi, että jos
kaksi henkilöä, "syö suolaa" yhdessä, niin heidän välilleen syntyy
ystävyyden side; mutta eräiden heimojen parissa täytyy tämä yhteinen
ateria uudistaa kerta vuorokaudessa, koska suolaa, kuten he sanovat, ei
enää muuten ole vatsassa.

Voimme nyt käsittää, että tavaton kohteliaisuus, jota vieraalle
osoitetaan, ja ne etuoikeudet, jotka hänelle myönnetään, eivät johdu
ainoastaan siitä, että häneltä toivotaan siunausta, vaan enemmänkin
hänen vihansa pelosta. Muitakin varokeinoja noudatetaan vieraaksi
tulevaa muukalaista vastaan. Joskus ei isäntä millään ehdolla huoli
korvausta hoidosta, koska hän pelkää vieraan lahjoja. Mikä tietää,
millaisia pahoja toivotuksia tai maagillisia voimia vieraan lahjassa
piilee? Indialaiset kirjat ovat täynnä ohjeita, miten lahjat on vastaan
otettava, tai kieltoja ottamasta niitä lainkaan. Kun marokkolainen
antaa toiselle lahjan, supisevat sekä saaja että antaja _bismillah_,
"Jumalan nimeen", tehdäkseen lahjan vahingottomaksi. Matkalla Marokon
sisämaassa tarjosin kerran eräälle pojalle lantin, kun hän oli
pidellyt hevostani, mutta poika kieltäysi jyrkästi huolimasta sitä.
Atlas-vuoristossa lähetti muuan päällikkö, jonka vieraana olin pari
päivää, saattajakseni naapuripäällikön linnaan berberiläisen, ja kun
sitten annoin berberille vähän juomarahaa, otti hän tosin lahjan
vastaan, mutta sylkäisi kolikkoon ennenkuin pani sen laukkuun, sillä
hän arveli, että se voi, ellei tätä tee, hävittää jo ennestään hänen
laukussaan olevat rahat. Eräs ranskalainen retkeilijä kertoo Annamista,
että sikäläiset alkuasukkaat eivät uskalla koskaan ottaa lahjoja, koska
he pelkäävät, että ne tuottavat onnettomuutta.

Myöskin tervehdysmenoissa löydämme pelon ilmauksia, jota muukalainen
herättää, sekä kaikellaisia keinoja, joilla koetetaan tehdä hänet
kykenemättömäksi vahinkoa tuottamaan. Eräillä Marokon seuduilla on
tapana, että kun muukalainen tulee kylään, niin joku mieshenkilö
ojentaa hänelle astiassa vettä. Jos hän ei tahdo vettä juoda, ei hän
saa lupaa kuljeskella mielensä mukaan kylässä, vaan hänet majoitetaan
kylän moskeaan. Kun kysyin, mistä syystä siellä tuo tapa on,
vastattiin minulle, että se on suojeluskeino. Jos näet muukalainen
veden juotuaan varastaisi tai käyttäytyisi muulla tavalla huonosti
kylässä ollessaan, niin pöhöttäisi vesi ankarasti hänen polvensa,
joten hän ei voisi paeta kylästä; juomaan kätkeikse näet ehdollinen
kirous, joka sitoo vieraan. Nejdin arabialaisilla on tapana tervehyttää
muukalaista siten, että kaatavat hänen päähänsä voisulaa, varmaan
koettaen tehdä siten tehottomiksi ne vahingolliset voimat, joita
hänessä saattaa piillä. Samallainen tarkoitus on luultavasti sen
venäläisenkin tavan pohjana, että vieras otetaan vastaan tarjoamalla
hänelle suolaa ja leipää; molemmissa näissä aineissa arvellaan näet
olevan maagillisia voimia, joten ne soveltuvat puhdistusneuvoiksi.
Myöskin meidän omissa tervehdystavoissamme on vielä jätteitä siltä
ajalta, jolloin muukalaista kohdeltiin epäluulolla ja tervehdysmenot
olivat varovaisuus-toimenpiteinä. Meidän hatunnostomme perustuu siihen
keskiaikaiseen tapaan, että otettiin kypäri pois päästä sen merkiksi,
ettei tervehtijä tahtonut olla vihollinen; päänsä paljastamallahan
uskaltautui hengenvaaralliselle iskulle alttiiksi. Samoin on
tervehtiminen kättä antamallakin luultavasti jäännös ajalta, jolloin
siinä oli todellinen sisältö: kun joku ojentaa kätensä toiselle,
näyttää hän, ettei hänellä ole asetta.

Matkojeni alkupuolella Marokossa hämmästyin usein, kuinka
vastakohtaisen erilaisia siellä tulotervehdys ja hyvästely olivat. Kun
muukalainen saapuu taloon, ei tervehdyksistä tahdo tulla loppua, ja
ne verhotaan tavattomaan sanojen kukkais-asuun. Mutta kun hän lähtee
pois, niin hänelle tuskin annetaan kättä hyvästiksi. On näet erikoisen
tärkeää saada muukalainen heti kohta itselleen suosiolliseksi, sillä
hän on vaarallisin juuri alussa. Pahansilmän teoriaan sisältyy,
että ensimmäinen silmäys on myrkyllisin. Pelko vähenee sikäli kuin
tuttavuus lisääntyy. Kuta enemmän muukalaiseen tottuu, sitä vähemmän
yliluonnolliselta hän tuntuu, sitä vähemmän peljätään hänen kirojaan ja
annetaan arvoa hänen siunauksilleen. Kun lisäksi vielä tulee käsitys,
että vieraan on sopimatonta elää isäntänsä kustannuksella kauemmin
kuin pakko vaatii, niin ymmärretään hyvin, miksi vierasvaraisuuden
velvollisuutta kestää niin lyhyen aikaa. Anglo-sakseilla oli
sääntönä: "Kaksi yötä vieras, kolmantena talon jäsen" s.o. orja.
Eteläslaavilaiset sanovat, että "vieras ja kala haisevat kolmen päivän
päästä". Marokossa riittää "Profeetan kestiystävyyttä" kolme päivää, ja
ensimäisenä yönä on muukalainen "Jumalan vieras". Kun Atlas-vuoristossa
tulin jonkin berberiläisen päällikön linnaan, tarjottiin minulle
ensimäisenä iltana tavallisesti ruuaksi lammas tai useampiakin;
seuraavana päivänä ei isäntäni ollut niin antelias; ja kolmantena
päivänä oli viisainta lähteä taipaleelle.

Meidän ei siis pidä kovin kadehtia muukalaisen osaa kehittymättömissä
kultuurioloissa, joskin tuntunee mukavalta että meidät hetkeksi
ylennetään kunniavieraaksi. Kehityksen alemmilla portailla pidetään
muukalaista joskus melkeinpä yliluonnollisena olentona, joskus
taas eläimen vertaisena. Vasta kultuuri on tehnyt vähitellen hänet
ihmiseksi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Eri yhteiskuntain
keskinäisen kosketuksen lisääntyessä on muukalainen kadottanut
mystillisen hohteen, joka ympäröi kaukaisten, eroitettujen maankulmain
yksinäistä vaeltajaa; mutta samalla on hän päässyt nauttimaan
pysyväisiä oikeuksia, niitä, jotka lähimäinen toiselle tunnustaa.

Kuitenkin olemme vielä kaukana tämän kehitysprosessin päästä. Tapa,
jolla europalaiset siirtolaiset kohtelevat värillisiä rotuja,
muistuttaa usein liiankin paljon raakalaisen käyttäytymistä vierasta
heimoa kohtaan. Lumholtz kertoo, että Australian nuoret uudisasukkaat
viettävät joskus sunnuntainsa metsästelemällä huvikseen alkuasukkaita.
"Alkuasukkaan henki", lisää hän, "on siellä halpa, varsinkin Australian
pohjoisosissa, ja pari kertaa tarjoutuivat uudisasukkaat ampumaan
minulle mustaihoisia, jotta saisin niiden kallot. Sivistyksen
syrjämailla eivät ihmiset haikaile mustan miehen ampumisia enempää
kuin koiran tappamista. Laki tosin säätää alkuasukkaan murhaamisesta
kuolemanrangaistuksen, hirttotuomion, mutta ei ole toivomistakaan, että
valamiehistö julistaisi syylliseksi valkean miehen mustan murhasta.
Mutta toisaalta: jos mustat sattuvat tappamaan valkean miehen, niin
kyllä silloin siitä koko siirtokunta huutaa."

Eikä kansalaisten ja muukalaisten eroitus ole suinkaan hävinnyt
vielä sivistyneidenkään kansojen keskinäisistä suhteista. Vallalla
olevat käsitykset sodan oikeutuksesta ja valtioiden valmius
ja halukkuus sotaan toista valtiota vastaan ilmaisevat, että
nykyaikaisessa kultuurielämässä elää yhä sen vanhan tunteen rahtunen,
ettei muukalaisen henki eikä omaisuus ole yhtä pyhä kuin oman
kansalaisen. Mutta vieläpä kansakuntain sisälläkin liikkuu valtavia
virtauksia, joiden pohjana ovat ikivanhat rotuvaistot. Kaikkien
arjalaisten kansojen valtiollinen organisatsiooni perustui alunpitäen
sukulaisuuteen. Poliittisen yhteiskunnan muodostivat ne ihmiset, jotka
olivat toisilleen sukua, olivat samaa kansallisuutta, — tai joiden
ainakin oletettiin sitä olevan. Lisään tämän viime lauseen siksi,
että myöskin vierailta mailta tulleita siirtolaisia, jopa kokonaisia
kansojakin otettiin joskus poliittisen yhteiskunnan jäseniksi
jonkinlaisella adoptioonilla. Vaikkeivät he synnyltään kuuluneet
vallitsevaan kansakuntaan, voi pelkkä olettamus aiheuttaa, että heidän
katsottiin siihen kuuluvan. He omistivat vallitsevan kansallisuuden
tavat ja kielen ja sulivat siihen, joten tuo poliittinen yhteiskunta
pysyi periaatteessa yhä edelleen sukuvaltiona. Tämä periaate elää
yhäkin n.s. kansallisuusteoriassa.

Kansallisuusteorian mukaan ei valtion vallitseva rotu tai
kansallisuus voi sallia, että toiset, lukumäärältään vähäisemmät
kansallisuudet, jotka mahdollisesti tahtovat elää ja asua valtion
rajojen sisäpuolella, saavat nauttia samoja oikeuksia kuin oma
kansallisuus itse. Heikommat kansallisuudet joutuvat siten sorron
uhreiksi, ja sortoa puolustetaan sillä, etteivät ne kansallisuudet
oikeastaan ole valtion elimellisiä osia, vaan ne saavat ainoastaan
erikoisesta armosta asua sen alueilla. Tai täytyy niiden sitten taipua
toiseen alternatiiviin: jos ne haluavat nauttia samoja oikeuksia kuin
vallitseva kansallisuus, joka edustaa valtiota, on niiden luovuttava
omasta kansallisuudestaan ja sulauduttava vallitsevaan kansallisuuteen.
Johtuu kysymään, miten se olisi mahdollista? Eihän ihminen kykene
muuttamaan polveutumistaan, hänen kansallisuutensahan sanan täydessä
merkityksessä määrää kerta kaikkiaan hänen syntymänsä, ja siksi ei
ihminen voi muuttaa sitä toiseksi halunsa mukaan. Mutta juuri olettamus
tekee kansallisuusteorian mukaan kuitenkin mahdolliseksi siirtymisen
kansallisuudesta toiseen, — sama olettamus kuin oli muinaisessa
valtiossa, nimittäin kielen vaihtaminen toiseen kieleen. Oikeastaan ei
yksilön äidinkieli ole luonnollisestikaan mikään hänen polveutumisensa
todistus, mutta kuitenkin vallitsee yleisesti se käsitys, että hänen
kielensä määrää hänen kansallisuutensa, ainakin Silloin, kun hänen
rotu-ominaisuutensa eivät kovin jyrkästi väitä päinvastaista, niinkuin
esim. neekerien musta ihonväri. Vaikka kansallisuus ja kieli ovat
ilmeisesti eri asioita, pitää yleinen tietoisuus niitä kumminkin
yhteenkuuluvina, ja tämä käsitys on kansallisessa valtioteoriassakin.
Heikommalle kansallisuudelle, joka asuu valtion rajamerkkien piirissä,
voidaan myöntää samat oikeudet kuin ne, joita vallitseva kansallisuus
nauttii, jos heikompi kansallisuus vain sulautuu vallitsevaan ottamalla
omakseen sen kielen. Kieli on kansallisuuden vertauskuva, symbooli.

Tapaamme siis vielä meidänkin päivinämme sekä kansallisuusteoriassa
että kansainvälisissä suhteissa sellaisten tunteiden ja mielikuvien
jäännöksiä, jotka olivat vallalla silloin, kun kultuuri oli vielä
kapaloissaan. Ilokseen ajattelee, että ne ovat menneiden aikain
omaisuutta, eivätkä tulevaisuuden. Niissä ei ole ikuisuuden leimaa.
Yksin järki ja ajatuskin vaimentavat varmaan ennemmin tai myöhemmin
rotuvaistoja. Ne näyttävät kerran, että heikompien kansakuntain
sortaminen on ristiriidassa niiden ominaisuuksien kanssa, joita voi
vaatia paitsi jo hyvältä ihmiseltä, myöskin hyvältä isänmaanystävältä.
Kansallisuusteoriaan sisältyy tietystikin sorto. Se ominaisuus, että
ihminen rakastaa äidinkieltään on luontainen, ja ihmisen tunteet
nousevat vastarintaan, kun vaaditaan, että hänen on vaihdettava
se toiseen kieleen, jos tahtoo saada kotipaikka-oikeudet siinä
maassa, jota hän ja hänen esi-isänsä sanoivat aikoinaan omakseen.
Sitävastoin on se valtion omaksi hyväksi, että kansalaiset, olivatpa
ne mitä kansallisuutta hyvänsä ja puhuivat mitä kieltä tahansa, ovat
tyytyväisiä oloonsa, viihtyvät maassaan, tahtovat siellä elää ja
vaikuttaa; ja sellainen ei saata olla se ihminen, jota omat maamiehet
kohtelevat tylysti.

Mutta nekään suhteet, jotka nykyään vallitsevat valtioiden ja kansain
välillä, eivät voi ajan pitkään säilyä. Ne ovat syntyneet omissa
olosuhteissaan ja niidenkin on muuttuminen mikäli olosuhteet tulevat
toisellaisiksi. Tätä totuutta eivät useimmat meistä kuitenkaan oivalla.
Ihmisillä on yleensä pinttynyt taipumus kuvitella, että seikka, joka
nykyhetkellä on vallalla, tulee olemaan vallalla aina vastakin.
Keskiajan ihmiset eivät luulta vastikään voineet aavistaa aikaa,
jolloin joku saman valtakunnan osa tai kaupunki lakkaisi käymästä
sotaa toista valtakunnan osaa tai kaupunkia vastaan; yksityis-sota
tunnustettiin oikeudeksi tuona aikana, jolloin saman valtakunnan eri
osat liittyivät ainoastaan löyhästi toisiinsa eivätkä juuri olleet
kosketuksissa keskenään. Samaten on nykyajan ihmisillä yleensä se
käsitys, että eri kansat käyvät tulevinakin aikoina keskenään aina
sotaa niinkuin nykyään. Mutta kun silmäämme menneihin, niin saatamme
jossakin määrin nähdä myöskin tulevaa. Lausuin viime esitelmässäni,
ettei sovi luulla, että moraalin kehityshistoria on ollut ainaista
edistystä niitä ihanteita kohti, jotka me tunnustamme korkeimmiksi, ja
että monilla luonnonkansoilla ovat ankarammatkin käsitykset muutamista
velvollisuuksista kuin meillä. Mutta eräässä sangen tärkeässä
asiassa osoittaa moraalin historia, kuten olemme nähneet, kuitenkin
alinomaista ja tasaista edistystä samaan suuntaan; sen käskyt ovat
laajentuneet koskemaan yhä suurempia ihmis-piirejä. Ja tämä kehitys
on suureksi osaksi johtunut sympatian tunteen eli altruistisen
vaiston kehittymisestä sikäli, mikäli kansain keskinäinen kosketus on
lisääntynyt.

Altruistinen vaisto ei välttämättä ole ainoastaan samaan yhteiskuntaan
kuuluvien yksilöiden ominaisuus. Yhteiskunnalliset eläimet ovat
yleensä ystävällisiä jokaiselle oman rotunsa jäsenelle, se ei herätä
heidän vihaansa eikä pelkoaan. Ihmissuvun altruistista vaistoa ovat
rajoittaneet yhteiskunnallinen eristäytyminen, rodun, kielen, tapain
ja menojen erilaisuus, vihollisuus ja epäluulo. Mutta lisääntynyt
yhdysliikenne on johtanut yhä enemmän oloihin, jotka ovat tuon
vaiston laajenemiselle suotuisat. Niinkuin jo Buckle huomautti,
on tietämättömyys kansallisuusvihan suurin syy; "kun yhteys eri
kansallisuuksien välillä lisääntyy, vähenee tietämättömyys, ja niin
vähenee myöskin kansain keskinäinen viha". Eri kansallisuuksia olevat
kansat tuntevat, että vaikka niillä onkin monet omat erilaisuutensa,
niin on niillä kuitenkin paljon yhteistä, ja enenevä yhdysliikenne
vähentää erilaisuuksia tai hävittää ne. Ei sovi epäillä rahtuakaan,
ettei tällaista kehitystä jatkuisi tulevaisuudessa niinkuin tähänkin
asti. Kun ajattelemme, etteivät rautatiet ole vielä sataakaan vuotta
vanhat, kun ajattelemme, miten liikennelaitokset päivä päivältä
kehittyvät ja yhteys siten eri kansojen välillä kasvaa, niin onhan
järjetöntä uskoa, että ne kansainväliset olosuhteet, jotka ovat
johtuneet suureksi osaksi kansojen eristäytymisestä, voisivat jäädä
aina tällaisiksi. Eihän toki voi epäillä, että samat syyt saavat
aikaan tulevinakin aikoina samallaiset seuraukset, — että altruismi
yhä edelleen alaltaan laajenee, ja että ihmisten tunne-elämä on
antava inhimillisen veljeyden aatteelle suurempaa tukea kuin mitä se
nykyhetkellä nauttii.




VIIDES ESITELMÄ.

Elävien ja kuolleiden suhde.


Paitsi elävien keskinäiset välit järjestää tapa myöskin elävien ja
kuolleiden suhteet toisiinsa.

Usko tämän olemassa-olomme jälkeiseen elämään on yleinen ihmissuvussa.
Väitetään tosin eräistä luonnonkansoista, että ne uskovat sielun
katoavan kuolon hetkellä tai ettei heillä ole kerrassa mitään
käsitystä elämästä kuoleman jälkeen. Mutta näiden tietojen totuutta
sopii epäillä. Luemme joskus samaisesta kansasta, että se kieltää
kaiken olemassaolon kuoleman jälkeen ja pelkää kuitenkin kummituksia.
Onhan luonnollista, että mielipiteet ovat tällaisesta kysymyksestä
epäselvät. Mutta siltä näyttää kuitenkin, että kaikkein useimmat,
ehkä kaikki luonnonkansat kuvittelevat jonkinlaista elämää nykyisen
jälkeen, ainakin sellaista, jota kestää lyhyt aika ihmisen kuolemasta.
Tämä onkin helposti selitettävää, lhmis-ymmärryksellä on taipumus
olettaa, että se, mikä oli olemassa, säilyy vastakin, jollei kokemus
aivan selvästi todista päinvastaista. Kun ihminen kuolee, on hänen
ympäristönsä vaikeaa uskoa, että hän on todellakin kuollut, ja kun
kylmä ja jäykistynyt ruumis todistaa, että muutos on tapahtunut, niin
on ihmisellä luontainen taipumus käsitykseen että sielu on ainoastaan
muuttanut asuinpaikkaa. Eloonjääneiden unet ja näyt, joissa vainaja
näyttää ilmestyvän entisille ystävilleen, tukevat raakalaisissa
tätä oletusta, että sielu jatkaa olemassa-oloaan kuoleman jälkeen.
Mitäpä muuta nuo unet ja näyt merkitsisivät kuin sitä, että vainaja
on hetkeksi palannut elävien ilmoille? Vainaja ei ole siis lakannut
olemasta, hänen sielunsa elää vielä, vaikka hän onkin kuollut.

Sielua ajatellaan tavallisesti ihmis-hahmoiseksi, mutta kooltaan
vähäpätöiseksi, laadultaan varjon tai kalvon taikka udun kaltaiseksi.
Ajatellaan, että sillä on enemmän tai vähemmän samallaiset ominaisuudet
kuin ne, joita sielun omistajalla oli eläessään. Sielu tuntee iloa
ja tuskaa. Sen voi haavoittaa ja surmata. Sillä on nälkä ja jano,
kuuma tai vilu. Se näkee, kuulee ja ajattelee. Sillä on inhimilliset
intohimot ja inhimillinen tahto. Ja sillä on voima vaikuttaa eläviin
ja tehdä heille sekä hyvää että pahaa. Nämä käsitykset sielun
ominaisuuksista kuoleman jälkeen määräävät elävien ja kuolleiden
keskinäiset suhteet.

Elävien on varottava tekemästä pahaa vainajille. Muutamat Australian
heimot pitävät suuressa arvossa eräitä puita, jotka heidän mielestään
ovat heidän kuolleita omaisiaan, hyvin muuttuneessa muodossa;
jos kaataisi sellaisen puun, niin surmaisi sielun, joka piilee
siinä. Litussa, Melanesiassa on perheenisän tapana ollut ilmoittaa
kuolinvuoteellaan vaimolleen ja lapsilleen, minkälaiseen eläimeen
hänen sielunsa kuoleman jälkeen asettuu asumaan, esim. perhoseen tai
johonkin lintuun, eikä kukaan hänen sukulaisistaan sittemmin surmannut
tai ahdistanut mainitunlaista eläintä. Monet kansat pitävät tiikereitä,
apinoita, krokodiilejä ja varsinkin käärmeitä kuolleina ihmisinä, joten
näille eläimille ei saa tehdä mitään pahaa. Eräät Kongon neekerit
jättävät kuoleman jälkeen kokonaiseksi vuodeksi lakaisematta asumuksen,
jossa ihminen kuoli, koska he uskovat, että tomu voi vahingoittaa
vainajan sielua, joka oleksii yhä vielä, ainakin silloin tällöin,
entisessä asuinpaikassaan. Kiinassa täytyy kuolleen perheenpään lesken
ja lasten olla seitsemän päivää hänen kuolemansa jälkeen käyttämättä
veitsiä ja haarukoita, jopa ruokapuikkojakin, ja syödä pelkästään
sormillaan, sillä muuten voisi käydä niin, että he aterioidessaan
pistäisivät tai leikkaisivat vainajaa, joka istuu kenties lautasen
reunalla. Ja saksalaiset talonpojat eivät vielä tänäkään päivänä pidä
oikeana lyödä kulkiessaan ovea kiivaasti kiinni, koska joku sielu parka
voi juuri tulla oven rakoon ja likistyä hengiltä, kun ovea paiskataan.

Mutta elävien ei ole ainoastaan kartettava kaikkea sellaista, josta
voi koitua sielulle pahaa, vaan heidän velvollisuutensa on myöskin
hankkia sielulle positiivisesti viihtymystä ja ravintoa. He hommaavat
monesti sielulle asunnon, joko haudaten vainajan hänen omaan taloonsa
tai rakentamalla hänen haudalleen pienen majan. Eräät Australian
neekerit sytyttävät tulen jonkin metrin päähän haudasta ja pitävät
tulta vireillä, kunnes he voivat olettaa, että sielu on mennyt paikalta
tiehensä; tai sitten he kietovat vainajan ruumiin paksuun kankaasen,
jotta sielulla olisi lämmin. Saksenin talonpojista tiedetään, että
vainajan ystävät panevat ruumisarkkuun usein sateensuojan ja kalossit,
sillä ilmasto on kostea, ja vainaja on arka kosteudelle.

Sangen yleinen tapa on, että hautaan tai haudalle pannaan ruokia,
niin ettei vainajan tarvitse nähdä nälkää; ja hyvin usein pidetään
vainajille juhlia. Aseita, työkaluja ja muita tavaroita haudataan
maan helmaan, ja kotieläimiä teurastetaan hautajaisissa sitä varten,
että niiden sieluista olisi seuraa vainajalle, ja usein toimitetaan
ihmisiäkin samaan tuonenmatkaan sentähden, ettei sielun tarvitsisi
olla vaimojen tai palkollisten puutteessa tahi siksi, että veri, joka
haudalle vuodatetaan, virkistäisi ja elähyttäisi vainajaa. Uhrit,
jotka vainajalle viedään, ovat enimmäkseen kapineita, joita hän
käytti eläessään. Alkeellisen käsityksen mukaan jatkuu omistusoikeus
kuolemankin jälkeen, jonka vuoksi henkilön kuoltua osa hänen
omaisuuttaan tai joskus kaikkikin pannaan hautaan hänen mukaansa.
Tällöin voi käydä niin, että hänen perheensä tulee aivan köyhäksi;
mutta sille ei mitään voida, sillä vainajalta ei uskalleta anastaa
hänen omaisuuttaan.

Vainajalle täytyy olla myöskin hienotunteinen ja kunnioittaa häntä,
ettei hänen itsetuntonsa loukkautuisi. Entiset roomalaiset sanoivat:
_De mortuis nihil nisi bene_, "kuolleista ei saa sanoa muuta
kuin hyvää". Kreikassa oli tapana luetella ja ylistellä vainajan
hyveitä hautajais-aterialla oltaessa, ja sama tapa on monilla
luonnonkansoillakin, sillä vainaja pitää kiitoksesta ja imarteluista.

Vainajat vaativat kuuliaisuutta ja tahtovat, että niitä käskyjä ja
säädöksiä, joita he itse eläessään antoivat tai seurasivat, heidän
eloon-jääneidensäkin on noudatettava. Tästä johtuu myöskin testamentin
loukkaamattomuus; ja jokaista rikosta isiltä perittyä tapaa vastaan
pidetään vainajien solvaamisena, mikä seikka säilyttää luonnollisesti
osaltaan tapoja vanhoillisina. Roomalaisilla oli "esi-isäin tapa",
_mos majorum_, voimasana, jota käytettiin aina, kun tahdottiin estää
muuttamasta vallalla olevaa tapaa tai lakia.

Vainajain sielujen ei ajatella viettävän ainoastaan passiivista
elämää, vaan ne saattavat myöskin vaikuttaa eläviin tekemällä heille
palveluksia tai pahaa. Kuolema on eräissä suhteissa enentänyt heidän
sielunkykyjään: he tietävät, mitä maan päällä tapahtuu, he näkevät,
mitä heidän jälkeenjääneensä askaroivat. Heidän toimintavoimansakin on
lisääntynyt. He voivat tehdä monenlaista, jota elävät eivät voi, he
ovat yliluonnollisia olentoja tai ainakin sellaisiksi tulemaisillaan,
ja maagillisia voimia ajatellaan olevan jopa heidän jäykenneillä
tai maatuneilla ruumiillaankin. Heistä tulee monesti eloonjääneiden
ystävien suojelushenkiä, jotka heitä suojelevat ja auttavat heitä,
kun he apua tarvitsevat. Arjalaiset kansat rukoilivat sukulaisten
sieluja monissa eri tilaisuuksissa. Roomalaisten _lar familiaris_,
perheen suojelushenki, oli luultavasti jonkun kuolleen esi-isän sielu.
Ja Böhmin talonpojat uskovat vielä nykyään, että vainajat hoitavat
sukulaistensa peltoja ja karjaa sekä auttavat heitä metsästyksessä ja
kalastuksessa.

Mutta kuolleet eivät palvele ilmaiseksi. Jälkeläisten on puolestaan
täytettävä heitä kohtaan velvollisuutensa, muuten he saavat
laiminlyönnistään rangaistuksen. Niin, silloinkaan, kun kuolleilta
esi-isiltä anotaan apua, ei oleteta, että he ovat eläville pelkästään
suopeita. Kreikkalaiset ja roomalaiset pelkäsivät yleensä vainajiaan
suuresti. Ovidius kertoo runoissaan, mitenkä vainajain henget
vaeltelevat maan päällä yönaikaan, tuottaen eläville tauteja ja
kuolemaa. Kiinassakin, jossa uskonto on olennaisesti esi-isien
palvelusta, on kansanluulossa vainajilla kaikkea muuta kuin
hyväntahtoisia taipumuksia, mikä seikka ilmenee m.m. siitä, että
samaa sanaa käytetään merkitsemään vainajan henkeä, paholaista ja
muukalaista. Japanin aino-kansasta kerrotaan, että jos sen keskuudessa
mies joutuu johonkin onnettomuuteen, niin hän on tavallisesti taipuisa
uskomaan, että siihen on syynä hänen vaimo- tahi äitivainajansa tai
kaikkein uskottavimmin hänen kuollut anoppinsa. Saattaa sanoa, että
vainajia ajatellaan paljon useammin vihollisiksi kuin ystäviksi.
Sellaiset kirjailijat kuin Jevons ja Grant Allen, jotka väittävät, että
vainajien vihamielisyys kohdistuu enimmäkseen muukalaisiin, jotavastoin
he ovat suopeita omille sukulaisilleen, ovat lausuneet olettamuksen,
joka ei sovellu siihen käsitykseen, minkä minä olen saanut kansojen
vainajakäsityksistä, käyttäessäni apuna huomattavassa määrin runsaampia
tieto-aineksia kuin he.

Eikä ole vaikeaakaan selittää, miten käsitys kuolleiden ärtyisyydestä
ja melkoisen epäystävällisestä mielenlaadusta on syntynyt. Kuolemaa
pidetään kaikkialla onnettomuuksista ankarimpana, ja siksi on
luonnollista, että kuolleet ovat kohtaloonsa tyytymättömiä.
Alkeellisten käsitysten mukaan kuolee ihminen ainoastaan surman,
joko väkivallan tai noituuden, uhrina, eikä siis sovi olettaa, että
henkilö, jolta siten riistetään elämä, voi kuoltuaan muuta kuin olla
pahoillaan ja hautoa kostoa. Vainaja kadehtii myöskin elävien osaa ja
kaipaa entisten ystäviensä seuraa; ei ole siis ihme, että hän tuottaa
eläville tauteja saadakseen heidätkin kuolemaan. Mutta käsitys, että
vainaja on yleensä häijy olento ja käyttää jokaista tilaisuutta
hyväkseen vahingoittaakseen eläviä, liittyy sangen läheisesti ihmisen
vaistomaiseen kuolemanpelkoon. Kuulee tosin väitettävän, että eräät
kansat eivät pelkää kuolemaa, vaan näyttävät monesti, että ovat
täydellisiä kuolemanhalveksijoita. Mutta omassa ympäristössämme
olemme kokeneet, että henkilö saattaa kyllä kuolinhetkellään alistua
levollisesti kohtaloonsa, vaikka hän on koko ikänsä peljännyt kuolemaa.
Kuoleman pelon saattaa näet vaimentaa ajattelemattomuus, tukehduttaa
tilapäinen kiihtymys, kuten viha tai suuri innostus, taikka sitten
lieventää sellainen seikka, että kuolee seurassa. Löytyy henkilöitä,
jotka ovat tulleet tunnetuiksi urhoollisina ihmisinä, vaan kuitenkin
kammoavat rajattomasti kuolemaa. On näet ero sillä, onko joku todella
kuolemaisillaan, vai kuvitteleeko hän sitä vaan mielessään; ja n.k.
kuoleman-halveksuminen johtuu useinkin siitä, että käsitys kuolemasta
jostakin syystä siirtyy taustalle. Ainoakaan ihminen ei liene aivan
tätä kuoleman-pelkoa vailla, vaikka se onkin eri vahvuinen eri
yksilöillä ja roduilla. Eräillä raakalaisheimoilla on se kehittynyt
niin voimakkaaksi, etteivät ne voi sietää kuolemaa mainittavankaan.
Ja tämä kuoleman-pelko on eroittamattomasti yhtynyt pelkoon kuollutta
kohtaan, jota pidetään kalmantartunnan levittäjänä. Tämä seikka selviää
monista tavoista, jotka liittyvät kuolemantapaukseen.

Jälkeenjääneet jättävät paikan, jossa ihminen kuoli, tai hävittävät
kuolleen asunnon taikka kantavat ruumiin pois siitä niin kiireesti
kuin saattavat. Elävät koettavat peloitella vainajan sielua seurastaan
pyssynlaukauksilla tai nakkelemalla kiviä taakseen, kun palaavat
hautaustoimituksesta, niinkuin eräillä lndian heimoilla on tapana. Itse
hautaaminenkin perustuu ainakin monissa tapauksissa vainajanpelkoon.
Tanskalainen retkeilijä Monrad, joka oleksi noin sata vuotta sitten
neekerien parissa Ackrassa, Afrikan länsirannikolla, kertoo, että
noiden alkuasukkaiden tapana oli peittää ruumis mullalla estääkseen
siten vainajaa pääsemästä liikkeelle kummittelemaan; kertojamme
lisää, että sama taikausko vallitsi talonpoikaisväestön keskuudessa
Tanskassa. Meillä itsellämme on saman käsityksen jäännös sanassa
"maahanpaniaiset". Gotlannissa kerrotaan tarua eräästä herrasta
nimeltä Takstein. Hän oli julma ja korskea eläessään ja myöskin
kuoltuaan kiusasi hän alustalaisiaan kummittelemalla; mutta siihen
keksittiin lopulta se neuvo, että eräs noita "pani maahan" hänet,
joten hän pysyi sen jälkeen alallaan. Mutta maahanpanoon yhtyy
muitakin varokeinoja. Milloin puhutellaan vainajaa kauniisti ja
pyydetään häntä pysymään ystävällisesti haudassaan, milloin taas
samasta syystä turvaudutaan pakkoon. Ruumis naulataan kiinni arkkuun
tai sidotaan sen jalat yhteen, jottei kuollut pääsisi kävelemään, tai
kädet, että hän ainakin tulee vaarattomaksi. Australian alkuasukkaat
leikkaavat surmatulta viholliseltaan poikki peukalon oikeasta kädestä,
ettei hän voisi enää jännittää jousta, ja muinaisessa Kreikassa oli
tapana hakata itsemurhaajalta pois oikea käsi ja haudata se eri
paikkaan. Itsemurhaajia on yleisesti pidetty vainajista kaikkein
vaarallisimpina. Englannissa ne haudattiin tienristeyksiin ja läpi
ruumiin iskettiin paalu; paalun tarkoitus oli kytkeä kuollut hautaan,
kun taas tienristeykseen hautaamisella lienee tahdottu hajoittaa
kaikkiin ilmansuuntiin maagilliset voimat, joita ruumiilla arveltiin
olevan. Melkoisen tavallinen tapa, jolla estetään haudatut kuolleet
kummittelemasta, on se, että hauta ympäröidään aitauksella, kyllin
korkealla, jottei vainaja voi hypätä sen ylitse; tämä tapa on huomattu
esim. eräillä Siperian heimoilla, jotka eivät salaakaan, mikä sen
tarkoitus on. Vielä tavallisempaa on panna haudalle raskaita kiviä,
joten kuolleen nousu maan päälle tehdään mahdottomaksi. Siinä selitys,
miksi kivinen hautakumpu ja hautakivet ovat tulleet käytäntöön.
Pohjois-Amerikan omaha-indiaanit tekivät tavallisesti kummun
vainajiensa haudoille, mutta ei sellaisten, jotka salama oli tappanut,
sillä niiden ajateltiin menevän suoraa tietä kuolonvaltakuntaan
häiritsemättä sitä ennen eläviä.

Eräät kansat vievät vainajansa kedolle petojen syötäväksi.
Afrikan-retkeilijä Chapman kertoo, että hänen seuralaisensa, jotka
olivat damara-kansaan kuuluvia alkuasukkaita, neuvoivat häntä kerran
jättämään matkan varrelle kaksi sairastunutta toveriaan. "Heitä ne
sinne", sanoivat he, "ja anna susien ne syödä, niin eivät sitten tule
takaisin meitä hätyyttämään". Toinen keino, jolla torjutaan kuolleen
vierailu, on ruumiin polttaminen. Pohjois-Indiassa on usein tapana,
että kaikki alimpiin kasteihin kuuluvat henkilöt joko poltetaan tai
sitten haudataan kasvoilleen, jolla tavoin heidän sielunsa estetään
vaivaamasta eläviä. Muinais-skandinavialaiset kaivoivat haudasta
sellaisten henkilöiden ruumiit, joiden väitettiin kummittelevan, ja
polttivat ne, lopettaakseen ainaiseksi tuon heidän joutavan pahan
tapansa; ja aivan samoin tehdään vielä nykyään paikoittain Albaniassa.
Ruumiin polttamista pidetään siis varmempana varokeinona kuin
hautaamista.

Paitsi väkivallalla suojelevat elävät itseään vainajalta vielä
viekkaudellakin. On huomattu, että kummitus osaa takaisin ainoastaan
sitä tietä, jota kuollutta ruumista kuljetettiin. Sentähden ei ruumista
viedäkään ulos ovesta, vaan avataanpa reikä seinään ja se tukitaan
sitten, kun on sitä käytetty tarkoitukseensa; tästä menettelystä on
se hyvä, että jos vainajalle sitten tulee halu pistäytyä entisessä
kodissaan, niin hän näkeekin kummakseen pääsemättömän seinän siinä,
jossa luuli olevan uksen. Tämä tapa on ollut Europassa melkoisen
yleinen. Eräillä Saksan seuduilla pidetään hyvin tärkeänä, että ruumis
on kannettava ulos jalat edeltä, jottei kuollut osaa tulla takaisin,
ja Englannissa koetettiin vainaja-poloista eksyttää sillä tavoin, että
hänet kuljetettiin hautaan kiertoteitä.

Estämällä vainajaa kummittelemasta estetään häntä myöskin tuomasta
eläviin kalmantartuntaa; toisten menojen tarkoituksena jälleen on
päästää elävät kalman aineista, joita heihin jo on tarttunut. Kun
muinaisroomalaiset palasivat hautajaisista, astuivat he pienen
tulirovion ylitse, epäilemättäkin puhdistaakseen itseänsä vaarallisista
aineista, joiden luulivat takertuneen itseensä; ja samallainen tapa
on eräillä Siperian heimoilla. Vielä yleisempää on, että vieraat
puhdisteleivat hautajaisten jälkeen vedellä. Kun juutalainen lähtee
kalmistosta, pesee hän kätensä vesivadissa, joka on asetettu portin
pieleen, ennen tätä toimenpidettä ei hän saa koskea mihinkään eikä
mennä takaisin kotiinsa. Geislitzin vendit kahlaavat tavallisesti
hautajaisista palatessaan juoksevassa vedessä, ja jos vesi on jäässä,
niin he tekevät avannon. Kuuluisa englantilainen antropoloogi Frazer
olettaa, että noilla tulija vesi-menetelmillä, joita hautajaisissa
noudatetaan, tarkoitetaan panna vainajan tielle este, jottei hän
pääsisi takaisin, sillä vainajan oletetaan pelkäävän tulta ja
vettä; mutta puolestani luulen, että mainitut tavat ovat alkuaan
puhdistusmenoja, joiden tehtävä oli vapauttaa elävät kalmantartunnasta.
Tuli ja vesi ovat tavallisimmat puhdistusaineet kaikkialla maailmassa.
Meillä itsellämme on mielestäni maagillisten puhdistustapojen jäte
niissä tulissa, joita poltamme juhannusaattona maalla, aivan samoin
kuin Marokon berberit hyppivät juhannuspäivänä tulten yli, jotka
sytytetään sitä varten, että aiotaan puhdistautua niissä taudeista
ja kaikellaisesta muusta pahasta. Ja sekä berberien keskuudessa että
eräillä Europan seuduilla huuhdellaan itseään juhannuksena samaten
vedellä, ja sen toimituksen tarkoitus on samallainen. Kirkkoisä
Augustinus kertoo, että Libyan pakanallisten berberien oli tapana mennä
juhannuspäivänä mereen kylpemään, eikä ole suinkaan sattuma, että
juhannuspäivä on otettu Johannes Kastajan päiväksi. Mutta palatakseni
aineesen, löytyy paljon muitakin maagillisia puhdistusaineita, joita
käytetään kuoleman sattuessa, paitsi tuli ja vesi.

Hyvin yleistä on, että jälkeenjääneet leikkuuttavat tukkansa estääkseen
kalmantartuntaa kiintymästä siihen. Marokon beduiinien tapa vaatii,
että vainajan naissukulaisten on lyötävä rintoihinsa ja raavittava
kynsillään kasvojansa niin että veri alkaa vuotaa, ja hierottava
sitten haavoihin lehmän lantaa; koko tämän toimituksen tarkoituksena,
joka suoritetaan monestikin niin rajusti, että posket tulevat
aivan veristen lihakimpaleiden näköisiksi, on etupäässä vapauttaa
naiset kalmantartunnasta, — lehmänlantaa pidetään näet tehokkaana
puhdistusaineena. Toinen tapa, jonka voi mainita tässä, on surupuvun
käyttäminen omaisen kuoltua. Tätä yleistä tapaa, joka on tunnettu
meilläkin, on selitetty monella eri lailla. Spencerin teoria on se,
että vainajan sukulaiset uhrasivat kaikki vaatteensa vainajalle, joten
heidän itsensä oli pakko pukeutua rääsyihin; ja De Groot toistaa
tämän selityksen suuressa teoksessaan kiinalaisten uskonnosta, jossa
hän sanoo Kiinassa olleen Konfutsen aikaan tavallista, että omaiset
heittivät vaatteet yltään juuri hetkellä, jolloin ruumis puettiin,
vaikkei tosin enää verhottukaan ruumista heidän vaatteihinsa. Toisen
hypoteesin mukaan on surupuvun tarkoitus alunpitäen se, että elävät
koettivat pukeutua valhepukuun, jottei kuollut heitä tuntisi; ja tätä
selitystä tukee ehkä sekin, etteivät jälkeenjääneet useastikaan pukeudu
erikoiseen pukuun, vaan maalaavat sensijaan ruumiinsa ja kasvonsa,
jolla tavoin he muuttuvat myöskin vaikeasti tunnettaviksi. Mutta
joka tapauksessa perustuu surupuvun käyttäminen sitäpaitsi, ja ehkä
etupäässä, siihen käsitykseen, että vainajan omaiset ovat jonkin aikaa
kuolemantapauksen jälkeen enemmän tai vähemmän epäpuhtaita, heissä on
kalmantartunta, ja että ne vaatteetkin, joita he käyttävät tänä aikana,
saastuttuvat, joten niitä ei voi enää käyttää. Vanha tanskalainen
lähetyssaarnaaja Egede kirjoittaa pakanallisista grönlantilaisista: Jos
he sattuivat koskettamaan ruumista, hylkäsivät he heti vaatteet,
joita käyttivät, ja tästä syystä ottivat he aina ylleen hautajaisiin
mennessään vanhat vaatteensa, aivan kuin muinaiset juutalaiset.

Toinen melkoisen yleisesti levinnyt tapa, joka myöskin perustuu
suureksi osaksi kalmantartunnan-pelkoon, on se, että vainajan omaiset
kieltäytyvät joko kaikesta ruuasta tai ainakin eräistä ravintoaineista
lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa kuolemantapauksen jälkeen, taikka
kukaan ei saa vainajan asunnossa syödä ruokaa. Kun oikeauskoinen
juutalainen kuolee, kaadetaan pois heti vedet, mitä samassa tai
naapuritaloissa on; kukaan ei saa syödä huoneessa, jossa ruumis
lepää, paitsi silloin kun huone on talon ainoa, jolloin asukkaiden on
aterioitava erikoisen verhon takana niin, etteivät he aterioidessaan
näe ruumista; heidän täytyy kokonaan pidattäytyä nauttimasta viiniä ja
lihaa niinkauan kuin kuollut on talossa; ja ensimäisenä iltana ei perhe
saa syödä edes omaa ruokaansa, vaan ystävät tuovat heille ravintoa.

Vanhassa Testamentissa puhutaan paastoista, joita tulee pitää kuoleman
jälkeen, ja sellaisia paastoja oli muillakin Välimeren maissa asuvilla
kansoilla. Tämä surupaasto on sangen mieltäkiinnittävä siksi, että
siitä syntyi sittemmin tapa, joka vielä nykyäänkin on vallalla koko
katolilaisessa kristikunnassa, nimittäin neljäkymmentä päivää kestävä
paasto ennen pääsiäistä. Se on kehittynyt aikaisemmasta paastosta, jota
kesti ainoastaan neljäkymmentä tuntia, s.o. ajan, minkä Kristuksen
ajateltiin olleen haudassa. Eräs vanhimmista kirkko-isistä, Irenaeus,
puhuu neljänkymmenen tunnin paastosta, jota pidettiin ennen pääsiäistä,
ja Tertullianus sanoo eräässä kirjoituksessaan, että ainoa luvallinen
paasto on se, jota noudatetaan taivaallisen sulhon kuoleman jälkeen.
Mutta hän mainitsee, että jo hänen aikanansa päästettiin kauemminkin
kuin nuo neljäkymmentä tuntia, ja myöhempien kirjailijain teoksista
näemme, kuinka neljäkymmentä tuntia pitkä paasto muuttui neljänkymmenen
päivän paastoksi, Mooseksen, Eliaksen ja Jeesuksen näyttämäin
esimerkkien mukaan.

En tahdo suinkaan kieltää, ettei surupaastolla saattaisi olla
fysiolooginen taustansa. Raakalainenkin suree, kun menettää ystävän
tai sukulaisen, ja suru vie ruokahalun. Tästä luonnollisesta
ruokahalun puutteesta, joka tulee silloin, kun suru painaa mieltä,
ja sen yhteydessä taikauskoisesta pelosta nauttia ruokaa, jota
pidetään kalmantartunnan saastuttamana, lienee aiheutunut kielto,
ettei sellaisena aikana saa syödä; niin, ehkäpä juuri luonnollinen
vastenmielisyys ruokaa kohtaan synnyttikin alunpitäen sen käsityksen,
että ruoka on saastutettua. Löytyy muitakin surumenoja, joiden
saattaa olettaa perustuvan samantapaisiin kaksinaisiin alkusyihin.
Tavallista on, että keskeytetään kaikellainen työ, kun ihminen
kuolee; Marokon arabialaisten keskuudessa ei kukaan saa tehdä
työtä, kun joku on kuollut, ennenkuin ruumis on haudattu, ja monien
luonnonkansain keskuudessa täytyy vainajan sukulaisten pidättäytyä
työstä pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Syynä tähän tapaan voi olla
osaksi se, että surua seuraa haluttomuus työhön; mutta pakollinen lepo
kuolemantapauksen jälkeen johtuu luultavasti myöskin ja pääasiallisesti
pelosta, että kuolema voi saastuttaa työn, jota tehdään kohta
kuolemantapauksen jälkeen tai ruumiin ollessa hautaamatta.

Tässä yhteydessä kannattaa myöskin mainita se yleinen tapa,
ettei vainajan nimeä mielellään lausuta. Syytä tähän on etsitty
käsityksestä, että kuollut tulee paikalle, jos kuulee mainittavan
nimensä; mutta toisena syynä on epäilemättäkin kalmantartunnan pelko
tai ainakin kauhea ja kolkko idea-assosiatsioni, joka meilläkin saa
monet haluttomiksi lausumaan kuolleen sukulaisen nimeä. Varsinkin
aikaisemmilla kultuuriasteilla pidetään sanaa ja todellisuutta hyvin
läheisessä yhteydessä keskenään. Kerran oli minun tavattoman vaikea
saada berberinkielen-opettajaani, joka oli kirjanoppinut ja kotoisin
Suurilta Atlas-vuorilta, ilmoittamaan itselleni sanan, joka merkitsee
tautia, ja kun hän viimein taipui itsepintaisiin pyyntöihini, niin
hän sylkäisi hyvin pontevasti, ikäänkuin vapautuakseen vaarallisen
sanan vahingoittamis-voimasta. Meidän esi-isämmekin välttivät käyttää
sanoja "kuollut" ja "kuolla". Paikoittain puhutaan vielä ihmisen
"poismenosta", kun tarkoitetaan, että hän kuoli, tai "poismenneestä" ja
"manalle menneestä".

Hautajais- ja surumenot saattavat johtua monista erilaisista alkusyistä.
Meidän täytyy varoa suoranaisesti olettamasta, että tavoilla, jotka
ovat ulkonaisesti toistensa tapaisia, on aina sama psykolooginen
perustansa; eikä sovi myöskään luulla, että tavalla saman kansan
keskuudessa on aina vain yksi ainoa syynsä. Meidän ei tule koettaa
avata monta ovea yhdellä avaimella. Saattaahan hautaamistapa eräissä
tapauksissa olla johtunut halusta suojella ruumista pedoilta,
linnuilta tai vihollisilta, ja samoin voi olla hautakiven tai
hauta-aitauksen laita. Kerrotaan, että eräät raakalaiset polttavat
kuolleensa, estääkseen niitä joutumasta vihollisten käsin, mistä
saattaisi koitua vahinkoa sekä vainajalle että hänen sukulaisilleen;
alkeellisten käsitysten mukaan ovat näet henkilöjä hänen omaisensa
läheisessä yhteydessä keskenään, joten viimemainittuja voi vahingoittaa
taikatempuilla, jos saa haltuunsa ensinmainitun kuolleen ruumiin.
Sitäpaitsi on ruumiinpoltosta se etu, että se poistaa pitkällisen
mätänemistilan, johon ruumis luonnonlakien mukaan joutuu; ja sama
tarkoitus voidaan toteuttaa myöskin siten, että ruumis viedään
petoeläinten saaliiksi. Mätänemistilaa pidetään paitsi eläville
vaarallisena myöskin kovin tuskallisena vainajalle; mutta liittyköönpä
tähän taikauskoisia käsityksiä tai ei, niin voi se jo yksinäänkin
olla riittävä syy siihen, että ruumis toimitetaan jollakin
tavoin pois, ja olosuhteet määräävät sitten, mitä tapaa pidetään
parhaana, hautaamistako vaiko polttamista tai kedolle jättämistä.
Muinais-persialaisista oli suuri synti haudata tai polttaa vainajain
ruumiita, ja he asettivat ne sensijaan vuorten huipuille; he nimittäin
pitivät maata ja tulta pyhinä eivätkä sentähden sallineet ruumiiden
saastuttaa niitä.

Mutta surumenoilla voi olla muutkin syynsä kuin pelko. Kun
jälkeenjääneet esim. haavoittavat ja repivät itseään valuttaen verta
kuolleen ruumiille, niin ehkä koetetaan siten virvoittaa vainajaa
elämän lämpöisellä nesteellä, taikka voi itsekidutus kuolemantapauksen
jälkeen olla, kuten prof. Hirn on lausunut, sukulaisten vaistomainen
yritys, jolla he koettavat hankkia lievennystä suruunsa. Mutta vaikkapa
hautaus- ja surumenot ovatkin syntyneet erilaisista vaikuttimista,
voidaan tuskin epäillä, että tärkein niistä on ollut elävien vainajain-
tai kuolemanpelko. Tätä eivät he itse kuitenkaan tahdo myöntää, vaan he
selittävät mainittuja menoja mieluisemmalla tavalla: velvollisuuksina
vainajaa kohtaan. Kuolleet eivät näet ole ainoastaan olentoja, joita on
vaarallista loukata ja hyödyllistä mielitellä, vaan heitä on myöskin
helppo pettää. Kuolleen on parasta levätä haudassaan, sanotaan, paljon
parempi kuin harhailla onnettomana ja kodittomana siellä täällä; sillä
haudassa — johon hänet pantiin oikeastaan vankeuteen, — haudassa
hän löytää rauhan, keveät mullat hänen tomulleen. Klassillisella
muinaisajalta ei mikään velvollisuus ollut niin pyhä kuin kuolleiden
hautaaminen, ja kiinalaiset väittävät, että henkilö, joka ottaa
haudatakseen vainajan, jolla ei ole sukulaisia, tekee yhtä suuren
ansiotyön kuin olisi pelastanut ihmishengen. Kansat, joilla on tapa
viedä ruumiit kedolle, sanovat, että itsensä vainajien onni on, että
pedot syövät heidät. Kamtshadaalit arvelevat, että vainajalle on
kaikkein onnellisinta, jos hänet syö kaunis koira, ja itä-Afrikassa
asuva masai-kansa sanoo, että jos hyena syö ruumiin heti ensimäisenä
yönä, niin se merkitsee, että vainaja on ollut hyvä ihminen, sillä
hyena täyttää jumaluuden määräyksiä. Samoin selitetään hyväksi työksi
se tapa, että ruumis poltetaan, Parempi on vainajan nauttia liekkien
lämmöstä kuin kärsiä vilua. Pohjois-Amerikan luoteis-osassa asuvat
tlinkiitit väittävät, että niillä, joiden ruumiit kuoleman jälkeen
poltetaan, on lämmin ja hyvä olla. Kuolinvuoteellaan sanoi muuan
vanha tlinkiitti ystävilleen: "Polttakaa minut, polttakaa minut,
pelkään vilua; miksi pitäisi minun väristä vilussa iankaikkiset ajat?"
Eräät Siperian shamaanit ovat keksineet niinkin kauniin selityksen
ruumiinpoltolle, kuin että polttaminen estää pahathenget ahdistamasta
vainajan sielua. Kristityissä maissa on sielukellojen soitolle annettu
samallainen merkitys; Skotlannissa on ollut tapana, että ruumissaatossa
kulki ensimäisenä mies, joka soitti kelloa. Käsitys, että vasken tai
raudan soinnilla on voima karkoittaa pakosalle pahoja henkiä, vallitsi
klassillisena muinaisaikana, ja Frazer olettaa, että keskiaikainen
kristinusko peri sitten tämän käsityksen. Mutta mielestäni on meillä
syytä luulla, että ne henget, joita koetettiin soittamisella pitää
loitolla, olivat alunpitäen juuri vainajain omia sieluja, joita siten
estettiin ahdistamasta eläviä. Kerrotaan, että kun Port Moresbyn
alkuasukkaat Uudessa-Guineassa ensi kertaa kuulivat kirkonkellojen
soittoa, he tulivat kiittämään lähetyssaarnaajia, että nämä olivat muka
siten karkoittaneet pois heidän vainajiensa sielut.

Myöskin monia surumenoja on jouduttu käsittämään velvollisuuksiksi
kuolleita kohtaan, vaikka niiden tarkoitus on ollut alunpitäen suojella
eläviä. Nyt selitetään syvän surun merkiksi sitä tapaa, että vainajan
sukulaiset hakkaavat kuolemantapauksen jälkeen poikki sormiansa tai
runtelevat itseään jollakin muulla tavalla, vaikka sen tarkoituksena
lienee aikoinaan ollut poistaa kalmantartuntaa. Erikoisen surupuvun
käyttämistä pidetään kunnioituksena vainajaa kohtaan. Ja sanotaan,
että hänen nimensä lausumisella häiritään hänen lepoansa. Siten
koetetaan puijata vainajaa, ja viimein puijataan itseään, ja ne menot,
joiden tarkoituksena on olla elävien suojeleminen, tulkitaan lopulta
velvollisuuksiksi sitä kohtaan, jolta on koetettu itseään varjella.

Älyllinen kehitys on vaikuttanut ihmisen käsitykseen kuolemasta.
Kuoleman tuottamaa muutosta pidetään nyt suurempana. Vaikka nytkin
arvellaan sielun elävän vielä sitten kuin ruumis on kuollut, niin
raukeaa kuitenkin sen ja ruumiin yhteys jo perinpohjaisemmin kuin
alkeellinen käsityskanta uskoi. Sielulla ei enää ajatella olevan
minkäänlaisia aistillisia tarpeita eikä harrastuksia maallisissa
asioissa. Velvollisuudet kuolleita kohtaan, jotka ovat syntyneet jo
kadonneista käsityksistä, saattavat kuitenkin vielä jäädä olemaan,
vaikka niiden sisällys on silloin muuttunut. Niinpä näemme, että
kansat, jotka nimenomaan väittävät, etteivät kuolleet tarvitse ruokaa
eivätkä juomaa, uhraavat sittenkin vielä vainajille. Tai uhrit,
jotka annettiin vainajille, muuttuvat almuiksi. Muhamettilaisissa
maissa liittyy hautaustoimitukseen almujen antaminen, jonka arvellaan
lisäävän vainajan ansioita ja siten myöskin hänen hyvinvointiaan
tulevassa elämässä. Että tämä tapa on jäännös entisestä uhrista
vainajalle, ilmenee esim. siitä marokkolaisesta käsityksestä, että
vainajan suu tulee täyteen multaa, ellei hautajais-ateriaa hommata;
jos kuollut sukulainen ilmestyy unessa valittamaan nälkäänsä ja
janoaan, täytyy sen, joka unen näki, antaa heti aamulla ruokaa ja
juomaa köyhille, — seikka, joka todistaa myöskin, missä yhteydessä
uhrit vainajalle ja almut köyhille ovat, köyhille, joista on tullut
vainajan perijöitä. Aivan samallaisia tapoja on ollut kristityilläkin.
Vielä tänäkin päivänä on eräissä paikoin Venäjällä vallalla luulo,
että jos tavanmukaiset almut hautajaisissa jätetään jakamatta, niin
ilmestyy vainajan sielu eläville sukulaisille hyttysen hahmossa, joka
liehuu kynttilän liekin ympärillä. Monet meidän omista hautajais- ja
surumenoistamme ovat syntyneet käsityksistä, jotka tuntuvat nyt meistä
kovin vanhentuneilta. Mutta tässä niinkuin lukemattomissa muissakin
tapauksissa on vanhoja tapoja tulkittu sittemmin uudella tavalla, uutta
viiniä on pantu vanhoihin leileihin.

Alkeellisen käsitystavan mukaan jää kuolleen sielu aivan läheisesti
ruumiin yhteyteen joksikin aikaa kuoleman jälkeen, mutta vähitellen
muuttuu yhteys yhä irtonaisemmaksi. Hauta, joka otti ruumiin vastaan,
ei ole sielun ainainen olinpaikka. Sikäli kuin vainajan muisto
himmenee ja hän ilmestyy yhä harvemmin unissa ja näyissä, oletetaan
hänen sielunsa muuttaneen kaukaisemmille paikoille. Muhamettilaiset
väittävät, että sielu pysyy haudassa ainoastaan kolme päivää ja menee
sitten kuolonvaltakuntaan, josta se kuitenkin joka torstai-ilta
tai perjantaina tulee käymään pikimmältään entisessä maanalaisessa
asunnossaan. Useimmat kansat uskovat, että on olemassa erikoinen maa,
johon kuolleiden sielut kokoontuvat. Milloin on se maa meidän maamme
alla, ja sielut menevät sinne alas suoraan haudoistansa. Milloin on
se taas lännessä, noilla salaperäisillä seuduilla, jonne aurinko joka
ilta laskee vainajille paistamaan. Joskus sijoitetaan kuolon valtakunta
taivaaseen. Kas tuota omituista, kaunista siltaa, joka usein ilmestyy
maan ja taivaan välille: sateenkaari! Mikäpä olisi se, ellei tie, jota
myöten sielut vaeltavat taivaasen; ja taivaslaen tähdet, eivätkö ne ole
kuoileiden asumuksia? Joskus jälleen ajatellaan, että kuolonvaltakunta
on esi-isien maa, jonne sielut menevät, kohdaten matkallaan usein monia
vaikeuksia. Useiden kansain legendoissa tapaamme käsityksen, että on
olemassa joki, jonka yli vainajain täytyy kulkea päästäkseen tuonelaan.
Tämän käsityksen pohjana on luultavasti traditsiooni jostakin vaikeasta
matkasta virran yli, jonka esi-isät aikaisemmilla vaelluksillaan
tekivät; sillä kun sielut tahtovat takaisin esi-isien maahan, on heidän
luonnollisestikin kuljettava samaa tietä, jota esi-isät eläessään
matkasivat. Käsitys, että tuonela on esi-isien maa, elää vielä nykyään
myöskin kristillisessä "paratiisi"-sanan käytössä. Ensiksikin on
paratiisi ihmissuvun kehto, mutta toiseksi on se myöskin paikka, jossa
pelastetut sielut saavat osakseen iankaikkisen ilon.

Enimmät sielut haihtuvat sitten vähitellen elävien ajatuksista.
Ne eivät herätä enää pelkoa eivätkä toivoa. Ne menettävät
yksilöllisyytensä, eikä niitä muistella enää muuta kuin juhlina, joita
silloin tällöin järjestetään kaikille sieluille yhteisesti. Mutta
tapahtuu niinkin, että eräät vainajat, jotka kunnostautuivat eläessään
jollakin erikoisella tavalla, — mahtava päällikkö, suuri soturi tahi
taitava noita, — koroitetaan ylemmäksi sitä luokkaa, johon tavalliset
kuolevaiset kuuluvat, ja nämä eivät unohdu, vaan heistä tulee jumalia.
Usko sielun elämään kuoleman jälkeen johtaa siis uskontoon. Tällä en
suinkaan tahdo väittää, että tämä usko olisi ollut uskonnon ainoana
alkulähteenä; en yhdy Spencerin mielipiteesen, että esi-isäin palvelus
oli aikaisin uskonnon muoto, josta kaikki muut muodot ovat kehittyneet.
Mutta joka tapauksessa on se yksi uskonnon muoto muiden joukossa.




KUUDES ESITELMÄ.

Uskonto ja magia.


Monta eri määritelmää on tehty sanoista uskonto ja magia, melkein yhtä
monta kuin niiden kirjailijain luku, jotka ovat käsitelleet näitä
kysymyksiä. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että kun sosiologi
käyttää termiä, joka on saavuttanut kielessä yleisen käytännön, hän
menettelee oikeimmin, kun käyttää sitä samassa merkityksessä, joka
sillä jo ennestään on. Sanan tavallisessa merkityksessä tarkoittaa
uskonto suhdetta johonkin yliluonnolliseen. Ihmiset eroittavat
itseasiassa ilmiöt kahteen eri luokkaan, "luonnollisiin" ja
"yliluonnollisiin", ilmiöihin, joihin he ovat perehtyneet, jotka he
luulevat tuntevansa ja joihin he siksi liittävät luonnolliset syyt,
sekä toisiin ilmiöihin, jotka heistä tuntuvat eriskummallisilta,
mystillisiltä ja joiden siis ajatellaan johtuvan yliluonnollisista
syistä. Tapaamme tämän eroituksen niin hyvin alimmilla kuin
ylemmilläkin kultuuriasteilla. Vaikkapa raakalainen usein sekoittaakin
luonnollisen ja yliluonnollisen toisiinsa, vaikkapa monissa tapauksissa
on mahdotonta näyttää selvää rajaa niiden ilmiöiden välillä, mitkä
hän milloinkin lukee toiseen tai toiseen lajiin, — niin kuitenkin
eroittaa hän tavallisesti jokapäiväiset tapahtumat tai luonnolliset
esineet sellaisista, jotka herättävät hänessä mystillisen kummastelun
tai pelon tunteita. Tuon eroituksen alkeita tavataan jo monissa
eläimissäkin. Hevonen pelkää ruoskaa, mutta ei pillastu silloin, kun
tuntee sen iskun; sitävastoin menettää se kokonaan mielenmalttinsa,
kun näkee paperin liikkuvan tiellä tai tuulen kääntävän sateensuojan
nurin. Ruoska on hevoselle vanha tuttu, kun taas kulkeva paperi tai
nurinkääntynyt sateensuoja ovat jotakin tuntematonta, omituista,
mystillistä, yliluonnollista. Romancs, tunnettu eläinpsykoloogi, sitoi
hienon rihman luuhun, kutsui koiraansa, ja veti luun liikkumaan juuri
kuin koira aikoi iskeä hampaansa siihen; eläin vallan kauhistui,
nähdessään, että luu kulkee, ja juoksi pakoon. Sama koira pelkäsi
kovasti moisia viattomia vehkeitä kuin esim. saippuakuplat. Yksin
leijonakin peljästyy outoa ääntä tai tuntematonta esinettä. Ja
kerrotaan juttu tiikeristä, joka vapisi ja kiljui pelosta, kun sen
häkkiin pistettiin keppiin sidottu hiiri.

Mutta alkeellinen ihminen ei eroita ainoastaan luonnollista ja
yliluonnollista toisistaan, vaan laatii vielä toisenkin eroituksen.
Yliluonnollinen, kuten luonnollinenkin voidaan käsittää mekaanisesti
vaikuttavaksi voimaksi, joka purkautuu kaiken tahdontoiminnan avutta.
Niin on esim. niissä esineissä olevan yliluonnollisen voiman laita,
joita kutsutaan polyneesiankielellä nimeltä tabu, sellaisen esineen
pelkkä koskettaminen tuottaa _tabu_-tartunnan. Samoin käsitetään
myöskin se vahingoittamisvoima, jonka arvellaan piilevän kirossa,
alunpitäen eräänlaiseksi yliluonnolliseksi tartunta-aineeksi, joka
vahingoittaa tai turmelee henkilön tai esineen, jota se tahraa;
vaikutus on aivan mekaaninen, sanassa piilevä vahingoittamisvoima ei
purkautuakseen vaadi minkäänlaista yliluonnollista tahtoa. Muinaiset
arabialaiset heittäytyivät maahan, kun joku kirosi heitä, jotta
kirous kulkisi heidän päänsä yli osumatta; ja Marokossa ei yleensä
mielellään seista lähellä henkilöä, joka vannoo valaa, s.o. lausuu
itseään kohtaavan ehdollisen kirouksen, sillä kartetaan yliluonnollisen
vahingoittamisvoiman tartutusta. Samoin pidetään syntiä aikaisemmilla
kultuuriasteilla yliluonnollisena voimana, joka saattaa siirtyä
yksilöstä toiseen. Israelilaiset sälyttivät joka vuosi syntinsä pukin
hartioille ("syntipukki"), joka sitten ajettiin korpeen; ja vielä
tänäkin päivänä on Marokon juutalaisilla tapana uudenvuodenpäivänä
nakella kiviä veteen, heittääkseen, kuten he sanovat, samalla pois
syntinsä. Nämä ovat siis esimerkkejä siitä, että yliluonnollisia voimia
käsitetään puhtaasti mekaanisiksi.

Mutta toisaalta jälleen voidaan yliluonnollisia ominaisuuksia
ajatella myöskin kuuluviksi elävien olentojen henkiseen olemukseen,
varsinkin heidän tahtoonsa. Tämä seikka tekee heistä yliluonnollisia
olentoja, aivan erilaisia kuin tavalliset yksilöt, jotka voivat
tosin käyttää hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia voimia, mutta
joilla ei kuitenkaan oleteta olevan yliluonnollisia sielunvoimia.
Tämä eroavaisuus on monissa tapauksissa kyllä melkoisen häilyvä:
milloin pidetään noitaa jumalana, milloin jumalaa noitana. Mutta se on
kuitenkin eroavaisuus, joka on tärkeä huomata, sillä se on uskonnon
ja magian erilaisuuden perusta. Uskonto on uskoa ja kunnioittavaa
suhdetta johonkin yliluonnolliseen olentoon, josta ihminen tuntee
olevansa riippuvainen ja jonka tahtoon hän vetoaa uskonnollisissa
menoissaan. Magiassa hän käyttää sitävastoin mekaanisesti vaikuttavia
yliluonnollisia voimia, maagillisia voimia, kuten voimme kutsua niitä,
vetoamatta minkään yliluonnollisen olennon tahtoon. Joskus hän käyttää
näitä voimia omaa itseään kohtaan. Ollessaan sairas koettaa hän esim.
parantaa itseään juomalla lähteestä, jonka vesi on maagillisesti
vaikuttavaa. Joskus käyttää hän hyväkseen yliluonnollisia mekaanisia
voimia suhteessaan toisiin olennoihin, sekä ihmisiin että jumaliin.
Kun hän ottaa yliluonnolliset olennot maagillisten temppujensa
esineiksi, ei hän yritä, kuten uskonnollisissa menoissa, vaikuttaa
heidän tahtoonsa, vaan koettaa pakottaa heitä keinoilla, joita he
_eivät voi_ vastustaa. Hän koettaa päästä jumalien vallitsijaksi.
Uskonnon ja magian välinen eroitus on siis aivan olennainen. Uskonnossa
koettaa ihminen vaikuttaa yliluonnollisiin olennoihin luonnollisilla
keinoilla — tarjoamalla niille lahjoja, nöyrtymällä niiden edessä,
ylistämällä niitä, j.n.e. Magiassa hän sitävastoin koettaa vaikuttaa
joko luonnollisiin tai yliluonnollisiin olennoihin yliluonnollisilla
keinoilla, — maagillisilla voimilla. Tämän merkityksen annamme ainakin
me yleensä sanoille uskonto ja magia. Emme kutsu uskonnoksi sitä, että
ihminen manaa jumaliaan, että hän koettaa pakottaa niitä kirouksen
maagillisella voimalla.

Tällä en kuitenkaan tahdo väittää, että se merkitys, mikä meillä on
sanalla "uskonto", on ollut sen alkuperäisenä merkityksenä. Latinan
_religio_ on sukua _religare_-verbille, joka merkitsee "sitoa".
Yleensä ajatellaan, että religio ja religare ovat yhteydessä keskenään
siten, että ihminen tuntee itsensä sidotuksi, jumalistaan riippuvaksi.
Mutta olen lausunut olettamuksen, että religio-sana voidaan tulkita
toisellakin tavalla. Siihen saattaa sisältyä sekin, että juuri ihminen
alkuperäisen roomalaisen käsityksen mukaan sitoi jumalat. Eräästä
sangen yleisestä marokkolaisesta tavasta ilmenee, että tämä käsitys
ei ole vieras inhimilliselle tietoisuudelle eräillä kultuuriasteilla.
Jos esim. etelä-Marokossa asuvaan massa-heimoon kuuluva berberi
joutuu johonkin pulaan, menee hän heimon suojeluspyhimyksen, Lalla
Rahma Yusfin haudalle, sitoo aivan haudan vieressä kasvavan palmun
lehden solmuun ja sanoo: "Nyt minä sidoin sinut, oi Lalla Rahma Yusf,
enkä aio sinua päästää, ellet pelasta minua ahdingosta, johon olen
joutunut." Toisella seudulla, Atlas-vuoristossa, näin kiviröykkiön,
jonka sanottiin olevan paikalla, missä muinoin suuri pyhimys Mulai
Abd-el-Kader oli kerran istunut. Keskellä kiviröykkiötä oli pystyssä
tanko, ja tankoon oli solmittu sadoittain vaatetilkkuja. Seuralaiseni
sanoivat, että jos kuka tahtoo apua pyhimykseltä, niin hän menee
röykkiön luo, repäisee kappaleen vaatteistaan ja sitoo sen tankoon.
Sitä tehdessään hän mutisee: "Oi pyhimys, olen luvannut sinulle uhrin,
jos sinä autat minua, ja minä en päästä sinua siteestä, jonka sidoin,
jos sinä et täytä minun toivomustani." Jos rukoilija saa sitten, mitä
tahtoo, menee hän uudestaan röykkiön luo, toimittaa lupaamansa uhrin ja
avaa solmun, jonka sitoi. Hän päästää tällä tavoin pyhimyksen siteestä,
jolla oli hänet kytkenyt. Vielä suoranaisemmin tukee sitä oletustani,
että religio-sanaan sisältyi alunpitäen käsitys jumaluudensitomisesta,
eräs toinenkin seikka, nimittäin kreikkalainen _katádesmos_-sana, joka ei
merkinnyt ainoastaan tavallista solmua, vaan myös maagillista solmua
tai sellaisen solmun avulla suoritettua maagillista tekoa. Plato puhuu
henkilöistä, jotka sitoivat maagillisilla tempuilla ja manauksilla
jumalat täyttämään heidän toiveitansa.

On kuitenkin helppo selittää, miten religio-sana, jonka merkitys
alunpitäen oli maagillinen, on joutunut käytettäväksi siinä
merkityksessä, joka meidän uskontosanallamme on. Ihmiset käyttävät,
kuten sanoin, maagillisia keinoja paitsi suhteessaan lähimäisiinsä,
myöskin suhteessan jumaliinsa. Maagilliset ja uskonnolliset puolet ovat
usein samassa teossa yhtyneet toisiinsa aivan eroittamattomasti. Ja ne
maagilliset keinot, joihin turvaudutaan, kun koetetaan pakottaa jumalia
noudattamaan ihmisen tahtoa, ovat ulkonaisesti hyvin samallaisia kuin
uskonnollisten menojen tärkeimmät muodot, uhrit ja rukous. Koetan
seuraavassa esittää yksityiskohdittain, millaisiin yhdyssuhteihin magia
ja uskonto joutuvat keskenään, yhdyssuhteihin, joiden vaikutukset eivät
ole kokonaan kadonneet vielä meidän omastakaan yhteiskunta-elämästämme.

Uhri on alkeellisen jumalanpalveluksen tärkein osa. Sen perustana
on käsitys, että jumalilla on inhimilliset puutteensa ja tarpeensa.
Indialaiset jumalat, sellaisina kuin heitä Rigvedassa kuvataan,
käyttivät vaatteita, kärsivät aina nälkää ja olivat juoppouteen
taipuvaisia. Egyptiläisiä jumalia ei voi kuvitella ilman asuntoja,
temppeleitä, joissa he oleksivat, ja vailla papillisia palvelijoita,
jotka auttoivat heitä pukeutumaan ja pitivät huolta siitä, että he
saivat aina uhrilahjoja. Jos uhreja ei tuotu, voivat jumalat joutua
puutteesen ja tulla heikoiksi ja voimattomiksi, jopa ehkä kuolla
nälkäänkin. Rigvedan hymneissä luetaan, että jos ihmiset lakkaisivat
uhraamasta jumalille, niin ne eivät lähettäisi enää sadetta, eivät
kävisi noutamassa tavallisella ajallaan aamuruskoa ja auringon
kulta-kehrää eivätkä sallisi viljan kasvaa tai sadon kypsyä, ja syynä
tähän olisi paitsi niiden hyväntahdon puute myöskin se, ettei heillä
olisi enää voimia sitä tehdä, koska he ovat nälän-kuolioita, kun eivät
saa mitään syömistä.

Seikat, jotka voivat saattaa ihmiset uhraamaan jumalilleen, ovat monet.
Alkeellisissa uskonnonmuodoissa on tavallisena syynä epäilemättä
ihmisen halu välttää onnettomuuksia. Hyvillä perusteilla voidaan
olettaa, että tämä halu oli ensimäinen kiihoitin uskonnollisten menojen
harjoittamiseen. Muinais-roomalaiset sanoivat, että uskonnon juuri
on jumalien pelkääminen, ja turhaan ovat eräät uudemmat tutkijat
koettaneet väittää tätä vastaan. Onnettomuudet ja kärsimykset juuri
herättävät luonnon-ihmisessä ajatuksen, että yliluonnolliset olennot
sekaantuvat hänen kohtaloihinsa; kun hän menestyy hyvin, niin hän
unohtaa jumalansa. Hän jumaloi enimmäkseen olentoja, joiden luulee
haluavan ja voivan tuottaa hänelle vahinkoa. Hän kyllä myöntää, että
on olemassa sellaisiakin henkiä, jotka ovat aina hyviä, mutta mitä
varten pitäisi heitä palvella, kun he ovat kerran kuitenkin aina
hyviä? Yksinpä niidenkin kansain keskuudessa, jotka ovat jo kohonneet
kultuurin ala-asteilta, on yhä pelko sangen merkittävänä tekijänä
uskonnossa. "Herran pelko on viisauden alku", sanotaan eräässä Davidin
psalmissa. Kielessä löytyy sana "ihmisrakkaus", vaan ei sellaista sanaa
kuin "jumalan-rakkaus", mutta sensijaan on siinä sana "jumalanpelko".
Silti ei pelko, jo heti sanoakseni, ole ainoana uskonnollisten menojen
vaikuttimena. Pelkoon liittyy toivo. Alhaisimmallakin kehityskannalla
olevien kansojen uskonnossa on toivo eräänä jumalanpalvelemisen
motiivina. Oletetut onnettomuuden aiheuttajat tulivat palveluksen
esineiksi, koska heidät käsitettiin persoonallisiksi olennoiksi, joihin
ihminen voi vaikuttaa käytöksellään heitä kohtaan. Ihminen ei ollut
niin älytön, että olisi palvellut leppymättömiä olentoja, joilta hän ei
odottanutkaan muuta kuin kärsimystä; kun hän kääntyi heidän puoleensa,
teki hän sen siksi, että toivoi voivansa kääntää heidän vihansa
itsestään. Ja kun hän vähitellen muodosti itselleen yhä edullisemman
käsityksen jumalistansa, kun hän ajan kuluessa alkoi ajatella heitä
mieleltään suopeammiksi, niin tuli merkittäväksi uskonnollisten
menojen motiiviksi, paitsi onnettomuuksien välttämisen toivoa, myöskin
kaikellaisten suoranaisten etujen toive. Tiedämme raakalaisiakin, jotka
toimittavat jumalilleen kiitos-uhreja, vaikka heidän kiitollisuuttansa
voikin pitää sen laatuisena kuin La Rochefoucauld määritteli, nimittäin
salaisena haluna saada yhä suurempia etuja vastaisuudessa. Joskus
tehdään n k. kiitos-uhrin edellä lupaus, jolloin uhrimeno muuttuu
kaupanhieronnaksi jumaluuden kanssa. Tunnettu esimerkki tästä on Vanhan
Testamentin kuvaus siitä, miten Jaakob seurusteli Jahven kanssa. Jaakob
teki lupauksen ja sanoi: "Jos Jumala on minun kanssani ja varjelee
minua tällä tiellä, jota minä vaellan, sekä antaa minulle leipää
syödäkseni ja vaatetta verhokseni, ja minä pääsen tulemaan rauhassa
isäni tykö, niin on Herra oleva minun Jumalani. Ja tämä kivi, jonka
minä panin pystyyn muistopatsaaksi, on tuleva Jumalan huoneeksi; ja
kaikista, mitä minulle annat, annan minä totisesti sinulle kymmenykset."

Uhri on siis ennen kaikkea lahja. Tällä lahjalla on eräissä tapauksissa
sijaisen tehtävä. Niin on olennaisesti ihmis-uhrien laita, joita
tavataan yleisesti varsinkin kehittyneempien luonnonkansain keskuudessa
ja niillä roduilla, jotka ovat ajanpitkään nousseet kultuurikansoiksi;
sitä käyttivät muinoin kaikki arjalaiset kansat ja Kreikassa ja
Roomassa se esiintyi vielä historiallisella aikakaudella. Ihmis-uhrin
perusajatuksena on, että toivotaan yhden ihmisen uhraamisella voitavan
pelastaa muita ihmisiä, joiden henki on vaarassa, esim. sodan tai
raivoavan nälänhädän aikana taikka muissa sellaisissa oloissa.
Ihmis-uhri on eräänlaista alkeellista henkivakuutusta eikä niinkään
barbaarinen tapa kuin luulisi. Jos uskotaan, että jokin yliluonnollinen
olento hautoo tuhoisia aikeita yhteiskuntaa vastaan, ja oletetaan
samalla, että tuon yliluonnollisen olennon voi lepyttää siten, että
uhrataan hänelle yksi tai muutamia ihmisiä, niin eihän sellaisten
asianhaarain vallitessa ole julmempaa toimittaa ihmisuhreja kuin
lähettää tuhansia miehiä sotatantereelle heittämään henkensä isänmaan
puolesta.

Uhri ei ole aina kuitenkaan lahja jumalalle. Se saattaa olla myöskin
manaus-väline. Kun Marokon arabialainen tai berberi toivoo itselleen
poikaa taikka kuuliaista vaimoa tahi muuta hyvää, niin hän menee
pyhimyksen haudalle ja lupaa pyhimykselle lampaan tai härän, jos
saa, mitä toivoo, mutta samalla hän toimittaa usein jo nyt pyhän
haudalla pienehkön uhrin, esim. teurastaen kukon. Tätä uhria ei ole
aiottu lahjaksi, vaan se on eräänlainen pakkokeino, jonka avulla
mainittu henkilö siirtää manauksen tai ehdollisen kiron pyhimykseen,
pakottaakseen tämän täyttämään esitetyn pyynnön. Myöskin Zoroasterin
ja veda-uskonto sekä varsinkin brahmanismi pitävät uhria jumalien
pakottamisneuvona, maagillisena pakkokeinona, manauksen siirtäjänä.
Jos vertaamme nyt toisiinsa uskonnollista lahjauhria ja maagillista
manaus-uhria, niin näyttää uskottavalta, että jälkimmäinen on
kehittynyt edellisestä. Kun yliluonnolliselle olennolle uhrataan,
niin pääsee uhrikin osalliseksi tuon olennon pyhyydestä, joutumalla
kosketuksiin sen kanssa, ja pyhyytensä vuoksi tulee uhriverestä sitten
sopiva keino, jolla voidaan siirtää manaus yliluonnolliseen olentoon.
Että uhri lahjana on vanhempi kuin maagillisena manaus-välineenä
näyttää ilmenevän toivottavan selvästi siitä, että ne eläimet, joita
uhrataan siksi, että koetetaan siirtää niiden avulla yliluonnollisiin
olennoihin manaus, ovat yksinomaan ravintona käytettäviä eläimiä.

Uhriin liittyy läheisesti rukous, jossa uhraaja esittää toivomuksensa.
Alkeellisilla kehitysasteilla liittyy rukous aina uhriin; pidettiin
mahdottomana, että jumalat antaisivat suosiotaan ilmaiseksi. Sanan
tavallisessa merkityksessä on rukous uskonnollinen toimitus,
vetoomus yliluonnollisen olennon tahtoon. Mutta niinkuin uhri on
rukouskin sangen usein saanut maagillisen luonteen, muuttumalla
manaukseksi. Tämän näkee asusta, johon monet manaukset puetaan.
Muinais-assyrialaiset manasivat usein jumaliaan sanoilla, jotka
oikeastaan olivat vetoamista heihin, kuten seuraavat: "Tee siten
ja siten, niin minä ilahutan sinun sydäntäsi ja palvelen sinua
nöyryydessä". Sellaisia ilmaisuja käytettiin manauksissa, joiden
uskottiin vaikuttavan jumaliin pakkona, vaikka niiden muoto olikin
nöyrä. Samoin uskoivat muinaiset egyptiläiset, indialaiset,
kreikkalaiset ja roomalaiset, että he saavat rukouksillaan jumalat
pakolla taipumaan tahtoonsa. He pitivät rukousta maagillisena lukuna,
joka teki oikealla tavalla lausuttuna ihmisestä jumalan valtiaan,
kun taas yksi ainoakin väärä sana tai virheellinen äänenpaino
hävitti heti rukouksen maagillisen voiman. Johdutaan kysymään, miten
rukoukset, joiden muodosta selvästi näkee, että niiden tarkoitus oli
alunpitäen vedota jumaluuden vapaasen tahtoon, ovat saattaneet muuttua
maagillisiksi pakottamiskeinoiksi. Syynä on epäilemättäkin se luulo,
että rukous jumalalle, samoin kuin uhrikin, tulee enemmän tai vähemmän
osalliseksi hänen pyhyydestään, ja tuo rukouksessa piilevä pyhyys tekee
sitten sen, niinkuin uhrinkin, maagilliseksi pakottamiskeinoksi
myöskin rukoilijan suhteissa itseensä jumalaan. Mutta ei sovi
myöskään epäillä, että maagillinen aines antiikisissa ja itämaisissa
uskonnoissa sai suuren merkityksen juuri sen vuoksi, että siellä oli
olemassa mahtava pappisluokka, tai erikoinen luokka henkilöitä, jotka
olivat hyvin perehtyneet pyhiin kirjoihin. Heidän etujensa mukaista
oli tietysti yllyttää kansan taipumusta taikauskoon, sillä jumalien
pakottamistaitohan vaati kykyjä, joita ei ollut muilla kuin yksinomaan
näillä henkilöillä, seikka, joka lisäsi heidän valtaansa ja arvoaan.
Jokainenhan osaa rukoilla jumaluutta, mutta yhtä helppoa ei ole sen
pakottaminen omaan tahtoonsa: siinä tarvitaan tietoja. Papisto ja sen
vallan- ja vaikutuksen-tavoittelu ovat suureksi osaksi syynä siihen,
että katolilaisesta kirkkokultista on tullut moinen uskonnon ja magian
sekoitus kuin se tosiasiassa nykyään on.

Mutta jos rukous näin saattoi kehittyä maagilliseksi manaukseksi, niin
voi maagillinen manauskin toisaalta jälleen kehittyä rukoukseksi.
Olemme aikaisemmin nähneet, että manaukset muuttuvat usein rukouksiksi.
Käytetään monenlaisia menetelmiä, jotta lausutut sanat saataisiin
ladatuksi sillä voimalla, jota vailla manaus ei voi toteutua.
Jälkiä tästä näemme vielä meilläkin eräässä voimassa olevassa
oikeus-institutsioonissa, valassa; se on olennaisesti ehdollinen
itse-kirous, jolla vannoja manaa jotakin pahaa itselleen, elleivät
hänen sanansa ole totta. Valaa tehtäessä asetetaan maassamme kaksi
sormea raamatulle. Tämän menetelmän tarkoitus oli aikoinaan se, että
saatettiin henkilö, joka lausui valan, aineelliseen kosketukseen pyhän
esineen kanssa, joten ehdollinen itse-kirous ladattiin maagillisella
voimalla. Hindut pitävät valaa vannoessaan käsissään pyhän
Ganges-virran vettä tai koskettavat brahminin jalkaa. Marokossa saa
vala maagillisen voiman koskettamalla sellaisiin kuolleihin esineihin,
eläimiin ja ihmisiin, joilla ajatellaan olevan _baraka_-ominaisuutta,
s.o. pyhyyttä, kuten esim. moskea, hevonen, lammaslauma tai sheriffi.
Keskiaikana tehtiin vala pyhäinjäännösten ääressä, ja näihin esineihin
koskettamista pidettiin niin tärkeänä, että annettiin sangen vähän
arvoa valalle, joka oli ilman tätä kosketusta vannottu, sillä silloin
ei itse-kirous toteutunut, jos tehty vala oli väärä. Miten tärkeänä
tuota aineellista kosketusta pidetään vielä tänäkin päivänä, ilmenee
esim. siitä, että Englannissa, jossa valantekijän täytyy suudella
raamattua, valvotaan tarkoin, ettei hän saa pistää salaa sormeansa
huultensa ja raamatun väliin, suudellen raamatun asemasta sormeaan.
Mutta pyhän esineen koskettaminen ei ole ainoa keino, jonka avulla
vala tai ylimalkaan manaus ladataan maagillisella voimalla: toinen
neuvo, jolla niihin saadaan sitä voimaa, on se, että sekoitetaan niihin
jonkun pyhän olennon, jumalan, nimi. Siten muuttuvat ne muodoltaan
rukouksiksi. Mutta niiden luonne saattaa jäädä edelleen pää-asiassa
maagilliseksi. Marokossa ovat sellaiset valat, joissa vedotaan
jumaluuteen, aivan samallaisia kuin ne, joissa ei mainita Jumalan
nimeä. Mutta kuta enemmän riisuttiin puhutulta sanalta sitä mystillistä
voimaa, minkä sellaiset ihmiset arvelivat siinä olleen, jotka
sekoittivat toisiinsa sanat ja teot, — sekoitus, johon usko kirouksen
vaikutukseen perustuukin, — sitä enemmän pääsi uskonnollinen aines
vallalle manauksessa ja valassa, joista vihdoin tuli ei ainoastaan
muodolta, vaan luonteeltaankin rukouksia, ne muuttuivat maagillisista
luvuista uskonnollisiksi teoiksi, siten, että niiden toteutuminen
tehtiin riippuvaksi rukoillun jumaluuden vapaasta tahdosta. Sekä
Vanhassa Testamentissa että Talmudissa tavataan vielä sen vanhan
käsityskannan jätteitä, että Jumalan nimeä sopii hyvin käyttää myöskin
sellaisissa kirouksissa, jotka eivät lainkaan ole ansaittuja. Mutta
myöhemmin alettiin kirousta pitää rukouksena, joka toteutui ainoastaan
siinä tapauksessa, että se oli ansaittu; Salomon sananlaskuissa
sanotaan, että "kirous ilman syyttä osuu ohitse niinkuin lintu menee
pois ja pääskynen lentää".

Teoksessani "The Origin and Development of the Moral Ideas" olen
koettanut näyttää, mikä merkittävä tehtävänsä tällä kehityskululla
on ollut moraalin ja uskonnon historiassa. Alunpitäen eivät jumalat
puutu muihin asioihin kuin niihin, jotka heitä itseään koskevat, he
eivät ole moraalisia olentoja eivätkä pidä silmällä sitä, että ihmiset
täyttävät velvollisuutensa toisiaan kohtaan. Vasta vähitellen on
niistä tullut moraalin vartioita, ja tärkeimpiä syitä tähän jumalissa
tapahtuneeseen muutokseen on juuri se, että ihmisillä oli tapana
sekoittaa heidän nimensä kirouksiinsa tai valoihinsa ja laatia nämä
uskonnollisen anomuksen muotoon. Jumala saa näet kostajan merkityksen
tai tulee jonkin erikoisen moraali-alan suojelusherraksi silloin, kun
häntä kutsutaan eräiden rikkomusten yhteydessä usein avuksi. Vanhoissa
kultuuri-uskonnoissa pidettiin tavallisesti joku jumala, useimmin
auringon tai kuun jumala, totuuden vartiana ja herrana siitä syystä,
että tätä jumalaa oli alinomaa rukoiltu valoissa, joilla tahdottiin
vahvistaa joku tehty väite todeksi. Tämän käsityksen merkitys on
ollut sangen laajalle ulottuva erityisesti siksi, että vala oli
muinaisten kultuurikansain oikeudenkäynnin tärkein puoli, joten avuksi
huudettua jumalaa johduttiin pitämään siten ei ainoastaan totuuden,
vaan myöskin oikeuden vartiana. Olemme aikaisemmin nähneet, kuinka
lasten kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan ja vierasvaraisuudesta tuli
uskonnollinen velvollisuus, sen merkityksen tähden, jonka uskottiin
olevan vanhempien ja vieraiden kiroilla. Maaomaisuuskin suljettiin
jumalalliseen suojelukseen siten, että rajamerkkeihin pantiin kirous.
Kreikassa tuli Zeus hórios ja Roomassa Jupiter terminalis sillä tavoin
rajamerkkien suojelijaksi, ja meillä on täysi syy uskoa, että Vanhan
Testamentin jumalan kirot sille, joka muuttaa rajamerkkejä, olivat
oikeastaan kiroja, joiden avulla ihmiset itse koettivat suojata
maaomaisuuttaan, huutaen niitä lausuessaan avukseen jumaluuden nimeä.
Aikaisemmin kuin jumalista tuli koko moraalin vartioita, tuli heistä
moraalisia spesialisteja sillä tavoin, että ihmiset kiroissaan
turvautuivat aina siihen jumaluuteen, mikä parhaiten soveltui
rikkomusten yhteyteen.

Uskonto ja magia ovat siis joutuneet keskenään läheiseen yhteyteen ei
ainoastaan uskonnollisissa menoissa, vaan myöskin uskonnollisten ja
moraalisten säädösten synnyssä. Tätä seikkaa voi valaista vielä pari
Mooseksen käskyä. On kirjoitettu: "Elä turhaan lausu Herran sinun
Jumalasi nimeä; sillä ei Herra jätä sitä rankaisematta, joka hänen
nimensä turhaan lausuu." Miksi Jumala ei sallinut nimeään turhaan
lausuttavan? Eihän ihminen pelkää sitä, että mainitaan hänen nimeään,
ja ihminen loi jumalansa oman kuvansa jälkeen. Mutta jumalalla on
hyvä syynsä toivoa, ettei hänen nimeään käytetä väärin. Alkeellisen
käsitystavan mukaan on näet henkilön nimi osa hänen omaa persoonaansa,
ja siksi saattoi helposti käydä niin, että jumalan pyhyys tahrautuisi
tai heikontuisi, jos hänen nimensä sekoitettaisiin tavalliseen
arkipäiväiseen keskusteluun.

Mutta tähän kieltoon löytyy vielä ehkä toinenkin syy. Yliluonnollisen
olennon nimen mainitsemisessa on jotakin kauheaa ja kolkkoa. Monet
raakalaiskansat pelkäävät lausua jumaliensa nimiä. Indialaisilla
jumalilla oli pyhät nimensä, joita ei kukaan tohtinut mainita.
Herodotos puhuu muinais-egyptiläisten uskonnollisia tapoja
kuvaillessaan kahdessa kohdassa jumalasta, jota hän ei tahdo nimeltä
mainita, — hän tarkoittaa Osirista. Oikeauskoiset juutalaiset eivät
koskaan lausu jahve-sanaa. Ja kristillisetkään kansat eivät juuri
halusta käytä sanaa "jumala" tai sen vastinetta arkisessa puheessa.
Siten ovat syntyneet sellaiset ilmaisutavat kuin esim. "jukul'auta",
jossa "jukuli" vastaa jumala-sanaa, ja "‘sus siunatkoon", jossa
"sus" korvaa Jeesusta. Saksalainen sanoo _Potz_, kun pitäisi sanoa
Gotts: _Potz Blitz, Potz Wetter, Potz Welt_; englantilainen _good_,
eikä _God: good gracious, my goodness, thank goodness_; ranskalainen
_bleu_, kun pitäisi käyttää _Dieu_-sanaa: _corbleu, morbleu, sambleu_;
espanjalainen _brios_ tai _diez Dio_-sanan paikalla: _voto á brios,
juro á brios, par diez._ Mystillinen pelko tai epämieluisa tunne,
joka herää jumalan pyhän nimen mainitsijassa, on sittemmin johtanut
käsitykseen, että jumala loukkautuu, jos mainitsee hänen nimeään,
toisin sanoen: se maagillinen voima, jonka ajatellaan tuolla pyhällä
nimellä olevan, on synnyttänyt uskonnollisen säädöksen.

Siirrymme sitten seuraavaan käskyyn: "Pidä lepopäivä, ettäs sen
pyhittäisit. Kuusi päivää tulee sinun työtä tehdä ja kaikki askareesi
toimittaa, mutta seitsemäs päivä on Herran, Sinun Jumalasi lepopäivä;
silloin ole työtä tekemättä, sinä ja sinun poikasi", j.n.e. Miksi
kielsi Jumala ihmisiä tekemästä työtä seitsemäntenä päivänä? On sanottu
usein, että hän teki sen siksi, etteivät ihmiset saisi rasittaa itseään
liialla työllä, — ikäänkuin itämaalaiset olisivat niin tavattoman
ahkeria, ettei mikään muu kuin jumalallinen kielto ja rangaistuksen
uhka saisi heitä pitämään yhtä lepopäivää viikossa. Minusta on aivan
ilmeistä, että juutalainen sapatti johtui siitä käsityksestä, että
seitsemäntenä päivänä työskenteleminen tuottaa onnettomuutta tai on
vaarallista. Eri kansoilla ja mitä erilaisimmilla maapallon seuduilla
on tapana jättää kaikki työ tai eräänlaiset askareet tilaisuuksissa
tai päivinä, joita pidetään sellaisille askareille onnettomina, ja
näissä kansoissa on monta seemiläistäkin. Marokossa väitetään, ettei
juhlapäivinä, s.o. pyhinä päivinä, tehty työ luonnistu koskaan, ja
keskiviikkona pidetään kaikki parturinliikkeet suljettuina, sillä
kukaan marokkolainen ei keskiviikkona ajata partaansa.

Erikoisen mielenkiintoista on tarkata, miten vahingollisina
kuun-muutoksia pidetään työlle. Etelä-Afrikan betshuaneilla on
yleinen tapa, että kaikkien on keskeytettävä työnsä, kun uusikuu
nousee. Myytillisen hindulaisen lainsäätäjä Manus'in lait eivät salli
brahminin opiskella uudenkuun, täyskuun eikä puolenkuun aikana;
se on vaarallista, lausutaan, sillä uusikuu tuhoaa opettajan,
neljästoista päivä oppilaan, ja puolikuu vie jo luetun muistista.
Buddhalaisilla on neljä kertaa kuukaudessa sapatti: silloin kun kuuta
ei näy, kun on puolikuu sekä täysikuu; näissä tiloissa tulee lakata
kaikista askareista. Aivan samankaltaiset, kerta viikossa toistuvat
sapatinpäivät on länsi-Afrikan neekerikansoilla; aikaisimmatkin
retkeilijät puhuvat niistä, eivätkä ne kaikesta päättäen ole
lainattuja, vaan kotimaista syntyperää. Ja jos tarkastamme maapallon
toista puolta, Etelämeren saaria, niin huomaamme, että sielläkin,
Havaijilla, on vanha tabu-päivä, joka toistuu neljä kertaa kuukaudessa
ja jolloin kaikista askareista täytyy lakata, muuten voi kansalle käydä
pahoin.

Tämä on sangen mielenkiintoista tahtoessamme selittää juutalaisen
sapatin syntyä, koska tämä sattui juutalaisten aikaisimman kalenterin
mukaan kuun neljänneksen aikoihin. Wellhausen ja Jastrow ovat
todistaneet pätevästi, että sapatti tosiaan sattui noiksi päiviksi,
mutta miksi johtui siitä kielto, ettei seitsemäntenä päivänä saa tehdä
työtä, on kysymys, johon he eivät minun mielestäni ole vastanneet
tyydyttävästi. Jastrow arvelee, että seitsemättä päivää pidettiin
päivänä, jolloin Jahve, Israelin jumala, oli epäsuopea kansalleen,
eikä siksi suvainnut ihmisten silloin kartuttaa omaisuuttaan työllä.
Wellhausen taas uskoo, että juutalaiset koettivat seitsemäntenä
päivänä lepyttää Jahven vihaa uhreilla, ja se vei niin paljon heidän
aikaansa, etteivät he ennättäneet silloin tehdä muuta työtä. Siksi
lakattiin työstä kokonaan seitsemäntenä päivänä, ja vaikkei sapattilepo
alunpitäen ollut tämän päivän olennainen tunnusmerkki, niin tuli
se vähitellen pääasiaksi, kun taas uhraaminen siirtyi taustalle.
Nämä selitykset tuntuvat kuitenkin teennäisiltä ja epätyydyttäviltä
monesta syystä; jotavastoin oikea selitys löytyy mielestäni helposti,
kun näkee, että monet muutkin kansat eri paikoilla maan palloa ja
varsinkin Aasiassa uskovat, että kuunvaihdokset ja ihmisen askareet
ovat keskenään mystillisessä yhteydessä. Vertaileva menetelmä on
tämän selvittämisessä avuksi. Se kohdistaa huomiomme siihen melkoisen
yleiseen taipumukseen, että kuunvaihteet yhdistetään inhimillisen
työn tuloksiin, ja silloin johdumme pian olettamaan, että samoin oli
laita muinaisten juutalaistenkin keskuudessa. Mutta tällaista oletusta
tukevat eräät varmemmatkin seikat kuin pelkkä samallaisten piirteiden
havaitseminen toisten kansain keskuudessa. Vanhassa Testamentissa
mainitaan sapatti ja uusikuu aivan rinnakkain, ja kaikesta työstä tai
eräistä askareista luovuttiin uudenkuun aikana vielä sittenkin kuin
sapatti ei enää sattunut kuun eri neljännesten paikalle. Tätä tapaa
noudattavat oikeaoppiset juutalaiset nykyäänkin, he eivät salli naisten
tehdä mitään työtä uudenkuun juhlana. Eikä olekaan hämmästyttävää, että
seitsemäntenä päivänä työskentelemisen pelko, mikä johtui uskosta, että
uusikuu, puolikuu ja täyskuu tuottavat työlle onnettomuutta, kehittyi
uskonnolliseksi kielloksi, sillä olemmehan nähneet, että maagillisilla
voimilla on taipumus muuttua jumalallisiksi tahdonilmaisuiksi. Kun
jokin seikka täyttää ihmisen taikauskoisella pelolla, koska hän luulee,
että siinä piilee maagillisia voimia, niin käy usein siten, että hän
alkaa vähitellen pitää näitä voimia jonkin jumalan toiminnanilmauksina.

Kristillisellä sunnuntailevolla ei ole samaa alkuperää kuin
juutalaisella sapatilla, mutta senkin synnyn voi löytää nähtävästi
uskosta maagillisiin voimiin, joskaan ei niihin, joita arveltiin
olevan kuulla, vaan joita luultiin olevan auringolla. Kristus poisti
juutalaisen sapatin. Juutalaiset kristityt keskeyttivät kyllä työnsä
sapatinpäiväksi kääntymisensä jälkeenkin, mutta siihen eivät heidän
uudet uskonveljensä olleet tyytyväisiä. Neljännellä vuosisadalla
kielsi eräs kirkolliskokous nimenomaan kristittyjä laiskottelemasta
lauantaisin, kuten juutalaisten oli tapana. Sensijaan oli jälleen
tavallista vanhimmista ajoista saakka, että kristityt pitivät
pienen jumalanpalveluksen viikon ensimäisenä päivänä, sunnuntaina,
sen muistoksi, että Kristus nousi sinä päivänä kuolleista. Mutta
kristillisenä lepopäivänä ei sunnuntaita alunpitäen vietetty, ja on
sangen epäilyttävää, onko ensimäinen laki, joka kielsi työn tekemisen
sunnuntaina, ollenkaan kristillistä alkuperää. V. 321 julisti
Konstantinus Suuri ediktin, joka määräsi, että kaikkien tuomareiden,
kaupunkilaisten ja kauppamiesten on asetuttava lepoon "auringon
kunnianarvoisena päivänä", mutta maamiehen ei tarvinnut puolestaan
lakata sinä päivänä työskentelemästä. Ainoakaan sana ei todista, että
tämä edikti olisi syntynyt kristillisestä vaikutuksesta. Näyttää
siltä kuin olisi Konstantinus Pontifex maximus-virassansa ainoastaan
lisännyt vielä yhden uuden päivän, auringon päivän, niihin moniin
onnettomuuden päiviin, _religiosi dies_, joita roomalaisilla vanhastaan
oli ja joita pidettiin soveltumattomina juuri oikeuskäsittelyihin
ja muihin maailmallisiin askareihin. Tämä uusi lepopäivä ei ollut
lainkaan yhteydessä juutalaisten sapatin kanssa, mutta vähitellen
sekoittuivat ne kuitenkin toisiinsa siksi, että Mooseksen lakia, joka
määräsi yhden viikonpäivistä lepopäiväksi, pidettiin yhä edelleen
jumalallisena ilmoituksena. Säädetään tosin, sanottiin, että lepopäivä
on oleva viikon seitsemäs päivä, kun taas sunnuntai on ensimäinen,
mutta tärkeintähän oli, että jokin viikon päivä pidettiin sapattina.
Kuudennelta vuosisadalta alkaen ryhtyvät kirkolliskokoukset ja
maalliset hallitsijat julkaisemaan kaikellaisia sunnuntailepoa koskevia
määräyksiä, ja brittiläinen puritanismi teki viimein kristillisestä
sunnuntaista täydellisen farisealaisen sapatin vastineen.
Skotlantilaiset papit saarnasivat, että on synti pelastaa sunnuntaina
haaksirikkoutunutta laivaa; todellisen jumalanpelon todistus on antaa
laivan miehistöineen hukkua.

Onpa sangen merkillistä ajatella, että työt keskeytetään ja kaupat
pidetään suljettuina eräänä päivänä joka viikko vielä meilläkin
sen vuoksi, että ihmiset tuhansia vuosia sitten uskottelivat, että
taivaankappaleet tekevät eräinä aikoina työn tuloksettomaksi tai
vaaralliseksi. Syynä tähän omituiseen ilmiöön on osaksi uskonnollinen
pyhitys, jonka maagillisiin käsityksiin perustuva tapa on saanut,
mutta osaksi myöskin se seikka, että yksi lepopäivä viikossa on nähty
hyödylliseksi tahi tarpeelliseksi nykyaikaisessa kiirehtivässä ja
kilvoittelevassa yhteiskunnassa. Vanha tapa säilyy siis hyödyn nojalla,
jota se todella on tuottanut.

Laajassa teoksessaan _The Golden Bough_ lausuu Frazer olettamuksenaan,
että magia on uskontoa vanhempi, että ihminen koetti ensin vaikuttaa
ympäröivään luontoon maagillisilla keinoilla, mutta vähitellen hän
huomasi, ettei yritys onnistunut, joten hän turvautui sentähden
uskontoon, uskonnollisiin menoihin. Alussa koetti hän esim. hankkia
kaikellaisilla taikatempuilla sadetta, mutta kun hän näki, ettei
onnistunut, niin hän alkoi rukoilla sadetta joltakin jumalalta,
jonka suosiota hän koetti saavuttaa uhreilla. Tätä teoriaa voi
tuskin pitää oikeana. Tapaamme uskonnollisia kulttitoimituksia
maagillisten temppujen rinnalla jo tunnetusti kaikkein alhaisimmallakin
kehitysasteella olevilla raakalaisilla; ja toisaalta jälleen kukoistaa
magia yhä, kuten olemme nähneet, uskonnon sivulla useiden melkoisen
sivistyneiden kansain keskuudessa. Jopa näemme, että usko maagillisiin
voimiin on eräissä tapauksissa elänyt kauemminkin kuin usko jumalaan.
Tunnen monta vapaa-ajattelijaa, jotka ovat melkoisen taikauskoisia.
Kuinka moni pelkää joutua pöytäseuraan, jossa on kolmetoista henkilöä,
ja vielä useammat eivät kehu missään nimessä terveyttään, sillä
he pelkäävät siten menettävänsä sen, — eivät ainakaan lisäämättä
kehumiseensa vahinkoa karkoittavaa sanaa, kuten esim. saksalainen
_ungerufen_ tai englantilainen _touch wood_ ("koske puuhun"). Ehkä
väitetään, että sellaiset henkilöt eivät silti usko tosissaan,
että maagillisia voimia on olemassa, vaikka heillä onkin oma pieni
taikauskonsa. Mutta he menettelevät kuitenkin sillä tavoin kuin
uskoisivat niihin, ja se on suunnilleen sama asia. Magia on eräissä
tapauksissa osoittautunut voimakkaammaksi kuin itse järki.

Esitelmäkurssini on nyt päättynyt. Jos siinä on ollut tendensiä, niin
oli sen tarkoitus näyttää eräillä esimerkeillä, mitenkä tapojenkin
alalla on välttämätöntä tuntea menneisyys, että voitaisiin ymmärtää
nykyisyyttä, millä tavoin meidän omat tapamme ja institutsioonimme
ovat sangen monessa suhteessa ja monella muotoa entisten aikojen
käsityskantain vaikutuksen alaisia. Mutta olen myöskin koettanut
osoittaa, että kehitys on ollut ilmeinen. Ja tämä tähän saakka
tapahtunut kehitys saa meidät varmasti uskomaan, että kehitystä on
vastaisuudessakin jatkuva. Henkilö, joka sadan vuoden päästä ryhtyy
käsittelemään tapojen historiaa, löytää varmaan oman sukupolvemme
menoissa paljon sellaista, joka tuntuu merkilliseltä tulevan ajan
ihmisistä, saaden heidät vuoroin säälivästi hymyilemään ja vuoroin
herättäen heissä vastenmielisyyden ja paheksumisen tunteita. Elkäämme
siis liioin ylvästelkö osasta, jota me itse tapain kehityshistoriassa
näyttelemme.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAPOJEN HISTORIAA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.