Illan varjot : Romaani

By Eduard von Keyserling

The Project Gutenberg eBook of Illan varjot
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Illan varjot
        Romaani

Author: Eduard von Keyserling

Translator: Kaarlo Nieminen

Release date: December 6, 2024 [eBook #74845]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ILLAN VARJOT ***

language: Finnish




ILLAN VARJOT

Romaani


Kirj.

E. von Keyserling


Suomentanut ("Abendliche Häuser")

Kaarlo Nieminen




Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1919.




ENSIMÄINEN LUKU.


Elämä Padurenin linnassa oli käynyt hyvin hiljaiseksi siitä lähtien kun
siellä oli saatu kokea niin paljo onnettomuutta. Suuri, ruskea rakennus
raskaine, ihmeellisesti huippenevine kattoineen seisoi äänettömänä
ja hiukan alakuloisena lehdettömien kastanjapuiden keskellä. Kuin
syvät vaot vanhoja kasvoja uursivat suuret puolipylväät ruskeata
julkisivua. Ulkoportailla makasi musta setteri, ojenteli raajojaan ja
koetti lämmitellä kalpeassa marraskuun auringon paisteessa. Silloin
tällöin kulki joku piika tai tallipoika yli pihan hitaasti ja veltosti.
Täällä ei kellään näyttänyt olevan kiirettä. Avoimella tallinovella
seisoi, ovenpieleen nojaten, Mahling, vanha valkopartainen kuski,
ja haukotteli. Puutarhan portilla oli Garbe, puutarhuri, venytteli
sileäksi ajeltua juoponnaamaansa ja tirkisteli aurinkoon. Sitten
lähtivät molemmat miehet astumaan toisiansa kohden, pysähtyivät
puolivälissä pihamaata, juttelivat jonkun sanan keskenään, vaikenivat,
sylkäisivät ja virkkoivat taas sanasen.

Rakennuksen toisella sivustalla avautui lasiovi, joka johti suoraan
puutarhaan, ja linnanherra, Warthen parooni, tuli siitä juuri
ulos pyörätuolissaan palvelijansa Christophin työntämänä. Visusti
turkkiinsa verhoutuneena, turkislakki päässä, huojui kumarainen
vartalo tuolissa hiljaa eteenpäin. Kasvot olivat hyvin kalpeat ja
ankarassa säännöllisyydessään väsyneen ilmeettömät, vain ulkonevat
silmät olivat vielä ihmeen kirkkaat ja siniset. Pyörätuolin vieressä
asteli paroonin sisar, paroonitar Arabella, suurena ja laihana mustassa
päällysviitassaan ja liehuvassa suruharsossaan, kasvot kapeina ja
veitsenterävinä, pöhöhihaisten, valkeiden olkapäiden välillä. Näin
kävi matka pitkin puiston syysmärkiä teitä, joilla putoilleet lehdet
rapisivat. Puista tippui vesipisaroita ja latvat olivat täynnä meluavia
variksia. Christoph painoi leukansa syvempään pystyyn nostetun
kauluksensa sisään ja huohotti hiukan työntämisen aiheuttamasta
ponnistuksesta. Sitten pysähtyi hän äkkiä, hänen isäntänsä oli tehnyt
merkin kädellään; parooni katsahti sisareensa ja sanoi äänellä, joka
kuului äkäiseltä ja vaivautuneelta: "Kuulehan, Arabella, mikä on
rouva Dachausen syntyään?" — "Birkmeier, tehtailijan tytär", vastasi
paroonitar rauhallisesti ja melkein koneellisesti. Tyytyväisenä antoi
parooni päänsä painua jälleen alas, ja Christoph työnsi taas tuolia
eteenpäin.

Ja kuitenkin oli Paduren vielä muutamia viikkoja takaperin ollut
tämän seudun aateliselämän ylimmäinen tyyssija ja parooni Siegwart
von der Warthe oli täältä käsin vastaansanomatta hallinnut kaikkia
vertaisiaan. Tuo pieni, pyöreähkö mies ankarine, juhlallisine
kasvoineen, joita valkeat hiukset ja valkea poskiparta ympäröivät
kuin hopeinen sädekehä, oli ollut tämän aatelisnurkkakunnan sielu.
Julkisia toimia ei hän halunnut, kokouksissa hän vaikeni. "En ole
mikään kokouksissa juoksija", oli hänen tapansa sanoa, mutta hänen
mielipiteensä oli kuitenkin aina määräävä ja jokaisessa tärkeässä
asiassa oli pääkysymyksenä: "Mitä sanoo von der Warthe?" Politiikkaa ja
maataloutta koskevissa seikoissa, perheasioissa ja kunniakysymyksissä,
kaikessa lausui hän painavimman sanan. Hän lainasi rahaa niille,
jotka sitä tarvitsivat ja joita hän piti auttamisen arvoisina, ja
valvoi ankarasti, etteivät hyvät vanhat aatelistavat täällä päässeet
rappeutumaan. Kun Warthen parooni kohotti harmaita kulmakarvojaan,
teki kämmenellään liikkeen ylhäältä alas ikäänkuin sulkeakseen
arkunkannen ja sanoi hiljaa: "Hm, — niin, vahinko, mutta miehen asia
on toimitettu", silloin oli miehen asia tällä seudulla tosiaankin
toimitettu. Parooni oli asemastaan täysin tietoinen ja nautti siitä,
ja se oli ehkäpä hänen elämänpä ainoa todellinen ilo. Olla aina
hyväntahtoisen arvokas, arvossa pidetty ja hiukan pelätty lienee kyllä
hyvä asia, mutta yksinäiseksi se tekee eikä se hauskaa ole. Tämä se
antoi paroonin kasvoille myöskin juhlallisen, hiukan epämiellyttävän
ilmeensä; hän näytti siltä kuin ei hän koskaan olisi voinut olla oikein
vapaa ja kuin olisi tämäkin hänestä taas toisinaan ollut epämukavaa.
Dietz von Egloff, jonka tapana oli puhua vanhemmista herroista
tarpeellisetta kunnioituksetta, sanoi: "Soisinpa vanhan Warthen
kasvojen kerran saavan tuntikauden tarpeekseen irvistellä, jotta ne
pääsisivät kunnolleen toipumaan alinomaisesta arvokkuudestaan." Parooni
näki mielellään ympärillään iloa, hänen metsästyksensä ja punaviininsä
olivat kuuluisat, mutta hän ei voinut salata itseltään, että ihmisillä
oli hauskinta juuri silloin, kun hän sattumalta ei ollut saapuvilla.
Se lienee tehnyt hänet toisinaan hiukan melankoliseksi, mutta hän ei
myöntänyt sitä itselleen, vaan oli vakuutettu siitä, että hän oli
valinnut paremman osan, viisauden, arvokkuuden ja vallan. Nuoret eivät
hänestä pitäneet, nauroivat häntä toistensa seurassa ja nimittivät
häntä "parooni Paheksumukseksi". Mutta he pelkäsivät häntä, ja kun
he joutuivat vaikeuksiin, kääntyivät he aina hänen puoleensa. Vanhat
herrat ihailivat häntä ja kuuntelivat hänen sanojaan kuin evankeliumia.

Kamiinan ääressä, iltapuolissikaaria poltellessaan, jutteli parooni
mielellään vanhalle ystävälleen, Witzowin linnan paroonille Port'ille,
periaatteistaan: "Mielipiteet, hm, nuorilla ihmisillä pitää nykyään
olla kaikenlaisia mielipiteitä. No jaa, enhän kiellä, että voi olla
mielipiteitä ja periaatteita, jotka toisille ovat sangen hyviä ja
oikeita. Eihän ole, loppujen lopuksi, välttämätöntä olla aatelismies,
mutta meillä on eräitä mielipiteitä ja periaatteita, jotka ovat oikeita
ja tosia, ei sen vuoksi, että joku on ne meille todistanut, vaan
senvuoksi, että me tahdomme, että ne ovat oikeita ja tosia. Minulle ei
tarvitse mitään todistaa eikä selittää. Minä tahdon, että se tai se on
oleva totta ja oikein, koska, jos se olisi väärin, minä en enää olisi
se von der Warthe, mikä olen, etkä sinä se von Port, mikä olet, koska
me muutoin olisimme molemmat vanhoja narreja. Näetkös, niin minä sanon."

Parooni Port oli ystävänsä alkaessa puhua ravistautunut irti lievästä
iltapäivä-unisuudestaan. Hän kurkotti raskasta yläruumistaan eteenpäin,
nosti käden torveksi korvalleen ja kuunteli tarkkaavaisesti. Kun puhe
oli lopussa, löi hän Warthen paroonia polvelle ja tuumi: "Oletpa taasen
oikeassa, veli hyvä." Sitten heittäytyivät molemmat herrat jälleen
nojatuoleihinsa ja imivät tyytyväisinä sikaarejansa.

Esikuvallisia niinkuin Warthen paroonin mielipiteet ja maatalous
olivat hänen naapureilleen myöskin hänen talonsa, sen korkeat suojat
suurine, raskaine mahonkihuonekaluineen, suurine kaakeliuuneineen,
sukumuotokuvineen ja vanhoine hopeineen, suojat, joissa vallitsi
hyvinjärjestetyn varallisuuden mieluisa olo. Padurenin paroonin
molemmat lapset, Fastrade ja Bolko, olivat kaikkien naapuriston
lasten esikuvia, sen tiesi jokainen seudun lapsi. Paroonitar von der
Warthe oli kuollut toisen lapsensa syntyessä, paroonitar Arabella
johti veljensä taloutta ja lasten kasvatusta, ja tätä kasvatustakin
ihailtiin yleisesti. Heillä oli kotiopettaja, herra Arno Holst, jonka
tuli valmistaa Bolkoa ylemmille kymnaasiluokille ja joka sitä paitsi
opasti juuri täysikasvuiseksi tullutta Fastradea kirjallisuudessa ja
taidehistoriassa. Kapeahartiainen nuori mies, jolla oli likinäköiset,
ruskeat silmät, vaaleat hiukset ja kauniit tytönkasvot. Hän oli hyvin
musikaalinen, lauloi kauniilla barytoniäänellä, lausui Schillerin
näytelmiä ja oli täynnä miltei poikamaista kaiken kauniin ihastelua.
Padurenin kotiopettaja oli koko naapuristossa kuuluisa. "Sepä on
merkillistä", sanoi parooni Port rouvallensa, "kun Warthe hankkii
jotain itsellensä, niin on se aina erehtymättä ensiluokkaista. Mitenkä
hän sen tehneekään? Jos hänellä on lintukoira, on se puhdasrotuisempi
kuin mikään meidän koiristamme, jos hän ottaa itselleen kotiopettajan,
niin on se heti tavattoman oivallinen mies."

"Sairaalloiselta hän minusta näyttää", sanoi paroonitar, joka ei
pitänyt siitä, että ihmisten ja asioiden varjopuolet syrjäytettiin.
Sitä suurempaa kummastusta herätti uutinen, että herra Holst oli
äkkiä lähtenyt linnasta. Padurenissa elettiin, kuin ei olisi mitään
merkillistä tapahtunut, olikin muka juuri aika lähettää Bolko
kymnaasiin. Mutta muuan huhu, kukaan ei tiennyt mistä se oli lähtöisin,
ei ottanut vaietakseen; se kertoi ihmeellisistä asioista, joita piti
tapahtuneen Padurenissa. Oliko herra Holst rakastunut Fastradeen?
Oliko Fastrade rakastunut kauniiseen kotiopettajaan? Olivatko he
menneet kihloihin ja oliko tapahtunut paha perhekohtaus? Kukaan ei
oikein sellaista uskonut, mutta kuitenkin naapuritiloilla kovasti
sellaista kuiskailtiin... ja tuntui siltä, kuin useimmille ei olisi
ollut epämieluisa ajatus, ettei Padurenissakaan aina kaikki käynyt
niin moitteettomasti, kuin miltä näytti. Warthe'ilta itseltään ei
luonnollisesti ollut mitään kuultavissa. Bolko lähti kymnaasiin,
parooni oli arvokas ja täynnä auktoriteettia kuten aina, paroonitar
Arabella oli vaiti ja Fastraden nähtiin kuten muulloinkin ratsastavan
pienellä kimollaan metsäteitä pitkin sinisessä ratsastuspuvussaan.
Valkean pojanlakin alla liehuivat vaaleat kiharat pyöreiden, punaisten
kasvojen ympärillä, huulilla oli alinomainen hymy, kuin olisi hän
hymyillyt hurjan vauhdin synnyttämälle tuulenpuuskalle. Myöskin toisten
seurassa oli hän sama huoleton, iloinen, hurmaavasti naurava tyttö
kuin tavallisesti. Hän taivutti päätään taaksepäin, avasi hiukan
huuliaan, ja silmät tulivat säihkyviksi ja kosteiksi. "Pienen Warthen
silmät tekevät minut janoiseksi", oli Dietz von Egloff sanonut,
"koko maailmasta olen etsinyt juomaa, joka olisi niin sininen ja
läpikuultava, mutta sitä ei ole".

Kaksi vuotta kului, Bolko pääsi yliopistoon, Fastrade vietti
kahdettakymmenettä ensimäistä syntymäpäiväänsä, kun jälleen uutinen
saattoi koko seudun tasapainostaan. Fastrade, kerrottiin, jättäisi
kotinsa ryhtyäkseen jossain kaukana, Hampurissa, opettelemaan
sairaanhoitoa. Tieto vahvistui, mutta oli kuitenkin yhä niin uskomaton.
Kuinka usein olikaan jokainen kuullut von der Warthen sanovan:
"Tyttäremme kuuluvat kotiimme aina siihen saakka, kunnes he muuttavat
omaansa. Aatelisen talon tyttärenä oleminen on kutsumus, joka on yhtä
tärkeä kuin mikä muu kutsumus tahansa." Ja vielä äsken, kun Portien
toinen tytär lähti Dresdeniin, kehittämään ääntänsä, oli parooni
sanonut sitä karkaamiseksi. Ja nyt karkasi hänen ainoa tyttärensä,
jätti molemmat vanhukset yksin. Mitä oli tapahtunut? Padurenissa
oltiin siitä vaiti kuten aina. Oltiin huomaavinaan, että parooni
tyttärensä lähdön jälkeen oli muuttunut arvosteluissaan ankarammaksi
ja suvaitsemattomammaksi, että hän tuli kärsimättömäksi, jos joku
uskalsi häntä vastustaa, mutta muuten ei hänessä ollut mitään muutosta
huomattavissa. Padurenissa pidettiin suuria metsästyksiä, jolloin hän
hermostuneella tavallaan kehotti nuorisoa iloitsemaan. Niin, yrittipä
hän itsekin olla iloinen, puhui paljon Bolkosta ja ylioppilaselämästä,
kertoi omalta ylioppilasajaltaan haalistuneita kepposia, joille vain
hän ja parooni Port saattoivat nauraa.

Eräänä marraskuuniltana astui paroonitar Arabella veljensä
työhuoneeseen. Hän tapasi veljensä tuolistaan, pää taaksepäin
nojautuneena, kasvot harmaina ja kuin särkyneinä, silmät suljettuina;
kädessään piti hän sähkösanomaa. "Jumalani! Siegwart!" huusi
paroonitar. Voimattomasti ojensi hän paroonittarelle toisella kädellään
sähkösanoman, toisellaan viittasi hän. Hän tahtoi olla yksin.
Sähkösanoma ilmoitti, että Bolko oli kaatunut kaksintaistelussa.
Paroonitar sulkeutui huoneeseensa itkemään. Linnassa oli hetkisen aivan
hiljaista, mutta yön saavuttua alkoi kuulua läpi pitkän huonerivin
taukoamattomia, harhailevia askeleita, ja kun ne kulkivat paroonittaren
huoneen ohitse, luuli tämä kuulevansa ikäänkuin hiljaista valitusta.
Seuraavana aamuna parooni oli kalpea ja tyyni, ryhtyi
hautajaisvalmistuksiin ja vastaanotti suruvalittelukäyntejä. Hän oli
juhlallinen ja arvokas kuten aina, mutta näytti vain välillä siltä,
kuin olisi tämä juhlallisuus ja arvokkuus alkanut horjua, kuin täytyisi
hänen väkisin pitää sitä yllään kuin raskasta viittaa, joka uhkaa
pudota hartioilta. Kokemansa raskaan iskun jälkeen eivät Padurenin
asukkaat enää näyttäytyneet naapurien luona. He pysyivät kotona ja
kulkivat vaiteliaina suurissa huoneissaan. Kerran sanoi paroonitar
Arabella veljelleen: "Fastrademme, eikö Fastrademme olisi tultava?"
Mutta parooni teki hermostuneena torjuvan kädenliikkeen. Naapurit
arkailivat tulla hiljaiseksi käyneeseen linnaan, vain parooni Port kävi
ystävänsä luona. Silloin istuivat he molemmat tapansa mukaan kamiinan
ääressä sikaaria poltellen ja Warthen parooni jutteli periaatteistaan
ja nuorten vääristä mielipiteistä, hän tahtoi jälleen iloita omista
kauniista ja järkevistä sanoistaan, mutta tuntui, kuin eivät ne enää
olisi hänelle maistuneet, ääni alkoi vavista, muuttui hiljaiseksi
ja araksi ja petti lopulta kokonaan. Silloin kumartui parooni Port
eteenpäin ja taputti vanhaa ystäväänsä lempeästi polvelle. "Warthe ei
enää ole entisellään", kertoi parooni Port rouvalleen, "hän kestää
tosin, mutta hänen poikansa kohtalo on kuitenkin ollut hänelle liikaa."

Niin, se oli ollut hänelle liikaa. Kun Christoph eräänä iltapäivänä
astui herransa työhuoneeseen, missä tämän oli tapana suuressa
nojatuolissa nauttia päivällislepoansa, näki hän herransa makaavan
lattialla. Pieni parooni makasi siinä kädet ja jalat avuttomasti
ojennettuina, kasvot harmaina ja kuin tuskan vääristäminä hiusten
ja poskiparran muodostaman hopeisen sädekehän keskellä. Halvaus
oli kohdannut häntä, riistänyt parooni "Paheksumus" raukalta
silmänräpäyksessä koko hänen juhlallisuutensa ja komean ryhtinsä ja
tehnyt hänestä avuttoman vanhan miehen.




TOINEN LUKU.


Paroonitar Arabella oli päättänyt iltapäivällä käydä vieraisilla
paroonitar Port'in luona. Linnan sairaalamainen hiljaisuus vaivasi
häntä kuin tauti. Hän tahtoi nähdä ja puhutella ihmisiä, ennen kaikkea
puhutella. Niinpä kyyditsi Mahling hänet suurissa vaunuissa Witzowin
puolelle. Syystiet olivat kurjat, ilma kostea ja kylmä, taivas harmaa
ja pilvet matalalla, tuuli myllersi riippakoivujen hienossa oksistossa
kuin punaisissa hiuksissa. Vasta kynnettyjen peltojen vaoissa oli jo
siellä täällä hiukan lunta. Kaikki näytti epäsiistiltä ja viluiselta.
Mutta vanha nainen katseli rakastettavasti hymyillen maisemaa. Hänellä
oli jo vierailuilmeensä valmiina, sillä hän iloitsi todellakin
sydämellisesti tästä iltapuolisesta. Valkea Witzowin maakartano
mataloine portaineen, joiden eteen he nyt pysähtyivät, näytti hänestä
tänään erikoisen kodikkaalta, suuri eteinenkin, joka aina tuoksui
kostealta kalkilta ja jossa paroonitar aina ajatteli: "Sanokoon hyvä
Karoline mitä haluaa, talo on kuitenkin kostea."

Sylvia, talon vanhin tytär, solakka, vanhahko neiti, jolla oli kalpeat
kasvot ja tunteellinen, hiukan sääliväinen hymy, otti paroonittaren
vastaan. Sylvialla oli sellainen tapa ottaa vieraita vastaan, kuin
olisivat he olleet sairaita ja tarvinneet osanottoa ja sääliä. Ja
tänään se teki vanhalle paroonittarelle hyvää. Arkihuoneessa suurella
sohvalla, jossa oli liian vino selusta, istui paroonitar Port, sangen
pyylevä nainen, kasvot aina punoittavina valkean silkkipitsimyssyn
alla. "Arabella hyvä", sanoi hän kovalla, matalalla äänellä, "siinähän
te olette, olen jo pitänyt teitä miltei vainajana." Paroonitar hymyili
surumielisesti: "Ah niin, toisinaan tahtoisikin tosiaan jo olla
vainaja."

"No, no, tulee jälleen parempiakin aikoja", lohdutti paroonitar Port,
"istukaahan ja kertokaa, miten teillä voidaan?"

"Aina vaan samalla tavalla", vastasi paroonitar Arabella, "mutta eihän
sentään, yksi hyvä uutinen minulla on, Fastrademme tulee kotia, olen
kirjoittanut hänelle ja hän tulee."

"Niinkö?" Paroonitar Port'in pienet silmät kiiluivat uteliaisuudesta ja
hän kohotti pitsimyssyään hiukan korvilta, kuullakseen paremmin. "Vai
niin, hän tulee siis, nyt vasta."

Paroonitar Arabella vastasi surullisesti hymyillen: "Tähän saakka ei
isä tahtonut, mutta nyt —". "Ja yhä vain tuon nuoren miehen vuoksi?"
kysyi paroonitar Port jännittyneenä. Paroonitar Arabella nyökäytti
päätään, oli hetkisen vaiti, nojasi päätään taaksepäin. Hän tunsi,
että hän nyt olisi puhuva kaikista noista asioista, joista hänen niin
kauan oli täytynyt olla vaiti. Mutta hän ei voinut muuta. Sylvia kulki
hiljaa edestakaisin ja tarjoili teetä. Paroonitar Port otti esille
neuloksensa, ikäänkuin rauhoittuneena siitä, että hän nyt oli saanut
vieraansa johdetuksi siihen, mihin halusi.

"Ah niin! mitä kaikkea sitä saakaan kokea", alotti paroonitar Arabella,
"ja ajatelkaahan, etten minä ollut huomannut mitään koko asiasta, minä
en huomaa sellaista koskaan. Vasta eräänä päivänä, kun nuo molemmat
ottivat toisiaan kädestä ja menivät veljeni työhuoneeseen, valtasi
mieleni pelko ja polveni vapisivat niin että minun täytyi istuutua."

"Siis yksinkertaisesti kihlaus", huomautti paroonitar Port asiallisesti.

"Niin, lapsiparat ajattelivat kai jotain sellaista, mutta veljeni teki
siitä kaikesta pikaisen lopun."

"Miten kesti Fastrade sen?" urkki paroonitar Port edelleen.

Paroonitar Arabella huokasi, näiden kauan salattujen asioiden
kertominen koski häneen niin kovasti: "Fastrade, tunnettehan hänet,
on luja ja rohkea tyttö, ja jos hän kärsikin, ei hän sitä meille
milloinkaan näyttänyt. Ja kun aika kului, ajattelin että hän oli hänet
jo kokonaan unohtanut. Silloin tulee tuo hänen syntymäpäivänsä, jolloin
hän isällensä selittää, että hänen täytyy lähteä sairaalaan, hän on
täysi-ikäinen, on perinyt äidiltään rahaa; mitä kaikkea puhuttiinkaan,
en tiedä, tunnettehan heikkouteni; kun jotain sellaista on ilmassa,
hiivin huoneeseeni. Silloin saapuu luokseni lapsi valkeana kuin
liina ja sanoo: Minä matkustan. Rakas lapsi sanon minä, vain yhden
asian tahtoisin tietää: tapahtuuko se hänen tähtensä? Hän katsoo
minuun tyynesti ja sanoo lujasti ja rauhallisesti: Hän on sairaana ja
puutteessa, ja silloin täytyy minun olla hänen luonansa. Mitä voin
sanoa; enhän ole juuri koskaan voinut hänelle mitään sanoa. Jo silloin,
kun hän vielä oli pikku tyttö, tunsin että hän aina oli viisaampi ja
voimakkaampi meistä kahdesta. Hän matkusti siis. Oli hyvä rekikeli,
minä seisoin suuressa salissa ikkunan ääressä ja kuuntelin vielä hänen
rekensä kulkusten ääntä, sehän kuuluukin meille niin kaukaa maantieltä,
— kun veljeni tuli huoneestaan, istuutui kamiinan ääreen, hämmenteli
hiiliä ja mumisi hiljaa itsekseen. Paikallaan ei kukaan tahdo pysyä.
Onkin kai vaikeampaa olla neiti von der Warthe kuin joku muu."

"Siis matkusti hän suoraa päätä nuoren miehen luokse", sanoi paroonitar
Port terävästi.

"No niin", vastasi paroonitar Arabella epäröiden, "tämä oli sairas,
makasi sairashuoneessa, Fastrade kai hoiti häntä ja sitten, sitten hän
kuoli."

Paroonitar Port laski työn kädestään ja katsahti hämmästyneenä ylös:
"Hän kuoli! Jumalan kiitos!"

"Älkäämme tehkö syntiä, rakas Karoline", lausui paroonitar Arabella
surumielisesti. "Nuori mies parka! Ehkä oli niin parempi."

"Paljoa parempi", vahvisti paroonitar Port, "asiahan ei sitten ole niin
paha, mutta sellaista sitä seuraa salaperäisyydestä, silloin luullaan
heti kukaties mitä."

"Ja sitten, rakas Karoline", sanoi paroonitar Arabella ja hymyili
liikutettuna, "Fastradellemme ei tätä kaikkea voi laskea viaksi,
hänellä on niin kuuma sydän. Kun pikku koiramme hukkui, hän oli silloin
vielä pieni lapsi, itki hän koko yön ja oli suorastaan kuumeessa. Ja
myöhemmin, kun vanha hoitajamme Knaut kuoli — veljeni toivomuksesta
otettiin lapset mukaan hautausmaalle, heidän oli varhain totuttava
sellaisiin velvollisuuksiin, sanoi hän — no hyvä, illalla, oli kesäkuu,
oli Fastrade poissa. Häntä etsitään, ja mistä löydetään hänet? Hän
istuu iltahämärässä hautausmaalla Knautin haudalla, hän ei tahdo jättää
Knautia yksin. Sellainen oli hän aina."

Paikaltaan saattoi paroonitar Arabella nähdä läpi hämärän huonerivin,
jonka toisesta päästä nyt ilmestyi parooni Port'in leveä haahmo ja
lähestyi hitaasti. Hän oli herännyt päivällisunestaan ja näytti
huonotuuliselta, hän tervehti paroonitarta lyhyesti ja istuutui
pöytään. "Puhuimme Fastradesta", sanoi paroonitar Port, "hän tulee
vihdoinkin kotiin."

Parooni teki kädellään torjuvan liikkeen ja kumartui teekuppinsa yli,
jonka hänen tyttärensä oli hänelle ojentanut.

"Ja Gertrudhan palaa myös jälleen Teidän luoksenne", sanoi paroonitar
Arabella.

Silloin alkoi parooni puhua, käheästi ja epäselvästi, kuin ei hän
olisi välittänyt mitään siitä, ymmärrettiinkö häntä: "Niin, takaisin
he kaikki tulevat, mutta millaisina? Hermot pilalla, viheliäisinä kuin
kanat sateen jälkeen. Vanha Warthe oli aivan oikeassa, paikallaan ei
kukaan tahdo pysyä. Aikaisemmin ei aatelisneideillä ollut milloinkaan
sellaisia lahjoja, joita täytyi 'kehittää', sekin on uudenaikaista."
Tämä mariseva haukkuminen näytti tekevän hänelle hyvää ja hän jatkoi,
ikäänkuin kiukkuunsa kiinni takertuen: "Olin eilen Dachausenilla
päivällisellä. No, että siellä tuoksuu finansseille, sille eivät he
mitään mahda, hänhän on tehtailijantytär, mutta Dachausen on kelpo
poika ja yksi meikäläisiä. Hyvä, siellä tarjotaan siis kaurista, omia
kelpo elukoitamme, mutta ylt'ympärillä samalla lautasella on puolikkaan
suuruisia appelsiininkuoria täynnä appelsiinihyytelöä, tuollaista
imelää laitetta, jollaista saa sokerileipureilta."

"Onko se hyvää?" kysyi paroonitar Arabella osaaottavasti.

Parooni kohautti olkapäitään. "Hyvää! Berlinissä ja Pariisissa kai
kokeillaan niin eriskummallisilla ruoilla, mutta täällä meillä — en
voi auttaa, että minusta sellainen tuntuu perversiltä. No, ja että
toinen naapurimme, Egloff Sirowista, pitää hiuksiaan jakauksella kuin
mennoniittipappi, se on hänen asiansa, se kuuluu olevan amerikkalaista.
Toissa päivänä olin asioissa hänen luonaan, silloin esitti hän minulle
pienen miehen, mustan kuin mustepullon, se on portugalilainen markiisi,
ja toisen pitkän, harmaahiuksisen, jolla oli siniset silmälasit, tämä
taas on puolalainen kreivi. Ja isoäiti, vanha paroonitar, katselee
näitä epämiellyttäviä ihmisiä säteilevin silmin ja iloitsee siitä, että
hänen Dietzillään on niin ylhäisiä tuttavuuksia. Ja kun hän iltaisin
istuu huoneessaan ja antaa neiti Dussan lukea hänelle hurskaita
kirjoja, kuuntelee hän herrojen hälinää pelihuoneessa ja on onnellinen,
että hänen Dietzinsä pitää niin hauskaa vihreän pöydän ääressä, missä
hän panee alttiiksi perheomaisuuden."

Parooni ravisti itseään kuin vastenmielisyyden puuskauksessa, ja
lopetti synkästi: "Yhden asian tiedän, minun ei enää kauan tarvitse
katsella tätä ilveilyä, minun permantopaikkani on pian oleva tyhjänä."

Kaikki olivat vaiti. Oli tullut täydelleen hämärä. Sylvia oli isänsä
alkaessa puhua noussut paikaltaan ja kulki kuulumattomin askelin
huoneissa edestakaisin, välillä jäi hän seisomaan jonkun ikkunan ääreen
ja katseli ulos rikinkeltaista juovaa, joka iltataivaalla näkyi mustan
metsän yläpuolella. Siinä oli muuan, joka kalpeana ja mietteliäänä oli
jäänyt paikalleen.

Kun tuli pimeä, lähti paroonitar Arabella kotimatkalle. Istuessaan
vaunuissa mietti hän itsekseen ettei Port'illa juuri ollut iloista
ollut, mutta hän oli saanut puhuakseen, ja se tuntui hänestä jo
helpotukselta pitkän vaikenemisen jälkeen.




KOLMAS LUKU.


Oli satanut runsaasti lunta, illan hämärä lepäsi sinisenä valkean
peitteen yllä. Paroonitar Arabella oli antanut sytyttää kaksi lamppua
suuressa salissa ja kulki siellä nyt taukoamatta edestakaisin,
sisäänpainuneet posket hiukan punoittaen. Useasti pysähtyi hän ja
kuunteli kulkusten ääntä, joka tuli kaukaa maantieltä. Kuunnella
sellaista kulkusten helinää, kuinka se kaikui tieltä, kävi käänteissä
heikommaksi, kuinka se etääntyi ja läheni, se oli ollut hänen totuttua
työtään hiljaisina talvi-iltoina, ja kuinka kohtalokasta oli tuo soitto
ollut toisinaan, sinäkin iltana, jolloin Fastrade matkusti heidän
luotaan, ja jälleen sinä iltana, jolloin Bolkon kuolinviesti tuli
yhä lähemmäksi. Siitä lähtien tuntui paroonittaresta, kuin olisi hän
voinut kulkusten äänestä kuulla, mikä heitä siellä maantiellä lähestyi.
Tänään, luuli hän, tänään kaikuivat kulkuset erikoisen kirkkaina ja
elvyttävinä, tulija oli Fastrade. Vanha nainen iloitsi, mutta tässä
ilossa oli jotain kiihoittunutta, joka miltei koski.

Nyt oli kilinä aivan lähellä, se teki suuren kaaren pihalla ja
pysähtyi ulkoportaitten eteen. Kolisten avasi Christoph oven. Vanha
nainen seisoi liikkumattomana paikallaan ja kuunteli eteisestä tulevia
askeleita. Fastraden metallisointuinen ääni sanoi: "Hyvää iltaa,
Christoph, miten vähän olettekaan muuttunut, vain harmaaksi olette
tullut." — "Me olemme täällä kaikki tulleet harmaiksi, armollinen
neiti", vastasi Christoph. Nyt avautui ovi ja Fastrade seisoi siinä
suorana ja kaunisryhtisenä. Mustan surupuvun yllä näytti vaalea pää,
pyöreät, ajon hiukan punervoittamat kasvot ihmeen kirkkailta ja
värikkäiltä. Hän hymyili hymyänsä, joka niin herkästi nousi hänen
huulilleen, ja silmät, hämärään tottuneina, räpyttelivät valon
häikäiseminä. Paroonitar seisoi yhä vielä kuin avuttomana paikallaan ja
itki. Vasta kun Fastrade tutulla, suojelevalla tavallaan tarttui häntä
käsivarteen, kävi käsiksi vanhaan raihnaiseen vartaloon ja talutti
sitä, tunsi paroonitar jälleen koko tästä olennosta virtaavan lämmön,
jonka puutteessa hän vuosikausia oli värissyt.

Fastrade vei paroonittaren sohvan luokse, istutti hänet sille, istuutui
itse viereen ja piti molempia vanhoja käsiä omissaan. Paroonitar itki
hiljaa itsekseen, Fastrade istui rauhallisena paikallaan ja antoi
katseittensa harhailla huoneessa, etsien esineitä tutuilta paikoiltaan.
Kaikki oli siinä, missä oli ollutkin, kaikki oli muuttumattomana, ja
kuitenkin näytti hänestä, kuin olisi se ollut kalpeampaa, värittömämpää
kuin se kuva, jota hän oli koko ajan muistissaan kantanut. Paneelaus
näytti tummemmalta, huonekalujen silkki kuluneemmalta, kattokruunun
kristallit himmeämmiltä. Kaikki tämä muistutti Fastradesta esinettä,
joka huolellisesti pannaan säilöön lukon taakse, ja kun se vihdoin
otetaan jälleen esille, ihmetellään että se piilossaan on tullut
vanhaksi ja haalistuneeksi. Ja myös talon äänet olivat vanhastaan
tuttuja. Isän huoneesta kuuli hän Ruhke voudin paksun, narisevan äänen,
ruokasalista kuului lasien kilinää, lautasten kalinaa ja pienessä
salin viereisessä huoneessa vihdoin lauloi aivan ohut, vapiseva ääni
hiljaa itsekseen hypähtelevää säveltä. Se oli ikivanha ranskatar
Couchon, joka oli ollut paroonitar Arabellan opettaja. Hän istui
vihreävarjostimisen lampun luona aivan kumaraisena, pienet kasvot
tiukan, harmaan samettimyssyn peitossa, pani pasianssiansa ja hyräili
hiljaa vanhanaikaista ranskalaista lauluaan. Tämä vaikutti Fastradeen
niin voimakkaasti, että hänen täytyi sanoa ääneensä: "Ah, Ruhke on isän
luona ja Christoph kattaa pöytää ruokasalissa ja Couchon istuu yhä
pasianssinsa ääressä ja laulaa."

"Niin, lapseni", sanoi paroonitar, "meillä ei ole mitään muuta
tekemistä kuin istua ja odottaa, kunnes toinen toisensa jälkeen
murentuu pois."

Fastrade nousi nopeasti paikaltaan, kuin olisi hän tahtonut ravistaa
päältään jotakin: "Menen tervehtimään Couchonia", sanoi hän ja meni
pieneen huoneeseen. Vanha ranskatar nosti pikku kasvonsa Fastradeen
päin, hymyili huulettomalla suullaan ja sanoi: "_Te voilà, ma fillette,
à la bonne heure_." Sitten kääntyi hän jälleen kortteihinsa. Nyt päätti
Fastrade mennä isänsä luokse. Sielläkin vihreäkaihtiminen lamppu
valaisi huonetta vain himmeästi, parooni istui nojatuolissaan hyvin
kumaraisena, pää rinnalle painuneena, hän näytti nukkuvan, kauniit
hopeaiset hiukset olivat poissa ja lampunvalo lankesi suurelle,
sileälle päälaelle. Nurkassa seisoi Ruhke pehtori muodottoman suurena
ja paksuna, ja häntä ympäröi lumen ja rasvasaappaiden tuoksu. Fastrade
polvistui isänsä edessä ja sanoi: "Tässä olen taas, isä." Parooni
nosti päätään ja katsahti häneen, silmät olivat yhä vielä kirkkaat
ja siniset, mutta kalpeat kasvot näyttivät liian väsyneiltä, jotta
niissä olisi ollut mitään ilmettä. "Vai niin, vai niin", sanoi parooni
ja koetti miedosti hymyillä, "tätisi ilmoitti, että tulet." Sitten
silitti hän kädellään Fastraden poskea. "Kylmät posket", huomautti
hän, "kas niin, istuhan tuonne, lapsi, Ruhke ei vielä ole lopettanut,
on hyvä, että olet mukana kuulemassa. No Ruhke, siis öljykakut".
Parooni antoi päänsä jälleen painua rinnalle, Fastrade istahti erääseen
suurista tuoleista, Ruhke rykäsi hämillään ja alkoi sitten jälleen
puhua paksulla, narisevalla äänellään, puhui öljykakuista, jotka oli
noudettava asemalta, härästä, joka näytti olevan sairas, laudoista,
joita oli sahattava, puhui yksitoikkoisesti ja koneellisesti kuin
se, joka tietää, ettei häntä kukaan kuuntele, ja lopulta vaikeni hän
kokonaan. Kuin äänettömyyden herättämänä kohotti parooni katseensa ja
sanoi: "Siinäkö kaikki? No sitten hyvää yötä, Ruhke." "Hyvää yötä",
vastasi pehtori ja työntäytyi ovesta ulos. Nyt oli vihreän hämärässä
huoneessa aivan hiljaista, parooni antoi jälleen päänsä painua ja
torkahti, kerran hän vain kohotti katsettaan ja kysyi: "Onko paljo
lunta maantiellä?" — "On, isä", vastasi Fastrade. Sitten olivat he
jälleen vaiti. Fastrade istui siinä kädet helmassa, silmät suurina
ja kasvoillaan ilme, kuin olisi hän nähnyt pahaa unta. — Salissa
alkoi suuri kello hitaasti ja kumeasti lyödä yhdeksää, Christoph tuli
viemään herraansa vuoteeseen. "Menen nyt nukkumaan", sanoi parooni
"tulet sitten taas, lapseni, lukemaan." Ja kalpeihin kasvoihin tuli
jotain iloisuuden tapaista, kun hän lisäsi: "on hyvä, että taas ollaan
yhdessä."

Ruokasalissa istuivat paroonitar ja Fastrade vastakkain, ja täälläkin
entisyys kaikkine pöytäastioineen ja ruokalajeineen teki Fastradeen
voimakkaan vaikutuksen. Mustamonogrammiset porsliinit, hopeainen
samovaari, kotlettien ja sämpyläin maku, kaikki tuntui liittävän elämän
juuri siihen kohtaan, johon hän vuosia sitten oli sen jättänyt, ja
koneellisesti kuin ennenkin nousi Fastrade tuoliltaan, asettuakseen
samovaarin luo teetä valmistamaan. Paroonitar Arabella sillä välin
kertoi, kertoi laajasti ja valittaen kaikesta siitä surullisesta,
mitä vuosien kuluessa oli tapahtunut. Illallisen jälkeen piti
Fastraden mennä lukemaan isälleen; muulloin oli paroonitar Arabella
makuuhuoneessa lukenut Sain Simonin herttuan muistelmia, kunnes parooni
oli nukkunut. Fastrade löysi isänsä makaamasta sängyssä suljetuin
silmin, eikä hän silmiään avannutkaan Fastraden sisään astuessa, mumisi
vain hiljaa: "vai niin". Mutta kun hän istuutui vihreävarjostimisen
lampun luokse pöydän ääreen ja otti kirjan esille, kuuli hän isänsä
äänen sanovan selvästi ja tutulla, opettavalla sävyllään sanan
_velvollisuuspiiri_. Hän luki nyt, talossa oli aivan hiljaista,
vuoteelta kuului vanhan miehen raskas ja vaivalloinen hengitys, ja
kaikki tämä oli niin hirveän painostavaa, että Fastrade kuuli, miten
hänen oma äänensä välillä vapisi ja miltei petti hänen lukiessaan
pitkäveteistä historiaa ranskalaisten herttuoiden arvoriidoista.
Vihdoin avasi Christoph hiljaa oven ja teki merkin, että riitti.

Kun paroonitar vei Fastraden hänen huoneeseensa, itki hän jälleen
ja sanoi: "Lapsi, kaikkien näiden kuluneiden vuosien jälkeen minä
ensimäisen kerran menen onnellisena levolle."

Jäätyään yksin pysähtyi Fastrade keskelle huonettaan kädet velttoina
riipuksissa. Kaikki tämä hiljaa loppuaan kohti kulkeva elämä hänen
ympärillään heikensi hänenkin vertansa, otti häneltäkin voimaa elää
edelleen; "me istumme hiljaa ja odotamme, kunnes toinen toisensa
jälkeen murenee pois", kuului kuin hiljaisena valituksena hänen
korviinsa ja sitten hänessä ikäänkuin jokin nousi vastarintaan, hän
olisi tahtonut temmata ikävän irti itsestään kuin epämukavan puvun.
Nopeasti meni hän ikkunaan, avasi painavat ikkunaluukut, työnsi
ikkunan auki ja katsahti puutarhaan. Suurten, levottomasti tuikkivien
tähtien valossa lepäsi talviyö siinä hänen edessään, valkeana ja
äänettömänä, ilma löi häntä kosteasti ja kylmästi vastaan, puut
kohosivat kuin suuret valkeat sulat yötaivasta vastaan ja niiden
ohitse avautui Fastradelle näköala etäisyyteen, joka valkean hämärän
verhossa näytti äärettömältä. Täällä oli tilaa, täällä saattoi hän
hengittää, täällä viileässä uinui se suuri, voimakas elämä, johon hän
kuului. Ja katsellessaan ulos tähän valkeuteen täytyi hänen ajatella
sairaalaa pitkine, valkeine käytävineen, valkeine ovineen, joiden
takana kärsimykset ja kivut asustivat, mutta kärsimykset ja kipu
siellä olivat ikäänkuin joku asiaankuuluva, oikeutettu seikka, niitä
palveltiin, niitä varten elettiin, ja säälikin oli asiaankuuluva
laitos, sitä kannettiin keveästi kuin tottumusta eikä seisty sen edessä
avuttomina, niinkuin täällä suuren tuskan edessä. Kun hän siellä tuli
jonkun sairaan huoneesta, kohtasi hänet käytävissä vilkas elämä,
hänen ohitseen juoksi valkotakkisia lääkäreitä, joilla oli kiire,
toinen huusi toiselleen jotain iloista, naurettiin ja kaikki tunsivat
olevansa urhoollisia ja hyödyllisiä tässä reippaassa, miltei iloisessa
taistelussa elämän vihollisia vastaan. Fastradea vilutti, mutta hän
tunsi jälleen, että hänellä oli lämmintä, nuorta verta suonissaan,
tunsi ruumiinsa voimakkuuden ja tunsi elämänsä jälleen joksikin, josta
hän kaikesta huolimatta saattoi iloita. Nopeasti sulki hän ikkunan, nyt
tahtoi hän nukkua.




NELJÄS LUKU.


Oli vielä aivan pimeä, kun Fastrade heräsi. Oli varmaankin aika
laskea pois valvontavuorolla olevat, ajatteli hän ja nousi istumaan
vuoteessaan, mutta kun hän kuunteli, vallitsi hänen ovensa ulkopuolella
syvä äänettömyys niiden alinomaa edestakaisin kulkevien hiljaisten
askelten asemasta, jotka eivät sairashuoneessa milloinkaan tauonneet.
Silloin hän muisti: hän oli kotona. Hän nojautui jälleen tyynyihin,
kohotti kätensä ylös ristiin päälaelleen ja tuijotti pimeyteen. Aluksi
tuotti hänelle voimakasta mielihyvää tunne, että sai jäädä makaamaan,
nukkumaan, — kuinka usein hän olikaan sairaalassa sitä toivonut; mutta
uni ei tullut ja eileniltaiset kuvat nousivat jälleen hänen mieleensä,
hänen isänsä kalpeat kasvot, täti Arabellan kapea, tumma olemus,
sellaisena kuin hän seisoi keskellä salia ja avuttomana itki. Hän nousi
ylös. Ei, tämä tuskallinen toivottomuus, joka eilen illalla oli tehnyt
hänet kipeäksi, ei enää saisi häntä valtaansa. Hän sytytti kynttilän
ja alkoi pukeutua. Se virkisti häntä; hän ajatteli lapsuusaikojaan,
kuinka pikku Fastrade oli unohtanut kirjoittaa ranskan kirjoitustaan
ja pukeutui viluissaan talviaamuna kynttilän valossa, kaikkien muiden
vielä nukkuessa.

Pitkässä huoneiden rivissä vallitsi vielä pimeys. Joku piika kulki
äänettömänä edestakaisin, jalkaan pistetty kynttilänpätkä kädessään,
ja pieni liekki loi seinille suuria, häilyviä varjoja. Mahtavien
kaakeliuunien edessä oli harmaita olentoja, jotka latoivat puita
pesään, sytyttivät ne, ja märät halot alkoivat äkäisesti rätistä.
Kummastuneina ja peloissaan kuin aavetta katselivat palvelijat
Fastradea, kun hän äkkiä ilmaantui heidän joukkoonsa ja hitaasti astui
huoneiden läpi. Fastradesta oli kuin voisi hän nyt hiipiä kaikkiin
näihin huoneisiin, kun ne näyttivät nukkuvan pimeässä tai lepattavassa
uuninvalkeassa, löytääkseen niistä kaiken sen, mikä hänelle kerran oli
ollut tuttua ja rakasta. Salin viereistä huonetta valaisi uunin tuli
kirkkaasti, ja uunin edessä istui Merlin, vanha setteri, ja katseli
miettiväisenä tuleen; kun Fastrade astui sisään, käänsi se päänsä häntä
kohden ja katseli häneen rauhallisesti. "Merlin", sanoi Fastrade, ja
silloin se nousi hitaasti, tuli hänen luokseen ja hieroi pehmeästi
päätään hänen polviinsa; Fastraden mieleen johtui se hiljainen, väsynyt
tapa, jolla Arabella täti eilen oli tervehtinyt häntä. "Tule, Merlin,
lämmitellään", sanoi hän ja istuutui uunin edessä olevalle tuolille;
Merlin asettui hänen viereensä ja molemmat tuijottivat nyt valkeaan,
ja Fastradesta tuntui, kuin ei hän milloinkaan olisi ollutkaan poissa,
kuin ei hän olisi lakannutkaan kuulumasta tähän ihmeelliseen, vanhaan
taloon, jonka hämärissä, unisissa sopissa kaikkialla näytti asustavan
äänetön valitus.

Mutta lämpimässä istuminen teki raukeaksi, sitä paitsi oli Merlinin
mustassa kuonossa, sen ruskeissa silmissä, jotka lieden valossa
tulivat lasimaisen kirkkaiksi, niin toivottoman rauhallinen katse,
kuin ei elämässä enää olisi voinut tapahtua mitään. Kärsimättömänä
nousi Fastrade, kulki jälleen huoneiden läpi; ikkunanluukut olivat
avatut, valkea, usvainen talviaamu katsoi sisään ikkunoista. Fastrade
katsahti pihalle, tallit ja palkollisten rakennus seisoivat siinä niin
epämiellyttävän selvinä kuin esineet näyttäytyvät nousevan auringon
valossa. Ulkona oli varmaankin hyvin kylmä; avoimesta tallinovesta
tuli höyryä, palvelijain rakennuksen portaille ilmestyi Ruhke,
muodottoman suurena ja paksuna, kokonaan pitkään lammasnahkaturkkiin
verhoutuneena, kasvot kalpeina ja pöhöttyneinä. Alakuloisena silmäili
hän itsellisten rakennuksille johtavaa tietä pitkin, ja tätä tietä
myöten tuli pitkä jono harmaita olentoja hitaasti ja vastahakoisesti;
vaaleita, rumanvärisiä täpliä kaiken tämän valkean keskellä. Fastradea
puistatti; kuinka hirvittävän ilottomalta näytti hänestä tämä harmaa
jono, täytyikö täällä tosiaan kaiken olla noin ilotonta, täytyikö
täällä, mihin katsoikin, tehdä kipeää, eikö täällä milloinkaan päässyt
irtautumaan tuosta säälistä? Hän kääntyi poispäin, salissa kohtasi hän
pienen palvelustytön; ruusunpunaisessa karttuunipuserossaan, punainen
huivi päässään seisoi hän siinä, posket pakkasesta hehkuvan punaisina,
pienet silmät kirkkaina. Kun tyttö näki Fastraden, nauroi hän, avasi
leveän, punaisen suunsa ja näytti valkeat hampaansa. Fastrade nauroi
myöskin: "Trine, sinähän se olet", sanoi hän, "sinusta on tullut suuri
ja sinusta on tullut kaunis." Trinen kasvot punastuivat kauttaaltaan,
hän suoristi ruumistaan ohuen puseronsa alla ja ravisti sitä hiukan,
kuin olisi hänestä suurena ja sievänä oleminen tuntunut miellyttävältä
ja lämpimältä. "Tänään tulee pakkanen", jatkoi Fastrade vain
pidättääkseen tyttöä vielä luonaan, nähdäkseen tämän nuoren, värikkään
ja nauravan olennon vielä edessään. "Niin, neiti." — "Mutta kaunis ilma
tänään tulee." — "Niin, neiti." Nyt nousi aurinko, ruusunpunaista valoa
virtasi saliin, liukui yli tumman paneelauksen, tarttui kattokruunun
kristalleihin. Trine seisoi siinä, aivan ruusuisen hohteen punaamana,
ja nauroi leveätä nauruansa. Fastrade tunsi, miten valo tulvasi
hänenkin ylitsensä, tunsi myöskin olevansa nuori ja kaunis. "Kas tuossa
on aurinko", sanoi hän. — "Niin, nyt se nousee", sanoi Trine ja juoksi
nauraa kikattaen huoneesta.

Nyt alkoi talossa syntyä liikettä, Christoph tuli kattamaan
aamiaispöytää, mamseli Grün ilmestyi näkyviin, kantaen tarjottimella
tuoreita sämpylöitä, hän tervehti Fastradea äänekkäästi: "Armollinen
neiti tulee taas tänne emännöimään, se on meistä hyvä, mehän täällä
vallan homehdumme. Niin, Fastrade tahtoi jälleen emännöidä täällä;
hän ryhtyi niinkuin ennenkin järjestämään aamiaispöytää, pani sämpylät
leipäkoriin ja asettui samovaarin luokse valmistamaan teetä. Täällä
piti, täällä täytyi jälleen tulla miellyttävää. Kun paroonitar Arabella
astui ruokasaliin, oli hän niin hämmästyksissään, että hän pani kätensä
ristiin ja alkoi itkeä, mutta Fastrade kävi kärsimättömäksi...Täällähän
ei ole mitään itkettävää, täti, tulehan istumaan, tee on valmista."
Kun vanha nainen istui paikallaan, pyyhki hän silmiään ja sanoi
miettivästi: "Lapsi, eikö ole ihmeellistä, muulloin, kun yksin
istuuduin paikalleni, paleli minua aina niin kovin, nyt ei minua
lainkaan palele."

Talvinen päivä oli käynyt aivan valoisaksi, huoneet olivat täynnä
keltaista auringonpaistetta, parooni ilmestyi huoneestaan, kävelläkseen
Christophin käsivarteen nojaten hitaasti huonerivin lävitse, hän
pysähtyi Fastraden eteen, katsoi häneen ankarasti ja sanoi: "Lapseni,
oletko löytänyt velvollisuuspiirisi?"

"En tiedä, isä", vastasi Fastrade ja punastui.

Parooni mietti hiukan ja kysyi sitten: "Menetkö tänään lehmiä
katsomaan?"

"Lehmiä katsomaan?" Fastradea ihmetytti; hän ei ollut milloinkaan
käynyt lehmien luona.

"Hyvä, jättäkäämme se huomiseksi", jatkoi parooni, "mutta isännän silmä
ruokkii karjaa." Mennessään edemmäksi lisäsi hän vielä: "Muuten syömme
täsmälleen kello yksi, lääkäri on määrännyt niin."

Velvollisuuspiiriä ei Fastradella ilmeisesti vielä ollut. Hän
kuljeskeli huoneissa ja kosketteli huonekaluja, kuin olisi hän tahtonut
herättää ne ja ilmoittaa, että hän oli siinä. Vihdoin meni hän
kirjoitushuoneeseensa ja istuutui. Tuossa oli hänen kirjoituspöytänsä,
tuossa olivat hänen tavaransa ja kirjansa, mutta ne eivät vielä
sanoneet hänelle mitään, hänellä ei vielä ollut mitään suhdetta niihin.
Hän ei enää ollut tottunut sellaiseen, että hänellä oli kokonainen
päivä edessään, jonka suhteen hän saattoi itse määrätä. Sairaalassahan
jokainen hetki oli pakottanut määrättyyn työhön. "Mitä teinkään ennen
tähän aikaan?" kysyi hän itseltään. Silloin kohosi jälleen hänen
mieleensä entisyyden muisto ja sen mukana Arno Holstin kaunis, hoikka
olemus. Kuinka selvästi muistikaan hän nyt illan, jolloin hän ensi
kerran tiesi rakastavansa Arno Holstia tai oli päättänyt rakastaa
häntä. Hän istui pianon ääressä ja soitti Mendelssohnia, Arno Holst
seisoi hänen takanaan ja kuunteli. Lopetettuaan antoi hän käsiensä
vaipua syliinsä, Arno Holst nojasi pianoa vastaan ja alkoi puhua
äidistään; hän oli myöskin niin kauniisti soittanut Mendelssohnin
lauluja. Hän muisti sen sangen hyvin, vaikka hän äitinsä kuollessa
vasta oli pieni poika, siksipä nämä säveleet hänen mielestään olivatkin
niin kotoisia ja turvallisia, sillä äitinsä kuoltua oli hän jäänyt
kodittomaksi ja yksinäiseksi, ja yksinäisyys oli kai hänen kohtalonsa.
Se oli liikuttanut Fastradea. Hän oli mennyt ulos puutarhaan; hän
muisti selvästi tämän varhaiskevään illan: lauha tuuli puhalsi
lehdettömiin puihin, hopeinen kuunsirppi oli taivaalla, puiston tiet
olivat märkiä, kaikkialla juoksi ja solisi pikku puroja ja tuoksui
voimakkaasti kostealta maalta. Siellä oli sääli Arno Holstia kohtaan
voimakkaasti vallannut hänen mielensä, ei sääli, joka tekee kipeää,
vaan sääli, joka huumaa. Ei, hän ei tahtonut, että hän oli yksin, ja
sitten oli hänen mieleensä johtunut, että se saattoi olla rakkautta,
ja tämä ajatus oli tehnyt hänet onnelliseksi. Hän oli äkkiä tuntenut,
että tytöstä, joka kostealla puistotiellä kulki eteenpäin kevättuulta
vastaan, oli tässä silmänräpäyksessä tullut jotain aivan erikoista,
toisen kohtalo ja onni. Hän ei ollut pitkään aikaan ajatellut tuota
iltaa, sillä toinen mielikuva oli häivyttänyt sen hänen mielestään,
Arno Holstin kuva sellaisena kuin hän makasi sairaalassa vuoteellaan
sisäänpainunein poskin, kuumehohteisin silmin ja kuoleman väsyneenä
yskänkohtauksista, jotka vapisuttivat häntä. Hän oli puhunut vain vähän
Fastradelle, likinäköiset, ruskeat silmät olivat katsoneet häneen
kiihkeinä ja nälkäisinä, ja kun Fastrade jollain tavoin auttoi häntä,
oli hän hymyillyt väsyneesti ja kiitollisesti. Vain eräänä viimeisistä
öistä, jolloin hän istui hänen vuoteensa ääressä, oli hän äkkiä sanonut
selvästi ja ikäänkuin olisi hän ollut vihoissaan: "Sinä et saa olla
niin uskollinen ja sääliväinen, se tuottaa liian paljon tuskaa."

Christoph tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Parooni istui
jo nojatuolissa pöydän ääressä, hän oli antanut Christophin pukea hänen
ylleen mustan takin, muuten ei ruoka olisi hänelle maistunut. Myös
Couchon istui paikallaan, harmaan samettimyssyn verhoama pää syvään
painuneena lautasta kohti. Paroonitar tarjoili soppaa. Aterian aikana
puhuttiin naapureista. "Port'eilla", sanoi paroonitar, "ei ole myöskään
oikein hauskaa, Gertrudin täytyy lopettaa lauluopintonsa ja tulla
kotiin, ja isä murisee sitä, että hän lähti, ja murisee myös sitä,
että hän tulee takaisin, vanha Port on viime aikoina käynyt oikein
ikäväksi. Niin, ja Egloffit, vanha paroonitar tulee joka päivä yhä
ylhäisemmäksi, hän ei enää puhu muusta kuin niistä ajoista, jolloin hän
oli hovinaisena, ja hänen pojanpoikansa, Dietz, tulee joka päivä yhä
hurjemmaksi, elää kuin viimeistä päivää, kutsuu kaikellaisia vieraita,
pitää pitoja, metsästyksiä, rekiretkiä, ja yöt hän istuu vihreän pöydän
ääressä ja pelaa ja pelaa, on aivan sääli kaunista tilaa ja sievää
omaisuutta. Ja sitten, minähän en sitä tiedä, mutta ihmiset kertovat,
kuuluu hän nykyään olevan paljon Dachausenien luona ja vallan hurmaavan
pikku rouvan. Minua surettaisi se kunnon Dachausenin puolesta. No rouva
Dachausenista en tahdo mitään pahaa ajatella, mutta näitä naisia, jotka
eivät kuulu seurapiireihin, ei milloinkaan tiedä. Ah niin, on se sangen
surullista, niin nuori mies, jolla ei ole lainkaan tuntoa."

Fastrade nojasi tuolinsa selustaan, niinkuin ei syöminen enää olisi
häntä haluttanut, ja sanoi: "Mutta olla iloinen ja onnellinen, sitä ei
siis täällä kukaan osaa."

"Rakas lapsi", sanoi paroonitar, "jokaisellahan on surunsa." Silloin
pani parooni kahvelinsa pois, ojentautui suoraksi ja sanoi ankarasti ja
hiukan vaivalloisesti: "Ei riitä se, että on syntynyt aatelismieheksi,
täytyy myöskin tahtoa olla aatelismies."

"Olet aivan oikeassa, veli rakas", keskeytti hänet paroonitar, joka
pelkäsi hänen kiihoittuvan. Couchon taivutti päätään syvälle lautasta
kohden ja mumisi: "_Un bel homme tout de même_!"

Iltapuolella, kun parooni ja paroonitar olivat vetäytyneet
huoneisiinsa, oli aina uninen hiljaisuus vallinnut talossa. Fastraden
täytyi ajatella Bolko parkaa, joka poikana useasti oli sanonut:
"Tähän aikaan tuntee vastustamatonta vetoa kaikissa jäsenissään,
täytyy, täytyy tehdä jotakin luvatonta." Hänkään ei rakastanut tätä
räikeänkirkkaan iltapäiväauringon ja alaslaskettujen ikkunaverhojen
hetkeä. Kun valo alkoi käydä punertavaksi ja aurinko oli alhaalla
metsänreunassa, silloin poistui talosta kuin raskas paino ja Fastrade
tunsi uutta toimintahalua. Hän meni ulos metsään, oli kaunista kulkea
noin auringon laskiessa aivan ruusunpunaisen metsän halki, tiet
loistivat kuin kirjava lasi, koko ilma oli täynnä väriä, kaikki näytti
silloin tunteellisen hennolta, yksinpä työmiesten harmaat haahmot
ja harmaat talotkin, joita kohti he hitaasti ja väsyneinä menivät.
Mutta tässä valaistuksessa ei mikään näyttänyt surulliselta, ja
Fastrade ajatteli, että heistä tuntui tällä värikkäällä hetkellä yhtä
lohdulliselta kuin hänestäkin. Kun hän saapui metsään, oli aurinko
laskenut, kaikki oli jälleen hiljaisena ja valkeana hänen ympärillään,
tuore lumi lepäsi pehmeänä patjana puunrunkojen välillä, kuusen oksat
kannattivat sitä suurilla, levitetyillä käsillään, ja salaperäisen
hiljaista oli täällä, missä suuret, rauhalliset puut sovinnossa
seisoivat toistensa rinnalla vaikenevassa kauneudessaan. Kuului
pehmeä ääni, kuin olisi askeleita mennä suhahtanut hänen ohitseen
erilaisella alustalla, ja jänis hypähti tien yli ja sukeltautui jälleen
pehmeään lumipatjaan, sen täytyi tuntua hyvältä, ajatteli Fastrade.
Niin, hän olisi mielellään myös seisonut yhtenä tuollaisena puuna,
liikkumattomana hämärässä, kietoutuneena kaikkeen tähän viileään
valkeuteen ja ottaen osaa tähän salaperäiseen vaikenemiseen ja
unelmoimiseen. Mutta kun hän tahtoi syvemmäs metsään, pudottivat kuuset
lumitaakkansa, männyn latvasta lähti korppi äänekkäin siivenlyönnein
lentoon. Syntyi epäjärjestystä, hän tunsi olevansa tunkeilija. Hän oli
kulkenut metsäpolkua pitkin, nyt tuli hän vanhaan hongikkoon, korkeina
ja aivan suorina kohosivat honkien rungot ja niiden lumiset latvat
tähtiä kohden. Täällä saattoi Fastrade esteettömästi kulkea, täällä
oli niin juhlallista, niin pyhää, ettei sellainen pieni tunkeilija
kuin hän voinut häiritä. Hän nojasi muuatta kylmää runkoa vastaan ja
katseli ylös; eräässä liikkumattomassa honganlatvassa näytti kuunsirppi
riippuvan. Kuinka usein olikaan Fastrade nähnyt sen riippuvan siellä,
kuinka hyvin tunsikaan hän nämä puut! Kaikkina vuoden ja vuorokauden
aikoina oli hän ollut niiden luona, keväällä, kun tuuli huojutti
vanhoja latvoja, jotka humisivat syvästi ja metallinheleästi, ikäänkuin
olisivat ne äkkiä alkaneet taistella keskenään, tai kuumina puolipäivän
hetkinä, jolloin täällä tuoksui niin voimakkaasti päivän paahtamilta
neulasilta ja haukka leijaili latvojen yläpuolella. Fastrade painoi
poskensa runkoa vastaan, nyt vasta tunsi hän aivan selvästi, että hän
oli kotona.

Kukkulalta, jolla hongat seisoivat, katseli hän säästettyä nuorta
kuusimetsikköä, se oli Padurenin metsän rajalla, sen takaa alkoi
Sirowin metsä, mutta siellä oli kaikki muuttunutta; aikaisemmin oli
siellä ollut vanhojen kuusien tiheä seinä, nyt oli siellä autio,
tyhjä lakeus, suuret rungot olivat kaadetut maahan ja puoleksi lumen
peitossa kuin vainajat käärinliinoissaan, kannot, lumen peittäminä,
kohosivat kuin pienet valkeat hautakummut, ja kaikki tämä täällä
metsän ylhässä hiljaisuudessa teki sen vaikutuksen, kuin olisi täällä
tehty rikos, kuin olisi raa'asti kukistettu jotain korkeata ja ylevää.
Tämä näky tärveli Fastradelta koko hänen mielialansa juhlallisuuden,
hän lähti kulkemaan rinnettä alas takaisin kuusitiheikköä kohti.
Täällä oli tullut jo miltei pimeä, ja äkkiä tuntui hänestä, kuin
asuisi tässä hämärässä, jossa suuret valkeat puut seisoivat
äänettöminä, yksinäisyys, joka melkein peloitti häntä. Hän riensi
pitkin metsäpolkua, saapuakseen maantielle; täällä oli valoisampaa,
täällä saattoi hän jälleen nähdä kuun, ja äkkiä oli koko metsä täynnä
kirkasta, iloista kulkusten kilinää. Fastraden ohi kulki jono rekiä,
etumaisena suuren, mustan hevosen vetämä, siinä istui mies ja hänen
vieressään nainen, jonka valkea harso liehui. Fastrade kuuli miehen
nauravan ja hänen äänensä sointui kirkkaana talvi-iltaan: "Niin,
siinäpä se on, me olemme tulleet liian viisaiksi eksyäksemme, vahinko
kyllä!"

Toisia rekiä seurasi, herroja ja naisia istui niissä, kaikki
juttelivat, kevyt tuuli toi sikaarin tuoksua Fastraden luokse ja
naisääni sanoi, juuri kun reki aivan läheltä sivuutti hänet: "Ken
tuolla seisoo noin tummana, salaperäisenä?"

"Yksinäisyys itse", vastasi miehen ääni ja nauroi. Samassa he olivat
jo ohi; vain kulkusten ääni, kirkkaana ja puheliaana, kuului vielä
kauan. Fastrade lähti kotimatkalle, helisevä elämä, joka oli kulkenut
hänen ohitseen nauruineen, liehuvine harsoineen, sikaarintuoksuineen
ja kulkusten kilinöineen, oli tehnyt hänet vallan lämpimäksi. Hyvä,
että tuollaista vielä oli olemassa, kotona hän olisi voinut sen melkein
unohtaa.

Kun hän jälleen istui kotona isänsä huoneessa ja kuunteli, miten Ruhke
paksulla, narisevalla äänellään puhui öljykakuista ja vasikoista
ja parooni antoi päänsä painua rinnalle ja torkahti, lampun valon
langetessa hänen suurelle, paljaalle päälaelleen, silloin kaikui
kulkusten kirkas nauru lumisen metsän keskeltä yhä hänen korviinsa
ja muistutti häntä siitä, että tuolla ulkona, hiljaisten kammioiden
ulkopuolella, elämä vaelsi iloisesti eteenpäin pitkin teitä.




VIIDES LUKU.


Muutamia päiviä myöhemmin, kun Fastrade iltahämärissä palasi kävelyltä,
sanoi paroonitar hänelle: "Rakas lapsi, isäsi on kysynyt sinua,
tiedäthän hänen tahtonsa olevan, että olet saapuvilla kaikista tilaa
koskevista asioista puhuttaessa." — "Niin, niin", sanoi Fastrade,
"kunhan vain ymmärtäisin jotain niistä. Tähän saakkahan olen ainakin
tällaisissa asioissa ollut mukana vain dekoratiivisena laitoksena.
Mistä on nyt sitten kysymys?"

"Nuori Egloff on täällä", kertoi paroonitar, "luulen että metsärajassa
on jotain epäselvää."

Fastrade huokasi: "Hyvä jumala, metsärajaa en ole vielä koskaan
ajatellut. Hyvä, minä menen." Hän hipaisi kädellään iltasumusta
kosteata tukkaansa ja "miltä näytänkään" miettien astui hän sisään.

Isänsä huoneessa tapasi hän Dietz von Egloffin. Hän oli tuntenut tämän
jo kauan, olivathan he naapurien lapsia ja leikkitovereita, ja ensi
katseelta näytti, kuin ei hän olisi paljoa muuttunut. Vartalo oli vielä
nuorekkaan solakka ja notkea, keskeltä jakaukselle kammatut, vaaleat
hiukset antoivat otsalle, antoivat koko kapeille kasvoille nuorekkaan
ilmeen, ja silmät olivat yhä vielä omituisen tummat. Kun hän nousi ja
puristi Fastraden kättä, hymyili kaunis suu yhä vielä tuota hiukan
vinoa hymyä, jonka Fastrade tunsi jo hänen poika-ajaltaan. Muuten
oli hän hyvin muodollinen, kumarsi syvään ja sanoi mitä kylmimmän
kohteliaalla äänellä: "Minua ilahduttaa, armollinen neiti, että jälleen
olette seudullamme."

"Niin, ah niin, minua myöskin", vastasi Fastrade ja punastui. Hän
tunsi olevansa hämillään ja lisäsi sen vuoksi jotain, mikä ei häntä
itseäänkään miellyttänyt, kun hän oli sen sanonut. "Täällä on siis
kysymys liikeasioista?"

"Niin", sanoi parooni, "istu lapseni, Egloff on tullut puhumaan metsäin
rajasta. Egloff, selittäkää asia hänelle."

Egloff hymyili jälleen, mutta muuttui sitten vakavaksi ja puhui
tyynellä liikemiesäänellä, pannen sormenpäänsä varovasti vastakkain:
"On siis kysymys seuraavasta. Olen tehnyt suurehkon metsäkaupan ja
hakkautan parhaillaan metsääni Padurenin metsän rajalla."

"Sen olen nähnyt", pääsi Fastradelta äänellä, joka ilmaisi harmia.

"Te olette nähnyt sen?" kysyi Egloff ja katsahti Fastradeen
tarkkaavasti. Silloin huomasi Fastrade, että hänen kasvonsa eivät
kuitenkaan olleet aivan samanlaiset kuin entisen leikkitoverin,
ne olivat hyvin kalpeat, ne olivat terävämmät ja jännittyneemmät,
entinen kirkas, huoleton iloisuus oli poissa. "Todellakin, minä olen
nähnyt sen", vastasi Fastrade, "siellä näyttää sellaiselta kuin
taistelukentällä."

Egloff kohautti olkapäitään: "Niin, kauniilta ei se näytä", sanoi hän
miettiväisesti, "eikä se kaunista olekaan; taistelukenttä, sanotte te,
siis taistelu, jossa me olemme voittaneet metsän. Mutta sitten, kun me
olemme voittaneet koko metsän, olemme kuitenkin itse voitettuja."

Parooni katsahti ylös, silmäili tyytymättömänä Egloffia ja sanoi
opettavalla äänellä: "Metsät ovat perheillemme oikeastaan sitä, joka
yhdistää sukupolvia toisiinsa, me nautimme sitä, mitä esi-isämme
ovat hoitaneet ja istuttaneet, ja me hoidamme ja istutamme tulevia
sukupolvia varten." Puheen loppu kuului väsyneeltä eikä enää niin
vakuuttavalta, parooni antoi jälleen päänsä painua alas rinnalle.
Egloff oli kuunnellut hartaasti, niinkuin kaikkien seudun nuorten
tapa oli vanhan paroonin puhuessa, sitten sanoi hän, ja Fastrade
tunsi taasen entisen poikamaisen äänensävyn: "No, minä olen juuri nyt
siinä asemassa, että minun täytyy nauttia sitä, mitä esivanhempani
istuttivat, mutta", jatkoi hän kääntyen Fastradeen, "te olette näin
lyhyessä ajassa ennättänyt jo tarkoin katsella maatilaanne."

"Eilen illalla läksin ulos metsään", vastasi Fastrade, "ja kun seisoin
honkamäellä, kaipasin vastapäätä ollutta kaunista vanhaa kuusimetsää."

"Niin, hm, se on poissa", lausui Egloff, tiivisti kulmakarvojansa
ja katseli kynsiänsä, kuin olisi tämä hänestä todellakin ollut
epämiellyttävää; sitten katsahti hän ylös ja hymyili: "Sitten se kai
olitte te, joka eilen illalla seisoitte niin tummana metsänreunassa,
kun ajoimme ohitse."

"Niin, se olin minä", vastasi Fastrade, "ja joku herroista sanoi:
'Tuolla seisoo yksinäisyys itse'."

"Oo, se oli kreivi Betzow", huusi Egloff, hän tahtoo aina sanoa jotain
runollista ja sanoo silloin joka kerta tyhmyyden. Miksi olisitte
Te yksinäisyys? Mehän olimme hyvin seuranhaluisia nuoruudessamme.
Muistatteko katrilleja, joita yritimme ratsastaa metsäniityllä, Te,
Gertrud Port, Dachausen ja minä. Dachausen oli juuri tullut vänrikiksi
ja oli senvuoksi minua suunnattomasti ylempänä, hän teki myös
suuremman vaikutuksen naisiin, se harmitti minua ja minä vaadin hänet
kaksintaisteluun, mutta hän sanoi aivan isällisesti: "Älä tee itseäsi
naurettavaksi, poikaseni."

Fastrade nauroi: "Niin, niin, ja minun Pariksellani ei ollut
minkäänlaisia katrillin-taipumuksia."

"Totta", sanoi Egloff, "Paris oli pienen kimonne nimi, koska se oli
kaunis ja arka. Mitä siitä on tullut?"

"Paris seisoo vielä tallissa", vastasi Fastrade, "mutta eläinparka on
tullut vanhaksi ja surulliseksi, sillä on huonot hampaat eikä se voi
kunnolleen purra kauroja eikä heiniä."

Egloff tuli totiseksi, kuin olisi tämä tieto koskenut häneen: "Se on
paha", sanoi hän, "tulla kykenemättömäksi syömään kauroja ja heiniä
on hevoselle suuri elämänkatastroofi, ja mikäli minä tunnen hevosia,
ampuisivat ne kuulan otsaansa, jos voisivat, sen sijaan että ihmiset,
kun he eivät enää voi syödä heiniä ja kauroja —"

"Mitä te puhuttekaan", keskeytti Fastrade närkästyneenä, "kuka on
sanonut, ettei Pariksellakin vielä ole hyviä aikojansa päivänpaisteessa
apilapellolla ja rauhallisia vanhuudenmietteitänsä ja monia pieniä
elämäniloja."

"Ja velvollisuutensa", kuului äkkiä paroonin ääni.

Fastrade ja Egloff vaikenivat pelästyneinä, he olivat luulleet
vanhuksen torkkuvan, mutta hän olikin kuunnellut. He katsoivat
toisiinsa ja näyttivät samanlaisilta kuin ennen lapsuudessaan,
pelätessään että täytyisi nauraa. Syntyi äänettömyys. Kun ei
parooni kuitenkaan sanonut enää mitään, alkoi Egloff jälleen puhua:
"Velvollisuudesta puheen ollen johtuu mieleeni, että meidänhän piti
puhua muista asioista."

"Niin", vastasi Fastrade, "miten olikaan metsäparkanne laita?"

"Ei, kysymys on teidän metsästänne", oikaisi Egloff, "viidakko on niin
peittänyt rajalinjan, että pelkään metsänhakkuun erehdyksestä voivan
siirtyä teidän alueellenne. Olisi sen vuoksi hyvä itse paikalla verrata
karttoja toisiinsa ja uudelleen hakkauttaa rajalinja."

"Sen ymmärrän", sanoi Fastrade, "siinä tapauksessa lienee Ruhken
lähdettävä sinne kartta mukanaan."

Nyt kohotti parooni jälleen päätänsä ja sanoi ääneen ja voimakkaasti:
"Rajat ovat pyhiä asioita, omistajan täytyy tuntea rajansa. Sen vuoksi
olisi parempi, lapseni, että sinä olisit mukana."

"Onko se tarpeellista?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Parooni on
aivan oikeassa", sanoi Egloff, "vain siten saa rajankäyntitoimitus
tarpeellisen juhlallisuuden." Parooni nyökäytti päätään: "Se on siis
päätetty", mumisi hän. Silloin nousi Egloff, sanoakseen hyvästi. Kun
hän ojensi Fastradelle kätensä, hymyili hän pilkallista hymyään ja
sanoi: "Me tapaamme siis asioissa, niin sanoakseni vastustajina."
Sitten meni hän.

Fastrade istuutui jälleen tuoliinsa, hänen isänsä torkahti uudelleen
ja vihreän lampunhämärän täyttämän huoneen äänettömyys näytti hänestä
tänään erikoisen syvältä.

Egloff astui ulkoportailta rekeensä, joka odotti, peittäytyi vällyihin
ja antoi ohjakset kuskille. "Kotiin", sanoi hän.

"Kotiin?" kysyi ajaja kummastuneena.

"Hitto vieköön, niin, kotiin", huusi Egloff kärsimättömästi, ja hevonen
lähti juoksuun. Yö oli pimeä, satoi tasaisesti, lumihiutaleita ei
voinut nähdä pimeässä, mutta Egloff tunsi ympärillään tuon hiljaisen
sateen, joka hitaasti kietoi hänet johonkin kylmään. Hän ei kyllä
ollut aikonut ajaa kotiin, hän oli lähtenyt sieltä hyvin pahalla
tuulella, ajat olivat huonot, hän oli hävinnyt paljon pelissä, sitten
tämä metsäkauppa, joka inhotti häntä, käynti asioiden vuoksi Padurenin
vanhan paroonin luona tuntui hänestä ikävältä ja hän oli päättänyt
Padurenista ajaa Dachausenille, viettääkseen aikaansa nuoren rouvan
seurassa; Dachausen ei ollut kotona ja Lydia oli hänen siellä viimeksi
käydessään ilmoittanut miehensä matkustavan ja samalla näyttänyt niin
hemmetin viehkeältä. Ja nyt, hänen poikettuaan Padurenissa, oli häneltä
halu tuohon matkaan mennyt ja hän ajoi kotiin. Herra nähköön, tuo
Fastrade oli sentään yhä sama pystypäinen kaunis tyttö kuin ennenkin.
Lämminkatseinen ja rohkea oli hän aina ollut, Egloff muisti, kuinka
hän poikana kerran Fastraden seurassa ollessaan oli lyönyt koiraansa,
silloin oli Fastrade punastunut, työntänyt pikku nyrkillään häntä
voimakkaasti rintaan ja sanonut "hyi!", äänellä, joka tuntui melkein
kuin ruoskan sivallus. Siitä lähtien ei Fastrade oikein ollut voinut
sietää häntä. Niin, hän oli aina ollut kunnon tyttö, tämä Fastrade,
mutta tämänlaiset tytöt ne tavallisesti rakastuivat kotiopettajiinsa,
vahinko kyllä! Joka tapauksessa hänessä yhä oli paljo elämänhalua,
ja hänestä täytyi tuntua kovalta asua tuossa talossa, missä ei
eletty, vaan ainoastaan seurusteltiin. Hän kietoi turkin tiukemmin
ympärilleen, häntä vilutti, ei ollut miellyttävää noin hiljaa, hiljaa
kääriytyä tähän kylmään, valkeaan lakanaan, ja myöskin suuri, valkea
kuusiseinä, jonka lävitse he nyt ajoivat, huokui jäistä kylmyyttä.
"Hyvä", ajatteli Egloff, hän viettäisi tänään siis iltaansa kotona,
mutta mitä hän tekisi? Viime aikoina oli yksinäänolo alkanut tuntua
hänestä tuskalliselta, ei ollut mieluisa ajatus nähdä isoäitiä ja
neiti Dussaa tänään; hän siis makaisi huoneessaan sohvalla, joisi
punaviiniä ja antaisi Klaus palvelijansa kertoa itselleen juttuja.
Kunpa hän vain ei olisi jo osannut kaikkia näitä juttuja seudun
tytöistä, ja sitä paitsi mies valehteli ja valehteli huonosti. Ei ollut
houkuttelevaa. Jospa olisi ollut edes joku, jonka kanssa olisi voinut
pelata korttia, se oli sentään paras keino harmaita mietteitä vastaan.
Oli oikeastaan kummallista ja vaikeata selittää, mutta tämä keino ei
milloinkaan pettänyt; kun hän istuutui vihreän pöydän ääreen ja otti
kortit käteensä, tuli se aina varmasti, tuo kiihoittunut tunne, joka
ruumiillisen hyvinvoinnin tavoin tunkeutui vereen ja miellyttävästi
hipoi aina sormenpäihin saakka. Sitä voi verrata ainoastaan sen hetken
miellyttävään kiihoitukseen, kun ensimäisen kerran tarttuu kaunista
naista noin hiljaa takaapäin hartioista eikä tiedä, suuttuuko hän vai
onko hiljaa.

Hevonen hypähti äkkiä voimakkaasti sivullepäin ja kuski huusi
vihoissaan: "Hoi, hoi, kuka siellä on, ettekö osaa liikkua tiellä?"
Pieni hevonen, matala reki, jossa oli lumisia myttyjä, ja luminen mies
koettivat vaivalloisesti syvän lumen lävitse päästä kääntymään tien
oheen. "Laibe", huusi Egloff, "sinäkö se olet?" "Niin, herra parooni,
minä Laibe", vastasi ystävällinen ääni.

"Mitä teet täällä metsässä?"

"Minun on käynyt huonosti", kuului hiljaa valittava ääni, "olen eksynyt
metsässä ja nyt ajelen täällä, ja sapatti on tulossa!"

"Sellaista sitä tulee salakuljetuksesta", tuumi Egloff, "mutta voit
tulla meille viettämään sapattiasi. Aja eteenpäin, kuski."

"Kiitos, kiitos, herra parooni", huusi Laibe hänen jälkeensä.

"On sekin elämää", ajatteli Egloff, "rämpiä noin yksinään pimeässä
metsässä, no, ehkäpä ei olekkaan niin paha kuljeskella tuolla tavalla,
kun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, tokko pimeässä löytää
oikean tien ja mistä päin tulta mahtaisi näkyä, ehkäpä silloin ei
tarvitse ajatella kaikkia mahdollisia, vastenmielisiä tyhmyyksiä."

Nyt saapuivat he Sirowin kartanon pihalle. Vain muutamat suuren talon
ikkunoista olivat valaistut. "Ahaa, kukaan ei odota minua", sanoi
Egloff ja heitti turkit yltään, "Klaus, menen huoneeseeni, kamiina
on lämmitettävä, ja sinä, Joseph, ilmoitat rouva paroonittarelle,
etten tule syömään, olen väsynyt ja menen nukkumaan. Sitä paitsi
tuot minulle pullon burgundilaista huoneeseeni. Kas näin." Hän meni
huoneeseensa, riisuutui, antoi Klausin hieroa ruumistaan kölninvedellä,
kääriytyi sitten yönuttuunsa ja heittäytyi pitkäkseen työhuoneensa
sohvalle. Joseph toi burgundilaisen, kamiinassa paloi tuli, alkoi
olla miellyttävän lämmintä. Egloff sytytti sikaarin, kas niin, nyt
kelpasi, puuttui enää vain miellyttäviä ajatuksia, ajatuksia, jotka
eivät varomattoman karkeasti kosketelleet kipeätä kohtaa. Mitä
siis? Tuossa oli tuo juutalainen, joka harhaili pimeässä, lumisessa
metsässä ja rukoili ja tähysteli etäistä valoa, siinä oli jotain,
jonka ajatteleminen tässä kamiinavalkean ääressä tuotti hetkisen
viehätystä. Mutta se ei riittänyt, ajatukset eksyivät muuhun. Mitä
mahtoi se pikku rouva Barnewitzissa nyt tehdä? Hän odotti Egloffia,
tämä oli näkevinään, kuinka hän pukeutui häntä varten. Liian paljoa ei
hän voinut itseään koristaa, sillä eihän kukaan talossa saanut tietää,
että hän odotti ketään, hän oli kai ottanut ylleen tummanvioletin
villapukunsa ja pannut helminauhan kaulaansa. Sitten käski hän
kattamaan illallispöydän, sytytti salin lamput kamaline tulipunaisine
varjostimineen; noihin piireihin kuuluvat naiset luulevat aina, että
kun he ovat rakastuneita, heillä täytyy lampuissa olla tulipunaiset
varjostimet. Siinä hän istui punaisessa lampunvalossa, kauniit
vahanukenkasvot hyvin juhlallisina, hiukset hehkuvan mustina, violetin
värisessä puvussaan ikäänkuin kokonaan orvokkeihin käärittynä, ja
odotti häntä. Ilta käy yhä myöhäisemmäksi, vahanukenkasvot käyvät
yhä jäykemmiksi ja vihdoin hän itkee, niinkuin vain pikku Lydia
Dachausen voi itkeä, aivan vaivattomasti vuodattaen kyynelvirran yli
kasvojen, jotka eivät ole muuttuneet miksikään, hän itkee niinkuin
nuket itkisivät, jos osaisivat itkeä. Egloff hymyili, tuon punaisten
lamppujen alla yksinään häntä itkevän naisen ajatteleminen teki hänelle
hyvää, ja sitten täytyi hänen äkkiä ajatella Fastradea, lapsuutensa
ajan Fastradea, pientä tyttöä, joka puristetulla nyrkillään työntää
häntä rintaan ja sanoo "hyi!" Levottomana kääntyi hän, tarttui lasiin
ja joi, sitten painoi hän vihdoin sähkönappulaa. Kun Klaus tuli,
käski Egloff: "Laibe juutalainen tulkoon luokseni, kun on päättänyt
rukousmenonsa."

"Kuten käskette", sanoi Klaus. Egloff heittäytyi jälleen pitkäkseen,
imi sikaariaan ja odotti kärsimättömästi Laiben tuloa.

Hetken kuluttua avautui ovi varovaisesti ja juutalainen työntäytyi
huoneeseen, hänen vihreänharmaa takkinsa oli tiiviisti napitettu,
harmaat hiukset ja harmaa, paksu parta olivat tasatut ja hänen kasvonsa
vääntyivät sanomattoman rakastettavaan, ystävälliseen hymyyn. Hän
kumarteli moneen kertaan, hieroi käsiänsä ja sanoi: "Hyvää sapattia,
herra parooni, hyvää sapattia."

"Saat asettua tuonne kamiinan ääreen lämmittelemään", viittasi Egloff,
"jos haluat, voit myös istuutua tuolle pienelle tuolille." Laibe
istuutui, pani kädet polvilleen ja hymyili yhä itsekseen samaa imelää
hymyään. Egloff silmäili häntä tarkasti. "Mitä on tapahtunut", kysyi
hän sitten, "vielä äsken sinä ryömit lumessa tuolla pimeässä metsässä
kuin vikisevä jänis ja nyt tulet tänne, hierot käsiäsi ja näytät siltä
kuin viettäisit häitäsi."

"Katto pään yllä, herra", sanoi Laibe, "on kai hyvä asia, ja lämmin
huone on myös hyvä asia, miksi en siis iloitsisi?"

"Siinäkö kaikki?" sanoi Egloff.

Laibe kävi totisemmaksi, siveli kädellään partaansa ja pyöritti
kirkkaita, siirapinvärisiä silmiään. "Tätä nyt ei herra parooni
ymmärrä, se kuuluu meidän uskontoomme, tänään täytyy olla iloinen,
tahtoi tahi ei."

"Niinkö, vain siksi että käsketään", sanoi Egloff.

"Että käsketään", vahvisti Laibe. "Koko viikon sitä petkuttaa ihmisiä
ja on peloissaan ja _yhtenä_ päivänä muistaa, että kaikki kerran on
muuttuva hyväksi. Sellainen on lupaus, ja siis odottaa sitä."

"Odottaa", toisti Egloff pilkallisesti.

"Mitä voi muuta tehdä, odottaa", vastasi Laibe varmasti.

Egloff nousi hiukan koholleen ja sanoi äkkiä tavattoman kiivaasti: "Ja
tämä odottaminen tekee meistä kaikista narreja! Odotetaan ja odotetaan,
tehdään sitä ja tätä, jotta aika kuluisi, mutta suuri, pääasia, tulee
vasta. Ja aika kuluu eikä tule mitään ja me olemme narreja."

Vihaisena heittäytyi Egloff jälleen tyynyille. Juutalainen heitti
parooniin pikaisen, pelokkaan katseen, kumarsi ja sanoi hiljaa
ja nöyrästi: "Odottaminen ei ole mitään suurille herroille,
aatelismiehellä on kuuma veri, hän ei odota mielellään, mutta
juutalaisraukalla ei ole muuta."

"Onhan sinulla rahasi", väitti Egloff, "tekeehän se sinut onnelliseksi.
Kun olet pettänyt talonpoikaa, silloin olet onnellinen, kun olet
kuljettanut jotain salaa rajan yli, silloin olet onnellinen, kun olet
ostanut vasikannahan alle hinnan, silloin olet onnellinen."

Laibe pudisti arvelevasti päätänsä: "Onnellinen, loruja, kaunis onni.
Silloin on myös se onnellinen, joka on hyvin nälkäinen ja hänen
ympärillään on pelkkiä paisteja ja ne höyryävät ja tuoksuvat hyviltä ja
hän saa haistella niitä kaikkia, mutta ei koskea mihinkään. Onnellinen,
kun aina vaan saan kävellä ja ajaa toisten rahojen ohitse. Ajan tuolla
metsässä, kauniita, suuria runkoja, puhdasta rahaa, mutta ei minun
rahaani. Kuljen ladon ohitse, se on aivan täynnä rahaa, mutta ei minun
rahaani. On sekin onnea." Laibe nauroi pilkallisesti partaansa.

"Sanoppas", alkoi Egloff miettiväisenä puhua, "oletko aina ajatellut
rahaa. Olethan ollut nuorikin, ja nuoruudessa on toki myös muita
ajatuksia päässä, silloin on myös hauskoja asioita." Mutta Laibe
nauroi jälleen hiljaista, pilkallista nauruaan: "Hi, hi, nuoruuteni,
hyvä herra, mikä nuoruus se oli. Olin viidentoistavuotias poikaloppi,
kun isä pani repun selkääni ja sanoi: Mene ansaitsemaan. No, ja minä
menin, ja maantiellä pelkäsin santarmeja ja rajavartijoita ja metsässä
metsänvartijoita, ja kun metsässä tuli pimeä, silloin tuli suuria,
mustia lintuja, lensi aivan matalalta ja suhisutti siipiään — pelkäsin!
Ja kun sitten saavuin talonpojan luokse, pelkäsin kolkuttaa ovelle, ja
kun kuitenkin kolkutin ja talonpoika tuli avaamaan, pelkäsin jälleen.
Ja minä luulin, että keisari ja ministerit ja herrat ja talonpojat
kaikki ovat olemassa vain pelottaakseen juutalaispoika parkaa."

"Mutta etkö toisinaan", keskeytti Egloff, "etkö ajatellut tyttöjä ja
sellaisia asioita?"

"Kyllähän niitä oli tyttöjä", vastasi Laibe. "Kun sunnuntaisin
tulin talonpoikaistupaan, niin istuivat he pöydässä, tytöt hyvissä
leningeissään, puhtaiksi pestyinä, kasvot kuin punaiset omenat, ja
poikia oli myöskin, ne laskivat leikkiä heidän kanssaan, ja minä istuin
uunin luona ja katselin niinkuin joku katsoo kuvaa; hän ei voi mennä
kuvaan eikä kuva astua hänen luokseen. Hyvä jumala minun nuoruuttani!
Toisella puolella pikkusen ansiota ja toisella puolella suuri pelko."

Molemmat vaikenivat nyt. Laibe katseli surullisena eteensä ja hiveli
käsillään lempeästi polviaan, kuin olisi hän tahtonut lohduttaa
itseään. Egloff imi mietteissään sikaariansa. "Hm", sanoi hän vihdoin,
"ei ole hullumpaa. Juutalaispoika pimeässä metsässä, aivan pienenä
korkeiden puiden alla, ja suuret mustat linnut, jotka itsekseen
ääntelevät. Mutta ainaisine pelkoinenne olette kenties oikeassa. Te
pidätte vaarallista petoa aina silmällä, me muut, me emme pelkää, ja
meidän kimppuumme karkaa se takaa päin."

"Anteeksi, herra parooni", kysyi Laibe liehakoivasti, "mikä peto se
on?" Egloff huokasi: "Ah, Laibe rukka, käsitystä siitä, mitä sanotaan
runolliseksi kuvaksi, ei sinulla ole. Mikäkö peto se on? Elämä on tämä
peto."

"Sangen kaunista", sanoi Laibe ja hymyili mitä rakastettavimmin, "mutta
minulla ei ole sellaista hienoa järkeä kuin herra paroonilla, minulla
on vain poloinen juutalaisjärki, pää täynnä suruja, se ei voi ajatella
niin hienoja ajatuksia."

"Hyvä, hyvä", keskeytti Egloff, "alat käydä epäintressantiksi,
ukkoseni, on aika sinun mennä nukkumaan. Hyvää yötä." Laibe nousi,
hieroi käsiään, kumarsi ja sanoi: "Hyvin hyvää yötä, herra parooni."
Sitten hän meni.

Egloff pysyi vielä hetkisen paikallaan, kamiinan lämpö oli tehnyt
hänet aivan veltoksi, ja burgundilainen antoi miellyttävän, keveän
huumauksen. Uni kai alkanee maistua, ajatteli hän, ja sitten kaikui
äkkiä hänen korviinsa Fastraden ääni, "siellä näyttää samanlaiselta
kuin taistelukentällä", oli hän sanonut metsästä ja se kuului yhtä
vihaiselta kuin "hyi!" silloin, kun hän oli lyönyt koiraa. Egloff
hymyili itsekseen. Suututtaa tämä tyttö kerran niin, että hän tulisi
vallan kuumaksi ja hurjaksi, se mahtaisi olla ihanaa. Sitten soitti hän
Klausta mennäkseen vuoteeseen.




KUUDES LUKU.


Iltapäivällä teenjuonnin aikaan oli Sirowilla vieraita. Paroonitar
Arabella tuli esittääkseen paroonitar Egloffille Fastraden jälleen
hänen pitkän poissaolonsa jälkeen, ja paroonitar Port oli siellä
mukanaan molemmat tyttärensä Sylvia ja Gertrud. Naiset istuivat
paroonittaren huoneessa, jossa oli paksut Smyrnan matot, raskaat,
tummansiniset ikkunaverhot, joiden lävitse talvisen iltapäivän kalpea
valo tunkeutui vain hillitysti ja miltei unisesti. Ilma täällä
oli raskasta, sillä oli lämmitetty kovasti ja tuoksui teeltä ja
eräältä hajuvedeltä, josta paroonitar piti. Paroonitar kookkaana,
mustassa silkkipuvussaan, kuuskymmenluvun-muotisessa mantiljassaan,
istui valtijattaren tavoin nojatuolissaan; kasvot olivat hyvin
valkeat ja piirteet säännölliset, kumpaisellakin ohimolla kolme
harmaata hiuskiertuvaa ja päässä pitsiliina, joka oli kiinnitetty
paksuilla, kultaisilla neuloilla. Hän puhui selvään ja painokkaasti,
hän puhui mielellään ja vaati, että häntä kuunneltiin hartaasti.
Hän kääntyi molempien vanhojen naisten puoleen ja kertoi heille
suurherttuattaresta, jonka luona hän ennen oli ollut hovinaisena.
Suurherttuatar oli ollut niin täsmällinen, että jos kamarirouva aamulla
toi hänelle paidan, jossa ei ollut järjestyksessä seuraava numero kuin
edellisenä päivänä pidetyssä paidassa, hän ei huolinut siitä, vaan oli
hyvin vihainen. Ja samoin oli kaiken muunkin, nenäliinojen y.m. laita.
Harvinainen nainen. "Erittäin intressanttia", huomautti paroonitar
Arabella, "saada kuulla niin ylhäisten henkilöiden intimiteeteistä."
"Oo, niistä voisin kertoa paljon", sanoi paroonitar. Muut eivät
ottaneet keskusteluun osaa. Gertrudin pieni vartalo vajosi kokonaan
suureen nojatuoliin, hän nojasi vaaleine, epäjärjestyksessä olevine
kiharoineen selustaa vastaan. Valkeaksi puuteroidut kasvot liian
hienoine piirteineen ja liian punainen suu ilmaisivat hiljaista tuskaa.
Hän istui siinä nojatuolissaan ja kaipasi intohimoisesti paperossia.
Fastrade ja Sylvia näyttivät ajatuksineen olevan hyvin kaukana
poissa, ja neiti Dussa käsitteli teekalustoa hiljaa ja varovaisesti,
ollakseen häiritsemättä paroonittaren kertomusta. "Oletteko tuntenut
Dewitzenit Dresdenissä?" kääntyi paroonitar äkkiä ankaran näköisenä
sanomaan Gertrudille ja katsoi häneen samalla paheksuvasti. Gertrud
hätkähti, näytti pelästyneeltä: "En", sanoi hän kiireesti. Sitten
nojasi hän jälleen mukavasti taaksepäin ja alkoi puhua väsyneesti ja
äänessään miltei ylemmyyden sävy: "Ah en, elin kokonaan taiteelleni,
minulla oli vain pieni ystävättärien ja ystävien piiri, enimmäkseen
taiteilijattaria ja taiteilijoita. Taidehan ottaa ihmisen niin
kokonaan."

"Niinkö", sanoi paroonitar, "näitä piirejä en tunne. Meidän
nuoruudessamme olivat nämä piirit meistä penikulmien päässä,
niin sanoakseni toisessa maailmassa, niistä ei yksinkertaisesti
tiedettykään."

Paroonitar Port, joka oli huolestuneena kuunnellut tätä keskustelua,
huomautti: "Niin, kuinka ajat muuttuvatkaan. Lapset oppivat ja kokevat
nyt asioita, joista me vanhat emme tiedä mitään. Tuntee itsensä vallan
tyhmäksi."

Paroonitar Egloff katsahti ylös käsityöstään ja sanoi terävästi: "En
tiedä, minä en kaikesta huolimatta tunne itseäni vielä läheskään
tyhmäksi. Ja kaikkiin niihin asioihin nähden, joita nuorisomme nyt
tahtoo tietää, minä en ole lainkaan utelias."

Syntyi kiusallinen hiljaisuus, ulkona kuului ovi avautuvan ja taas
sulkeutuvan, paroonitar ja neiti von Dussa katsoivat merkitsevästi
toisiinsa ja neiti von Dussa kuiskasi: "Parooni." — "Niin",
selitti paroonitar, "Dietz parallani on nykyään niin paljo puuhaa
metsäkaupoista, hänen täytyy alinomaa ratsastaa metsään tällaisella
ilmalla. Dussa hyvä, suostuttakaa te hänet tulemaan tänne ja juomaan
lasi teetä, se lämmittää häntä."

Neiti von Dussa meni toimittamaan asiaansa ja keskustelu kävi
hajanaiseksi ja laimeaksi. Paroonitar kertoi katarrista, mikä Dietzillä
oli ollut aikaisemmin, mutta kaikki odottivat. Kun sitten neiti von
Dussa palasi Dietzin kanssa, tapahtui seurassa yleinen vilkastuminen ja
kohentautuminen. Dietz oli kylmä matkansa jäleltä ja näytti iloiselta.
Hän tervehti naisia ja sanoi: "Täälläpä on lämmin sopukka", ja hänen
äänensä kuului kovana ja häikäilemättömänä tässä huoneessa, jossa koko
ajan oli puhuttu vain puoliääneen. Hän istuutui Gertrudin luokse, antoi
kaataa itselleen teetä, kertoi metsästä ja puujuutalaisista. Kaikki
kuuntelivat häntä, paroonitar Egloffin ankarat kasvot tulivat aivan
lempeiksi hänen katsellessaan pojanpoikaansa. "Voit huoletta sytyttää
paperossisi", sanoi hän, "naiset sallivat sen kyllä."

"Polttaako joku naisista?" kysyi Dietz ottaessaan esille
paperossikotelonsa.

"Oi, minulle, olkaa hyvä", huudahti Gertrud intohimoisesti, ja
pitäessään savuketta huulillaan ja puhallellessaan savuja kuvastui
hänen kasvoiltaan sanomatonta mielihyvää. Dietz hymyili: "Te olitte
kuin janoinen erämaassa, paroonitar", huomautti hän. Mutta paroonitar
Egloff rypisti kulmakarvojaan ja sanoi: "Ah niin, unohdan yhä, että
sellainen on nyt tapa." Dietz alkoi keskustella Gertrudin kanssa
teatterista, vanhat naiset ryhtyivät jälleen juttelemaan hillityllä
tavallaan, ja kun alkoi tulla pimeä, tuotiin lamput esille. "Meillä on
kai vielä hetkinen aikaa _bésigue_-peliämme varten", sanoi paroonitar.
"Sillä välin paroonitar Gertrud varmaankin esittää meille jotakin",
ehdotti Dietz, "eteisessä näin nuotit". Vanhat naiset ja Sylvia
Port istuutuivat korttipöydän ääreen, musiikkihuoneessa asetettiin
kynttilät pianon eteen ja neiti von Dussa valmistautui säestämään
Gertrudin laulua. Fastrade ja Egloff istuutuivat huoneen toiseen päähän
odottamaan.

"Se on aina ensimäinen asia", sanoi Dietz hiljaa, "kun antautuu
taiteelle, niin ei enää käytä tavallisten ihmisten pukuja." Hän katseli
tätä sanoessaan Gertrudin hentoa vartaloa, jota verhosi omituista
mallia oleva harmaa puku, pitkälle alasriippuvin hihoin. Fastrade
ei vastannut mitään, hän ei tahtonut Egloffin kanssa nauraa Gertrud
parkaa. Nyt alkoi Gertrud laulaa:

    "Vyöryvä vuo,
    Humu hongikon,
    Uumento vuoren
    Asuntoni on."

Hänen koko ruumiinsa vapisi, hän kohottautui varpailleen, hänen
kasvonsa saivat tuskaisen ilmeen, kuin olisivat häneen koskeneet nuo
voimakkaat, tummat, intohimoiset äänet, jotka kumpusivat esiin hänen
suustaan ja kaikuivat hiljaisessa talossa, kuin olisi siellä äkkiä
sattunut joku suuri, traagillinen tapaus.

    "Liittyvi laine
    Laineesehen,
    Vierivät multa
    Veet kyynelten."

Dietz kumartui Fastradeen päin ja kuiskasi: "Hän ei kestä tuota, tuo
ääni tuhoaa hänet."

    "Latvoissa tuolla
    Pauhaavi yö,
    Lepoa vailla
    Syömeni lyö.

    Kuin iki-malmi
    Maan uumenen,
    Tuskani mun on
    Myös ikuinen."

valitti Gertrudin ääni edelleen, ja kun hän sitten vaikeni, oli vielä
hiljaisuudessakin vapisevaa värinää.

Gertrud nojasi väsyneenä pianoon ja neiti von Dussa alkoi rauhallisesti
ja kielevästi puhella hänen kanssaan. Viereisestä huoneesta kuului
pelimerkkien helinää ja Fastrade saattoi paikaltaan nähdä Sylvian
kalpeat kasvot, jotka välinpitämättömästi ja alistuneesti katselivat
kortteihin. "Mitä se auttaa", sanoi Egloff hiljaa; "tyttö raukka
huumautuu tuskasta ja intohimosta, ja viimeisen soinnun mukana
on kaikki lopussa ja hän on jälleen vain Gertrud Port, jolla on
hermotauti, joka ei voi enää jatkaa opintojaan ja jota hänen isänsä
haukkuu."

"Mutta hänellä on kuitenkin ollut tämä elämys", vastasi Fastrade ja
hänen äänensä kaikui niin kiivaana, että Egloff hämmästyneenä katsahti
häneen.

Fastraden kasvot olivat ylt'yleensä kyynelissä. "Te itkette?" kysyi
Egloff. "Se johtuu vain musiikista", vastasi Fastrade ja hymyili.

Egloff katseli jälleen käsiään. "No niin", alkoi hän hitaasti, "mutta
ettekö tunne, miten täällä, tässä huoneessa kaikki intohimoinen ja
elämänhaluinen heti häipyy ja kuolee, miten sen tappaa — kuinka
sanoisin — ehtoomainen, isoäitimäinen, sirowimainen? _Bésigue_-pöydän
ääressä he kalistelevat merkkejään, tuoksuu kamiinan kuumentamalta
matolta, ja neiti von Dussa luennoi, Goethe ja Schubert ovat kaukana
poissa. Hyvä jumala tätä sirowimaista, miten sen näenkään edessäni,
olen sen varmaankin lapsena nähnyt kulkevan huoneiden läpi ja
vaientavan kaiken elämän, joka pyrki liikahtamaan. Sillä on väljä,
ruskea puku, sinisenpunertava myssy, pienet, harmaat kasvot, ja se
panee pienen harmaan käden suun eteen ja haukottelee"; hän odotti
hetkisen, sanoisiko Fastrade mitään, mutta kun tämä oli vaiti:
"niin on Port'eilla, niin on teilläkin, ja se johtuu siitä, että
meidän vanhuksemme ovat voimakkaampia kuin me. He tahtovat viettää
elämänehtootansa rauhallisesti ja melankoolisesti, hyvä, mutta me
saimme kasvaa tuona elämän ehtoopäivänä, meidän täytyy palvella sitä,
meidän täytyy elää siinä ja me aloitamme niin sanoakseni elämän
illasta. Se on väärin." Hän pysähtyi jälleen ja katsahti ylös. Fastrade
istui hyvin vakavana ja työnsi hiukan alahuultaan ulospäin, niinkuin
hänellä oli tapana tehdä ollessaan tyytymätön. "Teitä ei miellytä se,
mitä sanoin?" kysyi Egloff.

"Ei", vastasi Fastrade, "se kuuluu epämiellyttävältä ja tylyltä."

"Tylyltä?" toisti Egloff miettivästi, "ah ei, tämä ehtooelämä tekee
meidät päinvastoin tunteellisiksi. Olen kasvanut täällä ilman tovereita
isoäitini hoimissa ja minusta tuli tavattoman hentomielinen poika.
Kerran menin puistoon kesäillan hämärässä. Tulin erääseen paikkaan,
missä oli pitkille nuorille ripustettu vaatteita kuivamaan, siinä
riippui kokonainen rivi miesten paitoja, iltatuuli puhalsi niihin,
keinutti niitä hiljaa edestakaisin ja ne kohottivat hihojaan hitaasti
ylös ja laskivat ne jälleen väsyneinä alas, se liikutti minua, minä
seisoin siinä ja itkin ääneen, totisesti."

Gertrud lauloi jälleen, tällä kertaa Mendelssohnin laulua, kohosi
varpailleen, väänteli käsiään.

    "Jo syksyinen aurinko laskee,
    se lienee mun unelmani."

Hänen koko pientä ruumistaan värisytti jälleen sävelten suloinen
surumielisyys, ja kun hän oli lopussa, vaipui hän tuolille ja hengitti
syvään. Neiti von Dussa kääntyi heti häneen päin ja alkoi innokkaasti
puhua hänelle Mendelssohnista. Egloff kohotti sormeaan ja sanoi hiljaa
Fastradelle: "Nyt pitäkää varanne, niin huomaatte, miten sirowilaisuus
kohta käy huoneen läpi ja lakaisee Mendelssohnin ulos."

Fastrade rypisti kulmakarvojaan ja sanoi miltei kärsimättömästi: "En
ymmärrä, mitä te oikeastaan valitatte, teidän elämänne ei varmaankaan
ole ehtoomaista eikä melankolista." Egloff kohautti olkapäitään: "Teen
minkä voin, mutta sirowilainen on kuitenkin voimakkaampi. On totta,
että toisinaan houkuttelen tänne ihmisiä tai matkustelen tai menen
kaupunkiin klubiin ja juon tai pelaan korttia, totta, totta, mutta
sirowilaisuus asuu kuitenkin minussa ja kuuluu minuun. Muuten", hän
mietti silmänräpäyksen, "teille on kai sanottu, että olen pelaaja."

Fastrade rypisti kulmakarvojaan. Miksi hän tulee kysymyksineen ja
tunnustuksineen niin lähelle, ajatteli hän; sitten sanoi hän miltei
tahtomattaan: "Miksi te sitten pelaatte?"

"Miksi?" vastasi Egloff miettien, "en tiedä, ehkäpä sen vuoksi että
pelissä aina nopeasti tapahtuu ratkaisu, jokseenkin kuin oikein
nopeasti ratkeava kohtalo. Elämässähän kaikki muuten saa ratkaisunsa
niin hitaasti. Jos tänään toivon jotakin, täyttyy se vasta niin pitkän
ajan kuluttua, ettei minulla enää ole siitä mitään iloa, sitähän
eletään, kuin olisi aikaa iankaikkisesti." Hän pysähtyi ja katsahti
Fastradeen. "Teidän", sanoi hän sitten, "tulisi myös enemmän kiiruhtaa."

"Minun?" Fastrade katsoi häneen vihasta säkenöivin silmin. "Mitä te
tiedätte minusta?"

Egloff kumarsi hieman. "Suokaa anteeksi, tosiaankin liian vähän,
voidakseni antaa neuvoja."

"Minä", jatkoi Fastrade nopeasti, "minä palvelen mielelläni tuota
— kuinka sanottekaan, niiden iltatunnelmaa, joita rakastan ja — ja
osaan kyllä muodostaa päivät oman mieleni mukaisiksi." Hän oli hyvin
kiihottunut, sillä hän tunsi, että se, mitä hän sanoi, ei ollut totta.
Egloff hymyili.

"Te suutuitte minuun jälleen", sanoi hän, "ylipäänsä olette tänään,
siltä tuntuu, minua vastaan."

"Tänään?" toisti Fastrade kummastuneena, "olenko sitten ollut teidän
puolellannekin?"

Egloff nauroi: "Aivan niin. Minun puolellani oleminen ei kuulu juuri
täällä päin tapoihin."

Naiset nousivat korttipöydästä. Portaiden edessä kilahtelivat rekien
kulkuset. Vieraat lähtivät pois. Kun talossa oli jälleen hiljaista ja
tyhjää, seisoi Egloff hetkisen mietteissään musiikkihuoneessa, sitten
kutsui hän Klausin ja sanoi: "Valjastettakoon hevonen, menen vielä
kaupunkiin klubiin."

Paroonitar ja neiti von Dussa istuivat jälleen rauhassa arkihuoneessa
lampun ääressä, paroonitar kutoi riikinkukonsinistä käsityötään, neiti
von Dussa oli asettanut lornetin nenälleen ja avannut kirjan, mutta
nojasi päätään tuolin selustaan. Kun Egloffin reen kulkuset kaikuivat
sisään, sanoi paroonitar: "Hän menee jälleen ulos." "Niin", sanoi neiti
von Dussa. "Hän on taas sangen levoton", tuumi paroonitar. — "Sangen
levoton", vahvisti neiti von Dussa, sitten jatkoi hän valittaen: "Kunpa
hän löytäisi oikean vaimon." "Niin, tietäisittekö te sopivan?" kysyi
paroonitar ärtyisästi. Neiti von Dussa pudisti päätään. "Nämä molemmat
tytöt elämyksineen ja kokemuksineen eivät varmaankaan ole sopivat."
Paroonitar katsahti käsityöstään ja sanoi terävästi: "Gertrudista on
tullut narri, Fastrade lienee kunnon tyttö, vahinko vaan —"

"Niin, vahinko vaan", toisti neiti von Dussa ja kumartui lukemaan
kirjaansa.




SEITSEMÄS LUKU.


Oli aamiaisaika, kun paroonitar Arabella huolestuneena kurtisti
harmaita kulmakarvojaan ja sanoi Fastradelle: "En ole koko yönä
osannut nukkua, ajatus, että sinun täytyy tänään iltapäivällä lähteä
metsään tuon raja-asian takia, ei antanut minulle rauhaa. Se ei sovi.
Aikaisemmin ei isäsi mitenkään olisi sallinut sitä. Vilustumiseni
vuoksi en voi lähteä mukaasi, Ruhkea ei voi ottaa lukuun ja sinun pitää
nyt mennä sinne tapaamaan tuota huonomaineista nuorta miestä."

"Huonomaineista?" kysyi Fastrade. "Onko hän sitten tosiaankin
huonomaineinen?" Ja Fastrade hymyili tätä sanoessaan hiukan
halveksivasti.

"No niin", jatkoi paroonitar kiihoittuneena, "hyväksi ei hänen
mainettaan voi sanoa, hänestä saa kuulla kaikenlaista. Hyvä ihminen ei
hän missään tapauksessa ole."

"Niinhän täällä on ollut aina", vastasi Fastrade, "ihmisille on
nopeasti liimattu nimiliput kylkeen ja niihin kirjoitettu: tämä
on huono ihminen ja se pannaan kerta kaikkiaan myrkkykaappiin."
Fastrade ihmetteli itsekin sanojensa terävyyttä, ja paroonittaren
sisäänpainuneet posket punastuivat hiukan. "Minä en, rakas lapsi",
sanoi hän, "ole pannut alkuun hänen huonoa mainettaan, ja missään
tapauksessa ei ole sopivaa, että olet siellä yksin. Kirjoitan Gertrud
Port'ille ja pyydän häntä saapumaan myös sinne, sitten on teitä edes
kaksi."

"Ah niin", sanoi Fastrade, "unohdinkin että taas olen se hyvin suojeltu
tyttö, jota täytyy puolustaa ja vartioida ja jota vaarat väijyvät
kaikkialla."

"Miten suuressa maailmassa on laita", vastasi paroonitar ankarasti,
"en tiedä; täällä on meillä lakimme, ja täällä se ei sovi. Kirjoitan
Gertrud Port'ille."

Iltapäivällä kyyditsi Mahling Fastradea metsään. Ruhke ajoi jäljessä
reki täynnä karttoja. Oli kylmä, kirkas talvipäivä, Mahling
saattoi tuskin pidättää hevosta, jolle sileällä tiellä juokseminen
tuotti suurta nautintoa. Fastrade, talvipuku tiukasti napitettuna,
saukonnahkalakki otsalle painettuna, tunsi pakkasilman keveän poltteen
poskillaan, iltapäiväauringon hohteen lumella ja matkan nopean vauhdin
panevan hänen verensä nopeammin kiertämään. Hän oli lapsellisesti
iloinnut tästä retkestä, olivathan päivät kotona niin yksitoikkoisia,
että tuskin huomasi elävänsä. Täällä keskellä tätä säteilyä ja
huminaa oli yksinkertaisesti mahdotonta uskoa, että oli olemassa
jotain sellaista kuin Couchon korttiensa ääressä. Nyt poikkesivat
he metsätielle; se johti lumisten kuusien alitse, pitkiä, valkeita
käytäviä myöten; tuoksui kovasti lumelta ja hartsilta ja kaikkialla
kipenöi ja nirskui, kuin olisi ajettu valkean silkin ylitse. Kukkulalla
seisoivat vanhat hongat jäykkinä ja heleinä sinistä taivasta vastaan.
Kun he olivat kiertäneet kukkulan ympäri, ajoivat he lyhyttä, ahdasta
tietä myöten nuoren kuusimetsikön lävitse, sitten pysähtyivät he.
Heidän edessään oli aukeama, joka oli täynnä ihmisiä ja hevosia. Suuria
hirsiä sidottiin kiinni rekiin; takkuisia hevosia, joiden harjat
olivat huurteessa, ajettiin äänekkäin huudoin; kaikkialla seisoi
miehiä, harmaita, paksusti puettuja olentoja suurine nahkalakkeineen ja
punaisine nenineen. Ja niiden joukossa kuljeskeli Egloff turkislakki
takaraivolla, kädet lyhyen metsästysturkin taskussa, näiden kömpelöiden
olioiden joukossa hyvin solakkana ja nähtävästi huolettomana ja
joutilaana keskellä meluisaa, ankaraa työtä. Kun hän huomasi Fastraden
reen, tuli hän luokse ja tervehti: "Ah, liiketuttavamme", huusi hän ja
nauroi ilmeisesti iloissaan. Hän auttoi Fastraden reestä. "Nähkääs",
sanoi hän, "tämä täällä on nyt minun valtakuntaani. Ruma, vai kuinka?"

"Niin", sanoi Fastrade, "se on ruma."

"Itse sen varmaankin selvimmin tunnen", jatkoi Egloff, "se on
suorastaan vastenmielinen, likainen. Näettekö tuota tuolla?" Hän
osoitti kaupunkilaispalttooseen puettua herrasmiestä, joka seisoi
työmiesten keskellä muistikirja kädessä; häntä näytti kovasti
palelevan, hänen kasvonsa olivat sinipunaiset, punainen parta
huurteessa, mutta räikeänruskeat silmät seurasivat rauhallisen ja
kylmän tarkasti, mitä ympärillä tapahtui.

"Se on herra Mehrenstein", sanoi Egloff, "esittelenkö hänet teille?"

"Oh, älkää", vastasi Fastrade, "hänhän on vihollinen." Egloff nauroi:
"Aivan niin, Mehrenstein on vihollinen. Mihin Mehrenstein ilmaantuu,
siellä tulee metsästä laskupöytä. Kuin paha tuhohyönteinen hävittää hän
metsän. Minusta tuntuu, että pelko värisyttää puita, kun Mehrenstein
käy metsän lävitse."

Tahtomattaan katsahti Fastrade taaksensa, Padurenin metsän honkiin
päin. Egloff nauroi: "Te katselette omia honkianne", sanoi hän. —
"Oh, ne eivät pelkää", vastasi Fastrade. — "Ei ole niin varmaa",
arveli Egloff, "mihin Mehrenstein ilmaantuu, siellä on vaara tarjolla.
Mutta joka tapauksessa nuo tuolta ylhäältä tänään katselevat kirotun
ylhäisesti minun markkinapaikkaani, ne ovat kaikki pukeutuneet
puhtaisiin ja henkivät jäätävän kylmästi ylenkatsettaan alas tänne
meihin, likaisiin työihmisiin. Herra Ruhke muuten seisoo tuolla, meidän
täytyy katsoa, enkö ole tullut liian lähelle teidän metsäänne. Teille
on tuolla liian syvältä lunta."

"Mutta miksi minä olen täällä?" huomautti Fastrade.

"Tekemässä asiaa juhlalliseksi", vastasi Egloff, "ja se käy päinsä yhtä
hyvin, vaikka odotattekin täällä." Näin sanoen hän meni Ruhken luokse
ja molemmat katosivat tiheikköön.

Fastrade istahti puunkannolle. Hänen edessään hinasivat miehet suurta
hirttä pieniin rekiin, sitoivat sen lujasti, ja hoputtivat kiljuen
hevosia. Herra Mehrenstein astui myöskin paikalle, naputti hopeisella
lyijykynällään jotain hirteen ja kirjoitti jotain muistikirjaansa.
Se näytti kuin taikalausekkeelta, joka lopullisesti teki kuolleen
esineen siitä, mikä kerran oli ollut elävä puu. Keskellä aukeamaa paloi
kuivista risuista tehty valkea, siellä kohosi sankkoja savupilviä,
peittäen koko paikan nokiharsoon. Harmaita, huurteisia olentoja seisoi
tulen ympärillä, ojensi palelevia käsiänsä lämmitelläkseen ja puhui
niin kovalla äänellä, kuin olisivat he olleet etäällä toisistaan.

Mahtaneeko hän tietää, että hän on huonossa maineessa, ajatteli
Fastrade, ja koskeneeko se häneen; mutta siinä tapauksessa hänellä
tuskin olisi tuota kevytmielistä hymyä kasvoillaan.

Metsänreunaan ilmestyi pikku tielle nyt reki. Gertrud tervehti jo
kaukaa, sitten hän hyppäsi maahan ja tuli yli tasaisen lumihangen
epävarmoin askelin Fastradea kohti. Hän oli pukeutunut upeasti, hänellä
oli yllään tummanpunainen turkistakki ja turkislakki ja hänen kasvonsa
olivat yhtenä hymynä.

"Oi miten täällä on kaunista, Fastrade", huusi hän, "miten
iloitsinkaan, kun kirje tuli. Tulen vähän myöhään, tiedäthän että minun
täytyi odottaa kunnes isä oli mennyt päivällislevolleen, muuten olisi
tietysti taas tullut kyselyjä ja vastaväitteitä. Ah, ja metsä, sen
puhdas karkelopuku. Ja hän, missä on hän?" Hän pysähtyi ja veti henkeä
kuin se, joka on juossut liian nopeaan.

"Täti tahtoi, että sinä tulisit minua suojelemaan", sanoi Fastrade ja
katsoi kirjavaa, vilkasta olentoa hymyillen ja hiukan säälien. Gertrud
istahti myös puunrungolle ja muuttui vakavaksi: "Se onkin hyvä", sanoi
hän, "onko hän tänään hyvin demooninen?" Ja kun Fastrade ei vastannut,
jatkoi hän: "Isä sanoi, että hän vielä pelaa koko metsänsä."

"Sehän on hänen asiansa", vastasi Fastrade kärsimättömästi.

"No niin", vastasi Gertrud, "oikeastaan minä kuulunkin hänen
puolueeseensa. Ah, millainen tunnelma oli taas kotona, niin harmaa,
niin harmaa! Minulla oli sellainen tunne, kuin olisivat hämähäkinverkot
tarttuneet kaikkiin sormiini. Silloin tuli tuo siunattu kirje, nyt on
kaikki hyvin, pian laskee aurinko, se ryömii jo punaisena Padurenin
puiden välitse." Hän hypähti ylös, lauloi itsekseen äänekkäästi
heleän nuottiasteikon ja alkoi liukua edestakaisin rekien liukkaaksi
tasoittamalla lumella.

Paikalla olevat miehet valmistautuivat taukoamaan työstään; kiivaasti
juoksentelivat he edestakaisin, etsivät tavaroitaan kokoon, nyt kuului
yksi ja toinen karheasti nauravan, he paiskautuivat pieniin rekiinsä
ajaakseen pois, herra Mehrenstein pisti muistikirjan taskuunsa ja
nosti turkiskauluksensa pystyyn, paikka tyhjeni vähitellen. Sitten
alkoi Klaus kuljettaa vällyjä ja levittää niitä tulen läheisyyteen,
hän toi paikalle teekeittiön ja kuppeja ja alkoi keittää teetä ja
avata viinipulloja. "Teetä saamme myöskin", riemuitsi Gertrud. "Mutta
tuoltahan tulee vielä joku", huusi hän "nehän ovat Dachausenit, äiti on
varmaankin lähettänyt ne meidän jälkeemme." Tosiaankin ajoi juuri reki
kilisevin kulkusin metsätietä pitkin ja pysähtyi paikalle. "Niin, ne
ovat Dachausenit", kaikui parooni Dachausenin iloinen ääni. Hän hyppäsi
reestä ja heilutti turkislakkiaan. Hänen kaunis, ruskea täyspartansa
oli kokonaan huurteessa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta.
"Rouvani on, tiesi miten, saanut tietää, että täällä pidetään kokousta,
ja tahtoi välttämättömästi olla mukana. Ja tässä olemme. Tule, Liddy,
nostan sinut reestä."

Paroonitar oli kokonaan verhottu valkeihin turkiksiin kuin suuriin,
pehmeihin lumihiutaleihin, ja hänen kasvonsa näyttivät ruusunpunaisilta
tämän valkeuden keskeltä. Hän antoi nostaa itsensä reestä, tervehti
Fastradea ja Gertrudia ja näytti olevan epävarma ja hämillään. "Missä
on Dietz?" kysyi Dachausen, "ah, tuolla hän tulee. Hyvää iltaa, Dietz
poikaseni, olemme itse kutsuneet itsemme täällä pidettävään illatsuusi."

Dietz ja Ruhke olivat juuri sukeltautuneet esiin tiheiköstä. "Vai
niin", sanoi Egloff, "sehän on hyvä, puolisosi on myöskin mukana.
Sepä hauskaa." Hän sanoi sen kuitenkin jokseenkin viileästi ja
huonotuulisesti. "No, luultavasti ei enää tule ketään, niin että voimme
ruveta juomaan teetä. Tehkää hyvin ja istukaa. Fritz, sinä olet aina
ollut kohteliaampi meistä kahdesta, esiinny sinä isännäntapaisena minun
puolestani."

"Mitä loruja, kohteliaampi, tällainen vanha aviomies — no, joka
tapauksessa, hyvät naiset, istukaa."

Käytiin istumaan vällyille, Klaus tarjoili teen, Dachausen kaatoi
portviiniä ja puhui kaiken aikaa innostuneena: "Ihanaa, hyvät naiset,
ihanaa. Täällä sydän laajenee, eikö totta. Mitä sanotte Te, paroonitar
Gertrud, eikö teistä tunnu, että täällä suurkaupunkilaispinta tai,
kuinka sanoisin, suurkaupunkilaiskuori —"

"Ah, jättäkää, hyvä parooni", sanoi Gertrud, taivutti päätään
vähän taaksepäin ja katsoi tunteellisesti Dachauseniin, "täällä
on suurkaupunki unohdettu." "Eikö totta", huusi Dachausen, "mitä
ovat kaikki oopperat verrattuna tähän iltaruskoon. Katsokaas, hyvä
herrasväki, noita honkia tuolla ylhäällä, kuinka ne seisovat kuin
tulessa. Sen on Egloff järjestänyt hyvin onnistuneesti."

"Anteeksi", sanoi Egloff, joka seisoi syrjässä ja miettiväisenä
poltteli paperossia, "iltarusko ei kuulu minulle, se jää Padurenin
metsän puolelle, minun puolelleni se ei tule".

"Ah", sanoi Gertrud ja tuijotti iltaruskoon, "kauneimmat värit ovat
sentään kauneinta musiikkia." Hän huokasi syvään, kuin olisi värien
valtava liekehtiminen koskenut häneen. "Niin, tavallaan", vahvisti
Dachausen epävarmasti.

Egloff oli nyt heittäytynyt eräälle peitteelle ja joi mitään sanomatta
lasin portviiniä. Vihdoin alkoi hän puoliääneen puhua Fastraden kanssa
rajasta. Padurenin metsälle ei ollut tapahtunut mitään vääryyttä,
kaikki oli järjestyksessä. Mitäkö hän nyt aikoi tehdä tälle autiolle
maalle? Hyvänen aika, istuttaa, kasvattaa, mutta ketä varten?
Mehrensteinin lapsenlapsia kenties.

"Teidän ei pitäisi puhua noin", keskeytti Fastrade.

Egloff kohautti olkapäitään: "Kuka tietää, kellä sadan vuoden päästä
valta on. Tulevia sukupolvia varten, sanoo Teidän arvoisa isänne, mutta
minulla ei ole mitään historiallista tajuntaa. Minua ei viehätä ajatus
nähdä pitkä jono Dietz Egloffeja, jotka sadan vuoden ajat laahaavat
eteenpäin olemukseni palasia kuin rumia huonekaluja, jotka kulkevat
perintönä vanhoissa taloissa."

"Mutta te voitte jättää perinnöksi myös kalleuksia", väitti Fastrade.

"Niin se, kellä niitä on", vastasi Egloff. "En muuten halua hyökätä
oman itseni kimppuun, mutta Dietz Egloffilaisuus satavuotisena
laitoksena, se ajatus ei minua viehätä."

Iltarusko oli sammunut, toisaalla nousi kuu metsänreunasta, suurena ja
punaisena. "Kuu", huusi paroonitar Lydia, joka koko ajan oli hiljaa
istunut paikallaan. "Parooni Egloff, se tulee teidän puolellenne, se ei
mene Padurenin metsään."

"Niin, hm", vastasi Egloff ja katseli tyytymättömän näköisenä kuuta,
"se näyttääkin aika lailla markkinamaiselta, tuo suuri, punainen
kiinalainen lyhty. No, kunhan se nousee korkeammalle, alkaa se näyttää
hienommalta. Sitä tulee aina hienommaksi, kun kohoaa."

Miksi sanoo hän tuon niin epäystävällisesti, ajatteli Fastrade, mitä
on tuo pieni nukkeparka hänelle tehnyt. "Nyt muuan ehdotus", sanoi
Egloff ja nousi. "Lähdemme vierailulle Padurenin metsään. Kun olemme
saapuneet pienelle metsäniitylle, lienee kuu jo kyllin korkealla;
siellä tapahtuvat sitten juhlalliset päättäjäiset."

Kutsuttiin reet paikalle, naiset kiedottiin jälleen peitteihin. "Olen
teidän ajajanne, jos sallitte", sanoi Egloff ja istuutui Fastraden
viereen. Hän asettui retken johtajaksi ja ohjasi ahtaalle metsätielle.
Täällä vallitsi lumivalaistuksen kalpea hämärä ja tavattoman
turvallinen tunne valkeina kaareutuvien lumisten oksien alla. Kuin
pieni, tumma varjo hypähti jänis äänettömästi tien yli, pelästynyt
metsäkauris tunkihe tiheikön halki, rekien kulkuset kaikuivat outoina
ja aavemaisina, ja niiden pelottamana räpytti lintu siipiään kuusen
latvassa. Egloff ja Fastrade vaikenivat, vain kerran huomautti Egloff:
"Vähitellen alkaa tuntea kuuluvansa tänne." Metsätie johti pienelle
pyöreälle niitylle, jota kuutamo nyt valaisi kirkkaasti. "Seis!"
komensi Egloff, "tässä noustaan reestä ja tanssitaan katrilli." —
"Dietz, sinä olet oiva mies!" huusi Dachausen, "tietysti tanssitaan
katrilli, sen täytyy vain juolahtaa mieleen. Saanko pyytää, paroonitar
Gertrud. Liddy jää rekeen, hänen turkkinsa on liian raskas."

Parit astuivat nyt yli kovaksi hangeksi jäätyneen lumen. "Miten
hauskasti se rapisee", sanoi Gertrud, "on kuin kulkisi leivoksen
sokeripäällystää pitkin."

"Alottakaa!" huusi Egloff ja parit asettuivat järjestykseen,
kuutamo antoi tanssivien liikkeille jotain omituisen hypähtelevää
ja varjomaista, tyttöjen vartalot kävivät ihmeen solakoiksi heidän
lipuessaan yli valkean, kimmeltävän lattian ja päästäessään pieniä
huudahduksia kuin olisivat he olleet uimassa ja kuuvalo olisi ollut
aalto, josta pärskyi vettä heidän päälleen. "_Chaîne, s'il vous
plaît_", komensi Egloff hyvin äänekkäästi, ja kuusista, jotka totisina
seisoivat niityn ympärillä, kertasi kaiku aavemaisesti: "_s'il vous
plaît_." "Grand galop", komensi Egloff. Molemmat parit kääntyivät;
pelästyneenä alkoi uroskauris määkiä metsänreunassa, silloin he
pysähtyivät aivan hengästyneinä ja nauroivat.

"Sepä oli ihanaa", sanoi Gertrud ja nojasi horjuen Dachausenin
käsivarteen, "mitä on tanssisali tähän verrattuna." "Sen ovat jänikset
jo aikaa sitten tienneet", vastasi Dachausen hupaisesti. "Mutta nyt
täytyy naisten nopeasti jälleen peitteiden alle." Mentiin takaisin
rekien luo. Paroonitar Lydia istui omassaan kokonaan valkoisten
turkistensa sisässä. "Ah, Liddy, se oli ihanaa", sanoi Gertrud, "taas
kerran jotain, joka kannatti elää. Mutta mikä sinulla on? Sinähän
itket." Liddy itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Nyt tuli
Dachausen ja moitti ja lohdutti: "Olenhan aina sanonut, että sinä et
kestä voimakkaita luonnonvaikutelmia, ne järkyttävät sinua liiaksi. Nyt
nopeasti kotiin."

"Hän on mustasukkainen minulle", kuiskasi Gertrud Fastradelle. Egloff
seisoi rauhallisena kädet turkintaskussa ja hymyili. Nyt, kun oli
erottava, tuli Gertrudkin tunteelliseksi. Hän syleili Fastradea.
"Kuinka ahtaalta nyt tuntuukaan kotona", kuiskasi hän, "siellä tuoksuu
leivoksille ja isä tekee ilkeitä huomautuksia." — "Onhan sinulla
sentään laulusi", huomautti Fastrade. — "Ah, isä ei sitä mielellään
kuuntele", vastasi Gertrud, "mutta yhtä kaikki, se oli ihanaa. Egloff
on demooninen ja Dachausen, luulen, onneton avioliitossaan."

Niin lähdettiin sitten matkaan pitkin sileätä maantietä, kuutamo teki
maiseman rajattoman laajaksi ja nopeassa liikkeessä näytti valo jonkun
juoksevan aineen tavoin lipuvan ajavien ohitse. Tasangolla tienhaarassa
erosivat he: "Hyvää yötä", kuului reestä rekeen ja jokainen läksi
suunnalleen. Etäältä loistivat aatelistojen valot pieninä, punaisina
pilkkuina valkeassa kuutamossa.

Kun Fastraden hevonen pysähtyi Padurenin portaiden edessä, näki hän
ruokasalin ikkunoista tumman varjon kiihtyneenä kulkevan siellä
edestakaisin. Häntä siis odotettiin, ajatteli Fastrade, ja tosiaankin
tuli paroonitar Arabella moittien häntä vastaan: "Näin myöhään,
lapseni, Ruhke on jo aikaa ollut kotona, isäsi kysyy sinua." Mutta
Fastrade otti vanhan naisen syliinsä ja keinutti raihnasta vartaloa
varovaisesti edes takaisin ja sanoi: "Oli oikein hauskaa. Joimme
teetä, tanssimme niityllä, ajelimme. Kuulehan, täti, etkö sinä koskaan
eläissäsi ole laulanut? Eikö sinulle koskaan ole sattunut, että asetuit
keskelle salia ja lauloit kaikin voimin, niin että seinät tärisivät."

"Lapsi, lapsi", vastasi paroonitar, "mitä hupsuttelet?"

"Vahinko", sanoi Fastrade, "se tekisi sinut onnelliseksi."

Mutta nyt tuli paroonitar jälleen surumieliseksi ja vakavaksi: "En
tarvitse enää mitään lauluja enkä onnea. Istun hiljaa omaisteni luona
ja odotan kunnes minut kutsutaan pois. Ja lapsi, miksi puhut niin
äänekkäästi?"

Fastraden kädet vaipuivat. Ah niin, hän oli hetkeksi unohtanut, että
täällä oli tapana puhua hiljaa kuin sairashuoneessa ja että tässä
talossa oli jokaisen velvollisuus istua hiljaa, kunnes sai kutsun pois.
Hän päätti lähteä isänsä luokse. Sinne mennessään pysähtyi hän vielä
seisomaan ikkunan eteen ja katseli kuutamoiseen yöhön kuin johonkin
ystävään ja liittolaiseen.

Kun Gertrud pysähtyi Witzowin portailla, oli hänen elämänrohkeutensa
taas kokonaan kadonnut, ja kun hän oli eteisessä, ja tuttu, kostea
kalkinhaju tuli häntä vastaan, tunsi hän itsensä jälleen vain nuoreksi
tytöksi, jonka elämänsuunnitelmat olivat haaksirikkoutuneet ja joka
pelkäsi isäänsä. Sylvia tuli huolestuneena häntä vastaan ja kertoi
kuiskaten, että isä oli hyvin vihainen. Gertrud kohautti olkapäitään,
hän oli päättänyt, ettei olisi asiasta tietävinäänkään. Kun hän
astui huoneeseen, sanoi hän senvuoksi mahdollisimman huolettomasti:
"Hyvää iltaa." Parooni Port istui lampun ääressä lukien sanomalehteä,
paroonitar istui hänen vieressään kutoen. Karo, lintukoira, joka
nukkui isäntänsä jaloissa, kohotti hiukan päätään, lumen ja metsän
tuoksu, jota Gertrud toi mukanaan vaatteissaan, kiihotti sitä. "Hyvää
iltaa", sanoi parooni ja pani lehden pois; hän odotti kunnes hänen
tyttärensä oli istuutunut, sitten katsahti hän tähän silmälasiensa yli
ja alkoi puhua. Ilmeisesti oli hän miettinyt mitä sanoisi, sillä hän
puhui sujuvasti ja liioitellun opettavasti. "Tahtoisin tietää, kuka
tämän uuden seurustelun lajin on tuonut tänne meille. Onko Fastrade
tuonut sen mukanaan sairaalasta vai sinäkö laulukoulusta, vai onko
Dietz Egloff oppinut, sen portugalilaisiltaan ja puolalaisiltaan?
Laupeudensisarille, laulajattarille ja portugalilaisille ne ovat
ehkä sopivia, meidän tyttärillemme ne eivät sovi. Sen tahdoin saada
sanotuksi. Ja sitten, olethan sairaalloinen, sinun pitäisi olla
toipumassa; kun on kysymyksessä omaisteni terveys, en säästä; mutta
minä vaadin, ettei terveyttä järjettömästi tuhlata. Sen tahdoin
saada sanotuksi." Hän tarttui jälleen sanomalehteensä. Gertrud istui
vaieten; hän olisi mielellään itkenyt, hän olisi voinut myös puolustaa
itseään, mutta sensijaan otti hän kasvoilleen ylimielisen ilmeen,
tuijotti lamppuun, kuin ei olisi lainkaan kuullut, vaan ajatellut
muita asioita. Huoneessa oli nyt hiljaista, kuumaa ja tukahduttavaa;
hän ei kestänyt sitä kauemmin, hän nousi ja meni pimeinä oleviin
huoneisiin. Siellä käveli hän kauan edestakaisin, hän tunsi itsensä
loukatuksi ja nöyryytetyksi. Siis olla sairaalloinen, se oli nyt
hänen virkansa, eikä muuta mitään. Kävellessään antoi hän käsiensä
velttoina riippua alas, liikutti koko ruumistaan huolimattomasti sinne
tänne, hän kulki niinkuin oli joskus Dresdenissä nähnyt erään pienen
laulajattaren, joka ymmärsi häikäilemättä nauttia elämästä, tekevän.
Kun hän humussa vietetyn yön jälkeen aamulla tuli taivaansiniseen
aamunuttuunsa pukeutuneena arkihuoneeseen, oli hän kulkenut tällaisin
huolettoman väsynein liikkein, jotka Gertrudista aina olivat olleet
kaiken poroporvarimoraalin halveksimisen kaunopuheisin ilmaus. Mutta
tämän kulkutavan jäljitteleminen ei nyt tuottanut Gertrudille mitään
huojennusta. Jospa hän voisi laulaa. Mutta sitähän hän ei saanut.
Ainoa, mikä häntä nyt voi auttaa, oli häneltä kielletty. Mutta
laulamisen tarve oli liian voimakas, hän meni ulos eteiseen ja sieltä
johtavia portaita myöten talon alempaan kerrokseen. Täällä oli huone,
jossa piikojen oli tapana kehrätä; jo etäältä kuuli hän rukkien surinaa
ja piikojen unisen yksitoikkoisen laulun. Päättävästi avasi Gertrud
oven. Huonetta valaisi himmeä öljylamppu; se tuoksui villoilta ja
kosteilta haloilta, jotka palaa rätisivät uunissa. Pitkässä rivissä
istuivat palvelijattaret siellä, paksuihin villavaatteihin puettuja,
leveitä olentoja; he kehräsivät lankojansa ja lauloivat tyynesti ja
unisesti. Kun Gertrud saapui, pysähtyivät rukit ja päät kohottautuivat.
"Odottakaa", sanoi Gertrud hiukan hengästyneenä ja hämillään, "minä
laulan teille jotakin." Ja hän alkoi heti. Jotain hyvin suloista sen
piti olla.

    "Ma laulun siivillä kannan
    Sinut, armaani, täältä pois."

Hän väänteli jälleen käsiään, kohosi varpailleen, lauloi kaikesta
witzowilaisen sielustaan, huumasi itseään tällä lemmenkuhertelulla.

    "Ja siellä istukaamme
    Me varjohon palmupuun,
    Siellä lemmestä juopua saamme
    Ja vaipua uinailuun."

Piiat kuuntelivat, heidän huulensa vetäytyivät jäykkään hymyyn, silmät,
jotka aluksi olivat uteliaina suunnatut Gertrudiin, olivat kirkkaat ja
liikkumattomat ja suurilla kasvoilla oli unelias ilme. Nyt oli Gertrud
lopussa, hiukan kummissaan katsahti hän ympärilleen, kuin olisi hän
herännyt unesta, sitten nauroi hän hämillään. Piiat nauroivat myös ja
paksu Liisa vanhimpana otti puheenvuoron ja sanoi: "Kylläpä neiti osaa
huutaa sen kauniisti." — "Niinkö", sanoi Gertrud, "hyvää yötä nyt",
ja hän lähti nopeasti huoneesta. Tämä teki hänelle hyvää, nyt voisi
hän nukkua, hän ottaisi unipulveria ja uneksisi edelleen kauniista,
suloisista asioista.

Dachausen oli kotimatkalla koettanut puhella rauhoittavasti ja
iloisesti vaimolleen. Mitä oli oikein tapahtunut? Ei mitään, eikö niin?
Hän oli viime aikoina ollut hiukan hermostunut, sen vuoksi lienee
tällainen kuutamoretki ollut hänelle liian rasittava. Tästedes he
ajelisivat päivällä, siinä kaikki. Mutta Lydia ei sanonut sanaakaan,
vasta kotona, kun hän seisoi peilin edessä ja katseli hehkuvia
kasvojaan ja itkettyneitä silmiään, alkoi hän puhua niin vihaisella
ja valittavalla äänellä, kuin olisivat he jo koko ajan riidelleet
keskenään. Luonnollisesti, hänen miehensä mielestä ei siinä kaikessa
ollut mitään, hänen mielestään ei koskaan ollut mitään tapahtunut, hän
tanssii itse niityllä katrillia, mutta hänen, Lydian, täytyy istua
reessä. "Mutta sinähän et voinut, lapsi parka", huomautti Dachausen
avuttomana. Mutta Lydia nauroi pilkallisesti. Oh! kyllä hän tiesi,
hänet suljettiin aina pois, hänen annettiin aina ymmärtää, ettei hän
kuulunut mukaan. Miksei hän mennyt yksinään metsään, kun hän kerran
tahtoi tanssia Gertrudin kanssa. Hänen puolestaan sai hänen miehensä
tanssia vaikka koko päivän Gertrudin kanssa, hyvä jumala, miten se
oli hänestä yhdentekevää, mutta hänen miehensä ei ollut oikeutettu
nöyryyttämään häntä. Dachausen oli epätoivoissaan. "Nöyryyttämään",
huusi hän, "tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa sinua nöyryyttää!"
Mutta se ei tehnyt Lydiaan mitään vaikutusta. "Niinkö", jatkoi hän,
"ja etkö muka kuullut mitä Egloff puhui kuusta ja ylenemisestä?"
— Ei, Dachausen ei muistanut, ja mitä se lienee ollutkin, Lydiaa
se varmaankaan ei ollut tarkoittanut. Lydia kohautti olkapäitään.
"Luonnollisesti, sinä et ymmärrä mitään, sinä et näe mitään, sinä et
kuule mitään", ja kun Dachausen lepytellen aikoi tarttua häntä kädestä,
käänsi hän hänelle selkänsä, sanoi tahtovansa olla yksin ja meni
huoneeseensa.

Neuvottomana jäi Dachausen seisomaan arkihuoneeseen; hän ymmärsi
Lydiaa yhä huonommin, hän oli viime aikoina ollut niin ärtyisä, hänen
avioelämänsä oli muuttunut niin konstikkaaksi, ettei hän enää osannut
selviytyä. Oliko Lydialla jotain häntä vastaan? Mutta sehän ei ollut
mahdollista, eihän kellään ollut mitään häntä vastaan, ja kaikkein
vähimmän kai hänen vaimollaan. Mutta mitään ei ollut tehtävissä: hänen
luokseen ei hän uskaltanut mennä, senvuoksi meni hän työhuoneeseensa,
heittäytyi sohvalle ja sytytti huokaisten sikaarin.

Sillä välin ajoi Egloff edelleen kuutamoista maantietä pitkin. "Aja
eteenpäin", oli hän sanonut kuskille. "Kaupunkiinko?" kysyi tämä.
"Mitä joutavia", sanoi Egloff ärtyisesti, otti ajajalta ohjakset ja
ajoi itse. Hän tarvitsi avaraa tilaa, hän tarvitsi tätä valoa ja tätä
liikettä; kotona odottivat häntä vain rahahuolet ja vastenmieliset
ajatukset. Täällä ei hänen tarvinnut ajatella ja täällä saattoi hän
säilyttää tuon lämmittävän, miellyttävän tunteen, joka oli hänelle uusi
ja arvokas. Siis eteenpäin, läpi utuisen valon, ohi pikku torppien,
jotka hiljaa uinuivat lumipäähineittensä alla, tyhjää kyläkatua
pitkin, jossa vain siellä täällä uninen koira alkoi haukkua. Erään
kapakan edessä pysähtyi hän, antaakseen hevosen hiukan hengähtää.
Matalassa kapakkahuoneessa kärysi lamppu tarjoilupöydän yllä; musta
Lene, kapakoitsijan tytär, oli pannut paljaat käsivartensa pöydälle
ja nojannut päänsä niitä vastaan ja nukkui aivan sikeästi. Penkillä
istui talonpoika turkit yllään, piiska kädessään, viinalasi edessään,
ja nukkui myöskin. Mutta uunin läheisyydessä värjötti aivan kiinni
toisissaan kaksi punapartaista juutalaista ja kuiskutteli keskenään.
"Lene", sanoi Egloff ja kosketti tytön kättä. Lene hypähti ylös,
kasvot unesta punaisina, mustat hiukset pörröisinä. "Herra parooni",
sopersi hän ja hymyili unen pöpperössä. "Nouse, tumma", sanoi Egloff,
"anna minulle ryyppy ja vie toinen kuskilleni ulos." Tytön täyttäessä
laseja katseli Egloff tuvassa ympärilleen ja hänen kasvoillaan oli
ilme, kuin olisi häntä inhottanut. Että tällaisissa luolissa ylipäänsä
enää voitiin asua, ajatteli hän. Tällä hetkellä tunsi hän kokonaan
kuuluvansa avaralle, kuutamoiselle lakeudelle. Juutalaisten eteen
pysähtyi hän ja sanoin: "Miks'ette nuku, juutalaiset? Eivätkö rahat
anna teidän nukkua? Kiusaako raha teitä niin, ettette saa unta?"
Juutalaiset loivat Egloffiin nopean, varovan katseen kuin väijyvät
eläimet, sitten hymyilivät he nöyrästi ja toinen sanoi: "Meitä estävät
huolemme nukkumasta, herra paroonia estää hurja veri nukkumasta,
molemmilla on, mikä meitä kiusaa." "Ah, mitä te tiedätte verestä",
sanoi Egloff, "eihän teissä sitä ole lainkaan." Hän kääntyi pois,
joi "gilkansa" ja meni ulos. Ovella seisoi Lene, kädet esiliinaan
kiedottuina ja tuijotti kuutamoon. "Kirkasta, kirkasta", sanoi hän.
"Niin, Lene", sanoi Egloff, "kaunis yö, toisella kerralla otan sinut
mukaani", ja hän nousi rekeensä ja ajoi edelleen. Hän ohjasi pitkälle
koivukujalle, joka johti Barnewitziin. Tuolla oli linna valkeana
ja hiljaisena; kuutamo kimmelsi ikkunanruuduissa. Mitä? tuolla
työhuoneessa oli vielä valoa. Olisiko kunnon Fritz vielä työssä,
ajatteli Egloff, se olisi uutta. Mutta tuolla toisessa sivustassa,
Lydian makuuhuoneessa, oli myös vielä valoa; siis aviollista epäsopua.
Ja kun hän kulkuset soiden ajoi puutarhanveräjän ohitse, avautui
tuossa sivustassa ikkuna, valkea olento kumartui ulospäin ja kuunteli.
"Hän tuntee kulkuseni", sanoi Egloff tyytyväisenä. "Kuinka hän tänään
itkikään metsässä. Joutavia, nukensuruja." Hän kääntyi jälleen
maantielle Witzowiin päin. Siellä nukkuivat jo kaikki; pitkässä talossa
kömpelöine, suunnatonta tölppönenää muistuttavine kylkirakennuksineen
olivat kaikki ikkunat huolellisesti lukitut, ei liikahdustakaan, vain
pörröinen pihakoira seisoi oven edessä ja haukkui ulisten kuuta. Tuolla
sisällä nukkuu, ajatteli Egloff, Gertrud parka ja uneksii jostain
suuresta rakkaudesta. Kuinka näissä hiljaisissa taloissa tyttöjen unet
mahtavatkaan olla hurjia! "Eteenpäin!" hoputti hän ruskoansa, ja nyt
kulki matka taas pitkää koivukujannetta Padureniin päin. Pimeänä seisoi
linna valkeiden puiden keskellä, vain yhdestä ikkunasta tunkihe heikko
valonsäde verhojen lävitse: se oli varmaankin vanhan paroonin yölamppu.
Loppua kohti vaeltavien talo, johtui Egloffin mieleen, suuri, synkkä
sairashuone, ja keskellä sitä Fastrade nuorine unelmineen. "Minä osaan
kyllä tehdä päivät mieleisikseni", kaikuivat hänen sanansa Egloffin
korvissa. Hm, no siitä tullee tavallista kirkkaampi päivä, jolloin
toinenkin viluinen ehkä saattaisi lämmitellä. Joutavia, — millaiset
kortit, sellainen peli.

Nyt häntä vilutti ja väsytti. Rusko höyrysi jo, olipa aika ajaa kotiin.




KAHDEKSAS LUKU.


Oli satanut paljo lunta. Padurenin pihalla ja puistossa oli lumiauralla
täytynyt avata teitä. Koko päivän seisoivat taivaalla kirkkaanharmaat
pilvet ja tyynessä ilmassa putosivat lumihiutaleet rauhallisesti ja
taukoamatta. Mutta illemmalla nousi aina koillistuuli, joka hetkiseksi
lakaisi pilvet pois, ikäänkuin tehdäkseen tilaa auringonlaskulle, joka
peitti taivaan purppuralla ja kullalla. Tämä hetki tuntui Fastradesta
ainoalta tapaukselta noina lyhyinä päivinä, jotka muuten olivat
harmaita ja muodottomia niinkuin lumipilvetkin. Hän riensi silloin
puistoon ja asteli lumikinosten välisiä kapeita teitä edestakaisin.
Täällä saattoi hän jälleen iloita jostakin, josta hän ei tiennyt, mitä
se oli, täällä saattoi hän odottaa jotakin, jota hän ei tuntenut,
täällä tuntui hänen ruumiinsa ja verensä kuin nuortuneelta. Mitä hän
ajattelisi? Yhdentekevää, vain jotakin, joka olisi mahdollisimman
kaukana kodin hiljaisista huoneista, ja hän ajatteli Egloffia. Miten
rauhaton hän olikaan. Mahling kuski oli kertonut, että Sirowin
herra ajeli yökausia täällä ympäristössä. Kärsiikö hän, painavatko
salaisuutensa häntä? Häntä vastaan olivat kaikki, mutta hänestä
itsestään se näytti olevan yhdentekevää. Kun on kaksi toisella puolella
ja vaikkapa kaikki muut toisella, voi se tuntua hupaiseltakin. Viisas
naisenkäsi voisi tähän poloiseen, hajanaiseen elämään kenties tuoda
järjestystä, joka tapauksessa hän levottomuudessaan ja iloisuudessaan,
salaisuuksineen ja suruineen edusti elämää, mutta mitä nämä toiset
täällä?

Metsästä kaikui äkkiä jahtitorvi, toitotti rohkeasti ja riemuitsevasti
talvi-iltaan. Fastrade pysähtyi puutarhanportille ja kuunteli. Se oli
Egloff, joka päätti tämänpäiväisen metsästyksensä ja lähetti tämän
elämän raikkaan tervehdyksen hänelle. Fastrade seisoi veräjällä, kunnes
metsästystorvi vaikeni ja iltarusko oli vaalennut, sitten meni hän
jälleen sisään, kuunnellakseen isänsä huoneessa Ruhken kertomusta,
lukeakseen St. Simonin herttuan muistelmia tai istuakseen paroonitar
Arabellan kanssa kamiinan ääressä.

Tällaisina talvipäivinä paroonitar Arabella kernaasti eli muistoissaan.
Kun hän ja Fastrade istuivat kamiinan ääressä, alkoi hän kertoa hiljaa,
valittavalla äänellä, kertoi nuoruudestaan, kauan sitten menneistä
Padurenin kesistä, aikaa sitten kuolleista ihmisistä, ja Fastrade
kuunteli sitä, näki nämä ihmiset ja nämä suvet niinkuin vanhat kuvat,
joiden ylle on laskeutunut pölyharso. Ääretön katoavaisuuden, menneen
tunne puhui tädin kertomuksesta ja teki Fastraden surulliseksi.
Toisinaan puhui paroonitar myös tulossa olevasta juhlasta, leivoksista
ja lahjoista samalla valittavalla äänellä, jolla hän puhui
nuoruudestaankin. Juhlia, ajatteli Fastrade, voimmeko me täällä viettää
juhliakin?

Mutta juhla tuli, joulukuusi kynttilöineen seisoi pöydällä, parooni
antoi pukea itsensä mustaan takkiinsa ja istui hartaasti odottaen
nojatuolissaan salissa. Rengit ja piiat lauloivat raskailla, kovilla
äänillään hitaasti ja juhlallisesti virren. Ja heidän mentyään
istuttiin yhdessä ja katseltiin, miten kuusen kynttilät paloivat
loppuun. Paroonitar itki hiljaa, parooni oli pannut kätensä ristiin
ja tuijotti eteensä. Fastrade meni hänen luokseen ja polvistui hänen
tuolinsa viereen. Hän ei tiennyt, mitä tuossa vanhassa, äänettömässä
miehessä tapahtui, mutta jos hän kärsi, tahtoi hän polvistua hänen
lähelleen, kuin olisi hän voinut auttaa häntä.

Kun kaikki oli ohitse ja Fastrade seisoi huoneessaan, tunsi hän
itsensä niin sairaaksi ja avuttomaksi säälistä ja kaihosta, että sanoi
itsekseen: "Jos nyt menen vuoteeseen, en voi muuta kuin painaa pääni
tyynyyn ja itkeä. Sitä en tahdo. Mutta sitä vastaan on vain yksi keino,
talviyö." Hän otti turkkitakkinsa ja saukonnahkalakkinsa ja meni hiljaa
puistoon. Täällä riippuivat valkeat puunlatvat täynnä suuria, kirkkaita
tähtiä, täällä oli ihmeen salaperäistä, täällä kirkkaassa ilmassa,
säihkyvän hangen yllä oli kuin juhlallinen odotus, luonto seisoi siinä
hiljaa ja koristettuna, odottaen tulevia riemuja. Se teki Fastradenkin
jälleen rauhalliseksi, hänen tuskansa ja kaihonsahan olivat vain
pieniä, syrjässä olevia tummia sopukoita, todellista elämää oli tämä
suuri säteily, tämä avaruus, tämä salaperäinen lupaus ja odotus.
Hän jäi seisomaan puutarhan veräjälle ja katseli maisemaa, valkeata
tasankoa, joka epämääräisessä tähtien valossa haihtui valkeaksi
sumuksi, johon sinne tänne oli piroiteltu etäisten talojen valopilkkuja.

Pitkin maantietä, joka johti puistonaidan ohitse, lähestyi
kulkusten kilinä, tuli näkyviin hevonen ja reki suurena ja mustana
epämääräisessä, vaaleassa valaistuksessa. Joku hypähti reestä ja tuli
ristikkoveräjää kohti. "Ajattelinkin heti, että te tässä seisotte",
sanoi Egloff ja nauroi. "Niin, läksin vielä vähän ulos", vastasi
Fastrade. — "Sen uskon", sanoi Egloff. "Minä ajoin myös tieheni,
päästäkseni Sirowin joulusta."

"Te ajelette useasti öisin, olen kuullut", sanoi Fastrade. Hän
ei kummastellut tätä keskustelua puutarhanportilla, se tuntui
hänestä luonnolliselta, kuin jos molemmat olisivat seisoneet
Sirowin arkihuoneessa, se vain että täällä tähtien tuikkeessa oli
miellyttävämpää ja toverillisempaa.

"Niinkö, oletteko kuullut siitä?" kysyi Egloff, "niin, olen tehnyt
tästä lakeudesta itselleni jonkinlaisen makuuhuoneen. Se on hyvin
terveellinen. Ylipäänsä olen sitä mieltä, että kehityksemme on
kulkenut väärään suuntaan. Me olemme oikeastaan yöeläimiä kuten kaikki
petoeläimet. Päivällä nukutaan pesässä, ja kun sitten ulkona tulee
hiljainen ja pimeä, silloin kontataan ulos, kuljeskellaan ympäri,
hiivitään nukkuvien asuntojen ja kanakoppien tienoilla ja eletään
todellista elämää."

"Niinkö arvelette?" sanoi Fastrade. "Niin, se lienee toisinaan hauskaa."

"Teidän pitäisi tulla sellaiselle retkelle", ehdotti Egloff.

Fastrade nauroi: "Se taitaisi sentään olla vastoin täällä noudatettavia
lakeja."

"Uskotteko näihin lakeihin?" kysyi Egloff.

Fastrade kohotti olkapäitään: "Minä en usko niihin, mutta minä tottelen
niitä."

"Siinä teette väärin", sanoi Egloff, "ette usko, miten noin kahden
kiitäessään eteenpäin tuntee itsensä tutunomaisiksi."

"Voin kuvitella sitä", vastasi Fastrade miettien. Hän oli riisunut
hansikkaansa ja viilensi kättään aidalle sataneessa lumessa. "Mutta
tuollaiseen ystävyyteen olen liian arka."

"Arka ette ole", vakuutti Egloff. "Teillä on vain vielä taikauskoa
noihin pieniin, tihrusilmäisiin lainsilmiin, jotka katselevat linnojen
ikkunoista yöhön. Tuo tuolla ylhäällä on Barnewitz. Miten naurettavalta
sentään tuollainen valo näyttää tähtien rinnalla. No, yhdentekevää,
jollei ystävyyttä synny siten, täytyy se aikaansaada toisin. Ruskoni
tulee hiton levottomaksi, hyvää yötä."

He ojensivat portin lävitse toisilleen kätensä, Egloff meni rekeensä ja
Fastrade juoksi pitkin puistotietä rakennusta kohden. Hän arveli nyt
voivansa nukkua tarvitsematta itkeä.

Eräänä joulunpyhistä tuli Gertrud Port Padureniin tervehtimään
Fastradea. Hän oli jälleen hyvin solakka omituisessa puvussaan,
ylt'yleensä puuteroidut kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi, silmät
olivat luonnottoman suuret. Hän valitteli huonoa terveyttään — "elämä
kuluu väsymyksessä ja melankoliassa", sanoi hän. Mutta kun molemmat
tytöt istuivat Fastraden huoneessa kamiinan ääressä, alkoi Gertrud
puhua Dresdenistä, ja se vilkastutti häntä. "Tiedäthän", sanoi hän,
"että kotona en saa tästä puhua, ja kun joskus kerron yhtä ja toista
Sylvialle, näen hänen silmistään ensiksikin, ettei se häntä miellytä
ja toiseksi ettei hän enää kuuntele." Niinpä kertoili hän siis tuosta
ihanasta ajasta, jolloin hän sai tehdä mitä miellytti, tarvitsematta
kuulla happamia huomautuksia, jolloin jokainen päivä toi mukanaan
uuden elämyksen. Hän kertoi, miten iltaisin oli istuttu ystävättärien
ja ystävien seurassa kahvilassa ja poltettu sikaareja. "Näetkös, ei
ainoastaan elämä ja ihmiset olleet intresantteja, sitä oli itsekin
intresantti. Eräs nuori taiteilija sanoi minulle: 'Iloitsen joka aamu
noustessani siitä, että tänään jälleen saan nähdä silmänne, niinkuin
iloitaan kauniin kirjan edelleen lukemisesta. Meillä kotonahan ei
kukaan ajattelekaan, että minulla on silmät, kotona olen minä kuin
ikävä vieras." Muistojensa vallassa hän vaikeni ja tuijotti uneksien
kamiinan tuleen. — Talon alakerroksessa, palkollisten huoneissa,
tanssittiin. Saattoi kuin hyvin etäältä kuulla viulun kitisevän
äänen, kun sillä yksitoikkoisesti ja väsymättömästi yhä uudelleen
soitettiin muutamia valssin tahteja. "Mutta sinä et kerro itsestäsi",
sanoi Gertrud äkkiä, "sinä et kai ole mitään kokenutkaan? Oletko
nähnyt Egloffia? Hän kuuluu olleen matkalla, hän kuuluu pelanneen ja
hävinneen paljon, kuuluupa hän olleen kaksintaistelussakin. Hurja mies.
Neiti von Dussa kertoi, että hän on niin levoton ja ajaa öisin täällä
ympäristössä. Isä sanoi myöhemmin: se on kai huono omatunto, joka ei
anna hänelle unta. Isä tuomitsee häntä yleensä hyvin ankarasti."

"Ah niin, he tuomitsevat häntä yleensä kaikki hyvin ankarasti, mutta
minä olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla ainakin
yksi, joka häntä puolustaa, vaikkapa hän olisi väärässäkin. Kun kaikki
käyvät yhden kimppuun, on se inhottavaa."

"Aivan niin, minusta on hän myös sympaattinen", vastasi Gertrud, ja
hänen äänensä sai erittäin tunteellisen soinnun, "ja yleensä, jollemme
rakasta, mitä meille sitten jää tässä elämässä?"

"Rakasta?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Kuka rakastaa? Rakastatko
sinä sitten?" Mutta Gertrud jatkoi puhettaan ikäänkuin ei olisi kuullut
Fastraden kysymystä: "Vaikkapa se olisi vain onnetontakin rakkautta."

"Rakastatko sitten onnettomasti?" kysyi Fastrade jälleen.

Gertrud ei vastannut, hän katseli tuleen ja hymyili itsekseen. Hän ei
tahtonut sanoa, että hän viime päivinä oli päättänyt olla onnettomasti
rakastunut Dachauseniin. Alakerrasta kuului jälleen selvästi viulun
rämisevä, iloton valssi. Molemmat tytöt olivat hetkisen vaiti,
sitten nousi Gertrud äkkiä ja alkoi kamiinan edessä olevalla matolla
pyörähdellä viulun tahdissa, vakavana ja innoissaan, ja hänen varjonsa,
pitkänä ja kapeana, siirtyi levottomana pitkin seiniä. Hyvä jumala,
ajatteli Fastrade, täällähän eletään kuin pitäisi juuri herätä unesta,
alkaakseen sitten vasta todella elää.

Gertrud oli uuvuksissa, hän heittäytyi sohvalle ja hengitti syvään.
"Kas niin", sanoi hän, "se teki minulle hyvää, nyt ajan kotiin."




YHDEKSÄS LUKU.


Talvi läheni loppuaan. Fastrade oli ollut iltakävelyllä jo kosteiksi
käyneillä teillä ja palasi kotiin, missä häntä odotti tavallinen
Padurenin ilta. Couchon istui korttiensa ääressä ja huoneessa tuoksui
paistetuilta omenilta, joita hän aina piti uunissa. Salissa eivät
lamput vielä olleet sytytetyt. Fastrade aikoi, niinkuin oli joka ilta
tehnyt, mennä isänsä huoneeseen, mutta hänet pysähdytti paroonitar
Arabella, joka pimeässä tarttui Fastraden käsiin ja kuiskasi: "Egloff
on ollut täällä." "Tosiaanko?" sanoi Fastrade. Hänen äänensä kuulosti
välinpitämättömältä, mutta hän tiesi heti, että oli tapahtunut
jotain, joka yhdellä iskulla oli tehnyt tämän Padurenin illan hänelle
merkilliseksi. "Ja ajattelehan", jatkoi paroonitar, "hän on pyytänyt
isältäsi sinun kättäsi."

"Hullu ihminen", pääsi Fastraden suusta.

"Eikö totta?" sanoi paroonitar. "Isäsi onkin luullakseni puhunut hänen
kanssaan hyvin vakavasti, hän on kai myös sanonut hänelle, ettei
hän pidä tätä liittoa toivottavana. Muuten on hän jättänyt kaiken
riippuvaksi sinun ratkaisustasi. Tiedäthän, ettei hän enää mielellään
ratkaise mitään yksinään. Mutta minua ilahduttaa, rakas lapsi, että
sinäkin ajattelet samoin.

"Kuinka minä ajattelen?" sanoi Fastrade nopeasti, "en tiedä lainkaan,
mitä minä ajattelen."

"Mutta, rakas lapsi", huomautti paroonitar, "tuollainen kevytmielinen
nuori mies."

"Ei, ei, ei, en tiedä mitä ajattelen", toisti Fastrade; hän riistäytyi
irti vanhasta naisesta ja lähti isänsä huoneeseen.

Kun Fastrade astui sisään, ojentihe parooni kumaraisesta asennostaan
suoraksi: "Tule istumaan, tyttäreni", sanoi hän juhlallisesti. "Dietz
Egloff on pyytänyt kättäsi, ja sinä olet kyllin vanha ratkaisemaan
itse." Hän pysähtyi ja näytti tyytymättömältä. Hän oli pettynyt sen
johdosta, että se, mitä hän sanoi, tuli esille niin vaivalloisesti ja
kankeasti. "No niin", jatkoi hän sitten ja antoi äänelleen vakavamman,
täyteläisemmän soinnun, "olen sanonut hänelle, etten voi pitää häntä
soveliaana puolisona tyttärelleni. Olen sanonut hänelle, että minä en
hyväksy häntä, mutta että hän kysyköön sinulta ja sinä saat ratkaista."
Hän vaikeni sitten ja yski, sillä puhuminen oli rasittanut häntä.

"Mitä sanoi hän?" kysyi Fastrade ja hymyntapainen leikki hänen
suupielessään. "Hän ei sanonut paljoa", vastasi parooni, "hän sanoi
vain, että hän odotti sinun ratkaisuasi, sitten hän nousi ja lähti.
No, arvelen, ettei ratkaisu tule olemaan vaikea." Syntyi äänettömyys.
Fastrade oli nojannut päänsä tuolin selustaan ja katseli miettien
kattoon, huulet yhä vielä kuin hymyyn valmiina. "No?" kysyi parooni
vihdoin.

"Ajattelen", sanoi Fastrade vihdoin ylös kattoa kohden, "ajattelen
kirjoittaa hänelle, että hän saa tulla."

Parooni ei vähään aikaan vastannut, hän yski ja ryki, vihdoin alkoi hän
puhua, epävarmasti ja vaivalloisesti: "Toisin sanoen, sinä siis otat
hänet, harkitsematta, miehen, josta tiedät, että minä en häntä hyväksy,
kevytmielisen ihmisen, pelaajan. Mutta sellainen olet aina ollut,
minun neuvoanihan et ole milloinkaan kuullut, sinun on aina täytynyt
saada oma tahtosi perille. Mutta lapsi, lapsi", ääni kohosi ja muuttui
pateettiseksi, "liian myöhäinen havaitseminen, että minä olen oikeassa,
tuottaa surua kaikille. Saat nähdä —." Mutta hän oli arvostellut
voimansa liian suuriksi, ääni petti yht'äkkiä, hän nojasi tuolissaan
taaksepäin ja sulki silmänsä. "Tee miten haluat", mumisi hän hiljaa ja
masentuneena, "ethän kuitenkaan tahdo totella."

Fastrade kumartui huolestuneena eteenpäin ja otti isäänsä kädestä:
"Kyllä, isä", sanoi hän, "tottelen kyllä, mutta jos minun tulee
ratkaista, niin ratkaisen näin."

Parooni rypisti suuttuneena kasvojaan: "Hyvä, hyvä, tee kuten tahdot,
mene nyt, olen väsynyt." Fastrade nousi ja meni. Huoneessaan tapasi
hän pikku palvelustytön Trinen. "Trine", sanoi hän, "vieläkö pidät
Hansista, hevospojastasi?" Tyttö taivutti ujosti päätään ja nauroi:
"Mitä vielä, hänestä —", sanoi hän hiljaa. — "Niin, rakasta vain
häntä", jatkoi Fastrade, "hän on toisinaan humalassa, eikö totta?"

"Niin, kyllähän —", vastasi Trine, mutta Fastrade keskeytti hänet: "Se
ei haittaa, rakasta vain häntä, miesparat, he ovat sellaisia, he eivät
oikein osaa selvitä elämässä, me voimme kenties auttaa heitä." Trine
kohotti punastuneet kasvonsa Fastradeen päin ja sanoi avomielisesti:
"Voi, neiti, Hans onkin niin säyseä humalassa ollessaan."

"Vai niin", sanoi Fastrade, "sitä parempi."

Mutta Egloffille kirjoitti Fastrade: "Voitte tulla. Fastrade."

Seuraavana iltapäivänä odotettiin Egloffia. Paroonitar Arabellalla
oli musta silkkipukunsa yllään. Hän kulki huoneissa huolestuneesti
touhuten ja järjestellen. Mietteissään jäi hän seisomaan Fastraden
eteen: "Luulen, että teemme niin", sanoi hän, "että minä annan sytyttää
lamput salissa jo aikaisemmin, sinä otat hänet vastaan täällä, te
sanotte toisillenne sen, mikä on tarpeellista, minä olen isäsi luona,
sitten tulette te sisään meidän luoksemme. Kauvan ette saa viipyä, se
kiihoittaa isääsi ja voisi olla hänelle vahingoksi. Minä annan teille
merkin, milloin teidän tulee lähteä. Hyvä, te menette sitten sinun
huoneeseesi ja kihlautuminen jatkuu edelleen, kunnes Christoph kutsuu
illalliselle. Isäsi tarjoo pullon Château Pape Clémentiä ja pullon
Roedereriä. Meillä on kalaa, lintuja ja omenapaistosta, luulen että
siten kaikki käy hyvin."

"Siis juhla", sanoi Fastrade pilkallisesti. Vanha nainen kohautti
kapeita hartioitaan: "Isäsi on sitä mieltä, että mitä hän ajatteleekin
asiasta, on kuitenkin kaikki tapahtuva niin, kuin sellaisissa
tilaisuuksissa on tapana." Mutta Fastradea ei tämä kaikki tuntunut
miellyttävän ja hänen äänensä kaikui harmistuneena, kun hän sanoi: "Isä
tekee tosin hyvin ystävällisesti uhratessaan rakasta Pape Clémentiään,
mutta minusta ei kihlaus muutenkaan ole mikään erityisen miellyttävä
hetki, ja jos siitä nyt vielä tehdään seremonia —"

"Sitä ei voi muuttaa", sanoi paroonitar ja kääntyi jälleen puuhiinsa,
"jokaisella asialla on muotonsa."

Alkoi jo olla hämärä, kun Egloff tuli. Fastrade seisoi keskellä salia
mustassa pitsipuvussaan, vaalea ruusu vyöhön pistettynä. Hän näytti
hiukan vihaiselta, niinkuin aina, kun hän oli hämillään. Sisään
astuessaan hymyili Egloff pilkallista hymyään, mutta Fastrade näki
heti, että hänkin oli hämillään, ja se rohkaisi häntä. Egloff astui
hänen luokseen, tarttui hänen käteensä suuteli sitä ja piti sitä sitten
omassaan. Fastrade huomasi, että hänen kätensä oli hyvin kylmä ja
varovainen, ikäänkuin olisi hän pelännyt Fastradeen sattuvan. "Kiitän
teitä", sanoi Egloff, "en olisi uskonut, että kirjeen odottaminen
voi tuottaa sellaista tuskaa, joka hetki tuntui minusta tekoni
uskalletummalta, mutta en voi odottaa, pelaan mielelläni uhkapeliä."

Fastrade rypisti hiukan kulmakarvojaan. "Ah ei, ei sitä", sanoi hän,
"en tahtoisi mielelläni kuulua noiden vastenmielisten pelivoittojen
joukkoon."

Egloff nauroi: "No hyvä, nimittäkäämme sitä toisin." — "Mutta mistä
tämä ajatus juolahti mieleenne?" kysyi Fastrade, "mehän tunnemme
toisiamme niin vähän." "Se oli vain yksi voitonmahdollisuus minulle
lisää", vastasi Egloff, "sillä kun oikein tarkasti tuntee toisensa
—." Mutta Fastrade keskeytti hänet: "Te ette saa tänään puhua niin —
jumalattomasti." — "Jumalattomasti", toisti Egloff, "ei, minä tunnen
itseni tänään niin hurskaaksi kuin vain se, jolle on tapahtunut hyvä
työ." Hän suuteli jälleen Fastraden kättä ja sitten olivat he vaiti.
Fastradelle johtui mieleen: niin on, kuin olen aina ajatellutkin, siitä
muodostuu naurettava tilanne. Vihdoin alkoi Egloff jälleen puhua:
"Näette miten tämä talo tekee minut araksi, unohdan varmaankin tärkeitä
asioita. Eikö ole vielä muodollisuuksia täyttämättä?"

"Meidän on mentävä isäni luokse", vastasi Fastrade.

"Luonnollisesti", sanoi Egloff, "isällinen siunaus, luonnollisesti.
Täytyykö sitä vastaanottaessaan polvistua?" — "Se ei kai ole
tarpeellista", vastasi Fastrade ja meni edellä isänsä huoneeseen.

Parooni ja paroonitar Arabella istuivat siellä vakavina ja odottavan
näköisinä. Kun Egloff astui sisään, ojensi parooni hänelle hitaasti
kätensä ja sanoi: "Terve tuloa, tyttäreni ratkaisu on ollut teille
suosiollinen, ja meidän on siis jätettävä kaikki muu kaitselmuksen
huostaan. Istukaa, lapset." Hän odotti kunnes he olivat istuutuneet
ja jatkoi sitten: "Isälliset epäilykseni ja huoleni olen ilmoittanut
teille molemmille. Fastrade on siinä ijässä, jolloin päätetään itse,
älköön siis tästä kaikesta enää puhuttako." Ja vanhaan tapaansa teki
hän kädellään tutun liikkeen ilmassa. "Minun on siis vain rukoiltava
taivaan siunausta teille. Yhden ehdon tahtoisin kuitenkin asettaa,
vaadin odotusaikaa, sanokaamme vaikkapa ensi talveen saakka. Te
ette voi pahastua minulle, vaikka vaadinkin tällaista odotusaikaa,
saadakseni tietää, tokko tyttäreni tuleva puoliso osoittautuu tyttäreni
arvoiseksi." Parooni oli valmis, hän nojautui taaksepäin, hän oli
puhunut voimakkaasti ja sujuvasti, niinkuin ennen piirikokouksessa, ja
se tyydytti häntä. Egloff taas ajatteli: tämäpä elämäni viheliäisin
hetki, tässä saa istua ja kuulla itselleen sanottavan vastenmielisiä
asioita, ja mitä voi vastata? Vihdoin juolahti hänelle mieleen hyvin
pyöristetty vastaus, jonka hän lausui nopeasti ja huolimattomasti:
"Olen täysin tietoinen siitä edesvastuusta, jonka tämä ansaitsematon
onni asettaa minulle." Sanan "edesvastuu" kuullessaan höristi parooni
korviaan: "edesvastuusta", toisti hän, "aivan oikein. Suuri edesvastuu
kasvattaa ihmisiä, se on aivan oikein." Nyt antoi paroonitar merkin, ja
Fastrade ja Egloff vetäytyivät takaisin.

Fastraden huoneessa painautui Egloff lujasti sohvannurkkaan, veti
Fastraden lähelle itseänsä ja sanoi: "Kas niin, nyt se on ohitse.
Täällä sinun luonasi on hyvä istua, miellyttävämpää ei voi toivoa."
"Sinua poloista", sanoi Fastrade, "kylläpä sinulle oltiin ankaria." —
Egloff kohautti olkapäitään: "Se on ohitse, mutta puheeni edesvastuusta
oli hyvin tavattu, se sopi niin täydelleen tunnelmaan."

Heidän edessään oli hiljainen talo, ei kuulunut äännähdystäkään,
kamiinassa räiskyi valkea, ikkunaluukkuja rytyytti kevättuuli. Egloff
oli hetken ollut vaiti, sitten alkoi hän äkkiä nauraa: "Aina kun
näin", sanoi hän, "että kaksi kihlautunutta jätettiin juhlallisesti
ja salaperäisesti huoneeseen kahden kesken ja kaiken ympärillä piti
olla hiljaista, kukaan ei saanut häiritä heitä, tuumin itsekseni: mitä
ne puhuvat? He oppivat tuntemaan toisiansa, no hyvä, miten mahtavat
he tehdä sen? Nyt sen tiedän. He eivät puhu lainkaan. Ei ole halua
puhumiseen, on kuultu, mitä haluttiin kuulla, että on kelvattu, nyt
ollaan niin hyvinvoivan kylläisiä, ettei tarvitse puhua mitään."

"Ja minä ajattelin", sanoi Fastrade, "että kun kaksi kihlautunutta jää
kahdenkesken, silloin saa kuulla paljo suloisia asioita."

"Ah niin, luonnollisesti", sanoi Egloff, "nämä suloiset asiat ovat aina
esillä, mutta ne ovat aina samoja kuin kondiittori Kirschin karamellit.
Toiset ovat ruusunpunaisia, toiset keltaisia ja kaikki silkkipaperiin
käärittyjä."

"Niin, niistä pidin ennen hyvin paljon", tunnusti Fastrade, "toiset
olivat ruusun, toiset sitruunan makuisia ja niin makeita, että kun
niitä söi, hengitys salpautui ja kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta
meille sellainen ei mitään merkitse, meidän kihlauksemme on liian
vakava."

Egloff hätkähti: "Vakava? Miksi olisi meidän kihlauksemme erikoisen
vakava? Siksikö, että tässä talossa on aavemaisen hiljaista ja
juhlallista, että isäsi oli ankara ja minut asetettiin koetukselle?
Se ei saa vaikuttaa meidän kihlaukseemme. Luonnollisesti minä käyn
täällä, näyttääkseni, olenko kestänyt kokeen, mutta toisiimme tutustua,
toisiamme nähdä tahdomme ulkona. Kun kuulen, miten tuolla ulkona tuulee
ja jyskyttää ikkunanluukkuja, tahtoisin ottaa sinut heti mukaani."
Fastrade hymyili: "Eikö se olisi vastoin lakia, kuten parooni Port
sanoo?" Egloff löi kädellään tuolin selustaan ja nauroi ääneensä:
"Parooni Port'in lakien rikkomus merkitsee aina yhtä hyvää työtä
enemmän."

Heidän puhuessaan katseli Fastrade tarkoin Egloffin kasvoja.
Noin läheltä katsoen näyttivät ne hänestä oudoilta, itsepäinen
pojanotsa sileäksi kammattujen hiusten alla oli hänelle tuttu,
mutta kulmakarvojen välissä oli pari sirpinmuotoista pikku vakoa.
Myöskin olivat oikeanpuoliset kulmakarvat hiukan korkeammalla kuin
vasemmanpuoliset, ja se kai antoi kasvoille niiden ylimielisen,
pilkallisen ilmeen. Silmät olivat hyvin tummat, mutta katsoessaan
kamiinantuleen tulivat ne ruskeiksi niinkuin suuren, mustan
syysperhosen siivet, joihin aurinko paistaa. Hän katseli Egloffin
kättä, joka piteli hänen omaansa, leveätä, valkeata kättä, jossa oli
pitkät, kapeat, omituisen hermostuneesti suippenevat sormet. Fastrade
muisti kuulleensa, että Egloff oli hyvin voimakas. Tekisi ehkä hyvää
tulla noilla käsillä kannetuksi ulos kevättuuleen.

"Herra nähköön, kasvatukseni", sanoi Egloff, "kasvatukseni oli typerää;
minua hemmoteltiin vallan suunnattomasti ja toisinaan oli kaikki taas
kiellettyä. Kun sitten myöhemmin ahneesti kävin käsiksi vapauteeni,
petyin; olin odottanut enemmän. Ylipäänsä koko nykyinen sukupolvi
näillä seuduin on jonkun verran laiminlyötyä. Isämme olivat erinomaisen
hyviä, he ottivat kaiken hyvin vakavasti ja hartaasti. Sinun isäsi kai
muistaakseni mielellään puhui isäin tilojen hoitamisen ja hallitsemisen
pyhästä kutsumuksesta. No, me emme oikein jaksaneet enää kohota tähän
hartauteen, ja uudesta hartaudesta meitä varten ei pidetty lukua.
Ja siitä johtui, ettemme ottaneet mitään oikein vakavasti, emme
isiämmekään, niin, emme edes isoäitejämme. Siitä kai johtui myöskin
halu nauraa kaikille vakaville ihanteille."

Fastraden kasvoille kohosi tuskallinen ilme; äkkiä kuin ilmestyksenä
näki hän edessään sairaalan valkeat käytävät, salit vuoderiveineen,
joissa valkeilla tyynyillä lepäsivät kalpeat kasvot; nuo suuret
kärsimysten majapaikat, jonne ne olivat ladotut numeroituina ja ryhmiin
järjestettyinä.

"Ja se on kuitenkin niin hirveää.⁰

"Elämä? luonnollisesti", sanoi Egloff rauhallisesti, "peto, jota ei
voi kesyttää, jota vastaan ei ole mitään neuvoa. Ennen annoin pedon
olla petona, nyt täytyy minun varoa, etten anna sen tulla sinua liian
lähelle", ja hän painoi Fastradea lujemmin itseänsä vastaan. Fastrade
hymyili jälleen: "Mutta täällä Padurenissa", sanoi hän, "et saa nauraa
kenellekään.⁰

"Mutta Port'in laki", huusi Egloff huvitettuna, "Sille me näytämme
pitkää nenää."

Huoneissa alkoi nyt vilkastua, paroonitar Arabella hyöri edestakaisin,
parooni kuljetutti itseään ja vihdoin tuli Christoph ja ilmoitti, että
pöytä oli katettu.

Ruokasalissa istui parooni jo pöydässä, pää painuksissa, kalpeat kasvot
väsyneinä ja huolestuneina; paroonitar Arabella ja Couchon seisoivat
odottaen tuoliensa takana. Kun Fastrade esitti sulhasensa Couchonille,
katseli vanha ranskatar miltei satavuotiailla silmillään keikaillen
Egloffiin, hymyili hampaattomalla suullaan ja mumisi: "_Joli garçon_".
Täällä käytiin kummitusten seurassa pöytään, ajatteli Egloff. Sitten
alkoi ateria. Paroonitar piti vireillä miltei kuumeisen vilkasta
keskustelua, kuin olisi hän pelännyt, että voisi syntyä epämiellyttävä
paussi. Hän puhui Egloffeista, jotka hän oli tuntenut, eräästä
ruhtinatar Caronatista, Dietz Egloffin äidinäidistä, hän erehtyi
sukulaissuhteissa, mille sitten voitiin nauraa. Mutta kun kuitenkin
syntyi hetken äänettömyys, katsahti parooni Egloffiin ankarasti ja
kysyi: "Vieläkö Sirowissa tulee kaadettavaksi paljo metsää?" Fastrade
katsoi Egloffiin, tosiaankin, tämä punastui kuin poika vastatessaan:
"Ei, luulen että riittää jo."

"Niin, meidän metsämme", jatkoi parooni korkealla äänellä, "meidän
metsämme —", mutta sitten hän hervottomana vaikeni, niinkuin hänelle
nykyään useasti tapahtui, kun hän valmistautui entiseen tapaansa
lausumaan tärkeän mielipiteensä. Paroonitar alkoi jälleen nopeasti
puhua, hän puhui kalasta, jota juuri oli syöty, suuresta toutaimesta;
alhaalla puistossa olevan pikku järven toutaimethan olivat kuuluisia
puhtaasta maustaan, ja sitten puhuttiin muistakin kaloista. Tarjoiltiin
juuri lintua, kun parooni jälleen kohotti päätään ja kysyi: "Eivätkö
metsänhävityksen johdosta metsotkin häiriinny?"

Tällä kertaa vastasi Egloff rauhallisesti ja tuskin huomattavasti
hymyillen: "Ei, metsoille ei tapahdu mitään." Parooni nyökäytti
päätään: "Niin, niin, metsästyksestä huolehtiminen kuuluu myöskin
aatelismiehen ihanteisiin."

Christoph kaatoi nyt Roedererin laseihin, syntyi juhlallinen
hiljaisuus, vapisevin käsin kohotti parooni lasiaan ja sanoi
huolestuneella äänellä: "No, Arabella, me voimme kai esittää uudelle
sukulaisellemme sinunmaljan. Jumalan siunaus teille, lapseni."
Lasit kilahtivat yhteen, Christoph seisoi herransa tuolin takana,
pani kätensä ristiin ja näytti sellaiselta kuin aikoisi hän itkeä.
Omenapaistosta syödessä matoi keskustelu vain vaivalloisesti eteenpäin,
kaikki tunsivat helpotusta, kun paroonitar vihdoin antoi merkin nousta
pöydästä. Aterian jälkeen oltiin vielä hetkinen salissa, poltettiin
paperossi, parooni puhui salaojituksen tarpeellisuudesta, ja sitten
sanoi Egloff hyvästi. Fastrade saattoi häntä eteiseen, hän taivutti
päätään taaksepäin, nähdäkseen Egloffia silmiin, ja nauroi: "Tämä oli
koetuksen päivä", sanoi hän, "kun tulen teille, on minun vuoroni."
"Oikeus vallitsee", vastasi Egloff, tarttui Fastradea vyötäisistä,
kohotti hänet ylös ja suuteli häntä. Christoph katseli sitä
suunnattoman hämmästyneenä ja kääntyi poispäin.




KYMMENES LUKU.


Egloff makasi metsästysmajassaan yksinkertaisella, laudoista
kyhätyllä lepovuoteella. Hän kääriytyi vaippaansa, sillä oli kylmä.
Hänen vieressään pöydällä oli pullo portviiniä ja lasi, messinkinen
kynttilänjalka, jossa palavan kynttilän liekki lepatti ankarasti
pikku puuraajan rakosista käyvässä vedossa. Tuolilla istui vanha
metsänvartija Gebhard, vihreä lakki syvään otsalle painettuna, kasvot
puolittain suuren parran peitossa niinkuin saaliin käärittynä; he
odottivat molemmat aikaa lähteä soitimelle. "Puhukaa, Gebhard, puhukaa,
muuten nukutte", sanoi Egloff. Gebhard avasi pienet silmänsä, jotka
olivat umpeen painumaisillaan, ja alkoi kuuliaisesti jutella. "Jaa-a,
kun ajattelen, mitä kaikkia vieraita meillä täällä on ollutkaan,
hienoja naisia ja muita." "Ei siitä, Gebhard", keskeytti Egloff,
"puhukaa rauhallisemmista asioista. Vaikka olettekin nuoruudessani
ollut opettajanani moninaisissa synneissä, niin ei ole kuitenkaan
oikein puhua niistä." "Minä puhun muusta", mumisi Gebhard.

"Jos teidän välttämättömästi täytyy puhua naisista, niin puhukaa
hyvistä, rauhallisista, naineista naisista." Gebhard nauraa kikatti
partaansa. "No, niitäpä on minulla itselläni ollut kolme. Ensimäinen
oli semmoinen pieni ja pyylevä, tuhma hän oli, mutta hyvä vaimo.
Vahinko, että hän kuoli, minulta. Toinen oli rouva paroonittaren
kamarineiti, hänellä piti muka olla päänsärkyä niinkuin rouva
paroonittarellakin ja sängyssä piti hänen juoda kahvia. Kun sitten tuli
lapsi, oli hän liian heikko ja kuoli pois. No, ja kolmannen vaimoni
tuntee herra parooni."

Egloff kohensihe hiukan vuoteellaan: "Mies", sanoi hän, "mitä te
puhutte, mitä minua teidän vaimonne liikuttavat? Kolme vaimoa on teillä
ollut ja kaikki kolme olette ottanut. Ja miksi? Mitä erikoista siinä
oli?"

"No, ei mitään", tuumi Gebhard, "naiset tahtovat päästä naimisiin, mitä
siitä sitten tuleekin. Niin se on, että kun joku pitää matkustamisesta,
lähtee hän matkalle; mitä hänelle matkalla tapahtuu, se nähdään."
Egloff painui jälleen vuoteelleen: "Oh, Gebhard, te käytte viisaaksi,
olkaa sitten mieluummin vaiti."

Ulkona majan ympärillä pitivät suuret kuuset taukoamatonta huminaansa,
joka toisinaan paisui, toisinaan taas muuttui hiljaiseksi ja pehmeäksi
kuin rauhallinen hengitys. Egloff sulki silmänsä, tahtoi antaa tämän
metsän suuren, uneksivan äänen tuudittaa itsensä nukuksiin. "Kolme
vaimoa on tuolla vanhalla syntisellä ollut", ajatteli hän, "noin vain
ilman muuta, ja minä en selviä edes tästä yhdestä kihlauksesta."
Kuinka tavattoman yksinkertaisilta olivat naiset tähän saakka hänestä
tuntuneet. Tuossa oli se, joka tahtoi omistaa naisen, ja tuossa oli
nainen, joka tahtoi antautua, miten yksinkertaisesti ja luonnollisesti
kaikki selviää. Liddynkin laita oli ollut näin, heidän kohtauksensa
viime kesänä Sirowin öisessä puistossa olivat häntä jännittäneet, hän
oli aina iloinnut nähdessään Liddyn valkean puvun kajastavan puiden
lävitse tai kun hän sitten piti tuota naista värisevänä käsivarsillaan.
Mutta milloinkaan ei häntä ollut tehnyt levottomaksi se, mitä Liddy
mahtoi ajatella hänestä tai mitä hänen sielussaan mahtoi tapahtua, ja
nyt tämän tytön keralla tuli hänen mieleensä tuollainen epävarmuus,
joka teki hänet levottomaksi, ja sitten ajatus: miksi rakastaa sinua
tuo tyttö? Hän näkee kai sinussa jonkun toisen, väärinkäsitys selviää
ja sinä kadotat hänet. Ja sitten alinomainen ponnistus ollakseen tuo
toinen, jonka hän hänessä näki. Herra paratkoon, sellaisen tytön
kanssa ei milloinkaan tiennyt, missä oltiin. Toisinaan oli se häntä
aivan lähellä ja sitten taas omituisen kaukana. Edellisenä iltana
täällä metsässä, kun lämmin lounaistuuli puhalsi ja tuoksui niin
huumaavasti kostealta maalta ja ummuilta, silloin oli kaikki ollut
niin luonnollista ja selvää, silloin kulkivat he lähelle toisiaan
painautuneina ja kumpikin tunsi toisensa kuumeisen veren. Silloin ei
ajatuksia kaivattu. Ja sitten heti seuraavana päivänä kävelyretkellä
oli hän jälleen ollut täysi linnanneiti, joka pysytti hänet etäällä,
joka puhui maailmasta, kuin olisi se ollut hyvin sisustettu salonki,
missä pelkkiä hyvin kasvatettuja ihmisiä eli varmojen lakien alaisina,
niin, hän suorastaan tyrkytti hänellekin saman jalomielisyyden, hienon
kasvatuksen, lait, pani ne häneen. Silloin hän saattoi miltei vihata
Fastradea, hän olisi silloin mielellään sanonut hänelle jotain,
mikä häntä kuohutti ja nöyryytti, mutta hän oli liian arka. Kun nuo
avoimet, hohtavat silmät katselivat häntä ikäänkuin löytääkseen hänestä
jotain erikoista uutta, kaunista, silloin hän aina pelkäsi, että ne
löytäisivät hänestä tuon mitättömän olennon sopimattomine, höltyneine
ajatuksineen. Hän huokasi. Hyvä jumala, ja millaisia järkähtämättömiä
todellisuusihmisiä tuollaiset tytöt olivat. Jokainen elämys sai tarkat
ääriviivat, oli silmissä niin asiallisena ja selvänä, kuin ei sitä enää
milloinkaan voisi pyyhkiä pois. Heittää menemään joku elämys, niinkuin
me heitämme poltetun savukkeen, sitä he eivät voineet. Heille muuttui
jokainen elämys omaisuudeksi, joka täytyi ottaa lukuun, ikäänkuin
olisi se täytynyt viedä pääkirjaan jotakuta tulevaisuudessa tapahtuvaa
tilintekoa varten. Hän ei milloinkaan ollut tuolla tavalla suhtautunut
todellisuuteen, hän oli aina ollut itselleen elämys, joka oli tullut
hänen osakseen sattumalta, joka tosin toisinaan oli melko miellyttävä,
mutta jonka tarpeen tullen voi myös heittää menemään.

Hän ojentautui suoraksi; tämä itsensä ja Fastraden arvioiminen teki
hänet samalla kertaa väsyneeksi ja levottomaksi. Hän kaatoi lasinsa
täyteen. Vanhalla portviinillä oli toisinaan ominaisuus saada sekavilta
ja pulmallisilta näyttävät asiat yhtäkkiä tuntumaan yksinkertaisilta
ja selkeiltä. Vedossa häilyi kynttilän liekki sinne tänne. Gebhard
torkkui, hänen varjonsa, suurena ja muodottomana, hyppi alinomaa
seinällä. Ulkona näytti tuuli asettuneen, vain hiljainen, uninen suhina
kävi vielä metsän halki. Nyt kuului selvästi ympärillä olevien pienten
vesien loiskina kuin virkeä, itsepäinen nauru, joka helisi yön suureen
rauhaan. Sitten kuului äkkiä pöllön valittava huuto, johon toinen
vastasi kauempaa. "Niiden on hyvä", ajatteli Egloff, "kutsua toisiaan
noin viileässä pimeydessä, lentää toistensa luokse oksien ja umpujen
välitse viettämään lemmen yötä — hienon hienoa!" Hän nojasi jälleen
taaksepäin, hän ei tahtonut enää ajatella mitään muuta, vain Fastradea,
Fastradea. Niin, olihan helppoa tuntea todellisuus, omatessaan
niin ruhtinaalliset käsivarret ja käydessään illalla vuoteeseen ja
herätessään aamulla niin ruhtinaallisella ruumiilla. Miellyttävä
uneliaisuus painoi nyt hänen jäseniään, ajatukset kävivät epäselviksi,
alkoivat muuttua unelmiksi, unelmiksi, joihin metsän kohina ja pienten
vesien loiskina sointuivat, yhtyen toisinaan jo lähellä olevien
pöllöjen huutoon.

Egloff heräsi kylmään tuulenpuuskaan, joka puhalsi majaan. Gebhard oli
avannut oven ja katseli ulos. "Lienee aika lähteä", sanoi hän, "taivas
puiden takana näyttää minusta jo niin vaalealta." Egloff hypähti
pystyyn, lyhyt uni oli tehnyt hänelle hyvää ja hän iloitsi tulossa
olevasta metsästyksestä. Hän otti kiväärinsä ja sammutti kynttilän.
"Lähdetään", sanoi hän.

Ulkona oli vielä pimeä; hyvän matkaa kulkivat he mukavaa metsäpolkua,
kunnes tulivat soiselle maalle, joka oli valkeana sumusta. Pimeys
valkeni vähän, se kävi mustanharmaaksi, ja puut ja pensaat voi siinä
jo selvästi erottaa. Egloff ja Gebhard alkoivat astua varovaisesti,
maa painui heidän jalkojensa alla, jokainen askel aiheutti pienen
läiskähdyksen tapaisen äänen, sitten tuli paksulta sammalia kasvavia
kohtia, joihin jalka vaipui kuin paksuun patjaan. Toisinaan metsästäjät
pysähtyivät ja kuuntelivat, erottaakseen metsästä kuuluvan solinan
ja suhinan keskeltä sen äänen, jota he odottivat. Maaperä kävi nyt
kovemmaksi, heidän edessään seisoi pitkiä, vanhoja honkia, joiden
tummissa latvoissa keveä tuuli suhisi metallisen kirkkaasti. Gebhard
jäi jäljelle ja Egloff hiipi varovasti eteenpäin. Ihana jännitys pani
hänen verensä nopeampaan liikkeeseen. Äkkiä kuului ääni, joka kulki
kuin pelon tunne hänen ruumiinsa lävitse. Hän odotti, ääni kuului
uudelleen, ja sitten alkoi tuolla edessäpäin pimeydessä tuo omituinen
sihinä ja maiskutus, joka teki Egloffin kuuroksi kaikille muille
metsän äänille. Hän hiipi ja juoksi, huolellisesti pysytellen piilossa
ja yhä tarkaten linnun intohimoista ja julkeata lemmenhuutoa, joka
kaikui pimeässä. Milloin koiras hetkiseksi vaikeni, seisoi Egloff kuin
kiinninaulittuna hiljaa paikallaan ja kuuli sydämensä tykyttävän niin
ääneen, kuin olisi joku painavin askelin juossut hänen jäljessään.
Vihdoin oli hän aivan lähellä koirasta, hän näki sen hämärässä tuolla
honganoksalla suurena ja mustana ihmeellisine, jäykkine liikkeineen.
Egloff tähtäsi ja laukaisi, jotain putosi maahan, kuului siipien
räpytystä, sitten oli kaikki hiljaa. Oiva riemun tunne teki Egloffin
vallan kuumaksi, takanaan kuuli hän Gebhardin tulevan juosten. Kaikki
jännitys oli ohitse, he menivät paikalle, siellä makasi musta lintu
rauhallisena, sammunein silmin, siinä ei ollut enää mitään kiihottavaa,
mikä juuri vastikään oli jännittänyt Egloffin jokaisen hermon. Egloff
istuutui kannon nenään ja sytytti paperossin. Aamu hämärsi, puut ja
pensaat, jotka vielä äsken olivat näyttäneet niin merkillisiltä ja
tärkeiltä, seisoivat siinä nyt selvinä ja merkityksettöminä. Joka
kerta tällaisen metsästyksen jälkeen täytti Egloffin mielen sama
alakuloisuuden ja selviämisen mieliala, kun hiipimisen ja kuuntelun
petoeläin-tunne oli ohitse. "Lähdetään", sanoi hän Gebhardille.

Halki hämärtävän aamun kulkivat he kotiin päin. Päivästä lupasi tulla
kaunis, taivas oli valkea ja utuinen ja lukemattomat kurpat päästelivät
kukkulalta kimeitä lurituksiaan ja harakat räkättivät lepikössä. Egloff
ajatteli nyt vain sitä, miten makealta tuntuisi oikaista itsensä
vuoteelleen, kaikki muu oli hänestä tällä hetkellä yhdentekevää.
Maantiellä kohtasivat he kaksivaljaikon vetämät vaunut; niissä istui
pikkukaupungin tohtori Hansius, hänen suuret kasvonsa keltaisine
täyspartoineen katosivat melkein kokonaan korkeaan viitankaulukseen,
sinisten lasien verhoamat silmät olivat suljetut, hän torkkui.
"Tohtori, tohtori!" huusi Egloff. Tohtori hätkähti ja antoi vaunujen
pysähtyä. "Ah, parooni Egloff", sanoi hän, "hyvää huomenta. Ollut
metsällä? No, näenhän jo, onnittelen." "Kiitän", vastasi Egloff ja
pysähtyi vaunujen eteen. "Missä te liikutte näin varhain?" Tohtori teki
väsyneen, torjuvan kädenliikkeen. "Minulla, minulla, herra nähköön,
ei ole lepoa. Eilen illalla haettiin minut Witzowiin." "Onko vanha
herrasväki siellä sairaana?" kysyi Egloff. "Ei", vastasi tohtori,
"vanhukset eivät sairasta, vaan aina vain nuoret, paroonitar Gertrud
hermoineen. No, ja kun yöllä tulen kotiin, on siellä jo odottamassa
sana, että minun on heti mentävä Barnewitziin, paroonittarella on
hermokohtaus. Hermot ja hermot, siinä on myöskin sellainen uusi
keksintö, josta vanhuksemme eivät tienneet mitään.

"Niin, niin, tohtori", sanoi Egloff, "te olette aina vanhojen puolella.
No, hauskaa matkaa, ajattelen teitä sängyssä." Tohtori jatkoi
matkaansa. Vai niin, pikku Liddy on siis sairaana, johtui Egloffin
mieleen, kun hän kulki kasteesta märkien ruis- ja vehnäpeltojen ohi
linnaa kohden; minun tähtenikö ehkä? Se ei nyt enää mitään merkitse,
sen täytyy olla lopussa, se olikin Fritz Dachausenin vuoksi aina ilkeä
juttu.

Kotona kävi hän heti vuoteeseen. "Käydä metsästyksen jälkeen
vuoteeseen", tuumi hän itsekseen, "se on aivan kiistämätön ja täysi
onni."

Egloff nukkui sikeästi ja uneksimatta myöhäiseen päivään saakka;
hän heräsi siihen, että Klaus seisoi hänen vuoteensa vieressä ja
ilmoitti, että oli pian päivällisaika. Egloff katsoa tirkisteli
auringonpaisteeseen, joka täytti huoneen, ja ojenteli jäseniään,
joihin oli jäänyt miellyttävää kankeutta edellisen yön ponnistuksista.
"Hyvä ilma siis", totesi hän. Oliko tänä päivänä mitään, josta hän
voisi iloita? Oli, hänenhän piti illalla tavata Fastradea metsässä.
No, sitten kannatti aloittaa tämä päivä. "Kuuluuko mitään uutta?"
kysyi hän. "Herra Mehrenstein oli täällä", kertoi Klaus, "mutta
kuultuaan että herra parooni nukkui vielä, ajoi hän pois." Egloff
rypisti kasvojaan: "Ystäväiseni", sanoi hän, "olkoon se sanottu
kerta kaikkiaan, Mehrensteinin nimeä älköön tarittako minulle
milloinkaan heti herätessäni, siihen ei se sovellu. Kas niin, nyt
nousen." Kun Egloff astui huoneestaan, tapasi hän isoäitinsä ja neiti
von Dussan arkihuoneesta käsityön äärestä. He hymyilivät hänelle
molemmat ystävällisesti. Nyt, kun hän oli kihloissa, osoittivat
molemmat naiset mikäli mahdollista vielä enemmän ystävällisyyttä ja
hienotunteisuutta häntä kohtaan kuin muuten, mutta ystävällisyydessä
oli kuin jotain surumielistä, kuin sääliä, jota osoitetaan sille, jolle
on annettu anteeksi harha-askel. Egloff istahti naisten luokse, puhui
metsästyksestä ja kertoi että Gertrud Port ja Liddy Dachausen molemmat
olivat sairaina. Paroonitar nosti harmaita kulmakarvojaan ja sanoi:
"Gertrud parka on turmellut elämänsä tuolla ulkona ja Liddy Dachausen
— herra nähköön, niistä perheistä ei milloinkaan tiedä, mitä tauteja
siellä vallitsee."

Egloff nauroi. "Sellaiset vieraat kansat", tarkoitat, "tuovat vieraita
tauteja maahan." Paroonitar ei nauranut, vaan sanoi vakavana:
"Fastrade, jumalan kiitos, on ainakin terve."

"Onhan hän sentään muutakin kuin vain terve", huomautti Egloff.
Molemmat naiset painoivat pelästyneinä katseensa käsitöihinsä ja
paroonitar mumisi anteeksi pyytäen: "Tarkoitan vain, että terveys on
arvokas herran lahja." Syntyi epämiellyttävä vaitiolo, kunnes neiti
von Dussa jälleen kohotti päätään, katseli miettivästi ulos ikkunasta
niinkuin aina, kun hän tahtoi huomauttaa jotain henkevää, ja sanoi:
"Tässä paroonitar Dachausenissa on jotain, jota en voi täysin käsittää.
En tahdo sanoa, että hän olisi minulle kuin vieraskielinen kirja, hän
on pikemminkin kirja, joka on käännetty vieraasta kielestä ja johon
kuitenkin on jäänyt joukko käsittämätöntä."

"Ah, te tarkoitatte", vastasi Egloff, "käännetty Birkmeieristä
Dachauseniksi. Mutta pikku Liddy ei olekaan olemassa tutkittavaksi,
vaan katseltavaksi."

"Totta kyllä, tätä vaatimusta hän vartoi", sanoi neiti von
Dussa terävästi. Sitten lähdettiin syömään. Pöydässä puhuttiin
piakkoin pidettävistä päivällisistä. Viime aikoina oli näistä
päivällisistä puhuttu hyvin paljo ja paroonitar muisteli kaikkia
niitä hovipäivällisiä, joilla hän oli ollut mukana, ja puhui pyhällä
hartaudella _Punch glacé'sta_, Chevreuil à la providencesta ja _Timbale
à la Marie Antoinette'sta_. Kun tämä puheenaine oli tyhjennetty, tuli
puhe hyasinteista, joita pantaisiin ikkunalle ja paroonitar sanoi
hiukan juhlallisesti, niinkuin hänellä viime aikoina niin useasti
oli tapana: "Niin kauan kuin minulla on mitään sanomista, pannaan
täällä keväisin aina hyasintteja ikkunoihin. Sittemmin, kun minä olen
ummistanut vanhat silmäni, tehkööt muut niinkuin haluavat."

Iltapäivällä, kahvia juotaessa, poltteli Egloff sikaariaan; keltainen
iltapäiväauringon paiste huoneissa ja kamiinalla olevan pienen,
suitsutusta sisältävän lampun raskas tuoksu olivat aina vaikuttaneet
painostavasti hänen mielialaansa. Naiset tekivät yhä edelleen
käsityötään, vain kerran syntyi vähän eloisampaa keskustelua, kun
paroonitar kysyi: "Ajatko Padureniin?"

"En", vastasi Egloff, "minunhan pitäisi mennä sinne osoittamaan,
kestänkö kokeen, ja siihen ei minulla ole halua."

Paroonitar punastui närkästyksestä: "Nuo Warthet", sanoi hän, "ovat
aina olleet käsittämättömän omahyväisiä. He ovat aina esiintyneet,
ikäänkuin hyve kuuluisi Padurenin etuvarustuksiin."

Egloff kohautti olkapäitään ja oli vaiti. Vihdoin päättivät naiset
vielä vähäksi aikaa mennä ulos, ja kun oli niin kosteata, halusi
paroonitar kävellä puiston pienessä kävelyhallissa. "Sinä, poikaseni",
sanoi hän, "vielä kai vähän lepäät. Pidän huolta siitä, että talossa
on hiljaista. Voit olla rauhassa, niin kauan kuin vanhat silmäni ovat
avoimina, pidetään aina huoli siitä, että sinun iltapäiväleposi aikana
talossa on hiljaista. Jo isäsikin piti siitä."

Egloff vetäytyi huoneeseensa, heittäytyi sohvalleen, nojasi päänsä
taaksepäin: kas niin, nyt ei muuta kuin maata hiljaa ja iloita
illan tulosta. Ikkunastaan saattoi hän nähdä pienen kävelyhallin
puutarhassa, siellä astelivat paroonitar ja neiti von Dussa mustiin
viittoihin kääriytyneinä, saalit päässä, pienin, tahdikkain askelin
edes takaisin. Lapsuudestaan saakka tunsi hän tämän kuvan, nuo molemmat
tummat olennot, jotka kävelivät siellä iltapäiväauringon paisteessa
edestakaisin, ja aina olivat ne näyttäneet hänestä vallan surullisen
epäintressanteilta. Hyvä, että elämässä oli sentään muutakin kuin tuo
pieni aurinkoinen kävelyhalli, ajatteli hän.

Aurinko oli jo laskenut, kun Egloff ja Fastrade vielä käsikkäin
kulkivat pitkin metsänreunaa. Oli aivan tyyni. Liikkumattomina
kohottivat koivut ja tammet oksiaan, joiden ummut olivat vielä
suljettuina, ja lepät ylt'yleensä kukkaterttujen koristamia latvojaan
kohti kalpeata, lasikirkasta taivasta. Turpeen alla kuiskivat ja
solisivat näkymättömät vedet ja ilma oli kosteata ja suloista. Fastrade
sinisessä, ruumiinmukaisessa kevätpuvussaan, sininen huopahattu päässä,
avasi hiukan huuliaan, hengittääkseen maan ja umpujen tuoksua. Hänestä
tuntui erinomaisen hyvältä ja kodikkaalta tässä kevätmaailmassa. Egloff
oli tänään hermostunut ja ärtyinen, Fastrade tunsi sen kyllä, mutta
hän oli ylpeä siitä, että saattoi noin hallita tässä miehessä olevaa
levotonta ja rajua.

"Tietysti olen ajatellut sinua", sanoi Egloff, "yöllä tuolla majassa
ja kotona, milloin en suorastaan nukkunut. Miellyttävää se ei ole."
Fastrade hymyili: "Tosiaanko, eikö se ole miellyttävää?"

"Miten se voisi olla miellyttävää", vastasi Egloff ärtyisesti, "tähän
saakka en ole juuri vaivannut päätäni lähimmäisilläni, nyt täytyy minun
ajatella ja aprikoida yhtä ainoata tyttöä, ikäänkuin olisi tilinpäätös
kysymyksessä."

"Poika parka", sanoi Fastrade osaaottavasti, "olenko minä niin vaikea
laskutehtävä."

"Niin, niin, kyllä tiedän", pilkkasi Egloff, "tahdotte kaikki olla
selkeitä kuin kristallit, jokainen teistä pitää itseään tuona
kuuluisana kirkkaana järvenä, jonka vesi on niin kuultavaa, että voi
nähdä sen pohjassa oleviin kareihin asti. Mutta itse asiassa ei teistä
tiedä yhtään mitään. Muuten on typerä miesten tapa haluta ajatella
kaikki loppuun saakka. Tahdoin ajatella sinut loppuun asti. Sinä aiot
sanoa minulle, että sinä olet myös ajatellut minua, niin, niinkuin te
naiset ajattelette. Joukko pieniä, naurettavia seikkoja, jotka ovat
teille yhtä tärkeitä kuin me itse."

"Eihän aina tarvitse ajatella toisiaan", sanoi Fastrade, "voi myös
tuntea toisensa. Kun istun isän luona ja luen muistelmia, tai kuuntelen
Ruhkea tai kirjoitan muistiin menoja ja tuloja, tai kun autan täti
Arabellaa liinavaatekaapin järjestämisessä, aina tunnen, että sinä olet
olemassa ja että ajatukseni joka silmänräpäys voivat palata luoksesi."

"Hyvä, hyvä", sanoi Egloff, "sehän on kuin rasiallinen sokerimantelia
kirjoituspöydän laatikossa ja iloinen tietoisuus, että milloin tahansa
voi mennä ja ottaa palasen."

He olivat hetkisen ääneti ja kuuntelivat kottaraista, joka istui
kuusenlatvassa ja siipiään räpytellen ja piipittäen lopetti
iltavirttänsä. Kun Egloff jälleen alkoi puhua, kuului hänen äänensä
vihaiselta ja surulliselta: "Mitä oikeastaan tiedän sinusta?" Fastrade
katsoi häneen ja hymyili: "Mitä tahdot tietää sitten?"

"No", vastasi Egloff, ja Fastrade kuuli hänen äänestään selvästi, että
hän tahtoi olla julma, "miten oli tuon kandidaatin, rakastitko häntä?"

Fastrade punastui, mutta katsoi häntä lujasti silmiin. "Kyllä", vastasi
hän, "niinkuin siihen aikaan osasin rakastaa. Säälin häntä niin
syvästi, hän oli niin yksinäinen, arka ja avuton, tahdoin olla hänen
luonaan ja tehdä hänelle hyvää."

"Minä muistan hänet", sanoi Egloff kevyesti, "hänellä oli liian
lyhyiksi leikatut kynnet ja hänen hiuksensa ulottuivat takaa kauluksen
yli. Niin on kaikilla kandidaateilla."

"Silloin et muista häntä", innostui Fastrade sanomaan, "hän oli aina
erittäin hyvin puettu."

"Niinkuin kandidaatit yleensä pukeutuvat", tuumi Egloff, "yhtäkaikki,
sinä matkustit hänen luokseen."

"Minä matkustin hänen luokseen", vastasi Fastrade ja hänen äänensä
alkoi vavista, "koska hän oli kuolemaisillaan ja koska olin luvannut
olla hänen luonaan, jos hän tarvitsisi minua. Sinua ei voine loukata
se, että pidin hänelle antamani lupauksen ja olin hänelle uskollinen."

Egloff kohautti olkapäitään: "Ajatuksessa, että olet ollut uskollinen
jollekulle toiselle, ei ole mitään erikoisesti minulle mieluista.
Muuten käytät sanaa sääli. Onko sääli ja rakkaus samaa?"

"Luulen niiden kuuluvan läheisesti yhteen", vastasi Fastrade.

"Säälit siis minuakin?" tutkasi Egloff yhä itsepäisesti ja ärtyisästi.

"Kyllä", vastasi Fastrade ja koetti antaa äänelleen varman ja urhean
sävyn, "kun näen, että olet levoton ja kiusaantunut, että kaikki ovat
sinua vastaan, silloin säälin sinua ja tahtoisin tehdä jotain, jotta
ympärilläsi kirkastuisi ja valkenisi."

"Oo, ymmärrän", sanoi Egloff yhä edelleen ärtyneesti ja pilkallisesti,
"järjestystä rakastava nainen, joka tulee epäjärjestyksessä olevaan
huoneeseen ja jonka valtaa intohimoinen halu järjestää. Sinä tahdot
siis parantaa ja kasvattaa, rakkaus on sinussa pedagoginen vietti —
kuinka sanoisin — guvernanttivietti. Sitähän sinä tahdot, eikö totta?"

He olivat pysähtyneet; Fastrade oli irtautunut Egloffin käsivarresta
ja nojasi selin koivunrunkoon. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ja
loukkaantuneeksi. "En tahdo mitään", sanoi hän väsyneesti, "muuta kuin
että kuulumme yhteen." Hänen silmänsä tulivat kosteiksi ja kyyneleet
juoksivat pitkin hänen poskiaan. Egloff seisoi hänen edessään ja
katseli totisena ja ihmetellen itkeviä tytönkasvoja. Sitten otti
hän Fastradea käsistä: "Joutavia", sanoi hän, "tässä ei ole mitään
itkemistä, tuleehan puhuttua yhtä ja toista, mutta eihän se ole
tärkeätä." Hän veti Fastraden luoksensa, ja kun hän suuteli kyynelistä
kosteita kasvoja, tunsi hän, miten tytön ruumis hänen sylissään kävi
painavaksi ja hervottomaksi.

Yli maan hiipi jo hämärä, sumu nousi ilmaan valkeana sauhuna ja
suurella tasangolla vilkkuivat jo linnojen valopilkut. Fastrade pyyhki
kyyneleet silmistään ja tarttui jälleen Egloffia käsipuoleen. "Ei se
ollut mitään", sanoi hän, "kevätilma tekee heikoksi."

"Jumalan kiitos", tuumi Egloff, "ei alinomaisesta vahvuudestakaan
mihinkään ole."

Niin kääntyivät he jälleen levollisina ja hiukan miettiväisinä kotiin
päin.

Kun Fastrade tuli kotiin, hyöri hän vilkkaasti huoneessaan, järjesteli
tavaroitaan ja alkoi kirkkaasti ja ääneensä laulaa itsekseen. Se ei
muuten ollut hänen tapojaan, mutta tänään se teki hänelle hyvää.
Paroonitar Arabella oli paroonin huoneessa, jossa Ruhke paraikaa seisoi
paroonin edessä, esittäen selontekoaan. Ruhke vaikeni äkkiä ja kaikki
kolme kuuntelivat. "Hän laulaa", sanoi paroonitar. "Se on uutta", sanoi
parooni. Myös Couchon, joka oli torkkunut korttiensa ääressä, heräsi,
kallisti päätään olkapäähänsä ja kuunteli.




YHDESTOISTA LUKU.


Fritz von Dachausen istui aamulla peilin äänessä ja saippuoi
leukaansa. Grünfeld, vanha palvelija, seisoi hänen takanaan ja katseli
tarkkaavasti, kuinka hänen herransa ajeli partaansa. "No", sanoi
Dachausen, "mitä kuuluu viime yön ajalta rouva paroonittaresta?"
Grünfeldin kasvot tulivat huolestuneen näköisiksi, sillä hän huomasi
kyllä, että hänen isäntänsä katseli häntä peilistä. "Amalia sanoo",
vastasi hän, "että rouva paroonittaren yö ei ole ollut levollinen.
Yöllä rouva paroonitar otti tulta ja alkoi lukea kirjeitä.
Myöhemminkään ei hän saanut unta, mahdollista, arvelee Amalia, että
kirjeetkin kiihottivat rouva paroonitarta." "Kirjeet?" kysyi Dachausen.
"Niin, kirjeet", vahvisti Grünfeld, "Amalia näki ne vielä tänä aamuna
pöydällä vuoteen vieressä." "Joutavia", sanoi Dachausen vihaisesti,
"rouva paroonittarella ei ole kirjeitä, jotka voisivat kiihoittaa
häntä." Kun ei Grünfeld osannut vastata siihen mitään, alkoi Dachausen
ajella itseään; kun tämä vaati hänen tarkkaavaisuutensa, pääsivät
ajatukset vain puuskittaisin kulkemaan hänen päässään. Mitkä kirjeet?
Nekö, jotka hän sulhasena ollessaan oli kirjoittanut Liddylle? Mutta
nehän eivät varmaankaan olleet kiihoittavia. Kysyisiköhän hän, miltä
kirjeet olivat näyttäneet? Oliko niitä paljo? Ei, se ei sentään käynyt
laatuun. Parta oli nyt ajettu ja hän jatkoi pukeutumistaan. Silloin
alkoivat ajatukset luistaa sukkelammin. Tuo ilmoitus kirjeistä avasi
äkkiä kokonaisen epämieluisten ajatusten sulun. Yhä hän kohtasi nyt
tuollaisia salaperäisiä, levottomuutta herättäviä asioita. Liddyn
koko sairaudessahan oli jotain salaperäistä ja selittämätöntä. Hän
oli hermostunut, hyvä, sellaistahan esiintyi naisissa, mutta yksi
Liddyn sairauden päätuntomerkkejä oli ettei hän voinut oikein sietää
miestänsä. Sitä oli nyt jatkunut jo viikkoja. Milloin se oikeastaan
alkoikaan? Tuona iltana, jolloin Gertrud Port oli heillä ja Liddy sai
pyörtymyskohtauksen. Gertrud oli tuonut tiedon Egloffin ja Fastraden
kihlauksesta. Tässä pysähtyivät ajatukset, tässä olivat ne viime
aikoina jo useasti pysähtyneet, ikäänkuin pelkäisivät ne jotain, ikään
kuin tahtoisivat ne arasti painautua jonkun ohitse. Dachausen oli nyt
valmis, Grünfeld sukaisi vielä hellävaroen harjalla hänen vaatteitaan
ja sitten he molemmat menivät ruokasaliin.

Oli kaunis päivä, huone oli täynnä auringonpaistetta ja
hyasintintuoksua. Kun Dachausen istuutui pöytään ja antoi tarjoilla
itselleen teetä, tuli hänen sydämensä yhtäkkiä vallan sanomattoman
surulliseksi. Miten hän olikaan aina rakastanut tätä ateriaa, kun
Liddy istui tuossa häntä vastapäätä, ruusunpunaisena ja aamukylvystä
raikkaana, kumartaen kasvonsa teekupin ylitse. Hyvä jumala, elämä tämän
kauniin naisen kanssa oli tähän saakka ollut niin äärettömän hauskaa,
kaikki hänessä oli niin raffineerattua, niin yllättävän oikukasta
ja suloista. Ja nyt äkkiä oli kaikki hävinnyt. Miksi? Ken oli sen
aikaansaanut? Hän ajatteli taas tuota samaa, jota hän kaiket päivät
oli hautonut mielessään, miksi pyörtyi hän juuri silloin, kun kuuli
Dietzin kihlauksesta? Onko Liddy rakastunut Dietziin? Tee, jota hän
joi, maistui hänestä katkeralta, hän tunsi suorastaan ruumiillista
pahoinvointia, oliko se tosiaankin mahdollista? Hän alkoi käydä lävitse
muistojansa, ja tosiaankin, hänen mieleensä oli patoutunut joukko pikku
muistoja, jotka nyt purkautuivat esille toinen toisensa jälkeen ja
saivat tuskallisen merkityksen. Niiden joukossa oli muuan ilta, jolloin
hän oli jättänyt Liddyn ja Dietzin kahden, koska joku oli tahtonut
puhutella häntä. Kun hän tuli takaisin, oli Liddy omituisen kiihottunut
ja punainen ja Egloffilla oli pilkallinen hymynsä kasvoillaan. Liddy
nousi ja lähti nopeasti huoneesta. Ja sitten oli joku kerran tuonut
kirjeen. "Ah, Gertrudilta", oli Liddy sanonut. Kun Dachausen nyt
ajatteli hänen kasvojaan ja hänen äänensä sävyä, tiesi hän, että Liddy
oli valehdellut. Ja vielä johtui hänen mieleensä paljo muutakin, jonka
hän luuli aikoinaan unohtaneensa tai jättäneensä huomaamatta, mutta
joka kaikki kuitenkin oli ollut hänen mielessään, vaikkei se vain ollut
päässyt pukeutumaan sanoiksi. Vihdoin, mistä johtui niin useasti,
että Dietz tuli Barnewitziin, kun hän, Dachausen, ei ollut kotona.
Liddy sanoi silloin aina: "Hän oli kovin pahoillaan, kun et sinä
ollut kotona, mutta kutsuin hänet kuitenkin illalliselle, olen niin
yksin." Dachausen iski nyrkillään pöytään, ei, hän ei tahtonut ajatella
pitemmälle, sehän oli sietämätöntä. Hän käski palvelijan ilmoittamaan
hänet rouva paroonittarelle, mutta tuli vastaus, että rouva paroonitar
oli väsynyt ja koettaisi nukkua. Hyvä, Dachausen päätti, niinkuin oli
tehnyt joka aamu, mennä tarkastamaan maatilaansa ja talouttaan.

Oli kaunis päivä, auringonpaistetta ja sininen taivas. Nämä huhtikuun
viimeiset viikot olivat ihmeellisiä, koivut alkoivat puhjeta lehteen
ja sireeneissä oli paksut ummut. Joka kerran, kun Dachausen aamusilla
astui pihalle, täytti hänet miellyttävä isännyydentunne, hän tiesi,
että hänen tulonsa kaikille oli tärkeä, pelätty ja ratkaiseva tapaus.
Tänäänkin teki se hänelle hyvää, hänen mielensä kävi keveämmäksi.
Mitä oikeastaan olikaan tapahtunut? Hän meni pajaan, seppä seisoi
alasimen ääressä ja takoi hehkuvanpunaista raudanpalasta. Muulloin
Dachausen työn ääreen tultuaan heti oli selvillä siitä, mihin sitä
tarvittiin, mihin se kuului, oliko se hyvä vai huono; hän tunsi silloin
mielihyvällä, miten hänen käytännöllinen järkensä toimi nopeasti
ja varmasti. Mutta tänään kohosi hänen mieleensä vallan outoja,
haaveellisia ajatuksia, hänestä oli kuin olisi hän tuntenut vasaran
raivon, kun se iski kuumaa, onnetonta rautaa. Oliko hän järjiltään?
Nopeasti jätti hän pajan ja lähti navettaan. Oli syöttöaika,
katonluukusta heitettiin heinät alas, piiat seisoivat hymyillen ja
antoivat vihreiden, tuoksuvien heinien sataa päällensä, sitten kävivät
he niihin käsiksi ja kantoivat ne soimiin. Kulkiessaan Dachausenin ohi
loivat he häneen arkoja katseita, sillä he näkivät heti, ettei herra
tänään ollut hyvällä tuulella. Mutta Dachausen seisoi siinä ja ajatteli
Dietz Egloffin salaperäisiä seikkailuja, joista ihmiset puhuivat, hänen
yöllisiä ratsastuksiaan, ja äkkiä heräsi Dachausenissa halu suuttua
jollekin, haukkua ja sättiä; hän kulki navetassa ja etsi jotakin, mikä
olisi ollut epäjärjestyksessä. Hetkiseksi pysähtyi hän sonnin luokse,
hän nautti nähdessään, miten eläin huohotti, pyöritti silmiään ja
miten koko mahtavaa ruumista näytti kiukku paisuttavan. Kun ei hän
täällä keksinyt mitään epäjärjestystä, meni hän talliin; tallirenki
Jürgen suki juuri kimoa, hänkin huomasi ensi silmäyksellä, että hänen
isäntänsä oli tänään vaarallisella tuulella. Dachausen kulki hevosesta
hevoseen, katseli jokaista tarkoin, kas niin, erään hevosen takajalka
oli hankautunut, miksi se oli hankautunut? Miksi ei ollut ilmoitettu
hänelle? Miksei ollut sitä hoidettu? Tämähän oli vallan kuulumatonta
huolimattomuutta. Dachausen alkoi puhua hyvin kovalla äänellä; viha
puistatti hänen jäseniään, hän tarttui Jürgeniä kauluksesta ja ravisti
häntä; suuri, vaaleaverinen poika punastui ja katsoi herraansa
kummastuneena, mutta Dachausen polki jalkaansa ja suorastaan hyppi
vihasta. Silloin vääntyivät pojan huulet tuskin huomattavaan hymyyn.
Dachausen vaikeni äkkiä; "poika nauraa minulle", iski hänen mieleensä,
hän kääntyi tiukasti ympäri ja lähti tallista. Ulkona tuli vouti häntä
kohden, mutta tämän kanssa ei hän nyt tahtonut puhua, siksi kääntyi
hän kiireesti vastakkaiselle suunnalle. Vailla päämäärää harhaili
hän peltojensa keskellä. Ruis oli hyvällä oraalla ja vehnä myöskin.
Mitenkä leivoset tänään lauloivatkaan tuolla ylhäällä, hän pysähtyi ja
katsoi ylös, hän tahtoi laskea ne, yksi, kaksi, kolme, neljä, mutta
mitä tyhjiä? Eihän siinä ollut mitään järkeä, tässä kaikessa ei ollut
mitään järkeä. Oli kai aika lähteä kotia aamiaiselle, ehkäpä istuisi
Liddy aamiaispöydässä niinkuin ennen ja hymyilisi hänelle. Harras,
lapsellinen toive sai hänet jouduttamaan askeleitaan, mutta kun hän
astui ruokasaliin, huomasi hän, että oli katettu vain yhdelle. Hän
huokasi. Miten kauan hänen olikaan jo pitänyt yksinään kuin nuoren
miehen syödä ateriansa. Aamiainen oli hyvä, kokki oli valmistanut _au
gratin_ kalaruokalajin, jolle Dachausen yleensä antoi suuren arvon.
Hänhän ymmärsi niin hyvin nauttia elämän pienistä iloista, mutta kun
istuu suruineen yksin pöydässä, silloin parhainkin ruoka maistuu liian
katkeralta. Hyvä jumala, miksi piti juuri hänen onnensa turmeltua,
hänhän ei vaatinut elämältä mitään muuta kuin että se oli moitteetonta
ja iloista. Hän oli aina täyttänyt velvollisuutensa, ennen rykmentissä
ja nyt tilanomistajana. Yksinpä Warthen vanhuskin oli kiittänyt hänen
maatalouttaan. Hän ei ollut pelaaja kuin Dietz, eikä uskoton vaimolleen
niinkuin kreivi Bützow, miksi piti nyt tulla tämän selittämättömän
ja juuri hänen osakseen ja tuhota rakkain, mitä hänellä oli, hänen
avioliittonsa. Hän ei ymmärtänyt sitä.

Heti aamiaisen jälkeen meni hän Liddyn luokse. Hän astui huoneeseen
koputtamatta, hän ei tahtonut antaa jälleen käännyttää itseään ovelta.
Lydia makasi leposohvalla kirkkaanpunaisessa aamunutussaan, hiukset
riippuivat kahtena pitkänä palmikkona olkapäille, kasvot olivat hyvin
valkeat, hän ei liikahtanut, kun Dachausen astui sisään, vaan katseli
sinisillä silmillään järkähtämättä kattoa kohden. "Liddy", huudahti
Dachausen lempeimmällä äänellään, "taasen valvottu yö, mitä tehdä, nuo
kirotut hermot!" Hän kumartui Liddyn ylitse ja suuteli liikkumattomia
kasvoja. "Millaiseksi tunnet itsesi nyt?"

"Väsyneeksi", vastasi Liddy, katsahtamatta häneen. Hän veti tuolin
lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä, joka velttona lepäsi hänen
omassaan. "Niin, niin", jatkoi hän, "tämä kevätilma, se näyttää
kauniilta, mutta on myrkyllistä. Kaikki sen tuntevat."

Lydia ei vastannut, silloin Dachausenkin joutui hämilleen. Miten piti
hänen menetellä tämän naisen suhteen, joka käyttäytyi, niinkuin ei
häntä olisi ollut olemassakaan? Hän alkoi kertoa jotakin: "Olin eilen
Witzowissa, Gertrud parka on myös sairas. No, ja molemmat vanhukset ne
murisevat vanhaan tapaansa. Paroonitar oli suutuksissaan siitä, että
Dietz ja Fastrade joka ilta metsässä tekevät pitkiä kävelyretkiä. Hän
sanoi, että se oli kai amerikkalainen tapa. Mutta vanha Port sanoi:
onko se amerikkalaista, en tiedä, mutta sopimatonta se on."

Hiukan punaa kohosi Lydian poskille ja hän sanoi juhlallisesti kattoa
kohden: "Minusta on se myöskin sopimatonta."

"Sopimatonta, kuinka niin?" vastasi Dachausen, "nykyäänhän ajatellaan
sellaisista asioista jo vapaammin." Nyt katsahti Lydia jo häneen ja
jotenkin vihaisesti: "Olethan aina saarnannut", sanoi hän, "että tulee
mukautua sen yhteiskunnan tapoihin ja lakeihin, jossa elää; kuinka
voivat siis nuo molemmat tehdä mitä haluavat?" Sitten kohautti hän
kulmakarvojaan ja käänsi kasvonsa poispäin: "Herra nähköön, on kyllä
jokseenkin yhdentekevää, mitä he tekevät, ei Egloff paralla näillä
kävelyretkillään ikävän Fastraden kanssa ainakaan hauskaa ole."

"Ikävän, kuinka niin?" väitti Dachausen vastaan, "Fastradehan on jalo
ja henkevä tyttö."

"Ehkäpä tuon mainion kihlauksensa vuoksi kotiopettajansa kanssa",
pilkkasi Lydia. "Mikset ole nainut häntä, koska hän kerran on jalo ja
henkevä? Minä en ole jalo enkä henkevä."

Silloin Dachausen taas muuttui helläksi, hän silitti pientä, velttoa
kättä ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Siksi että olen
nainut sinut, siksi että sinä olet minulle jaloin ja henkevin.
Katsos, Liddy, minusta tuntuu, kuin emme viime aikoina olisi olleet
oikein lähellä toisiamme, minusta tuntuu kuin sinua painaisi jokin
asia, mistä et minulle kerro. Puhu, sillä siksihän ensinnäkin ollaan
avioliitossa, että kaikki olisi yhteistä, ja toiseksi, on kerrassaan
ihmeellistä, miten kaikki surua tuottava kokonaan katoaa, kun sen saa
julkilausutuksi."

Lydia katsoi jälleen kattoon ja hänen äänensä kuului väsyneeltä ja
uniselta, kun hän vastasi: "En ymmärrä sinua, minulla ei ole mitään
ilmaistavaa, mitään puhuttavaa. Luulen, että meillä molemmilla on
viime aikoina ollut toisillemme ylipäänsä vähän sanottavaa." Hän sulki
silmänsä. "Luulen että koetan vähän nukkua", sanoi hän.

Dachausen oli käynyt kalpeaksi, hän nousi nopeasti ja meni sanaakaan
sanomatta huoneesta.

Ylhäällä huoneessaan istuutui hän tuolille, nojasi päätään taaksepäin
ja sulki silmänsä. Nyt oli selvää, että hänen avioliittonsa laita oli
huonosti, mutta hän tahtoi tietää, mikä hänen onneansa häiritsi. Hän
oli väsynyt johdattamaan mieleensä pikku tapauksia menneisyydestä,
hän tahtoi saada jotakin ja jonkun, josta hän voisi pitää kiinni.
Niin istui hän paikallaan kauan murheisissa mietteissä. Vihdoin hän
soitti ja käski valjastamaan, hän tahtoi matkustaa pikku kaupunkiin,
Graubiniin, missä hänen äitinsä ja sisarensa Adine asuivat.

Kun Dachausen oli mennyt naimisiin, olivat molemmat naiset vanhoine
huonekaluineen ja vanhoine palvelijoineen muuttaneet kaupunkiin,
tehdäkseen tilaa uudelle linnan valtiattarelle, uudenaikaisille
huonekaluille ja uusille palvelijoille. Dachausenille oli tuo
kaupunkitalo kappale hänen nuoruutensa aikaista vanhaa Barnewitziä.
Täällä leyhyi sama suloinen, hyväilevä tuuli, joka oli ympäröinyt
häntä lapsuudesta saakka, sinne matkusti hän mielellään ollessaan
huonolla tuulella ja halutessaan saada lohdutusta. Lydia ei mielellään
käynyt anoppinsa luona. "Siellä ollaan hyvin ystävällisiä", sanoi hän,
"mutta se on ystävällisyyttä, joka painostaa." Rouva von Dachausen ja
Adine puolestaan ihailivat Lydiaa. "Sinun Lydiasi", toistivat he yhä
uudelleen, "on niin kaunis ja hieno", mutta hän pysyi heille vieraana,
hän oli heille kaunis soitin, jolla he eivät osanneet soittaa.

Matka keväisenä iltapäivänä oli kaunis, koivut olivat heleän vihreinä
metsänreunassa, kauempana kuusten alla oli suuret joukot valkovuokkoja,
jotka värisivät tuulessa, tien syrjää reunustivat pienet, keltaiset
kukat, lapset ajoivat lampaita laitumelle, loikoivat rinteillä
mahallaan ja lauloivat. Dachausen, joka muuten mielellään oli mukana
siellä, missä oli hauskaa, ei tänään jaksanut ottaa osaa iloon, joka
täytti luonnon, se teki hänet surulliseksi ja heikoksi. Hänen mieleensä
johtui laulu, jota vanha Marri, hänen hoitajattarensa, oli laulanut
hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni poika, ja hänen täytyi alinomaa
hyräillä sitä itsekseen:

    "Sulle kuiskaa kukkanen:
    Poika parka, itku pois!
    Paistaa päivä kultainen:
    Poika parka, itku pois!"

Myös kaupungissa näytti keväiseltä, tytöillä oli vaaleat puserot,
pitkät rivit kymnasisteja käveli toistensa käsipuolessa pitkin katuja.
Kauppapalvelijat seisoivat avoimilla puotien ovilla ja antoivat
kevättuulen puhaltaa kalpeille kasvoilleen. Dachausenin otti äitinsä
talossa vastaan pieni, viekkaannäköinen palvelustyttö; hänelle se oli
tuttua, hänen äitinsä otti palvelukseensa aina tuollaisia tyttöjä,
kasvattaakseen ja parantaakseen heitä, eivätkä ne enimmäkseen
olleet erikoisen onnistuneita. Sitten tuli Adine, loppupuolella
neljättäkymmentä, pieni ja lihava, kasvot aikoinaan varmaankin olleet
hienot ja kauniit, nyt ne olivat liiaksi levenneet ja kadottaneet
piirteensä, mutta niistä välkkyivät ystävällisesti Dachausenien siniset
silmät. Adinen ympärille levisi hyvinvoinnin ja sydämellisyyden
hyväätekevä tunne. Sohvannurkassa istui vanha rouva von Dachausen
pienenä ja hauraana kuin koi, myssyn valkeiden pitsien alla olevat,
yhä vielä valkeat ja punaiset kasvot olivat aivan kokoon kutistuneet,
mutta rypyt sopivat hänelle hyvin, ne olivat pelkkiä vaakasuoria
ystävällisyyden kurttuja.

"Ah, Fritz poikaseni, istu tänne", sanoi hän ja hänen silmänsä
kostuivat, ja Fritz istui jälleen tuossa vanhassa tutussa nojatuolissa,
ja aurinko paistoi ikkunan lävitse punamattoiselle lattialle. Adine
hääri kahvipöydän valmisteluissa, toi suuria, pehmeitä rinkilöitä,
jotka nekin olivat Barnewitzistä muuttaneet tänne kaupunkiin.
Dachausenista alkoi jo tuntua paremmalta, hän alkoi valitella, puhui
Liddyn sairaudesta, omasta yksinäisyydestään, ja se tarkkaavaisuus ja
osanotto, jolla hänen äitinsä ja sisarensa kuuntelivat häntä, tekivät
hänen mielensä aivan pehmeäksi. Tässä oli kaksi, jotka ehdottomasti
olivat hänen puolellaan, jotka aina olivat pitäneet jokaista hänelle
sattunutta onnettomuutta kohtalon puolelta harjoitettuna vääryytenä,
täällä ei hänen tarvinnut olla miehekäs, täällä saattoi hän antaa
sääliä itseänsä mielin määrin. Kahvi tuli, Adine ja rouva von Dachausen
alkoivat nyt kertoa pieniä kaupunkijuttuja, alkoivat juoruta lempeällä
ja miellyttävällä tavallaan. Ilta-aurinko hohti jo aivan punaisena
seinillä, mutta Dachausen istui yhä paikallaan, hän tiesi että oli aika
lähteä kotimatkalle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kotona odotti
häntä yksinäisyys ja kaikki se vihamielisyys, jonka hän nyt tunsi
ympäröivän itseään.




KAHDESTOISTA LUKU.


Kuu oli jo korkealla taivaalla, kun Egloff ja Fastrade yhä yhdessä
astelivat metsäteitä pitkin. Tuuli ajeli pieniä pilvenhattaroita kuun
ohi ja kuun tielle, ja metsälle ei tuuli suonut lepoa, se puhalsi
puihin, heilutti niitä edestakaisin, ja varikset, jotka yrittivät
nukkua latvoissa, räpyttivät yhä uudelleen ankarasti siipiään. Sitä
paitsi olivat tuulenpuuskat täynnä nuorten koivunlehtien huumaavaa
tuoksua.

"Metsä on tänään juovuksissa", sanoi Egloff. "Ah niin", sanoi Fastrade,
"kaikki huojuu, kuin kävelisimme laivassa; ja ajatella, että Padurenin
neiti vielä tähän aikaan kävelee hurjan Egloffin kanssa juopuneessa
metsässä, mitähän linnoissa sanottaneenkaan!"

"Mitä siellä sanotaan, ei ole tärkeätä", vastasi Egloff, "ainoa tärkeä
olet sinä."

"Miksi olen niin tärkeä?" kysyi Fastrade. Egloff oli hetkisen vaiti,
antaakseen kovan tuulenpuuskan puhua loppuun, sitten alkoi hän
miettien: "Kuljin kerran päivällisaikaan Venetsian ahtaita katuja;
tiedäthän, että nuo kadut juuri tähän aikaan enemmän kuin koskaan
muulloin muistuttavat köyhäinkasarmin käytäviä; ihmisiä istuu
kaikkialla syömässä; tuoksuaa sipuleilta ja kalalta, isännät seisovat
ovella ja huutavat: '_La minestra é pronta_!' Pikkupojat ryömivät
pölyisissä porttikäytävissä kullankeltaiset polentaviipaleet kädessä
— no niin, ja sitten tulin eräälle avoimelle paikalle, en tiedä mikä
sen nimi on, toisella puolella seisoo yksi ainoa goottilainen torni,
koristeltu ylt'yleensä, kuin olisi sillä yllään isoäidin pitsikauhtana.
Siellä on myös pieni ravintola, jonka edustalle istuuduin. Mutta
torin ylitse oli kaikkialle pingoitettu nuoria, joissa oli vaatteita
kuivamassa, lakanoita ja paitoja, heleän valkeina auringonpaisteessa
ja tuulessa liehuen. Tuli venetsialaisia tyttöjä mustissa huiveissaan,
kauniita, kalpeita, nälkäisiä kasvoja suurine silmineen, ja he
kohottivat käsiään ja taivuttivat tummatukkaisia päitään taaksepäin,
seisoivat siinä kaiken tämän valkean keskellä ja ripustivat lisää
vaatteita kuivamaan. Se miellytti minua. Samassa pöydässä istui pieni,
vanha mies, jolla oli suippo, harmaa parta, ilmeisesti saksalainen,
ehkä professori, sillä hänellä oli pitkät, harmaat hiukset, niinkuin
germanisteilla usein on. Hän katsoi minuun vihaisesti ja sanoi
äkäisellä äänellä, kuin olisimme koko ajan olleet riidassa: 'Te
juoksette ympäri Venetsian ja ihailette pelkkää roskaa. Minä tulen
tänne, sillä tämä täällä on tärkeätä.' Samassa silmänräpäyksessä
minulle se selvisi."

"Miksi se oli niin tärkeätä?" kysyi Fastrade.

Egloff nauroi: "Niin, sitä en tiedä, yhtä vähän kuin tiedän sitäkään,
miksi sinä olet minulle niin tärkeä. Mutta katsos, oikeastaan on se
merkki sieluni koskemattomuudesta. Sinulle oli jo nelitoistavuotiaana
jokaisen englantilaisen romaanin sankari tärkeä, te kaikkihan jo
nuoruudestanne saakka kulutatte sieluanne, minä en ole ottanut sieluani
lainkaan käytäntöön, olen tähän saakka elänyt ilman sielua ja sinua
varten otan nyt esille tämän käyttämättömän, uudenuutukaisen sielun.
Sehän merkitsee jo jotain, vaikkei se olekaan mukavaa."

Nyt kulkivat he suurten, Vanhojen kuusten alla, joiden välistä kuutamo
vain sieltä täältä tuikki kuin hopeisina kipunoina; mutta pienessä
aukeamassa seisoi metsästysmaja sen kirkkaasti valaisemana. "Tämän
tahdoin näyttää sinulle", sanoi Egloff, "täällä olen viettänyt parhaat
hetkeni." Hän avasi oven, huone oli täynnä kuutamoa ja suuria, häälyviä
kuusenoksien varjoja. Hän veti Fastraden viereensä lepovuoteelle,
"täällä olen nähnyt sinut aina selvimmin, silloin kun et ollut läsnä,
täällä olen tuntenut sinut selvimmin, joka hermollani olen tuntenut
sinut, on kuin asuisit täällä. Eikö sinusta tunnu, kuin olisi täällä
kaikki tuttua, kuin olisit jo usein ollut täällä?"

"Niin", sanoi Fastrade miettien, "luulen että olen unessa nähnyt tämän
huoneen, aivan keltaisena kuutamosta."

"Sinun täytyy tuntea siten", sanoi Egloff ja veti hänet luokseen
ja alkoi hitaasti suudella hänen silmiään ja hänen suutaan; hän
taivutti hänet taaksepäin, hänen kätensä tarttuivat häneen niin,
että teki kipeää, hänen puvustaan putosi nappi kilahtaen lattialle.
Fastrade nousi istumasta, astui muutamia askeleita, sitten nojasi
hän oveen, levitti kätensä ja nojasi ne seinää vastaan, kuin olisi
hän tahtonut estää jotakuta tulemasta sisään. "Ah ei", sanoi hän
raskaasti hengittäen. Egloff istui yhä lepovuoteella, kokonaan varjoon
painautuneena. "Ei", toisti hän hiljaa ja hammasta purren, "tietysti,
te olette puhtaita, luoksepääsemättömiä, pyhiä, se vain että teette
rakkauden siten joksikin kirotun naurettavaksi ja valheelliseksi."

"Ei, ei", sanoi Fastrade jälleen, ja hänen äänensä huohotus osoitti,
kuinka kiivaasti hänen sydämensä löi. "En ole luoksepääsemätön, en
ole pyhä, mutta jos aion auttaa sinua, jos aion seistä rinnallasi —
silloin, silloin et saa kohdella minua niinkuin muita."

Mutta pimeästä nurkasta kuului hiljaa ja vihaisesti: "En tahdo, että
autat minua, tahdon, että rakastat minua."

"Tahdon auttaa", vastasi Fastrade ääneen ja selkeästi, "juuri sitä
tahdon, se on minun tapani rakastaa."

Molemmat olivat vaiti. Egloff katsoi Fastradeen, hänen nojatessaan
siinä ovea vastaan levitetyin käsivarsin, kirkkaassa kuun hohteessa,
vaaleat hiukset epäjärjestyksessä otsalla, välkkyvä hiussuortuva oli
valahtanut poskelle, silmät välkkyivät, huulet olivat puoliavoimina,
niin, Egloff näki sen selvästi, niillä oli omituisen kiihottunut,
riemuitseva hymy.

Vihdoin astui hän ovelta Egloffin luokse, pani kätensä hänen olalleen
ja sanoi ystävällisesti ja säälien: "Tule, menkäämme, metsästysmajasi
ei enää miellytä minua. Elä istu siinä noin."

Egloff naurahti: "Oh, sinun on tarpeetonta sanoa, miten minä tässä
istun, sen kyllä tiedän, siis menkäämme."

He astuivat jälleen ulos, jossa heitä vastaan puhalsi tuo
voimakastuoksuinen tuuli, heidän täytyi suorastaan ponnistella tuulta
vastaan. "Tue minua, tue minua", huusi Fastrade ja nauroi kirkkaasti
tuulen pauhinaan.

Oli tullut myöhäinen, kun Fastrade saapui kotiin. Hän kiiruhti isänsä
luokse, joka jo varmaankin oli odottanut häntä; mutta kun hän kulki
pimeän salin lävitse, tuntui hänestä, kuin olisivat hänen voimansa
äkkiä pettäneet, suuri väsymys valtasi hänet ja hänen polvensa
vapisivat. Hänen täytyi istahtaa. Isänsä huoneesta kuuli hän täti
Arabellan äänen, kun hän luki St. Simonin muistelmia, toisaalla lauloi
Couchonin vapiseva ääni ikuista: _"Ah, repondit Collette, osez, osez
toujours."_

Ikkunan takana tohisi kevättuuli. Fastrade kohotti kädet kasvoilleen
ja itki, ei tuskasta; se oli vain sanomattoman hyvältä tuntuvaa hänen
sielunsa suuren jännityksen laukeamista.




KOLMASTOISTA LUKU.


Sirowissa oli suuret illalliset. Paroonitar kulki huoneissa
heittäen viimeisen silmäyksen valmistuksiin. Hitaasti veti hän
atlaslaahustintaan yli parketin, pysähtyi peilin eteen ja korjasi
timanttirintaneulaansa, autuaan suurherttuatar-vainajan lahjaa. Sitten
istahti hän nojatuoliinsa odottamaan vieraita. Kruunuissa paloivat
kaikki kynttilät, vaikka toukokuun ilta vielä valoisana lepäsi
puutarhan yllä. Verannan lasiovet olivat avoimet ja sisään tunkeutui
sireenien tuoksua, jotka jo kuin valkeista ja heleänsinisistä pilvistä
muodostunut muuri ympäröivät puutarhaa.

Paroonitar Arabella ja Fastrade saapuivat ensimäisinä: "Lapsi kulta,
sinä näytät somalta", sanoi paroonitar Fastradelle, äänessään
sellainen lempeä vakavuus, jota hän rakasti käyttää seurustellessaan
tulevan miniänsä kanssa; tänään viipyikin hänen katseensa erikoisella
mielihyvällä solakassa, vaaleassa tytössä, jonka pyöreillä kasvoilla,
olkapäillä ja käsivarsilla asusti niin ihmeellisen lämmin nuoruuden
hohde. Fastradella oli yllään valkea pitsileninki ja orvokkikimppu
rinnassa. "Tulehan, tyttäreni", jatkoi paroonitar, "istumaan tänne
minun luokseni, siihen mennessä kunnes toiset tulevat voimme hiukan
nauttia toistemme seurasta", ja hän alkoi selittää tarkasti, miten
hänen oli tapana järjestää tällaisia suuria kutsuja, miten hän
etukäteen tarkoin määräsi paikan, niin että kellolaitos sitten toimi
moitteettomasti itsekseen. Oppitunti, ajatteli Fastrade ja nyrpisti
hiukan alahuultaan. Nyt saapuivat muutkin vieraat, ensin Teschenit
Rollowista, mukanaan kolme tytärtänsä puettuina ruusunpunaiseen,
siniseen ja sinisenpunertavaan. Neidit von Teschenit olivat aina
puetut punaiseen, siniseen ja sinipunertavaan. Rollowissa oli kymmenen
lasta, siellä täytyi säästää rahaa ja sieltä käytiin vain harvoin
vieraisilla. Mutta kun nuo kolme pienine ruskeine silmineen ja
säännöttömine, odotuksesta jännittyneine kasvoineen kerran pääsivät
ulos, heittäytyivät he kiihkeinä nauttimaan kaikesta, mikä huvitukselta
vivahti. Kreivitär Bützow saapui puettuna punaiseen samettiin,
muhkeana ja ankarana, mukanaan pienikokoinen miehensä, jonka leveällä,
punaisella naamalla oli suuri monokkeli. Port'it saapuivat, paroonitar
puettuna teräksensiniseen atlakseen kuin väljään varustukseen.
Gertrudilla oli valkea puku kreikkalaismallisin hihoin, hän oli pannut
laihoihin, teräviin kasvoihinsa vähän punaa ja varovasti mustannut
kuumeenkirkkaiden silmiensä alustat. "Katsokaa Gertrudia", sanoi
kreivitär Bützow rouva von Teschenille, "kun tytöt joutuvat vain jonkun
verrankin kosketuksiin teatterin kanssa, tarttuu heihin heti jotain
ilveilijäntapaista." Rouva von Teschen huokasi: "Ah niin, teatteri on
tarttuva tauti. Minulla on kuusi tytärtä, mutta vaikka jumala olisi
antanut minulle vielä kuusi lisää, en laskisi niistä ainoatakaan pois
kotoa ennenkuin ne olisivat naimisissa."

Sali täyttyi, saapunut oli myös kaupungin herroja, kaunis luutnantti
von Klette, notaari ja tohtori Hansius. Tarjottiin teetä, vieraat
seisoivat ja keskustelivat hiukan hajamielisinä, kun jokainen vilkuili
ovelle nähdäkseen uudet tulokkaat. Ihailua osoittavan hiljaisuuden
vallitessa otettiin vastaan Lydia von Dachausen, hänellä oli yllään
musta samettileninki, rinnassaan suuri kimppu persikanvärisiä Gloire
de Dijon ruusuja; hänen kauniit kasvonsa, hänen olkapäänsä, hänen
käsivartensa olivat alabasterinvalkeat, ja silmissä oli loiste kuin
kreikkalaisen marmorijumalattaren timanttisilmissä. "Se täytyy sanoa",
kuiskasi notaari tohtori Hansiukselle, "tämä paroonitar von Dachausen
on suurkaupunkia, on _grandmonde_."

"Ja huonot hermot", murisi tohtori.

Salissa vallitsevan äänten sorinan halki kuului selvästi ja kirkkaasti
paroonitar Egloffin ääni, hän puhui kreivitär Bützowin kanssa
hovitavoista ennen ja nykyään. Hänen mielestään hovitavat nykyään
olivat menettäneet, niin suorastaan menettäneet arvokkuuttaan. Entiseen
aikaan, kun Venäjän keisarinna astui huoneeseen, kulki hänen edellään
sellainen ylhäisyyden tunne, että selkäpiitä karmi. Salin toisessa
päässä naurettiin. Dachausen oli lyöttäytynyt neitien von Teschenien
seuraan ja nauratti heitä, nauraen itsekin alinomaa. Mies parka pakotti
itsensä tänään rajun iloiseksi, hän ei tahtonut ihmisten huomaavan,
miten onneton hän oli. Mutta ruusunpunainen neiti von Teschen hypähti
äkkiä pystyyn ja huusi: "Tuollahan on luutnantti von Klette, menen
hakkailemaan hänen kanssaan, pidän niin hirveästi hakkailusta ja
minulla on siihen niin harvoin tilaisuus." Hän meni luutnantin luokse
ja asettui istumaan vastapäätä häntä. Silloin tällöin meni joku
naisista verannalle; ilta oli leuto, mutta väristys kulki kuitenkin
paljaita olkapäitä pitkin. "Miten kaunista, miten ihmeen kaunista",
sanoi hän tunteellisesti; iltahämärän rauha, joka juhlallisena lepäsi
tulpaani- ja narsissipenkkien yllä, teki häneen voimakkaan vaikutuksen.

Muuan vieras herrasmies herätti seurassa erikoista huomiota. Se oli
venäläinen kaartinupseeri, kreivi Shutow, joka jo muutamia päiviä oli
ollut Egloffin vieraana, suuri, lihava mies, hiukset ja poskiparta
hiukan harmenneet, säännöllisen muotoiset kasvot kalpeat ja veltot,
raskaat silmäluomet pitkine ripsineen, jotka kohosivat vain harvoin,
peittivät harmaita, sentimentaalisia silmiä. Kreivi liikkui verkkaisen
varmasti, tervehti ja antoi esitellä itsensä ja tarkasteli samalla
rauhallisesti ja tarkoin naisia. Hän ei mielellään seisonut, ja kun hän
istui, istui hän mielellään seuran kauneimman naisen vieressä. Niinpä
hän suuntasikin askeleensa Lydiaa kohden ja istuutui hänen viereensä.
Hiukan syrjäänpäin kumartuneena nojasi hän tuolin käsipuuhun, ollakseen
lähempänä kaunista käsivartta, ja alkoi keskustelun laulavalla
äänellään: "Minua, ilahduttaa suuresti, että saan täällä kerrankin
tutustua seudun naisiin. Naisethan ovat ylipäänsä jokaiselle tärkeitä,
mutta me venäläiset, me olisimme ilman naisia hukassa."

"Kuinka niin?" kysyi Lydia ja verhoutui viuhkansa taakse noilta
harmailta silmiltä, jotka katselivat häntä epämiellyttävän tarkasti.

"Niin, nähkääs", jatkoi kreivi, "Venäjä on hirveän suuri, liian paljo
tilaa; ennenkuin huomaakaan, on yksin. Matkustaa päiväkausia yksinään,
asuu omalla maatilallaan, ja muut tilat ovat hyvin kaukana. Kun lähtee
metsästämään, niin vain aroa, ei ainoatakaan ihmistä. Yönsä nukkuu
suurella heinäru'olla, ympärillä kaikki hiljaista ja avaraa, yllä
taivas, — no niin, silloin tuntee itsensä niin tyhjäksi ja hiljaiseksi
kuin suuri, suunnaton saippuakupla. Silloin ovat naiset tarpeen, ne
tekevät elämän vähemmän autioksi ja lämpimäksi."

"Mahtaa olla ihanaa nukkua yötä heinillä", virkkoi Lydia.

"On kyllä", sanoi kreivi, "vain liian voimakas tuoksu, aamulla herää
päänsärkyyn, kuin olisi juonut koko yön."

Gertrud Port tulla leijaili nyt paikalle, hän tahtoi myös saada osansa
mielenkiintoisesta muukalaisesta. "Eikö totta, herra kreivi", kysyi
hän, "Venäjällä ollaan hyvin musikaalisia?"

"Kyllä", vastasi kreivi ja antoi katseensa hetkisen hajamielisesti
viivähtää Gertrudin terävillä kasvoilla, "me laulamme paljon,
laulaminen käy hitaammin kuin puhuminen, mutta meillä on niin
paljo aikaa." Mutta kun Lydia kääntyi kysymään jotain Gertrudilta,
pyysi kreivi anteeksi, nousi ja meni Egloffin ja kreivi Bützowin
seuraan. "Hyvät herrat", sanoi hän, "illalliseen on kai vielä aikaa,
vieraistanne ei ole enää huolta, parooni, mitenkähän olisi pienen
_préférencen_ laita?"

"Teillä on kiire, kreivi", huomautti Egloff. "Kiirekö, mitä vielä",
sanoi kreivi, "olen vain huomannut, ettei ole mitään parempaa
ruokahalun antajaa kuin pari erää _préférencea_ ennen ateriaa."
He menivät pelihuoneeseen, mielihyvästä huokaisten istahti kreivi
korttipöytään, jakoi lihavalla, sormuksia täynnä olevalla kädellään
kortit, istumapaikkojen määräämistä varten ja sanoi: "Täällä sitä on
kotonaan." Egloff sekoitti hermostuneena korttipakan, hän oli huonolla
tuulella. Kreivin ollessa hänen vieraanaan oli hän pitkästä aikaa taas
pelannut paljon ja suurista panoksista, ja häntä suututti huomio,
että peli kiihoitti häntä enemmän, kävi enemmän hänen hermoillensa
kuin ennen. Parooni Port ja tohtori Hansius, jotka olivat vetäytyneet
pelihuoneeseen polttamaan, astuivat lähemmäksi ja katselivat peliä
jännittyneen ja tyytymättömän näköisinä.

Vihdoinkin tuli aika lähteä illalliselle. Paroonitar Egloff tarttui
parooni Port'ia käsipuolesta ja juhlallisessa jonosta lähdettiin
ruokasaliin. Punainen neiti von Teschen säteili tyytyväisyydestä
avatessaan ruokaliinaa. "Teidän mielestänne varmaankin on epärunollista
ja materialistista", sanoi hän naapurilleen, luutnantti von Klettelle,
"että nuori tyttö iloitsee niin kovasti ruoasta, mutta ruoka täällä
Sirowissa on aina niin mainiota." "En suinkaan", vastasi luutnantti,
"minusta on mieluista ymmärtää naisten tunteita, ja tämän ymmärrän."

Pöydän toisesta päästä kaikui jälleen Dachausenin sydämellinen nauru,
hänen laskiessaan leikkiä sinipunervan neiti von Teschenin kanssa.
"Teidän puolisonne", sanoi kreivi Shutow Lydialle, "nauraa niin
miellyttävästi, ja minä kuulen mielelläni naurettavan."

"Niin", sanoi Lydia ja rypisti hiukan kulmakarvojaan, "hän on iloinen
luonteeltaan." Mutta Adine von Dachausen, joka istui vastapäätä,
huudahti kreiville kuuluvalla, iloisella äänellään: "Nauratteko itse
mielellänne, herra kreivi?"

"Nauran toisinaan hyvin mielelläni", vastasi kreivi hajamielisesti,
"mutta mieluummin kuuntelen toisten naurua, silloin tunnen vain
mielihyvää enkä itse vaivaudu lainkaan. Mitä mieltä te olette?"
kääntyi hän palvelijan puoleen, joka ojensi hänelle lautasta. "Ah,
Spielhahn pasteijaa!" ja hänen koko huomionsa kiintyi pasteijaan.
Egloff oli jokseenkin harvapuheisena ja haluttomana kuunnellut
kreivitär Bützowia, joka puhui Mozartin vapauttavasta, niin suorastaan
moraalisesta musiikista. Eräällä väliajalla kuiskasi Fastrade hänelle:
"Oletko onneton?" "Olen raivoissani", vastasi Egloff hiljaa. "Miksi
koota tällä tavalla yhteen mielenkiintoa vailla olevia henkilöitä ja
ruokia? Mieluimmin sinkauttaisin noille jokaiselle vastaukseksi jonkun
karkeuden, sanoisin: Niin aivan, aasi, tai: Olette vallan oikeassa,
tyhmä kana." "Hiljaa", sanoi Fastrade ja pani sormen huulilleen. Egloff
kumartui jälleen lautasensa ylitse. Oikea syy, miksi hän tunsi olevansa
onneton, oli tietoisuus, että hän kiroili kaikkia näitä ihmisiä ja
pitkää ateriaa vain sentähden, että hän kärsimättömästi odotti sitä,
milloin taas olisi pelihuoneessa ja jatkaisi peliä, ja se hänestä oli
primitiivistä ja viheliäistä.

Nyt nousi parooni Port puhumaan, hän puhui kauan ja vakavasti, sanoi
että oli siunattua, että vanhat naapuriperheet solmivat liiton
keskenään, se oli kuin rintavarustus uusia, hävittäviä aatteita
vastaan, vanhat, hyviksi koetellut traditsiot lasketaan nuorille
hartioille, lujittuvat ja puhkeavat uuteen kukoistukseen. Paroonitar
Egloff itki, muut kuuntelivat hajamielisen hartaina kuin kirkossa
pitkää saarnaa. Sitä äänekkäämmin huudettiin "eläköön", kun puhe oli
lopussa.

Ateria lähestyi loppuaan; vieraat nojasivat posket kuumentuneina
tuoliensa selustaan ja keskustelu liikkui hitaasti. "Se on hyvissä
Sirowin illallisissa vikana", sanoi notaari Adine von Dachausenille,
"että täällä on liian paljo ruokaa. Minulla on sellainen tunne,
kuin menisivät ruoat yli voimien." — "Oh, minä en niin helposti ole
pelotettavissa", vastasi Adine päättävästi. Kaikille oli kuitenkin
mieleen, että paroonitar Egloff antoi merkin nousta pöydästä; herrat
erkanivat naisista salissa ja kiiruhtivat tupakkahuoneeseen. Naiset
istuivat ryhmissä ja leyhyttelivät suuria viuhkojaan. Egloff meni
ulos verannalle, hän nojasi rauta-aitaan ja katseli pimeään puistoon.
Hiljaisuus ja pimeä, sitä hän nyt kipeästi kaipasi, ja sitten toivoi
hän, että Fastrade tulisi ulos ja seisoisi toukokuun hämärässä hänen
edessään suorana ja valkeana kuin narsissit penkeissään. Naisen
puvunlaahuksen kahina sai hänet kääntymään ympäri. Se oli Lydia. Hän
seisahtui Egloffin eteen; salista tuleva valojuova lankesi hänen
olkapäilleen ja kasvoilleen, joissa silmät näyttivät omituisen
mustilta. Hän alkoi puhua hiljaa ja valittaen: "Ja minä, mitä tulee
minusta?" Samalla hän pani käden rinnalleen, ruusujen kohdalle, muuan
niistä irtautui ja putosi maahan. Egloff kumartui ja otti sen ylös.
"Luulen", sanoi hän hitaasti, repien varovaisesti lehdet kukasta,
"luulen, että molemmat taas palaamme velvollisuuksiamme täyttämään."

"Velvollisuuksiamme", toisti Lydia, "niillä, jotka ovat meidän
tavallamme valehdelleet ja pettäneet, ei ole muita velvollisuuksia kuin
toisiansa kohtaan. Onhan olemassa rikostoverien uskollisuuskin."

"Olette henkevä, armollinen rouva", huomautti Egloff. "Sinä ihmettelet
sitä", vastasi Lydia, ja Egloff ei tiennyt, nauruko vai nyyhkytys pani
hänen äänensä väräjämään, "sinä ihmettelet sitä, mutta ollessamme
suuressa hädässä kykenemme kaikkeen. Näetkös Dietz, välimme ei voi olla
lopussa. Olen pannut kaikkeni tähän yhteen ainoaan elämykseen, minulla
ei ole mitään muuta kuin se."

"Luulen, armollinen rouva", sanoi Egloff, "että arvioitte tämän
elämyksen liian korkealle."

"Kuinka voisin tehdä sen?" valitti Lydia, "olenhan valmis valehtelemaan
ja pettämään edelleen, mutta se ei saa olla lopussa. Minullahan ei
ole mitään, ei mitään muuta kuin sinun rakkautesi." Egloff oli vaiti
ja katseli tätä naista, jonka kalpea alastomuus hohti mustan sametin
ja hämärän peitosta, tätä naista, joka intohimoisine valituksineen
takertui kiinni häneen, antautui hänelle ehdottomasti, ja se ei ollut
tekemättä häneen vaikutusta. Mutta hänen äänensä kuului kuitenkin
sangen viileältä ja rauhalliselta, kun hän sanoi: "Luulen, armollinen
rouva, että liioittelette tätä rakkauttakin." Lydia taivutti päätään,
taivutti sen alas rinnassaan oleviin ruusuihin, ja Egloff näki, miten
pienet, suipot hampaat kaivautuivat ruusuun kuin hedelmään.

Salissa oli parooni Port istahtanut Fastraden seuraan, hän halusi
saada kuulla, aikoivatko hänen isänsä ja Ruhke tänä vuonna todella
ryhtyä Gründüngung lannoitukseen. Fastrade selitteli hajamielisesti.
Avoimesta verannanovesta näki hän palasen Lydian samettilaahusta ja
tämä kiinnitti omituisessa määrässä hänen huomiotansa puoleensa.
Ja salissa oli vielä toinenkin, joka ei päästänyt tuota laahusta
näkyvistään: Dachausen. Hän oli aikonut seurata Lydiaa verannalle,
mutta kreivitär Bützow oli pidättänyt hänet, haluten saada kuulla hänen
mielipiteensä hevosista, jotka hän oli äskettäin ostanut itselleen,
ja mies parka seisoi siinä ja puhui hevosista, tietämättä itsekään
mitä, ja tuijotti kiihtyneenä verannalta näkyvään laahukseen. Vihdoin
vapautui hän kreivittärestä ja riensi ulos. "Te nautitte täällä
iltailmaa", sanoi hän mahdollisimman luonnollisella äänellä. Lydia ei
vastannut mitään, kääntyi ja meni takaisin saliin. "Niin, ihmeen lämmin
ilta", sanoi Egloff. Sitten seisoivat molemmat miehet äänettöminä,
pimeässä toistensa vieressä. "Nyt pitäisi minun sanoa jotain", ajatteli
Dachausen, "joka ratkaisee, joka tuo selvyyttä", ja Egloffista oli kuin
olisi hän tuntenut miten kiihdyksissään tuo pieni mies oli, joka alkoi
kävellä edestakaisin hänen edessään. "Tahtooko hän jotain, tietääkö hän
jotain?" kysyi Egloff itseltään. Silloin kuului jälleen Dachausenin
ystävällinen ääni: "Sireenit tuoksuvat niin voimakkaasti." "Tosiaankin
voimakkaasti", vastasi Egloff. Pelihuoneen avatusta ikkunasta kuului
kreivi Shutowin laulava ääni. "Jäännökseni", sanoi hän. "Ah, he ovat
jo _quinzessä_", huomautti Egloff, "tuletko mukaan?" "En, en pelaa",
vastasi Dachausen, "jään vielä hetkiseksi tänne."

Egloff meni pelihuoneeseen; siellä istuivat herrat korttipöydän
ääressä, kreivi Shutow kalpeana ja verkkaisena kuten aina, kreivi
Bützow hyvin punaisena, sillä hän oli hävinnyt lujasti. Luutnantti
ja notaari ottivat varovaisesti osaa peliin. "Me olemme jo työssä",
huusi kreivi Shutow. "Hyvä, hyvä", sanoi Egloff; hän käski kaatamaan
itselleen lasin sektiä, joi sen nopeasti ja istuutui pelipöytään.

Salissa oli naisilla ikävää, kun herrat olivat melkein kaikki
pelihuoneessa, vain vanhemmat herrat kulkivat edestakaisin; parooni
Port, herra von Teschen, tohtori Hansius, he tulivat huolestuneen
näköisinä pelihuoneesta, puhuivat kuiskaten jotain "raivoisasta,
uskomattomasta pelistä", ja seurassa vallitsi ahdistava tunne, kuin
olisi pelihuoneessa tapahtunut jotain vastenmielistä ja kohtalokasta.
Mieliala kävi sietämättömäksi ja naiset käskivät valjastamaan. Lähtö
oli yleinen. Herrat ilmestyivät pelihuoneesta sanomaan naisille
jäähyväisiä. Egloff seisoi eteisessä ja piti Fastraden päällysvaippaa,
hänen kasvoilleen oli kohonnut heikko puna, hiuskiehkura oli valahtanut
hänen otsalleen ja hänen silmissään oli omituinen, lepattava loiste.
Fastrade sanoi vielä jäähyväiset Lydialle. "Sallittehan, että suutelen
teitä", sanoi Lydia, "tahtoisin niin mielelläni, että oppisimme
lähemmin tuntemaan toisiamme." Egloff hymyili — "halu teeskennellä
vain teeskennelläkseen", ajatteli hän. Sitten kietoi hän vaipan
Fastraden ylle, hän kumartui eteenpäin ja aikoi suudella häntä, mutta
tahtomattaan käänsi Fastrade päätään ja hänen kasvoillaan oli ilme,
josta kuvastui tuskaa. Heti ojensihe Egloff suoraksi, rypisti hiukan
kulmakarvojaan, hymyili pilkallisesti, suuteli Fastradea kädelle ja
kuiskasi: "Onko tämä kasvatuksen alkua?" Fastrade ei vastannut mitään,
hän meni ovelle, mutta siellä kääntyi hän ympäri, hymyili sanomattoman
lempeästi ja säälivästi:

"Dietz parka", sanoi hän ja ojensi otsansa suudeltavaksi.

Herrat menivät takaisin pelihuoneeseen, paroonitar Egloff seisoi
tyhjässä salissa kattokruunun alla, kunnianarvoisan rakastettavuuden
ilme oli hänen kasvoiltaan kadonnut, hän näytti vanhalta ja
tuskaiselta. Hän tarttui neiti von Dussaa käsipuolesta, viittasi
päällään pelihuonetta kohden ja sanoi hiljaa: "Siellä eivät asiat
ole hyvin." Neiti von Dussa nyökäytti huolestuneena päätään. "Rakas
ystävä", jatkoi paroonitar, "uskokaa minua, tuo venäläinen on itse
saatana."




NELJÄSTOISTA LUKU.


Egloff ei ollut saanut edes nukkua tarpeekseen, kreivi Shutow matkusti
aamulla ja Egloffin täytyi nousta sanomaan hänelle jäähyväisiä.
Sitten istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen lukemaan. Hän oli eilen
pelannut kuin mieletön, nythän oli jälleen suuri osa Sirowin metsää
mennyttä. Nyt täytyi hänen kirjoittaa Mehrensteinille, että tämä
hankkisi rahaa. Iltapäivällä aikoi Egloff ajaa kaupunkiin viemään
rahoja kreivi Shutowille, joka "Kruununprinssissä" odotti häntä. Miten
vastenmielistä kaikki! Tänään oli jälleen tuollainen päivä, jollaiset
hänen epävakaisessa elämässään yhä uudistuivat, päivä, jolloin kaikki
hänen ympärillään näytti särkyvän, jolloin kaikki oli sekaista ja
rumaa ja suuri inho puistatti häntä. Ja tuo kaikki oli järjetöntä, hän
ei käsittänyt, miksi tällaisten elämysten piti kuulua juuri hänelle,
mutta ne takertuivat häneen kuin itsepäinen koira, jonka yhä ajamme
tiehensä ja joka kuitenkin yhä vain riippuu kintereillämme. No, asian
aprikoiminen ei tehnyt sitä sen siedettävämmäksi.

Iltapäivällä ajoi Egloff Grobiniin. Hän oli käskenyt ottaa mukavat
vaunut, sillä hän tahtoi matkalla nukkua, ei ajatella eikä nähdä
mitään, vain nukkua. Hän painautui vaunujen nurkkaan ja sulki silmänsä.
Oli mieluista tuntea, miten siinä puolittaisessa horrostilassa,
johon hän vaipui, metsän humina, rastaan raksutus, koiran haukunta,
paimenpojan laulu tulivat kuin kaikuina maailmasta, joka oli hänestä
hyvin etäällä. Vaunujen kolina kaupungin katukivitystä vastaan teki
hänet jälleen iloiseksi. Oli lauvantai; vaaleanharmaiden pilvien
peittämä taivas antoi kaupungille kylläkin jokapäiväisen leiman,
talojen ikkunat olivat avoinna ja piiat seisoivat ikkunalaudoilla ja
pesivät ruutuja. Tyttökoululaiset kulkivat hitaasti pitkin katua ja
heiluttivat ikävystyneen näköisinä laukkujaan. Adine von Dachausen
tuli eräästä puodista; hänellä oli päässään kesähattu, jossa oli liian
punaisia ruusuja; hän rakasti aina silmiinpistävää. Egloff käski
pysäyttämään klubin edustalla, hän tahtoi kulkea jalan jäljellä olevan
matkan Mehrensteinille.

Mehrensteinin talossa oli hänelle kaikki vastenmielistä, kiilloitettu
ovi, ovikellon kristallinuppi, sen kimeä, läpitunkeva ääni, pimeä
eteinen, jossa vielä tuoksui kyökiltä ja ruualta. Mehrensteinin tytär
tuli häntä vastaan, kaunis, vakava tyttö, jolla oli sysimusta, tuuhea
tukka ja aivan suuret, ruskeat silmät. "Tehkää hyvin ja astukaa
sisään, herra parooni", sanoi hän totisesti ja surullisesti ja avasi
arkihuoneeseen vievän oven. Egloff astui tähän huoneeseen, jonka hän
tunsi niin hyvin. Huonekalut heleänsinisine päällisineen, kaikki nuo
monet, hiukan pölyttyneet esineet olivat painuneet hänen muistiinsa,
niinkuin vain sellaiset asiat voivat painua, jotka liittyvät elämämme
kiusallisiin hetkiin. Tuossa oli pesukaappi vanhoine, hopeisine
kannuineen ja kynttilänjalkoineen, tuossa oli seinällä suuri maisema,
linna, puita, ratsastaja, kaikki veistettyjä korkista ja lasin alla.
"Olkaa hyvä ja istuutukaa", sanoi neiti Mehrenstein vakavasti, mutta
jäi itse seisomaan, kun Egloff oli istuutunut, "isäni tulee heti, hän
on äitini luona, äiti on hyvin sairas." "Oo, sepä ikävää", mumisi
Egloff ja katsoi noihin suuriin, ruskeihin silmiin; silloin hymyilivät
tytön täyteläiset huulet väsynyttä, tavanomaista hymyä, mutta kasvot
kävivät heti jälleen huolestuneiksi. "Luulimme tänä yönä jo kaiken
olevan lopussa", jatkoi neiti Mehrenstein, "ja nyt on hän kovin huono."
Hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja kaksi suurta kyyneltä vieri hänen
poskiaan pitkin. "Nyt menen hakemaan isän", lopetti hän ja katosi
vihreän väliverhon taakse. Kummallista, Egloff oli aina ajatellut tätä
taloa vain paikkana, jossa kirjoitettiin vekseleitä ja epäedullisia
sopimuksia, mutta täällähän myös valitettiin ja itkettiin. Vihreä
verho kahisi jälleen ja Mehrenstein tuli. Hänellä oli kotitakki ja
tohvelit, joihin oli kudottu suuret, punaiset ruusut. Juhlallisesti ja
surullisesti ojensi hän Egloffille velton, kostean kätensä. "Teillä
on surua", sanoi Egloff. Mehrenstein kohautti hiukan olkapäitään ja
huokasi. "Hirveä yö", mumisi hän. Hän meni rahakaapilleen, otti sieltä
vekselikaavakkeen, toi pöydälle kynän ja mustetta, istuutui ja alkoi
kirjoittaa. "Rahat ovat tässä", sanoi hän, "oli vaikeata hankkia niin
lyhyessä ajassa niin suuri summa." Hän huokasi. "Samat ehdot kuin
tavallisesti?" kysyi hän. Egloff teki kädellään liikkeen, jonka piti
osoittaa, että hänestä oli kaikki yhdentekevää. Silloin katsahti
Mehrenstein ylös ja sanoi moittivalla äänellä: "Niin, nähkääs, minun
täytyy huolehtia lapsistani; jos metsäkauppa syntyy voidaan korkoa
ehkä jonkun verran alentaa." Hän jatkoi kirjoittamistaan, otti sitten
hiekka-astian ja ripotti poroa kirjoitukselle. "Tänä yönä", sanoi
hän, "odotimme joka hetki loppua. Aamupuolella kävi sairas vähän
levollisemmaksi, mutta mitään toivoa ei ole. Tehkää hyvin, herra
parooni"; hän työnsi Egloffin eteen kaavakkeen ja ojensi hänelle kynän.
Hänen kirjoittaessaan nimeään nojasi Mehrenstein taaksepäin tuolillaan,
hänen silmänsä kävivät kosteiksi ja hänen huulensa vapisivat. "Ero
kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen", sanoi hän, "ette tiedä, mitä
se on, herra parooni, ja voin sanoa, että näinä kolmenakymmenenä
vuotena en ole hetkeäkään ollut tyytymätön vaimooni, hän oli hyvä
vaimo." Hän nousi ja meni kassakaapille, noutaakseen pinkan seteleitä.
"Tutkimattomat ovat herran tiet", lisäsi hän huoaten. Hitaasti ja
huolellisesti laski hän rahat, pani ne kuoreen ja asetti sen Egloffin
eteen. "Olen tehnyt, minkä olen voinut", alkoi hän jälleen puhua hiljaa
kuin sairashuoneessa, "en ole säästänyt, millaisia summia olenkaan
maksanut apteekkiin ja lääkäreille, mutta rahojani en surisi, jos ne
vain olisivat jotain auttaneet." Egloff pisti rahat taskuunsa ja nousi.
"Ei pidä milloinkaan menettää toivoaan", sanoi hän, "hyvästi, herra
Mehrenstein." Mehrenstein pudisti surullisena päätään ja ojensi velton
kätensä. "Metsäasiaa järjestämään tulen itse teidän luoksenne, herra
parooni", huomautti hän vielä alakuloisesti.

Egloff oli iloinen päästessään jälleen kadulle; tämä kuoleman, rahojen
ja vekselien sekoitus oli tuntunut hänestä painajaiselta. Hitaasti
asteli hän "Kruununprinssiä" kohden. Siellä sai hän tietää, että kreivi
Shutow tosin oli vuoteessa, mutta oli antanut käskyn päästää parooni
Egloffin luokseen. Egloff tapasi kreivin sängystä, teetä juomasta. "Ah,
herra parooni", huusi hän, "toivon, ettei teillä ole ollut vaivaa minun
tähteni." "Tulen maksamaan teille velkani", sanoi Egloff.

"Sillähän ei olisi ollut mitään kiirettä", huomautti kreivi ja heitti
kuoren pöydälle vuoteensa viereen, "mutta haluatteko teetä? Tai
konjakkiryypyn? Ettekö, täällä on paperosseja, istukaahan toki." Egloff
sytytti paperossin ja istuutui: "Oletteko sairas?" kysyi hän. Kreivi
nojautui mukavasti tyynyihinsä. "En lainkaan", vastasi hän, "tapani on
vain pelattuani yön olla seuraava päivä iltaan saakka vuoteessa. Niinpä
kävinkin sänkyyn heti tänne tultuani. Tällä tavalla saa parhaiten
takaisin menettämänsä hermovoimat."

"Hyvin käytännöllistä!" huomautti Egloff. "Kellä vain olisi aikaa noin
treenata itseään peliä varten."

"Sen ei pidäkään pelata", vastasi kreivi hiukan juhlallisesti, "sairain
hermoin pelaaminen on diletanttisuutta, ja se on vaarallista. Te olitte
myös eilen liian hermostunut ja tulinen."

Egloff puhalteli miettiväisenä savuja sikaristaan. "Sanokaapa, herra
kreivi", alkoi hän, "miksi oikeastaan pelaatte. Voittaaksenneko?"
Näin sanoessaan oli hän kuulevinaan Fastraden äänen, kun hän tuona
iltana Sirowissa oli tehnyt hänelle saman kysymyksen. Kreivi rypisti
kasvojansa: "Herra nähköön, millaisia kysymyksiä te teette? En tiedä,
luonnollisesti voittaakseni. Charles Fox on sanonut: Parasta elämässä
on pelissä voittaminen, sen jälkeen parasta pelissä häviäminen."

"Siinä tapauksessa ette siis voittaaksenne", huomautti Egloff.

Kreivi heittelehti levottomasti vuoteellaan: "Te tahdotte
filosofeerata", sanoi hän, "merkki hermojenne huonosta tilasta. No
kuulkaa, mitä eräs ystäväni, muuan Klebajew, sanoi. Hän oli narri,
lopulta hullu, ja ampui itsensä. Hän sanoi näin: Pelaan joka yö, koska
minusta on mielenkiintoista yhä uudelleen otella tuon salaperäisen ja
käsittämättömän kanaljan kanssa, jota nimitetään onneksi."

"Hiukan pateettista", huomautti Egloff, "mutta selitys menee mukiin.
Miksi hän sitten ampui itsensä?"

"Siksi että hän oli hullu", vastasi kreivi. "Viime aikoina oli hänellä
aina semmoiset puheet, ettei se ollut lainkaan hän itse, joka pelasi
joka ilta, se oli toinen, ja toinen pelasi tahallaan huonosti, ja
hänen, Klebajewin, täytyi aina maksaa tuon toisen pelivelat, ja hän oli
nyt kyllästynyt maksamaan toisen pelivelkoja. No, ja sitten ampui hän
itsensä. Täysi hullu."

Egloff oli hetkisen vaiti ja virkkoi sitten miettiväisenä itsekseen:
"Niin, siitä on aina kysymys, toisen velkojen maksamisesta."

Kreivi ojentautui hiukan ja katsahti Egloffiin ihmeissään ja
huolestuneena. "Kuulkaahan, parooni, teidän pitäisi ottaa itsellenne
toinen huone ja mennä nukkumaan, tehän käyttäydytte, kuin olisitte yhtä
mieltä tuon hullun kanssa."

Egloff nauroi ja nousi seisomaan: "Kävelymatka kai tekee saman
palveluksen", sanoi hän, "voikaa hyvin, hyvä kreivi, nopeaa toipumista."

"Kiitos, kiitos", sanoi kreivi, "ehkäpä tulette tänä iltana klubiin,
olen joka hetki valmis antamaan hyvitystä."

"Enpä tiedä", vastasi Egloff, "pelkään, että kanalja, kuten ystävänne
sanoo, ei nyt ole puolellani."

"Joutavia", väitti kreivi vastaan, "siis hyvästi."

Egloff meni; ulkona otti hän hatun päästään, hänen päätään särki;
hän suuntasi kulkunsa puistoa kohden. Valtavan vihreinä kohosivat
lehtokujat vaaleanharmaata taivasta vastaan, rastaat pitivät melua
oksilla. Puisto oli vielä tyhjänä. Siellä täällä istui joku koulupoika
penkillä kirja kädessään, ja lapsentyttö työnsi unisena vaunuja.
Omituisen irtautuneelta ja kuin häneen kuulumattomalta tuntui
Egloffista tänään tämä ympäristö, kuin unien valtakunnalta, jossa
vaellamme. Mutta tuon tunsi hän aikaisemmilta valvotuilta öiltä.

Erääseen tienmutkaan pysähtyi hän. Tämähän oli oikea unten maailma,
jossa epätodennäköinen näyttää luonnolliselta. Tuossa tuli Lydia
Dachausen häntä kohden puettuna ruskeaan kevätpukuunsa, valkea siipi
harmaassa hatussaan, kasvot ruusuisina, silmät kirkkaina. Hymyillen
pysähtyi hän Egloffin eteen ja ojensi hänelle kätensä. "Siinähän te
olette", sanoi hän. "Oletteko sitten odottanut minua?" kysyi Egloff
kummastuneena.

"Olen", vastasi Lydia, "Adine sanoi minulle, että olitte kaupungissa,
ja silloin arvelin, että olette täällä. Tahdotteko saattaa minua pitkin
lehtokujaa alaspäin?" ja hän alkoi hitaasti kävellä Egloffin rinnalla.

"Jos se teitä huvittaa", vastasi Egloff jokseenkin epäkohteliaasti.

"Tietysti se minua huvittaa", vastasi Lydia. "Aavistin varmaankin jo
edeltäpäin, että tapaisin teidät täältä, sillä aamulla herätessäni
päätin heti ajaa kaupunkiin. En tiennyt itsekään miksi, mutta
päätökseni oli varma. Niin, sellaista voi tapahtua, eikö totta?" Hän
katsoi hymyillen Egloffiin.

"Minua ilahduttaa nähdä teidät noin iloisena", sanoi Egloff kuivasti.

"Niin, se on omituista", jatkoi Lydia äskeistä rupatustaan, "toisinaan
ja aamulla herätessäni olen iloinen. Minusta tuntuu silloin, että
kaikki, mikä on ollut surullista ja vaikeata, tulee jälleen hyväksi,
elämä on äkkiä jälleen miellyttävää, ja minä iloitsen siitä aivan
ilman mitään aihetta. Eikö teillekin satu sellaista joskus?" Kun
Egloff ei vastannut, jatkoi hän: "Tämä valaistus tuntuu minusta myös
hyvältä, liian paljoa aurinkoa en siedä, mutta tänäänhän kuljetaan kuin
vaaleanharmaan, silkkisen varjostimen valossa. Ah niin, ajatelkaas,
punaiset lampunvarjostimet, joita te kerran pilkkasitte, saavat
lähtöpassin, ja minä hankin itselleni uudet vaaleanharmaasta silkistä,
jotka katetaan valkealla silkillä, jotta niistä tulee oikein kirkkaat,
se voi näyttää kauniilta, eikö totta?"

"Se voi näyttää kauniilta", toisti Egloff. Tämä tuttavallinen juttelu
rauhoitti häntä, hän tahtoi kuunnella sitä.

"Gertrud Port", kertoi Lydia edelleen, "väittää että ne muka tekisivät
ihon kalpeaksi ja harmaaksi, mutta katsokaahan, miten värit tänään ovat
puhtaita ja selviä. No niin, Gertrud parka pelkää aina näyttävänsä
pieneltä ruumiilta."

Lehtokujan päässä oli kioski, jossa oli kahvila, tuoleja ja pöytiä oli
asetettu sen ympärille. "Syön täällä vähän jäätelöä", sanoi Lydia, "ja
te saatte pitää minulle seuraa."

"Lieneekö tällainen tilanne erikoisen suositeltava?" vastasi Egloff
viileästi.

Lydia oli kummastunut: "Miksi ei? Että te katselette, kun minä syön
jäätelöä, sitä vastaan ei kai ihmisillä voi olla mitään sanomista."
He istuutuivat siis. Kahvilanneiti astui esiin ja sanoi äänellä,
jonka välinpitämätön rauhallisuus näytti ikäänkuin painostavan sitä,
että hänen mielestään tilauksessa ei ollut mitään silmiinpistävää:
"Mansikoita ja vaniljaa." Lydia tilasi mansikoita. "Mansikkahyytelö",
kertoi hän, "on nuoruudestani saakka ollut mielihyytelöäni. Pikku
tyttönä, kun jonakuna vuonna ensimäisen kerran oli mansikkahyytelöä,
suljin ensimäistä lusikallista syödessäni silmäni ja ajattelin, että
olinpa kokonaan unohtanut, että tämä oli parhainta maailmassa. Luulen,
että olisi mainiota, jos voisimme aina välillä unohtaa kaiken, mikä
meitä miellyttää, silloin olisi se yhä meille uutta."

Jäätelö tuotiin; Lydia sysäsi harsonsa syrjään ja alkoi syödä
verkalleen ja nauttien. Egloff katseli häntä, tämä oli sellaista, joka
teki hänen nykyisessä mielentilassaan suorastaan hyvää. Mitä hänellä
lieneekään mielessään? ajatteli Egloff samalla.

Kun Lydia oli syönyt, nojasi hän tyytyväisenä tuolinsa selustaan.
Hän heitti pikaisen silmäyksen kondiittorineitiin; tämä oli avannut
lainakirjastoromaanin ja luki. Silloin sanoi Lydia hiljaa: "Nukankin
nykyään paremmin."

"Se ilahduttaa minua", vastasi Egloff ja katsahti kummastuneena Lydiaan.

"Niin", sanoi Lydia, "olen keksinyt uuden unijuoman. Kun yö on
kaunis, menen noin puoliyön tienoissa Amalian kanssa puutarhaan
kävelemään. Aivan niinkuin viime vuonna hiivimme hiljaa puiston
halki. Se muistuttaa niin suuresti viime vuotta, heliotrooppia ja
oleanderipensaita, joiden ohitse kuljemme pimeässä, ja puutarhassa
istumme samalla penkillä, jolla istuin viime vuonnakin. Istun siinä,
ikäänkuin odottaisin, ja kun väsyn, menen takaisin sisään ja käyn
vuoteeseen, niin voin nukkua."

Egloff kuunteli tarkkaavaisena ja hymyillen. Tämän naisen naiivi
oveluus hämmästytti häntä. "Eikö se herätä huomiota talossa?" kysyi hän.

"Se herättää", vastasi Lydia rauhallisesti, "minulta on kysyttykin
syytä siihen, no, minä sanoin että minua yöllä ahdistaa ja että minun
täytyy päästä ulos. Eräänä yönä seurattiin meitä uloskin. Amalia ja
minä seisoimme pensaan takana, kun hän meni meidän ohitsemme. Mutta nyt
on hän rauhoittunut."

"Poika parka", mutisi Egloff. Silloin välähteli Lydian silmissä: "Minua
ei kukaan sääli", sanoi hän. Egloff kohautti hieman olkapäitään,
silloin rauhoittui Lydia heti jälleen, hän nousi, pani rahaa pöydälle
ja veti harsonsa jälleen paikoilleen: "Nyt täytyy minun mennä",
sanoi hän, "minua odotetaan anoppini luokse." Hän ojensi Egloffille
kätensä. "Kiitän teitä seurasta. Erikoisen hupainen ette ollut, mutta
kuuntelitte minua tarkkaavasti, sen tunnustan." Samalla katsoi hän
Egloffia silmiin niin peittelemättömän keimailevasti kuin hänen tapansa
oli.

Kun hän oli mennyt, istuutui Egloff jälleen. Hänestä oli miltei ikävä,
että Lydia oli mennyt pois, tuo pikku rouva oli huvittanut häntä. Miten
luja tahto hänellä oli! Miten arvelematta ja itsepäisesti hän piti
päänsä!

Puisto täyttyi nyt. Grobinin porvarit vaimoineen ja tyttärineen tulivat
iltakävelylleen, nauttimaan kultaisesta ilta-auringosta. Egloff istui
vielä paikallaan ja mietti, pitikö hänen lähteä kotiin vai klubiin.
Klubiin meneminen oli tietysti järjetöntä ja vastenmielistä, mutta
kuitenkin tuntui hänestä siltä, että hän menee sinne.




VIIDESTOISTA LUKU.


Parooni Port ja Gertrud olivat iltavierailulla Padurenissa. Hitaasti
asteli parooni Port parooni Warthen rullatuolin vieressä ja herrat
keskustelivat piirikunnan vaaleista. Fastrade ja Gertrud seurasivat
heitä. He lähtivät alhaalla puistossa olevalle pikku järvelle, sillä
parooni Warthen tapana oli, milloin sää salli, istua auringonlaskun
aikaan pikku järven rannalla katselemassa miten villisorsat lennosta
laskeutuivat sen pinnalle. Gertrud valitteli heikkoa terveyttään:
"Kevät on minulle liian voimakas, se kiihoittaa minua ja tekee minut
jälleen väsyneeksi, ja muistot käyvät tähän aikaan niin selkeiksi ja
voimakkaiksi, minä odotan kesän tuloa; silloin käyn keskipäivällä
pitkäkseni kanervikkoon, siinä on hiljaista ja kuumaa."

Suojaiseen paikkaan järvenrannalle oli asetettu tuoleja, ja siihen
käytiin istumaan. Ilta oli tyyni. Liikkumattomina seisoivat korte-
ja kaislasaaret tummassa vedessä ja ilta-aurinko kultasi niiden
latvoja; liikkumattomina seisoivat suuret puut järven rannalla,
siellä täällä heloitti jo kastanja valkeassa juhlapuvussaan keskellä
vihreään verhottuja koivuja. Rastaat lauloivat iltasäveleitään,
kalat polskahtelivat vedessä, ja ruohikossa alotteli jo kurnutustaan
sammakko, joka ei malttanut odottaa auringonlaskua. Vanhat herrat
juttelivat juurikasveista, Gertrud oli jälleen muistojensa vallassa.
Hän kertoi eräästä dresdeniläisestä nuoresta miehestä, jonka koko
olemus oli tuskaisessa vireessä, jos niin voi sanoa, ja joka etsi
vaimoa, joka tämäkään ei tuottaisi hänelle iloa vaan tuskaa, mutta
lempeätä ja kirkastettua, jos niin voi sanoa, lohdullista. Fastrade
ei kuunnellut, hän oli levoton. Tämä vierailu esti häntä tapaamasta
Dietziä metsässä, ja hän tiesi Dietzin odottavan häntä siellä, hän
tiesi, että Dietz häntä tänään erityisesti tarvitsi. Tuon Sirowin illan
jälkeen eivät he olleet kohdanneet toisiansa, ja hän näki yhä uudelleen
edessään Dietzin kasvot leimuavine silmineen ja kiihtymystä ja tuskaa
kuvastavine ilmeineen. Hän olisi tahtonut olla Dietzin luona, saattaa
järjestykseen hänen rauhattoman mielensä; "järjestyshaluisen naisen
intohimoksi" oli Dietz nimittänyt hänen rakkauttaan, niin, sitä hän
tahtoi ja hän luuli myös voivansa sen. Suhisevin siivin laskeutuivat
nyt ensimäiset sorsat järven ruohistoon. Molemmat vanhat herrat
katsoivat toisiinsa hymyillen, ja parooni Port selitti, että ennen
vanhaan oli ollut enemmän sorsia ja ettei hän tiennyt, mistä se johtui.
"Niin, se on ihmeellistä", sanoi parooni Warthe ja sitten istuivat he
taas hiljaa ja odottelivat uusia sorsia.

Gertrud jatkoi ohuella, valittavalla äänellään: "Ja kuitenkaan, ilman
näitä muistoja en voisi elää. Iltaisin, kun istun salissa ja katselen
avoimesta ovesta, miten puutarhassa alkaa hämärtää, valtaavat muistot
mieleni niin voimakkaasti, että unohdan kokonaan missä olen, ja kun
palvelija tulee tuomaan lamppua ja isä kutsuu lukemaan Treitschkeä,
silloin tuntuu minusta, kuin äkkiä vajoaisin hiljaiseen, synkkään
syvyyteen."

Aurinko oli laskenut. Se oli sekoittanut hieman punaa veden
metallin-tummaan väriin. Oli saapunut toukokuun illan kirkas, väritön
hämärä. "Sinä et kai useasti näe Dietz Egloffia, vai miten?" kysyi
parooni Port.

"Niin", vastasi parooni Warthe, "silloin tällöin pistäytyy hän
täällä ja me tapaamme teepöydässä, mutta hän kuuluu noihin nuoriin,
jotka eivät osaa keskustella vanhojen kanssa." Fastrade kuuli tämän,
punastui, kumartui eteenpäin ja sanoi: "Ehkäpä hän paremmin osaisi,
jos häntä enemmän rohkaistaisiin." Parooni Warthe teki kädellään
torjuvan liikkeen. "Minä olen kohtelias kaikille vierailleni", sanoi
hän, "mutta näiden täytyy itsensä ansaita ystävyyteni ja arvonantoni.
Sinullahan, tyttäreni, kyllä tavallaan on oikeus puolustaa häntä. Olet
mennyt kihloihin hänen kanssaan ja niinpä on hänen puolustamisensa niin
sanoakseni sinun kutsumuksesi."

Parooni Port nauroi ääneen, sillä hänen mielestään oli hänen vanha
ystävänsä sanonut hyvän sukkeluuden. Oli tullut jo niin pimeä,
että sorsat laskeutuessaan veteen näyttivät suurilta varjoilta, ja
sammakot alkoivat iltalaulunsa. Gertrud jatkoi unelmoiden muistojensa
kertomista: "Sylvialla on myös muistonsa, ja hän sanoo olevansa
onnellinen. Hänellä on lapsenmuistonsa, hän muistaa, miltä ensimäinen
laahustallinen musliinipuku näytti, mutta minua eivät sellaiset muistot
enää tyydyttäisi."

"Eikö Sylvia ole milloinkaan ollut rakastunut?" kysyi Fastrade hiljaa.

"Vanhin Tescheneistä hakkaili häntä jonkun aikaa" vastasi Gertrud, "ja
hänkin kenties kuvitteli rakastavansa tätä, mutta asia jäi sikseen.
Teschenhän onkin niin hirveän ruma."

"Alkaa olla kosteata", sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin päin.
Laskeutuva kaste rapisi lehdistössä, voimakas, viileä tuoksu nousi
nurmesta. Parooni Port asteli jälleen parooni Warthen pyörätuolin
vieressä ja vanhojen herrojen äänet kuuluivat rauhallisina ja selkeinä
illan hiljaisuudessa. He puhuivat kasteesta. "Ilman tätä runsasta
kastetta", sanoi parooni Port, "olisi toukokuu miltei liian kuiva."
"Niin sanoo Ruhkekin", sanoi parooni Warthe, "mutta niityt ovat
lupaavat." Molemmat tytöt seurasivat äänettöminä.

Sillä välin käveli Dietz Egloff metsänreunassa edestakaisin, iski
kepillään lehtiä pois alhaalla riippuvista oksista ja hakkasi poikki
tienvarrella kasvavat leiniköt. Hän oli raivoissaan siitä, ettei
Fastradea kuulunut. Aurinko laski jo, ja Fastrade viipyi yhä. Mutta
niinhän oli aina, hän puhui auttamisesta ja tukemisesta, ja nyt,
jolloin hän olisi tarvinnut apua ja tukea yhtä välttämättömästi kuin
jokapäiväistä leipää, nyt ei hän tullut. Metsässä pimeni, taivaalla
näkyi jo tähti siellä täällä. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä
kotiin.

Kotona sulkeutui hän huoneeseensa, hän ei tahtonut nähdä ketään. Hän
istuutui kirjoituspöydän ääreen mielessään tunne, että hänen oli
laskettava tai kirjoitettava epämieluisia kirjeitä. Hän ei kuitenkaan
ryhtynyt mihinkään, hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja heittäytyi
vihansa valtaan. Nämä viime päivät eivät juuri olleet omiansa
herättämään hänessä erikoista elämänhalua. Pelkkiä vastenmielisiä
asioita. Ja sitä kai sentään mentiin kihloihin siksi, että tämmöisinä
aikoina olisi joku, joka toisi elämään jotain kaunista ja puhdasta.
Ja juuri nyt täytyi hänen jäädä tulematta. Padureniin ei hän tahtonut
mennä, hänellä ei ollut halua joutua parooni Warthen "paheksumus"
katseiden esineeksi. Tällaista hän hautoi mielessään, kunnes talossa
kävi hiljaiseksi ja kello löi yksitoista. Silloin hän soitti ja käski
Klausin satuloida Alin, hänen mustan ratsunsa. Klaus ei osoittanut
mitään kummastelua, talossa olivat kaikki tottuneet herran öisiin
ajoihin ja ratsastusmatkoihin.

Kun Egloff istui satulassa, oli hänen parempi olla. Ali alkoi iloisesti
hyppiä, Egloff silitti sen kiiltävää kaulaa. Siinä oli vielä toveri,
joka aina kaikesta huolimatta oli hyvällä tuulella. Monet seikkailut
olivat he yhdessä kokeneet, niin, Ali oli ainoa seuralainen, joka ei
milloinkaan ollut suututtanut häntä. "No, eteenpäin poikaseni", huusi
Egloff, ja ori alkoi ravata.

Niityt, joiden ohi he kulkivat, henkivät tuoksua ja viileyttä,
laitumella oli hevosia, suuria, tummia olentoja, jotka näyttivät
kahlaavan valkeissa, kosteiden apilain yllä leijailevissa
sumuvyöhykkeissä. Ali tervehti niitä äänekkäällä hirnunnalla. Eräässä
koivumetsikössä pudistivat oksat heidän päälleen kastetta suihkun
tavoin, jossain lepikössä lauloi satakieli, kaiuttaen liverryksiään
virkeästi hiljaiseen luontoon. Sitten kulki matka ohi pienten
kyläpuutarhojen, joista levisi makea kakkivien herneiden tuoksu.
Mökkien kynnyksellä istuskeli poikia soittaen harmonikkaa, uni ei
maistunut heille valoisina öinä. Äkkiä Ali pysähtyi, oltiin krouvin
edustalla. Egloffia nauratti. "Vanha viekottelija", sanoi hän, "no,
no, viettäkäämme muistojamme." Ja hän astui maahan. Tumma Lene tuli
ulos ovesta, hän nauroi Egloffille leveätä nauruaan: "Herra parooni on
jälleen matkalla", tuumi hän.

"Niin, Lene", vastasi Egloff, "otappas Ali, se tahtoo taas viivähtää
sinun luonasi. Kuka voisi nukkua tällaisina öinä, ei kai sinunkaan
veresi ole levollinen?" Lene kohotti käsivarsiaan ja venyttelihe:
"On se mukava yö", tuumi hän, sitten tarttui hän hevosen suitsiin,
taluttaakseen sen vajaan.

Egloff astui hitaasti maantietä pitkin Barnewitziä kohden. Hän tahtoi
katsoa puutarhan aidan luota, istuiko Lydia tosiaan penkillä ja odotti,
ja sitten, yhdentekevää, kotia hän ei voinut mennä ja jotakin täytyi
tällaisena yönä tehdä. Puutarhan aidan pienen takaveräjän huomasi hän
olevan avoinna niinkuin viime vuonnakin. Hän astui sisään ja kulki
pitkin tuttuja teitä. Tuossa oli pieni suihkukaivo hiekkakivialtaineen
ja ohuine suihkuineen, leikatut puksipensaikot voimakkaine, kirpeine
tuoksuineen; aina, milloin hän tunsi puksipuiden tuoksua, täytyi
hänen ajatella Lydiaa. Hän kääntyi suurelle lehtokujalle, ja oikein,
tuolla penkillä, seljapuun alla hän istui. Kun Egloff astui hänen
eteensä, hypähti hän ylös, lennähti hänen kaulaansa, syleili häntä
niinkuin lapset koko käsivarrellaan, riippui hänen rinnallaan kevyenä
ja vavisten: "Siinähän olet", kuiskasi hän, huokaisten syvään
helpotuksesta, "jo portilta saakka kuulin tulosi, jo lähtiessämme
puutarhaan tiesin, että tulisit. Sanoin Amalielle: 'tänään tapahtuu
jotain, koko puutarha on kuumeessa'."

Egloff piti pientä olentoa rintaansa vasten kohollaan ja kantoi hänet
penkille, jonka yli seljapuu levitteli kukkiaan kuin valkea, tuoksuva
verho. Puutarhassa oli niin hiljaista, että kuuli selvästi pienen
suihkukaivon solinan ikäänkuin kuiskailevan, innokkaasti kertovan äänen.

"Mitä tapahtuukin", sanoi Lydia, kun Egloff sanoi hänelle hyvästi,
"minä istun täällä ja odotan." Egloff meni takaisin samaa tietä,
jota oli tullutkin, hän kulki hitaasti ja koetti säilyttää sitä
unelmanomaista tunnetta, jonka vallassa hän koko ajan oli ollut. "Kunpa
en vain täydelleen heräisi", ajatteli hän, "heräämistä on vältettävä."
Kun hän kääntyi puksipuiden reunustamalle tielle, tuli Dachausen
nopein askelin häntä vastaan. Molemmat miehet seisoivat hämärässä
silmänräpäyksen vastakkain. Egloff mietti, että hänen olisi sanottava
jotain, kun hän samassa kuuli, miten Dachausen huusi hänelle hammasta
purren: "Roisto!" Sitten menivät he toistensa ohitse.

Dachausen kuunteli poistuvia askeleita, kunnes hän päätteli niiden
saapuneen portille. Ensimäiseksi valtasi hänet suuren vapautuksen
tunne, nyt hän oli päässyt selvyyteen, selvyyteen kaiken tuskaisen
epäilyn, vartioimisen ja vakoilun jälkeen. Nyt oli aave muuttunut
lihaksi ja vereksi, nyt oli hänellä joku, johon hän saattoi tarttua.
Oli miltei mieluista tuntea, miten viha kuumana kiehui hänen veressään,
hänestä tuntui, kuin olisi hän itse käynyt suuremmaksi ja leveämmäksi.
Hän ojensihe suoraksi ja hänen askeleensa kävivät koviksi ja varmoiksi.
Kiireesti meni hän lehtokujaa alaspäin, ja kun hän näki Lydian istuvan
penkillä, ojensi hän tälle käsivartensa ja sanoi: "Tule!" Lydia nousi
ja otti hänen tarjotun kätensä vastaan, sitten astuivat he äänettöminä
taloa kohden, nousivat portaita ylös ja astuivat lasioven kautta
saliin, jota nyt valaisi yksi ainoa kynttilä. Dachausen talutti Lydian
tuolin luo, jolle tämä vaipui istumaan, hänen päänsä nojasi taaksepäin
ja kädet olivat velttoina tuolin kaiteella. Tämä lemmenkohtaus, jota
hän oli niin kiihkeästi kaivannut, oli murtanut hänet, hän alkoi itkeä
hiljaiseen, tyyneen tapaansa, ei tuskasta eikä pelosta, vaan niinkuin
lapset itkevät, kun ovat väsyksissä. Dachausen seisoi hänen edessään
ja katsoi häneen. Miten kalpea hän on, ajatteli Lydia, ja miten hänen
kasvonsa nytkähtelevät. Lyöneekö hän minua? Mutta Dachausen kääntyi
poispäin ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Lydia huomasi vielä,
että hänellä oli jalassaan pystykärkiset turkkilaiset tohvelinsa,
sitten sulki hän silmänsä. Nyt alkoi Dachausen puhua, aluksi hiljaa ja
vaivalloisesti, Lydia ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, vähitellen kävi
hänen äänensä kovemmaksi, uhkaavammaksi, sanat vyöryivät toistensa
ylitse: "Onko sinulla koskaan ollut valittamista minua vastaan? Olenko
koskaan ajatellut muuta kuin sinua, sinun onneasi, sinun asemaasi,
sinun huviasi, sinun vaatteitasi, herra tiesi mitä kaikkea? Ja sinä
tuotat häpeän koko talollemme, ja vielä tuollaisen Egloffin kaltaisen
lurjuksen vuoksi! Tätä on kai jatkunut jo kauan, nyt on minulle kaikki
selvää, en huomannut sitä vain senvuoksi, etten voinut kuvitella moista
halpamaisuutta." Lydia avasi silmänsä jälleen, Dachausen asteli hänen
edessään kiivaasti edestakaisin, toisinaan huitoi hän molemmin käsin
kiivaasti ilmaa ja hänen rinnallaan seinällä seurasi hänen varjonsa,
pieni, leveä varjo, nostellen korkealle jalkojaan, joissa tohvelit
pysty kärkineen näyttivät kummallisen suurilta. "Ja muut", jatkoi
Dachausen, "muut ovat sen kai tienneet jo kauan, he kai osoittavat
sormellaan meitä. Minä olen aina koettanut pysyttää elämääni puhtaana
ja moitteettomana ja nyt teet sinä sen naurunalaiseksi ja peität sen
häpeään. Inhoan elämääni, inhoan sinua, inhoan itseäni, inhoan koko
tätä taloa." Hän pysähtyi ja polki jalkaansa, ja hänen takanaan pysähtyi
pieni varjo ja polki myöskin jalkaansa.

Tämä kaikki on hirveätä ja surullista, ajatteli Lydia, mutta kunpa se
vain olisi ohitse! Mitä tapahtuneekaan, nyt vain hiukan lepoa.

Dachausen oli hetken ollut vaiti, nyt seisahtui hän Lydian eteen ja
sanoi äänellä, joka äkkiä oli käynyt rauhalliseksi ja arvokkaaksi:
"Annan sinulle päivän aikaa asioittesi järjestämistä varten. Huomenna
lähden matkalle, en halua enää tavata sinua. Kun tulen takaisin,
silloin on sinun oltava poissa, sinun on mentävä äitisi luokse ja
odotettava minun toimenpiteitäni." Hän aikoi mennä, mutta kääntyi vielä
kerran ympäri, hänen kasvoissaan vavahteli. "Hän alkaa itkeä?" ajatteli
Lydia.

"Lydia", sanoi hän vapisevalla äänellä, "täytyikö näin käydä?" Mutta
hän häpesi heikkouttaan ja lähti nopeasti huoneesta.

Lydia jäi suljetuin silmin tuolille istumaan, hiljaisuus teki hänelle
hyvää, jo alkoi kaikki häipyä hänen mielestään, kun hän samassa kuuli
Amalien lempeän äänen: "Rouva paroonittaren täytyy nyt mennä nukkumaan."

"Niin, Amalie, nukkumaan", sanoi Lydia, syvään helpotuksesta huokaisten.




KUUDESTOISTA LUKU.


Fastrade ei voinut nukkua, hän makasi vuoteellaan ja kuunteli
ääniä, jotka öisessä hiljaisuudessa kaikuivat talossa, lattioiden
risahtelua, kellojen nakutusta. Pesässään ikkunan yläpuolella
visersivät pääskyset hiljaa unissaan. Ja ajatukset kävivät itsepäisen
läpitunkeviksi, niinkuin niiden on tapana unettomina öinä. Kaikki,
mihin ne kohdistuivat, sai uhkaavan ja vihamielisen näön, elämä
näytti vaaralliselta ja kavalalta ja sen keskuksena oli Dietz Egloff
kevytmielisine ja ilkkuvine hymyineen, ja kuitenkin väijyivät kaikki
vaarat ja kaikki paha juuri häntä. Kova pelko valtasi Fastraden mielen,
pelko, jollainen hiipii kimppuumme vain pimeänä yönä ja unissa ja saa
meidät kauhuissamme hypähtämään pystyyn vuoteellamme. Aamupuoleen hän
nukkui, mutta pian heräsi hän jälleen ikkunanruutunsa helähdykseen. Hän
kuunteli, se kuului jälleen, hänestä oli, kuin heitettäisiin jotain
ikkunaan. Hän hypähti vuoteeltaan, kiiruhti ikkunaan ja avasi sen.
Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta puutarha oli aivan valoisa ja
tuolla, punaisia tulpaaneja kasvavan lavan edessä, seisoi harmaaseen
vaippaan ja harmaaseen harsoon verhoutunut olento, Lydia Dachausen.
Fastrade ei ymmärtänyt, mutta silloin viittasi Lydia päivänvalollaan
ja alkoi puhua. "Niin, minä se olen, oi, tulkaa tänne luokseni, minun
täytyy saada puhua kanssanne, se koskee häntä."

"Hyvä, minä tulen", huusi Fastrade puutarhaan. Yön kauhujen jälkeen
tuntui hänestä itsestään selvältä, että hän tarkoitti Egloffia ja
että tätä uhkasi vaara. Nopeasti pukeutui hän aamunuttuunsa, kietoi
saalin ympärilleen, meni hiljaa nukkuvan talon läpi verannalle ja astui
puutarhaan.

Lydia oli istahtanut penkille, pannut kätensä ristiin helmaansa, hiukan
eteenpäin kumartuneena tuijotti hän Fastradeen pelokkaan näköisenä, ja
hänen silmänsä loistivat niinkuin kosteat jalokivet. Fastrade pysähtyi
penkin eteen. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän hiljaa. Lydia alkoi
itkeä: "Hyvä jumala, on tapahtunut niin paljon hirveätä", vastasi
hän, "mutta sehän on yhdentekevää, sen vuoksi en olisi tullut teidän
luoksenne, mutta hänelle ei saa tapahtua mitään. Mieheni varmaankin
tappaisi hänet, ja sitä on tahdo, vain sitä en! Ja te voitte pelastaa
hänet, teitä tottelee hän, teitä uskoo hän, ja tehän tunnette
täkäläisten herrojen hirveät lait. Minä, minä en voi tehdä mitään."

Fastrade oli käynyt aivan kalpeaksi, ja hän nojasi toisella kädellään
penkin selustaan: "Teidän miehenne tahtoo surmata Dietz Egloffin,
miksi?" kysyi hän.

Lydia väänteli pieniä, huolellisesti hansikoituja käsiään ja katsoi
rukoillen Fastradeen: "Miten voin kertoa teille kaikki nuo hirveät
asiat", huusi hän, "varmaankin Fritz surmaa hänet. Matkustan äitini
luokse, vaununi seisovat tuolla portilla, Fritz — niin, Fritz on ajanut
minut kotoa, mutta mitä minusta. Teidän täytyy antaa hänelle anteeksi,
teidän täytyy pelastaa hänet, en tahdo hänen kuolevan minun tähteni.
Hyvä jumala, ymmärrätte kai!"

Fastrade oli ymmärtänyt; hän punastui, hänen silmänsä olivat aivan
avoimet, niistä ilmeni suuri tuska ja samalla jotain kovaa ja
väkivaltaista, penkin selustasta pitelevä käsi vapisi, mieluimmin
hän olisi lyönyt noita pieniä, kalpeita nukenkasvoja, jotka siinä
katselivat häneen. "Nyt olette vihainen", valitti Lydia, "ja minulle
saattekin olla vihainen, mutta hänet täytyy teidän pelastaa, enhän minä
voi mitään tehdä. Luulen, että jos minä kuolisin, silloin ei Fritzin
tarvitsisi surmata häntä. Minulla onkin pieni pullo oopiumia, mutta
minä en voi, minä en voi kuolla, minua niin hirveästi peloittaa."
Hän peitti kasvonsa käsillään, huojutti ruumistaan edestakaisin ja
voivotteli hiljaa itsekseen. Fastrade oli jälleen tullut levolliseksi,
hän katsoi Lydiaa samalla kertaa säälien ja inhoten, kuin pientä,
vikisevää eläintä; sitten istuutui hän hänen luokseen penkille, pani
kätensä Lydian levottomalle kädelle ja puhui hänelle kuin pienelle
lapselle. "Teidän ei tarvitse kuolla, sitä ei kukaan teiltä vaadi,
teidän täytyy nyt rauhoittua, minä en tässä voi auttaa, miehillä on
lakinsa, se täytyy kestää. Mutta eihän aina tarvitse pelätä juuri
pahinta, ja sittenhän kai hän auttaa teitä, suojelee teitä, hänhän on
tuhonnut elämänne, eikä siis voi jättää teitä." Fastraden ääni alkoi
vapista ja sitten kokonaan pettää.

"Luuletteko?" kysyi Lydia ja kalpeat kasvot alkoivat elostua ja huulten
ympärille kohosi miltei hymyn tapainen. Fastrade vetäisi kätensä Lydian
kädestä ja siirtyi kauemmaksi hänestä. Tässä liikkeessä ilmeni niin
voimakasta vastenmielisyyttä, että Lydia jälleen näytti pelästyneeltä
ja alkoi itkeä.

"Teidän täytyy nyt lähteä", sanoi Fastrade, "jos aiotte ennättää
junaan." Kuuliaisesti nousi Lydia paikaltaan. "Niin, minä lähden",
sanoi hän, "miten hyvä te olettekaan"; ja hän kumartui suutelemaan
Fastraden kättä; mutta Fastrade tempasi sen pois niin kiivaasti, että
Lydia hämillään jäi hetkeksi seisomaan paikalleen: "Niin, hyvästi
sitten", sanoi hän hiljaa ja meni, kulki pienin sipsuttavin askelin
kukkalavojen ohi puiston portille päin.

Fastrade oli myös noussut penkiltä ja käveli muutamia askeleita, mutta
tulpaanilavan eteen pysähtyi hän, kädet hervottomina riippuen, kuin
olisi häneltä puuttunut rohkeutta liikahtaakaan. Aurinko nousi, kaste,
joka oli harmaana peittänyt ruohoja ja kukkia, alkoi säkenöidä. Linnan
tumman julkisivun ikkunat loistivat punaisina, kuin olisivat ruusut
alkaneet niiden takana kukkia, ja koko puutarhan yllä oli ruusuinen
hohde; se kohdistui myös tulpaanilavan luona olevaan valkeaan olentoon,
kalpeihin kasvoihin, riippuviin, vaaleihin palmikkoihin. Suurin,
kyyneleettömin silmin katseli Fastrade nousevaa aurinkoa, itkeä hän ei
voinut, mutta hän olisi tahtonut huutaa, päästää huudon kuin villi tai
lintu metsän hiljaisuudessa, kutsuen koko luonnon tuskansa todistajaksi.

Tämä päivä tuntui Fastradesta hyvin pitkältä, tämä Padurenin
kesäpäivä tavallisine pienine puuhineen, aterioineen, keltaisine
auringonpaisteineen, puheluineen täti Arabellan kanssa ja kävelyineen
puutarhassa, josta hän palasi kädet täynnä valkeita narsisseja,
järjestääkseen ne maljakkoihin. Fastrade oli kalpea ja levollinen,
tehty päätös karkoitti kaikki ajatukset ja tunteet taaemmaksi, missä ne
hiljaa väijyivät tilaisuutta päästä jälleen esille.

Illan tullen käski hän valjastamaan hevosensa ja ratsasti tallirengin
saattamana metsään. Se oli juuri ennen auringonlaskua; kaikkialla
ajettiin karjaa kotiin, paimenet lauloivat, mökkien piipuista kohosi
savu, näyttäen kullanpunaiselta ilta-auringon hohteessa. Miellyttävän
iloinen tunnelma painoi leimansa tähän illan viimeiseen hetkeen.
Fastrade hoputti hevostaan, hänen oli kiire päästä perille. Metsässä
ampumamajan edustalla astui hän satulasta, jätti hevosensa tallirengin
huostaan ja meni majaan. Avoimesta ikkunasta lankesi ilta-auringon
hohde pieneen huoneeseen ja kultasi sen ylt'yleensä. Viimeisten
säteiden valossa tanssivat hyttyset kuin vaalea pöly, majan edustalla
olevalle pienelle metsäniitylle olivat metsäkauriit jo saapuneet,
syöden polvenkorkuisessa, kullanpunaisessa ruohikossa. Oli niin
rauhallista, mutta Fastrade ei päästänyt tätä rauhaa eikä niitä
muistoja, jotka täällä asustivat, lähellensä. Hoikkana ja suorana
seisoi hän sinisessä ratsastuspuvussaan keskellä huonetta ja ajatteli
tehtäväänsä. Hän oli kutsunut Dietz Egloffin tänne sanoakseen hänelle,
että heidän täytyi erota, ja hän tahtoi, että Dietz myöskin ymmärtäisi,
miksi. Nyt kuuli hän ulkoa askeleita, ja heti sen jälkeen astui Egloff
sisään. "Hyvää iltaa", sanoi hän. "Hyvää iltaa", vastasi Fastrade ja
ojensi Dietzille kätensä, jota tämä kohteliaasti suuteli. Hän huomasi
heti, että Dietz oli hämillään, ja tämä liikutti häntä. Hän alkoi puhua
— nopeasti, pysähtymättä, ikäänkuin olisi hän pelännyt rohkeutensa
pettävän, jos hän epäröisi. "Pyysin sinua tulemaan tänne, en tahtonut
noin vain hiljaa lähteä luotasi, arvelin, ettei se soveltuisi meille
kumpaisellekaan, ennenkuin välimme olisi selvä — ja siksi tulin."

Keveä puna kohosi Egloffin kasvoille, hän kääntyi poispäin, otti tuolin
ja asetti sen Fastraden eteen. Kun tämä oli istuutunut, istahti hänkin
puupenkille. Hän ei katsonut Fastradeen, vaan alas ratsupiiskaansa,
jolla hän leikitteli. "Sehän oli hyvin ja oikein menetelty", sanoi hän,
"ja niinhän oli käyväkin, muuta en osannut odottaakaan. Tiesinkin, että
näin tulisi käymään. Häväistysjuttu älköön lähestykö Fastrade Warthea,
niin että kaikkihan on niinkuin olla pitää. Tässä eivät mitkään typerät
muistot ole paikallaan. Kun ajattelen, miten seisoit tuossa ovella
ja puhuit auttamisesta ja tukemisesta, niin sehän ei lainkaan kuulu
asiaan."

"Se kuuluu asiaan", huusi Fastrade intohimoisesti, "jos olisit sairas,
tai köyhä, tai kaikkien hylkäämä, silloin pysyisin rinnallasi, se olisi
ainoa paikka maailmassa, joka kuuluisi minulle, mutta minulla täytyisi
olla sen omistusoikeus, sinun täytyisi kuulua minulle. Mutta nyt et
enää ole minun."

Egloff katsahti ylös, hänen silmänsä näyttivät synkiltä ja vihaisilta:
"Kuulunko Lydia Dachausenille?" kysyi hän.

"Hän oli tänä aamuna luonani", jatkoi Fastrade, "hän tietää
sinun olevan vaarassa ja luuli minun voivan tehdä jotain sinun
pelastamiseksesi. Niin menettelee vain nainen, jolla on oikeus sinuun."

Egloff kohautti hiukan olkapäitään: "En ole niin antelias jakelemaan
omistusoikeuksia itseeni; tämä pikku rouva, joka riippuu kiinni
minussa, on seikkailu, sattuma, synti — mitä kaikkea muuta tahansa,
mutta ei kohtaloni. Lydia Dachausen ei tule kysymykseen. Ettet sitä
ymmärrä, ettet voi asiaa sivuuttaa!"

Fastrade pudisti päätään: "En, sitä en voi koskaan ymmärtää, että
nainen, joka sinun tähtesi tärvelee koko elämänsä, ei tulisi
kysymykseen, sen ohitse en voi päästä, se tuntuisi siltä kuin tallaisin
elävää ruumista."

Aurinko oli laskenut ja pikku majassa hämärsi. Niityltä ja suurista
kuusista huokui viileyttä sisään; lepakko oli eksynyt huoneeseen
ja lenteli matalan katon alla taukoamatta ympäri, silloin tällöin
hipaisten siivillään seiniä. Egloff oli hetkisen ollut vaiti, nyt alkoi
hän jälleen puhua, ja hänen äänensä kaikui hillityltä ja matalalta,
kuin olisi hänen täytynyt pakoittaa se rauhalliseksi: "Niin on teillä
aina ollut tapana täällä linnoissa, jalomielisyys, sääli, ylpeys,
kunnia, kaikkea sellaista olette te sisällyttäneet rakkauteen, asioita,
joilla ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä, joihin se päinvastoin
tukahtuu. Lydia ei niistä mitään tiedä, hän syrjäyttää kaikki."

"Lydia raukan ainoa oikeus on oikeus sinuun", vastasi Fastrade hiukan
juhlallisesti, "ja jos enää voin mitään toivoa ja mistään iloita, niin
toivon sitä, että suojelet häntä etkä häntä jätä."

"Oh, tuon tunnen", keskeytti Egloff hänet kiivaasti, "aina olet
tahtonut hyveelläsi kirkastaa minua, jotta rakkautesi voisi puolustaa
kohdistumistaan tällaiseen. Mutta pelkäänpä, että se ei voi
puolustautua."

"Ah, jättäkäämme se", sanoi Fastrade väsyneesti, "se ei ole voinut
auttaa ketään, se ei enää tule kysymykseen."

Hiljaa ja kuin itsekseen mutisi Egloff: "Ei tule kysymykseen — no,
se olisi ollut ainoa, mikä tässä kirotussa maailmassa vielä olisi
tullut kysymykseen." Oli tullut niin pimeä, etteivät he enää voineet
selvästi nähdä toisiansa. Heidän yläpuolellaan kuului yhä vielä pienten
siipien taukoamaton suhina, mutta äkkiä löysi lepakko pääsyn avoimesta
ikkunasta, se päästi kimeän äänen ja lensi metsän pimentoon.

"Minun täytyy nyt mennä", sanoi Fastrade, "jää hyvästi, Dietz." Hän
ojensi Egloffille kätensä, ja tämä puristi sitä vaieten. Fastrade
kääntyi pöytää kohti, missä hänen hansikkaansa ja ratsastuspiiskansa
olivat, jäi siihen hetkiseksi seisomaan, — kuului hiljainen, kirkas
putoavan kullan kilahdus. Hän oli ottanut Egloffin antaman sormuksen
sormestaan ja laskenut sen pöydälle, sitten meni hän ulos.

Kotia tultuaan sai hän Christophilta kuulla, että parooni Port oli
ollut siellä ja juuri lähtenyt. Muuttaessaan pukuaan ajatteli hän:
niinhän pitääkin, nyt on Lydian, minun ja Dietzin asia matkalla
kaikkiin muihin linnoihin.

Fastrade meni isänsä luokse. Parooni ja paroonitar Arabella istuivat
vierekkäin sohvalla ja kalpeat kasvot tähystelivät jännittyneinä
ovelle. "Hyvää iltaa", sanoi Fastrade sisäänastuessaan. "Hyvää iltaa,
lapseni", vastasi parooni juhlallisesti, "istu." Fastrade istuutui,
pani kädet ristiin syliinsä, katseli eteensä lampunvaloa kohden ja
odotti. Parooni katsahti sisareensa, tämä nyökäytti huolestuneesti
päätään, sitten kuivasi parooni huuliaan nenäliinalla, rykäsi ja puhui
ilmeisesti ponnistellen: "Port oli täällä, hän on puhunut tätisi
kanssa, no niin, ja tätisi on puhunut minun kanssani. Hän kertoi
asioita, jotka huolestuttavat meitä suuresti." Hän pysähtyi ja katsoi
odottavan näköisenä Fastradeen. Tämä ei liikahtanut, hän katseli yhä
edelleen lamppuun, mutta sanoi rauhallisesti ja selvästi: "Olen juuri
purkanut kihlaukseni Dietz Egloffin kanssa." Jälleen katsahtivat
molemmat vanhukset toisiinsa, paroonitar jopa hymyilikin tuskin
huomattavasti, ja parooni nyökäytti päätään. "Vai niin", sanoi hän, ja
puhuminen kävi hänelle helpommaksi, "no niin, en ole tyttäreltäni muuta
odottanutkaan. En tosin muista, että täällä Padurenissa milloinkaan
olisi joku Warthe kihlaustaan purkanut, sehän onkin perheelle aina
epämiellyttävää, mutta näissä oloissa ei kai meille jää muuta neuvoa.
Jos olisit aikoinasi kuunnellut varoituksiani, olisi meiltä säästynyt
paljo huolia. Mutta jättäkäämme se, tämän nuoren miehen asia on
toimitettu." Ja hän teki kädellään liikkeen ylhäältä alas, niinkuin
hänen tapansa oli sellaisissa tapauksissa tehdä. Fastrade tahtoi nousta
seisomaan, tahtoi vastustaa tuota vapisevaa ukonkättä, joka näytti
sulkevan Dietz Egloffin arkunkannen, mutta hän oli vaiti. "No, ja
sinä kyllä pian tämän unohdat", jatkoi parooni iloisesti, "sinulla on
kotiseutusi, toimintapiirisi, mehän elämme täällä oikein hupaisesti
yhdessä, kuka voi moittia meitä mistään, kuka voi meille mitään,
hätäkö meillä." Paroonitar Arabella nousi, astui Fastraden luokse
ja suuteli häntä otsalle, parooni laski kätensä Fastraden kädelle,
mutta tämä ojensihe, ikäänkuin olisivat nämä hyväilyt tehneet hänelle
kipeää. "Emmekö lue?" sanoi hän ja tarttui St. Simonin muistelmiin.
"Hyvä", sanoi parooni, "minulla ei ole mitään sitä vastaan." "Lukekaa,
lukekaa", sanoi paroonitar; hänen kyynelöivät kasvonsa hymyilivät;
"tuon teille appelsiineja, on juuri saapunut uusi lähetys."




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Myöhään illalla palasi Dietz Egloff matkaltaan takaisin kotiin.
Klaus oli häntä vastassa eteisessä, riisui hänen päällysvaatteensa,
kysyi oliko hänellä mitään käskettävää ja teki tämän kaiken aran ja
surullisen näköisenä. Egloff huomasi tästä, että tieto Dachausen paran
kuolemasta oli jo saapunut hänen edellään. Salissa tuli häntä vastaan
paroonitar ja syleili häntä, hän oli itkenyt ja hänenkin hellyydessään
oli jotain epävarmaa ja arkaa. "Olet varmaankin nälissäsi, lapseni",
sanoi hän, "saat heti syödä." Egloff kiitti, hän halusi vain nukkua.
Paroonitar silitti hänen takinhihaansa, "nuku vain lapseni, ei kukaan
häiritse sinua. Annan tuoda huoneeseesi viiniä ja hiukan kylmää ruokaa,
ehkä myöhemmin syöt hiukan." Myös neiti von Dussa tuli, ja hänen
kädenpuristuksessaan oli jotain pateettista. Molemmat naiset saattoivat
häntä hänen huoneensa ovelle, ja kun hän oli sulkenut sen, kuuli hän
heidän vielä jonkun aikaa kuiskailevan keskenään.

Hän heittäytyi sohvallensa ja sulki silmänsä, hän oli tosiaankin
kuolemanväsynyt, mutta mitä se auttoi, jo matkalla oli hän huomannut,
että kun hän sulki silmänsä, täytyi hänen uudelleen elää juuri eletyt
asiat. Se oli aivan kirottua, heti näki hän uudelleen silmiensä edessä
tuon tasaisen, lepikköä kasvavan tienoon Puolan rajalla, pilvisen aamun
valaistuksessa, keskustassa pienen koivumetsikön, räikeän valkeana ja
viheriäisenä kuin uusi leikkikalu. Siellä kulkivat herrat edestakaisin,
mittasivat etäisyyden, latasivat pistoolit. Siellä oli Bützow ja
luutnantti von Klette, nuori von Teschen ja tohtori Hansius. Egloff
kulki hiukan syrjempänä edestakaisin, hän oli kääntänyt päällystakkinsa
kauluksen pystyyn, sillä häntä vilutti. Toisella puolella näki hän
Dachausenin kävelevän edestakaisin, ja hänen täytyi hymyillä nähdessään
sen leventelevän arvokkuuden, jolla pieni mies asteli. Kelpo poika,
ajatteli Egloff. He tunsivat toisensa nuoruudesta saakka, ja Dachausen
oli aina hartaasti ihaillen suhtautunut Egloffiin. Mikä vastenmielinen
ilvenäytelmä, että piti asettua näin vastakkain ampumaan toisiansa, ja
miten tärkeältä pikku Dachausen näyttikään omissa silmissään. Neiti von
Dussa oli kerran ilkeällä tavallaan sanonut, että Dachausenin silmissä
kauniine kulmakarvoineen ja pitkine ripsineen oli sangen traagillinen
leima, mutta keskellä kaikkea olivat kuitenkin lapselliset, siniset
Dachausenin silmät. Siinä se oli: Dachausen rakasti paatosta, mutta
huonolla menestyksellä.

Bützow tuli touhukkaan näköisenä juosten hänen luokseen, suuri
monokkeli kosteasta ilmasta himmeänä. "Luulenpa, että aloitamme",
sanoi hän, "kaikki on valmiina." He siis asettuivat paikoilleen.
Kun vastustajat tervehtivät toisiaan, kun heidän katseensa
kohtasivat toisensa, tunsi Egloff kiusausta hymyillä tuolle monien
nuoruudenkepposten osatoverille, mutta Dachausenin kasvot pysyivät
jäykkinä ja totisina. Puolueeton alkoi laskea, Egloff ampui, hän ei
tiennyt, oliko hän tähdännyt, mutta laukauksen jälkeen heitti Dachausen
molemmat kätensä ylöspäin, kääntyi ympäri ja kaatui maahan. Tohtori
Hansius ja muut herrat juoksivat hänen luokseen ja ympäröivät hänet.
Egloff jäi paikalleen seisomaan, hän oli hyvin hämmästynyt, tätä ei
hän ollut odottanut. Vihdoin tuli Bützow hänen luokseen. "Sattuma
keuhkoihin", sanoi hän hiljaa, "paha juttu. Meidän täytyy viedä hänet
kyläravintolaan." "Voinko olla avuksi?" kysyi Egloff. "Ei ole tarpeen,
siellä on ihmisiä, kuljettajani ja muita, ikävä juttu", ja hän kiiruhti
jälleen pois. Egloff katseli, miten miehet tulivat ja kantoivat
Dachausenin pois, ja kun hän oli jäänyt yksikseen, alkoi hän lyhyin
askelin kävellä edestakaisin; metsässä alkoi hieno sade rapista puiden
lehdillä. Hän veti palttoon ylleen, sillä häntä vilutti. Ensimäinen
tunne, joka valtasi hänet, oli jonkinlaista helpotusta, hänestä oli
ikäänkuin poistunut jotain. Tällaisten asiain lopputulostahan ei paljoa
ajatella; mutta hänen tajuntansa pohjalla oli ollut vakaumus, että hän
kaatuisi, ja nyt hän kuitenkin eli. Heti senjälkeen valtasi hänet outo,
tuskallinen säälintunne vanhaa ystäväänsä kohtaan, joka niin avuttomana
oli kohottanut kätensä ilmaan ja lysähtänyt maahan. Miksi oli näin
käynyt? Tätähän hän ei ollut tahtonut. "Hyi pahus", murisi hän ja
sylkäisi. Hitaasti meni hän nyt toisten perässä, ja hänen ajatuksensa
saivat toisen suunnan. "Jos minä olisin kaatunut", mietti hän, "olisi
Fastrade itkenyt minua, nyt hän säälii Dachausenia ja on minulle
saavuttamattomampi kuin koskaan ennen." Hän kadehti Dachausenilta
tuota sääliä. Mitä oli tyhmällä Dachausen paralla tekemistä tällaisten
asiain kanssa? Kaksintaistelussa kaatuminen ei tosiaankaan soveltunut
hänelle, se oli yksi noita suurenteluja, joista hän ennen poikana
oli useasti pilkannut häntä. Egloff otti hatun päästään ja antoi
sateen viilentää kuumia kasvojaan. Mutta nythän se oli yhdentekevää,
mennyt oli mennyttä. Kosteat lepänlehdet hänen ympärillään tuoksuivat
voimakkaasti, jänis harppasi yli tien ja Egloffin katse seurasi sitä
tavanomaisella mielenkiinnolla.

Saavuttuaan kapakan luokse astui hän sisään. Huone oli ylen siivoton,
haisi tupakalta ja sikunaviinalta, harmaapartainen juutalainen
seisoi tarjoilupöydän takana rauhallisena ja miettiväisenä, kuin ei
olisi mitään tapahtunut. "Hyvää huomenta, herra parooni", sanoi hän
ystävällisesti, "herroilla on huono ilma, ikävä kyllä." Tohtori Hansius
pistäytyi pikimältään huoneessa, tilaten jotain. "Miten on laita?"
kysyi Egloff. Hansius kohautti olkapäitään: "Ei ole hyvin", sanoi hän
ja meni jälleen.

Myös herrat von Klette ja Teschen tulivat polttamaan sikaarin; he
viivähtivät hetkisen Egloffin luona ja kertoivat. Asiat näyttivät
olevan huonosti, Dachausen oli vain harvoin tajuissaan, pian voisi
tapahtua mitä pahinta. Keskustelu vaikeni kuitenkin ja herroista tuntui
miellyttävämmältä vetäytyä takaisin ja sijoittautua ikkunannurkkaan,
missä he puhuivat kuiskailemalla. Myötätuntoisuutta en minä muissa
herätä, se ajatus tuli hänelle mieleen. Hansius ilmaantui jälleen
ovelle. Tällä kertaa viittasi hän Egloffille. "Luulen että hän haluaa
nähdä teitä", sanoi hän. Egloff seurasi tohtoria pieneen, valkeaksi
kalkittuun huoneeseen, jossa oli vuode, pöytä ja tuoli. Dachausen
makasi vuoteessa suljetuin silmin; hänen kasvonsa näyttivät muutamissa
hetkissä omituisesti vanhentuneen, ne olivat käyneet kapeiksi ja
kellertäviksi. Tohtori kumartui hänen ylitseen, silloin avasi hän
silmänsä, antoi välinpitämättömän, kylmän katseensa kiertää huoneessa,
käänsi päätään sivulle ja teki kädellään väsyneen, torjuvan liikkeen.
Hän näytti mumisevan jotain, tohtori Hansius kumartui lähemmäksi häntä,
ojentautui sitten suoraksi ja kuiskasi Egloffille: "Luulen, että teidän
on poistuttava."

"Mitä hän sanoo?" kysyi Egloff. "Hän kysyy Lydiaa"' vastasi tohtori.
Egloff lähti huoneesta. Ulkona kohtasi hän Bützowin. "Täällä on huono
ilma", sanoi tämä, "ulkona on miellyttävämpää." He menivät ulos ja
astelivat talon edustalla edestakaisin hiljaa valuvassa sateessa.
Bützow lausui ensin muutamia sopivia sanoja tästä onnettomasta asiasta,
mutta pian siirtyi hän jäniksiin, joita täällä oli runsaasti, ja
pieniin, pörröisiin talonpoikaiskoiriin, jotka olivat mainioita
jänisjahdilla. Vähä väliä katsahtivat he kapakan ovelle, ikäänkuin
odottaen jotain ilmoitusta. Äkkiä pysähtyi Bützow. "Kuulkaapas,
Egloff", sanoi hän, "on miten on, mutta syödä ihmisen täytyy, minulla
on nälkä kuin sudella, eikö teilläkin?" Egloff ei tähän saakka ollut
ajatellut nälkäänsä. "Tulkaa autooni", sanoi kreivi, "siellä on minulla
ruokaa." He menivät Bützowin autolle ja nousivat siihen. Bützow otti
varastonsa esille: "Nähkääs, tässä on maksapasteijaa, tässä kylmää
kalkkunaa, tässä vähän kaviaaria, tässä viinaa ja punaviiniä", ja he
alkoivat syödä; Egloff tunsi vasta nyt, että hänellä oli nälkä, ja
syöminen tuotti hänelle suurta nautintoa. Tässä sievässä, pehmeäksi
sisustetussa autossa oli sangen miellyttävää istua, sade räiskyi
ikkunanruutuja vastaan, Bützow tuli oikein iloiselle tuulelle, hän
puhui kokistaan, joka oli kerrassaan helmi lajiaan, ja arvosteli
muitten linnojen ruokaa. Port'ien luona syötiin huonosti, mutta heillä
oli muuan erikoisuus, pienet sianlihapasteijat, ne olivat herkullisia.
Teschenillä oli kalasoppa tavallisesti hyvää. Egloff jutteli ruuista,
joita hän oli syönyt matkoillaan, täytetystä kalkkunasta, jota
oli tarjottu eräässä kreikkalaisessa perheessä, sisustana riisiä,
pähkinöitä, manteleita ja kuivia viikunoita. Mutta kun ateria oli
lopussa ja Egloff oli kylläinen, oli miellyttävä tunnelma heti
tiessään. Tila tuntui hänestä liian ahtaalta ja Bützowin lörpöttely ja
liian voimakas englantilainen parfyymi tuntui hänestä sietämättömältä.
"Lähtekäämme ulos", ehdotti hän. Ulkona tuli luutnantti von Klette
heitä vastaan vakavana ja juhlallisena: "Kaikki on lopussa", mumisi
hän. Seistiin äänettöminä, kunnes Bützow sanoi: "Hyvin surullista,
hyvin surullista, mutta siinä tapauksessa kai voimme lähteä, minä
vien teidät asemalle, Egloff." Mutta Egloff halusi nähdä vainajaa.
Dachausen makasi tuossa pienessä huoneessa, kalpeissa kasvoissa oli
jälleen rauhallinen, viaton ilmeensä, silmien luona viivat, jotka hänen
aina valmiin naurunsa ystävälliset juovat olivat painaneet; ne olivat
jälleen nuo kelpo kasvot, joihin ei vielä mikään kärsimys, mikään
onnettomuus ollut painanut leimaansa.

Egloff katseli häntä tuntein, joihin sääli ja halveksunta olivat
omituisesti sekaantuneet. Hänestä näytti miltei vastenmieliseltä, että
hän makasi siinä niin ankarana ja kalpeana, mies parkaa ei voinut edes
kuolleenakaan ottaa vakavasti. Egloff kääntyi pois, sanoi herroille
hyvästi puristaen kylmästi heidän käsiään ja meni ulos, noustakseen
Bützowin autoon.

Sitten seurasi matka, jonka kuluessa kaikki eletty taas unentapaisesti
toistui; Egloffin oli mahdoton ajatella sitä, mitä olisi tulossa;
mennyt oli yhä hänen silmissään ja kaiken keskuksena yhä uudelleen ja
uudelleen Dachausen, Dachausen tärkeänä ja rehentelevänä ryhtyessään
kaksintaisteluun, Dachausen avuttomana kaatuen maahan, Dachausen maaten
kalpeana ja äänettömänä vuoteessa. Ja Egloffin mielen täytti raivo,
miten yksinkertainen ja selvä olisi ratkaisu ollutkaan, jos hän,
Egloff, olisi kaatunut. Niin, hän tiesi sen nyt, hän oli ollut aivan
vakuutettu siitä, ja nyt tuli tuo ihminen ja sekoitti kaiken. Maata
tuolla pienessä, valkeassa huoneessa kuin Dachausen, mikä rauha se
olisi ollutkaan!

Niin, mikä rauha. Egloff ojentelihe sohvallaan. Etäämpää salista
kaikuivat harmoonion sävelet. Egloff mietti, tänään oli lauvantai, ja
silloin oli heillä tapana pitää iltahartaus väelle. Hän nousi ja lähti
huoneestaan.

Neiti Dussa istui harmoonion ääressä, paroonitar hänen vieressään,
raamattu polvillaan, ovella seisoivat palvelijat ja kokki. Egloff
istuutui salin toiseen päähän tuolille, jossa hän jo lapsena oli
istunut näiden hartaushetkien aikana, silloin olivat hänen silmänsä
unisina painuneet kiinni ja kynttiläin liekit olivat muuntuneet
kimpuiksi pieniä, kultaisia salamia.

Alettiin laulaa "Hädässän huudan Herraa". Voimakkaat, hiukan käheät
äänet kaiuttivat sävelmän juhlallista intomieltä saliin, sekoittaen
hartauteen juhla-illan unisuutta. Niinkuin ennen lapsena tuntuivat
Egloffista nämä säveleet suurilta, rauhallisilta aalloilta, jotka
kantoivat ja tuudittivat häntä, ja hänen hermojensa sairaalloinen
jännitys laukesi. Virren jälkeen luki paroonitar toisen psalmin
valittavalla, varoittavalla tavallaan, välillä vain hänen äänensä alkoi
vavista ja uhkasi pettää. Lopun muodosti yhteinen rukous, tasainen
mumina, joka ennen oli pikku Dietzistä tuntunut itse pyhyydeltä. Egloff
nousi hiljaa ja meni huoneeseensa. Tämä oli tehnyt hänelle hyvää,
hän oli rauhoittunut. Hän söi hiukan, joi lasin viiniä ja istuutui
suureen nojatuoliinsa. Miellyttävä tunne niinkuin huomatessamme, että
kalvava tuska, joka on meitä kiusannut, äkkiä helpottaa, täytti hänet
havaitessaan, ettei hänen enää tarvinnut ajatella Dachausenia. Hän
sulki silmänsä ja lienee nukahtanut hiukan, sillä hän näki pienen
unen. Fastrade tuli metsästysmajaan puettuna siniseen ratsastuspukuun,
kasvot pyöreinä ja ruusuisina, hiukset luonnottomasti kullanvärisinä,
ja hänen mukanaan tuli huoneeseen runsaasti auringonpaistetta,
auringonpaistetta niin heleää, ettei hän ollut nähnyt sellaista kuin
lapsena, kun pikku Dietz aamulla makasi vuoteessaan ja hoitajatar avasi
ikkunanluukut, päästäen auringonvaloa sisään. Ilon tunne oli liian
voimakas, hän heräsi. Hän istui siinä hiljaa, pidättääkseen unennäköä,
kunnes todellisuus leppymättömästi tuhosi kaiken. Silloin valtasi
hänet yksinäisyyden tunne niin voimakas, ettei hän sellaista vielä
koskaan ollut tuntenut. Hän oli aina kaivannut ihmisiä, mutta hän ei
milloinkaan ollut osannut oikein lähestyä heitä, mutta nyt näyttivät
kaikki langat, jotka olivat häntä sitoneet muihin, katkenneen, ja se
ainoa, jonka läsnäollessa hän ei milloinkaan ollut tuntenut itseään
yksinäiseksi, oli hänestä äärettömän kaukana. Ihmeellistä oli, että
hänen loppuun saakka piti kulkea tuon Dietz Egloffin seurassa. Ehkä
se oli taikauskoisuutta, mutta maailmahan oli niin suuri, ehkäpä
hän saattoi jälleen ilmestyä jossain muualla, etäällä täältä,
toisena, uutena henkilönä. Dietz Egloffin elämä oli tosin pilalle
ja hukkaan mennyt, mutta elämä ilman Dietz Egloffia oli vailla
kaikkea mielenkiintoa. Niinpä laskeutui yksinäisyys hänen ylitseen
miltei ruumiillistuneena, kylmänä ja kovana, kuristi häntä kuin
rautahaarniska. Peilipöydällä oleva pieni kello löi yksitoista ohuin,
kirkkain lyönnein, jotka muistuttivat lapsenääntä.

Egloff soitti Klausta, käski hänen satuloida Alin ja meni sitten
pukuhuoneeseensa vaihtamaan ylleen ratsastuspuvun. Kun hän oli valmis
ja aikoi juuri mennä ulos, pysähtyi hän hetkiseksi kirjoituspöytänsä
eteen; siinä oli tukku kirjeitä, ylimpänä suuri kirje Mehrensteiniltä.
Inholla työnsi hän ne syrjään, niitä ei hän avaisi.

Ali oli virmempi kuin milloinkaan, ja kun Egloff antoi sen juosta,
lähti se täyttä nelistä pitkin maantietä. Jälleen kiitivät he ohi
niittyjen, joiden yllä sumu leijaili, jälleen lauloi satakieli
lepikössä ja harmonikansävelet kaikuivat yössä, mutta nyt ei se päässyt
häntä lähelle, se kulki ohi kuin elämä, jota katselemme rautatievaunun
ikkunasta matkasta väsynein silmin. Mutta Ali oli niin rajulla päällä,
että Egloffin täytyi olla varuillansa, ja hevosen hillitseminen antoi
hänelle hiukan ajankulua. Näin kiitivät he pitkin Padurenin koivukujaa,
ja puiston aidan luona he pysähtyivät. Pimeänä ja äänettömänä seisoi
vanha talo suljettuine ikkunanluukkuineen suurten kastanjain keskellä,
jotka olivat kaikki täydessä kukassaan, ja puistonveräjällä oleva
kalpea ratsastaja tuijotti kauan pimeässä sitä kohden. Mutta Ali
oli levoton eikä lopulta enää antanut hillitä itseään. "Eteenpäin",
kuiskasi Egloff, ja hurjaa vauhtia kävi matka nyt yli maantien metsää
kohti. Metsässä oli pimeätä ja niin hiljaista, että hevosen kavioiden
kapse kaikui kuin autiossa holvissa. Metsästysmajan edustalla Ali
itsestään pysähtyi. Egloff astui satulasta ja talutti hevosen, joka
oli ylt'yleensä vaahdossa, syrjään suuren kuusen alle. "Hyvin juostu,
kunnon ukkoseni", puheli hän sille lempeästi, irroitti siltä satulavyön
ja riimun, peitti vasemmalla kädellään hellävaroen sen silmän, veti
oikealla kädellään esille revolverinsa, painoi sen Alin korvaa vastaan
ja laukasi. Väristys kulki läpi eläimen ruumiin, sitten se lyhistyi
maahan, nytkähteli jonkun hetken ja makasi sitten liikkumattomana.
Egloff kumartui sitä kohden, silitti kädellään sen harjaa ja mutisi
puoliääneen: "Kas niin, ukkoseni, muuta ei siinä ole, hiukan ojentaa
itseään ja sitten on kaikki lopussa, muuta ei siinä ole." Hän nousi
jälleen ja astui hitain askelin majalle. Ovella hän pysähtyi hetkiseksi
ja katseli yöhön. Mustien kuusenlatvojen välitse kiiluivat tähdet,
pienen metsäniityn peitti sumu ja yölintu lensi äänettömästi läheltä
maata valkean sumuharson lävitse. Egloff avasi majan oven ja veti sen
jälkeensä jälleen kiinni. — —

Varhain aamulla herätti Fastraden hänen palvelijattarensa. Sirowin
metsänvartija oli täällä, ilmoitti hän, hän halusi puhua armollisen
neidin kanssa, nuorelle herralle oli tapahtunut jotain, ehkä halusi
armollinen neiti lähteä mukaan, metsänvartijan hevonen odotti. "Hyvä,
minä tulen", sanoi Fastrade, hän hypähti vuoteesta ja pukeutui
nopeasti. Hän ei tuntenut ylen suurta mielenliikutusta, viime päivät
olivat tuoneet mukanaan niin paljon kärsimyksiä, että jonkunlainen
tyyni valmius ottamaan vastaan tuskaa oli vallannut hänen sielunsa. Hän
ei ollut odottanutkaan muuta kuin että yhä tuskallisempaa oli tulossa.
Hän tapasi metsänvartija Gebhardin aivan järkytettynä. "Niin, nuorelle
herralle on tapahtunut pahaa", kertoi hän, "ylhäällä metsästysmajassa."
Hän oli ensimäiseksi rientänyt tänne. Myös tohtori Hansiusta oli
lähetetty noutamaan. Hevonen odotti alhaalla. "Siis menkäämme", sanoi
Fastrade. Enempää ei vanhukselta voinut saada tietää, eikä Fastrade
tahtonut kyselläkään, hänestä oli, kuin olisi hän jo tiennyt kaiken. He
nousivat pieniin ajoneuvoihin, vaieten ajoi Gebhard hevostaan ja hänen
pienistä silmistään valui taukoamatta kyyneleitä harmaalle parralle.
Metsästysmajan edustalle oli kerääntynyt väkeä, metsänvartijoita ja
talonpoikia, jotka tervehtivät Fastradea arasti ja surullisesti. Hän
astui alas ja meni majaan. Puisella lavitsalla makasi Egloff, he
olivat panneet satulapeitteen hänen päänsä alle, hänen takkinsa oli
avattu, hänen paidassaan oli pieni veritäplä niinkuin punainen sinetti,
kalpeiden kasvojen piirteet olivat ihmeen terävät ja säännölliset ja
niillä oli ylpeän sulkeutuneisuuden ilme.

"Hän on kuollut", pääsi valittaen Fastraden huulilta, hän polvistui
maahan ja silitti hänen kylmää kättään. Sitten istuutui hän penkille,
otti hänen päänsä syliinsä, kumartui lähelle häntä ja puhui hänelle
puoliääneen: "Ypö yksin, ypö yksin täytyi hänen kuolla, minä en ollut
läsnä, minähän jätin hänet, minä en auttanut häntä, niin hän yksinään
meni kuolemaan, ei kukaan ollut hänen luonaan, kun hän oli hädässä."

Ihmisiä tuli huoneeseen ja meni jälleen, Fastrade ei heitä huomannut,
hän oli aivan niinkuin hän olisi ollut kuolleen kanssa kahden. Vihdoin
kosketti joku häntä olkapäähän; tohtori Hansius se oli. "Meidän
täytyy viedä hänet kotiaan", sanoi hän. Fastrade katsoi häneen
suurin, kyyneleettömin silmin ja sanoi jälleen valittaen: "Hän kuoli
täällä yksinään, sillä minähän jätin hänet." Saapui miehiä, joilla
oli mukanaan paarit, niille nostettiin kuollut, Gebhard antoi hiljaa
määräyksiä ja hänet kannettiin ulos. "Saanko viedä Teidät vaunuissani?"
kysyi tohtori Hansius Fastradelta. "Jään hänen luokseen", vastasi
hän. Hän meni ulos, ja kun kantajat läksivät liikkeelle, astui hän
paarin vieressä, käsi kuolleen kädellä. Aamu oli ihmeellisen kirkas,
lehtokujan poppeleissa tirskuttivat rastaat niin äänekkäästi, kuin
olisi niillä tänään ollut joku erikoinen juhlapäivä. Lehtokujan päässä
seisoi linna häikäisevän valkoisena kirkkaassa aamuauringossa. Aivan
hiljaisena, lasketuin verhoin, lepäsi se vielä puutarhansa kirjavan
kukoistuksen keskellä, kun äänetön kulkue hitaasti lähestyi sitä.




KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Paroonitar Port oli antanut tuoda käsityökehyksensä ulos verannalle;
siellä istui hän villin viiniköynnöksen varjossa ja ompeli. Hän
neuloi nuorta koiraa, joka tavoittelee ampiaista, kirkkaansinistä
taustaa vastaan. Myös Gertrud oli asettunut tänne lepotuoliin ja
katseli joutilaana ympäristöä. Mutta Sylvia luki itsekseen jotain
englantilaista romaania. Parooni Port tuli verannalle ratsastuspuvussa,
sillä hän oli lähdössä tavalliselle iltaratsastukselleen. "Te
istutte täällä aika mukavasti", sanoi hän, "tulin vain sanomaan,
että ratsastan Padureniin ja tulen ehkä myöhemmin kotiin." "Tee se",
vastasi paroonitar, "käy katsomaan Padurenilaisparkoja." "Parkoja, mitä
joutavia", vastasi parooni, "minusta Warthe viime aikoina on ollut
sangen hyvällä tuulella. No, ja Fastrade toipuu myös vähitellen, kertoi
täti. Järkevä warthelainen veri. Hyvä on, että ikävimmätkin asiat
menevät menojaan." Hän seisoi vielä hetkisen siinä ja katseli alas
puutarhaan, "mainio ilma, mainio ilma", mumisi hän, "jos tätä jatkuu,
saamme heinää makeata kuin sokeri. No, siis näkemiin", ja hän meni.

Sylvia, joka isänsä puhuessa oli rauhallisesti jatkanut lukemistaan,
laski nyt kirjan kädestään. "Sinähän itket", sanoi Gertrud. Sylvia
hymyili, silmät täynnä kyyneleitä. "Niin", vastasi hän, "pikku Mary,
joka rakastaa lordia, kuolee sydän murtuneena, se on niin liikuttavaa."
Gertrud nojasi tyytyväisenä jälleen tuoliinsa. "Sellaista tapahtuu,
varmasti", sanoi hän, "ja on lohduttavaa, että sellaista kaunista,
tulista todella on maailmassa olemassa, vaikkei sitä meille satukaan.
Mutta Egloff raukassa ja Fastradessa, ja Lydiassa ja Dachausenissa se
jo oli meitä sangen lähellä."

Paroonitar nosti päätään ja katsoi tyytymättömästi tyttäreensä
silmälasiensa ylitse. "Miten taas puhutkaan", sanoi hän, "kiitä
luojaasi, että saat elää täällä rauhallisesti ja onnellisesti ja että
olemme säästyneet sinun tyhmiltä tulisuuksiltasi."

Gertrud hymyili voittajan ylemmyydellä. "Enhän sano mitään", vastasi
hän, "mutta saanhan kai iloita edes siitä, että tuolla ulkopuolella
on elämää, jossa sattuu mielenkiintoisempaa kuin että heinät saadaan
onnellisesti latoon." Paroonitar kohautti olkapäitään ja etsi
villakorista sopivaa lankaa. "Ulkona, ulkona", murisi hän, "olethan
ollut ulkona ja Fastrade myöskin, ja mitä se auttoi? Tehän tulette
kuitenkin takaisin, ettehän voi siellä tulla toimeen." "Ehkemme",
vastasi Gertrud ärtyneenä, "mutta saanhan edes iloita siitä, että on
ihmisiä, jotka voivat."

Sillä välin ratsasti parooni Port vanhalla tammallaan verkalleen
peltojensa halki. Päivä oli ollut hyvin kuuma; ilta-auringon
valaisemana leijaili pöly maantien yllä kuin punertava usva, vilja
oli jo tähkällä, täydessä kukoistuksessaan olevat niityt hohtivat
kauniin kuparisilta. Työstä palaavat miehet tervehtivät paroonia,
ja hän nyökäytti hyväntahtoisesti, virkahtaen mille mitäkin: "Kuuma
päivä tänään, eikös ollutkin?" Ja vielä heidän ohi mentyäänkin oli
hänen kasvoillaan ystävällinen hymy. Hän tarkasteli iltaisilla
ratsastusmatkoillaan mielellään paitsi omiaan myös naapurien peltoja.
Niinpä hän nytkin kääntyi Barnewitziin menevälle tielle. Mennessään
talon ohi näki hän paroonitar Dachausenin ja Adinen surupuvuissaan
seisovan portailla ja katselevan navettaan päin, johon juuri ajettiin
karjaa, pitkä rivi kauniita, mustan ja valkean kirjavia eläimiä,
jotka hitaasti kulkivat ohitse ja levittivät ympärilleen kylläisyyden
ja verkkaisuuden tunnelmaa. Parooni tervehti ja naiset viittasivat
vastaukseksi. Barnewitzistä kääntyi hän Sirowiin päin. Pellot olivat
sielläkin lupaavat. Puutarhan aidan lävitse näki hän molempien
naisten liehuvine suruharsoineen kävelevän edestakaisin pienessä
kävelyhallissa. Se oli hänelle tuttua, sitä hän oli monesti nähnyt
ohi ratsastaessaan, tänään herätti vain hänen huomiotansa se, että
paroonitar oli antanut neiti von Dussalle käsipuolensa ja näytti
kävelevän hitaasti.

Auringonlaskun aikaan saapui hän Padureniin. "Herrasväki on alhaalla
puistossa", ilmoitti palvelija. "Tiedän, tiedän", sanoi parooni
ja läksi alas pikku järvelle. Sieltä löysi hän parooni Warthen
pyörätuolistaan, paroonitar Arabellan ja Fastraden. He istuivat hiljaa
ja odottelivat sorsien tuloa. "Joko ne tulevat?" kysyi parooni Port.
"Ne tulevat", vastasi parooni Warthe ja nauroi, "kuuman päivän jälkeen
on niillä kiire." "Niinpä niin", sanoi parooni Port ja istuutui
vanhan ystävänsä viereen: "Mainio ilma, jos tätä jatkuu, saamme pian
kiirettä", ja hän kertoi Witzowin pelloista ja Barnewitzin ja Sirowin
pelloista ja he keskustelivat aikaisemmista sadoista. Kun parvi sorsia
tuli lentäen ja laskeutui kohisten kaislikkoon, pysähtyi vanhojen
herrojen keskustelu ja he nauroivat.

"Eikö mitään uutta näiltä seuduilta?" kysyi parooni Warthe. "Ei
mitään", vastasi parooni Port, "täällä on jumalan kiitos kaikki
jälleen rauhallista." "Se on hyvä", sanoi parooni Warthe opettava sävy
äänessään, "onhan sitä elämässä saanut kokea levottomuuttakin, onhan
sitä jokaisella ollut puuhansa ja toimintapiirinsä, nyt kaipaa tyynen
sopukan rauhaa." "Siinä olet aivan oikeassa, veli", vahvisti parooni
Port.

Fastrade istui äänettömänä ja katseli ulos järvelle. Vanhusten
tyytyväisesti haastelevat äänet kaikuivat hänen korviinsa kuin jokin,
jolta hän koetti suojella itseään. Kaikki oli jälleen rauhallista. Eikö
tämä rauha ollut uhkaavaa ja vihamielistä? Hän oli peloissaan tuskansa
takia, joka nyt oli hänen pyhin elämyksensä. Rauhoittuisiko sekin tässä
tyynessä sopukassa, muuttuisiko uniseksi, katoaisi?

Hämärä tummeni, sorsia ei enää tullut, järvellä kävi hiljaiseksi,
vain joskus kahisi lintu kaislikossa, sorsa äänteli unissaan ja
sammakko läiskähteli rannan matalassa vedessä. — Fastradesta tuntui
hyvältä hiljaa itkeä pimeässä, kuunnella sydämensä lyöntejä ja
verensä kuumeista kiertoa, hän tunsi silloin ihmeellisesti yhtyvänsä
siihen salaiseen nyyhkytykseen, hyväilyyn ja huokailuun, koko siihen
salaperäiseen elämään, joka sykki kesäkuun hämärässä. — "Tulee pimeä",
sanoi parooni Warthe, ja lähdettiin kotiin. Puutarhan veräjällä käski
parooni pysähtymään. "Katsohan, Port", sanoi hän, "tuolla teillä on jo
sytytetty tuli".

"Niin", vastasi parooni Port, "ja Sirowissa myös. Ja tuolla etäällä
ovat Barnewitzin valot."

Kultaiset valopilkut tuikkivat rauhallisesti yli tasangon, jonka
vainioiden, rehevien niittyjen ja hiljaisten teiden ylle kesäyö
laskeutui kuiskailevana.

"Mutta viileätä on sentään iltasin", huomautti parooni Port. "Niin,
viileätä", vahvisti parooni Warthe, "lasi minun punaviiniäni tekee
nyt hyvää, tunnethan sen." "Sen tunnen hyvin", sanoi parooni Port
myhäillen, ja molemmat vanhat herrat nauroivat hyvillään ajatellessaan
mainiota Padurenin punaviiniä. —

LOPPU.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ILLAN VARJOT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.