Labyrintti : Romaani

By Edouard Estaunié

The Project Gutenberg eBook of Labyrintti
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Labyrintti
        Romaani

Author: Edouard Estaunié

Translator: J. A. Hollo

Release date: July 3, 2025 [eBook #76437]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1928

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LABYRINTTI ***

language: Finnish




LABYRINTTI

Romaani


Kirj.

ÉDOUARD ESTAUNIÉ


Tekijän luvalla suomentanut

J. Hollo





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.




Havreen saapuvassa postissa oli marraskuun 27 p:nä 192... kirje ja
iso paketti, jotka molemmat oli osoitettu herra André Cabrièsille
Paris-laivalle. Niissä oli seuraava merkintö:

Erittäin kiireellinen. Jollei kirjeensaajaa tavata, lähetettäköön
edelleen Brooklyniin, 127, Waverley Avenue, U.S.A. Lähettäjä: Jean
Pesnel, Cambaleyres'in linna (Ylä-Loiren departementti).

Herra André Cabriès oli todella _Paris_-laivan matkustajien joukossa
ja sai laivan kannella molemmat postilähetykset. Tarkastettuaan
niitten osoitteet hän jätti ne hyttiinsä ja lähti sitten kannelle. Hän
varmaan ajatteli, ettei kirjeeseen tarvinnut heti vastata, ja tahtoi
välttämättä nauttia kauniista näköalasta Ranskan rannikon alkaessa
häipyä taivaanrannan taakse.

_Paris_ oli kulkenut jo useita tunteja avointa merta, kun André
Cabriès päätti lukea kirjeen, joka odotti hänen pöydällään. Siihen oli
kirjoitettu seuraavaa:

 »André, veljeni, rakas veljeni, sinä olet päättänyt lähteä, ja minä
 en sinua pidättänyt. Me sanoimme toisillemme hyvästi väkinäisesti
 hymyillen, lausuimme joutavia sanoja, jotka eivät sointuneet
 hermostuneisiin eleisiimme, ja vakuutimme näkevämme toisemme pian
 jälleen, vaikka samalla tiesimme, ettei se voisi pitkiin aikoihin
 toteutua. Olisin halunnut säilyttää mielessäni ainakin kasvojesi
 muiston; me emme uskaltaneet katsoa toisiamme suoraan silmiin, ja
 katseemme karttelivat toisiaan. Niin me erosimme kuin vihamiehet;
 mutta olisivatko vihamiehet voineet tuntea sellaista eron tuskaa?
 Tuona hetkenä, samoinkuin kaikkina edellisinä, meidän välillämme
 vallitsi täydellinen hämminki. Millainen ilme olikaan katseessasi
 junan lähtiessä liikkeelle! Sinä heilutit kättäsi jäähyväisiksi,
 mutta minä luin selvästi piirteistäsi, joiden luulit pysyvän aivan
 kylminä... Vihollisilta, sanon sinulle, vihollisilta me näytimme... Me!

 Veljeni, voivatko muutamat päivät, muutamat hetket häivyttää
 olemattomiin vuosien sarjan ja sen, mitä olet minulle ollut sinä,
 rakas veljeni, oman sieluni poika?

 Muistelkaamme. Avatkaamme menneisyyden kirja. Odotinko minä, kunnes
 molemmat olimme jääneet orvoiksi, alkaakseni sinua rakastaa? Äitini
 kuoltua, kun isäsi vielä eli — hän, joka oli tullut minun isäni sijaan
 — minun olisi pitänyt lähteä talosta, mistä kaikki näytti minua
 karkoittavan, ja miksi olisinkaan jäänyt, ellen olisi jo päättänyt
 tehdä sinusta miestä?

 Muistelkaamme vielä... Kenen luo jäit, kun isäsi oli vuorostaan
 kuollut? Kuka on sinua kasvattanut, tukenut ja vaalinut? Ja kuka on
 puolestaan osoittanut minulle hellyyttä, jonka muistaminen saa mieleni
 kuohuksiin?

 Vihollisiako siis? Mahdotonta... Kilpailijoitako?... Enintään
 olentoja, joiden välille on painunut yö ja jotka ovat loukanneet
 toisiaan tahtomattaan. Olkoon, ettemme voi enää elää yhdessä; meitä
 yhdistävä side on sittenkin lujempi kuin valitsemasi maanpako. Minä en
 tunne senvuoksi katkeruutta sinua kohtaan.

 Asiat ovat sitäpaitsi toisin kuin ajattelet. Sinä luulit toimivasi
 vapaasti, mutta olitkin vain vieraitten voimien leikkikalu. Ammuttu
 kuula voi urallaan kohdata voimattomia esteitä, jotka tuskin ollenkaan
 sen kulkua hidastuttavat. Sinun seikkailusi on vain seuraus eräästä
 toisesta, jota et aavistakaan ja joka on minun seikkailuni.

 Ajattelehan muuten. Kolme olentoa seurustelemassa toistensa kanssa,
 kaikki aivan suoria, rehellisiä ja vilpittömiä. Katselipa kuinka
 tarkkaavasti tahansa, heissä ei voi havaita vähintäkään halpamaista
 ajatusta. Vaikka pyörremyrsky on avannut heidän edessään kaipauksen
 portin, ei yksikään heistä ole suostunut astumaan siitä sisään. Kuinka
 siis voisimme selittää nykyisen, ellei olisi jokin tuntematon, heidän
 tahtoaan voimakkaampi seikka, jonka saaliiksi he ovat joutuneet?

 André, rakas veljeni, sen, mikä tässä seuraa, ei pidä mitenkään
 muuttaa päätöksiäsi. Lähde siis pois, lähde etsimään meren takaa
 rauhaa, jota toivon meille kaikille, mutta kuule sitä ennen totuus.
 Se paha, mitä olet ollut vähällä tehdä, on merkityksetöntä; minä olen
 varsinainen syyllinen.

 Syyllinen... tuo on liian ankara sana. Eikö ihminen voi tietämättään
 aiheuttaa onnettomuutta ja joutua itse sen ensimmäiseksi uhriksi?
 Jospa voisi aavistaa, kuinka arvaamattomiin seurauksiin johtaa teko,
 joka saattaa määrättynä hetkenä näyttää oikealta tai puolustettavalta.
 Mutta kuinka olisinkaan voinut tietää, että on myrkkyjä, joiden
 vaikutusta ei voida mitenkään ehkäistä?

 Ihminen valehtelee kerran ja joutuu sitten valehtelemaan
 loppumattomiin... Ennen tuota hetkeä kaikki oli kirkasta ja helppoa;
 sen jälkeen täytyy kulkea kuin haparoiden voimatta päästä takaisin
 valkeuteen. Ja mikä pahempi, minä olen luonut varjoa ympärilleni,
 hairahdukseni on tullut tarttuvaksi. Luulin uivani yksin yössä, mutta
 kaikki, mikä tuli lähelle vanavettäni, suistui ja hukkui siihen. Sinä
 et ole tehnyt mitään muuta pahaa kuin sen, että olet tullut likelle
 minun kulkemaani uraa. Sinä ehkä ylpeilet siitä, että olet toiminut
 omin neuvoin, sillä ihminen kuvittelee aina toimivansa vapaasti ja
 hänestä tuntuu nöyryyttävältä ajatella liikkuvansa virran viemänä.
 Millainen erehdys! Virran pyörre oli tuonut sinut luokseni, ja
 kohdattuani sinut minä loukkasin sinua samoinkuin muita!

 André, rakas veljeni, mitäpä, jos yrittäisimme viimeisen kerran
 surmata valhetta, koska se riistää minulta sinutkin?

 Sinä saat tämän kirjeen keralla paketin. Se näyttää sinulle elämäni.
 Lue se, ja koettakaamme palata totuuteen! Siinä on tunnustettu
 kaikki, mitään salaamatta, kuten varmaan huomaat, ja teeskentelemättä
 mitään katumusta, josta ei voisi olla mitään hyötyä. En ole jättänyt
 mitään pois, luullakseni, enkä ole mitään peitellyt. Minun täytyy
 niin menetellä voidakseni varmasti hälventää pimeyden, joka meitä
 toisistamme erottaa. Minun täytyy tehdä niin varsinkin siksi, että
 sieluni olisi jälleen puhdas ja vailla kaikkia himmentäviä harsoja.

 Lue ja huomaa ensinnäkin, että väliintulosi oli tapaus, joka sai
 aikaan ratkaisun, mutta että päätös olisi ollut samanlainen siitä
 riippumatta. Olipa maa, jonka halki virta juoksee, millainen tahansa,
 virta päätyy sittenkin aina mereen.

 Kuule vihdoin kaikkein vakavin opetus, mitä olen sinulle milloinkaan
 antanut. Teot elävät. Vähäisinkin hairahdus on kuin särö maljakossa.
 Sen voi saada näkymättömäksi, mutta sen paljastaa pieninkin kosketus,
 ääni, joka ei ole enää entinen.

 Arvostele vielä oman kärsimyksesi nojalla, mitä minä olen voinut
 kärsiä, ja syleilkäämme toisiamme, veljeni...

 Näkemiin, André. Milloin näenkään sinut jälleen, rakas veljeni?...

 En pyydä mitään vastausta. Mitä hyödyttävätkään moitteet? Minä olen
 tuominnut itseni jo aikoja sitten! Pyytäisinkö anteeksi? Sinä et
 voi antaa minulle anteeksi, ja kykeneekö hän, josta asia riippuu,
 vakuuttamaan minulle, että olen todella anteeksi saanut?

 Varmuuden onni, valoisan päivän hurma, palaatko milloinkaan?

 Hyvästi!»

Kirjettä seurannut kertomus on liitetty tähän. Lausuttua pyyntöä
noudattaen André Cabriès ei vastannut siihen mitään.




I.


Jos tahtoo ymmärtää teon, josta kaikki johtui, täytyy palata alkuun
asti. Kunniallinen ihminen poikkeaa oikealta tieltä ainoastaan
ratkaiseviksi katsomiensa syitten vuoksi, ja juuri tämä erottaa hänet
ilmeisestä rikollisesta. Minun tulee mainita omat syyni, ei sen vuoksi,
että tahtoisin niillä itseäni puolustaa, vaan siksi, että varmaan
tottelisin niitä vieläkin, jos minua vaadittaisiin alkamaan jälleen
alusta.

Elämääni vallitsee yksi ainoa tapaus.

Isäni François Pesnel, vuonna 1823 perustetun, Puyssä sijaitsevan
pankin Pesnel & Kumpp:n omistaja, joutui vararikkoon vuonna 1881. Tuo
on varsin pieni seikka maailmankaikkeuden kannalta, mutta se riittää
määräämään ihmisen kohtalon.

Olin kolmentoista vuoden ikäinen. Ennen onnettomuutta olin onnellinen
lapsi, joka piti rikkauttaan luonnollisena asiana, ja onnettomuuden
tapahduttua opin tuntemaan köyhyyden, mikä ei merkitse mitään, ja
tietämään, mitä on tahrattu maine, joka tekee kaiken rauhallisen elämän
mahdottomaksi. Siitä hetkestä lähtien minua on vallinnut yksi ainoa
ajatus: vääryyden korjaaminen.

Vääryyden — minä käytän tätä sanaa tieten taiten. Isäni näet ei
ollut ainoastaan oppinut ja viehättävä mies, kaikkein älykkäin ja
kunnollisin, mitä olen milloinkaan tuntenut: hän ei ollut koskaan
tehnyt mitään varomatonta tekoa! On kirjoitettu, että suuri joukko
vähävaraisia ihmisiä joutui hänen uhreikseen, mutta mitä muuta
voinkaan sanoa hänestä kuin että hän itse on ollut ensimmäinen uhri
heidän joukossaan? Hän joutui pankkien yleisliitossa sattuneen
kriisin uhriksi, mikä antoi raharuhtinaille tilaisuuden panna
kaikki putipuhtaaksi omaksi hyödykseen. Temppu on yksinkertainen ja
varmasti tehoisa. Ihmisiä säikähdytetään, niin että he hyökkäävät
pankkiluukuille; samalla lakkautetaan luotto, ja kilpailija sortuu.
Kelpaa saada kilpailija pois tieltä, eikö niin, vaikka siinä joutuvat
tuhon omiksi muutamat yksityishenkilöt ja vaikka viaton joutuu
kuolemaan.

Sellainenkin seikka näet on asioitten alkuna, ja minun täytyy sitä
lähemmin selittää. Lähtiessään Puystä isäni oli uhrannut kaikki,
maat ja mannut, arvopaperit, vieläpä pöytähopeatkin. Kun saavuimme
Parisiin, meillä oli tuskin niin paljon, että voimme maksaa ennakolta
kuukauden vuokran asunnostamme Caulaincourt-kadun varrella. Ja koska
oli vielä peittämättä suunnilleen 1,800,000 frangin vajaus, niin neljä
vuotta tämän surkean poislähdön jälkeen isäni kuoli, sananmukaisesti
onnettomuutensa surmaamana.

Hän kuoli suruun, se huomattakoon, ei häpeään! Ja vielä kuollessaan hän
tahtoi korvata ja rakentaa jälleen, ja tämä hänen tahtonsa on siirtynyt
minuun!...

Ne olivat hirmuisia hetkiä, joiden etäinen kaiku soi yhä sielussani.
Tuntiessaan loppunsa lähestyvän isäni kutsui minut luokseen, katseli
minua pitkään, kuin ennakolta arvioiden kunnollisuuttani, jonka toivoi
oman kuntonsa veroiseksi, ja sanoi sitten:

— En jätä sinulle muuta kuin pesäluettelon ja selonteon veloista.
Lupaa pyhästi asettua paikalleni ja tehdä mitä on tarpeen velkojen
maksamiseksi.

Minä lupasin.

Tiesinkö tuota valaa vannoessani luopuvani perheonnesta, omasta
kodista, kaikesta, mikä vähänkin viittaa tunne-elämään? En. Sensijaan
näin häikäisevän selvänä erään seikan, nimittäin sen, että nuoruuteni
oli loppunut. Semmoinen järkytys terästää tahtoa; minun tahtoni ei ole
siitä lähtien milloinkaan horjunut, olen tahtonut ehdottomasti korvata
ja korjata.

Tähän minun tulee liittää murheellinen tunnustus. Olen tehnyt väsymättä
työtä kaksikymmentä vuotta voimatta saavuttaa tarkoitustani. Olen
epäonnistunut.

Mitäpä muistelisinkaan tuosta ajasta muuta kuin että se sai minut
ottamaan vastaan avun, jota eräs toinen minulle tarjosi? Tuota
ajatellessaan joutuu välttämättä uskomaan, että jokin salaperäinen
tahto johtaa meitä vaivaisia olentoja. Kun äitini meni jälleen
naimisiin ja kun veljeni André syntyi maailmaan, minä vuodatin
raivon kyyneliä; kun sitten, kuoleman tehdessä yhä työtään, huomasin
joutuneeni hoivaamaan kuusivuotiasta orpoa, niin tulin tuntemaan
häviön ensimmäiset tuskat. Kuinka turhia ovatkaan kaikki inhimilliset
otaksumat: tämä veli, tämä orpopoika toi pelastuksen tullessaan!
Sivuutan lähemmittä kuvailuitta sen seikan, että olen tehnyt Andrésta
tiedemiehen, että olen sivistänyt hänen sydäntään ja kamalan sodan
aikana vapissut, kuin hän olisi ollut oma poikani. Mutta palattuaan
tuosta kauheasta leikistä hän päätti ryhtyä puolestaan edistämään
hyvitystä, joka oli vain hyvin etäisessä suhteessa häneen, ja
puhdistamaan nimeä, joka ei ollut hänen oma nimensä. Tuntien syvää
myötätuntoa onnettomuuttani kohtaan hän tarjosi minulle ensimmäiset
ansiot, joita Amerikka saattoi hänelle suoda, ja se on ruhtinaallinen
korvaus. Sen korvauksen minä olen saanut, ja senjälkeen ei ole muuta
tehtävää kuin kumartaa ja olla vaiti.

Kahdenkymmenen vuoden työ on siis mennyt hukkaan, mutta lopultakin
on lohdullista ajatella, että toinen, taitavampi ryhtyy suorittamaan
tehtävää minun sijassani. Siinä asian ulkonainen puoli. Mitä sisäiseen
elämääni tulee, en paljasta sitä nyt enempää kuin ennenkään. Päivä
päivältä olen elänyt yhä uudestaan viimeiset isäni kanssa viettämäni
hetket. Kykenemättä jättämään sikseen draamaa, johon kunniamme oli
hukkunut, ja tietämättä mitään parempaa askartelua olen koettanut saada
selkoa sen perimmäisistä syistä. Olen saanut vielä maistaa maanpaon
katkeruutta, sillä päätettyäni olla palaamatta kotiseudulle, jollen
voisi palata sinne pää pystyssä, kotiseutuni pysyi kiellettynä maana.
Siinä kaikki, älköön siihen mitään lisättäkö.

Niistä yksityisseikoista, joita olen saanut selville näitä asioita
tutkiessani, mainitsen sentään kaksi, jotka ovat arvoltaan hyvin
erilaisia, ja teen sen siksi, että ne kuuluvat siihen, mikä seuraa.

Ensimmäinen seikka valaisee omituisella tavalla sitä, mitä yleensä
nimitetään sukulaissuhteeksi.

Isälläni oli sisar, rouva de Castérac, joka asui siinä paikassa,
missä tätä nyt kirjoitan, Cambaleyres'issa, Puyn lähellä. Mieleeni on
jäänyt vain pienen, laihan, mustapukuisen naisen kuva. Se on lapsuuden
muisto, sillä meidän Parisissa ollessamme rouva de Castérac ei antanut
itsestään enää mitään elonmerkkiä. Aluksi minä kyselin hänestä, mutta
isäni oli vaiti ja äiti näytti vihaiselta. Minä väsyin yrityksiin!
ja unohdinkin hänet kokonaan, kunnes sattumalta sain tietää, miksi
vanhempani olivat niin salaperäisiä. Syy oli seuraava.

Rouva de Castérac oli tyytymätön veljensä avioliittoon ja oli
katkaissut kaikki suhteensa häneen, puhtaita liikesuhteita
lukuunottamatta. Vähän ennen vararikkoa, kun isäni luuli vielä
pelastuvansa ja varmaan olisi voinut pelastua, eräs henkilö vaati
hänen pankistaan heti paikalla 200,000 frangia. Täytyi tyhjentää kassa
ja antautua tuhon omaksi. Isäni osoitti ihailtavaa häveliäisyyttä
jättämällä mainitsematta, että henkilö, joka oli syössyt hänet
onnettomuuteen, oli hänen oma sisarensa, rouva de Castérac.

Toinen seikka koskee välittömästi tunne-elämää ja on sanomattomasti
mieltäni haavoittanut.

Puyssä sijaitseva talomme, jossa isovanhempani ovat kuolleet ja jossa
minä olen viettänyt viimeiset onnelliset päiväni, oli saanut uuden
nimen, sitä sanottiin Vararikkoisten taloksi.

»Mitä?» voidaan tuohon sanoa. »Eikö siis Puyssä ole sittemmin sattunut
muuta vararikkoa?»

Niin on laita. Ihmiset tuskin ihmettelevät, jos varas riistää heidät
putipuhtaiksi, mutta harvoin me annamme anteeksi taitamattomalle,
joka epähuomiossa tyrkkää meitä niin, että kukkaromme putoaa veteen.
Ellei isäni olisi ollut kunnon mies, olisi häneen kohdistuva katkeruus
varmaan ollut ohimenevämpää.

Voiko muuten kuvitellakaan maailmassa olevan mitään paikkaa, missä
asiain jälkimainingit voisivat tuntua niin kauan kuin juuri Puyssä?
Sulkiessani silmäni näen sen punaiset katot, jotka ovat kuin laavavirta
jostakin kuolleitten tulivuorien keskellä sijaitsevasta yksinäisestä
toimivasta tulivuoresta, näen sen jyrkät vuoririnteet, jotka eristävät
sen muusta maailmasta, ja ajattelen: »Missä piirissä voisivatkaan
kaikua paremmin pienimmätkin äänet? Mitä voisikaan noissa asunnoissa
olla muuta kuin väkivaltaisia sieluja, jotka eivät voi unohtaa?»

Enkö kuulu itsekin syntymästäni tuohon maanpaikkaan, missä kaikki on
pelkkää vastavaikutusta, musta maankamara ja etelän kirkas taivas,
vehmaat ylängöt ja kivinen nummi, heleät kirsikkapuut ja kitukasvuiset
männyt?... Mitä ihmettä, minähän yritin vastikään pitkillä puheilla
selittää menneisyyttä, joka oli ennen varsinaista tapahtumaa! Mutta
senhän voi selittää kahdella sanalla. Samoinkuin kaikki rotuni
ihmiset olen minäkin elänyt intohimosta ja kärsimyksestä. Sieluni ei
ole muualle siirrettynäkään voinut muuksi muuttua: se on säilynyt
väkivaltaisena eikä kykene vieläkään unohtamaan. Kun tämän tietää, niin
muu johtuu itsestään, ja tarjoutuvaan kohtaloon voi olla yksi ainoa
ratkaisu. Käykäämme siis asiaan kiertelemättä, katsokaamme kohtaloa
suoraan kasvoihin sellaisena kuin se ilmaantui näkyviini ja sellaisena,
miksi sen sitten muovasin. Tosiasioita ennen kaikkea! Ja sitten...
Sitten tuomittakoon minut miten hyväksi nähdään! Tuomio ei koske
seurauksia: se, mikä on auttamatonta, kulkee kulkuaan.

Toukokuun 20 p:nä 192... sain seuraavan kirjeen:

 Bourdoin, Puyn notaari.

 Hyvä herra,

 Teitä pyydetään hartaasti saapumaan viipymättä toimistooni
 keskustelemaan asiasta, joka koskee Teitä.

 Kunnioittaen...

Kolme päivää aikaisemmin olin saatellut rautatieasemalle Andrén, joka
lähti Amerikkaan. Vaikka ero tuntui meistä katkeralta, liittyi siihen
kumminkin niin paljon toivorikkaita suunnitelmia, että surumme siitä
lieventyi.

Luettuani tuon kirjeen, ensimmäisen, jonka olin saanut Puystä moneen
vuoteen, aavistin uuden myrskyn uhkaavan suunnitelmiani. Minä vapisin
ja menetellen niinkuin ainakin henkilö, joka tuntee olevansa aseeton
tai liian heikko, päätin olla siitä välittämättä, toisin sanoen jättää
sen vastaamatta.

Kului viikko. Sitten saapui uusi kirje, jonka myös tähän jäljennän:

 Bourdoin, Puyn notaari.

 Hyvä herra,

 Saatuani tehtäväkseni ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin, joissa
 Teidän läsnäolonne on välttämätön, olisin Teille erittäin kiitollinen,
 jos kauemmin viivyttelemättä saapuisitte heti toimistooni.

 Kunnioittaen...

Nuo sanat »oikeudellisiin toimenpiteisiin» näyttivät leimuavan kuin
soihtu keskellä väritöntä proosaa. Minä tietysti tunsin asioiden
vanhentumista koskevat säännökset ja tiesin siis, ettei mikään
menneisyyteen kohdistuva vaatimus voinut johtaa laillisiin seurauksiin.
Mutta kuka voi minulle vakuuttaa, ettei joku paremman puutteessa
yrittäisi jälleen nostaa häpeänhälinää katsoen asian joutuneen liiaksi
unohduksiin? Eihän siihen kuluisi muuta kuin asianajajalle suoritettava
maksu, aivan mitätön seikka, sillä onhan kosto kultaa kalliimpi. Minä
aioin nyt vastata kirjeeseen ilmoittaen, etten aikonut lähteä matkaan
ja pyytäen selitystä, mutta samassa minut siitä pidätti ajatus, että
isäni nimi saattoi laiminlyöntini vuoksi jo olla häpäistävänä jossakin
oikeussalissa.

Lähtisinkö siis? Olin kuvitellut monenlaisia palaamismahdollisuuksia,
mutta tämä oli varmaan kaikkein katkerin.

Sivuutan tässä sisäisen taistelun, joka nyt seurasi. Tärkeä on
ainoastaan sen päätös. Minä astuin junaan samana iltana ilmoittamatta
notaarille tulostani ja ottaen mukaani vararikkoa koskevat asiakirjat.
Eräs elämäni vaihe oli päättynyt, mutta sittenkin uskoin varmaan, etten
tulisi viettämään yötä Puyssä, vaan että palaisin sieltä kohta takaisin
kaksi vuorokautta matkustettuani. Sellaisia ennakkolaskelmia järki
tekee. Logiikka on varman erehtymisen taito.

Aamulla saavuin perille, sydän kipeänä ja muisti täynnä kuvia menneiltä
päiviltä. Muistin yhteen kasautuneitten talojen rykelmän, muistin
pienet kadut, jotka kiersivät kuin linnoituksen vallihaudat, muistin
portaat ja muistin keskellä katua olevat viemäriojat. Aluksi en nähnyt
muuta kuin uuden kaupungin, missä oli rumia rakennuksia toinen toisensa
vieressä, loivassa kaaressa kulkevan puistokadun varrella.

Edessäni oli kuva ajan työstä. Neljäkymmentä kulunutta vuotta oli
siis muovannut muistojeni kaupungin aivan toisenlaiseksi? Epäilemättä
oli samoin ihmismielten laita. Mitä jälkeä täällä olikaan draamasta,
joka nyt varmaan askarrutti yksin minua? En tiedä, kumpi oli ensi
hetkenä voimakkaampi, ikävyyskö, jonka sai aikaan näky ilmetessään
aivan toisenlaisena kuin odotukseni, vai huojennus, jota tunsin
ajatellessani semmoisen unohtamisen mahdolliseksi. Valitettavasti tulin
kohta huomaamaan, että tuo oli vain hetken leikkiä. Rautatieasemalta
lähdettyäni jouduin heti tiedustelemaan eräältä ohikulkijalta notaarin
osoitetta.

— Bourdoinin toimisto? Se on kaupungissa, Virastotorin varrella,
aivan vastapäätä suurta autiota taloa, jota sanotaan Vararikkoisten
taloksi... Sen näyttää teille kuka tahansa...

Henkilö, jolta olin tiedustellut, antoi minulle vielä neuvoja, miten
parhaiten kaupunkiin pääsisin, mutta minä en niitä enää kuunnellut.
Mies, joka oli minua siten neuvonut, oli aivan nuori, hän kuului
sukupolveen, jolla ei ollut tietoakaan minun ikäisteni asioista.
Huomasiko hän, kuinka vapisin häntä kuunnellessani?

Olin siis luullut Puyn muuttuneen, mutta huomasinkin ensimmäisestä
sanasta, että se oli yhtä tuima kuin ennen. Olipa vielä odottamattoman
hieno seikka, että lakiasiaintoimisto, johon minut oli kutsuttu,
sijaitsi vastapäätä taloa, jota en olisi halunnut ollenkaan enää nähdä.
Kerran alettuaan kohtalo syytää täysin käsin yltäkylläisyyttään.

Minä lähdin nousemaan kaupunkiin.

Siellä ei ole yhtään rakennusta, ei yhtään valtaväylää, joka voisi
rikkoa sen entistä muotoa. Kuinka hyvin tunsinkaan jälleen kaikki,
matalat portit, jotka paksuun seinämuuriin avautuen suojaavat
ulkopihoja, missä kukaan ei näytä milloinkaan liikkuvan kuinka hyvin
tunsinkaan nuo korkeat rakennukset, jotka kaikki pyrkivät kohoamaan
niin ylös, että saisivat näkyviinsä kappaleen lakeutta! Nimiä sukelsi
muistiini, minä tunsin jälleen nekin, se ja se asui varmaan tuolla,
eräs toinen vielä kauempana... Minä yksin saavuin, mahdottomana tuntea,
aivan entiselläni.

Mitäpä siis voi tehdä muuta kuin jännittää tahtoaan ja pitää
kasvoillaan liikkumatonta naamaria? Mieleni saattoi kapinoida miten
ikinä halusi, kun vain pääni oli pystyssä! Virastotorilla uskalsin
kulkea vallikäytävän yli kääntämättä katsetta kohti taloa, jonka
tiesin siinä olevan, ja kun kirjuri, joka luuli minua satunnaiseksi
asiakkaaksi, tiedusteli nimeäni, lausuin aivan tyynesti:

— Pesnel Parisista.

Mutta millaisen katseen mies loikaan minuun! Vaikka hän hillitsi
itseään viran puolesta, näytti hänen ilmeensä kuitenkin osoittavan,
että minun kerallani oli Bourdoinin toimistoon astunut Pesnelin
vararikko, joka vihdoin oli muuttunut havaittavaksi asiaksi, eläväksi
niinkuin menneisyys, joka nyt nousi lakkaamatta eteeni.

Olin tuskin ehtinyt lausua vastaukseni, kun minua pyydettiin astumaan
huoneeseen, missä odottamaton sinuttelu minua säpsähdytti.

— Vihdoinkin!... Olen odottanut sinua joka päivä ja aloin jo pelätä,
ettet uskaltaisi tulla.

Etten uskaltaisi! Bourdoin lausui tuon ensi sanoikseen. En muuten
tietänyt, kuka tämä Bourdoin oikeastaan oli. Parisissa hänen nimensä ei
ollut tuonut mieleeni mitään. Täällä sitävastoin, vaikka miehestä oli
tullut isovatsainen ja liukasteleva asianajaja, minä auttamattomasti
tunsin hänet siksi heiveröiseksi ja nokkelaksi pojaksi, jonka kanssa
olin leikkinyt palatessani lukiosta kotiin.

Oli muuten aivan turhaa kehoittaa minua olemaan pelkäämättä, sillä eräs
nimi sai minut äkkiä säpsähtämään.

— Castérac'in asiakirjat, tuokaa ne heti...

— Kyllä, herra, minä tuon.

— Mitä? virkkoi Bourdoin. — Etkö tietänyt, että rouva de Castérac on
kuollut? Minua jo ihmetytti, ettet ole surupuvussa.

Minä vastasin:

— Niin, minulle ei ollut asiasta ilmoitettu... Oletko vaatinut minua
lähtemään tälle matkalle, jolle minun ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä,
vain ilmoittaaksesi minulle tuon seikan?

Bourdoin kohautti olkapäitään:

— Miksipä en?

Minä jatkoin:

— Mitä tätiini tulee, on minusta jokseenkin yhdentekevää, elääkö hän
vai onko kuollut. Joutuessaan aikoinaan valitsemaan sukunsa kunnian ja
vahingonvaaran välillä hän valitsi niinkuin valitsi; Jumala ehkä antaa
hänelle anteeksi... Minä en.

— Joutavia! lausui jälleen Bourdoin. — Maailma on mennyt eteenpäin!
Miksi muistelet juttuja, jotka ovat niin vanhoja, etteivät enää mitään
merkitse?

Vastaanko tuohon? Se on turhaa, sillä kirjuri laskee tuomansa
paperikäärön pöydälle, ja yht'äkkiä se, mikä on ollut pelkkää
vihjailua, aavistelua ja pilkahtelua, muuttuu todellisuudeksi, sanoiksi
ja selvyydeksi. Nimi Castérac, joka on siihen piirretty leveällä
pyörökirjoituksella, tulee väliimme! kolmanneksi, se on ainoa tärkeä:
Bourdoin ja minä näytämme nyt vain sivuhenkilöiltä.

Minä näen, kuinka Bourdoin tarttuu ahnaasti paperikääröön, avaa sen
nauhat ja alkaa heti etsiä jotakin asiakirjaa. Hän oli tosiaankin
nykyaikainen notaari, hän välitti tunteista niin vähän kuin suinkin
mahdollista ja syventyi kulloiseenkin tehtäväänsä niin innokkaasti kuin
muurahainen löytäessään hyvän saaliin.

Minä puolestani olin äkillisen mielijohteen ajelemana ja — miksi en
sitä tunnustaisi? — epämääräisen pelon vallassa. Olin varmaan kuin
kaksintaistelussa oleva henkilö, joka odottaa vastustajansa pistolin
laukeamista, ennenkuin ampuu itse.

Löydettyään vihdoin, mitä etsi, Bourdoin kohotti päätään:

— Ennen kaikkea pyydän sinua korjaamaan, jos saamissani tiedoissa
on jotakin korjattavaa. Isäsi François Pesnel on kuollut Parisissa
maaliskuun 21 p. 182... Onko oikein? No niin... Äitisi taas on kuollut
vuonna 189—... en ole voinut saada täsmällisempää tietoa ajasta, eikä
se muuten ole tärkeätäkään. Hän oli toisissa naimisissa, eikö totta?...
Hänen toinen miehensä, Hippolyte Cabriès...

— On hänkin kuollut, lisäsin minä. — Menneisyyteni on kuin hautausmaa.

Bourdoin teki välinpitämättömän eleen. Semmoiset sanat semmoisessa
asiassa tuntuivat hänestä varmaan pikemmin naurettavilta kuin
asiaankuulumattomilta. Hän jatkoi:

— Näistä seikoista käy ilmi, että olet asiakkaani rouva de Castérac'in
veljen François Pesnelin ainoa jälkeläinen suoraan alenevassa
polvessa. Ja koska rouva de Castérac ei ole milloinkaan tehnyt
laillista testamenttia eikä ilmaissut haluavansa sitä tehdä, on sinua
nyt pidettävä todennäköisenä perijänä. Minä sanon todennäköisenä...
toisti hän korostaen... Mutta otaksun, että aivan kohta — kunhan
poistetaan sinetit, joita on käskystäni asetettu aivan umpimähkään —
tämä todennäköisyys, tai, jos niin tahdot, tämä väliaikaisuus muuttuu
lopulliseksi varmuudeksi. Ymmärrätkö nyt, että sinun kannatti astua
junaan?

Nojaten taaksepäin tuolissaan hän odotti vastaustani. Jos hän väijyi
jonkinlaista heijastusta mielenliikutuksesta, jota otaksui saaneensa
aikaan, niin hän varmaan pettyi. Minua askarrutti tällä hetkellä yksi
ainoa seikka. Uhraamatta etäisintäkään ajatusta tuolle perinnölle,
josta hän näytti kovin ylpeilevän, minä mietin: »Jumalan kiitos! Tällä
kertaa ei ole kysymys isäni nimestä, ja minä olen suotta säikähtänyt.»

— Mitä arvelet? virkkoi Bourdoin. — Sinä et sano mitään. Eikö sinulla
ole mitään kysyttävää?

Minä vastasin aivan vilpittömästi:

— Ei mitään.

— Eikö edes mitä tulee perinnön suuruuteen?

— Ei edes siihenkään nähden, sillä katsoen seikkoihin, joihin äsken
viittasin ja joiden merkitystä minä yksin kykenen arvostelemaan...

— Ennenkuin niistä puhut, keskeytti taas Bourdoin, — salli minun lausua
vielä yksi sana. Tätisi, kuten sanoin, oli asiakkaitani. Minä toivon,
että sinäkin myöhemmin... Huomaa muuten, että antaessani sinetöidä olen
jo toiminut sinun eduksesi.

Minä katselin häntä ivallisesti, tahtomattani. Tuommoinen asiakkaitten
himoitseminen ei tosin minua kovin ihmetyttänyt, mutta siitä puuttui
sentään tavanomaisia valmisteluja. Hän ymmärsi ja puri huultaan:

— Minä keskeytin sinut, suo anteeksi... Mutta syistä, jotka tunnet...

Minä jatkoin:

—... Minusta näyttää varmalta, että rouva de Castérac, joka tiesi
minun voivan tulla kysymykseen perijänä, olisi mieluummin hävittänyt
omaisuutensa kuin suostunut jättämään sitä minulle. Haluaisin vain
tietää, mihin jokeen hän on upottanut säästönsä jotka olivat hänelle
varmaan sitä arvokkaammat, kun niitä ei suinkaan ollut paljon. En
kumminkaan ole kovin utelias tuota tietämään. Kaiken todennäköisyyden
mukaan ei asia minua koske.

Bourdoin hymyili kaksimielisesti.

— Älä solvaa tätiäsi. Hän ei pitänyt huolta sukulaisuussuhteista,
hän ehkä laiminlöi niitä hiukan, mutta omaisuuttaan hän hoiti aivan
moitteettomasti.

Samassa hän tarttui puhelimen kuulotorveen:

— Halloo... Halloo... 382, neiti... Onko herra tuomari itse
puhelimessa?... Niin, se Castérac'in juttu... Minä tulen autolla teitä
hakemaan... Käymme siellä edestakaisin, eihän siihen kulu kuin enintään
tunti... Siis nyt heti, hyvä.

Sitten hän kääntyi sanomaan minulle:

— Koska tätisi on asunut aina vain Cambaleyres'issa, en ole katsonut
tarpeelliseksi sinetöidä muualla.

— Muualla? Oliko hänellä siis omaisuutta muuallakin?

Nyt Bourdoin joutui ensimmäisen kerran hämilleen.

— Mitä, etkö sitäkään tiedä? Etkö ole sitä kuullut? Tuo talo... tuossa
vastapäätä...

Minä nousin seisomaan:

— Ethän tarkoita?...

Hän nyökkäsi.

— Kyllä... niin on laita... Mutta älä huoli pelätä, hän osti sen
kaikessa hiljaisuudessa... toimistoni suoritti oston herättämättä
mitään joutavaa huomiota... Sitäpaitsi...

Hänen äänensävynsä muuttui, hän puhui jälleen hilpeästi:

—... Sitäpaitsi, hyvä veli, sinä et toivottavasti tee tunneasiaksi
semmoista, missä tunteet eivät ollenkaan tule kysymykseen. Se, mikä
on tehty, on tehty. Pidetään nyt huolta vain nykyisestä: enemmän kuin
miljoonan arvosta hyviä tiluksia, hitto vieköön, maksaahan se vaivan.

Tuo määrä kaikui kuin torventoitotus.

— Enemmän kuin miljoona! toistin minä tuntematta mitään
mielenliikutusta. Olihan siinä, se täytyi tunnustaa, millä kelpasi
ostaa takaisin Vararikkoisten talo. Vahinko vain, ettei ostaja ollut
tullut sitä ristineeksi uudestaan.

Bourdoin virkkoi:

— On mahdollista, että rouva de Castérac tahtoi jättää sen huvin
sinulle.

— Minä epäilen hänen tunnonvaivojaan vielä enemmän kuin hänen
perintöään.

— Minä puolestani uskon, että hän on antanut asioiden mennä menojaan,
kuten ihmiset ainakin eläessään. Joka tapauksessa on varminta lähteä
katsomaan. Eikö lähdetä?

Hän oli noussut seisomaan. Minä mutisin:

— Totta puhuen olisin jättänyt niin ikävän tehtävän sikseen. Se on
hyödytöntä ja mieletöntä.

Mutta hän ei enää kuunnellut, vaan vei minut mukanaan.

Toimiston läpi kulkiessani huomasin kirjurin katseen. Äskeinen
mielenkiinto oli väistynyt selvän matelevaisuuden tieltä. Ehkä hän
ajatteli samoinkuin Bourdoin, että menneisyys on ollut ja mennyt, ja
halusi hänkin tarjoutua minua palvelemaan?




II.


Tahtoessani nyt kuvailla, mitä vielä tapahtui tuona päivänä, jonka
oikeastaan olisi pitänyt muodostua minulle unohtumattomaksi, huomaan,
että aika on peittänyt sen harsolla, joka on kyllin tiheä salatakseen
minulta enimmät yksityiskohdat, mutta ei riittävän tiheä peittääkseen
huomattavimpia kohtia. Minä siis näen siitä nyt vain eräitä hetkiä.
Tässä ovat tärkeimmät.

Ensin eräs maisema...

Auto kuljettaa meitä, rauhantuomaria, Bourdoinia ja minua, nopeasti
kohti Cambaleyres'ia. En tiedä edes missä se sijaitsee. Lähdettyämme me
kuljimme äskettäin rakennetun pitkän esikaupungin halki, missä näkyi
joka puolella uusia rakennuksia, vaateliaita kaikessa rumuudessaan
ja likaisuudessaan, kuten ainakin esikaupungeissa, jotka sijaitsevat
varsinaisen kaupungin laidalla kuin meren rantaan ajama hylkytavara.
Mutta sitten, kun olimme vihdoin päässeet siitä ulos, alkoi tie kulkea
viheriöivien rinteiden välissä ja kirkkaan Borne-joen rantaa. Tämä
vuorivirta, joka juoksee milloin nopeasti, milloin hitaassa kaaressa,
huokuu ohikulkiessamme omia tuoksujaan, joita hengitän mielelläni,
sillä on kuin tuntisin ne jälleen. Muistan hengitelleeni niitä lapsena.
En ollut koskaan myöhemmin kohdannut noita tuoksuja, joissa tuntuu
yhtyvän tasaisin annoksin niittyjen makea mehu ja vesikasvien kirpeä
hengitys. Vanhat muistot nousevat äkisti esiin häipyäkseen jälleen
pois. Minä tahtoisin pidättää kiitävän ilman. Tahtoisin pysähtyä.
Ikäänkuin toivoen voivani siten pysähdyttää nopeasti kulkevan auton
käännän päätäni... ja näen.

Siellä on Puy, kokonaisena, haaveellisena aamuauringon valossa,
sellaisena kuin silmäni olivat sen muinoin nähneet ja sellaisena,
miksi olin maanpakoni aikana sen usein kuvitellut. Etualalla kohoo
Espaly kuin linnoitus. Näköpiirin rajalla ylenee musta kynttilä, jonka
kärjessä on pieni liekki: Aiguilhe-vuori huippuineen. Niiden välissä
on Corneille-vuori kuin pappi punaisessa kaavussaan. Kaikkia muita
ylempänä kohoaa katedraali. Siinä on ihmeellinen runoelma, johon ovat
sepittäneet säkeitä luonto ja ihminen. Kirkon kolme jättiläisovea ovat
kuin kolme ammottavaa suuta, jotka näyttävät huutavan...

Minä näen... Tuo kaikki ilmaantuu näkyviini vain hetkeksi, sitten on
tiessä äkkimutka... Kaikki katoaa.

Sitten ei ole muuta tehtävää kuin säilyttää silmiensä pohjassa tuo
unohtumattoman kaunis näky, istua jälleen paikallaan välinpitämättömänä
todistajana, joksi itseni katson saatuani kuulla, miksi olemme menossa
Cambaleyres'iin. Tarvitsisihan minun vain avata syliini asetettu
paperikäärö saadakseni asioista täyden selvyyden. Pesnelin vararikkoa
koskevat asiakirjat eivät tulleetkaan kysymykseen sillä tavalla kuin
olin otaksunut, ne hälventävät mielestäni kaikki vaaralliset kuvitelmat.

Tuomari ja Bourdoin juttelevat vieressäni. He juttelevat maakunnan
asioista, jotka eivät ole missään tekemisissä tämän matkan kanssa ja
ovat siitä sitä kauempana, koska kaikki kuitenkin ajattelevat vain yhtä
ja samaa. Minä en kuuntele. Minua ahdistaa eräs kysymys: onko isäni
aikoinaan käynyt Cambaleyres'issa? Minua ihmetyttää, etten voi tuohon
vastata, ja samoin minua kummastuttaa, että eräs elämäni vaihe, jota
olin päättänyt olla muistelematta niin monien vuosien kuluessa, tuntuu
nyt mieleeni palatessaan omituisen suloiselta.

— Cambaleyres! sanoo Bourdoin.

Se sijaitsee vuoren rinteellä samoinkuin useimmat tämän seudun pienet
aateliskartanot. Se on luultavasti kuulunut aina Castérac'in suvulle
ja on ollut heidän vähäisen varallisuutensa paras osa. Tänne alas voi
nähdä ainoastaan metsäisen laakson yläpuolella olevan kallioperustan,
jonka yläpuolella kohoaa pitkä suojamuuri. Näyttää siltä, kuin tuo
ihmisten asumus olisi vapaaehtoisesti vetäytynyt omaan kuoreensa.
Tuolta ylhäältä varmaan näkyy koko ylänkö. Mutta ympärysmuuri on
yhä edessä, se sulkee joka puolelta pienenlaisen puiston, sen
keskellä olevaa torneilla varustettua rakennusta tuskin näkyy. Portin
molemmilta puolilta kuuluu kahlekoirien kiivasta haukuntaa. Me ajamme
ruohottunutta lehtikujaa kärsimättömien oksien alitse. Auto pysähtyy
keltaiseksi rapatun julkisivun eteen. Me olemme perillä, mutta
ennenkuin astun maahan, katselen vielä ympärilleni.

Minua ei tosiaankaan mikään ihmetytä. Rouva de Castérac'in talo oli
sellainen kuin olin odottanut, puolittain vallasnaisen, puolittain
maalaisnaisen asumus. »Miljoonan arvoiset tilukset», oli Bourdoin
selittänyt, mutta eihän täällä näe valoa eikä taivasta, ja kuinka
surulliselta täällä tuntuukaan, ei siksi, että täällä on käynyt
kuolema, vaan vain siksi, ettei täällä näytä olevan mitään elämää.

Kuullessaan meidän saapuvan eräs vanha nainen kiiruhtaa luo. Bourdoin
hyppää ensimmäisenä maahan.

— Hyvää päivää, Rosa, me tulemme sinettien vuoksi. Tunnettehan herra
Tourtedos'n, rauhantuomarin? Tässä on herra Jean Pesnel. Avatkaa heti,
näillä herroilla on kiire.

Vanhus katselee minua tarkkaavasti ja pitkään, ennenkuin noudattaa
kehoitusta.

— Herra Jean on isänsä näköinen, sanoi hän, tuntijan äänellä, niinkuin
ainakin iäkkäät ihmiset arvostellessaan jotakin kauppatavaraa.

Isäni! Kas niin, tämä odottamaton huomautus tekee ikävän asian
helpommaksi kuin olin luullutkaan. Se, mikä on minua niin kauan
rasittanut, häipyy jälleen pois, ja minä painun aikoja sitten
unohtuneisiin raikkaisiin hetkiin, aikaan, jolloin me olimme vielä
onnellisia.

— Joudutaan! sanoo Bourdoin, — herra Tourtedos'lla on kiire.

Miksi tässä johtuukaan yhtäkkiä mieleeni eräs kuva, jonkinlainen
koomillinen välikohtaus, jota kumminkaan en voi väistää?

En näe talon ovea, vaan näen Tourtedos'n astelevan edessäni ja erotan
ihmeekseni tarkoin hänen ääriviivansa. Hänen hartiansa ovat luisut,
sääret väärät, lyhyen vartalon ympärillä heiluvat nutun liepeet;
herra Tourtedos on epäilemättä kunnianarvoinen henkilö ja menestyy
hyvin virkaurallaan. Hänen kunnianarvoisuuttaan lisäävät pitkä parta,
hiukset, jotka ovat kuin liimatut puolikaljuun päälakeen, ja hänen
sanansa, jotka hän lausuu pikemmin itkien kuin puhuen. Ja minä huomaan
hänen olevan ristiriitaisten tunteitten vallassa: hän on mielissään
siitä, että on osallisena tärkeässä raha-asiassa, pahoillaan siitä,
että huomaa sittenkin suorittavansa ikävää tehtävää, tyytyväisenä
siitä, että saa rikkoa kotirauhaa naisen luona, joka eläessään olisi
kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja haluaa salaa päästä hyviin
väleihin perijän kanssa, olipa tämä kuka tahansa. Bourdoin on antanut
hänelle asiasta liian vähän tietoa, ja niin hän, kulkiessaan eteenpäin
ja pyytäessään joka ovella anteeksi, että menee virkatehtävänsä
vuoksi edelläni, ei varmaankaan arvaa, että minä yksin olen täysin
välinpitämätön kaikkeen nähden, mitä voi seurata.

Sitten on muistissani aukko, sitten toinen kuva, joka tuo samalle
levylle Bourdoinin ja Tourtedos'n.

Me istumme kaikki kolme lipaston edessä. Korkeasta ikkunasta lankeaa
huoneeseen vihertävä valo valaisten kaikkien kasvoja. Huone on
muuten niin suuri, että vastakkaisella puolella oleva rouva de
Castérac'in sänky näkyy vain epämääräisesti, kuin jokin ruumisalttari.
Mielenkiinnottomat tutkitut asiakirjat, jotka ovat yhdessä kasassa,
lipaston kannella, muodostavat sitävastoin sietämättömän valkoisen
väriläikän.

Bourdoin istuu tanakkana tuolillaan tyhjentäen järjestelmällisesti
laatikoita. Hänen oikealla puolellaan kurkottaa uteliaana kaulaansa
Tourtedos, lasit nenällä. Minä olen vasemmalla puolella, kauempana;
ei tee mieleni edes katsella, niin vieraalta tämä koko toimitus
minusta tuntuu. Voinpa vannoa, etten ollut siihen saakka tullut
ajatelleeksikaan, mitä voisi tapahtua. Minusta tuntui päinvastoin
siltä, kuin olisin siihen kivettynyt; en luule tunteneeni muuta
kuin unettomuudesta ja taannoisista pahoista aavistuksista johtuvaa
väsymystä.

Yhtäkkiä Bourdoin huudahtaa:

— Salalaatikko!

Tourtedos sanoo asian ymmärtäen:

— Salalaatikko on siitä hyvä, että se on aina samanlainen.

Lipaston kansi näyttää tosiaan liikkuvan. Kun sitä hiukan vetää,
ilmaantuu näkyviin kaksi pituussuunnassa olevaa laatikkoa.

— Nyt minä luulen, että saamme asiasta selkoa, sanoi Bourdoin ottaen
ensimmäisestä laatikosta kellastuneen käärön.

Tourtedos kumartuu vikkelästi katsomaan. Minä en liikahdakaan. En voi
kumminkaan olla seuraamatta Bourdoinin sormien kärsimättömiä liikkeitä
hänen yrittäessään mitä pikimmin avata kääröä. Minä ajattelen:

— Jumalan kiitos, tämä ikävä juttu tulee päätökseen.

Bourdoin huudahtaa jälleen, saaden minut säpsähtämään:

— Seteleitä!

— Kas vaan! sanoo Tourtedos.

Seteleitä... lisää seteleitä...

— Sallitteko, että lasken ne? kysyy Bourdoin.

Tourtedos sanoo:

— Niin oikein. Minä sanelen, se käy helpommin.

Sitten kuuluu numeroita: 10,000... 12,000... 30,000... 60,000...

Minäkin astun tahtomattani lähemmäksi näkemään, ei papereita, vaan
käsiä, jotka niitä pitelevät; ja ne ovatkin näkemisen arvoiset!...

Merkillinen näky. Noiden miesten kädet ovat yleensä hyvin erilaiset:
Bourdoinin kädet ovat pulleat, lyhyenlaiset, jäykkien kalvosimien
välissä kuin kukka suppilossaan, Tourtedos'n kädet ovat pitkät,
kynsissä on surureunus ja rystysissä karvoja, jotka pörhistyvät
koskettaessaan paidan pehmeätä kalvosinta. Mutta nyt en voisi niitä
toisistaan erottaa, niin nopeasti ne siinä kopeloivat, sieppovat ja
vapisevatkin! Nuo hermostuneet kädet näyttävät kylpevän seteleissä,
jotka eivät ole kummempia kuin muutkaan, nuo ahnaat kädet punnitsevat
kuviteltua kultaa, päästävät irti käydäkseen vain taas kiinni, ne ovat
kuin pelipankin hoitajan kädet, jotka nauttivat hekumastaan vielä
nähdessään omaisuuden menevän menojaan.

— 120,000!

— Peijakas, kuinka korkealle tämä nouseekaan?

Kuinka korkealle tosiaan, sillä seteleitä tulee yhä kuin sataen, ja ne
ovat noille molemmille miehille kaikkien halujen ja kaikkien toiveitten
elävä vertauskuva... Seuratessani käsien leikkiä minä arvaan, että
varkaat käsittelisivät rahoja aivan samoin, samanlaisen hurmion
vallassa, ja minut valtaa inho, sillä ellei Pesnelin pankista olisi
aikoinaan vaadittu talletusta takaisin, niin näitä rahoja ei kukaties
olisi olemassakaan.

— Mihin sinä menet? kysyy Bourdoin huomatessaan minun äkkiä väistyvän
taaksepäin.

— Älkää koskeko niihin! varoittaa Tourtedos.

Molemmat ovat kääntyneet minuun päin, ja heidän kätensä lepäävät yhä
vielä, sormet harallaan, aarteen päällä, jonka he olivat luulleet
joutuneen vaaraan.

Minä vastaan:

— Enhän... enhän minä minnekään... aioin vain siirtää tuolia.

Bourdoin, joka ei luota minuun, jatkaa tuimalla äänellä:

— Hiukan kärsivällisyyttä! Tahdoitpa tai et, minun täytyy menetellä
tässä varovasti. Eikö ole enää seteleitä, herra tuomari? Lasketaan siis
yhteen.

Vaitiolo.

— 2,100,000.

Tourtedos toteaa:

— Kaksi miljoonaa... Niin...

— Eikä vieläkään mitään testamenttia jatkaa Bourdoin.

— Voitte kiittää onneanne... aloittaa Tourtedos kääntyen minuun päin.

— Odottakaahan vielä, keskeyttää Bourdoin, täällä on vielä laatikko...
Viimeinen.

Hän sanoi: viimeinen. Hän onkin oikeassa. Hänen suorittamansa
tutkimuksen jälkeen ei varmaankaan löydy enää mitään. Millainen
hitaus seuraakaan käsien vilkkaita liikkeitä? Minäkö tässä nyt muutun
kärsimättömäksi? Oliko Bourdoin ehkä oikeassa väittäessään, että
ihmiset ovat eläessään huolimattomia? No niin, varokaamme pyörrytystä,
minä en tahdo kuulua niihin, joita raha päihdyttää. On mahdollista,
että olin aikaisemmin toivonut olevani rikas, mutta olin niin toivonut,
Jumalan kiitos, vain siksi, että olin tahtonut korvata.

— Laskuja... mutisee Bourdoin puoliääneen.

Mutta pyörrytys, jota vastaan taistelen, tuntuu äityvän. Tahtomattani
katselen kaukaa laatikkoon, joka tyhjenee. Nyt jo paistaa pohja. Kuinka
monta paperia siellä on vielä tarkastettavana? Ehkä kymmenen.

— Ah, kirjekö?... Ei, minä erehdyn, sekin on vain jokin lasku. Rouva de
Castérac harrasti varmaan enemmän järjestystä kuin varovaisuutta.

Tourtedos pilailee:

— Onpa ihme, ettei tuosta ole ollut aavistustakaan. Tuommoinen aarre
saatavilla — hän sieppaa samassa setelitukon käteensä, ikäänkuin
todella muuttuisi kuvittelemakseen varkaaksi — yksinäinen talo, jossa
asuu vain naisia... Vahtikoirista huolimatta täällä olisi varmaan
tapahtunut salamurha!

Kukaan ei vastaa tuohon synkeään sanaan. Bourdoin, joka on päättämässä
tutkimustaan, näyttää aikovan vaatia hiljaisuutta. Tuntuu tosiaan
siltä, kuin ei huoneessa olisi enää ketään, tai kuin vainaja, jonka
kätköjä tässä kaivellaan, olisi ilmestynyt ja jäädyttäisi sanat meidän,
kutsumattomien vieraitten huulille.

— Siinä kaikki, sanoo vihdoin Bourdoin.

Minä vastaan hämmästyneenä:

— Mitä siis on vielä tehtävänä?

Otaksun näet, että tässä täytyy vielä jotakin tapahtua. Minusta tuntuu
mahdottomalta, että asia on nyt lopussa.

Bourdoin katselee minua ihmeissään:

— Ei mitään!

— Ei siis minkäänlaista määräystä, jatkaa Tourtedos. — Tämä on
kerrassaan yllättävää. Minä, hyvä herra, hankkisin teidän sijassanne
heti kassakaapin.

Kun en vieläkään oikein ymmärrä, huudahtaa Bourdoin:

— No niin, etkö käsitä? Minä olin oikeassa! Täällä ei ollut
testamentista jälkeäkään, ja sinä olet perillinen!

Mitä sitten tein, ei ole mitenkään mainitsemisen arvoista. Muistan
vain, etten tuntenut tyydytystä enempää kuin hämmästystäkään. Minusta
tuntui, kuin olisin elänyt aivan tavallista elämää ja ottanut samalla
osaa seikkailuun, joka vaati mitä suurinta tarkkaavaisuutta. Sydämeni
oli niin kylmä, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta minä olisin
käyttäytynyt aivan samoin siinä tapauksessa, että olisin otaksunut
asiain kääntyvän tälle tolalle.

Päätin sitten jäädä Cambaleyres'iin Bourdoinin kanssa. Auton piti viedä
Tourtedos heti pois ja tulla myöhemmin hakemaan minulta tietoja.

Minä kuuntelen välinpitämättömänä tuomarin jäähyväispuhetta.

— Parhaat onnittelut, hyvä herra. Toivon hartaasti, että meillä tulee
olemaan onni saada nähdä teidät vakinaisena asukkaana tällä seudulla,
missä nimenne on niin hyvässä maineessa...

Eikö hän siis tiedä, että minä olen Jean Pesnel, vararikkoisen poika?

Rosa puolestaan saa käskyn järjestää jotakin aamiaiseksi. Hymystä
päättäen hän pitää luonnollisena, että minusta tulee hänen emäntänsä
jälkeläinen. Ja kun pyydän laittamaan itseäni varten kuntoon huoneen,
hän ehdottaa heti rouvan huonetta. Minun kieltäydyttyäni hän sanoo,
että neidin huone olisi ehkä sopivampi.

— Kuka on neiti?

Bourdoin vastaa Rosan puolesta:

— Eräs seuraneiti, joka oli tätisi luona kaksi viimeistä vuotta,
mutta ei ole täällä enää. Hän oli muuten aivan moitteeton ja poistui
hautajaisten jälkeisenä päivänä. Minä maksoin hänelle mitä hän oli
saamassa.

Nämä ovat pikkuseikkoja, sanon sen vieläkin, jotka eivät mitään
merkitse, auttavat vain sisäistä levottomuuttani hajautumaan
tuloksettomiksi tahdonponnistuksiksi. Jättämäni menneisyyden ja alkavan
nykyisyyden välinen side kutoutuu vasta myöhemmin, kun ateria on valmis
ja Bourdoin ja minä istumme pöydässä. Mutta silloinkin löydän pikemmin
vain vaikutelmia kuin tosiasioita.

Ensinnäkin muistan, kuinka ateria alkoi... Kotikaupunkiin palaamisesta
johtunut mielenliikutus oli minua järkyttänyt. Jäseniäni pakotti,
silmäluomet tuntuivat raskailta. Nyt minun ei tarvinnut enää toimia,
vaan sain sulkea silmäni niin pitkäksi ajaksi kuin halusin.

Eräs toinen vaikutelma, jota minun on vaikea määritellä. Minusta
tuntuu, että tästä lähtien olen täällä kotonani. Siitä huolimatta on
kaikki se, mitä ympärilläni näen, minulle vierasta. Tavallisimmatkin
esineet ovat muodoltaan outoja. Minä odotan joka hetki näkeväni, että
sisään astuu joku, joka kysyy minulta, miksi olen tänne tullut. Oloni
tuntuisi paremmalta missä hotellissa tahansa.

Niinpä minun onkin, kaikista penkomisistamme huolimatta, mahdoton
myöntää, että rouva de Castérac on hyväksynyt minut perijäkseen.
Sitä vastustavat ne ainoat intohimot, joita tiedän hänessä olleen,
sukulaisiin kohdistuva viha ja varovaisuus liikeasioissa. Saadakseni
varmuutta kysyn Bourdoinilta:

— Väitätkö siis yhä, että minä tulen perimään?

Hän hypähtää tuolillaan:

— Saako äsken löytämämme raha sinut päästä pyörälle? Minä ryhdyn jo
tänä iltana toimenpiteisiin, joita perinnön haltuunotto edellyttää!

Minä väitän vastaan:

— Mutta miten selität...

— Ettei rouva de Castérac ollut tehnyt testamenttia?

Bourdoin naurahtaa.

— Hyvä veli, aivan samasta syystä me löysimme äsken jostakin
laatikosta, toisin sanoen sellaisesta paikasta, johon on typerää mitään
tallettaa, kaksi miljoonaa käypää rahaa. Tätisi — miksi sitä nyt enää
salaisin? — oli itse itaruus. Saituri — minä tarkoitan oikeata saituria
— haluaa käsin koskettaa kultaansa eikä tee koskaan testamenttia, sillä
testamentin tekeminen merkitsee lahjoittamista... Kuoleman jälkeen asia
on toinen... mutta oletko huomannut, kuinka vähän on semmoisia ihmisiä,
jotka tulevat ajatelleeksi, etteivät he voi kuolemansa jälkeen hallita
omaisuuttaan?

Sitten hän lisäsi äkkiä:

— Minä otaksun, että sinä, jolla on täysi syy menetellä toisin,
toimitat jo tänä iltana täältä pois nuo rahat, sillä Puyn asukkaat,
joille Tourtedos on kertonut uutisen, suunnittelevat varmaan ryöstöä.

Minä en vastaa. Se, mitä hän sanoo, on loogillista. Koska rouva de
Castérac oli ollut itara, voi hyvinkin lyödä vetoa siitä, että hän oli
kuollut tekemättä testamenttia. Minä siis olen täällä isäntä, minulle
kuuluu kaikki, maat ja mannut ja selvä raha...

— Näetkö unta? kysyy Bourdoin, jota vaitioloni ärsyttää. — Minä odotan
sinun määräyksiäsi.

Harso, joka on estänyt minua selvästi näkemästä, väistyy vihdoin
syrjään; on kuin aalto minua kohottaisi. Minä juoksen hakemaan
Parisista tuomiani papereita ja heitän ne pöydälle:

— Määräyksiäni? On maksettava takaisin, tuhat tulimmaista!...

Kaksikymmentä vuotta, minä olen taistellut kaksikymmentä vuotta
saadakseni elää tämän hetken! Olin kuvitellut sen toisenlaiseksi, mutta
mitäpä siitä. Se johtuu sattumasta eikä omista ponnistuksistani, mutta
eihän sekään haittaa! Ja olisinko voinut arvata saamaani vastaustakaan?

— Maksaa takaisin! Mitä ihmettä!... Kenelle? Puolet saamamiehistä
ovat hävinneet, heidän perillisensä eivät välitä koko asiasta. Mitä
muihin tulee, ovat he jo aikoja sitten siirtäneet ne erät voitto- ja
tappiotilille eivätkä niitä ajattelekaan. Yhtä hyvin voisit pelkän
kunnian vuoksi herättää eloon muistoja, jotka ovat rauhallisesti
menossa hautausmaahan!

Minä katselin Bourdoinia. Hänen närkästyksensä ei ollut teennäistä,
hän piti tarpeellisena puolustaa etujani ja aivan luonnollisena, että
menneisyys muuttui minulle hyväksi afääriksi. Hän päätti puheensa:

— Ei tässä sovi ruveta romanttiseksi! Olkoon tätisi esimerkki ainakin
siinä suhteessa sinulle opiksi! Ellei hän olisi menetellyt sillä
tavalla kuin tänä aamuna moittien mainitsit, niin kukapa tietää,
olisitko tänään...

Minä en salli hänen päättää lausettaan:

— On tosiaan mainiota, että voidaan käyttää rouva de Castérac'in rahoja
korjaamaan, mitä hän oli hävittänyt. Uusi sukupolvi, uudet tavat...

Hän vastaa:

— Oletko tullut ajatelleeksi, että jos tottelisin sinua, niin täytyisi
myydä osa tiluksia, kun kaikki maksut on sitä ennen maksettu?

— Myytäköön kaikki, jos on tarpeen!

— Miksi ja kenen tähden, hyvä Jumala!

— Kunnian tähden, se riittää.

Sitten olemme molemmat vaiti. Tuntuu siltä, kuin ympärillä olevat
esineet olisivat alkaneet näyttää vieläkin vihamielisemmiltä. Minä
aavistan niiden kapinoivan; mutta ketä vastaan, Bourdoinia vai minua?

Bourdoin kohauttaa vihdoin olkapäitään:

— Kauniit tunteet tulevat kalliiksi. Onnellinen se, joka voi nauttia
sellaista ylellisyyttä!

Minä vastaan:

— Raha ei ole ainoa maksuväline. Isäni on maksanut hengellään!

Hän vakuuttaa:

— On melkein aina väärin turvautua yleviin lauseparsiin. Pienikin kivi
voi kaataa sen, jonka katse on tähdättynä taivaaseen

— Minä vaadin, että jo tänä iltana...

— Olkoon menneeksi, tänä iltana; sinua totellaan.

Samassa tuntuu, kuin aalto jälleen nousisi ja veisi minua mukanaan.
Eilen, niin tosiaankin, vielä eilen minä harhailin Parisissa,
vapisin ajatellessani matkaa kuvitellen olevani vanha mies, jonka
ponnistukset ovat kuluttaneet loppuun ja joka ei ole saanut tehtäväänsä
suoritetuksi. Oi isäni, tehtävä on suoritettu!

— Minä sinua vaivaa? kysyy Bourdoin.

— Ei mikään... sinä et voisi sitä ymmärtää.

Ei mikään muu kuin se, että minä avaan ovet selko selälleen, niin
että ilo pääsee sisään. Ei mikään muu kuin että nautin ensimmäisestä
syleilystä, jonka se minulle suo...

Pysähtykäämme siihen. Se oli huippukohta. Se, mitä sinä päivänä muuta
tapahtui, ei ole mainitsemisen arvoista.




III.


Tapahtumat vaativat meitä aina niihin sopeutumaan, olkoot ne sitten
onnellisia tai onnettomia. Äkillinen siirtyminen äärimmäisyydestä
toiseen oli hetkeksi järkyttänyt tasapainoani. Vasta seuraavina päivinä
aloin jälleen selvästi tajuta todellisuutta.

Olin päättänyt jäädä Cambaleyres'iin yöksi, en niinkään niiden
muodollisuuksien vuoksi, jotka edellyttivät läsnäoloani, kuin
totellen jotakin epämääräistä halua, joka yllytti minua uhmaamaan
paikan vihamielisyyttä. Kun palasin illalla, saateltuani Bourdoinin
kaupunkiin, odotti Rosa minua, ei enää niin virallisena kuin aamulla,
vaan jo tutunomaisena.

— Minä olen pannut kuntoon neidin huoneen. Olen sytyttänyt lieteen
herraa varten hyvän tulen, joka ei olekaan täällä liikaa.

Kiitostani odottamatta hän sitten lisäsi:

— Sitähän minä jo ajattelinkin, että herra tänne tulisi rouvan sijaan!
Minä en ole herraa tuntenut, mutta hänen isänsä oli niin hyvä mies!
Minä olen aina ajatellut, että rouva teki väärin, kun ei ollenkaan
veljestään välittänyt, mutta eihän rouvaa sopinut vastustella... Ja
hyvin kumminkin kävi.

Ystävällistä jaarittelua, joka tuntuu tavallaan pyytävän anteeksi,
että talo ottaa minut niin jurosti vastaan. Minä suostuin kehoitukseen
ja lähdin heti katsomaan huonettani. Sinne johtivat keskimmäisessä
tornissa sijaitsevat vanhat kiertoportaat. Ensimmäisessä kerroksessa on
tasanne, josta lähtee kummallekin puolelle rappeutunut ja polveileva
käytävä. Neidin huone oli kauempana lännen puolella. Sinne mentäessä
Rosa perehdytti minua paikkoihin.

— Tässä huoneessa asui herra kreivi eläessään. Rouva nukkui sen jälkeen
mieluummin alakerrassa, entisessä salissa... siinä, missä olitte tänä
aamuna. Tässä on vielä asumaton huone... työhuone...

Unohtaen, ettei illalla ja ikkunaluukkujen ollessa kiinni voinut mitään
nähdä, hän avasi jokaisen mainitsemansa huoneen oven, heilutti sitten
kädessään pitelemäänsä lamppua, siunasi pimeitä suojia pirskottamalla
niihin hiukan valoa ja lähti taas eteenpäin.

Vihdoin saavuimme pyöreään huoneeseen, jota valaisi liedessä räiskyvä
risuvalkea.

— Totisesti, huudahdin minä, — neiti ei ollut valinnut huonosti.

— Ei se ollut hän, sanoi Rosa, — vaan rouva, koska näet tämä on pieni
ja helppo lämmittää. Rouva nähkääs oli tarkka.

Hän olisi voinut puhua enemmänkin, mutta minä en häntä kuunnellut,
sillä katseeni kiintyi äkkiä ikkunan edessä olevaan pöytään.

— Ah, tunteeko herra sen?... Se on huutokaupasta... entisiltä ajoilta...

Minun lapsuuteni pöytä! Toisissa olosuhteissa olisin voinut joutua
epätoivoon löytäessäni sen Cambaleyres'ista, mutta tänä iltana tuo
hylkyesine tuntui minusta anteeksipyynnöltä, jolla talo koki palauttaa
kunniaani. Minä koettelin vanhaa huonekalua kädelläni, kuin olisin
hyväillyt jotakin kallisarvoista esinettä.

Rosa vaani pienimpiäkin liikkeitäni ja jatkoi:

— Rouva oli ostanut vielä joukon vanhoja kirjoja. Ne on pantu tuonne
alas, siihen huoneeseen, joka oli ennen herra kreivin konttorihuone.
Jos herra haluaa niitä nähdä...

— Kiitos, toiste.

Minusta tuntui epämieluiselta ajatella palaamista tuohon alakerran
huoneeseen. Olisi ollut kiusallista nähdä Rosan mainitsemia pyhiä
jäännöksiä niiden nykyisessä paikassa.

— Ne tietenkin myytiin aivan pilkkahintaan, ja rouva oli ajatellut...

— Hyvä on, Rosa, lähdetään tästä aterialle.

Hän ei vaatinut enempää ja antoi minun järjestää mielin määrin asemalta
tuodut matkatavarani.

Tuli ilta, ja minut valtasi, en tiedä miksi, samanlainen tukala tunne
kuin alussa. Ne toisiaan seuranneet mielenliikutukset, joiden vallassa
olin ollut, olivat minua varmaan uuvuttaneet, ja mahdollista myös, että
Rosan itsepintainen halu puhua rouvasta oli siihen vaikuttamassa.

Tuntui siltä, kuin palvelijattaren jaaritellessa hänen emäntänsä olisi
palannut jotenkin takaisin kotiin. Hän oli siinä ja kysyi minulta,
mitä minä tein talossa, jonka ei olisi pitänyt milloinkaan tulla
omakseni. Ei paljoa puuttunut, ettei hän minua kerrassaan ajanut pois.
Samalla minä ajattelin häntä. Millainen hän oikeastaan oli, vain
ikävä, vaiko suuripiirteinen? Kasvaessaan määrättyyn mittaan intohimo
muuttuu kauniiksi. Rouva de Castérac'in itaruus näytti uhmanneen
vahingonvaaraa, se oli toisin sanoen kyennyt voittamaan itsensä,
vieläpä siinä määrin, että se näytti kauniilta: siinä oli saituutta ja
uskallusta, kolikon säästämisestä koituvaa hekumaa ja riemua siitä,
että saa nelinkertaisena takaisin kultarahan, jonka kohtalosta on
ollut levoton, siinä oli Harpagon, joka jättää rahalaatikkonsa vaaraan
pelipöydän ääressä.

Vihdoin nousin, tuon näyn karkoittamana. Rosa keskeytti ateriointinsa.

— Minä toivon, ettei herra voi huonosti?

Minä tein kieltävän eleen.

— Eihän siinä, päätti hän, — ollut muuta kuin hyvää, sillä herranhan
hyödyksi se kaikki tulee.

Niihin sanoihin tämän illan seurustelu päättyi. Minut valtasi
sellainen uupumus, että todellisuus tuntui jälleen väistyvän pois.
Täysi tietoisuus palasikin seuraavana aikana vain vähitellen, tajunnan
huomaamatta siirtyessä vaiheesta toiseen. Silloin kokemani tunteitten
kehitys oli loogillista, mutta se näytti minusta niin hämmästyttävältä,
että pidin sitä useasti pelkästä sattumasta johtuvana!

Minä näen esimerkiksi nyt jälleen ensimmäisen heräämiseni neidin
huoneessa. Olin nukkunut sikeästi, kertaakaan heräämättä. Yht'äkkiä
avaan silmäni. Ikkunaruuduista en näe harmaata julkisivua, jonka olin
aina tottunut näkemään, vaan puun, joka ojentaa minua kohti oksiensa
komeata varjostinta. Yksivärisen seinäpinnan sijaan on tullut vanha
kukkainen seinäpaperi, johon repeytymät luovat juoviaan. Ympärilläni
on pelkkiä vieraita huonekaluja, mutta ikkunan edessä on pöytä,
jonka olin nähnyt viimeksi ollessani kolmentoista vuoden ikäinen...
Epäröiden kuuntelen hiljaisuutta. Missä olenkaan? Pitkä epäröinti...
sitten ihmettelen, havaitessani mieleni keveäksi... Vihdoin herään
lopullisesti: tänään Puyssä varmaan liikkuu uutinen, että Pesnelin
poika korvaa isänsä aikaansaaman vahingon! Mielessä ilo, joka on
melkein kuin kuumetta, minä pukeudun. Ajattelen yhtä ainoata asiaa:
tahdon jouduttaa sitä jumalaista hetkeä, jolloin kaikki on tehty, ja
lähteä senvuoksi tapaamaan Bourdoinia. Ajattelinko olevani _kotona_
täällä? En hetkeäkään. Sen muistan jo siitä, että lähtiessäni, kun olin
ilmoittanut, etten aikonut palata aamiaiselle, Rosa kysyi:

— Eikö herra ehkä halua avaimia?

— Mitä avaimia?

— Käydäkseen talossa siellä kaupungissa.

— Minä olin tosiaan unohtanut, että _oma talonikin_ kuului minulle.

— Mielelläni, antakaa ne tänne.

Niin minä lähdin menemään kuunnellen huvikseni kädessäni olevien
avainten helinää, lähdin niinkuin matkustaja hotellista, aikoen palata
vasta yöksi tilapäiseen majapaikkaani.

Tuntia myöhemmin saavuin Virastotorille, astelin kohti
lakiasiaintoimistoa ja olin aikeissa mennä sinne, kun jokin sisäinen
varoitus minut samassa pysähdytti. Mitä, enkö koettaisi käyttää
saamiani avaimia? Kääntäisinkö nyt samoinkuin eilen pääni toisaalle ja
kulkisin ohi?

Minä käännyin takaisin. Se oli juhlallinen hetki: en ollut enää
yksin, isäni käveli vieressäni; kattojen tuolta puolen, Adhémar-kadun
takaa, hymyilivät meille sinertävät kukkulat. Minä astuin kerrallaan
portaitten kolme askelmaa ja otaksuin, että loistava hyvityksen hetki
oli nyt tullut.

Mutta mitä kertoisinkaan siitä, mitä sitten seurasi? Kaikkialla
vain tyhjiä huoneita ja rumia paljaita seiniä. Permantoa peitti
niin paksu tomukerros, että tuntui, kuin olisi astellut tuhkassa.
Ikkunankaihdinten raoista, joihin hämähäkit olivat kutoneet verkkojaan,
virtasi sisään kelmeätä valoa. Minä tahdoin nähdä jälleen oman
huoneeni. Selittäköön asian ken osaa, mutta kuolema, joka oli muuttanut
esineet niin toisenlaisiksi, oli vahingoittanut muistianikin, niin että
epäröin tietämättä, kumpi kahdesta huoneesta oli ollut aikoinaan minun
huoneeni.

Olin siis luullut eläväni vain muistoja varten, mutta nämä muistot,
jotka olivat jo aikoja sitten rauenneet olemattomiin, eivät nekään
olleet enää muuta kuin harhakuvitelmaa! Vedin masentuneena oven
jäljessäni kiinni ja kiiruhdin Bourdoinin luo.

Millaisin omituisin sanoin minua siellä tervehdittiinkään! Hän oli
nähnyt minun tulevan kotoa:

— Miten on laita? kysyi hän. — Huomasitko nyt, että olisi ollut
joutavaa lakan tuhlausta, jos olisin sinetöinyt tuolla vastapäätä?

— Unohdus oli tosiaan sinetöinyt ne paikat paremmin.

— Unohdus! Sinähän saat minut ihan nauramaan... Kukapa ei unohtaisi?
Sinä itse ensimmäisenä. Voisitko enää tänään ajatella samalla tavalla
kuin eilen? Ei ehdi kulua viikkoakaan, kun huomaat, että sukulaisissasi
oli hyviäkin puolia, ja puhut sievästi tädistäsi. Ja sitten ei muuta
kuin käydään työhön.

Hän sanoi: »Sinä puhut sievästi tädistäsi.» Täytyykö siis täälläkin
kohdata tuo vainaja? Aluksi minä kuuntelen vain puolella korvalla,
iloni on tärvelty. Sitten kuulemani uutiset vähitellen häivyttävät pois
tukalan tunteen...

Aamusta alkaen oli toimistossa käynyt väkeä saamassa tietoja. Ei ollut
kulunut kahtatoista tuntia asian ilmoittamisesta, kun huhu kierteli
kaikkialla Puyssä saaden ihmiset kuumeeseen. Bourdoin ehdotti minulle,
että järjestettäisiin asia lyhyintä tietä ilmoittamalla sanomalehdissä
saamamiehille. Kuinka ihanaa olikaan julistaa suunniteltua hyvitystä
kaikkiin neljään ilmansuuntaan, ja millaisessa ilon hurmiossa olinkaan
toimistosta lähtiessäni ja astellessani jälleen katuja, joita voin
nimittää omikseni! Nyt ei tarvinnut enää arasti silmäillä rakennusten
julkisivuja. Kohdatessani ohikulkijan kohotin päätäni, ja minun teki
mieli huutaa: »Minä olen palannut, ettekö tunne minua?» Olin kerrassaan
unohtanut, että minua odotettiin Cambaleyres'iin illalla, ja tiesin
vain varmaan, että jokin outo onnellinen sallimus, jonka alkuperästä
muuten en paljoa välittänyt, oli suonut minun elää hetkiä, jollaisia
en ollut koskaan ennen kokenut ja jotka eivät varmaan enää milloinkaan
palaisi!

Mielessäni vaihteli, kuten huomaamme, lakkaamatta kiusallinen hämminki
ja lapsellinen ilo. Mutta eikö heiluri, joka tyrkätään äkkiä liikkeelle
levostaan, heilu oikeaan ja vasempaan kuin hurjistunut peto? Vähitellen
sen heilunta kumminkin hiljenee, ja vihdoin se jälleen jää tasapainoon.
Samoin oli minun laitani: minäkin olisin varmaan päässyt tasapainoon,
jollei olisi sattunut tuota seikkaa...

Kului yksitoista päivää, jotka olivat kaikki tämän päivän kaltaisia,
täynnä samanlaista häilyntää, joka vaimentui vaimentumistaan.

Minä lähdin joka aamu kaupunkiin kiihkeästi haluten nauttia siellä
samaa hurmiota ja huomaamatta, että sen lumous oli jo haihtumassa.

Joka ilta palasin Cambaleyres'iin, ja vaikka yhä vielä itsepintaisesti
tyydyin tuntemaan vain puutarhan, ruokasalin, käytävän ja makuuhuoneen,
alkoi paikka sittenkin salaa minua kiehtoa. Silmäni tottuivat sen
esineisiin. Jutteleminen Rosan kanssa ei tuntunut minusta enää niin
ikävältä. Aloin jo virittääkin keskustelua.

Niin olin esimerkiksi utelias tietämään, mistä syystä rouva de Castérac
oli jättänyt Puystä ostamansa talon autioksi. Sellainen tuhlaavaisuus
soveltui huonosti hänen saituuteensa. Rosa ei kumminkaan osannut
vastata minulle mitään.

— Ehkä rouva teki niin siksi, että hänestä tuntui pahalta tehdä toisin?
virkkoi hän mietteissään.

Hän saattoi olla oikeassa: kukapa voi milloinkaan päästä selville
kaikista ihmismielen epäjohdonmukaisuuksista?

Koska olin monta kertaa ollut huomaavinani, ettei Rosa pitänyt
neidistä, kehoittelin huvikseni häntä asiasta juttelemaan.

— Mitä tehtäviä neidillä täällä oli, ja kuka hän oikeastaan oli?

Rosan vastauksissa tuntui ilmeistä kaunaa ja katkeruutta. Lääkäri
oli vaatinut ensimmäisen taudinkohtauksen jälkeen ottamaan neidin
hoitajaksi. Onneksi oli rouva, joka oli neitiin luottanut enemmän kuin
oli soveliasta, sentään sijoittanut hänet yläkerrokseen. Sitten neiti,
jolle ei oltu annettu hänen toivomaansa arvoa, oli yrittänyt komentaa
keittiössä, vaikka ei ymmärtänyt niistä asioista mitään. Nuo ajat
olivat nyt, Jumalan kiitos, olleet ja menneet, ja neiti oli kaukana
täältä...

— Kuinka kaukana?

— Brioudessa... sukulaistensa luona.

— Keitä ovat hänen sukulaisensa?

— He ovat olleet aikoinaan rouvan puolison tuttavia.

— Ettekö tiedä heidän nimeään?

— Se on luullakseni Vaubajour... köyhtynyttä aatelia... Eipä olisi
kannattanut olla niin olevinaan...

Mitä enemmän ajattelin omaa tulevaisuuttani, sitä selvemmin kuulin
sisäisen äänen:

— Maksaako vaivaa etsiä kaukaa sellaista, mikä on käsin
kosketettavissa? Etkö ole päässyt satamaan, etkö ole _kotonasi_?

Merkillistä elämän ironiaa: minä päätin kuunnella tuota ääntä ja jäädä
Cambaleyres'iin, kun samassa ilmaantui tuo _seikka_. Myrsky nousi juuri
silloin, kun luulin harhailuni päättyneen: täsmälleen kesäkuun 12 p:nä.
On päivänmääriä, jotka jäävät muistiin ainiaaksi. Minä en unohda tuota
milloinkaan...

Kuinka ikävää onkaan, ettei ihminen kykene aamulla noustuaan lukemaan
taivaan pilvistä päivän kohtaloita. Ehkä sentään sinä päivänä, jolloin
kuolen, aamurusko näyttää minusta tavallista kauniimmalta.

Tuona kesäkuun 12 p:nä minä näin herätessäni kauniin päivänpaisteen,
puitten lehvät kylpivät valossa, maa huokui hyviä tuoksuja. Bourdoinin
toimenpiteet Puyssä edistyivät mieleni mukaan. Cambaleyres'issa talo
tuntui vain odottavan hetkeä, jolloin ottaisin sen haltuuni. Minä en
enää vastustellut monia hiljaisia viittauksia, vaan sanoin Rosalle:

— Tänä iltana minä luullakseni voin olla vapaa. Käyttäkäämme, jos niin
haluatte, tätä tilaisuutta alakerran tarkastamiseen ja koettakaamme
saada se asuttavaan kuntoon.

Rosa nauroi, niin että kaikki hampaat välkkyivät, sillä hän uskoi
varmaan, ettei hänen tarvitsisi enää jäädä ypöyksikseen:

— Totta kai, kaikki on jo siivottu, eikä herran tarvitse muuta kuin
sanoa sana, niin pääsette asumaan mukavammin. Se teidän olisi pitänyt
tehdä jo aikoja sitten.

Minä palasin kaupungista jo vähän ennen kuutta... Tuollaisia
merkityksettömiä pikkuseikkoja jää valitettavasti mieleen, ne ovat
pysähdyspaikkoja portaitten ylimmässä osassa. Eikö muuten ole hyvä
merkitä kaikki muistiin, koska tästä lähtien menettelyni tuomitseminen
voi riippua jostakin pienestä yksityiskohdasta?

Kun saavuin perille, tuntui minusta kuin Cambaleyres, kaikki
ikkunaluukut avoinna, olisi minulle hymyillyt.

Rosa tuli heti minua tervehtimään ja sanoi iloisesti:

— Herra siis vihdoinkin asettuu oikeaan huoneeseensa! Kyllä rouva oli
oikeassa: alakerrassa on parempi asua!

Minä vastasin samaan sävyyn:

— Lähdetäänpä katsomaan!

Minä lähdin hänen jäljessään rouva de Castérac'in entiseen huoneistoon,
josta nyt kenties tulisi oma tyyssijani.

Se ei ollutkaan niin avara kuin olin luullut. Siinä oli kaikkiaan vain
kolme huonetta.

Keskimmäinen huone oli yhä samanlainen kuin sinä päivänä, jolloin
Bourdoin oli rikkonut sinetit. Minä astuin siihen tällä kertaa
arvelematta. Ihailin kauniita seinälaudoituksia, Rosa tarkasteli
huonekaluja, puhui pöydän korjaamisesta, nojatuolien päällystämisestä
ja muista joutavista asioista. Minä en kuunnellut, olin vain ylen
tyytyväinen, kun vuode ei enää näyttänyt ruumisalttarilta ja lipastokin
oli muuttunut aivan tavalliseksi huonekaluksi. Olin varmaan arvannut
oikein: vainaja oli väistynyt pois.

Oikealla puolella oli toinen, pukuhuoneena käytetty suoja. Vilkaisin
siihen vain ohimennen.

Vasemmalla oli kolmas huone. Sitä oli aikoinaan käytetty pienenä
salina, mutta nyt se ei ollut missään erityisessä käytännössä.

Olin tuskin astunut kynnyksen yli, kun katseeni kiintyi ikkunasta
avautuvaan näköalaan. Siitä näkyi puiston keskikäytävä, ja se olikin
koko tässä valtavan suuressa asumuksessa ainoa, joka tarjosi avarampaa
näköalaa. Olipa näköpiiri kuinka vaatimaton tahansa, se vaikuttaa aina
vapauttavasti.

— Tosiaankin, huudahdin minä, — olitte oikeassa, Rosa! Tämä on paras
paikka koko talossa. Mutta eikö täällä ole kirjoituspöytää?

— Sitä ei pidä puuttuman! vastasi Rosa. — Minä tuon pöydän alas heti.
Herra tulee vielä huomaamaan, kuinka mukava tässä on asua. Tästä pääsee
suoraan käytävään. Ja mitä kirjoihin tulee...

Minä käännyin katsomaan. Huoneen kalustona oli Pius XI:n muotokuvan
alle sijoitettu rukoustuoli ja muutamia kirjahyllyjä.

— Mitä kirjoihin tulee, niin ne ovat oikea tomun pesä. Olisin vienyt ne
ullakolle, jollen olisi ajatellut, että herra ehkä tahtoo pitää omat
kirjansa.

Sydäntäni kouristi äkillinen liikutus. Kuinka olinkaan voinut unohtaa,
että osa isäni kirjoja oli täällä minua odottamassa? Kohtalon julmaa
leikkiä vai lempeyttä: Cambaleyres oli onnellisempi kuin Puyssä
sijaitseva kotitaloni; se lupasi yhä palauttaa minulle menneisyyttä.

Astuin sitten hyllyn luo, mutta maltoin mieleni ja sanoin:

— Ei, enpä huoli... mieluummin... päivällisen jälkeen tulen takaisin.

Niin sanoessani luulin ja uskoin varmaan menetteleväni siten vain
siksi, että halusin päästä vapaaksi todistajana olevasta Rosasta.

— Tehkää niin, herra. Minä tuon kohta pöydän ja tuolin... ja katan
sitten pöydän. Kun sitten lähdimme huoneesta, hän lisäsi:

— Herra ei voi kuvitellakaan, kuinka rauhallista täällä on! Rouvakaan
ei koskaan rukoillut missään muualla kuin täällä...

Minä palasin huoneeseen kello kahdeksan.

Tämän illan pienimmätkin tapahtumat ovat mielessäni niin elävinä
kuin kokisin ne jälleen. Muistan esimerkiksi, että oven avattuani
kylmä ilmavirta oli sammuttaa kädessäni olevan lampun: Rosa oli
unohtanut sulkea ikkunan. Tuskin huoneeseen tultuani olin sitten
kuulevinani askelia viereisestä huoneesta, siitä, missä oli toimitettu
sinetöiminen. Minä luulin, että siellä oli Rosa, ja menin sinne,
mutta ilmeisesti olinkin luullut askeliksi illan kosteudesta johtuvaa
narahtelua seinälaudoituksessa, sillä en nähnyt huoneessa ketään.
Sitten sijoitin lampun pöydälle ja aloitin tarkastuksen.

Ensinnä luin kirjojen nimiä vain umpimähkään. Otaksuin tuntevani niistä
useimmat. Se oli erehdys; minä huomasin jälleen, kuinka muistot olivat
häipyneet olemattomiin. Nuo hoidottomassa asussa olevat nidokset
näyttivät minusta kaikki samanlaisilta. Mitkä niistä olivat peräisin
kotoani? Mitkä kuuluivat Castérac'eille? Minä seisoin siinä neuvotonna
kauan aikaa, kunnes otin ensimmäisen käteeni osuvan...

Se oli eräs Charles de Bernardin romaani. Sen kansilehteä rumensi
nimikirjoitus. Yritettyäni turhaan saada selkoa alkukirjaimista panin
kirjan takaisin paikalleen ja otin käteeni erään sidotun kirjan.
Otaksuin, että kannet paremman puutteessa muistiani virkistäisivät.

Sidotut kirjat olivat rukoustuolin vieressä, sekaisin rukouskirjojen ja
muiden hartauskirjojen kanssa.

Käteeni osunut kirja oli nimeltään »Kuvaus vanhasta ja nykyisestä
Kreikasta, kirjoittanut J. de Marlès». Sen vanhanaikuinen kansi oli
viehättävä ja naurettava. Mutta sekään ei palauttanut mieleeni mitään
muistoa, enempää kuin se palkintoseppeleestä jäänyt laakerinlehti,
jonka löysin kirjasta selaillessani sen kuvia.

Aloin joutua kaamean alakuloisuuden valtaan. Oliko se alakuloisuutta
vai epämääräistä tunnetta lähestyvästä tapauksesta? Me aavistamme
sangen usein tulevaisuutta, mutta tajuamme sen vasta jälkeenpäin, kun
se on jo muuttunut saavuttamattomaksi menneisyydeksi.

Olipa miten tahansa, minulla oli vielä kädessäni Marlès, kun katsettani
veti vastustamattomasti puoleensa mainitsemani hartauskirjojen sarja.

Messukirja on kirjoista kaikkein persoonattomin, mutta siihen
sisältyvät irralliset lehdet voivat tehdä sen myös kaikkein elävimmäksi
kirjaksi. Totellen yhtä aiheetonta kuin väistämätöntäkin virikettä
laskin Kreikan kuvauksen yhtäkkiä pöydälle lampun viereen ja tartuin
ensimmäiseen ylettyvilläni olevaan rukouskirjaan, joka oli rivin päässä
rukoustuolin vieressä. Totta puhuen valitsin sen varsinkin sen vuoksi,
että se näytti olevan täynnä kuvia.

Aloin niitä katsella rauhallisesti, toista toisensa jälkeen. Useimmat
olivat vanhoja, muutamat aina seitsemänneltätoista vuosisadalta. Eräs
niistä esitti Marian ilmestystä. Enkeli laski siinä liljoilla täytetyn
runsaudensarven neitsyeksi puetun Berryn herttuattaren eteen, ja tuosta
kaikesta minä tunsin kirjan Castérac'ien omaksi. Siitä huolimatta
kääntelin kirjan sivuja. En ollenkaan hätäillyt. Minusta tuntui
pikemmin, kuin olisin elänyt tyyntä väliaikaa.

Yht'äkkiä kirjasta putosi kokoontaitettu paperi, keltaista, ohutta
paperia, jollaista käytettiin pitkissä kirjeissä ennen vanhaan, kun
postimaksut olivat korkeat. Minä kumarruin, sieppasin sen lennosta,
otaksuin sen sisältävän joitakin rukouskaavoja ja aioin pistää sen
jonnekin lehtien väliin, mutta jätin sen jostakin tuntemattomasta
syystä tekemättä. Minä avasin paperin ensimmäisen laskoksen, puhalsin
siihen, avasin sen kokonaan, ja näkyviini tuli seuraavaa:

 Minä määrään kaiken irtaimen ja kiinteän omaisuuteni kuolemani jälkeen
 Alice de Vaubajourille, joka on minua moitteettomasti palvellut.

 Kreivitär de Castérac.

 Cambaleyres, marraskuun 26 p:nä.

Jos tahtoo olla lempeä ihmisraukoille, tulee katsoa, kuinka
väkivaltaiset ovat heidän ensimmäiset eleensä — ne, jotka jäävät
melkein aina tekemättä, koska johtuvat ensimmäisestä saadusta iskusta.

Minä kerron kaikki. Edessäni oli lamppu, ja niinmuodoin tulenliekki.
Rukouskirja vapisi käsissäni. Minä johduin ajattelemaan, että noista
neljästä rivistä, jos ne polttaisi, ei jäisi hyppysellistäkään tuhkaa.
Jumalalle olkoon kiitos, etten noudattanut vaistoani.

Seisoin siinä aivan liikkumatta ja jäykkänä. Jos Rosa olisi tullut
huoneeseen, olisi hän nähnyt minun tarkastelevan asiakirjaa samoinkuin
aikaisemmin Berryn herttuattaren kuvaa samalla kertaa tarkkaavasti
ja huolettoman tyynesti. Kätenikään eivät enää vapisseet! Minä vain
harkitsin asiaa.

Niin, siinä on kaiken alku ja syy! Alkaessaan harkita joutuu kulkemaan
kohti tuntematonta, mikä ei voi olla enää hyvää eikä pahaa, vaan on
kuin pettävä tienoo, missä vain oikotiet leikkaavat toisiaan. Saattaa
olla jokin mahdollisuus päästä perille, mutta on tuhat mahdollisuutta
joutua harhaan!

Sittenkin minä harkitsin...

Minä kuulen farisealaisten päivittelevän. Miksi harkita, kun sopii
palata kymmenen päivää taaksepäin? Otaksukaamme, että tuo paperi
olisi ollut lipastossa. Olisiko Alice de Vaubajour tunnustettu
perijättäreksi? Ilmeisesti. Miten asia siis muuttuu, kun paperi
ilmaantuu tänä iltana?

Olkoonpa, ettei ole mitään muutosta tapahtunut; joka tapauksessa asia
on tässä uudessa auttamattomassa vaiheessa: perintö on hajoitettu tai
— mikä merkitsee samaa — julkisesti luvattu, enkä minä kykene antamaan
sitä takaisin.

Kenelle minun muuten pitäisi antaa se takaisin?

Rouva de Castérac näkee hyväksi jättää sukulaisensa puille paljaille
luovuttamalla omaisuutensa palvelustytölle, johon hän ei ole kiintynyt
ja joka on tyytynyt, kuten uudelleen testamenttia tarkastellessani
huomaan, palvelemaan häntä moitteettomasti.

Kuka tuo tyttö on? Kuka voi minulle taata, ettei hän ollut aivan
tavallinen seikkailijatar, joka on käyttänyt hyväkseen sairaan
heikontunutta ymmärrystä ja tahtoa? Sopiiko painaa päänsä heti alas
nähdessään tuommoisen ilkeän kirjoituksen, ollenkaan ryhtymättä
tutkimaan henkilöä, jolle se on osoitettu, ja olosuhteita, joissa
se on syntynyt? Ajatelkaamme ajatus loppuun saakka: onko tuo mikään
testamentti? Sehän on kätketty tai oikeammin se on eksynyt erääseen
rukouskirjaan, mistä sen olisi voinut ottaa kuka tahansa... Jos rouva
de Castérac olisi todella päättänyt tehdä testamentin, olisiko hän
voinut unohtaa semmoisen tärkeän asiakirjan semmoiseen paikkaan? Se
on ollut enintään vain aikomus, joka on rauennut tyhjiin. Tai vielä
luultavampaa, että hänet on väkisin pakotettu tuohon päätökseen,
jonka hän sitten on peruuttanut odottaen tilaisuutta saada kenenkään
näkemättä hävittää tuon ikävän asiakirjan...

Asia ei ole vielä päättynyt.

Minä, kuten sanoin, harkitsin ja kysyin itseltäni:

— Mitä olisikaan rouva de Castérac jättänyt jälkeensä, jos
otaksumme, ettei hän olisi pelastanut omaisuuttaan särkemällä isäni
pankin? Ei mitään... tai mitättömän vähän. Oikea kosto tekee nyt
mahdolliseksi puhdistaa nimemme omaisuudella, joka on koottu meidän
kustannuksellamme. Voiko olla mitään kohtuullisempaa? Jos on olemassa
ketään etuoikeutettua saamamiestä, niin se olen minä! Minun oikeuteni
on etusijalla verrattuna jonkun satunnaisen vieraan vaatimuksiin!

Rukouskirja heilui jälleen käsissäni. Seisoin yhä jäykästi paikallani,
mutta katseeni oli taas kääntynyt lamppuun. En usko olleeni milloinkaan
semmoisessa tuskassa.

Se, mitä sitten seurasi, saattaa tuntua hämmästyttävältä. Yhtäkkiä
ajatukseni lakkasi harhailemasta. Samassa muuttui hengitykseni, jota
olin varmaan kauan aikaa pidättänyt, taas säännölliseksi, ja minä en
oikeastaan huomannut mitään muuta kuin tämän: _että olin vielä elossa_.

On merkillistä olla elossa semmoisen iskun jälkeen. Ei näe edessään
minkäänlaista pelastuksen mahdollisuutta, mutta siitä huolimatta tekee
mieli huutaa: »Pahin on ohi, koska olen olemassa!»

Minä elin. Sitä todistaa se, että lakattuani katselemasta lampun
liekkiin taitoin rauhallisesti paperin kokoon ja pistin sen
huolellisesti rukouskirjan lehtien väliin. Sitten, yhä vielä
hätäilemättä, ojensin käteni kohti pöytää, panin kirjan entiseen
paikkaan, otin lampun käteeni ja lähdin... _hänen huoneeseensa_.

Kymmenen minuutin kuluttua minä sananmukaisesti humahdin sikeään uneen.
Sattunut seikka oli huomisen päivän valtias. Minä olin tietämättäni
jättänyt sen haltuun myös kolmen ihmisen elämän.




IV.


Aamulla herätessäni, kun syvä tiedottomuus väistyi, olin kirkkaan
tietoisuuden tilassa ja käsitin täysin selvästi nykyisen aseman
sellaisena, miksi olosuhteet olivat sen muovanneet. Olin alkanut
asiaa harkita, ennenkuin liikahdinkaan. Arvostelin sitä niin
välinpitämättömästi kuin joku sivullinen, jota se ei ollenkaan koskenut.

Kaiken kaikkiaan näytti ensinnäkin siltä, että kaikki jäisi
ulkonaisesti aivan ennalleen. Elämällä oli oikeus noudattaa omaa
juoksuaan: Rouva de Castérac'in paperi oli entisessä paikassaan. Kukaan
ei ajatellutkaan sitä etsiä tänään enempää kuin eilen. Ainoa uusi
seikka oli minussa itsessäni: minä en voinut olla tietämättä, että se
oli olemassa.

Tunnustettakoon, että sen tiesin... tai, jos niin tahdomme, että
sattuma oli tehnyt minusta vainajan valtuutetun. Mutta kieltäydyinkö
minä täyttämästä mitään tehtävää joka saattoi tulla suoritettavakseni?
En suinkaan, sillä olihan tuo paperi koskematta. Mutta toiselta
puolen minun täytyi, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimenpiteisiin,
saada varmuus siitä, että ilmaistu tahto oli todellinen tahto eikä
vain sairaan myönnytystä, taisteluun väsyneen pelkkää näennäistä
suostumusta. Tuon vuoksi ei ollut syytä jättää asiaa julkisesti
pohdittavaksi. Minä yksin tunsin alkuperäisen asiakirjan ja tahdoin
yksin suorittaa tutkimuksia ja tehdä päätöksiä, vaikka huomaisinkin
niiden välttämättömättä poikkeavan lainmukaisesta käsityksestä, joka on
ylen usein ristiriidassa kaiken kohtuuden kanssa.

Kuten huomaamme, ei tässä ole vielä ollut kysymystäkään omantunnon
soimauksista. Minä en mitään sellaista tuntenut. Se tosiasia, etten
ollut paperia heti polttanut, tyynnytti mieleni. Kuinka usein
pidämmekään riittävänä, että väistämme jotakin rikosta, ettemme sitä
suorita! Oma hyveeni kerrassaan häikäisi minut tuona hetkenä.

Ajatukseni oli nyt tavattoman kevyt. Linnun lento tuskin kelpaa sitä
kuvaamaan. En ajatellut, vaan näin. Päätökseni ei johtunut haeskelusta
eikä pitkällisestä punnitsemisesta; se ilmaantui, ja minä tottelin sitä.

Minä määrittelin sen sitten näin:

Ensinnäkin tulee olla mainitsematta mitään asiasta Bourdoinille enempää
kuin kenellekään muullekaan.

Toinen päätös: ottaa heti selkoa siitä, missä oleskeli tuo
seikkailijatar, jonka otaksuin voivani paljastaa. Semmoisessa
tapauksessa eivät minkäänlaiset tiedustelut ole henkilökohtaisen
keskustelun veroisia. Hyvä maine saattaa usein johtua taktiikasta, ja
yleinen sääntö on, että suuret keinottelijat ennen kaikkea koettavat
päästä hyvään huutoon julkisuudessa.

Löytääkseni kysymyksessä olevan asuinpaikan päätin aluksi lähteä
Brioudeen, missä tiesin perheen asuvan.

Sen ajattelin riittävän. Uskoin varmaan kohtaavani asianomaisen
henkilön ja kohtauksen muodostuvan semmoiseksi, että voisin
arkailematta repiä rikki testamentin, joka nähtävästi oli ristiriidassa
tekijän todellisen tarkoituksen kanssa. Ellei niin kävisi, jos tuo
neiti Vaubajour sattuisi olemaan todella kunnollinen tyttö, niin
olisihan vielä aikaa asiaa harkita. Miksi yrittäisin ennakolta
ratkaista ongelmia, joita ei ehkä ollenkaan esiintyisi? Nykyisyys
riittää, pitäköön tulevaisuus huolen omista tehtävistään!

Minä siis ilmoitin Rosalle lähteväni Parisiin, minne minua kutsui
odottamaton asia. Rosa pahoitteli ja päivitteli, mutta minä tyynnytin
hänet vakuuttamalla palaavani aivan pian, ja niin minä riensin Puyn
asemalle, matkalaukku kädessä.

Sitä ennen tulin ajatelleeksi, että Bourdoinkin varmaan tulisi
ihmettelemään häviämistäni. Oli siis viisainta vielä käydä häntä
tapaamassa, ja minä tein niin.

Keskustelumme oli lyhyt ja aivan joutava.

Ilmoitettuani hänelle aikovani matkustaa Parisiin lisäsin
välinpitämättömästi:

— Tiedätkö muuten, onko rouva de Castérac'in kamarineiti ottanut jo
jonkin toisen paikan?

Bourdoin vastasi sanasta sanaan näin:

— Olen luullakseni sinulle jo sanonut, että näin hänet vasta
tätisi kuoltua. Se riitti antamaan minulle käsityksen hänen
esiintymistavastaan, mutta enhän voi sen nojalla muodostaa mitään
varsinaista mielipidettä. Miksi näitä kyselet?

Minä tein välinpitämättömän eleen:

— Siksi, että tulin itseltäni kysyneeksi... ajattelin, että olisi
varmaan soveliasta antaa hänelle jokin lisäpalkkio kiitollisuuden
osoitukseksi, ja sitäpaitsi tahtoisin saada varmuuden siitä, että
kysymyksessä oleva henkilö on sen vaivan arvoinen.

— Voit tehdä niinkuin tahdot, sanoi Bourdoin kuivasti.

— Niinpä kyllä, mutta vahinko, etten tiedä, missä voisin hänet tavata.

Enkö ollut enää varma itsestäni, ja ilmaisiko ääneni jonkinlaista
levottomuutta? Bourdoinin katse etsi minun katsettani:

— Sanoinhan jo, että alat noudattaa tätisi esimerkkiä! Ei varmaankaan
ehdi kulua kahta viikkoa...

— Pitikö tätini hänestä?

— Tätisi ei pitänyt kenestäkään.

Minusta tuntui, kuin tuo vastaus olisi helpottanut hengitystäni.

— Sitä suurempi syy, selitin minä, — palkita työtä, jonka tekijä
on varmaan saanut osakseen sangen kovaa kohtelua. Minä harrastan
intohimoisesti tasapuolisuutta.

Niin ihminen lausuu arkailematta ja punastumatta sanoja, jotka eivät
ole missään suhteessa ilmeiseen totuuteen. Mutta olisinko muuten
voinut syyttää itseäni valehtelijaksi? Tasapuolisuus merkitsee, että
oikeudenomistajat saavat kukin laillisen osansa. Ellei minussa olisi
ollut mainittua intohimoa, en tietenkään olisi sitten astunut junaan,
kun oli niin yksinkertainen asia jäädä Cambaleyres'iin.

Iltapäivä oli jo loppumassa, kun saavuin Brioudeen. Ylä-Loiren
departementissa ei matkoja voi mitata kartan mukaan, siellä kuluu
tunteja, ennenkuin ehtii naapuripaikkakunnalle.

Kun astuin junasta, oli mielessäni omituinen vaikutelma, että päivä
oli vasta alkamassa. Mitä olinkaan ajatellut matkalla? Luultavasti en
mitään. Todennäköisesti ei ollut mitään huomattavaa eroa minun ja pääni
päällä verkossa olevan käärön välillä. Toisinaan ihmetellään, että
ihmiseläin kykenee torjumaan niin suunnattoman määrän voimakkaitakin
vaikutelmia. Selitys on varsin helppo. Määrätystä hetkestä lähtien
ihmisen mieli tavallaan kiertyy kokoon ja kieltäytyy havaitsemasta
ulkomaailmaa enempää kuin itseäänkään, suostuipa kysymyksessäoleva
henkilö siihen tai ei. Ihmisen mieli on silloin kuin nukkuva, joka
kerää voimia seuraavaa hyökkäystä varten.

Olisin voinut jatkaa tätä lepoaikaa jättämällä tiedustelujen
aloittamisen seuraavaan päivään, mutta tuo ei johtunut mieleenikään.
Päinvastoin, minua ajoi halu saattamaan asiaa päätökseen, minua
huolestutti, että näin auringon jo laskevan, vaikka, kuten sanoin,
päiväni tuntui olevan vasta alkamassa.

Briouden asema on autiolla vainiolla kaupungin ulkopuolella, rautatien
ja valtamaantien risteyksessä kukkulan juurella, jonka laella kaupunki
sijaitsee. Minä menin ensimmäiseen myymälään, jonka matkallani tapasin
— se oli luullakseni maustekauppa — ja kysyin, tiedettiinkö siellä
neiti de Vaubajourin osoitetta.

Vastaus sai minut ensin levottomaksi.

— Kumman neiti de Vaubajourin?

— Onko heitä siis kaksi?

— On.

— Minä puhun hänestä, joka oli äskettäin Puyssä.

— Hänet te varmaan löydätte isänsä luota.

Kas niin, lintu oli vetäytynyt pesäänsä. Mutta noihin sanoihin »isänsä
luota» oli liittynyt kaksimielinen hymy.

Sitten minua neuvottiin, miten minun piti kulkea. Kaupunkiin ehdittyäni
minä löytäisin Sairaalakadun, sitä pitkin minun piti nousta suoraan
kohti kirkkoa, ja kaksi taloa kirkosta tännepäin näkisin vasemmalla
puolella »melkein luhistuneen hökkelin». Siinä oli etsimäni paikka.

— Luuletteko, että minulla on toiveita tavata nyt joku kotona?

— Tyttäret ehkä... isää tuskin.

Se oli kaupunkilaisen typerään kysymykseen annettu maalaisen vastaus,
jota jälleen alleviivasi puolittain pilkallinen, puolittain halveksiva
hymy. Minulla oli kiire, ja minä lähdin enempää kyselemättä.

Minä astelin nopeasti. En välittänyt maisemasta vähääkään. Ympärilläni
levisi hymyilevä ja rajoitettu näköala, aivan toisenlainen kuin
Velayn avarat maisemat! Ilmakaan ei tuntunut niin keveältä kuin
Cambaleyres'issa. Sairaalakatu näytti minusta aluksi johonkin taloon
johtavalta polulta, mutta sitten huomasin sen vähitellen muuttuvan
toisennäköiseksi, sen varrelle ilmaantui kallellaan seisovia
rakennuksia, ja vihdoin siitä sukeutui hieno esikaupungin katu. Sen
päässä kirkon tienoilla oli kolme tai neljä rakennusta, jotka olivat
aikoinaan olleet vallasväen asumuksia. Nyt ne homehtuivat siinä
kollegiaalikirkon varjossa ja näyttivät kaikki yhtä luhistuneilta.
Hiukan epäröityäni astuin eräälle ovelle, tartuin siinä olevaan vanhaan
pronssikolkuttimeen ja odotin, että tultaisiin avaamaan.

Melkein samassa hetkessä sai askelten ääni minut kääntymään
kirkkoon päin. Näkemäni henkilö oli niin eriskummallinen, että
kerrassaan unohdin, ettei minulle avattu. Tulija oli jo nähtävästi
iäkäs, mutta hän kulki suorana ja pää pystyssä, olkihattu toisella
korvalla, parta ajamatta, hiukset värjättyinä, aikoinaan valkoiset
säärystimet ja liivit kermanvärisiksi muuttuneina — sanalla sanoen
vanha bulevardikeikari, joka oli eksynyt provinssielämän köyhyyteen
ja harhaili nyt autiolla kadulla, yhä vielä rehennellen ja vaanien
kuvittelemiaan ihailevia silmäyksiä.

Nähdessään minut, vieraan henkilön, hän muuttui ynseännäköiseksi, ja
hänen säärensä jäykistyivät. Sitten hän tuli luo ja lausui erittäin
arvokkaasti, jopa kopeastikin:

— Ketä etsitte, herra?

En tiedä, mistä oikea ajatukseni saattoi johtua, miehen käytöksestäkö
vai hänen äänestään, mutta minä tiesin varmasti, että edessäni oli
herra de Vaubajour. Nyt ymmärsin, miksi maustekauppias oli hymyillyt.
Hymyilin itsekin vuorostani, mutta en samasta syystä. Jos isä kerran
oli tuommoinen narri, voi helposti arvata, millaista väkeä muut
perheenjäsenet olivat.

Minä vastasin, ikäänkuin en olisi tietänyt ketä puhuttelin:

— Eikö tämä ole Vaubajourin talo?

— Vaubajourin palatsi, on kyllä, herra.

— Minä haluaisin puhutella neiti Alice de Vaubajouria. Valitettavasti
ei näytä olevan ketään kotona.

— Se ihmetyttää minua, herra. Jos Alice on lähtenyt ulos, kuten usein
sattuu, niin Annan pitäisi olla kotona. Koska kysymyksessä ovat
tyttäreni, saanko tietää, kenen kanssa minulla on kunnia?...

— Nimeni on Pesnel.

Hän kumarsi kuivasti. Nimeni ei sanonut hänelle mitään. Hän ei
huomannut siitä muuta kuin sen aatelittomuuden. Hänen puheensävynsä
muuttuikin kohta huolettomaksi.

— Niin, herra, minä pelkään, että teidän täytyy tulla toiste,
myöhemmin. Tyttäreni tietävät, että minä olen tähän aikaan tavallisesti
klubissa. Kuljin tästä ohi aivan sattumalta. On siis sangen
luonnollista, että hekin ovat lähteneet hengittämään raitista ilmaa.

Puhuessaan hän sentään kaiveli taskuaan vetäen sieltä esiin ensin
likaisen nenäliinan, sitten piippukotelon ja parittoman käsineen.
Etsitty avain tuli vasta viimeiseksi.

— Minäpä katson kumminkin kaiken varalta, sanoi hän, — onko Anna...

Hän meni ovelle, joka samassa aukeni itsestään. Oviaukkoon ilmaantui
ainakin yhtä merkillinen olento kuin herra de Vaubajour.

Siinä oli nuori tyttö, oikeastaan kääpiö, jonka pystyt olkapäät ja
kyttyräinen selkä näyttivät uhkaavan musertaa hänen ruumiinsa, joka
oli hento kuin hyönteisen. Mutta tuon minä huomasin vasta jälkeenpäin.
Ensihetkenä tulin kiinnittäneeksi huomioni vain tytön kasvoihin, joihin
tuon onnettoman koko elämä näytti paenneen. Niissä taas huomasi vain
vilkkaat, palavat silmät, jotka alinomaa liikkuivat ja osoittivat
hermostuttavaa terävyyttä.

— Miksi et vastannut? kysyi herra de Vaubajour minun peräytyessäni
säikähtyneenä. — Tämä herra tulee tapaamaan sisartasi.

Minä kumarsin kohteliaasti:

— Jos neiti Alice sattuu olemaan poissa kotoa, niin voisinko ainakin
odottaa häntä?

Tytön terävä katse tutki minua:

— Mitä te hänestä tahdotte?

Minä ymmärsin, että täytyi selittää, miksi niin välttämättä tahdoin
hänen sisartaan tavata.

— Asia on aivan yksinkertainen. Haluaisin saada häneltä joitakin
tietoja tätini, rouva de Castérac'in viimeisestä sairaudesta. Olen
tullut Puystä vain sitä varten.

Tuskin olin lauseeni päättänyt, kun molemmissa henkilöissä tapahtui
äkillinen muutos. Herra de Vaubajourin silmissä välkkyi iloinen
uteliaisuus, hän astui äkkiä askelen eteenpäin ja tarttui käsiini.

— Miksi ette sanonut heti, että olette Castérac'eja!... Olen ylen
onnellinen saadessani teidät vieraakseni... Castérac oli sukulaisiani.
Hänen kälynsä oli nainut Madeleine d'Aygues'in, joka oli itse
Vaubajourin sukua. Kuten näette, ei tässä ollakaan kovin kaukaisia
heimolaisia.

Minä kuuntelin tarkkaavasti, mutta hämmästymättä. Tuo sukulaisuus,
joka muuten oli pelkkää otaksumaa, sopi hyvin mieheen itseensä. Minä
ajattelin: »Aivan varmaan puhuttiin sukulaisuudesta samalla tavalla
Cambaleyres'issa.» Emme olleet vielä ehtineet lausua pariakymmentä
lausetta, kun nenääni tuli selvä boheemielämän tuoksu.

— Onko herra siis tullut vartavasten?... virkkoi kääpiö.

— Astukaa sisään! jatkoi herra de Vaubajour. — Voitte tietenkin olla
täällä kuin kotonanne. Jos sallitte, jään itse pitämään teille seuraa.
Ei haittaa, vaikka myöhästyn klubista — sukulaiset ennen muita.

Kääpiö meni menojaan, herra de Vaubajour viittasi minua seuraamaan
itseään, ja paria minuuttia myöhemmin me istuimme isossa asumattomassa
huoneessa, joka oli sali. Sen puolihämärässä oli oudonnäköisiä
huonekaluja, toiset vanhoja, toiset uudenuutukaisia.

Tultuaan sisään herra de Vaubajour laski pöydälle ainoan käsineensä,
oli ilmeisesti ikävissään, kun täytyi pitää vireillä keskustelua, jota
varten hänen mielessään ei ollut mitään ajatuksia, ja mutisi jälleen:

— Olkaa huoletta! Alice tulee tuossa paikassa.

— Ei mitään hätää, vastasin minä, — olen niin hyvässä seurassa, ettei
sovi valittaa.

— Tekö siis olette perijä? kuului kimeä ääni.

Kääpiö oli istuutunut viereeni ja vaani vastaustani ilkeän kiinteästi.

Minä vain kohautin olkapäitäni kuin sanoakseni: »Mitäpä minä sille
voin», tai: »Kukapa tietää?» Sitten käännyin kysymään isältä:

— Neiti Alice on luullakseni ollut kauankin tätini luona?

— Ehkä kaksi vuotta... tai kolme... en enää muista. Kun oli
kysymyksessä serkkurukkamme auttaminen, en ollenkaan epäröinyt,
kuten varmaan ymmärrätte, vaan luovutin hänelle tyttäreni. Täytyyhän
sukulaisten tehdä uhrauksia toistensa hyväksi.

— Siinä toivossa, että saavat hyvän korvauksen! kuului taas tytön ääni.

— Minä myönnän, ettei Alice saanut uhrautuvasta palveluksestaan oikeata
korvausta. Serkkuni näyttää muuttuneen luonteeltaan vaikeaksi.

— Jospa ei tarvitsisi muita moittia! kuului taas ääni. — Alice tahtoi
vain päästä täältä pois, häntä ei tarvitse surkutella.

— Brioude ei varmaankaan ole iloinen paikka.

Huomatessaan, etten vieläkään vastannut, herra de Vaubajour jatkoi
takoen kupeitaan:

— Ei mitään seuraa tietenkään. Entiset suvut ovat hajautuneet
mikä minnekin. Ja nämä nykyiset aatteet ovat niin kaukana meidän
käsityskannastamme!...

Minä luulin keskustelun päätyvän aivan rauhallisiin ja arkipäiväisiin
asioihin, mutta vieressäni istuva tyttö ei siihen suostunut.

— Miten johtui mieleenne tänne lähteä? keskeytti hän taas katsellen
minua kiinteästi.

Kykenemättä tällä kertaa peittämään eräänlaista hämminkiä vastasin
hänelle:

— Hyvä neiti, minä halusin kiittää sisartanne siitä, mitä hän on tehnyt
Cambaleyres'issa.

Kuultuaan vastaukseni tyttö nyrpisti ylenkatseellisesti huuliaan.

— Jos joku ansaitsee kiitosta, niin varmaan minä, joka jäin kotiin
sisareni saadessa elää linnassa oikeata hovielämää.

— Hovielämää, mutisin minä, — se on sentään liikaa.

— Niin, te ette tietenkään tunnusta, että tätinne oli upporikas.

— Anna! huokasi herra de Vaubajour, — ei meidän pidä... Minä pelkään,
että vieras saa sanoistasi sen käsityksen...

— Että olisi ollut mukavaa saada osa perinnöstä? Miksi en sanoisi sitä
tälle herralle, koska olemme siitä yhtä mieltä, sinä ja minä.

Sitten hän kääntyi kysymään minulta:

— Toivon, etten ole teitä loukannut?

Ollenkaan välittämättä tuosta torailusta, joka lopullisesti vahvisti
ensimmäisen vaikutelman, minä vastasin:

— En suinkaan. Saanko otaksua, että sisarennekin on samaa mieltä?

Minä odotin myöntävää vastausta.

— Alice ja minä emme tee toisillemme mitään tunnustuksia, vastasi tyttö
kuivasti.

— Missä Alice mahtaakaan viipyä? kysyi taas herra de Vaubajour
huolestuneen näköisenä.

Tyttären suorasukaisuus nähtävästi häntä vaivasi. Hän tahtoi noudattaa
soveliasta käytöstä, eikä tuo puhe minuakaan paremmin miellyttänyt.
Mitä enemmän keskustelimme, sitä suurempaa vastenmielisyyttä aloin
tuntea tätä olopiiriä ja näitä ihmisiä kohtaan. Vaikka perheen isä
teeskenteli arvokkuutta, näytti hän kumminkin liiaksi kärkkyvän
perintöosuutta, joka minulla kenties oli taskussani. Kateellinen ja
huonosti kasvatettu kääpiö salasi halujaan vielä vähemmän. Kaikki
täällä kerjäsivät tai valehtelivat. Semmoista en tosiaankaan sentään
ollut odottanut.

— Nyt kuuluu joku tulevan...

— Luultavasti hän.

Anna nousi, meni nopeasti ovelle ja ulos.

— Jos se on Alice, selitti herra de Vaubajour, — pyydän saada olla
ottamatta osaa keskusteluunne. Ystäväni klubissa odottavat varmaan
kärsimättömästi.

— Tietysti! Te olette vapaa!

— Sitäpaitsi te varmaan tulette keskustelemaan yksityisluontoisista
asioista?

— Emme suinkaan.

— Mutta minä kuulen tytärteni äänet. Nuoriso jättää tosiaan toivomisen
varaa. Minun aikanani pidettiin parempaa huolta kasvatuksesta.

Hän pakeni vuorostaan pois. Minä jäin hetkeksi yksin ja kuuntelin
tarkkaavasti ulkoa kuuluvaa puhetta. Luulin kuulevani oven takaa
kiivaita sanoja — sisarukset siellä varmaan kiistelivät minusta. Sitten
herra de Vaubajourin jalo ääni vaati hiljaisuutta. Vihdoin joku tarttui
lukon kahvaan. Ovelle ilmaantuu kohta hän, jota olin tullut tapaamaan.
Sydämeni ei enää tykyttänyt. Minä odotin tyynesti, otaksuen varmaan
tietäväni, miten asia päättyisi.

— Kenen näköinen hän lienee, kysyin vain itseltäni, — isänkö vai tuon
tuhkimuksen näköinen?




V.


Minä en ryhdy häntä tässä kuvailemaan.

Liian monet muut kuvat, jotka nekin esittävät häntä, sijoittuvat
ensimmäisen vaikutelmani ja nykyisen kuvan välille.

Käsitinkö heti hänet nähtyäni, kuinka kiinteästi kohtalomme tulisivat
liittymään toisiinsa? En sitä usko. Sensijaan olen varma siitä, että
ensi silmäyksellä huomasin erehtyneeni otaksumissani. Kaikki laskelmani
hupenivat kuin tuhka tuuleen, ja kaikki alkoi jälleen alusta!

Nuo sanat ovat epätäsmälliset; tulee sanoa: kaikki alkoi. Olinhan ennen
vain uneksinut! Mutta nyt hän ilmaantui eteeni, aivan koruttomana,
hiukan ylpeänä, ja loi minuun kunniallisen naisen katseen. Todellisuus
häikäisi minut heti, tässä ei auttanut viisastelu; edessäni oli oikea
perijätär.

Minä näin tuon, minusta tuntui, kuin maaperä olisi pettänyt jalkojeni
alla, teki mieli huutaa... ja minä nousin hymyillen ja käyttäydyin niin
kohteliaasti kuin ainakin mies, joka poistuttuaan kohta unohtaa koko
vierailunsa.

— Minulle on ilmoitettu, herra, että olette rouva de Castérac'in
veljenpoika ja että haluatte puhutella minua. Minua tietysti liikuttaa
menettelynne, jonka hyvää tarkoitusta osaan pitää arvossa. Toivon myös,
että se sallii minun olla teille joksikin hyödyksi, ja minä jätän
varsin mielelläni käytettäviksenne kaikki hallussani olevat tiedot.

Nuo sanat, joita minä varmaan mittasin omilla nopeasti kiitävillä
ajatuksillani, tuntuivat minusta sanomattoman hitaasti lausutuilta.

— Älkäämme puhuko hyödystä, vastasin minä tehden torjuvan eleen. — Minä
vain sain eilen tietää, että tätini piti seuraanne erittäin suuressa
arvossa, ja tulin heti teille siitä ilmoittamaan.

Huomattakoon, kuinka minä sanani sovitin. Kuulija, jolla ei ollut
asioista oikeata selkoa, ei voinut niitä pitää muuna kuin tavanomaisen
kohteliaisuuden ilmauksena, mutta minä yritin ennen kaikkea olla
loukkaamatta totuutta, jonka ilmituloa samalla kovin pelkäsin.

— Hyvä herra, haluni toimia parhaani mukaan ei suinkaan ole ansainnut
teidän nyt näkemäänne vaivaa. Joku toinen olisi minun sijassani
luultavasti tehnyt työnsä aivan samoin, ei paremmin eikä huonommin.

Hän seisoi yhä ovella astumatta edemmäksi. Hymy lauhdutti kumminkin nyt
hänen pidättyvää ilmettään. Vaikka hän ei ollut odottanut tuloani, ei
hän kenties sentään ollut pahoillaan saadessaan tutustua Cambaleyres'in
uuteen isäntään.

Nähdessäni hänen jäävän siihen paikalleen sanoin hämmästyneenä:

— Haluaisin muuten saada teiltä tietoa menneisyydestä, joka on minulta
salattu kenties tuntemienne syitten vuoksi, ja sitäkin enemmän
nykyisyydestä, jonka voitte uskoa herättävän minussa mielenkiintoa...
enemmän kuin aavistattekaan.

Hymy hävisi.

— Pelkään, etten tuota ymmärrä. Mistä nykyisyydestä on kysymys?

— Teidän nykyisyydestänne, sehän on itsestään selvää.

Lauseeni, jotka yhä asiaa salasivat kumminkaan mitään peittämättä,
olivat yhä vielä aivan ihmeellisiä. Kuka tuolla tavalla puhui? Minäkö
vai se toinen olento, joka oli äkkiä sijoittunut tajuntaani? Minä
näet en ollut ainoastaan kohtelias mies, joka lausui siinä naiselle
ystävällisiä sanoja, vaan olin kuin vainottu eläin, joka törmää aitaan,
missä oli luullut olevan vapaan tien, ja minä kerjäsin jo itselleni
tulevaisuutta, joka tyydyttäisi meitä kaikkia.

Semmoista olemuksen kahdentumista pidetään yleensä mahdottomana
normaalitiloissa, mutta kriisin sattuessa se syntyy yht'äkkiä, ja
siihen johtaa sama itsensä puolustamisen vaisto, joka saa silmäluomen
sulkeutumaan, kun sitä lähestyy tomuhiukkanen.

Olin tuskin ehtinyt lauseeni lausua, kun jo käsitin, kuinka hyödyttömän
uskalias se oli. Vastaus ei siis minua ihmetyttänyt:

— Herra varjelkoon, jättäkäämme huomioonottamatta kaikki, mikä koskee
vain minua. Pelkkä kiitoksenne riittää minulle. Olen puolestani
valmis kertomaan teille rouva de Castérac'in viimeisistä päivistä
yksityiskohtia, joita Rosa ehkä ei ole tietänyt kertoa. Milloin
haluatte minulta kysellä?

— Nyt... heti, jos se ei ole teidän aikanne väärinkäyttämistä.

Kun ei minua vieläkään kehoitettu istuutumaan, osoitin tahallani
tuolia, jossa oli taannoin istunut herra de Vaubajour. Alice ei
näyttänyt huomaavan kehoitustani. Hän näytti päinvastoin päättäneen
jäädä ovelle ja hän ilmeisesti väijyi siinä jotakin. Mieleeni välähti
ajatus, että häiritsin.

— Voin tietysti tulla myöhemminkin, sanoin, — milloin vain haluatte.

Hänen silmiinsä tuli kiihtynyt ilme.

— Ei, herra, sitä parempi, mitä pikemmin se tapahtuu. Mutta... mutta
eikö teistäkin täällä ole jäätävän kylmä? Jos meillä olisi puutarha,
ehdottaisin, että menisimme sinne, mutta eihän kaupungintalon
pengermäkään ole kuin muutaman askelen päässä.

— Lähdetään siis sinne, jos teille sopii.

— Lähdetään.

Hän oli puhunut kovalla äänellä. Hänen hämminkinsä väistyi äkillisen
päätöksen tieltä. Ovea avatessani kuulin samalla nopeita askelia ja
ymmärsin, että tämä talo kuului niihin, joiden ovilla kuunnellaan.
Äkillisen lähtömme yllättämänä kääpiö ei ehtinyt paeta, hän vastasi
tervehdykseen! vihaisella silmäyksellä ja tarttui sisarensa käsivarteen:

— Minulla on sinulle sanottavaa; älä mene!

Vastauksesta saattoi kuulla, että tässä oli vilpitön sielu joutunut
kateuden ja urkinnan uhriksi:

— Minä pyydän sinua hartaasti, päästä minut... Tulkaa, herra, minä
opastan teitä.

Hän vei minut kadulle. Edessämme kohosi Pyhän Julianuksen kirkon
ristilaiva kuin vanha varustus näyttäen sulkevan tien. En ajatellut,
minne olimme menossa, mietin vain, pää painuksissa, tai oikeammin
kuuntelin kaksoisolentoni puhetta.

Älköön luultako, että tämä on vain kuvitteluni tuotetta! Se, mitä
silloin kuulin, on nyt mielessäni yhtä elävänä kuin sanat, jotka
lausuimme ääneen, ja minä toistan sen tässä yhtä täsmällisesti.

»Katsohan», sanoi ääni, »kaikki osoittaa, ettei hän ole toivomasi
seikkailijatar, sitä osoittaa hänen käytöksensä, ryhtinsä, vieläpä
hänen halunsa paeta pois tungettelevien omaistensa luota, joka halu
kumminkin on luonut sinuun hetkeksi toivoa. Älä kiellä, sinähän uskoit
hetkisen, että hän, samoinkuin hänen sisarensa tai isänsä, ajatteli,
millä keinoin sinusta parhaiten hyötyisi, mutta hän päinvastoin
ajattelikin vain, miten sinua viihdyttäisi. Vertaa omaa rehtiyttäsi
hänen vilpittömyyteensä. Jo sen vuoksi sinun pitäisi pyytää häneltä
anteeksi... Katsele häntä... Muuten, olipa hän millainen tahansa,
eihän se voi estää sitä tosiasiaa, että Cambaleyres'issa on eräässä
rukouskirjassa paperi, joka määrää hänet perijättäreksi. Olkoon hän
sen ansainnut tai ei, siitä ei tässä ole kysymys. Yhtälön ainoat
jäsenet ovat: eräs mies, eräs testamentti. Älä lisää siihen mitään.
Olipa miehellä millaisia tekosyitä tahansa, voiko hän repiä rikki
testamentin? Jos hän sen tekee, minkä nimen annat hänen teolleen?»

Minä vastasin:

»Entä minkä nimen annan itselleni, jos jätän korvaamatta isäni puolesta
ja vielä lisään entistä huonoa mainetta? Olkoon menneeksi, että
entisyys jätetään sikseen, mutta voiko herättää entisyyden eloon vain
tehdäkseen sen vieläkin vihattavammaksi ja pettääkseen toiveita, jotka
olivat jo painuneet unohduksiin? Onko minulla oikeutta epäröidä, kun on
tämä valinta suoritettavana?»

Selvää kumminkin oli, että epäröin. Matkan päästä on erinomaisen helppo
järjestää tuntemattoman ihmisen kohtaloa, mutta tuo tuntematon oli nyt
lakannut olemasta pelkkää teoriaa, joka tekee ongelman asettamisen
helpoksi, hän käveli vieressäni, ihmetteli hajamielisyyttäni, hän
varmaan kohta minulta kysyisikin... Molempien etujen säilyttäminen
olisi edellyttänyt ihmettä, mutta minun aikanani valitettavasti ei
niitä enää tapahdu.

— Ettekö ole koskaan aikaisemmin käynyt Brioudessa?

Minä säpsähdin. Minua säikähdytti todellisuus, joka astui siten esiin
ollenkaan välittämättä ratkaisuista, joihin se tulisi johtamaan.

— En, neiti, olen täällä ensimmäistä kertaa... ja teidän tähtenne.

— Minä joudun ihan hämilleni. Jonkin korvauksen sentään teille tarjoaa
käynti tuomiokirkossa.

Hän katsahti kirkon kuoriin. Sen sopusuhtainen pyramidi sulki kadun,
jota pitkin kävelimme ylöspäin.

— Sen vakava, hillitty ja hieno rakenne miellyttää minua. Se on tämän
seudun kuva.

— Te rakastatte varmaan tätä seutuakin?

— Tottumus saa kiintymään sellaisiinkin paikkoihin, jotka eivät ole
kauniita.

— Onko tämä seutu siis kaunis?

— Kauniimpi kuin luulettekaan, katsokaahan vain.

Me olimme saapuneet tasanteelle, mistä oli vapaa näköala yli
seudun. Kaikkialla näkyi poppeleita ja lepikköjä. Allier virtaili
rauhallisena viheriän holvin alla. Kaukaisten kukkulain laella näkyi
kyliä. Lukemattomista hedelmätarhoista tuntui huokuvan semmoinen ilo,
että olin siihen menehtyä. Me olimme siinä kahden kesken, ainoat
todistajamme olivat muutamat vanhat puut, jotka loivat lämmintä varjoa
ja joiden lehvät lepäsivät äänettöminä.

Minä mutisin hiljaa:

— Eihän tässä tosiaankaan osaa pahoitella, vaikka ei ole omaa
puutarhaa...

Hän huomasi sittenkin, että ajatukseni olivat muualla.

— Ymmärrän kyllä, että Cambaleyres'in näköalat miellyttävät teitä
enemmän. Palatkaamme siis siihen asiaan. On jo aika.

— On jo aika, toisti ääni mielessäni.

Saatoinko vielä odottaa, vastoin kaikkea järkeä, että todella
tapahtuisi semmoinen lakien tai ihmisten elämäin mullistus, josta
toivoin itselleni armonaikaa? Hetkisen käteni vapisivat samoinkuin
eilen, nyt ne eivät aikoneet polttaa mitään paperia, mutta oliko se
vaikeneminen, johon tässä pyrin, arvokkaampaa? Sitten säpsähdin. Minun
piti tunnustaa kaikki, mutta ei heti. Kymmenen minuuttia! Minä myönsin
itselleni vielä kymmenen minuuttia. Kymmenen minuutin aikana voi
mieleeni johtua paljon ajatuksia, ja minähän tarvitsin yhden ainoan
pelastuakseni!

Kävellen muka välinpitämättömästi astuin pengermän kaidepuun luo ja
nojasin siihen:

— Minä suostun ehdotukseenne, neiti, palatkaamme Cambaleyres'iin.

— Mitä haluatte tietää?

— Tädistäni en nyt halua tietää mitään. Puhukaamme ensin teistä. Saanko
tietää, millaisissa oloissa elätte ja mitä suunnittelette?

— Mitä suunnittelen?... Mutta hyvä herra, saanen vastata teille, että
aikeeni ovat oma asiani.

Minä punastuin.

— Se on totta, neiti, ja minä pyydän anteeksi varomattomuutta, joka
minun täytyy selittää.

Hän painoi päänsä alas mietteissään.

— Ettekö ole itsekin sitä mieltä, että minulle olisi parempi, jos
siirryttäisiin toiseen asiaan?

— Syistä, jotka pyydän saada jättää toistaiseksi mainitsematta,
vakuutan teille, etten voi menetellä toisin.

En valitettavasti itsekään tietänyt, mitä nuo sanat oikeastaan olivat
tarkoittavinaan. Minussa piilevät olennot alkoivat tästä lähtien
kiistellä horjuvasta tahdostani, aina taistellen toisiansa vastaan.

— Voitte myös uskoa, jatkoin minä, — että ilmankin noita syitä, joihin
viittasin, ja jo ennenkuin olin teihin tutustunut, olin kuullut
teistä niin paljon, että se riitti herättämään minussa mielenkiintoa.
Ja äsken, puhutellessani omaisianne, jouduin kokemaan iloisen
vaikutelman, sillä en ollut aikaisemmin tietänyt, että kiintymyksenne
tätiini johtui vähemmän ohimenevästä tarpeesta kuin pyyteettömästä
sukulaisuustunteesta.

Hän keskeytti puheeni.

— En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte.

— Lausuinko ehkä asian epäselvästi, vai eikö ole totta, että teitä
liittävät Gastérac'eihin sukulaisuuden siteet?

Hänen kasvoihinsa tuli tuskainen ilme.

— Minä arvaan, herra, että isä-parka on jälleen kaunistanut haaveillaan
arkista todellisuutta. Hän ei voi alistua siihen, että näkee minun
yksinkertaisesti ansaitsevan elatustani. Ei, Castérac'it eivät ole
sukulaisiamme, ja minä sain työstäni Cambaleyres'issa kohtuullisen
korvauksen. En puolestani ollenkaan häpeä sitä tunnustaa, ja jos
huomenna tarjoutuisi samanlainen tilaisuus, suostuisin siihen empimättä.

Sitten hän lisäsi ilmeisesti ponnistellen ja ilmaisten siten, että olin
koskettanut arkaan kohtaan:

— Mutta tehän puhuitte iloisesta vaikutelmasta. Onko teille ehkä
kerrottu... muutakin?

Minä kohotin rohkeasti katseeni:

— Ainakin kuului olevan selvää, että lähdettyänne pois kotoa, muka
rehellisesti ansaitsemaan, käytitte tilaisuutta hyväksenne saadaksenne
hengittää joitakin aikoja... toisenlaista ilmaa.

Tällä kertaa hän ei vastannut mitään.

— Ettekö sano siihen mitään? Olen siis kuullut oikein.

Katseeni liikkui maisemassa. Pengermän alla nousi eräästä savupiipusta
keveä sauhu. Olisin hartaasti halunnut haihtua olemattomiin samoinkuin
se. Ajattelin kumminkin: »Jos otaksumme, että luovutan omaisuuden nyt
heti hänelle, jolle se kuuluu, niin kuinka hän voi suojella itseään
isältään ja sisareltaan, joiden kanssa eläminen on hänelle kärsimystä?»
Tuo ajatus oli lapsellinen; minä en aavistanutkaan, että se alkoi
valaista tietäni!

Sitten, lakattuani katselemasta maisemaa, poistuin kaidepuun luota.
Sokea, joka saa näkönsä takaisin ja näkee jälleen auringon, säpsähtää
varmaan niinkuin säpsähdin minä nähdessäni taas hänen kasvonsa.

Hän nojasi puun runkoon, aivan rauhallisena huolimatta
keskustelustamme, joka kaikin puolin vain hänen mieltään hämmensi
tuomatta mitään selvyyttä, ja hän säteili kauneutta, jota en ollut
aikaisemmin niin selvästi huomannut. Yhtäkkiä minusta tuntui, että
kaikki tuska oli poissa. Tuntui ihanalta, että sattuma oli antanut
haltuuni tuollaisen olennon onnen. Tuntiessani olevani hänen kohtalonsa
valtias jouduin myrskyisen ja äkillisen hurmion valtaan, ikäänkuin
olisin voinut tehdä hetkessä hänen kohtalonsa omakseni.

— Millaisia muistoja teillä on Cambaleyres'ista? kysyin päättävällä
äänellä. — Iloisia vai ikäviä?

Hän kohautti olkapäitään.

— En ole sitä koskaan itseltäni kysynyt.

Tyydyn siihen, että olen toiminut niin hyvin kuin olen osannut.

— Mutta olisihan ollut vielä parempi, jos olisi voinut sen itselleen
sanoa?

— Se ei ollut tarpeen. Ettekö usko, että velvollisuuteen liittyy oma
erityinen ilo?

Minä vavahdin. Oli aivan varmaa, että hän puhui vain itsestään, mutta
olisiko hän sovittanut sanansa toisin, jos olisi tahtonut saattaa minut
salaisen mielenjärkytykseni valtaan? Minä jatkoin kaikesta huolimatta:

— Miksi ette palaa Cambaleyres'iin... vähäksi aikaa?

Hän kohotti katseensa hämillään.

— Ajatteletteko sellaista?

— Puhuisinko siitä, jos se olisi mahdotonta?

— Palatsinko Cambaleyres'iin... kenen luo?

Minä en vastannut.

— Miten siis?...

Jälleen uhkaava vaitiolo peloitti minua. Otsalleni kihosi kylmä hiki.
Minä huomasin samoinkuin hän, että ehdotukseni oli mieletön, mutta
jokin salaperäinen vaisto yllytti minua yhä jatkamaan.

— Pelkään, ettette ole oikein ymmärtänyt, sanoin minä. — Kun kehoitan
teitä tulemaan Cambaleyres'iin, tarkoitan tietysti, että olisitte
siellä emäntänä; minä en aio sinne jäädä.

Palaan pian Parisiin... lopullisesti. Eikö se muuten olisi väliaikainen
keino vapautua vaikeuksista... jotka aavistan? En tahdo kehoittaa teitä
lausumaan mitään tunnustuksia, voitte olla aivan rauhallinen. Minulle
riittää se vähä, mitä olen itse nähnyt. Teidän ei pidä myöskään minua
kiittää tästä toimenpiteestä, jonka ainoana ansiona on, että siihen
voidaan turvautua, kunnes tapahtuu lopullinen ratkaisu. Tunnustattehan
tekin, että sitä sopii ajatella, ja otattehan vastaan suojan, missä
voitte odottaa kaikessa rauhassa...

— Mitä odottaa?

Hänen katseensa oli yhä tähdätty minuun, ja minä iloitsin taas siitä,
että vallitsin hänen kohtaloansa.

— Mitä?... Sitä en tiedä... Ehkä oman sydämenne puhetta. Onhan
avioliittokin eräs ratkaisu.

Hän toisti, ivaansa salaamatta: — Avioliitto, niin tosiaan...

Mutta tällä kertaa tuo sana minut häikäisi. Kun hän sen vuorostaan
lausui, ei se ollutkaan enää pelkkä vaaraton sana, jollaisia vaihtavat
ihmiset, joilla ei ole mitään toisilleen sanottavaa, vaan se loi
eteeni uuden kirkkaan valon. Millainen houkkio Olinkaan ollut, kun en
ollut heti huomannut, että pelastus oli juuri siinä! Olin odotellut
jotakin ihmettä, mutta minun tarvitsikin vain olla vaiti ja valloittaa
hänet! Miksi valitsisinkaan joko välttämättömän omaisuudenluovutuksen
tai isäni kunnian pelastamisen, kun elämä teki minulle mahdolliseksi
pelastaa ne molemmat?

Kasvojani kirkasti nähtävästi sinä hetkenä niin suuri ilo, että hänen
kasvoissaan näkynyt ivan häive samassa hävisi. Hän teki väsyneen eleen:

— Ettekö enää pysy vaatimuksessanne? sanoi hän hiljaa. — Olen usein
huomannut, että jonkin ajatuksen lausuttuaan samassa huomaa sen koko
mahdottomuuden.

Minä vastasin äänellä, jossa raikui jo voitonriemu:

— Mieletöntä on uskoa, ettei onnea voi saavuttaa.

— Jospa arvaisitte, niinkuin minä, kuinka vähän onnea elämä todella
tarjoaa!

— Sitä suurempi syy ottaa nyt vastaan korvaus, jonka se itse tuo.

Vaikka hän ei voinut aavistaa sanojeni todellista kantavuutta, hän ehkä
sittenkin yritti niihin uskoa.

— Ei, virkkoi hän vihdoin, — minä olen teille sanomattomasti
kiitollinen, mutta en suostu.

Sitten hän lisäsi, yrittäen hymyillä:

— Pelkään sitäpaitsi, että omaiseni jo minua odottavat.

Minä astuin hänen luokseen. Saatuani aavistaa, mitä olin aavistanut,
en enää suostunut siihen, että hän minut jättäisi. Minut valtasi
ihmeellinen halu vietellä hänen sydämensä odottamatta huomiseen saakka.

— Omaisenneko tässä tulevat kysymykseen! huudahdin minä. — Eroammeko
siis nyt, kun emme ole vielä toisiamme löytäneet, vielä toisiimme
tutustuneet, eroammeko mitättömien sanojen vuoksi? Luulen aavistaneeni
kuka olette; te puolestanne voitte kuvitella, kuinka hartaasti tahdon
nyt ja aina olla teidän ystävänne. Tapahtukoon muuten mitä tahansa,
nyt, kun tiedän kuka olette, olen päättänyt teitä puolustaa ja sen
vuoksi temmata teidät pois siitä piiristä, missä vihdoin joutuisitte
uhriksi. Millä oikeudella? Otaksukaamme, että minun tulee hyvittää.
Millä keinoilla? Aika ne meille kyllä osoittaa. Ennen kaikkea: älkää
säikähtäkö, älkää pelätkö! Jos kiitokset tulevat kysymykseen, niin
niitä on lausuttava teille. Minäkään en ole tottunut onneen. Eiliseen
saakka olin vain mies-parka, joka suoritti ikäviä velvollisuuksiaan,
suoritti tehtäväänsä ypöyksinään ja liikkui maailmassa näkemättä mitään
muuta kuin sen säälimättömät velvoitukset. Te olette ensimmäisenä
osoittanut minulle, kuinka ihanaa on auttaa. Semmoinen ennenkokematon
nautinto saa minut pysymään aikeessani, vaikka se tapahtuisi vastoin
teidän tahtoanne!

Jos ääneni yritti olla mitään ilmaisematta, niin katseeni oli varmaan
jo sanonut kaikki. Hän oli kuunnellut minua, vuoroin typertyneenä,
vuoroin epäröiden ja hämillään. Minun jatkaessani hän kuunteli
tarkoin sanojani ja näytti arvailevan, mitä seuraisi. Vihdoin hänen
silmäluomensa painuivat alas, vaikka hän yhä hyvin hillitsi itseään.
Hän ehkä sittenkin pelkäsi ilmaisevänsä minulle mielenliikutusta, joka
sai hänen sydämensä kiihkeästi sykkimään... Kun siis olin lopettanut
puheeni, tuntui seuraava vaitiolo meistä molemmista kerrassaan
ruumiillista kipua tuottavalta. Olimme kumpikin väikkyneet muutamia
hetkiä kaiken todellisuuden yläpuolella. Nyt, kun olimme taas vaiti,
aloimme syöksyä takaisin yöhön, takaisin maahan, missä jalka vaipuu
kykenemättä astumaan eteenpäin...

Vihdoin hän kohotti katseensa. Hänen suupielessään oli katkera ilme, ja
hän sanoi vuorostaan:

— Minun pitäisi tosiaan kiittää teitä, herra, myötätunnosta, jota en
suinkaan osannut odottaa ja joka täyttää kaikki toiveeni... paremmin
kuin milloinkaan voin lausua. Minä kuulun valitettavasti niihin
ihmisiin, jotka ovat oppineet olemaan kuuntelematta haaveen musiikkia.
Minullekin on elämä osoittanut olevansa täynnä arkisia huolia, joiden
lomassa vain harvoin pilkahtaa jokin ilo. Älkää siis ihmetelkö, jos
teidän odottamaton avuntarjouksenne, vaikka se nähtävästi on täysin
vilpitön, näyttää minusta kuuluvan niihin kauniisiin seikkailuihin,
joissa ei ole huomispäivää. Tiedättekö muuten itsekään varmasti,
ettette joudu puutteellisiin tiedonantoihin perustuvan jalomielisyyden
petettäväksi? Te ette tunne minua. Olette saanut vilkaista muutamiin
elämäni vaikeuksiin. Riittääkö se, ja ettekö pelkää, että ensimmäisen
innon ohimentyä kadutte tarjoustanne? Uskokaa minua, minä en suinkaan
ole semmoinen uhri, joksi minut kuvittelette. Olen enintään vain köyhä
tyttö, joka kärsii, samoinkuin useimmat kaltaiseni, köyhyyden mukanaan
tuomista haitoista. Se saattaa toisinaan olla hiukan kiusallista, mutta
ei milloinkaan todellista kärsimystä...

Hänen sammuva hymynsä häipyi nyt pois.

— Sitäpaitsi on silloin tällöin hetkiä, jotka lohduttavat. Tämä hetki
on nyt mennyt. Minä en sitä unohda. Se haihduttaa pois sen, mikä
Cambaleyres'in muistoissa oli hiukan katkeraa. Kiitän teitä siitä.

Hän nyökkäsi aikoen poistua luotani. Minusta näytti kumminkin siltä,
kuin hän olisi epäröinyt. Minä tartuin hänen käsiinsä:

— Haihduttaa pois, sanoitte. Ettekö siis tiedä, että tätini on ollut
teillekin erittäin hyväntahtoinen?

Hän pudisti päätään:

— Kyllähän rouva de Castérac vakuutti olevansa minuun tyytyväinen.

— Hän on tehnyt enemmän!

— Mahdollista kyllä, mutta jos hän olikin minuun kiintynyt, ei hän
missään tapauksessa sitä ilmaissut.

— Tässä on puhe aivan muusta!

— En enää teitä ymmärrä...

Traagillinen tuokio, jolloin asia oli itsestään noussut huulilleni.
Minä mittasin silloin kuin salaman valossa vaihtoehtoa, johon sisältyi
tulevaisuus: toisaalla oli totuus, joka vaati hinnaksi tuhoutumiseni,
toisaalla oli hänen onnensa ja mahdollinen pelastus minulle. Hetkisen
kaikki häilyi ympärilläni. Minä vaapuin siinä tyhjyyden yläpuolella ja
tunsin vain oman pyörrytykseni, kun olisi pitänyt asiaa harkita. Sitten
tulin tuskallisesti lausuneeksi sanat, joita en suinkaan etsinyt:

— Tätini on jättänyt tehtäväkseni pitää huolta teistä, ja minä teen
sen, tahdoittepa tai ette.

— Oh! lausui hän hiljaa. — On tehtäviä, joiden tuntemattomat
vaatimukset saattavat olla hyvin raskaat.

— Oletteko itse milloinkaan ajatellut, että niitä pitäisi senvuoksi
väistää?

Hän ei virkkanut mitään.

— Huomenna tulen keskustelemaan isänne kanssa, ja me päätämme, milloin
palaatte Cambaleyres'iin.

Ajatus, että tulisin jälleen tapaamaan hänen isänsä, ilmeisesti häntä
säikytti.

— Odottakaa, olkaa hyvä... myöhemmin annan teille tiedon...

Mutta minä en tahtonut enää häntä kuunnella:

— Ettekö ymmärrä, että jään tänne, kunnes saan teidät pelastetuksi?

Sellainen oli luullakseni ensimmäinen kohtauksemme. Jäätyäni yksin
pengermälle käännyin kohti taivaanrantaa ja tervehdin avaruutta. Minun
teki mieli kylpeä illan kuulaudessa. Sen valo tuntui tunkeutuvan
sieluuni kutsuen minua lepäämään.




VI.


Tarkoitukseni on sivuuttaa seuraava aika tai ainakin useimmat silloin
sattuneet seikat. Ne ovat sivuasioita, pelkkä kehys, joka ei sinänsä
ole tärkeä. Muuten ei nähtävästi mikään millään tavalla yllättänyt,
kaikki seikat näyttivät vain auttavan suunnitelmaani. Kulku ei olisi
voinut tapahtua nopeammin eikä noudattaa suorempaa uraa.

Sensijaan puhun tässä itsestäni. Jollen niin tekisi, niin aloittamani
draaman avain olisi kadoksissa eikä sen tapahtumia voisi ymmärtää. Ei
pidä suinkaan otaksua, että tunsin asiat alun pitäen niin selvästi kuin
nyt; ne ovat mielessäni kirkastuneet vasta pitkien aikojen kuluttua:
tunteitten kehitys alkaa tulla havaittavaksi vasta tultuaan päätökseen
ja vasta kun on liian myöhäistä.

Kun olimme lopettaneet keskustelumme pengermällä, oli koko olemukseeni
tullut suuri rauha, yht'äkkiä ja auttamattomasti kuin lumivyöry. Minä
olin yht'äkkiä vapautunut kaikesta tuskasta ja kerrassaan hautauduin
hiljaisuuteen. Sellainen vaikutelma on sekä ruumiillinen että
sielullinen. Hetkeä aikaisemmin oli ohimoissani tuntunut puristus,
kurkkuni oli ollut kuiva. Nyt tuntui pääni aivan keveältä ja teki mieli
laulaa.

En miettinyt, mitä oli tapahtunut, ennenkuin illalla, tultuani
huoneeseeni hotelliin.

Huone oli säällisen siisti; nojatuoli, jossa istuin, ei tarjonnut
mitään mukavuutta, edessäni oli keikkuva pöytä, seinäpaperit olivat
vanhat, pesupöytä vaivainen; mutta enpä tiedä, onko kaikkein
upeimmassakaan huoneessa milloinkaan tunnettu suurempaa iloa.

Oli kulunut tasan vuorokausi siitä, kun olin saanut tietää _asian_;
minusta oli tuntunut, kuin olisin elänyt kokonaisen vuoden, mutta
nyt olin, Jumalan kiitos, joutunut takaisin lähtökohtaan; mikään ei
ollut muuttunut, minä olin vain päättänyt mennä naimisiin neiti de
Vaubajourin kanssa.

Olin päättänyt ottaa hänet vaimokseni, enkä edes ajatellut,
epäröisikö hän, ennenkuin ehdotukseeni suostuisi; olin siitä
varma, niinkuin olemme päivän laskiessa varmoja siitä, että meille
koittaa jälleen aamu. En myöskään pohtinut kysymystä, tulisimmeko
toisiamme rakastamaan. Ainoa kysymys, joka kannatti tehdä, oli
aivan toisenlainen: takasiko tämä naimisiinmeno, että pelastaisin
sekä oman tehtäväni että varsinaisen perijättären oikeudet?
Luovuttamalla vaimolleni rouva de Castérac'in omaisuuden ja maksamalla
omaisuusyhteyden vallitessa takaisin jo kuluttamani summat katsoin
täyttäväni omantunnon ja velvollisuuden vaatimukset. Jäljelle jäi
vielä kysymys, oliko odottamattoman sallimuksen siten yhteenliittämien
ihmiskohtaloitten onni taattu. Minä vastasin toisesta. Mitä tuli
toiseen, omaani...

Minä kohautin olkapäitäni. Tosiaankin soma kysymys! Muinoin olin
isääni totellen suostunut uhraamaan elämäni toivottomaan työhön; nyt
vaadittiin samaa uhrausta, mutta tulos oli varma. Sopiko minun siis
estellä? Eikö pitänyt mieluummin siunata sattumaa ja olla kiitollinen!
Olisihan se voinut saattaa minut antamaan nimeni jollekin mitättömälle
naiselle; sallimuksen minulle suoma nainen oli ilmeisesti vilpitön,
kunniallista, vaikka ei kunnioitettua sukua, ja kadehdittavan kaunis.
Eikö meillä kummallakin, yhtäläisen hyvän tahdon vallitessa, ollut
oikeus ilman mitään vaateliaisuutta luottaa siihen, että liittomme
muodostuisi sopusointuiseksi?

Siten nykyisen hetken rauha tuntui pitenevän tulevaisuuteen, niinkuin
varjot pitenevät auringon laskiessa. Harvoin olen tuntenut olevani
niin onnellinen, ja tämä seikka näyttää minusta nyt, aikojen kuluttua,
selittämättömältä, tai oikeammin: se vaatii selitystä.

Sellaisena kuin silloin olin, en tosiaan tullut koskaan ajatelleeksi
rakkauteen perustuvaa avioliittoa; voinpa sanoa, etten oikeastaan
käsittänyt, mitä rakkaus yleensä merkitsee.

Mitä sisältyikään menneisyyteeni tunne-elämän kannalta katsoen?
Muutamia harvoja seikkailuja, jotka eivät olleet johtaneet mihinkään,
aistien hetkellistä hehkua, jota kukaan ei voi välttää, silloin
tällöin nautinto, jota en ollut koskaan vakavasti kaivannut. En siis
aavistanutkaan, että saattoi olla olemassa intohimoja, jotka voivat
vallata ihmisen koko olemuksen ja kumota kaikki muut olemassaolon
edellytykset, ja jos olisin voinut semmoista kuvitella, olisin
sitä samassa säikähtänyt. Ihminen ei kaipaa eikä pahoittele mitään
eläessään tyhjyydessä. Olin tietysti tavannut rakkautta kirjoissa,
mutta niissä tuo sana merkitsi vain seikkoja, jotka sinänsä olivat
sangen arkipäiväisiä. Olin tyytynyt pelkkiin mitättömiin seikkailuihin,
joista intohimo oli suljettu pois, ja elämä oli suvainnut vahvistaa
mielipidettäni. Siitä johtui epämääräinen ylenkatse ja vaivainen luulo,
että liitelin yleisten heikkouksien yläpuolella.

Tunnustan mielelläni, että tuon entisen olennon muisteleminen — vaikka
hän oli ollut kerran oma itseni — on minusta tuskallista. Toiselta
puolen on kumminkin varmaa, ettei tähän menettelyyni sisältynyt mitään
itsekkyyttä eikä erinomaista elottomuutta. Sydämeni sykki samoinkuin
muiden ihmisten, mutta minä tavoittelin yksinomaan erästä korkeampana
pitämääni tarkoitusperää. Tämä tehtävä oli vanginnut minut niin
kokonaan, etten ollut milloinkaan edes ajatellut naimisiinmenoa. Olin
enintään sitä harkinnut loitolta pitäen sitä eräänä yhteiskunnallisena
tekona, jolla oli ilmeinen kantavuus, jonka vaarat määrittelin ja
jonka velvollisuudet tiesin, mutta jonka iloista minulla ei ollut
aavistustakaan.

Ihmetteleekö kukaan nyt enää edellä kuvailemaani erinomaista riemua?
Se oli köyhän mielen iloa, olkoon menneeksi. Mutta se ilo oli minun
mielessäni. Kuohuttaako tuo muisto minua nyt? Tarkastellessaan
olemuksensa peräkkäisiä vaiheita kuka hyvänsä voi joutua kuohuksiin
samasta syystä.

Seuraavan viikon kuluessa kaikki näytti osoittavan, että minun täytyi
pitää suunniteltua liittoa onnellisena keinona erilaisten etujen
yhteensovittamiseksi; sitä osoitti sekä täydellinen levollisuuteni
kosintaani nähden että se yksinkertainen tapa, jolla päätin sen
viipymättä toteuttaa. Jos olin ensimmäisessä kohtauksessani Alicen
kanssa hetkittäin tuntenut salaperäistä vetovoimaa, niin jo seuraavalla
kerralla toimin kuin mies, joka kiinteästi tarkkaa peliä eikä laiminlyö
vastustajansa ilmeitten tutkimista. Unohdinpa siinä vielä kerrassaan
menettelyni varsinaisen vaikuttimen: minä aioin naida neiti de
Vaubajourin enkä edes kysynyt itseltäni, mikä minua siihen pakotti.

Jo seuraavana päivänä palasin Sairaalakadulle. Alice oli yksin kotona.
Olin vähällä noudattaa kärsimätöntä haluani ja pakottaa hänet äkkiä
päätökseen. Maltoin sentään mieleni ja tyydyin siihen, että kuluisi
vielä päivä. Kun Alice yhä kieltäytyi lähtemästä Cambaleyres'iin,
vastasin hänelle:

— Olkoon menneeksi, minä koetan parempaa keinoa.

— Pelkään, ettette onnistu.

Minusta tuntui samassa, että jo mahdollisuus päästä pois tästä
ympäristöstä oli häntä jossakin määrin suostuttanut. Mitä
haaveellisempi jokin toive on, sitä katkerammaksi se muuttaa
todellisuuden, jonka haltuun se meidät jättää. Alice kysyi minulta
sitten, milloin aioin lähteä.

— Minä en lähde; olenhan luvannut pitää huolta teistä.

Kävin talossa vielä kolme kertaa, mutta nyt kohtasin toiset
Vaubajourit. Selvää oli, että oleskeluni Brioudessa ja alinomaiset
käyntini alkoivat perhekuntaa hermostuttaa. Herra de Vaubajour
heilutteli jalkojaan ja sovitteli lauseitaan näyttäen odottavan, että
lupaisin hänelle jonkin kilisevän lahjan. Kääpiö, joka oli rohkeampi,
uskalsi sanoa:

— Haluttaako teitä liehitellä sisartani? Saatte uskoa, etteivät
parisilaiset tavat tässä tehoa.

Olin jo heittää kaiken toivon, että ilmaantuisi suotuisa tilaisuus,
kun se viikon kuluttua ilmaantui, vieläpä niin, että kiireellinen
kosintani ei suinkaan mitenkään loukannut, vaan näytti kerrassaan
välttämättömältä.

Kesäkuun 21 p:nä aioin jälleen käydä vierailulla ja lähdin hotellista,
kun samassa näin etäällä Alicen. Minut huomattuaan hän lähti heti
tulemaan luo. Arvasin, että hän oli minua odottanut, menin hänen
luokseen, näin hänen tuskallisen ilmeensä ja huudahdin:

— Mitä on tapahtunut?

Hän sanoi hiljaa, hämminkiään salaamatta:

— Ei oikeastaan mitään, mutta sentään niin paljon, että katsoin olevan
syytä teille siitä ilmoittaa.

— Lähdetään siis paikkaan, missä saamme olla rauhassa tungettelijoilta.

Hän suostui. Edessämme oli ulos lakeudelle johtava tie. Me lähdimme
sitä kulkemaan, ja minä kysyin jälleen:

— Mitä on tapahtunut?

Hän vastasi tahallaan epämääräisesti. Kiitti aluksi hänelle
osoittamastani mielenkiinnosta. Se oli oudostuttanut hänen omaisiaan,
ehkä enemmän kuin oli syytäkään. Ehkä se oudostutti muitakin. Minä
en voinut parisilaisena arvata, kuinka uteliaasti vierasta henkilöä
tarkasteltiin Briouden laisella pienellä paikkakunnalla. Pieninkin
seikka antaa aihetta pitkiin selityksiin, mitätön sana johtaa heti
otaksumiin, joissa ei ole jälkeäkään hyväntahtoisuudesta. Näytti
siis suotavalta, ja Alice melkein rukoili minua, etten pitkittäisi
oleskeluani täällä ja osoittaisi huomaavaisuutta, joka voitiin selittää
vastoin omia toivomuksiani.

Vasta myöhemmin sain tietää, kuinka ankara sisarusten kesken sattunut
kohtaus tämän epämääräisen selityksen pohjana oli. Mutta johtuipa se
mistä tahansa, se tuli joka tapauksessa avukseni kehoittaen minua
palaamaan Cambaleyres'iin viipymättä.

Minä vastasin aivan tyynesti:

— Mikä teitä säikyttää, Brioudeko vai... nuo toiset?

— Ehkä molemmat.

— No niin, sanoin minä, — tämähän sopii mainiosti. Ennenkuin eroamme,
sallinette, että ilmoitan teille, mihin tuloksiin olen päätynyt. Uskon
varmaan tällä kertaa onnistuneeni.

Hän teki torjuvan eleen, mutta hänen vaitiolonsa osoitti, että hän
suostui kuuntelemaan. Aloitin siis vihdoin:

— Ehdotukseni näyttää teistä ensinnä vain uskaliaalta vedonlyönniltä,
mutta siitä huolimatta toivon, että hämmästyksen häivyttyä siihen
suostutte; se näet on kaikkein järkevin meitä yhteenjohtaneen sattuman
tarjoamista mahdollisuuksista. Mutta koettakaamme aluksi tehdä lyhyesti
tiliä asioista. Siten luomme valoa tiellemme. Vaikka en teitä tarkemmin
tunne, uskon sentään, että asia voidaan helposti saattaa päätökseen.
Minä tiedän, että olette vilpitön, hienotunteinen, rohkea; toiset
käyttävät hyväkseen teidän työtänne, hienotunteisuutenne pannaan
kovalle koetukselle, vilpittömyytenne törmää esteisiin, jotka tekevät
nykyisyyden kiusalliseksi ja tulevaisuuden epävarmaa pahemmaksi.
Verrattuna siihen ympäristöön, missä elätte, näyttää yksinäisyyskin
kadehdittavalta. Siitä johtui, että taannoin pakenitte tätini luo,
ja siitä johtuu, että aivan pian varmaan taas lähdette maanpakoon
tietämättä ennakolta, muodostuuko olonne siellä siedettävämmäksi kuin
omaistenne luona.

Hän kuunteli mietteissään. Hän ei väittänyt vastaan. Minä jatkoin:

— Mitä minuun tulee... te ette tietenkään tunne elämääni. Olen teidän
silmissänne vain ohikulkija. Mutta olenhan kumminkin heti aavistanut
ja ymmärtänyt teidät, ja ettekö siis siitä huolimatta usko, että olen
yhtä vilpitön kuin te? Voitte luottaa sanoihini, kun lisään, että olen
aina ollut yksin samoinkuin te, ettei minulla ole velvollisuuksia ja
että hyödyttömyyteni minua rasittaa. Sanoin teille taannoin, että
olitte herättänyt minussa auttamishalun. Saan sitäpaitsi kiittää teitä
siitä, että elämälleni on vihdoin löytynyt tarkoitus. Sen puuttuminen
tuntui vielä äsken jäätävän sydäntäni, minä pelkäsin joutuvani jälleen
kokemaan tyhjiä hetkiä. Ja siksi tulin ajatelleeksi jotakin aivan
yksinkertaista, minkä tahdon ilmaistakin aivan yksinkertaisesti. Ettekö
luule, että me kaksi onnetonta voimme yhdessä saavuttaa tyynen onnen?

Hän seisahtui äkkiä. Hän näytti katselevan suoraan eteensä,
äärettömyyteen. Tuntui siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt tai kuin
hän, havaitessaan yhtäkkiä uuden pelastumisen mahdollisuuden, olisi
pelännyt, että sekin oli pelkkää haavetta.

— Tyynen onnen... toistin minä. — Tiedän hyvinkin, että tarjoukseni
on aivan keskinkertainen. Vanha mies, jonka sydän puhuu kömpelösti
pyrkiessään ilmaisemaan todellista hehkua. Te sitävastoin itse nuoruus,
jolla on täysi oikeus uneksia suuresta rakkaudesta. Muitten aarteitten
puuttuessa lasken sentään jalkojenne eteen varman kiintymyksen,
uskollisen mielen ja sen vakuutuksen, että te, lahjoittaessanne itsenne
minulle, saatte kiitollisesta, hartaasta huolenpidostani korvauksen,
jonka suorittaminen päättyy vasta kuollessani. Tiedän varsinkin voivani
tarjota teille lahjan, joka on verraton kaikkien niiden mielestä, jotka
ovat meidän tavallamme siitä haaveksineet saamatta sitä milloinkaan
omakseen, nimittäin varman sopusoinnun tai vielä oikeammin rauhan...
rauhan, joka tulee kestämään, jos ehdotukseeni suostutte, yhtä
kauan kuin yhteinen elämämme, rauhan, joka takaa meille vaivaisille
yksinäisille keskinäisen hellyyden tukea, rauhan, jota olette hartaasti
kaivannut ja joka nyt rukoilee teitä tulemaan luokseen, luottamaan
lupaukseen, uskomaan varmasti, että pääsette satamaan...

Minä lopetin puheeni.

Hän seisoi siinä yhä liikkumatta katsellen näköpiirin rajalle.
Huomatessani, ettei hänen katseensa ollut tähdätty mihinkään, uskalsin
tarttua hänen käteensä, joka ei vastustellut, ja painaa siihen huuleni.
Se oli arka, kunnioittava suudelma, semmoinen kuin sen tulikin olla,
toisin sanoen hyvityksen alku pikemmin kuin tunnustuksen päätös. Sitten
odotin, mitä hän sanoisi. Minulla oli toivoa, sillä hän ei ollut
ainakaan kieltänyt; oli vain yhä vaiti. Vihdoin katseemme kohtasivat
toisensa. Luulin näkeväni hänen silmissään pelkoa, että hänen täytyisi
herätä näkemästään unesta.

— Jos olette viisas, sanoin hiljaa, — niin palaamme nyt isänne luo. On
hyvä... hyvä kaikille... saada Brioude mitä pikimmin rauhoittumaan.

Minä tartuin hänen käsivarteensa. Hän hymyili hiukan.

— Tulkaa! sanoin vielä.

Nyt hän totteli, ja niin lähdimme takaisin kaupunkiin vieretysten,
enempää puhumatta...

Olen yrittänyt kuvailla kohtausta yhteen menoon; yksityiset sanat
olisivat vain himmentäneet sen väriä. Mutta lopetettuani kuvaukseni,
herätettyäni eloon hetken, joka tuli vallitsemaan niin monia muita
hetkiä, huomaan joutuvani hämmingin valtaan.

Mitä? Onko mahdollista, että turvauduin tuollaiseen kylmään puheeseen
tahtoessani valloittaa hänet omakseni? Olivathan sen kaikki käänteet
älykkäitä ja kylmiä, kuin olisi ollut kysymyksessä kauppasopimus.
Ja olinko uskaltanut puhua vilpittömyydestä! Merkillinen lähtö
tuntemattomaan maahan, missä kohtalolla oli varattuna meille niin
paljon järkytyksiä. Minä puhuin tyynestä onnesta, ja hän oli vaiti,
minä esitin vain tarjoukseni järkevää puolta, ja hän oli nähtävästi
niin väsynyt, että olisi liittynyt millaiseen kumppaniin tahansa vain
päästäkseen pakenemaan. Merkillistä tässä on se, että tuo kaikki
tapahtui juuri silloin, kun hän oli päättänyt luopua, maksoi mitä
maksoi, yhteisestä elämästä omaistensa kanssa. Minunkin olisi pitänyt
nauttia varman pelastuksen riemusta, mutta huomiotani ei herättänyt
mikään muu kuin taivaan synkkyys. Kuvittelin vihdoin täsmällisesti
määritelleeni sen tunteen rajat, jota tottelin; en ollenkaan huomannut,
että vastustamaton mielenliikutus oli lakkaamatta ääntäni värisyttänyt!

Saman päivän iltana sattui Vaubajourin palatsissa hullunkurinen ja
kiusallinen kohtaus.

Otettuaan ehdotukseni vastaan niin arvokkaasti kuin soveliasta oli
herra de Vaubajour katsoi olevansa velvollinen minulle selittämään,
ettei hän ollut aikonut milloinkaan erota tyttärestään. Kiinnittämättä
ylen suurta huomiota vaivaiseen aatelittomaan nimeeni hän piti
tarpeellisena, että semmoinen epäsäätyinen avioliitto korvattaisiin,
niin että hänen vertaisensa pitäisivät sitä oikeutettuna. Entä miten
kävisi Annan, joka nyt jäisi yksin hänen luokseen?

Vastaukseni katkaisi lyhyeen hänen aloittamansa kerjäämisen.

— Tyttärenne voi kyllä pitää huolta tarpeistanne, sillä tarkoitukseni
on antaa hänelle huomenlahjaksi rouva de Castérac'in koko omaisuus.

Ukko näytti kalpenevan ja poistui sitten salista. Palatessaan hän toi
mukanaan Alicen ja laski hänen kätensä käteeni sanoen:

— Lapseni, minä annan teille siunaukseni.

Sitten hän sulki tyttärensä syliinsä:

— Rakkaani, kaitselmus suo sinulle onnea yltäkyllin, kiittäkäämme sitä.

Siinä näyttävät olleen kihlajaisemme! Tulivat sitten toisetkin, oikeat
kihlajaiset, Jumalan kiitos! Mutta minun, sokean, täytyi sitä ennen
syntyä jälleen päivän valkeuteen.

Näyttää myös siltä, että elämä tuona iltana miellytti minua, niinkuin
se ainakin miellyttää ihmistä, joka saavuttaa tarkoituksensa; mutta
mies, joka joutui tuota kokemaan, on niin varmasti kuollut, ettei
minulla ole hänestä mitään muistoa.




VII.


Seuraavana aamuna herättyäni näin kirkkaan taivaan, edellisen päivän
pilvet olivat hajaantuneet, ikkunasta tulvi sisään auringonvalo. Avasin
ikkunan ja hengittelin ilmaa, joka tuntui tavallista kevyemmältä,
ymmärsin sitten, että keveys oli minussa itsessäni ja johtui siitä,
että avioliittoni oli päätetty asia. Minua ihmetytti, että sallimus,
joka ovelasti virittää ansoja kaikille teillemme, sentään jättää
käytettäväksemme sangen yksinkertaisia pelastuskeinoja. Minä menin
kihloihin kuin jollekin vaarattomalle retkelle. En luule milloinkaan
niin varmasti uskoneeni, että olin laskenut ankkurin suojattuun
satamaan, vaikka juuri tällä hetkellä oli nousemassa myrsky, missä
käsivarteeni tarttuva tuska oli tuleva todelliseksi morsiamekseni!

Edellisenä iltana, kun kaikki sydämelliset vuodatukset olivat ohi,
herra de Vaubajour, joka piti aivan yhtä kovaa kiirettä kuin minä
itse, oli ilmaissut haluavansa saattaa asian päätökseen vähääkään
viivyttelemättä. Minä puolestani päätin palata heti Cambaleyres'iin
mainiten tekosyyksi, että antaisin siellä toimittaa tarpeellisia
korjauksia, mutta todellisuudessa aikoen antaa Bourdoinille hyödyllisiä
ohjeita.

Olin siis tänä samana aamuna lähtemässä asemalle, kun Alice ilmaantui
minua saattelemaan, kääpiö seurassaan. Minä aavistin, että hän
oli tullut toivoen voivansa ilmaista minulle kiitollisuuttaan, ja
sitäpaitsi minusta tuntui, että hän halusi keskustella kanssani
jostakin hänen mieltään vaivaavasta seikasta. Hänen täytyi
valitettavasti olla vaiti, koska läsnä oli tuo karsas todistaja, joka
katsoi hyväksi tungetella. Vasta asemalla Alice sanoi:

— Näkemiin, ja älkää unohtako, että minulla on teille vielä jotakin
vastattavaa...

Sitten kätemme viittoivat hyvästi, ja juna lähti liikkeelle vieden
minua sitä kohti, mitä itsepintaisesti nimitin normaaliseksi elämäksi.

Heti perille saavuttuani kävin puhuttelemassa rakennusmestareita ja
lähdin sitten aikaa voittaakseni suoraa päätä Virastotorille.

Matkalla sinne nautin siitä, että tunsin itseni täysin järkeväksi.
Päättynyt kriisi oli jättänyt ainoaksi jäljekseen tuskin tietoisen
halun menetellä kaikin puolin järjestelmällisemmin kuin tavallisesti.
Minä aioin ryhtyä omaisuuden järjestelyyn, jonka olisi pitänyt
huomauttaa minulle, millainen vaara uhkasi. Mutta minä pidin sitä
pelkkänä tavallisena muodollisuutena, jollaista vaatii sisällykseltään
ja sanamuodoltaan minulle aivan yhdentekevä laki. Ohikulkijat eivät
voineet tietenkään havaita minussa mitään muutosta, ja itseäni
tutkiessani huomasin, että oman itseni laita oli samoin. Lähinnä
seuraavien vaikutelmien olisi oikeastaan pitänyt horjuttaa tätä
varmuutta, mutta niin ei suinkaan käynyt.

Ensiksi Bourdoinin luona.

Jätän kertomatta, kuinka tämä kelpo mies hämmästyi kuullessaan, että
olin löytänyt neiti Vaubajourin ja että lisäksi aioin mennä hänen
kanssaan naimisiin kuluvan kuun aikana. Kun sitten mainitsin avioehdon,
niin pila näytti hänestä jo liialliselta ja hän muuttui jälleen
asialliseksi, kuten notaarin sopii:

— Hyvä veli, avioliitto käy vielä päinsä — muutamat ihmiset haluavat
välttämättä ilmoittaa viranomaisille kaikkein vähäpätöisimmätkin
kepposensa — mutta jos maksat ennakolta, niin teet takaisinvaatimisen
mahdottomaksi, ikuisiksi ajoiksi! Ei kulu kahta vuotta, kun jo kiroat
minua siksi, että olen asiaan suostunut.

Tuo oli kieltämättä vain viisaan miehen puhetta, minun ei tarvinnut
siitä loukkaantua, mutta sittenkään en voinut olla vastaamatta:

— Kiitos neuvosta. Voinhan lähteä tästä puhuttelemaan jotakuta
virkaveljeäsi, joka ei tahdo tehdä minusta onnellista vastoin tahtoani
niinkuin sinä!

Hän nousi. Hän ei ollut odottanut semmoista puheensävyä:

— Pelkään, että olet ihan hullu!

— Olinpa tai en, kirjoitatko paperin?

— Olkoon menneeksi. Onhan kahden vuorokauden kuluessa riittävästi aikaa
harkita, kirjoittaako nimensä asiakirjan alle vai ei.

— Alistu sitäpaitsi myöntämään, etten ole hullu enkä sokaistu.

Sokaistuksi hän ei ollut minua sanonut, mutta koko hänen käytöksensä
sitä huusi, ja minä puolestani en nyt enää sietänyt kenenkään muun
ihmisen ajattelevan, että olin voinut valita Alicen mistään muusta
syystä kuin hänen itsensä tähden...

Hiukan myöhemmin Cambaleyres'issa.

Rosa säteili iloa nähdessään minun odottamatta saapuvan ja huudahti:

— Minä kun luulin, ettei herra palaisikaan!

Minä vastasin heti:

— Kyllä minä palaan ja aion vielä asuttaa talon entistä paremmin; minä
nain neiti de Vaubajourin!

Vaitiolo. Vanhan naisen kasvot vetäytyivät tuskin huomattaviin
ryppyihin. Bourdoinin iva oli helpommin siedettävää kuin tuo jäykkä
naamio ja sen sanaton moite. Minä suutuin ja jatkoin karheasti:

— Jos suunnitelmani ei teille sovi, Rosa, niin teidän täytyy ajatella
siirtymistä muualle.

Vaitiolo jatkuu, ja sen kuluessa huomaan, että olisin tyytyväinen, jos
sanani kävisivät täydestä ja toinen poistuisi talosta. Rosa tosin ei
ole minulle epämieluinen, mutta hän on joka tapauksessa aikaisemmin
tuntenut seuraneidin. Rosan lähdettyä ei kenelläkään täällä olisi
semmoista muistoa.

Vihdoin livahtaa vastaus hänen hampaittensa lomitse:

— Koska tuo henkilö on sopinut herralle, niin hän sopii minullekin.

Rosa kääntyy pois. Mieleeni jää kauna häntä kohtaan koko oleskeluni
ajaksi juuri siitä syystä, että hän tahallaan on enempää puhumatta.

Nämä olivat alkuvaikutelmia, joiden, kuten sanoin, olisi pitänyt
paremmin minulle kirkastaa syvää tunnetta, jota tottelin. Mutta
ne häipyivät pois. Niiden varsinaisen tarkoituksen tajuamiseksi
olisi vaadittu henkistä vapautta, jota minulla ei ollut, ja olisi
myös vaadittu, ettei illalla sattunut draama olisi tullut niitä
häivyttämään...

Sitten palasin näennäisesti entisiin oloihin: haaveksin puitten alla,
aterioin ruokasalissa. Aavistinko, mikä minua lähestyi? Hiljainen
puisto, muratin peittämät muurit, rajoitettu näköala, kaikki masensi
mieltäni. Olisin halunnut taikasauvalla karkoittaa noista kivimuureista
uhoavan lohduttomuuden. Oli tosiaankin aika tuoda tänne muurarit!
Ihminen luulottelee aina, että hänen tarvitsee vain muuttaa olioitten
muotoa muuttaakseen itseään, mutta olioitten muoto on valitettavasti
vain oman mielemme heijastumaa!

Päivällisen päätyttyä oli jo pimeä, mutta minä aioin siitä huolimatta
suunnitella huomenna tehtävät muutokset ja lähdin yläkertaan Rosan
kanssa. Me harhailimme huoneesta toiseen, kummallakin kynttilä kädessä.
Näin suotta vaivaa ajatellessani, miten järjestäisin nämä suojat
toisin; tuntui siltä, kuin rakennus olisi seiniensä lujuuteen ja
lukumäärään luottaen uhmannut suunnittelemaani hyökkäystä. Paremman
puutteessa sopi sentään vaihtaa huoneitten käytäntöä. Meidän huoneemme
tulisi olemaan keskellä, se, jota sanottiin _neidin huoneeksi_, jäisi
säilytyshuoneeksi; samoin tulisi alakerrassa rouva de Castérac'in
huoneisto entiseen käytäntöön, iso sali keskellä, pieni sali ja
työhuone kummallakin puolella.

— Mitä teemme kirjoille? kysyy Rosa, joka on siihen saakka kuunnellut
minua mitään virkkamatta.

— Me kannamme ne huomenna yläkertaan, ne voivat varsin hyvin olla
säilytyshuoneessa. Ja nyt jättäkää minut.

— Kyllä, herra, minä menen tieheni.

Olin siis kymmenen päivän kuluttua samassa paikassa, valaistuksena
aivan samaan kohtaan sijoitettu lamppu, ja katselin erästä
rukouskirjaa...

Minkätähden minun tekee yht'äkkiä mieli jäädä? Tottelenko kuin
pahantekijä salaista viettiä sen vaatiessa minua jälleen kokemaan
kohtausta, joka aikoi muovata elämäni aivan toisenlaiseksi ja josta nyt
tiedän, ettei se tule onnistumaan? Mieleeni ei johdu, että näytelmä voi
uudistua, eikä siinä kyllin: minä en huomaa, että jo sitä tottelen;
mieleni on täynnä riemua!

Minä riemuitsen siitä, että olen voittanut tuon paperin, joka tahtoi
vainajan nimessä estää työni ja joka siitä huolimatta on avullisena
pelastettaessa François Pesnelin kunniaa! Huuleni vetäytyvät hymyyn.
En voi olla astumatta kirjan luo. Samoinkuin kymmenen päivää sitten
otan sen jälleen, selailen sitä ja katselen ivallisesti, kauan aikaa,
sivujen 162 ja 163 välissä olevaa kokoontaitettua paperiarkkia...
koskematonta... ja merkityksetöntä.

Merkityksetöntä! Mikä oivallinen sana! Kaikki, mitä määräävät nuo
rivit, joiden sisällyksen hyvin tunnen, vaikka näen sen vain paperin
läpi, tullaan toteuttamaan, ja myös kaikki se, mitä ne kieltävät
tekemästä, tulee kulkemaan kulkuansa. Minä olen vuorostani kohtalon
herra! Yhdentekevää tästä lähtien, onko rouva de Castérac'in
testamentti olemassa vai eikö, hävitetäänkö se vai säilytetään! Ja minä
ajattelen:

»Siitä syystä siis tahdoin jäädä tänne yksin; minusta tuntui, että nyt
täytyi hävittää se, mitä ei enää tarvita.»

Minä lausun ihan ääneen:

— Nyt se poltetaan.

Minä sanon tuon... mutta en liikahdakaan. Jospa tyytyisin olemaan
liikahtamatta, mutta minä vapisen.

Ajatelkaamme asiaa: kymmenen päivää sitten oli velvollisuuteni
epäröidä, repisinkö tuon paperin, sillä siihen sisältyi tahto, jonka
minä _voin_ jättää täyttämättä; mutta nyt sama tahto on täytetty. Miksi
siis olen niin levoton kuin aikoisin murhata jonkun elävän ihmisen?
Mikä salaperäinen voima herpaisee käteni kohta, kun aion siihen tarttua?

Minä kyselen ja etsin, ikäänkuin en vielä vastausta tietäisi.
Samalla kiintyy huomioni kaikenlaisiin joutaviin seikkoihin: huomaan
esimerkiksi, että sivu, jolla paperi lepää, on yhä sivu 163 ja että
noiden kolmen numeron summa on tasan 10. Mietin vielä:

— Huomenna, kun toimitan kirjat yläkertaan, täytyy pitää tuota
silmällä. Minusta on hyvin tärkeätä, että kaikki kuvat pysyvät
paikoillaan. Eikö olisi tosiaan viisasta panna siihen ympärille nyt jo
illalla kuminauha tai nuora?

Olen etsivinäni kuminauhaa ja pidän senvuoksi aivan luonnollisena,
että lasken kädestäni hetkeksi esineen, jota on hankala pidellä, ja
asetan sen takaisin siihen paikkaan hyllyssä, missä se oli aikaisemmin.
Kas niin... Käsivarteni suorittaa täsmälleen saman liikkeen kuin
kymmenen päivää sitten, mutta minä en suorita liikettä loppuun, kuten
kymmenen päivää sitten, vaan pysähdyn. Kuin lattiaan naulittuna minä
vihdoin ymmärrän, etten tule hävittämään, etten tahdo hävittää tuota
kirjoitusta, joka oli aikaisemmin edustanut vainajaa ja nyt edustaa
valhetta, jonka varassa aion elää. Olin luullut draaman jo päättyneen,
mutta se olikin päinvastoin alkamassa!

Ah, tässä minä pyydän, että minuun luotetaan! Tämä hetki oli, sen
vannon, ensimmäinen tietoinen kosketus tekoni todellisuuteen. Kun olin
Briouden pengermällä yhtäkkiä aavistanut mahdollisuuden pelastaa meidät
molemmat, olinko silloin arvannut epämääräisestikään, millainen hinta
oli maksettava tästä pelastuksesta? En suinkaan. Vielä edellisenä
iltana, kun ukko Vaubajour ihmetteli anteliaisuuttani, mitä olinkaan
mielessäni kokenut muuta kuin kevennystä siksi, että olin vapautunut
aikaisemmin auttamattomasta tilanteesta? Tullakseni tietämään, että
kavaltajan ja minun välinen ero koski vain saaliin laatua, tullakseni
huomaamaan, että olin jättänyt naisen omaisuuden varastamatta, koska
minusta oli tuntunut helpommalta varastaa hänen luottamuksensa, olin
odottanut tätä iltaa, joka toisti aikaisempaa kokemustani, olin ottanut
testamentin jälleen käteeni aikoen sen hävittää, ja se oli heittänyt
vasten kasvojani selittävän sanan: valhetta!

En muista enää tarkoin, miten sitten menin huoneeseeni. Selvisikö
minulle jo tuona hetkenä, että kerran valheeseen antauduttuaan
joutuu sen saaliiksi voimatta toivoa pelastusta, ettei myrkytetyn
lähteen vesi, jos kerran olen sitä maistanut, saa enää milloinkaan
takaisin raikasta makuansa, vaikka itse totuus tulisi auttajaksi?
Joka tapauksessa vakuutan, että kyselin unettoman yön kuluessa
itseltäni vilpittömästi, eikö olisi parempi lähteä takaisin Parisiin,
jättäytyä jälleen niiden toiveiden varaan, joita veljeni oli minulle
ilmoittanut, ja jättää Cambaleyres laillisen omistajan haltuun. Sitten
nousi tuskaiseen mieleeni erään toisen tuskan muisto. Mitä olikaan
tulevaisuus, jota aioin väistää, verrattuna menneisyyteen, joka oli
surmannut isäni? Mikään muu syy ei tullut kysymykseen... niin ainakin
luulin, ja minä torjuin pelastuksen ajatuksen niinkuin torjutaan
kiusaus. Mieleeni tuli suuri hiljaisuus. Minä olin valinnut...

Kaksi vuorokautta myöhemmin palasin Brioudeen, ja kihloissaoloaika
alkoi.

Tästä ajasta, joka olisi voinut olla kaunis, on mieleeni jäänyt
alinomaisen painajaisen ja yhden suurenmoisen hetken muisto. Mutta
kuinka pitkä tie olikaan kuljettava, ennenkuin saavutin tuon hetken!

Olin tuskin ehtinyt takaisin, kun valhe kietoi minut verkkoihinsa
tehden minusta uhrin, joka huohotti tuskissaan, valmiina rukoilemaan
armoa.

Saapuessani asemalle huomasin odottamattoman käänteen: mieleni oli
jälleen keveä. Sen oli varmaan saanut aikaan maisema, jonka hymyilevät
ääriviivat olivat aivan toisenlaiset kuin Cambaleyres'in karu uhkeus,
ja lisäksi vaikutti ehkä myös ennenkokematon tunne että joku minua
odotti. Olin tuskin ehtinyt sanoa Alicelle pari sanaa, kun kärsimykseni
alkoi. Hän sanoi minulle:

— Kun en saanut olla kahden kesken teidän kanssanne ennen lähtöänne, en
voinut vapaasti lausua ajatustani minun hyväkseni suunnittelemastanne
uhrauksesta, mutta toivon sentään, että olette isäni antamasta
suostumuksesta huolimatta arvannut, etten puolestani ole asiaan
suostuvainen. Olen syvästi liikutettu, mutta en voi hyväksyä
menettelyä, joka ilman mitään oikeutta riistää teiltä omaisuutenne ja
sitäpaitsi tuntuisi minusta ikävältä.

Tuo siis oli asia, jonka olin aavistanut, kääpiön meitä saatellessa!
Silloin olisin voinut vastata aivan tyynesti, mutta nyt, elettyäni
illan Cambaleyres'issa, en voinut muuta kuin punastua ja änkyttää. Minä
vastasin:

— Kysymyksessä on sitoumus, joka varmaan on ollut välttämätön, jotta
isänne suostui antamaan teidät vaimoksi aatelittomalle; älkää viitsikö
sitä enää ajatella. Sitäpaitsi asia on jo päätetty ja allekirjoitettu.

Vastaukseni ei koskettanut asian ydintä, se näytti vain kiertelevän
valhetta; minä valehtelin vain puolittain, mutta valehtelin.

Niin kävi seuraavillakin kerroilla keskustellessamme. Olen tässä
kertonut tuosta kohtauksesta. Mutta niissä oli kaikissa samanlainen
viekkauden sivumaku. Me pyrimme lähemmäksi toisiamme, herätimme eloon
menneisyyden ja vainajat, näytimme halukkailta luovuttamaan toisillemme
sielumme. Uskon varmaan, että hän antoikin minulle sielunsa, mutta
minä yhä sovittelin sanojani; sattui tutunomaisuuden puuskia, jotka
hämmästyttivät, tai vaitioloa, joka oli sitä kiusallisempaa, koska se
säikähdytti.

Kuinka voisinkaan kuvailla epämääräistä vaikutelmaa, jonka jokainen
päivä toi mukanaan? Havaitsemalla eräitä olioita ihminen havaitsee oman
mittansa. Se olento, joka nyt ilmaisi minulle itseänsä, herätti minussa
samalla kertaa hämmästystä, ihmetystä ja pelkoa. Alicen sanat olivat
aina koruttomia, ja juuri niiden koruttomuus minua rasitti. Kun hänen
katseensa osui minuun, huomasin siinä sellaista uskollisuutta, että
teki mieli pyytää häntä katsomaan toisaalle. Hänen lähdettyään kaipasin
aina kärsimystäni ja halusin nähdä sen uudistuvan. Kuinka monet kerrat
ajattelinkaan hänen luotaan lähdettyäni vuorotellen, miten vapautuisin
tästä sietämättömästä tilanteesta, olisiko mahdollista tehdä tunnustus
ja kuinka mahdottomalta tuntui, että siten pienenisin hänen silmissään.

Merkillistä, etten tuona aikana milloinkaan yrittänyt analysoida omaa
kiintymystäni. Tiesin olevani huomaavainen, kohtelias ja ystävällinen,
ja hän puolestaan oli yhä pidättyvä ja arka silloinkin, kun osoitti
luottamustaan. Kuka hyvänsä olisi voinut kuunnella keskusteluamme
aavistamatta, että olimme kihlautuneet. Mutta kuinka kiihkeän
hartaasti pyrinkään säilymään hänen silmissään miehenä, joka väitin
olevani, toisin sanoen miehenä, jonka oli luonut valhe. Tuntui siltä,
kuin tuo valhe olisi kutonut välillemme lujan verkon, johon tahtoni
jäi riippumaan. En olisi toiminut enkä puhunut toisin, jos olisin
vapaaehtoisesti päättänyt vahvistaa itsestäni antamaani väärää kuvaa.

Mutta ajan pitkään alkoi sentään käydä ilmi, etten mitenkään kyennyt
näyttelemään valitsemaani osaa koko elämäni aikana. Vähitellen kiteytyi
aivoihini ajatus, että tunnustus oli välttämätön. Se muuttui aivan pian
minua vainoavaksi ajatukseksi. Sitä tulivat tukemaan omituiset syyt.
Minä ajattelin:

»Varsinaiseen valheeseen tekisin itseni syypääksi, jos solmisin
avioliiton, ennenkuin olen asian selvittänyt. Niin kauan kuin Alice on
vielä vapaa, ei vaitiolostani ole vahinkoa. Kukapa tietää, eikö ehdoton
vilpittömyys, joka näyttää kaikki tuhoavan, olisi kaikkein paras keino
liittomme vahvistamiseksi?»

Ajattelin vielä:

»Isälläni oli oikeus uhrata oma poikansa; onko minulla vuorostani
oikeus uhrata olento, joka ei ole missään suhteessa häneen ja joka ei
edes tiedä, mistä syystä hänet uhrataan?»

Nuo olivat, kuten sanoin, omituisia syitä, sillä niissä tuli
kysymykseen ainoastaan Alice. Jos minulle olisi silloin sanottu, että
olin tietämättäni päässyt satamaan jo aikoja sitten, kuinka olisinkaan
kohauttanut olkapäitäni semmoiselle uutiselle! Mutta kenellä onkaan
tietoa omassa sydämessä tapahtuvista muutoksista?

Niin saapui hääpäivän aatonaatto.

Minä heräsin tuona päivänä masentunein mielin. Huomasin saapuneeni
vähin erin äärimmäiselle rajalle, jonka tuolla puolen valehteleminen
muuttuisi anteeksiantamattomaksi solvaukseksi sekä Alicea että itseäni
kohtaan. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen päätin puhua.

Olimme ottaneet tavaksi lähteä kävelylle illan tullen. Valitsin sen
hetken peloittavaa tunnustusta varten. Vapisen vieläkin ajatellessani,
kuinka panin vaaralle alttiiksi yhdellä iskulla isäni muiston ja omaa
olemustani täyttävän onnen.

Näen, kuinka lähdimme Sairaalakadulta kaupungin ulkopuolelle. Meitä
katsellessaan Briouden asukkaat varmaan kadehtivat onneamme. Mutta
Alice näytti tavallista vakavammalta, ja minäkin varmaan ilmaisin
mieleni levottomuutta. Tuntui siltä, kuin olisimme aavistaneet ne
vakavat hetket, jotka olivat tulossa.

— Ellei teillä ole mitään määrättyä paikkaa, mihin haluatte lähteä,
sanoi Alice, — sallikaa minun johtaa.

Minä nyökkäsin. Tuntui mieluisalta paeta viimeisen vaitiolon suojaan,
äärimmäiseen pakopaikkaan, josta jokainen askel minua karkoitti
ja jonka takana odotti tuntematon. Samalla pidin silmällä Alicea.
Hänen kasvonsa säteilivät, ja hänen ryhdissään oli eräänlaista outoa
päättäväisyyttä. Tuli ilmi uusi olento, jonka edessä päätökseni kerran
vielä uhkasi luhistua. Torjuakseni heti heikkouteni minä änkytin:

— Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeitä seikkoja, joista en voi olla enää
puhumatta.

Hän vastasi lauhkeasti:

— Samoin minä. Mutta odottakaamme, kunnes ehdimme perille; minusta
tuntuu, että molemmat saamme siitä rohkeutta.

Minä huomasin vihdoin, että salaperäinen päämäärä, jota kohti
astelimme, oli vain sama tie, jolla olin kuukautta aikaisemmin
tarttunut hänen käteensä viedäkseni hänet takaisin sanatonna ja
myöntyväisenä. Lieneekö johtunut sattumasta vai tahdosta, missään
tapauksessa emme olleet siellä sen koommin käyneet.

Levottomuuteni kiihtyi. Paluu lähtökohtaan näytti minusta symbolilta.
Minä kuvittelin Alicen tietämättään minulle ilmaisevan, etteivät
kuluneet päivät merkinneet mitään. Vielä äsken olin nähnyt noissa
päivissä kamalaa tuskaa, nyt näin niissä pelkkää ihanuutta.

— Muistatteko? kysyi hän.

Minä keräsin rohkeuteni.

— Muistan; olette oikeassa, tämä on ainoa paikka, missä voin teille
esittää tunnustukseni.

— Minä pyydän teitä... sallikaa minun aloittaa.

Katsellen taivaanrannalle, samoinkuin ensimmäisellä kerralla, hän
sitten lausui kirkkaalla äänellä, jossa vähitellen tuntui hänen
sielunsa värähtely:

— Kun puhuitte minulle tässä, ei huulilleni noussut yhtään kiitosta,
minä vain kysyin itseltäni, näinkö unta ja mikä ihme teidät toi
elämääni juuri silloin, kun olin aivan epätoivoinen. Eikö ole oikein,
että saatte samassa paikassa kuulla, suostunko ehdotukseenne?

Minä aioin jälleen keskeyttää.

— Minä pyydän, älkää pelästykö, vaan kuunnelkaa nyt loppuun saakka
niinkuin minä kuuntelin silloin. »Kuka hän on?» kysyin silloin
itseltäni. »Miksi hän tulee?» Nyt sen tiedän... Turvataksenne
huomispäiväni katsoitte tarpeelliseksi osoittaa jalomielisyyttä,
joka sai minut hämmingin valtaan. Mutta se ei ole minulle pääasia,
sillä minä kiittäisin teitä siitä, että olette minut valinnut, vaikka
jäisimme molemmat puille paljaille. Te lupasitte minulle myös rauhan,
ja se on jo tullut, sillä omaiseni lauhtuvat; mutta elämän leikki
on monimuotoista; vähänkin ponnistellen voin kuvitella, että olisin
saavuttanut rauhan ilman teidän apuanne...

Hänen silmäluomensa painuivat alas, ja hänen puheensa muuttui
kuiskaukseksi.

— Ei, jos sydämeni nyt on tulvillaan, niin se johtuu muista syistä.
Niitä on mahdoton vastustaa, ja ne ovat ainoat, joista ette ole
mitään maininnut. Te olette minulle osoittanut, millainen voi olla
vilpitön sydän. Se on järkyttänyt koko olemustani. Olisinko voinut,
ennenkuin teidät kohtasin, aavistaakaan, millaisiin korkeuksiin kohoo
aito rakkaus ja millaista antaumusta piilee sen pidättyväisyydessä?
Aikaisemmin en vaatinut paljoa muilta ihmisiltä; nyt vertailen, asetan
ankaroita vaatimuksia ja ymmärrän, millainen ihme on tullut minun
osakseni. Minä voin antaa vastalahjaksi ainoastaan oman elämäni.
Ottakaa se. En pyydä sitä milloinkaan takaisin. Olen teidän kaikesta
sydämestäni ja sielustani.

Kuinka voisinkaan kuvailla sitä tuskaa ja hurmaa, joka kuohutti
mieltäni hänen jatkaessaan puhettaan? Jokainen hänen lausumansa
sana teki valheeni entistä selvemmäksi ja jokainen päihdytti minua
tuntemattomalla musiikilla, pakottaen minua unohtamaan. Eikä siinä
kyllin. Minä löysin uuden maailman, uusi kirkkaus hälvensi entiset
muodot asettaen niiden sijaan ainoan hyvän, ainoan päämäärän, jota
kannatti kaivata. Ja nyt minä yht'äkkiä ymmärsin, että tämä kaipaus oli
ohjannut minua ensimmäisestä hetkestä lähtien, olkoot tekosyyt olleet
millaisia tahansa. Sen tyydyttämiseksi olin valmis uhraamaan kaikki, ja
samoin olin valmis hyväksymään mitä tahansa mieluummin kuin särkemään
kuvaa, jonka varaan rakastettuni rakensi oman haaveensa. Olinko elänyt
aikaisemmin? Nyt ei ollut näkyvissä muuta kuin hänen onnensa ja oma
onneni. Kaikki muu oli hävinnyt olemattomiin.

— Nyt on teidän vuoronne, mitä tahdoittekaan tunnustaa?...

Hänen silmänsä katselivat nyt minua kiinteästi. Minusta tuntui, kuin
aurinko olisi paahtanut ihoani. Minä epäröin. Hänen sielunsa oli
edessäni kuin avattu kirja, ja minä tiesin, että hän odotti minun
sanovan jotakin samanlaista. Olisin mieluummin kuollut siihen paikkaan
kuin sanonut mitään muuta. Totellen sanoin selittämätöntä vaistoa vein
huuleni lähelle hänen huuliansa. Olimme siinä kuin kuilun partaalla, ja
mielessäni kuului varoittava huuto:

— Varo kostoa!

Mutta kuinka olisinkaan sitä kuunnellut? Toinen ääni huusi:

— Olkoon, sinä rakastat häntä!

Ne olivat todelliset kihlajaisemme. Minä sain vihdoin kokea rakkautta.




VIII.


Sitten seuraa ihana pysähdyskohta, sanoin kuvaamaton, jonka muisto
saa minut epätoivoon, koska se on ollut ja mennyt... Minä epäröin,
tekee mieli olla siitä puhumatta, mutta jos sivuutan sen antamatta
edes heikkoa kuvaa paratiisista, jossa olen elänyt, niin voitaisiinko
ymmärtää tuskaa, joka nyt minua raatelee?

Cambaleyres'iin saapui kaksi rakastavaista. Nuo sanat ilmaisevat kaikki.

Niinkuin puitten silmut avautuvat yhtenä keväisenä yönä, oli kaikki
kylmyytemme sulanut, arkuutemme haihtunut pois. Meidän vaiheillamme
väikkyi nyt vain yhteinen riemu, ja me elimme nykyhetkessä uskoen
varmaan, että sen häviävään tuokioon tyhjentyi iäisyys.

On yhtä mahdoton kuvailla täydellistä onnea kuin täydellistä terveyttä.
Ne ovat kumpikin liian luonnollisia ihmiselle. Hän pitää niitä
luonnollisena etuoikeutenaan ollenkaan tutkimatta, onko tuo etuoikeus
ehkä liiallista vaateliaisuutta, ja hän huomaa nauttimansa ihmeen vasta
sen kadottua.

On mahdollista, että olin jo aikaisemmin kuvitellut sellaista onnea,
mutta kuvitelmani olivat olleet vain irvikuvia, olin tuntenut vain sen,
mikä niissä on itsekästä, en ollut aavistanutkaan, kuinka suuressa
määrässä ne voivat olla lahjan luontoisia. Nyt vasta sain kokea
täydellisen antaumuksen, pyrkimyksen toteutumattomaan yhtymykseen,
sielun kaipauksen, joka on tuskallinen kuin alkava kuolonkamppailu ja
jossa ruumiitten yhtymys tuntuu vain sielujen lopullisen yhtymyksen
esteeltä. Luulin, että minä olin ennen muita tämän kaiken kokenut, ja
nimitin tätä rakkaudeksi, ikäänkuin ei ihminen rakastaessaan menisi
paljoa kauemmaksi sitä nautintoa, joka sammuu hetken elettyään.

Kahden rakastavaisen saapuminen, se oli alku.

Rosa voi mielin määrin osoittaa äreätä ynseyttä, jonka arveli
pahimmin meitä loukkaavan; meidän silmämme eivät häntä nähneet. Koko
Cambaleyres oli muuttunut toiseksi. Se oli nuortunut, sen valkoiset
seinälaudoitukset ilahduttivat alakerran synkeyttä. Yläkerran
seinissä hymyilivät heleäväriset verhot. Puistossa oli karsittu puita
ja suoritettu puhdistustöitä. Ulko-ovelle oli kaikessa kiireessä
järjestetty kaksi kukkakoria, jotka olivat täynnä kukkivia ruusuja.
Mutta eikö se olisi ollut ilman näitä uudistuksiakin aivan samanlainen,
koska se vain heijasteli sisäistä riemuamme? Sen säilynyt ympärysmuuri
sulki yhä itsepintaisesti näköpiirin, mutta meidän haaveemme liitivät
yli kaikkien esteitten omassa loihtuisassa piirissään.

Kaksi rakastavaista, sanon minä, mutta he nousivat nopeasti yhä
korkeammalle — koska rakastivat toisiaan. Useinhan sattuu, etteivät
niinsanotut rakastavaiset todella toisiaan rakasta!

Kuinka se tapahtui? On mieletöntä yrittää tavoittaa käsinkoskematonta
ilmestyshetkeä. Ihminen näyttää elävän yhä vielä kaipauksensa
kuumeessa, mutta häntä kiidättää jo eteenpäin toinen ihanne, ja heti
sen aavistaessaan ihminen on perillä...

Mieleeni on jäänyt eräs muisto.

Olimme lähteneet puistosta, nousseet ylemmäksi ja astelimme
Chasse-Fézac'iin johtavaa tietä. Edessämme levisi tuleentuneita ohra-
ja ruispeltoja, jotka ulottuivat aina Mont de Bariin ja Durandes'iin
saakka. Vasemmalla puolella kiemurteli unelias Margeride näköpiirin
rajalla, kuin käärme. Vehmaista viljapelloista huolimatta tämä tuulten
pieksemä ja vuorten vangitsema maa uhosi omaa kirpeyttänsä.

Alice käänsi äkkiä päätänsä:

— Hyvä Jumala, millainen ihme onkaan takanamme!

Takanamme oli tosiaankin noussut näkyviin suunnattoman laaja näköala.
Me katselimme sitä rinteeltä, käsi kädessä.

Kuinka kaunis oletkaan, sinä pyhä kotiseutu, missä laaksot, sammuneet
tulivuoret ja kukkulain jonot yhtyvät jumalaiseksi säveleksi päivän
loihtuisassa valossa! Onko Umbria ihanampi? Kaikkialla laulavaa
viheriää, riutuvaa sinipunaista, keltaista, johon sekaantuu kuparin
vivahduksia, kaikkialla vuorten rinteillä metsiköitä, puroja, jotka
painuvat somerikkoon, ja vainioitten yllä väikkymässä pehmeitä, sinisiä
varjoja, kuin hienon hameen laskoksia.

Alice kysyi:

— Onko tuo tuolla Mezne-vuori? Se on keskeltä koverrettu, ikäänkuin
olisi ollut tarkoituksena, että nouseva aurinko pääsisi pikemmin
näkyviin?

Minä aioin vastata: »On.» Mutta maisema hävisi yhtäkkiä näkyvistäni.
Se oli muuttunut jollakin tavalla epätodelliseksi, eräänlaiseksi
taustaksi, johon värit ja viivat piirsivät yhtä ainoata kuviota. Ihana
ilma, jalkojemme alta ruohosta nousevat tuoksut, värisevien lehtien
etäinen musiikki, monimuotoinen näköpiiri ja itse taivaskin näyttivät
nyt olevan maailmankaikkeudessa vain taustana kahdelle siinä vierekkäin
seisovalle olennolle, meille.

Meille, meille yksin! Maailmassa ei ollut enää muita kuin me! Ja minä
lausuin puoliääneen:

— Saada olla yhdessä!

Alice puristi kättäni. Tuntematon onni tulvahti sydämeeni. Minä
pelkäsin sen häipyvän heti tultuaan.

— Saada olla yhdessä... niin kauan kuin elämme!... toistin minä.

Käsi kiitti minua jälleen siitä, että olin ymmärtänyt. Rakkaus, joka
oli aikaisemmin täyttänyt meidän hetkemme, tahtoi nyt täyttää meidän
sielumme. Alkoi kaunis retki...

Saanko tuon ymmärrettäväksi, ja kykenenkö kuvailemaan, kuinka tiemme
johti yhä ylöspäin? Kaipaus ei ollut milloinkaan ennen ollut syvempi,
mutta sen yläpuolella liiteli nyt pelkän läsnäolon aikaansaama
alinomainen ja kirvelevä tunne. Me tunsimme, että meidän, voidaksemme
yhä olla onnellisia, täytyi säilyä aina niinä kahtena olentona, joiden
yhtyneet siluetit äsken näytin. Se oli yhä samaa intohimoa, mutta
se välitti nyt jo paljon vähemmän tyydytyksestään ja oli vapautunut
nautinnon itsekkyydestä.

Meitä yhdistivät näkymättömät siteet, ja meistä tuntui sietämättömältä
olla erotettuina. Kun olin Alicen luona ja kun vain hänet näin, souti
suonissani ihmeellinen hekuma. Aikaisemmin oli sanoissamme ollut
vielä jonkinlaista väkinäistä sävyä, nyt ei tuntunut enää yhdessäkään
ponnistusta, kaikki olivat muuttuneet koruttomiksi ja kirkkaiksi,
Alicen muotoisiksi. Ne lausuivat samaa kuin Brioudessa, mutta me emme
niitä samoiksi tunteneet; ne olivat muuttuneet vilpittömiksi, ja me
lausuimme ne toisin.

Eräs kaikkein rakkain hetki määräsi päiviemme rytmin. Se oli melkein
aina illalla. Me lähdimme hiljalleen Cambaleyres'ista harhaillaksemme
vainioilla umpimähkään. Ei näkynyt ketään kulkemassa, kaikkialla
vallitsi hiljaisuus. Kahden kesken, päittemme päällä taivaan valtava
holvi, edessämme rajattomat näköalat — meistä tuntui, kuin olisimme
vaieten vallanneet omaksemme maan päälle vuodatetun onnen ja olisimme
muuttuneet omaksi onnelliseksi maailmaksemme, joka uhmaa toista
maailmaa, ja nautimme jumalaisen hellyyden ääretöntä kyllyyttä.

Kaiken kaipuun, kaiken yhdessäolosta johtuvan riemun yläpuolella oli
sanomaton hellyys! Vihdoinkin saan kokea oikeata rakkautta! Kuinka
kuljimmekaan kohti huippua! Minulla oli nyt yksi ainoa huoli — _hänen_
ilonsa. Avatessani sylini en niinkään ajatellut, kuinka hurmaavaa oli
painaa hänet poveani vastaan, kuin toivoin hänen saavan kokea auvoisaa
onnea. Jos joskus tavoittelin täydellistä yhtymystä, jos toisinaan
taivutin pääni kohti kuilua, jonka turha houkutus on kidutusta, niin
se johtui siitä, etten ollenkaan ajatellut omaa itseäni, vaan näin
ainoastaan rakastettuni ja ajattelin, kuinka äärettömän hellästi häntä
piti tuuditella. Hehkuvaa hellyyttä, jonka liekki poltti pois tuleen
syttyneen sydämeni viimeisenkin kuonan, hellyyttä, joka toisinaan
houkutteli minusta esiin sanoja, jotka olivat kuin huutoja, toisinaan
taas upotti minut odotukseen tai sai ajattelemaan, mitä Alice saattoi
toivoa...

Seurasi aika, jota on turha yksityiskohtaisesti kuvailla.

Haave, todellisuus, kaikki suli yhteen. Alice kysyi minulta eräänä
päivänä:

— Oletko sinä sama henkilö, joka käveli Brioudessa ja keskusteli
kanssani niin vakavannäköisenä?

Minä vastasin:

— Sinäkö olet se, joka kieltäytyi lähtemästä Cambaleyres'iin?

Hän oli muuttunut nauravaksi, hilpeäksi; minä näytin huolettomalta,
keveältä. Meitä yhä ihmetytti, että kuuluimme toisillemme, ikäänkuin
olisimme nauttineet jotakin kiellettyä etuoikeutta. Muistimme ei
kantanut ensimmäistä suudelmaa kauemmaksi, ja me uskoimme varmaan,
ettemme olleet milloinkaan eläneet erossa toisistamme. Kun niin
pitkälle on päästy, ei ulkomaailma merkitse enää mitään. Sinä
suunnilleen kolme kuukautta kestäneenä aikana, jonka elimme tuon
hurman vallassa, ulkomaailman vaikutelmat pyrkivät turhaan meihin
tunkeutumaan. Mikään niistä harvoista tapahtumista, jotka toivat siitä
viestejä, ei kyennyt rakkauttamme häiritsemään. En kumminkaan voi
sivuuttaa niitä vaieten, sillä niiden seuraukset ilmenevät aivan pian,
ja kuinka säälimättömästi!

Tässä on eräs niistä.

Me istuimme talon edustalla; Alice luki. Minäkin olin ottanut käteeni
kirjan, jonka lehtiä yritin käännellä kykenemättä kiinnittämään
katsettani yhteenkään riviin. Äkkiä kuului lehtokujan hiekka
narskahtelevan askelten alla. Minä nousin katsomaan, kuka siellä tuli,
ja näin postinkuljettajan.

— Kirjeitä kaikille! ilmoitti hän, riemastuneen näköisenä, kuten
ainakin mies, joka kantaa täyttä laukkua.

Hän ojensi kaksi kirjettä, toisen Alicelle, toisen minulle. Alice otti
kirjeensä ja sanoi:

— Se on sisareltani Annalta.

Minä näin omassa kirjeessäni Yhdysvaltain postimerkin.

— Tämä on veljeltäni Andrélta.

Me hymyilimme kumpikin ja salasimme kumpikin pahoittelumme, että
yhdessäoloamme oli häiritty. Kummallakin oli viesti kädessä ja mielessä
epämääräinen pelko.

Minä sanoin hiljaa:

— Sisaresi ei varmaankaan anna sinulle anteeksi, että olet onnellinen.

Hän vastasi:

— Mitähän veljesi ajattelee sinun onnestasi?

Kuinka usein aloitimmekaan siten yht'aikaa lauseita, joita emme
lopettaneet, koska oli ennakolta selvää, miten ne päättyivät. Mutta jos
noihin kysymyksiin ei kuulunut mitään vastausta, niin siihen täytyi
sentään olla jokin muu syy, sillä me näytimme ylen mietteliäiltä.

Millainen kateus mahtoikaan jäytää kääpiötä nyt, kun hän tiesi, että
hänen sisarensa oli rikas ja oli päässyt lopullisesti pakenemaan
kotoisesta helvetistä! Kykenemättä sietämään toisten ihmisten iloa hän
varmaan hautoi mielessään ajatusta, miten häiritsisi meidän onneamme...

Mitä Andréhen tuli... Minun täytyi salata mielessäni tuntuva säpsähdys.
Kuinka paljon harvemmin hän kirjoittikaan naimisiinmenoni jälkeen!
Kuultuaan Castérac'in perinnöstä hän oli aluksi ilmaissut todellista
iloa. Sitten oli sen sijaan tullut väkinäisyys, joka muuttui viikko
viikolta yhä selvemmäksi. Se oli ehkä kateutta. Hän oli tottunut tähän
saakka olemaan ainoa läheinen sukulaiseni, ja nyt hänen luultavasti
oli vaikea suostua siihen, että väliimme tuli vieras. Minä yritin
turhaan kertoa hänelle Alicesta. Mitä enemmän hänestä kerroin, sitä
ehdottomammin hän vältti mainitsemasta häntä vastauksissaan.

— Mitä sisaresi kirjoittaa? kysyin jälleen, kun Alice oli lukenut
kirjeensä.

Hänen puhtaassa katseessaan oli tuskallinen ilme.

— Hän haluaa tavata minut ja aikoo käydä täällä.

Minä painoin pääni alas salatakseni levottomuuttani.

— Entä veljesi?

— Hänkin aikoo palata kotiin.

— Tännekö?

— Ensin Pariisiin... sitten tänne; se on selvää.

Näytti siltä, kuin minun olisi ollut vaikea hyväksyä sellaista
mahdollisuutta.

— Minusta tuntuu, kuin en enää ymmärtäisi omaisiani, ja minä moitin
siitä itseäni, virkkoi Alice, katse suunnattuna johonkin kaukaiseen
kuvaan.

— Minun omaiseni eivät varmaankaan ymmärrä minua, sanoin minä.

— Kuinka kaukaisilta he minusta näyttävät!

— Kuinka lähellä oletkaan sinä!...

Siitä ei puhuttu enempää. Jos sattumalta johduimme ajattelemaan noita
ikäviä vierailuja, niin nykyinen hetki, Jumalan kiitos, heti karkoitti
ne ajatukset.

Eräs toinen, aivan toisenlainen tapaus.

Eräänä päivänä olimme Puyssä. Alice oli jo kauan aikaa mielellään
käynyt kaupungissa. Sinne saavuttuamme hän tavallisesti erosi
minusta sanoen lähtevänsä ostoksille, jotka eivät herätä miehissä
mielenkiintoa, ja kun se vaiva oli nähty, lähdimme yhdessä
seikkailemaan vanhojen katujen sokkeloihin.

Nyt puheenaolevana päivänä vanhojen katujen sielu näytti tahtovan
koskettaa meidän sieluamme enemmän kuin tavallisesti. En luule, että
olimme milloinkaan tunteneet semmoista vanhojen muistojen voimaa.

Ylätorille saavuttuamme ehdotin, että pysähtyisimme hetkeksi, astuin
kaidepuun luo ja aioin jäädä siihen katselemaan laajaa kattomerta,
jonka hyöky pieksee Mont Anis'n juurta, mutta Alice ei suostunut
jäämään.

— Tämä paikka, virkkoi hän iloisesti, — muistuttaa minulle liiaksi
erästä toista pengermää, missä hämmästyneenä kuuntelin erästä
tuntematonta, joka ei ole vielä näyttänyt minulle omaa taloansa.

Mitään virkkamatta olin tosiaankin johtanut kävelyretkiämme niin,
ettemme koskaan osuneet Virastontorille.

— Olkoon menneeksi, vastasin minä, — lähdetään siis sitä katsomaan...

Enkö minä tahtonut kaikkea, mitä hän tahtoi?

Ei kulunut viittä minuuttia, kun jo olimme perillä. Mitä ihmettä!
Kuolleen talon kaikki ikkunaluukut olivat auki, ja se kuhisi kuin
mehiläispesä. Kummassakin kerroksessa oli laulavia työmiehiä, vajasta
vedettiin huonekaluja, ja siinä oli käynnissä samanlainen uudistus kuin
Cambeleyres'issa. Entinen rakas järjestys säilyy, mutta lisäksi tulee
uutta, minkä ihanuutta minä yksin kykenen arvostelemaan.

— Tunnusta pois, etten ole näin nuoreksi emännäksi onnistunut
niinkään huonosti, sanoo Alice riemuissaan. — Täytyihän ajatella
talviasuntoammekin!

En tiedä, miten häntä kiitin; sensijaan muistan tahtomattani
katsahtaneeni Bourdoinin toimistoon ja samassa sävähtäneeni niinkuin
ainakin jonkin unohtuneen seikan muistuessa mieleen.

Niin, olin unohtanut... kerrassaan... rakkaus on sikäli käsittämätöntä,
ettei se siedä mitään muuta vierasta ajatusta.

Mutta mitä se oikeastaan merkitsi kaiken tämän jälkeen? Se mitätön
seikka...

Minä olin käskenyt pitää säilytyssuojan, missä rouva de Castérac'in
kirjat nyt ovat, suljettuna ja olin pannut avaimen erääseen omassa
huoneessani olevaan laatikkoon.

Eräänä aamuna, kulkiessani käytävässä, teki mieleni katsoa, noudattiko
Rosa määräystäni. Vastoin kaikkea odotusta avain oli ovessa.

Minä ajattelin:

— Millä keinolla voin suojella itseäni tuolta siivoamisvimmalta?

Sitten raotin ovea, näin, ettei huoneessa ollut ketään, suljin oven
kiertäen avainta kahteen kertaan ja vein avaimen takaisin siihen
paikkaan, missä sen olisi pitänyt säilyä.

Siinä kaikki.

Ulos tultuani menin Alicen luo. Emme ole koskaan viettäneet kauniimpaa
päivää. Minä rakastin...




IX.


Mieleeni on jäänyt täsmällinen muisto hetkestä, jona tuo mitätön seikka
jälleen ilmaantui.

Saman päivän iltana olimme kahden kesken, Alice ja minä. Kumpikaan ei
virkkanut mitään. Yht'äkkiä huomasin hiljaisuuden, sitten havaitsin
tarkkaavani omaa mieltäni pysähdyttääkseni siihen nousevia ajatuksia.
Vihdoin otin esiin kelloni ja katsoin, kuinka myöhä oli: kaksikymmentä
minuuttia yli kymmenen. Tuo oli merkityksetön liike, mutta se ennusti
tuhoa, sillä täydellinen onni on ollut ja mennyt, kun aika jälleen
havaitaan.

Mitä oikeastaan oli tapahtunut, jotta semmoinen kumous oli voinut
syntyä? Ei mitään muuta kuin että eräs avain oli väärässä paikassa
— aivan arkipäiväinen seikka perhe-elämässä. Mutta usein tarvitaan
vain kevyttä kosketusta, jotta vanhassa haavassa alkaa jälleen tuntua
kipu. Se, mitä olin nimittänyt mitättömäksi seikaksi, oli nyt tuhonnut
riemuisan varmuuteni kiinnittämällä huomioni mahdollisiin seurauksiin.
En ollut tästä lähtien enää täysin rakastettuni oma, osa huoliani
kuului tästä hetkestä yksinomaan itselleni.

Sanoin olevani hiukan väsynyt ja nousin.

Alice kysyi ihmeissään:

— Oletko ehkä sairas?

Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta puhuessani olin huomaavinani,
että hänen hämmästyksensä oli jollakin tavalla suhteeton verrattuna
tapahtumaan. Sellaisiin vaikutelmiin voi luottaa; jos jättää ne
huomioonottamatta, niin se johtuu siitä, ettei halua antaa niille
havainnollista olemassaoloa, jonka puuttuessa on helpompi pitää niitä
merkityksettöminä.

Yö kului; minä nukuin sikeästi. Edellisenä iltana tuntemani ikävyys
oli nyt muuttunut semmoiseksi tukaluudeksi, etten enää tuntenut
itseäni. Oli kuin olisin keikkunut oksan latvassa, alinomaa peläten,
että tuulenpuuska heittää minut maahan. Puolustaakseni itseäni yritin
järkisyillä selittää pelkoani — minä näet todella pelkäsin — ja tämä
tajuntani rajalla vaaniva pelko sieppoi ohikiitäviä ajatuksiani
suunnatakseen ne kaikki kohti menneisyyttä, jonka luulin tuhonneeni,
mutta joka oli ollut vain hetken peitettynä.

Pelon selittäminen järkisyillä johtaa aina sen alkuperän tutkimiseen.
Pakotin siis itseni tarkastelemaan oman pelkoni syitä, toisin sanoen
tuota mitätöntä seikkaa.

Joku oli äskettäin käynyt säilytyssuojassa. Mokomakin juttu, olinko
minä ketään kieltänyt sinne menemästä? Lukemattomat tekosyyt, joilla
ei ollut mitään tekemistä levottomuuteni kanssa, voivat oikeuttaa
semmoisen menettelyn. Vielä enemmän: jos otaksumme, että Alice
oli mennyt sinne hakemaan jotakin kirjaa, niin selvää on, ettei
kysymyksessä ollut mikään rukouskirja. Mitä Rosaan tuli...

Yhtäkkiä ajatuksissani tapahtui jyrkkä käännös. Rosasta minä vähät
välitin! Tärkeätä oli vain tämä: Alicen ei pitänyt millään muotoa saada
tietää, että olin hänelle valehdellut. Valheeni oli sitäpaitsi kuollut
asia, minä en tuntenut siitä minkäänlaista omantunnon soimausta,
mutta toisaalta en myöskään tahtonut suostua siihen, että se estäisi
minua saavuttamasta onneani. Jos olin tähän saakka luullut olevani
täysin turvattu, niin nyt huomasin olevani sattuman armoilla. Uskoin
yhä edelleen, ettei mitään semmoista ollut sattunut, mutta kahle oli
jälleen taottu kiinni: minä aloin jälleen pelätä.

Lähdin hämmentyneenä omaan työhuoneeseeni. Minun teki mieli olla
yksin ja askarrella, taistella alkavaa ahdistusta vastaan. Joukko
vastaamattomia kirjeitä lepäsi pöydällä. Päätin vastata niihin ja
tartuin ensimmäiseen, joka käteeni osui.

Sen oli kirjoittanut Bourdoin, joka ilmoitti, että toimenpiteet isäni
kunnian puhdistamiseksi oli aloitettu.

Elämäni tarkoitus näkyi saavutetun jo kaksi vuorokautta sitten,
mutta minä en ollut ajatellutkaan siitä iloita! Pääni painui alas,
olisin mielelläni pyytänyt anteeksi isältäni. Ihminen voi siis uhrata
kunniankin jonkin ihanteen vuoksi ja saatuaan tuon ihanteen toteutumaan
kääntää sille selkänsä? Uskomattomalta tuntuva epäjohdonmukaisuus sai
minut tarkastelemaan ainoastaan sen minulta vaatimia uhreja. Ajatukseni
käänsi jälleen pois nykyhetkestä semmoinen pelon hyöky, että laskin
kynän kädestäni ja jätin kirjoittamatta kiitoskirjeen Bourdoinille.
Huomaamatta, että olin vastikään istuutunut, nousin taas paikaltani
ja lähdin Alicen luo, joka askarteli salissa. Mutta tultuani hänen
luokseen huomasin heti, että hänenkin kasvoissaan oli huolestunut ilme,
jollaista en ollut aikaisemmin nähnyt.

— Mikä sinua vaivaa? kysyin sanomattoman levottomuuden vallassa.

Hän näytti heräävän unesta:

— Ei mikään... tänään on minun vuoroni olla hiukan väsynyt... niinkuin
sinä olit eilen...

Mitään vastaamatta menin ikkunan luo ja katselin puistoon rummuttaen
kärsimättömästi ikkunanruutua. Olimme kahden kesken kuten tavallisesti,
ja hänkin oli muuttunut!

Hetken kuluttua Alice virkkoi:

— Kuinka pitkä aika on siitä, kun veljesi sinulle viimeksi kirjoitti?

Minä vastasin päätäni kääntämättä:

— Noin kaksi viikkoa. Toivottavasti hän antaa meille tiedon
tulostaan... jos hän vielä meitä muistaa.

— Aivan varmaan!

— Minä pelkään, ettei niin ole laita.

— Ainakin minä ajattelen paljon häntä.

Minä käännähdin yrittäen saada selville, mitä tuossa odottamattomassa
lauseessa piili. Alice puolestaan kohotti päätänsä, ikäänkuin olisi
odottanut elettäni saadakseen asiaa lähemmin selittää.

— Olen kysellyt itseltäni jo joitakin aikoja, jatkoi hän, — inhoaako
hän minua vai onko valinnut yksinkertaisemman keinon jättämällä minut
kerrassaan huomioonottamatta. Joka tapauksessa on seikkoja, joita hän
ei anna minulle anteeksi.

— Mitä seikkoja ne ovat?

— Etkö luule esimerkiksi, että olisi hyvä hänelle sanoa, etten millään
tavalla vaikuta sinun... raha-asioita koskeviin päätöksiisi?

Minä kohautin olkapäitäni.

— Olkoon André muuttunut kuinka paljon tahansa, hän on sittenkin täysin
epäitsekäs.

Alice huokasi:

— Juuri niin, siitä syystä hänellä onkin oikeus vaatia paljon toisilta.

Sitten hän syventyi jälleen työhönsä:

— Usko minua, tekisit viisaasti, jos ilmoittaisit hänelle
vaikuttimesi... varsinaiset vaikuttimesi...

Viimeiset sanat, vaikka ne lausuttiin aivan hiljaa, jyrähtivät
mieleeni kuin raskaat kivet. Mitä epäilyksiä tai mitä varmuutta niissä
saattoikaan piillä? Minä tutkin silmänräpäyksen ajan Alicen kasvoja. Ne
olivat tyynet kuten tavallisesti, niissä huomasi enintään kevennystä,
joka seuraa arveluttavalta tuntunutta tunnustusta. Ei, pelkoni oli
aiheeton, rakkautemme oli yhä vikautumaton. Minä astuin Alicen luo
ja kohotin hänen rakkaita kasvojansa. Hän sanoi hiljaa, ihmetellen
kiihkeyttäni:

— Loukkasinko sinua noilla sanoillani?

Minä sopersin:

— Etkö tiedä, että varsinaisia vaikuttimia ei ole enempää kuin yksi...
että rakastan sinua!

Minä painoin huuleni hänen huuliinsa, ja minusta tuntui, kuin olisin
siten torjunut luotamme jotakin epämääräistä, mikä meitä uhkasi. Elämä
tulisi alkamaan taas uudestaan, ja onni tulisi säilymään.

Kului päivä, sitten toinen. Uskoin varmasti tukahduttaneeni pelkoni.
Mutta jo se seikka, että tarkkasin omia ajatuksiani, osoitti, kuinka
horjuvilla perustuksilla rauhani oli. Toisena hetkenä pelkäsin, toisena
olin tyyni, ja todellisuudessa elin epävarmaa aikaa, joka toi mieleeni
liian paljon ristiriitaisia tunteita ja josta täytyi vapautua, koska se
muuttuisi aivan pian sietämättömäksi. Kolmannen päivän aamuna avasin
laatikon, jossa säilytyssuojan avain oli, etsiäkseni jotakin esinettä.
Mutta olisinkohan kiinnittänyt katsettani tähän metallikappaleeseen,
jollei tuon mitättömän seikan ilmaannuttua sydämeni olisi lakkaamatta
esittänyt sanattomia kysymyksiänsä?

Seisoin siinä hetken, mielessä levoton aavistus, että tuossa lepäsi
vastaus ahdistaviin kysymyksiin. Sanoin itsekseni: »On hyvä sulkea ovi,
mainiota, jos sitä ennen katsoo, ettei huoneeseen jää ketään ihmistä;
mutta onko syytä jättää tutkimatta, mitä jälkeä on jättänyt henkilö,
joka on huoneessa käynyt?» Jatkoin vielä: »Kuka estää minua tekemästä
nyt sitä, minkä tekemättä jättämistä pahoittelen? Esineet ovat yhä
samoissa paikoissa.» Asiaa tarkemmin harkitsematta tartuin vihdoin
avaimeen, hypistelin sitä, panin sen takaisin, otin jälleen. Yht'äkkiä
lakkasin mitään ajattelemasta. Halu saada selkoa oli temmannut
minut kerrassaan valtoihinsa, minä uskoin varmasti kulkevani kohti
vapahdusta. Kourani sulkeutui. Olin lakannut vastustamasta kohtalon
kutsua.

Mitä meninkään etsimään säilytyshuoneesta? Paremman puutteessa varmaa
tietoa, ettei mihinkään oltu koskettu — ei edes rukouskirjaan. Tuo
oli mieletön ja vaarallinen halu, mutta kuka tuleekaan ajatelleeksi
seurauksia, kun on joutunut intohimon valtoihin?

Avain kääntyi lukossa, ovi avautui työntäessäni; minä katsahdin ympäri
huonetta ja pysähdyin samassa, mieli keventyneenä. Ilmeisesti ei ollut
tapahtunut mitään muutosta. Huoneessa vallitsi entinen järjestys.
Kirjat, pikku esineet ja arkut olivat siinä, mihin olin ne jättänyt;
niistä oli enintään pyyhitty tomua höyhenviuhkalla.

Tuo ei kumminkaan tuntunut minusta riittävältä. Astuin kirjojen luo ja
otin rukouskirjan katsoakseni, oliko testamentti yhä paikoillaan.

Sekin oli yhä entisessä paikassaan. Oivallista. Mitäpä nyt olikaan
muuta tehtävää kuin lähteä pois? Siihen yllyttää logiikka, terve järki,
viisaus ja kaikki, mutta siitä huolimatta en hievahdakaan... lasken
yhteen numeroita, jotka näkyvät kokoontaitetun arkin yläpuolella.

— Kaksi, viisi, yksi...

Minä muistan, että viime kerralla huvikseni yhteenlaskiessani sain
tulokseksi kymmenen; olen varmaan laskenut väärin, katsotaanpa
uudestaan... Taaskin kahdeksan, kymmenen asemesta.

Veri alkaa nousta aivoihini, korvani soivat. Onhan mahdotonta, että
kaksi ja viisi ja yksi... Sitten asia yht'äkkiä selviää, kuten
muka toivoin: koska paperi nyt on toisessa paikassa, niin joku on
testamenttia käsitellyt! Minä lausun pelästyneenä ääneen:

— Alice, Rosa tai minä — kuka meistä kolmesta?

Samassa, ennenkuin ehdin yrittää mitään vastata, järjetön
varomattomuuteni alkaa minua sanomattomasti suututtaa. Eikö ole
uskomatonta, että olin kahteen kertaan jättänyt tuon paperin
tuhoamatta? Mikä taika sitä olikaan suojellut? Ja miksi en ollut
yrittänyt sitä ainakin paremmin kätkeä, pistää johonkin suljettuun
kaappiin, viedä jonnekin pankinholviin tai minne tahansa, kunhan se
vain olisi ollut suojassa asiaankuulumattomilta? Teen harkitsemattoman
liikkeen ja aion nyt vihdoinkin sen hävittää, kun minut samassa
hillitsee uusi kysymys:

— Alice vai Rosa?...

Nyt siinä on vain kaksi nimeä, sillä eikö olekin selvää, että minun
täytyy pitää itseäni asiaankuulumattomana, koska rukouskirjalle ei
ollut mitään sattunut kirjoja siirrettäessä.

Minä jatkoin:

— Otaksukaamme, että Alice — täytyyhän ottaa kaikki mahdollisuudet
huomioon! — otaksukaamme, että Alice on sen löytänyt ja lukenut;
koska hän on pannut sen takaisin siitä mitään puhumatta, niin
hän on nähtävästi uskonut löytäneensä sen ennen muita. Ja mitä
todennäköisyyttä oikeastaan onkaan, että minä olisin selaillut
rukouskirjaa aikaisemmin kuin kukaan muu? Vaikka sellaista epäilystä
heräisikin, niin puolustuksekseni riittäisi, että paperi on jäänyt
tuohon kenen hyvänsä otettavaksi. Jotta tämä puolustukseni säilyisi
mahdollisena, on kumminkin välttämätöntä, että _jätän kaikki ihan
entiselleen_... ja — entä sitten?

Koska siis en ollut aikaisemmin uskaltanut testamenttia hävittää, en
nyt enää voi edes sitä siirtää toiseen paikkaan! Eikä siinä kyllin:
mitä täällä oikeastaan teen? Jos joku minut yllättäisi? Pannaan
nopeasti pois kirja ja paperi. Yritinpä mitä tahansa, ne ovat sittenkin
minua voimakkaammat! Ja nyt: harkitkaamme asiaa...

— Alice vai Rosa?...

Mahdotonta ratkaista tuota kysymystä. Lähtisinkö heiltä itseltänsä
kysymään? Jo ensimmäinen sana saattaisi herättää epäluuloja henkilössä,
joka ei ehkä mitään epäile. Onko tyydyttävä pitämään silmällä vain
sattumaa, jotakin ohimenevää elettä, jota alleviivaa jokin ilmeen
vivahdus? Mutta mitä varmuutta saisinkaan tuosta, ja kuinka voisinkaan
suostua odotukseen, jonka päättymisestä ei ollut mitään tietoa?
Varmuuden asemesta saattoi ajatella todennäköisyyden harkintaa. Ja
samassa vastaus jo ilmaantui:

— Rosa!

Rosa yksin oli voinut huonetta siivotessaan koskea rukouskirjaan.
Enkö ollut nähnyt hänen monta kertaa ottavan kirjoja, toisen toisensa
jälkeen, ja pyyhkivän pölyä niiden syrjistä?

— Rosa, niin, siinä on kysymyksen ratkaisu.

Kuinka rauhoittavalta se muuten tuntuikaan! Jos näet otaksui, vaikka se
ei ollut suinkaan todennäköistä, että hän oli uteliaisuudesta tullut
lukeneeksi epähuomiossa pudottamansa paperin, niin puhuisiko hän
perinnöstä Alicelle, jota ei voinut sietää?

Mutta jos sittenkin Alice?...

Minä keräsin voimani. Kun ajattelin, että Alice kenties kysyi itseltään
tällä hetkellä: »Olenko minä inhoittavan itsekkyyden uhri vai en?»
teki mieleni tuskasta huutaa, mutta uskoin myös olevani yhä täysin
järkevä ja ajattelin samalla: »Jos hän epäilisi minua, olisiko hän
näyttänyt niin rauhalliselta ja puhunut niin tyynesti?» Kuinka ihmeen
sokea onkaan ihmis-eläin hetkenä, jolloin se kaikin voimin yrittää olla
järkevä! Unohdin, että Alice oli sanonut kolme päivää aikaisemmin,
puhuessaan veljestäni: »Sinun tulee mainita hänelle varsinaiset
vaikuttimesi...» Minä väitin vastaan: »Jos otaksummekin, että hän asian
tietää, eikö se seikka, ettei hän mitään sanonut, merkitse, että hän
luottaa minuun ja on päättänyt menetellä ikäänkuin ei _tuota_ olisi
olemassakaan?» Tämä ajatus sai jännityksen laukeamaan. Riittihän
tämä mielettömyys jo: Alice joko oli tietämätön kaikesta tai ei
välittänyt mitään siitä, mitä oli saanut tietää. Millaista huojennusta
nyt tunsinkaan! Seisoin yhä keskellä säilytyshuonetta ja yhtäkkiä
ihmettelin, että olin siellä: »Miksi olenkaan täällä enkä hänen
luonansa, kuten tavallisesti?» Minä hengittelin nyt ilmaa ahnaasti,
niinkuin janoinen sammuttaa janoaan lähteellä. En enää huohottanut.
Otaksuin jälleen vallitsevani omia aivojani, vaikka ne olivat kuin
joustin, joka tottelee ulkoapäin tulevia sysäyksiä ja herpoaa
huomaamatta. Sitten en tietänyt muuta kuin yhden ainoan asian: Alice
varmaan odotti minua alhaalla. Palasin ovelle, kiersin avainta kahteen
kertaan ja lähdin alas...

Alicea lähestyessäni en huomannut muuta kuin hellyyden, joka tuntui
hänestä uhoavan. Katselin häntä hänen havaitsemattaan ja lausuin
hiljaa, kuin uupunut juoksija:

— Kuinka ihanaa, että saan paeta sinun luoksesi! Olin mieletön, kun en
tullut heti.

Hän toisti:

— Heti?... Mistä tulet?

Hänen äänensävynsä olisi oikeastaan pitänyt minua oudostuttaa, mutta
minä en huomannut muuta kuin oman onneni, nautin vain siitä, että olin
löytänyt hänen luotansa rauhan, jota en ollut uskaltanut toivoa.

— Älä kysy mitään, salli minun ensin levätä tässä... Sinun silmiesi
valossa kaikki muuttuu niin rauhalliseksi... niinkuin pitääkin.

Ne olivat varomattomia sanoja, joista koituvan vaaran aavistin heti
ne lausuttuani, olematta kuitenkaan huolissani siitä, ettei asiaa sen
enempää selitetty. Alicen syventyessä jälleen työhönsä tein mitä olin
sanonut: aloin katsella hänen rakkaita piirteitään, joiden tyynen
rauhan toivoin palaavan omaan mieleeni.

Yht'äkkiä aloin vapista. Olin huomannut, etten voinutkaan syventyä
niiden tyyneen säteilyyn, vaan kysyin itseltäni, olivatko ne tosiaan
entisellään, ja havaitsin, että ne olivat toisenlaiset! Se saattoi
johtua valaistuksesta. Ulkona oli sää muuttunut rumaksi. Puut näyttivät
pukeutuneen mustiin. Ikkunoista tuli huoneeseen kelmeätä valoa... Mutta
sittenkin oli kasvoissa jotakin, mitä en kyennyt määrittelemään, mutta
joka kuitenkin teki ne oudonlaisiksi. Sitten odotin, en tiedä mitä,
ehkä valaistuksen muuttumista tai jonkin ilmiantavan ilmeen häivettä.
Näytti siltä, kuin olisin nauttinut jälleen saavuttamaani rauhaa, mutta
olinkin vain onneton, jonka pienimpiinkin vaikutelmiin lyö muuntavan
leimansa pelko!

Alice kenties aavisti, millainen levottomuus minua ahdisti, ja laski
työnsä kädestään.

— En näe enää, tulee varmaan sade...

Minä en hievahtanutkaan, seurailin vain itsepintaisesti pikemmin hänen
ajatustensa kuin hänen sanojensa heijastuksia.

Hän virkkoi hetkisen kuluttua:

— Mistä johtuu, että on olemassa hetkiä, jolloin valonpuute tuntuu yhtä
katkeralta kuin jonkun ihmisen poissaolo?

Tällä kertaa säpsähdin niin, että hän sen huomasi.

— Mitä tarkoitat?

— Älä säikähdä, vastasi hän huoaten. Kun huomaan nyt asuvani tässä
salissa, johon olen niin monta kertaa astunut tykyttävin sydämin,
en voi olla tuntematta levottomuutta; en kykene oikein ymmärtämään
nykyistä onneani, vaan kysyn itseltäni, mikä suru tulee lopettamaan
tämän kauniin unen... Onni on peloittava lahja. Kohottaessani katseeni
tunnen leijailevan! kaiken kärsimyksen yläpuolella, laskiessani sen
alas huomaan olevani katon reunalla, minua pyörryttää, ja minä pelkään
putoavani.

Hän oli puhuessaan katsellut ikkunaan ja näytti silmäilevän vain
himmeätä taivasta. Hän lausui sanansa harvakseen ja epäröiden, kuin
haaveisiinsa painuneena. Niissä näytti piilevän jotakin huonosti
salattua tuskaa, ja minun asiani oli niitä valaista oman pelkoni
valolla. Tuo kaikki oli epäilemättä vain auringottoman aamun synkkää
heijastumaa. Tyydyin siis yksinkertaisesti kuulemaan, mitä hän oli
koruttomasti lausunut, ja vastasin puoliääneen:

— Mitä putoamista voisimme pelätä? Minä rakastan sinua...

— Juuri tämä rakkaus minua peloittaa...

— En tosiaankaan ymmärrä...

Hän teki epämääräisen eleen ja virkkoi sitten, vieläkään minuun
katsomatta:

— Kuka minulle sanoo, miksi olet minua rakastanut?...

Jumalan kiitos, minä olin lähellä häntä; hän ei varmaankaan huomannut,
millaisen kauhun valtaan hänen kysymyksensä minut sai. Sitäpaitsi hän
jatkoi:

— Sinä tulit minun, tuntemattoman, luo... Olisit voinut jäädä
tulemattakin... Ja sitten päätit heti — niin sehän minua juuri
ihmetyttää — päätit heti jäädä. Ensimmäisestä sanastasi olisi voinut
päätellä sinun jo silloin tietäneen, että kohtalomme täytyi liittyä
yhdeksi. En itsekään vielä ymmärrä, mikä salaperäinen voima sai minut
vaieten suostumaan. Minusta tuntui mieluiselta olla vastustelematta, ja
minä uskoin, että jos olisin sitä yrittänyt, olisit vienyt minut kuin
saaliin... Kuinka semmoinen seikkailu on mahdollinen? Minkätähden?...
Et vastaa mitään... Tiedän kyllä, ettei eräisiin kysymyksiin voi
vastata, ja sitä enemmän minulla on syytä pelätä. Koska ihmeellinen
yhtymisemme on johtunut tuntemattomasta syystä, eikö täydy pelätä,
että tuo sama syy sen sitten mielivaltaisesti rikkoo, yhä vain omaksi
huvikseen?...

Minä kuuntelin yhä jäykkänä, yrittäen vain olla mitenkään ilmaisematta
yhä kasvavaa kauhuani. Olin paennut hänen luokseen löytääkseni sieltä
varmuuden, että hänen luottamuksensa ja hellyytensä yhä kirkastivat
elämääni, mutta nyt hänen puheensakin oli muuttunut toisenlaiseksi.
Hän ei lausunut ainoatakaan lausetta, joka ei saanut minua kysymään:
»Puhuisiko hän toisin, jos asian tietäisi?» Hänen jokainen sanansa
työnsi minut takaisin yöhön, ja minun oli kerrassaan mahdoton tietää,
olivatko ne itsestään heränneitä epäilyksiä vai halua valaista
määrättyä ongelmaa, johon eräs havainto oli antanut aihetta.

Huomattuani vihdoin, että hän oli kääntynyt minun puoleeni, luultavasti
toivoen saavansa minulta vastauksen, kumarruin häneen päin ja tartuin
hänen käsiinsä.

— En oikein ymmärrä, mitä etsit, vastasin minä tuskin kuuluvalla
äänellä. — Mutta jos haluat kysyä minulta jotakin, niin miksi
kiertelet? Kysy...

Samalla katseeni etsi hänen katsettaan. Se oli traagillinen tuokio.
Siihen saakka olimme olleet toisillemme läpikuultoisia kuin kristalli,
nyt tunsin minä ja tunsimme me ensimmäisen kerran, että välillemme oli
tullut hiljaisuus, jota rakkaus ei kyennyt karkoittamaan.

— Miksi katselet minua noin?... Minä en tahdo mitään... sopersi Alice
voimatta enää sietää mykkää aneluani.

— Sinä olet mieluummin mitään sanomatta?... Olkoon menneeksi; olet
varmaan oikeassa. Jääkäämme katonräystäälle.

Minä irroitin käteni hänen käsistään ja menin ikkunan luo. Minun oli
vaikea tyyntyä edes sen verran kuin oli välttämätöntä; aamusta alkaen
oli mielessäni liikkunut niin paljon erilaisia tunteita, että ne kaikki
sekaantuivat toisiinsa.

— Kas, sanoin minä, — vaunut... Kuka siellä mahtaa tulla?...

Alice säpsähti.

— Oletko varma siitä, että ne tulevat tänne?

Minä kohautin olkapäitäni.

— Se saattaa olla leipuri.

Mutta Alice juoksi jo luokseni ja koki saada selkoa tulijasta.
Yht'äkkiä hänen kasvoihinsa tuli tuskallinen ilme.

— Katsohan... tuolla!... Ah, minulla oli tänä aamuna tosiaan täysi syy
pelätä pahinta!

Samassa näin vaunujen talon eteen kääntyessä ajomiehen vieressä
kyttyräisen hahmon, joka pyrki suoristautumaan. Kääpiö saapui,
ennakolta mitään ilmoittamatta.

Hyökkäyksen, jonka aavistin kaikesta päättäen aivan pian muodostuvan
sietämättömäksi tai vahingolliseksi, olisi oikeastaan pitänyt saada
minut epätoivoon, mutta se päinvastoin hetkellisesti kevensi mieltäni.

— Toivokaamme, ettei vierailu ole iankaikkisen pitkä! sanoin tyynesti.
— Jos niin tarvitaan, autamme häntä poistumaan.

Alice vastasi hermostuneesti:

— Minä pelkään menettäväni sinut!

Tuntia aikaisemmin nuo sanat olisivat lumonneet sydämeni, nyt niitä
epäilin:

— Sanoisiko hän niin, jos tietäisi?

Oi surkeutta, yksi ainoa asia oli varma: minä kärsin sanomattomasti!




X.


Ennenkuin käy tutustumaan kertomukseen kahdestakymmenestäneljästä
tunnista, jotka jouduttivat kohtaloni kulkua, lukija suvaitkoon
harkita, miten minun oikeastaan oli tänä aamuna käynyt.

Vielä eilen olin elänyt ihmeen rauhallisena, ja kuinka ihanaa olikaan
ollut lukea toistensa silmistä sanomattoman rakkauden pienimpiäkin
liikahduksia! Lihan hekumaa korkeammalla on toinen, suurempi hekuma,
joka on siinä, että uskaltaa ilmaista kaikkein pienimmätkin ajatuksensa
toiselle itselleen. Tuota ihmettä olin ollut kokevinani vielä eilen
Alicen seurassa... Ja nyt minut oli yht'äkkiä vallannut pelko, että
hänen katseensa oli kenties sittenkin valehdellut huolettomuuden verhon
alla, joka näytti ilmaisevan kaikki, ja hän kenties uskoi varmaan, että
hänet oli petetty mitä alhaisimmalla tavalla — rahan tähden! Nyt ei
ollut enää mikään pidättäminen mahdollinen, nyt täytyi alinomaa pelätä,
että epämääräisten sanojen takaa pilkistäisi esiin epäilys. Ja kuinka
voisimme itseämme siltä suojella? Oli tosin mahdollista, että olin
joutunut mielettömän kuvitelman uhriksi. Mahdollista myös, ettei ollut
niin laita ja että Alice sittenkin oli lukenut testamentin. Kummassakin
tapauksessa olin oman tekoni vanki, minun täytyi olla vaiti. Jos
olisin asiasta puhunut, olisin samalla tunnustanut, että minäkin sen
tiesin, ja olisin julistanut itseni syypääksi. Kuinka tuo valhe, jonka
olin luullut kuolleen, jo minua kahlehtikaan jättämättä mitään muuta
mahdollisuutta kuin nähdä onneni vähitellen luhistuvan tai joutuvan
kerrassaan surmatuksi, jos aioin vastustella!

Ei siis ihmekään, että kääpiön ilmaantuminen tuntui näin ollen minusta
melkein onnelliselta. Hän tuli kolmanneksi meidän väliimme viivyttämään
molemmilta puolilta nousevia epäilyksiä. En ajatellut, kuka oli tullut,
ajattelin vain tarjoutuvaa hetken hoivaa. Kohta saadaan kuulla,
mitä siitä todella syntyi. En sivuuta ensimmäisiäkään kohtauksia,
vaikka ne näyttävät olevan täynnä merkityksettömiä sanoja ja pelkkiä
sielunliikkeitä. Odottamaton seikka johtuu aina pienistä syistä.
Olisimmeko mekään johtuneet siihen päätökseen, ellei noita sanoja ja
liikkeitä olisi ollut?

Tulija saapui meluisasti, niin mahtipontisesti, ettei paremmasta apua.
Rosa ja minä kiiruhdimme ulos, ja Anna heittäytyi Alicen kaulaan:

— Vihdoinkin saan taas sinut nähdä!

Sitten puhetulva, jota keskeyttivät suudelmat.

— En ole ilmoittanut teille tulostani, paha kyllä! Olin oikeastaan
aikonut lähteä myöhemmin, mutta sitten alkoi olo yht'äkkiä tuntua niin
yksinäiseltä! En voinut sitä kestää, vaan lähdin matkaan... Ja tämäkö
se nyt on, se linna?... Eihän se ole paljoa kauniimpi kuin meidän
linnamme, ja yhtä keltainen on tämäkin... Vähät minä muuten siitä
välitän: kun vain saan nähdä sinut, on samantekevää, vaikka olisin
Alaskassa... Jumala, kuinka minun on ollut sinua ikävä! Syleile minua
vielä kerta... ja nyt, matkatavarani!

Tämä uusi hyökkäys sai Rosan nähtävästi ihan epätoivoiseksi, ja hän
katseli liikahtamatta, kuinka hänen jalkojensa eteen putoili koteloita
ja matkalaukkuja, jotka ajomies, juomarahaa toivoen, otti vastaan
kääpiön käsistä.

Alice kysyi:

— Kuinka isä voi?

— Isäkö? Minä luulen, että hän voi hyvin. Hän on Pariisissa.

— Onko hän ollut kauan kotoa poissa?

— Viikon... niin kauan, että on varmaan ehtinyt tuhlata ensimmäisen
neljänneksen siitä eläkkeestä, jonka sinä hänelle annat. Minä yksin
jään aina ilman. Minä saan maistella vain toisten onnea.

Sanatulvan keskeyttää Rosa, joka yhä katselee kääröjä ynseännäköisenä.

— Minne nämä viedään?

— Niin tosiaan, sanoo Alice, — mihin me Annan sijoitamme?

— Olisihan meillä se entinen neidin, tarkoitan rouvan huone, puuhkuttaa
Rosa.

Minä käännyn pois; tuo typeryys hermostuttaa minua.

— Valittakoon mikä huone tahansa, sitä lukuunottamatta. Eihän romusuoja
ole mikään huone.

— Lähdetään ylös, sanoi Alice, — saammehan sitten nähdä.

Sitten kuuluu kääpiön ääni, joka portaita noustaessa heikkenee
heikkenemistään:

— Mitä! Kiertoportaatkin! Ja minä kun luulin löytäväni oikean
lempiväisten pesän! Niin, jos sinulle olisi sanottu ensi kerralla, kun
tänne tulit...

Lauseen loppu häipyi kuulumattomiin. Kävi jäätävän kylmä tuulenpuuska,
joka sai puut parkumaan. Minua puistatti.

— Syysmyrskyt alkavat, sanoi ajomies kooten suitsiaan. — Minulla ei ole
liikaa aikaa, jos aion palata, ennenkuin tulee rankkasade.

— Niin, syksy on käsissä, vastasin minä konemaisesti.

En ollut aikaisemmin huomannut, että puitten oksat alkoivat paljastua
ympärillämme. Minussa itsessäni oli yhä kesä, ja minä kuvittelin, että
samoin oli laita kaikkialla. Yht'äkkiä tunsin vielä kuolleitten lehtien
tympeän hajun. Sekin karkoitti minua pois, minä menin saliin, mihin
kymmenen minuutin kuluttua saapuivat Alice ja vieraamme.

— Miten käy majoituksen... mitä olette päättäneet?

— Anna suostuu nukkumaan yläkerrassa, Rosan huoneen vieressä.

— Hyvä.

Nukkukoon siellä tai muualla, yhdentekevä!

— Herranen aika, huokasi kääpiö imelällä äänellä, — minähän nukkuisin
vaikka vaunuliiterissä, kun vain saan olla täällä!

— Kaikki riippuu siitä, kuinka kauan aiotte viipyä.

— Älkää pelätkö, minulla on lippu edestakaisin.

— Emme me pelkää, sanoi Alice.

— Enhän minä viivy enempää kuin kolme päivää, vain niin kauan, että
saan nähdä, millaista on teidän onnenne ja millaiset ovat nämä
paikat... vaikka totta puhuen...

Terävä katse liikkui ympäri huonetta» jonka teki tavallista synkemmäksi
alkanut rankkasade.

— Ei tämä asunto ole mikään hauska, parempaa minä odotin. Saatte
kiittää onneanne, jollei se ajan pitkään värjää teitä itseänne
samanvärisiksi!

— Ateria on valmiina, virkkoi siihen väliin Rosa ovenraosta.

— Eikä tuo eukkokaan ole ystävällinen...

— Hän on uskollinen, ja se on nykyaikana harvinaista, virkkoi Alice, —
hän oli aikaisemmin rouva de Castérac'in palveluksessa.

— Olet siis hänet perinyt? Sitä minä jo ajattelinkin... Sinun sijassasi
olisin antanut hänelle matkapassit.

— Miksi?

— Tuulettaakseni paikkoja. Te näytätte minusta kellarissa eläviltä
sokeilta.

Alicen vastaus viipyi tällä kertaa vähän aikaa:

— Älä tuomitse Cambaleyres'ia, ennenkuin näet sen aurinkoisena päivänä.
On aina vaarallista luottaa ensimmäisiin vaikutelmiin.

Kenelle hän oikeastaan puhui? Sisarelleenko vai minulle? Mutta minä
olin päättänyt, että tämän ajan piti olla levähdysaikaa.

Kohautin olkapäitäni ja lähdin näyttämään tietä ruokasaliin.

Aterian aikana, joka tuntui minusta iankaikkisen pitkältä, kääpiö sai
odottamattomalla käytöksellään aikaan uutta tukaluutta. Hän ei enää
pistellyt eikä osoittanut sopimatonta uteliaisuutta. Hän käyttäytyi
vaatimattomasti, hymyili makeasti ja ilmaisi hyväntahtoisuutta, joka
oli yhtä rajatonta kuin hämmästyttävääkin. Hän kiitti ja ylisti
keittiötä. Onnellinen olo perheen keskuudessa näytti hänet hurmaavan.
Hän vihjaili enintään pari kertaa omaan surulliseen ja yksinäiseen
elämäänsä Brioudessa. Se oli yllättävää, Alice lauhtui, muuttui hänkin
luontevammaksi ja taipui vihdoin tuohon odottamattomaan viettelykseen.
Siinä oli osaksi ilmeistä valloitushalua, osaksi luonnollista
mielenkevennystä, ja molemmat seikat johtivat samaan tulokseen, niin
että minun täytyi aterian lopulla ymmärtää läsnäoloni häiritsevän,
vaikka kukaan ei näyttänyt sitä ajattelevan, vielä vähemmin toivovan.
Minä nousin.

— Minne menet?

— Ulos.

— Tuohon ilmaan!

— Sade lakkaa kohta. Teillä on varmaan toisillenne kerrottavaa...

Kääpiö taputti käsiään:

— No, totta kai

Jos tämä olisi tapahtunut aikaisemmin, ei Alice olisi päästänyt minua
menemään. Nyt hän sanoi vain:

— Tule pian takaisin, me odotamme sinua täällä.

Tuollaisista vivahduksista voi aavistaa syvällisiä muutoksia. Rauha,
jonka olisi pitänyt vieraan läsnäolosta minulle koitua, olikin pelkkää
petosta.

Minä lähdin ulos, mieli jälleen murheellisena. Kuljin umpimähkään.
Mieleni yksin oli liikkeessä, se vaelsi kohti menneisyyttä, ei
puolustautuakseen, vaan mitatakseen tapahtuneen typeryyden syvyyttä.

— Miksi olemme tähän joutuneet? kysyi se itseltään lakkaamatta.

Ja vastaus — sitä pahempi, jos loukkaan — vastaus kuului aina näin:

— Siksi, että olet yrittänyt pysyä kunniallisena.

Otaksukaamme, etten olisi ajatellutkaan mitään lahjoittaa, vaan
olisin pysynyt sinä teoreettisena varkaana, jota omatuntoni oli
kavahtanut. Silloinhan ei olisi merkinnyt mitään, vaikka Alice
löysikin testamentin. Mutta minä, mieletön, olin sensijaan kuunnellut
omantuntoni syytöksiä, olin jotenkin sovittanut toisiinsa ihanteellisen
oikeuden ja oman etuni, ja epäilyksenalaista ennakkoluuloa korjatakseni
olin mahdollisuuden tarjoutuessa liittänyt toisiinsa perinnön ja oman
aiheettoman jalomielisyyteni. Tässä joudumme jälleen ihmettelemään,
kuinka kerran alettuaan valehdella joutuu valheen vangiksi. Omatunto
ei siis soimannut minua siksi, että olin puolittain valehdellut, vaan
päinvastoin siksi, etten ollut valehdellut kerta kaikkiaan!

Yht'äkkiä pysähdyin. Huomasin, että olin tietämättäni saapunut siihen
paikkaan, missä olimme, Alice ja minä, yhteisen hurman valtaamina
lausuneet:

— Saada olla yhdessä... kuolemaan saakka...

Astuin lähemmäksi vallin reunaa ja yritin löytää näköalaa, joka oli
silloin ollut todistajanamme. Kadonnut tarumainen hetki heräsi minussa
eloon. Me kuvastuimme jälleen taivasta vastaan samoinkuin silloin, käsi
kädessä. Traagillinen muutos: nyt olin yksin. Pilviaallot verhosivat
läheisen maiseman, avaruus näytti kutistuneen pieneksi pihamaaksi.
Kosteudesta välittämättä heittäydyin maahan, ja minun teki mieli siinä
nyyhkyttää kulkurin lailla.

Kokemieni vaikeitten hetkien joukossa tuo oli varmaan vaikein. Samassa
herpaisi mieltäni epäilys: Me voimme ihailla ja palvoa jotakin olentoa,
antautua hänelle arvelematta, mutta miten saamme hyväilevien sanojen
alta ilmi todellisen tunteen vastauksen? Oliko se hellyys, jota olin
nauttinut, ollut vapaaehtoisesti annettu lahja vai pelkkää hyvän tahdon
ponnistusta, jonka olin nähnyt omien haaveitteni valossa? Oliko Alice
milloinkaan minua rakastanut?

En tiedä tarkoin, mitä sitten seurasi. Luulen lähteneeni pakoon.
Tuollaiset sanat vainoavat ihmistä, ja hän karttaa niitä kuin
pyhyydenloukkausta. Palattuani sisään uskoin varmaan ne karkottaneeni.
Mutta ne pysyttelivät nyt tajuntani taka-alalla ja alkoivat luoda
minuun epäluuloa, joka oli tuhat kertaa tuskallisempaa kuin se, mitä
olin aamulla kokenut. Kuinka kauas olinkaan ehtinyt muutamassa tunnissa!

Tuo epäluulo sukelsi tosiaan heti esiin. Olin tuskin ehtinyt astua
puiston portista, kun pensaitten takaa näkyi joku lähtevän minua kohti.
Minä tunsin Annan.

— Kas niin, sanoi hän, — oletteko nyt kylliksi kohmettunut? On siinäkin
järkeä lähteä niin kauas sadeilmalla!

— On siinä sentään enemmän järkeä kuin jos asettuu teidän tavallanne
väijymään oksien alle, vastasin minä ihmetellen itsekseni, oliko hän
siinä sattumalta vai todella väijymässä minun palaamistani.

Minä jatkoin:

— Missä on Alice?

Punaisilla huulilla häilyi kaksimielinen hymy.

— Minä jätin hänet lohikäärmeen seuraan ratkaisemaan päivälliskysymystä.

— Kuka on lohikäärme?

— Vanha palvelijatar tietenkin... Se on totisesti sellainen, etten minä
voi häntä kauan sulattaa!

Minä kohautin olkapäitäni:

— Toivokaamme, ettei hänen läsnäolostaan johtuva kärsimys kokonaan
tuhoa huvia, jota olette vierailustanne toivonut.

— Jospa olisikin vain kysymys minusta! Mutta luuletteko, että Alice
sietää häntä sen paremmin?

— Onko Alice puhunut hänestä?

— Ei.

— Kuinka siis?...

Olimme pysähtyneet ja katselimme toisiamme.

— On selvää, ettei sisareni sano siitä mitään, vastasi hän oltuaan
vaiti niin kauan, että selvästi huomaisin, kuinka vaikea hänen oli
puhua tästä asiasta selvästi, — hän tietää, kuinka suuressa arvossa
pidätte tuota piikaa.

— Hän tietää myös, ettei hänen tarvitse tehdä muuta kuin lausua
toivomus...

— Juuri niin, ja siksi hän ei tule sitä koskaan lausumaan... Hän on
teille liian kiitollinen...

Imelästi lausuttu sana vaikutti uuteen haavaani kuin syövyttävä aine.
Varmaan kalpenin.

— Kiitollinen? toistin hiljaa. — Se on liikaa... tai liian vähän.

Kääpiö alkoi nauraa:

— Ainakin minä olisin tyytyväinen teidän sijassanne. Ei kiitollisuus
juoksentele joka kujalla, on harvinaista, että ihmiset sitä
sietävätkään.

— Te ette tiedä, että rakastaessaan...

— Luuletteko ehkä, että teidän kuherruskuukautenne tulee kestämään
kauemmin kuin muitten ihmisten?

Hän kääntyi taloon päin:

— Katsokaahan noita seiniä! Niiden pelkkä kosteus saa tulen liedessä
sammumaan! Jos muuten luulettekaan, että rakkaus vielä teitä vaivaa,
toista enempää kuin toistakaan!

Hän oli oikeassa. Samassa tuli Alice meitä etsimään. Kuinka en ollut
aikaisemmin huomannut hänen raukeata käytöstään, tuota hajamielistä
ja samalla jännitettyä ilmettä, joka näkyi nyt aivan selvästi? Minä
riensin häntä vastaan.

— Mikä sinua vaivaa? huudahdin kykenemättä hillitsemään mieleni
hämmennystä. — Kun lähdin, et näyttänyt sairaalta, mutta nyt...

— En minä nytkään ole sairas.

— Onko ehkä sisaresi...?

— Erehdyt, hän on ihan muuttunut, melkein hellä... se oli iloinen
yllätys.

En voinut väittää vastaan; kääpiö saavutti meidät. Alicekin oli
kääntänyt katseensa toisaalle. Päämme päällä sirottelivat tuulen
heiluttamat oksat kylmiä pisaroita. Ulkonainen ja sisäinen lohduttomuus
yhtyivät toisiinsa yllyttäen meitä pakenemaan pois tästä paikasta, joka
oli ollut ihanan hellyyden tyyssija.

— Olemme tehneet väärin, olemme viipyneet liian kauan Cambaleyres'issa,
lausuin minä hiljaa, tahtomattani. — Puy on parempi, siellä ei ole näin
surullista!

Alice tarttui mitään vastaamatta sisarensa käsivarteen lähteäkseen
sisään. Minä seurasin, ja kun näin heidät siinä vieretysten, koitui
siitä minulle vielä uutta ikävyyttä. Minusta tuntui äkkiä siltä,
kuin olisi poissaollessani tapahtunut jotakin, mistä johtui toisen
ilmeinen levottomuus ja toisen kaksimieliset vihjaukset. Mutta mitä oli
tapahtunut? En voinut sitä aavistaakaan, tai oikeastaan saatoin odottaa
mitä tahansa vieraalta, joka pyrki ahnaasti tunkeutumaan salaisiin
kärsimyksiimme ja tarvittaessa mielellään niitä lisäsi. Olin valmis
kerjäämään saadakseni tuona hetkenä kuulla jonkin vieraan ihmisäänen.
Mutta iltaan saakka kuului vain syysmyrskyn pauhu ja seinälaudoituksen
ruske. Ja ulkonainen myrsky oli tosiaan vain heikko kuva siitä, mihin
tunsin joutuvani...

Seuraavana aamuna, Alicen vielä nukkuessa, lähdin ulos kuulumattomin
askelin. Minut oli vallannut eläimellinen halu hengitellä ulkoilmaa;
ihmisestä tuntuu aina siltä, että luonnon kosketus pyyhkii hänen
sielustaan pois teennäiset tuskat, jotka estävät häntä näkemästä
korutonta totuutta.

Myrsky oli nyt, kuten yleensäkin tässä maanpaikassa, väistynyt
etelätuulen tieltä, ja kostean maan yläpuolella hymyili sininen taivas.
Oli yhä syksy, mutta siinä ei ollut sitä kuolettavaa synkkyyttä, jonka
olin edellisenä iltana kokenut, oli syksy, joka kirjavoi punaisin
liekein villit kirsikkapuut ja verhoaa purppuraan täyttyneen elämän
kauneuden.

Yritin väistää mieltäni ahdistavia muistoja ja pakotin itseni kulkemaan
puistossa kauan aikaa. Sitten muistin, että kääpiö tulisi viipymään
vielä kaksi vuorokautta, ja päätin mennä sisään, ennenkuin Alice
oli noussut. Luulottelin tahtovani pelastaa hänet liian aikaisesta
sisarensa kohtaamisesta. Mutta todellisuudessa noudatin perusteetonta
pelkoa ja halusin ennen kaikkea ehkäistä tuota kahdenkeskistä
seurustelua, jonka aavistin vaaralliseksi voimatta lähemmin määritellä,
miksi se semmoista oli.

Tässä täytyy mainita muutamia paikallisia yksityisseikkoja, jotka ovat
tarpeen seuraavan valaisemiseksi.

Seisoessaan Cambaleyres'in pihalla näkee edessään kolme tornia.
Keskimmäisessä, kulmikkaassa tornissa ovat portaat. Toiset, pyöreät
ja erikokoiset, muodostavat rakennuksen sivuille todelliset
siipirakennukset. Vasemmanpuolisessa, sen alakerrassa, sijaitsee
keittiö. Siihen tulee valoa kahdesta sivuikkunasta ja viemärin
yläpuolella olevasta pienestä kaari-ikkunasta, jonka voi nähdä
ainoastaan julkisivun puolelta. Tämän kaari-ikkunan alla ulkopuolella
on penkki. Penkillä istuva henkilö voi siis kuulla, mitä sisällä
puhutaan. Keittiössä olevat sitävastoin eivät näe penkillä istuvaa.

Koska Alicen ikkunan kaihtimet olivat vielä alhaalla, huomasin
nopean palaamiseni aiheettomaksi ja tulin sattumalta istuutuneeksi
juuri tuohon paikkaan. Miksi siihen eikä muualle? En tiedä. Mieleeni
ei johtunutkaan mikään vakoilemishalu. Mitä hyötyä muuten onkaan
selittelystä; asia oli kerta kaikkiaan niin.

Olin tuskin ehtinyt istuutua, kun ihmeekseni kuulin keittiöstä ääniä.
Aluksi kuiskuttavia ja sekavia, mutta aivan pian niin selviä, että voin
ne tuntea: kääpiö siellä jutteli Rosan kanssa.

Semmoista seuranpitoa olisin kaikkein vähimmin osannut aavistaa.
Totta kyllä, ettei jokin uusi epäjohdonmukaisuus paljoakaan merkitse
henkilössä, joka aina vain näyttelee. Minulla muuten ei ollut aikaa
ihmetellä, kuulemani sanat toivat eteeni toisen, paljon tärkeämmän
ongelman.

— Te ette siis voi arvata, kysyi Anna, — miten hän on päässyt jäljille?

— En, neiti, herra on samanlainen kuin rouva-vainaja: vaitelias omissa
asioissaan kuin karppi lammikossa.

— Jokin syy siihen sittenkin on! Minä vakuutan teille, ettei hän alussa
näyttänyt niin hullaantuneelta... Naimisiinmenon voi vielä ymmärtää,
mutta että hän heti tarjosi Puyssä olevan talon ja Cambaleyres'in...

— Onko se mahdollista, myös Cambaleyres'in?

— Ettekö sitä tietänyt, Rosa? Saatte uskoa, että tämä perijä tuntui
heti ensimmäisenä iltana haluavan heittää meille koko perintönsä.

Hiilipihdit kuluivat kolahtavan lieden reunaan.

— Cambaleyres! Minä luulin herran puhuvan leikillään, rakastuneitten
tapaan...

— Ja minä, Rosa, minä olen varma siitä, että te tekeydytte tyhmäksi;
mutta se ei tepsi.

Lyhyt vaitiolo.

— Te epäröitte, Rosa, teillä siis on asiasta selko.

— Pitäisi ehkä etsiä rouvan taholta...

— Mitä vielä, eihän sisareni mitään vaatinut!...

— Kun puhun rouvasta, tarkoitan emäntääni, oikeata rouvaa...

Kun oli ehditty siihen saakka, en voinut kuulla enempää.

— Rosa!

— Täällä, herra!

— Haluan puhutella teitä. Tulkaa tänne, olkaa hyvä.

Olin noussut vapisten. Salamanisku oli tuhonnut eilisen varmuuteni.
Alice ei ollutkaan koskenut testamenttiin, Alice ei tietänyt mitään.
Yksin Rosalla oli siitä selko, Rosalla, josta en ollut välittänyt ja
joka nyt kääpiön vuoksi oli mitä vaarallisin!

Semmoisina hetkinä ajatus kiitää huimaavaa vauhtia. Sinä lyhyenä
aikana, joka kului, ennenkuin Rosa tuli, ehdin kokea sanomatonta
kevennystä, koska Alice ei asiasta tietänyt, ja täysin arvata,
millaisen suunnitelman Anna oli tehnyt päätettyään ottaa asiasta
selkoa, maksoi mitä maksoi.

Rosa ilmaantui jurona, katse alas luotuna.

— Mitä herra haluaa?...

— Kenen kanssa puhuitte keittiössä?

— Ah!... Kuunteliko herra?

— Ensinnäkin kiellän teitä vastaamasta mitään rouvan sisarelle,
kyselköön hän mitä tahansa.

— Hyvä, herra.

— Sitäpaitsi, kuvittelittepa tietävänne talosta tai minusta mitä
tahansa... minä vaadin teitä olemaan mitään tietämättä.

Minä puhuin kylmän vihan vallassa, kykenemättä valitsemaan sanojani;
huomasin ne sopimattomiksi vasta, kun itse ne kuulin — liian myöhään
voidakseni niitä korjata.

— Mitä Rosan pitää olla tietämättä? virkkoi vuorostaan kääpiö, joka oli
rientänyt luo.

Vihan myrsky vei minut mukanaan. Käännyin sanomaan hänelle:

— Tekin? Olkoon menneeksi, selvitetään välit heti paikalla.

Minä jätin typertyneen Rosan siihen ja sanoin:

— Tulkaa!

Olin tarttunut Annan käsivarteen ja vein häntä kohti lehtokujaa, koska
pelkäsin hänen huutavan. Hän yritti ivailla:

— Hyi hitto! Näytätte olevan huonolla tuulella tänä aamuna!

Minä toistin vain:

— Tulkaa!

— Ai! sanoi hän, tekee kipeätä.

— Totelkaa siis!

— En minä voi kävellä niin nopeasti.

— Riittäköön; jäädään tähän.

Varmana siitä, ettei Alice voinut meitä nähdä eikä kuulla, sanoin:

— Parhaat onnittelut! Näyttää siltä, kuin Rosan osakkeet olisivat
eilisestä lähtien ihmeellisesti nousseet.

Pelkäämättä ja aikoen jyrkästi vastustaa kääpiö iski katseensa minuun:

— Aivan varmaan. Kun huoneet ovat vieretysten, on helpompi tehdä
tuttavuutta. Olitte oikeassa, tuo nainen on mielestäni todella
kunnollinen!

— Hän on niin kunnollinen, että huomaan teidän heti alkavan käyttää
häntä hyväksenne jatkaaksenne Brioudessa harjoittamaanne leikkiä.

— Mitä leikkiä?

Hän uhmasi minua lausuen makeita sanoja. Miten olikaan itseni laita?
Ajatus, että tuo tyttö oli alkanut penkoa salaisuuttani, sai minut
mielettömäksi. En voinut enää ollenkaan hillitä itseäni, vaan astuin
askelen lähemmäksi:

— Vikuroiminen on turhaa, minä kuulin äskeisen keskustelunne. Te ette
saa siihen enää tilaisuutta, Rosa enempää kuin tekään. Rosa sen jo
tietää, ja te lähdette täältä tänä iltana!

Hän kohautti olkapäitään arastelematta:

— Matkalippuni sallii minun oleskella täällä vielä kaksi vuorokautta;
minä lähden ylihuomenna. Unohdatte kokonaan, että olen sisareni luona!

Hän oli varmaan otaksunut saavansa minut saranoiltani tuolla suoralla
vihjauksella, mutta se vain vahvisti aikomustani.

— Te matkustatte tänään, koska olen niin päättänyt. Juna lähtee kello
kolme, auto tulee teitä hakemaan.

— Menettekö te autoa hakemaan?

— Sen saan puhelimella.

Puhuin niin päättävästi, että hän huomasi tällä kertaa joutuneensa
häviölle ja puri huuliaan. Sitten hän oli alistuvinaan:

— Minkä tekosyyn mainitsette Alicelle? Ettehän kumminkaan toivottavasti
aio vaatia, että minä hänelle selitän...

— Älkää olko huolissanne!

— Entä minä, mitä minun pitää siitä ajatella?

— Ei mitään. Päätökseni riittää.

Hänen katseensa, joka oli ollut hetkisen harhailevinaan, iski nyt
minuun:

— Se riittää tosiaan vakuuttamaan minulle, että muutamat henkilöt ovat
teille niin epämieluisia, että se on kaiken kohtuuden ulkopuolella. Jos
luulette siten voivanne hillitä uteliaisuuttani...

Minä varmaan kalpenin, mutta olin kyllin ymmärtäväinen katkaistakseni
asian lyhyeen:

— Minä aion suojella Alicen onnea yhtä ehdottomasti kuin te tahdotte
sen hävittää!

— Mitäpä varjelemista siinä on, huokasi hän, — eihän sitä ole enää
olemassakaan.

— Ettehän väitä...

— Että Alice on onneton? En suinkaan, mutta...

Hänen naurunsa tuntui leikkaavan ilmaa.

— Mutta toisinaan sattuu, ettei ihminen tiedä kaikkea... Vieläpä niin,
että pääasia jää häneltä tietämättä. Nähkääs, kuinka hyvä minä olen,
kun varoitan teitä! Eikö teillä ole muuta ukaasia annettavana? Hyvä.
Siinä tapauksessa minulla on vielä jotakin jäljellä. Hauska tavata
toiste.

En enää kuunnellut. En edes huomannut, että hän poistui. Hän oli
sanonut: »Pääasia jää tietämättä.» Mielessäni olivat nyt vain nuo
sanat, jotka loivat vihani sijaan sanomattoman sekasorron. Kuka
valehteli? Kääpiökö, väittäessään Alicen salaa kärsivän, vai Rosa,
joka puhui ikäänkuin olisi testamentin lukenut. Olinko itsekään
eilisestä alkaen ilmaissut yhtäkään todellista ajatusta? Kaikki
ympärillämme muuttui ristiriitaiseksi tai vääräksi. Minä tunsin,
että minua vei mukanaan liikkuva valhe, kuin vievä hiekka, ja että
jokainen vastustusyritys asiaa pahensi. Kunpa pääsisi vapautumaan tästä
epämääräisestä tilasta, vapautumaan niistä alhaisista petoksista,
joihin onnemme oli hukkumassa, kunpa ei tarvitsisi enää vapista, kunpa
saisi puhua!

Yhtäkkiä syntyi sitten valtava, ehdoton päätös. Siihen saakka olin
luullut, että minut oli tuomittu vaikenemaan. Se oli mieletöntä
menettelyä, sitä noudattaen jouduimme vaaraan tukehtua liejuun. Minä
aioin puhua, minun täytyi puhua! Kävi miten kävi, kunhan Alice lakkaisi
kysymästä, ja kunhan me molemmat pääsisimme vapaiksi tästä valheesta!




XI.


Aikomukset, jotka vaikuttavat ratkaisevasti ihmisen kohtaloihin,
tuntuvat välttämättömiltä, ja siksi niiden toteuttaminen on
helppoa. Mieleni sekasorto oli vaihtunut yhdessä hetkessä mitä
odottamattomimmaksi varmuudeksi, ja se ihmetyttää minua sitä enemmän,
kun olin samassa huomannut, kuinka erinomaisen helppo oli toteuttaa
tämä päätös. Aikaisemmin olin kopeloinut kuin sokea vankilan muureja
toivoen löytäväni jonkin pakotien; nyt olin saanut näköni takaisin, ja
edessäni oli vapaa ura.

Oloni alkoi tuntua sanomattoman hyvältä. Minut oli sulkenut syliinsä
varmuus, joka osoitti sekä päämäärän, johon tahdoin pyrkiä, että
tarvittavat välineet. Kun ihminen on kauan haaveksinut pakoa ja
tilaisuus sitten tarjoutuu, hän huomaa ajatelleensa kaikkea jo
ennakolta. Samoin olin minäkin selvillä menettelystäni, ennenkuin olin
ehtinyt palata sisään, melkein kääpiön kintereillä. Aloin muuten siihen
sopeutua hämmästyttävän helposti.

Ensin menin Alicen luo. Hän oli onneksi yksin; sisar ei ollut vielä
ehtinyt hänen luokseen. Sanoin heti rauhallisesti:

— Minä keskustelin äsken Annan kanssa. Hän lähtee varmaan tänä iltana.

— Onko hän siis muuttanut mieltänsä?

— On, minun pyynnöstäni...

Minä ehätin jatkamaan huomatessani hänen levottoman ilmeensä:

— Ei ole sattunut mitään erikoista. Myrsky piti minua yöllä valveilla
ja antoi minulle tilaisuuden asian harkitsemiseen. On aika muuttaa
kaupunkiin. Auringoton Cambaleyres ei ole minkään arvoinen. Tahtoisin
lähteä täältä jo huomenna, jos kävisi päinsä.

— Eihän yksi vuorokausi paljoa merkitse.

— Tahdotko, että tunnustan sinulle haluavani olla jälleen kahden kesken
kanssasi? Minusta tuntuu samoinkuin sinusta eilen aamulla, että kadotan
sinut.

Alice huokasi:

— Toivottavasti Anna ei kosta meille...

— Hän ymmärsi asian eikä ole itsepintainen.

Puhuin vielä Puystä ja siellä minua odottavista muistoista.

— Emmekö voisi nyt viedä takaisin kotiin niitä vanhojen huonekalustojen
jäännöksiä, jotka tätini on aikoinaan tuonut tänne?

— Onko siis sellaisia? kysyi Alice, äänessä ihmettelevä sävy, joka ei
tuntunut teennäiseltä.

— Olen löytänyt niitä ullakolta. Täällä on myös kirjoja...
muistathan... kirjoja säilytyshuoneessa...

Minä tarkkasin hänen kasvojansa. Hän kuunteli, yhä pikemmin
hajamielisen kuin uteliaan näköisenä.

— Aion valikoida niitä jo tänä aamuna; haluatko auttaa minua?

Minä otin laatikosta säilytyshuoneen avaimen. Tiesin ennakolta, miten
minulle vastattaisiin.

— En voi jättää Annaa yksin, varsinkaan nyt, kun hän lähtee pois.

— Olkoon menneeksi; minä suoriudun siitä yksinkin. Olkoon seurustelu
sinulle keveätä!

Minä lähdin saavutettuani mitä halusin, nimittäin tekosyyn löytää
testamentin sattumalta.

Kuulen, että minua vaaditaan pysähtymään! Mitä? Eikö vielä äsken
ollut kysymyksessä täyden totuuden paljastaminen? Ja nytkö tuleekin
sijaan uusi näytelmä ja uusi valhe? Epäilemättä. Totuus näytti
minusta tuona hetkenä olevan siinä, että pidin olemattomana kaikkea,
mitä elämässäni oli tapahtunut neljän kuukauden aikana. Aioin palata
alkutapahtumaan ja toimia entisistä seurauksista välittämättä ikäänkuin
teeskennelty löytöni olisi ollut ensimmäinen. Aikomukseni oli löytää
testamentti sattumalta, viedä se heti Bourdoinille ja palata sitten
Alicen luo, mielessä iloinen tietoisuus, että olin viipymättä tehnyt
velvollisuuteni. Jos tuosta aikomuksesta koituikin uusi kuvitelma,
niin ainakin asiat tulisivat sen avulla siihen hahmoon, mikä niillä
olisi pitänyt aina olla. Niin merkillinen on valheen ansa, että
pienimmästäkin vapautumisyrityksestä syntyy vapautumiseen ja valoon
pääsemisen harhaluulo. Kuvitellessani siten saavuttavani totuuden olin
kieltämättä vilpitön. Sitä pahempi, jollei vilpittömyyteeni luoteta.

Tunnit ennen Annan lähtöä merkitsevät vähän. Minä sulkeuduin
suunnitelmani mukaan vähäksi aikaa säilytyssuojaan, pistin tuon
peloittavan paperin lompakkooni ja palasin saliin Alicen ja hänen
sisarensa luo. En ajatellut mitään. En enää kysynyt itseltäni, kuka
oli rukouskirjaa käsitellyt. Mitä merkitsikään enää tänä iltana, oliko
sen tehnyt Alice vai Rosa vai he molemmat? Minulle oli tärkeä vain
vapautumisen hetki, jolloin ojentaisin paperin Bourdoinille sanoen:

»Ota se ja koeta pitää huolta syyttömästi loukatuista oikeuksista!»

Tilattu auto saapuu vihdoin. On aika lähteä. Minä kysyn Alicelta:

— Lähdetkö mukaan?

Hän epäröi. Minun pitäisi oikeastaan olla huolestunut, sillä hän
näyttää yhtä uupuneelta kuin eilen puistossa, mutta sen sijaan
kiiruhdan pitämään sitä tekosyynä, jonka nojalla voin jättää hänet
Cambaleyres'iin.

— On parempi, että jäät. Asemasillalla sanotut jäähyväiset ovat
joutavia jäähyväisiä. Sitäpaitsi minun täytyisi jättää sinut, sillä
minun pitää käydä Bourdoinin luona keskustelemassa tärkeästä asiasta.

Kääpiö puolestaan kehoitti:

— Älä millään muotoa vaivaudu minun tähteni! Jää kotiin... sinä et voi
hyvin.

— Koska te molemmat niin tahdotte... sanoo Alice hiljaa kääntäen
katseensa toisaalle.

— Pidetään kiirettä, olemme hiukan myöhästyneet...

Syleillään toisiaan jäähyväisiksi, Rosa heiluttaa nenäliinaansa, auton
ovi paukahtaa kiinni, ja nyt, Jumalan kiitos, vihdoin lähdetään, ja
minä toivon saavani tämän viimeisen kylmän kohtauksen jälkeen nähdä
jälleen rakastettuni kirkkaat silmät. Suuntautuen kohti tulevaisuutta,
joka näyttää olevan käsin koskettavissa, unohdan sen vuoksi
matkakumppanini ja sen seikan, että keskustelun täytyy olla ikävä
aamuisen kohtauksen jälkeen.

Minut herätti haaveistani iloinen ääni.

— Tunnustakaa, rakas lankomies, että olen sävyisä. En edes sanonut
Alicelle, että ajoitte minut pois.

Minä vastasin jurosti:

— Otaksuitte ehkä, että minä ennättäisin edelle.

— En tottakaan. Tunnustakaamme mieluummin, ettei meillä ollut mitään
hyötyä öisestä rankkasateesta. Nyt, kun ilma on tyyni, ehdotan yleistä
anteeksiantoa.

Hän oli tarttunut käteeni ja hymyili leppoisasti. Olisin Alicen tavoin
tehnyt mielelläni rauhan, koska hän poistui luotamme.

— Entä veljenne, jatkoi hän, — milloin hän tulee?

— Onko Alice sanonut...?

Hän nyökkäsi kylmästi, mutta jatkoi sitten jälleen ystävällisesti:

— Yritän kuvitella, millainen hän on. Kaunis...? Nuori...? Vai minun
tyyliäni?

— Jos se teitä huvittaa, tunnustan, etten ole milloinkaan tarkastellut
häntä siltä kannalta.

— Oi! huudahti hän, — se oli pelkkää uteliaisuutta! En minä aio häntä
naida, saatte uskoa. Tekisi vain mieleni tietää...

Hän oli hetken vaiti, ennenkuin uskalsi jatkaa:

—... Tietää, voiko hän oleskella Cambaleyres'issa kauemmin kuin
vuorokauden?

Minä huomasin kysymyksen kärjen ja kohautin olkapäitäni:

— Sillä kertaa asia jää riippumaan Alicesta.

— Aivan oikein. Silloin on tosiaankin sisareni vuoro luulla, että
vieras tahtoo häiritä perhe-elämää. Ehkä Alice lähtee teidän edestänne
häntä saattelemaan asemalle?

— Mitä sanoisitte, virkoin hämmästyneenä, — jos emme olisikaan tehneet
rauhaa?

— Vannoisin, etten tule toista kertaa, ennenkuin...

— Aiotteko tulla toisen kerran?

— Ennenkuin minulle annetaan tieto.

— Alice siis lähettää teille viestin?

— Tai te, miksi ei? Olen aina luottanut siihen, että aika tuo mukanaan
oikeuden. On sangen mahdollista, että myöhemmin kaipaatte sitä, mikä
nyt tuntuu teistä ikävältä... Hyvä Jumala, olemmeko jo asemalla? Minun
tulee junassa teitä ikävä, pidän niin paljon seurasta. Ei teidän
kumminkaan tarvitse tulla asemasillalle. Jäähyväiset asemasillalla...
kuinka te sen sanoittekaan niin kovin sievästi? Vahinko, että olen
unohtanut...

Hänen huolettomissa sanoissaan oli voitonriemun sävyä. Minun olisi
pitänyt ymmärtää, että ihminen lähtee sillä tavalla ainoastaan
tuntiessaan voittaneensa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt hävitä
näkyvistäni, kun jo unohdin koko hänen vierailunsa.

Mielessäni oli tuskallinen, mutta myös rauhoittava tunne. Muistin
samassa, miten olin saapunut tälle asemalle lähdettyäni Pariisista
edellisenä iltana ja miten olin kysellyt tietä Bourdoinin luo.
Kuinka surkeata olikaan ollut silloin! Mutta nyt ei auttanut, vaikka
huolestunut rakastavainen oli hankkinut takaisin nimensä hyvän maineen;
siitä huolimatta hän lähti nousemaan katuja aivan yhtä murheellisena!

Mutta Virastontorille saavuttuani näin asianajotoimiston kaksi
valaistua ikkunaa, jotka loistivat alkavassa hämärässä kuin elävät
silmät ja näyttivät minua kutsuvan. Toivo, että tuo valo tulisi
vähän ajan kuluttua lankeamaan rauhallisiin kasvoihini, loi mieleeni
ensimmäisen vapautuksen tunteen. Tahto, joka minua sinne ajoi,
vahvistui siitä, ja sitäpaitsi lakkasin pelkäämästä. En enää muistanut,
millaisia kiertopolkuja olin harhaillut, vaan pidin jo oikeana tietä,
jonka äskeiset valheeni olivat keksineet!

Saapuessani jouduin kokemaan pienen vastoinkäymisen. Bourdoin
neuvotteli parhaillaan erään asiakkaan kanssa. Kirjuri tarjosi minulle
tuolia, mutta minä en istuutunut, vaan kävelin huoneessa edestakaisin
kuvitellen askelteni äänen jouduttavan asiakkaan lähtöä.

Kirjuri huomasi kärsimättömyyteni ja halusi minua rauhoittaa.

— Se ei varmaankaan kestä kauan. Kun ovat kysymyksessä teidän juttunne
maksut, asia sujuu aina nopeasti.

Hän oli sanonut »teidän juttunne». Kuinka kaukana olikaan Pesnelin
vararikko!

Minä kysäisin välinpitämättömästi:

— Onko siellä suurikin saarnamies?

— Melkoinen.

— Kuka hän on?

— Te ette häntä tunne. Saatava on tullut hänelle perinnön kautta.

— Sitä parempi hänelle.

Aloin jälleen kävellä ollenkaan ihmettelemättä, ettei menneisyys
herättänyt minussa enää mitään mielenkiintoa.

Kun siis Bourdoinin ovi aukeni, viitsin tuskin vilkaistakaan mieheen,
joka huoneesta tuli. Huomiotani herätti vain hänen äänensä. Hän kuului
sanovan:

— Tietysti on aina hyvä saada... Mutta olen sittenkin sitä mieltä,
ettei poika ole liikeasioissa isäänsä viisaampi.

Bourdoin kuului vastaavan huoneesta:

— Mahdollista kyllä; mutta jos poika olisi ollut liikemies, ette
luultavasti olisi saanut nostaa mitään.

Samassa hän huomasi minut:

— Mitä, sinäkö täällä?... Hetkinen, olen heti käytettävänäsi.

Mies meni menojaan. Hänen sormensa olivat täynnä sormuksia, ja hänen
kömpelö, raskas astuntansa osoitti hänen kuuluvan niiden kauppiaitten
joukkoon, joiden on onnistunut siepata itselleen täysi annos sota-ajan
saaliita. Bourdoin tuli hänen jäljessään, selkäranka taivutettuna,
niinkuin ainakin, kun oli kysymyksessä huomattava asiakas.

En voi olla hymyilemättä nähdessäni heidän hyvästelyään. Toinen
nyökkää alentuvasti, hattua nostamatta, Bourdoin kumartaa pehmeästi ja
suoristautuu taas kuin keventyneenä. Sitten hän kääntyy minuun päin,
otaksuu, että olen kuullut hänen sanansa ja lausuu iloisesti:

— Kas niin, siinä näet erään uhrisi? Hänkin on niitä, jotka
tyytyväisinä pistävät rahat taskuunsa, mutta eivät suinkaan sinua
ihaile, koska eivät sinua ymmärrä...

Vastasin hiukan ärtyneenä:

— Minusta tuntuu, että sinä itse äsken...

— Minulla, hyvä veli, on tapana puhua jokaisen kanssa hänen omalla
kielellään.

Sitten hän veti työhuoneensa oven kiinni ja lisäsi samassa:

— Se ei muuten estä minua pitämästä omaa mielipidettäni. Sitä pahempi,
jos se ei ole kovin ihanteellinen! Elämä ei ole mikään teoreema, vaan
sarja sopeutumisia.

— Onko tarpeen tullen tingittävä kunniastakin?

— Jos on kysymyksessä jonkun ihmisen elämän uhraaminen veijarien
hyväksi, jotka häntä siitä hyvästä pitävät hölmönä, niin tuon
sanottuani mielelläni yhdyn sinuun ja sanon, että kunnia on hyvä
asia... Istuhan.

Hän istuutui itse pöytänsä taakse.

— Rakkaus on toinen seikka, tosin aivan toisenlainen, ja joskus se
häiritsee ensinmainittua, jos saa asiaa arvostella antamasi esimerkin
nojalla...

— Mitä tarkoitat?

— En ole saanut vastausta kirjeisiini, etkä sinä ole käynyt täällä
ainakaan kolmeen viikkoon! Olen tällävälin pannut asian käyntiin, olen
tarkastanut tilisi, kuuluttanut...

Minäkin istuuduin ja keskeytin hänen puheensa:

— Älä huoli mainita yksityisseikkoja, minä luotan sinuun.

— Minä iloitsen luottamuksestasi, mutta tahtoisin sentään sitä tukea
muutamilla täsmällisemmillä huomautuksilla.

— Tarpeetonta. En minä ole sitä varten tullut.

— Mikä siis sinut tänne tuo?

Hän katseli minua tyynesti, ja hänen ilmeensä oli varmaan vain iloinen,
mutta minä olin huomaavinani siinä ivaa, joka sai minut levottomaksi.

Minä en vastannut heti. En suinkaan epäröinyt! Mutta käsitin samassa
tuokiossa kuinka selvänäköinen oli tuo pieni mies, joka oli tottunut
hämmästymättä perehtymään kaikenlaisiin epäilyttäviin yhdistelmiin ja
joka arvosteli maailmaa niitten nojalla. Ja sitäpaitsi ihminen, joka
aikoo hypätä esteen yli, haluaa melkein aina sitä ennen pysähtyä,
vaikka vain sen verran, että saa selville esteen todellisen korkeuden.

Minä sanoin vihdoin hiljaa:

— Minulle sattui tänään omituinen seikka... arkaluontoinen, jopa
ikäväkin... Haluaisin kuulla neuvoasi... tai oikeammin, sen
ratkaiseminen vaatii luullakseni sinun toimenpiteitäsi.

Bourdoin muuttui erittäin tarkkaavaiseksi ja antoi minun jatkaa
esitystäni. Minä tunsin, että oli pidettävä kiirettä, ja vaikka ei
mikään maailmassa olisi kyennyt minua pysähdyttämään, en kumminkaan
saanut sanojani hyvään järjestykseen.

Ryhdistääkseni itseäni avasin lompakkoni. Olin etsivinäni sieltä
paperia, jonka aivan hyvin näin, ja jatkoin:

— Järjestellessäni vanhoja kirjoja, jotka aion tuoda tänne... Niin,
sinähän et vielä tiedäkään, mutta tässä sen nyt ohimennen sanon, että
me lähdemme Cambaleyres'ista huomenna tai ylihuomenna. Siellä on liian
kylmä... Kuten sanoin, järjestellessäni vanhoja kirjoja sain sattumalta
käteeni erään rukouskirjan, joka on nähtävästi kuulunut rouva de
Castérac'ille. Sen lehtien välistä putosi joukko uskonnollisia kuvia ja
niiden joukosta minä hämmästyksekseni löysin erään asiakirjan...

Minä pengoin yhä lompakkoani tuloksetta. Niin tehden sain pitää pääni
kumarassa, mikä on erittäin edullista, kun ei halua antaa toisten
tutkia omien kasvojensa ilmeitä.

— Asiakirja? toisti Bourdoin.

— ... joka on tässä.

Nyt minä arvelematta vedin testamentin esiin ja ojensin sen hänelle.
Ollessaan siinä hyppysissäni, tavallisessa valaistuksessa, se näytti
muuttuneen aivan jokapäiväiseksi esineeksi, surkeaksi pikkuesineeksi,
joka ei kyennyt puolustautumaan ja jonka ainoa huomattava piirre oli
sen vanhanaikainen ulkonäkö. Paperin kehno laatu ja sen kellastunut
väri eivät olleet koskaan ennen pistäneet niin silmiini.

Bourdoin ojensi kätensä pöydän yli ottaakseen paperin vastaan. Sormemme
sattuivat toisiinsa. Hänen sormensa tuntuivat minusta polttavan
kuumilta, mikä osoittaa, että olin itse näennäisestä levollisuudestani
huolimatta kuin jähmettynyt.

Avattuaan huolellisesti paperiarkin Bourdoin levitti sen eteensä,
nojasi käsivartensa polviinsa, painoi vuorostaan päänsä alas ja alkoi
lukea.

Syntyi hetken kestävä hiljaisuus, joka ei minua ihmetyttänyt. Ajattelin
sen kestäessä: »Menettelinpä tästä lähtien miten tahansa, joka
tapauksessa on nyt eräs toinenkin tuohon tutustunut.»

Se kevensi mieltäni, herätti epäröivää ylpeyttä ja hiukan huimasi
päätä. Teko, jota on mahdoton suorittaa toista kertaa, saa omituisen
peloittavan luonteen. Ihminen kauhistuu aina huomatessaan syöksyvänsä
kohti tuntematonta, mistä ei voi palata takaisin.

Mutta vaitiolo jatkui. Bourdoin oli nähtävästi kerran luettuaan lukenut
uudelleen. Nyt hän kohotti katseensa ja tarkasteli minua mitään
virkkamatta. Hänen kasvoissaan ei näkynyt mitään ihmetyksen ilmettä.
Hän ei näyttänyt myöskään haluavan muodostaa mitään mielipidettä tai
saada kuulla minun mielipidettäni. Sanon vieläkin, että hän tyytyi vain
katselemaan minua. Näytti siltä, kuin hän olisi asian hyvin ymmärtänyt,
mutta hänen ilmeensä saattoi merkitä yhtä hyvin: »Sitähän minä odotin»
kuin: »Tämähän on sopiva tehtävä toimistoani varten, ja olitpa
ystävällinen, kun sen tänne toit.»

Aivan pian minusta alkoi tuntua oudolta olla siten hänen
tarkkaavaisuutensa tähystyspisteenä. Tehden liikkeen, jonka piti
näyttää koneelliselta, minä työnsin nojatuoliani taaksepäin, ulos
lampun valokehästä. Väsyneenä odottamaan kysyin sitten:

— Oletko sen lukenut?

Bourdoin nyökkäsi. Minä jatkoin viipymättä:

— Ymmärräthän, että velvollisuuteni on tässä tapauksessa selvä, ja...

Hän keskeytti puheeni sanoen:

—... Ja meillä tulee vielä kerran olemaan ilo menetellä typerästi.

Minä katsoin häntä pitkään ja hämmästyneenä:

— Ethän tahdo väittää...

Hän keskeytti jälleen:

— En suinkaan, en minä aio mitään, tyydyn vain toteamaan.

Hän oli vaiti lyhyen ajan ja lisäsi kohta:

—... Ja sinä sanot löytäneesi tämän tänä aamuna?

Epäilikö hän? Minä vastasin vastaamista väistäen:

— Tarvitseeko minun sanoa, että tämä löytö oli minulle epämieluinen? Se
johtaa ainakin ikäviin... selkkauksiin.

— Sitä en usko, kuului Bourdoinin suupielestä.

En tiedä, miksi olin huomaavinani, että tuo »sitä en usko» koski
pikemmin ensimmäistä ilmoitustani kuin sitä, mitä olin sanonut uusista
selkkauksista. Päätin ottaa asiasta selkoa ja jatkoin:

— Epäiletkö ehkä käsialaa, eikö se ole rouva de Castérac'in?

— Siinä suhteessa ei ole mitään epäilyksiä.

— Entä sitten?

— Niin, minä en voi olla tässä ajattelematta, kuinka ikävätä on, ettet
ole tuonut tätä paperia jo ennen.

En voinut olla vihaisesti liikahtamatta.

— Siinä tapauksessa minulla olisi se täytynyt olla!

—... Ja kun se olisi ollut, olisimme järjestäneet sopimuksen aivan
toisin, juuri sitä aioin sanoa, lopetti hän huolettomasti.

Silmieni eteen tuli kuin harso. Hän oli siis ensi hetkestä arvelematta
tehnyt tuon päätelmän! Minun täytyi pitää puoliani, ja minä vastasin:

— Sinä erehdyt, ei mikään olisi muuttunut, koska onneksi on laita niin,
että olen ennakolta toteuttanut osan siihen sisältyviä määräyksiä. Nyt
on vain toteutettava se, mitä on jäljellä. Pyydän siis sinua antamaan
tietoa vaimolleni ja keskustelemaan hänen kanssaan, millä tavoin voimme
asiamme selvittää, ja minä allekirjoitan sen ennakolta, olipa päätös
mikä tahansa.

— Älä nyt huoli pitää niin kiirettä, sanoi Bourdoin; — käsitellään
asiaa oikeassa järjestyksessä...

Hän kumartui jälleen lukemaan edessään olevaa paperia:

— Oletko tätä edes lukenut... Oletko tosiaan?... Yllätys näyttää
kovin mieltäsi hämmentäneen tai sitten olet liikemieheksi
anteeksiantamattoman hajamielinen. Omakätisessä testamentissa täytyy
olla ajanmääräys, jossa mainitaan vuosi, kuukausi ja päivä; muuten se
on mitätön. Jos semmoisia merkintöjä ei ole, tulee tekstin sisältää
ainakin viittauksia, joiden avulla voidaan täydentää puuttuvat kohdat.
Tässä on päiväyksenä vain marraskuun 26:s eikä mikään kohta tekstissä
anna selkoa, mikä vuosi on kysymyksessä. Se, mitä olet pitänyt
testamenttina, on aivan mitätön paperi. En siis suinkaan ilmoita
asiasta vaimollesi enempää kuin kenellekään muullekaan, ja vaikka
tiedän sinun pitävän sankarillisista eleistä, neuvon sinua sentään
lähtemään kaikessa rauhassa takaisin Cambaleyres'iin.

Niin sanottuaan hän nousi, katseli minua taas ivallisesti ja jäi
nojaamaan tuolinsa selustaan:

— Miltä nyt tuntuu, vanha veikko, eikö tämä kevennä mieltä?

Minäkin nousin äkkiä:

— Sinä vakuutat... Vakuutatko, että tämä testamentti...

— ... on vailla päiväystä ja siis mitätön.

— Mahdotonta!

— Katso itse.

En ollut odottanut kehoitusta, vaan olin jo sitä ennen kumartunut
tutkimaan tekstiä. Bourdoin ei puhunut olemattomia. Minä kertasin kuin
kaiku:

— Mitätön... aivan selvästi...

Samassa katosivat näkyvistäni pöytä, Bourdoinin työhuone ja Bourdoin
itse. Omantunnontuskat, kiduttava taistelu velvollisuuteni ja ankaran
oikeuden välillä, äskeinen kärsimykseni, pelkoni, epäilykseni olivat
yhtäkkiä muuttuneet mitä joutavimman kidutuksen valhehaamuksi ja
pakenivat nyt pois yhtenä joukkiona. Olin siis kokenut kaiken tuon
aivan suotta! Kaikki oli ollut joutavaa vaivaa ja harhakuvitelmaa!
Paperi oli mitätön!

Hetkisen häilyin mielettömän ilon ja uusiin pettymyksiin viittaavan
pelon välillä. Mitäpä, jos Bourdoin petti minua? Olin jo monta kertaa
pitänyt tuota paperia lopullisesti tuhottuna, ja se oli joka kerta
noussut jälleen eteeni elävänä!

— Oletko siis varma... aivan varma...?

Bourdoin erehtyi huomatessaan mielenliikutukseni ja sanoi säpsähtäen:

— Hyvä veli, jollei kysymyksessä ole muu kuin mielesi rauhoittaminen
tulevaisuuden varalta, niin asia on helposti autettu, ja minä teen nyt
lopuksi, mitä sinä olisit voinut tehdä heti.

Hän sieppasi testamentin käteensä. Paperi ei heti revennyt, minä kuulin
sen rutisevan.

— Mitä teet? huudahdin minä.

— Näethän sen: minä tässä vain järjestän.

Nyt noudatin pikemmin vaistoani kuin järkeäni. Tartuin äkkiä hänen
käsiinsä:

— Anna se minulle, heti!

— Miksi?

— Jos otaksumme, että joku toinen on ennen minua lukenut nämä rivit
huomaamatta enempää kuin minäkään, etteivät ne mitään merkitse...

— Joku toinen? Ylen omituisen sattuman vuoksi kuuluu tähän asiaan
ainoastaan vaimosi, ja etkö vastikään kehoittanut minua ilmoittamaan
hänelle? Ei, vanha veikko, riittäkööt nämä mutkat. Minä unohdan tällä
kertaa olevani notaari ja puolustan sinua ystävänäsi niitä vastaan,
toisin sanoen itseäsi vastaan!

Samassa hän repi paperin palasiksi. Oikein tajuamatta, miten oli
tähän päätökseen tultu, minä sitten näin paperipalasten lentävän
paperikoriin; pari keveätä kaistaa leijui ilmassa kuin kaksi keltaista
perhosta häviten sitten nekin.

— No niin, virkkoi Bourdoin, — etkö edes kiitä minua? Mitä uneksit?
Riittää, että on aikaisemmin tehty... tyhmyys, jota laki ei vaatinut.
Pahoitteletko nyt, että sinulta on riistetty tilaisuus sitä jatkaa?

Hän ei sittenkään saanut tukalaa tunnettani häipymään. Minä tosin
tunsin eräänlaista iloa siitä, ettei testamentti enää ollut
aineellisesti olemassa, mutta samalla minussa oli hämärä tunto siitä,
että sen tuhoisa vaikutus oli ennallaan. Kaiken olisi oikeastaan
pitänyt kirkastua, mutta sisäinen yöni olikin pimeämpi kuin koskaan
ennen.

Sitten lankesi tähän synkeyteen äkkiä valonsäde. Minä sanoin hiljaa,
epäröiden:

— Lain yläpuolella on kenties...

— Rakkausko? Se on vaarallinen alue!

— Ei, vaan jotakin muuta.

— Sanohan minulle, mitä!

Mutta tuosta valonsäteestä sukeutui jo suuri päivä, joka häikäisi
minua. Minä en vastannut mitään, vaan lähdin ovelle:

— Hyvästi, sanoin minä, — jonakin päivänä... en tiedä milloin...

Olin huomannut, ettei tekoni ollut ollenkaan muuttunut. Bourdoin
oli tosin hävittänyt paperin, ja lainkirjain saattoi nyt olla minun
puolellani, mutta Alicen ja minun välillä säilyi yhä valhe!




XII.


Minä palasin Cambeleyres'iin jalkaisin, vaikka oli jo tullut yö — se ei
paljoa merkinnyt verrattuna yöhön, joka jälleen verhosi mieleni pimeään.

Muistan, kuinka nopeasti kuljin katuja alas. Tiellä melkein juoksin,
näytti siltä, kuin olisin paennut, ja minä pakeninkin todella minkä
voin, pakenin omantuntoni leppymätöntä tuomiota, jossa eivät nyt enää
tulleet kysymykseen mitkään pettävät viisastelut.

Eiliseen saakka, jopa tähän hetkeen saakka, minua olivat hypnotisoineet
lainmukaisuus ja oikeus, olin päättäväisesti jättänyt punnitsematta
tekojeni sisäisen arvon. Nyt, kun niitä peittäneet verhot oli revitty
rikki, ne näyttäytyivät minulle täydessä alastomuudessaan, ainoana
valaisijanaan siveyslaki, joka ei siedä mitään kiertelyitä. Testamentti
oli mitätön ja revitty, ja kävi ilmi, etten ollut mitään varastanut.
Mutta minä olin pitänyt testamenttia pätevänä ja olin suostunut
varastamaan Alicelta! Sitä seikkaa ei käynyt mitenkään lieventäminen.
Elämä, joka on paljon säälimättömämpi kuin lakikirja, ei olisi missään
tapauksessa siihen suostunut. Missä suhteessa olikaan Bourdoinin
toimenpide tai oma tosiasiallinen epäitsekkyyteni muuttanut asian
lähtökohtaa, toisin sanoen rakkauteni alkuperää, jota vioitti laskelma?
Draamani edellytyksissä ei siis ollut tapahtunut mitään muutosta, tätä
lukuunottamatta: jos testamenttia ei olisi hävitetty, olisin voinut
vielä väistää tunnustusta, olisin voinut heti panna paperin takaisin
rukouskirjaan, mutta nyt, kun en tietänyt, millainen selko Alicella
saattoi asiasta olla, täytyi jo tänä iltana ehdottomasti selittää,
miksi se oli kadonnut. _En voinut enää olla puhumatta_.

Merkillinen muutos! Olin käynyt Bourdoinin luona, olin toiminut aamusta
alkaen vain päästäkseni tuohon tunnustukseen, ja nyt, kun se tuli
välttämättömäksi, pelkäsin sitä, näin siinä vain vaaroja.

Minä kuljin eteenpäin. Milloin kuvittelin seuraavaa keskustelua Alicen
kanssa, milloin tuomitsin itseäni. Minä huohotin, sydäntäni kouristi,
ja minun oli mahdoton ratkaista, kumpi oli hirmuisempi, tuo odotettu
ratkaisu vai oma tuomioni. Jos olen milloinkaan tarkoin mitannut omaa
sieluani, niin se tapahtui varmaan tuona hetkenä. Kunniallinen ihminen,
joka nähdään sellaisessa kriisissä, vaikuttaa kaamealta.

Vihdoin näin Cambaleyres'in valot. Niiden näkeminen, jonka olisi
pitänyt kiihtää mielessäni liikkuvia tunteita, vaikutti omituisen
hairahtuman vuoksi päinvastoin niitä häivyttävästi. Noiden monien
säikyttävien kuvien sijaan tuli yht'äkkiä toisenlainen, ja minä tulin
ajatelleeksi:

— Sittenkin hän odottaa minua!

En erehtynyt. Näin jo kaukaa hänet seisomassa kynnyksellä, varmaan
levottomana odottamassa minua, kun olin viipynyt niin kauan. Järkeni
kavahti valveilleen vielä kerran, yritin saada selville, mitä jälkeä
hänen kasvoissaan oli niistä varjoista, jotka olin nähnyt aamulla. En
nähnyt enää mitään. Joudutin askeliani kuin kohmettunut kulkija, joka
näkee hyvästä majapaikasta vilkkuvan liesitulen, juoksin häntä kohti ja
suljin sanaakaan sanomatta hänet syliini.

— Ah! lausui hän hämmästyneenä. — Mitä onkaan tapahtunut?

Minä vastasin hämmentyneenä:

— Löydän sinut jälleen! Saamme olla yksin... uudestaan...

— Pelkäsitkö, että olin lähtenyt pakoon?

— Pelkäsinkö... en oikein tiedä... ollessaan kaukana ihminen pelkää
aina.

Mielessäni salaa kytevä ilo sai minut tänä hetkenä unohtamaan tuskan,
josta olin vapautunut, ja samoin sen, joka minua odotti, ennenkuin ilta
ehtisi kulua loppuun. On hurmioisia hetkiä, jolloin täytyy ihmetellä,
kuinka sydän voi sykkiä särkemättä kammioitaan. Minä kysyin:

— Mitä olet itse tehnyt minun poissaollessani?

— Olen valmistellut lähtöä, sillä mehän lähdemme täältä jo huomenna.

— Huomenna tai myöhemmin, milloin haluat...

— Kaikki on valmiina.

— Kaikki voi jäädä paikoilleenkin.

— Ei, minä olen pitänyt asioista huolta ja olen palkannut palvelijat,
sillä onhan itsestään selvää, että Rosa jää tänne.

Minä hämmästyin:

— Aiotko luopua Rosasta?

— Täytyyhän jonkun jäädä Cambaleyres'iin. Miksi hänet täältä
karkoittaisin?

Miksi katselinkaan häntä tuona hetkenä? Sillä kertaa näin aivan
selvästi tuon tuskin huomattavan hämmingin, joka oli ahdistanut
mieltäni joka päivä. En nähnyt unta; se oli olemassa! Oliko
kääpiö puhunut totta vakuuttaessaan Alicen sietävän Rosaa vain
kiitollisuudesta? Kuumeeni laskee heti, olen jälleen kylmäverinen:

— Miks'ei, sanon minä, — ja ehkä mieluummin erottaisit hänet kokonaan
palveluksesta?...

Hän teki vain välinpitämättömän eleen:

— Mitä ajatteletkaan! Rosa on kiintynyt taloon, älkäämme riistäkö
häneltä sitä iloa. Tulehan; ateria odottaa.

Näyttää siltä, että hän haluaa välttämättä lopettaa lyhyeen kiusallisen
asian käsittelyn. Ei, minä en ole erehtynyt, hänen katseensa ei ole
enää niin kirkas kuin tavallisesti. Ateriallakin, minun syödessäni
mitään virkkamatta, hän puhuu vain Annasta.

— En tosiaankaan ollut häntä tuntea... Hän on lauhtunut, melkein
ymmärtäväinen!

— Ja kuinka opinhaluinen! huudahtaa Rosa. — Hän pyysi minulta
paahtovanukkaan reseptiä!

Kuinka kääpiö onkaan osannut koskettaa Alicea tuohon kohtaan? Eikö Rosa
ole antanut hänelle mitään muuta kuin ruokareseptejä? Kuunnellessani
tuota keskustelua se käsinkoskematon, jonka olin luullut saavani kiinni
lennosta, muuttuu ilmiselväksi. Tämä mieltäni vainoava ajatus imee
vähitellen itseensä lähestyvän selityksen. Vielä äsken, kun minun piti
puhua — oliko se oma menneisyyteni vai tuo tuntematon, jota tahdoin
hävittää? Nyt minun on mahdoton kestää kauempaa:

— Mitä, jos lähdemme ulos? Ota viittasi, ja lähdetään...

Minä tartuin Alicen käsivarteen ja vein hänet mukanani.

Yö oli säteilevä. Askeltemme alta kohosi tuoksuja, kostean lämpimiä
kuin ilma itse. Päittemme päällä hohteli vanhojen puitten tummien
lehvien välitse kirkas rata, jonka tähtivälke näytti kuvastelevan
meidän kulkemaamme lehtokujaa. Puiston portilla, nurmikolla, oli
valoläikkä, kirkas kuin vedenkalvo. Oikein tietämättä, minkätähden, me
kuuntelimme sen kutsua ja ohjasimme kulkumme sitä kohti.

— Eilen raivosi myrsky, tänään on haaveellinen ilta, lausuin minä
hiljaa, levottomana Alicen vaitiolon vuoksi.

Mutta vaitiolo jatkui yhä lisäten tukaluuttani. Meidän lähestyessämme
valoisaa läikkää lähestyi samalla ratkaiseva hetki, jona minun täytyisi
vaitiolo lopettaa. Luonnon rauhan ja tuuliajolla olevien ajatusteni
ristiriita tuotti minulle suorastaan ruumiillista tuskaa. Minusta
tuntui myös, että sanat, jotka aioin lausua, saisivat tahtomattani
sisäisen merkityksen, joka ei ollenkaan vastannut niiden tarkoitusta.

— Mikä sinua vaivaa? kysyi Alice äkkiä.

Olimme vihdoin saapuneet valoisaan paikkaan. Olin niin syventynyt omaan
tuskaani, etten ollut sitä huomannut. Katseemme kohtasivat toisensa,
kumpikin hämmästyen toisen levottomuutta.

Minä änkytin:

— Etkö sano sinäkin?...

Hän teki torjuvan eleen:

— Varokaamme houreita, Jean, ne vaanivat onnellisia!

— Ah! virkoin minä, — nyt on varmaan minun vuoroni kokea pyörrytystä
katon reunalla! Miksi tuntuukaan minusta toisinaan, kuin et enää olisi
semmoinen? Toiset ovat muuten huomanneet samaa. Olipa se houretta tai
ei, sisaresi sanoi tänä aamuna...

Minä huomasin Alicen salaavan väristystään.

— Anteeksi, keskeytti hän, — salli Annan mennä menojaan; älkäämme
hänestä enää välittäkö!

— Olkoon niin, unohtakaamme, että hän on täällä käynyt. Mutta koska hän
näytti sinusta — sanoit sen aterian aikana — niin ymmärtäväiseltä, niin
kuinka voisinkaan olla levollinen, kun tiedän hänen varman uskovan,
että salaat minulta jonkin surun? Minä lievennän asiaa, sillä hän puhui
pahempaa. Sisaresi näet vakuutti tänä aamuna, että minä pidän onnena
tahallista ja alistunutta kiitollisuutta.

Alicen jälleen liikahdettua minä lisäsin:

— Ei, myöhemmin, salli minun ensin keventää sieluani, sitten voit
joko tallata sen jalkoihisi tai ottaa sen jälleen omaksesi, miten
haluat... Jospa mieltäni ei olisi tehnyt levottomaksi mikään muu
kuin sisaresi! Alice, rakkaani, kuinka voinkaan saada selville,
mitä piilee mielessäsi, jonka pienimmistäkin ajatuksista minulla
oli ennen täysi selko ja joka nyt näyttää minustakin olevan täynnä
jotakin salaperäistä? Minulla ei ole opastajanani mitään muuta
kuin sanoja semmoisia kuin äsken lausumasi »varokaamme», joista en
tiedä, eivätkö ne ole vielä enemmän oman salaisen surusi kaikua kuin
yrityksiä tyynnyttää minun levottomuuttani... Sinä käännyt pois? Olenko
ehkä oikeassa?... Jos niin on, malta mielesi, minä rukoilen sinua!
Mitä hyödyttää, jos olet selittänyt minulle, että rakkaus perustuu
luottamukseen, kun itse pelkäät osoittaa luottamusta ensimmäisen
tuulenhenkäyksen koskettaessa meidän rakkauttamme? Ja koska puhuit
houreesta, selittäkäämme tämä; se on varmin keino puolustaa itseämme
elämää vastaan, sillä elämä kadehtii aina iloja, jotka ovat suurempia
kuin se itse!

Ennenkuin menemme kauemmaksi, huomattakoon, kuinka vilpittömästi
vetosin Alicen rehellisyyteen vaihtaen osat ja käyden itse väärentämään
totuutta. Intohimon vaikuttaessa ihmisen olemus kahdentuu,
normaalitajunta häviää ja syntyy toinen, joka ei tiedä mitään
epämieluisesta menneisyydestä.

Minä olin tuona hetkenä omituisessa tilassa. Tuntui siltä, kuin
olisi mieltäni kuohuttavien ristiriitaisten tunteitten peitossa joku
näkymätön ahdistaja käynyt kurkkuuni; ponnistukseni ei olisi ollut
suurempi, jos olisin aikonut huutaa ja olisin saanut kuuluville vain
heikon kuiskauksen.

Alice oli kuunnellut sanojani erittäin tarkkaavaisesti. Kun olin
lopettanut, hän vain pudisti päätään.

— Jean parka! huokasi hän. — Kuinka taitavasti yritätkään tärvellä
keskinäistä luottamustamme!

Sitten hän väistyi hiukan taaksepäin, niin paljon, että joutui varjoon,
ja sanoi:

— Tekisit viisaasti, jos jättäisit nuo turhat huolet. Eräitä vieraita
ei pitäisi koskaan päästää luokseen, ei edes käymäänkään.

Uhkaa aina vaara, että he jäävät olemaan. Tee niinkuin minä; minä otan
sanoistasi vain kaiken sen rakkauden, jota ne ilmaisevat; kun ihmisellä
on se, mikä nyt on meidän omaamme, niin mitä hyödyttää katsella
taakseen?

— Taakseen? toistin minä epäröiden.

— Pitäisikö minun esimerkiksi lakkaamatta muistella aikaa, jolloin
kärsin täällä voimatta toivoa tulevaisuudelta mitään? Minulle on tärkeä
yksi ainoa päivä, se, jona sinä tulit minua puhuttelemaan, ja nykyhetki
riittää, koska se ei kaipaa mitään itsensä ulkopuolelta!

Minä jouduin tahtomattani jonkin voiman vietäväksi.

— Sinä erehdyt; toisinaan sattuu, että menneisyys sekaantuu vielä
nykyhetkeen.

— Sinä vain luulottelet.

— Esimerkiksi tänään...

— Huomenna se on jo unohtunut; älä ajattele sitä enää!

— Jos niin tekisin, niin sydämeni pakahtuisi.

Ääneni oli värähtänyt. Ollenkaan asiaa suunnittelematta jouduin
astumaan tielle, jonka luulin olevan vielä kaukana, ja Alice huomasi
varmaan myös, että lähestyimme jotakin ratkaisevaa, sillä kehoitettuaan
aikaisemmin minua luopumaan rasittavista mietteistäni hän vaati nyt,
että puhuisin selvemmin.

— Ovatko ne ikäviä asioita? kysyi hän huomattuaan, etten lisännyt
mitään.

Minä tyydyin tekemään karttelevan eleen.

— Miksi et jatka?

Vaikka hän oli varjossa eikä liikahtanut, täytyi sittenkin huomata
vastustamaton pelko, joka äkkiä häiritsi hänen väkinäistä rauhaansa.

Samassa kuului tieltä rattaitten rätinää.

— Ah! huudahdin minä, — tuleeko sieltä vielä joku meitä häiritsemään?

Vastaamatta mitään Alicen kysymykseen riensin portille, avasin sen ja
katselin pimeään. Alice oli seurannut minua.

— Annan lähdettyä saapuu ehkä veljesi...

Minä vastasin tuijottaen pimeään:

— Mitä pelkäisit, vaikka se olisikin hän?

Kun ihminen, olipa hän kuka tahansa, saapuu sydänyöllä, niin se
herättää aina jonkinmoista ahdistavaa levottomuutta, mutta tällä
kertaa minä siunasin, että niin kävi. Se hetki, jona täytyi puhua ja
tunnustaa, siirtyisi kenties tuonnemmaksi... Kului muutamia hetkiä.

— Se on vain joku talonpoika, sanoi Alice, joka oli ennen minua
matkustajan erottanut.

Talonpoika, niin tosiaan... ja minä ymmärsin, että toivoni oli turha.
Me seisoimme siinä kuten ennenkin, minä ajatellen, että viittaus
menneisyyteen oli riittänyt kerrassaan muuttamaan Alicen toiseksi,
hän valmiina kyselemään minulta äänellään ja eleillään. Mutta nyt me
odotimme, kuin sanattoman sopimuksen mukaan, kunnes häiritsijä olisi
ehtinyt ohi.

Hän ilmaantui näkyviin. Ohjakset valtoimina, varmasti luottaen siihen,
että juhta kuljettaisi hänet kotiin, hän torkkui istuimellaan, meitä
näkemättä, ja nyykähti joka sysäyksellä eteenpäin, kuin syvään
kumartaen. Sitten pyörien narske loitontui, ja jälleen vallitsi
hiljaisuus pimeässä, missä olimme.

— Mikä on asia, jota et voi unohtaa, sydämesi siihen pakahtumatta?
kysyi Alice ikäänkuin keskustelumme ei olisi häiriytynyt.

Olin onneksi saanut aikaa malttaa mieleni. Yritin puhua huolettomaan
sävyyn:

— Kenties jokin joutava seikka, joka vaivaa mieltä vain sen vuoksi,
että muistuttaa jostakin. Olen tullut tuntemaan täti de Castérac'in,
josta minulla ei ollut aavistustakaan, enempää kuin nähtävästi
sinullakaan...

Kuullessaan nimen Castérac Alice näytti jälleen muuttuvan
välipitämättömäksi. En tiedä, miksi tuo välinpitämättömyys näytti
minusta liian selvältä ollakseen todellista. Minä jatkoin:

— Tänä aamuna, kun järjestelin kirjoja, tuli käteeni eräs tätini
kirjoittama konsepti...

Olin huomaavinani, että Alice hiukan liikahti.

— ... Niin, konsepti, ei mitään enempää... toisin sanoen paperi,
jossa ei ollut mitään päivämäärää ja joka oli unohdettu tai pantu
piiloon jäljennettäväksi jonakin päivänä, jota ei milloinkaan
tullut...! Kaikesta huolimatta se osoitti minulle, kuinka tuo
nainen on ollut sinuun kiintynyt omalla karulla tavallaan. Eikö
hän aikonut tehdä sinusta perijätärtä? Tunnustanpa luulleeni
ensihetkessä, että kysymyksessä oli oikea testamentti, ja siitä
syystä kiiruhdin Bourdoinin luo... Bourdoin, joka suhtautuu omalla
erikoisella tavallansa ihmisten tunteisiin, tietenkin nauroi ääneen
mielenliikutukselleni. Mutta minut se oli saanut vapisemaan...
se vapisuttaa minua vieläkin... Jos otaksumme, että tätini olisi
toteuttanut ajatuksensa, niin sinä olisit saanut periä, minä en olisi
palannut tänne enkä olisi koskaan tullut sinua tuntemaan! Kuinka
vähästä riippuukaan ihmisten kohtalo! Jos paperiarkkiin olisi lisätty
joitakin merkkejä, niin onnemme olisi jäänyt toteutumatta...

Ääneni sammui. Alice kuunteli tarkkaavasti ja näytti olevan valmis
kuuntelemaan kuinka kauan tahansa. Minä puolestani en ainoastaan
ihmetellyt, että olin voinut kertoa asian keskeytymättä, vaan minusta
tuntui kerrassaan vaikealta pysähtyä. Päästyäni kerran vauhtiin teki
mieli toistaa, mitä olin sanonut, teki mieli vakuuttaa sitä enemmän,
mitä vähemmän uskoin onnistuvani.

— Omituinen juttu, eikö totta?

Minä aloin nyt kysyä, koska Alice oli itsepintaisesti vaiti.

Hän vastasi kuin kaiku:

— Omituinen...

Minä sanoin:

— Eikö näytä siltä, kuin kuolleet ohjaisivat eläviä? Tarjotessani
sinulle taannoin Cambaleyres'in noudatin vain omaa haluani, mutta itse
asiassa olinkin ehkä vain vainajan tahdon tottelevainen väline.

Kuten huomaamme, lakkasin epäröimästä ja lausuin seikkoja, jotka voivat
minut langettaa. Kun valhe jatkuu, näyttää siltä, kuin se järjestyisi
itsestään totuuden muotoiseksi. Mutta sitten minusta tuntui, kuin
ukonvaaja olisi iskenyt, Alice päätti vihdoin puhua ja kysyi:

— Miksi kerrot minulle tuon vasta tänä iltana, jos kerran sen löysit,
kuten puheestasi ymmärsin, jo tänä aamuna?

Melkein samat sanat kuin Bourdoinin lausumat, toisin sanoen: sama
epäilys!

— Sinä unohdat, että Anna oli kaiken aikaa sinun seurassasi. Olihan tuo
seikka, joka koskee vain meitä.

Valhe yhä järjestyi, vaikka ääneni ei kyennyt sitä täysin seuraamaan,
vaan ilmaisi jo levottomuutta.

— Miksi muuten kiiruhdit Bourdoinin luo? Olisihan ollut paljon
yksinkertaisempaa repiä yhdessä tuo... konsepti.

— Bourdoin on pitänyt siitä huolen...

Alice säpsähti.

— Ah, Bourdoin... Sinulla siis ei enää ole...

— Olisitko halunnut siihen tutustua?

Hän epäröi:

— Enpä suinkaan... Mutta olisihan ollut hauskaa... Nyt se on tehty; ei
viitsitä enää siitä puhua.

Hänen äänensä hiljeni hiljenemistään, ja lauseita erottivat toisistaan
yhä pitenevät vaitiolot. Minusta tuntui, että hänen ajatuksensa
vähitellen vetäytyi jonnekin, mihin minä en voinut sitä seurata. Kun
hän lopetti, oli hänen katseensakin siirtynyt minusta pois ja kiintynyt
maahan.

Minä odotin, hämilläni tuon loitontumisen vuoksi; sitten astuin hänen
luokseen:

— Alice!

Hän näytti säpsähtävän hereille.

— Mitä vielä? Onko sinulla jotakin lisättävää?

— Alice, toistin minä, — missä oletkaan ja minkätähden tuon paperin
hävittäminen niin kovin mieltäsi hämmentää?

— Sinä erehdyt, minä en enää sitä ajatellut.

— Siinä tapauksessa myönnä, että alakuloisuutesi liittyy siihen
jollakin minulle tuntemattomalla tavalla, ja uskalla puhua suoraan.

Hän kohotti päätänsä hitaasti, kuin olisi nostanut jotakin taakkaa:

— Jos se on sinusta tärkeätä, niin miksi sen salaisin? Ajattelin tässä,
mistä johtuu, että niin vähäpätöinen seikka, joka ei edes jätä mitään
jälkeä, pakahdutti sydäntäsi — käytän omaa sanaasi — niin, että tahdoit
ehdottomasti sen minulle tunnustaa.

En tiedä, kumpi oli minussa voimakkaampi siinä häntä kuunnellessani:
iloko, että vihdoin törmäsin määrättyyn vastukseen, vai pelko, että
jälleen valehtelisin. Minä vastasin sentään empimättä, minun ei ollut
nytkään vaikea liikkua kuviteltujen väitteitteni sokkeloissa.

— Olen arvostellut aivan väärin tätiäni, ja senvuoksi minusta
näytti tarpeelliselta asiaa korjata saamalla sinut arvostelemaan
tasapuolisesti hänen muistoaan. Olenko ollut väärässä, ja arvosteletko
yhä samoin menneitä kovia kokemuksiasi nyt, kun tiedät, millaiset
tarkoitukset ovat olleet niiden pohjana, olkoonpa, etteivät ne ole
päässeet toteutumaan?

Alice antoi katseensa painua alas:

— Oletko aivan varma siitä, että olet noudattanut vain tuota halua?

Ennenkuin vastasin, kumarruin hänen puoleensa yrittäen tutkia hänen
kasvojansa. Huomasin niissä niin odottamatonta jäykkyyttä, että epäröin.

— Epäilemättä! huokasin minä kumealla äänellä.

Hän teki todella murheellisen eleen:

— Haluaisin ymmärtää sinua, mutta en voi.

— Mitä siis ajattelet?

Mutta hän piiloutui jälleen ikävään äänettömyyteen.

— Luuletko, että tuo konsepti ehkä oli oikea testamentti ja että sinun
etusi...

Hän huudahti:

— Raha! Älä puhu siitä! Kunpa olisin estänyt sinua sitä minulle
antamasta!...

— Koska etusi tuntuvat sinusta nyt niin vähän merkitseviltä, niin mitä
hyötyä on siitä, että muistelet lahjaksi saamaasi Cambaleyres'ia?...
Älä keskeytä, minä luulen asian nyt ymmärtäväni, minä ymmärrän sen
varmaan! Etkö ajatellut vastikään, että minä olen kenties aina tietänyt
tätini aikomukset ja olen ehkä sen vuoksi lähtenyt sinua etsimään?...

— Jean! Jean! Sitä en ole milloinkaan uskonut!

— Niin, et ole sitä uskonut, mutta olet siis sitä ajatellut. Entä
sitten, vaikka olisi niinkin laita!

Minne olinkaan menossa? Halu päästä vihdoin solvaamaan sitä
tavoittamatonta, minkä tunsin hänessä olevan, sai minut lausumaan
sanoja, joista ei itsellänikään ollut oikeata tietoa. Tällä hetkellä
uskalsin mitä hyvänsä, uskalsin lausua vaikka totuuden! Minä jatkoin:

— Jos niinkin olisi, että olisin sinut valitessani aluksi totellut
jotakin vierasta vaikutinta, niin voisiko se estää, että olet tänään,
huomenna ja aina minun rakastettuni? Mitä se haittaisi, sanon
vieläkin, jos tuo entinen ihminen on lakannut elämästä ja jos toinen
hänen sijaansa astunut kaipaa hellyyttä, niinkuin janoinen kasvi juo
virvoittavaa sadetta?

Hän oli sulkenut silmänsä, kenties voimatta sietää valoa, jota sanani
asiaan levittivät, ja änkytti:

— Niin tosiaan... mitä se haittaisi.

— Kas niin! Tunnustat sen itsekin! Tuleeko minun nyt vannoa ja
vakuuttaa, että tuo otaksuma on mieletön, ettei minulla ollut ennen
tämän päivän aamua tietoa mistään, että minun tarvitsi vain nähdä sinut
rakastuakseni sinuun?...

Hän toisti yhä:

— Niin tosiaan... niin tosiaan...

— Riittävät jo nämä pyhyydenloukkaukset! Ihme on edessämme. Minä
rakastan sinua. Huomaatko, kuinka se on yksinkertaista, ehdotonta
ja ihmeellistä? Sinä ilmaannuit näkyviin, minä olin siinä, ja sinä
otit minut valtoihisi! Minä rakastan sinua. Muuten, jos ihmeitä
selitettäisiin, olisivatko ne muuta kuin jokapäiväistä todellisuutta?
Ne ovat Jumalan lahja, sanoinselittämätön salaisuus, joka paljastuu
ihmisille. Kun niitä tapahtuu, ihmiset polvistuvat ja kiittävät.
Kiittäkäämme mekin tänä ensimmäisenä ja viimeisenä tuskan hetkenä
tuosta ihmeellisestä hyvästä työstä, syleillen toisiamme, sydämet
liittyen yhteen paremmin kuin koskaan ennen...

Jumalainen hetki: nyt, kun ilmaistavana ei enää ollut muuta kuin
autuus, josta elin, tulvivat sanat huulilleni iloisesti ja vapaasti.
Miksi olisinkaan niitä estänyt? Olinhan selittänyt kaikki, ilmaissut
kaikki, ja, kuten minusta tuntui, häivyttänyt kaikki olemattomiin!

Minä astuin Alicen luo mieli täynnä sulaa riemua. Hän vaipui syliini.
Kuulin hänen sanovan hiljaa:

— Olet oikeassa, se on ihme...

Samassa hänen suunsa etsi huuliani, olimme ehtineet siihen kohtaan,
missä ei enää tiedetä, ollaanko raatelevia petoja vai haaksirikkoisia,
joita liittää yhteen vaanivan äärettömyyden herättämä kauhu.

Minä sanoin lempeästi, riemuiten:

— Tule, on jo myöhä...

Me lähdimme takaisin Cambaleyres'iin, jonka öinen haamu näytti
tavallista ivallisemmalta, kohti Rosaa, joka odotti meitä ovella
sukankudin kädessään, etäältä meihin pälyillen... Oi ihmettä, nyt, kun
luulin lopullisesti hävittäneeni menneisyyden, kykenin lausumaan vain
lapsellisia sanoja ja huokailin:

— Kuinka paljon tähtiä tänä iltana!

Alice vastasi:

— Onkohan meillä kaupungissakin näin hiljaista?

— Hiljaisuus on meissä itsessämme — kunhan vain olemme yhdessä.

— Hyvää iltaa, herra ja rouva...

— Hyvää iltaa, Rosa...

Kuinka ihanaa onkaan palata asuntoon, missä meitä odottaa rauha,
nousta kahden portaita, joiden kierre näyttää jatkuvan aina taivaaseen
saakka... Sitten saavumme käytävään, ja huoneemme avoimesta ovesta
näemme vaiteliaasti kutsuvan valkoisen läikän. Astun eteenpäin,
mielessä riemullinen tunne siitä, että vihdoinkin olen vapaa. Sydäntäni
sykähdyttää lähestyvä onni. Millainen korvaus, ja kuinka tulemmekaan
toisiamme rakastamaan!

Mutta sitten kuulen Alicen sanovan:

— Saanko muuten tietää ainakin, mistä sinä sen konseptin löysit?

Hän puhui kieltämättä edelleen aivan huolettomasti! Joku toinen voisi
varmaan luulla, että lapsellinen jaarittelu yhä jatkuu. Minä vastaan
samoin:

— Mistä sen löysin? Maasta, permannolta luullakseni,
säilytyssuojasta... Ymmärräthän, olin kaivellut paljon vanhoja
vihkoja... paljon kirjoja... se oli ehkä lentänyt jonkin välistä.
Miksi muuten tuota seikkaa tutkisimme? Eihän sillä ole enää mitään
merkitystä; se on vain vanhaa pölyä...

Me aloimme katsella toisiamme. Näytti siltä, kuin olisimme palanneet
joltakin pitkältä matkalta emmekä olisi toisiamme tunteneet. Yksikään
sanani ei tuntunut vaaralliselta, mutta minä tunsin jokaisessa
niistä piilevän jotakin selittämätöntä, outoa. Johtiko siis valhe
järjestyessään vähitellen ratkaisuun?

— Pölyä... niin kyllä...

Alice yritti hymyillä ja astui sisään. Minä ihmettelen nyt, miten häntä
seurasin — tuo käsittämätön oli palannut...




XIII.


Kaupunkiin lähdettiin seuraavan päivän iltana.

Me lähdimme Cambaleyres'ista sitä lopullisesti jättämättä. Olisi siis
ollut joutavaa sitä kaivata. Mutta olipa ihminen kuinka huolellinen
tahansa, viimeisten valmistelujen huvia hän ei missään tapauksessa
voi välttää. Alice nousi varhain. Minä samoin. Sitten seurasi paljon
joutavaa hommaa ja puuhaa, jota joudutti halu ehtiä valmiiksi
määrättyyn aikaan. Lähtöhetkemme ei ollut määrätty, mutta me pidimme
kiirettä siitä huolimatta. Vaikka en asiaa itselleni tunnustanut, ei
minusta suinkaan ollut epämieluista, että monet tehtävät estivät meitä
tutkimasta toisiamme. Niin kului koko päivä niissä puuhissa, Rosaa
neuvottaessa, valikoitaessa, mitä piti ottaa mukaan, mitä jättää.

Lähdettyäni Rosaa etsimään löysin hänet säilytyssuojasta, missä hän
parhaillaan latoi laatikkoon kirjoja, jotka olin edellisenä iltana
valikoinut. Alice oli siinä hänen vieressään pitäen huolta valvonnasta,
joka oli aivan tarpeetonta. Sanottuani Rosalle, mitä halusin, minä
poistuin mitään tuosta välittämättä. Olin omituisessa mielentilassa.
Yöllisestä epätoivosta ei näyttänyt olevan enää jälkeäkään. Minä
varoin huolellisesti tutkimasta Alicen kasvoista, olinko huoneeseen
palatessamme ollut ohimenevän harha-aistimuksen uhrina, ja menettelin
niinkuin eräät sairaat, jotka tietävät olevansa auttamattomasti
hukassa: kieltäydyin huomaamasta sen kriisin oireita, jota kuitenkin
lakkaamatta ajattelin. Tieto, että pääsisin takaisin lapsuuteni kotiin,
sai minut hetkellisesti haltioitumaan, niin etten ajatellut mitään
muuta.

Kun olimme saaneet matkatavarat kuntoon ja lähdimme vuorostamme, eikö
minusta silloin tuntunut, että noustessani vaunuihin, joiden piti
neljäkymmentä vuotta kestäneen maanpaon jälkeen viedä minut takaisin
kotiin, matkassamme oli mukana eräs toinen, joka istui siinä aivan
lähellä meitä? Näkymättömän läsnäolon vaikutelmaa, joka toisinaan
liittyy todellisen elämän tapahtumiin, on vaikea kuvailla. Silmämme
eivät huomaa mitään, mikään hulluus ei hämmennä ajatustamme, me
hyväksymme edelleen vain tuttujen aistien todistukset, mutta siitä
huolimatta tiedämme varmasti, ettemme pety, voisimme osoittaa paikan,
missä tuo tuntematon on, melkein pelkäämme siihen törmäävämme.

Isäni, jota olin niin vähän ajatellut viimeksikuluneina viikkoina, oli
nyt tullut seuraamme. Minä ymmärsin Alicen vaitiolon. En virkkanut
itsekään mitään. Me olimme muuttuneet sivuhenkilöiksi, hän ja minä,
kunnioittavaksi saattueeksi, joka vei isäntää kotiin, mistä häntä ei
olisi pitänyt milloinkaan karkoittaa. Arvasiko hän, kuinka kalliin
hinnan olin maksanut, jotta hän nyt pääsi takaisin? Tulisiko hän
kiitollisuuden osoitukseksi ainakin karkoittamaan uudesta asunnostani
tuon selittämättömän väärinkäsityksen, joka uhkasi rakkauttamme?
Onnetonta! Tuo salaperäinen varjo, jonka luulin meitä seuraavan, ei
minulle vastannut. Kun saavuimme perille illan suussa, havaitsin sen
hävinneen, ja niin sain tykyttävin sydämin vapaasti nauttia minua
varten varattua pettymystä.

Perilletulo tuotti todellakin vain pettymystä. Oven eteen on keräytynyt
tuntemattomia ihmisiä — uudet palvelijamme, jotka tulivat auttamaan
meitä autosta — ja katosta lankee sähkölamppujen häikäisevä valo
esineisiin, jotka olin aikaisemmin tottunut näkemään öljylampun
hillityssä valossa. Matkan varrella olin sulkenut silmäni ja
palauttanut mieleeni vanhan valaistuksen, huonekalut ja askelet,
mutta nämä seinät, vaikka niihin ei ole koskettu, ovat muuttuneet
suhteiltaan, ja vanhat huonekalut, jotka ovat vielä jäljellä, johtavat
sitäkin enemmän ajatuksen niihin, jotka ovat hävinneet. Mitä askeliin
tulee, niin tiesinhän, etten niitä enää kuulisi.

Yht'äkkiä huomaan olevani yksin myös kaipaamassa sitä, minkä aika on
vienyt pois. Alice ei edes minua ymmärtäisi, jos yrittäisin siitä
puhua. Mahdotonta on herättää toisen ihmisen mielessä menneisyyttä,
jota hän ei tunne. Menneisyys on meissä itsessämme. Se on raja,
joka eristää meidät omaan piiriimme, erottaen meidät hellän
kiintymyksemmekin esineistä. Kuinka menneisyyteni yksinäistääkään minua
tänä iltana!

Alice, joka oli seurannut minua, kun harhailin huoneesta toiseen,
yrittää taistella aavistamaansa pettymystä vastaan, mutta ei siinä
onnistu:

— Miten onkaan, sanoo hän hiljaa, — eikö sinusta enää tunnu siltä, kuin
tulisit _kotiin_?

Vastaukseni viipyy, sitten minä yht'äkkiä unohdan, että hän on minulta
mitään kysynyt, en näe enää mitään ympärilläni. Edessäni on jälleen,
samoinkuin eilen, tuo jokin tuntematon, olen siitä aivan varma.
Se ilmenee kysymystä säestelevässä hymyssä, sitä osoittaa väsynyt
suu, silmät, joiden alla näkyvät tummat renkaat; onpa se muuttanut
äänensävynkin kerrassaan toisenlaiseksi! Koetinpa miten tahansa olla
välittämättä sen olemassaolosta, yrittipä Alice sitä minulta salata
kuinka taitavasti tahansa, se on sittenkin tuossa edessämme, se on hän,
oikea isäntä!

Sitten vastaan jotakin, en tiedä mitä; minut valtaa vastustamaton halu
paeta, ja minä menen ovelle:

— Lähden hiukan kävelemään torille, se oli suurimpia huvejani ennen
vanhaan, lapsena. Minä kenties kuvittelen, että olen jälleen lapsi... —
sanon, selittääkseni omituista lähtöäni.

Alice vastaa, yhä samaan hämmentyneeseen sävyyn:

— Mene, mene, minä korvaan täällä niitä, jotka silloin sinua odottivat.

Nuokin sanat kaikuvat kuin ennustus: sen, joka korvaa vainajia, täytyy
itse olla vainaja...

Ehdittyäni ulos aloin kävellä mietteissäni pienen torin laitaa.
Se tuntui minusta jälleen tutulta: akaasiat olivat yhtä hintelät,
suihkulähde pulppusi, ja talojen julkisivut olivat ennallaan. Tuossa
oli seinäkomerossa Neitsyt Maarian kuva, toisen ohi kulkiessaan
näki pihan, joka oli koristettu irvinaamakuvilla, ja viraston
rautaristikoissa oli jokaisessa keskellä pieni sydän (Bourdoinin talo
koristettu sydämillä, millaista ivaa!). Kaikki oli jäänyt entiselleen,
kaupungin äänet, kattojen yläpuolella leijuva savu. Ne, jotka olivat
lapsuuteni aikana täällä eläneet, olivat useimmat ehtineet jo kuolla,
mutta olivatpa heidän jälkeläisensä keitä tahansa, ihmiselämän soitto
säilyy yhä samana.

Vaivainen tori ei kumminkaan voinut mieltäni tyynnyttää. Päätin
karttaa muistoja, jotka olivat hyödyttömiä tai pettäviä, ja ajattelin
nykyhetkeä, ajattelin, mistä se johtui ja mihin se tulisi meidät
viemään. Kunpa voisi saada selville, miksi tuo käsittämätön on
palannut! Minä harkitsin sanoja, jotka näyttivät kutsuneen sen takaisin:

— Saanko muuten tietää, mistä sen konseptin löysit?

— Maasta, permannolta luullakseni, säilytyshuoneesta...

Ellei Alice mitään tietänyt, niin mitä merkitsi vastaukseni? Ja jos
hän tiesi, niin mitä merkitsi, mistä se oli löydetty, kun kerran
olin sanonut sen löytäneeni? Ajatukseni joutui harhateille. Juuri
siksi, että olin valehdellut vakaumuksesta, en voinut keksiä, mitä
olisin voinut lisätä kertomukseeni. Minä luulin, että se oli tehnyt
menneisyyden selväksi, siis asiaankuulumattomaksi, että se oli
menneisyyden hävittänyt. Jatkaessani näitä tutkisteluja jätin vihdoin
sikseen oman osani ja aloin syyttää Alicea todellisesta vääryydestä.
Sitten tämä vääryys sai kohta mieleni kuohuksiin.

Siinä on käännekohta. Kaksi päivää aikaisemmin, kun sieluani samoinkuin
ruumistani oli piiskannut syysmyrsky, olin huokaillut ajatellessani,
että Alice oli suostunut tulemaan omakseni vain kiitollisuudesta,
mutta jos hän olisi silloin tullut luokseni, olisin polvistunut hänen
eteensä ja pyytänyt häneltä anteeksi, että olin häntä epäillyt. Nyt
sitävastoin, vaeltaessani tällä torilla kuin vanki vankilan pihalla,
minussa alkoivat väristä oman rotuni tunnot, ja suruni muuttui
vihankaunaksi. Minä rakastin yhä vielä intohimoisen sydämen koko
voimalla, mutta rakkauteni oli nyt ärtynyttä, se vaati tilintekoa
ja tuntui voivan helposti vaihtua vihaksi. Voiko ihminen muuten
selvästi tietää, onko kysymyksessä rakkaus vai viha, jos hän elää
intohimoisesti, ja olisimmeko me selviytyneet tuskastamme ilman
intohimoa?

Kun sitten päätin palata sisään, oli kaikki muuttunut, vaikka
ulkonaisessa katsannossa ei ollut tapahtunut mitään, vaikka meidän
olisi pitänyt teoreettisesti olla lähtökohdassamme. Minä olin yhä
rakastaja, hän oli vieläkin rakastettu, mutta mieltäni kuohutti
salainen katkeruus. Minä olin lakannut kerjäämästä ja hän kenties
tekemästä minulle oikeutta.

Kuinka selvästi muistankaan sanat, jotka heti osoittivat meidän
kummankin uutta suhtautumista. Vain neljä lausetta, ja kuilu avautui
eteemme.

— Luulin jo, että unohduit ulos, sanoi Alice. — Oliko sinusta niin
hauskaa olla yksin?

— En minä sinua jättänyt. En minä lakannut enemmän kysymästä kuin sinä
vastaamasta.

— Ne kysymykset ja vastaukset ovat houreesi kaltaisia, ja ne sopii
samoin unohtaa.

— Tuleeko samoin unohtaa ne kuukaudet, joina se on ollut elämäni
sisällyksenä?

Alice sijoittui mitään virkkamatta lieden viereen, minä istuuduin
toiselle puolelle. Samassa paikassa, jossa olin nähnyt äitini
hymyilevät kasvot, näin nyt vieraan, joka epäilemättä asettui tähän
asumaan. Katselin nyt vain lieden etualalla punertavia hiiliä, jotka
olivat kuin katkenneen ketjun renkaita. Sehän oli elämämme kuva:
hehkuvia ja erillisiä renkaita. Kuka olikaan tehnyt rikoksen? Ja voiko
ymmärtää, että ensimmäinen kotona viettämäni ilta saattoi merkitä
onnettomuuden alkua?

Sitten kului kahdeksan tai kymmenen päivää... Astuessani ensimmäisiä
askelia tällä kärsimyksen polulla minä kompastun enkä osaa enää laskea.
Etäältä katsoen tämän ajan kaikki tapahtumat sulautuvat alinomaiseen
tuskaan, joka kiihtyy kiihtymistään jokapäiväisten tekojen ja aivan
yksinkertaisten sanojen peitossa.

Samoinkuin Cambaleyres'issa oli rakkautemme ravintona täälläkin
tuo sanoinselittämätön, mutta se ei ollut enää sama asia, ja siksi
rakkautemme ei voinut enää siitä elää, vaan alkoi siihen riutua.

Mitä huomasikaan Alice minussa? Näkikö hän, kuinka jatkuva tuho
vähitellen teki lopun luottavasta hellyydestäni, mitenkään vähentämättä
intohimoani? Alice näytti vuoroin selittämättömän masentuneelta tai
levottomalta tai joutui äkillisen innostuksen puuskan valtaan, samalla
ilmaisten jonkinlaista sääliä. Minä puolestani tunsin itseni useimmiten
pettyneeksi, en koskaan uupuneeksi, ja odotin sitä ohimenevää tuokiota,
jona saavuttaisin taas entisen luottavan rauhan. Mutta sensijaan
törmäsin lakkaamatta tuohon käsinkoskemattomaan. Se alkoi esiintyä
vaateliaasti, se uhmasi minua, enkä minä aina tietänyt, mitä se
oikeastaan oli!

On sanomattoman tuskallista, kun ei voi milloinkaan saada asiasta
selkoa, vaikka kuinka haluaisi. Ollaan kahden huoneessa, jutellaan,
tuntuu siltä, kuin oltaisiin täysin syventyneinä lausuttuihin sanoihin,
mutta samalla tiedetään varmaan, että sanat putoavat kuin lehdet
puusta, joka ei enää anna niille mehuaan, ja huone, joka näyttää
liikkumattomalta, kiitää virran viemänä kohti tuntematonta merta.
Tuuliajolla olevaa mieltä ahdistaa, vaihdetaan merkityksettömiä
sanoja, ja kuinka vihamieliseltä tuntuukaan vaikeneminen, koska siinä
piilevät varsinaiset kysymykset! Jos olisimme aina voineet välttää
vaikenemista, Alice ja minä, niin olisimme ehkä voineet kuvitella,
ettei ollut tapahtunut mitään vakavaa. Mutta me vaikenemme, ja Alicen
kasvot ovat heti kuin kuvastin, joka heijastelee onnettomuuttani, ja
omat rypistyneet kasvoni ilmaisevat milloin moitetta, milloin rukousta.
Mitä kauemmaksi ehdimme, sitä taajemmassa on näitä autioita vaitiolon
taipaleita. Ne leikkaavat armotta tiemme poikki, palauttavat joka kerta
sen, joka pyrkii pakoon, ainoaan todellisuuteen, siihen ainoaan, jota
aistimme milloinkaan kykenevät tajuamaan.

Puhuin vast'ikään alinomaisesta tuskasta. Niin, sitä minä tosiaan sain
kokea. Edessäni oli olento, jota katselin, jonka olisin voinut sulkea
syliini, jonka pieninkin toive oli minulle käsky, mutta pyrkiessäni
hänen luokseen törmäsin toiseen näkymättömään olentoon, jota ei voinut
tavoittaa ja jonka sielu jäi selittämättömäksi. Mitä hän tahtoikaan,
tuo toinen? Aikaisemmin olin voinut otaksua, että hän askarteli
menneisyydessä, tuossa menneisyydessä, joka oli kerta kaikkiaan
tunnettu ja kuvaeltu; minä puolestani olin unohtanut testamentin ja
valheeni, haeskelin löytämättä ja paremman puutteessa odotin...

Alice odotti samoin. Uskallan vannoa, että kumpikin hartaasti rukoili
jonkinlaista ratkaisua, koska elämä olisi muuten käynyt meille
mahdottomaksi. Kun epävarmuus on äitynyt äärimmilleen, on sitä mahdoton
enää sietää: siihen joko kuolee tai sitten asia selviää. Mutta
harvoin arvaamme ennakolta, minkä tien sallimus valitsee johtaakseen
päämäärään, ja kaikkein luonnollisin keino tuntuu yllättävältä.

Eräänä iltapäivänä, katsellessani ulos torille, näin Bourdoinin talon
edustalla hoikan hahmon, joka sai sydämeni säpsähtämään.

Minä avasin ikkunan ja huusin:

— André!

Mies kääntyi. En ollut erehtynyt; hän se oli.




XIV.


En ryhdy tässä kuvailemaan vaikutelmia, jotka olivat niin
lyhytaikaisia, että tuntuu siltä, kuin olisi tuulenpyörre kiitänyt
sielussani. Hetkeä aikaisemmin olin kuulunut siihen määrättyyn
elämänpiiriin, jonka avioliittoni oli luonut, kaikki aikaisempi näytti
häipyneen pois, välitön kärsimys sulki minulta maailman, enkä minä
muistanut muuta milloinkaan tunteneeni. Nyt, nähdessäni Andrén, tajusin
äkkiä, että olin elänyt muualla, että toisenlaiset seikat olivat
saaneet mieleni levottomaksi. Tuntui siltä, kuin olisin saanut takaisin
todellisen olemukseni. Tunsin vapautuvani, ja pyörtymyksestä toipuneen
haavoittuneen tavoin uskoin voivani jonkin ihmeen nojalla herätä
lopulliseen hyvinvointiin.

En ehtinyt ajatella, miksi André oli asianajotoimiston edustalla, olin
vain iloni vallassa ja kiiruhdin torille. André, joka ei ollut aluksi
minua tuntenut, lähti hänkin juoksemaan minua vastaan... Minä avasin
sylini:

— André! Veljeni!...

Me syleilimme toisiamme sanaakaan virkkamatta. Minä olin onnesta
päihtynyt. Olisi voinut luulla, että minä olin palannut matkalta ja
että minä, joka olin jättänyt veljeni, nyt pyysin häneltä anteeksi.
Toinen oli pelkkää iloa, toinen näytti pikemmin hämmästyneeltä kuin
säteilevältä, mutta olisinko tullut tuota ajatelleeksi kiihkeän
mielenliikutuksen tilassa?

— André! Veljeni!... Kuinka tuletkaan näin... antamatta ennakolta
tietoa!...

— En tietänyt vielä eilen illalla, pääsisinkö lähtemään. Oli niin
paljon asioita Pariisissa...

— Ja nyt olet täällä, tässä olemattomassa paikassa, en tiedä mitä
etsimässä, vaikka sinun pitäisi olla jo minun luonani!

— Lähdin juuri tapaamaan ainoata henkilöä, jonka nimen tiedän,
kysyäkseni häneltä, miten Cambaleyres'iin päästään.

— Sen olisit voinut kuulla asemalla; saithan sieltä Bourdoinin
osoitteen!

— Mutta mistä johtuu, Jean, että tapaan sinut täällä?

— Niin, sinähän et tiedä... Miksi et ole ilmoittanut minulle
osoitettasi, ja miksi olivatkaan kirjeesi — en tahdo mitenkään
moittia — yhtä lyhyitä kuin harvinaisiakin... Minulla ei ollut mitään
keinoa ilmoittaa sinulle, että Cambaleyres on sinua odottanut ja on
odottamiseen väsynyt. Katsohan: tuossa on talo!

— Mikä talo?

— Isäni talo, lapsuudenkotina sinun omasi nyt heti... Se varmaan sinua
kutsui, kun lähdit Bourdoinia etsimään; meitä ohjaa aina jokin. Olen
asunut siinä pari viikkoa, mutta jos nuo kivet osaisivat hymyillä,
näkisit varmaan, kuinka ne ovat muuttuneet sinun tultuasi; enhän ole
sitä enää tuntea!

Hän ei näyttänyt seuraavan ajatustani, vaan oli hämmingin vallassa,
jota kaikki selitykseni vain lisäsivät. Minä virkoin kärsimättömästi:

— Miten onkaan, olisiko Amerikka värjännyt sinut omalla värillään, ja
näytätkö sinä nyt aina mieheltä, joka on nääntymässä liikeasioittensa
painon alle?

— Minulla on paljon työtä.

— Kas niin, veikkoseni, nyt pitää unohtaa New York. Täällä pidetään
lomaa! Missä ovat matkatavarasi?

— Hotellissa.

— Miksi niin! Miksi ei matkatavaratoimistossa?... Mutta olkoot missä
tahansa, kyllä ne haetaan.

— Kiitoksia, uskoin varmaan, että tarjoaisit, mutta...

Katseemme kohtasivat toisensa, ja hän punastui:

— Mutta koska asutte täällä Puyssä, niin minun sopisi ehkä yhtä hyvin
asettua hotelliin, en häiritsisi niin kovin... millään muotoa.

Asianajotoimiston ikkunaan ilmaantuvat kasvot estivät minua torjumasta
tuota typerää väitettä. Kirjuri oli varmaan kuullut äänemme, oli
kohottanut päätänsä ja vakoili meitä. Minä tartuin Andrén käsipuoleen.

— Tulehan nyt.

— Minne?

— Minne muualle kuin meille?

— Luuletko, että käy päinsä...?

Hän suostui tulemaan mukana, sillä hän arvasi, etten missään
tapauksessa häntä kuuntelisi. Ehdittyäni siihen alakerran huoneeseen,
jossa olin ollut nähdessäni hänet, kehoitin häntä astumaan sisään,
suljin sitten oven ja väänsin avainta. Samana hetkenä, jolloin aioin
vaatia häntä selittämään omituisen epäröintinsä, käyttäydyin siis
itse tavalla, joka näytti sen oikeuttavan. En olisi kuitenkaan voinut
toisin tehdä. Minä tottelin konemaisesti virikkeitä, jotka näyttivät
järjettömiltä, mutta olivat sitä vastustamattomampia.

— Ja nyt me olemme kahden kesken!

Hän oli jäänyt seisomaan, hän näytti huolestuneelta vieraalta, joka
on salaa viety johonkin kiellettyyn paikkaan ja joka varoo vartijan
ilmaantumista.

— Ensinnäkin istu, ole hyvä. Näyttää totisesti siltä, kuin pelkäisit
istuutua... ja sitten kuuntele minua... niin, vaikka sisustus on uusi,
on asukas yhä entisellään ja on odottanut sinua yhtä hartaasti kuin
ennen. Toivon muuten, ettet ole sitä koskaan epäillyt.

Hänen huulensa liikahtivat tuskin huomattavasti.

— Palaatko ehkä muuksi muuttuneena?

Hän teki laimean torjuvan eleen:

— Missä suhteessa ja minkätähden?

— Kuinka sen tietäisin! Olet niin vähän kertonut minulle elämästäsi
siellä. Sinun äänesi sävy on toisenlainen, ilmeesi samoin. Amerikka
on ehkä sinua pidellyt pahoin tai tuottanut sinulle pettymystä. Siinä
tapauksessa, ja jos et ole päässyt toivomiisi tuloksiin tai jos se
ei enää sinua miellytä, on helppo jättää se sikseen. Minä puolestani
iloitsen siitä, että voin kehoittaa sinua vapaasti odottamaan
elämänoloja, jotka sopivat sinulle paremmin. Vielä enemmän: minusta
tuntuu ikävältä ajatella, että voit lähteä takaisin. Koska ajat ovat
muuttuneet, käyttäkäämme seikkaa hyödyksemme välttääksemme joutavaa
erossaoloa. Tässä on tapahtunut riittävästi uhrauksia puolelta ja
toiselta. Ymmärräthän?

Minä siis etenin etenemistäni... Olin unohtanut alkuperäisen
vaikutelman. Kuvittelin jälleen, että edessäni oli nuorukainen, jonka
kenties teki mieli pyytää anteeksi jotakin kepposta ja jolle piti
heti vakuuttaa hyväntahtoisuuttaan. Hänen hymynsä viipyi hiukan,
sitä pahempi, mutta minä uskoin varmaan houkuttelevani sen ilmi;
kiintymykseni kyllä pitäisi siitä huolen. Minä jatkoin:

— Sinä jäät tietenkin tänne vähäksi aikaa, kunnes ehdit järjestää
tulevaisuutesi. Muista myös, että sinun pitää heti käydä selvittämässä
hotellilaskusi ja että sinut otetaan täällä vastaan vain koko
kuormastoinesi. Myöhemmin...

Hän ei vieläkään liikahtanut eikä vastannut mitään, ja niin minä
keskeytin puheeni. Puhuessani hotellista huomasin äkkiä selviävän erään
seikan, jota en ollut ollenkaan ajatellut. Haaveen lentoa seurasi
vihdoin katkera todellisuus. Ei epäilemistäkään: olin yllättänyt Andrén
tiedusteluretkellä; hän oli luultavasti päättänyt lähteä jälleen pois
Puystä minua kohtaamatta, jos saadut, avioliittoani koskevat tiedot
eivät tuntuisi tyydyttäviltä. Siksi hän oli saapunut salaa, siksi hän
oli ollut niin hämillään, kun olin hänet yllättänyt, ja siksi hän
hämmentyi yhä enemmän minua kuunnellessaan...

Ääneni sävy muuttui nähtävästi katkeraksi:

— Myöhemmin... tai oikeastaan ennemmin sopisi minulle antaa...
tai oikeammin minä vaadin selitystä erääseen seikkaan, joka minua
ihmetyttää. Mistä johtuu, että kohtaan sinut, jonka olisi pitänyt
rientää suoraa päätä luokseni, menossa notaarini luo, joka sivumennen
sanoen on kaikkein viimeinen henkilö, jota tapaamaan otaksuin sinun
menevän?

Hän kääntyi äkkiä minuun päin:

— Enkö sinulle jo selittänyt...

— Että aioit kysyä häneltä tietä Cambaleyres'iin? Puhu semmoista
muille, veikkoseni; minua et petä. Entä kirjeesi... Luuletko ehkä,
etten ole huomannut niiden uutta sävyä? Ne eivät ole olleet ainoastaan
harvinaisia, vaan myös lyhyitä... niin lyhyitä, ettet ole edes
maininnut, milloin Havreen saapuisit!

Hän yritti vielä väittää vastaan:

— En voinut New Yorkissa enempää kuin Pariisissakaan päättää lähtöäni
ennenkuin aivan viime tingassa.

Minua kiidätti nyt oma kiihtymykseni, enkä minä huolinut enää ollenkaan
hillitä itseäni:

— Älä sano enää mitään; mitä hyödyttävät joutavat lorut meidän kesken?
Koska totuus tuntuu sinusta hankalalta, autan sinua yhdellä sanalla
esteen yli: sinä muutuit mustasukkaiseksi heti Alicen ilmaannuttua
minun elämääni. Siinä on syy! Mustasukkaisuus on mielentila, josta
sen vallassa olevalla ihmisellä itsellään ei ole tietoa, mutta jonka
muut näkevät pitkän matkan päähän. Sinä olit tottunut olemaan ainoa
ystäväni, sinä et siedä, että kolmas tulee väliin, luulet joutuvasi
hylätyksi... Ikäänkuin ei sydämessä voisi olla samalla kertaa kahta
kiintymystä, jotka ovat niin erilaisia kuin yö ja päivä! Mutta
mustasukkaiset ajattelevat asiaa harvoin niin tarkoin. Mustasukkaisuus
ei muuten ole pelkkää kärsimystä, se on myös tyhmyyttä ja tekee ihmisen
ilkeäksi. Niin on käynyt sinun... Älä huoli väittää vastaan; olen jo
nähnyt silmistäsi, että osun oikeaan... Kukapa tietää, etkö otaksunut
Bourdoinin luota löytäväsi aseita häntä vastaan, joka mielestäsi on
voinut minut vain pettää, koska on varastanut sinun sijasi? On hyvä
häntä uhitella, mutta vielä parempi olisi ollut, jos olisi voinut häntä
vihata tuntematta mitään tunnontuskia!

Hän oli kuunnellut tähän saakka pää painuksissa; hän oli varmaan
odottanut tätä kaikkea, lukuunottamatta sitä, että niin rohkeasti kävin
haavaan käsiksi. Viimeiset sanani häntä säpsähdyttivät.

— Mitä omituista onkaan siinä, että olen halunnut, ennenkuin toisemme
kohtaamme, saada tietää uudesta elämästäsi hiukan yksityiskohtaisemmin
kuin itse olet siitä kertonut? Veljesten kesken sellainen uteliaisuus
on täysin puolustettavissa, ja turha on sen perustelemiseksi tehdä
väkivaltaa tunteilleni. Mitä tunteisiini muuten tulee, saakoot ne
nimen, jonka tahdot niille antaa, sillä nimestä vähät. Voinet sentään
myöntää, etten minä, jollen voi rakastaa jotakuta tuntematonta ihmistä,
myöskään voi häntä vihata.

Minä katselin häntä säälien:

— Sanasi osoittavat, kuinka syvästi olet kärsinyt; onneksi on lääke
lähellä; mutta ei Bourdoinin luona!

Samassa astuin ovelle. André huudahti:

— Odota, minä rukoilen sinua!

— Emmekö ole päässeet selville pääasiasta?

— Minä tahtoisin vuorostani saada puhua... ehkä kysyä...

En voinut olla säpsähtämättä.

— Kysyä! Mitä sitten?... Mutta olkoon, kunhan pidämme kiirettä.

Hän laski molemmat kätensä olkapäilleni:

— Veljeni, minä tahdon kysyä yhtä ainoata asiaa, silmästä silmään...
vannon sen, ainoata asiaa, jota pidän tärkeänä ja joka saa minut
levottomaksi: oletko onnellinen?

Mitä olikaan tuossa yksinkertaisessa kysymyksessä niin painavaa, että
se tuntui raskaammalta kuin molemmat olkapäälläni lepäävät kädet, että
ääni, joka sen lausui, viilsi mieltäni kuin avunhuuto?

Minä toistin:

— Onnellinen?

Sitten huomasin, että aikaa kului tahtomattani, aikaa, jonka kuluessa
varustauduin vastaamaan — vaikka ainoaksi vastaukseksi jäi vain pelkkä
tosiasia, että olin siinä.

Vihdoin tein ankaran ponnistuksen ja lausuin äänellä, joka pyrki
olemaan iloinen:

— Sekö hyöty minulla on kaikista kirjeistäni! Et ole luultavasti niitä
lukenut...

André pudisti päätänsä:

— Minä en välittänyt lauseparsista.

Olin huomaavinani hänen sanoissaan jonkinlaista sääliä, joka vaikutti
kuin hyökkäys, ja sanoin:

— Oikeasta onnesta ei kerrota eikä sitä tunnusteta!

Hän teki pettyneen eleen.

— Oikeata onnea ei myöskään tarvitse punnita, kun on vakuutettava, että
se on olemassa.

— Milloin olet nähnyt minun niin tekevän?

Hän käänsi päänsä pois:

— Minun tarvitsi vain asiaan koskettaa, niin äänesi muuttui. Et edes
itse sitä huomannut!

— Pelkkää mustasukkaisuutta: sinä toivoit niin olevan ja uskoit sen!

— Äänesi vapisee vieläkin!

Hän ei näyttänyt minua uhittelevan, vaan surkuttelevan. Astuin hänen
luokseen: olisin mieluummin sietänyt solvauksia.

— André, jos sanojeni sävy muuttuu, jos ääneni vapisee, niin se johtuu
siitä, että pelkään sinulle ilmaista rakkautta, joka on ottanut minut
kokonaan valtoihinsa.

— Minä puhun vain onnesta; rakkauttasi en epäile.

— Jos kiittäisin onneani, niin syventäisin haavaasi; en tahdo olla
rikas mies, joka soivaa köyhän köyhyyttä!

Mutta samassa minut sai horjahtamaan peloittava vastaus:

— Köyhyys on arvokkaampi kuin eräänlaiset rikkaudet. Minä vapisen
ajatellessani, millaisen hinnan sinä kenties maksat omastasi.

— Mistä hinnasta puhut, André?

Minä kumarruin häntä kohti huohottaen ja tartuin hänen käsiinsä. Oliko
edessäni veljeni, jonka saapumisesta oli kulunut tuskin tuntiakaan
ja joka ei tietänyt mitään uudesta elämästäni, vai oliko tässä
käsittämätön todistaja, joka tunsi valheeni? Elämässä on hetkiä,
jolloin sisäinen olemuksemme heijastuu ulkomaailmaan niin voimakkaasti,
ettemme enää voi erottaa, mikä kuuluu toiseen, mikä johtuu toisesta.

— André, sinä et ole oikeassa, en salli sinun jättävän puhettasi
kesken. Sinä puhuit hinnasta. Mitä hintaa tarkoitat?

Nyt oli minun vuoroni odottaa silmästä silmään ja tuntea kuluvan ajan,
joka ei näyttänyt milloinkaan loppuvan. Vihdoin Andrén silmäluomet
painuivat alas:

— Oi Jean, lausui hän hiljaa, — minä toivoin, että paremman puutteessa
ja kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt, saisit kokea ainakin
kiitollisuutta!

Kiitollisuutta! Sehän oli kääpiön sana!

André huomasi säpsähdykseni:

— Mitä tulinkaan vielä lausuneeksi semmoista, joka mieltäsi kuohuttaa?
Emmekö voi tehdä mitään muuta kuin olla vaiti tai hyödyttömästi
toisiamme haavoittaa? Huomaathan sentään, kuinka huolellisesti koetan
olla kajoamatta siihen, mikä ei välittömästi koske sinua! Äsken syytit
minua mustasukkaiseksi. Olenko ollut mustasukkainen? En ainakaan sillä
tavalla kuin kuvittelet. Ei, minä en tiedä itsekkäästi ajatelleeni omaa
kohtaloani, en ole milloinkaan epäillyt sinua. Mutta kuinka olenkaan
sensijaan vapissut sinun onnesi vuoksi! Sinä puhuit kirjeistäni,
mutta omat kirjeesi minua kerrassaan peloittivat. Ne olivat tietenkin
täynnä intohimon huumausta, mutta samalla tuntui siltä, kuin niissä
olisi piillyt jokin salaisuus ja jokin murhe, jota et voinut minulle
ilmoittaa. Miten olisinkaan mieltäni tyynnyttänyt ollessani täältä
poissa? Sen saattoi tehdä ainoastaan täällä joku sivullinen, ja minä
riensin empimättä tuonne, — hän viittasi Bourdoinin taloon. — Mutta
kuinka mieltäni ahdistikaan ja kuinka hartaasti samalla toivoin saavani
kuulla, että kuvitelmasi olivat minun pelkoani pätevämmät! Nyt minun on
turha käydä kyselemään! Valitettavasti tiedän, mikä olisi vastaus!

Pidätetty nyyhkytys tukahdutti vähitellen hänen sanansa; viimeksi
lausuttuja tuskin kuulin. Kun hän lopetti, oli vihani haihtunut.
Olin jälleen tyyni ja huomasin vain kaksinkertaisen vääryyden, joka
uhkasi erottaa meitä toisistamme. Mutta jos sydämeni lakkasikin
Andréta syyttämästä, niin kuinka voin saada hänet sen uskomaan? Millä
keinoin voi päästä koskettamaan sieluun, joka on päättänyt olla mitään
uskomatta? Minua masensi hetkisen ajatus, että oli aivan mahdotonta
karkoittaa vaiheillamme liitelevää murhetta. Sitten johtui mieleeni
eräs ajatus. Lähdin avaamaan ovea sanaakaan virkkamatta.

Kuullessaan avaimen kääntyvän André näytti säpsähtävän hereille.

— Minne menet?

En ollut kuulevinani, astuin portaisiin ja huusin:

— Alice!

— Mitä ajatteletkaan! Odotahan ainakin niin kauan, että ehdimme tyyntyä!

Mutta minä huusin jälleen hänestä välittämättä:

— Alice!

Äänessäni oli varmaan erinomaisen tuskallinen sävy, sillä Alice kuului
kiireesti lähtevän.

— Mitä nyt, Jean?

— Tule pian alas! Täällä joku odottaa sinua!

Sitten käännyin sanomaan Andrélle:

— Miellyttäköön se sinua tai ei, onhan ainakin varmaa, että hän yksin
voi antaa sinulle haluamiasi tietoja?

Ymmärsikö hän, mitä tarkoitin? En tiedä. Nähdessään Alicen tulevan hän
oli yht'äkkiä väistynyt huoneen perälle. Alice pysähtyi hämmästyneenä
kynnykselle. He katselivat toisiaan kuin lumoutuneina.

Sitten seurasi vaitiolo, eräs niitä liikuttavia ja pyhiä tuokioita,
joina aika tuntuu seisahtuvan.

— Kas niin, sanoin minä, — astukaahan lähemmäksi! Alice on tosiaan
odottanut sinua riittävän kauan, André! Hän on nyt tullut, Alice!
Syleilkää toisianne kuin veli ja sisar, ja haihtukoon teidän kummankin
pelko tähän ensimmäiseen lämpimään suudelmaan!

Mainitessani Andrén nimen näin Alicen kalpenevan. André oli kuin
jähmettynyt nähdessään hänet, jota oli luullut vihaavansa.

Jälleen pyhä hiljaisuus. He katselivat toisiansa yhä. Siten ihminen
yrittää vallata jotakin tuntematonta kokien käsittää sitä yht'äkkiä
kuin salaman valossa, koska ei ole ollut tilaisuutta pitempiin
tarkasteluihin.

Minä puolestani katselin heitä! Näen heidät vielä nyt, tätä
kirjoittaessani, samanlaisina kuin silloin ja muistan omituisen,
järjettömän, iskevän vaikutelman — semmoisena sitä ainakin pidin. Äkkiä
teki mieleni huutaa:

— Kuinka nuoria he ovatkaan!

Minun edessäni oli voittoisa nuoruus, nuoruus, joka loistavan kehyksen
tavoin sai sitä paremmin näkymään vanhan taulun kaikki tummat kohdat
Vain se seikka, että he molemmat olivat siinä edessäni, sai oman
ikäni tuntumaan minusta arvaamattomalta taakalta. Minua olisi voinut
tosiaan luulla kihlautuneitten isäksi, eikä äskeinen kehoitukseni olisi
loukannut, jos olisin siten kehoittanut heitä vahvistamaan kihlauksensa.

Seurasi hetki, jota ajatellessani en vieläkään tiedä, toiko se minulle
välittömästi murhetta vai iloa. André astui vihdoin luo kuin magneetin
vetämänä ja sanoi hiljaa:

— Rouva...

Alice ei vieläkään liikahtanut, vaan seurasi hänen tuloansa
tarkkaavasti ja kuin peloissaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi
aavistanut ja samalla pelännyt jotakin tulevaa kohtaloa. Niin voimakas
mielenliikutus sai minut lopulta ihmettelemään: mitä André oikeastaan
oli hänelle? Mitä saattoikaan merkitä meille, pitikö hän tuosta
sattumalta luoksemme saapuneesta lankomiehestä vai ei?

— Rouva...

André tuli yhä lähemmäksi. Hänen ilmeensä ei ollut enää päättäväinen,
hän hymyili nöyrästi kuin ihminen, joka pyytää anteeksi. Hänen
lähestyessään Alicen otsa painui hitaasta alas ja näytti samalla
kutsuvan häntä luokseen.

Niin olin näkemässä tätä ensimmäistä suudelmaa, johon olin itse
kehoittanut.

Minä kuulin Alicen äänen:

— Älkää nimittäkö minua rouvaksi; olenhan teidän sisarenne, jota toivon
teidän oppivan kunnioittamaan niinkuin hän kunnioittaa teitä.

André vastasi:

— Minä koetan totella niin hyvin kuin voin.

Sitten tuntui siltä, kuin ympärillämme väikkyvä salaperäinen olisi
äkkiä hävinnyt. Emme olleet ehtineet lausua pariakymmentä lausetta,
kun huone oli jo niin autio kuin olisimme siitä poistuneet. Muutamat
minuutit olivat sananmukaisesti ilmaisseet sielujemme syvän olemuksen!




XV.


Kuinka nuoria he ovatkaan!

Tuo omituinen ajatus liikkui yhä mielessäni heidän alkaessaan
keskustella hajanaiseen tapaan, kuten ainakin äsken toisiinsa
tutustuneet henkilöt. Alicen mielestä on hyvä, että André jää
hotelliin, jos hän itse niin tahtoo. André sanoo olevansa valmis
muuttamaan meille. Ei tehdä mitään päätöstä; kaikki jää entiselleen.
Mitä vieraan viipymiseen tulee... mutta miksi se asia päätettäisiin
heti hänen tultuaan?

— Päätittepä miten tahansa, uskottehan varmaan, että päätöksenne
hyväksytään? sanoi Alice.

Päätettiin, paremman puutteessa, iltapäivällä käydä Cambaleyres'issa.

— Pitäisi myös liikkua täällä Puyssä Jeanin kanssa; mitä katedraaliin
tulee, voitte luottaa minuun, minä osaan siellä opastaa.

— Onko se teidän valtakuntanne.

— Se on minun näköpiiriäni.

Sitten hän lisäsi, osoittaen torin kulmassa kattojen yläpuolelle
kohoavaa valtavaa seinämuuria:

— Katsokaahan!

Kuinka nuoria he ovatkaan! Heidän suupielissään on sama hymy, heidän
katseissaan samaa tahallista pidättyväisyyttä. Se selittämätön on
hävinnyt Alicen kasvoista, ja Andrén kasvoista huokuu jonkinlainen uusi
tyyneys. Miksi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin olisi kiusallista olla
kuulemassa heidän keskusteluaan ja näkemässä heidän yksimielisyyttään?
Enkö ole itse tahtonut saada sitä aikaan?

Nyt, kirjoittaessani, nämä ensimmäisen hetken vaikutelmat saavat jyrkät
ääriviivat, jotka niitä väärentävät. Ne olivat kieltämättä semmoisia,
mutta samalla niissä oli eräänlainen himmeämpi, verhottu sävy. Mielessä
on varma aavistus, että ne ovat olemassa, ja samalla tekee mieli pitää
niitä hillittömän mielikuvituksen sairaalloisina tuotteina.

Mitä tavallisuudesta poikkeavaa onkaan esimerkiksi Alicen
huudahduksessa:

— Andrén tulo säikytti minua aluksi, mutta nyt olen siitä kovin
iloinen. Minä pelkäsin vihollista ja toivon nyt saavani liittolaisen.

— Liittolaisen? Kuinka sen tiedät?

Hän vain pudistaa päätänsä:

— Sellaiset asiat tietää tunne.

Sanat eivät tosiaankaan paljoa merkitse; niihin voi sijoittaa mitä
tahansa ja varsinkin kaikkea, mitä haluaa niissä olevan. Ajatuksia me
sitävastoin hengittelemme. Mikään tahto ei kykene niitä keinotekoisesti
värjäämään.

Minä kysyn itseltäni:

»Miksi tässä halutaankaan liittolaista?»

Älkäämme huoliko etsiskellä! Minua varmaan vainoaa edellisten päivien
ikävyys. On parempi koettaa nauttia kuluvan hetken koko täyteläisyyttä,
tuon hetken, jolloin katseeni, siirtyen Andrésta Aliceen, yhdistää
ensimmäisen kerran ne ainoat henkilöt, joihin olen eläessäni todella
kiintynyt.

Iltapäivällä lähdimme kaikki kolme Cambaleyres'iin, kuten olimme
sopineet. Matkaan päästyämme tämä pyhiinvaelluspaikka, missä olimme
viettäneet ensimmäisen kauniin ajan, nosti mieleeni arvaamatonta iloa.
Ihanain tuoksujen täyttämä ilma leyhyi pitkin matkaa ympärillämme. Me
kuuntelimme Bornen loisketta ja Vourzac'in kiivasta kohinaa. Viheriöitä
käsivarsia ojentelevat vaivaismännyt näyttivät vuorenpeikoilta,
jotka olivat rientäneet puiston rajalle seisoakseen siinä hupaisina
vahtimiehinä. Vihdoin tulivat Cambaleyres'in vanhat kellastuneet
kasvot näkyviin puitten takaa, jotka eivät nyt enää lehdettöminä sitä
peittäneet. Olin kulkenut samaa tietä sata kertaa, mutta en sitä nyt
samaksi tuntenut. Kaikki näytti minusta uudenlaiselta, olkoon syynä
ollut sisäisen valon heijastuminen tai kuolevan syksyn värileikki.

Kun saavuimme perille, käännyin sanomaan Andrélle:

— Katsele tätä todellisen onnen tyyssijaa, johon olet halunnut
tutustua; me olemme asuneet täällä viime päiviin saakka.

Alice lisäsi:

— Siinä on sama rakennus, johon minä aikoinani saavuin; se ei ole
yhtään muuttunut kolmessa vuodessa.

André yksin oli vaiti, ja minun sitä ihmeteltyäni hän sanoi hiljaa:

— Mitä tehdä? Eihän minulla ole, niinkuin teillä, muistoja, jotka
voisivat luoda elämää tähän erämaahan.

Hän näytti surulliselta.

Palattaessa levisi näkyviimme uusi taikanäytelmä. Tummana kumottavan
tuomiokirkon alla valui kuin valtavan isosta suihkulähteestä kattojen
punainen virta. Kaikki liekehti, metsät ja lakeus, ja ympärillämme
leijui kevyt ilma, jossa tuntuivat katajan ja väriherneen tuoksut.

Alice käveli vieressäni.

— Ymmärrätkö, kysyin taas Andrélta, — miksi niin kovin ikävöin takaisin
näille seuduille?

— Ymmärrättekö tänä iltana hiukan paremmin, kuinka ihanaa on tulla
takaisin? jatkoi Alice puoliääneen.

Kysymykset jäivät vaille vastausta. Andrén katse oli suuntautunut
jonnekin kauas; tuntui siltä, kuin hän ei olisi ensinkään nähnyt tuota
ihmeellistä kaupunkia.

Illan tullen hän poistui.

— Siis huomiseen saakka, André, sanoi Alice, mainiten häntä ensimmäisen
kerran nimeltään.

Minä huomasin veljeni hämmingin.

— Vastaathan, niinkuin hän haluaa?

— Kiitos, Alice, ja huomiseen asti.

— Haluatteko, että nousemme huomenna tuomiokirkkoon?

— Tietysti!

— Siis päätetty asia!

— Sallitko, että saattelen sinua tänä iltana hotelliin?

Jos niin haluat.

Sanat ovat kuin perhosia; niiden värin huomaa vasta, kun ne johonkin
istuutuvat. Ajatellessani Andrén molempia suostumuksia päättelin
jälkeenpäin, että ne olivat yhtä kaukana toisistaan kuin ilo ja
alistuminen. Miksi kiinnitänkään huomiota vivahduksiin, jotka varmaan
ovat olemassa ainoastaan mielikuvituksessani? Mikä muutos onkaan
siis tapahtunut minussa itsessäni ja meissä molemmissa, koska ulkona
kadulla muutumme heti hajamielisiksi. Me astelemme nopeasti eteenpäin
vaihtamatta sanaakaan.

Kadunkulmassa, kun tiedän siinä olevan porrasaskelmia, sanon vain
hiljaa:

— Varo!

André vastaa:

— Luuletko minun niin vanhentuneen, että näen huonommin kuin sinä?

Kun olemme ehtineet lähelle hotellia, päätän lopettaa tämän painostavan
vaitiolon.

— Haluatko vielä nyt, kun olet tutustunut elämääni, mennä hankkimaan
tietoja Bourdoinilta?

Hän kohautti olkapäitään:

— Etäällä ollessaan tulee ajatelleeksi yhtä ja toista. Enhän minä
pelännyt... en ollenkaan...

Hän pakenee pois, ennenkuin ehdin sanoa mitään, ja kuullessani hänen
askeltensa loittonevan tunnen vähitellen ensimmäisen iskun aikaansaaman
katkeruuden nousevan mieleen. Hotelli herättää mielessäni minua
haavoittaneen epäilyksen muistoa. Tämä on sitä vanhaa ikävyyttä ja
hermostumista, jonka ovat saaneet aikaan edelliset huolet; on parasta
torjua ne pois, on parasta, että minä, haamun tavoin täällä kulkeva
olento, palaan tuohon haamulta näyttävään kaupunkiin. En ollut
tietänyt, että omassa kaupunginosassani oli niin heikko valaistus.
Ellei olisi ollut tähtiä, jotka välkkyivät näkyvissä olevalla taivaan
kaistalla, olisi luullut harhailevansa jonkin katakombin pohjalla.
Palattuani kotiin sain kuulla, että Alice oli väsyneenä vetäytynyt
huoneeseensa. En lähtenyt häntä tapaamaan. Istuuduin lieden ääreen ja
mietin kauan aikaa, mitä huomenna tulisi tapahtumaan.

Seuraavana päivänä André saapui jo kymmenen aikaan.

— Kuten näette, sanoi hän Alicelle, — tulen täsmällisesti kohtaukseen.

He lähtivät tuomiokirkkoon, ja minä katselin heidän menoansa. He
kulkivat vierekkäin, Alice kuten ainakin, André tavallista kevyemmin
astellen. He olivat kehoittaneet minua lähtemään mukaan, mutta minä
olin kieltäytynyt. Miksi olin niin menetellyt, kun jo ajattelin lähteä
heidän jälkeensä heidän tuskin ehdittyään ensimmäiseen kadunkulmaan?
Ennenkuin päätökseni toteutin, annoin sentään kulua hiukan aikaa.
Olin asiaa harkitsevinani, mutta en ajatellut mitään. Kuinka usein
luulemmekaan ajattelevamme jotakin, mutta itse asiassa vain epäröimme,
jonkin selittämättömän seikan painostamina!

Vihdoin minäkin lähdin ja päätin nousta ylätorille odottaakseni heitä
takaisin tuomiokirkosta. Kaikki, jotka käyvät tuomiokirkkoa katsomassa,
kävelevät välttämättä lopuksi sen korkealla pengermällä. Minä
puolestani rakastan paikkaa niiden muistojen vuoksi, joilla rakkauteni
sitä kaunistaa.

Ylätorille pääsee pikimmin kulkemalla _Viistoja portaita_ myöten.
Lähdetään astelemaan ylöspäin holvatussa käytävässä, näyttää siltä,
kuin edessä olisi loppumaton vallikäytävä; sitten tulee äkkikäänne,
noustaan edelleen ylöspäin kahden linnoituksenmuurin välissä, ja
taivaalle kuvastuu toisen, maurilaisen muurin otsikko. Seuraavassa
käänteessä ei näköala oikeastaan muutu, otsikon sijaan vain tulee
kellotapuli. Sitten noustaan aukiolle, mutta viistoon, tavallaan
piilossa kivivierun takana, joka päättyy kuorin luona.

Aioin juuri astua aukiolle, kun samassa pysähdyin. Mitä? Joko he
ovat kirkossa käyneet! Ovatko edes aikoneetkaan siellä käydä? Nyt he
istuivat siinä kivirahilla, niin syventyneinä keskusteluunsa, etteivät
olleet edes kuulleet askelteni ääntä tässä autiossa paikassa, joten
voin peräytyä heidän huomaamattaan. Seisoin siinä liikkumatta, ja
sydäntäni kouristi sanomaton tuska. Alice näytti puhuvan vilkkaasti,
André kuunteli tarkkaavasti ja vakavasti, kuten ainakin henkilö, jolle
jotakin uskotaan. Ja koko tuo kohtaus tuntui minusta kiusalliselta; se
oli kuin sopimuksenmukaisen valheen hedelmä.

Valheen — sepä soma sana minun lausumakseni. Se johtui varmaan mieleeni
moraalisen yhteensointuvaisuuden vuoksi. Olin niin kauan lakkaamatta
valehdellut, että näin maailman nyt vain omien tuntojeni valossa!

Olipa miten tahansa, minä odotin. Minun teki sanomattomasti mieli
häiritä heitä, ja toiselta puolen arkailin. Vihdoin André puristi
Alicen kättä kuin vahvistaakseen jotakin sitoumusta, ja he nousivat
seisomaan. Olisin mielelläni paennut; sensijaan lähdin piilopaikastani
ja astelin heitä kohti.

He eivät ollenkaan hämmästyneet nähdessään minut. Tuntui siltä, kuin he
olisivat minua odottaneet. Miksi muuten tässä todistelenkaan vaihtuvien
vaikutelmieni oikeutusta? Nyt, kun kohtasimme toisemme, en voinut enää
ymmärtää, miksi olin niin kauan; epäröinyt, ennenkuin menin heidän
luokseen.

Minä kysyin iloisesti:

— Oliko käyntinne onnistunut?

André vastasi ensin:

— Me loimme siihen vain pikaisen silmäyksen; täytyy käydä uudestaan.

Alice jatkoi:

— Meillä oli parempaa tekemistä.

— En voi arvata.

— Tutustua toisiimme!

André lisäsi:

—... Ja senvuoksi jutella!

Heidän virkeä mielialansa tuntui tarttuvan minuunkin. He nauroivat.
Edessämme oli kirkon katettu pylväskäytävä, joka näytti luontevine
käärineen olevan kuin alus valmiina lähtemään jollekin kauniille
matkalle. Joukko naakkoja kuvioi taivaankantta lentonsa kaariviivoilla.
Kaikki ympärillämme tuntui leppoisasti lausuvan meidät tervetulleiksi.
Minä vastasin:

— Oletteko nyt ehtineet täysin tutustua? Eikö enää mitään puutu?

— Tietysti, sanoi André, — sinun läsnäolosi... jota kaipasimme.

Nuo sanat, joista hänet jälleen tunsin, häivyttivät mielestäni
viimeisenkin epäilyksen.

— Siinä tapauksessa, lapseni, vanhat kivet vaativat korvausta;
seuratkaa minua.

André tarttui käsivarteeni, kuten aina ennen, ja kääntyi kysymään
Alicelta:

— Sallitteko, että vien hänet teiltä?

— Kas niin, sanoin minä hiljaa, — oletko siis vihdoinkin huomannut,
ettei Alice ole tehnyt mitään pahaa?

Siitä tuli iloinen paluuretki, väliaika, jonka kestäessä ei johdu
mieleen kysymys, mihin mennään tai mistä tullaan, eräs niitä tuokioita,
jolloin elämän kyllyys saa unohtamaan elämän olemassaolon. Meitä
ympäröi keskiaika: kirkon kuori, kastekappeli, hospitsit ja luostarit.
Me tiesimme siinä kävellessämme, että lukemattomat ihmiset olivat
kulkeneet tästä ennen meitä. Katujen nimet olivat kuin laulua:
Saint-Mayol, Grasmanant, Cloître, Bec-de-Lièvre. Siinä me kävelimme
palauttaen mieliimme entisiä kirkollisia markkinoita ja valtavia
väkijoukkoja, ja kiveyksellä kaikuvat askelemme herättivät meissä niitä
seuraavan autiuden pistävää tunnetta.

Séguret-kadulla huomasin kaukaa Bourdoinin, joka seisoi toimistotalonsa
kynnyksellä kumarrellen tapansa mukaan jollekulle huomattavalle
asiakkaalle. Kun saavuimme hänen ovelleen, oli hän jo mennyt sisään.

Sitten tuli näkyviin oma talomme. André päästi irti käsivarteni:

— Olen ollut luonanne jo kokonaisen vuorokauden. Aika kiitää.

— Emmekö ole sopineet, että jäätte tänne ja että muutatte luoksemme jo
tänä iltana?

— Ah, huudahdin minä, — lähdetkö pois hotellista?

— Siltä näyttää.

— Hän on suostunut kaikkeen, mitä olen häneltä pyytänyt, virkkoi Alice.

— Koska nyt tiedän, että kaikki, mitä hän pyytää, on järkevää, jatkoi
André.

He olivat sinä hetkenä lähellä toisiansa. Samoinkuin edellisenä päivänä
olimme nytkin huoneessa, jossa he olivat nähneet toisensa ensimmäisen
kerran, ja samoinkuin eilen tutkin nytkin heidän kasvojansa, joissa
oli tapahtunut ainoastaan se muutos, että niitä kirkasti alinomainen
tyytyväisyys. Minun teki mieli sanoa:

»Sepä mainiota!»

Tyydyin pelkkään eleeseen. Onnen, jota minun olisi pitänyt tuntea,
jääti jälleen tuo naurettava ajatus:

»Kuinka nuoria he ovatkaan!»




XVI.


André asettui luoksemme asumaan iltapäivällä. Minun olisi pitänyt
siitä iloita, koska siten tuli päätökseen eräs kohtaus, joka oli
minua syystäkin loukannut. Huomasin kyllä, että joutuisin alkavassa
yhteiselämässä olemaan epämääräisen ajan Alicesta erotettuna. Samalla
olin huomaavinani, että tämä kotoisten olojen häiriytyminen oli
Alicelle mieluinen, ja nämä kaksi syytä riittivät synnyttämään syvää
pettymyksen tunnetta.

Niin alkoi uusi vaihe, viimeinen ennen ratkaisua, näennäisesti aivan
rauhallinen, mutta täynnä suuria mielenliikutuksia. En tosin tiedä,
miten oli Andrén ja Alicen laita, mutta voin varmaan uskoa, että heidän
kävi samoin. Omaa sisäistä elämääni ajatellessani muistan kyllä sen
yleisen suunnan, mutta huomaan siinä myös niin paljon ristiriitaista
tahtomista, että sen eritteleminen näyttää melkein mahdottomalta. Minun
on nyt juuri onnistunut herättää yksityiskohtaisesti eloon ensimmäinen
päivä, sillä lähtökohdat jättävät aina selvän vaikutelman. Mutta muuten
huomaan voivani merkitä ainoastaan pysähdyskohtia; tien varrella
sijaitsevat maisemat eivät vaihtele.

Elettiin siis ulkonaisessa katsannossa säännöllistä elämää, jossa
ei tapahtunut mitään huomiotaherättävää. Aamuisin André oli harvoin
näkyvissä. Hän kirjoitti tai oli kävelyllä. Aluksi hän usein kehoitti
minua lähtemään mukaan. Muutamia kertoja minä suostuin, mutta pian
luovuin siitä, ja tuonnempana saadaan nähdä, miksi. Päivällisen
jälkeen olimme yhdessä iltaan saakka. Aika kului silloin niinkuin
perhe-elämässä ainakin, jokainen askarteli tavanomaisissa toimissaan
pakottamatta itseänsä mihinkään kursailuun. Minä luin, Alice teki
töitään, André liikkui toisen luota toisen luo. Keskustelut olivat
tavallisia, yhdessäolomme oli yhtä ainoata pitkää joutoaikaa, jonka
me täytimme alinomaisella puuhalla. Sanalla sanoen: säännöllistä kuin
luostarin elämä ja samalla kuin työpajan hyörinää.

Se vaikutti uuvuttavasti, sillä tuon naamion alla piili myrsky; mutta
palvelijat enempää kuin satunnainen vieraskaan eivät olisi voineet
saada siitä selkoa. Julkisivu osaa valehdella paremmin kuin ihminen!

Mitä minuun tulee, oli mitalin toinen puoli tällainen:

Kun André ja Alice olivat kohdanneet toisensa minun nähteni, tuntui
jokin varma vaisto yllyttäneen minua pitämään heitä silmällä. Aluksi
katsoin menettelyni vain naurettavaksi tai loukkaavaksi. Mutta aivan
pian tulin huomaamaan, että Alice oli ihan erilainen riippuen siitä,
olimmeko kahden kesken vai emme. Tuo selvittämätön vaikutelma ei
ilmaantunut milloinkaan Adrén läsnäollessa, se oli olemassa yksin
minua varten. Lisäksi sain aivan pian varmuuden siitä, että Alicen
ja Andrén välille kutoutui sanaton side, mykkä yksimielisyys, jota
kaikki todistaa, vaikka ei mikään sitä ilmaise. Alicen lausuma sana oli
pätevä: liittolainen oli ilmaantunut!

Liittolaisuus edellyttää aina vastustajaa. Minustako oli tullut
vastustaja? Omituinen kysymys, jos ajattelee, että oli ehtinyt kulua
tuskin kuukautta siitä hurmioisesta ajasta, jolloin oli mahdoton sanoa,
kumpi voitti toisen hellyydessä ja luottamuksessa — tuskallinen kysymys
rakastajalle, jonka mieltä raateli tuon ihanuuden kaipaus.

Liittolaisuus ei ole täysin tyydyttävä sana. Heidän suhteessaan oli
vielä jotakin muuta. Heidän tahtonsa sointuivat hämmästyttävästi
yhteen, ja sitäpaitsi minä aavistin, että tuo sopusointu heitä itseänsä
ilahdutti. André ei varmaankaan yrittänyt viekkaasti voittaa itselleen
Alicen luottamusta eikä Alice alkanut sitä minulta järjestelmällisesti
evätä, mutta sittenkin heissä näkyi aika ajoin oireita, jotka eivät
petä. Kuunnellessani heidän sointuvia lauseitansa, nähdessäni heidän
pieniä eleitänsä, toisinaan vain heidän katseensa, minä voin hyvin
huomata, kuinka he yhä paremmin viihtyivät toistensa seurassa.
Jouduttuaan sattumalta toistensa läheisyyteen he nyt tottelivat
jonkinlaista keskinäistä vetovoimaa, niinkuin luonnollisesta tilastaan
pois joutunut vesi pyrkii aina palaamaan siihen takaisin. Elämä
kolmisin oli tuntunut minusta peloittavalta. Mutta minä olin pahoin
erehtynyt: tässä olikin vain kaksi ihmistä; minä jäin syrjään ja
ulkopuolelle...

Pyydän hartaasti, ettei kukaan ajattele enempää kuin minä itse silloin
ajattelin! Ainakaan silloin ei vielä johtunut mieleenikään, että
André saattoi todella Aliceen rakastua. Minä luotin heihin samoinkuin
itseeni. En epäillyt heidän alkeellista uskollisuuttaan. Mutta karkean
petoksen yläpuolella on toinen, pahempi, pahempi siksi, että se on
salainen, ja se oli nyt tulossa. André tiesi hallitsevansa omaa
vaistoansa, ja se on vaarallinen tieto, joka yllyttää uskaliaisuuteen.
Kun ihminen on niin varma itsestään, hän ei ollenkaan arkaile muuttua
siksi, joka lakkaamatta ajatusta askarruttaa. Hän kunnioitti naista
ja varasti hänen sielunsa! Minun piti näyttää rauhalliselta, puhua
tyynellä äänellä, tarpeen tullen iloita sopusoinnusta, jota olin
ensimmäisenä vaatinut, mutta niin jouduin alinomaa näkemään ryöstöä,
johon ei mikään laki ulotu, seurasin sen kehitystä, olisin voinut
sanoa, kuinka pitkä aika vielä kuluisi, kunnes muuttuisin muukalaiseksi
omassa kodissani. Nyt olin vuorostani joutunut mustasukkaisuuden
kidutettavaksi!

»Mustasukkaisuus», olin huudahtanut Andrélle, »on tila, jossa ihminen
on sitä itse aavistamatta!» Tietämättömän puhetta: minä vakuutan sen
huomanneeni ja antaneeni sille oikean nimen heti sen ilmaannuttua.
André oli tuskin ehtinyt muuttaa taloon, kun tiesin varmasti, mitä hän
toi mukanaan. Niinpä ajattelinkin heti: »Kuinka he ovatkaan nuoria!»
Se ei ollut, kuten voisi luulla, oman vanhuuteni pahoittelua eikä
rikkaamman uhrilahjan kadehtimista, vaan minä olin siten ilmaissut
vaaran, jo ennenkuin asianosaiset itse tulivat siitä tietoisiksi. Kun
sitten, vuorokautta myöhemmin, Andren muutettua taloon, taas kohtasimme
toisemme, Alice ja hän toisella puolella, minä toisella, niin varmaan
epäröimättä totesin onnen, jota olin siihen saakka nauttinut, joutuneen
varastetuksi ja tungettelijan nautittavaksi.

Minä olin mustasukkainen heti nähdessäni veljeni lähestyvän Alicea
ja _minä tiesin olevani mustasukkainen_. Kunpa taivas olisi minulta
evännyt semmoisen selvänäköisyyden! Olisin joutunut vähemmän
kärsimään. Voiko kuvitella pahempaa tuskaa kuin nähdä olevansa kahden
olennon pettämä, jotka eivät tiedä mitä tekevät ja jotka kumpikin
omalla tavallaan ovat kaikkein kalleimpia elämässä? Aluksi lähdin
aamukävelylle Andrén kanssa. Toivoin, että entinen veljellinen ja vapaa
käytös palaisi itsestään ulkona, kaukana Alicesta. Minä kyselin häneltä
Amerikasta, tiedustelin hänen tulevaisuudensuunnitelmiansa tai mitä
hyvänsä etäistä tai läheistä seikkaa. Hän vastasi aina vain: »Minä
kysyn neuvoa Alicelta... Olen kertonut Alicelle...» Toiselta puolen hän
melkein peittelemättä valitti omituisia mielialojani. Enkö huomannut,
että joku läheisyydessäni saattoi niistä kärsiä? Mitään nimeä ei
mainittu, mutta Alice oli yhä lähellämme. Ei siis ihmekään, että aivan
pian luovuin tästä katkerasta leikistä. Nyt aloin karttaa seurustelua
ja tarkkasin ainoastaan kasvoja.

Se oli sanatonta kärsimystä. Olin melkein aina heidän molempien
seurassa; ellen minä ollut läsnä, he olivat karttelevinaan toisiaan,
mutta olisin voinut vannoa, että tuo minulle käsittämätön vaikutelma
oli ilmaissut salaisuutensa Andrélle! Minä kidutin itseäni löytääkseni
esteen, joka erotti minua Alicesta; Andrén oli tarvinnut vain
ilmaantua, ja totuus oli heti hänelle paljastettu!

Aivoissani liikkui nyt haaveellisia suunnitelmia. Eräänä päivänä aioin
palata yksin Cambaleyres'iin toivoen, että Alice päättäisi lähteä sinne
luokseni ottamatta Andréta mukaansa. Toisen kerran ajattelin kääpiötä.
Hän oli sanonut minulle: »Minulla on hyvät silmät; eipä tiedä, vaikka
joskus niitä tarvitsisitte.» Minä kaipasin niitä nyt hartaasti ja aloin
kirjoittaa kirjettä kutsuakseni hänet takaisin. En sentään lähtenyt,
Jumalan kiitos — mitä olisinkaan tehnyt Cambaleyres'issa muuta kuin
kärsinyt entistä enemmän? — ja kirjeen minä revin rikki; jos kääpiö
olisi palannut, olisin jo tunnin kuluttanut kehoittanut häntä taas
poistumaan.

Mutta mitä hyödyttävät nämä vakuutukset? Omituista on kaikissa näissä
sekasortoisissa mielenliikkeissä se, etten milloinkaan yrittänyt
keksiä niiden syvää syytä. Olin karkoittanut kääpiön, en enää sietänyt
Andréta, Alicen ja itseni välille syntyi sanomattoman ikävää vierautta,
ja minä olisin ollut aivan ymmällä, jos minulle olisi sanottu, että
kaikki johtui itsessäni olevasta ainoasta pahasta. Pidin itseäni
vainottuna, syytin kaikkia ja unohdin, että valhe estää elämästä.
Tarvittiin vain jokin ratkaiseva seikka, jotta harhaluuloni hälveni, ja
millainen haaksirikko siitä syntyikään!

On aika käsitellä sitä. Tästä lähtien minun ei tarvitse esittää muuta
kuin pelkkiä tosiasioita. Sanalliset selitykset voisivat vain lieventää
todellisuutta, joka oli auttamaton ja jonka tarkoitusta ei mikään
epäpätevä selitys voi osoittaa.

Aluksi sattui muudan mitätön seikka.

Oli torstai, marraskuun kuudes päivä. Muistan lumisen aamun,
ensimmäisen talvipäivän aamun, ja muistan ilmassa tanssivat hiutaleet,
joita kiidätti yöllä jäiseksi jäähtynyt pohjatuuli. Vielä eilen oli
eletty kuin Italian taivaan alla, nyt hyökkäsivät päin tuuli, pakkanen
ja usvat. Puyssä semmoiset vaihtelut ovat aivan paikallaan.

Huonosta säästä huolimatta André katsoi hyväksi lähteä ulos kuten
tavallisesti. Hiukan myöhemmin lähti Alice. Vastoin tavallisuutta he
palasivat yhdessä. En kysellyt itseltäni, missä he olivat toisensa
kohdanneet, eivätkä he pitäneet tarpeellisena sitä minulle ilmoittaa.

Aamiaisella vallitsi vauhditon mieliala. Lumihiutaleet olivat väsyneet
leikkiinsä, kun eivät maahan ehdittyään kumminkaan säilyneet. Kelmeä
aurinkokin yritti paistaa ikkunoihin. Puhuttiin säästä, tehtiin
epämääräisiä suunnitelmia iltapäivää varten, mutta kaikki tapahtui vain
ohimennen.

Kahden tienoissa kuului ovikello soivan. — Tuleeko jo vieraita? virkkoi
André. — Olkaa huoletta, vastasi Alice; — me emme tunne täällä vielä
ketään.

André kumartui katsomaan ikkunasta:

— Luulen sittenkin, että siellä tulee joku.

Samassa ilmoitti palvelija:

— Herra Bourdoin haluaa tavata rouvaa.

Minä nousin seisomaan, oikein uskomatta korviani:

— Sanotteko, että hän tahtoo tavata rouvaa?

André alkoi nauraa:

— En siis erehtynytkään! Minä näin siellä tulevan pyhäpukuisen herran.

— Hyvä, keskeytti Alice, — pyytäkää häntä saliin.

Sitten hän kääntyi sanomaan minulle:

— Hän varmaan pitää velvollisuutenaan käydä meitä tervehtimässä hyvän
naapuruuden vuoksi. Tuletko?

Minä en hievahtanutkaan.

— En, sinuahan hän on tullut tapaamaan.

— En tiedä siihen olevan mitään syytä; hän tulee varmaan pelkästä
kohteliaisuudesta.

— Mene sentään edellä.

Hän lähti enempää vastustelematta. Hänen mentyään johtui heti mieleeni,
etten ollut tavannut Bourdoinia sen päivän jälkeen, jolloin olin vienyt
hänelle testamentin. Samalla ajattelin, ettei hän tietänyt, mitä olin
sanonut Alicelle, ja ettei keskustelu, jonka kuluessa hän saattoi
harkiten tehdä tyhmyyksiä, voinut johtua mistään joutavasta syystä.
Samassa jo käsitin, kuinka varomattomasti olin menetellyt, kun en ollut
lähtenyt Alicen kanssa, ja nousin, mutta yhä vielä epäröiden.

André, joka ei voinut aavistaakaan, mistä tämä uusi levottomuuteni
johtui, oli ottanut kirjan ja selaili sitä. Niin hän teki nyt aina, kun
satuimme jäämään kahden kesken. En ollut siitä milloinkaan pahastunut,
mutta tällä kertaa se minua ärsytti.

— Jos haluat vielä tavata Bourdoinia, niin nyt on nähdäkseni hyvä
tilaisuus, sanoin ivallisesti ja yrittämättä ivaani salatakaan.

Hän kohotti päätään ja vastasi rauhallisesti, kuten aina:

— Miksi et pidä tuosta miehestä? Minusta näyttää, kuin et sietäisi
kuulla hänen nimeänsä mainittavan.

Minä vastasin terävästi:

— Kuinka niin? Minun täytyy päinvastoin kiittää hänen intoansa. Hän ei
karta liiallistakaan uutteruutta, kuten hänen menettelynsä osoittaa.

— Hänen liiallinen intonsa ei estä häntä missään tapauksessa hyvin
hoitamasta asioitasi?

— Ei tietenkään; hän olisi kerrassaan moitteeton, jos olisi hiukan
vilpittömämpi ja hiukan vähemmän haalisi itselleen asiakkaita.

Sanojeni sävystä kävi ilmi, etten halunnut tätä keskustelua jatkaa.
André ymmärsi sen ja syventyi taas kirjaansa. Minä hermostuin jälleen.
Minun mielestäni hänen olisi pitänyt nähdä, millaisessa epäröinnin
tilassa minä olin.

— Mistä puhuitte tänä aamuna, Alice ja sinä? kysyin oltuani hetken
vaiti.

— Mistä?... yhdestä ja toisesta...

— Se on epämääräistä.

— Hänestä... sinusta... ja luullakseni Bourdoinistakin.

En voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta.

— Kuinka niin?... Eihän Alice tunne häntä... tai tuntee vain vähän!

André sanoi:

— Ei tosiaankaan. Hän on nähnyt miehen taannoin, liian hätäisesti
ehtiäkseen häntä arvostella, mutta riittävän hyvin kysyäkseen
itseltään, kuinka suuressa määrässä häneen voi luottaa.

— Missä suhteessa se voi olla hänelle mielenkiintoista?

— Eikö hän ole sinun neuvonantajasi?

— Eikö se johtune pikemmin... siitä, että Alice odotti häntä luokseen?

André sulki kirjansa ja laski sen pöydälle.

— En luule; uskon varmaan, että on laita päinvastoin.

— Miksi niin?

Hän kohautti olkapäitään.

— Jos erehtyisinkin, niin mitä se voi merkitä?

Lauseemme alkoivat yhä harveta, kuin pisarat rankkasateen jälkeen. Minä
änkytin:

— Ei mitään.

Epäröintini oli sentään loppunut, ja minä lähdin ovelle. Mieleeni tuli
varmuus, että Bourdoin oli kutsuttu. Andrénkin täytyi se tietää, koska
hän kieltäytyi vastaamasta.

— Lähdetkö heidän luokseen? kysyi André.

Hän oli tehnyt tuskin huomattavan eleen, ikäänkuin olisi pelännyt minun
lähtevän. Minä käännyin äkkiä häneen päin. Minua ajoi hermostunut halu
koettaa saada temmatuksi hänestä irti hiukan totuutta, ja minä tulin
huudahtaneeksi:

— Jos vain tahtoisit, voisit yhdellä sanalla kirkastaa minun tieni!

Hänen kasvonsa sävähtivät veripunaisiksi:

— En ymmärrä. Mitä tekemistä sillä on Bourdoinin kanssa?

— Minä ajattelen, onko Alice...

Hän keskeytti äkkiä puheeni:

— Jean parka, sinä luet toisten syyksi selkkauksia, joita on vain
omassa mielessäsi. Milloin saatkaan hillityksi tuon sairaalloisen
epävarmuuden, joka väärentää kaikki arvot silmissäsi?

Minä vastasin tuskallisesti:

— Missä suhteessa huomaat minulta puuttuvan varmuutta?

— Se on pelkkää aavistusta, vastasi hän huoaten, on liian vaikea tehdä
siitä tiliä.

— Eikö Alice ole auttanut sinua oikein aavistamaan?

— Mitä vielä! Miksi sekoitat aina hänet asioihin, joista on paras pitää
hänet loitolla, oli miten tahansa?

Seurasi lyhyt vaitiolo. Tuo »oli miten tahansa» osoitti selvästi, ettei
kannattanut jatkaa. Sanoin siis hiljaisella äänellä:

— Olen tosiaankin väärässä, veljeni. Mutta mitä tehdä? Minusta näytti,
kuin olisit tänne tultuasi ehtinyt kauas!...

Ennättäen hänen torjuvan liikkeensä edelle, joka ei kyennyt minua
vakuuttamaan, lisäsin sitten:

— En suinkaan sinua syytä! Mutta muista, että sinäkin ennen tuloasi
otaksuit selkkausten johtuvan muista... on turhaa, että tässä toistan
lausettasi: jos minä sattumalta arvostelen asiaa väärin, niin ehkä
teemme kumpikin itsemme syypääksi samaan virheeseen.

André oli noussut.

— Veljeni! aloitti hän.

Minä keskeytin:

— Mitä se hyödyttää? Eikö ole tärkeintä, että aina luotan
vilpittömyyteesi? Ymmärrä tuo sana niin laajassa merkityksessä kuin
parhaaksi näet... Minä jatkan tässä siitä, mistä minun olisi pitänyt
aloittaa. Bourdoin näyttää jäävän tänne koko iäkseen.

Sitten lähdin käytävään odottamatta vastausta. En ollut harkinnut
puheitani, mutta siitä huolimatta minusta tuntui, että olimme
peitetyin sanoin puhuneet vakavasta seikasta. Tämä oli eräs niitä
hetkiä elämässä, jolloin ei ole aikaa pysähtyä tarkastelemaan kaikkia
risteileviä tunteita. Ehdittyäni salin ovelle en ajatellut enää muuta
kuin Bourdoinia, ihmetellen, mitä saattoi koskea niin pitkä keskustelu.
Olin juuri tarttunut lukon kahvaan, kun kuulin lauseen, joka todisti
pelkoni oikeaksi.

— Rouva de Castérac, sanoi Bourdoin, — oli tosiaan henkilö, jolla oli
toisinaan omituisia ajatuksia, mutta hän harkitsi aina menettelyänsä
sitä tarkemmin, koska tiesi voivansa hairahtua äkkipikaisuuteen ja
ajattelemattomuuteen.

Ovi aukeni. Alice ja Bourdoin seisoivat salissa, Alice aivan kalpeana,
Bourdoin lähtemässä ja parhaillaan kumartamassa jäähyväisiksi.

— Mitä, huudahdin minä, — aiotko lähteä, kun minä tulen?... Suokaa
anteeksi, jatkakaa vain keskusteluanne, ja koska puheena oli tätini...

Alice katkaisi lauseeni.

— Herra Bourdoin on suvainnut vertailla omia muistojansa minun
muistoihini. Käy ilmi, että olemme aivan samaa mieltä.

— Mistä asiasta olette samaa mieltä? kysyin minä yhtä huolettomasti
kuin hän.

— Jätän rouvasi tehtäväksi antaa sinulle siitä tietoa, virkkoi
vuorostaan Bourdoin, samalla huomaamattaan silitellen silkkihattuansa.
— Vaikka olen iloinen tuttavuutemme uudistamisesta, täytyy sentään
muistaa, että minulla on valitettavasti aina kiire.

Huomatessani hänen lähtevän ovelle en epäröinyt sanoa:

— Sallithan ainakin, että saattelen sinua vähän matkaa? Aikomukseni on
ollut tulla sinua tapaamaan; asiani on pian kerrottu.

— Jos niin tahdot.

Alice säpsähti:

— Lähdetkö ulos? lausui hän hätäisesti, ja hänen sanojensa sävy
muistutti omituisesti Andrén aikaisemmin lausumia sanoja.

— Kysyn vain erästä seikkaa... palaan heti.

Minä lähdin Bourdoinin edellä, joka kumarteli takanani monet
kerrat. Koko tämä kohtaus oli kestänyt vain minuutin. Näytti siltä,
kuin olisimme kaikki aikoneet paeta. En edes tietänyt, mitä aioin
tiedustella, vaikka näytti siltä, kuin olisin ollut pääsemässä perille.
Minua tuntui vievän jokin logiikalle vieras voima, joka oli vihdoin
saattanut minut oikeille jäljille.

Kun olimme tulleet porrastasanteelle, annoin Bourdoinin mennä edellä.
Lievenuttu ja juhlahattu tekivät hänet provinssi-ihmisen näköiseksi
ja kerrassaan naurettavaksi. Hän miellytti minua paljon enemmän
tavallisessa asussaan. Miksi ihmisen tarkkaavaisuus kiintyykään
elämän tärkeinä hetkinä sillä tavalla kaikenlaisiin mitättömiin
yksityisseikkoihin? Saavutettuani hänet kysyin:

— Minne menemme?... Sinunko luoksesi?...

Hän pudisti päätään ja löi käsineillään kämmenpohjaansa:

— Minun täytyy tänään käydä monessa paikassa.

— Asiakkaitasi tervehtimässä?

— Jos niin tahdot...

— Ja koska me asumme lähinnä...

— Niin aloitin teistä, aivan oikein.

Minä vastasin leppoisasti:

— Onko tuo aivan totta?

Hän vilkaisi minuun, samoinkuin viime kerralla toimistossaan.

— En ymmärrä...

— Onhan se selvää. Haluaisin tietää, oletko tullut omia aikojasi, vai
onko sinua ehkä joku kutsunut luokseni.

— Ahaa, sanoi hän, — sinä luulit... sinä uskoit...

Hän tarttui äkkiä käsivarteeni:

— Jos tuo on asia, josta aiot kanssani keskustella, niin...

Samassa huomasin, ettei hän lähtenytkään kulkemaan vinosti aukion yli,
kuten oli näyttänyt aikovan, vaan vei minut sivukadulle, missä olimme
näkymättömissä.

—... Niin selvitetään asia, hyvä veli.

Minä vastasin kuivasti:

— Olipa miten tahansa, onko sinut kutsuttu?

Hän kohautti olkapäitään:

— Ellei onnesi mitään muuta kaipaa, niin vastaan: ei. Mutta...

Minä toistin:

— Mutta?...

— Niin, sinun sijassasi menettelisin ikäänkuin vastaus olisi ollut
myöntävä.

Hän oli vähän aikaa vaiti, luultavasti toivoen, että keskeyttäisin,
mikä ei kuitenkaan tapahtunut.

— On selvää, jatkoi hän, — etten aio sekaantua asioihisi enempää kuin
itse haluat. En siis tee mitään tungettelevia kysymyksiä... esimerkiksi
siitä, miten olet ilmoittanut vaimollesi taannoin löytämästäsi...
paperista. Oletko muuten siitä mitään puhunut vai oletko ehkä asiaa
harkittuasi katsonut paremmaksi olla mitään mainitsematta?

Minä toistin hämmästyneenä:

— Parempana? Miten niin?

Hän ei näyttänyt ymmärtävän:

— Oli miten oli, minuun on jäänyt keskustelusta vaikutelma, jota en voi
muuksi muuttaa. Rouva Pesnel kysyi minulta tosiaan, eikö tätisi ollut
milloinkaan tehnyt testamenttia.

— Ah, lausuin minä sammuvalla äänellä, — entä mitä siihen vastasit?

— Vastasin luonnollisesti, että hän minun tietääkseni pikemmin oli
vastahakoinen testamentin tekemiseen ja ettei hän ollut minulle siitä
sanaakaan hiiskahtanut.

— Siinäkö kaikki?

— Ei.

— Ah! tulin jälleen äännähtäneeksi.

— Hän vastasi vuorostaan vain: »Kas, mitä kaikkea elämässä voi sattua.
Minulla oli siitä asiasta parempi tieto kuin teillä.» Koska en
vieläkään tietänyt, mitä sinä ehkä olit kertonut, kiiruhdin korjaamaan:
»Minä puhun tässä oikeasta testamentista; mitä suunnitelmiin tulee...»
Hän keskeytti: »Eihän se muuten mitään merkitse! Olkoot oikeita tai
suunniteltuja, ne olisivat nyt vain vanhaa historiaa.»

— Entä sitten?

— Sitten, hyvä veli, on mahdollista, että jostakin vielä löytyy
oikea testamentti, mutta se ihmetyttäisi minua. Rouva Pesnel on ehkä
tuntenut... sen taannoisen paperin ja pitänyt sitä pätevänä, koska
hän ei ole notaari... Jos niin kävisi, saat uskoa, että olen täysin
käytettävänäsi antaakseni hyödyllisen todistuksen, ja olipa asian
laita muuten miten tahansa, nyt sen tiedät... Eikö sinulla ole muuta
kysyttävää?

Hän ojensi kätensä:

— Naiset eivät onneksi ymmärrä mitään liikeasioista eivätkä senvuoksi
useinkaan kiinnitä niihin huomiotaan. Kuka tietää muistaako rouva
Pesnel vielä tänä iltana, mitä on minulle kertonut? Ainakin voin
vannoa, ettei hän sitä ajatellut tänä aamuna palatessaan kotiin kauniin
nuoren miehen kanssa.

— Tuo kaunis nuori mies on veljeni.

— Parhaat onnitteluni. Voisi pelätä, että hän käyttää väärin vanhemman
veljen hupsuutta; mutta eipä siltä näytä. Nuoruus on ihana!

Hän meni menojaan. En yrittänyt enää häntä pidättää. Nyt jouduin
hirmuisen ahdistuksen valtaan. Minusta tuntui, kuin olisi Bourdoin
vienyt mukanaan kaikki, mitä rakastin.




XVII.


Kaikki, mitä rakastin... Alicen, Andrén. Toinen heistä ei enää uskonut
sanoihini, vaan johtui kysymään vieraalta, toinen käytti hyväkseen
onnettomuuttani rakentaakseen sen pohjalle oman onnensa! Kuinka hyvin
Bourdoin olikaan osannut muutamalla sanalla hälventää harhaluulon,
jonka varassa olin voinut vielä siihen saakka elää! Hänen puhuessaan
oli totuus pudonnut väliimme kuin raskas kivilaatta. Se kamala komedia,
jota olimme kaikki näytelleet, muuttui nyt mahdottomaksi. Tästä
lähtien meidän oli mahdoton edes yhdessä vaieta; mutta mitä voisinkaan
puhuessani tehdä muuta kuin kehittää onnettomuuttani täyteen määräänsä?

Seisoin paikallani epäröiden; kuolettava epävarmuus ahdisti mieltäni,
joka oli joutunut sen leikkikaluksi. Olin kuin kuilun reunalla seisova
ihminen, jota huojuttaa raju tuuli. Halusin hartaasti lopettaa kaikki,
mutta minua peloitti loppu, joka jättäisi heidät yksin elämään!

Tämän hourailun keskeytti askelten ääni. Pelkäsin joutuvani yllätetyksi
ja lähdin jotakin satunnaista kulkijaa paeten horjuvin askelin takaisin
kotiin päin.

Taloa lähestyessäni näin yht'äkkiä heidät molemmat. Alice odotti
yhä porrastasanteella, André katseli ikkunasta torille. Vaikka he
eivät olleet tehneet mitään sopimusta, he väijyivät kumpikin minua
otaksuen, että olin saatellut Bourdoinia puhuakseni myös asiasta. Tuon
nähdessäni, ja senvuoksi, keräsin yhteen kaiken käytettävissäni olevan
tarmon. Ilmeeni muuttui jälleen rauhalliseksi, ja minä astuin Alicen
luo:

— Joko keskustelu loppui? kysyi hän.

— Jo.

— Ei se siis kovin vakavaa ollutkaan?

— Ei sen vakavampaa kuin äskeinen vierailu.

Olisi voinut luulla, että nuo sanat lausuttiin vain ohimennen, niinkuin
kaksi henkilöä tavatessaan toisensa kadulla sanoo: »Mitä kuuluu?»
tai: »Onpa tänään kaunis ilma!» Mutta voimmeko tuosta tapahtumasta
lähtien lausua enää yhtäkään sanaa, jossa ei piillyt traagillista
kaksinaismerkitystä? Jo lausumamme sanat olivat täynnä semmoista
kaksimielisyyttä, sillä katseemme, kohdattuaan toisensa, väistyivät
äkkiä syrjään kuin iskun saatuaan. Sanoistamme kävi myös ilmi, ettei
kumpikaan meistä antautunut petettäväksi. Minä nousin portaitten kolme
askelmaa. Alice virkkoi:

— Menetkö takaisin Andrén luo?

— Menen.

— Siinä tapauksessa voisitte käyttää hyväksenne ilman kirkastumista ja
koettaa lähteä kävelylle. Minä lähden huoneeseeni lepäämään.

— Oletko sairas?

— Enpä oikeastaan... päätäni vain vähän kivistää... haluan olla
pimeässä...

Minä jatkoin:

— Tai haluat miettiä.

Katseemme sattuivat jälleen toisiinsa, tällä kertaa tahallisesti ja
väistymättä.

— Kun päätä kivistää, tekee ennen kaikkea mieli olla mitään
ajattelematta; minä epäröin hiukan, tunnustaisinko sen, mutta pelkäsin,
että olisit levoton, ja päätin mieluummin odottaa, kunnes palaisit.

Hän yritti selittää, miksi oli yhä vielä porrastasanteella, mutta
onnistui huonosti, koska ei osannut teeskennellä. Minä tyydyin tekemään
ikävystyneen eleen:

— Ja minä toivoin kuulevani, minkä vaikutelman sait Bourdoinista...

— Mitäpä mielenkiintoista siinä voisi olla!

— Se olisi sitäpaitsi pian sanottu.

Hän ei vastannut, vaan palasi sisään, astui sisäportaille. Sitten hän
laski kätensä kaidepuulle ja sanoi:

— Säästä uteliaisuutesi iltaan. Pääni kaipaa tosiaan lepoa; pyydä sinä
puolestani anteeksi Andrélta.

Hetkisen vallitsi epäröinti, jonka aikana kysyin itseltäni, aikoiko hän
jatkaa keskustelua vai lähteä pois. Toinen halu voitti, ja hän alkoi
nousta portaita.

— Alice! huudahdin minä tahtomattani. Huutoni näytti hänet äkkiä
pysähdyttävän.

— Mitä?

Hän nojasi kaidepuuhun ja katseli minua. En voinut olla huomaamatta,
kuinka kalpea hän oli. Se johtui varmaan hänen mainitsemastaan kivusta,
ellei siihen ollut syynä se, että hän pelkäsi sitä, mikä uhkasi meitä
molempia.

— Ennenkuin menet, pyydän sinulta vain pientä vaivannäköä, muutamia
pian kerrottuja yksityisseikkoja, ja sitten... olet vapaa. Mitä te
keskustelitte, sinä ja Bourdoin?

— Emme me... mitään, mitä kannattaisi muistaa. Se oli aivan
jokapäiväinen vierailu... ja tulee luultavasti joka vuosi uusiutumaan.

Minä tein hämmentyneen eleen:

— Joka tapauksessa olet senvuoksi sairas... vielä enemmän kuin
hämmästynyt!... Sinun on turha sitä kieltää, mielenliikutuksesi
ilmaisee sen selvästi, ja mitä minuun tulee...

Hän oli vuorostaan ojentanut kätensä, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä
rukoilevaksi:

— Jean, oi Jean, etkö huomaa, että minun täytyy nyt saada olla yksin!
Kaipaan hiljaisuutta kaikkialla... kodissa... sielussani!

Hänen äänensä hiljeni, niin että se tuskin enää kuului. Äkilliset
välähdykset ovat vahingollisia, kun on puheena meidänlaisten
olentoraukkojen kohtalo; ne häiritsevät liiaksi hämäryyttä, missä
elämme.

— Minä puolestani, vastasin, — olen päättänyt, että vaikenemisen tulee
loppua, vaikkapa vain hetkeksi. Noudata minun esimerkkiäni; en voi enää
olla vaiti, vaadin sinua puhumaan!

Samalla huomasin, kuinka hänen tuskansa yhä kasvoi.

— Jean, minä en tiedä, mitä ajattelet, mutta tiedän, että on ajatuksia,
joita on paras olla ilmaisematta niin kauan kuin suinkin. Jos päästämme
ne huuliltamme, myönnämme niille oikeuden elää.

— Miten asia siitä muuttuisi? Eivätkö ne erota meitä toisistamme jo
nyt? Mikä hyvänsä on parempaa kuin tämä tuska, joka johtuu siitä,
ettemme enää toisiamme tunne! Jos tahdomme pelastaa sinut, pelastaa
meidät molemmat, ei ole muuta kuin yksi ainoa tie. Lähtekäämme sitä
kulkemaan, vaikka meidän täytyisi edetä nelinkontin ja raadellen
itsemme verille!

Olin astunut lähemmäksi. Näin hänen tarttuvan kaidepuuhun ja vapisevan.
En ollut ainoastaan sen sisäisen kiihkon uhrina, joka yllytti minua
syöksymään kohti lähellä olevaa totuutta! Uskon varmaan silloin
aavistaneeni tunnustuksen. Se oli siinä: tuo selittämätön oli paennut,
huulet olivat avautumassa. Yht'äkkiä minusta tuntui, kuin sydämeni
olisi pysähtynyt; tilaisuus meni taas ohi. André oli tullut!

Hän oli väsynyt odottamaan ja oli lähtenyt luoksemme.

— Kas niin, sanoi hän, — minne te olette joutuneet? Enkö minäkin saa
kuulla notaarin jättämistä vaikutelmista?

— Suokaa te molemmat minulle anteeksi, että siirrän selonteon
tuonnemmaksi; kivistävä pääni huutaa nyt armoa, ja minä lähden sitä
hoitamaan.

Alice käytti hyväkseen tilaisuutta, joka minut kerrassaan masensi, ja
lähti taas nousemaan portaita.

Minä käännyin epätoivoisena sanomaan Andrélle:

— Kuulehan, hyvä veli...

Mitä aioin hänelle sanoa? Ei ole tärkeätä sitä tietää, sillä samassa
huomasin heidän katsahtavan toisiinsa, ja se riitti ratkaisemaan
kaikki. Alice poistui, mutta hänen uskottunsa oli edessäni. Minä
odotin, kunnes kuulin huoneen oven yläkerrassa sulkeutuvan, ja laskin
sitten käteni Andrén olkapäälle.

— Tule! sanoin minä äänellä, jonka sointu tuntui kuuluvan jollekulle
toiselle, joka oli yht'äkkiä tullut meidän seuraamme.

— Mistä on kysymys? änkytti hän hämmästyneenä.

— Tule, sanon minä!

Minä vein hänet takaisin huoneeseen, josta hän oli tullut, tuohon
suojaan, joka oli tähän saakka nähnyt epätoivoista alakuloisuuttani ja
jonka nyt vihdoin piti muuttua selvyyden ja kirkkauden suojaksi. Minä
suljin oven ja vein hänet ikkunan luo. Olin päättänyt käyttää hyväkseni
hänen hämmästystään, uskoen voivani avata ihmissielun tiirikalla — se
oli selvää houretta! — ja aloitin:

— Kas niin, nyt ei olekaan laita enää niinkuin äsken. Älä luule, että
tyydyn epämääräisiin sanoihin! Sinä pääset täältä vasta sanottuasi
kaikki, ja koska Alice on itsepintaisesti vaiti, niin sinun täytyy
puhua!

Hän yritti väistyä kuullessaan Alicen nimen. Minä pidätin häntä
väkisin, tahdoin tarkoin nähdä hänen kasvonsa, sillä usein sattuu, että
silmät myöntävät, mitä suu kieltää. Minä jatkoin:

— Ymmärrätkö? Te molemmat olette muutamia päiviä tietäneet erään asian,
jota minä en tiedä. Minä tukehdun teidän salaiseen päätökseenne, joka
perustuu vaitioloon. Jospa se uhkaisikin vain minun onneani! Mutta
nyt siihen sekaantuu vielä Bourdoin. Kuka voi arvata, kun se mies
on mukana, mihin tässä joudutaan? Mitä hänestä tahtoi Alice? Millä
oikeudella te hänet tänne kutsuitte? Koska hän on astunut kynnykseni
yli, tahdon välttämättä tietää, mitä hänellä oli täällä tekemistä, ja
vaadin sinua, joka asian tiedät, sen minulle ilmoittamaan! Kävi miten
kävi; minä kyllä vastaan kaikesta muusta!

Odotin vastausta, joka tuli vasta hetken kuluttua, epävarmasti.

— Sinä erehdyt, sanoi André, — minä en ole kutsunut ketään enkä
ole semmoinen salaliittolainen kuin väität; se olisi edellyttänyt
luottamusta, jota minulla ei myöskään ole siinä määrässä kuin
kuvittelet. En voi sinulle mitään ilmoittaa, sillä minullekaan ei ole
mitään ilmoitettu.

Hänen äänensä sai yhä varmempaa sävyä — uutta sävyä, samoinkuin oma
ääneni — mutta se oli liian myöhäistä. Olin huomannut epäröinnin
ensimmäisistä sanoista. Sanoin kiihtyneenä:

— Sitä en myönnä. Sinua tuomitsemassa olet sinä itse, tai oikeammin
varomattomat sanasi; kuinka olisi muuten johtunut mieleenikään, että
Bourdoin oli tänne kutsuttu?

— Sinä erehdyt, veljeni, minä vakuutan kunniani nimessä, etten tiedä
mitään.

— Se on valhetta, minä näin aivan äsken, kuinka toisiinne katsahditte!

— Kuinka voin saada sinut uskomaan vilpittömyyteeni, rakas veli?

— Tunnustamalla kaikki!

— Sinähän sanoit luottavasi vilpittömyyteeni?

— En luota siihen enää!

— Mitä siis hyödyttävät pitemmät puheet? En näe mitään pelastuskeinoa
enkä viitsi itseäni puolustaa.

Hän lähti pois, lieden luo, seisoi siinä jäykkänä, silmät lattiaan
luotuina, eikä näyttänyt enää mistään välittävän.

Minä ymmärsin, että hän oli malttanut mielensä ja että hänkin pääsi
minulta karkuun. Mieleeni iski häviön tunto. Minä horjuin, vaivuin
lähimpään tuoliin ja painoin pääni käsiini miettiäkseni.

Voiko ihminen miettiä, kun elämä karkaa pois? Minut valtasi masennus,
joka muistutti isäni kuolinvuoteen vieressä kokemaani. Kysyin
itseltäni: »Kuka onkaan kadonnut läheltäni, kun olen näin yksinäinen
ja epätoivoinen?» Samoinkuin kuolevan vuoteen ääressä huomasin mitä
selvimmin kaikki ne ilot, jotka olivat aikaisemmin elämääni vallinneet
ja joita ei nyt enää voinut olla, koska olin joutunut yksinäiseksi.

Samassa säpsähdin.

— Jean! kuului André sanovan.

Hän oli palannut luokseni. Hän kumartui, ja hänen katseessaan oli
säälin ilme; näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut minua lohduttaa!

— Jean, nyt on minun vuoroni kysyä. Jos en voikaan kysymykseesi
vastata, niin huomaathan sentään, että tahtoisin kaikin voimin sinua
auttaa? Mutta miten? Kuinka puolustan sinua epätoivoa vastaan, jonka
syytä en aavistakaan? Jean, minä rukoilen sinua, torju pois tuo
epämääräinen, mikä on jo useana päivänä näyttänyt työntävän minut
takaisin joka kerta, kun olen pyrkinyt sinua lähestymään! Selitäthän
asian minulle?

Hän puhui nopeasti ja hiljaa. Hänen äänessään oli entisten aikojen
sävyä! Kuinka ivalliselta kaikuikaan tuo musiikki, jota en ollut enää
kuullut hänen palattuaan ja joka tuli omituisen osienvaihdon vuoksi
kuuluville vasta nyt, vaatiakseen minulta tunnustusta, joka itseltäni
evättiin. Vastauksen asemesta minä vain kohautin olkapäitäni. Hän ei
menettänyt rohkeuttaan, vaan sanoi:

— Kuinka saisinkaan sinut ymmärtämään, että olen yhä entiselläni ja
että tahdon osan kärsimyksestäsi! Kuinka hirmuista onkaan ajatella,
että sinä ehkä kidutat itseäsi vain jonkin houreen vuoksi, joka
häviäisi olemattomiin, jos me molemmat sitä läheltä katselisimme!

Minä nousin ja sanoin kiihkeästi:

— Mistä tuon olet kuullut? Sinä toistat Alicen sanoja!

— Mahdollista kyllä. Eikö hänenkin täydy kärsiä, jos kerran minä olen
levoton?

— Riittää jo! Älä tee pahemmaksi kipua, jota väität parantavasi!

— Jean, minä kerjään tässä vain vähän hyvää tahtoa!

— Samaa minä äsken sinulta kerjäsin!

Olin kohottanut katseeni häneen. Silmänräpäyksen aikana oli
lauseittemme takaa välkähtänyt ensimmäisen kerran näkyviin se, mikä
meitä toisistamme erotti. Hän nähtävästi siitä säikähti, väistyi
kauemmaksi ja alkoi sitten kävellä huoneessa edestakaisin, kädet selän
takana. Oliko hän käsittänyt, että nämä selitykset jatkuessaan vain
meitä raatelisivat, mitään kirkastamatta? Tuo alkoi tuntua minusta
varmalta, kun hän taas pysähtyi ja sanoi äkkiä:

— Kunhan edes sanoisit, mistä minua moitit!...

Hän näytti hetkisen ajattelevan, pitikö tätä jatkaa, mutta hänen
epäröintinsä oli aivan turha! Ihminen jatkaa aina, kun kohtalo häntä
johtaa.

— Niin, arvaanhan sen! Minun saapumiseni... Se on kuitenkin
selitettävissä... ajattelehan, että olisit minun New Yorkissa ollessani
saanut tietää, että olin mennyt naimisiin jonkun tuntemattoman kanssa,
jonka menneisyydestä ei ole tarkkaa tietoa ja joka kuuluu melkein
palvelusväkeen, kuvittele vielä, että avioliiton solmiminen olisi
tapahtunut sinun mieltäsi kysymättä ja että lisäksi olisi tullut
levottomia ajatuksia herättävä omaisuuden lahjoittaminen — etkö
olisi ollut rauhaton ajatellessasi sellaista elämän kumoutumista,
jonka näennäiset piirteet herättivät mieleen kuvan seikkailijattaren
taitavasti sommittelemasta juonesta? Minä olin levoton, koska rakastin
sinua, olin levoton ja halusin saada asiasta tiedon... Sinä yllätit
minut, kun olin tutkimusretkellä — se oli vahinko. Mutta ajattelemmeko
aina vain tuota loukkausta, ja enkö ole sitä korvannut? Minä olin
antanut anteeksi jo ennenkuin tulin Alicen tuntemaan; minulle riitti,
että hänet näin! Miksi siis olet niin ankara? Johtuuko muuten mieleesi,
että sinäkin olet tuottanut minulle kärsimystä? Ihminen, joka elää
jännitystilassa, ei enää havaitse, että toiset sen huomaavat ja että se
heitä loukkaa. Sinä olet muuttunut, ole siitä varma. Olkoon menneeksi,
ettet enää välitä tulevaisuudestani, ettet halua minua ohjata, kuten
ennen, mutta ajattele Alicea, pitäisihän sinun säästää ainakin
häntä! Sinua on kohdannut odottamaton onni, olet tavannut jaloimman,
vilpittömimmän, sinulle kaikkein läheisimmän sielun, mitä minä tunnen,
hän on lähelläsi, hän rakastaa sinua, ja niin hyvin hänen kuin minun
tähteni...

Samassa hän huomasi, että minä kalpenin, ja jätti lauseensa kesken:

— Mitä? Joko taas sinua ärsytän? Sitä pahempi, sanani ehkä ovat
asiaankuulumattomia, ja sinä ehkä ajattelet: »Millä oikeudella hän
tuota puhuu?» Minä koetan kumminkin parhaani mukaan korvata sinulle
hyvää, jota olet minulle tehnyt. Tahdon mieluummin puhua kuin nähdä
teidän onnenne tuhoutuvan! Jean, tässä ei ole enää kysymys minusta;
minä pyydän säälimään vain häntä. Ilmaise vihdoin se paha salaisuus,
joka sinua kalvaa, ja karkoittakaamme yhdessä kaikki haamut!

Hän vaikeni. Minä en kyennyt vastaamaan, katselin vain hänen
kasvojansa, joiden ilmeestä näkyi, että hän halusi kiihkeämmin pelastaa
erästä toista kuin itseään! Arvasiko hän, mihin oli joutunut? Me emme
voi milloinkaan mitata intohimoa, joka meidät valtaa. Se tulee kuin
hyökyaalto; kun sen näkee, on jo liian myöhäistä, sielu hukkuu.

Katkera hymy vääristi suuni. Minusta tuntui mahdottomalta lausua
sanaakaan, mutta siitä huolimatta nousi huulilleni lause, jonka joku
toinen tuntui minulle sanelevan, ja äänessäni ei enää soinut viha, se
muuttui lempeäksi, melkein myötätuntoiseksi.

— André parka, lausuin minä vihdoin hiljaa, mutta selvästi, — sinä siis
rakastat häntä, sinäkin!

Hänen kasvojansa vääristi kauhu, minä kuulin tukahdutetun huudahduksen:

— Mitä sanotkaan?

Katseeni oli yhä suunnattuna häneen, minä tiesin, että se ilmaisi
enemmän sääliä kuin katkeruutta, ja minä toistin:

— Sinä rakastat häntä! Et edes huomaa, että puhut minulle vain hänestä!

Seurasi uusi huudahdus, epäselvempi.

— Sekö siis on asia, Jean? Sinä olet uskaltanut, sinä luulet?...

— Minä en luule mitään, minä tiesin sen ensihetkestä!

Hän luopui vastaväitteestä samoinkuin minä äsken, painui tuolille
minua vastapäätä, ja syntyi vaitiolo, jäätävä vaitiolo; se peitti
meidät hikiliinallaan, jonka alle tavallaan kiteytyivät tulevaisuutemme
alkuainekset.

Minä kysyin itseltäni äkkiä:

— Miksi tuon sanoin? Hän ei luultavasti tietänyt häntä rakastavansa;
nyt ovat sanani sen hänelle selvittäneet. Mitäpä, jos olen erehtynyt?...

Niin kiihkeä on harhakuvitelman halu ihmisraukassa, että yritin epäillä
omaa onnettomuuttani hetkellä, jolloin olin tehnyt sen lopulliseksi.

André puolestaan näytti vaipuneen omiin mietteisiinsä. Hän kenties
tyytyi samoinkuin minä kokemaan pyörrytystä matkalla syvyyden kuiluun;
mahdollista myös, että hulluuteni hänelle paljastamat näköalat
olivat hänet häikäisseet ja että hän yritti hetkisen saada niistä
jotakin toivoa. Ei kumminkaan, nyt hän taas kohotti päätänsä, ja
hänen ilmeessään näkyi vaan elämisen tuska. Hän näytti pitkän aikaa
odottavan jotakin rohkaisevaa sanaa, mutta minä en kyennyt hänelle sitä
lausumaan. Sitten hän päätti puhua:

— Koska kerran olet siitä varma, veljeni, niin mitä vaadit minulta?
Minulla näet ei ole puolustuksekseni muuta kuin sanoja, ja sinä
olet osoittanut, ettet niihin ollenkaan luota. Ja jos niihin nyt
luottaisitkin, niin epäluulo syntyisi jälleen huomenna, ja kaikki
alkaisi alusta. Mitä siis...

Vastauksen asemesta tein vain välttelevän eleen. Se, mitä hän sanoi,
ei voinut minua tyynnyttää. Riippumatta siitä, rakastiko hän todella
Alicea, vai olinko minä joutunut mustasukkaisen harhakuvitelman
uhriksi, hänen ilmeensä ja sanansa olivat semmoisia kuin olivat.

Vähän aikaa odotettuaan hän virkkoi:

— Jollet sinä huomaa mitään ratkaisukeinoa, niin minä voin tarjota
sinulle semmoisen, joka suo sinulle varmuuden, rauhan ja toivottavasti
häiriytymättömän onnen. Minun on yhtä mahdotonta tyytyä epäluuloihisi
kuin niitä torjua — poistumiseni sovittaa kaikki. Jos niin haluat,
lähden... kauas... pitkäksi ajaksi...

Hänen lauseensa jäi päättämättä. Odottiko hän vastaväitettä vai
myöntöä? Minä tein taas saman karttelevan eleen. En elänyt enää
todellisessa maailmassa. Kuvittelin joutuneeni johonkin toiseen, missä
teot ovat olemassa vain hetkellisesti ja häviävät olemattomiin häviävän
hetken keralla.

— Ottaen kaikki huomioon se käy päinsä... Se on tietenkin katkeraa,
mutta elämä suo harvoin pelkkää nautintoa... Esimerkiksi huomenna...
Paras juna lähtee Pariisiin aamulla, eikö totta? Siellä viivyn vain
niin kauan, että saan lipun valtamerilaivaan, ja sitten lähden
taas retkelle... palaamatta, sen lupaan... jollet sinä kutsu minua
takaisin...

Minä kuuntelin yhä. En tajunnut, mitä hän lausui, enkä tietänyt eläväni
todellisuudessa.

— Et vastaa mitään! Hyväksyt siis ehdotukseni. Olkoon niin, olet
varmaan oikeassa... Kuinka voisimmekaan elää täällä yhdessä, kun
kerran... sinuun jää tuo levottomuus.

Minä kykenin vihdoin toistamaan:

— Niin tosiaan, kun se kerran jää...

— Tästä huomiseen saakka pyydän vain yhtä. Säästäkäämme toisiamme.
En tahtoisi, että ennen eroamme lausumme toisillemme hyödyttömiä ja
syyttömiä solvauksia.

Minä sanoin vielä:

— Älä sittenkään luule, että olen siitä sinulle katkera. Omasta
kokemuksestani tiedän, ettei ihminen hallitse omaa sydäntänsä, ja
henkilö, joka kuvittelee sitä johtavansa, huomaa joutuneensa itse
johdetuksi, mutta niin myöhään, ettei häntä voi pitää syyllisenä.

— En kaipaa tuota sääliäkään, koska en ole tehnyt mitään, minkä vuoksi
sitä toivoisin.

Sanamme hidastuivat vähitellen. Tuntui kuin olisi kieliämme herpaissut
lisääntyvä hämminki. Sitten ei enää mitään... olimme jälleen vaiti...

Niin käy aina, kun joku kuolee, ja eikö tässä kuollut meidän
kiintymyksemme? Katseemme, jotka eivät voineet enää meille mitään
sanoa, harhailivat umpimähkään. Kidutetut sydämemme tavoittelivat
ainoastaan unohdusta, joka oli niiltä evätty. On kulunut monta vuotta
monine erilaisine tapahtumineen, on toimittu ja ponnisteltu parhaan
mukaan; sitten tulee joku ohikulkija ja loukkaa maljakkoa: syntyy
hiljaisuus, joka peittää särkyneet sirut kuolinliinalla.

Hiljaisuus oli huoneessa, johon tunkeutui alkava hämärä, ja vielä
enemmän meissä itsessämme, niin arkana, että pelkäsimme häiritsevämme
sitä hengityksellämme, ja niin raskaana, että se käyristi hartioitamme
ja vanhensi meitä hetkessä monta vuotta.

Vihdoin minä nousin.

— Mihin menet? kysyi André nähdessään minun aikovan lähteä.

— Tietysti ilmoittamaan Alicelle, vastasin minä ponnistaen, niin vaikea
minun oli lausua tuota nimeä.

Hän nyökkäsi.

—... Sillä sinähän aiot lähteä huomenna?

Hän nyökkäsi jälleen.

— Olemme siis yhtä mieltä... aivan yhtä mieltä.

Tuo sana sai huulillani omituisen merkityksen, tuntui siltä, kuin se
olisi ollut kiitos.

Huomasin vielä, että yritin kulkea niin hiljaa kuin suinkin. Ehdittyäni
ovesta ulos suljin sen samoin varovasti, jotten loukkaisi hiljaisuutta,
joka yhä valvoi kuolleen menneisyytemme vaiheilla... Koko sen
menneisyyden, joka ulottui naimisiinmenooni saakka.

Löytäisinkö tuolta yläkerrasta, Alicen luota, onnea, jolle olin
menneisyyteni uhrannut?




XVIII.


Vaistomaiset eleemme ilmaisevat aina mielessämme tapahtuvaa taistelua.
Tuskin olin ehtinyt portaisiin, kun pysähdyin. Äkkiä sukelsi
sekasortoiseen mieleeni omituinen kysymys:

— »Minkätähden menen _nyt heti_ puhumaan Alicelle Andrén lähdöstä?»

En osannut antaa siihen mitään järjellistä vastausta. Asia, joka oli
aluksi näyttänyt aivan välttämättömältä, muuttui sitä harkitessani
mielenkiinnottomaksi. Siitä huolimatta pysyin päätöksessäni.

Eräs toinen seikka sai minut lopullisesti ymmälle. Tiesin nyt varmaan,
ettei kiduttavalla mustasukkaisuudellani, olkoon se kuviteltua tai
todellista, olisi huomenna enää mitään ravintoa. Mutta tämä ajatus ei
minua ollenkaan ilahduttanut, vaan päinvastoin peloitti, kuin olisin
omin käsin takonut jonkin uuden onnettomuuden, joka uhkasi vyöryä
ylitseni.

Sellaisissa ristiriidoissa ilmenee varmaan järjen kosto, kun se on
laiminlyöty ja sen asemesta on noudatettu hetkellisiä aavistuksia. Minä
lähdin taas kohta eteenpäin.

Kello oli suunnilleen neljä. Huomaan saapuneeni porrastasanteelle,
missä on jo pimeä, sitten käveleväni kädet ojennettuina kuin sokea,
ollenkaan ajattelematta, että voisin sytyttää sähkölampun. Minä etenen
hitaasti, tuntuu siltä, kuin nauttisin viivyttelystä pimeässä, joka oli
oman epävarmuuteni havainnollinen kuva. Tietämättä vieläkään, miksi
olen tämän päätöksen tehnyt ja mitä hyvää siitä saattaa olla, saavun
vihdoin Alicen huoneen ovelle ja avaan sen koputtamatta.

Alice ei ollutkaan mennyt makuulle. Hän lepäsi nojatuolissaan,
silmät suljettuina. Minä astuin huoneeseen niin hiljaa kuin suinkin
mahdollista ja kuuntelin. Alicen hengitys kiihtyi toisinaan, toisinaan
taas hävisi kuulumattomiin. Nukkuiko hän? Äkkiä hänen silmäluomensa
avautuivat. Hän näki minut eikä ilmaissut minkäänlaista hämmästystä.
Hän olisi yhtä hyvin voinut odottaa tuloani. Hän ei myöskään tehnyt
mitään elettä, ja hänen huulensa pysyivät mykkinä. Hänen liikkumaton
olemuksensa tuntui lausuvan minulle:

»Jos kerran et tuo mitään uutta, miksi tänne tulet?»

Minä änkytin:

— Minä häiritsen sinua.

Hän pudisti päätänsä.

— Kuinka voit?

Hänen päänsä liikahti jälleen kuin vastatakseen: »Mitäpä siitä!» Hän
varmaan jo tiesi, kuinka vähäpätöistä se oli meille molemmille tänä
hetkenä. Minä jatkoin:

— Suo anteeksi, että häiritsen sinua. En voinut enää odottaa ja halusin
antaa sinulle asiasta tiedon.

Hän taivutti päätänsä niinkuin ainakin henkilö, joka luulee ennakolta
asian arvaavansa.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän sitten hiljaa, kun en enempää sanonut.

— Ei mitään vakavaa. André vain äsken ilmoitti lähtevänsä pois
huomenna. Hänen täytyy palata Pariisiin, ehkä New Yorkiinkin, eikä hän
tule enää tänne takaisin.

— Onko hän saanut tiedon vasta äsken?

— Luultavasti.

— Hyvä ystävä, minä ymmärrän, että se tuottaa sinulle surua, mutta mitä
voimmekaan tehdä muuta kuin tyytyä siihen? Olen koko ajan aavistanut,
että se päättyisi siten ennemmin tai myöhemmin.

— Etkö siitä mitään muuta ajattele?

— Mitä muuta voisin siitä ajatella?

— Minä luulin... pelkäsin... Koska sinä siihen suostut, emme huoli
puhua siitä enempää. Suo anteeksi, että tänne tulin. Minä tottelin
järjetöntä päähänpistoa.

Lausuin sanani yksitellen. Yritin tarkastaa hänen ilmeitänsä hämärässä
huoneessa. Mutta mitään ei näkynyt, olkoon se sitten johtunut
todellisesta välinpitämättömyydestä tai siitä, että hän aikoja sitten
oli arvannut, mitä tulisi tapahtumaan, ja kykeni hyvin itsensä
hillitsemään.

— Järjetöntä... miksi niin?

Alice toisti lauseeni jälkiosan, kuin kaiku.

Sitten hän jatkoi:

— Minusta näyttää päinvastoin luonnolliselta, että ilmoitat minulle
heti asian, joka sinua kiusaa tai kiduttaa.

Nyt oli minun vuoroni toimia kaikuna:

— Luonnolliselta... niin tosiaan.

Lyhyt vaitiolo.

— Mitä enemmän asiaa harkitsen, sitä varmemmin uskon, että yksin totuus
antaa oikeuden elämään.

Tuo sana vaikutti minuun kuin isku; mutta Alice sulki jälleen silmänsä
eikä sitä huomannut. Minä odotin hetken peläten näkeväni, että ne taas
aukenisivat vaatiakseen »sitä totuutta, joka yksin antaa oikeuden
elämään» ja joka oli minulta kielletty. Sitten hiivin hiljaa ovelle ja
poistuin.

Portaissa kohtasin Andrén.

— Minne menet?

Kysyin itseltäni samassa, eikö hänkin ollut aikonut mennä tapaamaan
Alicea.

— Huoneeseeni; minun täytyy varustautua lähtemään... ymmärräthän?

— Aivan oikein.

Me yritimme hymyillä.

— Toivon olevani valmis ennen päivällistä, sanoi hän vielä.

Hän oli varmaan keksinyt tuon tekosyyn, jottei tarvinnut olla kahden
kesken minun kanssani. Olin siitä hänelle melkein kiitollinen.

— Niinkuin tahdot, minä menen alas. Tiedäthän, mistä minut tapaat.

Olin yksin päivälliseen saakka. Aivojani herpaisi omituinen väsymys. En
vieläkään oikein tajunnut nykyisyyttä. Olin kuin unennäkijä, jota hänen
herättyään yhä vainoaa horrostilassa jokin kuva jatkaen unennäköä, ja
toisinaan mutisin:

— Totuus... yksin totuus...

Mutta se oli vain konemaista toistelua, aloitettu ajatus ei päässyt
päähän.

Kun palvelija tuli kutsumaan aterialle, en olisi voinut sanoa, kuinka
pitkä aika oli kulunut. Olinko ollut horroksissa? Ehkä. Nyt nousin
säpsähtäen:

— Onko rouvaa jo kutsuttu?

— Rouva on jo ruokasalissa herra Andrén kanssa.

Sydäntäni kouristi kamalasti. He siis olivat tavanneet toisensa ja
olivat varmaan sanoneet jäähyväiset kahden kesken! Siitä huolimatta
hymyilin vielä kerran.

— Hyvä. Minä tulen.

Ajatus alkoi soida aivoissani ivallisesti: — Totuus... yksin totuus...

Missä se olikaan? Olkoon missä tahansa, tämä painajais-uni päättyy
huomenna!

Ruokasalin ovella minä pidin tahallani melua: halusin keskeyttää heidän
keskustelunsa, mutta en tahtonut heitä yllättää. Olipa heidän välillään
mitä tahansa — toistan sen vieläkin — emmekö nyt olleet saapuneet
perille? Minä ajattelin, että ateria muodostuisi kiusalliseksi, mutta
se oli aivan tavallinen ateria, missä ei mikään seikka muistuttanut,
että se oli viimeinen yhteinen ateriamme. Alice sanoi olevansa yhä
sairas eikä juuri koskenutkaan ruokiin. André söi vähän. Kaikesta
huolimatta jokainen yritti näyttää huolettomalta. Keskusteltiin
vain Puystä tai jokapäiväisistä asioista. Eron tunnelma liihoitteli
päittemme päällä, me ajattelimme vain sitä, ja siksi oli helppo karttaa
kaikkea, mikä olisi voinut johtaa siitä puhumaan.

Kun jälkiruoka oli syöty, nousi André ensinnä ja uskalsi vihdoin asiaan
kajota.

— Tiedättehän, sanoi hän Alicelle, — että juna lähtee varhain aamulla.
On siis viisainta, että järjestän kaikki valmiiksi tänä iltana, ja
varsinkin pyydän teitä huomenna olemaan häiriytymättä.

Sitten hän lisäsi hiljaisemmalla äänellä ja luultavasti tahtomattaan:

— Milloin tulenkaan takaisin?

Minä kuulin Alicen sanovan hiljaa:

— Se... riippuu teistä itsestänne... ehkä piankin...

André katsahti minuun. Vaikka näytti siltä, kuin hänen katseeseensa
olisi sisältynyt pyyntö, en virkkanut mitään.

Seurasi lyhyt kohtaus, joka muistissani liittyy tarkoin siihen kuvaan,
joka minulla on heidän ensimmäisestä kohtauksestaan.

He olivat nousseet. Näytti siltä, kuin he olisivat jälleen yrittäneet
toisiinsa tutustua. Salaperäinen liikutus kiihti heidän hengitystään.
Ja minä näin Andrén astuvan Alicea kohti, aivan samoin kuin
kerran ennen. Minä odotin, että Alice taivuttaisi taas päätänsä;
ajatteliko hän ehkä niin tehdä? Mutta sitten André äkkiä pysähtyi, he
suoristautuivat kumpikin.

— Olen onnellinen, että olen tullut teidät tuntemaan, sanoi Alice
koruttomasti.

— Minä puolestani, vastasi André, — en milloinkaan unohda, että veljeni
saa kiittää teitä suuresta onnestaan.

— Hyvästi, André.

— Hyvästi, Alice.

Minä kuuntelin ja vaanin, mutta en huomannut mitään sen enempää. Ah,
totuus, totuus!




XIX.


André lähti seuraavana aamuna seitsemän aikaan.

Kelmeä päivä alkoi koittaa. Junan ympärillä tanssivat lumihiutaleet
hukuttaen huminaansa ympäristön vähät äänet. Toisinaan vain kuului
vasara kalahtavan pyöränakseliin, ja tuo terävä ääni tuntui pakkasessa
sietämättömältä.

Tuntia aikaisemmin olimme kohdanneet toisemme, André ja minä, alhaalla
portaissa. Oli vielä yö. Me tervehdimme toisiamme hiljaisella äänellä.
Olimme kuin henkilöitä, jotka vuorotellen valvovat ruumispaarien
ääressä. Talo ei ollut muuten milloinkaan näyttänyt niin tyhjältä.
Siihen oli kenties syynä hän, vainaja...

Sitten kiusallinen kulku liukkaita katuja pitkin synkässä ympäristössä,
vierellämme mustat seinämuurit ja jalkojen alla valkoinen lumipeite.
Me astelimme vieretysten, meitä erottivat toisistamme ajatuksemme, ja
me yritimme salata itseltämme kumpikin oman asiamme, hän rakkautensa
Aliceen, minä sen, että karkoitin hänet luotani.

Vihdoin saavuimme asemalle, joka vielä oli hämärän peitossa, ja
kiiruhdimme kohti vaunua. Asemasillalla liikkui siellä täällä
matkustajia. Toisinaan kuului jokapäiväisiä sanoja, joiden
tarkoituksena oli johtaa harhateille lähellä maleksivien kuuntelevien
uteliaisuus. Mekin lausumme semmoisia sanoja hiiskahtamattakaan siitä,
mikä mieltämme liikuttaa. Todellinen sydäntäsärkevä tragedia jää yhä
ilmaisematta. Sitten kuuluu vihellys, ikkunaan ilmaantuvat kasvot,
punainen lyhty häipyy sumuun... ja sitten raiteet jäävät tyhjiksi tai
oikeammin osoittavat etäisyyden äärettömyyttä, ja mieleeni nousee
murhe, sillä minä jään... Minä kuulun niihin, joiden elämässä ei
tapahdu mitään muutosta.

Minun pitäisi nyt tuntea itseni vapaaksi ja tyytyväiseksi, mutta
tunnenkin onnettomuuteni musertavan painon. Olen karkoittanut veljeni
karkoitettuani sitä ennen kääpiön enkä tunne mitään kevennystä nyt
enempää kuin silloinkaan. Kertoessani näistä asioista kysyn itseltäni,
mikä sokeus minua esti silloin heti huomaamasta, ettei voinut olla
toisin laita, koska Alicea ja minua erotti yhä tuo salaperäinen
erimielisyys. En ollut lakannut syyttämästä toisia, ja nytkin unohdin
syyttää itseäni. Minä poistuin asemalta, mielessä Andrén lähdöstä
johtuva ikävä tunne, jota ei suinkaan lievittänyt myrskyksi kiihtyvä
pohjatuuli.

Lunta satoi yhä. Ihmiset ja esineet näyttivät siihen hukkuvan. Kaikki,
mitä silmäni näkivät, tuntui minusta haaveelliselta. Toiselta puolen
vain oma haaveeni tuntui todelliselta, ja minä kysyin itseltäni:
»Kohtaanko jälleen tuon selittämättömän?» Kiduttavasta tunteesta
huolimatta tahdoin siirtää tuonnemmaksi hetken, jolloin saisin
vastauksen; Breuilin-torille saavuttuani en lähtenytkään ylemmäksi
kaupunkiin, vaan aloin astella takaisin. Mutta tuskin olin ehtinyt
Saint-Jeanin etukaupungin kulmaan, kun luulin pyörtyväni: Alice tuli
asemalta minua vastaan...

Hän!

Aluksi epäröin. Eikö sopimus ollut sellainen, että hän jäisi
huoneeseensa ja että illalla sanotut jäähyväiset olisivat lopulliset?

Hän! Ehkei hän ollut voinut vastustaa kiihkeätä halua nähdä vielä
kerran hänet, jota rakasti; hän oli kenties ajatellut voivansa palata
takaisin ilman että tiesin hänen lähteneen ulos. Hän tunsi nyt
vuorostaan minut, mutta tuli minua kohti ollenkaan epäröimättä.

Äkillinen järjetön raivo tuhosi kerrassaan järkeni. Olin näkevinäni
ylikäytävän ja kaksi ihmistä, joista toinen heittää suuteloita
ohiliukuvaan junaan ja toinen heiluttaa kättänsä junan ikkunasta,
kuin korjaten talteen suudelmat. Välittämättä tekoni mahdollisista
seurauksista syöksyin Alicen luo ja tartuin säälimättä hänen
käsivarteensa:

— Sano heti, mitä täällä teet! Minne menet ja mistä tulet?

— Ah, sanoi hän, — vihdoinkin löydän sinut! Olin asemalla saakka ja
olin ihan epätoivoinen, kun en sinua tavannut!

Hän näytti tosiaan pitävän odottamatonta ilmaantumistani aivan
luonnollisena. Hän ei edes huomannut käteni karkeata puristusta. Luulin
hänen teeskentelevän.

— Sinä et petä minua, ketä olisitkaan etsinyt tähän aikaan muuta kuin...

Hän päätti lauseeni:

— Muuta kuin Andréta, niinhän ajattelit, huomaan sen selvästi.

— Sitä suurempi syy uskaltaa sanoa totuus!

— Sitä suurempi syy uskoa minua, kun vakuutan etsineeni vain sinua!

— Olisithan yksinkertaisesti voinut odottaa, kunnes tulin takaisin!

— Ei, on olemassa tunteita, jotka eivät tyydy odottamaan. Jollei suostu
heti, niin ne pakenevat koskaan enää palaamatta!

— Tekisi mieli ymmärtää...

— Tarpeetonta! Kaikki tulee selväksi aivan pian. Siksi lähdinkin sinua
tapaamaan.

Puhuessaan hän katseli ympärilleen. Vasta nyt huomasin hänen sanojensa
käskevän sävyn. Tuntui siltä, kuin häntä olisi ohjannut joku minulle
tuntematon henki. Minä kysyin:

— Etsitkö jotakin?

— Ajuria, jotta voimme lähteä Cambaleyres'iin.

— Tässä ilmassa!

— Se ei merkitse mitään.

— Mitä sinulla on siellä tekemistä?

— Tahdon olla siellä kanssasi kahden kesken.

— Onhan talomme tässä lähempänä.

— Täällä minulla ei ole auttajaa, joka odottaa minua siellä.

— Tarvitsetko Rosan apua?

— Lähtekäämme.

Hän oli vihdoin huomannut ajurin ja kutsui sitä luo.

— Lähtekäämme, sanoi hän jälleen, nousten vaunuihin.

Minä tottelin, neuvoin ensin ajuria ja astuin sitten vaunuihin. En
ollut oikein selvillä siitä, mitä tapahtui. Tämä odottamaton kohtaus
laimensi vihani. Minua sokaisi yhä ohimenevä hulluus, mutta se oli nyt
toisenlaista.

Seurasi matka, joka oli yhtä epätodellinen kuin kaikki, mitä sitä ennen
oli tapahtunut. Olimme tuskin ehtineet ulos kaupungista, kun jouduimme
lumimyrskyyn. Tuntui siltä, kuin olisimme tunkeutuneet johonkin
valkoiseen seinään, joka väistyi, mutta ei auennut. Pyöristä lähtevä
hiljainen ääni hukkui lumeen ja tuntui kuuluvan jostakin kauempaa.
Elleivät vaunut olisi huojahdelleet, olisi voinut luulla niiden
pysyvän paikoillaan. Minä istuin Alicen vieressä, ja minun tarvitsi
vain kumartua koskettaakseni hänen huuliaan; halusin vain yhtä — olla
liikkumatta — mielessäni oli yksi ainoa vaikutelma — pelkäsin tätä
paluuta, jonka syystä minulla ei ollut selkoa, vaikka se peloitti minua
ikäänkuin olisin syyn jo tietänyt!

Alicen mielen jännitys näytti lauenneen. Hänet oli varmaan vallannut
väistämättömän tehtävän suorittamisesta aina johtuva kevennys. Kun
ratkaiseva teko on vasta suunniteltu ja mahdollinen, noudattaa sydän
huimaavaa rytmiä, mutta tuskin on ehtinyt siirtyä tekoon, kun tuntee
muuttuneensa pelkäksi välineeksi, ja rauha palaa.

Kun Cambaleyres alkoi näkyä, kysyin:

— Aiotko viipyä kauankin, vai pidätänkö ajurin?

Hän vastasi:

— Katsotaan ensin, onko Rosa kotona.

Hän astui vaunuista ja huusi:

— Rosa! Rosa! Oletteko siellä?

Keittiöstä kuului ääni vastaavan:

— Tietysti olen täällä! Kuka tällaisella sudenilmalla ulos lähtee?

— Ja saako täällä aamiaista?

— Varmasti!

— Anna siis ajurin mennä menojaan.

— Mutta paluumatkaa varten...

— Siihen kyllä keino keksitään! Menköön hän vain, se on parempi!

Tällä sudenilmalla, kuten Rosa sanoi, voi käydä niin, ettemme pääsekään
takaisin kaupunkiin. Olkoon menneeksi, minä tottelen jälleen. Alice oli
mennyt sisään.

Kuinka tämä asumus ottaakaan ihmisen vastaan vettä tihkuvine seinineen
ja jäisine räystäineen aamun kelmeässä valossa! Onko mahdollista,
että olemme eläneet täällä elämäni onnellisimmat päivät? Ennenkuin
astun kynnyksen yli, luon silmäyksen puistoon. Siellä vallitsee sama
alakuloisuus, puut ovat muuttuneet kummituksiksi. Ja mennessäni sisään
huomaan, että liikumme kumpikin, Alice ja minä, aivan äänettömästi,
niin paljon lunta on tarttunut anturoihimme. Emme suinkaan me ole
palanneet Cambaleyres'iin; haamut ovat tulleet meidän sijaamme. En
voi myöskään uskoa, että me puhumme. Eikö tuo, mitä kuulen, ole kuin
painajaisunessa kuultua?

— Tulta... niin... huoneeseen, tietysti, mutta ensin siihen, missä minä
aikaisemmin asuin... nykyiseen säilytyshuoneeseen...

Minä huudahdan:

— Tiedäthän, että säilytyssuoja...

— Minä pyydän sinua, lähde mukaan!

Alice antaa meille käskevän merkin. Rosa ja minä painamme päämme alas.
Unessa ei voi vastustella; me näemme unta kaikki kolme!... Unta on
myös pelko, joka valtaa minut astuessani huoneeseen, sekasortoiseen
ullakkosuojaan. »Neidin» muistot ovat sieltä jo aikoja sitten
hävinneet, ja rouva de Castérac'in rukouskirjassa on vain uskonnollisia
kuvia. Jos hengitykseni kiihtyy, jos minun on pakko vetää keuhkoihini
ilmaa kuin olisi povellani raskas taakka, niin eihän se johdu siitä,
että Alice pakottaa minut lähtemään tuohon suojaan, joka ei herätä
minussa vähääkään mielenkiintoa. Se johtuu pikemmin siitä, että tähän
ympäristöön palattuani löydän samalla omasta itsestäni sarjan tekoja,
jotka ovat tapahtuneet sen piirissä. Äkkiä muistan, että ennen Andrén
tuloa oli mielessäni jokin toinen seikka — ja että se seikka on yhä
ennallaan. Se ei ole milloinkaan hävinnyt olemattomiin, mutta minä en
ole sitä enää huomannut. Näyttämölle astuu valhe; minne se minut johtaa?

Sitten tehdään yksinkertaisia eleitä, kuten tavallisesti
sydäntäsärkevinä hetkinä. Sytytetään tuli, tuodaan tuoleja. Alice
selittää Rosalle:

— Aamiaiseksi mitä tahansa! Se on aivan samantekevää!

Minä istun kumarassa lieden luona, ja näyttää siltä, kuin olisin
syventynyt vain liesitulen hoiteluun. Talon ympärillä viheltää
pohjatuuli kuin hyökkäykseen kutsuen, ja ikkunoita pieksevä lumi
näyttää uhkaavan sulkea minut iäksi tänne. Vihdoin Rosa pujahtaa pois;
ovi painuu hänen mentyään kolahtaen kiinni. Nyt olemme siellä, mihin
Alice oli tahtonut minut viedä niin kiireesti, ja kahden kesken!

Minä nousen äkkiä ja käännyn Alicen puoleen, joka on ottanut tuolin
aikoen siihen istuutua.

— Sanotko minulle nyt?...

— Tulehan tänne viereeni...

Kului lyhyt hetki. Minä tottelin.

— Ja sitten pyydän, ettet kysy minulta mitään. Ennakolta asiaa
ajatellessani puhuminen tuntui minusta kovin helpolta, mutta nyt
huomaan valitettavasti, että täällä täytyy ponnistella samoinkuin
muualla.

En vaatinut häntä puhumaan. Katselin hajamielisen näköisenä tulta ja
katselin itse asiassa vain omaa pelkoani. Sen edessä oli kaksi tietä,
toinen kohti menneisyyttä, toinen tulevaisuuteen johtava: takanani oli
valhe, edessämme André. Kumpaa tietä tulisin kulkemaan?

Odotin yhä. Vihdoin Alice nousi. Hän oli varmaan unohtanut, että oli
kutsunut minut luokseen.

— Minne menet?

— En minnekään... Haeskelen vain kaukaisia kuvia...

Hän jatkoi mietteissään:

— Kun ensikerran astuin tähän huoneeseen, miksi en yhtään aavistanut,
mikä minua täällä odotti? On olemassa paikkoja, jotka ovat kuin
ennakolta meille määrättyjä. Vaikka olet muuttanut tämän huoneen
toisennäköiseksi, olen aina täällä käydessäni ajatellut, että joku
täällä väijyy minua tahtoen suistaa kohtaloni uraltaan.

Hän ehkä odotti jotakin rohkaisevaa sanaa, mutta minä katselin vain
itsepintaisesti tulta, toisin sanoen katselin molempia teitä.

— Lapsellista, eikö totta? Koetetaan ajatella jotakin muuta... Sujuiko
kaikki ilman mitään vaikeuksia tänä aamuna?

En tehnyt mitään elettä, tyydyin vaan nyökkäämään. Otaksuin valinnan
tapahtuneen, otaksuin, että olimme tulleet puhumaan vain hänestä, ja
kalpenin lämpöisestä liesitulesta huolimatta.

— Tiedätkö tarkoin, mistä syystä hänet niin pian kutsuttiin takaisin?

— Sanoinhan sinulle jo... liikeasiat...

— Ne olivat aivan odottamattomia...

— Liikeasiat ovat aina semmoisia.

— Ovatko ne niinkin odottamattomia, ettei tiedä niistä mitään kahta
tuntia aikaisemmin?

En voinut olla kumeasti huudahtamatta:

— Kuinka kovin sinä valitatkaan tuota lähtöä!

— Niin teen.

— Miksi?

— Siksi, että jään ilman neuvonantajaa.

— Enkö minä ole täällä?

Me aloimme puhua yhä hitaammin.

— Sinä olisit tuomari ja asianosainen, se ei ole sama.

Kekäle, johon tartuin hiilipihdeillä, hajosi rätisten, mutta minä jäin
samaan asentoon. Ulkonaisesti ei mikään ilmaissut tunteitani. Sitten
kuulin hiljaista ääntä. Alice oli taas alkanut kävellä.

On uskomatonta, kuinka selvästi ihmisen askelet voivat toisinaan puhua.
Kuunnellessani takaani kaikuvia epätasaisia askelia, joiden ääni
toisinaan äkkiä taukosi, voin niistä lukea paremmin kuin kasvoista sen
kiistan, jossa rakkauteni varmaan oli pelin panoksena. Omituista, että
tiesin Andrén olevan kysymyksessä; mutta samalla aavistin, että huone,
jossa olimme, heräsi salaperäiseen elämään. Oli selvää, ettei sillä
ollut mitään osaa meidän keskustelussamme, ja minä odotin tahtomattani,
että se puuttuisi asiaan.

Nyt Alice pysähtyi. Oliko se väsymystä, vai oliko hän tehnyt päätöksen?
Yritin olla vähän aikaa huomaamatta tuota pysähdystä. Pidätin
hengitystäni ja toivoin hänen alkavan jälleen kävellä, mutta niin
ei tapahtunut. Sitten hiljaisuus alkoi vaikuttaa yhä valtavammin,
hiljaisuus, jossa tuntui tuomion peloittava majesteetti. Vaikka halusin
yhä olla vaiti, tunsin samalla, etten voinut kauan näin jatkaa,
käännyin hitaasti katsomaan, mitä tapahtui, ja jähmetyin siihen
hämmästyneenä.

Alice seisoi huoneen nurkassa pitäen kädessään rouva de Castérac'in
rukouskirjaa ja katsellen minua.

— Tästä kirjastahan sinä sen löysit?

Hän odotti, kunnes tein myöntävän eleen, ja nyökkäsi itse vuorostaan.
Näytti siltä, kuin olisimme pelänneet liian nopeata puhetta; nyt, kun
eteemme avautui toinen oikea tie, meidän kummankin mielen valtasi
äärimmäinen epäröinti.

—... Ja etkö sinä, kun löysit sen... konseptin, luullut samoinkuin
minä, että kysymyksessä oli todellinen asiakirja?

Minä nyökkäsin jälleen.

— Olisinko muuten vienyt sitä heti Bourdoinille? sain lausuneeksi
sammuneella äänellä.

— Niin tosiaan... ainoastaan notaarit voivat huomata semmoiset
yksityisseikat... emme me...

Hän piteli rukouskirjaa vielä vähän aikaa käsissään käännellen sitä
joka puolelle, kuin olisi hänkin tahtonut temmata siitä irti jonkin
vastauksen. Sitten hän tuli luokseni ja lausui rauhallisesti:

— Jean, se ei ole suinkaan minun vikani, kuka hyvänsä olisi tehnyt
samoin; suo minulle anteeksi, että olen epäillyt.

Minä lisäsin niin hiljaa, että hän tuskin sitä kuuli:

—... Ja epäilet vieläkin...

Hän kohautti olkapäitään sanomattoman väsyneesti:

— En tiedä... tai oikeastaan, nyt harso väistyy syrjään. Monen viikon
aikana olen uskonut, että tämä asia uhkasi meidät erottaa, mutta tänä
aamuna minä päinvastoin ymmärsin, että se oli ollut vain tekosyy; se,
mikä meidän molempien kesken on sietämätöntä, on valhe.

Minä toistin:

— Valhe... niin...

— Siksi, jatkoi hän, — päätin tulla tänne näyttämään sinulle, miten
oikeastaan oli itseni laita, ja ensimmäisenä hävittämään tuon esteen.
Minun mielestäni meidän tulee kulkea loppuun saakka, mutta minua
pitäisi auttaa...

Olin siinä yhä liikkumattomana, vaikka minusta tuntui kuin äkillinen
raivoisa myrsky olisi temmannut minut mukaansa. Mistä valheesta hän
puhuikaan? Minun valheestaniko vai jostakin toisesta, jota en vielä
tuntenut? Kuinka merkillistä, että olin mustasukkaisuuden vallassa
eläen luullut menneisyyden hävinneen olemattomiin.

— Mitä tarkoitat puhuessasi loppuun saakka kulkemisesta?

Hän painoi katseensa alas:

— Tarkoitan, ettemme salaa mitään... ei sitäkään, mitä mielessäsi
piilee...

Minä nousin kiivaasti. Ajatus, että hän tiesi asian ja kenties oli jo
minut tuominnut, nosti mieleeni epätoivon. En halunnut joutua häviölle
puolustautumatta, vaan päätin itse hyökätä ja syyttää!

— Jos joku tässä tulee kysymykseen, niin varmaan sinä itse, jonka
salamyhkäisyys on jo monta päivää minua kiduttanut. Ensinnäkin: milloin
olet saanut tuon tietää?

Alice ei ollenkaan epäröinyt; hän tiesi hyvin, mitä »tuo» merkitsi.
Kohtalokasta paperia ei ollut enää olemassa, se oli revitty ja heitetty
rikkaläjään, mutta sittenkään emme kumpikaan, niin, kumpikaan emme
uskaltaneet mainita sitä oikealla nimellä!

— Minä löysin sen sattumalta, neljä päivää ennen Annan tuloa.

Hän luuli huomaavansa, etten oikein uskonut.

— Minä vannon, sanoi hän kiihkeästi, — etten aavistanut mitään.
En enää muista, miksi tulin tähän huoneeseen. Ja miksi käsittelin
rukouskirjaa? Minusta tuntui, kuin olisi kättäni ohjannut unissakävijän
varmuus. Ja kuinka mieleni keventyikään, kun olin sen löytänyt! Minä
ajattelin: »Hän tahtoi lahjoittaa minulle Cambaleyres'in, ja miksi
en ottaisi sitä vastaan arvelematta, koska se muutenkin olisi tullut
omakseni. On tärkeätä, että Jeanin luulo säilyy, ja siksi on parasta
hävittää tämä paperi!» Aioin niin tehdä ja olisin tehnyt, mutta
samassa nousi mieleeni julma, sydäntäsärkevä ajatus... Tuntui siltä,
kuin tuo paperi olisi heittänyt sen vasten kasvojani! Samassa tunsin
joutuneeni häviölle ja pakenin pois... asetettuani kirjan paikoilleen
ja jätettyäni sen sisällyksen koskematta...

Minä änkytin:

— Siis sinäkin!

Hän ei nähtävästi tuota kuullut, hän oli syventynyt omaan
kertomukseensa:

— Sitten seurasi uuvuttava taistelu... Sinun ei suinkaan pidä luulla,
että heti paikalla hyväksyin tuon ajatuksen, joka oli alkanut mieltäni
ahdistaa. Mutta minä olin monta kertaa aikaisemmin ihmetellen kysynyt
itseltäni hellyytesi syytä, ja se oli jäänyt selvittämättä! Olin
kysynyt itseltäni lakkaamatta: »Kuinka hän on voinut tulla elämääni?
Hän tunsi minut vain siksi, että olin hoitanut erästä hänen vihaamaansa
sukulaista, mutta riensi siitä huolimatta luokseni! Hän ei voinut minua
todella vielä rakastaa, mutta siitä huolimatta hän tahtoi välttämättä
lahjoittaa minulle omaisuuden!» Ja sitten ilmaantui yht'äkkiä selitys:
jos sinäkin olit nähnyt tuon saman paperin... jo ennen! Jos kosintasi
oli ollut vain keino... Vapisetko? Sinä ymmärrät... Tuon ajatuksen
paperi minulle antoi! Mieluummin olisin tahtonut kuolla! Olinhan saanut
kokea rakkauttasi, ja nyt täytyi äkkiä huomata, että se oli ollut vain
leikkiä, sanatonta velanmaksua tai etujen yhteenliittämisen lunnas!
Olin lukevinani sen kasvoistasi, sillä sinäkin muutuit siitä lähtien
toisenlaiseksi — mikä kamala yhteensattuma sen lieneekään aikaansaanut.
Kun lepäsit etkä tietänyt kenenkään itseäsi katselevan, oli ilmeesi
tuskallinen; näytti kerrassaan siltä, kuin olisit ponnistellut itsesi
uuvuksiin, kuin et olisi kyennyt enää jatkamaan harhakuvitelmaa, jonka
vallassa olit yrittänyt minua pitää. Anna puolestaan...

— Anna! Sitä minä ajattelinkin!

— Sinä karkoitit hänet ja teit oikein, mutta miksi et samalla
karkoittanut tuota ajatusta, vaan juurrutit sen minuun kerrassaan
vastustamattomalla voimalla!

Minä huudahdin käheästi:

— Minäkö? Minäkö! Minäkö sen tein!

— Sinä sen teit! Muistahan vain, mitä tapahtui iltapäivällä Annan
lähdettyä. Me kävelimme puistossa illalla. Yht'äkkiä luulin näkeväni
unta. Sinä puhuit samanlaisesta löydöstä, konseptista, kuten sanoit...
Konseptista. Sinulla siis ei ollut tietoa alkuperäisestä! Millainen
onnentunne tulvahtikaan mieleeni! Olit siis kumminkin minua rakastanut?
En enää epäillyt ihmettä, uskoin, että se oli olemassa, että se oli
minua varten... Mutta sitten, kun kävin tutkimassa löytöpaikkaasi, mikä
onnettomuus ja tuska! Me olimme nähneet saman paperin, sinä ja minä,
mutta sinä olit pitänyt sitä vain konseptina ja olit sen repinyt!

Alicen ääni tummui:

— Ymmärrätkö nyt: siinä oli kaksi todistajaa: sinä puhuit arvottomasta
paperistapa minä tiesin mitä tiesin enkä enää epäröinyt. Ja koska olit
pettänyt minut kerran, miksi et olisi voinut pettää minua aina?

Hän varmaan odotti, että olisin vastaan väittäen keskeyttänyt hänen
puheensa. Minä olin paikalleni jähmettynyt enkä kyennyt sanomaan muuta
kuin:

— Niin tosiaan...

Ja tuntui vielä, kuin nämä sanani eivät olisi niinkään vahvistaneet
hänen esityksensä loogillista kulkua kuin tunnustaneet tosiasian, jota
ei enää käynyt kieltäminen. Syntyi hetken kestävä vaitiolo, jonka
aikana Alice hengähti.

— Entä sitten?... Sitten minä kärsin... miten onkaan, en näe enää
selvästi... On hetkiä, jolloin ehdottomasti sinua syytän, ja toisia,
jolloin sydämestäni toivon, ettet ole syyllinen! Esimerkiksi eilen,
kun tuo notaari tuli luoksemme, kuinka viekkaasti pitikään menetellä
saadakseni hänet mihin tahdoin ja kuinka yritinkään selittää hänen
kaksimielisiä vastauksiansa! Erään tuokion tultua tunsin mieleni
rauhoittuvan. Vaikka lakimieheltä ei sovi odottaa muuta kuin
puolinaistotuuksia, tuntui hän sanovan minulle koko totuuden. Mutta
sitten tulit sinä, ja hämminkisi sai mieleni jälleen levottomaksi...
Sanon vieläkin, että aloin tajuta asioita selvästi vasta tänä yönä,
tai oikeammin tänä aamuna. Nousin heti ja kiiruhdin luoksesi. Kuule,
Jean, se, joka on valehdellut, tekee anteeksiantamattoman rikoksen,
jos valehtelee yhä edelleen! Pelastaja on totuus, Jean. Olipa miten
tahansa, välkähtäköön se esiin ja vapahtakoon meidät! Minä olen
rikkonut meidän kesken vallinneen vaitiolon ja rukoilen sinua, kädet
ristissä, tekemään samoin. Jättäkäämme kaikki kiertelyt; minä suostun
mihin tahansa, kunhan ei tarvitse enää epäillä!

Luulen esittäneeni täsmällisesti Alicen lausumat sanat, mutta miten
voisin ilmaista hänen äänensä sävyn? Aivan pian kuuntelin ainoastaan
sitä. Alicen jatkaessa puhettaan tulin välttämättä huomaamaan, että
hänen äänessään värisi läsnäoleva jumalainen rakkaus, jonka luulin
menettäneeni. Sen, mitä hän minulle sanoi, olisi oikeastaan pitänyt
hävittää kaikki hellyys hänestä itsestään, mutta hänen jokainen sanansa
päinvastoin huusi minulle, että hän rakasti minua yhä! Huumauksen
vallassa ja valmiina antautumaan uusiin toiveisiin kuuntelin hänen
sanojansa unohtaen, mistä aiheesta ne johtuivat, ja riemuiten
vain siitä, että havaitsin omakseni hänet, jota en ollut toivonut
enää voittavani takaisin, koska eräs toinen oli hänet vallannut.
Selvittäköön ken haluaa sydämen epäjohdonmukaisuudet! Nyt, kun naamio
oli pudonnut kasvoilta, oli tuo käsittämätön selvinnyt, ja minä olin
unohtanut sen olemassaolon! En sitä enää pelännyt, ja minusta tuntui,
että pelkkä viittaus saisi sen karkoitetuksi. En vastannut mitään,
vaan nousin Alicen kutsuessa, menin hänen luokseen ja suutelin hänen
väriseviä huuliansa:

— Sinä hupsu! Olet paljon kärsinyt mitään sanomatta.

Hänen päänsä painui olkapäätäni vastaan. Minä luulottelin jälleen
vallitsevani uudestaan löytynyttä onneamme ja jatkoin kiihkeästi,
ilmaisten omaa lämmintä rakkauttani:

— Sinä hupsu, miksi teitkään niin, kun olisi tarvinnut vain katsoa
silmiini huomataksesi, että ainoa vaivani oli pelko, että menettäisin
sinut! Se pelko on kalvanut mieltäni monta viikkoa, siitä saakka
kuin itse muutuit. Katso ja näe! Elämäni alkoi vasta sinun kanssasi.
Minä olen vain heijastus, pieni uskollinen varjo, joka häviää
sinun hävitessäsi. Sinä olet ihmeellinen ja ainoa nykyisyyteni, ja
kaipauksenikin kohdistuu yksin sinuun; olkoon aikaisemmin ollut mitä
tahansa, koska sinua ei ole ollut!...

Minä kuulin hänen toistavan:

— Aikaisemmin...

Minä suljin kädelläni hänen suunsa estäen häntä jatkamasta:

— Vaikene, älä tärvele tätä hetkeä, jolloin mieleeni tulvii valo,
vihdoin vapautuneena pimentävistä usvista! Kuinka mieletöntä, että olet
raadellut itseäsi ja että olemme luulleet menettävämme toisemme tuon
kuolleen asian, tuon menneen ja mitättömän vuoksi, josta meidän täytyy
sanoa, ettei sillä olisi mitään merkitystä, vaikka se olisi todella
ollut olemassa!

— Sinä peloitat minua, Jean!

— Mitä vielä sanotkaan? Alammeko jälleen etsiä jokaisesta sanasta
luulotellun pelkomme ravintoa?

— Sinun sanasi: vaikka se olisi ollut!...

— Olenko ne lausunut?

— Nuo sanat lausui eilen minulle joku toinen, ja minä kieltäydyin niitä
uskomasta! Mutta nyt lausut sinä... sinä...

Hän käänsi minuun päin kasvonsa, jotka olivat jälleen hämmentyneet, ja
vetäytyi kauemmaksi. En häntä pidättänyt, ja kuinka olisin voinutkaan
pidättää, kun tunsin uuden levottomuuden sananmukaisesti käyvän
kurkkuuni? Jos joku toinen tosiaan oli puhunut siten menneisyydestä,
niin joku toinen sen siis tunsi!

— Joku eilen?... Saanko edes tietää tuon odottamattoman... uskotun
nimen?

Hän ei vastannut.

— On liian myöhäistä peräytyä, huudahdin minä, — sinun täytyy se sanoa!

Ei vastausta.

— Ei ole monta nimeä valittavana, se on joko Bourdoin tai André; kumpi
heistä?

Ei vieläkään mitään vastausta.

—... Ja koska Bourdoinin onnistui melkein täydellisesti sinut
tyynnyttää...

Ääneni oli muuttunut käheäksi ja tukehtui nyt kerrassaan. Minäkään en
voinut puhua loppuun saakka!

Niin tuli jälleen asiaa vallitsemaan omituisen käänteen vuoksi hän,
jonka olin luullut lopullisesti siitä erottaneeni, ja samoinkuin emme
olleet uskaltaneet taannoin mainita nimeltään testamenttia, emme
uskaltaneet kumpikaan mainita hänen nimeänsä! Pyörryttävä silmänräpäys.
Olin liidellyt korkealla ilmassa, nyt makasin maassa ruhjottuna.
Kaikki, mitä oli tapahtunut, oli luultavasti vain komediaa. Minä,
houkkio, olin antautunut mielenliikutuksen valtaan, ja tarkoituksena
oli vain eksyttää jäljiltä mustasukkaisia epäilyksiäni! Tuo siis oli
syynä siihen, että Alice oli heti aluksi puhunut _hänestä_! Mutta nyt
vastustaja, Jumalan kiitos, vihdoin hyökkäsi esiin piilostaan: nyt ei
mikään teeskentely voinut enää saada minua väistymään, ja minä kyllä
osasin rikkoa vaitiolon, koska se kerran oli välttämätöntä!

— Millä oikeudella onkaan André uskaltanut sinulle puhua asiasta, joka
koskee vain meitä molempia? aloitin minä saaden tuskin sanoja suustani.

— Moititko häntä siitä, että hän on sinua puolustanut?

— Minua niin hyvin puolustaessaan hän aikoi sitä paremmin varastaa
sinut minulta!

— Se, mitä sanot, on mieletöntä, Jean!

Mutta minä jatkoin leppymättä:

— Mihin olemmekaan joutuneet! Ainoa seikka, jota et ole sanonut, on se,
että sydämesi on toisen oma! Ja koska niin on, mitä merkitsee, vaikka
olen löytänyt testamentin, ennenkuin sinuun tutustuin ja ennenkuin
valhe oli alkanut myrkyttää elämääni ensimmäisestä kohtauksestamme
lähtien!

Alice ojensi kätensä:

— Jean, sinä hourit! Tämä on unennäköä!

— Minä en näe unta. Sinä vaadit totuutta. Kiitä Andréta, joka on sen
sinulle ilmoittanut, samalla antaen sinulle vapauden!

Minä kuulin nyyhkytyksen, sitten ikkunaa rummuttavan lumisateen ja
vihdoin liedeltä kekäleen vihellyksen. Aivoihini tulvi sekasortoinen
joukko kuvia, kuin kuoleman hetkellä. Näkyväinen maailma häipyi pois,
samoin Alice, en enää tietänyt, olinko vielä elossa.

Sellaiset tuokiot jäävät lähtemättömästi mieleen.

Siinä oli ensinnäkin vapautuksen kirpeä vaikutelma, tietoisuus
siitä, että lumous oli rikottu, että palaisin ihmisten joukkoon. Nyt
ei tarvinnut enää menetellä varoen, minua ei enää ahdistettu, olin
vallannut itselleni oikeuden nauttia päivän valkeutta samoinkuin muut.
Kuinka rauhoittavaa! Mutta samalla pelkäsin joutuvani jonkin uuden
harhaluulon uhriksi, pelkäsin, että tämän taistelun jälkeen, josta
lähdimme molemmat kuolettavasti haavoitettuina, vihollinen tulisi
päättämään päivämme! Tässä näet oli todella päättymässä taistelu,
meidän kahden vilpittömän olennon ja erään paperin tai oikeammin erään
vainajan välillä käyty taistelu, ja kuka voi minulle vakuuttaa, että
vainaja oli nyt tyytyväinen?

Sitten sukelsin taas todellisuuteen ja kauhuun... Olinhan olemassa
ainoastaan sanoin selittämätöntä rakkautta varten, en voinut käsittää
tulevaisuutta, jossa minulla ei sitä olisi, ja nyt olin typerän vihan
valtaamana tuhonnut tuon ihmeen yhdellä sanalla! Kauheata, ettei voi
tehdä tekemättömäksi tuota mitätöntä, joka on häipynyt ilmaan ja joka
säilyy niin kauan kuin elämme, onnettomuuteni takeena!

Kuinka kauan seisoimme siinä vastatusten ja epätoivon niin eristäminä,
ettemme enää toisiamme nähneet? Ehkä muutamia sekunteja. Todellinen
aika mittaa vain sielun toimintaa, ja meidän sielujemme liike olisi
yhtä hyvin voinut täyttää tunteja.

Yht'äkkiä kuulin hiljaista valitusta.

— Alice! sanoin minä niin tuskallisesti kuin olisin nähnyt hänen
pakenevan ja olisin lausunut nimen yöhön hänen jälkeensä.

Sitten menin hänen luokseen, polveni taipuivat, ja minä kirosin
totuutta samoinkuin olin aikaisemmin monta kertaa kironnut valhetta:

— Alice, voitko arvata, mistä tuskasta vapaudun ja mikä toinen tuska
minua odottaa nyt, kun kaikki on tunnustettu?

Nyyhkytys kuului jälleen häntä tukehduttavan:

— Minne olemmekaan menossa?... lausui hän soinnuttomalla äänellä.

Pääni painui alas.

— Minne tahdot...

Hän sanoi vielä samaan murheelliseen sävyyn:

— Kuinka voisinkaan? Minä taistelen pimeässä...

Minä vastasin huohottaen:

— Entä minä!

— Sinä puhuit tuskasta; minä tiedän oman tuskani.

— Minä tiedän, kuinka kauheata on kadottaa sinut!

— Minä, kuinka kauheata on epäillä. Sinä et enää luota minuun. Oletko
koskaan minua rakastanut?

Minä tein hurjan eleen:

— Olen sinua rakastanut ja rakastan sinua vielä niin, että olen valmis
sinusta luopumaan, jos onnesi on muualla, vaikka siihen menehtyisin!

Hän lausui vuorostaan vapisten:

— Minä niin, että annan sinulle anteeksi tuon epäilyksen, joka jälleen
nousee!

Niin me puhuimme, vuorotellen valittaen tuskaamme, ja mieltämme ei
polttanut niinkään menetetyn kaipuu kuin halu löytää se jälleen...

Minä sanoin:

— Alice rakkaani, sinä et ole huomannut muuta kuin ensimmäisen valheen,
mutta minä olen valehdellut lakkaamatta, koska olen sinua rakastanut,
ja se on paljon pahempaa. Joutuu kuuntelemaan, puhumaan, punastumaan.
Kaikki muuttuu. Ei ole enää muuta tuttua kuin pelko ympärillä, pelko,
jolle kurja tarkkaavaisuus tuo yhä uutta ravintoa, pelko, joka on
melkein täydellisen tuhoutumisen veroinen. Kuinka olenkaan pelännyt
Bourdoinia, Andréta, kaikkia... Ja kuinka pelkäänkään yhä sinua, kun
minua katselet, kun kuuntelet ja kun ehkä kieltäydyt ymmärtämästä,
kuinka kaikkeen tuohon oli syynä pelko, että menettäisin sinut.

— Jos en olisi samoin pelännyt, Jean olisinko niin paljon kärsinyt?
Minä luulin totuuden pelastavan, mutta se onkin vienyt lopullisesti
harhaan. Minä kuljen kuin sokkeloissa.

Samassa hän katsoi minua silmiin. Hän oli vaiti. Minä olin polvillani
hänen edessään ja katselin häntä. Se oli sanatonta keskustelua, jossa
aluksi ilmeni ainoastaan murheemme, mutta johon kohta sekaantui
polttavia muistoja. Vähitellen kasvojemme ilme vaihtui. Sitten ne äkkiä
jäykistyivät, ja jatkuva vaitiolo tuntui vain auttavan meitä paremmin
ymmärtämään. Vaihtamiamme sanoja ei kuultu, mutta ne sytyttivät
mielemme tuleen. Ne eivät enää syyttäneet eivätkä valittaneet, niitä
valaisi menneen hurman liekki, ne tunkeutuivat lihaamme, kiidättivät
tultansa autioihin sydämiimme jättäen niihin vain vastustamattoman
kutsun.

Minä nousin äkkiä ja suljin hänet syliini: 23 — Labyrintti.

— Alice!

— Jean!

— Suostutko aloittamaan elämän uudestaan?

Vastaukseksi hän vain painoi päänsä alas.

— Epäilyksiä lujempi, huudahdin minä, — lujempi kuin valhe, joka oli
meidät toisistamme erottaa, on anteeksiantavien hurmioisten hetkien
ihana side.

Hänen huulillansa väikkyi omituinen hymy.

Samassa kuului koputettavan.

— Aamiaiselle! huusi Rosa.

— Alice!

— Jean!

— Lunta on tullut niin paljon, että tiemme on tukossa. Etkö pelkää...
jäädä tänne?

— Jos niin tahdot.

— Ja kerrassaan... poistua Puystä? Siellä meitä vaanivat liian monet
kuvat. Odottakaamme, kunnes ne kuolevat!

— Odottakaamme.

— Mutta sinähän itket!

— Ei se mitään... Vain sekin eräs mennyt kuva. Sanoithan, että kaikki
alkaa uudestaan.

— Myös epäilys?

Kuulemaani huutoa en unohda koskaan:

— Voi, enhän tiedä! Minusta tuntuu, kuin ei mikään olisi muuttunut ja
kuin sittenkään emme voisi enää koskaan olla, mitä olimme!

Sen jälkeen ei mitään, vain ratkaisu, joka ei mikään ratkaisu ole,
elämä... Rakkaus huumaa meitä samoinkuin ennen. Näyttää siltä, kuin
olisimme unohtaneet, hän tunnustukseni, minä iskemäni haavan. Kuvat,
joita pelkäsimme, näyttävät kuolleen; talven lumivaippaan verhoutunut
Cambaleyres suo meille kahdelle tyyssijan. Näennäisesti kaikki on
koskematonta, meitä kiidättävä elämä virtaa entisessä uomassaan, mutta
Alice oli oikeassa: me emme ole enää entisemme.

Arvaamaton seikka. _Totuus ei ole surmannut valhetta_. Se ei kykene
sitä surmaamaan. Kädet ovat valheesta tahmeat, ja vaikka yrittää pestä
niitä puhtaiksi, niin jälki jää, ja onnettomuus alkaa uudestaan.

Uskooko Alice minua, kun torjun arvelut ja vakuutan hänelle hiljaisella
äänellä ennenkokematonta kiintymystä ja hellyyttä? Ja tiedänkö itse,
antaako hän minulle anteeksi, tiedänkö silloinkaan, kun luulen sen
varmimmin tietäväni?

Tuskaa ja iloa vuorotellen. Yli-inhimillinen onni, joka on ollut
meidän, tulee luo ja väistyy taas pois. Me harhailemme labyrintissä,
johon meidät sulki ensimmäinen valheeni. Kuuluu kutsuvia huutoja,
riennetään luo, mutta aina osutaan eri poluille, ei kohdata toisiansa
eikä enää _tiedetä_, kuten sanoi Alice.

Isäni kunnia näyttää olevan pelastettu; ainakin Bourdoin niin
ilmoittaa. André on nähtävästi päättänyt poistua maasta lopullisesti
viivyttyään kauan Pariisissa. Jos hän toivoi, että hänet kutsuttaisiin
takaisin, niin tapahtuiko se Alicen tähden vai minun tähteni?...
Näyttää siltä, kuin...

Mutta vähät siitä, mitä kaukana tapahtuu. Täällä on myrsky temmeltänyt
puistossa tuivertaen sekaisin kaikki pensaat. Tänään on rauhallista
kuin kalmistossa. Lumisesta hikiliinastaan vapautuneina ojentavat oksat
latvojansa seesteiselle taivaalle. Isojen puitten käsivarret näyttävät
kutsuvan kevättä. Onnelliset puut, te tiedätte varmaan, että kevät
tulee! Labyrintissä, missä me harhailemme, raivoaa yhä myrsky. Saammeko
vielä kerran nähdä vihreät lehvät?

Kenties...








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LABYRINTTI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.