Ikuinen rakastaja

By Edgar Rice Burroughs

The Project Gutenberg eBook of Ikuinen rakastaja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ikuinen rakastaja

Author: Edgar Rice Burroughs

Translator: Väinö Meltti

Release date: June 17, 2025 [eBook #76334]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1926

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN RAKASTAJA ***

language: Finnish




IKUINEN RAKASTAJA

Kirj.

Edgar Rice Burroughs


Englanninkielestä suomentanut

Väinö Meltti



Kariston nuorisonkirjoja 72





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1926.




SISÄLLYS

I OSA

   I Niokeneläinen Nu.
  II Maanjäristys.
 III Nu Nukkuja herää.
  IV Salaperäinen metsästäjä.
   V Tarkkailija.
  VI Nu ja leijona.
 VII Victoria noudattaa kutsua.
VIII Arabialaisten sieppaamana.
  IX Nu lähtee etsimään Nat-ulia.
   X Jäljillä.
  XI Naisenryöstö.
 XII Luolamies löytää toverinsa.
 XII Viidakko.

II OSA

   I Jälleen luonnonmullistus..
  II Takaisin kivikauteen.
 III Iso luolakarhu.
  IV Veneenrakentajat.
   V Nun ensimmäinen merimatka.
  VI Ihmisenmuotoiset apinat.
 VII Eläintulet.
VIII Paaluun sidottuna.
  IX Taistelu.
   X Gronin kosto.
  XI Metsähärät.
 XII Turin petos.
XIII Nat-ul epätoivoisena.
 XIV »Olen tullut pelastamaan sinua».
  XV Mitä luola paljasti.





ENSIMMÄINEN OSA




ENSIMMÄINEN LUKU

Niokeneläinen Nu


Nu, Nun poika, asteli ääneti aarnioviidakon halki, voimakkaiden
lihasten liikkuessa hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa alla. Hänen
sievä päänsä mustine pörröisine hiuksineen, jotka oli leikattu poikki
epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, oli korkealla pystyssä,
herkkätuntoisten sierainten vainutessa jokaisesta tuulahduksesta
vihjausta ihmismetsästäjä Uusta.

Nyt hänen harjaantuneet aistinsa tuntevat ison, villakarvaisen
sarvikuonon, Tan, tutun tuoksun suoraan hänen polullaan, mutta Nu
Nunpoika ei metsästä tänä päivänä Ta'ta. Eikö Tan veljen nahka
riipu jo Nun luolan aukon edustalla? Ei, tänä päivänä metsästää Nu
jättiläiskissaa, raivoisaa, miekkahampaista tiikeriä, Uuta, sillä
Nat-ul, vanhan Than ihana tytär, tahtoo ottaa puolisokseen vain
mahtavimman metsästäjän.

Ihan äskettäin, vasta pimeän viimeksi laskettua, kun he kaksi olivat
käyskennelleet päiväntasaajan ison kuun valaistuksensa Rauhattoman
meren rannalla, oli tyttö selvittänyt täydelleen Nu Nunpojalle, ettei
edes hän, päälliköiden päällikön poika, voinut pyytää häntä, jolleivät
hänen lanneverhonsa hihnasta riippuisi Uun torahampaat.

»Nat-ul», oli tyttö sanonut hänelle, »toivoo miehensä olevan suuremman
kuin muut miehet. Hän rakastaa nyt Nu'ta enemmän kuin omaa elämäänsä,
mutta jos rakkauden mieli astella hänen sivullaan kautta pitkän elämän,
täytyy maineen ja kunnian astella sen mukana.» Hänen hento kätensä
kohoutui hyväilemään nuoren jättiläisen mustaa tukkaa. »Olen hyvin
ylpeä Nu’stani nytkin», jatkoi hän, »sillä heimon nuorten miesten
joukossa ei ole toista niin suurta metsästäjää eikä toista niin
mahtavaa taistelijaa kuin Nu Nunpoika. Jos tapat Uun yksin, ennenkuin
varttuneen miehen parta on tummentanut poskesi, ei koko maailmassa ole
Nat-ulin mielestä ketään Nu Nunpoikaa suurempaa.»

Nuorukainen tajusi vielä tytön vienon äänen soinnun ja hänen lempeän
kosketuksensa hyväilyn otsallaan. Samoin kuin nämä seikat olivat
saaneet hänet syöksymään kesyttömään viidakkoon Uu'ta etsimään päivän
ollessa vielä niin alullaan, että öisin saalistavat petoeläimet olivat
yhä retkillään, samoin ne pakottivat häntä tunkeutumaan eteenpäin aina
syvemmälle tiheän metsän synkkiin ja poluttomiin sokkeloihin.

Hänen rientäessään kävi Tan tuoksu yhä voimakkaammaksi, kunnes valtava,
kömpelö peto alkoi vihdoin häämöttää rotevana Nun edessä. Se seisoi
pienellä aukeamalla, korkeassa, rehevässä viidakkoruohistossa, ja
jollei se olisi ollut kääntyneenä Nu'hun päin, niin se ei olisi nähnyt
häntä, koska sen kuulon terävyyskin oli ihan liiaksi tylsistynyt, jotta
se olisi kyennyt erottamaan luolamiehen äänettömät askeleet hänen
käydessään kevyesti vastatuuleen.

Kun alkuajan pedon pienet, verestävät silmät keksivät miehen, painui
sen iso pää alas. Ta, kahdennenkymmenennen vuosisadan yhtä sisukkaan
ja taistelunhaluisen sarvikuonon sisukas ja taistelunhaluinen esi-isä,
hyökkäsi notkean jättiläisen kimppuun, joka oli häirinnyt sen
vedenpaisumusta edeltäneen kauden mietiskelyä.

Eläimen iso ruho ja kömpelöt, eriskummaiset mittasuhteet olivat
ristiriidassa sen nopeuden kanssa, sillä se ryntäsi Nun kimppuun
vinhasti kuin kilparatsu, ja jolleivät luolaihmisen aivot ja lihakset
olisi perinnöllisyyden ja harjaantumisen kautta kehittyneet sopiviksi
sellaisten raivonpurkausten menestykselliseen kestämiseen, ei
niokeneläisestä Nu'sta olisi tänä päivänä tarinaa kerrottavana.

Mutta nuorukainen oli varuillaan, ja käännyttyään hän juoksi nopeasti
kuin jänis lähimmälle puulle, valtavalle sanajalkapuulle, joka kohosi
kohti korkeuksia pienen aukeaman laidasta. Kissan tavoin kiipesi mies
ylös pystysuoraa runkoa, hänen käsiensä ja jalkojensa näyttäessä vain
koskettavan ulkoileviin kyhmyihin, entisten lehtien jäännöksiin, jotka
tekivät pitkän rungon mukaviksi tikkaiksi hänen tapaiselleen miehelle.

Nun kaulaan kiinnitetystä raakanahkaisesta hihnasta riippui hänen
kivipäinen keihäänsä alas selkää pitkin, kun taas kivikirves ja
kiviveitsi heilahtelivat hänen lannevyössään, jättäen hänen kätensä
vapaiksi kiipeämiseen. Jos te tai minä olisimme päässeet ison puun
alimpain lehtien tarjoamaan näennäiseen turvaan, viidenkymmenen jalan
korkeudelle maanpinnasta, niin olisimme päästäneet syvän helpotuksen
huokauksen, kun niin vähällä olimme päässeet pakoon alhaalta
hirvittävän pedon kynsistä; mutta niin ei tehnyt Nu, jossa oli hänen
kaukaisen aikansa eläinten omalaatuista viisautta.

Hän ei vähentänyt hitustakaan nopeuttansa lähestyessään alimpia
oksia eikä tuhlannut edes kallisarvoista sekuntia silmätäkseen alas
viholliseensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Eikö hän tiennyt tarkoin,
mitä Ta tekisi? Sensijaan hän hypähti apinan tavoin leveälle lehdelle,
ja vaikka hänen uhkarohkea liikkeensä olisi saanut nykyaikaisen,
rohkean miehen kasvot kalpenemaan, ei Nu edes epäröinyt vähääkään
juostessaan kevyesti ja nopsasti painuvaa, huojuvaa lehteä pitkin ja
hypätessään juuri oikealla hetkellä viereisen viidakkojättiläisen
rungolle.

Eikä hän tehnyt sitä tuokiotakaan liian aikaisin. Puu, josta hän oli
heittäytynyt, oli tuskin ponnahtanut pystyyn hänen ruumiinsa painosta
vapauduttuaan, kun Ta töytäsi voimakkaasti ja lujasti kuin valloilleen
päässyt höyryveturi pää edellä puun rungon alaosaan. Tuon kauhistavan
yhteentörmäyksen synnyttämä mäjähdys tärisytti tannerta; kuului puun
pirstoutumista ja valtava runko kaatui maahan huumaavasti ryskyen.

Nu katsoi alas viereisestä puusta ja virnisti. Hän ei metsästellyt
tänään Ta'ta, ja sentähden hän hyppi puusta puuhun, kunnes oli
kiertänyt aukeaman ympäri, ja jatkoi sitten matkaansa, laskeuduttuaan
jälleen maanpinnalle, etäisiä tulivuoria kohti, missä ihmismetsästäjä
Uun hirveä pesä sijaitsi.

Sekavien köynnöskasvien lomasta, joiden välitse mies taivalsi
vaivaloisesti mutkikasta tietään, tähyili pieniä, pahanilkisiä silmiä
alas häneen takkuisten, ulkonevain kulmain alta, ja isot torahampaat
paljastuivat, kun karvaiset oliot murisivat uhkaavasti ylhäältä; mutta
Nu ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin roteviin, julmiin
eläimiin, jotka uhkaavina ympäröivät häntä joka taholta. Varhaisimmasta
lapsuudestaan saakka hän oli tottunut apinaväen jaaritteluihin ja
torailuihin, ja niin ollen hän tiesi, että jos rauhassa asteli tietään,
niitä loukkaamatta, eivät ne tekisi hänelle mitään pahaa. Joku
vähemmän kokenut olisi ehkä yrittänyt karkoittaa niitä tiehensä uhaten
keihäällään tai hyvin tähdätyllä kirveellä ja ärsyttänyt siten alas
kimppuunsa puolisen tusinaa tai useampiakin raivoisia urosapinoita,
joiden kanssa kamppailuun jouduttuaan yksinäinen soturi, olipa hän
kuinka rohkea tahansa, olisi elänyt vain niin kauan, että ehti laskea
vastustajainsa lukumäärän.

Vaikka apinat näyttivät uhkaavilta ja epäystävällisiltä, niin luolamies
piti itse asiassa niitä ystävinään ja liittolaisinaan, koska niiden
ja hänen oman kansansa kesken vallitsi jonkinlainen ystävyysliitto,
epäilemättä heidän ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa yhtäläisyyden
vuoksi. Tuona kaukaisena aikana, jolloin maailma oli nuori ja sen
leveällä rinnalla vilisi lukemattomia tuhansia petoeläimiä ja
matelijoita ja jolloin toiset myriadit tummensivat sen sisäjärvien
syvänteet ja täyttivät sen lämpimän, kostean ilman mahtavien,
yökönlentimien tapaisten siipien havinalla, jatkui ihmisen olemassaolon
taistelu vuodesta vuoteen — hetkenkään lepoa ei ollut. Hänen puoliksi
metsäihmisen tapansa johtivat hänet usein isojen ja pienempien
apinoiden alueille, ja tämä kanssakäyminen oli aiheuttanut tilanteen,
jota parhaiten voitaisiin nimittää asestetuksi välirauhaksi, sillä he
yksin maan kaikista muista asukkaista olivat puhuneet kieltä, kummatkin
tosin kehnoa, mutta kuitenkin heidän alkeellisia vaatimuksiaan
tyydyttävää. Ja kun molemmat kielet olivat syntyneet samoista tarpeista
samanlaisia tilanteita varten, niin monet sanat ja lause parret olivat
kummallekin yhteisiä. Niin ollen saattoivat luolaihminen ja alkuapina
keskustella toistensa kanssa tarpeen vaatiessa, ja kun Nu matkasi
heidän maansa halki, käsitti hän heidän murinansa ja lepertelynsä vain
varoitukseksi, ettei ryhtyisi mihinkään vihamieliseen tekoon. Jos
vaara olisi, väijynyt hänen polullaan, niin karvaiset oliot olisivat
varoittaneet häntä siitä, sillä sellaisia palveluksia tekivät ne
ihmiselle, joka vuorostaan metsästeli usein niiden säälimättömimpiä
vihollisia, karkoittaen ne kaksijalkaisten maasta.

Yhä edelleen taivalsi Nu, tiedustellen silloin tällöin kohtaamiltaan
karvaisilta olioilta Uun olinpaikkaa. Vastaukset varmistivat aina hänen
uskoaan, että hän saavuttaisi ihmissyöjän ennen, kuin aurinko ryömisi
yöksi pimeään luolaansa.

Ja niin kävikin. Hän oli tullut tukevamman metsän peittämältä seudulta
ja nousi parhaillaan pientä rinnettä, jonka laella oli matalia,
tuliperäisiä vuoria, kun tuulenhenki toi hänen valppaisiin sieraimiinsa
Uun väkevän tuoksun. Suojaa oli tarjolla vähän, jos ollenkaan,
lukuunottamatta törmännettä peittävää rehevää viidakkoruohistoa
ja yksinäistä, korkeata sanajalkapuuta, jonka tuuhea latva kohosi
sadan jalan korkeuteen maan pinnasta; mutta Nu ei lainkaan etsinyt
turvaa. Suojapaikka, joka olisi peittänyt hänet Uun näkyvistä,
olisi myös kätkenyt Uun hänen näköpiiristään. Hän ei pelännyt, että
miekkahampainen tiikeri karkaisi hänen käsistään — se ei ollut Nun
tapaista — mutta hän ei halunnut kohdata petoa äkkiarvaamatta sankassa
ruohistossa.

Hän oli edennyt satasen metrin päähän kalliolohkareista, ja Uun tuoksu
alkoi tuntua ikäänkuin löyhkältä luolamiehen herkissä sieraimissa. Ihan
edessään hän saattoi nähdä useiden luolien aukkoja kalliovarustuksen
edustalla, ja hän tiesi, että hänen saaliinsa pesän täytyi olla eräässä
niistä.

Viidenkymmenen metrin päähän vuorelta loppui maan ruohopeitto, ja
vain siellä täällä oli yksinäisiä mättäitä, jotka olivat löytäneet
kasvupaikan hajallaan olevien kalliolohkareiden lomista. Kun Nu astui
tälle paljaalle kohdalle, päästi hän helpotuksen huokauksen, sillä
suurin osa viimeisten viidenkymmenen metrin matkaa oli käynyt tiheän
viidakon läpi, joka kohosi hänen päänsä yläpuolelle. Jos luolamies
olisi kohdannut Uun siellä, olisi se merkinnyt hänelle melkein varmaa
kuolemaa.

Kun hän suuntasi nyt silmänsä läheisiä luolansuita kohti, äkkäsi hän
erään, jonka edustalle oli levitetty sellainen joukko jättiläismäisiä
luita, ettei hän kaivannut enempiä todistuksia käsittääkseen, ken
sen haltija oli. Täällä piileskeli tietenkin itse kammottava Uu,
muinaisajan jättiläismäinen, miekkahampainen tiikeri. Nun parhaillaan
silmäillessä luolalle kuului matalaa ja pahaenteistä murinaa likaisen
onkalon synkältä suulta, ja sitten Nu näki sisäänkäytävän pimeydestä
kahden keltaisenhohtavan, liekehtivän pallon tähyilevän ulos häneen.

Tuokion kuluttua loikkasi itse mahtava eläin majesteetillisesti
päivänvaloon. Siinä se seisoi viuhtoen pitkää häntäänsä puolelle
ja toiselle ja tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan tuohon
hurjanrohkeaan ihmisolentoon, joka rohkeni tulla niin lähelle sen
hengenvaarallista olinsijaa. Valtava ruho, ihan yhtä iso kuin
täysikasvuisen härän, oli pohjaväriltään helakankeltainen, kauniin
mustajuovainen, kun taas vatsa ja rinta olivat vitivalkoiset.

Kun Nu eteni, vääristyi iso ylähuuli taaksepäin, paljastaen koko
hirvittävässä julmuudessaan kahdeksantoista tuuman pituiset,
käyrät hampaat, jotka olivat yläleuan molempien puolien aseina, ja
luolamaisesta kurkusta kajahti ilmoille värisyttävä raivonkarjaisu,
joka herättämällään kauhulla vaiensi viidakon monien kilometrien alalta.

Metsästäjä irroitti kiviveitsen vyöstään ja pisti sen suuhunsa, pitäen
sitä valmiina pikaista tarvetta varten ja puristaen lujasti väkevien,
valkoisten hampaittensa välissä. Vasemmassa kädessään hän piteli
kivikärkistä keihästään ja oikeassa raskasta kivikirvestä, joka oli
perin tehokas ase sekä pitkän matkan päästä että läheltä käytettynä.

Uu hiipii nyt häntä kohti. Ammottavasta kidasta valuu kuolaa.
Keltaisenvihertävät silmät säihkyvät verenjanoisesti. Voiko olla
mahdollista, että tuo heikko kääpiö haaveksii kaksinkamppailuun
antautumista maailman kauhun, viidakon ruoskan, ihmisten ja mammuttien
metsästäjän kanssa?

»Nat-ulin vuoksi», mumisi Nu, sillä Uu aikoi juuri hypätä.

Kun valtava, lentävä möhkäle luita ja lihaksia, kynsiä ja hampaita,
ampaisi ilman halki miestä kohti, heitti hän piskuisen kivikirveensä
jättiläismäisten lihastensa koko voimalla niin hyvin harkitulla
hetkellä, että se osui keskellä hyppyä Uun silmien väliin hirvittävän
voimakkaasti kuin pyssynluoti. Sitten Nu, kissamaisen notkeana kuin
itse Uu, hypähti vikkelästi syrjään, kun pedon valtava ruho rysähti
maahan, jääden sätkyttelemään samaan paikkaan, missä mies oli seissyt.

Peto oli tuskin koskettanut maahan, kun luolamies, tietäen että hänen
kehno aseensa voi korkeintaan vähäksi aikaa huumata hirviön, upotti
raskaan keihäänsä syvälle kiiltävään kylkeen juuri jättiläismäisen
lavan taakse.

Uu on jo päässyt jaloilleen, karjuen ja kiljuen tuskasta ja raivosta.
Ilma tärisee ja maa vapisee sen hirvittävistä kiljahduksista.
Peninkulmien alalla yltympäriinsä nousevat villin viidakon villien
kansalaisten karvat kauhusta pystyyn, ja ne hiipivät kauemmas kosteiden
ja synkkien lymypaikkojensa syvyyksiin, heittäen samalla pelästyneitä
katseita taaksensa sinnepäin, mistä pelottava ääni kuuluu.

Ammottavin kidoin, kynnet harallaan hyökkää tiikeri hurjanrohkeata
kiduttajaansa kohti, joka seisoo yhä paikallaan, puristaen alkeellisen
aseensa vartta. Kun eläin kääntyy, kääntyy keihäskin, ja Nu kieppuu
sinne tänne kuin lehti tuulenpieksämän oksan päässä.

Turhaan raapien ja maata kuopien hypähtelee suunnattoman iso kissa
edestakaisin hirvittävin harppauksin yrittäessään tavoittaa ilkkuvaa
olentoa, joka pysyttelee joka hetki juuri noiden tuhoisain kynsien
ulottuvilta. Mutta äkkiä Uu kävelee hiljemmin, ja nyt se pysähtyy ja
lyyhistyy ihan vatsalleen. Verkkaasti ja Varovaisesti se ojentelee
eteenpäin ja taaksepäin yhtä valtavaa käpäläänsä, kunnes saa tartutuksi
piinaavaan keihääseen.

Sillä välin huutaa mies herjauksia ja loukkauksia vasten vihollisensa
kasvoja, työntäen samalla keihästään syvemmälle ja syvemmälle
tiikerin ruumiiseen, sillä hän tietää, että jos tuo käpälä kiertyy
keihäänvarteen, ei hänellä ole suuriakaan eloonjäännin mahdollisuuksia.
Hän on nähnyt, että Uu heikkenee verenvuodosta, mutta monia
taistelunhetkiä on vielä jäljellä isossa ruhossa, jollei onnellinen
keihäänsysäys ohjaa terää ison sydämen seinämän lävitse.

Mutta ajan mittaan peto onnistuu yrityksissään. Käpälä painuu
keihäälle. Sitkeä puu taipuu noiden teräksisten jäntereiden painon
alla; sitten kapsahtaa äkkiä jalka tiikerin ruumiin alta ja samalla
hetkellä peräytyy Uu ja heittäytyy nuorukaisen päälle, joka on
siepannut kivisen metsästysveitsensä hampaittensa välistä ja kyyristyy,
valmiina vastaanottamaan töytäyksen.

He menevät nurin, miehen hautuessa kokonaan vastustajansa ison
ruumiin alle. Yhä uudestaan uppoutuu karkeatekoinen veitsi tiikerin
lumivalkoiseen rintaan, jopa silloinkin, kun Nu kaatuu petomaisen
raivon karjuvan, repivän ruumiillistuman alle.

Sillä hetkellä tuntuu miehestä kummalliselta, etteivät tavoittelevat
käpälät ja peloittavat kynnet kertaakaan ole koskettaneet häneen,
ja sitten hän rysähtää maahan Uun kuolleen ruumiin alle. Peto tekee
viimeisen, titaanimaisen kuolemanponnistuksen ja on vaiti.

Vaivoin kömpii Nu surmaamansa eläimen ruhon alta. Viime hetkellä oli
tiikeri itse työntänyt keihään kärjen omaan sydämeensä painaessaan ja
murtaessaan vartta. Mies hypähtää jaloilleen ja leikkaa poikki ison
kurkun. Veren virtaillessa hän tanssii sitten voitetun vihollisensa
kuolleen ruumiin ympärillä, heilutellen veistään ja jälleen
löytämäänsä kirvestä ja kajauttaen ilmoille milloin kimeitä huutoja
Uuta jäljitellen, milloin matalasointuisia karjaisuja — voittoisan
luolaihmisen taisteluhuutoa.

Ympäristön vuorilta ja viidakoista kuului vastaukseksi ääniä sadoista
villeistä kurkuista — luolakarhun murinan kumeata jyrinää; leijona
Zorin kiljuntaa; hyenan ulvontaa; mammutin rummutusta; puhvelihärän
matalaa ammuntaa, ja kaukaisilta rämeiltä ja mereltä kuului
sisiliskojen ja sammakoiden sihinää ja kurnutusta.

Voittotanssinsa päätettyään ryhtyi Nu vetämään murtunutta keihästä
saaliinsa ruhosta. Samalla hän irroitti muutamia lujia jänteitä Uun
etujalasta, joilla hän kaikessa kiireessä sitoi murtuneen varren,
sillä hänenlaisensa olennon vaarojen täyttämässä elämässä ei ollut
ainoatakaan hetkeä, jolloin olisi ollut turvassa ilman kiviteräisen
keihään tarjoamia palveluksia.

Suoritettuaan tämän varovaisuustoimenpiteen rupesi mies leikkaamaan
irti Uun päätä kantaakseen sen riemukulussa rakastettunsa luolalle.
Kivikirveellä ja veitsellä hän hakkasi ja sahasi yli puoli tuntia,
kunnes nosti vihdoin vertavuotavan voitonmerkin ilmaan samalla kuin
hän hyppäsi korkealle ja päästi vielä kerran kuuluville raikuvan
voitonhuudon, jotta koko maailma saisi tietää, ettei ollut ketään Nu
Nunpoikaa suurempaa metsästäjää.

Juuri kun hänen rajun karjaisunsa viimeinen ääni kiiri Niokenen
painostavan, vetisen ja liiaksi lämmenneen ilman halki, vaipui maailma
äkkiä hiljaisuuteen. Omituinen pimeys synkensi lämpöä tulvivan
auringon. Maa vapisi ja tärähteli. Kumeita jyrähdyksiä tunkeutui
esiin nuoren maan uumenista, ja vastaukseksi jyrisi kumahduksia alas
taivaanlaelta.

Kauhistunut luolaihminen silmäsi pikaisesti kaikille tahoille,
etsiskellen isoa petoa, joka sillä tavoin kykeni vavisuttamaan koko
maata, kiljumaan niin pelottavasti ja panemaan taivaan kauhusta
voihkimaan ja auringon kätkeytymään.

Joka taholla hän näki säikähtyneitä petoja ja lintuja ja pakenevia
matelijoita, jotka ryntäsivät kauhun valtaamina piilopaikkoja etsimään,
ja saman alkuperäisen vaiston ohjaamana tempaisi nuori jättiläinen
aseensa ja voitonmerkkinsä ja juoksi kuin antilooppi Uun luolan
suojaavaan pimeyteen.

Tuskin hän oli saapunut sisälle kuvittelemaansa turvapaikkaan, kun
maakamara murtui ja huojui — tuli äkillisen vajoamisen aiheuttama,
pyörryttävä tunne, ja keskellä pirstoutuvien vuorten hirvittävää
räiskettä ja jyrinää sulkeutui luolan aukko, ja elävän hautansa
läpitunkemattomassa pimeydessä menetti Nu Nunpoika, Niokeneläinen Nu,
tajuntansa.

Tämä tapahtui satatuhatta vuotta sitten.




TOINEN LUKU

Maanjäristys


Jos olisitte vain silmäillyt häntä, ette ikinä olisi luullut Victoria
Custeria, Beatricesta, Nebraskan valtiosta, lainkaan sellaiseksi
tytöksi kuin hän todella oli. Hänen isot, uneksivat silmänsä ja hänen
hennon vartalonsa suloiset piirteet herättivät vaikutelman tuosta
ruumiillisesta pelkuruudesta, jota ehdottomasti olemme tottuneet
pitämään todella naisellisen naisen eriämättömänä ominaisuutena. Mutta
sittenkin rohkenen sanoa, että Jumalan vihertävässä maailmassa tai sen
alla tahi yllä oli vain kaksi asiaa, joita Victoria Custer pelkäsi,
nimittäin — hiiriä ja maanjäristyksiä.

Mielellään hän tunnusti sen kuolemankauhun, jota edelliset herättivät
hänessä; mutta maanjäristyksistä hän puhui harvoin, jos koskaan.
Veljelleen Barneylle, parhaalle ystävälleen ja luotetulleen, hän oli
silloin tällöin avannut sydämensä.

He kaksi olivat nyt vieraisilla loordi ja lady Greystoken luona
englantilaisen avaralla maatilalla päiväntasaajan seuduilla Afrikassa,
wazirien maassa, mihin Barney Custer oli tullut metsästämään isoa
riistaa — ja unohtamaan. Mutta kaikella tällä ei ole mitään tekemistä
tämän kertomuksen kanssa, eikä liioin John Claytonilla, loordi
Greystokella, joka kerran oli ollut Apinain Tarzan, sitä seikkaa
lukuunottamatta, että koska minä olin sattunut hänen vieraakseen samaan
aikaan kuin Custerit, voin esittää teille tämän kertomuksen, joka
muuten olisi saattanut jäädä iäksi kertomatta.

Etelään Uzirista, wazirien maasta, sijaitsee ryhmyinen vuorijono,
jonka juurelta leviää laaja tasanko, missä on runsaasti antilooppeja,
seebroja, giraffeja, sarvikuonoja ja elefantteja, ja täällä saalistavat
leijona, leopardi ja hyeena, kukin omalla tavallaan loisteliaita,
uhkeita antilooppi-, seebra- ja giraffilaumoja. Täällä oleilevat
myös puhvelihärät — ärtyisät villipedot, Claytonin sanojen mukaan
hirvittävämmät kuin itse leijona.

Se on tietenkin metsästäjän paratiisi, ja tuskin kului päivääkään,
jolloin metsästysseurue ei olisi lähtenyt liikkeelle Greystoken
matalasta, avarasta bungalowista etsimään riistaa ja seikkailuja, ja
harvoin sattui, ettei Victoria Custer olisi ollut mukana seurueessa.

Hän oli jo kaatanut kaksi leopardia lukuisain antilooppien ja seebrojen
lisäksi; jalkaisin hän oli uhmannut puhvelihärän hyökkäystä, kellistäen
eläimen maahan oivalla laukauksella kymmenen askeleen päästä.

Alussa hän oli alinomaa ollut tuottamaisillaan veljelleen
hermokohtauksia, sillä hän heittäytyi sellaisiin vaaroihin, joihin
vain harvat miehetkään olisivat huolineet antautua; mutta kun veli
oli havainnut, että hän pysyi täysin kylmäverisenä vaaran uhatessa ja
ampui melkein yliluonnollisen tarkasti, mikä tuotti hänelle vilpitöntä
ylistystä heidän seurueensa vanhimpain metsästäjäinkin taholta, alkoi
veli samoilla hieman liian kauas toiseen suuntaan, niin että Victoria
joutui usein tilanteisiin, joissa huomasi joutuneensa kokonaan
eristetyksi seurueen muista jäsenistä — kohteliaisuudenosoitus hänen
urhoollisuuttansa kohtaan, mistä hän oli perin mielissään, koska
naisia ja alokkaita saarsivat tavallisesti varovaisuustoimenpiteet ja
vartijat, joiden läpi oli vaikea päästä ampumamatkan päähän mistään
riistasta.

Kun he ratsastivat eräänä iltana kotia kohti metsästeltyään vuorten
juurella, pani Barney merkille, että hänen sisarensa oli harvinaisen
levollinen ja ilmeisesti alakuloinen.

»Miten on laitasi, Vic?» kysyi hän.. »Lopen väsynyt, vai mitä?»

Tyttö kohotti katseensa hymyillen kirkkaasti, mitä viipymättä seurasi
sekavan hämmennyksen ilme.

»Barney», virkkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, »noissa vuorissa
on jotakin, mikä täyttää minut mitä omituisimmalla kauhuntunteella.
Tänään menin erään tuliperäisen vuorikerrostuman ohi, joka osoitti,
että täällä on joskus menneenä aikana tapahtunut hirvittävä
luonnonmullistus. Sen nähdessäni aloin vavista kiireestä kantapäähän,
ja kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta tämä puoli ei ole
erikoisen kummallinen — tiedäthän, että aina olen saanut tuollaisia
järjettömän kauhun typeriä kohtauksia nähdessäni jonkun todistuksen
niistä mahtavista voimista, jotka ovat aikaansaaneet muutoksia
maanpinnassa, tai tuntiessani maan hiukankin vavahtavan; mutta tänään
oli selittämättömän, henkilökohtaisen menettämisen tunne, joka minut
valtasi, melkein sietämätön — oli kuin jos joku, jota rakastin enemmän
kuin kaikkia muita, olisi riistetty minulta.

— Ja sitten, jatkoi hän, »paistoi koko selittämättömän suruni lävitse
hohtavan toivon säde, yhtä tavaton ja tutkimaton kuin se syvällisempi
ja painostava tunne, joka yhä liikutti minua.

Kotvaan aikaan kumpikaan ei puhunut mitään, vaan he ratsastivat ääneti
vieretysten heidän pony-ratsujensa tunkeutuessa somasti polvenkorkuisen
ruohiston läpi. Tyttö ajatteli — yritti keksiä selitystä niihin
jokseenkin kammottaviin tunteisiin, jotka äsken olivat vallanneet.'
hänet. Barney Custer oli noita harvinaisia ja iloluontoisia ihmisiä,
jotka eivät pilkkaa mitään, mitä eivät voi ymmärtää; tämä oli
epäilemättä syynä siihen, että hänen sisarensa samoin kuin toisetkin
valitsivat hänet luotetukseen. Käsittämättä sisarensa tunteita hänellä
ei ollut mitään sanottavaa, ja niin hän pysyi vaiti. Hän oli kuitenkin
aimo lailla hämmästynyt, kuten hän aina oli ollut nähdessään uuden
todistuksen siitä, kuinka salaperäisesti jokainen viittaus niihin
suuriin mullistuksiin, jotka osoittivat maanpinnan muodostuksessa
tapahtuneita ulkonaisia muutoksia, vaikutti Victoriaan.

Hän palautti mieleensä aikaisempia tapauksia, jolloin hänen sisarensa
oli kertonut hänelle jotakin samantapaista kauhuntunteista. Kerran
Jumalan Puutarhassa ja toisen kerran eräällä retkellä Grand Canyonin
läpi Arizonassa, ja hän muisti todella hyvin eloisasti hermokohtauksen,
jonka Victoria oli saanut luettuaan sanomalehdistä San Franciskon
maanjäristystä kuvailleet sähkösanomatiedot. Kaikissa muissa
suhteissa hänen sisarensa oli täysin normaali, nuori amerikkalainen
nainen — mikä seikka epäilemättä teki hänen ainoan heikkoutensa sitä
silmäänpistävämmäksi.

Mutta Victoria Custerin kauhu maanjäristyksiä kohtaan ei ollut hänen
ainoa omituisuutensa. Toinen oli hänen merkillinen halveksumisensa
miehiä kohtaan, jotka olivat pyytäneet hänen kättään — ja heitä oli
ollut paljon. Hänen veljensä oli pitänyt useita heistä maan suolana,
ja myös Victoriaa he olivat miellyttäneet. Mutta rakastaa heitä? Pois
sellainen ajatus!

Omituista kyllä, tämän hänen sisarensa luonteen peruspiirteen
muisteleminen tunkihe Barneyn mieleen, kun he ratsastivat Claytonin
bungalowia kohtia, ja sen ohella hänen muistiinsa Palautui
itsepintainen uni, jonka Victoria oli kertonut nähneensä joka
kerta havaittuaan todistuksia isosta luonnonmullistuksesta. Tätä
ajatellessaan hän rikkoi äänettömyyden.

»Onko sinun — ah — taivaallinen lähettisi ilmestynyt tapansa mukaan?»
kysyi hän hymyillen.

Tyttö ojensi kätensä veljeään kohti, painoi sen hänen käteensä, mihin
se jäi lepäämään hänen polvelleen heidän ratsastaessaan, ja katsoi
häneen puoleksi pelästynein, puoleksi kaihoisin silmäyksin.

»Oi, Barney», huudahti hän, »olet niin herttainen, kun et koskaan
ole nauranut typerille unennäöilleni. Olen varma, että tulisin ihan
hulluksi, jollei minulla olisi sinua, johon voin luottaa; mutta viime
aikoina olen epäröinyt puhua siitä edes sinullekaan — hän on tullut
niin usein! Joka yö aina siitä pitäen kun ensi kerran metsästimme
vuorten lähistöllä, olen käyskennellyt käsitysten hänen kanssaan
päiväntasaajan täysikuun valaistuksessa rauhattoman meren rannalla,
ja selvemmin kuin koskaan ennen olen nähnyt hänen muotonsa ja
piirteensä. Hän on hyvin kaunis, Barney, ja hyvin pitkä ja voimakas
ja sirojäseninen — kunpa kohtaisin sellaisen miehen todellisessa
elämässä.. Tiedän, että tällainen puhe on naurettavaa, mutta koskaan
en voi rakastaa ainoatakaan noista pelkuriraukoista, jotka yhtä mittaa
rakastuvat minuun — en enää sen jälkeen, kun olen käyskennellyt
käsikkäin hänenlaisensa kanssa ja lukenut rakkauden hänen kirkkaista
silmistään. Mutta sittenkin, Barney, pelkään häntä. Eikö se ole
kummallista?»

Tällä hetkellä liittyivät heihin seurueen muut jäsenet, joten kumpikaan
ei puuttunut enää äskeiseen puheenaiheeseen. Claytonille päästyään he
havaitsivat, että vieraiden lukua oli lisännyt kahden khaki-pukuisen
nuoren miehen odottamaton tulo, joista toinen nousi ja riensi palaavia
metsästäjiä vastaan heidän ollessaan vielä satakunnan metrin päässä.

Hän oli pitkä, urheilijan näköinen mies. Kun Victoria Custer tunsi
hänen piirteensä, ei hän tiennyt ollako mielissään vai harmissaan.
Tässä oli ainoa hänen koskaan kohtaamansa mies, joka lähinnä vastasi
unelmien miestä ruumiillistuneena, eikä tämä ainoa kaikkien muiden
joukossa ollut koskaan lausunut hänelle rakkauden sanaa. Hänen
kumppaninsa, joka nyt oli noussut matalan parvekkeen viileästä
varjostosta, lähestyi myös, mutta hitaammin, hänen ryhtinsä ja
käyntitapansa viitatessa hänen sotilasammattiinsa.

»Mr. Curtiss!» huudahti Victoria ja jatkoi katsoen hänen ohitseen, »ja
luutnantti Butzow! Mistä ihmeestä olette tulleet?»

»Maailma hylkäsi meidät», vastasi upseeri hymyillen, »ja me olemme
seuranneet sitä päiväntasaajan afrikkalaisiin aarniometsiin».

»Nebraska tuntui meistä kovin yksitoikkoiselta paikalta sittenkun
te ja Barney olitte lähteneet», selitti mr, Curtiss. »Ja kun
havaitsin, että Butzow oli valmis tulemaan kumppanikseni, lähdimme
viipymättä jälkeenne, ja täällä nyt olemme lady Greystoken armoilla ja
vierasvaraisuuden turvissa.»

»Olen koettanut saada teidät vakuutetuiksi», sanoi lady, joka oli nyt
liittynyt seurueeseen parvekkeen portaiden juurella, »että vain meidän
täytyy olla kiitollisia. Omaa teeskentelemättömyyttänne ja ystäviemme
jaloutta saamme kiittää siitä, että talo on edes puoliksi täynnä
miellyttäviä tovereita.»

Vasta päivällisen jälkeen sinä iltana tarjoutui mr. William Curtissille
tilaisuus vetää miss Victoria Custer pois toisten seurasta enemmän
tai vähemmän ilmeisen tekosyyn nojalla voidakseen selittää vain hänen
kuultensa, miksi oli Nebraskassa havainnut Beatricen niin lohduttomaksi
paikaksi ja käsittänyt, että hänen elämänonnensa pelastaminen vaati
häntä ehdottomasti matkustamaan maapallon vastakkaiselle puolelle
etsimään erästä hentoa naisolentoa.

Tämä tavallisesti itsensähillitsevä nuori mies änkytti ja epäröi kuin
kaino koulupoika lausuessaan perjantaista iltapäivärunoelmaansa; mutta
vihdoin hänen onnistui puristaa esiin itsestään, enemmän tai vähemmän
yhtenäisesti, se tosiasia, että hän oli hyvin rakastunut Victoria
Custeriin ja ettei ikinä voisi enää syödä eikä nukkua, jollei neito
lupautuisi tulemaan hänen vaimokseen.

Neitoon vaikutti voimakkaasti se mestarillinen teko, jonka mies oli
suorittanut etsiessään hänet käsiinsä Afrikan erämaista voidaksensa
ilmaista hänelle rakkautensa. Sillä näytti siltä kuin hän ja Butzow
olisivat raivanneet tiensä vain muutamain kantajien avulla villin
viidakon peräti karun osan halki, koska se oli lyhyin tie rannikolta
Greystoken uudistalolle.

Sitäpaitsi oli miehessä jotakin, mikä vaikutti tytön luonteen siihen
puoleen, johon hänen unelmainsa nuori jättiläinenkin oli vaikuttanut
— alkuperäistä voimaa ja täydellisyyttä, mikä teki hänet sekä
pelästyneeksi että onnellisen avuttomaksi näiden molempain rakastajain
lähettyvillä, sillä Victoria Custerin unelmain miehen rakkaus oli
hänelle todellista ja elävää rakkautta.

Curtiss käsitti suostumukseksi sen äänettömyyden, joka seurasi hänen
tunteenpurkaustaan, ja käyttäen hyväkseen tätä sanatonta rohkaisua hän
otti tytön kädet omiinsa ja veti hänet puoleensa.

»Oi, Victoria», kuiskasi hän, »lausu minulle ne sanat, jotka haluan
kuulla sinun rakkailta huuliltasi, Sano minulle, että edes kymmenenteen
osaan rakkauttani vastataan, niin olen onnellinen.»

Victoria katsoi häntä silmiin, jotka loistivat häneen kuutamossa,
ja tytön huulilla vavahteli rakkaudentunnustus, jonka hän
rehellisesti uskoi ehdoinkin voivansa antaa valitsemalleen miehelle.
Viimeksikuluneiden muutamien hetkien aikana hän oli ankarasti pohtinut
kysymystä tuosta toisesta, epätodellisesta ja saavuttamattomasta
rakkaudesta, joka vuosikausia oli pitänyt häntä unelmaan kahlehdittuna,
ja kahdennenkymmenennen vuosisadan amerikkalaisen järkiperäisyyden
viileässä valaistuksessa hän oli havainnut mahdolliseksi heittää
luotansa harhakuvittelunsa ja löytää onnen rakkaudesta tähän hyvin
todelliseen ja hyvin vakavaan nuoreen mieheen.

»Billy», sanoi hän, »minä —», mutta hän ei jatkanut pitemmälle.
Juuri kun sanat, jotka olisivat sitoneet hänet tähän mieheen, olivat
vierimäisillään hänen kielellensä, kuului matala, kumea jyrähdys
maan uumenista — maaperä nousi ja laski heidän allaan niinkuin meren
aallokko nousee ja laskee. Sitten tuntui voimakas vavahdus ja jyrähdys,
ja vihdoin kuului huomaavaa pauhinaa matkan päästä, jollainen melu
lienee seurannut vuorijonojen syntyä.

Heikosti kauhusta voihkaisten vetäytyi tyttö irti Curtissista, ja
ennenkuin mies ehti pidättää häntä, oli hän kääntynyt ja kiiti
bungalowia kohti. Parvekkeen portailla hänet kohtasivat seurueen muut
jäsenet sekä Greystoket ja monet palvelijat, jotka olivat rynnänneet
ulos tulevan maanjäristyksen ensimmäisen varoitusmerkin kuultuaan.

Barney Custer näki sisarensa juoksevan taloa kohti ja riensi häntä
vastaan tietäessään, kuinka; sellaiset luonnonilmiöt kauhistivat häntä.
Ihan hänen perässään tuli Curtiss nähdäkseen parahiksi tytön pyörtyvän
veljensä syliin. Barney kantoi hänet sisälle, missä lady Greystoke,
jättäen reippaan »Jackin» mustan hoitajattaren, Esmeraldan, hoiviin,
ryhtyi vaalimaan häntä.




KOLMAS LUKU

Nu Nukkuja herää


Järistys, joka oli tuntunut niin lievästi laaksossa, oli ollut paljon
ankarampi eteläisillä vuorilla. Eräässä paikassa oli muuan riippuva
kallio mennyt mäsäksi ja pudonnut vuoren rintamalta, vyöryen mahtavasti
jyristen alas laaksoon. Kun se syöksyi alas vuoren kuvetta, paljasti
kuutamo, joka paistoi sen tekemään uuteen halkeamaan vuoren seinässä,
synkän luolan aukon, josta kompuroi esiin hidasliikkeisen olennon
hahmo. Se vieri alas jyrkkää rinnettä seuraten kivimöhkäleitä, jotka
olivat suistuneet ennen sitä — joiden irralleen repeytyminen oli
aukaissut luolan, missä se oli ollut.

Ruumis vieri ehkä satakunta jalkaa, pysähtyen eräälle leveälle
kallionkielekkeelle. Jonkun aikaa se lepäsi täysin liikkumattomana,
mutta viimein voitiin havaita jäsenten heikosti liikahtelevan. Sitten
se oli taasen pitkän tovin paikallaan. Minuutit kasvoivat tunneiksi,
ja yhä makasi yksinäinen olento vuorenkupeella, samalla kuin leijonat
valittivat ja karjuivat alhaalla laaksossa ja villin erämaan koko
vilisevä asujamisto lähti liikkeelle etsimään ruokaa ja nukkumasijoja
ja kuhertelemaan, sikäli kuin ne olivat luopuneet kaikesta sellaisesta
maanjäristyksen pelästyttäminä.

Vihdoin kalpenivat tähdet ja itäinen taivaanranta sarasteli uuden
päivän tuloa, ja silloin kohottautui kallionkielekkeellä makaava olio.
Se oli ihminen. Vielä puolittain pökerryksissä hän hieroi silmiään ja
katseli hämmentyneenä ympärilleen. Sitten hän nousi jaloilleen, hieman
horjuen, ja kun hän pääsi pystyyn, uuden auringon paistaessa hänen
pronssinväriselle iholleen ja mustille, pörröisille hiuksilleen, jotka
oli leikattu poikki epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, kävi
hänen nuoruutensa ja kauneutensa hämmästyttävän ilmeiseksi.

Hän etsi silmillään ympäriltään maasta, ja kun hän ei löytänyt sitä
mitä etsi, kohosi hänen katseensa ylös vuorille, kunnes se osui luolan
aukkoon, jonka hän vastikään oli niin kiireesti jättänyt. Nopeasti hän
kiipesi jälleen luolaan, kivikirveen ja -veitsen kolahdellessa paljaita
lanteita vasten hänen kavutessaan. Tuokioksi hän katosi näkyvistä
luolaan, mutta pian hän ilmestyi uudestaan, pitäen toisessa kädessään
kivikärkistä keihästä, joka näytti äskettäin katkenneelta ja karkeasti
raaoilla jänteillä sidotulta. Toisessa kädessä hänellä oli suunnattoman
ison eläimen pahoinpidelty pää, eläimen, joka muistutti enemmän
aasialaista kuningastiikeriä kuin mitään muuta petoa, vaikka tuo
yhdennäköisyys oli hiukan suurempi kuin bengalilaisen kuningastiikerin
ja kotikissan poikasen.

Nuori mies oli Nu Nunpoika. Satatuhatta vuotta hän oli maannut
ilmanpitävästi suljettuna kalliohautaansa samoinkuin sammakot pysyvät
horroksissa yhtä pitkiä ajanjaksoja. Maanjäristys oli aukaissut hänen
hautakammionsa, ja raju suistuminen alas vuorenrinnettä oli pannut
hänen keuhkonsa jälleen toimintaan. Hänen sydämensä oli alkanut liikkua
keuhkojen vaikutuksesta, ja samalla hänen ruumiinsa muut elimet olivat
ryhtyneet suorittamaan erilaisia toimintojaan ikäänkuin ne eivät
koskaan olisi lakanneet toimimasta.

Hänen seistessään ihmismetsästäjä Uun luolan kynnyksellä kävi
hämmennyksen ilme hänen kasvoissaan suuremmaksi, ja hänen silmänsä
tähyilivät alempana leviävän oudon maailman tarjoamaa näkyä. Tuskin
ainoatakaan esinettä oli muistuttamassa hänelle sitä maailmaa, joka oli
ollut olemassa vasta lyhyt tuokio sitten, sillä Nu ei voinut tietää,
että ikuisuuksia oli vierähtänyt siitä kun hän pakeni vinhasti turvaan
surmaamansa ison pedon pesään.

Hän luuli varmaan uneksivansa, ja sen tähden hän hieroi silmiään ja
katsoi uudestaan; mutta edelleen hän näki ympärillään oudot puut ja
pensaat ja kauempana alhaalla laaksossa viidakon kummalta näyttävän
kasvullisuuden. Nu ei voinut selittää siinä piilevää salaisuutta.
Hitaasti hän asteli luolalta ja alkoi laskeutua laaksoon, sillä
hän oli hyvin janoissaan ja nälissään. Alhaalla hän näki eläimiä
syöskentelemässä lakealla tasangolla, mutta näin pitkän matkan
päästäkin hän käsitti niiden olevan sellaisia, joita ainoankaan
kuolevaisen silmä ei ennen ollut katsellut.

Varovasti hän eteni, joka aisti valppaana mitä hyvänsä uutta vaaraa
vastaan, mikä saattoi väijyä tässä ihmeellisessä, uudessa maailmassa.
Jos hänellä olisi ollut jonkinlainen käsitys kuolemanjälkeisestä
elämästä, olisi hän epäilemättä pitänyt varmana, että maanjäristys oli
tappanut hänet ja että hän vaelsi nyt taivaallisen laakson, läpi; mutta
Nun aikakauden ihmiset eivät vielä olleet omaksuneet minkäänlaista
muuta uskontoa kuin epämääräisen pelon eräitä luonnonilmiöitä, kuten
myrskyjä ja maanjäristyksiä, auringon ja kuun liikkeitä sekä noita
tuttuja tapahtumia kohtaan, jotka ensiksi herättävät halua alkusyiden
tutkiskeluun.

Hän näki auringon; mutta hänelle se oli toinen kuin se aurinko isoine,
paisuneine kehineen, joka, oli paistanut Niokenen paksun, kostean
ilmakehän lävitse. Uun luolasta hän oli vasta edellisenä päivänä
saattanut nähdä matkan päässä rauhattoman meren kimmeltävän pinnan;
mutta nyt ulottui sen paikalla silmänkantamattomiin ääretön viidakko
hiljaa huojuvine puidenlatvoineen sekä aaltoileva tasanko hänen
alapuolellaan, missä apinaihmisten tumma viidakko oli eilen kohottanut
korkeita runkojaan taivasta kohti.

Nu ravisti päätänsä. Tämä kaikki meni yli hänen ymmärryksensä; mutta
oli eräitä asioita, jotka hän kykeni käsittämään, ja niin hän ryhtyi
itseensäluottavan henkilön tavoin hankkimaan henkensä ylläpitoa
luonnosta näissä uusissa olosuhteissa, joihin hän oli joutunut
herättyään unestansa.

Ennen kaikkea oli keihäästä pidettävä huolta. Tuohon huonostipaikattuun
kapineeseen ei mitenkään voinut turvautua sen kauemmin kuin hän ehtisi
etsiä ja sovittaa paikoilleen uuden varren. Hänen liha-ateriansa sai
odottaa, kunnes tämä työ olisi tehty. Sillä välin hän saattoi poimia
hedelmiä, joita parhaiten oli saatavissa metsästä. Sitä kohti hän
suuntasi askeleensa etsiessään pitkää, suoraa, kovapuista puunvesaa,
joka yksin tyydyttäisi hänen vaatimuksiaan. Nun varhaisempina aikoina
oli muutamissa paikoissa yksinäisiä, hyvin suorien ja kova-aineisten
puiden muodostamia rykelmiä. Pienempiä näistä oli heimon miehillä
tapana hakata poikki, halaista pitkin pituuttaan kivikiiloilla,
kunnes he saivat hankituksi yhdestä ainoasta puusta kylliksi ainesta
pariakymmentä ja useampaakin keihäänvartta varten; mutta nyt täytyisi
Nun katsoa kaikkein pienin puu, sillä hänellä ei ollut aikaa suuremman
puun halkomiseen, vaikkapa hänen käytettävissään olisivat olleet
välttämättömät kiilat ja nuijat.

Metsään hiipi nuorukainen, sillä vaikka satatuhatta vuotta oli kulunut
hänen syntymästään, oli hän yhä alati valpas ja tarkka nuorukainen.
Joka taholla hän näki outoja ja merkillisiä puita, joiden kaltaisia ei
ollut koskaan kasvanut eilispäivän metsissä. Kasvisto ei ollut niin
loisteliasta ja rehevää, mutta puut olivat suurimmalta osaltaan omiansa
herättämään puolimetsäläisen Nun mielessä kuvitelmia houkuttelevista
mahdollisuuksista, sillä niiden haarat olivat paljon raskaammat ja
vankemmat kuin noiden hänen ajanjaksonsa isojen sanajalkapuiden ja
alkoivat paljon alempaa tyvestä. Kissan tavoin hän hypähti niiden
alemmille oksille riemuiten siitä, että ylen helposti saattoi siirtyä
puusta puuhun.

Loistavanväriset, ihmeellisennäköiset linnut kirkuivat ja huusivat
hänelle herjauksia. Pikku apinat riensivät jaaritellen hänen tieltään.
Nu nauroi. Kuinka eriskummainen, pienoinen maailma tämä olikaan!
Missään hän ei vielä ollut nähnyt puuta tai eläintä, jota olisi
voinut verrata niihin kookkaisiin hirviöihin, joiden joukossa oli
käyskennellyt edellisenä päivänä.

Hedelmätkin olivat pieniä ja outoja. Tuskin hän uskalsi syödä niitä,
peläten niitä myrkyllisiksi. Jos pienikokoisempi apinaväki vain pääsi
täisi hänet niin lähelle itseään, että niiden kanssa voisi keskustella,
saattaisi hän hankkia varmuuden, mitkä hedelmät olivat vaarattomia.
Mutta jostakin selittämättömästä syystä ne näyttivät pelkäävän häntä
ja suhtautuvan häneen epäluuloisesti. Ennen kaikkea tämä seikka sai
Nun ajattelemaan, että hän oli tullut jollakin salaperäisellä tavalla
toiseen maailmaan.

Samassa äkkäsi luolaihminen solakan ja suoran nuoren puun. Hän
laskeutui maahan ja tutki sen kestävyyttä taivuttelemalla sitä edes
takaisin. Ilmeisesti se vastasi hänen vaatimuksiaan uuteen varteen
nähden. Kivikirveellään hän hakkasi sen poikki läheltä tyveä, karsi
oksat, hiipi jälleen puiden suojaan, missä hänen ei tarvinnut pelätä
minkäänlaista keskeytystä maailman isojen hirviöiden taholta, ryhtyi
irroittamaan kiviveitsellään kuorta ja muovaamaan keihäänsä vartta.
Ensiksi hän vuoli sitä keskeltä neljän tai viiden tuuman pituudelta
ja leikkasi sitten pykäliä vuollun osan molemmille puolille. Nyt hän
aukaisee varovasti raa'an jänteen, jolla keihään terä on sidottu
vanhaan varteen. Veden puutteessa hän ei voi kostuttaa jännettä, minkä
vuoksi hän sulloo koko pahanhajuisen mykkyrän suuhunsa, jotta lämmin
ja sylki pehmentäisi sen. Useiden minuuttien ajan hän muovaili uuden
varren teräpuolta saadakseen sen tarkoin sopimaan keihään kärjessä
olevan loven epätasaisuuksiin. Hänen tätä tehdessään on raaka nahka
kylliksi kostunut, niin että hän voi kiertää sen lujasti uuden varren
ympäri, johon hän on liittänyt keihään kärjen.

Aherrellessaan hän kuulee melua viidakosta ympäriltään. Monet äänet
ovat tuttuja, mutta useammat outoja. Kertaakaan ei luolakarhu ole
äännähtänyt; ei Zor, Niokenen mahtava leijona; eikä Uu, miekkahampainen
tiikeri. Hän kaipaa puhvelihärän ammuntaa sekä jättiläismäisten
sisiliskojen ja sammakoiden sihinää ja kurnutusta. Nu'sta tämä maailma
tuntuu äänettömältä. Nojaten puun runkoa vasten irvistää hänen edestään
ihmismetsästäjän inhoittava pää, ainoan tutun olion koko tässä häntä
ympäröivässä vieraassa, ihmeellisesti muuttuneessa maailmassa.

Äkkiä hän havaitsee, että pienikokoisemmat apinat hiiviskelevät
varovaisesti lähemmäksi paremmin nähdäkseen hänet. Hän odottaa ääneti,
kunnes silmäkulmansa takaa äkkää erään tulleen ihan lähelle. Sitten
hän puhuu hiljaisella äänellä sitä kieltä, jota hänen eilispäivän
liittolaisensa ymmärsivät. Ja vaikka ikuisuuksia on vierähtänyt tuosta
aikoja sitten menneestä päivästä, niin hänen yläpuolellaan ollut pikku
apina ymmärsi häntä, sillä apinoiden kieli ei koskaan voi muuttua.

»Miksi pelkäät Nu Nunpoikaa», kysyi mies. »Onko hän milloinkaan tehnyt
pahaa apinoille?»

»Karvattomat olennot surmaavat meitä terävillä puikoilla, jotka
lentävät ilman halki», vastasi apina, »tai pienillä puikoilla, jotka
pitävät kovaa melua ja tappavat meidät kaukaa; mutta sinä et näytä
olevan niitä. Emme koskaan ennen ole nähneet sinunkaltaistasi olentoa.
Etkö sinä tahdo tappaa meitä?»

»Miksi tahtoisin?» vastasi Nu. »On parempi, että olemme ystäviä. En
halua sinulta muuta kuin että sanot minulle, mitä täällä kasvavia
hedelmiä voin vaaratta syödä, ja että ohjaat minut merelle, jonka
rannalla asustaa isäni Nun heimo.»

Apinoita oli tällä välin keräytynyt paikalle joukoittain nähdessään,
että vieras valkoinen apina ei tehnyt mitään pahaa heidän toverilleen,
ja kun ne saivat kuulla hänen toiveensa, hajautuivat ne kaikkiin
suuntiin kootakseen hänelle pähkinöitä ja hedelmiä ja marjoja. Tosin
muutamat niistä unohtivat, mitä olivat aikoneet tehdä, ennenkuin työ
oli puoleksikaan suoritettu, ja päätyivät vetämään toisiansa hännästä
ja ilostelemaan ylemmille oksille, jopa syömään hedelmän, jota olivat
toenneet noutamaan uudelle ystävälleen; mutta oli muutamia, jotka
kykenivät paremmin keskittämään ajatuksensa kuin niiden toverit, ja ne
palasivat tuoden mukanaan hedelmiä ja marjoja ja lehtimatoja, jotka
kaikki Nu nielaisi ahnaasti kuin ainakin puolinälistynyt.

Hänen isänsä heimon asuinseuduista ne eivät osanneet kertoa hänelle
mitään, sillä koskaan ne eivät olleet kuulleet sellaisesta kansasta tai
isosta merestä, jonka rannalla hän kertoi kansansa asustavan.

Hänen aamiaisensa päättyi, ja keihäänsä korjattuaan lähti Nu tasangolle
kaataakseen jonkun niistä eläimistä, joiden oli nähnyt siellä
syöskentelevän, sillä hänen vatsansa huusi ääneen lihaa. Hedelmät ja
luteet sopivat varsin hyvin lapsille ja apinaväelle, mutta täysikäisen
miehen täytyi saada lihaa, lämmintä ja punaista ja vertavaluvaa.

Lähinnä häntä, kun hän oli poistunut viidakosta, söi pieni seebraparvi
ruohoa. Eläimet olivat suoraan tuulen yläpuolella, ja hänen ja niiden
välillä oli pitkää heinää kasvavia mättäitä ja puurykelmiä hajallaan
tasangolla. Nu katseli ihmetellen outoja eläimiä ja ihaili niiden
loistavia juovia tultuaan niitä lähemmäksi. Lauman etunenässä, likinnä
häntä, huitoi lihava ori hännällään kiusoittavia kärpäsiä, kohottaen
sattumalta päänsä ruohosta tarkastellakseen taivaan rannalta vaaran
enteitä ja nuuskien ilmaa tunteaksensa vihollisesta juoruavan tuoksun.
Juuri sen valitsi Nu uhrikseen.

Salamyhkää hiipi luolamies pitkän ruohiston halki tuskin lehdenkään
liikahtaessa hänen notkean ruumiinsa edetessä. Viidenkymmenen jalan
päässä oriista pysähtyi Nu, sillä se alkoi käydä levottomaksi ikäänkuin
aavistaen, että vihollinen, jota se ei voinut nähdä eikä kuulla eikä
vainuta oli tullut likelle.

Mies, leväten yhä pitkällään maassa, ojensi keihäänsä heittoasentoon.
Äärimmäisen varovasti hän hivuttautui jaloilleen, ponnahti sitten
pystyyn salaman tavoin yhdellä ainoalla liikkeellä ja viskasi
kiviteräisen aseen saalistaan kohti.

Kauhusta korskahtaen peräytyi ori syöksyäkseen pakoon, mutta keihäs
oli osunut lavan taakse samassa, kun se näki ihmisolennon ilmestyvän
pitkästä ruohikosta. Kun muu lauma laukkasi mielettömänä tiehensä,
suistui johtaja maahan pitkin pituuttansa.

Nu juoksi eteenpäin veitsi käyttövalmiina, mutta eläin oli kuollut
ennenkuin hän saapui sen luo — iso keihäs oli lävistänyt sen sydämen
ja pisti esiin toiselta puolen ruumista. Mies tempaisi irti aseen ja
leikkasi veitsellään pitkiä lihaviipaleita lihavista lonkista.

Tuon tuostakin hän kohotti päätänsä tutkiakseen, ettei tasangolta ja
viidakosta uhannut mikään vaara, nuuskien tuulenhenkeä ihan samoin
kuin hänen surmaamansa ori oli tehnyt. Hänen työnsä oli vain osaksi
suoritettu, kun hän vainusi vielä kaukaa tulevan ihmisen tuoksun. Hän
tiesi, ettei ollut voinut erehtyä, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut
niin omituista hajua. Ihmisiä oli tulossa, siitä hän oli varma, mutta
toisista, lisäksi tulevista tuoksuista hän ei voinut päätellä mitään,
sillä khaki-puvut ja pyssyt ja hikiset satulapeitteet sekä parkitun
nahan lemu olivat Nun sieraimille samaa kuin heprea olisi ollut hänen
korvilleen.

Lienee parasta, ajatteli Nu, peräytyä metsän turviin, kunnes hän
saattoi päästä varmuuteen lähestyvien olentojen luvusta ja laadusta, ja
niin käyttäen vain hyväkseen mukavamman turvapaikan tarjoamia suurempia
etuja pyyhälsi luolamies metsää kohti. Nyt hän ei hiiviskellyt riistan
jäljessä eikä hän vielä koskaan ollut osoittanut pelkoa vihollisen
uhatessa. Jos heitä olisi niin monta, ettei hän kykenisi yksin pitämään
puoliaan, ei hän näyttäytyisi; mutta kukaan ei voisi koskaan sanoa
nähneensä Nu Nunpojan pakenevan vaaraa.

Hänen kädestään riippui vielä Uun pää, ja kun mies hyppäsi erään
viidakon laidassa kasvavan puun alemmille oksille vakoillakseen
ihmisiä, joiden hän tiesi lähestyvän kaukaa tasangon toiselta puolelta,
vaipui hän mietiskelemään miten löytäisi jälleen tien Nat-ulin luo,
voidakseen laskea voitonmerkin hänen jalkojensa juureen ja vaatia häntä
vaimokseen.

Vasta edellisenä iltana he olivat käyskennelleet yhdessä käsitysten
rannalla, ja nyt hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, missä tuo
ranta sijaitsi. Sen olisi pitänyt olla suoraan tasangon toisella:
puolella, sillä sieltäpäin hän oli tullut etsimään Uun pesää! Mutta nyt
oli kaikki muuttunut.

Ainoakaan tuttu maamerkki ei ollut häntä opastamassa. Eivät edes
apinaihmiset tienneet mitään sellaisesta läheisestä merestä. Hän itse
ei voinut lainkaan sanoa, oliko hän siinä samassa maailmassa, jossa oli
vaeltanut auringon viimeksi paistaessa hänen yllensä.




NELJÄS LUKU

Salaperäinen metsästäjä


Maanjäristyksen jälkeisenä aamuna havaitsi Victoria Custer olevansa
yhä vuoteen omana. Hän kertoi lady Greystokelle tuntevansa heikkoutta
hermokohtauksen johdosta; mutta itse asiassa oli laita niin, että häntä
pelotti tavata Curtissia ja joutua koetukseen, jonka tiesi odottavan
itseään.

Kuinka hän selittäisi Curtissille sen vaikutuksen, jonka maanalaiset
jyrähdykset ja maan ulkokuoren vavahtelut olivat tehneet häneen ja
hänen tunteisiinsa nuorta miestä kohtaan? Kun hänen veljensä tuli
katsomaan häntä, veti hän hänen päänsä pielukselle oman päänsä viereen
ja kuiskaili jotakin niistä hirvittävistä harhanäyistä, jotka olivat
ahdistelleet häntä edellisestä illasta lähtien.

»Oh, Barney», huudahti hän, »mitähän se merkitsee? Mitähän se
merkitsee? Ensimmäiset kumeat jyrähdykset, jotka kajahtivat ennen
järistystä, tuntuivat herättävän minut ikäänkuin unitaudista, ja yhtä
selvästi kuin nyt näen sinut vieressäni, näin unelmaini puolialastoman
olennon, Ja kun näin hänet, tajusin, etten koskaan voisi mennä
kihloihin mr. Curtissin enkä kenenkään muunkaan kanssa — on kauheata
tunnustaa se juuri sinulle, Barney, mutta minä — minä käsitin
hänet nähdessäni, että rakastin häntä — että olin hänen. En hänen
vaimonsa, Barney, vaan hänen naisensa — hänen kumppaninsa, ja minun
täytyi taistella itseäni vastaan voidakseni pidättyä syöksymästä yön
hirvittävään pimeyteen heittäytyäkseni hänen syliinsä. Minun onnistui
silloin hallita itseäni niin kauan, että ehdin juosta luoksesi,
jolloin pyörryin. Ja viime yönä näin hänet jälleen unissani — yksin
ja yksinäisenä taivaltamassa halki oudon ja vihamielisen maailman
etsiäkseen ja vaatiakseen minua.

— Et osaa aavistaa, Barney, kuinka todellinen hän on minulle. Se ei
ole sellainen kuin muut unet, vaan sensijaan näen hänet todella —
hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa silkkimäisen rakenteen; hänen
virheettömän päänsä ylevän asennon; sysimustat, kähärät hiukset, joita
olen oppinut rakastamaan ja joihin tiedän upottaneeni sormeni, kun hän
kumartui suutelemaan minua.

— Hänellä on iso keihäs, kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä
kuin näkisin sen — ja samasta piikiviaineesta tehty veitsi ja kirves,
ja vasemmassa kädessään hän pitää ison pedon raadeltua päätä.

— Hän on jalo olento, mutta toiseen maailmaan tai toiseen aikakauteen
kuuluva; ja jossakin hän vaeltaa niin yksinäisenä ja yksin, että
sydämeni itkee häntä ajatellessani. Oi, Barney, joko hän on todellinen
ja minä löydän hänet tai tulen hulluksi. Sano minulle, Barney, taivaan
nimessä, että uskot minun olevan järjissäni.»

Barney Custer veti sisarensa kasvot lähelle omiansa ja suuteli häntä
hellästi.

»Tietenkin olet terve, Vic», vakuutteli hän tytölle. »Olet vain antanut
tuon vanhan unesi jollakin tavoin vallata itsesi, ja nyt se on käynyt
hermoillesi, niin että alat uskoa siihen vastoin parempaa tietoasi.
Ravista itseäsi aimo lailla, nouse ylös ja lähde Curtissin kanssa
pitkälle ratsastusretkelle. Avaa hänelle sydämesi. Kerro hänelle kaikki
se, mitä minulle olet kertonut, ja sano hänelle sitten, että tahdot
mennä hänen kanssaan naimisiin, niin olen varma, että alat uneksia
hänestä etkä tuosta nuoresta jättiläisestä, jonka olet näpistänyt
jostakin haltiasadusta.»

»Nousen ylös ja lähden ratsastamaan, Barney», vastasi tyttö. »Mutta
mitä tulee naimisiinmenoon mr. Curtissin kanssa — no, minun on
pohdittava sitä asiaa.»

Mutta loppujen lopuksi hän ei yhtynyt seurueeseen, joka ratsasti vuoria
kohti sinä aamuna, sillä kun hän ajatteli, että näkisi aikoja sitten
menneen kauden repeytyneet ja toisiinsa sekaantuneet kivikerrokset,
jotka kohottivat naarmuista päätänsä tasangosta vuorten juurelta, tunsi
hän sen menevän yli voimiensa. Toiset eivät pakotelleet häntä, ja kun
hän vaati itsepintaisesti, että mr Curtissin oli seurattava muita
miehiä, jätettiin hänet bungalowiin yksin lady Greystoken, poikasen ja
palvelijoiden pariin.

Kun seurue ajoi neliä aaltoilevan maan poikki, joka levisi heidän
edessään vuorten juurelle asti, äkkäsivät he seebralauman kiitävän
heitä vastaan mieletöntä vauhtia.

»Joku on metsästämässä edellämme», huomautti muuan miehistä.

»Ehkäpä saamme leijonan ampumalinjalle tuosta päättäen», vastasi toinen.

Vähän matkaa kauempana he tapasivat seebraoriin ruumiin. Barney ja
Butzow hyppäsivät alas ratsuiltaan tutkiakseen sitä ja päätelläkseen
millainen vihollinen oli kaatanut sen. Ensi silmäyksellä huusi
Barney eräälle seurueen toisista jäsenistä, kokeneelle ison riistan
metsästäjälle.

»Mitä tästä sanotte, Brown?» kysyi hän viitaten leikeltyyn lonkkaan.

»Se on ihmisen surmaama», vastasi toinen. »Katsokaahan tuota ammottavaa
reikää sen sydämen yläpuolella. Se ilmaisisi koko jutun, jollei
olisikaan todistusta veitsestä, jolla nuo kappaleet on leikattu
peräpuolesta. Otus on vielä lämmin — sen on täytynyt tulla surmatuksi
muutamien viimeisten minuuttien aikana.»

»Siinä tapauksessa ei surmaaja ole ihminen» virkkoi toinen, »sillä
muuten olisimme kuulleet laukauksen. Odottakaas, tuossa on Greystoke,
katsotaanpa, mitä hän asiasta arvelee.»

Apinamies, joka oli ratsastanut parinsadan metrin päässä toisten takana
erään vanhahkon miehen seurassa, suuntasi nyt ratsunsa ihan lähelle
kuollutta seebraa.

»Mitäs täällä on?» kysyi hän hypähtäen satulasta.

»Brown väittää tuon näyttävän ihmisen surmaamalta», selitti Barney,
»mutta kukaan meistä ei kuullut laukausta».

Tarzan tarttui seebran toisen etu- ja takajalan vuohiseen ja käänsi sen
toiselle kyljelle.

»Läpi se on mennyt, olipa se mikä hyvänsä», sanoi Butzow, kun toisen
lavan yläpuolella oleva reikä tuli näkyviin. »Sen on täytynyt olla
kuula, vaikka emme kuulleetkaan pyssyn laukausta.»

»En ole siitä kovinkaan varma», virkkoi Tarzan, ja sitten hän katsahti
pikaisesti maahan eläimen ympärille, kyykistyi alemmaksi, vei
herkkätuntoiset sieraimensa lähelle silvottua lonkkaa ja sitten seebran
vieressä olevaan, tallattuun ruohistoon. Kun hän oikaisi selkänsä,
katsoivat toiset häneen kysyvästi.

»Ihminen», sanoi hän — »valkoinen ihminen on ollut täällä seebran
kuoleman jälkeen. Hän on leikannut nämä kimpaleet lonkista. Haavassa
ei ole pienintäkään ruudin hajua — tässä ei ole käytetty ruudin
kiidättämän ammusta. Haava on liian leveä ja liian syvä nuolen
tekemäksi. Ainoa muu ase, jolla se on voitu tehdä, on keihäs; mutta
keihään heittäminen seebran ruhon läpi niin; pitkän matkan päästä
kuin mies voi lähestyä sitä; aukealla tasangolla edellyttää melkeinpä
yli-inhimillistä lihasten voimaa ja silmän tarkkuutta.»:

»Ajatteletteko —» alkoi Brown.

»En ajattele mitään», keskeytti Tarzan, »paitsi että järkeni sanoo
minulle, että aistini ovat erehtyneet — ei ole ainoatakaan alastonta
valkoista metsästäjää, joka metsästelisi wazirien maassa, Kuulkaas,
ratsastakaamme vuorille ja tutkikaamme, emmekö voi saada selvää siitä
vanhasta veijarista, joka on varastellut lampaitani. Hänen jälkiensä
perusteella uskallan sanoa, että kun tuomme hänet alas, niin saamme
nähdä isoimman leijonan mitä ainoakaan meistä on koskaan nähnyt.»




VIIDES LUKU

Tarkkailija


Kun seurue oli noussut ratsuilleen ja ajoi pois vuoria kohti, tarkkasi
kaksi ihmettelevää, mustaa silmää heitä viidakon kätköstä. Nu oli ylen
ymmällään. Millaisia miehiä olivat nuo, jotka ratsastivat eläimillä,
joiden kaltaisia Nu ei koskaan ollut nähnyt edes unissakaan? Ensin hän
ajatteli heidän suippopäisiä kypäröitään ja eräiden khaki-pukimia;
mutta kun muuan heistä otti päästänsä kypärinsä ja toinen aukaisi
takkinsa napit, näki Nu, että ne olivat vain pään ja ruumiin verhoja,
vaikka luolaihminen ei osannut kuvitella, miksi ihmiset halusivat
kahlehtia itsensä moisilla typerillä ja kiusallisilla verhoilla.

Kun seurue ratsasti vuoria kohti, lähti Nu samaan suuntaan, pysytellen
aina tuulen alapuolella heistä. Hän seurasi heitä koko päivän heidän
turhaan etsiskelyssään leijonaa, joka oli tunkeutunut Greystoken
aitaukseen ja varastellut hänen lampaitaan. Kun he palasivat entisiä
jälkiään bungalowille myöhään iltapäivällä, seurasi Nu heidän perässään.

Koskaan elämänsä aikana ei hän ollut innostunut niin kovasti mihinkään
kuin nyt näihin outoihin olentoihin. Kun seurue kohtasi tasangon
puolimatkassa äkkiarvaamatta pienessä notkelmassa syöskentelevän
antilooppilauman ja kun Nu kuuli pienen, mustan kepin, joita miehet
kuljettivat mukanaan, synnyttämän äänen ja näki erään koiraksen
hypähtävän ilmaan ja kellahtavan sitten raskaasti maahan kuolleena kuin
tukki, liittyi syvällinen kunnioitus hänen mielenkiintoonsa, vieläpä
kenties jonkinlainen kauhu sekä — pelko, jota hän ei oikein selvästi
käsittänyt.

Neljänneskilometrin päässä bungalowista pysähtyi Nu pienehköön
pensastoon. Kummalliset tuoksut, jotka kiusasivat hänen sieraimiansa
hänen lähestyessään taloa, kehoittivat häntä olemaan varuillaan.
Mustista palvelijoista ja waziri-sotureista, joista muutamia oli
aina vierailemassa entisen päällikkönsä luona, lähti Nun sieraimille
tuntematon tuoksu — sellainen, joka sai mustan hiuspensaan hänen
päässänsä kohoamaan pystyyn samoin kuin olette nähneet valkoisen
miehen koiran niskakarvojen jäykistyvän, kun sen nenä ensi kerran
erottaa intiaanin tuoksun. Ja voimakkaampien tuoksujen virran puoliksi
tukahduttamana tuli Nun sieraimiin silloin tällöin heikon hyvänhajun
kiusoittava lehahdus, mikä pani hänen sydämensä pamppailemaan ja
punaisen veren kohisemaan hänen suonissaan.

Koskaan se ei viivähtänyt kyllin kauan, jotta Nu olisi voinut päästä
varmuuteen, että se oli muutakin kuin hänen aistiensa vallatonta
kujeilua — tulosta pitkällisestä kaipauksesta, joka eli hänen
yksinäisessä sydämessään, häneen, josta tämä pikainen ja häipyvä
tuoksahdus puhui, Kun pimeys laskeutui, meni hän lähemmäksi bungalowia,
pysytellen kuitenkin aina tarkoin tuulen alapuolella siitä.

Ikkunoiden läpi hän saattoi nähdä väkeä liikuskelevan valaistussa
sisustassa, mutta hän ei ollut niin lähellä, että olisi voinut erottaa
kasvojen piirteet. Hän näki miehiä ja naisia istumassa pitkän pöydän
ympärillä ja syömässä kummallisilla aseilla, joihin he pistivät pieniä
ruokapaloja, jotka olivat pyöreillä, latteilla kivillä heidän edessään.

Kuului paljon naurua ja puhelua, mikä tulvaili avoimista ikkunoista
luolamiehen tarkkoihin korviin; mutta siinä kaikessa ei ollut
ainoatakaan sanaa, jonka hän olisi voinut käsittää. Kun nuo miehet
ja naiset olivat syöneet, tulivat he ulos ja istuutuivat varjostoon
kummallisen luolansa aukon edustalle. Täällä he jälleen nauroivat ja
pakisivat, kaikin puolin kuin apinaväki, ajatteli Nu; mutta sittenkin,
vaikka keskustelu oli toisenlaista kuin hänen oman kansansa, ei
luolaihminen voinut olla tuntematta omassa rinnassaan kummallista
kaipausta saada ottaa osaa siihen — halua päästä näiden outojen, uusien
ihmisten seuraan.

Nyt hän oli hiipinyt ihan lähelle parveketta, ja äkkiä tulvehti häntä
kohti melkein pysyvä kevyt tuulenhenki, joka ei ole oikein tuoksua
ja jonka ilmaisemiseen nykyajan ihmisten kielissä ei ole vastaavaa
sanaa, koska ihmiset itse eivät mitenkään kykene aistimaan sitä; mutta
niokeneläiselle Nu'lle se toi yhtä selvän ja ehdottoman varman viestin
kuin ikinä puhuttu sana, ja se kertoi hänelle, että Than tytär Nat'ul
istui noiden vieraiden ihmisten joukossa heidän ihmeellisen luolansa
aukon edustalla.

Mutta sittenkään Nu ei voinut uskoa omien aistiensa antamaa todistusta.
Mitä oli Nat-ulilla tekemistä tuollaisten joukossa? Miten hän oli
saattanut yhdessä yössä oppia noiden muukalaisten kielen ja tavat?
Se oli mahdotonta; ja sitten muuan mies, joka istui parvekkeella
ihan Victoria Custerin vieressä, raapaisi tulitikun sytyttääkseen
savukkeensa, ja liekin loimu valaisi tuokioksi tytön piirteet. Ne
nähdessään hypähti luolamies vaistomaisesti jaloilleen. Puoliksi
tukahdutettu huudahdus puhkesi hänen huuliltaan: »Nat-ul!»

»Mitä se oli?» huudahti Barney Custer. »Luulin kuulleeni jonkun puhuvan
tuolla ruusupensaiden lähettyvillä.»

Hän nousi ikäänkuin mennäkseen tutkimaan, mutta hänen sisarensa laski
kätensä hänen käsivarrelleen.

»Älä mene, Barney», kuiskasi hän.

Barney kääntyi sisareensa kysyvin katsein.

»Miksi?» kysyi hän. »Mitään vaaraa ei ole pelättävissä. Etkö sinäkin
kuullut sitä?»

»Kyllä», vastasi Victoria hiljaa, »kuulin sen, Barney — ole hyvä, älä
jätä minua.»

Hän tunsi sisarensa käden vapisevan, kun se lepäsi hänen hihallaan.
Eräs toisista miehistä kuuli keskustelun, mutta tietenkään hän ei
voinut arvata siihen sisältyvän mitään erikoisempaa — se oli vain
sivistyneen, valkoisen naisen luonnollisen pelontunteen ilmaisu
keskellä villin Afrikan yötä.

»Se ei ole mitään, miss Custer», sanoi hän. »Minäpä pistäydyn
katsomaan, jotta tulette vakuutetuksi. Saalistaan etsivä hyena eikä
mitään muuta.»

Tyttö olisi mielellään estänyt häntä menemästä mutta hän tunsi
aiheuttaneensa jo enemmän hämminkiä kuin mihin tapaus antoi aihetta,
ja niin hän vain naurahti väkinäisesti huomauttaen, ettei se ensinkään
maksanut vaivaa. Mutta hänen korvissaan soi yhä tuo tuttu nimi, joka
niin usein oli tullut hänen unelmainsa miehen huulilta.

Kun eräs toinen ehdotti, että tutkijan oli viisainta ottaa mukaansa
oiva pyssy siltä varalta, että tunkeilija sattuisi olemaan »vanha
vehkeilijä», lammasvaras, hypähti tyttö ylös ikäänkuin pannakseen
vastalauseen. Mutta käsittäessään, kuinka naurettava sellainen asenne
olisi ja kuinka mahdotonta sitä oli selittää, hän sensijaan kääntyi ja
astui sisälle.

Useita miehiä meni puutarhaan, mutta vaikka he tutkivat yli
puolen tuntia, palasivat he saamatta vihiäkään mistään lähistöllä
piileskelevästä villipedosta. Äänetön olento liikuskeli aina heidän
edellään pysytellen visusti heidän näköpiirinsä ulkopuolella, ja
kun he palasivat uudestaan parvekkeelle, sijoittautui se jälleen
ruusupensaiden taakse. Eikä olento liikahtanut ennenkuin kaikki olivat
menneet bungalowiin ja paneutuneet vuoteilleen.

Nu oli taasen nälissään, ja kun hän ei tuntenut omistusoikeutta
koskevia lakeja, oli Greystoken lampaiden tuoksu hänestä ruokahalua
herättävä samoin kuin monien muiden eläinten, jotka oli salvattu yöksi
aitaukseensa. Notkean pantterin tavoin kiipesi mies korkean, sitä
ulkolaista rotukarjaa suojaavan aidan yli, josta loordi Greystoke
täydellä syyllä ylpeili. Hetkistä myöhemmin ryntäsivät eläimet
pelästyneinä aidatun alueen toiseen päähän, mihin ne pysähtyivät
kääntääkseen pelkoa uhkuvat silmänsä äänettömään petoeläimeen, joka
kumartui kömpelön emälampaan ruhon yli. Aitauksen sisällä söi Nu
kyllikseen ja poistui sitten kuten oli tullutkin kissan tavoin hiljaa
ja varovaisesti puutarhaan pimeyden verhoaman bungalowin edustalle.

Tasangon poikki, tuulen alapuolella Nu'sta, liikkui toinen äänetön
hahmo uudistaloa kohti. Se oli valtava, harjakas leijona. Aina silloin
tällöin se pysähteli ja kohotti vainuavan nenänsä! hiljaiseen tuuleen,
ja sen huulet vetäytyivät tuon tuostakin ryppyihin paljastaen mahtavat
torahampaat. Mutta minkäänlaista ääntä ei tullut sen kumeasta kurkusta,
sillä se oli vanha, ja sen viisaus oli samanlaista kuin ketun viisaus.

Ennen vanhaan se olisi murissut ja valittanut ja karjunut nälkäisten
veljiensä tapaan, mutta monet ihmisväestä ja heidän huumaavista
ukkoskepeistään saadut kokemukset olivat opettaneet sille, että se
metsästi kauimmin, ken metsästi ääneti.




KUUDES LUKU

Nu ja leijona


Victoria Custer oli sinä iltana mennyt huoneeseensa paljon aikaisemmin
kuin hänen tapansa oli, mutta ei nukkumaan. Hän ei edes riisuutunut,
vaan istuskeli sensijaan pimeässä ikkunansa ääressä, katsellen ulos
matkan päässä näkyvää, synkeätä ja salaperäistä viidakkoa ja eteläisten
vuorten häämöittäviä ääriviivoja.

Hän yritti tukahduttaa ainaiseksi sen mielettömän tunteen, joka
hitaasti ja salaisesti oli vuosien kuluessa vallannut hänet. Siitä
lähtien, kun versoava naisellisuus oli ensi kerran herännyt hänessä,
oli hän ollut kahlehdittuna tuohon kummalliseen uneen, joka nyttemmin
alkoi tulla melkein jokaöiseksi tapaukseksi. Ensin hän oli vain
ajatellut olevan ihmeellistä, että hän näki unta samasta asiasta
yhteen mittaan niin monta kertaa; mutta viime aikoina nämä öiset näyt
olivat tuntuneet sisältävän enemmän todellisuutta kuin aikaisemmin
ja ennustavan jotakin kohtalokasta tapausta hänen elämänradallaan —
jotakin käännekohtaa, joka oli muuttava hänen elämänsä suunnan. Eipä
hän voinut edes päivälläkään vapautua näkemästä mustatukkaista, nuorta
jättiläistä, ja tänä iltana oli asia kehittynyt huippuunsa, kun hän oli
kuullut nuorukaisen äänen kutsuvan häntä ruusupensaikosta. Hän tiesi,
että mies oli vain hänen uniensa luomus, ja juuri tämä tieto pelästytti
häntä niin suuresti — sillä se merkitsi vain yhtä asiaa; hänen mielensä
horjahteli hermojännityksen taakan alla, jonka nämä harhakuvitelmat
olivat sälyttäneet hänen kannettavakseen.

Hänen täytyi koota kaikki hermostonsa tarmon apuvoimat ja kitkeä
ainaiseksi sydämestään tämä hirvittävän ahdistava tunne. Hänen täytyi!
_Hänen täytyi!_

Tyttö nousi ja alkoi astella edes takaisin huoneen toisesta päästä
toiseen. Hän tunsi sen ahtaiden rajojen tukahduttavan ja vangitsevan
itseänsä. Ulkona taivasalla, ilman mitään muita rajoituksia kuin
etäinen taivaanranta, oli parasta käydä sellaista taistelua, joka
riehui hänen rinnassaan. Hän sieppasi silkkihuivin, heitti sen;
hartioilleen — totuttuun tapaansa, sillä yö oli kuuma — astui
ikkunastaan bungalowia ympäröivälle parvekkeelle ja meni puutarhaan.

Juuri talon lähimmän nurkkauksen takana istuivat hänen veljensä ja
Billy Curtiss tupakoimassa makuuhuoneensa ikkunan edessä, yllään
yöpuvut ja tohvelit. Curtiss nojasi pyssyyn, jota oli käyttänyt sinä
päivänä — samaan, jonka hän oli ottanut ruusutarhaan varemmin illalla.
Kumpikaan ei kuullut tytön kevyitä askeleita nurmikolla, ja rakennuksen
nurkkaus kätki hänet heidän näkyvistään.

Täyden kuun paisteessa ruusutiheikön laidassa asteli Victoria Custer
edes takaisin. Kymmenkunta kertaa hän sai päätetyksi, että aamulla
käyttäisi hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta antaakseen myönteisen
vastauksen Billy Curtissille siihen kysymykseen, jonka nuori mies oli
tehnyt hänelle edellisenä iltana — maanjäristyksen iltana; mutta joka
kerta, kun hän luuli ratkaisseensa asian lopullisesti, havaitsi hän
tahtomattaan vertailevansa Curtissia uniensa miehen sankarilliseen
olemukseen, ja uudestaan hänen täytyi ryhtyä taisteluunsa.

Kun hän käyskenteli kuutamossa, seurasi kaksi silmäparia alati
hänen jokaista liikettään — toinen pari, kirkkaat, mustat silmät,
ruusutiheiköstä — toinen, säihkyvät, keltaisenvihertävät kehät,
kätkeytyneenä pieneen pensasryhmään siihen kohtaan, missä hän kääntyi
kävelyssään ja lähti astelemaan entisiä jälkiään — siihen kohtaan, joka
oli kauimpana ruusujen keskeltä tähystelevästä.

Kaksikymmentä kertaa oli Nu ollut hypähtämäisillään piilopaikastaan ja
sulkemaisillaan tytön syliinsä, sillä hänestä se oli Than tytär Nat-ul,
eikä hän ollut nähnyt tyttöä viimeksi satatuhatta vuotta sitten, vaan
vasta eilispäivänä. Mutta joka kerta häntä pidätti jokin — kummallinen,
epämääräinen, selittämätön pelko tätä ihanaa olentoa kohtaan, joka oli
Nat-ul ja joka ei olut Nat-ul, vaan toinen, ihan Nat-ulin näköinen.

Ihmeelliset verhot, jotka peittivät tytön kaunista vartaloa, tuntuivat
kohottaneen salvan heidän väliinsä — kun hän oli viimeksi kävellyt
tytön kanssa rannalla, oli vain punahirven nahasta tehty pehmyt
kaistale ympäröinyt hänen suloisesti keinahtelevia vyötäröitään.
Hänen tuttavallinen seurustelunsa noiden vieraiden ihmisten kanssa,
yhtyneenä siihen seikkaan, että hän oli puhunut ja ymmärtänyt heidän
kieltään, oli vain omiansa loitontamaan tyttöä hänestä. Nu oli ylen
murheellinen ja ylen yksinäinen; nyt Nat-ulin näkeminen tuntui pikemmin
lisäävän kuin lievittävän hänen mielenmasennustaan. Vähitellen hänessä
heräsi se vakaumus, että Nat-ul ei ollut enää Nun poikaa Nu'ta varten.
Hän ei kyennyt sanomaan miksi, mutta tämä katkera tosiasia näytti
peruuttamattomalta.

Tyttö oli tullut nyt ihan hänen lähelleen ja palasi jälleen
parinkymmenen metrin päässä olevia pensaita kohti. Niiden kukoistavan
vehreyden takana viuhtoi »vanha veijari» tupsupäistä häntäänsä ja
veti teräksenväkevät jalkansa alleen loikatakseen, ja sen odotellessa
pääsi heikon heikko hyrräys sen kuolaa valuvasta kidasta. Ääni oli
niin heikko, etteivät kahdennenkymmenen vuosisadan neidon tylsistyneet
aistit kyenneet erottamaan sitä; mutta mies, joka piileskeli
ruusutiheikössä kaksikymmentä askelta kauempana leijonasta kuin tyttö,
tajusi sen turmeltumattomilla korvillaan kumeana ja kauhistavana.

Salaman iskun tavoin — niin nopeasti tottuivat hänen lihaksensa hänen
aivojaan — loikkasi luolamies edessä olleiden ruusupensaiden yli
yhdellä ainoalla hyppäyksellä ja juoksi, keihäs kodollaan kädessä
pahaa-aavistamattoman tytön jälkeen. Iso leijona näki hänen tulevan
ja hyppäsi kuutamoon, jotta siltä ei petollisesti olisi viety
saalista ennenkuin tarkoitettu uhri oli vielä ehtinyt päästä ihan sen
hyppäyspiiriin.

Peto päästi ilmoille kauhistavan karjahduksen, joka sai tytön pelosta
jähmettymään, ja sitten juoksi alaston jättiläisolento hänen ohitseen
uhmaten pedon hirvittävää hyökkäystä. Hän näki ison käsivarren
heiluttavan valtavaa keihästä, sinkoavan aseen raivostunutta petoa
kohti — ja sitten hän pyörtyi.

Kun leijonan karjahduksen villi ääni rikkoi tyynen yön hiljaisuuden,
hypähtivät Curtiss ja Barney Custer jaloilleen ja lähtivät juoksemaan
bungalowin sille puolelle, mistä ääni oli kuulunut. Curtiss puristi
pyssyä, jonka hän vastikään oli uudestaan ladannut. Kun hän kääntyi
rakennuksen nurkkauksessa, äkkäsi hän pikaisen vilahduksen jostakin
liikkuvasta pensaiden lähellä viidenkymmenen metrin päässä. Hän kohotti
aseensa ja ampui.

Leijonan kumea karjahdus ja vastaukseksi kajahtanut ison pyssyn pamaus
olivat herättäneet talon koko väen, niin että Barney ja Curtiss olivat
olleet tuskin minuuttiakaan kaatuneen tytön vieressä, kun parikymmentä
valkoista ja mustaa miestä oli kokoontunut heidän ympärilleen.

Valtavan ison leijonan kuollut ruumis lepäsi tuskin kahdenkymmenen
jalan päässä Victoria Custerista, mutta tytön nopea tointuminen tuotti,
sanomatonta helpotusta kaikille, sillä hän oli vahingoittumaton.
Barney nosti hänet syliinsä ja vei huoneeseen, kun taas toiset jäivät
tutkimaan kuollutta petoa. Keskeltä rintaa pisti esiin puinen varsi,
ja kun he olivat vetäneet sen ulos, mikä vaati neljän väkevän miehen
yhteisiä voimanponnistuksia, niin he havaitsivat, että kivikärkinen
keihäs oli tunkeutunut suoraan villin sydämen läpi melkein eläimen koko
ruumiin pituudelta.

»Seebran tappaja», virkkoi Brown Greystokelle. Viimeksimainittu
nyökäytti päätänsä.

»Meidän täytyy löytää hänet», sanoi hän. »Hän on tehnyt meille suuren
palveluksen. Ilman häntä ei miss Curtiss olisi enää elävien kirjoissa.»
Mutta vaikka kaksikymmentä miestä tutki pihamaata ja kauempana olevaa
tasankoa useampia tunteja, eivät he löytäneet minkäänlaista jälkeä
»vanhan veijarin» surmaajasta. Ja syynä siihen, etteivät he löytäneet
häntä kedolta, oli se, että hän lepäsi ihan heidän nenänsä alla
pienessä kukoistavassa pensasrykelmässä, päässänsä luodin tekemä haava.




SEITSEMÄS LUKU

Victoria noudattaa kutsua


Seuraavana aamuna tarkastelivat miehet kivimäistä keihästä parvekkeella
juuri ruokasalin edustalla.

»Tämä on ihmeellisin asia laatuaan, mitä koskaan olen nähnyt»,
sanoi Greystoke. »Voin melkein vannoa, ettei sitä ole tehnyt kukaan
nykypäivien Afrikan heimojen jäsenistä. Näin kerran muutamia
samanlaisia kärkiä, vaikka tosin British Museumissa. Ne oli löydetty
erään esihistoriallisen luola-asunnon raunioista.»

Ruokasalin ikkunasta juuri heidän takaansa tuijotti tyttö silmät
pyöreinä ja ihmetyksestä äänetönnä karkeatekoiseen aseeseen, joka
hänelle merkitsi selvää todistusta sen olennon todellisuudesta, jota
hän oli luullut vain toiseksi harhakuvitelmaksi — alastoman miehen
juoksevasta hahmosta, joka oli rynnännyt hänen ohitseen hyökkäävää
leijonaa vastaan hetkistä aikaisemmin kuin hän oli pyörtynyt. Eräs
miehistä kääntyi ja näki hänen seisovan siinä.

»Kas, miss Custer», huudahti mies. »Huomaan, ettette tänä aamuna voi
pahemmin huolimatta pienestä viimeöisestä seikkailustanne. Tässä on
todistuskappale, jonka pelastajanne jätti jälkeensä vanhan veijarin
sydämeen. Ettekö halua tarkastella sitä?»

Tyttö astui eteenpäin, kätkien todelliset tunteensa iloisen hymyn
naamion taakse. Hän otti käsiinsä Nu Nunpojan keihään, ja hänen
sydämensä täytti puolittain villi riemu, kun hän tunnusteli ison
heittoaseen painoa.

»Millainen täytyikään sen miehen olla, joka heiluttelee noin valtavaa
asetta!» huudahti hän. Barney Custer piti tarkoin silmällä sisartansa,
sillä kun keihäs löytyi leijonan ruumiista, oli hänen mieleensä äkkiä
palautunut Victorian kuvaus unien miehestä — »Hänellä on iso keihäs,
kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä kuin näkisin sen —»

Nuori mies astui sisarensa viereen ja laski toisen kätensä hänen
hartioilleen. Tyttö katsoi häntä kasvoihin ja kuiskasi sitten
hiljaisella äänellä, jota muut eivät voineet kuulla: »Se on hänen,
Barney. Tiesin, että tuntisin sen.»

Jonkun aikaa oli nuorta miestä huolestuttanut pelko sisaren
terveydestä. Nyt hänen täytyi tuntea vieläkin hirvittävämpää pelkoa,
ellei tahtonut tunnustaa, että itsekin oli tullut mielettömäksi. Jos
hän oli tervejärkinen, niin toden totta täytyi villin valkoisen miehen
kuljeskella jossakin tässä villissä maassa Victoriaa etsimässä. Kun
hän oli nyt löytänyt tytön, eikö hän vaatisi häntä? Barney värisi tätä
ajatellessaan. Hänen täytyi tehdä jotakin estääkseen murhenäytelmän, ja
hänen täytyi toimia viipymättä. Hän veti loordi Greystoken syrjään.

»Victorian ja minun täytyy lähteä heti», sanoi hän. »Maanjäristyksen
aiheuttama hermojännitys ja tämä viimeinen seikkailu ovat vaikuttaneet
häneen niin kovasti, että pelkään tytön tulevan hyvin sairaaksi, jollen
vie häntä sivistyneen maailman ja kodin piiriin niin nopeasti kuin
mahdollista.»

Greystoke ei yrittänyt tehdä mitään vastaväitteitä. Hänkin oivalsi,
että miss Custerin oli parasta mennä kotiin. Hän oli huomannut
tytön hermojen tilan käyvän pahemmaksi ja tuntenut yhä suurempaa
huolestumista. Päätettiin, että he lähtisivät matkalle seuraavana
aamuna. Talossa oli viisikymmentä mustaa kantajaa, jotka kiihkeästi
halusivat palata rannikolle, ja Butzow ja Curtiss ilmoittivat paikalla
olevansa valmiit saattamaan nebraskalaista ja hänen sisartaan.

Kun Barney selitti päätöksensä Victorialle, riensi muuan musta
palvelija kiihtyneenä loordi Greystoken luo. Hän kertoi tavanneensa
kuolleen lampaan aitauksesta. Eläimen kaula oli taitettu, kertoi mies,
ja useita lihaviipaleita leikattu veitsellä sen lonkista. Sen vieressä
näkyi selvästi paljaan ihmisjalan jälkiä aidatun alueen pehmeässä
mudassa.

Greystoke hymyili. »Taasen seebran tappaja», sanoi hän. »No syököön hän
mielin määrin mitä vain haluaa.»

Ennenkuin hän oli lakannut puhumasta huusi Brown, joka oli ollut
etsiskelyretkellä puutarhassa, häntä pienestä pensasrykelmästä sen
paikan vierestä, missä leijonan ruumis oli maannut.

»Katsoppas, Clayton», huusi hän. »Täällä on jotakin, mikä viime yönä
jäi meiltä pimeässä huomaamatta.»

Parvekkeella olleet miehet seurasivat Greystokea puutarhaan. Heidän
perässään tuli Victoria Custer, ikäänkuin magneetin vetämänä sille
paikalle, mihin he olivat kokoontuneet.

Pensaikossa oli pikku lammikko kuivunutta verta, ja niillä kohdin
maassa juurten lähettyvillä, missä ei kasvanut nurmea, oli useita
paljaan jalan jälkiä.

»Hänen on täytynyt haavoittua», huudahti Brown, »Curtissin luodista.
Epäilen leijonan kajonneen häneen — eläimen on täytynyt kuolla heti,
kun keihäs tunkeutui sen sydämeen. Mutta mihin ihmeeseen hän on voinut
kadota?»

Victoria Custer tutkisteli ruohikkoa vähän matkan päästä pensaiden
takaa. Hän näki sen, mikä toisilta oli jäänyt näkemättä — siellä täällä
veripisaran, jotka johtivat eteläisille vuorille päin. Tämän nähdessään
hänen sydämeensä tulvehti säälintunne yksinäistä, haavoittunutta miestä
kohtaan, joka oli pelastanut hänen henkensä ja sitten hoiperrellut
vertavuotavana villiin erämaahan, mistä oli tullut. Hänestä tuntui kuin
mies olisi jostakin tuolta kaukaa kutsunut häntä nyt ja että hänen
täytyi mennä.

Hän ei kiinnittänyt toisten huomiota havaintoonsa ja pian he kaikki
palasivat parvekkeelle, missä Barney ryhtyi uudestaan keskustelemaan
heidän huomisaamuisen lähtönsä suunnitelmista. Tyttö ei esittänyt
minkäänlaisia vastaväitteitä. Barney oli iloissaan nähdessänsä, että
sisar halusi palata kotiin ilmeisesti yhtä kiihkeästi kuin hän itsekin
— hän oli pelännyt tiukkaa kieltäytymistä.

Barney oli toivonut saavansa kaataa puhvelihärän ennen lähtöään, ja kun
eräs waziri-soturi toi samana aamuna tiedon, että muutaman kilometrin
päässä pohjoiseen uudistalosta oli uhkea puhvelilauma, vaati Victoria
häntä lähtemään toisten miesten mukana metsästysretkelle.

»Minä huolehdin tavaroiden pakkauksesta», sanoi hän. »Ei ole
pienintäkään syytä, joka estäisi sinua menemästä.»

Niin hän lähti, ja Victoria ryhtyi kokoilemaan heidän monenmoisia
tarve-esineitään. Koko aamun hääräili talonväki lukemattomissa
tehtävissään, mutta puolisen jälkeen, päivän helteen ollessa
pahimmillaan ei bungalowissa voitu huomata minkäänlaista merkkiä siitä
elämästä, mikä vallitsi sen ympärillä. Lady Greystoke paneutui levolle,
kuten melkein kaikki palvelijatkin. Victoria Custer oli keskeyttänyt
työnsä silmäilläkseen ulos ikkunasta etäisille kukkuloille kauas
etelään. Hänen vieressään, työntäen kuononsa hänen kämmeneensä, seisoi
muuan loordi Greystoken isoja susikoiria, Terkoz; se oli ensi hetkestä
ihastunut suuresti Victoria Custeriin ja pysytteli tällä tavoin hänen
rinnallaan aina, milloin vain tilaisuutta tarjoutui.

Tytön sydämen täytti valtava kaipuu, kun hän katseli kaihoisasti vuoria
kohti, joita hän ennen oli pelännyt niin kovasti. Hän pelkäsi niitä,
mutta jokin kutsui häntä sinne. Hän yritti taistella tätä mieletöntä
halua vastaan aivojensa jokikisellä säikeellä, mutta hän kamppaili
järjestä piittaamatonta vaistoa vastaan, joka oli paljon voimakkaampi
kuin mikään perustelu, minkä hän voi esittää sitä vastaan.

Äkkiä johdatti koiran kylmä kuono hänen mieleensä erään ajatuksen, ja
sen vallassa hän luopui teennäisen vastarinnan viimeisestäkin häivästä
mieletöntä haluaan vastaan. Hän sieppasi pyssynsä ja patruunavyönsä ja
astui ääneti parvekkeelle... Siellä hän näki joukon kahlehihnoja, jotka
riippuivat puuvaarnasta. Hän pisti erään niistä koiran kaulanauhaan.
Kenenkään näkemättä hän meni puiston poikki pienelle pensasrykelmälle,
missä kuivunut verilammikko oli. Siellä hän kokosi hiukan ruskeata,
tahriintunutta maata käteensä ja piti sitä lähellä Terkozin kuonoa,
laski sitten sormensa maahan, siihen kohtaan, mistä verinen polku johti
etelään käsin.

»Kas tässä, Terkoz!» kuiskasi hän.

Eläin päästi kumean murahduksen, kun tuoreen veren haju tunkeutui sen
sieraimiin, ja lähti liikkeelle, kuono painettuna lähelle maata ja
hihnaa riuhtoen, kohti vuoria tasangon toiselle puolelle.

Sen vieressä asteli tyttö; ja hänen olkapäälleen oli heitetty iso,
uudenaikainen metsästyspyssy ja hänen vasemmasta kädestään riippui
hänen etsimänsä villin kumppanin kiviteräinen keihäs.

Hän ei edes pysähtynyt mietiskelemään, mitkä vaikuttimet pakottivat
häntä tähän tekoon. Seurauksia hän ei ajatellut hitustakaan. Tuntui
maailman luonnollisimmalta asialta, että hänen täytyi lähteä etsimään
tuota yksinäistä, haavoittunutta miestä. Hänen paikkansa oli sen
miehen rinnalla. Mies tarvitsi häntä — enempää hänen ei tarvinnutkaan
tietää. Hän ei ollut enää tylsistyneen, sivistyneen maailman
hemmoiteltu lemmikkilapsi. Hän ei edes uneksinut, että hänessä olisi
tapahtunut mitään muodonvaihdoksia, eikä ole varmaa, että mitään
muutosta oli tapahtunutkaan, sillä kuka pystyy sanomaan, että toisesta
ruumiillistumasta toiseen on kovinkaan pitkä askel, olipa kuinka
monta ihmisten mittaaman ajan mukaista, lukematonta vuotta hyvänsä
vierähtänyt sillä välin?

Pimeys oli laskeutunut tasangolle ja viidakkoon ja vuorille, ja yhä
riensi Terkoz eteenpäin kuono maahan painettuna, ja sen rinnalla asteli
suloisen tytön hento olento. Nyt tuli kaukaisen leijonan karjahdus
heikosti heidän kuuluviinsa, ja toisen pedon valitus vastasi ihan
läheltä — ääni, joka on äärettömästi taikamaisempi ja hirvittävämpi
kuin kumeampikaikuinen kiljunta. Leopardin rykiminen ja hyenoiden
iljettävä »nauru» osoitti heille vieläkin selvemmin, että öisin
saalistaan etsivät petoeläimet olivat liikkeellä.

Susikoiran niskakarvat jäykistyivät pieneksi harjaksi kuohuttavasta
raivosta. Tyttö otti pyssyn olaltaan ja vaihtoi hihnan samaan käteen,
jossa piteli luolaihmisen raskasta keihästä. Mutta hän ei säikkynyt.
Äkkiä, ihan hänen edestään, lähti pienoinen antilooppiparvi pikaisen
kauhun yllättämänä karkaamaan ruohistosta. Kuului hirveä karjahdus, ja
iso ruumis syöksähti ilman halki pudotakseen lauman viimeisen eläimen
päälle. Yksi ainoa tuskan ja kauhun parkaisu, pedon kynsiin joutuneen
eläimen suusta, sarja hiljaisia murahteluja ja valtavien leukapielien
synnyttämä ääni, niiden tunkeutuessa narskuen lihan ja luiden lävitse,
ja sitten hiljaisuus.

Tyttö teki pienen kaarroksen välttääkseen petoa ja sen saalista ja meni
satakunta metriä niiden yläpuolitse. Kuutamossa näki leijona hänet
ja koiran. Seisoen kaatuneen saaliinsa päällä, leimuavien silmien
tuijottaessa tunkeilijoihin, se jyräytti kumean varoituksen heille;
mutta Victoria, raahaten ärisevää Terkozia perästään, jatkoi matkaansa,
ja eläinten kuningas ryhtyi pitämään kemujansa.

Vasta neljännestunnin kuluttua kykeni Terkoz jälleen seuraamaan
jälkiä, ja sitten he kaksi jatkoivat uudestaan yksinäistä tietään. Se
kiemurteli vuorten juurelle muinaisen ajan vääristyneiden kivikerrosten
ohitse. Nähdessään paljaan kallion tyttö värisi, mutta ylös yhä
eteenpäin hän jatkoi matkaa, kunnes Terkoz pysähtyi, pöyhistäen
niskakarvojaan ja muristen, synkän luolan sysimustan aukon edustalle.

Victoria pidätti eläintä ja tähysti sisälle. Hänen silmänsä eivät
voineet tunkeutua manalan pimeyden läpi. Jäljet päättyivät ilmeisesti
tähän. Mutta yhtäkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hän oli vain
arvellut heidän seuraamainsa veristen jälkien olleen etsimänsä miehen.
Melkein yhtä luultavaa oli, että Curtissin kuula oli sattunut »vanhan
veijarin» puolisoon ja että hän olikin loppujen lopuksi seurannut
haavoittuneen naarasleijonan veritäpliä tullakseen pedon kalliopesään.

Hän kumartui syvään ja kuunteli, ja vihdoin hänen korviinsa tuli
ikäänkuin liikehtivän ruumiin ääntä, ja sitten raskasta hengitystä ja
huokaus.

»Nu!» kuiskasi tyttö. »Sinäkö, se olet? Olen tullut.» Eikä hänestä
tuntunut kummalliselta, että hän puhui outoa kieltä, josta ei ollut
kuullut koskaan ennen sanaakaan koko elämänsä aikana. Tuokion vallitsi
hiljaisuus, ja sitten vastasi ääni heikosti luolan syvyyksistä.

»Nat-ul!» Se oli pelkkä kuiskaus.

Nopeasti hapuili tyttö onkaloon, tunnustellen käsillään eteensä, kunnes
tuli pitkällään makaavan miesolennon luo, joka lepäsi kylmällä, kovalla
kalliolla. Vaivoin hän sai estetyksi ärisevän susikoiran ryntäämästä
miehen kurkkuun. Terkoz oli löytänyt takaa-ajamansa saaliin eikä voinut
ymmärtää, miksei sen sallittu nyt surmata otusta; mutta se oli hyvin
opetettu eläin, ja tytön käskystä se vetäytyi vihdoin vartioon luolan
suulle.

Victoria polvistui pitkällään makaavan Nu Nun pojan viereen, mutta
hän ei ollut enää Victoria Custer. Se oli Nat-ul, Than tytär, joka
polvistui nyt rakastamansa miehen viereen. Lempeästi hän laski hoikat
sormensa miehen otsalle — sitä poltti riehuva kuume. Hän tunnusteli Nun
pään toisella puolella olevaa haavaa ja värisi. Sitten hän kohotti Nun
syliinsä, niin että miehen pää lepäsi hänen helmassaan, kumartui ja
suuteli hänen poskeaan.

Hänen mieleensä muistui, että puolimatkassa vuoren rinteellä oli
pieni lähde, josta pulppuili raikasta, kylmää vettä. Hän heitti pois
metsästysvaippansa, käärien sen tiedottoman miehen päänaluseksi,
ja sitten hän laskeutui Terkoz rinnallaan alas louhikkoista tietä.
Täytettyään hattunsa vedellä hän palasi luolaan. Koko yön hän hauteli
kylmillä kääreillä kuumeista päätä ja pesi ammottavan haavan,
vuodattaen silloin tällöin muutamia virkistäviä pisaroita palavien
huulten väliin.

Vihdoin lakkasi haavoittuneen miehen rauhaton heittelehtiminen, ja
tyttö näki hänen vaipuneen luonnolliseen uneen ja kuumeen laskeneen.
Kun nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat luolan
synkeyteen, nousi Terkoz ojentelemaan jäseniään ja silmäili taaksepäin
sisustaan. Se näki mustatukkaisen jättiläisen nukkuvan rauhallisesti
pää khaki-kankaisen metsästysvaipan varassa; ja miehen vieressä istui
tyttö, teroitettujen hiusten aaltoillessa hänen olkapäilleen ja
nukkuvan miehen rinnalle, jolle tytön oma väsynyt pää oli kallistunut
äärimmäisen uupumuksen tuomassa unessa. Terkoz haukotteli ja paneutui
jälleen pitkäkseen.




KAHDEKSAS LUKU

Arabialaisien sieppaamana


Hetken kuluttua tyttö heräsi. Muutamiin minuutteihin hän ei voinut
tulla vakuutetuksi ympäristönsä todellisuudesta. Hän luuli tämän olevan
taasen vain hänen unennäköjään. Hiljaa hän ojensi kätensä ja kosketti
nukkujan kasvoja. Ne olivat varsin todelliset. Hän istui ääneti
muutamia minuutteja, yrittäen sopeutua näihin uusiin ja kummallisiin
oloihin, jotka ympäröivät häntä. Hän tuntui olevan kaksinainen ihminen
— amerikkalainen tyttö, Victoria Custer, ja Nat-ul; mutta hän ei
kyennyt selittämään, ken tai mistä oli Nat-ul, muuten kuin että Nu
rakasti häntä ja että hän vastasi Nun rakkauteen.

Hän ihmetteli, ettei haikein mielin ajatellut hylkäämäänsä mukavaa
elämää, sekä sitä tietoaan, ettei ikinä voisi enää palata sen
keskelle. Hän oli yhä kylliksi kahdennenkymmenen vuosisadan ihminen
oivaltaakseen, että hänen astumansa askeleen täytyi ainaiseksi erottaa
hänet menneestä elämästä — mutta sittenkin hän oli hyvin onnellinen.
Kumartuen alas miehen yli hän suuteli hänen huuliaan, nousi sitten ja
meni ulos, ja kutsuttuaan Terkozin mukaansa hän laskeutui lähteelle,
sillä hän oli janoissaan.

Ei tyttö enempää kuin koirakaan nähnyt valkoviittaisia olentoja, jotka
vetäytyivät äkkiä valtavan ison kiven taakse, kun he kaksi tulivat
esiin luolan suusta. Eivätkä he nähneet erään niistä tekevän merkkejä
toisille takanaan oleville, jotka eivät olleet kiertäneet vuoren
ulkonemaa, jonka juurta he olivat taivaltaneet.

Victoria kumartui täyttääkseen hattunsa lähteestä. Ensiksi hän
kurottautui kauas alas sammuttaakseen oman janonsa. Terkozin äkillinen,
varoittava murahdus sai hänet kohottamaan päätänsä, ja silloin hän
näki, tuskin kymmenen askeleen päässä, kymmenkunta valkoviittaista
arabialaista ja heidän takanaan puolisensataa mustaihoista
alkuasukasta. Kaikki olivat asestettuja — ilkeännäköisiä miekkosia he
olivat, ja yksi arabialaisista oli suunnannut pitkän pyssyn häntä kohti.

Nyt hän puhui tytölle, mutta kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt, vaikka
käsitti hänen sanansa vihamielisiksi ja kuvitteli miehen varoittavan
häntä turvautumasta omaan pyssyynsä, joka oli hänen vierellään. Sitten
puhui arabialainen takanaan oleville, ja kaksi heistä lähestyi tyttöä,
yksi kummaltakin puolelta, samalla kuin johtaja piti yhä pyssyään
tyttöön tähdättynä.

Kun nuo kaksi miestä tulivat häntä kohti, kuuli hän susikoiran
murahtavan uhkaavasti ja näki sen sitten ryntäävän lähimmän
arabialaisen kimppuun. Mies sieppasi pyssyn käteensä ja iski sillä
kaikin voimin Terkozia kalloon, niin että uskollinen koira kellistyi
hänen jalkoihinsa äänettömäksi kasaksi. Sitten nuo kaksi miestä
syöksähtivät paikalle ja ottivat Victorian pyssyn, ja hetkisen kuluttua
hänet laahattiin kovakouraisesti raa'an joukkion päällikön luo.

Erään mustan kantajan, länsirannikon neekerin avulla, joka oli
oppinut hiukan sekavaa englantia, kuulusteli johtaja tyttöä, ja kun
hän havaitsi tämän olevan loordi Greystoken vieraana, välähti ilkeä
virnistys hänen pahannäköisillä kasvoillaan, sillä miekkonen muisti,
kuinka erään toisen arabialaisen orja- ja norsunluukaravaanin oli
käynyt sen jouduttua tuon englantilaisen ja hänen wazirisoturiensa
kynsiin. Tässä tarjoutui tilaisuus osittaiseen kostoon. Hän viittasi
seuralaisiaan ottamaan tytön mukaan — ei sopinut vitkastella tässä
heidän vihollistensa maassa, mihin he sattumalta olivat eksyneet
harhailtuaan viidakossa yli kuukauden.

Victoria kysyi, mitä he aikoivat tehdä hänelle, mutta hän ymmärsi vain,
että he veisivät hänet mukanaan pohjoiseen. Hän tarjoutui suorittamaan
melkoiset lunnaat, jos he palauttaisivat hänet vahingoittumattomana
hänen ystäviensä pariin, mutta arabialaiset vain nauroivat hänelle,
»Sinusta saadaan hyvä hinta», sanoi päällikkö »sulttaani Fuladin
hovissa Tagwaran pohjoispuolella, ja muuten voin nyt saada osaksi
kuitatuksi! sen velan, joka minun on maksettava englantilaiselle». Ja
niin katosi Victoria Custer ihmisten ilmoilta wazirien villin maan
rajalla, eivätkä kutkaan muut kuin hänen ryöstäjänsä tunteneet sitä
salaista tietä, jota he matkasivat pyrkiessään Uzirin pohjoispuolella
sijaitsevaan maahan.

       *       *       *       *       *

Kun Nu Nunpoika aukaisi vihdoin silmänsä; heräten syvästä unestaan,
joka oli virkistänyt ja elähdyttänyt häntä, kohotti hän katseensa
odottaen näkevänsä ne suloiset kasvot, jotka olivat leijailleet hänen
omien kasvojensa yllä. Ja kun hän huomasi, ettei luolassa ollut ketään
muita kuin hän itse, puhkesi hänen yksinäisen sydämensä syvyydestä
puolittain nyyhkytyksentapainen huokaus, sillä hän tiesi, että Nat-ul
oli ollut hänen luonaan vain hänen unennäössään.

Mutta uni oli ollut niin todellinen! Vielä nytkin hän saattoi tuntea
tytön viileän käden kosketuksen otsallaan ja hoikkien sormien sivelevän
hänen hiuksiaan. Nun posket hehkuivat tytön kuumista suuteloista,
ja hän tunsi sieraimissaan tytön rakkaasta olemuksesta levinneen
ihanan tuoksun. Herääminen ja harhaluulon hälveneminen aiheutti
katkeran pettymyksen ja kuumeen uudistumisen. Nu vaipui jälleen
puolittaiseen tiedottomuustilaan ja hourailuun, niin ettei hän
tajunnut khaki-pukuista valkoista miestä, joka hiipi varovasti hänen
piilopaikkansa puolipimeyteen vähän puolenpäivän jälkeen.

Tulija oli Barney Custer, ja hänen perästään saapuivat Curtiss, Butzow
ja puolisen tusinaa muita etsiskelevän seurueen jäseniä. He olivat
kompastuneet puolikuolleeseen Terkoziin lähteen reunamalla, ja sieltä
he olivat löytäneet myös Victoria Custerin hatun. Ja vuoren rinteen
isojen kivien välissä pehmeässä maassa he olivat selvästi nähneet
vastatallatun polun, joka vei ylemmäs luolalle.

Kun Barney näki, ettei luolassa pitkällään makaava olento liikahtanut
hänen astuessaan sisälle, nousi tukahduttava pelko hänen kurkkuunsa,
sillä hän uskoi varmasti löytäneensä sisarensa kuolleen ruumiin;
mutta kun hänen silmänsä tottuivat paremmin sisustan himmeään valoon,
huomasi hän erehdyksensä — ensiksi rajattoman helpotuksen tuntein ja
sitten pahoin aavistuksin, jotka lähentelivät toivomusta, että siinä
olisi ollut Victoria, kuolleena turvassa; sillä villin Afrikan villien
ihmisten keskuudessa sattuu naisille kuolemaakin pahempia kohtaloita.

Toiset olivat keräytyneet hänen viereensä, ja joku oli sytyttänyt
kuivista oksista tehdyn soihdun, joka valaisi kirkkaasti luolan
sisustaa muutamia sekunteja. Tuona aikana he havaitsivat, että mies
oli ainoa olento luolassa ja että hän oli avuttomana kuumeen kourissa.
Hänen vierellään näkivät he kivikeihään, joka oli surmannut »vanhan
veijarin» — jokainen heistä tunsi sen. Miten se oli voitu tuoda hänelle?

»Seebran tappaja», sanoi Brown. »Mitä on hänen päänsä alla? Se näyttää
khaki-viitalta.»

Barney veti sen esille ja kohotti ylös.

»Hyväinen aika!» mumisi Curtiss. »Se on Victorian.»

»Miehen on täytynyt laskeutua vuorelta sen jälkeen kun me lähdimme ja
näpistää keihäs sisareltanne», virkkoi Brown.

Curtiss veti revolverinsa ja astui lähemmäs tiedotonta Nu'ta.

»Petoeläin», murahti hän, »kuula on hänelle liiankin hyvä. Siirry
tieltä, Barney; tyhjennän häneen koko revolverini sisällön.»

»Ei», sanoi Barney levollisesti.

»Miksei?» kysyi Curtiss, yrittäen tunkeutua Custerin ohi.

»Koska en usko hänen tehneen pahaa Victorialle», vastasi Barney. »Se
on kyllin riittävä syy, että jäämme odottamaan, kunnes saamme tietää
totuuden. Muutenkaan en missään tapaukissa salli surmattavan tiedotonta
ihmistä.»

»Hän on vain peto — hullu koira», väitti Curtiss itsepintaisesti.
»Hänet pitäisi tappaa jo sen vuoksi, mitä hän on. En koskaan olisi
luullut sinun puolustavan miestä, joka on tappanut sisaresi — Jumala
yksin tietää, minkä hirvittävän rikoksen hän on tehnyt ennenkuin tappoi
Victorian.»

»Älä ole mieletön, Curtiss», kivahti Barney. »Emmehän edes tiedä,
onko Victoria kuollut. On mahdollista, että tämä mies on ollut
avuttomana kuumeen kourissa pitkän aikaa. Hänen päässänsä on haava,
jonka luultavasti teki sinun viimeöinen laukauksesi. Jos hän virkoaa
tuosta vammasta, niin ehkä hän voi luoda jotakin valaistusta Victorian
katoamiseen. Jos käy ilmi, että hän on tehnyt tytölle pahaa, on vain
minulla oikeus vaatia selitystä — ei sinulla; mutta kuten äsken sanoin,
en usko tämän miehen vioittaneen hiuskarvaakaan sisareni päästä.»

»Mitä tiedät hänestä?» kysyi Curtiss.

»En koskaan ennen ole nähnyt häntä», vastasi Barney. »En tiedä, ken
hän on ja mistä hän tulee, mutta tiedän — no, vähät siitä mitä tiedän,
paitsi ettei kukaan muu kuin Barney Custer saa tappaa häntä.»

»Custer on oikeassa», puutui Brown puheeseen, »Tämän miehen tappaminen
kylmäverisesti merkitsisi murhaa. Te olette liian pikaisesti vetänyt
sen johtopäätöksen, Curtiss, että miss Curter on kuollut. Jos sallimme
teidän tappaa tämän miehen, riistämme ehkä parhaan mahdollisuuden
päästä tytön jäljille ja pelastaa hänet.»

Heidän keskustellessaan hiipi luolaan susikoira Terkozin laiha hahmo.
Arabialaisen isku ei ollut surmannut sitä, ja sen päälle kaadettu aimo
annos kylmää vettä oli jouduttanut sen virkoamista. Se nuuski vikisten
ympäri luolaa ikäänkuin Victoriaa etsiskellen. Miehet seurasivat sitä
ääneti, kun Brown oli sanonut: »Jos tämä mies on tehnyt pahaa miss
Custerille ja heittänyt ulos Terkozin, niin eläin tahtoo kiihkeästi
kostaa. Pitäkää sitä silmällä, ja jos Curtiss on oikeassa, ei kenenkään
meistä tarvitse toimia kostajana sisarenne puolesta — Terkoz huolehtii
siitä. Tunnen sen.»

»Jätämme sen Terkozin tehtäväksi», sanoi Barney luottavasti.

Kun eläin oli kiertänyt koko luolan ympäri, nuuskien kaikki loukot ja
halkeamat, tuli se jokaisen katselevan miehen luo ja nuuski kaikkia
tarkasti. Sitten se asteli suoraan tiedottoman Nun viereen, nuoli hänen
poskiaan ja laskeutui maahan hänen viereensä, painaen päänsä miehen
rinnalle, niin että sen hurjat, susimaiset silmät olivat suuntautuneina
suoraan ja tarkkaavina sitä vastapäätä seisoskelevaan miesryhmään.

»Katsokaas», virkkoi Barney, kumartuen ja silitellen eläimen päätä.

Koira uikutti hänelle; mutta kun Curtiss lähestyi, nousi se
niskakarvojaan pöyhistäen ja murisi hänelle pahaenteisesti, seisten
poikittain Nun ruumiin päällä.

»Teidän on parasta pysytellä loitolla siitä, Curtiss», varoitti Brown.
»Sen mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteet ovat aina olleet
omituisia, ja se on peräti pahasisuinen olio, jos sitä vastustetaan.
Se on jo tappanut yhden miehen — ison wainbol-keihäsmiehen, joka
väijyskeli Greystokea pohjoisessa maassa viime syksynä. Katsotaanpa,
suhtautuuko se samalla tavoin meihin muihin.» Mutta toisen toisensa
jälkeen salli Terkoz lähestyä Nu'ta — vain Curtiss näytti kuohuttavan
sen villiä suojeluvaistoa.

Kun he keskustelivat lähimmän tulevaisuuden suunnitelmista, aukaisi
Nu silmänsä tullen tajuihinsa. Nähdessään vieraat olennot ympärillään
hän nousi istualleen ja tavoitti keihästään; mutta Barney oli kaiken
varalta korjannut tämän aseen samoin kuin veitsen ja kirveen hänen
ulottuvillaan.

Kun luolamies kohottautui istumaan, laski Barney loisen kätensä hänen
olkapäälleen. »Emme tee sinulle pahaa», sanoi hän, »jos kerrot meille,
miten on sisareni käynyt». Ja siirtäen sitten huulensa lähelle toisen
korvaa hän kuiskasi: »Missä on Nat-ul?»

Nu käsitti vain yhden ainoan sanan, Nat-ul; mutta ystävällinen
äänensävy ja hänen olkapäällään lepäävä käsi vakuuttivat hänelle, ettei
tämä mies ollut vihollinen. Hän pudisti päätänsä kieltävästi. »Nu ei
ymmärrä vieraan kieltä», sanoi hän. Ja sitten hän teki saman kysymykset
kuin Barney: »Missä on Nat-ul?» Amerikkalainen kykeni tajuamaan vain
nimen, mutta jo sekin ilmaisi hänelle, että tässä oli tosiaan hänen
sisarensa unien mies.

Kun kävi täysin selväksi, ettei mies kyennyt käsittämään mitään, mitä
he puhuivat hänelle, ja ettei hän voinut lähteä liikkeelle, päätettiin!
hänet lähettää uudistaloon muutamien alkuasukaskantajien mukana, jotka
kuuluivat seuraan, ja muut taas jatkaisivat kadonneen tytön etsiskelyä;
Terkoz salli heidän nostaa Nun käsivarsilleen ja viedä hänet ulos,
missä hänet laskettiin karkeatekoisille paareille, jotka kyhättiin
kokoon satulapeitteestä ja kahden heitä seuranneen wazirimetsästäjän
keihäästä.

Barney tajusi, että tämä mies voi tarjota avaimen Victorian olinpaikkaa
koskevan arvoituksen ratkaisuun, ja senvuoksi, peläten, että mies ehkä
yrittäisi paeta, hän päätti seurata häntä itse tietäessään, että hänen
sisarensa etsintä sujui yhtä hyvin ilman häntäkin. Sillä välin hän
saattaisi keksiä jonkin keinon, jonka avulla voisi päästä lähempään
kosketukseen vieraan kanssa.

Ja niin he lähtivät matkalle uudistaloa kohti. Neljä puolialastonta
mustaihoista kantoi karkeatekoisia paareja. Toisella sivulla asteli
susikoira Terkoz ja toisella Barney Custer. Neljä wazirisoturia seurasi
heitä.




YHDEKSÄS LUKU

Nu lähtee etsimään Nat—ulia


Nu, heikko ja sairas, oli välinpitämätön kohtalostaan. Olivatko hänet
vanginneet viholliset, se oli yhdentekevää. Hän tiesi, mitä oli
odotettavissa — orjuus tai kuolema, sillä ihmiset menettelivät sillä
tavoin sikäli kuin Nu tunsi heitä. Jos seuraisi orjuus, tarjoutuisi
aina tilaisuus pakoon. Jos kuolema, ei hänen tarvitsisi ainakaan
kestää yksinäisyyttä vieraassa maailmassa kaukana omasta kansastaan ja
verrattomasta Nat-ulistaan, jonka hän näki nyt vain unissaan.

Hän ihmetteli, mitä tuo kummallisesti puettu vieras tiesi Nat-ulista.
Mies oli ihan varmasti lausunut hänen nimensä. Voiko olla mahdollista,
että tyttökin oli vankina näiden ihmisten joukossa? Nu oli ihan
varmasti nähnyt hänet puutarhassa vieraan luolan edustalla, missä oli
tappanut pienoiskokoisen Zorin, joka oli aikonut lyödä Nat-ulin. Se ei
ollut unta, siitä oli Nu varma, ja niin ollen täytyi tytön tietenkin
olla vankina.

Muistellessaan leijonaa hän melkein hymyili. Kuinka piskuinen eläin
se olikaan ollut! Vanha Zor, joka metsästi apinakansan metsässä ja
asusti Autiovuorten tämänpuolisissa rinteissä sijaitsevissa luolissa,
olisi ahmaissut moisen toverinsa hyvinkin kahdella suupalalla. Entä
Uu! Uun aivastuskin olisi saanut hänet rientämään Mustalle Suolle,
minne Uu ei uskaltanut tulla suuren painavuutensa takia. Se maailma
oli merkillinen, mihin Nu havaitsi joutuneensa. Seutu näytti hänestä
melkein autiolta, ja sittenkin hän oli troopillisen Afrikan sydämessä.
Eläimet näyttivät, pieniltä ja vähäpätöisiltä — hänen tappamansa
leijona oli siitä huolimatta suurimpia, mitä Brown tai Greystoke
koskaan olivat nähneet —, ja hän värisi päiväntasaajan polttavan
auringon hehkussakin.

Kuinka hän kaipasikaan synnyinmaatansa, sen mahtavia eläimiä, sen
jättiläismäistä kasvistoa ja sen kuumaa, kosteata ilmakehää, jonka läpi
iso, pilkukas aurinko näytti luonnottoman suurelta ja läheiseltä!

Viikon verran hoideltiin Nu'ta Greystoken bungalowissa. Oli aikoja,
jolloin hänen eloon jäämisensä näytti epätoivoiselta, sillä
kuulanhaava, joka oli uurtanut toisen ohimon paljaaksi luuta myöten,
oli tulehtunut; mutta vihdoin hän alkoi parantua ja sen jälkeen hänen
toipumisensa oli nopeata, sillä hänen ruumiinsa oli kaikin puolin
täysin terve.

Useat etsiskely retkikunnat palasivat toinen toisensa jälkeen saamatta
vihiäkään Victoria Custerin olinpaikasta. Barney tiesi, että hänen
ystävänsä olivat tehneet kaikki, mitä he voivat tehdä; mutta hän
elätti itsessään sitkeästi sitä uskoa, että avain tämän hämmästyttävän
salaisuuden ratkaisuun oli kätkettynä tuon oudon jättiläisen rintaan,
joka oleili toipilaana riippumatossa, joka oli pantu Barneyn omaan
huoneeseen. Curtiss oli siirretty toisiin huoneisiin, ja Barney
oleskeli öin päivin potilaansa vuoteen lähettyvillä.

Pääsyynä hänen sellaiseen menettelyynsä oli hänen halunsa estää miestä
pakenemasta ja hänen toivonsa keksiä niin pian kuin mahdollista joku
keino, jonka avulla voisi päästä keskustelemaan vieraan kanssa.
Haavoittunut mies oli jo oppinut ilmaisemaan yksinkertaisimpia
tarpeitaan englanniksi, ja se helppous, jolla mies näkyi tajuavan, mitä
Barney vain yritti opettaa hänelle, oli vakuutena amerikkalaiselle
hänen tämänsuuntaisten ponnistustensa pikaisesta menestymisestä.

Curtiss katseli vierasta yhä epäluuloisesti ja huonosti peitetyn
vihamielisesti. Hän oli varma, että mies oli murhannut Victoria
Custerin, ja kun hänen ei onnistunut saada toisia vakuutetuksi, että
heidän piti itse ryhtyä jakamaan oikeutta ja teloittaa vanki pitemmittä
puheitta, vaati hän nyt kivenkovaan, että mies oli vietävä lähimpään
paikkaan, mihin sivistynyt maailma on järjestänyt lainkäyttökoneiston,
ja jätettävä viranomaisten käsiin.

Toisaalta taasen oli Barney yhtä järkähtämättömästi päättänyt
odottaa, kunnes mies olisi oppinut niin hyvin englantia, että he
voivat ottaa hänet kunnollisesti kuulusteltavaksi, minkä jälkeen
olisi toimittava kuulustelun tulosten mukaisesti. Hän ei saattanut
unohtaa, että tämän kauniin jättiläisen ja hänen sisarensa välillä
oli ollut jonkinlainen kummallinen ja selittämätön side, eikä liioin
sitä, että mies oli omasta aloitteestaan pelastanut hänen sisarensa
hengen, kun »vanha veijari» hyökkäsi Victorian kimppuun. Barney oli
rakastanut ja menettänyt, koska oli rakastanut tyttöä, joka ei ollut
hänen saavutettavissaan, ja niin hänen myötätuntonsa kohdistui tähän
mieheen, joka, sen hän uskoi lujasti, rakasti hänen sisartaan. Vaikka
Victorian unennäöt olivat olleet salaperäisiä, täytyi Barneyn myöntää,
että niissä oli ollut enemmän todellista kuin Victoria tai hän olivat
kuvitelleetkaan, ja nyt hän tunsi, että hänen täytyi Victorian vuoksi
puolustaa tätä unien miestä tytön itsensä poissaollessa.

Ensimmäisiä asioita, joita Barney koetti painaa miehen mieleen, oli se,
että Nu oli vanki, ja siltä varalta, että hän yrittäisi paeta yöllä
Barneyn nukkuessa, oli Greystoke pannut Terkozin vahtimaan häntä. Mutta
Nu ei näyttänyt halukkaalta pakenemaan. Hänen ainoana toiveenaan oli
ilmeisesti hänen vangitsijainsa oudon kielen oppiminen. Kaksi viikkoa
sen jälkeen, kun hän kykeni nousemaan vuoteeltaan, hän uhrasi kokonaan
englanninkielen opettelemiseen. Hän sai vapaasti tulla ja mennä
talossa, mutta hänen aseensa oli viety pois, kätketty loordi Greystoken
työhuoneeseen, ja Barney saatteli häntä aina, välistä seurassaan talon
muita asukkaita.

Nu odotteli Nat-ulia ja oli varma, että tyttö palaisi jälleen tähän
luolaan, jota hänen uudet tuttavansa nimittivät bungalowiksi. Barney
odotti miehen mainitsevan jotakin hänen sisarestaan. Eräänä päivänä
tuli Curtiss Nun luo, joka istui parvekkeella. Terkoz lepäsi hänen
jalkojensa juuressa. Nu'lla oli khaki-puku — muuan Greystoken vanha
vaatekerta, avarin, mitä talossa oli, mutta ei vähääkään liian avara.
Curtissin lähestyessä käänsi susikoira pienet, hurjat silmänsä häneen
siirtämättä päätänsä etukäpäliltään ja ärisi. Nu laski saappaaseen
pistetyn jalkansa eläimen kaulalle estääkseen sitä hyökkäämästä.

Koiran vihanpurkaus kiukutti Curtissia. Hän vihasi eläintä, ja hän
vihasi Nu'ta yhtä ylettömästi — hän ei tiennyt miksi, sillä näytti
siltä kuin hänen vierasta kohtaan tuntemallaan vihalla ei olisi
ollut mitään tekemistä sen hänen uskonsa synnyttämän, oikeutetun
kiukun kanssa, että mies oli rikollisen tietoinen Victoria Custerin
kohtalosta. Hän pysähtyi luolamiehen eteen.

»Tahdon tehdä sinulle erään kysymyksen», sanoi hän kylmästi. »Minua
on haluttanut tehdä se jo aikoja sitten, mutta joku muu on aina ollut
kintereillä.»

Nu nyökkäsi. »Mitä voi Nu kertoa sinulle?» kysyi hän.

»Voit sanoa minulle, missä on miss Custer», vastasi Curtiss.

»Miss Custer? En käsitä, mitä tarkoitat. En koskaan ole kuullut miss
Custerista.»

»Valehtelet!» huusi Curtiss menettäen malttinsa. »Hänen viittansa
löydettiin sinun pääsi alta saastaisesta pesästäsi.»

Nu kohosi hitaasti seisaalleen.

»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» kysyi hän. »En ymmärrä vielä kaikkea,
mitä ihmiset puhuvat minulle; mutta voin käsittää paljon sanontatavasta
ja äänensävystä, ja minä en pidä äänensävystäsi, Curtiss.»

»Vastaa kysymykseeni», huudahti Curtiss. »Missä on Victoria Custer? Ja
kun puhut minulle, niin muista, että minä olen herra Curtiss — sinä
kirottu valkoihoinen neekeri.»

»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» jatkoi Nu itsepintaisesti. »Ja mitä
on 'neekeri'? Ja miksi tulisi minun nimittää sinua herraksi? En pidä
äänesi sävystä, Curtiss.»

Juuri tällä hetkellä ilmestyi paikalle Barney. Yksi ainoa silmäys
miesten asenteeseen ilmaisi, että hän oli tullut viime hetkellä
estämään murhenäytelmän syntymisen. Mustatukkainen jättiläinen seisoi
paikallaan, niskakarvojaan pöyhistelevä susikoira vieressään. Miehen
asento muistutti eniten hyppäykseen jännittäytyvän ison, mustan
pantterin asentoa. Curtissin käsi tapaili pyssyn perää kupeelta. Barney
astui heidän väliinsä.

»Mitä tämä merkitsee, Curtiss?» kysyi hän terävästi. Curtiss oli ollut
hänen sydämellinen ystävänsä vuosikausia — ystävä sivistyneessä,
ylellisessä ja mukavuutta rakastavassa maailmassa. Hän oli tuntenut
Curtissin olosuhteissa, joissa Curtiss saattoi tyydyttää kaikki
mielihalunsa, ja Curtiss oli vasta taannoin näyttänyt hienolta
mieheltä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli kohdannut vastuksia ja
pettynyt, oli Barney havainnut hänessä luonteenominaisuuksia, jotka
koskaan aikaisemmin eivät olleet ilmenneet. Hänen ahdasmielinen ja
järjetön vihansa puolivilliä, valkoista miestä kohtaan oli ensiksi
herättänyt Barneyssa epäilyksiä ystävänsä luonteensuuruudesta. Ja
sitten — mikä oli anteeksiantamattomin kaikista synneistä — oli
Curtiss nurkunut matkan vaivoja, kun etsiskelyretkikunnat olivat
olleet toimessa. Butzow oli kertonut siitä Barneylle sekä kuvaillut
lisäksi, kuinka Curtiss oli epärehellisesti koettanut vapautua paljosta
työstä, minkä muut valkoiset miehet olivat ottaneet suorittaakseen, kun
leiripaikalla ei ollut kylliksi kykeneviä palvelijoita.

Curtiss ei vastannut mitään Barneyn kysymykseen. Sensijaan hän
käännähti ympäri ja asteli pois. Nu laski kätensä amerikkalaisen
olkapäälle.

»Mitä merkitsee 'valehtelet', Custer?» kysyi hän.

Barney yritti selittää.

»Ymmärrän», virkkoi Nu. »Entä mitä on 'neekeri' ja 'herra'?»

Taasen Barney pani parastaan selittääksensä.

»Kuka on miss Custer?» kysyi Nu.

Barney katsoi mieheen hämmästyneenä.

»Etkö tiedä?» kysyi hän.

»Kuinka voisin tietää sitä?»

»Hän on minun sisareni», virkkoi Barney katsoen tiukasti mieheen.

»Sinun sisaresi?» tiedusti Nu. »En tiennyt, että sinulla oli sisar,
Custer.»

»Etkö tuntenut sisartani, Nat-ulia?» huudahti Barney.

»Nat-ulia!» riehahti mies. »Nat-ul sinun sisaresi?»

»Niin. Luulin sinun tienneen sen.»

»Mutta ethän sinä ole Aht Thanpoika», virkkoi Nu, »eikä Nat-ulilla
ollut muita veljiä».

»Minä olen sen tytön veli, jonka pelastit leijonan kynsistä tuolla
puutarhassa», sanoi Barney. »Hänetkö tunnet Nat-ulin nimellä?»

»Hän oli Nat-ul.»

»Missä hän on?» huudahti Barney.

»Minä en tiedä», vastasi Nu. »Luulin hänen olleen vankina teidän
keskuudessanne ja olen tyynesti odotellut täällä, että hänet tuotaisiin
takaisin.»

»Sinä näit hänet viimeksi», sanoi Barney. Oli tullut aika selvittää
välit tämän miehen kanssa.

»Sinä näit hänet viimeksi. Hän oli sinun luolassasi vuorella. Löysimme
sieltä hänen viittansa, ja tämä koira makasi tajuttomana lähteen
partaalla. Miten kävi hänen?»

Nu seisoi siinä tylsää käsittämättömyyttä osoittava ilme hienoilla
kasvoillaan. Näytti kuin hän olisi saanut huumaavan iskun.

»Hän oli siellä?» sanoi Nu vihdoin hiljaisella äänellä. »Hän oli
siellä minun luolassani, ja minä luulin sitä vain unennäöksi. Hän
on mennyt pois, ja monia päiviä olen minä oleskellut täällä mitään
tekemättä sillä aikaa kun hän harhailee keskellä metsän vaaroja yksin
ja suojattomana. Tai», jatkoi hän, käyden hieman toivehikkaammaksi,
»hän onkin löytänyt tien meidän oman kansamme luo luolille, rauhattoman
meren rannalle. Mutta kuinka hän olisi voinut? En edes minä, mies ja
suuri metsästäjä, saata edes aavistaa, millä taholla sijaitsee isäni
Nun maa. Kenties sinä voit sanoa sen minulle?»

Barney pudisti päätänsä. Hänen pettymyksensä oli suuri. Hän oli ollut
varma, että Nu voisi luoda jotakin valaistusta Victorian olinpaikkaan.
Hän ihmetteli, puhuiko mies hänelle totta. Epäilykset alkoivat ahdistaa
häntä. Näytti tuskin uskottavalta, että Victoria oli voinut oleskella
miehen tyyssijassa tämän tietämättä mitään hänen läsnäolostaan. Hyvin
vähän, jos ollenkaan, saattoi epäillä, ettei hän olisi ollut siellä.
Muuta selitystä ei voitu antaa kuin että Nu oli, kuten Curtiss oli
viittaillut, ryöstänyt hänet bungalowin lähistöltä, surmannut hänet ja
vienyt keihäänsä ja tytön viitan mukanaan takaisin luolaansa; mutta
tämä ei selittänyt koiran läsnäoloa eikä eläimen ilmeistä uskollisuutta
miestä kohtaan.

Nu oli lähtenyt parvekkeelta ja astui bungalowiin. Barney seurasi
häntä. Luolamies etsiskeli jotakin kaikkialta talosta.

»Mitä etsit?» kysyi amerikkalainen.

»Keihästäni», vastasi Nu.

»Mitä sillä teet?»

»Lähden etsimään Nat-ulia.»

Barney laski kätensä toisen olkapäälle.

»Ei», sanoi hän, »sinä et lähde täältä ennenkuin löydämme sisareni —
sinä olet vanki. Ymmärrätkö?»

Luolamies oikaisihe koko pituuteensa. Hänen huulillaan päilyi
pilkallinen hymy. »Kuka voi estää minua?»

Barney veti esiin revolverinsa. »Tämä», sanoi hän.

Tuokion ajan näytti mies syventyneen ajatuksiinsa. Hän katsoi uhkaavaa
asetta ja sitten avoimista ikkunoista kaukaisia vuoria kohti.

»Voin odottaa, hänen tähtensä», virkkoi Nu.

»Älä yritäkään paeta», varoitti Barney. »Sinua vartioidaan tarkoin.
Terkoz nostaa hälytyksen, vaikka se ei kykenisikään pysäyttämään
sinua, joskin se itse asiassa voi pysäyttää sinut varsin helposti.
Jos olisin sinun asemassasi, en millään muotoa jättäytyisi Terkozin
pysäytettäväksi: — se on villi kuin leijona, jos sitä ärsytetään, ja
melkein yhtä hirvittävä.»

Barney ei nähnyt hymyä, joka välähti luolamiehen huulilla hänen
lausuessaan nämä sanat, sillä hän oli kääntynyt mennäkseen jälleen
nojatuoliinsa parvekkeelle. Myöhemmin kertoi Barney toisille, että
Nu näytti käsittävän pakoyritysten hyödyttömyyden, mutta sinä yönä
hän lukitsi heidän ovensa visusti, pisti avaimen pieluksensa alle ja
veti telttasänkynsä huoneen kaksipuolisen ikkunan alle. Hän ajatteli,
että vain voimakas, hiipivä kissa voisi poistua kamarista häntä
herättämättä, vaikkei Terkoz olisikaan paneutunut pitkäkseen vangin
riippumaton viereen.

Keskiyön tienoilla aukaisi luolamies silmänsä. Amerikkalaisen tasainen
hengitys todisti hänen nukkuvan sikeästi. Nu kurkotti kätensä nukkuvaa
Terkozia kohti, päästäen samalla hiljaisen, hyrräävän äänen huuliltaan.
Eläin kohotti päätänsä.

»Hys!» kuiskasi Nu. Sitten hän nousi istualleen ja laski hyvin
varovasti jalkansa lattialle. Hän kumartui ja nosti painavan susikoiran
syliinsä. Eläin kohotti vain kuononsa miehen kasvoille ja nuoli hänen
poskiaan. Nu hymyili. Hän muisti Custerin sanat: »Terkoz nostaa
hälytyksen, vaikka se ei kykenisikään pysäyttämään sinua.»

Luolaihminen lähestyi telttasänkyä, jossa Barney lepäsi rauhalliseen
uneen vaipuneena. Hän laski toisen kätensä avoimen ikkunan kamanalle,
nojautuen nukkujan yli. Koiraa hän piti toisessa kainalossaan.
Äänettömästi hän hyppäsi telttasängyn yli, läpi ikkunan, ja putosi
hiljaa ulkopuolelle parvekkeelle. Puutarhassa hän laski Terkozin
maahan, käskien sitä odottamaan paikallaan; sitten hän meni noutamaan
bungalowin arkihuoneesta keihäänsä, kirveensä ja veitsensä. Hetkistä
myöhemmin loittonivat alastoman miehen ja laihan susikoiran hahmot
trooppisessa kuutamossa kumpuisen tasangon poikki eteläisiä vuoria
kohti.




KYMMENES LUKU j

Jäljillä


Päivä oli jo valjennut, kun Barney Custer heräsi Ensimmäiseksi hän
ajatteli vankiaan, ja kun hänen silmänsä osuivat huoneen toisella
puolella olevaan tyhjään riippumattoon, ponnahti amerikkalainen
keskelle lattiaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Yöpuvussaan hän juoksi
ulos arkihuoneeseen ja nosti hälytyksen. Seuraavassa tuokiossa oli
etsiskely käynnissä, mutta ainoatakaan jälkeä ei luolamiehestä eikä
Terkoz-vartijasta löydetty.

»Hänen on täytynyt tappaa koira», väitti Greystoke; mutta heidän ei
onnistunut löytää eläimen ruumista siitä yksinkertaisesta syystä,
että Terkoz nuuski samalla hetkellä niskakarvat kiukusta pystyssä
sitä paikkaa, missä lähes kuukautta aikaisemmin oli suistunut maahan
arabialaisen iskusta yrittäessään suojella tyttöä, johon oli kiintynyt.

Sen tutkiessa paikkaa riensi sen yhtä villi kumppani ylempänä
vuorenrinteessä sijaitsevaan luolaan ja puhdisti veitsellään Uun
pään, jonka oli haudannut erään halkeaman pehmoiseen maahan itse
pesään. Voitonmerkki oli jo melkoisen kehnossa mätänemistilassa, ja
Nu tajusi, että hänen täytyi kieltäytyä nautinnosta saada laskea
se pilaantumattomana tulevan puolisonsa jalkojen juureen; mutta
isot miekkahampaat olivat jäljellä kuin myös pääkallo. Hän irroitti
edelliset, kiinnittäen ne vyötäröhihnaansa, ja jätti pään jäännökset
luolan ulkopuolelle, missä korppikotkat olisivat nokkineet ne puhtaaksi
lihasta Nun palattua, sillä hän ei halunnut ottaa päätä taatakseen
lähtiessään etsimään Nat-ulia.

Terkozin päästämä kova murahdus ilmaisi äkkiä sen päässeen jäljille,
ja merkin kuullessaan juoksi Nu alas vuorenrinnettä sinne, missä
kärsimätön eläin odotti häntä. Hetkistä myöhemmin riensi kaksi
villiä saalistajaa arabialaisten orja- ja norsunluumetsästäjäin
jälkiä pitkin. Vaikka polku oli vanha, oli se kuitenkin kyllin
selvä näille kahdelle. Koiran hajuaisti oli vain hieman tarkempi
kuin hänen ihmiskumppaninsa, mutta mies noudatti melkein yksinomaan
paljonpuhuvia merkkejä, joita hänen silmänsä keksivät, jättäen jälkien
vainuamisen eläimen tehtäväksi, sillä tällätavoin hänellä oli ollut
tapana metsästää Terkozin villien, susimaisten esi-isien kanssa
satatuhatta vuotta aikaisemmin. He taivalsivat ääneti ja nopeasti
viidakon halki, laaksojen poikki, kiemurtelevia vuoripolkuja, mihin
hyvänsä karavaania leveä tie vain johti. Yhdessä päivässä he matkasivat
yhtä pitkän taipaleen kuin karavaani oli matkannut viikossa. Yön he
nukkuivat jonkun ison puun juurella, mies ja eläin mykkyrässä toisiinsa
painautuneina, tai ryömivät pimeisiin luoliin, kun tie vei vuoriston
halki, tai mies saattoi leijona Zorin ollessa liikkeellä rakentaa
karkeatekoisen tasanteen korkealle puun lehvistään, jotta hän ja koira
voisivat nukkua rauhassa koko yön.

Nu näki ihmeellisiä asioita, jotka täyttivät hänet kummastuksella
ja lujittivat hänen uskoaan, että hänet oli taikamaisesti siirretty
toiseen maailmaan. Matkan varrella kohdattiin mustain ihmisten kyliä,
ja muutamissa niistä voi havaita äskeisen taistelun jälkiä. Monista oli
jäljellä vain palaneita majoja ja silvottuja ruumiita, ja muutamissa
voitiin nähdä vain joitakuita vanhoja naisia ja miehiä.

Hän sivuutti myös giraffilaumoja — eläimiä, jotka olivat olleet
tuntemattomia hänen maailmassaan, ja useita elefantteja, jotka
palauttivat hänen mieleensä mammutti Gluhin. Mutta kaikki nämä eläimet
olivat pienempiä kuin ne, jotka hän oli tuntenut toisessa elämässään,
eivätkä läheskään niin julmia. Niin, hän saattoi muistaa tuskin
ainoatakaan huomiota ansaitsevaa eläintä, joka ei olisi syöksynyt
kuolinkamppailuun ensimmäisen toisenlajisen eläimen kanssa, jonka se
kohtasi — tietenkin sillä ehdolla, että sillä oli edes hiukan toivoa
vastustajansa surmaamisesta. Oli tosin ollut pienempiä ja arempia
eläimiä, jotka olivat käyttäneet kaiken aikansa siepatakseen henkensä
pitimiksi mitä ruokaa sattuivat saamaan samoillessaan tuon hurjan
aikakauden villit päivät ja kammottavat yöt, yrittäessänsä alinomaa
paeta tai karttaa lukemattomia myriadeja valtavankookkaita lihansyöjiä
ja sotaisia märehtijöitä, joiden polut muodostivat suunnattoman verkon
navalta navalle.

Sentähden näyttivät Afrikan viidakot Nu'sta hiljaisilta ja autioilta
seuduilta. Pedot, jopa villeimmätkin niistä, hyökkäsivät harvoin
muulloin kuin nälissään tai suojellessaan pentujansa. Niin, hän
oli mennyt näiden pienoisten, karvattomain mammuttien ison lauman
ohi kymmenkunnan askeleen päästä, ja ne olivat vain kohottaneet
pieniä siansilmiään ja katsoneet häneen, heilutelleet isoja korvia
edestakaisin karkoittaakseen piinallisia kärpäsiä ja syöneet nuorten
puiden oksia.

Apinaihmiset näyttivät joutuvan suunniltaan säikähdyksestä hänen
lähestyessään, ja olipa hän nähnyt leijonien keltaisenruskeiden
ruumiiden hiipivän hänen ohitseen kivenheiton päästä tekemättä
hyökkäystä. Se oli hämmästyttävää. Elämä sellaisessa maailmassa olisi
tuskin elämisen arvoista. Se seikka, että hän saattoi taivaltaa
peninkulmia kohtaamatta ainoatakaan vaaraa, saattoi hänet tuntemaan
itsensä entistä yksinäisemmäksi.

Kaukana hänen perästään arabialaisten jälkiä pilkin tuli kymmenkunta
valkoista miestä ja puolisataa villiä waziri-sotilasta. Tuskin
oli tuntiakaan kulunut siitä, kun Barney Custer oli keksinyt
Nun katoamisen, kun muuan alkuasukaslähetti oli rientänyt
pohjoisesta pyytämään loordi Greystokelta apua eräiden orja- ja
norsunluumetsästäjäin takaa-ajoon ja rankaisemiseen, jotka hävittivät
parhaillaan kyliä, murhasivat vanhuksia ja lapsia ja veivät nuoret
miehet ja naiset orjuuteen. Kun Greystoke kuulusteli miestä, sai hän
selville sen seikan, että arabialaisten muiden vankien joukossa oli
nuori, valkoinen nainen. Heti syntyi liikettä Greystoken uudistalossa.
Valkoiset miehet pukeutuivat kiireesti kenttäkhakeihinsa, tutkivat
tuliluikkujaan ja ammusvarastojaan todetaksensa, etteivät heidän
mustaihoiset palvelijansa olleet laiminlyöneet mitään tärkeätä.
Tallirengit satuloivat hevosia, ja Uzirin kiiltävät, ebeninväriset
soturit rasvasivat mustaa ihoansa, panivat päähänsä raakalaisten
sotapäähineet, maalasivat kasvonsa, käsivartensa ja jalkansa
sekä vatsansa kirjaviksi vaaleankeltaisella, tulipunaisella tai
sinertävänvalkoisella värillä, tarkastivat pienoisia kilpiään ja
myrkyttivät nuolensa ja hirvittävät sotatapparansa.

Hetkeksi unohdettiin karkulainen, mutta marssittuaan jonkun aikaa he
havaitsivat eräitä merkkejä, jotka johdattivat hänet heidän mieleensä
ja osoittivat, että hän oli kaukana heidän edellään arabialaisten
jäljillä. Ensimmäinen merkki hänestä oli puhvelihärän ruho. Suoraan
sydämen läpi ulottui iso aukko, jonka he tiesivät nyt muinaisaikaisen,
kivikärkisen keihään kulkuväyläksi. Kupeilta oli kiviveitsellä leikattu
viipaleita, ja vatsa oli ikäänkuin villipetojen repimä. Brown kumartui
tutkimaan maata härän ympäriltä. Oikaistuaan selkänsä hän katsoi
Greystokeen ja naurahti.

»Etkö sanonut, mikäli oikein käsitin, että hänen oli täytynyt tappaa
koira?» kysyi hän. »Katsoppas — he ovat vieretysten syöneet saaliinsa
ruumista.»




YHDESTOISTA LUKU

Naisen ryöstö


Kolme viikkoa oli Victoria Custer ollut nyt sheikki Ibn Aswadin
vankina, mutta hän ei ollut kokenut Afrikassa matkaamisen tavallisia
vaivoja lukuunottamatta mitään, mitä hän olisi voinut valittaa. Vieläpä
hänen oli sallittu ratsastaa eräällä noista harvoista aaseista, jotka
vielä olivat elossa, ja hänen ruokansa oli yhtä hyvää kuin Ibn Aswadin
itsensä, sillä vanha, ovela sheikki käsitti, että mitä paremmassa
kunnossa hänen vankinsa oli, sitä parempi hinta hänestä saataisiin
sulttaani Fuladin hovissa.

Abul Mukarram, Ibn Aswadin oikea käsi, huojuvakäyntinen nuori
arabialainen Saharan reunamailta, oli heittänyt himokkaita silmäyksiä
kauniiseen vankiin, mutta vanha sheikki vastasi jyrkän kieltävästi, kun
hänen luutnanttinsa ilmaisi hänelle kosimisaikeensa. Sitten havaitsi
Abul Mukarram, estettynä intohimoisista pyyteistään, asian käyvän
hänelle yhä vakavammaksi, kunnes ajatus tytön omistamisesta kiehtoi
hänet kokonaan.

Victoria oli välttämättömyyden pakosta tutustunut sen verran
erämaanpoikain kieleen, että kykeni keskustelemaan heidän kanssaan, ja
Abul Mukarram ratsasti usein hänen rinnallaan, katsellen nautinnokseen
hänen kasvojaan ja vartaloaan ja yrittäen samalla lisätä tytön
arvonantoa häntä kohtaan kertoilemalla urotöistään; mutta kun hän
vihdoin puhui rakkaudesta, käänsi tyttö hehkuvat ja suuttuneet kasvonsa
pois hänestä, pysäytti aasinsa ja kieltäytyi ratsastamasta edemmäs
hänen rinnallaan.

Ibn Aswald näki kauempaa riidan, ja kun hän ratsasti Victorian luo ja
kuuli totuuden, nuhteli hän Abul Mukarramia perinpohjaisesti, määräsi
hänet jonon jälkijoukkoon ja pani toisen arabialaisen valvomaan vankia.
Myrkylliset silmäykset, joita epäsuosioon joutunut Abul heitti sen
jälkeen monasti Victoriaan, panivat tytön sisäisesti värisemään, sillä
hän tiesi tehneensä miehen julmaksi ja leppymättömäksi vihollisekseen.

Ibn Aswad oli vain vihjaissut hänelle kohtalosta, joka häntä odotti,
mutta se riitti varoittamaan häntä, että kuolema oli parempi kuin
ne kärsimykset, joihin häntä raahattiin viidakon halki. Kaiken
valveilla-olonsa ajan hän hautoi mielessään pakosuunnitelmia, mutta ei
keksinyt ainoatakaan, joka ei olisi kohdannut voittamattomia esteitä.

Vaikka hänen olisi onnistunut huomaamatta poistua leiristä, niin kuinka
kauan hän voi toivoa pysyvänsä hengissä villissä viidakossa? Ja jos
hän säilyisikin jonkun ihmeen kautta hengissä vaikkapa kuukausimääriä,
niin mitä hyötyä siitä olisi, sillä hän ei osaisi palata entistä
tietä loordi Greystoken uudistalolle sen kummemmin kuin hän kykeni
määräämään oikeata ilmansuuntaa tiettömällä valtamerellä. Marssin
kauhut, jonka varrella joka päivä sattui inhoittavia näytelmiä hänen
silmäinsä edessä, tekivät hänet pahoinvoivaksi ja kyllästyneeksi.
Kun hän näki orjia, jotka kantoivat raskaita norsunluu-, teltta-
ja ruokatarvetaakkoja, lyötävän julmasti, nousivat kyyneleet hänen
silmiinsä. Raa'at teurastukset, jotka seurasivat väkivaltaista
tunkeutumista jokaiseen kohdattuun kylään, ahdistivat hänen sydäntään
ja herättivät hänessä häpeäntunteita noiden ihmisen hahmoon
pukeutuneiden eläinten takia, jotka kiihoittivat villejä ja pelkureita
manyuema-ihmissyöjiään menettelemään sanomattoman ilkivaltaisesti
kokoonlyyhistyneitä vankeja kohtaan, jotka joutuivat heidän käsiinsä.

Mutta vihdoin he tulivat kylään, missä onni väistyi heidän rinnaltaan
ja kieltäytyi heittäytymästä heidän syliinsä. Sensijaan he kohtasivat
lujaa vastarintaa. Hurjat, maalatut paholaiset taistelivat heitä
vastaan itsepintaisesti tuuma tuumalta, kunnes Ibn Aswad päätti tehdä
kierroksen ja mennä kylän ympäri mieluummin kuin uhrata useampia
seuralaistaan.

Taistelun melskeen ja sitä seuranneen lähtökiireen aikana havaitsi
Abul Mukarram tulleen odottamansa tilaisuuden. Vankeja, joihin
myös valkoinen tyttö kuului, työnnettiin peräytyväin ryöstelijäin
edelle, kun taas arabialaiset manyema-soturit muodostivat jälkijoukon
torjuakseen takaa-ajavia villejä.

Abul Mukarram sattui nyt tuntemaan erään pohjoiseen maahan vievän tien,
jota kaksi saattoi kulkea mukavasti ja jota myöten oli helppo paeta;
mutta se oli mahdotonta orjakaravaanille, koska tie vei englantilaisten
alueiden läpi. Jos tyttö suostuisi seuraamaan häntä vapaaehtoisesti,
niin kaikki olisi hyvin — jollei, silloin hän lähtisi yksin, mutta ei
ennen kuin olisi kostanut tytölle suunnitelmiensa mukaan. Hän poistui
sentähden hyökkäyslinjalta ja tunkeutui kauhunlyömäin orjain keskitse
Victoria Custeria vartioivan arabialaisen rinnalle.

»Mene Ibn Aswadin luo», sanoi hän. »Hän kutsuu sinua.»

Toinen katsoi Abuliin tarkasti hetkisen. »Valehtelet, Abul Mukarram»,
sanoi hän vihdoin. »Ibn Aswad kielsi minua erikoisesti sallimasta
sinun jäädä yksin tytön kanssa. Mene!» »Hullu!» mumisi Abul Mukarram,
ja veti miekalla satulanpukaan poikittain kiinnitetyn pitkän pyssyn
liipasimesta, pyssyn piipun ollessa tuskin jalankaan päässä toisen
arabialaisen vatsasta. Päästäen yhden ainoan parkaisun suistui mies
maahan aasinsa selästä.

»Lähtekäämme!» huudahti Abul Mukarram, tarttuen Victorian ratsun
suitsiin ja kääntyen länteen, viidakkoon.

Tyttö yritti heittäytyä satulastaan, mutta voimakas käsivarsi kietoutui
hänen vyötärölleen ja piteli häntä lujasti, kun aasit lähtivät
liikkeelle kyljittäin sekavain köynnöskasvimassojen välitse, jotka
melkein tyyten estivät heidän kulkuaan. Kerran Victoria huusi apua,
mutta alkuasukasten hurjat sotahuudot häivyttivät hänen äänensä.
Viidentoista minuutin kuluttua he kaksi tulivat jälleen polulle, jota
olivat noudattaneet kylää lähestyessään, ja pian kävi taistelun melske
heidän takanaan yhä heikommaksi, kunnes se häipyi kokonaan etäisyyteen.

Victoria Custerin ajatukset ahertelivat nopeasti suunnitellen jotakin
pelastuskeinoa hänen vierellään ratsastavan vaiteliaan olennon
seurasta. Revolveri tai vaikkapa vain veitsi olisi selvittänyt hänen
pulmallisen asemansa, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Jos hänellä
olisi ollut, ei Abul Mukarramin henki olisi maksanut paljoakaan, sillä
tyttö oli suunniltaan epätoivoisesta kauhusta ajatellessaan sitä
kohtaloa, joka nyt häämöitti niin läheltä. Miettiessään, ettei voinut
lopettaa edes omaa elämäänsä, tuli hän jäykäksi ja kylmäksi. Oli vain
yksi keino: taistella hampain ja kynsin, kunnes mies itse raivoissaan
tappaisi hänet; mutta viime hetkeen saakka hän toivoi saavansa apua,
jonka saannin hän tunsi sydämensä syvimmässä sopukassa mahdottomaksi.

Yli kaksi tuntia matkasi Abul Mukarram isäntänsä luota, jolta oli
ryöstänyt orjattaren. Hän puhui vain vähän, ja tällöinkin hän puhui
kuin isäntä orjalleen. Keskipäivän maissa he jättivät viidakon ja
tulivat ylävämmälle seudulle, missä puut kohosivat pitemmän matkan
päässä toisistaan ja missä oli vähän, jos ollenkaan, pensaikkoa.
Matkaaminen oli täällä paljon helpompaa, ja heidän taipaleensa
taittui nopeammin. He ajoivat yhä sitä polkua pitkin, jota karavaani
oli tullut. Joskus seuraavana aamuna heidän pitäisi kääntyä jälleen
pohjoiseen ja lähteä seuraamaan uutta polkua.

Erään virran partaalla Abul Mukarram pysähtyi. Hän sitoi aasit liekään
ja kääntyi sitten tytön puoleen. »Kas niin», sanoi hän ja tarttui
tyttöön.




KAHDESTOISTA LUKU

Luolamies löytää naisensa


Joka päivä havaitsi Nu lähenevänsä nopeasti niitä, joiden kanssa
Nat-ul matkasi. Hänen toisen elämänsä kokemukset vakuuttivat hänelle,
että tytön täytyi olla vankina, mutta samalla hän käsitti, että asian
laita saattoi olla vallan toisinkin, sillä olihan hän luullut tytön
olleen vankina niiden luona, jotka olivat pitäneet häntä itseään
vankina, ja saanut vain tietää, että eräs heistä väitti tyttöä
sisarekseen. Se kaikki näytti Nu'sta ylen kummalliselta. Se meni
yli hänen ymmärryksensä. Nat-ul ei voinut olla Custerin sisar, ja
sittenkin hän oli nähnyt tytön ilmeisen onnellisena ja tyytyväisenä
noiden muukalaisten seurassa, ja Custer oli eittämättä ilmaissut
olevansa huolissaan tytön kohtalosta kuten ainakin veli. Curtiss, se
oli selvää, rakasti Nat-ulia — sen verran hän oli oivaltanut tämän
ja Custerin välisistä keskusteluista, joita oli salaa kuunnellut.
Miten oli mies voinut niin hyvin tutustua Nat-uliin niinä kahtena
päivänä, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun Nu oli lähtenyt luolilta
rauhattoman meren rannalta metsästämään Uuta? Ja se aamu, jolloin
hän oli herännyt mahtavan luonnonmullistuksen vaikutuksesta, peittyi
samanlaiseen salaperäisyyden verhoon kuin ne merkilliset muutokset,
joita oli tapahtunut ulkonaisessa maailmassa samana lyhyenä aikana. Nu
oli ajatellut paljon noita ihmeellisiä tapauksia sillä tuloksella, että
alkoi tulla vakuutetuksi siitä, että hänen oli täytynyt nukkua paljon
kauemmin kuin oli luullut; mutta että sadantuhannen vuoden verkkainen
ja vaivaloinen kehitys oli vyörynyt hänen tajuttoman päänsä ylitse,
se ei tietenkään voinut juolahtaa hänen mieleensä edes pienimpänä
mahdollisuutena.

Hän oli myös punninnut Curtissin pilkallisia sanoja ja samalla niiden
muukalaisten elämää, joiden joukkoon hänet oli heitetty. Nopeasti hän
oli oivaltanut sen tosiasian, että heidän tapansa ja tottumuksensa
erosivat yhtä suuresti hänen omistaan kuin viidakon petojen tavoista
ja tottumuksista. Hän oli havainnut, että hänen tapansa lähentelivät
enemmän noiden mustien ja puolialastomain alkuasukkaiden tapoja, joita
valkoihoiset pitivät niin ala-arvoisina, etteivät edes syöneet heidän
kanssaan samassa pöydässä.

Hän oli pannut merkille, että mustat osoittivat muille valkoisille
ilmeistä kunnioitusta, jota he eivät kohdistaeet Nu'hun. Ja kun
Nu ei ollut typerä, joutui hän tekemään sen johtopäätöksen, että
valkoiset pitivät häntä alempiarvoisena, jopa ennen kuin Curtissin
sanat osoittivat hänen epäluulonsa tosiksi. Vaikka hänen ihonsa oli
valkoinen, niin ilmeisesti hän erosi muista valkoisista jollakin
erikoisella tavalla. Kenties se johtui hänen vaatetuksestaan. — Hän
oli yrittänyt käyttää outoja ruumiin verhoja, joita he olivat antaneet
hänelle, mutta ne olivat kiusalliset ja epämukavat. Ja vaikka hänellä
nykyisin oli harvoin kyllin lämmin, oli hän siitä huolimatta iloinnut,
kun tarjoutui tilaisuus heittää yltään kahlehtivat ja oudot pukimet.

Nämä ajatukset nostivat hänen mieleensä sen mahdollisuuden, että
jos muukalaiset olivat voineet tunnustaa Nat-ulin tasa-arvoiseksi
itsensä kanssa, niin tyttökin nautti tuollaista muukalaisten vaatimaa
arvonantoa. Ja jos asianlaita oli niin, oli selvää, että tyttö
katselisi Nu'ta uusien ystäväinsä näkökannalta — pitäisi häntä
alempiarvoisena.

Sellaiset mietelmät tekivät Nun hyvin alakuloiseksi, sillä hän rakasti
Nat-ulia ihan samalla tavoin kuin te tai minä voisimme rakastaa — ihan
samoin kuin tavalliset valkoiset miehet ovat aina rakastaneet — tuntien
hartautta, joka korotti hänen mieltymyksensä esineen jalustalle,
jonka edessä hän onnellisena tahtoi langeta maahan ja osoittaa
kunnioitustaan. Hänen intohimonsa ei ollut raakaa kuten alempien
rotujen, jotka usein tekevät avioliittomenot juhlallisemmiksi kalikalla
ja polkevat naisen aina alempiarvoisen tai karjan asemaan.

Silloinkin kun Nu pohti näitä mieltään askarruttavia, pulmallisia
kysymyksiä, olivat hänen silmänsä ja korvansa valppaina hänen
rientäessään karavaanin vasta äsken tallaamaa, verestä polkua pitkin.
Kaikki merkit viittasivat useiden ihmisten äskettäiseen matkaamiseen,
ja luolaihminen oli varma, että hän oli vain muutamien tuntien matkan
päässä saaliistansa.

Muutamien kilometrien päässä itään hänestä riensi pelastusretkikunta
Greystoken uudistalolta nopeasti eteenpäin toista polkua pitkin, aikoen
mennä arabialaisten edelle. Ibn Aswad oli tehnyt kaarroksen voidakseen
kiertää wazirien maan, ja hitaasti liikehtivine orjakaravaaneineen
hän oli tullut nyt paikkaan, joka linnunteitse oli vain muutamien
päivämatkojen päässä uudistalolta. Kevyesti varustettujen
takaa-ajajien, jotka olivat heiltä apua pyytämään tulleelta
sanantuojalta saaneet tietää arabialaisten valitseman tien, ei ollut
tarvinnut seurata saaliinsa jälkiä, vaan sensijaan he olivat marssineet
suoraan maan halki sitä paikkaa kohti, missä arvelivat pääsevänsä
karavaanin edelle.

Tästä johtui, että Nu ja Terkoz sekä uudistalon valkoisten ja wazirien
joukko lähestyivät Ibn Aswadia samaan aikaan vastakkaisilta tahoilla;
mutta Nun ei tarvinnut seurata ryöstäjäin jälkiä sinne, missä he yhä
torjuivat rajujen vambolien hurjia hyökkäyksiä, sillä hänen juostessaan
polkua pitkin koira rinnallaan keksivät hänen terävät silmänsä jotakin,
mikä koiralta, huolimatta sen ihmeellisestä vainukyvystä, saattoi jäädä
huokaamatta — kahden aasin kavioiden selvät jäljet, jotka johtivat
takaisin samaa polkua, jota haravaani oli mennyt.

Ne olivat arabialaisten aasien jälkiä, sen tiesi Nu, tuntien kaikkien
niiden eläinten erilaiset kavionjäljet, jotka viimeisten kolmen
päivän aikana olivat tulleet hänelle yhtä tutuiksi kuin hänen äitinsä
kasvot olivat aikanaan olleet. Mutta miksi ne johtivat takaisin samaa
tietä, jota vastikään olivat menneet? Nu pysähtyi ja kohotti päänsä
haistellakseen ilmaa ja kuunnellakseen tarkasti heikointakin ääntä
siltä taholta, mihin eläimet olivat häipyneet erottuaan vanhalta
polulta siinä kohden, missä hän oli huomannut niiden jäljet.

Mutta tuuli puhalsi vastakkaiselta suunnalta, joten Nu ei voinut tuntea
niiden hajua. Hän epäröi, oliko hänen jätettävä pääjoukkueen jäljet ja
seurattava näitä kahta vai jatkettava matkaansa. Eläinten käyntitavasta
— vieretysten — hän päätteli varmasti, että kummankin selässä oli
ratsastaja, koska ne päinvastaisessa tapauksessa olisivat kävelleet
perätysten sellaisten eläinten tapaan, jotka liikkuivat kapeilla
teillä; mutta mikään ei vihjaissut hänelle, että toinen ratsastaja
olisi ollut Nat-ul.

Hetkisen hän oli kahden vaiheilla, ja sitten hänen järkensä käski
häntä seuraamaan pääjoukkoa, sillä jos Nat-ul oli vankina, olisi hän
isomman seuran mukana — eikä ratsastaisi vastakkaiselle taholle yhden
ainoan vartijan saattamana, Juuri kun hän kääntyi jatkaakseen jälleen
takaa-ajoansa, tuli hänen korviinsa vasemmalta viidakosta heikko
ihmisääni — se oli naisen ääni, joka kimeydellään ilmaisi pelästyneen
vastustusta.

Peuran tavoin kääntyi Nu ja juoksi tuon tutun äänen viitoittamaan
suuntaan. Nopea susikoira sai panna parastaan pysyäkseen vikkelän
luolamiehen kintereillä, sillä Nu oli noussut maasta ja käytti
hyväkseen puiden oksia, niin etteivät pensaat viivästyttäneet
hänen pikaista lentoaan. Puusta puuhun hän hyppäsi tai lennähti,
heittäytyen toisinaan kaksikymmentäkin jalkaa ilman läpi toisesta
viidakkojättiläisestä toiseen. Hänen alapuolellaan kiiti läähättävä
Terkoz punaisen kielen roikkuessa sen vaahtoavasta kidasta; mutta
kaikesta nopeudestaan huolimatta he molemmat liikkuivat ääneti kuin
varjomaiset haamut.

Viidakon reunalla joutui Nu puistomaiseen metsään, ja edempänä hän näki
valkoviittaisen arabialaisen taivuttavan polvensa päällä naisolentoa
hitaasti taaksepäin. Toinen jäntevä, ruskea käsi puristi hänen
kurkkuaan, toinen oli kohotettu hänen kasvoihinsa aiottuun iskuun.

Nu näki, ettei voinut ennättää miehen luo kyllin ajoissa estääkseen
iskun, mutta hän saattoi kiinnittää toisen huomion itseensä niin
kauaksi aikaa, kuin oli tarpeen hänen ehtiäkseen miehen luo. Hänen
kurkustaan purkautui hänen aikoja sitten kuolleen kansansa villi
sotahuuto — huuto, joka saattoi satakunta viidakon eläintä hypähtämään
jaloilleen ja vapisemaan pelosta tai raivosta aina lajin mukaan. Ja se
sai Abul Mukarraminkin hätkähtämään, sillä koko elämänsä aikana hän ei
ollut koskaan kuullut mitään tuon jähmettävän taisteluhuudon vertaista.

Nähdessään, mikä vaara uhkasi, päästi hän tytön irti ja juoksi kohti
aasiansa, jonka satulasta riippui hänen pitkäputkinen pyssynsä
suojukseen pistettynä. Victoria Custerkin katsoi, ja se, mitä hän näki,
tuotti hänelle sanomatonta helpotusta ja onnentunnetta. Arabialainen
oli juurikään kääntynyt pyssy ampuma-asentoon kohotettuna, kun
luolamies ryntäsi hänen kimppuunsa. Tuliluikku pamahti ennenkuin se
väännettiin Abul Mukarramin käsistä ja singottiin syrjään, mutta kuula
erehtyi kauas maalistaan. Seuraavassa tuokiossa näki tyttö kahden
miehen painiskelevan, minkä hän tiesi kuolinkamppailuksi. Arabialainen
antoi vastustajalleen voimakkaita iskuja päähän ja kasvoihin, kun taas
luolamies, väkevien lihasten jännittyessä hänen hienon ihonsa alla,
yritti päästä käsiksi toisen kurkkuun.

Hurja susikoira hiiviskeli noiden kahden ympärillä, muristen
niskakarvat pystyssä ja odottaen tilaisuutta rynnätäkseen isäntänsä
valkoviittaisen vastustajan kimppuun. Victoria Custer, joka painoi
lujasti yhteenpuristettuja nyrkkejään rintaansa vasten, katseli noita
kahta miestä, jotka kamppailivat hänen tähtensä. Hän näki villin
miehen kauniin, tumman pään painuvan yhä alemmaksi vihollisen kurkkua
kohti, ja kun voimakkaat, valkoiset hampaat upposivat toisen kaulaan,
seurasi tyttö tätä eläimellistä tekoa saamatta lainkaan pyörryttävää
pahoinvointikohtausta.

Hän kuuli Nun ärähtävän melkein kuin koiran tuntiessaan suussansa
vihollisensa kuuman, punaisen veren maun. Hän näki väkevien leukojen
repivän ja raastavan arabialaisen kurkun pehmeätä lihaa. Hän näki
voimakkaiden käsien taivuttavan tuomitun Abul Mukarramin pään
taaksepäin. Hän näki raivoisan toverinsa ravistelevan miestä kuten
terrieri ravistelee rottaa, ja hänen sydämeensä tulvehti rajua alkuajan
ylpeyttä hänen katsellessaan miehen urhoollisuutta.

Victoria Custeria ei enää ollut olemassa. Se oli Nat-ul, villi
niokeneläinen neito, joka heittäytyi syleilemään Nu'ta, kun luolamies
viskasi syrjään surmaamansa miehen hengettömän ruumiin ja levitti
kätensä. Se oli Nat-ul Thantytär — Autiovuorten toisella puolen,
rauhattoman meren rannalla, asustavan Nun heimon Nat-ul, joka kietoi
kätensä herransa ja isäntänsä kaulaan ja painoi tämän huulet omille
kuumille huulilleen.

Se oli entisaikojen Nat-ul, joka seurasi Nun ja susikoiran pyörintää
kuolleen arabialaisen ruumiin ympärillä. Luolamies, joka liikehti
heimonsa kuolemantanssin siroin, villein askelin, milloin puoliksi
kyykistyneenä, milloin hypähtäen korkealle ja heittäen kivikärkisen
keihäänsä ilmaan, lauloi kuolleen ja haudatun aikakauden tenhoina
voitonhymniä, ja hänen vierellään kyykötti hänen yhtä villi puolisonsa,
lyöden tahtia hoikilla, valkoisilla käsillään.

Kun tanssi oli päättynyt, seisahtui Nu Nat-ulin eteen. Tyttö nousi
katsoen häneen, ja pitkän minuutin ajan he kaksi seisoivat ääneti
toisiansa silmäillen. Ensi kerran he kumpikin saattoivat tarkastella
toistensa piirteitä sen kummallisen ihmeen jälkeen, joka oli erottanut
heidät. Nu havaitsi, että jokin pieni muutos oli tapahtunut hänen
Nat-ulissaan. Se oli hän — sitä ei voinut epäillä; mutta hänessä
oli jotakin, mikä herätti Nu'ssa taikamaista kunnioitusta — hän oli
äärettömästi hienompi ja ihanampi kuin Nu oli koskaan aavistanut.

Taistelun ja tanssin synnyttämän kiihtymyksen kaikotessa häipyi
vähitellen se hurmiotila, johon tyttö oli vaipunut. Villin,
mustatukkaisen jättiläisen rytmillinen tanssi oli koskettanut hänessä
jotakin kieltä, joka herätti hänessä eloon alkuajan ihmisen kauan
uinuneet vaistot. Sillä kertaa hän oli siirtynyt satatuhatta vuotta
ajassa taaksepäin ihmissuvun lapsuuskauteen — hän ei ollut tuntenut
noina lyhyinä tuokioina Victoria Custeria, kahdettakymmentä vuosisataa
eikä sen sivistystä, sillä ne peittyivät vielä tulevaisuuteen tuhannen
vuosisadan verhoon.

Mutta nyt hän alkoi jälleen katsella monien sukupolvien sivistyksen
ja hienostumisen silmillä. Hän näki edessään villin alkuajan miehen.
Miehen silmät paloivat suurta rakkautta, johon ei voinut kauan olla
vastaamatta. Ympärillään hän näki koskemattoman aarniometsän ja
hirvittävän viidakon, ja kaiken tämän taakse ja toiselle puolen hän
vaelsi sielunsa silmillä siihen maailmaan, jonka hän aina oli tuntenut
— kaupunkien ja kotien ja sivistyneiden ihmisten maailmaan. Hän näki
isänsä ja äitinsä ja ystävänsä; mitä he sanoisivat?

Jälleen hän kiinnitti katseensa mieheen. Vain vaivoin hän hillitsi
mielettömän halunsa heittäytyä miehen leveälle rinnalle ja poistaa
mielestään epäilyksensä ja pelon tunteensa Nun suuren sydämen tykinnän
lähellä ja noiden voimakkaiden käsivarsien suojeluksessa. Mutta tämä
halu nosti uudestaan esiin kysymyksen — mitä he sanoisivat? — pidättäen
häntä väristen ja peloissaan loitolla miehestä.

Mies käsitti tytön hämmennystilan osittain hänen katseistaan,
mutta hän tulkitsi sen osaksi väärin, sillä hän luki niistä pelkoa
itseänsä kohtaan, vaikka niistä kuvastui etupäässä itsepelkoa, ja sen
johdosta, mitä hän oli kuullut Curtissin sanovan, hän ajatteli myös
näyttävänsä halveksittavalta, sillä alkuajan ihmiset ovat äärettömästi
herkkätuntoisempia kuin heidän väärennetymmät veljensä.

»Etkö rakasta minua, Nat-ul?» kysyi hän. »Ovatko muukalaiset
kääntäneet sinut minua vastaan? Ken heistä olisi kyennyt tuomaan
sinulle ihmismetsästäjä Uun pään? Katsos!» Hän läimäytti kahteen
isoon torahampaaseen, jotka riippuivat hänen lannevyöstään. »Nu
tappoi pedoista mahtavimman Nat-ulinsa tähden. Pää on haudattu Uun
luolaan, mutta nyt, kun tulen ottamaan sinua puolisokseni, näen pelkoa
silmissäsi ja jotakin muuta, mitä niissä koskaan ennen ei ollut. Mitä
tämä on, Nat-ul — ovatko muukalaiset varastaneet sinun rakkautesi
Nu'lta?»

Mies puhui niin muinaisaikaista kieltä, ettei koko maailmassa ollut
ainoatakaan ihmistä, joka olisi osannut puhua sitä tai ymmärtää siitä
sanaakaan. Mutta Victoria Custer käsitti sen yhtä hyvin kuin oman
englanninkielensä, eikä hänestä tuntunut kummalliselta, että hän
vastasi Nu'lle tämän omalla kielellä.

»Sydämeni sanoo minulle, että olen sinun, Nu», sanoi hän, »mutta
järkeni ja kokemukseni varoittavat minua astumasta sitä askelta,
johon sydämeni vaatii. Rakastan sinua; mutta en voisi olla onnellinen
vaeltaessani puolialastomana viidakon halki lopun elämääni, ja jos
nyt lähden sinun mukaasi, vaikkapa vain päiväksi, en ehkä koskaan
palaisi kansani luo. Sinäkään et olisi onnellinen siinä maailmassa,
missä minä elän — se tukahduttaisi ja tappaisi sinut. Luulen nyt
osittain käsittäväni sen ihmeen, joka on masentanut mieliämme. Sinusta
tuntuu siltä kuin vasta joku päivä sitten olisit jättänyt Nat-ulisi ja
lähtenyt metsästämään julmaa Uu'ta; mutta itse asiassa on lukemattomia
vuosia vierähtänyt siitä. Jostakin kohtalon ihmeellisestä oikusta olet
sinä pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet, kunnes nyt astut esiin
pitkästä unestasi kivikauden pilaantumattomana luolaihmisenä keskelle
kahdettakymmenettä vuosisataa, kun taas minä olen epäilemättä syntynyt
ja uudestisyntynyt tuhat kertaa, siirtyen ruumiillistumasta toiseen,
kunnes nyt yhdymme jälleen. Jos sinäkin olisit kuollut ja syntynyt
uudestaan kaikkien näiden vitkallisten vuosien aikana, ei mitään
ikuisuuksien kuilua olisi nyt meidän välillämme, ja me kohtaisimme
jälleen yhteisellä pohjalla, kuten muutkin sielut, ottaisimme,
toisemme elinkumppaniksemme ja kuolisimme syntyäksemme jälleen uuteen
yhdyselämään ja uuteen eloon välttämättömän kuoleman keralla. Mutta
sinä olet uhmaillut elämän ja kuoleman lakeja — sinä olet kieltäytynyt
kuolemasta, ja kun me nyt vihdoinkin kohtaamme jälleen, on satatuhatta
vuotta välillämme — ylipääsemätön kuilu, jonka poikki minä en voi
palata ja jonka yli sinä et voi tulla muuten kuin samaa tietä, jota
minä olen astellut — kuoleman ja sitä seuraavan uuden elämän kautta.»

Paljon siitä, mitä tyttö puhui, meni yli Nun ymmärryksen, ja vaikka
useimmilla käsitteillä ei ollut vastinetta hänen alkuajan kielessään,
niin että tytön oli täytynyt runsaasti turvautua kahdennenkymmenennen
vuosisadan englantiinsa täyttääkseen aukot, oli Nu kuitenkin käsittänyt
ajatuksen epämääräisesti — ainakin sen, että hänen Nat-ulinsa oli
kaukana hänestä niiden pitkien ajanjaksojen takia, jotka olivat
kuluneet hänen nukkuessaan Uun luolassa, ja että hän saattoi vain oman
kuolemansa kautta täyttää heidän välillään ammottavan kuilun ja pyytää
tyttöä elämänkumppanikseen.

Hän laski keihäänsä pään maahan, pannen terän sydäntään vasten. »Minä
lähden, Nat-ul», sanoi hän koruttomasti, »voidakseni palata jälleen
sellaisena kuin haluaisit minun palaavan — en enää 'valkoisena
neekerinä', jollaisen Curtiss sanoo minun olevan.»

Tyttö ja mies olivat niin innostuneet ja syventyneet omaan kohtaloonsa,
etteivät huomanneet susikoira Terkozin äänettömiä askeleita eivätkä
kuulleet pahaenteistä murinaa, joka purkautui sen villistä kurkusta,
kun se katsoi heidän takanaan leviävään viidakkoon.




KOLMASTOISTA LUKU

Viidakko


Greystoken uudistalolta lähtenyt etsiskelyretkikunta oli käynyt Ibn
Aswadin kimppuun niin äkkiarvaamatta, ettei kummankaan puolen kesken
oltu vaihdettu ainoatakaan laukausta. Arabialaiset, joita takaapäin
ahdistivat hurjat wambolisoturit, olivat suorastaan juosseet valkoisten
ja wazirien syliin.

Kun Greystoke vaati, että valkoinen tyttö oli luovutettava hänelle
viipymättä, löi Ibn Aswad rintoihinsa ja vannoi, ettei heidän mukanaan
nyt ollut ainoatakaan valkoista tyttöä, mutta kun muuan orja kertoi,
että Victorian oli ryöstänyt Ibn Aswaldilta eräs sheikin luutnantti
vasta joku tunti aikaisemmin, riensivät he nopeasti viidakkoon etsimään
häntä.

Helpottaakseen etsintää ja päästäkseen eteenpäin mahdollisimman
nopeasti otti kukin valkoinen mukaansa muutamia wazireita, ja
hajaantuneina laajaan taistelurintamaan painuivat he viidakkoon sille
taholle, mihin orja oli osoittanut Abul Mukarramin ratsastaneen.

Tutkiakseen viidakon tarkoin kuin kampaamalla levitti jokainen
valkoinen wazirinsa kummallekin puolelleen, ja niin he etenivät nähden
toisiansa harvoin, mutta aina äänenkantaman päässä toisistansa. Ja niin
johdatti sattuma William Curtissin kenenkään huomaamatta puistomaista
metsää reunustavan viidakon laitaan jättiläispuiden alle, missä hänen
eteensä avautui näky, joka sai hänet nopeasti pysähtymään.

Siellä oli hänen rakastamansa ja etsimänsä tyttö, ilmeisesti
vahingoittumattomana, ja kaksi aasia ja iso susikoira, joka katsoi
hänen piilopaikkaansa kohti ja murisi uhkaavasti, ja tytön edessä
seisoi villi mies. Curtiss aikoi juuri juosta esiin, kun näki miehen
painavan keihäänsä varren maahan ja terän sydäntänsä vastaan. Tämä teko
ja miehen kasvojen ilme paljastivat hänen aikeensa, ja niin Curtiss
vetäytyi taaksepäin, jääden odottamaan rikoksen täyttymistä, minkä hän
tiesi tapahtuvan. Aavistuksen hymy välkehti amerikkalaisen huulilla.

Myös Victoria Custer arvasi, mitä Nun mielessä liikkui. Se oli hänen
omien sanojensa mukaan ainoa johdonmukainen päätös, minkä mies voi
tehdä; mutta rakkaus ei ole johdonmukainen, ja kun rakkaus näki ja
käsitti uhkaavan menetyksen, heitti se johdonmukaisuuden tiehensä,
ja kirkaisten heikosti kauhusta heittäytyi tyttö niokeneläisen Nun
kimppuun ja sysäsi keihään syrjään.

»Ei! Ei!» huudahti hän. »Sinä et saa tehdä sitä. En voi antaa sinun
mennä, rakastan sinua, Nu! Oi, kuinka sinua rakastan!» Ja kun väkevät
käsivarret sulkivat hänet jälleen syleilyynsä, huoahti hän tyytyväisenä
ja onnellisena ja antoi päänsä painua sen miehen rinnalle, joka oli
tullut takaisin ikuisuuksien kuluttua pyytämään häntä omakseen.

Mies kiersi toisen käsivartensa hänen vyötäröilleen, ja yhdessä
he kääntyivät länttä kohti sille taholle, mihin Abu Mukarram oli
paennut; kumpikaan ei huomannut valkokasvoista, tylynnäköistä miestä,
joka ryntäsi viidakosta heidän jälkeensä ja tähtäsi pyssyllään
kylmäverisesti tummatukkaista jättiläistä selkään.

Eivät he nähneet susikoiran nopeata hyppäystä eivätkä liioin, mitä
sitten seurasi villin viidakon mietteliäässä äänettömyydessä.

Kymmenen minuutin kuluttua tunkeutui Barney Custer sekasortoisen,
viheriöitsevän kasviseinän läpi, ja hänen eteensä avautui näky, joka
salpasi hänen hengityksensä — siellä seisoi kaksi kärsivällistä aasia,
huitoen hännillään ja liikutellen pitkiä korviaan; niiden vieressä
lepäsi Abul Mukarramin ruumis, ja viidakon laidassa, hänen jalkojensa
juuressa, oli pitkällään William Curtissin kuollut ruumis, rinta ja
kurkku villien torahampaiden repimänä. Aukeaman poikki loittoni iso,
laiha susikoira ja pysähtyi kuullessaan Barneyn lähestyvän. Se paljasti
veriset hampaansa, äristen pahaenteisesti varoitukseksi, kääntyi sitten
ja katosi viidakkoon.

Barney eteni ja tutki pehmeää maata aasien ja arabialaisen ruumiin
ympäriltä. Hän näki miehen paljaiden jalkojen jäljet ja naisen
ratsusaappaiden pienemmät jäljet. Hän silmäsi viidakkoon, mihin Terkoz
oli kadonnut.

Mitä varten hänen sisarensa oli mennyt tuonne synkkiin, villeihin
syvyyksiin? Mitä varten hän toisi sisarensa takaisin, jos jatkaisi
etsiskelyä? pian epäili, tulisiko Victoria ilman uniensa miestä.
Kummassa olisi tyttö onnellisempi tuon miehen kanssa — armottomassa
viidakossa, joka oli ainoa maailma, minkä mies tunsi, vaiko
sivistyneiden ihmisten vieläkin armottomammissa olinpaikoissa?






TOINEN OSA




ENSIMMÄINEN LUKU

Jälleen luonnonmullistus


Victoria Custer oli tietoinen siitä, että hänen veljensä Barney Custer
tunkeutui viidakon läpi heidän jälkeensä — että veli oli tulossa
riistääkseen hänet Nu'lta.

Monien ikäkausien sivistys ja jalostuminen vaati häntä luopumaan
mielettömästä, viehättävästä aiheestaan — hylkäämään villin miehensä
ja palaamaan siihen turvalliseen ja mukavaan maailmaan, jota hänen
veljensä ja sivistys edustivat. Mutta toinenkin voima työskenteli,
paljon vanhempi kuin se lyhyt sivistyksen kausi, joka oli nostanut
etualalle hänen aikaisemmat epäilyksensä — esihistoriallisen alkutilan
lukemattomat ajanjaksot, joina ihmisen järki ja mieli ja sielu
syntyivät — lukemattomat hirvittävät ajanjaksot, jotka ovat painaneet
ihmisen sieluun ja mieleen ja järkeen leimansa, joka pysyy niin kauan
kuin ihminen on olemassa. Tuosta sen ajan synkeästä kuilusta, jolloin
ihmisellä ei vielä ollut mieltä eikä sielua, virtaa yhä sama mahtava
voima, joka oli hänen ainoa käskijänsä silloin — vaisto.

Ja juuri vaisto veti Victoria Custeria yhä syvemmälle viidakkoon villin
rakastajansa kanssa, kun hän tajusi veljensä lähenevän — toinen niistä
kahdesta määräävästä vaistosta, jotka ovat vallinneet ja ylläpitäneet
elämää maan pinnalla. Mutta se ei tapahtunut taistelutta. Hän epäröi,
kääntyen puoleksi taaksepäin. Nu heitti kysyvän katseen häneen.

»He tulevat, Nat-ul», sanoi Nu. »Nu ei kykene taistelemaan noita
outoja ihmisiä vastaan, jotka sinkoavat lyijyä ukkosen avulla,
jonka ovat varastaneet taivaasta. Nopeasti eteenpäin! Meidän täytyy
rientää jälleen Uun luolalle, ja huomisaamuna jatkamme matkaamme ja
etsimme isäni Nun heimon, joka asustaa Autiovuorten toisella puolella
rauhattoman meren rannalla. Siellä, omassa maailmassamme, olemme
onnelliset.»

Mutta sittenkin tyttö pysyi pelästyneenä paikallaan. Silloin otti mies
hänet voimakkaille käsivarsilleen ja lähti juoksemaan miekkahampaisen
tiikerin, Uun, luolalle päin. Tyttö ei edes rimpuillut päästäkseen
pakoon, vaan lepäsi hiljaa, sillä hänet täytti rauhan ja onnen tunne
ikäänkuin häntä olisi pitkällisen poissaolon jälkeen kannettu kotiin.
Ja heidän kintereillään juosta hölkytteli susikoira Terkoz.

Toisinaan nousi Nu puiden alemmille oksille, sillä hänen aikanaan
oli hänen rotunsa ollut puolittain metsäläiskannalla. Niitä myöten
hän matkusti eteenpäin helposti ja vikkelästi kuin orava, vaikka
nykyajan nainen, joka yhä eli Victoria Custerin rinnassa, valitteli
usein pyörryttäviä hyppäyksiä tehtäessä ja vaellettaessa huojuvaa,
vaarallista polkua. Mutta heidän paetessaan hän pelkäsi nyt kuitenkin
eniten, että heidät saataisiin kiinni ja että hänet siepattaisiin
jälleen siihen sivistyneeseen maailmaan, johon hänen Nunsa ei koskaan
voisi tulla.

Kolmas ilta hämärsi, kun he saapuivat jälleen Uun luolalle. He
kiipesivät käsitysten ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Yhdessä he astuivat
pimeään ja pelottavaan onkaloon.

»Huomenna», sanoi Nu, »lähdemme etsimään kansamme luolia, ja me
löydämme ne».

Pimeys peitti viidakon, tasangot ja vuoret. Nu ja Nat-ul nukkuivat,
sillä he molemmat olivat nääntyneet pitkien päivien paon jälkeen.

Ja silloin kuului maan uumenista kumeata ja pahaenteistä jyminää. Maa
järisi. Vuori halkeili. Isoja, murskaantuneita kalliomöhkäleitä, jotka
olivat irtaantuneet vuoren huipulta, syöksyi jyristen sen rinnettä alas.

Nu hypähti pystyyn, mutta lensi samassa luolan lattiaan huumaantuneena
ja tajuttomana. Sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Pientäkään valoa
ei pilkahtanut aukosta. Hirvittävää räiskinää kesti useita minuutteja
ja samalla maan kauhistavaa huojumista; mutta vihdoin lakkasivat
kumahtelut, maailma vaipui jälleen lepoon, näännyksiin asti uupuneena.

Ja Nu makasi tiedottomana siinä paikassa, mihin oli kaatunut.




TOINEN LUKU

Takaisin kivikauteen


Oli aamu, kun Nat-ul heräsi. Auringonvalo virtaili sisälle aavan meren
ylitse, valaisten luolan sisustaa, missä hän lepäsi kääriytyneenä isoon
pehmeään turkiskasaan. Lähellä häntä makasi nainen, häntä vanhempi
mutta vielä kaunis. Heidän edessään, lähempänä luolan suuta, nukkui
kaksi miestä; toinen oli hänen isänsä Tha ja toinen hänen veljensä
Aht. Nainen oli Nat-ulin äiti Lu-tan. Nyt hänkin aukaisi silmänsä. Hän
ojentelihe, nostaen paljaat, ruskeat käsivartensa päänsä yläpuolelle ja
kääntyen puolittain kyljelleen Nat-uliin päin — se oli naarastiikerin
upea liike — täydellisen terveyden ja sulouden ruumiillistuma. Lu-tan
hymyili tyttärelleen, paljastaen rivin väkeviä, valkoisia, tasaisia
hampaita. Nat-ul vastasi hymyyn.

»Olen iloissani, että taasen on valoisaa», sanoi tyttö. »Eilispäivän
maanjäristys pelästytti minua niin, että näin mitä hirvittävimpiä unia
koko pimeyden ajan — uh!» Ja Nat-ul värisi.

Tha aukaisi silmänsä ja katsoi molempiin naisiin.

»Minäkin näin unta», sanoi hän. »Uneksin, että maa järisi uudestaan;
vuoret vajosivat; ja Rauhaton meri vyöryi niiden päälle, hukuttaen
meidät kaikki allensa. Tämä ei ole enää sopiva asuinpaikka. Syötyämme
lähden puhumaan Nun kanssa ja sanomaan hänelle, että meidän pitäisi
etsiä toisia luolia uudesta maasta.»

Nat-ul nousi, astui miehien välitse ja tuli niin luolan aukon edustalla
olevalle ulkonemalle. Hänen eteensä aukeni näky, joka oli vallan
tuttu, mutta sittenkin merkillisen uusi. Hänen alapuolellaan oli
aukio vuoren juurella, kokonaan paljas ja hajallisten kivilohkareiden
peittämä, lukuunottamatta rosoista suorakulmiota, josta oli poistettu
kivet ja rikat. Kauempana oli kapea kaistale tiheätä, troopillista
viidakkoa. Suunnattomat, sanajalannäköiset puut kohottivat korkeita
runkojaan sadan jalan korkeudelle ilmaan. Aurinko nousi parhaillaan
taivaanrannalle, tullen esiin isosta merestä, joka sijaitsi juuri
viidakon takana. Ja millainen aurinko! Se oli tummanpunainen ja
suunnattoman suureksi paisunut. Ilma oli paksua ja kuumaa — melkein
tahmeata. Ja elollinen luonto! Niin monia, lukemattomia myriaadeja
eläimiä vilisemässä viidakossa, liitelemässä ilmassa ja tummentamassa
järven pintaa!

Nat-ul rypisti kulmiaan. Hän yritti ajatella — yritti palauttaa
mieleensä jotakin. Koettiko hän nähdä jälleen sielunsa silmillä unensa
vai oliko tämä unta? Hän ravisteli itseänsä. Sitten hän katsoi nopeasti
vaatteitansa. Vähään aikaan hän ei näyttänyt käsittävän, mitä hänen
pukunsa merkitsi — yksi ainoa hirvenvuota tai Tan, villa, peittoisen
sarvikuonon, paksusta nahasta tehdyt sandaalit, jotka oli sidottu hänen
siroihin jalkoihinsa ison puhvelihärän raa'asta vuodasta leikatuilla,
ohuilla nauhasuikaleilla. Mutta hän käsitti kuitenkin pikaisesti, että
hän oli aina ollut juuri näin puettu — mutta oliko hän ollut? Tämä
kysymys saattoi hänet hämmennyksiin.

Koneellisesti hän nosti kätensä takaraivolleen, Hämmennyksen ilme
tuli hänen silmiinsä, kun hänen sormensa tapasivat valtoimet,
pitkät hiussäikeet, jotka lainehtivat vyötäröille varhaisen aamun
kapinallisessa ja suloisessa sekamelskassa. Mitä hänen kevyt
kosketuksensa kaipasikaan? Barettiako? Mitä saattoi Nat-ul, kivikauden
lapsi, tietää bareteista?

Hitaasti hänen sormensa tunnustelivat ympäri päätä. Kun ne koskettivat
leveätä nauhaa, joka esti hänen hiuksiaan valumasta otsalle, hymyili
hän. Tämän samaisen nauhan oli Nu Nunpoika valmistanut hänelle
yhdestä ainoasta upeasta, mustan-, punaisen- ja keltaisenkirjavasta
käärmeennahasta, joka oli leikattu halki pitkin pituuttaan ja
kuivatettu. Se herätti hänet tajuamaan eloisammin nykyisyyttä. Hän
kääntyi ja astui jälleen luolaan. Erääseen seinässä olevaan koloon
työnnetystä puuvaarnasta hän otti kourallisen välkehtiviä sulkia. Ne
hän pisti otsalleen päänauhan alle, missä ne heilahtelivat kauniina
koristuksena hänen suloisten kasvojensa yllä.

Tällä välin olivat Lu-tan, Tha ja Aht nousseet. Vanhempi nainen
puuhaili kuivan taulapalasen ja kekäleen kimpussa juuri luolan aukon
sisäpuolella. Tha ja Aht olivat astuneet ulos tasanteelle, täyttäen
keuhkonsa aamuilmalla. Nat-ul liittyi heidän seuraansa. Hänen kädessään
oli rakko. He kolme laskeutuivat alas vuorenrinnettä.

Toisia miehiä ja naisia ilmestyi näkyviin muista luolista, jotka
sijaitsivat louhikkoisessa vuorenrinteessä. He tervehtivät noita kolmea
hymyillen ja ystävällisin sanoin, ja jokainen lausui jotakin edellisen
yön maanjäristyksestä. Tha ja Aht menivät viidakkoon järvelle päin.
Nat-ul pysähtyi pienen lähteen reunalle, joka pulppuili kirkkaana ja
kylmänä vuoren juurelta. Täällä oli toisiakin tyttöjä rakkoineen, joita
he täyttivät vedellä. Siellä oli Ra-el, sen Korin tytär, joka teki
terävimpiä ja parhaita tasapainossa pysyviä keihäänkärkiä. Ja siellä
oli päällikkö Nun tytär Una, Nu Nunpojan sisar. Ja heidän vierellään
oli puolitusinaa toisia — kaikki paljaita, hienopiirteisiä tyttöjä,
suoria kuin nuolet, notkeita kuin pantterit. He imuroivat ja pakisivat
täyttäessään rakkojaan lähteestä.

»Etkö säikähtänyt, kun maa järisi, Nat-ul?» kysyi Una,

»Olin peloissani», vastasi Nat-ul, »kyllä; mutta säikähdin enemmän
unestani, jonka näin maanjäristyksen lakattua».

»Millaista unta näit?» huudahti Korin tytär Ra-el — Korin, joka teki
luotettavimpia keihäänvarsia, joilla vahva mies saattoi lyödä maahan
lentävän matelijan ilmasta.

»Näin sellaista unta, etten ollut Nat-ul», vastasi tyttö. »Uneksin
vieraasta maailmasta ja vieraista ihmisistä. Olin yksi heistä ja
ylläni oli monenlaisia pukimia, jotka eivät ensinkään olleet nahasta.
Asuin luolassa, joka ei ollut luola — se oli rakennettu maanpinnalle
aineesta, josta puut ovat tehdyt, mutta aine oli vain leikattu ohuiksi
liuskoiksi, ja ne oli kiinnitetty toisiinsa. Yhdessä luolassa oli monia
luolia.

— Siellä oli miehiä ja naisia, ja muutamat miehistä olivat _mustia_.»

»_Mustia!_»

»Niin, mustia», väitti Nat-ul itsepintaisesti. »Ja vain heillä oli
samantapaiset pukimet kuin meidän miehillämme. Valkoiset miehet
käyttivät kummallisia vaatteita ja kapineita päässänsä, eikä heillä
ollut ensinkään partaa. Heillä oli lyhyet keihäät, jotka meluisasti
purskuttivat savua heidän vihollistensa ja villipetojen päälle ja
tappoivat ne pitkän matkan päästä.»

»Entä oliko Nu Nunpoika siellä?» kysyi Ra-el, kikattaen kätensä takaa.

»Hän tuli sinne ja vei minut pois», vastasi Nat-ul vakavasti. »Ja kun
nukuimme Uun luolassa, tapahtui maanjäristys samana yönä. Herätessäni
olin täällä, isäni Than luolassa.»

»Nu ei ole palannut», virkkoi Una.

Nat-ul katsoi häneen kysyvästi.

»Mihin meni Nu Nunpoika?» kysyi hän.

»Ken tietäisi paremmin kuin Nat-ul Thantytär, että Nu Nunpoika lähti
tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta voidakseen laskea Uun
pään Nat-ulin luolan eteen», kysyi Una vastaukseksi.

»Eikö hän ole palannut?» kysyi Nat-ul. »Nu sanoi lähtevänsä, mutta
luulin hänen vain laskeneen leikkiä, sillä yksi ainoa mies yksinään
ei kykene tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta.» Mutta hän
ei käyttänyt sanaa »mammutti» eikä sanaa »ihminen». Sensijaan hän
puhui kieltä, jota käyttävät enää vain meidän päiviemme apinat, mikäli
sitä kutkaan käyttävät; ja apinainkin keskuudessa elää ainoastaan
vakaantumattomia ja hajanaisia, yksitavuisia sanoja siitä. Mammutista
hän käytti nimitystä Gluh ja ihminen oli Pah. Kieli oli vienoa ja
sujuvaa ja ylen kaunista ja viehättävää, ja hänkin puhui suureksi
osaksi silmillään ja suloisilla käsillään samoinkuin hänen kumppaninsa,
sillä Nun heimo ei ollut kovinkaan kaukana noista aikaisemmista
ihmisistä, jotka polveutuivat puhekyvyttömistä alaluista ja olivat
merkkikieltä puhuvien ihmisten esi-isiä.

Kun tytöt olivat täyttäneet rakot vedellä, palasivat he kukin
luolalleen. Nat-ul oli tuskin astunut sisälle ja ripustanut astiansa
naulaan, kun Tha ja Aht palasivat — toinen toi tullessaan antiloopin
ruhon, toinen sylillisen hedelmiä.

Luolan lattiaan tulisijan viereen oli koverrettu pieni syvennys
itse kallioon. Siihen kaatoi Nat-ul hiukan vettä samalla kun Lu-tan
leikkasi antiloopin lihakappaleita pienemmiksi palasiksi ja pisti ne
veteen. Sitten hän otti ison piikiven tulesta, missä se oli kovasti
kuumentunut. Sen hän pani veteen lihan joukkoon. Syntyi aikamoinen
porina ja pihinä, mikä toistui, kun Lu-tan pisti veteen toisen
tulikuuman piikiven toisensa jälkeen, kunnes kuoppa oli kuin kiehuva
kattila. Kun vesi kiehui jatkuvasti muutamia hetkiä sen jälkeen,
kun piikivi oli heitetty siihen, lopetti Lu-tan puuhailunsa ja jäi
perheineen istumaan rauhassa alkuperäisen keittovehkeen viereen
joiksikuiksi minuuteiksi. Silloin tällöin hän saattoi pistää sormensa
veteen tutkiakseen sen lämpömäärää, ja kun hän vihdoin näytti tulleen
tyydytetyksi, kutsui hän Tha'ta syömään.

Mies iski kiviveitsensä erääseen puoleksikeitettyyn lihakappaleeseen,
veti sen kattilasta ja viskasi lattialle Lu-tanin viereen. Toinen
palanen annettiin Nat-ulille ja kolmas Ahtille; neljännen piti
Tha itse. Nelihenkinen perhe söi tavallaan arvokkaasti. Heidän
syöntitavoissaan ei ollut mitään eläimellistä ja inhoittavaa, ja
aterioidessaan he puhelivat ja nauroivat keskenään. Than luolakunnassa
näytti vallitsevan hyvä toverihenki.

Aht kiusoitteli Nat-ulia Nun Nunpojalla sanoen hänelle, että
epäilemättä hyeena oli nielaiset suuhunsa mahtavan metsästäjän
ennenkuin tämän oli onnistunut tappaa Uuta. Mutta Lutan riensi
auttamaan tytärtänsä lausuen olevan luultavampaa, että Nu Nunpoika oli
löytänyt Uun koko perheineen ja jäänyt tappamaan sitä kokonaisuudessaan.

»En pelkää, että Uu on tehnyt jotakin Nu'lle», sanoi Tha äkkiä, »sillä
Nu Nunpoika on yhtä suuri metsästäjä kuin isänsäkin. Mutta olen
iloinen, jos saan nähdä hänet jälleen turvassa kaikelta siltä, mitä
hänelle on saattanut tapahtua silloin, kun maa halkeili ja ukkonen
jyrähteli alhaalta sensijaan että olisi tullut ylhäältä. Olen iloinen,
kun näen hänen palaavan ja ottavan tyttäreni kumppanikseen, tuokoon hän
mukanaan Uun pään tai ei.»

Nat-ul oli ääneti, mutta hän oli huolissaan, sillä kaikki pelkäsivät
luonnonvoimien valtaa, joita vastaan ainoakaan ihminen ei kyennyt
voitokkaasti taistelemaan, olipa hän kuinka urhoollinen tahansa.

Aamiaisen jälkeen meni Tha päällikkö Nun luolalle, kuten oli sanonut.
Siellä hän tapasi useita vanhempia sotureita ja nuoria miehiä. Heitä
oli siellä niin paljon, ettei luolan sisällä ja sen edustan tasanteella
ollut tilaa, minkä takia he kaikki laskeutuivat Nun käskystä pieneen,
miten kuten puhdistettuun suorakulmioon vuoren juurelle. Tällä paikalla
pidettiin heidän neuvottelukokouksensa, ja tänne kokoontui heimo
juhlapitoihin tai muihin tilaisuuksiin, joissa vaadittiin monien
yhdessä-oloa.

Nu istuutui aukion toiseen päähän sileälle kalliolohkareelle. Hän oli
heittänyt hartioilleen valtavan ison luolakarhun pörrökarvaisen taljan.
Vyöhön, joka kannatti hänen lanneverhoaan, oli pistetty puuvartinen
kivikirves ja kiviveitsi. Pystysuoraan käsissään, varsi jalkojensa
välissä, hän piteli pitkää, notkeata keihästä, kivikärkistä. Hänen
tummat hiuksensa oli leikattu epätasaisesti kuhilaan tapaiseksi.
Tiikerinnahkasuikale oli kierretty hänen päänsä ympäri, ja siihen
oli kiinnitetty yksi ainoa pitkä, suora sulka. Hänen kaulastaan
riippui hihna, jossa oli pitkiä torahampaita ja kynsiä, ja hänen
pehmeä, pronssinvärinen ihonsa oli täynnänsä monia naarmuja poskista
kantapäihin asti, noiden samojen koristusten aiheuttamia silloin,
kun ne olivat olleet tämän alkeellisen maailman hurjien kansalaisten
mahtavien käpälien ja leukojen aseina. Hän heitti suojaavan taljan
hartioiltaan, sillä aamu oli lämmin. Tuossa kuumassa ja kosteassa
ilmastossa tarvittiin harvoin ruumiinverhoja, mutta silloinkin olivat
ihmiset muodin orjia. He kantoivat urotekojensa voitonmerkkejä ja
somistivat naisensa samalla tavoin.

Tha, joka seurasi arvossa heti Nun jälkeen, sai sotureista ensimmäisenä
puheenvuoron. Kun kieli oli nuorta ja sanavarasto verraten köyhää,
oli puhetta täydennettävä monilla merkeillä ja eleillä. Puheen pito
oli sentähden voimiakysyvää hommaa, sellaista, joka vaati vilkasta
mielikuvitusta, tavallista suurempaa älyä ja melkoista näyttelykykyä.
Koska oli niin vaikeata ilmaista ajatuksia tovereilleen, oli puhe
lapsuusaikanaan ihmissuvulle äärettömästi tärkeämpi kuin nykyään.
Nyt keskustelemme koneellisesti — mitä enemmän kuuntelee tavallisia
keskusteluja, sitä selvemmäksi käy, että aivojen älytoiminta ei
paljoakaan kohdistu äänielimiin. Kun Tha puhui Nu'lle ja heimonsa
sotureille, täytyi hänen yhtä mittaa keksiä merkkejä ja sanoja
ilmaistakseen vaihtelevia ajatusvivahduksia kuuntelijoilleen. Se oli
oivallista henkistä harjoitusta Tha'lle ja hänen kuulijakunnalleen,
mutta — miehet olivatkin siihen aikaan oivallisia kuuntelijoita;
heidän täytyi taistella olemassaolostaan, ja he edistyivät nopeasti
meidän kehitykseemme verrattuna, koska kaikki se vähäkin puhe, mitä
he kuulivat, merkitsi jotakin — sanat olivat liian kallisarvoista
tuhlattavaksi, eivätkä miehet voineet uhrata aikaansa kuunnellakseen
typeryyksiä, kun puhe kerta vaati heitä jännittämään sekä silmänsä
että korvansa ja keskittämään parhaat henkiset voimansa kyetäkseen
seuraamaan jonkun lausunnon juonta.

Tha astui soturiryhmän keskelle. Siihen oli jätetty puhujaa varten
pieni aukea paikka. Sen ympärillä istua kyyköttivät vanhemmat miehet.
Heidän takanaan olivat toiset polvillaan, ja näiden takana seisoivat
Nun heimon nuoret miehet.

Tha päästi kumean murahduksen kurkkutorvestaan. Hän ravisti
jättiläismäistä vartaloaan.

»Maa järisee ja vapisee ja vavahtelee siellä, missä me elämme», sanoi
hän. »Vuoret kaatuvat.» Hän viittasi heidän asuntoihinsa, tehden eleen
levitetyillä kämmenillään maahan. »Me kaikki tulemme surmatuiksi.
Lähtekäämme. Etsikäämme uusi paikka, missä maa ei vavahtele. Petoja
on kaikkialla. Hedelmiä on kaikkialla. Viljaa kasvaa jokaisen virran
laaksossa. Me voimme metsästää missä tahansa yhtä hyvin kuin täällä.
Me löydämme yllin kyllin syötävää. Ottakaamme vaimomme ja lapsemme
ja lähtekäämme tältä paikalta.» Puhuessaan hän jäljitteli otusten
metsästämistä, hedelmäin ja viljan korjaamista, marssimista ja uuden
kotipaikan etsimistä. Hänen liikkeensä olivat sekä arvokkaita että
kauniita. Hänen kuuntelijansa istuivat pelkkänä korvana. Lopetettuaan
puheensa hän kyykistyi alas vanhempien sotureiden joukkoon. Sitten
nousi toinen — hyvin vanha mies — hän tuli aukion keskelle ja kuvaili
sanoin ja elein maastamuuton vaaroja. Hän johdatti mieleen ne monet
tapaukset, jolloin muukalaisia oli pienin ryhmin ja suurin joukoin
tullut liian lähelle Nun maata, ja kuinka Nun soturit, olivat
rynnänneet näiden kimppuun ja teurastaneet kaikki, jotka eivät ehtineet
paeta.

»Toiset tekevät meille samoin», virkkoi hän, »jos lähestymme heidän
asuinsijojaan».

Kun hän oli istuutunut, tunkeutui keskustaan Hud nuorten sotilaiden
parvesta. Hud halusi Than tytärtä Nat-ulia itselleen. Sentähden hän
saattoi kahdesta hyvästä syystä ottaa puolustaakseen tytön isän asiaa.
Toinen syy oli se, että pääsisi siten vanhemman miehen suosioon,
toisena taas oli toivo, että heimo lähtisi liikkeelle heti, sillaikaa
kun Nu Nunpoika oli poissa, jotta Hud voisi niin ollen kenenkään
häiritsemättä kosia tyttöä.

»Tha on puhunut viisaasti. Tämä maa ei ole enää turvallinen ihmisille
eikä eläimille. Tuskin kuluu kuukautta, jolloin ei havaita maan
vavahtelevan ja jyrähtelevän, ja muutamin paikoin ovat vuorten
rintamat luhistuneet. Milloin hyvänsä saattaa tulla meidän vuoremme
vuoro. Lähtekäämme seuduille, missä maa ei vapise. Meidän ei tarvitse
pelätä vieraita. Sellainen on vanhusten ja raskaiden naisten puhetta.
Nun heimo on mahtava, se voi mennä mihin haluaa ja tappaa ne, jotka
sulkevat siltä tien. Tehkäämme kuten Tha sanoo ja lähtekäämme täältä
heti — toinen suuri järistys saattaa tulla millä hetkellä hyvänsä.
Lähtekäämme täältä nyt, koska olemme syöneet.»

Toisetkin puhuivat, ja niin suuri oli heidän pelkonsa maanjäristyksiä
kohtaan, että kuului tuskin ainoatakaan vastustavaa ääntä — melkein
kaikki tahtoivat lähteä. Nu kuunteli ankaran arvokkaana. Kun kaikki ne,
jotka halusivat puhua, olivat sanoneet sanottavansa, nousi hän.

»Se on parasta», sanoi hän. »Me lähdemme — Hud saattoi tuskin pidättää
kopeata hymyä —. »niin pian kuin poikani Nu on palannut». Hud rypisti
kulmiaan. »Lähden etsimään häntä», lopetti Nu.

Neuvottelu oli päättynyt. Miehet hajaantuivat erilaisiin töihinsä. Tha
lähti Nun mukana etsimään jälkimäisen poikaa. Joukko metsästäjiä meni
pohjoiseen Autiovuoria kohti, joiden juurella, lähellä merta, eräs
heimon jäsen oli nähnyt urosmammutin.

Hud meni luolaansa ja odotteli tilaisuutta nähdäkseen Nat-ulin yksin.
Vihdoin hänen kärsivällinen odottelunsa palkittiin, ja hän näki
tytön menevän lähteelle päin, joka nyt oli yksinäinen. Hud juoksi
hänen jälkeensä. Hän saavutti tytön, kun tämä kumartui täyttämään
vesiastiaansa.

»Tahdon sinut», sanoi Hud, siirtyen suoraan itse asiaan perin
alkeellisella tavalla, »elämänkumppanikseni».

Nat-ul katsoi häntä tuokion ja nauroi sitten vasten hänen kasvojaan.

»Mene hakemaan Uun pää ja laske se isäni luolan eteen», vastasi
hän, »ja sitten Nat-ul ehkä suostuu ajattelemaan Hudin kumppaniksi
rupeamista. Mutta unohdin», huudahti hän äkkiä, »ettei Hud metsästä —
hänestä on mieluisampaa jäädä kotiin vanhusten ja naisten ja lasten
joukkoon, sillaikaa kun _miehet_ ovat etsiskelemässä Gluhia.» Hän
korosti sanaa miehet.

Mies punastui. Hän ei suinkaan ollut pelkuri — pelkureita synnytti
vasta myöhäisempi ajanjakso. Hän tarttui rajusti tytön käsivarteen.

»Hud näyttää sinulle, ettei ole pelkuri», huudahti hän, »sillä hän
ryöstää sinut puolisokseen, uhmaten Nu'ta ja Tha'ta ja Nu Nunpoikaa.
Jos he tulevat ottamaan sinua häneltä, niin Hud tappaa heidät kaikki.»

Puhuessaan hän raahasi tyttöä viidakkoa kohti lähteen toiselle puolen —
viidakkoa, joka sijaitsi vuoren ja meren välissä. Nat-ul harasi vastaan
ja rimpuili irti päästäkseen; mutta Hud, joka oli painanut ison käden
tytön suulle ja kietaissut toisen kätensä hänen vyötärölleen, riensi
vankeineen ääneti eteenpäin. Viidakon toisella puolen poikkesi mies
pohjoiseen edeten rantaa pitkin. Nyt hän otti kätensä tytön suulta.

»Tuletko kanssani», kysyi hän, »vai täytyykö minun raahata sinua näin
koko päivä?»

»En tule vapaaehtoisesti», vastasi Nat-ul, »sillä muuten ei Nu
Nunpojalla, isälläni eikä veljelläni olisi oikeutta tappaa sinua
rangaistukseksi siitä, niitä olet tehnyt; mutta nyt heillä on se
oikeus, sillä sinä olet vienyt minut väkivalloin, niinkuin ne karvaiset
ihmiset, jotka elivät aikoja sitten ottivat puolisonsa. Sinä olet
eläin, Hud, ja kun minun mieheni käyvät kimppuusi, tappavat sinut
eläimenä, jollainen olet.»

»Sinä saat kärsiä eniten», huomautti Hud, »sillä jollet tule
vapaaehtoisesti kanssani, niin heimo tappaa lapsen».

»Ei tule olemaan mitään lasta», vastasi Nat-ul, ja punahirven-vuotansa
alla hän puristi kiviveitsen sarveispäätä.

Hud pysytteli rannalla estääkseen mammutin metsästäjiä keksimästä
heitä paluumatkalla, sillä hekin olivat menneet pohjoiseen, ja samosi
pitkin vuorten juurta vastakkaisella puolella viidakkokaistaletta, joka
ulottui rannikon kanssa yhdensuuntaisena aina Autiovuorten juurelle,
missä vuoret rohkeasti ulkonivat Rauhattomaan mereen puolen päivämatkan
päässä pohjoisessa.

Aurinko paistoi suoraan noiden kahden pään yltä, kun Hud raahasi
vastahakoista kumppaniaan Autiovuorten rinnettä ylös, joiden poikki hän
oli päättänyt mennä etsiessään varmaa piilopaikkaa, sillä hän tiesi,
ettei voinut palata heimonsa luo kokonaiseen kuukauteen sen jälkeen,
mitä oli tehnyt. Sittenkään ei paluu olisi täysin, turvallista, sillä
Nun heimon miehet eivät olleet ottaneet itselleen puolisoja väkivalloin
moniin sukupolviin. Heidän keskuudessaan vallitsi vankka usko, että
sellaisten naisten lapset, jotka itse valitsivat miehensä, olivat
kauniimpia, hyväluontoisempia ja urhoollisempia kuin ne, joiden äidit
olivat vain hiukan parempia kuin vangit ja orjat. Hud toivoi kuitenkin
saavansa Nat-ulin suostutetuksi selittämään, että oli vapaaehtoisesti
karannut hänen kanssaan, mitä vastaan ei voitu tehdä minkäänlaisia
muistutuksia. Mutta siihen menisi monta päivää.

Autiovuoren huipulta aukeni pohjoiseen päin ihan toisenlainen maisema
kuin etelään. Täällä oli avara, sileä tasanko, jossa siellä täällä
näkyi yksinäisiä puurykelmiä. Vähän matkan päässä juoksi mereen leveä
virta, jonka rannat olivat viidakon peitossa. Tasangolla syöskenteli
antilooppi-, biisoni- ja puhvelilaumoja pitkää ruohoa ja villiviljaa.
Olipa siellä lampaitakin, ja juuri viidakon reunassa tonkivat maata
isot villisikaparvet. Silloin tällöin saattoivat ruohoa syöskentelevät
eläimet lähteä äkkiä hillittömään pakoon, kun joku peto ryntäsi
niiden joukkoon. Mylvien, ammuen, kiljuen tai röhkien ne saattoivat
karata tiehensä mielettömästi vähän matkan päähän ryhtyäkseen jälleen
aterianjatkoon ja kuherteluunsa päästyään varmuuteen, ettei niitä enää
ajettu takaa, vaikka iso lihansyöjä olisi seissyt ihan niiden näkyvissä
saaliinsa kimpussa. Mutta miksi juosta kauemmaksi? Kaikkialla niiden
ympärillä, joka taholla, oli toisia villejä, verenhimoisia petoja.
Sinne tänne pakoileminen niiden siepatessa ravintonsa oli vain osa
niiden kauhujen täyttämää elämää, ja ne pysyivät elossa vain siksi,
että sikisivät runsaammin kuin niitä saalistavat pedot ja voivat elää
kauempana vedestä.

Hud vei Nat-ulin Autiovuorten pohjoista rinnettä alas, etsien onkaloa,
mihin he voisivat järjestää väliaikaisen kotinsa. Vuoren huipun ja
juuren puolimatkasta hän löysi erään luolan. Sen edessä oli hujan
hajan antiloopin, puhvelihärän, jopa mammutinkin kaluttuja luita. Hud
puristi lujemmin keihästään tähystäessään pimeään sisustaan. Tämä oli
luolakarhu Urin pesä. Hud sieppasi käteensä erään luun ja heitti sen
sisälle, Ei kuulunut varoittavaa murinaa — Ur ei ollut kotosalla.

Hud työnsi Nat-ulin sisälle ja vieritti sitten muutamia isoja
kivilohkareita luolan suulle ne riittivät salpaamaan jättiläiskarhulta
sisäänpääsyn sen palattua. Sen jälkeen hän itsekin ryömi sisälle
pienestä aukosta, jonka oli jättänyt. Sisustan himmeässä valaistuksessa
hän näki Nat-ulin painautuneen luolan peräseinää vasten. Hän astui
lattian poikki sulkeakseen tytön syliinsä.




KOLMAS LUKU

Iso luolakarhu


Kun Nu Nunpoika palasi tajuihinsa, tunkeutui päivänvalo useista
kalliolohkareen pienistä halkeamista, joka sulki pääsytien luolaan,
missä hän oli ollut maanjäristyksen sattuessa ja mihin hän oli tullut
teljetyksi. Noustuaan puolipökerryksissä hän loi katseensa hämärään
sisustaan, etsien Nat-ulia. Kun hän ei nähnyt tyttöä, hypähti hän
jaloilleen ja tutki tarkoin luolan joka sopen. Nat-ul ei ollut siellä!
Nu seisoi hetkisen painaen toisella kädellä otsaansa ja syviin
ajatuksiin vaipuneena. Hän koetti koota muistinsa lokeroista välittömän
menneisyyden tapaukset.

Lopulta hän muisti, että oli lähtenyt kansansa kylästä etsimään Uuta,
sillä hänellä oli niin usein menneisyydessä ollut tapana tuoda jonkun
hurjan hirviön pää ja laskea se Than tyttären Nat-ulin luolan eteen.
Mutta mikä oli herättänyt hänessä sen uskon, että Nat-ulin olisi
pitänyt olla täällä luolassa hänen vieressään? Hän pyyhkäisi kädellään
silmiänsä, mutta sama muistinäky vaivasi häntä itsepintaisesti — sekava
ja kaaosmainen kuva oudoista eläimistä ja oudoista ihmisistä, joiden
keskuudesta hän ja Nat-ul olivat paenneet tuntemattoman maailman halki.

Nu ravisti päätänsä ja polki jalkaansa maahan — se oli alusta loppuun
naurettava uni. Edellisen yön maanjäristys ei kuitenkaan ollut unta
— tämä ja se tosiasia, että hän oli elävältä haudattuna, puhuivat
liiankin selvää kieltä. Hän muisti, ettei ollut tavannut Uuta
kotosalla, ja järistyksen alettua hän oli juossut ison pedon luolaan
kätkeytyäkseen luonnonvoimien raivolta.

Nyt hän kiinnitti huomionsa murskaantuneeseen kalliolohkareeseen,
joka peitti luolan suuta. Suunnattomaksi helpotuksekseen hän teki sen
havainnon, että kivi oli mennyt kauttaaltaan pieniksi kappaleiksi.
Hän irroitti ne ja poisti toisen toisensa jälkeen, ja vaikka uusia
vyöryi lakkaamatta vähän aikaa ylhäältä alas entisten paikalle, niin
että luolan tausta oli ennen pitkää puolittain täynnä kivilohkareita,
onnistui hänen vihdoin tehdä niin suuri aukko, että saattoi ryömiä
siitä ulkoilmaan..

Silmäillessään ympärilleen hän keksi, että järistys näytti tehneen
vain vähän vahinkoa muulle luonnolle kuin vuorenhuipulle, joka ennen
oli riippunut jyrkänteen yli ja pudonnut nyt ylhäältä, siroitellen
lohkareitaan rinteen ulkonemille ja juurelle.

Uu oli pitänyt tätä luolaa tyyssijanaan vuosikausia. Juuri täältä oli
Nu etsinyt sitä päätettyään voittaa kumppaninsa kaikkein suurimmalla
voitonmerkillä. Mutta kun tämän luolan oli nyt tukkinut vuoren huipulta
pudonnut kivisora, joutuisi Uu etsimään luolaa jostakin muualta, ja se
saattaisi johdattaa sen kauas Nun asuinpaikoilta. Se ei ikinä kävisi
päinsä — Uu oli pidettävä metsästyspiirissä, kunnes sen pää olisi
täyttänyt sen tarkoituksen, johon luolaihminen aikoi käyttää sitä.

Sentähden työskenteli Nu useita tunteja uutterasti poistaakseen
kalliolohkareet luolasta ja sen edustan ulkonemalta kuin myös
rosoiselta polulta, joka johti vuoren juurelta. Koko ajan hän piti
keihästään käden ulottuvilla ja kivikirvestään ja veistään valmiina
lannevyössään, sillä Uu saattoi palata millä hetkellä hyvänsä. Kun
isolla kissalla oli tapana ilmestyä odottamatta, mitä pelottavimmin ja
ääneti, täytyi aina olla varuillaan. Mutta vihdoin päättyi työ, ja Nu
lähti haeskelemaan aamiaista.

Hän oli päättänyt odottaa miekkahampaisen tiikerin paluuta ja lopettaa
kohtauksen kerta kaikkiaan. Eivätkö heimon nuoret miehet ja naiset
olleet viime aikoina ruvenneet joka kerta hymyilemään, kun hän palasi
tyhjin käsin Uuta metsästämästä? Kukaan ei ollut epäillyt, että hän
vilpittömästi halusi kohdata tuon hirvittävän pedon, jota pakenemista
ei luettu häpeäksi, sillä kukaan ei epäillyt Nun rohkeutta; mutta
siitä huolimatta oli nöyryyttävää palata aina esittelemään tekosyitä,
sensijaan että olisi tuonut saaliinsa pään.

Nu oli tuskin sijoittautunut mukavasti erään puun haaralle, mistä
hän saattoi pitää silmällä monia tiikerin luolalle vieviä teitä, kun
hänen terävä korvansa erotti liikehtimisen synnyttämää ääntä takaansa
viidakosta. Ratina kuului tuulen yläpuolelta, ja samassa toi tuuli
ihmisen tuoksun tähystelijän herkkätuntoisiin sieraimiin. Nyt hän
kiinnitti huomionsa tähän uuteen suuntaan, koettaen kaikin voiminsa
todeta tulokkaiden henkilöllisyyden ennenkuin he vainuaisivat hänen
läsnäoloaan.

Pian he tulivat näkyviin — kaksi miestä, Nu ja Tha, jotka etsiskelivät
edellisen poikaa. Heidät nähdessään huusi Nu Nunpoika tervehdyksen.

»Minne menevät Nu ja Tha?» kysyi hän, kun miehet pysähtyivät hänen
istuinpaikkansa alle.

»He etsivät Nu Nunpoikaa», vastasi nuorukaisen isä, »ja löydettyään
hänet he palaavat Nun kansan asunnoille, ja Nu Nunpoika palaa heidän
mukaansa».

Nuori mies kohautti leveitä olkapäitään.

»Nu Nunpoika haluaisi jäädä tappamaan Uuta», vastasi hän.

»Tule alas ja seuraa isääsi», virkkoi vanhempi mies, »sillä Nun kansa
lähtee tänään etsimään uutta asuinpaikkaa, missä maa ei huoju eivätkä
kalliot repeile ja kaadu».

Nu pujottautui ketterästi maahan.

»Sanokaa minulle, minne päin heimo lähtee», sanoi Nu Nunpoika, »jotta
löytäisin sen surmattuani Uun, jos se palaa tänään. Jollei se palaa
tänään, niin sitten lähden huomenna heimon jälkeen.»

Nuoren miehen isä ajatteli ääneti tuokion. Hän ylpeili kovasti poikansa
urhoollisuudesta. Hän tunsi yhtä suurta riemua kuin poika itsekin, jos
tämä palaisi tuoden mukanaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään.
Samalla hän käsitti myös sen nöyryyden, jota hänen poikansa täytyi
tuntea ollessaan pakotettu palaamaan jälleen ilman voitonmerkkiä. Hän
laski kätensä nuoren miehen olkapäälle.

»Jää tänne, poikani», sanoi hän, »seuraavaan päivään asti. Heimo matkaa
pohjoiseen Rauhattoman meren rantaa pitkin, Autiovuorten toiselle
puolen. Vanhusten ja lapsukaisten takia taivallamme hitaasti. Sinun on
helppo saavuttaa meidät. Jollet palaa, niin tiedämme siitä, että Uu oli
väkevämpi kuin Nun poika.»

Enempää puhumatta kääntyivät vanhukset ja astelivat entistä tietään
kylää kohti, kun taas Nu Nunpoika kiipesi uudestaan piilopaikkaansa
puuhun.

Koko päivän hän odotteli Uun paluuta. Isot apinat ja pienemmät apinat
hääriskelivät hänen yläpuolellaan, alapuolellaan ja ympärillään.
Välistä ne heittivät hänelle sanasen ohimennessään. Alhaalla
syöskenteli villakarvainen sarvikuono ja paneutui levolle. Hyeenaparvi
hiipi alas ylätasangolta. Ne piirittivät nukkuvan sarvikuonon. Iso
eläin aukaisi pienet silmänsä. Kömpelösti se kohottautui jaloilleen
pyöriskellen ympäri, kunnes seisoi tuulta vasten, kävi vuohen tavoin
ryntäykseen ja hyökkäsi suoraan nyt ärisevien hyeenoiden kimppuun.
Pelkurimaiset eläimet säntäsivät syrjään, ja koko joukko ryhtyi
ahdistamaan sarvikuonoa takaapäin. Iso eläin käännähti nopeasti kuin
kissa, asestettu kuono painui maata kohti, ja yksi sen kiusaajista
sinkoutui korkealle ilmaan, mahtavien sarvien repimänä, jotka olivat
uppoutuneet sen lävitse. Jälleen kääntyi sarvikuono ja juoksi, ja
jälleen saarsi hyeenaparvi sen. Viidakko nieli ne. Pitkän aikaa saattoi
Nu kuulla ahdistelevien petojen hurjan ärinän ja tuskan kiljahdukset,
kun sarvikuono ryntäsi tuon tuostakin kiduttajiaan vastaan.

Sitten tuli luolakarhu, tassutellen kömpelösti alas vuorenrinnettä. Uun
luolan suulla se pysähtyi varovaisesti nuuskimaan ympärilleen, päästäen
syvän, raivoa ja vihaa uhkuvan murahduksen kurkustaan. Nu odotteli Urin
ikivanhan vihollisen vastaushuutoa, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Nu
kohautti olkapäitään. Uu oli nähtävästi kaukana poissa, sillä muuten se
ei ikinä olisi kuunnellut Urin taisteluhuutoa siihen vastaamatta.

Nyt oli karhu jatkanut tietään vuoren juurelle. Se lähestyi puuta,
missä Nu istui. Viidakon reunaan pysähtyi peto ja alkoi nuuskia
pehmeästä maasta juuria. Nu tarkkasi sitä. Jollei Uun päätä, niin
miksei Urin pää? Uu ei palaisi sinä päivänä, siitä Nu oli varma, sillä
oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos iso tiikeri olisi ollut lähellä,
olisi se kuullut luolakarhun taistelukutsun ja vastannut siihen.

Nu pudottautui kevyesti maahan puun toiselle puolen Urista. Oikeassa
kädessään hän piti lujasti pitkää, raskasta keihästään. Vasemmassa
hänellä oli kivikirves. Hän lähestyi valtavaa petoa takaapäin,
päästen muutamien askelten päähän siitä ennenkuin eläin tajusi hänen
läsnäolonsa, sillä viidakon väestä ei kukaan liikuskellut niin
äänettömästi kuin alkuajan ihminen.

Mutta vihdoin Ur kohotti katseensa, ja samassa hetkestä sinkosivat Nun
väkevät lihakset kivikärkisen keihään. Se kiiti suoraan kuin kuula
karvaisen hirviön rintaan, upoten syvälle sen ruumiiseen samassa, kun
se ryntäsi eteenpäin käydäkseen käsiksi uhkarohkeaan olentoon, joka
uskalsi ahdistaa sitä.

Nu pysyi paikallaan, seisten hajalla säärin ja heilutellen molemmin
käsin raskasta kivikirvestään edes takaisin. Luolakarhu nousi
takakäpälilleen lähestyessään miestä, kohoten korkealle vihollisensa
pään yläpuolelle. Kita ammollaan ja käpälät ojollaan lähestyi
hirvittävä peto, vääntäen silloin tällöin keihään vankkaa vartta, joka
törrötti sen rinnasta, ja päästäen ilmoille maata tärisyttäviä raivon
ja tuskan karjahduksia.

Kun mahtavat etukäpälät tavoittelivat Nu'ta, väistyi hän äkkiä niiden
alitse, iskien kirveellään karhua päähän mennessään ohi. Ulvahtaen
kääntyi peto ja hyökkäsi uudelle taholle, mutta taasen noudatti Nu
aikaisempaa menettelyänsä, ja taasen mäjähti musertava isku karhun
leukaan.

Veri pursui eläimen suusta ja sieraimista, sillä ei yksin kivikirves
ollut pannut verta vuotamaan, vaan myöskin kivikeihäs oli tunkeutunut
villipedon keuhkoihin. Ja nyt Ur teki niin kuin Nu oli odottanut sen
tekevän. Se heittäytyi neljälle jalalleen ja juoksi mielettömästi
kiduttajaansa kohti. Eläimen uusi asento toi sen päälaen miehen aseen
ulottuville ja hypähtäessään tällä kertaa syrjään sen hyökkäyksen
tieltä löi hän kirveellä karhua otsaan, silmien väliin.

Eläin hoippui ja vaappui pökerryksissään, kuono haudattuna
taistelukentän tallattuun mutaan ja ruohoon. Vain hetkisen se oli sillä
tavoin, ja tällä hetkellä täytyi Nun käydä sen kimppuun ja lopettaa
se. Eikä hän epäröinyt. Hän heitti kirveensä ja juoksi Urin kimppuun
aseenaan kiviveitsi. Ja monta kertaa hän upotti sen terän villiin
sydämeen. Ennenkuin luolakarhu ehti oikein palata tajuihinsa, kellahti
se kuolleena kyljelleen.

Puolisen tuntia hääräili Nu irroittaessaan päätä, ja sitten hän ryhtyi
nylkemään petoa. Hänen menettelytapansa olivat alkeellisia, mutta hän
työskenteli alkuperäisillä välineillään paljon nopeammin kuin nykyajan
ihminen terävillä veitsillään. Ennenkuin toinen tunti oli kulunut, oli
hän irroittanut nahan, käärinyt sen myttyyn ja leikannut ison paistin
Urin lonkasta. Nyt hän kokosi hiukan kuivia lehtiä, otti taulaa ja
laittoi tulen terävän, kovan puun avulla, pyörittämällä puupalan kärkeä
vinhasti toiseen kovaan puupalaseen tehdyssä reiässä. Kun liekki oli
kohennettu aikamoiseksi nuotioksi, pisti Nu paistin pieneen oksaan ja
paistoi ateriansa istua kyyköttäen valkean edessä. Se oli puoliksi
palanut, puoliksi raaka ja osittain savustunut, mutta se tosiasia, että
hän ahmi sen kokonaisuudessaan, todisti hänen nauttineen siitä.

Jälestäpäin hän heitti taljan hartioilleen ja lähti palaamaan kansansa
tykö. Hän palasi suoraan Rauhattoman meren rannalla sijaitseville
vuorille, sillä hän ei tiennyt, oliko hänen heimonsa vielä lähtenyt
etsimään uutta leiripaikkaa vai ei. Oli yö, kun hän astui viidakosta
vuoren juurelle, pikainen tarkastelu osoitti hänelle, että heimo oli
mennyt, ja niin hän ryömi omaan luolaansa yksin. Aamulla hän voisi
helposti saavuttaa heidät.

       *       *       *       *       *

Kun Hud astui luolan poikki Nat-ulia kohti, oli hän odottanut
kohtaavansa ruumiillista vastarintaa, ja sentähden hän meni
puoliksi kumartuneena ja kädet ojennettuina tarttuakseen tyttöön ja
lannistaakseen hänet.

»Hud», sanoi tyttö, »kohteletko minua ystävällisesti, jos tulen sinulle
vapaaehtoisesti».

Mies pysähtyi muutaman askeleen päähän uhristaan. Nähtävästi sujui
juttu helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Hän ei ollut hyvillään
siitä, että saisi naarastiikerin puolisokseen, ja sentähden hän
halukkaasti lupasi mitä hyvänsä tyttö vain pyysi. Perästäpäin hän voisi
pitää ne lupauksensa, jotka helpoimmin olisivat pidettävissä.

»Hud tahtoo olla hyvä kumppani», vastasi hän.

Tyttö astui häntä kohti, ja Hud otti hänet vastaan avosylin; mutta kun
tytön kädet kiertyivät hänen ympärilleen, ei hän huomannut terävää
kiviveistä Nat-ulin oikeassa kädessä. Hän havaitsi sen vasta sitten,
kun se tunkeutui armottomasti hänen selkäänsä vasemman lapaluun
alapuolelle. Silloin yritti Hud riistäytyä tytön syleilystä, mutta
taistelipa hän kuinka ankarasti tahansa, niin tyttö puristi häntä
lujasti, työntäen asetta tuon tuostakin yhä syvemmälle hänen selkäänsä.
Hän yritti tarrautua sormillaan tytön kurkkuun, mutta tämän terävät
hampaat iskeytyivät hänen käteensä, ja sitten hän löi vapaalla
kädellään tyttöä kasvoihin, mutta samassa tuokiossa osui veitsi hänen
sydämeensä, ja korahtaen hän vaipui luolan kalliopermannolle.

Jäämättä ottamaan selvää, oliko Hud kuollut, ryntäsi Nat-ul ulos
pimeästä sisustasta. Nopeasti hän kiipesi Autiovuorille ja laskeutui
jälleen omaan laaksoonsa niiden toiselle puolelle. Rantaa pitkin
hän riensi takaisin oman kansansa asuinpaikkoja kohti tietämättä,
että se oli samalla hetkellä lähdössä etsimään uutta kotiseutua.
Iltapäivän puolimaissa hän sivuutti heidät tuskin puolen kilometrin
päässä, sillä he olivat lähteneet sitä tietä, joka vei viidakon
toiseen päähän, kohdatakseen palaavat mammutin metsästäjät, ja
niin tuli Nat-ul heimonsa hylätyille luolille yön hämärtyessä vain
havaitakseen, että hänen kansansa oli lähtenyt. Mitään syömättä hän
ryömi erääseen pienehköön ja korkeammalla sijaitsevaan luolaan, sillä
olisi ollut turhaa yrittää ottaa selvää poistuneen heimon polusta
niin kauan kuin yön pimeys ja sen lukemattomat kauhut peittivät
maan verhoonsa. Hän oli torkahtanut, kun heräsi vuorenrinteeltä
kuuluvaan liikehtimiseen. Henkeään pidätellen hän makasi ja kuunteli.
Oliko se ihminen vai eläin, joka vaelteli hänen heimonsa hylätyillä
asuinsijoilla? Yhä ylempää vuoren rinteeltä tuli keskiöisen kiertelijän
ääni. Näytti päivänselvältä, että eläin, olipa se mikä hyvänsä, tutki
järjestelmällisesti kaikki luolat. Oli vain hetken kysymys, milloin se
ehtisi hänen piilopaikkaansa.

Nat-ul puristi lujemmin veistänsä. Äänet vaimenivat ihan hänen allaan
olevalle tasanteelle, sitten ne kuuluivat taasen muutamien tuokioiden
kuluttua, mutta nyt ne tytön helpotukseksi alenivat jyrkkää törmää.
Äkkiä ne lakkasivat kokonaan kuulumasta, ja vaikka kesti tuntikausia,
ennenkuin hän kykeni vapautumaan pelostaan, vaipui hän vihdoin sikeään
uneen.

       *       *       *       *       *

Päivän sarastaessa heräsi Nu Nunpoika. Hän nousi ja oikoili jäseniään,
seisten luolansa edustan ulkonemalla vasta nousseen auringon hehkussa.
Viisikymmentä jalkaa hänen yläpuolellaan nukkui tyttö, jota hän
rakasti. Nu sieppasi aseensa ja karhuntaljansa ja loittoni ääneti
lähteelle, josta hän sammutti janonsa. Sitten hän meni viidakon läpi
merelle. Siellä hän irroitti lanneverhonsa ja taljan, joka peitti hänen
hartioitaan, ja kahlasi veteen. Oikeassa kädessään hän piteli veistään,
sillä isoja matelijoita asusti Rauhattomassa meressä. Hän peseytyi
huolellisesti, pitäen tarkoin silmällä vedestä tai takaansa maalta
uhkaavia vihollisia. Hän ei pelännyt hitustakaan, sillä hän ei tuntenut
muunlaista elämää kuin sellaisen, jossa millä hetkellä hyvänsä täytyi
heittäytyä taisteluun henkensä puolesta jotakin syvyyden niljakkaa
eläintä tahi viidakon tahi kukkuloiden yhtä hurjaa kansalaista vastaan.
Nu'lle se oli vain osa päivän työtä. Te tai minä saattaisimme elää
yhden ainoan päivän, jos meidät äkkiä siirrettäisiin Nun aikoja
sitten hävinneen aikakauden alkuperäiseen villeystilaan. Ja jos Nu
sijoitettaisiin äkkiä Viidennen Puistokadun ja kahdennenkymmenennen
kadun kulmaan, saattaisi hän ehkä välttyä tuholta muutamia tunteja,
mutta ennemmin tai myöhemmin joku raitiovaunu tai vuokra-auto kaataisi
hänet alleen.

Lopetettuaan pesunsa pukeutui luolaihminen jälleen leijonan taljaan ja
pörröiseen turkkiinsa, otti aseensa ja taakkansa ja lähti painelemaan
isänsä kansan jälkeen. Ja hänen yläpuolellaan nukkui hänen rakastamansa
nainen tietämättä mitään hänen läsnäolostaan, kun hän asteli jälleen
vuoren juurta pitkin.

Kun Nat-ul heräsi vihdoin, oli aurinko kohonnut korkealle
taivaanlaelle. Tyttö laskeutui varovasti alas törmää, silmäillen
ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan. Usein hän pysähtyi moniksi
minuuteiksi kerrallaan kuuntelemaan. Kaikkialta hänen ympäriltään
kajahtelivat viidakon ja meren ja ilman äänet, sillä isot linnut ja
hirvittäväsiipiset matelijat uhkasivat alkuajan ihmisiä yhtä ankarasti
ylhäältä käsin kuin maapedot hänen omalta kamaraltaan.

Hän tuli rauhassa lähteelle ja poikkesi viidakkoon etsiäkseen ruokaa,
sillä hän oli puoliksi nälistynyt. Hedelmät ja kasvit, heinäsirkat,
lehtimadot ja pienet jyrsijät sekä lintujen ja matelijoiden munat
olivat hänen etsintänsä esineitä, eikä viipynytkään kauan, kun hän sai
tyydytetyksi ruokahalunsa vaatimukset. Luonto oli paljon anteliaampi
noina päivinä kuin nykyään, sillä sen täytyi tyydyttää silloin
äärettömästi useampien ja paljon isompien vatsojen tarpeet kuin nyt.

Nat-ul asteli viidakon halki rannalle. Häntä halutti peseytyä, mutta
yksin hän ei uskaltanut tehdä sitä. Nyt hän seisoi ihmetellen, mille
taholle hänen heimonsa oli mennyt. Hän tiesi, että jos se olisi
lähtenyt pohjoiseen tai etelään, niin se tavan mukaan olisi kulkenut
rannan kovaa hietikkorantaa, sillä sitä oli helpoin matkata; mutta
aallot olivat saattaneet pyyhkiä pois heidän jälkensä jo aikoja
sitten. Hän oli nähnyt merkkejä heidän menostaan pohjoisessa viidakon
laidassa, mutta polku oli vanha, paljon käytetty, monien jalkojen joka
päivä tallaama, joten hän ei ollut voinut päättää siitä, että se voisi
opastaa hänet sille taholle, mihin hänen kansansa oli lähtenyt.

Seistessään rannalla hän yritti laatia tulevaisuudensuunnitelmiaan,
ja silloin hänelle kävi selväksi, että jos heimo oli mennyt
pohjoiseen, niin hän olisi kohdannut sen edellisenä päivän palatessaan
Autiovuorilta. Mutta koska hän ei ollut kohdannut sitä, niin sen oli
täytynyt mennä etelään. Ja niin hän suuntasi askeleensa etelään,
poispäin kansastansa ja Nu'sta.




NELJÄS LUKU

Veneenrakentajat


Nat-ul pysytteli rannan lähistöllä astellessaan etelään päin.
Hänen oikealla puolellaan oli viidakko, vasemmalla iso meri,
joka ulottui niin kauas, ettei hän edes tiennyt sitä. Hänelle se
merkitsi maailman äärtä — kaikki tuolla kauempana oli kauhistuttavaa
vesiaavikkoa. Kaakossa hän saattoi nähdä saarten ääriviivoja. Ne
olivat tuttuja, mutta salaperäisyyteen verhoutuneita. Ne olivat
monasti keskustelunaiheena hänen kansansa keskuudessa. Mitä niillä
oli? Olivatko ne asutettuja? Ja jos olivat, niin olivatko nuo asukkaat
miehiä ja naisia kuten he itsekin? Nat-ulille niihin sisältyi
yhtä paljon romanttista salaperäisyyttä kuin meille tähtiin ja
planeettoihin, mutta hän tiesi niistä vähemmän kuin me tiedämme niistä
lukemattomista, loistavista saarista, jotka näkyvät pilkkuina avaruuden
äänettömällä merellä ne olivat kauempana Nat-ulista ja hänen kansastaan
kuin Mars meistä. Vene oli Nat-ulille yhtä tuiki tuntematon kuin
kaukoputkikin.

Muutaman mäennyppylän toisella puolella ihan Nat-ulin edessä puuhaili
viisi- tai kuusikymmentä miestä, naista ja lasta erään mereen laskevan,
pienoisen virran rannalla. Kun Nat-ul nousi kummun harjalle ja kun
hänen katseensa osuivat noihin outoihin ihmisiin, heittäytyi hän äkkiä
vatsalleen erään pensaan taakse. Sieltä hän tähysteli näiden ihmisten
omituisia hommia. Oli selvää, että he olivat vastikään saapuneet
pitkältä matkalta. He olivat monessa suhteessa toisenlaisia kuin kaikki
muut ihmiset, joita hän ennen oli nähnyt. Heidän taljansa oli otettu
vähemmän vaarallisista eläimistä, — niistä, jotka söivät ruohoa. Heidän
päähineissään oli puhvelien ja antilooppien sarvia, jotka tekivät
heidät mitä pelottavimman näköisiksi.

Mutta heidän asuntonsa ja työnsä, jonka ääressä he hääräilivät, herätti
Nat-ulissa suurinta ihmettelyä. Heidän luolansa eivät olleet ensinkään
luolia. Ne oli rakennettu muutamista pitkistä, nuorista puista,
jotka oli taivutettu sisäänpäin toisiaan vasten ympyränmuotoisesti
ja peitetty vuodilla ja havuilla, tai jättiläispalmujen isoista
rungoista sekä niiden kasvien rungoista, joita sanotaan nykyään kuten
Nat-ulin aikoinakin elefantinkorvaksi, koska ne muistuttivat tuon ison
kaviojalkaisen mainittua ruumiinosaa.

Näiden ihmisten aseet olivat toisenlaisia kuin Nat-ulin tuntemat.
Kivikirves oli toisenmuotoinen, ja keihäs oli paljon lyhyempi ja
vankempi, terä väkäpäinen, ja siihen oli sidottu pitkä, punottu
jänneköysi, jonka loppuosa oli vyyhtenä kiinnitetty soturin kupeeseen.
Nat-ul ei tiennyt mitään kalastajaväestä. Hänen oma kansansa pyysi
usein kaloja. Välistä he tuulastivat niitä kevyillä keihäillään, mutta
he eivät harjoittaneet varsinaisesti kalastusta. Niinpä hän ei tiennyt,
että näiden muukalaisten keihäitä käytettiin sekä sota-aseina että
harppuunina.

Eniten häntä kiinnosti kuitenkin se ihmeellinen työ, jonka ääressä
monet ihmiset hääräilivät. He olivat kaataneet joukon valtavia
puita, jotka he olivat hakanneet poikki ja polttaneet eripituisiksi,
viidestätoista kahteenkymmeneen jalkaan. Kivikirveillään he olivat
hakanneet pois kaarnan ja vahvemman puuaineksen tukkien yläpinnalta.
Pehmeämpi ydinaines oli koverrettu keskeltä ja sisälle oli sytytetty
tulia.

Nat-ul saattoi vain ihmetellä, mitä kaikki tämä puuha tarkoitti. Hän
näki miesten ja naisten hoitelevan tulia tarkasti ja sammuttavan
vedellä kaikki liekit, jotka näyttivät uhkaavan tunkeutua liian kauas
puun keskustasta. Liekit syöpyivät yhä syvemmälle, kunnes jäi jäljelle
vain ohut ulkokerros tulen kovettamaa puuta.

Niin innoissaan seurasi tyttö eteensä avautunutta kummallista näkyä,
ettei huomannut, kuinka muuan pitkä, nuori soturi lähestyi viidakosta
oikealta puolelta hiukan hänen takaansa. Mies oli solakka ja suora.
Pörröinen biisonintalja riippui hänen hartioiltaan, ja häntä laahasi
maata hänen perässään. Hänen päähänsä oli painettu lujasti härän kallo
— alkuajan kypäri — jota peitti kuiva nahka ja josta törröttivät
lyhyet, lujat sarvet suorakulmiossa hänen ohimoillaan.

Oikeassa kädessään hän piteli vankkaa harppuunaa, ja hänen vyöllään oli
jänneköysivyyhti. Viitta, joka oli edestä auki, paljasti sopusuhtaisen,
voimakkaan ruumiin, jota peitti vain hirvennahkainen lanneverho, johon
oli pistetty kivinen veitsi ja kirves.

Muutamien minuuttien ajan hän seisoi tyttöä katsellen, ja hänen
silmänsä hehkuivat, kun hän tarkasteli tytön piirteiden ja notkean,
suloisen olennon kauneutta. Sitten hän hiipi hyvin varovaisesti
tyttöä kohti. Hän oli veneenrakentajain Tur. Koskaan elämässään ei
Tur ollut nähnyt kauniimpaa naista. Hänen näkemisensä merkitsi hänen
haluamistaan. Turin täytyi saada tyttö. Hän oli melkein saavuttanut
tytön, kun kuiva oksa rasahti hänen jalkansa alla.

Säikähtyneen antiloopin tavoin hypähti Nat-ul pystyyn. Samassa hetkessä
juoksi Tur eteenpäin siepatakseen hänet kiinni. Nat-ul oli miehen ja
leirin välissä, jota oli tarkastellut. Jos hän olisi juossut leiriin,
olisi se merkinnyt varmaa vangiksijoutumista. Salaman tavoin hän
kääntyi suoraan Turin ojennettuja käsivarsia kohti, mutta kun ne
sulkeutuivat puristaakseen hänet syleilyynsä, tapasivat ne vain tyhjää
ilmaa. Nat-ul oli kumartunut, luikahtanut nuoren soturin kiihkeästi
tavoitelevien käsien alitse ja pakeni pohjoiseen rantaa pitkin kuin
pelästynyt peura.

Hänen jäljestään juoksi Tur, käskien häntä pysähtymään; mutta
nopsajalkainen Nat-ul kiiti eteenpäin kauhun jouduttamin askelin.
Sadan askeleen päässä seurasi häntä Tur. Vähän matkaa tyttö saattoi
pysytellä hänen edellään, sen hän tiesi, mutta lopulta voittaisivat
miehen väkevämmät lihakset. Tyttö liikkui jo hitaammin. Etäisyys heidän
välillään ei kasvanut enää. Pian se lyhenisi, Mies saavuttaisi hänet —
ja sitten!

Autiovuorten pohjoispuolella saavutti Nu isänsä Nun heimon. Hän kohtasi
heidät levähdyspaikassa, ja lähestyessään hän pani merkille, että he
tervehtivät häntä pidättyvästi. Nuoret naiset loivat häneen osaaottavia
katseita. Hänen nuoret soturiystävänsä eivät hymyilleet, kun hän huusi
heitä nimeltä astuessaan ohitse.

Hän meni suoraan isänsä Nun luo, kuten palaavan soturin tuli tehdä. Hän
tapasi päällikön istumassa Than kanssa pienen nuotion edessä, jossa
saveen peitetty riekko oli paistumassa.

Hänen isänsä nousi ja tervehti häntä. Vanhuksen silmistä hohti ilo, kun
hän näki poikansa, mutta hänen huulillaan ei ollut hymyä. Hän katsahti
Urin päähän ja taljaan.

»Eikö Uu palannut?» kysyi hän.

»Uu ei palannut», vastasi poika.

Nu Nunpoika silmäili naisten, lasten ja rauhattomien soturien joukkoja.
Hänen etsimäänsä naista ei ollut siellä. Hänen äitinsä tuli suutelemaan
häntä samoin kuin hänen sisarensa Unakin.

»Missä on Nat-ul?»

Hänen äitinsä ja sisarensa katsoivat toisiinsa ja sitten isään.
Päällikkö Nu katsoi Tha'han. Tha nousi ja astui nuoren miehen eteen.
Hän laski kätensä toisen olkapäälle.

»Aina siitä lähtien, kun äitisi synnytti sinut», sanoi hän, »olen alati
rakastanut sinua. Rakastanut sinua enemmän ainoastaan omaa poikaani
Ahtia. Toivoin, että jonakin päivänä saisin sinut pojakseni, sillä
näin, että rakastit tytärtäni Nat-ulia. Mutta Nat-ul on nyt paennut
Hudin kanssa. Emme tiedä, miten se tapahtui, mutta Korin tytär Ra-el
sanoo, että Nat-ul lähti vapaaehtoisesti.»

Hän ei virkkanut enempää.

»Se on valhe», huusi Nu Nunpoika. »Nat-ul ei lähde vapaaehtoisesti
Hudin eikä kenenkään muunkaan kanssa. Milloin he menivät ja minne he
menivät? Sanokaa minulle, niin lähden perään ja tuon takaisin Nat-ulin,
ja omilla huulillaan hän sanoo Ra-elin valehdelleen. Minä tuon hänet
takaisin, jos hän on vielä elossa. Mutta jollei hän ole päässyt pakoon
Hudin kynsistä, niin hän on kuollut, sillä mieluummin hän olisi kuollut
kuin ruvennut toisen puolisoksi kuin Nu Nunpojan. Olen puhunut. Mitä
tietä he menivät?»

Kukaan ei voinut sanoa sitä hänelle. He eivät tienneet muuta kuin
että Hudia ja Nat-ulia ei voitu löytää heimon lähtiessä liikkeelle
vanhoilta asuinsijoiltaan. Silloin oli Ra-el astunut esiin ja sanonut,
että nuo kaksi olivat paenneet yhdessä. Tiedustellessaan Ra-elilta,
hän ei saanut sen parempaa selvää, mutta tyttö pysyi itsepintaisesti
väitteessään, että Nat-ul oli lähtenyt vapaaehtoisesti.

»Ja aikooko Nu Nunpoika olla niin hupsu, että lähtee sellaisen naisen
perään, joka on valinnut toisen kumppanin, kun on toisia yhtä kauniita
naisia, joita Nu Nunpoika voi pyytää itselleen?» kysyi Ra-el.

Nämä sanat kuullessaan nuori mies käsitti, miksi Ra-el väitti
Nat-ulin paenneen vapaaehtoisesti Hudin kanssa. Ja nyt hän oli
varmempi kuin koskaan, ettei Ra-el ollut puhunut totta. Hänen sanansa
palauttivat mieleen monia pieniä, menneitä tapahtumia, jotka olivat
jääneet huomaamatta niinä aikoina, jolloin kaikki hänen ajatuksensa
kohdistuivat kukkeaan Nat-uliin. Oli ilmeistä, että Ra-el olisi
halunnut Nuta itselleen.

Nuori mies palasi isänsä luo.

»Minä lähden», sanoi hän, »enkä palaa ennen kuin tiedän totuuden».

Vanhempi mies laski kätensä nuoremman olkapäälle.

»Mene, poikani», sanoi hän, »isäsi sydän seuraa mukanasi».

Ääneti suuntasi Nu Nunpoika askeleensa eteläänpäin Autiovuoria kohti.
Hän aikoi palata suoraan kansansa aikaisemmille asuinsijoille ja
etsiä sieltä Hudin ja Nat-ulin jäljet. Valtava raivo poltti hänen
sydäntään, kun hän ajatteli Hudin häpeällistä tekoa. Nun heimo oli
kehittynyt paljon korkeammalle petoeläinten tasoa. He tunnustivat
eräänlaisen omistusoikeuden, miehen ehdottoman oikeuden puolisoonsa
omassa keskuudessaan ja, astuen askeleen kauemmas, naiselle oikeuden
ottaa miehekseen kenet hyvänsä oman valintansa mukaan. Nu ei voinut
hetkeäkään uskoa, että Nat-ul oli valinnut puolisokseen Hudin. Hän
tunsi tytön rohkean luonteen, ja sen tietäen hän käsitti, että
jos tyttö olisi pitänyt Hudia häntä parempana, olisi hän ottanut
valitsemansa miehen avoimesti heimon tavan mukaan. Ei, Nat-ul ei ikinä
olisi voinut paeta kenenkään miehen kanssa, ei edes hänen, Nun, kanssa.

Päästyään Autio vuorten rinteen puolimatkaan erotti Nu heikon
voihkaisun, joka nähtävästi tuli hänen oikealla puolellaan
sijaitsevasta luolasta. Hän ei ehtinyt hukata aikaa metsästyksen
tarjoamaan huviin, mutta hänen kuulemassaan äänessä oli ihmisäänen
sointi, mikä teki hänet äkkiä valppaaksi ja pakotti kuuntelemaan.
Tuokion kuluttua se toistui. Ei, ei voinut olla epäilystäkään — tuo
ääni tuli vain ihmiskurkusta. Varovaisesti ryömi Nu sen luolan suulle,
josta valitus näytti tulevan. Aukolla hänet pysäytti äkkiä se näky,
joka avautui hänen silmiensä eteen.

Luolan suulta leviävässä hämärässä lepäsi Hud verilammikossa. Mies
hengitti heikosti. Nu huusi häntä nimeltä. Hud aukaisi silmänsä.
Nähdessään, ken seisoi hänen yllään, kohautti hän olkapäitään ja lepäsi
ääneti ikäänkuin sanoakseen, että pahin on minulle jo tehty — sinä et
voi tehdä sen pahempaa.

»Missä on Nat-ul?» kysyi Nu.

Hud pudisti päätänsä. Nu polvistui hänen viereensä ja kohotti hänen
päänsä syliinsä.

»Missä on Nat-ul, mies?» kysyi hän ravistellen kuolevaa soturia.
»Sano minulle ennenkuin kuolet. En kysy sinulta, lähtikö hän kanssasi
vapaaehtoisesti, sillä tiedän, ettei hän tehnyt sitä — kysyn vain, mitä
olet tehnyt hänelle. Kysyn vain, onko hän elossa, ja jos hän on elossa,
niin missä hän on?»

Hud yritti puhua. Ponnistus oli hänelle ylen rasittava, mutta vihdoin
hänen onnistui kuiskata muutamia sanoja.

»Hän — hän teki — tämän», huohotti Hud. »Sitten hän — meni — pois. Minä
en — tiedä —» Hän henkäisi syvään ja kuoli.

Nu laski hänet jälleen luolan kivipermannolle ja juoksi ulos
tasanteelle. Hän tutki vuorenrinteen, jopa nelinkontin ryömiskellen ja
kavuten ulkonemalta toiselle, enimmäkseen nenä polkuun painettuna —
haistellen.

Harhailtuaan puolisen tuntia samoilla paikoilla ja seurattuaan
louhikkoista tietä vuoren huipulle kymmenkunta kertaa,
ikäänkuin tarkistaen ja uudestaan tarkistaen johtopäätöstensä
paikkaansapitäväisyyttä meni Nu vihdoin Autiovuorten yli ja laskeutui
Rauhattoman meren rannalle.

Hän näki jäljet selvemmin monin paikoin rannikolla, johon Nat-ulin
pienet sandaalit olivat jättäneet selvät merkkinsä pehmeään saveen
ja korkeampiin hietakinoksiin, mihin vesi ei ollut ulottunut. Tie
vei etelään, ja etelään päin riensi Nu Nunpoika. Suoraan vanhoille
asuinsijoille johti polku. Siellä näki Nu todistuskappaleita siitä,
että Nat-ul oli viettänyt yönsä sen luolan yläpuolisessa luolassa,
jossa hän itse oli nukkunut. Siellä oli ruohovuode ja heikosti
tuoksuvia jälkiä, joita meidän tylsistyneet hajuaistimme eivät
ikinä olisi voineet keksiä, mutta joiden tuoksu oli Nu'lle selvä ja
viehättävän tuttu.

Ahdistava tuska valtasi hänet, kun hän käsitti, että hänen Nat-ulinsa
oli ollut niin lähellä ja että hän tietämättään oli sallinut tytön olla
yksin ja suojattomana keskellä heidän villin maailmansa lukemattomia
vaaroja ja lähteä kukaties minne, uusiin lukemattomiin vaaroihin.

Palattuaan vuoren juurelle hän löysi jälleen heti tytön jäljet. Taasen
ne johtivat etelään rantaa pitkin. Nopeasti hän seurasi niitä, kunnes
ne pysähtyivät pienen pensaston taakse eräälle kukkulalle. Ennenkuin Nu
käsitti, että jäljet päättyivät tähän etelässä, oli hän nähnyt kauempaa
kylän ja ihmiset, jotka hänen mielestään puuhasivat merkillisessä
hommassa. Hän tiesi, että sama näky oli saanut Nat-ulin pysähtymään
muutamia tunteja aikaisemmin. Ja nyt hän havaitsi, mihin tyttö oli
paneutunut pitkäkseen katselemaan samoin kuin hän itsekin nyt katseli.
Muutamia minuutteja hän lepäsi pitkällään, tarkastellen työntekijöitä
ja etsien nahka- ja hakomajojen pienestä rykelmästä jotakin merkkiä,
joka olisi osoittanut Nat-ulin olevan siellä vankina.

Nu ei koskaan ollut nähnyt venettä eikä aavistanut, että sellaista
kapinetta saattaisi olla olemassakaan. Hänen kansansa oli metsästänyt
ikimuistoisista ajoista. He olivat tulleet alas sisämaan laajoilta
ylätasangoilta vasta muutamia sukupolvia sitten. Silloin olivat
hänen esi-isänsä nähneet ensi kerran valtameren. Tähän asti he eivät
olleet tunteneet minkäänlaista tarvetta, joka olisi vaatinut heitä
purjehtimaan sen vesillä, eivätkä he olleet joutuneet kosketuksiin
veneenrakentajien kanssa, jotka asuivat kaukana etelässä, Rauhattomaan
mereen laskevan ison virran suulla.

Nyt näki Nu ensi kerran sekä veneet että veneenrakentajat. Ensi kerran
hän näki keinotekoisesti valmistettuja majoja, ja Nu'sta ne näyttivät
heikoilta ja epämukavilta verrattuina hänen ikuisiin luoliinsa.
Veneenrakentajat olivat viipyneet muutamia päiviä tässä uudessa
leiripaikassaan. Ken osaa sanoa, mikä oli ajanut heidät esi-isiensä
kotiseuduilta näin kauas pohjoiseen? Ehkä heimoriidat tai uuden
mahdin ilmestyminen, joka karkoitti heidät ja heidän jälkeläisensä
harhailemaan ympäri maailmaa aina aikojen loppuun — alkuperäinen
vaellushalu, josta niin monet meistä kärsivät kykenemättä kuitenkaan
siitä kieltäytymään.

Nu näki, että muuan pitkä, nuori jättiläinen työskenteli riuskemmin
kuin kutkaan toiset työntekijät. Hänen kiireensä näytti lähentelevän
mielettömyyttä. Nu ihmetteli, mitä saattoi olla kaadetussa
puunrungossa, joka vaati niin suuria ponnisteluja. Nu ei pitänyt
sellaisesta työstä. Hän ei tosin ollut koskaan tehnyt mitään käsityötä,
joka ei koskenut metsästyksen tarpeita, mutta vaistomaisesti hän tunsi,
ettei pitänyt siitä. Hän oli metsästäjä, soturi, mutta sittenkin hänen
alkuperäisessä ja kehkeytymättömässä mielessään heräsi jonkinlainen
halveksunta tuollaista orjantyötä kohtaan. Väsyttyään vihdoin katseluun
hän kiinnitti uudestaan huomionsa jälkiin, joita oli seurannut. Mihin
oli Nat-ul mennyt maattuaan täällä pensastossa? Nu ryömiskeli ympäri,
kunnes näki merkkejä, jotka osoittivat tytön nopeasti hypähtäneen
jaloilleen ja paenneen vinhasti. Sitten hän kohtasi Turin jalanjäljet.
Nyt kohosi Nun veri kuumana. Se kuohutti hänen sydäntään ja pani hänen
ohimonsa jyskimään. Nat-ul, hänen Nat-ulinsa oli vaarassa!

Hän näki, missä tyttö oli livahtanut miehen ohitse. Hän näki hietikossa
selvästi Turin nopeasti kääntyneiden askelten merkit, kun mies pyörähti
ajamaan tyttöä takaa. Hän näki, että nuo kaksi olivat juosseet nopeasti
rantaa pitkin pohjoiseen miehen seuratessa tyttöä. Ja sitten hän näki
hämmästyksekseen, että mies oli äkkiä pysähtynyt, astunut muutamia
askeleita eteenpäin, seissyt kotvasen aikaa merelle päin katsellen,
kääntynyt sitten ja juossut takaisin kummalliselle leiripaikalle
mieletöntä vauhtia.

Ja tytön jäljet olivat jatkuneet pohjoiseen satakunta askelta edemmäs
siitä paikasta, mihin mies oli pysähtynyt. Nu saattoi helposti
seurata niitä — merkit olivat tuoreet viimeisen nousuveden jäljeltä,
yksinäiset ja pyyhkiintymättömät tasaisella, valkoisella, lakealla
hietikkorantamalla.

Nyt seurasivat Nat-ulin vinhasti pakenevien pikkujalkojen heikot
jäljet sadan askeleen päähän siitä paikasta, mihin mies oli lopettanut
takaa-ajonsa — ja ilmaisivat ehdotonta, hämmästyttävää pysähdystä.
Jalanjäljet päättyivät yhtäkkiä rannalle, valtameren ja viidakon
puoliväliin. Niiden ympärillä oli vain lakeata, yhtämittaista
hietikkoa. Ne yksinkertaisesti katosivat, siinä kaikki. Ne eivät
johtaneet takaisin entistä tietä. Ne eivät ulottuneet valtamereen.
Ne eivät lähenneet viidakkoa. Ne keskeytyivät ikäänkuin joku rannan
iso kuoppa olisi äkkiä niellyt Nat-ulin, vaikka siellä ei ollut
kuoppaa. Nu seisahtui ja silmäili joka taholle ympärilleen. Ei näkynyt
vihjaustakaan mistään elollisesta olennosta lähitienoilla. Minne oli
Nat-ul mennyt? Miten hänen oli käynyt? Jos häntä takaa-ajaneen miehen
jalanjäljet olisivat ulottuneet sille kohdalle hietikkoa, mihin tytön
jäljet päättyivät, olisi Nu voinut vetää sen johtopäätöksen, että mies
oli siepannut tytön syliinsä ja kantanut hänet kyläänsä; mutta mies oli
ollut sadan askeleen päässä Nat-ulista, kun tytön jäljet hävisivät,
eikä mies ollut siirtynyt enää lähemmäksi tuota paikkaa. Ja palatessaan
kyläänsä oli takaa-ajaja juossut vinhaa vauhtia, ja hänen heikot
jälkensä osoittivat, ettei hänellä ollut taakkanaan ollut raskasta
kantamusta.

Hetkisen seisoi Nu neuvottomana, mutta vihdoin hän kääntyi
veneenrakentajain kylää kohti. Nu ei tiennyt paljoakaan mistään
yliluonnollisesta, ja sentähden hän kohdisti ajatuksensa Nat-ulin
katoamisen lähimpään aiheeseen ja luonnolliseen syyhyn, jonka kykeni
käsittämään — mieheen, joka oli takaa-ajanut tyttöä. Ja tuo mies oli
palannut noiden muukalaisten kylään, jotka uutterasti polttivat ja
koversivat kaadettujen puiden runkoja.

Nu palasi pensaan suojaan kylän edustalle. Siellä hän paneutui jälleen
pitkäkseen vartioimaan — hän oli varma, että nämä ihmiset olivat
jollakin tavoin vastuussa Nat-ulin katoamisesta. He tiesivät, missä
hän oli; ja päättäen siitä, kuinka korkealle hän itse arvioi tytön,
tajusi hän, että mies, joka oli nähnyt tytön ja takaa-ajanut häntä,
ei helposti olisi luopunut yrittämästä saada hänet haltuunsa. Nu oli
nähnyt muukalaisten naisia hänen Nat-ulinsa rinnalla ne näyttivät
apinaväen naaraksilta. Ei, mies oli varmaan koettanut seurata ja
vangita ihanan vieraan. Nu toivoi, että olisi kyennyt arvaamaan, ken
miehistä oli vainonnut Nat-ulia. Jokin ääni sanoi hänelle, että se oli
tuo nuori jättiläinen, joka aherteli niin kuumeisen kiireesti, minkä
takia Nu piti häntä tarkimmin silmällä.

Vihdoin valmistui Turin vene. Puiden keskiosat, jotka veneenrakentajat
valitsivat aluksiaan varten, olivat pehmeätä ainesta, helposti
poltettavissa ja koverrettavissa. Koverrettuihin runkoihin sytytetyt
tulet palvelivat kahta tarkoitusta — ne söivät pois lähempänä
ulkopintaa olevat puukerrokset ja samalla kovensivat jäljellejäänyttä
osaa. Tuloksena oli perin kevyt ja tiivis ruuhi.

Kun Turin vene oli valmistunut, kutsui hän paikalle useita muita
työntekijöitä. Nämä tulivat ja raahasivat koverretun ruuhen veteen
Toria avustaen. Muuan naisista toi pitkän kepin, joka oli leveämpi
toisesta päästä, ja tämä leveämpi pää oli litistetty molemmin puolin.
Se oli mela. Tur viskasi sen veneeseen, juoksi sitten rantatyrskyjen
läpi, ohjasi alkuperäisen aluksensa poistuvan hyökyaallon harjalle,
hypähti veneeseen, tarttui melaan ja tunkeutui voimakkaasti seuraavaa,
lähestyvää aaltoa vastaan.

Nu katseli häntä silmät harallaan. Hänen arvonantonsa miestä kohtaan
kohosi valtavasti. Siinäpä vasta huimapää! Eikä Nun tarvinnut yrittää
suorittaa näkemäänsä urotyötä käsittääkseen, että se vaati taitoa ja
rohkeutta. Vain urhoollinen mies saattoi uskaltautua kammottavan meren
vaaroihin. Mihin hän aikoi mennä? Nu näki, että hän meloi suoraan
merelle. Matkan päässä olivat saaret. Aikoiko hän mennä sinne? Nu oli
lapsuudestaan asti halunnut aina tutkia noita kaukaisia, salaperäisiä
seutuja. Nämä ihmiset olivat keksineet keinon. Nu oli oppinut jotakin
— lentotaso ei olisi tuntunut hänestä ihmeellisemmältä kuin tuo
karkeatekoinen kaukalo.

Hetkisen hän seurasi pikku venheessä olevaa miestä. Ne kävivät
yhä pienemmiksi, kun tuuli, aallot ja melojan voimakkaat liikkeet
veivät koverrettua tukkia kauemmas merelle. Sitten käänsi Nu jälleen
huomionsa toisiin työntekijöihin. Hän näki heidänkin valmistelevan
nopeasti venheitään. He pakisivat keskenään, korottaen ääniään, koska
olivat hajaantuneet melkoisen matkan päähän toisistaan ympäri kylää.
Nu käsitti silloin tällöin sanasen. Kieli muistutti hänen kieltään.
Hän havaitsi, että he puhelivat miehestä, joka juuri oli lähtenyt,
ja hänen rohkeasta teostaan. Hän halusi kuulla enemmän. Hän ryömi
varovaisesti oikealle puolen viidakkoon, kiertäen ympäri, kunnes
oli leirin takana. Sitten hän lähestyi sankan heinikon halki pientä
aukeamaa, jonka muukalaiset olivat raivanneet telttojensa ympärille.
Tähystäessään sikinsokisten köynnöskasvien muodostaman verhon lävitse,
joka peitti hänet heidän näkyvistään, näki hän leirin selvemmin. Hän
erotti sitä ympäröivän nuotiopiirin — jäännökset tulista, joilla öisin
pidettiin saalista etsiskelevät pedot loitolla. Hän näki keittotulen
jokaisen karkeatekoisen majan edustalla. Hän näki saviastioita —
jotakin uutta hänelle. Hän näki naiset, lapset ja miehet. He eivät
eronneet paljoakaan hänen omasta kansastaan, vaikka heidän pukimensa
ja aseensa olivat toisenlaiset. Ja nyt hän saattoi kuulla koko heidän
keskustelunsa.

»Hänen täytyy olla ihana», virkkoi muuan mies, »sillä muuten ei Tur
olisi uskaltanut oudon meren poikki noille tuntemattomille seuduille
mennäkseen etsimään häntä», ja hän virnisti leveästi, heittäen puhuvan
katseen erääseen nuoreen naiseen, joka imetti pienokaista istuessaan
hankaamassa, hankaamassa, hankaamassa terävällä piikivipalasella
metsähärän nahkaa, joka oli vaarnoilla kiinnitetty maahan hänen eteensä.

Nuori nainen kohotti katseensa, rypistäen kiukkuisesti kulmiaan.

»Tuokoon Tur hänet tänne», huusi hän, »kauneus häviää hänestä pian.
Näin teen hänen kasvoilleen», ja hän ryhtyi raapimaan nahkaa rajusti.

»Tur oli hyvin harmissaan, kun tyttö pääsi häneltä pakoon», jatkoi
mies. »Hän oli saamaisillaan tytön kiinni; mutta hän löytää karkurin,
vaikka vaikea on sanoa, jääkö hänestä mitään jäljelle tänne tuotavaksi
— minä puolestani melkein epäilen sitä ja luulen, että Tur tekee
typerästi tuhlatessaan aikaansa moiseen.»

Nu oli ymmällään. Saattoiko olla mahdollista, että mies, jota he
nimittivät Turiksi, ajoi Nat-ulia takaa noille etäisille saarille?
Kuinka voi Nat-ul olla siellä? Se oli mahdotonta. Mutta sittenkään ei
hänen kuulemastaan keskustelusta päättäen voinut epäillä, että mies
seurasi jotakin naista meren yli salaperäisille seuduille — naista,
jonka hän vastikään oli yllättänyt ja yrittänyt vangita samana päivänä
ja joka oli päässyt häneltä pakoon. Kuka muu se voi olla kuin Nat-ul?




VIIDES LUKU

Nun ensimmäinen merimatka


Pian valmistuivat kaikki venheet, ja miehet raahasivat ne toisen
toisensa jälkeen veden partaalle. Niihin he panivat melansa, kirveensä
ja harppuunansa ihan samoin kuin Tur ennen lähtöään. Nu katseli heitä
kuumeisen innostuneena. Vihdoin kaikki venheet on lykätty vesille, ja
niitä melotaan väkevästi aallokkoon. Hiukan tyvenemmässä kääntyvät
veneet pohjoiseen ja etelään, hajaantuen. Ilmeisesti ne eivät ole
matkalla etäisille saarille. Nu näkee erään soturin nousevan äkkiä
erään veneen keulassa ja heittävän keihäänsä vinhasti veteen. Heti
syntyy veneessä ja vedessä sen ympärillä kova liike. Jokaisessa
veneessä on kolme miestä. Sitä venhettä, jota Nu pitää silmällä,
meloo kaksi miestä hurjasti poispäin oliosta, joka iskee huimasti
vettä sen vieressä. Nu käsitti, mitä oli tapahtunut. Keihäsmies oli
upottanut aseensa johonkin syvyyksien valtavan isoon eläimeen, ja
taistelu oli käynnissä. He olivat niin kaukana Nu'sta, ettei hän
voinut erottaa kamppailun yksityiskohtia, mutta hän näki haavoittuneen
eläimen hinaavan venettä nopeasti perässään kiitäessään avoimelle
ulapalle. Hän näki venettä työnnettävän lähemmäksi kyljittäin ja
toisen keihään lentävän pakenevaan olioon. Hän ymmärsi nyt, miksi
nämä ihmiset sitoivat keihäänsä pään pitkään köyteen. Hän näki
äkillisen liikehtimisen pikku venheessä, kun ahdistettu eläin kääntyi
ahdistajiaan vastaan. Hän näki voimakkaan evän nopean iskun, kun se
kohosi vedestä ja putosi hirvittävän raivoisasti veneen poikitse.
Hän näki toisten veneiden kiiruhtavan taistelunäyttämölle; mutta
ennenkuin ne saapuivat paikalle, oli kaikki hiljaista, paitsi että
vedenpinnalla kellui puunrunko kahtena kappaleena sekä toisesta
niistä kiinnipitelevän, yhden ainoan miehen pää ja hartiat. Muutamia
minuutteja myöhemmin hätään joutunut vedettiin toiseen venheeseen, ja
laivue hajaantui uudestaan etsimään toista saalista.

Pian olivat kaikki muut kadonneet niemekkeen taakse, paitsi eräs
yksinäinen alus, joka kalasti kylän edustalla. Nämä miehet pyydystivät
nähtävästi vähemmän pelottavaa riistaa, ja Nu saattoi nähdä, että
he vetelivät kuhisevasta merestä isoja kaloja melkein yhtä nopeasti
kuin ehtivät heittää aseensa veteen. Pian oli vene täpösen täynnä, ja
runsaine kuormineen meloivat miehet jälleen maihin.

Heidän tullessaan kehkeytyi pikainen päätös Nun mielessä. Hänen
katsellessaan vaarallista urheilua meressä oli hänet täyttänyt voimakas
halu kilvoitella näiden muukalaisten kanssa, mutta vielä voimakkaampi
oli toinen ajatus, joka liittyi tähän mielitekoon.

Kun miehet vetivät venheen rannalle, riensivät naiset heitä vastaan,
kantaen isoja, härännahkaisia pusseja, jotka oli ommeltu kokoon
häränjänteillä. Niihin he pistivät kalat ja raahasivat taakkansa pitkin
maata kohti leiriänsä.

Miehet, joiden työ oli nähtävästi siltä päivältä päättynyt,
heittäytyivät puiden varjostoon nukkumaan. Tämä oli sopiva hetki! Nu
ryömi hiljaa eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Hän puristi
pitkää keihästään ja kivikirvestään lujasti käsissään. Vene oli
lakealla rannalla. Ei ollut ainoatakaan läheistä kohtaa, mistä hän
olisi voinut päästä sen luo naisten huomaamatta. Asian tällainen laita
melkein kiihoitti Nun sotaista luonnetta. Kysymys ei ollut vähemmästä
kuin suoraan kylän läpi ryntäämisestä.

Hän nousi pystyyn ja lähestyi kevyesti majoja. Ei tarvinnut nostaa
hälytystä tullakseen keksityksi. Hän oli ihan sen nuoren naisen
takana, joka kaapi metsähärän nahkaa. Nainen ei kuullut hänen kevyttä
käyntiään. Lapsi, joka istui naisen vieressä ja leikitteli metsähärän
hännällä, kohotti katseensa ja näki vieraan ihan lähellä. Se tarrautui
äitiinsä, päästäen kovan kiljahduksen. Tuossa tuokiossa oli koko
leiri liikkeellä. Nyt ei tarvinnut liikkua enää salakähmäisesti.
Kajauttaen ilmoille sotahuudon, joka olisi saattanut purkautua
hyvinkin kahdestakymmenestä voimakkaasta kurkusta, juoksi Nu kylän
läpi säikähtyneiden naisten ja hätkähtäneiden miesten keskitse, jotka
äkkiarvaamatta oli herätetty unesta.

Nu riensi suoraan venettä kohti, ja hänen kintereillään kiiti kolme
soturia. Yksi lähestyi häntä sivulta. Hän oli vallan lähellä, niin
lähellä, että hän kävi Nun kimppuun samalla hetkellä, kuin tämä saapui
venheelle. Miehet ryntäsivät toisiaan vastaan isoilla kirveillään,
mutta Nu Nunpoika oli voimakas soturi. Hän väisti toisen kirveeniskun,
ja ennenkuin hänen vastustajansa ehti selvitä antamaan toista
huimausta, putosi Nun ase hänen kalloonsa, musertaen sen kuin jos se
olisi ollut munankuori.

Nyt kävi Nu käsiksi veneeseen ja työnsi sitä veteen niinkuin oli nähnyt
muukalaisten tekevän. Mutta hän oli astunut vain puolentusinaa askelta,
kun hänen täytyi kääntyä puolustamaan itseänsä toisia sotureita
vastaan. Hurjasti kiljuen he kävivät hänen kimppuunsa, ja heidän
naisensa kerääntyivät rannalle heidän taaksensa rohkaisten villeillä
huudoilla miehiään ja uhkaillen vihollista. Nu jätti venheen ja ryntäsi
kohti vastustajiansa. Hänen pitkä keihäänsä, jonka hän heitti väkevien
lihastensa koko voimalla, lävisti etummaisen veneenrakentajan ruumiin,
joka aikoi juuri singota harppuunan Nu'hun. Harppuunankäyttelijä
kellahti maahan. Ilmoille kohosi kuoro kiljahduksia ja valituksia
naisten suusta. Nyt lähestyi kolmas soturi luolaihmistä, joka oli
liian lähellä keihään käyttöä varten. Niin ollen miekkonen heitti
pois painavan aseensa ja ryntäsi otteluun veitsi aseenaan. Molemmat
miehet joutuivat polvensyvyiseen veteen, iskien toisiaan veitsillään
etsiessään kuolettavaa kohtaa vapailla käsillään. Iso aalto vyöryi
heidän päälleen, kaatoi heidät kumoon ja kieritteli heitä heittäessään
heidät rannalle. Yhä he taistelivat pärskyen ja nieleskellen
tukehtuakseen suolaista merivettä, mutta kun aalto vetäytyi takaisin,
jätti se rannalle ruumiin, jonka uhkea, karvainen rinta oli kokonaan
lävistetty Nu Nunpojan pitkällä terävällä veitsellä.

Luolamies nousi vettä valuvana jaloilleen ja kääntyi jälleen merta
kohti. Aalto oli vienyt venheen mennessään. Naiset, raivoissaan kolmen
miehensä kuolemasta, ryntäsivät eteenpäin lyödäkseen maahan voittajan.
He olivat villejä eläimiä, melkein yhtä hirvittäviä kuin heidän
uroksensa. Heidän pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa. Heidän kasvonsa
oli raivo ja viha vääristänyt. He kiljuivat herjauksiaan ja syytöksiään
ja taisteluhuutojaan; mutta Nu ei odotellut jäädäkseen taistelemaan
heidän kanssaan. Sensijaan hän heittäytyi aallokkoon ja yritti
saavuttaa ajelehtivaa venettä. Hänen keihäänsä oli kadonnut, mutta hän
puristi kirvestään. Veitsensä hän oli pistänyt lannevyöhönsä.

He juoksivat veteen vyötärön syvyydelle, mutta Nu oli loitolla heidän
ulottuvillaan. Hetkisen kuluttua hän oli tullut veneen kupeelle.
Hän heitti siihen kirveensä ja kapusi laidan yli, ollen vähällä
kaataa koveron pölkyn. Päästyään turvaan veneeseen hän otti melan,
oudon kapineen, ja suuntasi suoraan pois rannikolta, jäljitellen
tarkastelemainsa miesten liikkeitä.

Aallot ja tuuli auttoivat häntä, mutta hän havaitsi myös nopeasti
oppivansa melomistaidon. Ensiksi hän huomasi, että jos hän meloi
yksin oinaan keihäskätensä puolella, niin vene kääntyi vastakkaiseen
suuntaan, ja niin hän käsitti, miksi venemiehet olivat meloneet vuoron
perään kuminaltakin puolelta. Hänen näin tehdessään pysyi alus paremmin
hänen haluamassaan suunnassa — läheni kaukaista, salaperäistä maata.

Sen meritaipaleen puolivälissä, joka oli mannermaan ja lähimmän saaren
välillä, alkoi äkkiä häämöttää hirvittävä peto veneen vierestä. Pitkä
kaula, jonka päästä kohosi valtavan ison matelijan pää, ilmestyi
äkkiä veden pinnalle, ja ammottava kita aukeni kaapatakseen melojan.
Ulkonevat silmät tuijottivat hehkuen häneen, ja sitten hyökkäsi olio.
Nu väistyi toiselle puolelle ja antoi iskun veitsellään. Sihisten ja
kiljuen sukelsi eläin vedenpinnan alle ilmestyäkseen hetkisen kuluttua
veneen loiselta puolelta. Veri virtaili haavasta, jonka veitsi oli
tehnyt sen kaulaan. Taasen se tavoitti miestä, taasen osui veitsi sen
kaulaan, kun Nu kyykistyi toiselle laidalle paetakseen ammottavaa
kitaa. Jälleen sukelsi hirviö veden alle, ja melkein samassa tuokiossa
kohosi voimakas pyrstö vedestä korkealle miehen pään yläpuolelle. Nu
sieppasi melan ja meloi venettä eteenpäin juuri sen verran, että tuo
hirvittävä hävityskone putosi kovasti läiskähtäen samaan kohtaan,
josta vene oli siirtynyt. Jos isku olisi kohdannut aluksen, olisi se
pirstonut sen pieniksi sirpaleiksi. Muutamien minuuttien ajan kuohui
vesi valkoisena, ja siellä täällä näkyi eläimen veren muodostamia
punaisia laikkoja, kun se kiemurteli ympäri voimattomassa raivossaan.
Kun Nu meloi pois, lakkasi riehunta, ja iso ruho kellui kupeellaan
vedenpinnalla.

Eteenpäin matkasi Nu meloen kaksinkertaisin voimin kaukaista
päämääräänsä kohti. Tuskin hän olisi osannut sanoa, mitä hän odotti
löytävänsä matkansa määrästä. Hän ei voinut uskoa Nat-ulin olevan
siellä, mutta mikä muu veti häntä lukemattomien vaarojen halki pitkin
hirvittävän meren pintaa? Tuo mies, Tur, oli mennyt sinne. Juuri hän
oli takaa-ajanut Nat-ulia. Ajoiko hän yhä tyttöä takaa? Nu oli varma
siitä, että hän seurasi jotakin naista, päättäen kuulemansa keskustelun
katkelmista. Mutta yrittipä hän kuinka tahansa uskoa sitä, ei hän
voinut saada järkeänsä myöntämään mahdolliseksi sitä seikkaa, että mies
todella odotti löytävänsä Nat-ulin tuosta kaukaisesta maasta.

Tuuli oli voimistunut melkoisesti sen jälkeen, kun Nu lähti
vaaralliselle retkelleen. Aallot vyöryivät jo korkeina, vaahtopäisinä.
Vain se seikka, että saari sijaitsi ihan tuulen alla, pelasti
kömpelön aluksen joutumasta pikaiseen perikatoon. Kaikkialta merestä
hänen ympäriltään vaaniskelivat petomaiset hirviöt, jättiläismäisiä
kaksintaisteluja käytiin joka taholla, kun hurjat matelijat
kamppailivat saaliistaan tai metsästysretkeltä palattuaan kävivät
toistensa kimppuun mielettömän taisteluhalun elähdyttäminä, millä välin
niiden onnekas riista ui nopeasti tiehensä.

Lukemattomien vaarojen halki ui pieni puunrungosta tehty venonen ja
joutui vihdoin lähimmän saaren aaltojenpieksämälle rannalle. Tuskin
oli Nu noussut maihin ja vetänyt veneensä aaltojen ulottuvilta, kun
hän keksi toisen veneen vähän matkan päässä omastaan. Hän ei epäillyt,
että se kuului tuolle miehelle, Turille. Ja temmattuaan kirveensä hän
riensi sen luo ottaakseen selvän toisen jäljistä ja seuratakseen niitä,
johtivatpa ne mihin hyvänsä.

Nu erotti Turin sandaalien jäljet hietikkoon hyvin piirtyneinä ja
selvinä, eikä luolaihmisen tarvinnut kahdesti katsahtaa niihin
tullakseen vakuutetuksi, että samat jalat, jotka olivat takaa-ajaneet
tyttöä mannermaan rannalla, olivat tehneet ne.

Polku johti louhikkoisen niemekkeen ympäri syvään ja synkkään rotkoon.
Sen keskeltä lähtien se seurasi vuolaan puron suuntaa, joka virtasi
alaspäin merta kohti. Silloin tällöin oli mies nähtävästi yrittänyt
kiivetä vuorille, ensin toiselle, sitten toiselle puolelle, mutta
joka kerta hän oli luopunut yrityksestään kalliojyrkänteen asettamain
esteiden ja vaarojen vuoksi.

Nu'lle olisi nousu ollut helppo tehtävä; niinpä hän ihmetteli, miksi
mies oli kääntynyt takaisin joka kerta kavuttuaan vain lyhyen matkaa
vuorten juurelta; mutta Tur ei ollut vuoristolainen. Hänen kansansa oli
tullut meren rannalla sijaitsevasta, isosta, lakeasta laaksosta maasta,
missä vuoret ja luonnon muovaamat luolat olivat pikemmin poikkeuksena
kuin sääntönä, joten hän oli harjaantunut vain vähän sellaiseen
kiipeilyyn.

Vihdoin hänen oli täytynyt solan päässä joko kiivetä tai palata
entisiä jälkiään, ja täällä hänen oli lopultakin onnistunut nousta
ylätasangolle, joka levisi vuoren huipun toisella puolen. Sen poikki
johti polku, kääntyen yhtäkkiä länteen toisen kuilun partaalta.
Jälkien äkillinen poikkeaminen oikealle osoitti Nu'lle, että jokin oli
odottamatta kiinnittänyt miehen huomion tälle uudelle taholle ja että
hän oli juossut vinhasti ottamaan siitä selvää. Oliko hän saattanut
keksiä täällä etsimänsä naisen? Joko hän ajoi Nat-ulia takaa — jos
nainen oli todella Nat-ul? Oliko mies tällä hetkellä vallannut hänet?

Myös Nu pyörsi länteen ja juoksi nopeasti selvää polkua pitkin. Siitä
pitäen kun Nu oli tullut Turin jäljille, oli hän taivaltanut paljon
joutuisammin kuin veneenrakentaja. Hänen otusten takaa-ajotaitonsa
ilmaisi sen hänelle, joten hän tiesi lähenevänsä joka hetki miestä,
joka ei vielä aavistanut joutuneensa takaa-ajettavaksi.

Turin oli täytynyt luisua ja vieriä alas kuilun jyrkännettä ihan
umpimähkään. Pohjalla oli sankkaa metsää, jonka läpi jäljet johtivat
takaisin merelle, sittenkun mies oli tehnyt mielettömiä, mutta turhia
yrityksiä kiivetäkseen ylös jyrkänteen vastakkaista seinämää.

Mitä hän oli nähnyt tai kuullut tai seurannut, mikä oli saanut hänet
tekemään niin epätoivoisia yrityksiä päästäkseen kuilun toiselle
puolelle? pitikö Nun seurata häntä vuorensolaa pitkin vai kiivetä sille
edulliselle paikalle, mihin toinen ei ollut kyennyt nousemaan?

Tuokion oli luolaihminen kahden vaiheella. Sitten hän kääntyi vuorta
kohti ja kiipesi ylöspäin nopeasti ja ketterästi kuin ainakin
vuoristolainen, jonka taito pohjautuu vuoristolaisesi-isien pitkien
ajanjaksojen kuluessa hankkimaan tottumukseen. Tuon tuostakin hänen
täytyi tarttua yläpuolellaan ulkonevaan kalliokielekkeeseen ja keinua
avaruudessa vetäessään ruumistaan väkevillä käsivarsillaan sille
vähäiselle alustalle, jonka se tarjosi. Välistä taas pahkainen juuri
tai pieni halkeama auttoi hänen nousuaan, kunnes hän ryömi partaan
ylitse ja seisoi jälleen suorana tasaisella maalla.

Nu silmäili varovaisesti ympärilleen — ei näkynyt merkkiäkään miehestä
eikä naisesta. Sitten hän tutki maan yhä avarampien piirien alalta,
mutta hänen innokasta tutkintaansa ei palkinnut niiden jälkien
löytäminen, joita hän etsi.

Hän aikoi juuri palata rotkoon ja seurata Turin jälkiä, kun hänen
korviinsa kajahti selvästi ja kimeästi lännestä käsin hätääntyneen
naisen kirkaisu.

Ja tuskin oli sen ensimmäinen soinnahdus ehtinyt kohota ilmoille, kun
Nu Nunpoika ryntäsi mielettömästi ääntä kohti.




KUUDES LUKU

Ihmisen muotoiset apinat


Kun Nat-ul, Turin yllättämänä vakoillessaan veneenrakentajain kylää,
pakeni pohjoiseen rannikkoa pitkin, ei hän saattanut suurestikaan
toivoa kykenevänsä pysyvästi jätättämään takaa-ajajaansa. Mutta hän ei
voinut tehdä muuta kuin paeta, toivoen epätoivossaankin, että jokin
onnellinen sattuma pelastaisi hänet joutumasta vangiksi.

Hän aikoi pujahtaa viidakkoon siinä kohden, missä se ulottui lähelle
merta noin neljänneskilometrin päässä. Siellä hän voisi paeta salaa
ja päästä vuorille, jotka sijaitsivat vähän matkan päässä sisämaassa.
Kun hän olisi päässyt sinne, tarjoutui oivallinen tilaisuus kätkeytyä
mieheltä ja pidellä tätä loitolla aina yön tuloon asti kivilohkareita
heittelemällä. Sitten hän voisi palata entistä tietä pohjoiseen, sillä
oli ilmeistä, että hänen kansansa ollut lähtenyt tälle taholle.

Viidakko oli jo ihan lähellä, mutta toiselta puolen likeni mies häntä.
Saavuttaisiko hän sekasortoisen tiheikön hyvissä ajoin pujahtaakseen
pakoon, ennenkuin mies ehtisi siepata häntä? Ainakin hänen täytyi
yrittää.

Yhtäkkiä kuului suoraan hänen päänsä yltä isojen siipien kovaa suhinaa.
Tumma varjo lankesi hietikolle hänen ympärilleen. Hän katsahti
ylöspäin, ja näky, joka avautui hänen eteensä, sai hänen rohkean
sydämensä kauhusta jähmettymään. Juuri hänen yläpuolellaan, valmiina
iskemään väkevillä kynsillään, liihoitteli tuollainen valtava, lentävä
matelija, jotka jo Nat-ulin aikoina olivat melkein sukupuuttoon
kuolleita — jättiläismäinen lintulisko.

Häntä seuraava mies huusi varoitukseksi, ja heitti väkäpäisen keihäänsä
isoa eläintä kohti, ja ase tarttui pitkän pyrstön paksuun tyveen,
lähelle ruumista. Hirvittävä olio päästi viheltävän kirkunan tuskasta
ja raivosta ja hyökkäsi alas tytön kimppuun. Nat-ul tunsi väkevien
kynsien tarrautuvan ruumiiseensa. Raskas talja, joka oli hänen yllään,
esti niitä tunkeutumasta hänen lihaansa, kun liskolintu kohosi
nopeasti, vieden uhrinsa mennessään.

Hetkisen oli Nat-ul taistellut ja rimpuillut vapautuakseen, mutta
samassa hän oli käsittänyt, kuinka turhia hänen säälittävät
ponnistelunsa olivat. Tuossa kammottavassa puristuksessa olisi
luolakarhu tai puhvelihärkäkin ollut avuton. Nyt hän riippui tylsänä
ja herpautuneena odottaen loppuaan. Hän ei kyennyt edes vetämään
kiviveistään, sillä yksi iso kynsi oli puristautunut lujasti siihen
kohtaan, mihin se oli pistetty hänen lanneverhoaan kannattavaan hihnaan.

Alhaalla hän näki aaltoilevan meren. Hirviö vei häntä kauas rannikolta.
Isot siivet viuhuivat kovasti hänen yllään. Pitkä kaula ja inhoittava
pää olivat kauas eteenpäin kurottautuneina kun eläin lensi suoraa
viivaa korkealla ilmassa.

Samassa näki tyttö maata edessään. Kauhu täytti hänen sydämensä,
kun hän käsitti, että peto vei häntä siihen salaperäiseen maahan,
joka sijaitsi kaukana rannalta Rauhattoman meren sylissä. Hänen oli
uneksinut tästä oudosta, saavuttamattomasta maasta. Hänen heimonsa
keskuudessa kierteli tarinoita kammottavista eläimistä, jotka asuivat
siellä. Joskus hän oli halunnut käydä siellä, mutta aina heimon
urheiden soturien suojaamana. Se seikka, että hän tulisi hirvittävälle
rannikolle tällä tavoin yksinänsä, pelottavimman pedon kynsissä, joka
herätti kauhua alkuajan ihmisessä, oli käsittämätön. Hänen järkensä
oli hänen osakseen tulleen tavattoman kohtalon johdosta puolittain
tylsistynyt.

Nyt saapui iso matelija lähimmän saaren yläpuolelle. Erään pykälikkään,
louhikkoisen vuoren paljas huippu kohosi ilmoille suunnattoman suuren
etusormen tavoin, joka viittasi suoraan kohti korkeuksia, kohoten
paljon ylemmäksi muita ympärilläolevia vuorenhuippuja ja lähitienoon
viidakon sankkoja metsiä. Sitä kohti kantoi eläin saalistaan. Kun
se liihoitteli louhikkoisen vuoren huipun ylitse, katsahti Nat-ul
pelokkaasti alaspäin. Suoraan alapuolella kohtasivat hänen kauhistuneet
silmänsä sen päämäärän, jota kohti hänen vangitsijansa oli lentänyt
joutuisaa tietään — hirvittävään ja inhoittavaan kohtaloon, joka odotti
häntä siellä.

Kurotellen pitkiä kaulojaan kupumaisesta, mudan ja ruohon sekoituksesta
laitetusta pesästä, kirkui ja sihisi kolme nuorta lentoliskoa, iloiten
jo ennakolta äitinsä paluusta ja niille tuomasta ruuasta.

Useita kertoja kaarteli emälintu poikasten yläpuolella, laskeutuen yhä
alemmas pesää kohti pienenevässä kaaressa. Sekunnin ajan se leijui
melkein paikallaan muutaman jalan päässä niistä. Sitten se irroitti
otteensa Nat-ulista ja pudotti hänet kohtisuoraan avokitaisten
sikiöiden keskelle, pyörähti vielä niiden yläpuolella ja liiti pois
etsimään omaa ateriaansa.

Kun Nat-ul putosi pesään, iskeytyi kolme terävää, hampailla varustettua
kitaa häneen yhtaikaa. Pedot olivat hyvin nuoria, mutta siitä
huolimatta ne olivat hirvittäviä vastustajia monine hampaineen,
terävine kynsineen ja voimakkaine pyrstöineen.

Tyttö väisti ensimmäisen hyökkäyksen ja tempasi veitsensä. Nyt ei
ollut aikaa eikä tilaisuutta hermokohtauksiin. Kuolema, uskomattoman
kauhistava, vaani häntä. Hänen pakomahdollisuutensa olivat melkein
olemattomat, mutta sittenkin, niin voimakas on itsesäilytysvaisto,
taisteli Nat-ul yhtä sankarillisesti ikäänkuin hänen elossasäilymisensä
olisi riippunut yhdestä ainoasta onnistuneesta veitsentyönnöstä.

Ja niin kävikin, vaikka hän ei tiennyt sitä. Nuo kolme päätä olivat
lähellä toisiaan, kun hirviöt yrittivät ahnaasti nielaista oivan
makupalan jonka emo oli tuonut niille. Vähän aikaa onnistui Nat-ulin
karttaa kömpelöiden poikasten tavoittelevia kitoja, ja kun kolme päätä
tuli sitten yhteen niiden mielettömästi yrittäessä kaapata hänet,
upotti hän veitsensä kahteen pitkään, hoikkaan kaulaan. Haavoittuneet
pedot alkoivat heti kirkua kimeästi kuorossa. Niiden pienet aivot
ilmaisivat niille ainoastaan sen, että ne olivat loukkaantuneet.
Eläimellisen raivon vallassa ne kävivät toistensa kimppuun, ja
jokainen luuli kipuansa tovereittensa aiheuttamaksi. Tuossa tuokiossa
muuttui pesä siipien, pyrstöjen ja hirvittävien kitojen mielettömäksi
mylläkäksi. Ne kaksi, jotka olivat haavoittuneet, kävivät käsiksi
toisiinsa, ja kolmas, unohtaen kokonaan Nat-ulin, ryhtyi ahdistamaan
molempia riitakumppaneita puolueettoman raivokkaasti.

Käyttäen hyväkseen niiden keskinäistä riitaa laskeutui tyttö nopeasti
alas pesän reunalta. Hänen alapuolellaan vaipui korkean vuorenhuipun
äkkijyrkkä seinämä pelottavasti sadan jalan syvyyteen. Pystysuorat
halkeamat ja kovempiaineiset, pienehköt ryhmät, jotka olivat
vastustaneet ajan ja luonnonvoimien hävityksiä, tarjosivat ainoan
laskeutumiskeinon. Mutta kuolema, varma ja hirvittävä, odotti pesässä.
Alhaalla oli jotakin toivoa, joskin vähän.

Pitäen kiinni pesän ulkosyrjästä laski Nat-ul ruumistaan alemmas,
kunnes hänen jalkansa tapasivat heikon kiinnekohdan spiraalimaisen
neulan hiukan ulkonevalta pinnalta. Hitaasti hän laskeutui alemmaksi,
tarrautuen epätoivoisesti jokaiseen halkeamaan ja ulkonemaan. Tuon
tuostakin näytti jälleen siltä kuin hänen täytyisi luopua yrityksestään
ja jäädä riippumaan paikalleen, kunnes nääntyneenä putoaisi alas
syvyyteen. Kahteen kertaan hän kiersi kalliosormen etsien alempaa uutta
jalansijaa, ja kummallakin kerralla, toivon näyttäessä toivottomalta,
hän tapasi jonkun mitättömän kohdan, ensin vain pienen, pyöreän
rosoutuman, josta hän saattoi pitää kiinni jalallaan tai kädellään,
päästen muutamia tuumia hirvittävästä pesästä alemmas.

Ja niin hän pääsi vihdoin jättiläismäisen neulan juurelle, mutta
täälläkään hän ei voinut levähtää. Millä hetkellä tahansa saattoi
väkevä äiti palata ja siepata hänet jälleen inhoittavan pesän kauhuihin.

Alemmilta huipuilta laskeutuminen oli paikoittain melkein yhtä
uhkarohkeata kuin pääsy korkeasta kärjestä; mutta lopulta se päättyi,
ja Nat-ul havaitsi joutuneensa leveään kuiluun, sankan metsän
peittämään. Täällä hän heittäytyi ruohikkoon lepäämään, sillä hänen
ponnistuksensa olivat näännyttäneet hänet. Hän ei tiennyt, mitkä muut
vaarat saattoivat uhata häntä; mutta hetkisen hän oli turruksissa,
kaikista vaaroista piittaamatta. Laskien päänsä kätensä varaan hän
vaipui uneen.

Hänen ympärillään kajahtelivat viidakon miljoonat äänet — pienempien
eläinten, lintujen, hyönteisten ja huojuvien oksien. Ne vain
tuudittivat hänet sikeämpään uneen. Mereltä kuiluun puhaltelevat
tuulahdukset löyhyttivät hänen poskiaan. Ne liikuttelivat hänen
pehmeitä, uhkeita hiuksiaan, jotka aaltoilivat hänen olkapäilleen. Ne
rauhoittivat ja tyynnyttivät häntä, mutta ne eivät kuiskanneet hänelle
mitään toisiaan lähellä olevista, ilkeistä silmistä, jotka tähyilivät
puista häneen. Ne eivät varoittaneet häntä irvistelevästä kidasta,
riippuvasta alahuulesta ja karvaisesta rinnasta, jossa villi sydän löi
nopeammin pienten silmien himokkaasti katsellessa hänen olemustaan.
Ne eivät kertoneet hänelle, että valtava ruumis oli luisunut maahan
läheisestä puusta ja löntysti häntä kohti. Ne eivät kertoneet hänelle;
mutta murtunut oksa, joka rasahti hiipijän varovaisen jalan alla, teki
sen.

Alkuajan ihmiset eivät voineet huolettomina herätä unestaan valveille.
Se ei ollut mahdollista niille, jotka tahtoivat jäädä eloon. Kun oksa
rasahti, hypähti Nat-ul jaloilleen ja näki uuden, uhkaavan vaaran. Hän
näki ison, ihmisenmuotoisen hahmon lönkyttävän häntä kohti. Hän näki
punertavat karvat, jotka peittivät jättiläisruumista. Hän näki sian
silmät ja suden torahampaat, näki kuinka raskas möhkäle käydä köntysti
lyhyillä, väärillä jaloillaan. Ja nähdessään kaiken tämän yhdellä
ainoalla silmäyksellä hän kääntyi ja pakeni ylös vuoren rinnettä, mistä
vastikään oli laskeutunut.

Hänen kiivetessään nopeasti ylemmäksi ryntäsi peto eteenpäin ajamaan
häntä takaa, ja sen perässä tuli puolitusinaa muita samanlaisia
otuksia. Nat-ul tiesi niiden olevan karvaisia metsäihmisiä. Ne erosivat
isommista apinoista siinä suhteessa, että kävelivät aina kahdella
jalalla maassa ollessaan, ja kun niitä tapettiin ja paloiteltiin
ruuaksi, oli niillä yksi kylkiluu vähemmän kuin apina-sukulaisillaan.
Hän tiesi, kuinka hirveätä oli joutua niiden käsiin — pahempaa kuin se
kohtalo, joka oli vähällä tulla hänen osakseen korkealla pesässä.

Kavuttuaan satakunta jalkaa vuorenrinnettä Nat-ul pysähtyi katsoakseen
taaksensa. Kymmenkunnan metrin päässä alempana oli yksi karvainen otus.
Tyttö irroitti kivipalasen ja heitti sillä apinaa. Se väisti kiven ja
jatkoi takaa-ajoa kirkaisten kimeästi. Hän pakeni vielä sata jalkaa
ylemmäs. Jälleen hän pysähtyi katsoakseen alas taakseen. Metsäihminen
oli tullut häntä lähemmäksi. Hän irroitti kvartsikivikappaleen ja
pudotti sen apinan päälle. Ihan sen alapuolella oli kuusi muuta
apinaa. Heittoase osui etummaiseen takaa-ajajaan. Se hoippui hetkisen
ja suistui sitten takanaan olleiden päälle. Se tempaisi mukaansa
jyrkänteeltä, josta oli vaikea löytää tukikohtaa, toisen apinan, ja
molemmat syöksyivät vinhasti alaspäin särmäistä kalliopohjaa kohti.
Ilakoiva pilkkahuuto huulillaan lähti Nat-ul pakenemaan ylemmäs. Nyt
hän tuli erääseen kohtaan lähelle huippua. Vuorenrinne oli täällä
loivempi. Täällä hän saattoi kävellä, käyttäen vain silloin tällöin
käsiänsä apunaan. Puolitiessä hänen jalkansa luiskahti eräältä
irtonaiselta, pyöreältä kalliolohkareelta. Hän kaatui raskaasti maahan,
etsien samalla tukikohtaa käsillänsä. Muutamat lohkareet, joihin
hänen kätensä sattuivat, pettivät hänen painonsa alla. Pyörryttävän
huimaavasti hän syöksyi äkkijyrkän kalliorintaman parrasta kohti —
kohti runtelevaa, kiduttavaa kuolemaa niiden kahden ruumiin rinnalla,
jotka ennen häntä oli kohdannut sama tuho.

Rotkon äyräältä ilmestyi parhaillaan esiin ensimmäinen
jäljellejääneistä takaa-ajajista. Se oli suoraan nopeasti vierivän
Nat-ulin tiellä. Nat-ulin ruumis töytäsi sen karvaiseen rintaan ja
syöksi sen alas nieluun, kuolemaan. Mutta sen ruumis oli täyttänyt
erään tehtävän. Se oli lopettanut tytön nopean putoamisen, niin
että hän vieri nyt vain hiljaa kallion reunamalle ja tarttui siihen
pudotessaan, joten hänen vauhtinsa vähentyi näin vieläkin enemmän.

Ihan äyrään alla oli kapea ulkonema. Sille Nat-ul pysähtyi melkein
kokonaan; mutta siellä ei ollut mitään sellaista kohtaa, johon hän
olisi saanut tartutuksi, ja niin hän vieri hitaasti partaan yli —
toisen ihmisapinan syliin.

Ihan sen kintereillä tuli muuan sen tovereista, ja vähän matkaa alempaa
kolmas, jotka olivat jäljellä alkujaan kuudesta. Lähin tavoitti
Nat-ulia kaapatakseen hänet vangitsijan sylistä, joka vetäytyi
taaksepäin, paljastaen hampaansa ja muristen uhkaavasti. Mutta toinen
oli itsepintainen. Nähtävästi se halusi saalista yhtä kiihkeästi kuin
sekin, joka oli saanut sen haltuunsa. Se tuli lähemmäksi. Ulkonema,
jolla ne seisoivat, oli hyvin kapea. Siellä olisi taistelu merkinnyt
kuolemaa kaikille kolmelle.

Kissan tavoin syrjään hypähtäen kääntyi se eläin, joka piteli Nat-ulia
sylissään, juoksi voimakkaasti ja ketterästi kuin vuorivuohi alas
jyrkkää vuorenseinämää. Sen tiellä oli vielä viimeinen metsäihminen,
jonka hyökkäys olisi merkinnyt murskaantumista kuilun pohjaan.
Viisaasti astui ihmisapina syrjään, mutta niin pian kuin ryöstäjä
ja ryöstetty olivat menneet ohi, ryhtyi se takaa-ajamaan heitä.
Sen perästä tuli se apina, jonka Nat-ulin vangitsija ensiksi oli
sivuuttanut.

Seurasi mieletön ajo, joka usein saattoi melkein pelottoman luolatytön
posket kalpenemaan. Vuoren juurelta juoksi apinaihminen välillä
leviävän viidakon, poikki puita kohti. Se tarttui niiden alempiin
oksiin hiljentämättä vähääkään vauhtiaan. Se melkein lensi, niin
nopeasti se meni alkuajan metsän tiheän lehvistön läpi.

Ihan sen takaa, kirkuen ja äristen, tuli sen kaksi toveria, haluten
innokkaasti ryöstää siltä saaliin. Se kantoi Nat-ulia toisella
olkapäällään, puristaen häntä lujasti jättiläismäisellä kädellään.
Hän saattoi nähdä selvästi heidän perässään tulevat takaa-ajajat. Ne
lähestyivät yhä enemmän toveriansa, jolla oli taakka kannettavanaan.
Etummainen ojenteli jo käsiään tarttuakseen tyttöön. Hänen
vangitsijansa loi pikaisen silmäyksen taakseen ja havaitsi saalistaan
uhkaavan vaaran. Kääntyen nopeasti epävakaisella tiellä, se puraisi
sisukkaasti lähintä takaa-ajajaa, joka peräytyi loitommas, irvistäen
ja äristen hirvittävästi. Sitten jatkoi peto pakoaan, mutta sen kaksi
sukulaista lähti heti jälleen ajamaan takaa.

Ylös ja alas viidakkoa kiiti villi kolmikko. Kaksi kertaa ne menivät
niiden vuorten yli, jotka, erottivat toisen kuilun toisesta. Yhä
kiihkeämmiksi kävivät takaa-ajajat. Yhä useammin täytyi vangitsijan
pysähtyä riistoineen ja karkoittaa ensin toinen ja sitten toinen
ahdistaja. Viidakon laidassa, lähellä kapean, louhikkoisen rotkon
suuta, joutui peto vihdoin suunniltaan raivosta. Se pyörähti äkkiä
vainoojiaan vastaan, heitti Nat-ulin raskaasti maahan ja hyökkäsi
niiden kimppuun karjuen ja kuohuen kiukkua.

Ne juoksivat vieretysten, ja niin pikainen oli niiden toverin
hyökkäysliike, etteivät ne ehtineet väistää sitä. Sen isot kädet
tarttuivat niihin, ja sitten kaikki kolme kellahtivat maahan, raastaen
toisiaan, upottaen hirvittävät torahampaansa toistensa kurkkuun ja
rintaan ja äristen ja karjuen koko ajan hirvittävästi.

Nat-ul kohoutui varovaisesti käsiensä ja jalkojensa varaan. Hänen
silmänsä seurasivat tarkasti kolmea villipetoa. Ne eivät kiinnittäneet
vähintäkään huomiota häneen. Ilmeisesti ne olivat antautuneet
koko sielullaan taisteluun elämästä ja kuolemasta. Nat-ul nousi
seisoalleen ja pakeni takanaan aukeavaan, kapeaan solaan heittämättä
katsahdustakaan taaksensa. Hän juoksi niin nopeasti kuin taisi
päästäkseen mahdollisimman kauas noista kauheista pedoista, jotka
taistelivat hänen tähtensä. Hän ei osannut aavistaakaan, mihin kuilu
vei. Hän ei voinut tietää, mitkä uudet kauhut odottivat sen toisessa
päässä. Hän vain tiesi, että toivo oli melkein hylännyt hänet, sillä
hän ei uskonut hitustakaan, että koskaan enää voisi päästä turvaan
mannermaalle. Eikä hänen heimonsa voinut auttaa häntä, vaikka hänen
olinpaikastaan saataisiinkin tieto, mikä sinänsä oli yhtä mahdoton
otaksuma. Hän epäili, voisiko säilyä kauankaan hengissä tämän
salaperäisen maan vaarojen keskellä. Tässä kauhujen paikassa olisi
väkevän soturinkin, hyvin aseistetun, ylen vaikeata tulla toimeen.
Miten kävisikään silloin tytön, jonka ainoana aseena oli vain veitsi?
Hän ei epäillyt, että Nu oli jo etsiskelemässä häntä; mutta jo aikoja
sitten oli nousuvesi pyyhkinyt hietarannalta hänen sandaaliensa jäljet.
Mistä Nu etsisi? Ja vaikka Nu olisi seurannut hänen jälkiään ennenkuin
aallot olivat ehtineet hävittää niitä, niin kuinka voisi Nu aavistaa,
miten hänen oli käynyt tai selittää jälkien äkillistä päättymistä
keskelle rantaa? Muukalainen oli nähnyt siivekkään matelijan käyvän
hänen kimppuunsa ja vievän hänet pois; mutta vaikka Nu kohtaisi hänet,
niin kuinka hän voisi saada tietää totuutta, koska nuo kaksi miestä
ryntäisivät toisiansa vastaan kuolinkamppailuun samalla hetkellä,
jolloin kohtaisivat toisensa, kuten vieraiden ihmisten oli silloin
tapana tehdä.

Tai jos Nu saisi jonkin sattuman kautta selville, että Nat-ul oli viety
salaperäiseen maahan, niin kuinka hän voisi tulla perästä, vaikka
uskoisikin vastoin kaikkea järkeä, että Nat-ul oli yhä elossa? Ei,
Nat-ulin taivaanrannalla ja sen alapuolella ei näkynyt missään toivon
häivääkään. Hänen täytyi vain taistella olemassaolonsa puolesta,
käyttäen hyväkseen älyään ja ketteryyttään petojen raakaa voimaa ja
oveluutta vastaan, jotka uhkaisivat häntä hänen elämänsä loppuun, eikä
se voinut olla kovin kaukana.

Kun hän taivalsi kuilun läpi, olivat sen mutkat hälventäneet
hänen takanaan raivoavan taistelun pahimman hälinän, vaikka hän
saattoi kuulla vielä silloin tällöin karjahduksen tai kimeämmän
tuskankirkaisun. Hän toivoi, että ne tappaisivat tappelussa toisensa.
Muuten jatkaisi eloonjäänyt takaa-ajoa.

Pysähtyessään kerran kuuntelemaan, taistelivatko nuo kolme yhä, käänsi
hän katseensa taaksepäin kuiluun, niin ettei hän sillä hetkellä
saattanut huomata tulleensa kapean solan päähän ja että ranta ja
meri levisivät hänen eteensä. Ei hän nähnyt liioin miesolentoa,
joka pysähtyi yhtäkkiä kuilun suulle äkätessään tytön, eikä nopeata
liikettä, jolla mies heittäytyi erään ulkonevan kallionkielekkeen
taakse.

Tyytyväisenä sen johdosta, ettei takaa-ajo vielä ollut alkanut, jatkoi
Nat-ul matkaansa louhikkoista tietä pitkin. Kääntyessään hän näki meren
ja mannermaan kaukana veden toisella puolen. Hän riensi eteenpäin
rantaa kohti päästäkseen mahdollisimman lähelle rakastamaansa maata.

Sivuuttaessaan kielekkeen, jonka takana mies piileskeli, kiinnitti
piikiven rapsahdus miehen sandaalin alla hänen huomionsa puoleensa. Hän
pyörähti miestä kohti ja kääntyi sitten pakoon; mutta mies oli liian
lähellä. Mies oli jo rynnännyt häntä kohti. Ruskea käsi tarttui hänen
hulmuaviin hiuksiinsa, toinen puristui kohotetun käden ranteeseen,
joka oli sivauttanut tytön pitkän veitsen miehen pään yläpuolelle
uskomattoman nopeasti.

Mies nauroi vasten tytön kasvoja — se oli sama muukalainen, joka oli
ajanut häntä takaa mannermaan rannalla ——, ja sitten veti mies hänet
lähemmäksi itseään. Nat-ul ponnisti vastaan kuin naarastiikeri ja
kirkaisi kerran.




SEITSEMÄS LUKU

Eläintulet


Tur kantoi tytön, joka yhä harasi ja rimpuili vastaan, venettään kohti.
Ensi kerran hän näki sen venheen, jolla Nu oli tullut, ja ihmetteli
toisen aluksen ilmestymistä. Lähemmin tarkasteltuaan hän keksi, että
vene oli niitä, jotka hänen heimonsa muut miehet vastikään olivat
valmistaneet. Jonkun miehistä oli täytynyt seurata häntä. Puristaen yhä
Nat-ulia lujasti seistessään nilkkoja myöten vedessä veneensä vieressä
hän alkoi huhuilla kovalla äänellä.

Pian kiinnitti Turin ja tytön huomiota rannan vastaiselta vuorelta
kuuluva vierivien kivien rytinä. Jyrkänteen puoliväliin oli jo heitä
kohti juokseva ketterä jättiläisolento laskeutunut. Hänen hartioillaan
liehui luolaleijonan talja. Hänen mustista pörröhiuksistaan kohosi
ilmoille yksi ainoa pitkä sulka suoraan ja uhmailevasti.

Yksi ainoa katsahdus ilmaisi Turille sen seikan, ettei tuo mies ollut
hänen heimonsa jäsen. Se oli muukalainen ja niin ollen vihollinen,
Nat-ul tunsi Nun heti paikalla. Hän päästi heikon ilonhuudahduksen
nähdessään hänet, huudahduksen, johon kajahti vastaukseksi Nun
rohkaisuhuuto. Tur heitti tytön kovakouraisesti veneen pohjalle,
pidättäen häntä siellä toisella kädellään, vaikka tyttö ponnisteli
rajusti päästäkseen pakoon, samalla kuin hän vapaalla kädellään työnsi
ensin oman venheensä ja sitten Nun venheen syvempään veteen.

Vaikka Nat-ulista oli vastusta, toimi Tur ripeästi, sillä hän oli
aalloilla kuin kotonaan ja ihmeellisen taitava käsittelemään heimonsa
vaivaloista alusta mitä vaikeimmissa tilanteissakin. Vihdoin hänen
onnistui lykätä Nun vene poistuvan aallon valtoihin, joka vei sen
nopeasti rannikolta, ja samalla hän työnsi oman venheensä hyrskyihin,
hypäten siihen vankinsa viereen.

Nat-ul ponnistautui polvilleen, huutaen hurjasti Nu'ta ja yrittäen
epätoivoisesti heittäytyä yli laidan. Mutta Tur piteli häntä lujasti,
toisella kädellään meloen, ja kun Nu saapui veden partaalle, olivat he
jo loitolla hänen ulottuvillaan. Niin oli myös hänen oma puunrunkonsa.
Hänen ja Nat-ulin välillä kuohui meri petomaisine matelijoineen.
Joka hetki vei tyttöä kauemmas hänestä. Luolaihminen tuskin epäröi.
Nopealla liikkeellä hän heitti pois leijonantaljansa ja viskasi syrjään
kivikirveensä, sukeltautuen sitten vain lannevaate verhonaan ja veitsi
aseenaan hyrskyäviin aaltoihin, pelottavaan mereen.

Kun Nat-ul näki hänen toimenpiteensä, koetti hän kaksinkertaisin
ponnistuksin viivyttää Turia, Ryömien polvilleen hän kietoi molemmat
kätensä vangitsijansa kaulaan, vetäen häntä veneen pohjalle, niin
että mies ei lopulta voinut enää käyttää melaansa. Tur riuhtoili
vapautuakseen. Hän ei halunnut tappaa eikä rusentaa vankiansa — tämä
oli liian kaunis tuhottavaksi tai ruhjottavaksi — vaan tahtoi tytön
koko ruumiillisessa ihanuudessaan, juuri sellaisena kuin hän oli.

Vähitellen tuli Nu heitä lähemmäksi. Kaksi kertaa hyökkäsi hänen
kimppuunsa niljakkaita hirviöitä. Ensin hän pääsi taistelussa voitolle,
ja toisen kerran kaksi eläintä, jotka uhkasivat häntä, joutuivat
tappeluun keskenään, unohtaen saaliinsa. Vihdoin hän oli Turin veneen
kupeella, Nat-ul kamppaili epätoivoisesti ja yritti ruumiinsa koko
voimalla estää Turin liikkeitä, kiskoen miestä käsistä. Tur ei voinut
tehdä mitään, ja Nu oli jo tarttunut venosen laitaan ja nosti toisen
jalkansa sen yli.

Äkkiä vääntämällä vapautti Tur oikean kätensä. Nat-ul yritti tarttua
siihen uudestaan, mutta iso nyrkki kohosi hänen päänsä yli. Hirvittävän
voimakkaasti se putosi hänen otsaansa. Kaikki musteni hänen silmissään,
kun hän hellitti otteensa Turista ja vaipui tiedottomana veneen
pohjalle.

Samassa tuokiossa sieppasi Tur melansa, hypähti jaloilleen ja huimi
raivoisasti Nu'ta päähän ja käsiin. Nu taisteli urhoollisesti
päästäkseen väkisin venheeseen tästä hirvittävästä hyökkäyksestä
huolimatta; mutta se oli liian ankara, ja vihdoin hän luiskahti jälleen
veteen, puolittain pökertyneenä, jolloin Tur pani melansa uudestaan
käyntiin, ja karkeatekoinen alus lähti liikkeelle mannermaata kohti.

       *       *       *       *       *

Kun Nat-ul palasi tajuihinsa, havaitsi hän lepäävänsä pörrökarvaisella
metsähärän taljalla oksista ja nahoista tehdyssä, karkeassa teltassa.
Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu lujilla häränjänteillä. Kun hän
ponnisteli päästäkseen vapaaksi, tunkeutuivat siteet hänen lihaansa,
tuottaen kovia tuskia. Niin hän lepäsi paikallaan, tuijottaen
lakkaamatta suoraan ylöspäin teltan sisustan suppilomaiseen huippuun.

Hän tiesi, missä hän oli. Tämä oli sen kansan kummallisia luolia, jonka
hän oli nähnyt hääräilevän puunrunkojen kimpussa, missä tarkoituksessa,
sen hän tiesi nyt. Hän käänsi päänsä oviaukkoa kohti. Siitä hän näki
kauempana miehiä ja naisia, jotka istua kyyköttivät pienten nuotioiden
ääressä ja söivät. Edempänä oli toisia tulia, isompia tulia, jotka
pitivät villipetoja loitolla.

Ja tämän ulomman valkeapiirin takaa, kauempaa pimeydestä, kuului
kymmenien petojen kiljuntaa ja rähinää, röhkinää ja murinaa, kun ne
hiiviskelivät edes takaisin leiripaikan ympärillä, janoten niiden
miesten, naisten ja lasten verta jotka olivat koolla suojelevain
nuotioiden turvissa.

Silloin tällöin saattoi joku poikanen siepata palavan kekäleen ja
viskata sen öisten saalistajajoukkoon. Silloin kuului tavallisesti
joukko kiukkuisia kiljahduksia ja matalia, kumajavia murahduksia,
kun väijyskelijät peräytyivät hetkiseksi, minkä jälkeen varjomaisten
olioitten muodostama kehä ja hehkuvat tulipilkut, jotka olivat niiden
silmiä, ilmestyivät jälleen yön sysimustasta pimeydestä.

Kerran hyppäsi luolaleijona, jota tottumus alkuajan ihmisten
leirituliin oli rohkaissut, ympäröivän tulipiirin sisälle. Se juoksi
erään perhekunnan kimppuun ja kävi käsiksi muutamaan vanhaan mieheen.
Tuossa tuokiossa tarttui puolisen sataa soturia keihäisiinsä, ja
kun leijona kääntyi palaamaan saaliineen ja loikkasi jälleen yöhön,
tunkeutui siihen viisikymmentä keihästä keskellä hyppyä.

Se putosi maahan suoraan palavaan risukasaan, ja sen mukana vanhus.
Soturit riensivät eteenpäin heitellen kirveitään. Mitä väliä sillä,
vaikka kymmenkunta keihästä, jotka oli tähdätty ryöstäjään, oli
lävistänyt vanhuksen? He hyppivät ja kiljuivat hurjasta ilosta, sillä
peto oli kuollut ennenkuin ainutkaan kirves oli sattunut siihen. Myös
vanha mies oli kuollut. Hänet he heittivät tulien ulkopuolelle petojen
syötäväksi; leijonan he nylkivät ensiksi.

Oli kammottavaa katsella tätä iltanäytöstä ihmissuvun kaukaisessa
menneisyydessä, kun veneenrakentajat, jotka olivat tulleet pohjoiseen
etsimään uusia kalastuspaikkoja, olivat leirissä Rauhattoman meren
rannikolla alkuajan viidakon liepeellä; mutta Nat-ulista siinä ei
ollut mitään erikoista. Sellaisiin näytelmiin hän oli tottunut jo
varhaisimmasta lapsuudestaan asti. Tietenkään hänen kansansa ei juuri
ollenkaan tarvinnut pelätä petojen öisten hyökkäysten vaaraa, koska
hänen heimonsa asusti luolissa, joiden suut voitiin helposti tukkia
nelijalkaisilta vihollisilta; mutta hänelle olivat tuttuja iltatulet,
jotka paloivat vuoren juurella, sillaikaa kun heimo oli kokoontunut
juhlapitoihin tai neuvotteluun, ja hän oli myös tottunut jonkun
uhkarohkean pedon äkilliseen hyökkäykseen niiden monien joukosta,
jotka aina hiipivät öiseen aikaan ihmisten asuinpaikkojen ympärillä
väijyskellen.

Vihdoin vetäytyi väki telttoihinsa. Vain kaksi tyttöä jäi jäljelle, ja
heidän tehtävänänsä oli huolehtia, että nuotiot paloivat kirkkaasti.
Nat-ul tunsi tämän tavan ja tiesi etunäkökohtain aiheuttaneen sen.
Naiset olivat heimon arvottominta omaisuutta. Heidät voitiin parhaiten
jättää alttiiksi jonkun hurjan pedon äkilliselle hyökkäykselle yöllä —
nuoria miehiä, joista pian varttuisi sotureita, oli varjeltava. Jonkun
tytön kuolemalla ei ollut suurtakaan merkitystä — hän oli täyttänyt
tehtävänsä, jos hänen ja hänen kumppaninsa kirkaisut herättivät soturit
valveille.

Mutta miksei vanhoja ja tarpeettomia naisia nuorten neitosten asemesta?
Vain siksi, että itsesäilytysvaisto on väkevämpi nuoressa kuin hyvin
vanhassa. Vanha nainen olisi saattanut olla paljon välinpitämättömämpi
hengestään kuin nuori nainen, ja niin ollen hän saattoi nukahtaa ja
antaa tulien sammua — olihan hänellä joka tapauksessa elämästään
jäljellä vain muutamia vuosia tai kuukausia ja vähän tai ei mitään,
minkä takia kannatti elää noina alkuaikoina.

Nuoret naiset vartioivat sensijaan tulia yleensä innokkaasti oman
turvallisuutensa takia ja tekivät siten heimonkin turvallisuuden
suuremmaksi. Ehkä tällä tavoin syntyi se tapa, joka oli alkuna pyhien
neitsyiden sisarkunnan muodostumiseen, joka vaali ikuisia tulia
temppeleissä, Roomaan vielä rakentamattomissa, josta kaupungista
silloin ei voitu edes uneksiakaan.

Äkkiä pimensi sen teltan sisäänkäytävän, jossa Nat-ul oli vangittuna,
miehen hahmo — se oli Tur. Nat-ul tunsi hänet heti. Tur tuli hänen
viereensä ja laskeutui polvilleen.

»Olen pitänyt naiset loitolla sinusta», sanoi hän. »Gron olisi tahtonut
repiä sinut palasiksi, ja toiset halusivat auttaa häntä. Mutta sinun
ei tarvitse pelätä heitä. Lupaa minulle, ettet tee vastarintaa etkä
yritä paeta, niin vapautan sinut ainaiseksi kahleistasi. Muuten sidon
sinut aina, kun lähden pois, ja silloin ei voi sanoa, mitä Gron saattaa
tehdä, koska sinä olet puolustuskyvytön enkä minä ole täällä pitämässä
häntä loitolla sinusta. Mitä sanot?»

»Sanon, että sillä hetkellä, kun käteni vapautuvat, taistelen, kunnes
tapan tai tulen tapetuksi», vastasi tyttö. »Ja kun jalkani irroitetaan
kahleista, juoksen pois niin vinhasti kuin voin.»

Tur kohautti olkapäitään.

»No hyvä», sanoi hän. »Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä, jollet nauti
siitä, että saat aina olla sidottuna noin epämukavassa asennossa.»

Tur kumartui ja alkoi aukoilla solmuja, joihin tytön jalkojen ja
nilkkojen siteet oli vedetty. Teltan ulkopuolella hiiviskeli joku
salakähmäisesti varjossa. Tur ei kuullut varovaisen lähestymisen perin
heikkoa, rapisevaa ääntä. Hän oli kääntänyt selkänsä teltan aukolle
päin, kun hän polvistui aukaisemaan häränjänteiden kovia solmuja. Hän
oli innoittanut köydet, jotka olivat Nat-ulin nilkkojen ympärillä,
ja nyt hän aikoi ruveta käsittelemään polvisiteitä. Tyttö lepäsi
rauhallisesti, kasvot käännettyinä vaaleampaan kohtaan, joka häämöitti
aukosta. Hän odottaisi kärsivällisesti, kunnes mies olisi vapauttanut
hänet, ja sitten hän taistelisi, kunnes miehen täytyisi tappaa hänet.

Äkkiä hän havaitsi tummemman varjon, joka synkensi pimeän teltta-aukon
erästä osaa. Olento ei ollut kyllin iso ollakseen hirvittävämpiä
petoja, vaikka se saattoi hyvinkin olla hyeena tai villi, koira. Nat-ul
aikoi juuri varoittaa miestä, kun hänen päähänsä pälkähti, ettei tässä
tarjoutuisi ainoastaan hänen nyt toivomansa nopea kuolema, vaan samalla
keino kostaa ryöstäjälleen.

Hän lepäsi hyvin hiljaa Turin käsitellessä viimeistä solmua. Ihan
miehen taakse hiipi yön äänetön saalistaja. Nat-ul saattoi nähdä
sielunsa silmillä paljastetut torahampaat ja kuolaiset suupielet.
Seuraavassa hetkessä kajahtaisi hurja ärähdys, kun peto hypähtäisi
nopeasti saaliinsa kimppuun.

Tai loikkaisiko se miehen ohitse hänen suojatonta kurkkuaan kohti?
Tytön silmät olivat pyöreinä lumoavasta kauhusta. Hän vavahti kerran
ikäänkuin läheisen kuoleman kourissa. Viimeinen solmu aukeni Turin
sormissa. Hän tempaisi köyden tytön ympäriltä, huudahtaen hiljaa
tyytyväisyydestä.

Ja sitten näki Nat-ul miehen taakse tulleen olion nousevan
takajaloilleen ja ryntäävän miehen selkään. Ei kuulunut ensinkään
hurjaa ärähdystä — ei minkäänlaista ääntä. Hyökkäyksen äänettömyys teki
sen äärettömästi hirvittävämmäksi kuin eläimelliset kiljahdukset ja
murahdukset, jotka olisivat ilmaisseet tulijan laadun.

Tur heittäytyi kyljelleen tarttuakseen kiinni vastustajaansa. Tuokion
he olivat puristautuneina toisiinsa ja rajusti kamppaillen. Nat-ul
kömpi hoippuen jaloilleen. Hänen kätensä olivat yhä sidotut, mutta
hänen jalkansa olivat vapaat. Tässä tarjoutui hänelle oivallinen
tilaisuus! hän hyppäsi kahden, verenhimosta mielettömän pedon yli,
ryntäsi teltasta ja hävisi läheiseen viidakkoon.




KAHDEKSAS LUKU

Paaluun kytkettynä


Nu Nunpoika, puolittain pyörtyneenä Turin melan iskusta, yritti yhä
pysytellä pinnalla, kunnes palasi jälleen osittain tajuihinsa. Kun
hän sitten huomasi, kuinka turhaa oli enää koettaa saavuttaa venettä,
jossa Nat-ulia vietiin mannermaata kohti, lähti hän pyrkimään saaren
rannalle. Hetkisen hän loikoi kuumalla hietikolla, leväten. Sitten hän
nousi ja silmäili meren yli. Kaukana matkan päässä hän saattoi nähdä
pikku täplän lähestyvän vastakkaista rannikkoa. Sen täytyi olla se
vene, jossa Nat-ul oli viety pois. Nu pani merkille paikan — matkan
päässä taempana kohotti korkea vuorenhuippu päätänsä kaukana sisämaassa.

Nu muisteli venettä, joka oli tuonut hänet saarelle. Hän katsoi merelle
nähdäkseen sen, mutta sitä ei siellä näkynyt. Hän asteli pitkin lakeata
rantaa. Erään aaltojen huuhtoman kivikasan takaa hän keksi etsimänsä
esineen. Hän olisi saattanut huutaa ääneen, niin riemuissaan hän oli.
Siinä oli hänen edessään vene ja venheessä mela. Hän juoksi eteenpäin
ja veti sen rannalle, sitten hän riensi takaisin sille paikalle, mihin
oli heittänyt viittansa ja kirveensä, ja palasi ruuhelle löydettyään ne.

Tuokion kuluttua hänen nähtiin rehkivän aallokossa. Hän hyppäsi
alukseen, tarttui melaan ja ponnisteli kaukaista rantaviivaa kohti.
Melalla, kirveellä ja kiviveitsellä hän karkoitti lähettyviltään meren
rosvopedot. Matkan varrella sattui tuon tuostakin kaksintaisteluja
ja kamppailuja, jotka suuresti hidastivat miehen kulkua. Mutta hänen
rohkeutensa ei lannistunut. Eihän hän ollut muuhun tottunutkaan. Se oli
hänen elämäänsä, samoin kuin se oli jokaisen luontokappaleen elämää,
joka kierteli maalla tai piileskeli meren syvyyksissä noina äärettömän
villeinä aikoina.

Oli ihan pimeätä, kun aaltojen kova loiske varoitti Nu'ta, että
hän oli lähellä rannikkoa. Jonkun aikaa hän oli nähnyt edessään
veneenrakentajain leirivalkeat, ja suoraan niitä kohti hän oli ohjannut
venettään. Nyt hänen aluksensa töytäsi tylpän kokkansa hietaan satasen
metrin päässä leiristä pohjoiseen. Nu hyppäsi veneestä ja jätti sen
omiin valtoihinsa. Hän epäili, joutuisiko koskaan enää käyttämään
sitä, mutta jos hän palaisi joskus oman heimonsa luo, ei hän hukkaisi
hetkeäkään rakentaessaan samanlaisen aluksen, jolla voisi herättää
isänsä kansassa suurta kunnioitusta ja ihailua itseään kohtaan.

Kun Nu lähestyi veneenrakentajain leiriä, tapasi hän sen ympäristöltä
öisten petojen tavallisen vyön, kuten tietysti oli odottanutkin.
Kierrettyään niin, että joutui tuulen alapuolelle teltoista, saattoi
hän pujahtaa viidakkoon, ilman että ainoakaan pelottavampi villipeto
olisi huomannut häntä. Vastikään hän oli saanut vältetyksi tuiman
luolakarhun, joka käydä löntysteli leiripaikkaa kohti saalista
etsiskelyssään, ja nyt hän oli vähällä kompastua valtavaan sarvikuonoon
sen levätessä pitkässä ruohikossa viidakon ulkolaidassa. Mutta
päästyään vihdoin viidakkoon, turvautui hän puihin, koska niiden
lehdistössä liikuskeli vain harvoja eläimiä, joita hänen tarvitsi
pelätä. Pantteri kiipesi välistä alemmille oksille, mutta vaikka se oli
voimakas peto verrattuna kahdennenkymmenennen vuosisadan pantteriin,
silmäili Nu sitä halveksuvasti, koska se harvoin metsästi ihmisiä
tahallaan ja voitiin ajaa pakoon, jopa surmatakin, hyvin singotulla
kirveellä. Matelijat olivat pahimpana vaarana viidakossa-taivaltajalle,
joka käytti puiden oksia kulkutienään, sillä täällä väijyi usein
suunnattoman isoja käärmeitä, joiden jättiläiskiemuroihin jouduttuaan
parhaimmatkin metsästäjät olivat avuttomia kuin pikkulapset.

Nu meni kylän taakse puita pitkin, hypellen pimeässä toiselta
rungolta toiselle. Kun välimatka oli niin pitkä, ettei sitä voinut
katkaista yhdellä hypyllä, laskeutui hän maahan ja juoksi taipaleen
vinhasti ja ketterästi kuin peura. Vihdoin hän tuli viidakon reunaan
leirin vastakkaiselle puolelle. Tulet ulottuivat melkein sen puun
alle, jossa hän piileskeli. Hän saattoi nähdä tyttöjen kohentelevan
niitä ja kauempana heimon muiden jäsenten istua kyyköttävän pienten
keittovalkeiden ääressä, kaluavan luita ja rikkovan niitä päästäkseen
käsiksi ytimeen.

Hän näki leijonan ryntäävän leirin vastakkaiselta puolelta. Hän näki
sen sieppaavan vanhan miehen. Hän näki sotureiden hypähtävän pystyyn
ja juoksevan petoa kohti. Hän näki heimon kaikkien jäsenten katseiden
ja huomion suuntautuneen paikkaan, joka oli kauimpana Nu'sta. Vieläpä
tytötkin, jotka kohentelivat valkeita hänen alapuolellaan, juoksivat
nopeasti kylän poikki katsomaan rosvon tappamista.

Käyttäen hyväkseen tätä oivallista sattumaa, laskeutui Nu nopeasti
maahan ja juoksi telttojen varjostoa kohti, jotka oli pystytetty
säännöttömään ympyrään, niin että aukot olivat ulomman nuotioympyrän
puolella, minkä takia niiden keskelle jäänyt tila tuli hiukan
hämärämmäksi. Täällä heittäytyi Nu vatsalleen pimeimpään kohtaan,
minkä saattoi löytää. Kotvasen aikaa hän lepäsi liikahtamatta,
kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kun hänen huomiontekonsa eivät tällä
paikalla johtaneet mihinkään tuloksiin, nousi hän varovaisesti
käsiensä ja jalkojensa varaan ja ryömi muutamia jalkoja kauemmas
telttojen varjostoon. Taasen hän paneutui pitkäkseen kuunnellakseen
ja vainutakseen. Puolisen tuntia hän jatkoi hidasta matkaansa ympäri
asumusten sisempää ympyrää. Veneenrakentajat olivat vetäytyneet
telttoihinsa — kaikki muut paitsi tytöt, jotka vartioivat tulia.

Vihdoin kuuli Nu hiljaista ääniä, jotka tulivat siitä teltasta, jonka
taakse hän juuri oli ryöminyt. Hän makasi hyvin hiljaa, nenä muutaman
tuuman päässä vuodista ja havuista rakennetun majan lattiasta. Äkkiä
tuli hänen herkkätuntoisiin sieraimiinsa tuoksu, jota hän oli vainunnut
— sisällä oli Nat-ul; mutta joku oli hänen seurassaan!

Varovaisesti ryömi Nu teltan ympäri sen etupuolelle. Myös siellä
oli hyvin pimeätä, sillä tytöt olivat päästäneet tulet sammumaan
muutamiksi epätasaisiksi liekeiksi. Vastapäätä aukkoa kuuli Nu selvästi
Nat-ulin äänen. Hän näki miehen hahmon kumartuneen tytön ylitse. Hän
alkoi kuohua vihasta ja raivosta. Petoeläimen tavoin hän hiipi ääneti
nelinkontin telttaan ihan pahaa-aavistamattoman Turin taakse. Sitten
hän nousi jaloilleen päästämättä äännähdystäkään ja heittäytyi täysin
voimin vieraan selkään.

Hänen veitsensä oli esillä ja hänen hampaansa irvessä, kun he kaksi
vieriskelivät ympäri teltan permantoa, hakaten, kynsien ja purren
toisiansa. Vihdoin rupesi mies huutamaan apua kovalla äänellä, sillä
Nu alkoi päästä hänestä voitolle. Pitkä veitsi ei vielä ollut sattunut
hengenvaaralliseen kohtaan, sillä Tur oli tottunut taistelija ja
toistaiseksi hänen oli onnistunut torjua vaarallisemmat iskut. Mutta
siitä huolimatta hän vuoti verta useista haavoista, ja toisen hampaat
olivat raadelleet hänen kurkkunsa ja rintansa.

Vastaukseksi hänen huutoihinsa heräsi kylän väki, huutaen sekin
vuorostaan. Sotureita, joilla oli lyhyet keihäät, juoksi esiin
jokaisesta teltasta. Naisia ja lapsia ryntäsi heidän kintereillään.
Turin puoliso Gron tuli ensimmäisten joukossa. Hän oli tuntenut
miehensä äänen ja arvannut, missä tämä oli saattanut joutua
vaaralliseen tilanteeseen. Kiukkuisen naarastiikerin tavoin hän juoksi
teltalle, johon kaunis muukalainen oli suljettu. Hänen perässään
tulivat soturit. Muuan otti palavan kekäleen läheisestä nuotiosta.
Hän heitti sen sisälle, piittaamatta siitä, mihin se putoaisi.
Sisällä-olijoiden onneksi se lensi heidän ohitseen, vierien majan
peräseinälle. Tuossa tuokiossa syttyivät kuivat havut, jotka oli
työnnetty nahkojen väliin aukkojen täytteeksi, ja äkillinen tulenloimu
valaisi teltan sisustan.

Kun apuun rientäneet näkivät, että vain yksi mies uhkasi heidän
toveriaan, heittäytyivät he kummankin kimppuun, ja vaikka Nu taisteli
urhoollisesti, voitettiin hänet pian. Koko maja oli nyt liekeissä, niin
että hänen vangitsijainsa täytyi vetäytyä ulos. Täällä he sitoivat
hänen kätensä ja jalkansa ja kiinnittivät sitten huomionsa kylän
muiden telttojen varjelemiseen täydelliseltä tuholta. Tämän he tekivät
repimällä keihäillään palavan teltan maahan ja tukahduttamalla liekit
tuoreilla vuodilla.

Taistelun kiihkossakaan ei Nu ollut hetkeksikään unohtanut Nat-ulia, ja
kun kekäle valaisi teltan sisustan, oli hän etsinyt katseillaan tyttöä,
vaikka turhaan — Nat-ul oli kadonnut.

Hän ihmetteli, miten tytön oli käynyt. Nat-ulin asennosta majan
lattialla hän oli päätellyt, että tyttö oli lujasti sidottu, koska
hän muutoin olisi tapellut vangitsijaansa vastaan. Nu silmäili
ympärilleen maatessaan palaneen teltan raunioiden edustalla. Hän ei
nähnyt jälkeäkään Nat-ulista; mutta hän näki toisen naisen — nuoren
naisen, jonka piirteet olivat sievät, mutta ilme villipedon. Viha,
mustasukkaisuus ja raivo kuvastuivat noiden intohimon vääristämien
kasvojen jokaisesta juonteesta. Se oli Gron. Hän lähestyi Nu'ta.

»Kuka sinä olet?» huudahti hän.

»Olen Nu Nunpoika», vastasi mies.

»Oletko samaa kansaa kuin se nainen, jonka teltasta tapasit mieheni?»
jatkoi hän.

Nu nyökkäsi myöntävästi.

»Hänen piti tulla minun puolisokseni», virkkoi Nu. »Missä hän on?»

Ensi kerran näytti nainen muistavan kauniin vangin katoamisen. Hän
kääntyi Turin puoleen.

»Missä on nainen!» kirkui hän. »Mihin olet kätkenyt naisen? Enää et saa
piilotella häntä minulta. Tällä kertaa revin irti hänen sydämensä ja
juon hänen verensä.»

Tur silmäili hämmentyneenä ympärilleen.

»Missä on nainen?» huusi hän sotureille; mutta kukaan ei näyttänyt
tietävän.

Heti alettiin etsiä kylästä. Soturit juoksivat sinne tänne majoihin ja
niiden takaiselle aukiolle. Nu makasi, odotellen etsinnän tulosta. Kun
kävi ilmeiseksi, että Nat-ul oli paennut, hypähteli hänen sydämensä
ilosta. Ei voitu ainakaan tarkastaa enää mitään muuta paikkaa, ja
kaikki etsijät olivat palanneet — Nat-ul ei ollut kylässä.

Gron kääntyi Nun puoleen.

»Naisesi on päässyt pakoon minulta», kiljui hän, »mutta sinä saat
kärsiä hänen edestään». Ja hän ryntäsi Nun kimppuun, joka makasi siinä
sidottuna ja puolustuskyvyttömänä.

Mielettömässä raivossaan olisi nainen repinyt silmät hänen päästänsä,
jollei muuan pitkä soturi olisi puuttunut asiaan. Hän tarttui naisen
hiuksiin ja tempasi hänet raa'asti uhrin luota. Sitten hän heitti
naisen, yhä hiuksista, tylysti maahan.

»Vie pois naisesi», huusi hän Turille. »Nainenko hallitsee minun
kansaani? Vie hänet pois ja pieksä häntä, jotta hän oppisi älyämään,
ettei naisen sovi sekaantua miesten asioihin. Ota sitten itsellesi uusi
vaimo, jotta tämä nainen oppisi pysymään alallaan.»

Tur tarttui onnettomaan Groniin ja raahasi hänet telttaansa, josta
vähän ajan kuluttua alkoi kuulua keihäänvarren iskuja ja naisen
kirkunaa ja valitusta.

Nu tunsi inhoa. Hänen kansansa keskuudessa ei naisia kohdeltu tällä
tavoin. Hän kohotti katseensa päällikön rotevaan ruhoon, joka seisoi
hänen vieressään. No, miksi he eivät tappaneet häntä? Se oli ainoa,
mitä voitiin tehdä miesvangille. Hänen heimonsa keskuudessa olisi
sydämeen töytäisty keihäs jo aikoja sitten ratkaissut Nun asemaan
joutuneen vangin kohtalon. Hän ihmetteli, missä oli Nat-ul. Kykenisikö
tyttö turvassa palaamaan heimonsa luo? Hän toivoi saavansa elää vain
niin kauan, että löytäisi Nat-ulin ja näkisi hänet turvassa isänsä
luolassa.

Päällikkö tuijotti häneen tarkasti; mutta hän ei ollut vielä millään
tavoin yrittänyt lopettaa Nu'ta.

»Kuka olet?» kysyi hän vihdoin.

»Olen Nu Nunpoika», vastasi vanki.

»Mistä tulet?»

Nu nyökkäsi pohjoista kohti.

»Läheisiltä Autiovuorilta», vastasi hän. »Jos menisit sinne,
naistenpieksijä, niin isäni heimo kävisi kimppuusi ja tappaisi teidät
kaikki.»

»Puhelet leveästi», virkkoi päällikkö.

»Puhun totta», vastasi Nu. »Isäni kansa nauraisi sinunlaisillesi —
lehmänvuotiin puetuille miehille. Se osoittaa, millaista väkeä olette.
Mutta minun isäni soturit käyttävät Urin ja Zorin ja Uun taljoja, ja
jaloissaan heillä on Tan ja Gluhin nahasta tehdyt sandaalit. He ovat
miehiä. He nauraisivat ja lähettäisivät naisensa ja lapsensa ajamaan
teidät kepeillä tiehenne.»

Tämä oli törkeä loukkaus. Veneenrakentajain päällikkö vapisi raivosta.

»Saatpa nähdä», huusi hän, »että olemme miehiä. Ja se tapa, jolla
kuolet, osoittaa, oletko niin urhoollinen mies kuin väität. Huomenna
kuolet, — kun päivä on päättynyt ja nuotiot sytytetty, alkaa kuolemasi;
mutta kestää kauan ennenkuin olet kuollut, ja koko ajan syydät
kirouksia sitä naista vastaan, joka synnytti sinut, ja rukoilet meitä
lopettamaan kärsimyksesi.»

Nu nauroi hänelle. Hän oli kuullut etäisistä kansoista, jotka
kiduttivat vankejaan, ja niin hän oivalsi päällikön sanojen
tarkoituksen. No hyvä, hän näyttäisi heille, kuinka Nun poika osasi
kuolla.

Samassa laahasi pari sotilasta Nun päällikön käskystä erääseen
läheiseen telttaan. Vartija pantiin oven edustalle, sillä Nat-ulin pako
oli kehoittanut heitä suurempaan varovaisuuteen.

Pitkä yö laahusti hitaasti loppuun. Aurinko nousi Rauhattomasta
merestä. Kylän asukkaat alkoivat liikehtiä. Nu tunsi sieraimissaan
kiehuvan ruuan hajun. Hän oli hyvin nälissään, mutta hänelle ei
tarjottu ainoatakaan suupalasta. Hän oli janoissaan, mutta kukaan
ei tuonut hänelle vettä, ja hän oli liian ylpeä pyytääkseen
suosionosoituksia vangitsijoiltaan.

Jos yö oli ollut pitkä, niin päivä tuntui ikuisuudelta, ja vaikka hän
tiesi, että pimeän tuli olla merkkinä hänen kidutuksensa alkamiseen,
mikä merkitsisi hänen loppuaan, oli hän hyvillään laskevan auringon
ensimmäisistä varjoista.

Panivatpa he hänen kestettävikseen mitä hirmuja tahansa, niin ne eivät
kestäisi ikuisesti. Ennemmin tai myöhemmin hän kuolisi, ja tällä
vähäisellä seikalla itseään lohdutellen odotti Nu Nunpoika loppuaan.

Kaikki kalastajat olivat palanneet. Ulompi nuotiokehä oli sytytetty ja
samoin pienemmät keittotulet. Heimon jäsenet kyyköttivät takamuksillaan
ja jäystivät ruokaansa kuin pedot. Vihdoin he saivat nautituksi
ilta-ateriansa. Pari miestä toi pienen paalun, kaivoi keihäillään
kuopan maahan ja pystytti sen telttojen ja ulompien tulien puoliväliin.

Sitten tuli kaksi soturia majaan, jossa Nu makasi. He tarttuivat hänen
jalkoihinsa ja vetivät hänet läpi kylän, hänen selkänsä ja hartiainsa
laahatessa maata. Naiset ja lapset pistelivät häntä terävillä kepeillä,
heittivät kiviä ja sylkivät hänen päällensä. Nu Nunpoika ei tehnyt
minkäänlaista vastarintaa. Ei edes pieninkään värähdys muuttanut hänen
piirteittensä äärimmäisen välinpitämätöntä ilmettä, joka naamarin
tavoin oli hänen kasvoillaan, kun hän kesti tuskalliset iskut ja
törkeät loukkaukset.

Vihdoin pysähtyivät hänen vartijansa paalun eteen, joka nyt oli
kiinnitetty lujasti pystyyn maahan. He tempaisivat Nun jaloilleen
ja sitoivat hänet tarkoin paaluun. Kehässä hänen ympärillään oli
polttopuita. Hän käsitti, että hänet aiottiin hitaasti kärventää,
sillä puut eivät millään kohdalla olleet niin lähellä, että liekit
olisivat voineet tarttua häneen. Kuolema olisi hyvin verkkainen, hyvin
hauska näky katselijoille — varsinkin jos uhri ilmaisi tuskansa.
Mutta Nu Nunpoika ei suinkaan aikonut tarjota veneenrakentajille
sellaista nautintoa. Hän katsoi pistävän halveksivasti ympärilleen
olevia kiihkeitä, villejä kasvoja. Nu halveksi heitä, ei siksi, että
he aikoivat tappaa hänet, sillä sellaista hän saattoi odottaa miltä
muukalaisilta tahansa, vaan siksi että he käyttivät »lehmän» vuotia ja
että miehet tekivät työtä, sensijaan että olisivat uhranneet kaiken
aikansa ja tarmonsa metsästykseen ja sodankäyntiin.

Heidän venheensä olivat oivallisia kapineita — olipa Nu aikonut
tehdä sellaisen palattuaan kansansa tykö; mutta ruveta vakinaisesti
ahertelemaan moisessa työssä — uh, se oli inhoittavaa. Jos hän olisi
päässyt pakenemaan, olisi hän palannut veneenrakentajain luo isänsä
soturien seurassa ja ottanut niin monta venettä kuin halusi.

Hänen mietelmänsä keskeyttivät lyhyeen juhlamenot, joita suoritettiin
hänen ympärillään. Oli esitetty tanssia ja eräänlaista alkuperäistä
laulua, ja nyt sytytti muuan soturi paaluun sidottua uhria ympäröivät
puut.




YHDEKSÄS LUKU

Taistelu


Kun Nu Nunpoika oli lähtenyt isänsä ja isänsä heimon luota etsimään
Nat-ulia ja Hudia, jäi soturipäällikkö istumaan ääneti muutamiksi
minuuteiksi. Hänen vieressään istui Nat-ulin isä Tha ja heidän
ympärillään kyyköttivät heimon muut jäsenet. Kaikki olivat ääneti sen
surun johdosta, joka oli kohdannut heidän päällikköään ja tämän lähintä
miestä. Nu ja Nat-ul nauttivat suurta suosiota villien toveriensa
keskuudessa. Niin ei kuitenkaan ollut Hudin laita, ja häntä kohtaan
tunnettiin katkeraa kiukkua.

Tovin kuluttua puhui päällikkö Nu.

»Emme voi lähteä etsimään uutta asuinpaikkaa», sanoi hän, »ja jättää
jälkeemme kahta lastamme».

Hänen kuuntelijansa käsittivät, ettei hän piitannut mitään Hudista
— että Hud oli menettänyt oikeutensa heidän joukossaan tuottaessaan
tämän murheen heimolle. He olivat tyytyväisiä sen johdosta. Muuan nuori
soturi nousi seisoalleen. Keihäällänsä hän veti maahan idästä länteen
kulkevan viivan, joka jäi hänestä pohjoiseen.

»Nu Nunpoika suoritti kokeet minun kanssani — me tulimme miehiksi ja
sotureiksi samana päivänä. Yhdessä kaadoimme ensimmäisen leijonamme.»
Hän vaikeni ja jatkoi sitten viitaten maahan vetämäänsä viivaan: »Ikinä
en astu tämän viivan poikki ennenkuin olen löytänyt Nu Nunpojan.»

Lakattuaan puhumasta hän oikaisi selkänsä koko pituuteensa ja kääntyi
kädet ristissä leveällä rinnallaan päällikkönsä puoleen.

Heimon joukosta kuului hyväksyviä murahteluja. Kaikki silmät
suuntautuivat Nu'hun. Mitä hän tekisi? Nuoren soturin menettely oli
suoranaista kapinaa. Äkkiä hypähti Nat-ulin veli Aht pystyyn ja astui
uhmailevan soturin viereen. Hän ei virkkanut mitään; hänen liikkeensä
ilmaisi hänen tarkoituksensa.

Päällikkö Nu katsoi molempia nuorukaisia tuuheiden kulmakarvojensa
alta. Katselijat olivat melkein varmoja, että puolittainen hymy väikkyi
julmasti hänen julmilla piirteillään. Hänkin nousi. Hän astui noiden
kahden luo ja asettui heidän viereensä.

Tha oivalsi ensiksi teon merkityksen, ja samassa hän juoksi Nun
viereen. Sitten toisetkin käsittivät, ja hetkisen kuluttua oli koko
heimo kääntänyt selkänsä Dagin viivaile ja seisoi kasvot käännettyinä
etelään. Nyt he tanssivat ja kiljuivat. Miehet heiluttelivat
kivikirveitään tai heittivät pitkiä keihäitänsä korkealle ilmaan,
naiset löivät kämmeniään yhteen ja pikkulapset juoksivat hyppelehtien
ympäriinsä ja puikkelehtien jokaisen tiellä.

Kun tätä oli kestänyt muutamia minuutteja, lähti Nu etelää kohti,
käskien parinkymmenen miehen jäädä naisten ja lasten pariin, joiden
tuli seurata hitaasti perässä heidän aikaisemmille asunnoilleen,
sillaikaa kun päällikkö riensi sotureiden kanssa nopeasti eteenpäin
etsimään merkkejä Nu'sta ja Nat-ulista.

Ensiksi he kohtasivat Hudin kuolleen ruumiin Autiovuorten rinteessä
sijaitsevasta luolasta. Sieltä he löysivät Nun jäljet ja merkkejä
tytön vanhemmista jäljistä, mikä osoitti, että Nu ei ollut saavuttanut
Nat-ulia täällä.

Eteenpäin he riensivät rantaa pitkin vanhoja luoliaan kohti, ja alati
he erottivat selvästi jommankumman etsimänsä henkilön jäljet. Oli
pimeä, kun he saapuivat luolille, ja seuraavana aamuna he saivat
vaivoin keksityksi jäljet, koska vuoksi oli pyyhkinyt ne pois sieltä,
mihin ne olivat painuneet luoteen kestäessä. Nyt jakoi Nu soturinsa
kolmeen joukkueeseen. Ensimmäisen, johon hän itse jäi, oli lähdettävä
etelään rantaa pitkin, toisen tunkeuduttava viidakkoon puolentoista
kilometrin verran ja käännyttävä sitten etelään, kun taas kolmannen
tuli tutkia sisämaa suoraan länteen. Tällä tavoin täytyi jonkun niistä
kohdata kadonneet tai joitakin osviittoja heistä.

Tha oli keskimmäisen joukon päällikkönä, ja Aht oli hänen mukanaan.
Dag oli päällikkö Nun mukana. He painelivat nopeasti rantaa pitkin
ja hajaantuivat sille merestä viidakkoon asti, jotta mitään ei jäisi
heiltä huomaamatta.

Useita kertoja he seurasivat vääriä merkkejä viidakkoon, niin että
heiltä hukkui paljon aikaa. Tämän takia yllätti pimeys heidät ennenkuin
he olivat löytäneet niitä kahta, joita etsivät.

He leiriytyivät hietikolle ihan viidakon laitaan ja virittivät
nuotiokehän ympärilleen pitääksensä villipedot loitolla. Sitten he
paneutuivat levolle — kahta lukuunottamatta, jotka vartioivat ja
kohentelivat valkeita.

Dag oli toinen vartijoista. Yön tummetessa hän äkkäsi tulenloimun
etelässä. Hän kiinnitti kumppaninsa huomion siihen.

»Siellä on ihmisiä, siellä», sanoi hän. »Se on eläintulten loimua.
Kuules!»

Hurjia kiljahduksia kuului heikosti matkan päästä, nuotiotulien
taholta. Dag aikoi juuri mennä herättämään Nun, kun hänen terävät
silmänsä keksivät jotakin varovasti liikkuvaa viidakon ja leirin
välillä. Ilmeisesti se oli vastikään hiipinyt esiin viidakon sankan
kasvullisuuden keskeltä. Toisissa oloissa Dag olisi varmaan pitänyt
sitä petoeläimenä; mutta nyt hän ei ollut täysin varma, koska oli
keksinyt ihmisten leirin olevan lähettyvillä.

Tosin ihmiset hiiviskelivät harvoin viidakossa pimeän laskettua; mutta
tämän eläimen liikehtimisessä oli jotakin, mikä viittasi ihmisen
ryömintään nelinkontin. Dag kiersi leirin ympäri, näyttäen unohtaneen
tunkeilijan läsnäolon. Hän heitti puupalasen liekkeihin toisaalla
ja polki toisaalla sammuksiin eräitä savuavia risuja, jotka olivat
lentäneet piirin sisäpuolelle. Mutta koko ajan hän piti silmällä olion
liikkeitä, joka hiipi ulompaa pimeydestä leiriä kohti. Hän saattoi
nähdä sen nyt selvemmin ja havaitsi, että se heitti silloin tällöin
katsahduksen taakseen yli olkapäänsä.

»Oliko sillä kumppani vai kumppaneita? Seurasiko jokin sitä?» Dag
silmäili tutkivasti viidakon mustaa reunamaa hiipivän olion taakse.

»Ah! Tuoko se oli?»

Tumma varjo oli astunut synkästä metsästä tuon hiipivän eläimen
polulle, joka oli saapunut viidakon ja leirin välisen aukion
puoliväliin. Dagin ei tarvinnut katsoa toistamiseen päästäkseen
selville, ken uusi tulokas oli. Notkea ruumis, musta massa, joka
merkitsi tuuheata harjaa, kyyry asento, kaksi keltaisenvihreätä,
kiukkuista tuliläikkää — ei epäilystäkään. Se oli leijona Zor, joka
hiiviskeli saalistaan väijymässä.

Dag kuiskasi sanasen kumppanilleen, joka tuli hänen viereensä. He
seisoivat katsellen oliota lähempää, millään tavoin ilmaisematta
nähneensä sitä.

»Se on ihminen», kuiskasi Dagin kumppani.

Ja sitten hyökkäsi Zor pelottavasti karjuen, ja sen edessä ollut eläin
nousi seisomaan, tullen täydelleen lähemmän loimun valoon. Kiljaisten,
mikä herätti koko leirin, ryntäsi Dag tulipiirin ulkopuolelle, keihäs
heittoasennossa ja sen tarkoin teräväksi hiottu kärki suunnattuna
hyökkäävää Zoria kohti.

Ase viuhahti tuskin käden leveyden vertaakaan Zorin saaliin olkapäästä
ja uppoutui pedon rintaan. Samassa tuokiossa juoksi Dag pakolaisen ohi
ja asettui suoraan leijonan eteen ryhtyäkseen vain kivikirveellä ja
veitsellä vastustamaan riehuvan, haavoitetun hävittäjädemoonin raivoa.

Yli olkansa hän heitti sanasen sille, jota auttamaan oli juossut.

»Riennä eläintulen sisäpuolelle, Nat-ul», huusi hän. »Zorin puoliso
tulee sille avuksi.»

Ja todellakin, kevyesti hietikon poikki juosten, saapui hurja
naarasleijona harjakkaana kuten herransakin.

Nyt oli Dagin soturitoveri kiirehtinyt hänen vierelleen, ja leiristä
juoksivat muut villit keihäsmiehet. Zor nousi takajaloilleen ja kävi
Dagin kimppuun, joka kääntyili ketterästi puolelle ja toiselle,
väistäen väkevien, kynsikkäiden käpälien hirvittävät iskut ja lyöden
petoa yhtä mittaa päähän raskaalla kirveellänsä.

Toinen soturi vastaanotti raivostuneen naarasleijonan hyökkäykset
keihäällään. Suoraan leveään rintaan tunkeutui terävä kärki, miehen
pitäessä sisukkaasti koko ajan varresta kiinni ja kieppuessa sinne
tänne, kun peto peräytyi, kääntyi ja tavoitteli häntä kynsillään.

Nyt saapuivat päällikkö Nu ja hänen seuralaisensa näyttämölle.
Parikymmentä keihästä törrötti Zorin ja sen puolison ruumiista. Kirveet
putoilivat niiden päihin, ja väkevä Nu ryntäsi Zorin selkään aseenaan
vain kiviveitsi. Hän riippui pitäen kiinni paksusta harjasta ja
työntäen pienoisen aseensa tuon tuostakin pedon selkään ja kupeeseen,
kunnes karjuva ja kiljuva eläin kellahti kyljelleen ainaiseksi.

Naarasleijona osoittautui sitkeähenkisemmäksi kuin herransa, ja
vaikka sen ruumis oli täynnänsä keihäitä ja vaikka vastustajat olivat
veitsillään pistäneet sitä kylkiin, hyökkäsi se ihan lähelle, tehden
äkillisen rynnistyksen, jolloin muuan luolamies toimi vain sekunnin
pienoisen osan liian hitaasti. Väkevät kynnet raapaisivat häntä
kaulasta kupeeseen, ja hänen kaatuessaan puristuivat väkevät käpälät
hirvittävinä hänen kalloonsa.

Seisten saaliinsa päällä ärisi naarasleijona uhkaavasti, sillaikaa kun
hurjat, soturit hyppelivät kehässä sen ympäri, odottaen tilaisuutta
käydä sen kimppuun ja kostaa toverinsa puolesta.

Tultuaan nuotiokehään kohensi Nat-ul tulet, pitäen koko näyttämöä
sotureille loistavasti valaistuna. Tuntui melkein ihmeeltä, että hän
oli niin odottamatta kohdannut oman heimonsa miehiä. Tuskin hän saattoi
odottaa leijonia vastaan käytävän taistelun päättymistä: niin tärkeä
oli se asia, joka askarrutti hänen ajatuksiaan.

Mutta vihdoin makasi Zorin villi puoliso kuolleena, ja kun päällikkö Nu
palasi leiriin, juoksi Nat-ul häntä vastaan.

»Nopeasti liikkeelle!» huusi hän. »He ovat tappamaisillaan poikasi
Nun», ja hän viittasi etelään päin kohti loimua, joka näkyi nyt
selvästi pimeydessä.

Nu ei jäänyt kyselemään tytöltä enempää. Hän kutsui soturinsa
ympärilleen.

»Nat-ul sanoo, että he tappavat Nu Nunpojan tuolla», sanoi hän,
viitaten etäiseen tulenhohtoon. »Tulkaa!»

Kun Nat-ul johdatti heidät rantaa pitkin ja viidakon halki, kertoi hän
päällikkö Nu'lle kaikki, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun Hud
oli ryöstänyt hänet. Hän kertoi harhailuistaan ja veneenrakentajista.
Siitä, kuinka eräs näistä oli ahdistanut häntä, ja hirvittävästä
pedosta, joka oli kaapannut ja vienyt hänet pesäänsä. Hän kertoi
kummallisesta eläimestä, joka ryömi siihen telttaan, jossa hän oli
vankina, ja hyppäsi Turin selkään. Ja siitä, kuinka hän oli pujahtanut
teltasta noiden kahden taistellessa ja paennut viidakkoon, repien
juostessaan irti käsiensä siteet. Hän värisi kertoessaan Nu'lle villien
petojen muodostamasta kujasta, jonka läpi hänen oli täytynyt juosta
veneenrakentajain eläintulten ja viidakon suojaavien puiden välinen
matka.

»Lepäsin lopun yötä isossa puussa lähellä muukalaisten kylää»,
sanoi hän. »Varhain seuraavana aamuna lähdin etsimään ruokaa ja
aioin taivaltaa pohjoiseen päin, kunnes olisin tullut vanhoille
asunnoillemme, missä olisin saattanut elää jokseenkin turvallisesti.

— Mutta koko ajan ihmettelin, mikä oli hypännyt Turin selkään teltassa
edellisenä yönä; ja mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä selvemmäksi kävi
minulle, että se oli varmaan mies — että sen täytyi olla ihminen, sillä
mikä eläin pystyisi tunkeutumaan kenenkään huomaamatta tulen läpi?

— Kun olin täyttänyt vatsani, hiivin takaisin puiden välitse kylän
laitaan ja jäin sinne vakoilemaan. Aurinko paistoi silloin suoraan
yltäni — päivä oli puolessa. En voinut päästä luolille ennen pimeän
tuloa, jos jokin sattuisi viivyttämään miilua, ja kun saatoin millä
hetkellä hyvänsä kohdata jonkun muukalaisen tai olla pakotettu
kiipeämään puuhun Urin tai Zorin tai Uun takia, niin päätin odottaa
seuraavaan aamuun ja lähteä sitten varhain luolille. Minussa oli
jotakin, joka vaati minua jäämään. En tiedä, mitä se oli; mutta tuntui
siltä kuin olisi ollut kaksi Nat-ulia; toinen, joka tahtoi rientää pois
muukalaisten maasta niin nopeasti kuin mahdollista, ja toinen, joka
väitti velvollisuutenaan olevan jäädä. Vihdoin en voinut vastustaa
kauempaa toista itseäni — minun täytyi jäädä, ja niin löysin mukavan
paikan eräästä isosta puusta, joka kasvaa sen aukion vieressä, jolla
vieraiden kylä sijaitsee. Ja siellä pysyttelin kauan vielä senkin
jälkeen, kun oli tullut pimeä.

— Juuri silloin näin sen olennon kylässä, joka lähetti minut
tänne. Jo olin huomannut tulenne ja ihmetellyt, ken oli saattanut
tulla pohjoisesta. Tiesin kaikkien muukalaisten palanneen kyläänsä
iltapäivällä, joten se ei voinut olla kenkään heistä. Ja kun tiesin
ensimmäisen heimon pohjoisessa käsin olevan omani, niin toivoin,
kuitenkaan uskomatta, että siellä saattaisi tosiaan olla joitakuita
sinun sotureitasi, Nu.

— Ja sitten näin, että jotakin oli tekeillä kylässä alapuolellani.
Soturit menivät erääseen majaan, josta laahasivat esille vangin.
Jaloista he vetivät häntä kylän läpi ja ympäri, ja heidän niin
tehdessään kiduttivat naiset ja lapset vankia ja sylkivät hänen
päällensä.

— Ensin en voinut nähdä uhria selvästi, mutta lopulta, kun he
kohottivat hänet jaloilleen ja sitoivat hänet paaluun, jossa aikoivat
paistaa hänet elävältä, hiljaisilla tulilla, näin hänen kasvonsa.

— Oi, Nu, etkö osaa aavistaa, ken se oli, joka oli seurannut minua
niin kauas, voittanut sellaisia vaaroja ja tunkeutunut kamppaillen
kammottavan meren yli minut pelastaakseen?»

»Nu Nunpoika», virkkoi vanha soturi, ja hänen rintansa kohoili
ylpeydestä, kun hän loittoni viidakon halki kylän taakse.

Kiukkuiset petoeläimet uhkasivat pelastusjoukkuetta joka taholta.
Kaksi kertaa heidän kimppuunsa hyökättiin, ja heidän täytyi antautua
taisteluun jonkun hurjan alkuajan pedon kanssa; mutta vihdoin he
raivasivat itselleen tien viidakon laitaan kylän taakse, mihin he
pyrkivät.

Siellä heidän silmiensä nähtäväksi ja korviensa kuultavaksi avautui
hurjan sekava näky. Miehiä ja naisia juoksenteli sinne tänne, päästäen
ilmoille raivonkiljahduksia. Heidän takanaan oli palavien puiden
muodostama kehä. Sen keskelle, niin kertoi Nat-ul pelastajille, oli Nu
Nunpoika lujasti paaluun sidottuna. Hitaasti hän kärventyi kuoliaaksi.
Ehkä hän oli jo kuollut.

Nu kokosi soturinsa ympärilleen. Kahden hän käski pysytellä aina
Nat-ulin rinnalla. Sitten hiipi päällikkö Nu ääneti viidakosta
riehaantuneiden veneenrakentajain kylää kohti pitkän, valkoisen
sulan heilahdellessa uljaasti hänen jalon päänsä yllä, luolakarhu
Urin pörrökarvaisen turkin riippuessa hänen hartioiltaan ja toisten
seuratessa kintereillä.

Heitä oli neljäkymmentä väkevää miestä, voimakaslihaksista. Vahvoissa
käsissään he puristivat hirvittäviä keihäitään ja raskaita kirveitänsä.
Heidän lannevöistään riippuivat heidän kivikirveensä sillä hetkellä,
kun he kävivät käsikähmään vihollisten, kanssa. Heidän villejä aivojaan
elähdytti vain yksi ainoa ajatus — tappaa — tappaa — tappaa!

He tulivat ulommalle tulikehälle, eivätkä kiihtyneet ihmiset olleet
vieläkään huomanneet heitä. Sitten ryhtyi muuan tyttö, joka veltosti
täytti valkeiden kohennustehtävää, heittämään lisää puita rovioon ja
näki heidät — näki joukon kauniita, villejä kasvoja ihan liekkien
takana.

Päästäen kauhun ja varoituksen kirkaisun hän kääntyi ja riensi kylän
asukkaiden joukkoon. Tuokiossa vaimeni hälinä puhjetakseen uudestaan
tytön säikähtyneenä huutaessa: »Sotureita! Sotureita!»

Silloin olivat Nu ja hänen miehensä heidän keskellään.
Veneenrakentajain soturit ryntäsivät hyökkääjiä vastaan. Naiset
ja lapset pakenivat leiripaikan vastakkaiselle puolelle. Käheitä
karjahduksia ja taisteluhuutoja kajahteli ilmoille, kun vuoristolaiset
heittäytyivät veneenrakentajain kimppuun. Toiselta puolen lensi
kokonainen sadekuuro pitkiä, solakoita keihäitä, ja siihen vastasivat
kyläläiset lyhyillä, tukevilla harppuunillaan.

Sitten syöksyivät soturit taistelemaan lähempää kirveillensä.
Hetkeäkään ensimmäisen kurimuksen jälkeen ei ottelun tulos näyttänyt
epäilyttävältä — Nun hurjempi heimo — petoeläinten metsästäjät —
soturiltansa — oli tilanteen, herra joka tapauksessa. Taaksepäin,
taaksepäin he työnsivät »lehmän»-nahkaisia sotureita, kunnes
puolustajat oli karkoitettu leiripaikan poikki naisten ja lasten
joukkoon.

Ja nyt antautui sisempi tulipiiri hyökkääjille, ja kun Nat-ul juoksi
heimonsa sotureiden välissä ollakseen ensimmäisenä Nun rinnalla ja
leikatakseen poikki hänen kahleensa, kääntyi viimeinen veneenrakentaja
ja pakeni ulompaan pimeyteen, rantaa pitkin sinne, mihin heidän
venheensä oli vedetty nousuvedeltä turviin.

Päällikkö Nu juoksi liekkien läpi Nat-ulin kintereillä. Molemmat
tulivat vieretysten hirvittävään kuumuuteen paalun eteen. Tyttö loi
vain yhden ainoan katsahduksen paljaaseen, savuavaan patsaaseen ja
maahan sen ympärille, ennenkuin kääntyi ja heittäytyi Nun syliin.

Nu Nunpoika ei ollut siellä, eikä hänen ruumistansakaan löydetty
leiripaikalla.




KYMMENES LUKU

Gronin kosto


Gron, joka tunsi kipuja ja oli nääntynyt Turilta saamansa hirveän
selkäsaunan jälkeen, makasi koko seuraavan päivän teltassaan. Tur
ei vaivannut häntä enää. Nähtävästi oli mies unohtanut hänet;
tämä arvelu herätti eloon koko hänen alkuperäisen viileytensä ja
mustasukkaisuutensa voimakkaammin kuin kovinkaan rankaisu olisi
saattanut tehdä.

Koko päivän hän loikoi teltassaan, kärsien ja vihaten Turia. Koko
päivän hän hautoi mielessään uusia ja pirullisia kostonkeinoja. Hän
painoi sydäntään vasten kiviveistään. Oli Turille onneksi, ettei hän
sattunut tulemaan silloin Gronin lähettyville. Kun Tur oli pieksänyt
häntä, oli veitsi jäänyt hänen lanneverhoonsa, eikä Gronin päähän ollut
pälkähtänyt ajatusta käyttää sitä puolisoaan vastaan; mutta nyt, kun
Tur oli hyljännyt hänet, nyt kun Tur epäilemättä ajatteli uutta vaimoa,
kohdistuivat hänen ajatuksensa taukoamatta aseeseen.

Vasta yön tultua ryömi Gron majansa vuotien ja hakojen alta. Hän ei
ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin, mutta hän ei tuntenut
nälkää — mustasukkaisuuden ja vihan myrkky herpaannutti kaikki muut
tunteet ja mielihalut. Gron hiiviskeli väkijoukon takana, joka tunkeili
paaluun sidotun olennon ympärillä.

Ah, he aikoivat kiduttaa vankia! Kuinka suurta nautintoa se
tuottaisikaan heille! Gron kohottautui varpailleen katsoakseen erään
naisen olan ylitse. Nainen kääntyi ja nauraa virnisti tuntiessaan
Gronin.

»Tur tahtoo riemuita sen naisen puolison kuolemantuskista, jonka aikoo
ottaa sinun tilallesi, Gron», pilkkasi ystävätär.

Gron ei vastannut mitään. Hänen aikanaan ei ollut tapana paljastaa
sydämensä tunteita. Hän olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut tälle
naiselle kärsivänsä.

»Sentähden hän oli niin vihainen», jatkoi kiduttaja, »kun yritit
riistää häneltä tämän nautinnon».

Naisen sanat nostattivat äkillisen ajatuksen Gronin mieleen. Niin, Tur
joutuisi suunniltaan, jos vanki pakenisi. Samoin päällikkö Scarb, joka
oli käskenyt Turin lyödä häntä, Gronia, ja ottaa toisen vaimon.

Gron nousi uudestaan varpailleen ja katseli kauan ja vakavasti paaluun
sidotun miehen kasvoja. Tulikehän liekit valaisivat jo hänen kasvojensa
jokaista piirrettä — ne näkyivät yhtä selvästi kuin auringonpaisteessa.
Mies oli hyvin kaunis. Scarbin heimon keskuudessa ei ollut ainoatakaan
miestä, jota olisi voitu verrata muukalaiseen ruumiillisen
sopusuhtaisuuden ja kauneuden puolesta. Mielihyvän pilkahdus välähti
Gronin tummissa silmissä. Jos hän saisi tuollaisen toisen miehen ja
pääsisi pakenemaan tämän kanssa, niin hän olisi tosiaan kostanut
Turille. Jospa se voisi olla juuri tuo mies! Ah, silloin olisivat sekä
Scarb että Tur tosiaan saaneet rangaistuksen. Mutta se oli tietenkin
mahdotonta — mies kuolisi muutaman tunnin kuluttua.

Gron kierteli ympäri kylää — liiaksi vihansa kiihdyttämällä voidakseen
pysyä kauemmin paikallaan. Ärtyneen naarastiikerin tavoin hän asteli
edes takaisin. Tuon tuostakin sinkautti joku heimon naisista hänelle
herjauksen tai moitteen.

Aina tulisi olemaan näin. Kuinka hän vihasikaan heitä — jokikistä
heistä! Mennessään teltan ohi rauhattomilla kierroksillaan kuuli hän
lapsen valittavaa itkua. Hän oli melkein unohtanut lapsen. Hän riensi
sisälle ja sieppasi pienokaisen saukon- ja ketunnahkakasalta.

Tämä oli Turin lapsi — hänen poikalapsensa. Se alkoi tulla jo isänsä
näköiseksi. Kuinka ylpeä Tur oli siitä! Gron huohotti pirullisen
ajatuksen valtaamana, joka säälimättömästi johtui hänen mieleensä
tästä muistelosta. Hän piteli lasta käsivarsillaan ja yritti tarkastaa
sen piirteitä majan hämärässä sisustassa. Kuinka Tur kärsisikään,
jos jotakin pahaa sattuisi hänen lapselleen — hänen ainoalle
jälkeläiselleen! Gron melkein heitti pienen ihmismytyn jälleen
nahkakasalle, hypähti jaloilleen ja juoksi teltasta.

Puolisen tuntia hän harhaili rauhattomasti ympäri leiriä. Hänen aivonsa
olivat ristiriitaisten tunteiden myllertävää sekasortoa. Kymmenkunta
kertaa hän lähestyi kuolemantulia, jotka hitaasti paistoivat elävältä
miestä, joka oli sidottu niiden ympäröimään paaluun. Vielä ne eivät
olleet vahingoittaneet häntä — mutta antaneet hänelle jo aavistuksen
tulevista kärsimyksistä, jotka tekisivät hänestä lopun.

Äkkiä joutui Gron vastatusten Turin kanssa. Itsetiedottomasti hänen
kätensä tekivät vetoovan ja anteeksiantoa anovan liikkeen. Hän oli
ihan Turin tiellä. Mies pysähtyi ja katsoi häneen hetkisen. Sitten hän
naurahti ivallisesti, melkein ärähtäen, kohotti kätensä ja iski häntä
vasten kasvoja.

»Mene tiehesi, nainen!» murahti hän ja jatkoi matkaansa.

Lähellä seissyt naisjoukko oli nähnyt tapauksen. Ile nauroivat
hillittömästi sisarensa vahingolle. Mutta älkäämme arvostelko heitä
liian ankarasti vaadittiin lukemattomia inhimillistävän sivistyksen
kausia ennenkuin heidän vielä syntymättömät sisarensa kykenivät
salaamaan samanlaiset tunteensa.

Gron käyskenteli edelleen, tuntien vilua ja kuumuutta ja uudestaan
vilua. Häntä poltti raivo ja nöyryytys. Häntä jähmetti ratkaisu —
hirvittävä ratkaisu. Ja äkkiä hän tuli mielettömäksi. Pyörähtäen ympäri
hän juoksi telttaan, niissä lapsukainen oli. Pimeässä hän haparoi
käsiinsä pikku olennon. Se oli Turin. Tur rakasti sitä. Hetkisen hän
puristi pehmeätä poskea omaansa vastaan ja painoi lämpimän ruumiin
lujasti rinnalleen. Sitten — Jumala suokoon hänelle anteeksi, sillä hän
oli vain epätoivoon syösty, villi ihminen.

Laskettuaan säälittävän mytyn teltan lattialle juoksi Gron jälleen
ulos. Hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen pitkät, mustat hiuksensa
liehuivat hajallaan, aaltoillen hänen kasvoillaan ja hartioillaan. Hän
juoksi väkijoukon lähettyvillä» uhria katselemaan, joka itsepintaisesti
kieltäytyi antamasta kiduttajille inhimillisten kärsimysten nautintoa
— Nu ei kiemurtelisi tuskasta. Liekkien kuumuuden oli jo täytynyt
tuottaa hänelle hirvittävää tuskaa, mutta lihaksen värähdykselläkään
hän ei ilmaissut tietävänsä mitään enempää tulikehästä kuin villeistä,
innokkaista katselijoista.

Gron katseli häntä hetkisen. Miehen kohtalo tulisi hänen kohtalokseen,
jos Tur ja Scarb keksisivät hänen tihutyönsä, sillä poikalapsi oli pyhä
olento.

Ja nyt johtui Gronin mieleen jälleen se ajatus, jonka pilkkaavien
naisten sanat olivat herättäneet hänessä aikaisemmin illalla. Kuinka
hän voisi toteuttaa kostonsa viimeisen osan? Se näytti melkein
mahdottomalta. Kiihkeiden heimolaisten tungeskeleva lauma ympäröi
paalua joka taholta.

Gron kääntyi ja juoksi kylän toiselle puolelle, telttojen taakse.
Siellä ei ollut ketään. Vieläpä tulia vartioivat tytötkin olivat
jättäneet paikkansa saadakseen katsella vangin viimeisiä kuolintuskia.
Gron sieppasi lehtevän oksan, joka oli niiden polttopuiden joukossa,
joilla tulta paranneltiin. Sillä hän hakkusi sammuksiin kaksi
nuotiota, ja näin syntyi aukko, josta täydellä syyllä voitiin odottaa
villipetojen tunkeutuvan rauhoitetulle alueelle. Sitten hän juoksi
jälleen katselijoiden muodostamaan, kuhisevaan kehään.

Lähestyessään sitä hän huusi näennäisesti epämääräisen kauhun
valtaamana. Lähinnä olevat kääntyivät ja säikähtyivät hänen huudoistaan.

»Zoreja!» huusi hän. »Tulet ovat sammuneet, ja neljä petoa on
tunkeutunut telttoihin, joissa ne syövät pienokaiset suuhunsa. Tuolla
puolella», ja hän viittasi leiripaikan vastakkaiselle laidalle.

Viipymättä ryntäsi koko heimo majojen kehää kohti. Ensiksi soturit,
sitten naiset ja lapset, paaluun sidottu uhri jätettiin omiin
heteisiinsä. Tuskin olivat kaikki selät kääntyneet vankiin päin, kun
Gron hyppäsi tulivyön yli hänen rinnalleen.

Nu näki naisen ja tunsi hänet. Hän näki veitsen naisen kädessä. Nainen
oli yrittänyt surmata hänet edellisenä yönä ja aikoi nyt toteuttaa
yrityksensä. No hyvä, se oli parempi kuin verkkainen kuolema tulessa.

Mutta Gronin veitsi ei kajonnut Nu'hun. Sensijaan se leikkasi nopeasti
poikki häränjänteet, joilla hänet oli sidottu paaluun. Kun viimeinen
hihna katkesi, tarttui nainen hänen käteensä.

»Tule!» huusi Gron. »Nopeasti liikkeelle, ennenkuin he palaavat —
kylässä ei ole ainoatakaan Zoria.»

Nu ei jäänyt kyselemään enempiä naiselta eikä utelemaan hänen
vaikuttumaan. Muutamia askeleita hän hoippui vaivaloisesti, sillä
siteet olivat pysäyttäneet verenkierron hänen käsissään ja jaloissaan.
Mutta Gron, puoliksi tukien, puoliksi raahaten häntä, työnsi hänet
paalua ympäröivien tulien poikki ja edelleen eläintulten ulomman kehän
toiselle puolelle kohti sysimustaa pimeyttä, joka peitti merenrannan.

Nun loitotessa alkoi veri jälleen kiertää hänen suonissaan oltuaan
vähän aikaa sitten seisahduksissa, niin että hän hallitsi melkein
täydelleen lihaksiaan, kun he saapuivat veden partaalle.

Täällä johdatti Gron hänet erääseen venheeseen.

»Nopeasti!» hoputti Gron, kun he tarttuivat siihen työntääkseen sen
hyrskyihin. »Pian he ovat kintereillämme, ja silloin olemme molemmat
kuoleman omat.»

Kylästä kuului jo selvästi kiukkuisia huutoja, ja tulen loimussa näkyi
heimo juoksentelevan sinne tänne tulien ympärillä, jotka kehystivät Nun
kidutuspaalua. Vene oli loitonnut rannalta ja kiiti kauemmas aalloilla.
Gron oli kavunnut veneeseen, ja Nu sijoittui aluksen toiseen päähän,
kun uusi ääni kajahti kylästä. Hurja kiljunta oli toisensävyistä. Nyt
kuului taisteluhuutoja sieltä, missä vähän aikaisemmin olivat kaikuneet
vain raivon ulvahdukset. Pitkän matkan päästäkö saattoivat Gron ja Nu
nähdä, että taistelu riehui veneenrakentajain teltoilla. Mitähän se
lienee merkinnyt?

»He ovat käyneet toistensa kimppuun», sanoi Gron. »Heidän
taistellessaan on meidän kiirehdittävä niin pitkän matkan päähän heistä
kuin voimme, ennenkuin päivä koittaa.»

Mutta Nu ei halunnut loitota niin kiihkeästi. Hän tahtoi ottaa
tarkemman selon taistelun aiheesta. Ei ollut järjen mukaista, että
kyläläiset olisivat käyneet toistensa kimppuun, oltuaan vastikään niin
ilmeisen yksimielisiä, ja ilman minkäänlaista todennäköistä kiihoketta.
Lisäksi näytti Nu'sta siltä kuin kylässä olisi ollut enemmän väkeä
kuin hänen sieltä lähtiessään. Mitä tämä kaikki merkitsi? Se merkitsi
luolaihmisille sitä, että viholliset olivat hyökänneet kylään, ja hän
halusi odottaa, kunnes pääsisi selville, keitä hyökkääjät olivat.

Mutta Gron ei tahtonut odottaa. Hän tarttui melaansa ja alkoi käytellä
sitä.

»Odota!» vaati Nu, mutta nainen väitti itsepintaisesti, että heidän
täytyi kiirehtiä, jolleivät halunneet joutua perikatoon.

Heidän parhaillaan kinastellessaan nojautui Gron äkkiä eteenpäin,
viitaten rannalle.

»Katso!» kuiskasi hän. »He ovat keksineet meidät. Meitä ajetaan takaa.»

Nu silmäsi sille taholle, mihin Gron osoitti, ja yön pimeydessä hän
erotti tosiaan hämärästi kaksi rannalle päin juoksevaa ihmishahmoa.
Tähystellessään hän näki niiden tarttuvan erääseen veneeseen ja
ryhtyvän työntämään sitä vesille, ja silloin hän käsitti, että vain
pikainen pako tarjosi pelastuksen. Hän sieppasi melansa ja alkoi meloa
yhdessä Gronin kanssa ulos ulapalle.

»Voimme pian kääntyä toiselle puolelle ja eksyttää heidät», kuiskasi
nainen.

Nu nyökkäsi.

»Käännymme pohjoiseen minun maatani kohti», sanoi hän.

Gron ei vastustellut. Hänestä oli yhdentekevää, menivätkö he pohjoiseen
vai etelään. Hänen elämänsä oli mennyttä. Hänellä ei ollut enää onnea
odotettavissa. Hänen ajatuksensa liitelivät, vuodista tehdyn majan
sisustassa, missä liikuttava mytty lepäsi ketun ja saukon nahoista
laitetulla pinolla. Hetken olivat molemmat ääneti, meloen poispäin
rannikolta. Takanaan he erottivat silloin tällöin perästä tulevan
kanootin tummana laikkana pimeällä vedenpinnalla.

»Miksi pelastit minut?» kysyi Nu tuokion kuluttua.

»Koska vihasin Turia», vastasi nainen.

Nu kävi äänettömäksi, ajatellen. Mutta hän ei ajatellut Gronia. Hänen
mielensä täyttivät kuvitelmat Nat-ulin kohtalosta. Mihin oli tyttö
juossut paettuaan veneenrakentajain kynsistä? Oliko hän päässyt turvaan
heimon luo? Oliko hän tiennyt, että Nu oli tullut telttaan, jossa hän
makasi, ja pelastanut hänet Turilta? Nu ei uskonut sitä, sillä jos
Nat-ul olisi sen tiennyt, niin varmasti hän olisi jäänyt paikalleen ja
taistellut Nun mukana.

Äkkiä keskeytti Gron hänen mietelmänsä. Hän viittasi veneen perän yli.
Siellä, tuskin viidenkymmenen metrin päässä näki Nu ääriviivat toisesta
aluksesta, jossa oli kaksi melojaa.

»Rientäkäämme!» kuiskasi Gron. »He saavuttavat pian meidät, eikä meillä
ole muita aseita kuin minun veitseni.»

Nu kumartui melomaan lujemmin. Venonen lensi eteenpäin ulappaa kohti.
Ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta eksyttää takaa-ajajia tai kääntyä
pohjoiseen. Ensin heidän täytyi päästä kyllin pitkän matkan päähän
takaa-ajajista, jotta nämä eivät näkisi, mille taholle he kääntyivät.
Mutta ei näyttänyt juuri lainkaan luultavalta, että he kykenisivät
tekemään sen, sillä ponnistelivatpa he kuinka ankarasti tahansa, niin
he eivät voineet ravistaa kintereiltään äänetöntä paria.

Yön pimeimmät hetket peittivät heidät verhoonsa — aamunsarastuksen
edelliset hetket. He ahersivat jätättääksensä takaa-ajajat.
Näytti varmalta, että noiden kahden venheen välinen matka piteni.
Seuraavien muutamien minuuttien kuluttua he ryhtyisivät toteuttamaan
sotajuontansa. Mutta tuskin he olivat ehtineet kääntyä, kun jonkun
rannikon hyrskyaalto kohosi suoraan heidän edestään. Mitä oli
tapahtunut? Missä he olivat? He olivat soluneet suoraan ulos merelle
jonkun aikaa, mutta sittenkään ei tuosta kohinasta voinut erehtyä —
maa oli ihan heidän edessään. Takaisinkääntyminen olisi nyt merkinnyt
juoksemista suoraan heidän takaa-ajajainsa syliin — mitä kumpikaan
heistä ei hitustakaan halunnut tehdä. Jos Nu olisi ollut asestettu, ei
hän olisi epäröinyt käydä tuon venheen molempain haltijain kimppuun,
joka niin itsepintaisesti pysytteli heidän vanavedessään, mutta se
olisi ollut hyödytöntä hänen ollessaan vailla muita aseita kuin naisen
veitsi ja puinen melapari.

Pannen liikkeelle kaiken voimansa he saivat melotuksi venheensä hyrskyn
lävitse, kunnes sen kokka tarttui hietikkorantaan. Sitten he hyppäsivät
veneestä ja vetivät sen ylemmäs suurimmankin aallon ulottuvilta.

Missä he olivat? Nu arvasi totuuden osaksi. Hän päätteli, että
he olivat joutuneet samalle saarelle, josta hän oli nähnyt
veneenrakentajan sieppaavan Nat-ulin ja itse vastikään paennut.

Mutta hän ei ollut täysin oikeassa. Heidän ankara melontansa oli
johdattanut heidät pimeässä pohjoiseen lähimmästä saaresta ja sen
toiselle puolelle. Itse asiassa he olivat joutuneet sen saariryhmän
isoimman saaren eteläiselle rannalle, joka sijaitsi muutamien
kilometrien päässä koilliseen siitä saaresta, johon Nu oli aikaisemmin
tutustunut.

Mutta mitä väliä sillä oli? Toinen oli yhtä paha kuin toinenkin.
Molemmat kuuluivat Salaperäiseen maahan. Niillä asusti hirveitä,
lentäviä matelijoita, ja tarina tiesi kertoa, että niillä oleili
pelottavia ihmisiä. Eikä Nu'lla ollut puolustusaseita!

Ken meistä ei ole uneksinut kävelleensä ulkona kaupungin kaduilla
niukasti vaatetettuna tai ilman minkäänlaisia pukimia? Kuinka
tuskalliset tunteet ovatkaan meitä silloin kiusanneet! Mutta kuinka
vähäpätöinen on meidän tuskantunteemme ollut verrattuna alkuajan
luolaihmisen vastaavaan tunteeseen, kun hänet oli heitetty outoon
maahan ilman aseita — jopa veistäkin vailla! Nu oli tuhon oma,
mutta ei lainkaan toivoton. Hän ei tehnyt naiselle kysymystä:
»Mitä on nyt tehtävä?» Alkuajan ihmisessä oli ennen kaikkea
itseluottamusta. Perinnölliset taipumukset, ympäristö ja luonnon
kaikki mahtavimmat lait olivat omiansa tekemään hänet sellaiseksi.
Muuten hän olisi hävinnyt maanpinnalta aikoja ennen kuin hänelle
olisi tarjoutunut tilaisuutta jälkeläisten siittämiseen — hänellä
ei olisi ensinkään ollut jälkeläisiä. Joku toinen eläinlaji olisi
kaivannut hänen luunsa vuosituhantisista sorakasoista ja ihmetellyt
tuon sukupuuttoon kuolleen, luonnottoman olion ruumiinrakennetta ja
tapoja, jonka takaraajat olivat niin paljon pitemmät kuin eturaajat
ja jonka liikkumisen paikasta toiseen oli täytynyt olla väsyttävää
ja piinallista kulkua, jota lienevät keskeyttäneet monet tuhoisat
suistumiset esihistoriallisille kasvoilleen.

Mutta Nu Nunpoika ei ollut sitä lajia, joka on tuomittu kuolemaan
sukupuuttoon. Hän tiesi, milloin oli taisteltava, milloin paettava.
Tällä hetkellä ei tarvinnut paeta mitään, mutta ensi töikseen heidän
täytyi etsiä turvallinen piilopaikka. Hän tarttui Gronin ranteeseen.

»Lähtekäämme liikkeelle!» sanoi hän. »Meidän täytyy etsiä luola tai puu
päästäksemme suojaan ennen uuden päivän tuloa.»

Nainen heitti katsahduksen taakseen yli olkapäänsä — naisten tapaan.

»Katsos!» kuiskasi hän ja viittasi aallokkoon.

Nu katsoi, ja erään valtavan aallon harjalla, piirtyen pimeätä
taivaanrantaa vasten, häämöitti vene, jossa istui kaksi melovaa
ihmisolentoa. Yksi silmäys riitti. Takaa-ajajat olivat heidän
kintereillään. Nu, pitäen yhä Gronia ranteesta, lähti rientämään
kohti mustaa varjostoa ylemmäs rannalle. Nainen juoksi nopeasti
hänen rinnallaan. Nu ihmetteli aimo lailla, että nainen pakeni tällä
tavoin omaa kansaansa pelastaakseen hänet, muukalaisen ja vihollisen.
Uudestaan hän teki saman kysymyksen, johon Gron oli vastannut niin
epämääräisesti.

»Miksi koetat pelastaa minut», kysyi hän, »oman kansasi käsistä?»

»En koeta pelastaa sinua», vastasi nainen. »Haluan tehdä Turin
mielettömäksi — siinä kaikki.

Hän luulee minun paenneen ruvetakseni sinun vaimoksesi. Kun hänessä on
herännyt se luulo, voit sinä minun puolestani huoleti kuolla. Vihaan
sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin vihaan Turia.»




YHDESTOISTA LUKU

Metsähärät


Kun Nu johdatti Gronia pimeän yön halki keskellä troopillisen metsän
synkeyttä, joka peitti rannalta saaren sisäosiin kohoavaa loivaa
rinnettä, irvisti hän ajatellessaan Turin vahinkoa sekä pelastajansa
vilpittömyyttä. Mutta nyt oli Nu suojelija. Hän olisi saattanut jättää
naisen harhailemaan omiin hoteisiinsa. Nainen oli sanonut hänelle
täysin selvästi, ettei rakastanut häntä — niin selvästi kuin sanoilla
voitiin ajatus ilmaista: »Vihaan sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin
vihaan Turia.» Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänytkään hylätä Gronia.
Gron oli nainen. Hän oli pelastanut Nun hengen. Hänen vaikuttimensa
olivat toisarvoiset.

Pimeässä kohtasi Nu ison puun. Hän nousi alemmille oksille
tähystelemään. Siellä ei väijyskellyt mitään vaarallisia vihollisia,
niin että hän kurottautui alas ja auttoi Gronin rinnalleen. Sinne
heidän oli paras jäädä aamunsarastukseen. Ei kävisi päinsä kierrellä
aseettomana metsiä öiseen aikaan sen kauemmin kuin oli ehdottoman,
välttämätöntä.

Nu oli tottunut nukkumaan puissa. Hänen kansansa jäsenet tekivät
usein niin retkeilyn ollessaan tai kun riistan metsästys johdatti
heidät päivällä niin kauas luolilta, että oli välttämätöntä viettää
yö ulkosalla; mutta Gron ei ollut tottunut metsäläiselämään. Hän
puristi pelokkaasti puunrunkoa, ollen asennossa, joka teki nukkumisen
mahdottomaksi.

Nu näytti hänelle, kuinka oli paneuduttava raajoilleen ja nojattava
puun runkoon, mutta sittenkin Gron pelkäsi putoavansa, jos sattuisi
vaipumaan uneen. Vihdoin kietoi Nu toisen kätensä hänen ympärilleen
tukeakseen häntä, ja niin hän nukahti, pää painettuna vihollisensa
olkaa vasten.

Aurinko paistoi jo korkealta, kun nukkujat heräsivät. Gron aukaisi
ensiksi silmänsä. Aluksi hän joutui ymmälleen nähdessään vieraan
ympäristön. Missä hän oli? Mikä oli hänen päänsä aluksena? Hän kohotti
katsettaan. Se kohtasi jumalalta näyttävän Nun auringonpaahtamat,
säännölliset kasvot. Tapausten kulku alkoi vähitellen tunkeutua
muistiin uneliaisuuden utuisen vaipan läpi. Hän tunsi vyötäröillään
miehen käden, joka puristi yhä lujasti, tarjoten suojelevaa tukeaan.

Tämä oli hänen vihollisensa — hänen kansansa vihollinen. Hän katseli
Nu'ta toisin silmin. Oli kuin heräävä päivä olisi herättänyt hänen
järkensäkin. Mies oli kieltämättä kaunis — miehisen kaunis, pelkkää
voimaa uhkuva. Gron sulki jälleen silmänsä uneliaasti ja antoi päänsä
painua lähemmäksi voimakasta, ruskeata olkapäätä. Mutta äkkiä hän
heräsi täydelleen, ja samalla hänen muistinsa alkoi kiihkeästi toimia.
Hän näki säälittävän mytyn keskellä saukon ja ketun nahkoja kaukaisen
teltan lattialla.

Vetäen äkkiä ilmaa keuhkoihinsa, melkein kuin kirkaisten, oikaisi Gron
selkänsä. Liikahdus herätti Nun. Hän aukaisi silmänsä, katsoi naiseen
ja nousi seisomaan puunhaaralle irroitettuaan käsivartensa toisen
ympäriltä.

»Ensiksi täytyy meidän hankkia ruokaa ja aseita», sanoi hän, »ja palata
sitten tuonne maihin, missä on minun kotiseutuni. Lähtekäämme.»

Hänen terävät silmänsä olivat tutkineet maata alapuolelta. Näkyvissä
ei ollut ainoatakaan petoa. Nu laski naisen puun juurelle ja hyppäsi
kevyesti hänen vierelleen. Hedelmät, joita oli yltäkylläisestä,
lievittivät heidän pahimman nälkänsä. Senjälkeen suuntasi Nu kulkunsa
ylävämmälle seudulle, mistä voi löytää keihäänvarteen tarvittavaa,
kovasyisempää puuainesta. Tulella karaistu terä oli paras, mitä
hän toistaiseksi saattoi toivoa, jollei sattuma tarjoaisi hänelle
laukankeltaista nefriittikappaletta tai piikivipalasta.

Eteenpäin, yhä ylemmäs, uurastivat etsiskelijät, mutta vaikka he
kiipesivät matalille ja röhmyisille vuorille, jotka kulkivat rannikon
kanssa yhdensuuntaisesti, eivät he tavanneet suoraa, kova, aineista
puuta, jota Nu etsi, eivätkä merkkiäkään sellaisista arvokkaista
mineraaleista, joista hän olisi saattanut muovata keihään kärjen,
kirveen tai veitsen.

He taivalsivat alas vuorten kaukaisempia rinteitä, nähden silloin
tällöin vilaukselta erään kuilun syvänteestä metsän laaksossa kaukana
alhaalla. Sitä kohti suuntasi Nu askeleensa. Siellä saattoi kasvaa
hänen etsimiänsä puita. Vihdoin he tulivat viimeiselle jyrkälle
vuorenseinämälle, joka laskeutui äkkijyrkästi kaksisataa jalkaa
tasaisemmille rinteille, missä metsää kasvoi melkein vuoren juurelle
asti.

Hetkisen he seisoivat silmäillen outoa maisemaa — jokseenkin aukeata
metsämaata, joka näytti reunustavan ylätasangon laitaa, häviten
näkyvistä noin puolentoista kilometrin päässä heistä näkymättömään
laaksoon, jonka yllä leijui hienoa, lämmintä sumua. Kaukana kaiken
tämän toisella puolen kohosivat epäselvinä etäisten vuorten ääriviivat
ja niiden sahamaiset huiput näyttivät uiskentelevan sumussa, joka
peitti niiden alaosia.

»Laskeutukaamme», sanoi Nu ja laski jalkansa jyrkänteen äyrään yli.

Gron peräytyi, päästäen heikon huudahduksen kauhusta.

"Sinä putoat!" huudahti hän. "Etsikäämme mukavampi tie."

Nu kohotti katseensa ja naurahti.

»Mikä tie olisi tätä mukavampi?» kysyi hän.

Gron tähysti partaan yli. Hän näki vuorenseinämän, josta siellä täällä
pisti esiin kielekkeitä sekä kapeita, tasaisia ulkoilemia siellä, missä
kovempi kallioperusta oli paremmin kyennyt vastustamaan luonnonvoimain
hävityksiä. Muutamiin paikkoihin, mihin oli jäänyt kylliksi tilaa, oli
kasautunut irtonaisia kivimöhkäleitä, valmiita tipahtamaan alas jalan
varomattomasta kosketuksesta, ja kaiken alla pudonnutta kivilouhikkoa,
joka odotteli saadakseen murskata ja rusentaa kenen ruumiin hyvänsä,
ken oli niin uhkarohkea, että lähti tätä tietä pyrkimään metsään. Nu
näki, ettei Gronin tarkastelu rohkaissut häntä paljoakaan.

»Lähtekäämme!» sanoi hän. »Ei ole mitään vaaraa — minun seurassani.»

Gron katsoi häneen, tuntien ihailevansa hänen rohkeuttaan ja
urhoollisuuttansa — ihailua vihollista kohtaan, jota hän mieluummin
olisi ollut tuntematta. Mutta hän käsitti, kuinka tosia olivat miehen
sanat: »Ei ole mitään vaaraa — minun seurassani.» Hän istuutui
jyrkänteen partaalle, heilutellen jalkojaan kuilun yllä. Nu kurottautui
ylöspäin ja tarttui hänen käteensä, vetäen hänet alas viereensä. Hän ei
käsittänyt, millä tavoin mies pysytteli kiinni kalliossa, mutta tavalla
tai toisella löysi mies alaslaskeuduttaessa häntä tukiessaan kohtia,
joihin voi tarttua kädellään, ja ulkonevia ryhmyjä, jotka tekivät kulun
ihmeteltävän helpoksi. Paljon ennen kuin he saapuivat vuoren juurelle,
oli Gron lakannut pelkäämästä, jopa itsekin löytänyt tasanteita ja
ulkonemia, mikä teki heidän molempien laskeutumisen helpommaksi. Ja kun
he seisoivat turvassa keskellä kivilouhikkoa vuoren juurella, loi hän
huonosti salattua ihailua uhkuvan katseen viholliseensa. Mielessään
hän vertasi miestä Toriin ja Scarbiin ja veneenrakentajain muihin
miespuolisiin jäseniin, eivätkä jälkimäisten miehekkäät rinnat olisi
ylpeydestä pöyhistyneet, jos he olisivat tienneet vertailun tuloksen.

»Takaa-ajajamme pysähtyvät tänne», virkkoi Gron, »sillä en näe
ainoatakaan murtumaa kalliossa niin pitkälti kuin silmäni kantavat», ja
hän katsoi oikealle ja vasemmalle pitkin jyrkännettä.

»Olin unohtanut, että meitä kenties seurataan», sanoi Nu. »Mutta kun
olemme löytäneet ainetta, mistä saamme muovatuksi keihään ja kirveen,
niin saavat tulla — Nu Nunpoika lausuu heidät tervetulleiksi.»

Vuoren juurelta he menivät louhikon yli ja saapuivat ruohoiselle
aukiolle, joka ulottui metsän laitaan. He olivat käyneet vain aukeaman
puoliväliin, kun kuului isojen ruumiiden ryskettä edestä; ja kun he
pysähtyivät, ilmestyi metsähärän pää puiden keskeltä heidän näkyviinsä.
Yhä uusia päitä tuli esille, ja kun eläimet huomasivat parin,
seisahtuivat ne, härkien mylviessä ja lehmien tuijottaessa silmät
selällään herrojensa pörrökarvaisten selkien takaa.

Tässä oli lihaa, mutta vain naisen veitsellä voitiin sitä saada. Nu
tavoitti Gronin asetta.

»Mene takaisin vuorelle», sanoi hän, »ennenkuin ne hyökkäävät. Minä
kaadan nuoren hiehon.»

Gron aikoi juuri kääntyä, kuten Nu oli käskenyt, ja mies oli
lähtemäisillään kiertämään oikealle, kun metsähärkäin kummallekin
puolelle ilmestyi useita miehiä. He olivat puetut seuraamainsa eläinten
nahkojen näköisiin vuotiin, ja heillä oli aseina keihäitä ja kirveitä.
Nähdessään Nun ja Gronin he päästivät kovan huudon ja ryntäsivät
eteenpäin noita kahta kohti. Aseeton Nu oivalsi, kuinka hyödytöntä oli
antautua taisteluun. Sensijaan hän tarttui Gronin käteen ja pakeni
hänen kanssaan takaisin vuoria kohti. Ihan heidän kintereillään tulivat
paimenet, kajauttaen ilmoille verenhimoisia voitonhuutoja. He olivat
ajaneet saaliinsa umpikujaan. Vuori katkaisisi pakolaisten tien, ja kun
pakolaiset olisivat kääntäneet selkänsä vuorenseinää vasten, olisi mies
nopeasti tapettu ja nainen otettu vangiksi.

Mutta nämä miehet eivät olleet vuoristolaisia — he eivät tienneet
mitään Nun ketteryydestä. Muuten he eivät olisi hidastelleet eivätkä
hajaantuneet oikealle ja vasemmalle estääkseen karkulaisia pakenemasta
sivuille. Louhikon poikki juoksivat Nu ja Gron, ja vuoren juurella,
mihin heidän olisi paimenten luulon mukaan pitänyt pysähtyä, he eivät
edes epäröineet. Suoraan ylös äkkiäjyrkkää seinämää juoksi Nu, vetäen
naista perästään. Nyt päästivät metsähärkäin paimenet voimakkaan,
suuttumusta ja pelkoa todistavan huudon. Kuka oli koskaan nähnyt
moista! Se oli mahdotonta, mutta sittenkin oli heidän silmäinsä edessä
mies, joka kiipesi ylös kiipeämätöntä jyrkännettä nainen taakkanansa.

Entistä vinhemmin hyökkäsivät paimenet suoraan vuoren juurelle, mutta
Nu ja Gron olivat poissa heidän kättensä ulottuvilta ennenkuin he
ehtivät saapua. Nu käännähti katsomaan ja näki, etteivät he olleet
päässeet vielä aseiden kantaman ulkopuolelle. Hän kurkotti oikeata
kättään alaspäin ja sieppasi irtonaisen kalliolohkareen, heittäen
sillä lähintä keihäsmiestä. Heittoase osui maaliinsa, suoraan otsaan,
rutistaen miehen liikkumattomaksi massaksi.

Sitten kapusi Nu jälleen ylöspäin, ja ennenkuin paimenet ehtivät
tointua hämmästyksestään, oli hän vetänyt Gronin ulos keihäiden
piiristä. Istua kyyköttäen kapealla ulkonemalla, nainen vieressään,
sinkoili Nu haukkumanimityksiä heidän vainoojilleen. Näitä hän
korosti hyvään aikaan heitetyillä ja yhtä hyvin tähdätyillä kivillä,
kunnes kirkuvat paimenet olivat iloisia päästessänsä peräytymään
turvallisemman matkan päähän.

Vihollinen ei rohjennut edes yrittää seurata karkureita. Ilmeisesti
he eivät olleet sen parempia kiipijöitä kuin Gron. Nu osoitti heille
ääretöntä halveksumista. Jos hänellä vain olisi ollut hyvä kirves,
olisi hän laskeutunut alas ja lyönyt mäsäksi koko joukkion!

Gron istui Nun vieressä ja tunsi ihmetystä, jopa enemmän kuin ihmetystä
sen johdosta, että tämä vihollinen oli antautunut niin suuriin
vaaroihin pelastaakseen hänet. Sillä vuoren juurella oli Nu unohtanut
hetkiseksi, ettei nainen ollut hänen omaa heimoansa eikä kyennyt
kiipeämään yhtä hyvin kuin hän, ja noussut jo jonkun matkaa ennenkuin
huomasi, että Gron haparoi turhaan jalansijaa vuoren juurelta.
Vihollisten lähestyessä hän oli sitten laskeutunut Gronin rinnalle,
heittäytyen tällöin vangiksi joutumisen ja kuoleman vaaralle alttiiksi,
ja vetänyt hänet turvalliseen paikkaan korkealle jyrkänteelle. Tur ei
ikinä olisi tehnyt niin paljoa.

Nainen loi salavihkaisia katseita vieressään istuvan nuoren jättiläisen
kasvoihin ja tajusi tunteissaan tapahtuvan omituisen muutoksen. Nu
ei ollut enää hänen vihollisensa. Nu suojeli häntä, ja nyt hän uskoi
saavansa Nu'lta suojelusta varmemmin kuin hän koskaan oli uskonut
saavansa sitä Turilta. Hän tiesi, että Nu huolehtisi hänen ruuastaan
— Nu’lta hän odotti saavansa sekä ruokaa että suojelusta. Koskaan hän
ei ollut odottanut enempää puolisoltaan. Puolisoltaan! Hän heitti
toisen arastelevan katseen Nu’hun. Oi, millainen puoliso Nu olisikaan
ollut! Ja miksei? He olivat yksin maailmassa, erotettuina heimoistaan,
epäilemättä iäksi. Gron käsitti äkkiä toivovansa, että niin olisi
käynyt iäksi. Hän ihmetteli, mitä liikkui Nun mielessä.

Nähtävästi oli mies syventynyt kokonaan nautinnokseen herjaamaan
alhaalta uhkailevia villejä; mutta siitä huolimatta askartelivat Nun
ajatukset pakosuunnitelmissa. Entä miksi? Vain siksikö, että hän ikävöi
omaa maatansa ja isänsä kansaa? Kaukana siitä. Nu olisi saattanut
olla iäti onnellinen tällä saarella, jos Gronin paikalla olisi vain
ollut joku toinen. Hän ajatteli Nat-ulia — ainoakaan toinen nainen
ei askarruttanut hänen mieltään, ja hän hautoi pakosuunnitelmia vain
siksi, että ne tarjosivat keinon palata mannermaalle ja ryhtyä jälleen
etsimään Than tytärtä.

Tunnin verran viipyivät paimenet lähellä vuoren juurta sijaitsevalla
aukiolla, ja sitten he, ilmeisesti kyllästyneinä hyödyttömään
metsästykseensä, kokosivat hajaantuneen laumansa ja katosivat metsään
samaanne päin, mistä olivat tulleet. Puolen tunnin kuluttua uskalsi
Nu laskeutua alas. Hän oli keksinyt luolan jyrkänteestä, ja sinne hän
jätti Gronin sanoen hänelle menevänsä etsimään ruokaa, koska voisi
paeta yksin nopeammin kuin Gronin ollessa taakkana, jos hän sattuisi
joutumaan takaa-ajettavaksi.

Oltuaan poissa vähän aikaa hän palasi, tuoden sekä ruokaa että juomaa,
jälkimäistä astiassa, joka aina riippui hänen lannehihnastaan. Hän
ei ollut nähnyt paimenista jälkeäkään eikä liioin kovasta puusta tai
haluamistaan kiviaineista, jotka olisivat kelvanneet keihään ja kirveen
teriksi.

»On kuitenkin mukavampikin keino», puhui hän luottavasti naiselle, kun
he kyyköttivät luolan suulla ja söivät. »Metsähärkäin ajajilla oli
keihäitä, kirveitä ja veitsiä. On mukavampaa seurata heitä ja ottaa
heidän aseitaan kuin tehdä niitä itse. Jää tänne, Gron, turvaan, niin
Nu lähtee muukalaisten perään ja palaa tuokion kuluttua, tuoden aseita
ja lihavimpain lehmäin lihaa. Sitten lähdemme rannalle, vihollisia
pelkäämättä, etsimme venheen ja palaamme Nun maahan. Siellä sinut
otetaan hyvin vastaan, sillä isäni Nu on päällikkönä, ja kun hän saa
tietää, että olet pelastanut henkeni, kohtelee hän sinua hyvin.»

Niinpä laskeutui Nu nopeasti alas vuoren juurelle, meni aukion poikki
ja katosi hetkisen kuluttua Gronin näkyvistä metsän varjostoon.

Kotvaseen aikaan ei Nu kyennyt saamaan minkäänlaista selvää karjalauman
sekavista jäljistä, mutta vihdoin hän löysi paikan, mihin paimenet
ilmeisesti olivat koonneet eläimensä ja ajaneet niitä enemmän tai
vähemmän yhtenäisenä joukkona metsän vastakkaista puolta kohti. Nu
liikkui varovasti, jokainen aisti valppaana villipedon tai ihmisen
mahdollisesti aiheuttamaa yllätystä vastaan. Jokainen elollinen olio,
jonka hän saattoi kohdata, voi olla vain vihollinen. Hän seisahtui
usein, kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kaksi kertaa hänen täytyi
vetäytyä puihin harhailevain petojen lähestyessä; mutta niiden mentyä
omia teitänsä laskeutui Nu alas ja seurasi edelleen jälkiä.

Karjalauman tallaama polku vei metsän toiseen reunaan, ja siellä
avautui hänen eteensä alempaa niin ihana maisema, ettei hän koskaan
ennen ollut sellaista katsellut. Läntinen aurinko paistoi matalalta
avaraan laaksoon, joka levisi hänen alapuolellaan, sillä metsä päättyi
pienoisen rinteen laitaan, joka vietti alaspäin keskellä vihreitä
niittyjä kimmeltävään siniseen järveen kolmisen kilometrin päähän.

Järven pinnalla, nähtävästi kelluen, oli parisenkymmentä omituista
vehjettä. Nu oli varma siitä, että ne olivat ihmisten rakentamia,
vaikka hän ei ikinä ollut nähnyt eikä uneksinut mitään niiden
kaltaista. Mielessään hän ajatteli niitä »luoliksi», ihan samoin kuin
hän itsekseen oli määritellyt veneenrakentajain teltatkin, sillä
Nu'lle merkitsi jokainen ihmisasumus »luolaa». Eikä hän epäillyt, että
ne olivat ihmisten asuntoja, koska hän saattoi nähdä ihmisolentojen
käyskentelevän edes takaisin pitkin kapeita kapulasiltoja, jotka
yhdistivät olkikattoiset rakennukset järven rantaan. Näitä pitkiä
siltoja myöten he ajoivat metsähärkiäänkin, ilmeisesti aidatakseen ne
turvaan yöksi metsän ja tasangon öisien saalistajain kynsistä.

Pimeän tuloon saakka seurasi Nu vähentymättömin mielenkiinnoin
häärintää uivassa kylässä. Sitten hän hiipi pimeyden tarjoamassa,
kohtalaisessa suojassa alas veden partaalle. Hän käytti hyväkseen
jokaista puuta ja pensasta, jokaista kalliota ja kuoppaa, joka sattui
olemaan hänen itsensä ja vihollisen välillä, estääkseen ketään
huomaamasta hänen tuloaan. Vihdoin hän makasi kätkeytyneenä paksuun
kahilikkoon järven rannalla. Työntämällä kaisloja hajalleen hän näki
oivallisesti kylän, ilman että häntä itseään olisi keksitty. Kuu oli
noussut, vuodattaen kirkasta valoaan harvinaisen maiseman ylle. Nyt
erotti Nu, etteivät asumukset itse asiassa uiskennelleetkaan veden
pinnalla. Hän huomasi veteen upotettujen tukkien päät. Asunnot oli
laitettu niille. Hän näki miehiä, naisia ja lapsia kokoontuneina
avoimille käytäville, jotka ympäröivät useampia rakennuksia, ja
kaidoille silloille, jotka veivät asunnoilta rannalle. Tulia paloi
monien majojen edustalla, loimuten pienissä, savesta tehdyissä
liesissä, jotka estivät niiden alla olevia lankkuja syttymästä
palamaan. Nu tunsi sieraimissaan kiehuvan kalan miellyttävän tuoksun,
ja vesi herahti hänen kielelleen, kun hän näki järvenasukkaiden
hampaiden iskeytyvän paistettuihin, mehukkaisiin metsähärän
kimpaleisiin, samalla kuin toiset aukoilivat raakkuja, ahmivat niiden
sisällön raa’altaan ja heittivät kuoret alas järveen.

Mutta vaikka hänen mielensä teki kovasti lihaa, niin hänen halunsa
erikoisina esineinä olivat sentään pitkä keihäs, raskas kirves ja
terävä veitsi jotka hän näki lähimmällä kalikkasillalla vartiostossa
seisovalla karvaisella jättiläisellä. Häneen kiintyi Nun katse
useimmin. Hän näki kyläläisten, jotka olivat lopettaneet illastamisensa
ja sysänneet ruuanjätteet asumusten alle veteen, alkaneen pakista
meluisasti tuliensa ympärillä. Lapset telmivät ja ilakoivat vaarallisen
lähellä käytävien reunoja. Nuorukaiset ja neitoset liikuskelivat kylän
pimeämmillä kulmilla ja keskustelivat kuiskaillen, nojaten mataliin
kaiteisiin. Kovaääniset soturit kuvailivat tuhannetta kertaa vanhojen
urotekojensa yksityiskohtia. Nuoret äidit, istuen pienemmissä ryhmissä,
jaarittelivat nyökäytellen tuon tuostakin päitänsä, samalla kuin he
imettivät pienokaisiaan. Vanhat naiset, hampaattomat ja valkohapsiset,
mutta vielä suorat ja ripeät niiden alkuajan ankaroiden lakien
johdosta, jotka sallivat vain kelvollisinten jäädä eloon, hoitelivat
puuhakkaasti vanhempia lapsia ja askartelivat yksinkertaisimmissa,
heidän huolekseen jätetyissä taloushommissa.

Ilta rupesi synkkenemään yöksi. Lapset oli lähetetty nahkapeittoisille
ruohovuoteilleen. Vielä puolisen tuntia istuskelivat vanhemmat ihmiset
tulien ääressä, mutta sitten myös he poistuivat kaksin ja kolmisin
sisälle majoihin paneutuakseen levolle. Kylä vaipui uneen, mutta Nu
piti yhä silmällä lähintä vartijaa, kätkeytyneenä rannan kahilikkoon.
Silloin tällöin saattoi mies jättää vahtipaikkansa kohentaakseen tulta,
joka loimusi lähellä sillan rannanpuolista päätä. Sen ohi ei mikään
tavallinen peto uskaltaisi tunkeutua, eikä kukaan muukaan tulematta
huomatuksi, sillä sen liekit valaisivat kirkkaasti kaidan sillan päätä.

Nu havaitsi ihmettelevänsä, miten hänen oli meneteltävä päästäksensä
vahtisoturin luo huomiota herättämättä. Vartiotulen ohi ryntääminen
olisi ollut sulaa hulluutta, sillä vahti olisi silloin hyvin ehtinyt
nostaa hälytyksen, mikä olisi kutsunut paikalle kylän koko väen
ennenkuin Nu olisi ennättänyt miehen viereen.

Olihan tosin järvi, mutta juuri sieltä voitiin hänet keksiä parhaiten,
koska uija olisi näkynyt kylään liiankin hyvin sen kuun valaisemalta,
peilikirkkaalta pinnalta. Pitkin sillan laitaa lankesi varjo. Jos hän
voisi päästä sen suojaan, pääsisi hän lähelle vahtisoturia ja voisi
sitten kiivetä ihan miehen viereen, ennenkuin tämä olisi käsittänyt
vihollisen olevan kimpussaan. Joka tapauksessa oli onnistumisen
mahdollisuus perin vähäinen, ja niin Nu jäi odottamaan toivoen, että
joku edullinen seikka tarjoaisi hänelle tilaisuuden pulmakysymyksen
onnekkaampaan ratkaisuun.

Itse asiassa hän melkein kaihtoi tämän oudon järven tuntemattomia
vaaroja, jossa saattoi väijyä lukemattomia tuhoeläimiä; mutta pian
syntyi tilanne, joka pakotti luolaihmisen tekemään nopean ratkaisun,
valitsemaan kahden pahan väliltä, joista toinen merkitsi tiettyä
kuolemaa ja toinen epätietoista, arvoituksellista kohtaloa.

Nun terävät korvat erottivat ensin salakähmäistä liikehtimistä
kaislikosta hänen takaansa, tuulen alapuolelta, mihin hänestä
levinneen tuoksun oli täytynyt kulkeutua ja ilmaista hänen läsnäolonsa
sille oliolle, joka hiiviskeli näillä seuduin. Ison pedon liikunta
retkillä ruohistossa tai viidakossa on melkein äänetöntä, ja vieläkin
äänettömämpiä ovat sen salamyhkäiset askeleet, kun se vaaniskelee
saalistansa. Te tai minä emme voisi erottaa tylsällä kuuloaistillamme
alkuajan yön myriadien äänten joukosta — isojen kissaeläinten yskintää
ja valitusta, joita huumaavat karjahdukset korostavat, karjalaumojen
mörähtelyä, mylvintää ja röhkinää — tuskan ja kauhun kimeätä kirkaisua,
kun saalistaja putoaa uhrinsa kaulaan tai selkään — hyönteisten surinaa
— matelijoiden sihinää — yötuulen rasahtelua ja kahinaa ruohistossa
ja puissa. Mutta Nun korvat eivät olleet sellaiset kuin meidän. Hän
ei ollut tajunnut ainoastaan ison pedon liikehtimistä kahilikossa
takanaan, vaan, niin terävä oli hänen havaintokykynsä, hän oli myös
heti erottanut tuon takanaan hiipivän eläimen käynnin muuttumisen
huolettomasta salakähmäisen varovaiseksi. Peto oli vainunnut hänen
hajunsa ja lähestyi nyt varovasti suoraan rannalla-tähystelijää kohti.

Nun ei tarvinnut silmillään nähdä voidakseen kuvitella mielessään isot
tassut, kun ne nousivat visusti ja laskeutuivat maahan varovaisesti,
niin ettei edes ruohon taipuminen voinut nostaa heikkoa hälytystänsä,
alaspainetun, tylpän pään, eteenpäin työnnetyt korvat, huojuvan
hännän hiljaiset heilahdukset sen tupsukkaan pään hieman viuhuessa.
Hän näki kaiken tämän ja käsitti myös, mitä se merkitsi. Ei voinut
paeta oikealle eikä vasemmalle, ja hänen edessään olivat tuntemattoman
järven vedet. Hän oli ihan aseeton, ja voimakas kissa valmistautui jo
hyppäämään.

Nu silmäsi vartijaa kohti. Mies oli juuri palannut kohentamasta
vartiotultaan. Hän seisoi nojaten kaiteen yli ja tuijottaen veteen.
Mitä tuo oli? Nun silmät tähystivät kiinteämmin sillalle, missä vartija
seisoi. Ihan hänen takanaan oli toinen ihmisolento. Ah, naisen hahmo.
Salakähmäisesti, heittäen tuon tuostakin silmäyksiä taaksensa, se
lähestyi vartijaa. Kuului kuiskaus. Mies kääntyi ja nähdessään olennon
niin lähellä vieressään aukaisi sylinsä ja painoi naisen rintaansa
vasten.

Naisen kasvot hautautuivat miehen olkapäätä vasten. Miehen pää kääntyi
Nu'sta, ja epäilemättä hänen silmänsä piiloutuivat ruskeanpunaisiin
hiuksiin, jotka valuivat valtoimina melkein naisen vyötäröille asti.

Ja Nun takana hiiviskellyt iso peto teki sitten hyppäyksen.




KAHDESTOISTA LUKU

Turin petos


Samalla hetkellä, kun peto hyppäsi Nu'ta kohti, sukeltautui hän
järveen. Vesi oli matalaa, vain parin, kolmen jalan syvyistä, mutta
luolamies pysytteli pohjassa, madellen vasemmalle sillan varjoa kohti.
Hän tiesi, ettei kissa seuraisi häntä järveen — suurimpana häntä
uhkaavana vaarana olivat nyt veden tuntemattomat asukkaat. Mutta vaikka
hän odotti joka hetki tuntevansa niljakkaan ruumiin tai teräväin
hampaiden kosketuksen, ei hänen kimppuunsa hyökätty.

Vihdoin hän kääntyi selälleen ilman loputtua keuhkoista ja ui
eteenpäin, kunnes hänen nenänsä ja suunsa kohosivat vedenpinnalle. Hän
veti keuhkonsa ilmaa täyteen, sukelsi uudestaan ja jatkoi matkaansa
siltaa kohti.

Mielestään ikuisuuden kuluttua koskettivat hänen kätensä vihdoin
erääseen rosoiseen paaluun. Viipymättä hän kohosi vedenpinnalle ja
havaitsi ilokseen, että hän oli tullut sillan alle turvaan vartijan ja
tämän seuralaisen katseilta.

Rannalta takaansa hän saattoi kuulla nolatun kissan kiukkuista
valitusta. Hän mietti, oliko hänen pakonsa synnyttämä melu tehnyt
vartiosoturin valppaammaksi. Kauan aikaa hän kuunteli jotakin merkkiä
ylhäältä, ja vihdoin hän kuuli hiljaa kuiskailevia, keskustelevia
ääniä. Hyvä, he kuhertelivat yhä ajattelematta hetkeäkään niitä
vaaroja, jotka väijyivät ihan läheltä.

Nu toivoi heidän juttujensa päättyvän. Hän ei uskaltanut nousta
sillalle niin kauan kuin nainen oli saapuvilla. Tunnin verran hän
odotti, seisten vyötäröltään myöden vedessä, kunnes kuuli naisen
poistuvain askelten äänen yläpuoleltaan. Hän antoi naisen palata
rauhassa asunnolle ja kiipesi sitten ketterästi kuin kissa liukasta
paalua ylös, kunnes hänen sormensa tapasivat siltapalkkien reunan.
Varovaisesti hän veti ruumistaan ylös, niin että hänen silmänsä tulivat
lopulta sillan yläreunan tasalle.

Kymmenkunnan askeleen päässä hänestä asteli vahtisotilas rannalle päin
vartiotulta kohti. Miehen selkä oli käännetty Nu'hun, ja hän oli jo Nun
ja rannan välissä. Sopivampaa tilannetta ei olisi voinut tarjoutua.

Luolamies kiipesi nopsasti sillalle ja juoksi kuulumattomin askelin
kevyesti vahdin perään. Mies oli puukasan vieressä, josta hän lisäsi
sytykkeitä nuotioon, ja kumartui parhaillaan ottaakseen sylillisen
puita, kun Nu yllätti hänet. Nopeasti ja täsmällisesti kuin saaliinsa
kimppuun käynyt leijona hyppäsi Nu suoraan vahdin selkään. Hänen
molemmat kätensä etsivät miehen kurkkua, jotta hän voisi tukahduttaa
avunhuudot, ja hyökkääjän hampaat upposivat vartijan lihaksiin
solisluun taakse, ettei mies olisi helposti vapautunut hänen
edullisesta otteestaan.

Vahtisoturi, joka oli ylen ällistynyt tästä takaapäin tulleesta
hyökkäyksestä, ponnisteli kääntyäkseen vihollistansa vastaan. Hän repi
kurkkuunsa takertuneita sormia saadakseen ne irtautumaan tuokioksi,
jolloin hän ehtisi huutaa apua; raudankova puristus ei tahtonut
hellitä. Sitten hapuili uhri oikealla kädellään veistänsä. Nu oli
toivonut ja odottanut sitä. Samassa hetkessä hänen oikea kätensä
irroitti otteensa toisen kurkusta, ja salaman tavoin se siirtyi
haluttua asetta kohti, niin että Nun sormet kiertyivät soturin sormiin
samassa tuokiossa kuin jälkimäinen tarttui veitsen kahvaan.

Nyt lennähti veitsi tupestaan kaksien voimakkaiden käsien vetämänä, ja
sitten alkoi voimainkoetus, joka oli ratkaiseva taistelun tuloksen.
Järven asukas yritti työntää veistä taaksepäin selässään olevan miehen
ruumiiseen. Nu yritti kääntää veitsen päätä ylöspäin ja ulospäin.
Terä oli taaksepäin kääntyneenä. Nu ei koettanut muuttaa sen suuntaa
— se oli niinkuin hän tahtoi sen olevankin. Vähitellen hänen väkevät
lihaksensa veivät voiton hänen vastustajansa lihaksista, ja yhä hän
esti vasemmalla kädellään toista huutamasta. Nu työnsi vastustajansa
veitsen päätä ylöspäin, hitaasti mutta varmasti. Nyt se on rinnan
tasalla, nyt vahtisotilaan olkapään kohdalla, ja koko ajan yrittää
karvainen jättiläinen sysätä sitä takaisin luolamiehen ruumiiseen.
Samassa hetkessä, kun se kohosi soturin olkapään kohdalle, työnsi Nu
vartta vähitellen vasemmalle, kunnes terä oli kohdistunut suoraan
omistajansa sydämeen. Ja sitten alkoi Nu yhtäkkiä vääntää toisaanne, ja
salaman tavoin syöksyi terä järvenasukkaan sydämeen molempain miesten
yhtyneiden voimain painosta ja Nun ohjaamana.

Mies lysähti ääneti hänen ruumiinsa alle. Syntyi loppuottelu, ja sitten
jäi vahti makaamaan liikkumattomana. Nu ei tuhlannut enempää aikaa kuin
tarvitsi siirtääkseen halutut aseet vastustajansa yltä itsensä ylle, ja
sitten hän häipyi ääneti ja nopeasti kuin aave pimeään metsään, järven
yläpuolella kohovia vuoria kohti.

       *       *       *       *       *

Gron istui yksin luolassa ajatuksiinsa syventyneenä. Välistä hän oli
joutumaisillaan epätoivoon muistellessaan menetettyä pienokaistaan, ja
uudestaan kuohahti hänen oikeutettu suuttumuksensa äyräittensä yli,
kun hän ajatteli Turin raakaa ja väärää menettelyä. Hänen sormensa
kouristuivat ikäänkuin puristuakseen tuon ihmispedon kurkkuun. Hän
vertasi jälleen Turia tuon tuostakin Nu'hun, ja joka kerta hän tunsi
yhä selvemmin tätä muukalaista kohtaan syntyneen uuden kiintymyksensä
suuruuden. Hän rakasti vierasta soturia melkein purevan hurjasti. Hän
eli yhä uudestaan ne lukemattomat pikku tapaukset, jolloin mies oli
osoittanut hänelle ystävällisyyttänsä ja huolenpitoaan, mihin hän ei
ollut tottunut. Hänen oman heimonsa keskuudessa olisi näitä seikkoja
pidetty miehen heikkouden merkkeinä, mutta Gron tiesi, ettei tuossa
ylevässä ulkolaisessa ollut hitustakaan heikkoutta. Pitkälle yöhön
hän istui, jännittäen silmiänsä ja korviansa pimeässä erottaakseen
ensimmäisen seikan, joka viittasi Nun paluuseen. Kun Nu'ta ei kuulunut,
alkoi hän tuntea pelkoa. Nu oli mennyt aseettomana villin maan läpi
riistääkseen aseita viholliselta. Hän saattoi olla jo kuollut, mutta
Gron ei voinut uskoa, että mikään kykenisi voittamaan tuota väkevää
ruumista.

Aamupuolella yötä hän tuli toivottomaksi, ja ryömittyään luolaan hän
kyykistyi ruohoille, jotka Nu oli tuonut hänelle, ja nukkui. Päivä oli
jo noussut useita tunteja sitten, kun hän heräsi ulkoa kuuluvaan ääneen
— keihäänvarren kolahteluun kallionrinnettä vastaan, sen laahatessa
kiipeävän miehen perässä.

Kun Gron näki, kuka tulija oli, päästi hän heikon ilonhuudahduksen,
uhmaten tuhoisan jyrkänteen vaaroja rientäessään vastaan. Nu katsoi
ylös hymyillen ja näytellen anastamiaan aseita tullessansa. Hän
huomasi naisen kasvojen muuttuneen ilmeen — tervetuliaishymyn, joka
teki hänen piirteensä kerrassaan säteileviksi. Nu ei ollut kertaakaan
ennen joutanut tarkastella Gronin ulkonäköä, ja nyt hän yllätyksekseen,
melkein kuin olisi saanut iskun, havaitsi, että nainen oli sekä
nuori että hyvännäköinen. Mutta tämä yllätys ei ollut mitään siihen
verrattuna, mitä seurasi, sillä tuskin oli Gron saapunut Nun luo, kun
nainen kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa
omilleen, ennenkuin Nu osasi aavistaakaan hänen aikomustaan.

Nu irtautui nauraen. Hän ei rakastanut Gronia — hänen sydämensä
kuului kokonaan Nat-ulille, ja hänen mieltänsä askarruttivat nyt
paluusuunnitelmat omaan maahan, missä hän saattaisi jatkaa sen
tytön etsiskelyä, joka oli tuleva hänen vaimokseen. Yhä nauraen ja
toinen käsi kiedottuna Gronin ympärille hänen auttaessaan tätä ylös
kalliojyrkännettä, suuntasi hän askeleensa luolalle.

»Olen tuonut hiukan ruokaa», sanoi hän, »ja nukuttuani palaamme
merelle. Matkan varrella voin metsästää, sillä nyt minulla on aseita,
mutta sitä ennen täytyy minun nukkua, sillä olen ihan näännyksissä.
Sinun on oltava vahdissa sillä aikaa kun minä nukun.»

Mutta heidän tultuaan luolaan ryhtyi Gron, vastalöytämänsä rakkauden
kiehtomalla, uudestaan osoittamaan hellyyttänsä; mutta hänen
syleilyssäänkin näki Nu vain toisten kasvojen suloisen kuvan —
Nat-ulinsa. Missä oli Nat-ul?

       *       *       *       *       *

Kun Nat-ul ja päällikkö Nu havaitsivat, ettei Nu Nunpoika ollut enää
sidottuna tulivöiseen paaluun veneenrakentajain kylässä, kääntyivät he
katsomaan toisiinsa kysyvän hämmästyneinä. Mies tutki paalua tarkemmin.

»Se ei ole palanut», sanoi hän, »joten Nu ei siis ole voinut palaa. Ja
tuossa», hän viittasi maahan paalun ympärille, »katsos, tuossa ovat
köydet, joilla hänet oli sidottu».

Hän otti käteensä yhden niistä ja tutki sitä.

»Ne on leikattu poikki! Joku on ennättänyt edellemme ja vapauttanut Nu
Nunpojan.»

»Kukahan se lienee ollut, ja mihin he ovat menneet?» kysyi Nat-ul.

Nu pudisti päätänsä. »En tiedä enkä voi nyt jäädä ottamaan siitä
selvää, sillä soturini ajavat takaa muukalaisia, ja minun täytyy olla
heidän mukanaan.» Ja päällikkö Nu hyppäsi sammuvain tulien ylitse
kirkuvain keihäsmiesten perään, jotka työnsivät vihollista merta kohti.

Mutta Nat-ul oli päättänyt, ettei mikään saisi estää häntä etsimästä
edelleen Nu Nunpoikaa. Tuskin oli nuoren miehen isä lähtenyt hänen
luotaan, kun hän kääntyi takaisin telttoja kohti. Ensiksi hän
etsisi kaikkialta kylästä, ja jollei löytäisi Nu'ta sieltä, menisi
viidakkoon ja rannalle — Nu ei voinut olla kaukana. Kun Nat-ul tutki
veneenrakentajain telttoja, piileskeli muuan ihmisolento eräässä niistä
metsähärän nahkakasan alla, liikahti, paljasti toisen korvansa ja
kuunteli. Taistelun melske oli loitontunut, kylä näytti hylätyltä. Käsi
työnsi syrjään peitteet, ja mies hyppäsi nopeasti jaloilleen. Se oli
Tur. Luolain villien keihäsmiesten ankarasti ahdistamana ja saartamana
hän oli ryöminyt erääseen majaan ja kätkeytynyt nahkojen alle.

Nyt hän arveli voivansa paeta, kun vihollinen ajoi takaa hän heimoansa.
Hän meni teltan aukolle ja tähysti ulos. Nopsasti hän vetäytyi takaisin
— hän oli nähnyt ihmisolennon ilmestyvän esiin viereisestä majasta. Se
oli nainen, joka tuli sitä telttaa kohti, mihin hän oli kätkeytynyt.
Eläintulten lepattavat liekit valaisivat häntä. Tur pidätti henkeään
mieluisasti yllätettynä — siinä oli sama nainen, jonka hän jo kerran
oli ottanut kiinni ja joka oli paennut hänen käsistään.

Nat-ul lähestyi nopeasti telttaa. Hän luuli niitä kaikkia hylätyiksi.
Astuessaan tähän telttaan hän näki miesolennon häämöttävän sisustan
pimeydessä. Hän luuli miestä oman heimonsa soturiksi, joka oli jäänyt
ryöstelemään. Useimmiten he eivät näet malttaneet odottaa vihollisen
täydellistä tuhoamista, kun jo ahnaasti kävivät saaliin kimppuun.

»Kuka sinä olet?» kysyi Nat-ul ja jatkoi vastausta odottamatta: »Etsin
Nu Nunpoikaa.»

Tur näki oivallisen tilaisuuden tarjoutuneen ja käytti sitä viipymättä
hyväkseen.

»Minä tiedän, missä hän on», sanoi hän. »Olen Scarbin heimon jäsen,
mutta vien sinut Nun luo, jos lupaat tahtovasi suojella minua
sotureiltanne, kun he palaavat. Minun kansani on paennut, enkä voi
koskaan toivoa pääseväni heidän luokseen, jollet sinä lupaa auttaa
minua.»

Nat-ul piti tätä luonnollisena ja kohtuullisena ehdotuksena ja oli
valmis hyväksymään sen.

»Tule sitten», huudahti Tur. »Hetkeäkään ei ole hukattavissa. Mies
on piiloutunut meren rannalle erääseen poukamaan täältä etelään. Hän
on lujasti sidottuna, minkä takia hänet jätettiin sinne vartijatta.
Jos pidämme kiirettä, saatamme ehtiä hänen luokseen ennenkuin kansani
saavuttaa hänet. Jos voimme välttää soturinne ja sen viivytyksen, mikä
aiheutuisi, jos ne näkisivät minut, niin ehkä pääsemme ajoissa perille.»

Tur riensi teltasta Nat-ulin seuraamana. Mies piti tarkoin kasvonsa
käännettyinä poispäin tytöstä, kun he menivät leiri- ja eläintulien
valaiseman alueen poikki, ja paineli eteenpäin siihen luottaen,
että tyttö, halutessaan kiihkeästi löytää miehensä, tulisi hänen
perästään. Eikä hän arvioinnutkaan tytön intoa löytää Nu Nunpoika liian
vähäiseksi. Nat-ul seurasi nopeasti Turin kintereillä aution kylän
läpi ja poikki rantakaisteleen, mistä taistelun melske kajahteli veden
partaalta.

Tur suuntasi kulkunsa pohjoiseen taistelijoista, mennen erääseen
paikkaan rannalle, mihin oli jättänyt venheensä. Hän löysi vaikeuksitta
aluksensa, työnsi sen vesille, nosti Nat-ulin siihen ja lykkäsi sen
hyrskyihin. Turilta tämä työ vaati vain tuokion — hän oli kotonaan yhtä
hyvin kuohuvilla aalloilla kuin kuivalla maalla.

Hän itse istuutui perään ja Nat-ul häntä vastapäätä kokkaan, ja sitten
hän meloi ruuhen väkevästi ranta-aaltojen hyrskeestä. Nat-ul otti
toisen melan, joka oli hänen jalkojensa juuressa, ja käytteli sitä
ehkä kömpelösti, joskaan ei hyvättä vaikutuksetta. Tuskin hän malttoi
odottaa venheen saapumista poukamaan, ja hänen jokainen ponnistuksensa
lisäsi melkoisesti aluksen nopeutta.

Tur piti koko ajan veneen kokkaa suunnattuna avoimelle merelle. Hän
aikoi kääntyä etelään, kun he olisivat päässeet kunnollisesti pois
maista, ja lipuen yön ajan hiljaa eteenpäin odottaa aamun koittoa
päästäkseen selville toveriensa olinpaikasta. Hän oli varma siitä, että
hekin meloivat verkalleen etelää kohti.

Äkkiä hän näki erään veneen häämöttävän ihan edessään. Toiset olivat
luultavasti sen edellä. Hänen oli onnistunut kohdata pakenevan
heimonsa viimeinen venekunta. Hän ei huutanut heille kahdesta syystä;
toinen oli se, ettei hän halunnut tytön saavan tietää, ettei hän
ollutkaan matkalla eteläiseen poukamaan — etsityn miehen kuviteltuun
olinpaikkaan; ja toinen oli se, että hän pelkäsi vetävänsä puoleensa
vihollisten huomion, jotka olivat saattaneet anastaa joitakuita
venheitä ja voivat jatkaa takaa-ajoa merellä.

Samassa myös kolmas mahdollisuus vaiensi hänet — edessä liikkuvassa
veneessä saattoi olla pakolaisia etsiskeleviä vihollissotureita. Tur ei
tiennyt, ettei Nun heimo tuntenut lainkaan purjehdustaitoa — etteivät
he ikinä ennen olleet kuvitelleetkaan mitään sellaista kuin vene.

Niinpä Tur seurasi ääneti edessä liikkuvaa venettä suoraan merelle.
Nat-ulista näytti siltä kuin poukama olisi sijainnut hyvin pitkän
matkan päässä. Pimeässä hän ei huomannut, että he matkasivat suoraan
pois rannikolta. Pitkän ajan kuluttua hän kuuli aaltojen loiskinaa
veneen vasemmalta puolelta. Hän säpsähti ja joutui ymmälleen. Heidän
matkatessaan etelään, kuten hän oli luullut heidän tekevän, olisi
hyrskyjen pitänyt kuulua veneen oikealta puolelta.

»Missä olemme?» kysyi hän. »Vasemmalla on maata, vaikka sen pitäisi
olla oikealla.»

Tur naurahti.

»Olemme varmaan joutuneet eksyksiin», virkkoi hän; mutta Nat-ul
käsitti nyt tulleensa petetyksi. Samassa hetkessä hän tunsi äkkiä
jonkinlaista tutunomaisuutta kumppaninsa äänessä. Missä hän oli kuullut
sen aikaisemmin? Hän yritti tunkeutua katseillaan pimeyden läpi, joka
verhosi veneen toisessa päässä istuvan miehen piirteitä:

»Kuka sinä olet?» kysyi hän. »Mihin viet minua?»

»Pian pääset miehesi luo», vastasi Tur, mutta hänen sanoissaan oli
huonosti salattua vahingon iloa uhkuva sävy, mikä ei jäänyt Nat-ulilta
huomaamatta.

Tyttö pysyi nyt vaiti. Hän ei melonut enää, vaan istui kuunnellen
aaltojen loiskinaa, josta hän käsitti heidän lähenevän maata. Mikä
rannikko se oli? Hänen ajatuksensa ahertelivat nopeasti. Hän oli
tottunut luottamaan suuresti hyvin kehittyneeseen vaistoonsa, jonka
avulla hän määritteli paikan ja suunnan maalla, mutta vaikka siitä
ei ollut hänelle suurtakaan apua merellä, pelasti se hänet kuitenkin
toivottomasta neuvottomuustilasta, joka valtaa nykyajan tavallisen
ihmisen, kun hän joutuu eksyksiin, ja estää kaiken järjellisen
ajattelun suunnan määräämiseksi. Nat-ul tiesi, etteivät he olleet
kääntyneet pohjoista kohti rannalta lähdettyään, ja niin hän myös
tiesi, ettei mannermaa voinut olla heidän vasemmalla puolellaan.
Sentähden täytyi aaltojen hyrskyn tällä taholla merkitä jotakuta
niistä saarista, joiden hän varsin hyvin tiesi sijaitsevan kaukana
mannermaasta. Hän ei osannut sanoa, mitä saarta he lähestyivät, mutta
jokainen niistä oli hänen mielikuvituksessaan ylen hirvittävä.

Nat-ul teki pikaisia suunnitelmia selviytyäkseen vaikeasta tilanteesta,
johon oli joutunut. Hän tiesi tai luuli, että mies oli tuonut hänet
tänne, koska hän täällä olisi tuiki avuttomana houkuttelijansa
kynsissä. Hänen heimonsa ei voisi seurata heitä. Kukaan ei rientäisi
apuun eikä kostaisi.

Tur heilutteli nyt melaansa vinhasti ja voimakkaasti. Hän suuntasi
venheen ihan edessäolevalle, suunnattoman isolle aallolle, joka tuossa
tuokiossa sieppasi sen valtoihinsa ja kohotti harjalleen, kuljettaen
sen nopeasti rannalle. Kun pohja kosketti hietaan, hyppäsi Tur ulos ja
veti aluksen niin kauas maalle kuin taisi, sillaikaa kun aalto vetäytyi
takaisin valtamereen.

Nat-ul astui rannalle. Kädessään hän piteli yhä melaa. Tur tuli
häntä kohti. Hän oli ihan lähellä, niin lähellä, että Nat-ul erotti
yön pimeydessäkin hänen piirteensä ja tunsi ne. Mies ojensi kätensä
tarttuakseen häneen.

»Tule», sanoi Tur. »Tule miehesi luokse.»

Salaman tavoin lennähti karkea, raskas mela Nat-ulin olan taakse,
halkaisten ilmaa pudotessaan miehen päätä kohti. Tur äkkäsi vaaran
ja hypähti taaksepäin, mutta melan lapa nirhaisi häntä otsaan. Mies
hoippuroi huumaantuneena sekunnin verran, suistui sitten eteenpäin ja
kaatui kasvoilleen märkään hietikkoon. Samassa hetkessä kuin melan lapa
osui kiduttajaan, heitti Nat-ul melan pois, riensi miehen ohi ja juoksi
pelästyneen peuran tavoin ylempää rannalta alkavan viidakon synkkään
varjostoon.

Seuraava iso aalto tulvi maihin pitkällään makaavan Turin päälle. Se
vyöryi hänen ylitseen, ja palatessaan mereen se vei hänet mukanaan;
mutta vesi sai hänet virkoamaan, ja hän kömpi rykien ja ponnistellen
kontolleen, takertuen epätoivoisesti kiinni elämään, kunnes vesi pakeni
ja jätti hänet hetkeksi rauhaan. Hitaasti hän kompuroi jaloilleen ja
lähti astelemaan ylemmäs rannalle ahnaiden aaltojen ulottuvilta.

Hänen päätänsä kivisti hirvittävästi. Veri virtasi hänen poskeansa
pitkin ja hyytyi hänen karvaiselle rinnalleen. Hän kiehui raivoa ja
kostonhalua. Jos hän vain pääsisi käsiksi Nat-uliin, menettäisi tyttö
henkensä hänen sormiensa puristuksessa. Mutta hän ei voinut käydä
käsiksi tytön kurkkuun, sillä Nat-ul oli jo kätkeytynyt kaikessa
rauhassa erääseen puuhun ihan varjoisan viidakon laitaan. Päivän
koittoon asti hän olisi siellä turvassa Turilta yhtä varmasti kuin
jos tuhat peninkulmaa olisi ollut heidän välillään. Puolisen tuntia
myöhemmin kiipesivät Nu ja Gron, parin kilometrin päässä kauempana
sisämaassa, toiseen puuhun. Oi, jospa Nat-ul vain olisi tietänyt sen,
kuinka paljolta epäilykseltä, epätoivolta ja kärsimykseltä hän olisi
säästynytkään!

Tur juoksi rantaa pitkin sille taholle, mistä luuli kuulevansa
pakenevan Nat-ulin askelten ääntä. Niin, siellä hän oli! Tur pyyhälsi
kahta vinhemmin. Hänen saaliinsa oli juuri erään puun alla viidakon
laidassa. Mies juoksi eteenpäin päästäen ilmoille villiä tyydytystä
uhkuvan huudahduksen. Se kuoli hänen huulilleen, leijonan kaamean
kiljahduksen jähmettämällä. Tur kääntyi ja pakeni. Olento, jota hän oli
luullut Nat-uliksi, osoittautui valtavan isoksi luolaleijonaksi, joka
seisoi surmaamansa eläimen raadolla. Turin onneksi oli peto vastikään
hankkinut ateriansa. Se ei lähtenyt ajamaan takaa pelästynyttä miestä,
ja niin pääsi Tur turvaan läheiseen puuhun, mihin kyyristyi, väristen
ja vavisten, loppuyöksi. Tur oli veneenrakentaja ja kalastaja — hän ei
ollut samaa ainesta kuin Nu ja Nat-ul, villipetojen metsästäjät, vielä
syntymättömäin sotilaskansain edelläkävijät.




KOLMASTOISTA LUKU

Nat-ul epätoivoisena


Aamu oli jo pitkällä, kun Nat-ul heräsi. Hän tähyili lehvistön läpi
joka taholle, mutta ei voinut nähdä merkkiäkään Turista. Varovaisesti
hän laskeutui maahan. Rannalla hän näki kaksi venettä lähellä toisiaan.
Kenen saattoi olla toinen? Tietenkin jonkun veneenrakentajan.
Siispä oli saarella Turin ohella muitakin vihollisia. Hän silmäili
pitkin rannikkoa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä ihmisestä eikä
eläimestä. Jos hän vain pääsisi venheille, voisi hän työntää ne
molemmat aallokkoon ja meloa toisen jollakin tavoin saarelta, hinaten
toista perässään. Näin ei hänen vihollisilleen jäisi minkäänlaista
takaa-ajokeinoa. Hän ei epäillyt hitustakaan, ettei kykenisi pääsemään
mannermaalle: niin itseluottavaksi olivat perinnöllisyys ja ympäristö
tehneet hänet.

Uudestaan hän silmäili pitkin rannikkoa. Sitten hän juoksi nopeasti
lähintä venettä kohti. Hän repi ja raastoi raskasta esinettä,
kunnes hänen onnistui vihdoin, omasta tuskaisasta mielestään monien
minuuttien kuluttua, irroittaa se hietaan painuneesta vaosta. Hitaasti,
tuuma tuumalta, hän työnsi venettä sitä paikkaa kohti, mihin aallot
vihdoin ulottuisivat ja ottaisivat sen valtoihinsa. Hänen oli melkein
onnistunut toteuttaa aikeensa ensimmäiseen veneeseen nähden, kun
jokin sai hänet kohottamaan katseensa. Yhtäkkiä hänen pakohaaveensa
häipyivät, sillä hän näki Turin juoksevan nopeasti häntä kohti
kauempana rannalta. Vaikka hän olisi saanutkin työnnetyksi tämän
venheen vesille ja hypätyksi siihen, voi Tur helposti saavuttaa hänet
toisella. Vesi oli Turin oikea olinpaikka — hänen taas maa, luolat ja
viidakko.

Lakaten ponnistelemasta venheen kimpussa hän kääntyi ja pakeni jälleen
viidakkoon. Parinsadan metrin päässä hänestä juoksi Tur, mutta tyttö
tiesi, että kun hän kerta olisi päässyt tiheään metsään, tarvittaisiin
parempi mies kuin Tur ottamaan häntä kiinni. Hän syöksyi suoraan metsän
sokkeloihin, kiitäen välistä maassa, välistä taas juosten puiden
alempia oksia myöten.

Koko päivän hän pakeni, tuskin pysähtyen nauttimaan ruokaa ja juomaa,
sillä useita kertoja hän näki mäkien ja vuorten huipuilta, joita hän
taivalsi poistuttuaan viidakosta, miehen seuraavan hänen jälkiään. Oli
jo pimeä, kun hän saapui vihdoin äkkijyrkänteelle, jonka korkeutta hän
ei kyennyt määrittelemään. Alhaalla, niin kauas kuin hänen silmänsä
kantoivat, oli läpitunkematonta pimeyttä. Hänen ympärillään vaeltelivat
pedot rauhattomina saalistaan etsien. Hän tunsi niiden hajun ja kuuli
niiden kamalaa valitusta tai titaanimaisen karjunnan ukkosjyrinää.

Hän oli varma siitä, että jyrkänne, jonka reunalle hän oli pysähtynyt
juuri hyvissä ajoin välttyäkseen syöksymästä tuntemattomaan syvyyteen,
oli hyvin korkea, päättäen niistä lukemattomista, öisistä äänistä,
jotka kajahtelivat alhaalta etäisyyden heikentäminä. Mitä hänen oli
tehtävä? Vuoren huipulla ei kasvanut ainoatakaan puuta sikäli kuin hän
saattoi pimeässä arvostella; ainakaan hän ei ollut hyvään aikaan mennyt
minkäänlaisen metsän läpi.

Taivasalla nukkuminen olisi äärimmäisen vaarallista, todennäköisesti
kohtalokasta. Yhtä tuhoisesti saattaisi käydä, jos uskaltautuisi lähteä
laskeutumaan outoa jyrkännettä yöllä. Nat-ul kyykistyi istumaan kuilun
partaalle kykenemättä ratkaisemaan, mihin suuntaisi nyt askeleensa. Hän
oli yksin, nainen, melkein aseettomana vieraassa ja villissä maassa.
Toivo, että hän pääsisi joskus palaamaan oman heimonsa luo, näytti
turhalta. Kuinka hän voisikaan tehdä sitä, kun viholliset vainosivat ja
tuntemattomat vaarat ympäröivät häntä.

Hän oli hyvin nälkäinen, janoinen ja uninen. Hän menettäisi melkein
viimeisenkin pelastuksen toiveensa, jos paneutuisi maahan nukkumaan.
Hän tekisi niin kaiken uhallakin. Vetäen pörrökarvaista taljaa
tiukemmin ympärilleen paneutui Nat-ul pitkäkseen kovalle kalliolle
jyrkänteen laidalle. Hän sulki silmänsä, ja uni olisi ottanut hänet
heti valtoihinsa, jollei salakähmäinen ääni kymmenkunnan metrin päässä
hänen takanaan olisi herättänyt häntä hätkähtäen valveille. Jokin hiipi
hänen kimppuunsa — kuolema jossakin muodossa, siitä hän oli varma.
Juuri nytkin hän kuuli ison eläimen raskaan hengityksen, ja vaikka
tuuli puhalsi heidän välitseen, tunsi hän ison kissan väkevän hajun.

Oli vain yksi mahdollisuus pelastautua pedon kynsistä ja torahampaista,
eikä Nat-ul epäröinyt käyttää sitä. Joutuisasti kuin ketterä naaras
konsanaan laskeutui hän alas jyrkänteen laidalta, ja hänen jalkansa
heiluivat tyhjyydessä. Nopeasti, kuitenkaan hätäilemättä, hapuili hän
jalallaan jotakin kiinnekohtaa alempaa vuorenseinämästä.

Ei tuntunut olevan mitään, ei edes pienintä ulkonemaa, joka olisi
tarjonnut hänelle tilaisuuden paeta laskeutumalla pedon kynsistä,
jonka hän varmasti tiesi varovaisesti hiipivän ylhäältä häntä kohti.
Äkillinen kauhunpuistatus vapisutti hänen ruumistaan, kun hän tunsi
kuuman hengityksen ja valuvan kuolan käsillään pitäessään kiinni
ylempää jyrkänteen reunasta.

Kumea murahdus kuului ylhäältä. Peto oli ilmeisesti ymmällään saaliinsa
omituisen asennon johdosta, mutta seuraavassa hetkessä se tarrautuisi
hänen ranteisiinsa tai alas kurottautuen upottaisi kyntensä hänen
päähänsä tai selkäänsä. Ja juuri silloin hänen sormensa lipsahtivat
otteestaan, ja Nat-ul putosi pimeyteen. Se seikka, että hän putosi
vain pari jalkaa, ei lieventänyt hitustakaan sitä säikähdystä, joka
oli vallannut hänet samassa tuokiossa kuin hänen kätensä pettivät.
Mutta nopeasti hän voitti kauhunsa tuntiessaan helpotuksekseen kapean
ulkoneman jalkainsa alla. Hän ei pelännyt paljoakaan, että peto
seuraisi häntä. Ulkonema saattoi ulottua ylhäältä tähän asti, mutta voi
olla toisinkin. Hän saattoi vain jäädä paikalleen ja toivoa parasta, ja
niin hän sijoittautui niin hyvin kuin taisi odottaakseen, mitä lähin
tulevaisuus toisi tullessaan. Hän kuuli pedon murisevan kiukkuisesti,
kun se käveli jyrkänteen reunamalla hänen yläpuolellaan, pysähtyen
silloin tällöin työntääkseen kuononsa äyrään yli ja vainutakseen
hänestä leviävää tuoksua ja kurkottaen toisinaan alas voimakkaan
käpälän, jonka isot kynnet raapivat epätoivoisesti kalliota vain
muutamia tuumia hänen päänsä yläpuolelta tavoitellessaan häntä.

Tätä kesti tunnin verran, minkä jälkeen nälkäinen kissa vetäytyi
petettypä ja nolattuna pois viidakkoon etsimään toista saalista,
ilmaisten mennessään kiukkuaan kumeilla karjahduksilla.

Nat-ul tunnusteli sormillaan ulkonemaa oikealta ja vasemmalta.
Kalliopinta oli luonnonvoimain kuluttama, mutta ei niin sileäksi
hioutunut kuin se olisi ollut, jos ulkonemaa olisi käytetty
saalistavain jalkojen tavallisena kulkutienä. Tyttö tunsi helpotusta
tehtyään tämän havainnon — hän ei ollut ainakaan tallatulla polulla,
joka olisi vienyt jonkun villipedon luolaan tai yhdistänyt jyrkänteen
laidan alhaalla olevaan laaksoon. Hitaasti ja varovaisesti hän hiipi
ulkonemaa pitkin, etsien avarampaa ja mukavampaa kielekettä, mutta
ulkonema vain kapeni hänen edetessään. Uskaltauduttuaan näin kauas
päätti hän jatkaa tutkintaansa, kunnes löytäisi paikan, jossa voisi
nukkua kohtalaisen turvallisesti ja mukavasti. Kun ainoatakaan
sellaista kohtaa ei näyttänyt löytyvän kourusta, jossa hän oli, päätti
hän laskeutua hiukan alemmas. Hän laski jalkansa ulkoneman laidalta,
hapuillen sandaaleihin pistetyillä varpaillaan rosoista kalliopintaa
alapuoleltaan. Vihdoin hän löysi turvallisen ulkoneman, jolle hän
laskeutui. Puolisen tuntia tutki Nat-ul sysimustassa yössä jyrkkää
kalliorinnettä, kunnes sattuma ohjasi hänen hapuilevat jalkansa luolan
suulle — pimeämpään täplään pimeässä vuorenseinämässä. Hetkisen hän
kuunteli tarkasti synkällä aukolla. Hänen herkkiin korviinsa ei
tunkeutunut pienintäkään hengityksen ääntä. Tyytyväisenä sen johdosta,
että luola oli isännätön, ryömi Nat-ul rohkeasti sisälle ja paneutui
nukkumaan — pakonsa pitkän päivän uuvuttamana.

Nat-ul heräsi kalliorintamasta kuuluvaan raapivaan ääneen. Hän
kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kuunteli tarkasti. Mikä saattoi
aiheuttaa juuri tuollaisen äänen? Seuraavassa hetkessä hän tunsi sen —
vuoristolaiselle jo lapsuudesta asti tutun äänen. Se oli keihäänvarren
kolkkinaa sen riippuessa kiipeävän soturin selästä raakanahkaisesta
hihnasta. Milloin se laahasi melko sileätä pintaa, milloin taasen
hyppelehti ja ponnahteli ryhmyjen yli. Mitä uutta vaaraa se ennusti?

Nat-ul ryömi varovasti luolan aukolle. Täältä hänelle tarjoutui näköala
jyrkänteen oikealle puolelle, mutta kiipijää hän ei voinut nähdä —
tulija oli sen ulkoneman alapuolella, joka kulki onkalon kynnyksen
editse. Nat-ul hätkähti nähdessään naisen ilmestyvän esiin eräästä
luolasta, joka sijaitsi hieman hänen yläpuolellaan, ehkä viisikymmentä
jalkaa hänestä oikealle. Tähystelijä vetäytyi taaksepäin, ettei häntä
keksittäisi. Hän kuuli vieraan naisen ilonhuudahduksen, kun tämä
huomasi kiipijän alempana. Nat-ul näki hänen laskeutuvan tulijaa
vastaan. Hän näki miehen hetkistä myöhemmin, kun tämä kiipesi hänen
luolansa tasalle. Hänen sydämensä sykähti onnesta — hänen huulilleen
tuli tuttu nimi; mutta hänen onnensa oli lyhytaikainen, nimi kuoli
ennenkuin sitä ehdittiin lausua. Mies oli Nu Nunpoika, ja häntä
vastaan rientänyt nainen kietoi kätensä hänen kaulaansa ja peitti
hänen huulensa suudelmilla. Nainen oli Gron. Nat-ul tunsi hänet nyt.
Sitten hän vetäytyi näkyvistä, peittäen kasvonsa käsillään kuumien
kyynelten valuessa hänen hoikkien, ruskeiden sormiensa välistä. Hän ei
nähnyt Nun naurahtavan kevyesti ja välinpitämättömästi irroittaessaan
Gronin käsiä kaulastaan. Kohtalo oli epäystävällinen salatessaan
tämän ja aukaistessaan Nat-ulin silmät jälleen tuokioksi näyttääkseen
kiihtyneelle tytölle vain sen hetkisen, jolloin hänen rakastettunsa
katosi Gronin luolaan toinen käsivarsi kiedottuna Gronin vyötäisille.

Nat-ul hypähti jaloilleen. Raivon, mustasukkaisuuden ja murhanhalun
kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä. Hän tarttui veitseen, joka oli
hänen vyössään. Murhanhimo poltti kuumasti hänen villiä, nuorta
sydäntään, kun hän astui rohkeasti ulos ulkonemalle. Hän astui muutamia
nopeita askelia sille luolalle päin, jossa Nu ja Gron olivat. Hän
meni ihan kynnykselle, ja sitten hän pysähtyi äkkiä. Jokin uusi tunne
pysähdytti hänet. Kuumat kyyneleet tulvehtivat jälleen hänen silmiinsä
— tällä kertaa tuskan ja loukatun rakkauden kyyneleet.

Hän yritti pakottautua luolaan, mutta ylpeys pidätti häntä. Sitten hän
kääntyi murheellisena pois ja laskeutui alas jyrkännettä. Hän riensi
joka hetki nopeammin, niin että hän lensi kuin peura tultuaan metsän
edessä olevalle aukiolle suurimman surunsa näyttämöltä. Eteenpäin hän
juoksi tiheikön läpi, piittaamatta mistään vaaroista, jotka saattoivat
väijyä kesyttömissä varjostoissa. Metsän toisella puolella hän kohtasi
pienen tasangon, joka näytti päättyvän vähän matkan päähän rinteen
reunaan. Kaukana pitkän matkan takana näki hän vuorten huiput, jotka
kohosivat välissä leviävän laakson yllä uiskentelevan sumun läpi.

Hän jatkaisi edelleen matkaansa. Hän ei välittänyt, mitä oli edessä,
kunhan vain sai joka askeleellaan pidennetyksi itsensä ja uskottoman
Nun ja inhoittavan Gronin välistä matkaa. Tämä, oli hänen ainoana
pyrkimyksenään — päästä niin pitkälle, ettei kukaan ikinä löytäisi
häntä — etsiä kuolemaa — tervehtiä loppua, jota kenenkään ei tarvinnut
kovin kauan etsiä tuossa alkuajan villissä maailmassa.

Hän oli mennyt ehkä puoliväliin aukiota, kun metsähärän pää ilmestyi
hänen ja edessäolevan rinteen harjan väliin. Eläin pysähtyi katselemaan
naista. Se nosti päänsä ja ammui. Ihan sen takaa ilmestyi yhä uusia
metsähärkiä. Metsähärät olivat yleensä vaarattomia eläimiä, jotka
taistelivat ainoastaan ollessaan pakotettuja puolustamaan itseänsä;
mutta välistä saattoi joku härkä osoittaa sotaisia taipumuksia, jotka
varoittivat aseetonta ihmistä mieluimmin olemaan varuillaan. Nat-ul
pysähtyi ja mittasi katseillaan itsensä ja härän sekä itsensä ja
lähimmän puun välisen matkan.

Sillaikaa kun Nat-ul pakeni tuskan raatelemana vuorelta, joka suojasi
Nu'ta, irroitti Gronin seuralainen luolassa uudestaan naisen sormet
kaulaltaan.

»Lopeta rakkaudenosoituksesi, Gron». sanoi hän. »Meidän keskemme ei voi
olla mitään rakkautta. Isäni Nun heimon mies ottaa vain yhden vaimon.
Minä haluaisin ottaa Than tyttären, Nat-ulin. Sinä olet jo Turin vaimo.
Olet sanonut sen minulle, ja olen nähnyt lapsen imevän rintaasi. Minä
rakastan vain Nat-ulia — sinun pitäisi rakastaa vain Turia.»

Nainen keskeytti hänen puheensa polkemalla vihaisesti sandaaliin
pistettyä jalkaansa.

»Vihaan häntä», huusi Gron. »Vihaan häntä. Rakastan vain Nu Nunpoikaa.»

Mies pudisti päätänsä, ja hänen jatkaessaan puhetta oli hänen äänensä
edelleen ystävällinen, sillä hän sääli onnetonta naista.

»Meidän on hyödytöntä, Gron», sanoi hän, »puhua enempää tästä
asiasta. Meidän täytyy pysyä yhdessä, kunnes olemme palanneet omille
kotiseuduillemme. Mutta toisiamme emme saa rakastaa emmekä edes puhua
rakkaudesta. Ymmärrätkö?»

Nainen katsoi häneen kotvasen. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet, mitkä
tunteet liikuttivat hänen sydäntään. Ne saattoivat olla ylenkatsotun
naisen kiukkua tai murtuneen sydämen surua. Hän astui askeleen Nu'ta
kohti, pysähtyi, painoi sitten kätensä, kasvoilleen ja lysähti
nyyhkyttäen luolan lattialle.

Nu kääntyi poispäin ja astui ulos luolan edustan ulkonemalle. Hänen
tarkat silmänsä tutkivat hänen eteensä avautuvaa maisemaa yhdellä
ainoalla katsahduksella. Ne pysähtyivät äkkiä piskuiseen ihmisolentoon,
joka näkyi metsän takaa pienellä aukiolla, joka ulottui ylätasangon
laitaan, sukeltautuen sitten sisämaan järven viereiseen laaksoon.
Se juoksi vinhasti rinnettä kohti. Nu rypisti kulmiaan. Oli jotakin
tutunomaista tuon piskuisen vartalon suloisessa keinahtelussa ja pikku
jalkojen vilahduksessa, kun ne kiitivät ruohotasangon yli. Ken hän
oikein oli? Kuka hänen heimonsa jäsenistä oli saattanut tulla tälle
etäiselle saarelle? Tämä oli tietenkin vain satunnaista yhtäläisyyttä;
mutta kuinka hurjasti hänen sydämensä sittenkin löi, kun hän katseli
tuota kaukaista olentoa! Saattoiko se olla mahdollista? Voiko edes
kuvitellakaan, että Nat-ul olisi joutunut tähän vieraaseen maahan?

Nu näki metsähärkälauman johtajaeläinten ilmestyvän laaksosta
ylätasangon laitaan. Niiden takana täytyi olla paimenia. Pääseekö
tyttö pakoon heidän käsistään? Ah, hän on nähnyt eläimet — hän on
pysähtynyt ja katselee ympäriltään puuta, päätteli Nu, sillä naiset
pelkäävät usein noita pörrökarvaisia härkiä. Hän muisti ylpeillen,
että hänen Nat-ulinsa ei pelännyt juuri mitään maanpinnalla. Tyttö oli
tietenkin varovainen, sillä muuten hän ei olisi pysynyt hengissä kahta
viikkoakaan. Ei pelännyt mitään! Nu hymyili. Oli kaksi asiaa, jotka
täyttivät Nat-ulin kauhulla — hiiret ja maanjäristykset.

Nyt näkee Nu ensimmäiset paimenet lauman sivulla. He rientävät, keihäät
ojossa ottaakseen selvää, mikä oli pysäyttänyt johtajaeläimet — mikä
oli saanut vanhan kuningashärän mylvimään ja kuopimaan maata. Huomaako
tyttö heitä? Pääseekö hän pakoon heidän käsistään? He näkevät nyt
hänet, ja samassa on selvää, että hän näkee heidät. Onko hän heidän
heimonsa jäseniä? Jos niin on, rientää hän heitä vastaan. Ei! Hän on
kääntynyt ja juoksee vinhasti metsää kohti. Paimenet ryntäävät nopeasti
ajamaan takaa. Nu vapisi kiihkosta. Jospa hän vain olisi tiennyt! Jospa
hän vain olisi tiennyt!

Gron seisoi hänen vieressään. Nu ei ollut huomannut hänen läsnäoloaan.
Naisen silmät tuijottivat jännittyneinä etäisyyteen, pieneen
ihmisolentoon, joka juoksi aukion poikki metsää kohti. Gron oli
painunut kätensä lujasti rintaansa vasten. Hänetkin oli vallannut
sama pelko, joka ahdisti Nu'ta. Ehkä tämä ajatus oli telepaattisesti
siirtynyt miehestä häneen.

Katselijat näkivät paimenten saavuttavan pakolaisen, tarttuvan häneen
ja raahaavan hänet takaisin ylätasangon laitaan. Lauma oli kääntynyt
ja kadonnut hetkistä myöhemmin kokonaan äyrään toiselle puolen. Nu oli
kahden vaiheilla. Hän tiesi, että vanki ei voinut olla Nat-ul, mutta
sittenkin vaati jokin häntä rientämään apuun. Tyttö aiottiin viedä
järviasumuksiin! Lähtisikö hän perästä? Se olisi mieletöntä — mutta
entä jos tuo ihmisolento oli sittenkin Nat-ul? Luomatta katsahdustakaan
taaksensa lähti mies laskeutumaan alas jyrkännettä. Hänen takanaan
seissyt nainen käsitti selvästi hänen aikeensa ja astui askeleen hänen
jälkeensä kädet ojennettuina häntä kohti.

»Nu!» huusi hän. Hänen äänensä oli hiljainen ja rukoileva. Mies ei
kääntynyt. Hän oli kuuro, hänen mieltään askarutti vain pelonsekainen
toivo, jolla hän seurasi vangiksi otettua, notkeata neitosta kätkettyyn
laaksoon, kaukaiselle järvelle.

Gron ojensi käsivartensa anovasti häntä kohti. Hetkisen hän seisoi niin
liikkumatta. Nu laskeutui edelleen vuoren rinnettä. Hän saapui juurelle
ja lähti juoksemaan nopeasti metsää kohti. Gron painoi rajusti avoimet
kämmenensä kasvoilleen, kääntyi ja hoippuroi takaisin luolan edustan
ulkonemalle, missä hän vaipui polvilleen tukahdutetusti voihkaisten ja
suistui pitkin pituuttaan kapealle tasanteelle.




NELJÄSTOISTA LUKU

»_Olen tullut pelastamaan sinua_.»


Nu tuli ylätasangon laitaan nähdäkseen parahiksi paimenten ja
heidän vankinsa saapuvan järviasumuksille. Hän näki kiihtyneet
alkuasukasparvet, jotka riensivät heitä vastaan. Hän näki vankia
sysättävän ja tyrkittävän sinne tänne. Paimenet viittoilivat usein
ylätasangolle päin taaksensa. Oli ilmeistä, että Nun hyökkäys
vahtisoturin kimppuun edellisenä yönä ja tämän oudon ihmisen
vangitseminen sekä Nun ja Gronin esiintyminen vuorella edellisenä
päivänä oli herättänyt kyläläisissä pelon etelästä käsin tapahtuvasta
hyökkäyksestä. Vain tämä seikka saattoi selittää paimenten aikaisen
paluun karjalaumoineen.

Käyttäen hyväkseen jokaista suojapaikkaa, joita tarjoutui laaksoon
laskeuduttaessa, sekä pensaita ja puita, joita oli siellä täällä itse
laaksossa, hiipi Nu varovaisesti järveä kohti. Hän oli päättänyt
ottaa selvän vangin henkilöllisyydestä, vaikkei hän vieläkään voinut
uskoa, että vanki oli Nat-ul. Puolentoista kilometrin päässä rannalta
hänen täytyi piiloutua pimeän tuloon asti, sillä täällä oli vähemmän
lymypaikkoja; sitäpaitsi monet alkuasukkaat liikuskelivat sinne tänne,
kun heidän karjalaumansa syöskentelivät rantaniityillä lähellä heidän
asumuksiaan.

Kun oli tullut kyllin pimeä, hiipi Nu lähemmäksi. Taasen hän piiloutui
kahilikkoon, mutta tällä kertaa paljon likemmäksi erästä siltaa. Hän
toivoi, että olisi tarkalleen tiennyt, missä rakennuksessa vankia
säilytettiin. Hän tiesi menettelevänsä mielettömästi, jos yrittäisi
etsiä läpi koko kylän, mutta hän ei voinut kuitenkaan keksiä toista
keinoa.

Vihdoin vetäytyivät kyläläiset majoihinsa lukuunottamatta vahteja,
jotka vartioivat asumuksia ja rantamajoja yhdistäviä kaitoja siltoja.
Nu hiipi äänettömästi lähimmän sillan alle. Kahlaten matalassa vedessä
hän saapui erääseen kohtaan vartiopaikan toiselle puolelle. Sitten hän
meni kylän alle, kunnes tuli vihdoinkin sen vastakkaiselle puolelle.
Täällä ulottui vesi melkein hänen kaulaansa asti. Hän kiipesi hitaasti
erästä paalua ylös. Pysähdellen tuon tuostakin kuuntelemaan, hän pääsi
lopulta niin korkealle, että saattoi tarttua siltalankkujen laitaan
toisella kädellään. Sitten hän kohottautui ylös, kunnes hänen silmänsä
olivat sillan tasalla. Hänen ympärillään vallitsi kuoleman hiljaisuus
— kuoleman hiljaisuus ja sysimusta pimeys. Hän kohottautui kaiteeseen
tarttuen ja veti sitten ruumiinsa ylös, nosti toisen jalkansa kaiteen
yli ja kyykistyi varjopaikkaan seinää vasten.

Täällä hän kuunteli tarkasti muutamia minuutteja. Sisältä kuului monien
nukkujain raskasta hengitystä. Hänen päänsä yläpuolella oli aukko —
ikkuna. Nu kohottautui, kunnes saattoi katsoa siitä sisälle. Kaikki
oli pimeätä. Hän haisteli ilmaa, toivoen turhaan tuntevansa Nat-ulin
tutun tuoksun, mutta vaikka hän olisi ollutkin siellä, täytyi kaikkien
vihjausten hänestä hukkua tiheään ahtautuneista miehistä, naisista
ja lapsista lähteviin hikihöyryihin ja niistä huonosti kuivatuista
metsähärännahoista leviävään löyhkään, joiden päällä he nukkuivat.

Oli vain yksi keino, jonka avulla saattoi hankkia täyden varmuuden —
hänen täytyi tunkeutua asumukseen. Kissan tavoin hiipien hän ryömi
sisään pienestä aukosta. Lattia oli melkein täpösen täynnä nukkujia.
Heidän välitseen ja ylitsensä liikkui Nu varovaisesti. Hän kumartui
jokaista kohti, käyttäen apunaan herkkätuntoisia sieraimiani! tässä
sokeassa etsinnässä, jossa hänellä ei silmistään ollut vähintäkään
hyötyä. Hän oli mennyt huoneen poikki ja tullut vakuutetuksi,
ettei Nat-ul ollut siellä, kun muuan mies ilmestyi oviaukkoon. Se
oli vahtisoturi. Nu vetäytyi tiukasti seinää vasten tuskin parin
metrin päähän ovesta. Mikä oli saanut miehen tulemaan sisälle? Oliko
liikehtiminen majassa hälyttänyt hänet? Nu odotti veitsi iskuvalmiina.
Mies astui juuri oviaukosta sisälle.

»Throk!» huusi hän. Eräs nukkujista liikahti ja nousi istumaan.

»Noh?» murahti hän.

»Tule vartioon — nyt on sinun vuorosi», vastasi vahti.

»Uh!» vastasi unelias mies, ja vahti kääntyi ja poistui majasta.

Nu saattoi kuulla Throkiksi nimitetyn miehen nousevan ja kokoilevan
aseitaan, pistävän jalkoihinsa sandaalit sekä suoristavan ja kiristävän
lanneverhoansa. Hän valmistautui lähtemään vahtivuorolleen. Nun
kuunnellessa välähti rohkea tuuma hänen mieleensä. Hän puristi lujemmin
veistänsä ja astui yhtäkkiä pelottomasti huoneen poikki Throkia kohti.

»Hyss!» kuiskasi hän. »Menen puolestasi vahtiin tänä yönä, Throk.»

»Häh?» kysyi unelias mies.

»Menen puolestasi vahtiin», toisti Nu. »Haluaisin kohdata —» ja hän
mumisi nimen, joka olisi saattanut olla mikä hyvänsä. »Tyttö sanoi
haluavansa tulla luokseni toisen vahtivuoron aikana.»

Nu saattoi kuulla miehen nauraa hykertelevän.

»Anna minulle lanneverhosi», sanoi Nu, »jotta kaikki luulisivat minua
sinuksi». Ja hän ojensi kätensä sarvekasta metsähärän taljaa kohti.

Throk luovutti sen hänelle peräti iloissaan saadessansa jatkaa untaan,
jota hänen toverinsa oli häirinnyt. Nu pani härän pään omaansa, jolloin
turpa pisti ulos naamion tavoin. Kun hän painoi koko laitteen syvälle
päähänsä, jäivät hänen piirteensä kokonaan varjoon. Nu astui ulos
kylää ympäröivälle sillalle. Toinen vahti seisoskeli kärsimättömästi
odottamassa hänen tuloaan, kääntyi hänet nähdessään ja lähti astelemaan
erästä asumusta kohti, joka ulottui kauemmas järveen. Kaikkiaan
seitsemän majaa yhdisti tämä yksi ainoa kapulasilta rantaan — Nu oli
mennyt maata lähinnä sijaitsevaan majaan.

Missä niistä oli vanki ja oliko hän lainkaan juuri tässä
rakennusrykelmässä? Yhtä mahdollista oli, että häntä säilytettiin
jossakin muussa ryhmässä, joita Nu oli laskenut kaikkiaan olevan
kymmenen pitkin rantaa vähintään puolentoista kilometrin matkalla.
Mutta Nu oli varma, että tyttö oli tuotu ensiksi johonkin tämän
yhdistelmän asumuksista — hän oli nähnyt heidän menevän sillan
poikki tyttö mukanaan. Hän ei tiennyt, olivatko he siirtäneet hänet
myöhemmin johonkin toiseen kylään. Kunpa vain olisi ollut joku keino,
jonka avulla olisi voinut päästä varmuuteen. Hän ajatteli avuliasta
ja uneliasta Throkia — uskaltaisikohan hän yrittää toistamiseen
käyttää hyväkseen tuon unikeon herkkäuskoisuutta. Nu kohautti
olkapäitään. Oli varsin todennäköistä, ettei hän löytäisi tyttöä ennen
päivänkoittoa, jollei saisi apua, ja ettei missään tapauksessa pääsisi
hengissä pakenemaan kylästä. Mitä muuta elämä oli kuin yhtämittaisia
uhkayrityksiä, suurempia ja pienempiä? Hän oli jo aikaisemmin pelannut
onnenpeliä — no, hän pelaisi tämänkin kerran.

Hän meni uudestaan asumukseen ja astui meluisasti Throkin viereen. Hän
kumartui ja ravisti miestä olkapäästä. Throk aukaisi silmänsä.

»Missä paikassa on vanki?» kysyi Nu. Hän oli ollut sanomaisillaan
luolassa, mutta hän oli kuullut Gronin puhuvan vuodista ja haoista
kyhätyistä laitteista, jotka suojelivat heitä sateilta ja joista
käytettiin toista nimitystä kuin luola. Hän oli kyllin terävä-älyinen
käsittääkseen, että paljastaisi itsensä, jos täällä puhuisi luolasta.
Hänen oma kielensä ja järvenasukkaiden kieli oli pääpiirteissään
samanlaista, ja niin hän käytti sanaa, joka suunnilleen merkitsi, missä
kohden täsmällisesti sanoen vankia säilytettiin.

»Viimeisessä rakennuksessa tietenkin», mörähti unelias Throk.

Nu ei uskaltanut kysellä enempää. Viimeinen rakennus saattoi merkitä
tämän asumusryhmän viimeistä rakennusta tai myös sitä, että Nat-ul
oli viimeisessä kylässä. Nu ei kuitenkaan tiennyt, mikä oli viimeinen
kylä, oliko se pohjoiseen vai etelään siitä kylästä, missä hän oli. Hän
tunsi jo miehen silmäin tutkiskelevan häntä pimeyden läpi. Nu nousi
ja kääntyi ovea kohti. Olivatko miehen epäluulot heränneet — oliko Nu
mennyt liian pitkälle?

Throk nousi istumaan taljoilleen ja katseli poistuvaa olentoa — hänen
raskaassa päässänsä myllersi kysymyksiä. Ken oli tämä mies? Tietenkin
hänen täytyi olla tuttava, mutta jostakin syystä hän ei kyennyt
määrittelemään, kenen äänellä mies puhui. Miksi hän oli kysynyt, missä
vankia säilytettiin? Kylän jokainen asukas tiesi sen varsin hyvin.
Throk kävi levottomaksi. Hän ei pitänyt asioiden tällaisesta tilasta.
Hän yritteli nousta. Oh, kuinka väsynyt hän oli! Mitä hyötyä siitä
olisi loppujen lopuksi? Kaikki oli tietenkin hyvin. Hän heittäytyi
jälleen metsähärän taljoille.

Ulkona käveli Nu rannalle ja kohensi eläintulta. Sitten hän kääntyi
sillalle. Nopeasti hän meni sillan poikki ja jatkoi matkaansa
käytäviä pitkin useiden asumusten ohi, kunnes tuli viimeiselle
seitsemästä rakennuksesta. Oviaukolle hän pysähtyi kuuntelemaan ja
samalla nuuskimaan tyynesti ilmaa. Äkillinen värähdys kulki hänen
jättiläismäisen ruumiinsa läpi, hänen sydämensä löi hurjasti ja
ikäänkuin nousi kurkkuun — Nat-ul oli sisällä!

Hän astui kynnyksen yli —rakennus oli pieni. Ainoankaan muun ihmisen
tuoksu ei ollut sekaantunut Nat-ulin tuoksuun. Hänen täytyi olla yksin.
Nu hapuili pimeässä, tunnustellen käsillään eteensä tyhjää ilmaa ja
sandaaliin pistetyillä jaloillaan lattiaa. Hänen herkkätuntoiset
sieraimensakin opastivat häntä. Vihdoin hän tuli Nat-ulin luo, joka
makasi erääseen pylvääseen huoneen toisessa päässä lujasti sidottuna.

Nu kumartui hänen ylitseen. Hän nukkui. Nu laski toisen kätensä hänen
olkapäälleen, pani toisen kämmenensä hänen huulilleen tuntiessaan hänen
liikahtavan, painoi suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi, ettei hän
saanut huutaa.

Nat-ul aukaisi silmänsä ja liikahteli.

»S—sh», varoitti Nu. »Se olen minä, Nu Nunpoika.» Hän otti kätensä
tytön huulilta ja kohotti hänet istuvaan asentoon, polvistuen hänen
viereensä. Hän kietoi kätensä tytön vyötäisille huulillaan hellä sana;
mutta Nat-ul työnsi hänet pois.

»Mitä teet täällä?» kysyi hän kylmästi.

Yllätys saattoi Nun ymmälleen.

»Olen tullut pelastamaan sinua», kuiskasi hän, »viemään sinut takaisin
vuorille Rauhattoman meren rannalle, missä kansamme asuu.»

»Mene pois!» vastasi Nat-ul. »Mene naisesi tykö.»

»Nat-ul!» huudahti Nu. »Mitä on tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut?
Oletko sairastunut kaiken sen johdosta, mitä olet saanut kestää —
sairastunut siihen tautiin, joka muuttaa uhrinsa järjen apinaväen
järjeksi? Nu'lla ei ole muuta naista kuin Nat-ul, Nat-ul Thantytär.»

»Onhan vieras nainen, Gron», huudahti Nat-ul katkerasti. »Näin hänet
sylissäsi — näin huulenne yhtyvän. Ja sitten juoksin pois. Palaa hänen
luokseen. Tahdon kuolla.»

Nu etsi hänen kätensä ja puristi sitä lujasti.

»Näit mitä näit, Nat-ul», sanoi hän, »mutta et kuullut, kun sanoin
Gronille, että rakastan vain sinua. Et nähnyt minun irroittavan hänen
käsivarsiaan. Sitten näin sinut kaukana, näin paimenten tulevan ja
vievän sinut. En heittänyt enää katsettakaan vieraaseen naiseen, vaan
riensin vangitsijasi jälkeen, piileskellen lähettyvillä pimeän tuloon.
Sen seikan, Nat-ul, että olen täällä, pitäisi todistaa rakkauteni, jos
joskus olisit epäillyt sitä. Oi, Nat-ul, Nat-ul, kuinka voit epäillä
Nun rakkautta?»

Tyttö luki sekä hänen käytöksestään että sanoistaan, että hän puhui
totta. Ja vaikka Nu olisi valehdellut, olisi hän varmasti uskonut,
sillä niin kiihkeästi hän halusi kuulla Nun lausuvan juuri nämä
sanat. Hän nojasi poskeaan käteensä huokaisten helpotuksesta ja
onnesta, ja sitten Nu sulki hänet syliinsä. Mutta vain hetkisen he
saattoivat antautua tunteiden valtaan — ankara todellisuus kutsui heitä
toimintaan, viipymättä ja pikaisesti. Nu olisi käsittänyt, kuinka
käskevä tämä kutsu oli, jos hän olisi katsahtanut siihen majaan, jossa
Throk loikoi häräntaljoillaan silmät levällään.

Throkin sameissa aivoissa kuvastuivat moneen kertaan sen henkilön
tulon yksityiskohdat, joka vastikään oli kysynyt vangin olinpaikkaa.
Se oli peräti kummallista, ja mitä enemmän Throk ajatteli asiaa, sitä
valppaammaksi hän kävi ja sitä paremmin hän kykeni oivaltamaan, että
vieraan omituisessa tiedustelussa ja toiminnassa oli ollut jotakin ylen
tavatonta ja salaperäistä.

Throk nousi istumaan. Hän oli äkkiä käsittänyt, miten hänen kävisi,
jos jotakin tapahtuisi yhteisölle hänen huolimattoman laiminlyöntinsä
takia — alkuajan yhteiskunnan lait olivat ankarat, niiden rikkomisen
seuraukset nopeat ja säälimättömät. Hän hypähti jaloilleen, nyt perin
kiihdyksissä. Jäämättä etsimään taljaa heittääkseen sen hartioilleen
hän tarttui aseisiinsa ja juoksi ulos käytävälle. Pikainen katsahdus
ilmaisi sen seikan, ettei vartijaa näkynyt siellä, missä vartijan olisi
pitänyt olla. Hän muisti vangin olinpaikkaa koskeneen muukalaisen
tiedustelun ja käänsi katseensa kauempana olevia rakennuksia kohti.

Nopeasti ja ääneti hän juoksi sitä majaa kohti, jossa Nat-ulia
säilytettiin. Ja niin tapahtuikin, että kun Nu astui ulos huoneesta,
kohtasi hän alastoman soturin melkein kimpussaan. Nähdessään Nun ja
tytön hänen takanaan päästi Throk kovan hälytyshuudon. Hänen oikea
kätensä lennähti taaksepäin, mutta taaksepäin lennähti myös Nu Nunpojan
oikea käsi. Kaksi asetta lensi yhtaikaa, ja samalla hetkellä Nat-ul,
Nu ja Throk kyykistyivät siltapalkkeja kohti väistääkseen keihäät. Ne
molemmat suhahtivat vahinkoa tuottamatta heidän ylitseen, ja sitten
ryntäsi kaksi soturia kohotetuin kirvein toisiansa vastaan.

Jokaisesta oviaukosta tulvi miehiä Throkin huudosta. Nu ei voinut
ruveta käsikähmään vastustajansa kanssa. Hänen täytyi uskaltaa panna
koko taistelu sekä kirveensä yhden ainoan, nopean liikkeen varaan.
Hänen kirvestä pitelevä kätensä pysähtyi tuokioksi olan taakse,
lennähti sitten eteenpäin ja heitti raskaan aseen. Voimakkaasti kuin
kanuunankuula lensi karkea kiviase ilman halki, osuen suoraan Throkin
kasvoihin ja musertaen ne veriseksi lihamassaksi.

Kun järvenasukas suistui kuolleena maahan, tarttui Nu Nat-ulin käteen
ja veti hänet asumuksen nurkan taakse lähestyväin soturien näkyvistä,
jotka juoksivat heitä kohti hurjasti kiljuen ja uhaten aseillaan.
Käytävän kaiteella sieppasi Nu Nat-ulin ja nosti hänet sen yli, pudotti
hänet alas veteen ja hyppäsi hänen rinnalleen.

Muutamat väkevät vetäisyt veivät heidät kylän alle, ja kun he
kiirehtivät rantaa kohti, kuulivat he etsiskelijäinsä juoksentelevan
sinne tänne heidän yläpuolellaan. Koko yhteisö oli nyt hereillä, ja
melu oli huomaava. Kun he kaksi hiipivät vedestä rannalle, keksivät
lähimmät kyläläiset heidät viipymättä, ja silta ratisi ja ryski
satakunnan soturin jalkojen alla heidän rientäessään sen poikki
estääkseen karkurien paon.

Nun ja Nat-ulin edessä väijyivät alkuajan yön vaarat; takaapäin heitä
uhkasivat yhtä suuret vaarat villien vihollisten taholta. Vain veitsi
aseena oli turhaa jäädä taistelemaan. Ainoana toivona oli pako ja se
mahdollisuus, että heidän onnistuisi päästä metsään ja vetäytyä puun
turviin, ennenkuin heidän perässään ryntäävät ihmispedot tai muut pedot
heidän edessään ehtisivät kaapata heitä.

Sekä Nu että Nat-ul olivat nopsajalkaisia. Heihin verrattuina
olivat järvenasukkaat köntyksiä, ja sen vuoksi he pääsivät viidessä
minuutissa kauas takaa-ajajiensa edelle, jotka käsittäen nyt takaa-ajon
jatkamisen hyödyttömyyden ja sen vaaran, että joutuisivat liian
kauas asumuksiltaan, ehkä vihollisten lujaan leiriin, luopuivat
takaa-ajostaan ja palasivat järvelle.

Onni suosi Nu'ta ja Nat-ulia, kuten se aina on osoittanut suopeuttaan
urhoollisille. He saapuivat metsään ylätasangon laitaan kohtaamatta
ainoatakaan petoa. Täällä he löysivät turvapaikan eräästä puusta, johon
he jäivät aamun koittoon. Sitten he jatkoivat matkaansa kohti vuoria,
joille heidän oli kiivettävä päästäkseen merelle. He olivat sopineet
keskenään Gronista — he suostuisivat viemään hänet mukanaan oman
kansansa luo, missä hän saisi elää rauhassa niin kauan kuin halusi.

Päivä oli jo valjennut, kun Nu ja Nat-ul tulivat vuoren juurelle.
Gronia ei näkynyt. Mutta vuoren huipulta katseli kaksi viekasta silmää
heihin erään ruohomättään takaa. Tähystelijä näki miehen ja neitosen ja
tunsi heidät molemmat. He nousivat parhaillaan — hän odottaisi hieman.

Nu ja Nat-ul kiipesivät vaivatta ylöspäin. Kun he olivat tulleet
jyrkänteen puoliväliin, lähti mies laskeutumaan alaspäin heitä kohti
huolimatta enää piileskellä. Kömpelyydessään hän päästi putoamaan
irtaimen kiven ja ilmaisi heille läsnäolonsa. Nu katsoi ylös samoin
kuin Nat-ulkin.

»Tur!», huudahti jälkimäinen.

»Tur», kertasi Nu ja lähti nousemaan kahta vinhemmin.

»Olet aseeton», varoitti Nat-ul; »hänen puolellaan ovat kaikki edut».

Mutta luolamies halusi kiihkeästi päästä käsiksi siihen mieheen,
joka oli syössyt Nat-ulin kaikkiin mihin vaivoihin, joita tyttö oli
kärsinyt. Hän irroitti veitsensä ja pisti sen hampaittensa väliin
pikaista käyttöä varten. Kissan tavoin hän kiipesi ylös jyrkkää
seinämää. Ihan hänen kintereillään tuli suloinen ja villi Nat-ul. Hänen
voimakkaiden, valkoisten hampaittensa välissä oli hänen oma veitsensä.
Turia odotti lämmin vastaanotto. Hän oli tullut nyt ulkonemalle
erään luolan suun alapuolelle. Irrallaan kalliojyrkänteessä, tuskin
tasapainossa pysyen, oli iso kalliolohkare, tonnin tai parin painoinen,
voimakas hävitysväline. Tur äkkäsi sen. Ihan hänen allaan kiipesivät
Nu ja Nat-ul. Tur tajusi tuokiossa, mitä mahdollisuuksia tuon valtavan
ison lohkareen suunnaton paino tarjoaisi. Hän juoksi sen taakse,
pani jalkansa sitä vastaan, nojasi selällään kallioon ja työnsi.
Kalliolohkare kallistui ja viippui. Nu tajusi vaaran, silmäili oikealle
ja vasemmalle etsiskellen pakotietä, mutta sattuma oli suosinut
erinomaisesti heidän vihollistaan. Sillä paikalla ei sattunut olemaan
mitään muuta jalansijaa kuin missä he seisoivat. He ponnistelivat
kahta kovemmin saavuttaakseen miehen ennenkuin hän ehtisi irroittaa
kalliolohkaretta.

Tur ponnisteli kahta kovemmin syöstäkseen sen alas heidän päälleen. Hän
muutti asentoaan, painoi olkansa kiveä ja toisen kätensä ja jalkansa
vuoren seinämää vasten. Niin hän työnsi mielettömästi. Hirvittävä
vaara heilui ja keinui alhaalta tulevien yllä. Seuraavassa hetkessä se
rysähtäisi alas.

Äkkiä ilmestyi luolasta Turin takaa nainen, ulkoa kuuluneen melun
herättämänä. Se oli Gron. Hän pääsi selville koko tilanteesta yhdellä
ainoalla katsahduksella. Hän näki Nun ja Nun seurassa Nat-ulin.
Rakastamansa miehen sen naisen seurassa, joka oli heidän välillään,
jonka aina täytyi olla heidän välillään, sillä hän tiesi, ettei Nu
ikinä rakastaisi häntä, olipa Nat-ul elävä tai kuollut. Hän hymyili
nähdessään, että Turin ponnistukset olivat johtamaisillaan suotuisaan
tulokseen. Seuraavassa tuokiossa suistuisivat mies, joka halveksi hänen
rakkauttaan, ja nainen, jota hän vihasi villin mustasukkaisuutensa koko
voimalla, alas, musertuisivat ja ruhjoutuisivat vuoren juurelle.

Tur! Hän katseli puolisoaan äkkiä silmiään siristäen. Tur! Tuo mies löi
häntä! Häpeän puna poltti hänen poskiaan. Tur, Hänen miehensä! Hänen
lapsensa isä!

Kalliolohkare keinahteli pahasti. Nu ja Nat-ul kiipesivät alhaalta
ylös. Mies oli nähnyt Gronin, mutta hän oli lukenut selvästi
puolisonsa tunteet. Turhaa oli huutaa häntä avuksi. Menneisyydestä
oli vanha rakkaus oikeata miestään kohtaan tullut ottamaan Gronin
valtoihinsa. Hän takertuisi Turiin voiton hetkellä, toivoen sillä
tavoin saavuttavansa hänet jälleen itsellensä. Myös Nu tajusi sen vihan
voiman, jonka hän varmaan oli sytyttänyt naisen rinnassa torjumalla
hänen rakkaudenosoituksensa.

Vielä yksi sellainen sysäys kuin viimeinen, niin kalliolohkare
rysähtäisi alas heidän päällensä. Gron seisoi puristaen käsillään
paljaita rintojansa, kynsien upotessa pehmeään lihaan, kunnes veri
pirahteli pronssinkarvaista ihoa pitkin. Hänen lapsensa isä! Hänen
lapsensa! Sen säälittävän olennon, jonka hän oli jättänyt telttaan,
rannalle! Hänen pienokaisensa — kuolleen pienokaisensa! Turin ja hänen
äitiä kohtaan osoittamansa julmuuden tähden kuolleen!

Tur jännittäytyi viimeiseen työntöön. Hymy leikki hänen huulillaan. Hän
oli selin Groniin — muuten hän ei olisi hymyillyt. Nu'kaan ei hymyillyt
nähdessään, mitä ylhäällä tapahtui — naisen kasvot olivat vääntyneet
hirvittävästi vihasta ja verenjanosta. Veitsi paljastettuna syöksyi
Gron Turia kohti. Kohotettu veitsi upposi miehen selkään ja rintaan.
Ulvahtaen kääntyi Tur kostajaa kohti. Kun hänen silmänsä osuivat
hänen lapsensa äitiin, kiljaisi hän kovasti, ja tämä kiljaisu vielä
huulillaan hän vaipui kuolleena ulkonemalle.

Sitten kääntyi Gron niihin kahteen päin, jotka nopeasti nousivat
häntä kohti. Nun huulilla pyörivät jo kiitoksen sanat; mutta Gron
seisoi ääneti, valmiina vastaanottamaan heidät — paljastetuin
veitsin. Mitä hän tekisi? ihmettelivät Nu ja Nat-ul. Mutta ei ollut
peräytymismahdollisuutta, ja vain veitsellä asestettu nainen salpasi
heidän tiensä vapauteen ja kotiin.

Nu oli melkein Gronin tasalla. Gron nosti veitsen päänsä yläpuolelle.
Nu ryntäsi ylöspäin iskeäkseen aseen syrjään ennenkuin se uppoutuisi
hänen rintaansa, mutta Gron oli häntä nopeampi. Ase iski, mutta ei
Nuhun. Syvälle omaan murtuneeseen sydämeensä syöksi Gron aseen terävän
kärjen, ja samassa hetkessä hän hyppäsi kauas Nusta ja Nat-ulista
syöksyäkseen rusentuneena ja musertuneena korkean jyrkänteen juurelle.

Kuolema, äkillinen ja hirvittävä, ei ollut outo näille alkuajan
rakastavaisille. He näkivät, että Gron oli kuollut, samoin myös Tur.
Nu otti jälkimmäisen aseet, ja vieretysten he kaksi lähtivät etsimään
rantaa. He saapuivat sille vain sellaisia viivytyksiä ja vaaroja
kestettyään, jotka olivat jokapäiväisiä tapauksia heidän villissä
elämässään. He löysivät myös venheen, pääsivät mannermaalle ja
myöhemmin heimonsa luo turvaan. Täällä heidät otettiin tervetulleina
riemuisasti vastaan, sillä molempia oli pidetty kuolleina. Sinä iltana
he käyskentelivät käsitysten päiväntasaajan ison kuun paisteessa
Rauhattoman meren rannalla.

»Pian», virkkoi Nu, »tulee Nat-ul Nu Nunpojan puolisoksi. Isäni Nu
on sanonut sen, ja niin on puhunut myös Nat-ulin isä Tha. Uuden kuun
syntyessä tulee meistä puolisot.»

Nat-ul painautui häntä lähemmäksi.

»Minun Nu'ni on suuri soturi», sanoi hän, »ja suuri metsästäjä, mutta
hän ei ole tuonut ihmisten ja mammuttien tappajan Uun päätä, jonka hän
lupasi laskea isäni Than luolan edustalle.»

»Nu lähtee liikkeelle heti päivän valjettua kaatamaan Uuta», vastasi Nu
levollisesti, »eikä hän palaa vaatimaan vaimoansa, ennenkuin on tuonut
tullessaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään».

Nat-ul naurahti vasten Nun kasvoja.

»Nat-ul laski vain leikkiä», vastasi hän. »Minun mieheni on
osoittautunut suuremmaksi kuin Uun metsästäjä. En halua isohampaista
päätä, Nu. Haluan vain sinut. Et saa lähteä kaatamaan tuota petoa —
riittää, kun kykenet tappamaan sen, jos se hyökkää kimppuumme. Eikä
kukaan rohkene sanoa, ettet kykenisi tekemään sitä.»

»Siitä huolimatta lähden huomisaamuna metsästämään Uuta», väitti Nu
itsepintaisesti. »En hetkeksikään ole unohtanut lupaustani.»

Nat-ul yritti saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän pysyi
siinä lujasti. Ja seuraavana aamuna lähti Nu Nunpoika vuorilta
Rauhattoman meren rannalta etsimään Uun pesää.

Koko päivän istui Nat-ul odottamassa hänen paluutaan, vaikka tiesi,
että saattaisi kulua monia päiviä ennenkuin Nu palaisi tai ettei Nu
palaisi ehkä ollenkaan. Uhkaavan vaaran vakavat aavistelut ahdistivat
häntä. Hän harhaili ulos ja sisälle, sisälle ja ulos luolastaan,
tähyillen tuhannennen kerran sille tielle, jota Nun olisi pitänyt tulla.

Äkkiä kuului kaukaa sisämaasta jyrinää. Maa huojui ja vapisi. Nat-ul,
silmät kauhusta selällään, näki heimonsa pakenevan ylöspäin luolilleen.
Taivas himmeni, kovaääninen jyrähtely muuttui hirvittäväksi ja
huumaavaksi jyrinäksi. Maan huojunta kiihtyi niin, että vuoretkin,
joihin kansa oli kätkeytynyt, vavahtelivat ja heiluivat kuin lehti
rajuilman edellä.

Nat-ul juoksi isänsä luolan sisimpään suojaan. Sinne hän kyyristyi
lattialle, haudaten kasvonsa karhun- ja leijonantalja-kasaan. Hänen
ympärillään kiemurtelivat hänen isänsä perheen muut jäsenet — kaikki
kauhun lyöminä.

Kesti viisi minuuttia ennenkuin tuli loppu. Se tuli pelottavana,
kammottavana järistyksenä, joka kohotti mahtavan vuoren sadan jalan
korkeudelle ilmaan, murskaten ja hajoittaen sen siruiksi, jyrkänteen
suistuessa eteenpäin sen juurella kasvavaan metsään. Sitten vallitsi
hiljaisuus — kammottava ja pahaenteinen hiljaisuus — viisi minuuttia
kesti kuolemanhiljaisuutta maan pinnalla, kunnes äkkiä kuului kaukaa
mereltä syöksyvän, kuohuvan hyökyaallon kohina — ääni, jota kuulemaan
oli jäänyt vain muutamia villipetoja —, ja vuorenkorkuinen valtameri
ryntäsi sinne, missä ennen oli ollut päällikkö Nun kylä.




VIIDESTOISTA LUKU

Mitä luola paljasti


Kun Victoria Custer aukaisi silmänsä, näki hän ensiksi veljensä Barneyn
kasvot yllään. Hän silmäili veljeään tuokion neuvottoman hämmentyneenä.
Äkkiä hän ojensi kätensä Barneytä kohti.

»Missä olen?» kysyi hän. »Mitä on tapahtunut?»

»Sinulla ei ole hätääkään, Vic», vastasi nuori mies. »Olet turvassa ja
terveenä loordi Greystoken bungalowissa.»

Sitten rypisti tyttö hämmentyneenä kulmiaan.

»Entä maanjäristys», kysyi hän, »eikö tapahtunut maanjäristystä?»

»Vain vähäinen, Vic, mutta se ei merkinnyt mitään. Mitään vahinkoa se
ei tuottanut.»

»Kuinka kauan olen ollut — tuota — tällä tavoin?» jatkoi Victoria.

»Pyörryit noin kolme minuuttia sitten», vastasi hänen veljensä. »Laskin
sinut juuri tähän ja lähetin Esmeraldan noutamaan hiukan paloviinaa,
kun aukaisit silmäsi.»

»Kolme minuuttia», mumisi tyttö, — »kolme minuuttia!»

Sinä iltana, toisten vetäydyttyä huoneisiinsa, istui Barney Custer
sisarensa vuoteen vieressä, ja pitkälle aamuyöhön kertoi Victoria
hänelle yksinkertaisin sanoin ja osoittamatta hermostumisen merkkiäkään
tässä esittämäni tarinan Nat-ulista ja Nu Nunpojasta.

»Luulen», virkkoi hän lopetettuaan kummallisen kertomuksensa, »että
olen onnellisempi nähtyäni tämän unen tai sanottakoon sitä miksi
hyvänsä. Olen kohdannut uneni miehen ja elänyt uudestaan sen elämän,
jonka hän ja minä elimme lukemattomia vuosia sitten. Vaikkapa hän
tulisikin luokseni uudestaan unessa, ei se häiritse minua. Iloitsen
siitä, että se oli vain unta, ettei Terkoz tappanut mr. Curtissia ja
etteivät kaikki nuo hirvittävät asiat olleet todellisia.»

»Nyt», virkkoi Barney hymyillen, »voit kuunnella, mitä Curtiss on
yritellyt sanoa sinulle.» Se oli puolittainen kysymys.

Victoria Custer pudisti päätänsä.

»Ei», sanoi hän, »en koskaan enää voisi rakastaa häntä. En voi sanoa
sinulle miksi, mutta ehkäpä kaikki se, mitä elin noiden kolmen minuutin
aikana, paljasti minulle muutakin kuin vain hämärän ja kaukaisen
menneisyyden. Tiedäthän, ettei Terkoz ole koskaan pitänyt hänestä.»

Barney ei puhunut enempää siitä asiasta. Hän suuteli tyttöä,
toivottaen hyvää yötä; ja kun itäinen taivaanranta alkoi kirkastua
aamunsarastuksesta, meni hän nukkumaan muutamiksi tunneiksi
huoneeseensa.

Seuraavana päivänä päätettiin, että Victoria ja Barney lähtisivät
rannikolle niinpiankuin oli saatu hankituksi kantajat, mikä vaatisi
korkeintaan muutaman päivän ajan. Luutnantti Butzow, Curtiss ja minä
päätimme seurata heitä.

He oleskelivat viimeistä päiväänsä Greystoken uudistalossa.
Toiset olivat metsästämässä. Barney- ja Victoria olivat jääneet
viimeistelemään matkatavarain pakkausta. Se oli nyt tehty, ja tyttö
pyysi, että he lähtisivät viimeisen kerran ratsastamaan uzirien maan
avaraan, riistarikkaaseen laaksoon.

He olivat ratsastaneet tuskin kahta kilometriäkään, kun Barney
havaitsi, että hänen sisarellaan oli jokin erikoinen päämäärä, sillä
hän ratsasti suoraan kuin nuoli etelää kohti ryhmyisten vuorten juurta,
jotka rajoittivat wazirien maata tällä taholla — samalle suunnalle,
jota hän aikaisemmin oli kaihtanut. Parin tunnin lujan ratsastuksen
jälkeen he tulivat korkean vuoren juurelle, joka aikaisemmin oli
herättänyt Victoriassa kauhua ja pahoja epäilyksiä.

»Mikä on tarkoituksesi, Vic?» kysyi Barney. »Luulin sinun jo selvinneen
kaikesta tästä.»

»Niin olenkin, Barney», vastasi Victoria, »tai ainakin selviän
tämän päivän perästä, mutta en voinut lähteä pois tyydyttämättä
uteliaisuuttani. Tahdoin ottaa selvän, onko täällä jotakin luolaa,
johon ihminen saattaa olla haudattuna.»

Hän hypähti ratsulta ja lähti kiipeämään ylös rosoista jyrkännettä.
Barney hämmästyi hennon tytön ketteryyttä ja voimaa. Häntä ihan
hengästytty kun hän pysytteli Victorian perässä noustaessa nopeasti.

Vihdoin pysähtyi Victoria äkkiä kapealle ulkonemalle. Kun Barney pääsi
hänen viereensä, näki hän sisarensa käyneen hyvin valkoiseksi, ja
hän itsekin kalpeni nähdessään, mihin Victorian katse oli kiintynyt.
Maanjäristys oli irroittanut ison kalliolohkareen, joka ikuisuuksia
sitten oli ilmeisesti kuulunut kiinteästi vuorenseinämään. Nyt se oli
työntynyt ulospäin kymmenkunnan jalkaa, paljastaen synkän onkalon suun.

Barney tarttui Victorian käteen. Se oli hyvin kylmä ja vapisi hiukan.

»Lähtekäämme», sanoi hän, »tämä on mennyt jo kyliin pitkälle, Vic.
Tulet uudestaan sairaaksi, jos jatkat näin. Mennään hevosten luo —
olemme nähneet kaikki, mitä tahdoimme nähdäkin.»

Victoria irroitti kätensä.

»Ei ennen kuin olen tutkinut tuon luolan», sanoi hän melkein uhitellen,
ja Barney tiesi, että Victoria noudattaisi omaa päätänsä.

Yhdessä he astuivat inhoittavaan luolaan, Barney edellä, raapien
tulitikkuja toisella kädellään, samalla kuin hän puristi toisessa
kädessään vireeseen vedettyä pyssyään; mutta luolassa ei ollut mitään,
mikä olisi enää kyennyt vahingoittamaan heitä. Tulitikun heikot säteet
valaisivat eräässä etäisessä nurkassa jotakin, mikä sai Barneyn äkkiä
pysähtymään. Hän yritti käännyttää tytön takaisin ikäänkuin luolassa
ei olisi ollut enää mitään nähtävää, mutta myös Victoria oli nähnyt ja
tunkeutunut eteenpäin. Hän käski veljensä sytyttämään toisen tulitikun.
Ja heidän edessään oli ison miehen lahonnut luuranko. Sen vieressä
oli murtunut, kivipäinen keihäs, ja lisäksi he näkivät kiviveitsen ja
kivikirveen.

»Katsos!» kuiskasi tyttö, viitaten johonkin, joka oli ihan luurangon
takana.

Barney kohotti tulitikkua, kunnes sen heikko valo osui tuohon toiseen
esineeseen — ison kissan irvistävään kalloon, jonka yläleuan aseina oli
kaksi voimakasta, kahdeksantoista tuuman pituista, käyrää torahammasta.

»Uu, ihmisten ja imettäväisten tappaja», kuiskasi Victoria Custer
kauhistuneella äänellä. »Ja Nu Nunpoika, joka tappoi sen Nat-ulinsa
tähden — minun tähteni!»








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN RAKASTAJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.