Sydämen ääni : Romaani

By E. Temple Thurston

The Project Gutenberg eBook of Sydämen ääni
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sydämen ääni
        Romaani

Author: E. Temple Thurston

Translator: Yrjö Tirmu

Release date: July 25, 2025 [eBook #76565]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Ahjo, 1920

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYDÄMEN ÄÄNI ***

language: Finnish




SYDÄMEN ÄÄNI

Romaani


Kirj.

E. TEMPLE THURSTON


Englannista ("Sally Bishop") suomentanut

Yrjö Tirmu [Leo J. Manner]





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo,
1920.




ESITTELY.


Tämän romaanin tekijä, joka on Englannin suosituimpia "nuoria"
kirjailijoita, kertoo erään myöhemmän teoksensa esipuheessa, että
ystävät, arvostelijat sekä kustantajat kehottivat häntä Sally
Bishopin julkaisemisen jälkeen kirjoittamaan edelleenkin "jotakin
samantapaista". Tämä seikka jo osoittaa, kuinka suuresti englantilaiset
lukijapiirit mieltyivät nyt suomeksi ilmestyvään romaaniimme, joka
alkukielisenä on levinnyt monina suurina painoksina.

Romaanin voittama mieltymys onkin ymmärrettävissä, sillä tämä teos
on niitä harvoja englantilaisia lemmentarinoita, joita ei vaivaa
hentomielinen sovinnaisuus ja rakkauden teennäinen ihannoiminen.
Temple Thurstonin elämännäkemys on tässä aitoa ja rehellistä ja hänen
kertomatapansa miellyttävää, psykologisesti syvennettyä ja älykästä.
Nämä ominaisuudet varmaan tuottavat nyt tekijälle ystäviä myöskin
suomalaisissa lukijapiireissä.

_Suomentaja_.






I KIRJA




I LUKU.


Marraskuinen sumu oli koko iltapuolen väijyskellyt kuin hyppyyn
kyyristyvä peto Lontoon jylhäin rakennusten väliin uurtuvissa ahtaissa
solissa. Illalla se kohousi ylemmäksi, ikäänkuin odotellen yön tuloa,
sitten pimeässä rynnätäkseen saaliinsa kimppuun. Koko ilmakehä tuntui
olevan täynnään äreää vihamielisyyttä, joka itsepintaisesti painoi
ihmismieliä. Hieno, tihutteleva sade valeli katuja ja peitti usvaisena
verhona lamppujen paksuja lasikupuja, tehden valaistuksen himmeäksi ja
harmaaksi.

Suurten liiketalojen kaikissa ikkunoissa paloivat sähkövalot. Ulkoa
kaduilta saattoi nähdä kuinka apulaiset, miehet sekä naiset, istuivat
työpöytiensä ylle kumartuneina, kiireisesti suoritellen päivän
viimeisiä tehtäviä. Silloin tällöin nousi joku heistä tuoliltaan,
päätettyään työnsä, ja lähti kadulle uneliaana ja väsyneenä.
Horrosmaisuus, joka kuvastui heidän kaikissa liikkeissään, peitti
melkein tyyten varjoon sen huojennuksen tunnon, jonka työn päättyminen
heissä varmaan synnytti. He eivät paiskanneet iloiten kirjoja käsistään
eivätkä rynnänneet kilvan tarttumaan hattuihinsa, kuten lapset
tekevät koulupäivän päättyessä. He järjestivät huomispäivän varalle
paperinsa hitaasti ja huolellisesti lokeroihin ja salkkuihin, sulkivat
työpöytiensä laatikot tarkan varovasti ja suojustivat kirjoituskoneet
uneliaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin arasti kunnioittaen näitä
kiusanhenkiään. Ja sitten he äänettöminä noutivat hattunsa ja
sateensuojansa, astuivat ulko-ovelle, kohottivat kasvojaan hetken
pilviä kohti tunnustellakseen sateen runsautta, — ja aukaistuaan
välinpitämättömästi verhon päänsä ylle suojaksi he yksitellen häipyivät
näkyvistä katujen hämärään.

Bonsfield & C:on konttorissa King Streetillä istui nuori naisapulainen
vielä toisten poistuttua kauan kirjoituskoneen ääressä. Yksinäisenä
hehkuva vihreäkupuinen sähkölamppu loi hohdettaan hänen ylleen,
samalla kun huoneen muut osat jäivät varjoon. Naapurissa oli suuri
tornikello jo ajat sitten lyönyt kuusi, mutta tytöllä näytti yhä vielä
olevan paljon työtä kesken. Hän istui siinä koneen ylle kumartuneena,
juoksuttaen sormiaan pitkin sen näppäimistöä kärsivällisesti,
vaikkakin samalla väsynein ja ikävystynein ilmein. Lampun valovirta
hehkui hänen vaaleilla, kultaan vivahtavilla hiuksillaan, saaden ne
kimmeltämään himmeiden päivänsäteiden lailla. Huoneen peräseinän tummaa
taustaa vasten kuvastuvina muistuttivat tytön pään ääriviivat tämän
vihreähohteisen lampun valossa ikäänkuin omituista maalausta, jota
vaistomaisesti täytyy pysähtyä katselemaan, silmän kerta siihen osuessa.

Hämärältä Covent Gardenin aukealta kulki muuan mieshenkilö King
Streetille ja silmäsi valaistuun ikkunaan, astuessaan sen sivutse. Hän
pysähtyi ja jäi katselemaan tyttöä, koettaen ohikulkijoita kavahtaen
käyttäytyä ikäänkuin hän odottelisi siinä jotakuta. Näin kului viisi,
ehkä kymmenenkin minuuttia, ja yhä seisoi mies siinä ikkunan takana
hämärän suojaamana, silloin tällöin vilkasten ympärilleen, nähtävästi
varoakseen, ettei häntä yllätettäisi teossa, jonka hän mielessään
punnitsi houkkamaiseksi.

On mahdotonta sanoa, herättääkö tavallisesti juuri nainen itsessään
miehen huomion, tahi johtuuko mielenkiinnon syttyminen siitä, että
itse nainen ja miestä kohtaamishetkellä vallitseva mieliala sopivasti
sulautuvat yhteen ja täydentävät toisiaan. Tässä tapauksessa ainakin
oli tällainen yhdistetty vaikutus voitolla. Mies oli matkalla
yksinäiseen asuntoonsa, autioihin huoneisiin Regent kadun alapäässä.
Häntä painosti yksinäisyyden tunne, — se oli hetken mieliala, — ja
tässä oli nainen: nuori tyttö, jonka kasvoista mies selvästi erotti
vain kauniit, lapsekkaan pehmoiset ääriviivat vihertävässä valossa
sädehtivien kultaisten hiuskiehkurain kehystäminä. Sellainen oli
nainen; ja mies seisoi yhä paikallaan häntä katselemassa, nähtävästi
ajattelemattakaan omaa kotimatkaansa.

Ympäristössä sammuivat jo kaikkialla suurten konttorien sähkövalot,
ja liikkeiden viimeisetkin apulaiset jättivät työnsä, kiirehtien
tihkusateen halki asuntoihinsa, ravintoloihin ja lukemattomiin
huvittelupaikkoihin. Mutta vaaleahiuksinen tyttö istui yhä koneen
ääressä, ja ikkunan takaa katseleva mies tarkkasi hänen liikkeitään
itsepäisellä uskollisuudella. Viimein pakottivat tytön sormien
yksitoikkoiset, nopeat hypähtelyt miehen kuvittelemaan, miltä hänestä
itsestään tuntuisi, näin uurastaessaan tuollaisen pienen, rasahtelevan
koneen ääressä päivästä päivään. Hän oli kuulevinaan koneen
lakkaamattoman ratinan, tytön sormien takoessa sen näppäimistöä yhäti
samanlaisin yksitoikkoisin liikkein. Hän kuvitteli, että tämä pienten
metallisten vipuvarsien rasahtelu muodostaisi hänen olemisensa ytimen,
ja hän ajatteli tunnossaan:

"Jumalani! Sellaista elämää!"

Jos ajatusten siirto on mahdollinen, — jos tunnetilat ja -mielteet
voivat keskitettyinä värähdyksinä kulkeutua sielusta toiseen, on se,
mitä seuraavassa kerrotaan, kenties selitettävissä tämän olettamuksen
nojalla. Sillä kun mies oli ajatuksissaan purkanut inhonsa tähän
sisäiseen huudahdukseen, kätki tyttö hetkeksi kasvot lopen väsyneenä
käsiinsä. Mies näki, kuinka hän pusersi sormenpäillään silmäkuoppiaan.
Sitten tyttö oikaisihe jälleen, istui suorana tuolillaan ja ojensi
käsivartensa päänsä yläpuolelle. Mutta hänen jokainen liikkeensä
ilmaisi uupumusta ja tyhjää kyllästymistä. Ja konepöydällä hänen
vieressään oli yhä kokonainen pinkka valmistamattomia kirjeluonnoksia.

Tyttö katsahti kelloaan ja penkoi sitten epäröivänä ja arvostelevana
vielä kirjoittamattomia paperiliuskoja. Jättäisikö hän nyt työnsä
siihen? Mies päätti äkisti itsekseen, että tyttö on lähtevä pois
ennenkuin hän ehtii lukea kahteenkymmeneen. Mutta ellei silloinkaan
näkyisi merkkejä siitä, että tyttö aikoo lähteä, ei hän itse jäisi enää
pitemmälti odottelemaan.

Yksi — kaksi — kolme — neljä —, tyttö nousi hitaasti tuoliltaan. Mies
tähysteli häntä vielä tarkkaavana, kunnes näki hänen sovittavan puista
suojusta kirjoituskoneen ylle. Silloin katselija poistui kadun toiselle
puolelle ja alkoi siellä kulkea käytävää edes ja takaisin, kaiken aikaa
varoen päästämästä Bonsfield & C:on ovea näkyvistään. Hän kääntyi aina
kahdenkymmenen askeleen päästä takaisin, pysyttäytyen kaiken aikaa
tarkkaamansa oven vastapäisellä puolella.

Kului muutamia minuutteja. Vihdoin hän kuuli oven rasahtavan auki ja
sitten sulkeutuvan, — läjähdys sai kadun lievästi kajahtamaan. Silloin
hän kääntyi pikaisesti ja näki tytön tulevan suoraan vastaansa.

Mies valmistausi puhuttelemaan häntä ja kohotti jo kättään,
tarttuakseen hattuunsa. Hän odotti tytöltä pientä, tiedotonta
rohkaisua, edes kysyvää silmäystä; mutta tyttö kulki hänen
ohitseen alaspainunein päin, ikäänkuin täysin tietämättömänä hänen
läheisyydestään. Pienet jalat liikkuivat nopeasti, ja katukäytävä
kumahteli hiljaa ja tasaisesti, kun tyttö kiiruhti Bedford Streetille,
suunnaten kulkunsa Lontoon länsiosaa kohden.

Tähänkö siis kaikki päättyisi? Suottako hän oli seissyt tällaisessa
tihkusateessa runsaan neljänneksen häntä odotellen? Harva päättäväinen
luonne jättäisi asian tähän. Mies oli halunnut tavata tytön heti
nähdessään hänet, ja se neljännes, minkä hän oli kärsivällisesti
seissyt paikallaan kosteassa ja raa'assa ilmassa, oli kypsyttänyt hänen
halunsa päätökseksi. Ja vaikka hänen rohkeutensa olikin tilaisuuden
tullen hetkeksi pettänyt, niin nyt se seikka yllytti häntä vain sitä
kiihkeämmin toteuttamaan päätöstään.

Hän oli kääntynyt vaistomaisesti ympäri samalla hetkellä kuin tyttö
sivuutti hänet katukäytävällä. Nyt hän kiirehti askeleitaan ja seurasi
epäröimättä tytön jäljissä.




II LUKU.


Elämä kokonaisuudessaan on seikkailua, sen yksitoikkoisimmatkin hetket
mukaan luettuina. On mahdotonta kulkea ihmisvilinässä Lontoon kaduilla,
tuntematta aavistusta sellaisista tapahtumien mahdollisuuksista, jotka
juuri tekevät meidän elämämme siedettäväksi.

Tällainen aavistus kohosi hetkeksi Sally Bishopin, nuoren
konekirjoittajattaren mieleen, kun hän kääntyi Bedford Streetille ja
suuntasi kulkunsa kohden Piccadilly-toria. Sivuuttaessaan konttorin
edustalla kohtaamansa miehen oli hänestä näyttänyt siltä kuin tämä
aikoisi häntä tervehtiä. Ja kun hän nyt, kadunkulmassa kääntyessään,
vilkaisi taakseen ja näki miehen muuttaneen suuntaansa ja seuraavan
hänen jäljissään, muuttui hänen hämärä olettamuksensa varmuudeksi. Hän
tiesi nyt aavistaneensa oikein.

Ensi silmänräpäyksessä tällainen seikkailun jännitys vain virkisti
hänen mieltään. Hänen yksitoikkoinen ja hiljainen elämänsä tuntui
todellakin olevan täynnään pienten tapahtumien kaipuuta, sillä päivä
seurasi tavallisesti toistaan aivan samankaltaisena kuin edelliset.
Mutta hänen jännittynyt mielihyvänsä raukesi, kun hän Garrick
Streetille ehdittyään silmäsi pikaisesti olkansa yli ja näki, että outo
jäljessätulija yhä pysytteli hänen kintereillään ja olipa vielä silminä
nähden lyhentänyt välimatkaa. Nyt tyttö tunsi enää vain epämääräistä
pelkoa.

Tällainen ahdistetun nuoren tytön kauhistus on sanoin selittämätön. Hän
ehkä tuntee silloin loukattavan arintaan ja pyhintään: viattomuuttaan.
Hän aavistaa, tahi ehkä tuntee itsetietoisesti, että loukkaus häpäisee
samalla koko naissuvun kunniantuntoa, ja siitä syttyy hänessä
siveellinen suuttumus, joka tyyten estää häntä ajattelemasta seikkailua
vain pienenä, vaarattomana viehätyksenä. Mahdollisesti arat luonteet
samalla huolestuvat oman turvallisuutensa vuoksi, olipa siihen sitten
todennäköistä syytä tahi ei. Mutta Sally Bishop ei peljännyt minkään
todellisen vaaran uhkaavan itseään katujen ihmisvirrassa, ja kuitenkin
koko hänen olemuksensa oli täynnään halua päästä solahtamaan vainoojan
näkyvistä. Hän totteli sokeasti vaistoa, jonka luonto on kätkenyt
puhtaaseen nais-sieluun, ja siksi hän pakeni.

Hän oli jo kahden vuoden ajan joka ilta kulkenut tämän saman matkan
King Streetiltä Piccadilly-torille, josta hän pääsi raitiovaunussa
Hammersmithiin. Kuten tuhannet muut Lontoossa työskentelevät nuoret
miehet ja naiset oli hänkin pakotettu asumaan esikaupungissa, jossa
vuokrat olivat tuntuvasti huokeampia kuin itse Lontoossa. Pitkä
matka oli aikaa vievä ja usein hankala, kun raitiovaunuihin oli
työläs päästä suuren tungoksen vuoksi. Mutta Piccadillyyn asti Sally
tavallisesti nautti matkastaan. Hänen tapansa oli virkistää mieltään
katselemalla suurten kauppojen ikkunanäyttelyjä. Coventry Streetillä
oli muuan vanhojen hopeateosten myymälä, jonka ohi hän ei koskaan
kulkenut silmäämättä ikkunaan näytteille asetettuja Yrjö III:n
aikuisia teekalustoja, viini- ja sokerikolpakoita, omituisen muotoisia
kerma-astioita, maljakoita, — kaikki vanhaa, lujaa ja taidokasta
käsityötä outoine ornamentteineen ja jalokivi-koristeineen. Tyttö ei
tiennyt mitään näiden teosten kalleudesta eikä antiikkisesta arvosta,
mutta hänen silmäänsä viehätti niiden ilmeinen hienous, jota metallin
heijasteleva hohde sekä jalokivien ja helmien välke tehostivat. Tänään
hän ei kuitenkaan pysähtynyt silmänräpäykseksikään katselemaan näitä
houkuttelevia kalleuksia.

Eikä hän tohtinut myöskään enää silmätä taakseen, nähdäkseen vieläkö
häntä seurattiin, sillä hän pelkäsi ahdistajan käsittävän hänen
vilkaisunsa peitetyiksi rohkaisuiksi. Hän vain yhäti kiirehti kulkuaan
ja saapui viimein hengästyneenä Piccadillyyn, jossa Hammersmithin vaunu
parhaillaan verkkaan liukui tavanmukaiselle pääteasemalleen, pysähtyen
siihen hetkeksi vaihtamaan matkustajia.

Vaunussaolijat tuskin ehtivät poistua, ennenkuin uudet joukot
rynnistivät sisälle väkivaltaisesti vaunun takapäästä. Kun Sally ehti
nousta takasillalle oli vaunun ovi jo suljettu, ja tuttu ilmoitus
"Tilaa vain katolla" osoitti, että vaunu oli täynnä.

Satoi yhä, — tihkui sellaista märkää usvaa, joka tunkee läpi
minkälaisen vaatetuksen hyvänsä. Tyttö epäröi. Odottaisiko hän
seuraavaa vaunua? Hänellä ei ollut sateenvarjoa, ja jos hän menisi
istumaan vaunun katolle, olisi hän ennen Hammersmithiä jo läpimärkä.
Mutta hän tiesi, kuinka vähän odottaminen tällaisessa tapauksessa
saattoi hyödyttää. Myöskin seuraava — ja yhä seuraava — vaunu olisivat
luultavasti täynnä, ennenkuin hänen onnistuisi tunkeutua sisään.

Sen vuoksi hän astui päättävästi portaille, jotka johtivat vaunun
katolle.

Hän istui lyhyelle penkille, kauimmaksi kuljettajasta. Suojatakseen
kasvojaan kylmältä, tihkuvalta sateelta hän painoi päänsä riipuksiin
ja jäi turtuneena odottamaan matkan alkamista. Pian helähtikin kello
kolmasti, ja suuren höyryaluksen lailla alkoi korkea ja kömpelö vaunu
liikkua kadun pienten ajopelien vilinässä.

Hetken kuluttua erotti Sally askeleita, jotka lähenivät häntä. Arvaten
vaunuilijan keräävän maksuja hän otti esille kolme kolikkoa, joilla
hänen oli suoritettava matkansa. Mutta turhaan odotettuaan, että
vaunuilija tavan mukaan helähyttäisi merkiksi rahatolppoaan, hän
katsahti kysyvästi hatunreunansa alta ja huomasi viereisellä penkillä
istumassa miehen, jonka hän ensin oli nähnyt King Streetillä, Bonsfield
& C:on oven edustalla.

Ensi silmänräpäyksessä tyttö vaistomaisesti päätti lähteä alas,
jättääkseen vaunun ensimmäisellä pysäkillä. Mies näki hänen liikahtavan
ja vannoi itsekseen, ettei toinen tilaisuus menisi häneltä jälleen
hukkaan. Kumartuen lähemmäksi tyttöä hän ojensi sateenvarjoaan ja sanoi:

"Tekisitte viisaammin, jos sallisitte minun lainata teille
sateenvarjoni, eikö totta?"

On ääniä, jotka tehoavat vastustamattomasti. Jos niissä on sellainen
metallisen käskevä helähdys, kuten tämän miehen äänessä, niin ne
ärsyttävät helposti toisia voimakkaita ja itsetietoisia luonteita.
Mutta todella naisellisiin naisiin tällainen ääni tehoaa ihmeellisesti,
— he voivat kiivailla ja taistella sen vaikutusta vastaan, mutta
lopulta he suorastaan tottelevat. Se on heidän luonteensa mukaista;
he saavat siitä tyydytyksensä. Sally oli hetken vaiti, ikäänkuin
tunnustellen omaa mieltään. Jos tarjous olisi tehty toisenlaisella
äänellä ja toiseen sävyyn, olisi hän pitänyt sitä vain loukkauksena.
Mutta nyt hän oli mielestään pakoitettu vastaamaan.

"Ei, kiitos," sanoi hän kylmästi. Ja tutkiva katse, jonka hän loi
tungettelijaan, oli yhtä kylmä ja luotaan työntävä kuin äänen sävykin.
Mutta hän _oli_ puhunut.

"Ettekö nyt ole tyhmä?" suostutteli vieras. "Te kastutte lävitse.
Aiotteko kauaksikin?"

"Hammersmithiin."

Kysymys oli esitetty niin luontevasti, ikäänkuin tarkoituksettomasti,
ettei tytölle juolahtanut mieleenkään kieltäytyä vastaamasta. Ja mies
jatkoi entiseen sävyynsä:

"Mutta ymmärrättehän, että te olette täysin lionnut ehtiessänne
Hammersmithiin."

"Se ei tapahdu nyt ensi kertaa."

"Mahdollisesti ei, mutta kenties sensijaan viimeisen kerran."

"Kuinka niin?"

"Influenssa — keuhkokuume — verensyöksy — taivaan valtakunta."

Tyttö katsahti häneen pikaisesti, nähdäkseen oliko mies niitä, joiden
oli tapana pilkaten puhua elämästä ja kuolemasta sekä pyhistä asioista.

"Onko teistä hupaista puhella tuohon tapaan?" kysyi hän.

"Mihin tapaan?"

"Tiedättehän, mitä itse äsken sanoitte."

"Tarkoitatte taivaan valtakuntaa?"

"Niin."

"Oh, en nyt pidä sitä kaikkein suurenmoisimpana pilana, mitä lienen
eläissäni keksinyt, mutta myönnän, että se oli tarkoitettu huvittamaan
teitä."

Tyttö naurahti tahtomattaankin. Miehen luontevuus ja
teeskentelemättömyys jo itsessään oli jollakin tavoin hyvätuulista.
Sally katsahti jälleen häneen uteliaana, ja kun hän taas loi silmänsä
muuanne, tunsi hän sisimmässään mielenkiintonsa heränneen.

Miehen kasvot olivat ajellut sileiksi. Piirteet olivat lujat, leuka
voimakas, mutta suu oli herkkäviivainen. Sellaisia kasvoja tyttö ei
usein nähnyt siinä ihmisluokassa, jonka parissa hän tavallisesti
liikkui. Näissä kasvoissa oli jotakin käskevää ja hallitsevaa, kuten
miehen äänessäkin. Piirteiden lujuudessa häivähti pieni julmuudenkin
vivahdus; mutta naiset säikähtävät sitä harvoin.

Vähitellen alkoi tytön mielessä jälleen värähdellä tunne seikkailun
viehätyksestä. Sillä tämä oli seikkailua. Ainoakaan hänen tuntemansa
mies ei olisi puhunut samalla tavoin kuin tämä tuntematon. Jo se
tosiasia yksin riitti herättämään tytön mielenkiinnon. Kuka hän oli?
On miehiä, joista heti saa sellaisen käsityksen, että heidän täytyy
olla "jotakin." Jos he ovat huonosti puettuja, haluaa mielellään uskoa
heidän liikkuvan valepuvussa; jos he sen sijaan ovat sormenpäihin
saakka muodikkaita, ei tee mieli moittia heitä turhamaisiksi, —
heidän asunsa näyttää vastaavan heidän sisäistä täydellisyyttään. He
ovat persoonallisuuksia; ja kun me olemme sen aavistaneet, ei mikään
ulkonainen seikka muuta sinne eikä tänne meidän arviointiamme heidän
suhteensa.

Sally tajusi hämärästi, että mies, joka istui hänen vieressään,
oli tällainen persoonallisuus. Ja hän iloitsi siitä tiedottomasti.
Tyttö ymmärsi, että tuntematon oli vain muutamaksi silmänräpäykseksi
sukeltautunut hänen elämänsä näköpiiriin, mutta hän ei enää olisi
suonut näitä silmänräpäyksiä olemattomiksi.

Äkkiä hän muisti jälleen, kuinka hän oli ensin kohdannut tuntemattoman
Bonsfield & C:on edustalla ja kuinka tämä oli sitkeästi seurannut
hänen jäljissään halki katujen ihmisvilinän. Hänet täytti äkisti
kaikkivoittava uteliaisuus. Miksikä olikaan mies häntä odottanut?
Minkätähden seurannut hänen jäljissään? Oliko tuntematon kuullut
hänestä? Keneltä? Ja mitä? Nämä kysymykset risteilivät nopeina hänen
mielessään.

"Mitä te odottelitte King Streetillä?" kysyi hän äkisti. Sanat tulivat
ikäänkuin tiedottomasti hänen huulilleen.

"Oh — te näitte minut siellä?" kysyi tuntematon.

"Näin."

"Te näitte minut, kulkiessanne minun sivuitseni?"

"Kyllä.

"Tiesittekö, että minä kuljin teidän jäljessänne kaiken matkaa
Piccadilly-torille saakka?"

"E-en, — mitenkä olisin sen tiennyt?"

"Te katsahditte taaksenne kerran tahi kahdesti."

"Katsahdinko?"

"Miksikä teidän pitäisi saada tietää, mitä minä odottelin King
Streetillä?"

"En minä erikoisesti halua tietää sitä."

"Kerronko sen teille?"

"Kertokaa."

"Minä olin nähnyt teidät ikkunan takaa, — näin teidän takovan
onnetonta kirjoituskonettanne. Seisoin siinä — kadulla — runsaan
neljänneksen; odottelin, että kyllästyisitte työhönne. Aioin kysyä
teiltä, tulisitteko mukanani teelle, — tahi illalliselle, jos se olisi
teitä miellyttänyt. Halusin puhella jonkun kanssa; olin juuri menossa
asuntooni. Miehen asumus, kun se on yksinäinen, saattaa joskus tuntua
jumalattoman —"

Tyttö nousi äkisti seisoalleen ja hänen hattunsa rasahti sateenvarjoon,
jota mies ikäänkuin huomaamattaan piteli hänen suojanaan.

"Päästäkää minut alas, olkaa hyvä,"

"Mutta te sanoitte olevanne matkalla Hammersmithiin. Nyt saavumme vasta
Knightsbridgeen."

"Poistun tässä."

Mies nousi myöskin. "Minä olen loukannut, teitä?" sanoi hän hiljaisesti.

"Kuvitteletteko jättäneenne sen tekemättä?"

"En, — luullakseni en kuvittele, — mutta en käsitä, mikä estäisi
meitä tutustumasta. Te olitte kuolemaisillenne kyllästynyt — näin sen
ikkunasta —, ja minä olin samoin. Eikö kahdella ihmisolennolla, jotka
ovat väsyneet ympäristöönsä, olisi — voisi olla — mitään yhteistä?
Lähdettekö tosiaankin?"

"Lähden."

Tyttö puraisi huultaan kärsimättömästi. Mutta siten hän vain tahtoi
peittää hymyä, joka pyrki esiin, mutta jota mies ei voinut aavistaa.

"Emmekö me siis enää tapaa?"

"Varmasti emme!"

Hän seisoi portaiden yläpäässä, odottaen vaunun pysähtymistä. Mies
katsahti hänen kasvoihinsa ja kohtasi tytön silmäyksen.

"Sittenpä pyydän anteeksi," sanoi tuntematon. "Ja koettakaa nyt olla
suuttumatta siihen, mitä juuri aion sanoa."

Tyttö astui porrasaskeleen alaspäin. "No niin?"

"Tiedän, ettemme kohtaa enää, — panen veikkaan kymmenen puntaa siitä.
Se on, te voitatte kymmenen puntaa, jos me tapaamme."

Halveksivasti naurahtaen kiirehti tyttö alas portaita ja hypähti maahan.




III LUKU.


Sallyn mieli kuohahteli vihasta ja katkeruudesta, hänen odotellessaan
Knightsbridgessä seuraavaa Hammersmith-vaunua.

Vedonlyönti oli loukannut häntä. Tarjous oli häpeämätön! Luuliko
mies, että hänen tuttavuutensa oli ostettavissa? Hän kyllä saa
nähdä erehtyneensä! Kymmenen puntaa? Olihan se naurettavaa! Kukapa
mies uhraisi sellaisen määrän rahaa pelkästään voittaakseen uuden
tuttavuuden. Sally oli tunnossaan vakuutettu, että vaikka hän jälleen
kohtaisikin tuntemattoman ja puhuttelisi häntä, ei mies koskaan
maksaisi sitä määrää, jolla hän vedonlyönteineen rehenteli. Niin, se
oli pelkkää rehentelyä, — eihän hänen tarvinnut vastata sanoistaan.
Kymmenen puntaa! Luoja paratkoon, hänhän saisi kymmenellä punnalla
uuden silkkihameen, päällysnutun, hatun, uuden kaulapuuhkan, — ja
silti hänelle jäisi vielä rahaa taskuunkin. Mutta jos mies luuli, että
tällaisen rahamäärän helähdys saisi hänet kesytetyksi, niin nähköön nyt
erehdyksensä.

Kaikki ne miellyttävät vaikutelmat, joita tuntematon oli tytössä
herättänyt, olivat nyt tiessään. Hän tunsi vain halveksumista. Olihan
helppoa rehennellä, — se ei maksanut mitään.

Pysäkille ajoi nyt seuraava Hammersmithiin menevä vaunu. Tyttö nousi
siihen ja koetti turhaan unohtaa kohtauksensa tuntemattoman kanssa.

Sallyn asuintoveri, miss Hallard oli saapunut kotiin jo ennen häntä.
He olivat vuokranneet yhteisen huoneen eräältä täysihoitolan emännältä
Hammersmithin Niittyrannalla. Nyt, kun Sally astui sisään, seisoi Janet
Hallard peilin edessä sukimassa lyhyitä hiuksiaan. Hän oli riisunut
puseronsa, ja hänen alastomat, ohuet käsivartensa muodostivat teräviä
kulmia, kun hän molemmin käsin järjesteli harrittelevaa tukkaansa.
Tytön huulien välissä kärysi pitkäimukkeinen Virginia-savuke.

"Märkä?" kysyi hän lyhyesti, päätään kääntämättä.

"Lionnut," vastasi Sally, riisuen hattuaan.

"Jos sinä olisit ostanut sateenvarjon sen huokean silkkihameen asemesta
—."

"Arvasin sinun puhuvan juuri tästä."

"Satoiko nyt, kun tulit pysäkiltä?"

"Ei. Nyt on tauonnut, Mutta minä kastuin jo kaupungissa; ja vaunuissa
oli tilaa vain ulkona katolla."

"Erinomaisen mukavaa!" sanoi miss Hallard.

Hän taivutteli hiuksiaan monenmoisiin koukeroihin ja kiinnitti niihin
lukemattomia käherryspuikkoja.

Tämä tyttö on uuden, kumouksellisen tyypin naisia. Hänellä on hyvin
vähän — tokko ollenkaan — yhteistä sen naislajin kanssa, johon Sally
Bishop kuului. Sally Bishop on ennenkaikkea nainen. Miss Hallardissa
on juuri _naista_ kaikkein vähimmin. Kohtalon leikki oli tehnyt hänet
naiseksi, mutta hänen litteätä, epämuodostunutta rintaansa ei koskaan
oltu tarkoitettu lasta imettävän äidin rinnaksi. Hänen pitkät, kaidat
kasvonsa, älykäs, mutta suhteettoman laaja otsansa, ohuet huulensa,
— koko hänen olemuksensa oli epänaisellinen Hän kuului siihen
naisluokkaan, joka voi tuntea syvintä harrastusta oman sukupuolensa
elämään, mutta joka ei itse voi koskaan sen elämää — elää.

Nämä kaksi niin vastakkaista tyttöä nyt asuivat yhdessä ja olivat
ystäviä. On selittämätöntä, mitenkä ystävyys heidän välillään on
mahdollista. Se on niitä luonnon salaisuuksia, joita me voimme vain
todeta, mutta emme pysty niitä ymmärtämään.

Kuitenkaan heidän ystävyytensä ei ollut niin läheistä, että se olisi
pakoittanut Sallyn kertomaan toverilleen tämäniltaisen seikkailunsa.
Itse asiassa hän halusi kertoa kokemuksensa, mutta tietäen, että
Janet silloin kietoisi hänet lukemattomin kuivanjärkevin kysymyksin,
joihin hän ei aina kyennyt vastaamaan, uskoi hän parhaaksi vaieta.
Ystävättären terävyys pelotti toisinaan häntä.

"Käytä peiliä nyt, jos tarvitset," sanoi Janet ja poistui vuoteensa luo.

Sally aikoi väsyneesti riisuutua.

"Minä olen lopen uuvuksissa!" huokasi hän.

Janet ei sanonut mitään. Siniset juovat, jotka yhä uudelleen ja yhä
tummempina ilmaantuivat Sallyn silmien alle, olivat jo aikaa ennen
puhuneet hänelle selvää kieltään tytön riutumuksesta.

Sally katsahti peiliin. "Miltä minun silmäni näyttävätkään!" huudahti
hän.

"Tiedän sen."

"Surkeat, eikö totta?"

"Pahanlaiset. Etkö sinä voi edes vaatia lisää palkkaa, koska ne
teettävät sinulla ylityötä?"

"Se ei käy, — ne ottaisivat toisen minun tilalleni."

"Anna heidän ottaa."

"No niin, entä miten silloin käy?"

"Menet näyttämölle."

Sally katsahti jälleen arvostelevasti kuvaansa pienessä,
mahonkipuitteisessa peilissä. Hän koetti olla näkemättä kasvojensa
väsynyttä ilmettä ja niiden riutumusta osoittavia merkkejä.

"Luuletko, että minä kelpaisin tämän näköisenä?" kysyi hän.

"Eivät puoletkaan operettinaisista vedä sinulle vertoja."

"Paljonko minä siellä saisin?"

"Kaksi puntaa viikossa."

"Saman minkä sinä saat piirustuskoulussa."

"Niin, mutta sinun täytyisi ansaita se työlläsi. Minä saan palkan
avustuksena."

"Niin, tietysti. Mutta mitä minun on tehtävä? Ei kai mitään
konekirjoituksen tapaista."

"Tuskinpa vain. Mutta ehkäpä sinulta vaadittaisiin enempääkin kuin
työtä."

"En ymmärrä sinua."

"Katsos, kun näyttämön ohjaaja hyväksyy tuntemattoman tytön
operettikuoroon, niin hän arvelee silloin osoittaneensa tytölle
suosiotaan. Otaksun, että asia niin onkin. Hän vaatii silloin
vastapalvelukseksi tyttöä tutustumaan monen moniin hienoston
nuorukaisiin, ja hän maksaa suosikilleen kaksi puntaa viikossa siitä,
että tyttö liehuu lavalla nähtävänä, on kauniin näköinen ja herättää
nuorten miesten huomiota. Sellaiset ovat olosuhteet."

Sallyn kasvot tummenivat. "Elämä on kaiketikin inhoittavaa," sanoi hän.

Janet hymyili. "Eihän se ole elämää," huomautti hän, "se on operettia."

Hän sytytti uuden savukkeen ja jäi, vuoteellaan istuen, katselemaan
kuinka Sally riisui märät vaatteet yltään. Viimein Janet sanoi:

"Sinä olet liian herkkä tällaiseen elämään, Sally. Sinä olet liian
romanttinen. Miksi sinä et mene naimisiin?"

"Toivoisin niin tapahtuvan," vastasi Sally väsyneesti.

"No hyvä, miksikä sitten et käytä mahdollisuuksiasi?"

"Mitä mahdollisuuksia?"

"Mr. Arthur —"

He nauroivat kumpikin. Arthur Montagu oli samassa hoitolassa asuva
pankinvirkailija. Jo runsaat kolme vuotta hän oli asustanut alati
samassa huoneessa, ja talon emäntä oli jo kauan esitellyt hänet mitä
erilaatuisimmille uusille vuokralaisille "mr. Arthurina."

Hän asui talon parhaimmassa huoneessa, ja hänen tapansa oli syödä
erikseen, emännän ja isännän seurassa, kun toiset jo olivat
lopettaneet. Mutta eräänä iltana hän ja Sally joutuivat yhdessä
kävelemään pysäkiltä kotiin. Mr. Arthur huomautti tytölle heidän
kävellessään, kuinka kauniilta virran ranta näytti, kun se hienosti
kaartaen hälveni pyökkien peittoon Chiswickin puolella. Hän puheli
älykkäästi ja somasti virtaan heijastuvista valovaikutuksista.
Ja kun he ehtivät perille, uskoi mr. Arthur tehneensä pikku
konekirjoittajattareen lähtemättömän vaikutuksen henkisellä
etevämmyydellään. Sen jälkeen hän puhui emännälle, rouva Hewsonille,
että hänen olisi parasta aterioida toisten seurassa, koska häntä muuten
voitaisiin moittia kenties ylpeydestä.

Janet Hallard ei ollut mr. Arthurille mieleen. Jos hän puhui taiteesta
nuorelle maalaaja-missille, niin Janet katseli häntä ilmeettömästi ja
kuunteli kärsivällisenä, mutta aikoi puhella arvopaperi-pörssistä heti,
kun toinen oli lopettanut.

"Oh! Liikeasioista on ikävä puhella!" huudahti mr. Arthur eräänä iltana.

"Mutta te osaatte puhua niistä vallan erinomaisesti," vastasi Janet
tyynesti. "Ne tuntuvat monin verroin mieltäkiinnittävämmiltä kuin
taide, milloin te siitä keskustelette. Itse asiassa, taide onkin
vain ihmisten kuvittelua kaikesta sellaisesta, mitä he eivät pysty
järjellään käsittämään."

Eipä ihme, että mr. Arthur vihasi tätä naista. Sallyyn hän sen sijaan
kiintyi syvästi, ja vain oman ylemmyytensä tunto esti häntä täysin
avoimesti ilmaisemasta mieltymystään. Mutta jo se, että hän laskeutui
korkeasta yksinäisyydestään ja ryhtyi aterioimaan muiden vuokralaisten
seurassa, osoitti hänen kiintymyksensä vakavuutta. Sally kuitenkaan ei
tuntenut mitään iloa näin saavuttamastaan voitosta.

"En voisi suostua mr. Arthurin vaimoksi," sanoi hän. "En, vaikkapa hän
olisi vanhan pankkinsa johtaja."

"Mutta miksikä et?"

"Minä en voisi koskaan rakastaa häntä. En edes kunnioittaa."

"Sepä se juuri on naisten kirous."

"Mikä?"

"Se tyhmä harhaluulo, että heidän on naitava sellainen mies, jota he
rakastavat. Naiset kuvittelevat, että heidän on sokeasti rakastamalla
korvattava miehelle se, että tämä tarjoaa heille kodin. Siten eivät
naiset koskaan saavuta riippumattomuutta."

"Minä en välitäkään riippumattomuudesta."

"Mksikä sinä sitten teet työtä, voidaksesi elää itsenäisesti?" kysyi
Janet.

"Syystä, etten tahtonut jäädä omaisteni niskoille, — siksi, että tahdon
itse huolehtia itsestäni."

"Kunnes annat kahlita itsesi johonkin mieheen, jotta _hän_ huolehtisi
sinunkin elämästäsi?"

"Ei siinä ole mitään kahlehtimista, jos minä rakastan häntä ja hän
minua. Eikä siinä ole mitään — käytännöllistä. Se on vain onnea. Ja
minä tunnen, että voisin olla onnellinen. Täysin onnellinen."

Janet nosti päätään ja puhalsi ohuilla huulillaan taiturimaisesti
muutaman savurenkaan ilmaan.

"Kauanko luulisit sellaisen onnen kestävän?" kysyi hän.

"En tiedä."

"Mutta rohkenisit koettaa?"

"Kyllä. Varmasti."

"Ja kaiken loppuessa ei sinulla olisi mitään jäljellä. Oman itsesikin
olisit kadottanut. Tapaisit itsesi kuivaksi imettynä —"

Sally poistui peilin luota ja meni Janetin vuoteen ääreen. Hän istui
sen reunalle ja kietoi paljaat käsivartensa ystävättären kaulaan.

"Ei hyödytä puhella tähän tapaan," sanoi hän hiljaisesti. "Sinä
ajattelet noin, ja minä ajattelen toisin, olenpa sitten oikeassa tai
väärässä. Jos minä rakastaisin jotakin miestä ja hän samoin minua, niin
minä uhraisin hänelle riippumattomuuteni, itseni, kaikkeni."

"Olettakaamme, ettei hän haluaisi ottaa sinua vaimokseen?" sanoi Janet
kylmäverisesti ja tyynesti.

"Silloin hän ei rakastaisi minua."

"Oh, kyllä. Hän voisi silti rakastaa."

"Sitten en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat."

Janet nousi vuoteelta. "Minä erotan tuoksusta, että illalliseksi on
savustettu sillejä," sanoi hän vilkkaampaan sävyyn. "Ellemme nyt
kiirehdi, saa mr Arthur niistä parhaimmat. Minä olen jo näkevinäni
emännän valikoivan niitä hänen lautaselleen. Tule. Kisko pusero yllesi.
Kiiruhda. Tänä iltana minä suostun puhelemaan mr. Arthurin kanssa
taiteesta."




IV LUKU.


On eri asia sanoa vieraille: "Siitä miehestä en minä huoli"; ja on
toinen asia sanoa samaa miehelle itselleen, kun hän nimenomaan kosii.

Samana iltapuolena oli pankissa ilmoitettu mr. Arthurille, että hän
pian on saava kassan hoidettavakseen. Tämä lupaus sai hänet juopumaan
ilosta. Aterioidessa hän loisti keskustelutaidollaan. Häntä eivät nyt
masentaneet edes miss Hallardin ivan myrkkyiset vuodatukset. Hän puhui
taiteesta rohkeammin ja persoonallisemmin kuin koskaan ennen. Täytyyhän
miehen, jolle vain muutaman vuoden palveluksen jälkeen tarjotaan
pankissa kassa hoidettavaksi, olla oikeutettu ilmaisemaan ajatuksiaan
mistä asioista hyvänsä, — myöskin taiteesta. Ja mr. Arthur kehitteli
monia ajatelmia tästä mieliaiheestaan.

"En ymmärrä, mitenkä ihmiset voivat sanoa taiteeksi sellaista, mikä ei
ketään miellytä," julisti hän lopuksi.

"Te olette, käsittääkseni, aivan oikeassa, mr. Arthur," vahvisti
emäntä, rouva Hewson. "Jos minä pidän jostakin — esimerkiksi siitä
maalauksesta, joka oli viime joululehdessä —, niin minä sanon aina:
'Tätä minä sanon taiteeksi!' Enkö sanokin, Ern?"

Hänen miehensä nyökkäsi, suu täynnä savustesilliä.

"No niin," sanoi mr. Arthur naurahtaen, "jos te, rouva Hewson,
tarkoitatte sitä värikuvaa, joka on arkihuoneessa pianon yllä,
niin minun täytyy tunnustaa, etten puolestani myönnä sitä lainkaan
taiteelliseksi."

"Miksikä ette?" kysyi Janet, "ettekö sitten pidä siitä?"

"En," sanoi mr. Arthur innostuneesti. "Ettekä te myöskään, luullakseni.
Panenpa shillingin vetoa, ettei se miellytä teitä."

"Mutta rouva Hewson pitää siitä," vastasi Janet tyynesti. "Eikö
se riitä todistamaan, että kuva on taiteellinen, — jos teidän
määritelmänne taiteesta on paikkansa pitävä?"

Kun rouva Hewson näin äkisti huomasi joutuneensa uhkaavan väittelyn
keskipisteeksi, nousi hän hätäisesti pöydästä ja kiiruhti keittiöön,
mutisten jotakin iltateen valmistamisesta. Hänen miehensä taas
ryhtyi, pelastaakseen mr. Arthuria pulasta, lukemaan ääneen päivän
sanomalehteä, joka hänellä aina syödessä oli käsillä.

Lukemista kuunteli tuskin kukaan, mutta mr. Arthur sai mielestään
kuitenkin sen turvissa sopivan tilaisuuden ryhtyä kuiskivaan
keskusteluun Sallyn kanssa.

"Muutitte, toivoakseni, vaatteenne?" kysyi hän.

"Oh, kyllä."

"Tiedättehän, voisitte saada keuhkokuumeen," lisäsi mr. Arthur
selittäen.

Sally hymähti. "Influenssa, — keuhkokuume, — taivaan valtakunta."

Mies katsahti häneen hämmästyneenä. "Miksi te noin sanotte?"

"En tiedä. Mutta miksikä en saisi sanoa?"

Mr. Arthur vilkaisi eteensä tyhjälle lautaselleen. Hänen teki mieli
ehdottaa tytölle jotakin, mutta heidän keskustelunsa ei toistaiseksi
näyttänyt johtavan toivottuun suuntaan. Hän katseli ympäri pöydän,
kootakseen rohkeutta. Viimein, kun isäntä purskahti raikuvaan nauruun,
lukiessaan lehdestään joitakin hauskuuksia, kiiruhti mr. Arthur
kuiskaamaan Sallylle hätäisesti:

"Tahtoisitteko tulla pienelle kävelylle aterian jälkeen? Nythän on jo
kaunis ilta."

Silmänräpäyksen ajan etsi Sally katseillaan tukea Janetista, joka
istui pöydän vastakkaisella puolella. Janet oli kuullut mr. Arthurin
ehdotuksen ja kehoitti nyt silmäyksineen tyttöä myöntymään pyyntöön.
Mr. Arthur ei huomannut tätä. Hän vain ymmärsi, että Sally epäröi, ja
hänen sydämensä jyskytti ankarasti.

"Voisinhan lähteä hetkiseksi," kuuli hän vihdoin tytön vastaavan.

Silloin hän nousi pöydästä voitonriemuissaan. "Menen huoneeseeni
muuttamaan kenkiä," sanoi hän. "Odotan teitä hallissa."

Sally palasi myöskin huoneeseensa Janetin seuraamana.

"Nyt hän kosii," sanoi miss Hallard.

"Eikä," vastusteli Sally.

"Olen varma, että hän tekee sen. Häntä on innostanut jokin
myötäkäyminen pitkin iltaa. Ehkäpä hän on saanut perinnön, tahi muuta
sen tapaista. Hänhän puheli tänä iltana aivan kuin hän saattaisi ostaa
kuningaskunnan kaikki taideaarteet kädenkäänteessä."

"Ja sinä luulet, että hän aikoo nyt ostaa minut?"

"Hän tekee tarjouksen. Mitä sinä vastaat?"

"Niin, — minkäpä minä voin. Naisitko sinä hänet?"

"Joutava kysymys. Hän ei koskaan tee tarjoustaan minulle. On mahdotonta
päättää, suostunko minä sille tahi sille miehelle, ellei hän ole
pyytänyt minua vaimokseen. Sitä ei osaa ennakolta ajatella."

"En usko, että sinä suostuisit kenenkään vaimoksi," mietti Sally.

"Hyvin mahdollista," vastasi toinen lyhyesti.

Sally ryhtyi jälleen irroittamaan hattuaan, jonka hän oli jo sovittanut
päähänsä. "Minä en lähde hänen kanssaan kävelylle," sanoi tyttö. "Se ei
miellytä minua."

"Älä hulluttele, — pane hattu päähäsi ja lähde kokemaan miltä tuntuu,
kun vakaa nuori mies kosii sinua joen rannalla yhdeksän aikaan illalla.
Lähde, Sally, — älä ole hupsu. Naiselle on terveellistä kuunnella
kosintaa; se on opettavaista. Lähde, — sinähän kenties pidätkin. Sitä
ei voi edeltäpäin tietää."

Sally totteli tahdottomana. Sisimmässään hän kammoksui edessä olevaa
kohtausta, mutta hän ajatteli, että sitä oli nyt mahdoton välttää. Hän
korjasi vielä vaistomaisesti hattuaan ja aukaisi oven.

Käytävässä, jota suurennellen sanottiin halliksi, odotteli mr. Arthur
häntä. Mies oli vaihtanut tohvelinsa paksuihin kenkiin, kaulaansa
hän oli kietonut suuren huivin, ja hänen päässään oli huolettomasti
vinoon painettu lierihattu. Hänen koko olemuksessaan kuvastui sellainen
itsetietoinen voitonvarmuus, että Sally ensi hetkessä päätti sittenkin
peräytyä takaisin huoneeseensa. Mutta hän ei rohjennut toteuttaa
aiettaan, ja kun he sitten ehtivät ulos tielle, joka johti aivan
rantaan, hälveni hänen pelkonsa vähitellen.

He puhelivat merkityksettömistä asioista silloin tällöin; katselivat
virralla soluvia aluksia, joiden rungot häämöittivät tummina,
aavemaisina möhkäleinä, ja joiden merkkilyhtyjen ja kajuuttavalkeain
kajastukset kiemurtelivat merkillisesti virran pyörteissä. Sally
ajatteli jo tunnossaan, että tässä kävelyssä oli sittenkin jotakin
romanttista ja mieltäkiehtovaa. Mutta hänen ilonsa katosi, kun mr.
Arthur sanoi epävarmalla ja vavahtavalla äänellä:

"Nojatkaamme tähän kaiteeseen ja katselkaamme laivoja."

Sally tiesi joutuvansa nyt koetukselle. Hän painui melkein hervottomana
korkeata rintanojaa vasten ja tuijotti ilmeettömin katsein tummalle
virralle. Pitkään aikaan ei mr. Arthurkaan puhunut mitään; sitten hän
äkkiä ojensihe ja sanoi:

"Minä — minä haluaisin kertoa teille jotakin, miss Bishop."

Sally pidätteli hengitystään. Kunpa siinä nyt olisi mies, jota hän
rakastaisi! Mikä hetki tämä silloin olisikaan, — mikä hetki! Hänen
huulensa tuntuivat äkisti kuivilta. Hän kostutti niitä kielellään.

"Mitä sitten?" kysyi hän viimein.

Mr. Arthur kääntyi, otti nenäliinansa ja niisti äänekkäästi nenäänsä.
Sitten hän alotti, yhä epävarmana ja hapuilevana:

"Tiedättehän, että minulla on toimi pankissa?" kysyi hän.

"Kyllä, luonnollisesti."

"Se on yksityispankki."

"Tosiaan?"

"Niin, tarkoitan, että yksityispankit maksavat parempia palkkoja kuin
muut."

"Niinkö?"

"Ja ne antavat minulle kohta kassan."

"Oh, onko se tärkeätä?"

"No, kuulkaahan, tuskin missään pankissa on osoitettu sellaista
luottamusta vielä ainoallekaan minun ikäiselleni miehelle. Lyön
shillingin vetoa, että tämä on ensimmäinen tapaus."

"En tohdi lyödä vetoa siitä."

"Ette, ette tietenkään; enhän minä sitä tarkoittanutkaan. Tahdoin vain
—"

"Ymmärrän, mitä tarkoititte", keskeytti Sally hänet. Tyttö tunsi
mielessään jotakin vapauttavan huumorin tapaista, muistaessaan nyt
erään toisen vedonlyöntitarjouksen, joka samana iltana oli tullut hänen
osakseen. "Te olisitte aivan yhtä hyvin voinut veikata kymmenestä
punnasta," lisäsi hän hymyillen. "Kymmenen puntaa kuuluu komeammalta
kuin shillinki, — eikä se olisi käynyt teille yhtään kalliimmaksi."

"Ah, te vain pilailette," huokasi mr Arthur.

"Enkä", vastasi tyttö; "minä olen aivan tosissani.

"Minä kuulen mielelläni puhuttavan kymmenestä punnasta. Shillinki
tuntuu liian jokapäiväiseltä."

Mies tunsi muutaman hetken itsensä masentuneeksi. Hän ei ollut
ymmärtänyt Sallyn ajatusta, mutta hän tajusi, että tytön sanat
kätkivät taakseen jotakin, mikä ei voinut olla hänelle edullista. Ja
hän tunsi loukkaantuneensa siitä kun tyttö ei näyttänyt ensinkään
käsittävän, kuinka tärkeän arvoaseman mr Arthur oli saavuttamaisillaan
pankkimaailmassa. Hän nojasi epäröiden kaiteeseen ja katseli äänetönnä
virralle, miettien samassa itsekseen, pitäisikö hänen kenties
luopua aikeistaan. Nyt oli vielä tilaisuus vetäytyä takaisin, tytön
aavistamatta mitään.

"No niin," sanoi tyttö pidätetyn hilpeästi, "tämänkö te tahdoitte
minulle kertoa?"

Mr Arthur kääntyi katsomaan Sallya kasvoihin. Hän erotti puolihämärässä
tytön pehmeät huulet, joita hän monesti oli halunnut suudella. Nyt, —
hänen tarvitsisi vain jatkaa; kun tyttö kuulisi hänen tarjouksensa,
vajoaisi hän — siitä mr Arthur oli varma — hänen syleilyynsä, ja
silloin...

"Ei, siinä ei ollut vielä kaikki," sanoi hän lämpimästi. Hän sulki
silmänsä puoleksi ja hänen kätensä vapisivat. "Se oli vain valmistelua."

Sally ei tohtinut katsella häntä kasvoihin. Tyttö tiesi, että mies oli
hyväluonteinen, ahkera ja rehellinen. Hän tiesi, että parempaa miestä
ei hänen ollut helppo saada, ja hän uskoi, että mr Arthurin vaimona hän
saavuttaisi sellaisen aseman elämässä, jota sadat hänen luokkansa tytöt
kadehtisivat. Mutta hän ei rohjennut katsella miestä kasvoihin samalla
kun nämä mietteet liikkuivat hänen sielussaan.

"Minä kuuntelen," sanoi hän jäykästi, tuijottaen liikkumattomin silmin
suoraan eteensä virran vastarantaa kohti.

"Niin, minä pyydän teitä vaimokseni," sanoi mr Arthur äkisti, sanojaan
valikoimatta.

Sally ei vastannut. Hän odotti. Hänen mielensä pysyi yhä aivan
tunteettomana.

"Ensi kuusta lähtien minä saan kaksisataa puntaa vuodessa. Sillä me
eläisimme varsin mukavasti, eikö totta?"

"Niinkö luulette?" kysyi tyttö.

"Oh, täällä Lontoossa on monta miestä, jotka ovat uskaltaneet mennä
naimisiin vähemmillä tuloilla ja ovat silti tyytyväisiä. Sitäpaitsi,
ensi vuonna minä saan jo kaksisataakaksikymmentä."

"Ja te haluatte naida minut?"

"Niin. Tarjoan teille oman, mukavan kodin. Teidän ei tarvitse enää
elää sellaisessa karsinassa kuin täällä. Saatte oman vierashuoneenne.
En tahdo kerskailla tästä; mutta eikö sellainen olisi teistäkin
miellyttävää?"

Hän tunsi tehneensä nyt ylevän tarjouksen, — ja ehkäpä se olikin
korkeinta, mitä hänellä oli tarjottavanaan. "Tarkoitan", jatkoi hän,
"että te saatte elää omaa elämäänne. Minä olen sivistynyt mies; en sido
teitä, vaan teen teistä oman valtiattarenne."

"Mutta minä en rakasta teitä," sanoi tyttö, huomaamatta toisen
uhrautuvaisuutta.

Mr. Arthur katseli häntä hämmästyneenä. "Miksikä ette?" kysyi hän
ihmeissään.

"Miksikä? Oh, minkätähden te jätätte sellaisen kysymyksen minun
vastattavakseni?"

"Sentähden, että minä haluan kuulla, mikä minussa on vikana. Vakuutan —"

"Oh, älkää," pyysi tyttö. "En rakasta teitä; siinä kaikki. Enempää en
osaa sanoa."

"Miksikä te sitten tulitte kävelemään minun kanssani?"

"En tiedä. Minun ei tietenkään olisi sopinut lähteä — otaksun, että
tein siinä väärin."

"Mutta te ette ole vielä kieltäytynyt suostumasta minun vaimokseni."

"En. Mutta enkö minä jo sanonut teille kylliksi?"

"Ette."

"Naisitteko te minut, vaikka tiedätte, etten minä rakasta teitä?" Hän
kääntyi katsomaan mr Arthuria silmiin.

"Kyllä," sanoi mies tukahutetusti, sillä hänen koko sielunsa värähti,
kun hän kohtasi tytön katseen. "Te ette kenties rakasta minua nyt, —
mutta te opitte rakastamaan."

Sally tunsi, että jälleen oli kaikki pilalla. Hän oli vakuutettu siitä,
ettei hän koskaan voisi rakastaa tätä miestä. Ja mr Arthurin varmuus,
järkähtämätön itsetietoisuus loukkasi häntä. Se surmasi hänessä säälin
tunteen, joka muuten voi saada naisen tällaisessa asemassa taivutetuksi.

"Oh, ei hyödytä puhua sellaista," sanoi hän hiljaisesti. "Pelkään,
ettei siten tapahdu."

Mr Arthur nojautui lähemmäksi. "Mutta tahdottehan sentään ajatella
vielä, — tahdottehan harkita vielä uudelleen? Vastatkaa minulle
toisella kertaa." Hän uskoi varmasti, että kun Sally ajattelisi omaa
kotiaan ja tulevaa elämäänsä, niin hän taipuisi, — jokainen nainen
taipuisi hänen asemassaan. "Saanhan kysyä myöhemmin?"

"Jos haluatte. En ymmärrä, miksi te olette minulle näin ystävällinen."

Mies tarttui kiihkeästi häntä käsivarteen. "Siksi, että rakastan teitä,
— ettekö huomaa sitä?"

"Niin, ehkä. Mutta en ymmärrä, miksikä te minua rakastatte.'

"Ette ymmärrä? Ah, Jumalani, — minä sen ymmärrän! Tahdotteko antaa
minulle suudelman?"

Hänen olisi pitänyt käsittää, että tällainen pyyntö oli kaikkein
mahdottomin; hänen ei olisi tällaisena hetkenä pitänyt osoittaa
tytölle intohimoisuuttaan. Mutta mr Arthur kuvitteli, että jokainen
nainen tällaisessa tilanteessa halusi itseään suudeltavan. Hän toivoi
oman intohimonsa nostattavan tytössä mieltymystä; hän kuvitteli, että
suudelma saisi tytön kiertämään kätensä hänen kaulaansa ja vaipumaan
suloiseen hurmaukseen. Hän ei aavistanut kuinka arkaa kieltä hän tänä
iltana kosketteli; hän ei ymmärtänyt, että tytön mielentila ikäänkuin
vaappui veitsenterällä ja saattoi pienimmästäkin varomattomuudesta
häilähtää kokonaan vastakkaiselle taholle kuin hän toivoi.

Sally vetäytyi pikaisesti loitommalle hänestä ja kääntyi poispäin,
huulet tiukasti yhteen puserrettuina.

"Minä lähden sisään," sanoi hän lyhyesti.




V LUKU.


Mutta Sally oli luvannut ajatella asiaa, ja se sai mr Arthurin
unohtamaan kaiken muun. Hän oli yhä vielä metsästäjä, ja tyttö oli
pakeneva saalis. Miehen veri kiersi nopeammin hänen suonissaan, kun
hän ajatteli, että riista voisi päästä hänen käsistään. Hän päätti
yhä järkähtämättömämmin, että tytön täytyy suostua hänen omakseen.
Muistaessaan, kuinka tyttö oli kieltänyt rakastavansa häntä, tunsi
mr Arthur nöyryytystä, mutta samalla sekin tunne yhä vain kiihoitti
hänen valloiltamisvaistoaan. Alussa, jolloin hän oli uskonut tytön
päätäpahkaa heittäytyvän hänen turviinsa, oli hän pitänyt Sallya
paljon vähäpätöisempänä olentona kuin nyt, jolloin tyttö oli selvästi
ilmaissut vastahakoisuutensa.

Kun mr Arthur kosintansa jälkeen meni levolle, oli tyttö alinomaa
hänen ajatuksissaan. Ja kun hän vaipui uneen, häälyi hänen mielessään
loputtomia unikuvia, joissa kaikissa Sally oli osallisena suudellen
ja hyväillen häntä. Tyttö oli vallannut hänen sielunsa sen viimeistä
sopukkaa myöten.

Sally itse vaipui uneen vasta myöhään Hänen palatessaan sisään istui
Janet vuoteessaan lukien ja tupakoiden. Riisuutuessaan kertoi Sally
hänelle tarkoin — sana sanalta — kaiken, mitä hänen ja mr Arthurin
välillä oli tapahtunut. Sellainen on naisten tapa. Heidän muistinsa on
tällaisissa asioissa ihmeteltävä.

"Ei hyödytä enää ajatella koko juttua", sanoi Janet, kun Sally vaikeni.
"Sitä harkitessasi sinä vain tulet yhä enemmän huomanneeksi syitä,
jotka pakottavat sinua vastaamaan kieltävästi. Tänä iltana on mr
Arthurin ainoa tilaisuus mennyt sivuitse. Tiedäthän sen itsekin — eikö
niin? Nyt sinä et enää milloinkaan voi suostua häneen."

Sally ryömi väsyneesti vuoteeseen ja kääri peitettä ympärilleen.

"Tahi suostutko?" kysyi Janet toistaen.

Sally mutisi kieltävästi jotain pielukseensa ja kääntyi tuijottelemaan
vastassaan olevia räikeävärisiä seinäpapereita.

"Sally," alotti Janet jälleen, sulkien kirjansa ja viskaten
savukepätkänsä tottuneesti avoimeen tulipesään. "Sally —"

"Niin?"

"Onko jokin toinen tiellä? Joku mies, johon olet tutustunut
kaupungissa, kenties konttorissasi, — niinkö?"

Sally käännähti jälleen. "Ei ole", vastasi hän. Tyttö ei katsonut
ystävätärtään silmiin, mutta hänen äänensä oli luja ja varma.

Miss Hallard istui hetken aikaa etunojossa vuoteessaan ja tarkasteli
Sallya. Hänen aavistelunsa kävi yhä varmemmaksi. Hän ymmärsi, että
Sally toimi jonkun hämärästi koetun vaikutelman pakoittamana, —
vaikutelman, jonka _hän_ kenties tajusi selvemmin kuin tyttö itse.
Janet oli järkähtämätön tässä uskossaan, ja Sallyn äskeinen kieltävä
vastaus yhä vain lujitti tätä hänen käsitystään. Kun teräväjärkinen
nainen alkaa epäluuloisesti tarkata ystävätärtään, jonka hän hyvin
tuntee, on melkein mahdotonta johtaa häntä kokonaan harhaan.

"Oletko sinä väsynyt?" kysyi Janet äkisti. "Tahi tekeydytkö vain
väsyneeksi?"

"Miksikä minä tekeytyisin? Olen väsyksissä, — hirvittävästi."

"Sitten sinä haluat kai nukkua?"

"Niin, en kernaasti puhelisi tänä iltana. Tahtoisitko sinä jutella?"

He säännöllisesti keskustelivat aina illoin, — milloin puvuista,
milloin uskonnosta, milloin rakkaudesta tahi muutamien naisten
ajattelemattomuudesta sekä hairahduksista. Janet kertoili epäilyttäviä
juttuja taideopiskelijain sekä heidän malliensa elämästä, ja Sally
kuunteli häntä ihmettelevin katsein, — hänen täytyi väliin pyytää
ystävätärtään selittämään joitakin kohtia tarkemmin, koska hän ei
voinut aina ymmärtää, mitä Janet tarkoitti sanoillaan. Näin he useasti
jatkoivat puheinaan pimeässä siksi, kunnes jompikumpi heistä ei
enää saanut vastausta johonkin kysymykseensä. Silloin hänkin, joka
viimeiseksi oli pysynyt valveilla, kääntyi vuoteessa kyljelleen ja
vaipui pian syvään uneen.

"Mikä sinua oikeastaan vaivaa tänä iltana?" uteli Janet. "Oletko
pahoillasi, kun sanoit mr Arthurille, ettet rakasta häntä?"

"En tiedä."

"Uskon sinun pahoittelevan sitä,"

Janet ei ajatellut sinne päinkään, mutta hän arvasi, että Sally nyt
vastaisi suoraan ja totuudenmukaisesti.

"Ei, minä en pahoittele", sanoi tyttö päättävästi. "En ensinkään."

"Miksikä sinä sitten olet tänä iltana niin masennuksissa?"

"Masennuksissa?" toisti Sally kysyvästi. Hän nousi istualleen
ja kohensi pielustaan. "Oh, minähän en ole vielä rukoillut
iltarukoustani." Hän työnsi peitteen yltään.

"Ethän kai nouse enää vuoteestasi, vai mitä?"

"Kyllä."

Tyttö liukui lattialle ja värähti, kun hänen jalkansa koskettivat
kylmään korkkimattoon. Mutta hän laskeutui kuitenkin lattialle
polvilleen, sillä hänestä tuntui, ettei rukouksella muuten ollut
oikeata arvoa. Vanha tottumus, johon hänet oli kasvatettu kotona
maalla, pikku pappilassa, piti yhä vielä hänet vallassaan. Hän
ei uskonut enää mihinkään määrättyyn opinkappaleeseen tahi
uskontunnustukseen, mutta kuitenkaan hän ei ainoanakaan iltana jättänyt
rukoilematta ennen levolle menoaan. Hänen lapsuutensa aikainen usko
oli aste asteelta menettänyt valtansa hänen sielussaan, mutta vanha,
yksinkertainen tapa polvistua joka ilta anomaan jumaluuden turvaa ja
johdatusta, säilyi yhä vääjäämättömänä sisäisenä tarpeena.

Kun Janet näki tytön lyyhistyvän polvilleen vuoteen viereen ja kätkevän
kultahiuksisen päänsä ristiin liitettyjen käsiensä varaan, kääntyi hän
poispäin ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Hän tiesi jo entuudelta,
ettei Sally koskaan rukoillessaan kuullut hänen kysymyksiään eikä
huolinut vastata niihin. Hän senvuoksi ei enää häirinnyt tyttöä, vaan
kaivautui patjoihinsa totuttuun makuuasentoonsa ja päätti nukkua.

Mutta Sally virui polvillaan lattialla kauan, ja hänen hartiansa
kohosivat kylmästä värähdellen tasaisesti hänen joka henkäyksellään.
Sally Bishop, joka tuskin enää tiesi mitään apostolisesta
uskontunnustuksesta ja jolle lunastusoppi oli vain hämärä ja
merkityksetön käsite, lähetti siinä väsyneet huokauksensa
tuntemattomalle jumalalle, anoen hänen johdatustaan. Ja kuitenkin tyttö
samalla sisäisesti tunsi jo itse valinneensa tien, jota hän halusi
kulkea.




VI LUKU.


On mahdotonta sanoa, miksikä mies, joka elämässään kohtaa lukemattomia
naisia, unohtaa kaikki muut yhden ainoan tähden, jonka hän kenties
ainoastaan sattumalta on hetkiseksi tavannut. Tämä on selittämätöntä,
mutta sen pohjana on varmaan salainen, tutkimaton sielullinen laki. Ja
sen lain vaikutuksen Jack Traill vaistosi sisimmässään, kun hän hyppäsi
alas raitiovaunusta heti senjälkeen, kun Sally Bishop oli jättänyt
hänet Knightsbridgessä.

Traill kulki jalkaisin hitaasti takaisin Piccadilly-aukealle. Siinä hän
katseli ympärilleen, tarkaten suurten rakennusten kirkkaasti valaistuja
ikkunoita ja miettien minnekä hän poikkeaisi aterioimaan. Hän valikoi
tavallisesti huolella aterioimispaikkansa. Toisinaan, kun hän ei voinut
päättää, kumpaan kahdesta hänen mielessään pyörivästä ravintolasta hän
menisi, ravisteli hän kämmentensä välissä rahaa ja antoi ratkaisun
riippua siitä, jäikö rahan "kruunu" vaiko "klaava" päällepäin. Mutta
nyt hänestä tuntui kaikki yhdentekevältä. Hän kulki välinpitämättömänä
aukean poikki ja meni sisään ensimmäisen ravintolan ovesta, joka osui
hänen näkyviinsä.

Soitto, räikeät valot, savupilvet ja ruuantuoksu, jotka häntä
ravintolan ruokasalissa kohtasivat, tympäisivät hänen aistejaan. Mutta
hän vakuutti itselleen, että muutaman minuutin kuluttua hän istuisi
tyynesti aterioimassa kuten kaikki muutkin, huomaamatta edes näitä
ravintolan tavallisia tunnusmerkkejä.

Salissa ei ollut ainoatakaan kokonaan vapaata pöytää. Traill sijoittui
erääseen nurkkaukseen, jossa pöydän vastapäisellä puolella muuan nuori
mies naisensa kanssa parhaillaan oli päättämäisillään ateriansa.
Hän ymmärsi, että pöytänaapurit eivät sanottavasti ihastuisi hänen
tulostaan juuri heidän kumppanikseen. Mutta siitä hän ei välittänyt.
Hän oli oikeutettu istumaan millekä vapaalle tuolille hyvänsä, ja tämä
tietoisuus "brittiläisestä vapaudesta" oli hänelle riittävä.

"Toivon, että suotte tungetteluni anteeksi", sanoi hän lyhyesti.

Mies, ilmeisesti konttoristi, mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi
hänen anteeksipyyntöönsä. Sitten Traill kutsui tarjoojan ja antoi
hänelle määräyksensä.

Nuoren konttorimiehen naistoveri kuuli Traillin tilaavan ruokalajia,
jonka nimeäkään tyttö ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän katsahti
Trailliin huomattavalla arvonannolla. Tytön oma toveri oli tilannut
vallan arkipäiväisiä ruokalajeja ja oli koettanut tarjoojalle
puhuessaan käyttäytyä mahdollisimman ylhäisesti ja arvokkaasti. Traill
ei ensinkään haaskannut aikaa tilausta tehdessään. Hän vain antoi
määräyksensä lyhyesti ja melkeinpä töykeästi, tavottelemattakaan
ylhäistä hienoutta. Mutta tämäpä juuri vaikutti tyttöön. Hän katsahti
vierustoveriinsa arvostelevasti, ja toivoi samalla mielessään, että
hän saisikin aterioida juuri Traillin seurassa. Mutta Traill ei
näyttänyt huomaavankaan tyttöä tahi hänen silmäyksiään. Hän pyysi saada
iltalehden luettavakseen ja näytti sitten kokonaan syventyvän lehteään
silmäilemään, unohtaen ympäristönsä kuten tosi brittiläinen ainakin.

Ateriansa Traill päätti niin pian kuin suinkin. Hänen pöytänaapurinsa
olivat hänestä vastenmielisiä ja typeriä. He olivat selvästikin
kohdanneet toisensa nyt ensimmäisen kerran, ja senvuoksi heidän
keskustelunsa sai kiusallisen jäykän sävyn. Aterioituaan he
vaipuivat äänettöminä kuuntelemaan jouhiorkesteria, nuoren miehen
käryytellessä pitkää sikaaria. Ja jokaisen soittokappaleen päätyttyä he
luonnollisesti taputtivat käsiään innokkaasti, osoittaakseen, että he
ymmärsivät nauttia musiikista. Traill maksoi laskunsa ja nousi, ollen
iloinen, kun sai jättää tilapäisen pöytäseuransa.

Hän tuli kadulle ja täytti mielihyvin keuhkonsa raikkaalla ilmalla.
Sitten hän pysähtyi miettimään, mihin hän nyt ryhtyisi. Menisikö hän
asuntoonsa, — lueksimaan, tupakoimaan, nukkumaan? Tahi lähtisikö hän
klubiin? Yksinään asuvalle nuorelle miehelle ovat tällaiset kysymykset
toisinaan elämän tärkeimpiä.

Viimein hän suuntasi vaistomaisesti, pystymättä mitään lopullisesti
päättämään, askeleensa kohden Regent Streetiä, jonka varrella hän
asui. Kulkiessaan jälleen Piccadilly-aukean poikki hän kuuli kiireisiä
askeleita takanaan ja naisääni kutsui häntä ristimänimeltään. Traill
kääntyi.

"Minä olin", sanoi nainen hengästyneenä, "tuolla kulmassa, kun näin
teidän kulkevan torin poikki. Minä — minä juoksin!

"Minkä tähden?" kysyi Traill lyhyesti.

"Oh, saadakseni puhella teidän kanssanne, tietenkin, — mitäpä muuta?
Minnekä te aiotte?"

Traill katsahti naisen maalattuihin huuliin, hänen väsyneihin silmiinsä
mustattuine ripsineen ja hänen poskiensa värjättyyn punaan. Hän muisti
tahtomattaankin, kuinka ihastuttava tämä nainen oli ollut siihen
aikaan, jolloin hänen ei vielä tarvinnut keinotekoisesti kaunistella
itseään.

"Mihinkä te menette?" toisti nainen. "Te ette ole käynyt tapaamassa
minua kuukausmääriin. Minne teillä on matka?"

"Aion kotiin."

Naisen kasvoilla häilähti pettymyksen varjo. Kun hänen luokkansa nainen
huomaa, ettei hänen enää onnistu herättää miehessä kiintymystä, tuntee
hän elämänsä murhenäytelmän alkaneen.

"Te ette ole koskaan käynyt minun asunnossani?" lisäsi Traill.

"En; en ole voinut ajatellakaan —."

"Tulkaa nyt katsomaan minun kotiani. Voimme puhella siellä."

"Tarkoitatteko totta?" kysyi nainen kiihkeästi.

"Tulkaa", jatkoi Traill. "Asun tässä lähellä, Regent Streetillä."

Nainen seurasi häntä vaieten, — äänetönnä, mutta jälleen
rohkaistuneena. Hänen käyntinsä oli nyt kevyempää ja joustavampaa kuin
äsken. Mutta Traill ei huomannut sitä; hänen ajatuksensa liikkuivat
tänä iltana toisaalla.

Nainen hyräili melkoisen kauniilla äänellään jotakin kevyttä säveltä,
noustessaan Traillin rinnalla ylös portaita.

"Armias! Täällä on pimeätä!" huudahti hän.

"Niin, meillä poikamiehillä ei ole käytettävinämme palvelijoita, jotka
saattelisivat meitä portaissa palavat kynttilät käsissä."

Seuraavalla porrastasolla nainen pysähtyi hengästyneenä.

"Väsynyt?" kysyi Traill.

"Oh," sanoi nainen ja painoi kätensä läähättävälle rinnalleen. Sitten
hän siirtyi askeleen lähemmäksi Traillia.

"Pieni suudelma, rakkaani," kuiskasi hän.

Mies peräytyi. "Lapsi kulta — sen vuoksi en halunnut teitä tänne. Kun
olette levähtänyt, niin tulkaa seuraavaan kerrokseen. Minä menen edeltä
ja sytytän valot."

Hän jätti naisen siihen puolipimeään, johon tuli hämärää valoa
vain pienestä, palokujaan antavasta ikkunasta. Kun nainen kuuli
seuralaisensa avaavan oven ylemmässä kerroksessa, meni hän aivan
ikkunan alle, otti käsilaukustaan pienen peilin ja tarkasteli hetken
miettiväisenä kasvojaan. Sitten hän otti laukustaan ihojauhe-viuhkan ja
hiveli sillä tottuneesti muutaman kerran yli kasvojensa.

"Hän kai piti minua liiaksi väsyneen näköisenä," mutisi hän noustessaan
portaita ylös seuraavaan kerrokseen.

Traillin huoneilla oli tavallinen poikamies-asunnon leima, mutta
samalla todisti niiden sisustus isännän hienostunutta makua. Kaikki
oli aistikasta, — mutta niin ylhäisen aistikasta, että nainen, joka
parhaillaan seisoi kynnyksellä, katsellen sisään etuhuoneeseen, tunsi
arvostelukykynsä pettävän. Hän ajatteli, että tämä kaikki oli tosin
arvokkaan näköistä, mutta kylmää ja vierasta. Ja hän ei voinut pidättyä
huomauttamasta siitä.

"Te tarvitsette tänne naisen", sanoi hän, uskoen tällä valmistelevansa
tilaa itselleen. "Nainen toisi tänne hiukan lämpöä; ymmärrättehän, mitä
minä tarkoitan: hän tekisi teidän olonne mukavammaksi."

Traill työnsi hänen istuakseen tuolin lähelle tulta.

"Mitenkä te siis menettelisitte?" kysyi hän tyynesti, täyttäen
itselleen piipun tupakkapöydän luona.

"Minä? Niin, kaikkein ensiksi minä hankkisin lattialle kauniin,
paksun maton," sanoi nainen innokkaasti. Hän oli käsittänyt Traillin
kysymyksen rohkaisuksi, ja nyt hän ilmeisesti kuvitteli voivansa
vaikuttaa mieheen osoittamalla, kuinka paljon mukavuutta hän voisi
lisätä tähän asuntoon. Kymmenen minuuttia sitten hänen elämänsä oli
näyttänyt vielä toivottomalta. Hän ei ollut illastanut, ja hänen
käsilaukussaan oli vain neljä kuparirahaa, joilla hän ei voinut
edes kahviloista saada mitään suuhunsa. Mutta nyt — hän kuvitteli,
että hänelle oli auennut odottamaton mahdollisuus. "Mitenkä te
menettelisitte," oli Traill sanonut, ja hän uskoi, että mies ottaisi
hänet luokseen, jos hän voisi saada Traillin vakuutetuksi siitä, että
hänen elämänsä muuttuisi silloin miellyttävämmäksi. Tämä ajatus täytti
hänet ennen kokemattomalla ilolla. Hän ei muistanut enää, että hän
näytti kuluneelta ja väsyneeltä. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että
nyt hän ei enää ollut yhtä nuori ja kaunis kuin silloin, kun Jack
Traill ja hän olivat ensi kerran kohdanneet toisensa. Hän vain tunsi,
että nyt hänen suuri hetkensä oli tullut ja että hänen nyt täytyi
käyttää sitä hyväkseen.

Hän ojensi toisen jalkansa eteenpäin ja toisti hitaasti: "Kauniin,
paksun maton —"

"Minkä värisen?'"

Nainen katsahti arvostellen ympärilleen, saadakseen aikaa miettiä.

"En tiedä vielä, — turkinpunaisen, luullakseni; se väri on kaikkein
lämpöisin. Muistattehan minun mattoni? Niin, se oli aikoinaan kaunis.
Nyt se on hiukan kulunut, eikä sen väri ole enää sama kuin se oli
uutena. Se oli turkinpunainen."

"Entä muuta sitten?" Traill istuutui poltellen erään vanhanaikaisen
pöydän kulmalle, heilutteli siinä jalkojaan ja tarkasteli vierastaan.

"Niin, sitten minä järjestäisin tänne sähkövalaistuksen näiden
kynttiläin asemasta, — se kävisi puolta huokeammaksi ja olisi paljon
kirkkaampaa. Ne käyttävät nykyään uudenaikaisia sähkökruunuja,
jotka valmistetaan — hapetetusta kuparista, luullakseni. Mutta minä
puolestani pidän messinkisistä enemmän."

"Vai niin; te pidätte messingistä?"

"Kyllä, ettekö tekin? Nuo teidän messinkiset kyntlilänjalkanne ovat
hyvin somia, vaikka ehkä hiukan liian yksinkertaisia."

"Te haluaisitte, että niissä olisi ornamentteja?"

"Mitä?"

"Koristeita — joitakin kuvioita — kiehkuroita —."

"Niin, ettekö tekin pitäisi siitä?"

Traill ei ottanut kysymystä varteen. "Mitä muuta te vielä
järjestäisitte täällä uudelleen?" Hänen piippunsa savu kiemurteli
kevyinä pilvinä kohden kattoa, kun hän näin istui ja kuunteli
vierastaan.

Nainen tarkasteli huonetta miettiväisenä.

"Oh — täällä olisi paljon järjestämistä. Minä hankkisin sohvan,
sellaisen pitkän sohvan, — siinä olisi korkea selkänoja —"

"Ja punainen päällystys?"

"Niin, — silloin se soveltuisi yhteen lattiamaton kanssa. Ja minä
hankkisin mukavan nojatuolin, — oikein mukavan, tarkoitan, — sellaisen,
johon te voisitte vaikka nukkua. Pehmeät täytteet —"

"Ja punainen päällys?" kysyi Traill.

"Jos — niin, totta kai. Sopusointu —"

"Entä seinäpaperit?" keskeytti Traill hänet. "Ne ovat nyt vihreät, —
luuletteko, että ne soveltuisivat kaiken tämän punaisen yhteyteen?"

Nainen katsahti seiniin ja sulki sitten silmänsä, kuvitellakseen miltä
huone näyttäisi uudessa asussaan. Hän oli nyt eläytynyt leikkiin koko
sielullaan. Hän uskoi, että hänestä todellakin tulisi olemaan iloa ja
hyötyä miehelle, joka nähtävästi oli täysin avuton näissä kotoisissa
asioissa.

"En usko, että vihreät tapetit näyttäisivät kovinkaan pahalta," sanoi
hän hidastellen. "Luulen, ettei niitä olisi tarvis vaihtaa. Mutta
tietysti olisi parempi, jos ne olisivat punaiset."

Traill otti piipun suustaan ja puhalsi pitkän savuhahtuvaisen huuliensa
välistä, samalla kun hän katseli omituisin ilmein vierastaan.

"Tosiaan," sanoi hän viimein, — "te saisitte, luullakseni, minun pikku
huoneeni näyttämään helvetiltä."

Tämä oli raa'asti ja tylysti sanottu, mutta Traill ei tiennyt, mitä
toiveita hänen vieraansa mielessä oli liikkunut. Hän ei suuresti
ymmärtänyt naisia. Kuitenkin hänen mielensä kävi suruiseksi, kun
hän näki kuinka innostunut välke äkisti sammui naisen katseesta ja
kuinka hänen ryhtinsä yhtäkkiä luhistui kasaan, ikäänkuin häälyvä
korttirakennus, kun siihen varomattomasti henkäistään.

"En sano sitä pahalla," jatkoi Traill, "mutta totta on, että sellainen
huone olisi hornan kuilu — punainen gehenna — minulle."

Nainen istui yhä äänetönnä ja tuijotti häneen suu avoimena. "Minä en
jaksa ymmärtää —," alotti hän vihdoin.

"Mitä sitten?"

"Miksi te yllytitte minua puhumaan?"

"Oli hupaista verrata teidän makuanne minun omaani."

"Hupaista? Hyvä Luoja!"

Hän nousi seisoalleen ja astui uunin luo, nojaten kyynärpäitään
sen reunukseen ja kätkien kasvot käsiinsä. Hän tunsi tilansa nyt
toivottomammaksi kuin koskaan ennen. Hän oli kiertänyt katuja koko
illan — kulkenut Regent Streetiltä Oxford Streetille, siitä Bond
Streetille ja edelleen Piccadillyyn sekä jälleen saman matkan takaisin
— uudelleen ja uudelleen edestakaisin. Hän oli hymyillyt miehille,
koettanut lumota heitä katseillaan, — kaikki turhaan. Nyt hän oli
äärimmäisen väsynyt, hänen jalkojaan kolotti; hän ei tahtonut enää
lähteä takaisin kadulle.

"Minä välitän viis' punaisista matoista ja muista," sanoi hän, kääntyen
äkisti kohden Traillia. "Minä en välitä mistään, kunhan vain saan jäädä
teidän luoksenne, huolehtimaan teistä."

"Me olisimme jo viikon kuluttua lopen kyllästyneitä toisiimme," sanoi
Traill, kohdaten vakavana hänen katseensa.

"Emme, emme olisi."

Mies katseli häntä hetken tarkkaavasti. "Mikä saa teidät uskomaan, että
minä kaipaan toveria luokseni?" kysyi hän uteliaana.

"En tiedä, mutta varmasti te kaipaatte. Huomasin sen heti ensi
hetkestä, kun astuin ovesta sisään. Ymmärsin sen jo silloin, kun te
kehoititte minua tulemaan tänne. Tiedättehän itse, mitä kaipaatte. Te
olette väsynyt yksinäisyyteenne, eikö totta?"

"Kyllä, olette oikeassa."

Nainen nyökkäsi vahvistaen päällään, ylpeänä huomiokykynsä
tarkkuudesta. Hän halusi mielellään lisätä jotakin, mikä edelleen
todistaisi hänen terävyyttään, mutta hänen oli työläs keksiä mitään
sopivaa. Ponnistellen ajatustaan hän viimein tavotti uhkarohkean
päähänpiston ja tarrautui siihen. Tämä oli hänen onneton kompastuksensa.

"Ja kun te näitte minut", lisäsi hän häikäilemättä, "niin te
ajattelitte: tuossa juuri on tyttö, jota minä tarvitsen. Luin sen
teidän kasvoistanne, kun te käännyitte, minun huutaessani teitä."

Traill hymähti. "Nyt eksyitte jäljiltä", sanoi hän kylmästi, —
"eksyitte auttamattomasti. Ja miksikä te haluaisittekaan elää täällä
minun luonani? Ette te minusta välitä. — Onko teidän elämänne työlästä?"

Ylpeys, omanarvon tunto, — ne ominaisuudet kuoleutuvat aste asteelta
kadun naisissa. Mutta kuitenkin tyttö epäröi hetken, ennenkuin vastasi
Traillin kysymykseen. Hän tiesi, että jos hän vastaa myöntäen, antaa
Traill hänelle rahaa ja lähettää sitten hänet pois; se loistava
mahdollisuus, josta hän vielä äsken oli iloinnut, on silloin iäksi
mennyttä. Senvuoksi hän mietti hetken, ennenkuin vastasi.

"Olen ihan kuitti", sanoi hän sitten toivottomasti.

Miehen kasvot ilmaisivat vain kylmää laskelmallisuutta, — paljonko
hänen pitäisi antaa, tahi mitä hän voisi säästää.

"Paljonko haluaisitte?" kysyi Traill.

Kun nainen nyt oli luopunut viimeisistäkin tulevaisuuden toiveistaan,
kohdistuivat hänen kaikki mielitekonsa nykyhetkeen. Hän halusi saada
niin paljon kuin suinkin, ja siksi hän arasteli mainita mitään määrää.

"Hyödyttääkö kysyä minulta sellaista?" sanoi hän katkerasti. "Otan
minkä saan. Muistan erään tytön, erään ystävättäreni. Hän on äpärä,
ja hänen isänsä on sangen varakas. Hän oli tässä muutamana päivänä
ihan pankki, ja silloin hän meni pyytämään rahaa isältään. 'Rakas
lapsukaiseni,' sanoi isä, 'en ole voinut säästää sinulle penniäkään,
— maksoin juuri äsken kaksikymmentäkahdeksantuhatta uudesta
automobiilistani."

Tarinassa oli katkeran huumorin tuntua, jolle kertoja itse nauroi
äänekkäästi ja hervottomasti. Hänen naurunsa sointui ontolta kuin kaiku.

"Antakaa minkä voitte," hän lisäsi. "Markkakin on enemmän kuin —
neljäkymmentä penniä.

"Siinäkö kaikki, mitä teillä nyt on?"

"Kaikki."

Mies kaivoi taskustaan kolme pientä kultarahaa ja antoi ne tytölle.
Tämä asetti ne vierekkäin kämmenelleen ja katseli niitä omituisesti
hymyillen. Rahat välkkyivät siinä kynttiläin valossa, ja ne olivat
hänen omiaan.

"Milloinka te tulette minua katsomaan?

"En aio tulla."

Tytön katse sai kummastuneen ilmeen.

"Miksikä ette?"

Traill leväytti käsiään, ja nainen ymmärsi siitä, että hänen
kysymyksensä jäisi vastauksetta.

"Aiotteko naimisiin?" tiedusteli hän väkinäisesti.

Mies pudisti päätään ja nauroi. Silloin naisen silmissä välähti, —
hän luuli ymmärtäneensä, ja mustasukkaisuuden tunne leimahti hänen
väsyneessä sielussaan.

"Kyllä arvaan!" huudahti hän hillitysti.

"Mitä sitten?"

"Te tuotte tänne kotiinne jonkun tytön, johon olette rakastunut. Näillä
sanoillaan hän paljasti Traillin sisintä enemmän kuin mies itsekään
aavisti mahdolliseksi."

"Mistä te — mistä sen päätätte?"

"Tehän myönnätte, että yksinäisyys tekee teidät sairaaksi."

"No niin?"

Tyttö purskahti nauruun. "No niin?" Hän kääntyi ovelle. "Herra nähköön!
Ikäänkuin miehet eivät olisi aina — samanlaisia!"

Hän aukaisi käsilaukkunsa ja pudotti sinne yksitellen kolme
kultakolikkoaan. Ensimmäinen tomahti pudotessaan pehmeästi, ja
seuraavat helähtivät kirkkaasti, kun metalli iski vasten metallia.
Tyttö sulki laukkunsa, jonka lukko napsahti terävästi, ja sitten hän
poistui, sanomalta enää sanaakaan.




VII LUKU.


Ilmaiset ajatuksen: kylvät siemenen. Se voi kauan piillä
huomaamattomana sielun syvimmässä pohjukassa, mutta yhtäkkiä se kenties
putkahtaa voimakkaana ituna selkeään valoon ja kehittyy eläväksi
taimeksi.

Kun Jack Traill seisoi Bonsfield & C:on ikkunan ulkopuolella King
Streetillä, muokkautui hänen sisimmässään maaperä valmiiksi juuri
sellaiselle siemenelle, jonka kurja katutyttö siihen kylvi, sanoessaan:
te tuotte kotiinne naisen. Siemen tarvitsi muutaman päivän itääkseen,
mutta kerran orastuttuaan se kehkeytyi nopeasti ja pyrki tuottamaan
hedelmää.

Niinpä Traill seuraavan maanantain aamuna ohjasi, vaistonsa
pakoittamana, askeleensa jälleen King Streetille. Hän kulki kiireesti
ja epäröimättä kunnes läheni Bonsfield & C;on konttoria, jonka kohdalla
hän hiljensi käyntiään, ehtiäkseen vilkaista sisään liikkeen ikkunoista.

Sally Bishop istui entisellä paikallaan, jälleen kirjoituskoneen
ääressä, jonka näppäimillä hänen sormensa nyt juoksivat nopeina ja
virkkuina. Traill katsahti tyttöön pikaisesti mutta tutkivasti. Hän
oli koettanut pakottaa itsensä uskomaan, että jokin harhakuvitelma
aiheutti sen syvän vaikutuksen, minkä tyttö oli tehnyt häneen, ja
että tämä kuvitelma raukeaisi, kun hän saisi nähdä tytön uudelleen.
Mutta hän oli erehtynyt. Nyt hän katseli tyttöä sekä sisäisesti että
ulkonaisesti kokonaan toisessa valaistuksessa kuin ensi kerralla,
mutta hänen mielenkiintonsa yhä vain lujittui. Mies näki, että tytön
salaperäinen ja selittämätön tenhovoima, joka oli nostattanut hänessä
niin voimakkaan mieltymyksen, oli todellista eikä kuviteltua.

Traill käveli katua edemmäksi, odotellessaan hetkeä, jolloin näissä
keskuksen liikkeissä alkoi aamiaisloma. Hän oli silloin päättänyt
tavata tytön, ja nyt hän vain enää pelkäsi, että jokin toinen
Bonsfieldin apulaisista olisi Sallyn seurassa, hänen lähtiessään
aamiaiselle. Traill rohkeni kyllä tungetella, ja hän päätti ollakin
häikäilemätön, mutta samalla hän aavisti, että tyttöä ei olisi suinkaan
helppo lannistaa, ellei hän olisikaan yksin.

Vihdoin, odotuksen alkaessa pitkästyttää, Traill siirtyi istumaan
Covent Gardenin holvistoon, josta hän saattoi tarkastella katua pitkin
pituuttaan. Hän oli tuskin valinnut paikan itselleen, kun hän näki
tytön tulevan ulos konttorinsa ovesta. Hän oli yksin.

Traill tunsi veressään outoa kiihtymystä. Hänet valtasi hetkeksi kumma
innon ja arkuuden sekainen tunne, jolle hän olisi nauranut, jos olisi
huomannut sen jossakin toisessa olennossa. Vuosia sitten hän olisi sen
ymmärtänyt; silloin hän oli usein vaistomaisesti kaivannutkin tällaista
tunnetilaa. Nyt hän oli kolmenkymmenenkuuden vuotias. Mies, joka on
elänyt hänen ikäisekseen, ja elänyt hänen tavallaan, ei kernaasti
havaitse, että pelkkä naisen näkeminen tekee yhtäkkiä hänestä ujon ja
liikutetun koulupojan. Traill otti savukekotelon taskustaan, pisti
savukkeen hampaisiinsa ja sytytti sen, samalla kun hän itse tuskin
huomasikaan näin tekevänsä.

Tyttö sivuutti, häntä huomaamatta, Southampton kadun ja kääntyi
Strandille. Silloin Traill lähti toisen kerran seuraamaan hänen
jälkiään. Ihmisjoukot hyörivät kadulla sinne tänne; useimmilla oli
kiire aterioimaan tänä lyhyenä välihetkenä. Mutta Traill saattoi
helposti tarkata ihmisvilinässäkin sinistä töyhtöä, joka huojui Sallyn
hatussa, ja hän varoi huolellisesti päästämästä sitä näkyvistään. Hän
pysytteli kuitenkin aina muutaman metrin verran tytön takana, odottaen
tyynesti hetkeään. Sitten hän näki Sallyn häviävän erääseen Wellington
kadun ravintolaan, ja tällöin hän hymyili. Asia oli nyt selvä. Kolmen
minuutin kuluessa hän joutuisi kymmenen punnan velkaan tytölle.

Ravintolan ovella hän tahallisesti viivähti hetken, ennenkuin astui
sisään. Hän halusi, että tyttö saisi rauhassa etsiä pöydän itselleen.
Sitten hän aukaisi oven, meni sisälle ja katsahti pikaisesti ja
tutkivasti huoneen joka kolkkaan.

Kaikki seikat näyttivät tänään ihmeellisesti suosivan häntä. Sally
istui yksinään erään pöydän ääressä, salin hämärähkössä nurkkauksessa.
Traill meni epäröimättä suoraan hänen luokseen, — ujous oli nyt
tiessään. Mies ymmärsi, että nyt hänen täytyi kyetä vallitsemaan
tilannetta, tahi muuten hän menettäisi pelin lopullisesti.

"Ei teidän tarvitse lähteä etsimään toista pöytää", sanoi hän,
siirtäessään itseään varten tuolin pöydän luo ja istuutuessaan siihen,
vastapäätä tyttöä. "Jos te todellakin ehdottomasti kiellätte minut
aterioimasta teidän läheisyydessänne, niin lähden luonnollisesti
tieheni."

"Minä kiellän," vastasi tyttö.

"Mutta miksikä?"

"En tunne teitä, en tiedä kuka olette."

"Se ei ole mikään voittamaton este."

"On minun mielestäni."

Traill naurahti kevyesti. "Ei sinne päinkään. Sellainen este on
heti voitettavissa. Minun nimeni on Traill. Olen asianajaja — ilman
asiakkaita —, olen niitä juristeja, jotka hyörivät oikeushovissa ja
muissa sellaisissa paikoissa. Jonakin lähipäivänä minä saan oman
tuomioistuimeni, pääsen johtamaan jonkun rikosjutun käsittelyä; ja minä
saan — mutta eihän se ole suinkaan ainoa minun tuulentuvistani."

Tyttö hymyili hänen epäjohdonmukaisuudelleen. "Te näytte suunnittelevan
tulevaisuuttanne kevyesti," huomautti hän.

"Ja miksikä en? Kuvitteletteko, että minä istuisin kammiossani pitkät
päivät ja tuskailisin mahdollisista sattumista, joita ei mikään
kohtalon alkemia kuitenkaan voisi muuttaa? Enkä! Sitäpaitsi minä olen
myöskin sanomalehtimies. Siksi juuri minä tulinkin tapaamaan teitä."
Hän puheli edelleenkin aivan umpimähkään.

"Tapaamaan minua?"

"Niin."

Tarjoilijatar seisoi kärsimättömänä pöydän vieressä, nakutellen
tarjotinta sormillaan.

"Mitä te haluatte saada?" kysyi Traill.

Sally katsahti häneen pikaisesti. Huomasiko mies väheksyvänsä hänen
kieltoaan? Mutta tyttö ei havainnut hänessä mitään epäilyttävää. Traill
vain katseli häneen kysyvästi, odotellen hänen vastaustaan.

"Minusta on ihan samantekevää," vastasi tyttö. Häntä ujostutti mainita,
mistä hän todella piti, ja ehkäpä häntä hävetti osoittaa, mitä hän
tavallisesti söi aamiaisekseen. Oli parasta antaa toisen valita. "Minä
tyydyn teidän ohjaukseenne," hän sanoi mukautuvasti.

Traill selitti tarjoilijattarelle määräyksensä, tilaten aamiaisen, jota
tyttö ei suinkaan olisi kyennyt maksamaan. Sitten hän jälleen katsahti
pöytätoveriinsa ja hymyili kujeellisesti.

"Nyt siis vaikeudet on voitettu," sanoi hän.

"Sitä en ole koskaan myöntänyt."

"Ette tosin; mutta asian vahvistaa kuitenkin, epäilemättä, äänetön
sopimus. Eikä sen julkinen myöntäminen missään tapauksessa olekaan
tärkeätä." Hän näki epäröivän välähdyksen tytön katseessa. "Mutta
eihän maksa vaivaa puhua siitä! Me tulimme tänne aterioimaan, emmekä
keskustelemaan seuraelämän sovinnaisuuksista. Te tiedätte, kuka minä
olen, ja parin kolmen minuutin kuluessa minä saan tietää kuka te
olette, jos tohdin uskoa teidät kyllin ystävälliseksi, kertoaksenne sen
minulle. Taivaan vallat! Elämä on muutenkin kyllin lyhyt; pitäisikö
meidän lisäksi hukata sen kalliita hetkiä sovinnaisuuksien Molokille?
Sanoin jo teille olevani lakimies. Mistä hyvänsä lainopillisesta
kalenterista voitte nähdä, milloin minä jätin Oxfordin yliopiston ja
liityin asianajajain ammattikuntaan. Ja juoruhakemistomme _'Kuka,
kuliin on?'_ tietää kertoa teille täsmälleen, missä minä asun; vaikka
voinhan minä sanoa sen teille itsekin," hän mainitsi asuntonumeronsa
Regent kadulla. "Sama kirja selittää, että ratsastus, kalastus
ja metsästys ovat minun huvituksiani, kuvaten tällöin ylimalkaan
brittiläistä, mutta ei minua. En ratsasta; en myöskään kalastele,
eikä ampuminen huvita minua. Ennen koettelin niitä taitoja; mutta
se on eri asia. Nyt minä vain silloin tällöin ratsastelen jollakin
keppihevosella, kalastelen sanomalehtien tarpeiksi sameissa vesissä, ja
ammun — ties' Luoja, mitä minä ammuskelen. Luullakseni en mitään."

Tyttö oli taltutettu. Tämän kevyen ja hilpeäsävyisen puhelun ratina
ajoi pakosalle hänen loput epäilyksensä. Hän ei olisi halunnut luopua
Traillin seurasta minkään sovinnaisuus-säännön pakotuksesta. Olihan
hän vapaa; mikään ei kahlehtinut häntä, sillä hänellä ei ollut
muuta elämänpyrkimystä kuin rakkaudenkaipuunsa täyttäminen. Olihan
hän nainen. Mr. Arthur oli tarjoutunut —, taivas! kun hän vertasi
toisiinsa sitä tapaa, jolla mr. Arthur oli puhunut itsestään ja nyt
tämä vieras... Tyttö katseli häntä silmiin, kuten tähtäimeen saatu
lintu tietämättömyydessään katselee pyssyn kimaltelevaan piippuun, ja
sittenkin hän aavisti sisimmässään, että mies saisi hänet valtaansa,
jos vain tahtoisi vaivautua voittamaan hänet.

"No niin," sanoi Traill, "muuta ei minulla ole kertomista. Entä teissä?"

Tyttö otti pukunsa laskoksista esiin pienen nenäliinan, nähtävästi
aivan tarkoituksetta.

"Luulin teillä olevan jotakin puhuttavaa minulle?" sanoi hän.

"Minulla?"

"Niin, sanoittehan, kun tulitte pöytään —."

"Oh, niin; se on liikeasioita. Ne me siirrämme myöhempään. Ensin minä
haluan kuulla jotakin teistä itsestänne. Te olette kihloissa ja aiotte
naimisiin?"

Tämän hän sanoi arviolta. Tytön sormessa välkkyvä sormus aiheutti
tällaisen ajatuksen, mutta hän tunsi liian vähän näitä elämän
pikkuseikkoja, tietääkseen edes oliko sormus kihlasormessa vai eikö.

"Mistä sen päätätte?" kysyi tyttö.

"Sormuksestanne."

"Mutta eihän se ole oikeassa sormessa."

"Eikö?"

"Ei. Sain sen isoäidiltäni."

Mies ikäänkuin vangitsi hänen katseensa silmillään, pakottaen hänet
ymmärtämään itseään. "Te ette siis tahdo auttaa minua?" kysyi hän.

"Auttaa? Miten?"

"Kertomalla itsestänne ja elämästänne."

"Ei minulla ole mitään kerrottavaa. Pelkään olevani kokonaan
mielenkiinnoton olento."

Mutta hän tunsi samalla, että tämä pakeneminen tavanmukaisten
lauseparsien turviin oli raukkamaisuutta. Mies johti hänet niiden
pienistä kurimuksista vilppaammille vesille, kuten peränpitäjä ohjaa
veneen sameasta pohjukasta, kaislikon rajalta, aavalle ja kirkkaalle
selälle. Hän halusi saada tutustua ihmiseen, naiseen; ja hän tiesi,
että siinä hänen edessään oli nainen. Sen vuoksi hän ei hellittänyt,
ennenkuin he keinuivat ulapalla. Ja he eivät vielä olleet ehtineet
kolmanteen ruokalajiinsa, ennenkuin tyttö kertoili hänelle mr.
Arthurista.

"Te ette siis rakasta häntä?" kysyi Traill.

"En."

"Kunnioitatte?"

Sally vaikeni. Hänen äänettömyytensä riitti vastaukseksi. Hetken
jännitys kohosi.

"Kyllä; minä kunnioitan häntä. Tiedän, että hän on rehellinen. Hänen
täytyy olla luotettava. Ja hän tarjoaa minulle kaikkensa."

Kuullessaan tytön puhuvan näin, olisi luullut, että asia oli vielä
päättämättä ja että hänen mielensä häälyi kahden mahdollisuuden
välillä. Naisen vaisto johti hänet esittämään kaiken tässä valossa.
Tyttö aavisti hämärästi, että hänen arvonsa kohoaisi miehen silmissä,
jos tämä huomaisi välttämättömäksi taistella hänen saavuttamisestaan.
Ja kuitenkin, — ei yksikään tiennyt paremmin kuin Sally itse, että mr.
Arthur nyt oli kadottanut viimeisetkin mahdollisuutensa. Tyttö oli
ollut pakoitettu vertailuun, kohtalokkaaseen vertailuun, jonka useimmat
naiset tällaisessa tilaisuudessa tieten tahi tietämättään suorittavat,
— ja ratkaisu oli nyt ehdoton.

"Te siis suostutte häneen?" arvasi Traill.

Sally katseli häneen kysyvästi, kulmakarvat kohonneina. Tytön silmistä
saattoi lukea mitä hyvänsä, mikä on samaa kuin ettei voinut päätellä
mitään. Traill tutki ihmetellen hänen ilmeitään.

"Suostutte hänen vaimokseen — luonnollisesti", jatkoi hän uskaliaasti.
Totta kai hän saa pakotetuksi tytön myöntämään, jos asia kerta oli
näin. Mieluummin hän turvautui tähän hiukan arveluttavaan keinoon kuin
ryhtyi sokeasti tavoittelemaan langan päätä käsiinsä. Mutta hän ei
onnistunut pakotuksessaan.

"Tarkoitatteko, että minun pitäisi suostua?" kysyi Sally.

Traill pusersi sormiaan pöydän laitaan ja koetti tunkea katseensa tytön
lävitse.

"Miksikä kysytte sitä minulta?"

"Olen pahoillani. Minusta tuntui siltä kuin te olisitte välittänyt
asiasta. Valitan, — oletin liian paljon."

Hän kiinnitti katseensa edessään olevaan lautaseen, tohtimatta kohottaa
päätään, miehen tarkastellessa häntä kiinteästi. Tyttö tiesi hyvin
minkälaisen jyrkänteen reunalla hän nyt vaappui. Luonnollinen vaisto jo
ilmaisi sen hänelle. Ja hänen päätään melkein huimasi.

"Otaksukaamme, että te ette olettanut liikaa," ehdotti mies tyynesti.

"No niin?" Tyttö nosti päätään ja koetti kestää toisen silmien tulen,
mutta ei onnistunut. Hänen päänsä painui jälleen kumaraan.

"Sanoisin silloin: älkää suostuko — vielä; odottakaa. Odotuksen
aiheuttama vahinkoon pienempi kuin —, tiedättehän. Odottakaa. Kuinka
vanha te olette? Olenko häikäilemätön? Oh, mitä joutavia; enpä
tietenkään. Tämä kysymys on sopimaton vain silloin, kun naisen täytyy
vastata siihen valehdellen. Kuinka vanha olette? Kahdenkymmenen
ikäinen?"

"Kahdenkymmenen yhden."

"Yhdenkolmatta! Minä olin viisitoista-vuotias silloin, kun te ensi
kerran aukaisitte silmänne ja aloitte kirkua."

Tyttö heilautti päätään taaksepäin ja nauroi.

"Miksikä nauratte?"

"Te puhutte toisinaan niin lystillisesti."

"Muistan teidän pahastuneen minun ensimmäisestä lystillisyydestäni."

Sally katsahti häntä silmiin, jotka olivat täynnään pidätettyä naurua.
Virta tempasi tytön mukaansa; hetken mielijohde valtasi hänet.

"Minä toistin saman pilan myöhemmin," sanoi hän pikaisesti, —
"ällistytin sillä mr Arthurin vielä samana iltana."

Tyttö katui heti tunnustustaan, joka liian selvästi osotti Traillille,
minkä vaikutuksen tämä oli tehnyt häneen. Mutta mies ei näyttänyt
huomanneen mitään.

"Ällistyikö hän?"

"Kyllä — hirvittävästi."

Sally katsahti kelloaan. Äskeinen säikähdys oli palauttanut hänet
tajuihinsa. Veri hulvahti hänen kasvoilleen kun hän ajatteli, kuinka
tuttavallisesti he olivat nyt puhelleet, vaikka äsken vielä olivat
toisilleen uppo-outoja. Tätä ajatellessaan tyttö tuskin saattoi uskoa,
että näin todellakin oli tapahtunut. Hetkisessä hän oli kertonut
tälle vieraalle itsestään näin paljon, — enemmän kuin ystävälleen
Janet Hallardille. Mr Arthurin hän oli tuntenut jo puolentoista
vuoden ajan, eikä hänen mieleensä ollut kertaakaan juolahtanut puhua
hänelle tuttavallisesti. Oliko hän muuttunut? Vaikuttivatko ne vapaat
olosuhteet, joissa hän eli, täten häneen? Tämä ajatus — pelko, että
hän oli muuttumassa kokonaan toiseksi naiseksi, — etoi hetken hänen
mieltään kuin meritauti. Hän nousi seisomaan.

"Minun täytyy lähteä," sanoi hän.

"Tunti on vielä vajaa," huomautti mies.

"Tiedän sen, mutta minä lähdinkin jo viittä minuuttia ennen määräaikaa."

"Ovatko ne niin tarkkoja minuuteista?"

"Ovat; minä en saa myöhästyä. Mr Bonsfield antaa itse kirjeet minulle
heti aamiaisen jälkeen. Luulen, että hän osoittaisi minut ovelle,
jos myöhästyisin. Ymmärrättehän, ettei heidän ole vaikea saada uutta
konekirjoittajaa; työ on yksinkertaista, vaikka sitä onkin paljon. Ja
satoja tyttöjä on valmiina täyttämään minun paikkani."

Traill katseli häntä vakavasti. "Kiitän Jumalaa, että olen riippumaton
sellaisesta," sanoi hän. "No niin, — jos teidän täytyy lähteä, niin —
otaksun, ettei sille voida mitään. Olen iloinnut keskustelustamme."

Tytön silmät välähtivät hymyten. "Samoin minäkin — rajattomasti, —
olette ollut varsin ystävällinen. Hyvästi." Hän ojensi kätensä.

"Aiotteko lähteä noin vain ilman muuta?" kysyi Traill.

"Mitä tarkoitatte?"

"Luuletteko minun päästävän teitä, ellette suo minulle mahdollisuutta
tavata teitä jälleen?"

"Mutta —"

Traill esti hänet jatkamasta. Hän ei voinut aavistaa, mitä tytön
mielessä äsken oli liikkunut, mutta jo tämän ainoan sanan sävy vihjasi,
että hänen täytyi nyt olla varuillaan.

"Te tulette jonakin iltana aterioimaan minun seurassani."

Tyttö tunsi ajatustensa häälähtelevän sinne tänne; ne olivat kuin
horjuvat varjot. Hän ei saanut aikaa johdella niitä.

"Kuinka minä voisin —?" alotti hän.

"Tulkaa puettuna — samoin kuin nytkin. Ei teidän tarvitse käydä kotona
vaihtamassa asua. Minä odotan teitä konttorinne edustalla kello
kuudelta. Lähdettekö vasta neljännestä myöhemmin? No, siis neljänneksen
yli kuuden. Me syömme; sitten käymme teatterissa, — konsertissa, jos
se on teistä mieleisempää. Ja sitten minä ajan teidät Waterloohon,
toimitan teidät viimeiseen Kew Bridgen raitiovaunuun, — ja siinä
kaikki."

Tyttö naurahti hämärän pelkonsa uhallakin.

"Minä kirjoitan teille, kotiinne, ja määrään illan. Miss Bishop, — entä
muu osoite?"

"S."

"Mitä se 'S' merkitsee?"

"Sallya."

"Miss Sally Bishop, 73 Strand-on-Green, Kew Bridge. Ja minä olen teille
kymmenen puntaa velkaa."

Silmänräpäyksen tyttö hymyili, — sitten hänen mielialansa vaihtui.

"Se on vallan naurettavaa," sanoi hän puolittain suuttuneesti.

"En pyydä teitä ajattelemaankaan siitä toisin," myönsi Jack Traill.
"Mutta, kuitenkin, se on laillisessa järjestyksessä syntynyt velka."




VIII LUKU.


Ennenkuin Sally sinä iltana lähti konttorista, hän ryhtyi selailemaan
_'Kuka kukin on?'_-hakemistoa, jonka mr Bonsfield piti aina käsillä
pääasiallisesti sen vuoksi, että hänen veljensä nimi loisteli jotenkin
huomattavasti kirjan eräällä sivulla. Tyttö käänteli lehtiä pikaisesti,
kunnes nimi Traill pidätti hänen katseensa.

"John Hewitt Traill," — hän luki uteliaalla mielenkiinnolla —
"tutkinnon suorittanut asianajaja sekä sanomalehtimies. Syntynyt 1871;
isä oli Sir William Hewitt Traill, C.B. [C.B. = Companion of the Bath,
englantil. Bath-ritarikunnan ritari]; koti: Aspley Manor, Bucks [Bucks
lyhenn. = Buckinghamshire, englantil, kreivikunta] High Wycomben
lähellä. Osoite: Regent Street. Klubit: Kansallis-vapaamielinen ja
Villit. Huvitukset: ratsastus, metsästys, kalastus."

Siinä kaikki. Tämä olisi voinut tuntua tyhjänpäiväisen mitättömyyden
rekisteröimiseltä näiden tuhansien muiden nimien joukkoon, mutta
Sally ei ajatellut siten. Tämän lyhyen luettelon jokainen sana jäi
värähtelemään hänen tajuntaansa. Hän ylpeili salaisesti sisimmässään,
voidessaan lukea ne näin tutunomaisesti. Hänen mielikuvitustaan
kiihoitti maakartanon nimi, jossa Traillin isä oli asunut ja hän
itse syntynyt ja kasvanut. "Aspley Manor", toisti hän itsekseen; ja
tämän herrastilan kuva kangasteli hänen mielessään haaveellisessa
kauneudessaan, samalla kun hän oli tuntevinaan, että se kaikkineen
kuului sille miehelle, joka oli syöksynyt kuin kirkas tähdenlento hänen
olemassaolonsa kylmään, värittömään maailmaan.

Tämä romanttinen tunneaalto se aukaisi veräjän, joka vastustamattomasti
johti Sally Bishopin askeleet elämän huumaavaan yrttitarhaan. Tämä on
se polku, jota myöten useimmat naiset astuvat todelliseen elämään. He
näkevät kukat polun varsilla ja hengittävät päihtyneinä niiden tuoksua,
kysymättä koskaan minne tiensä johtaa heidät.

Samana iltana mr Arthur seurasi aterian päätyttyä Sallyn jäljissä
arkihuoneeseen.

"Voitteko myöntää minulle viisi minuuttia?" kysyi hän.

Tämän hän sanoi aivan liikemiehen tapaan, — Sallyn mielestä hänen
sävynsä ja asentonsa muistuttivat täydelleen mr Bonsfieldin
konttoripäällikköä. Ja tyttö muisti samassa omituisen päähänpiston
satuttamana, että heidän päällikkönsä oli camberwelliläisen
panttilainaajan poika. Ikäänkuin tämä seikka olisi jollain tavoin
halventanut mr Arthuria.

Hän myöntyi pyyntöön tuntematta mitään vastahakoisuutta. Hän ei
peljännyt tulossa olevaa keskustelua, jonka laadun hän hyvin arvasi.
Tyttö tiesi, mitenkä hän vastaisi; hän ei tuntenut pienintäkään
epäröintiä. Mr Arthurin kohtalo oli lopullisesti harkittu, ratkaistu,
ja päätös oli sinetöity. Se oli nyt vain jätettävä asianomaisen omaan
käteen.

Kun Sally sitten hetkistä myöhemmin käveli mr Arthurin rinnalla
joenvartta ylöspäin, tunsi hän mielensä käsittämättömän tyytyväiseksi
ja levolliseksi. Sillan kaarilamppujen heijastukset häälyivät
virvatulten lailla veden mustalla pinnalla, kuvastellen hänen sydämensä
valoisia läikähdyksiä. Tyttö tunsi, että vielä muutaman kohtauksen
jälkeen hän olisi syvästi rakastunut mieheen, jonka hän tänään
oli päästänyt tunkeutumaan elämäänsä; ja tämä tunne täytti hänet
sanomattomasti suloisin hämärin aavistuksin. Hän tuskin kuunteli mr
Arthurin puhetta, kun tämä varovasti pyrki kautta rantain kiertelemään
päämääräänsä. Nämä tytön mielestä niin merkityksettömät sanat tuntuivat
omituisen kaukaisilta; ja ääni, joka niitä kantoi hänen korviinsa,
tuntui niin ontolta ja yksitoikkoiselta kuin tyhjäsieluisen ja uneliaan
papin puhe autiossa kirkossa tuntuu sielusta, joka oman hartautensa
voimalla kohoaa taivaallisiin ilmapiireihin.

"Minä vain haluaisin tietää, oletteko te jo tehnyt päätöksenne," sanoi
mr. Arthur lopulta, päätettyään pitkän esipuheensa.

"Kyllä, mr. Arthur. Minä olen päättänyt."

"Te ette voi?"

Mies ymmärsi tämän, hän kuuli sen tytön sanojen sävystä. Ne ilmaisivat
hänelle jo vastauksen laadun.

"En, minä en voi."

"Miksikä ette?"

"Sanoin teille sen jo kerran ennen."

"Te ette rakasta minua?"

"En. Olen pahoillani; mutta en voi sanoa muuta."

"Ehkäpä — te — opitte," koetti mies vakuuttaa jälleen.

Sally tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Hän näki, kuinka hartaasti
mies luotti tähän mahdollisuuteen, jota kuitenkaan ei enää ollut
olemassa. Tyttö ymmärsi, että hän ei voinut kieltää miestä toivomasta
viimeiseen saakka, mutta samalla hän tiesi, ettei mr. Arthurin toive
voisi koskaan toteutua, — ei milloinkaan.

"Ei hyödytä puhua noin," vastasi hän. "Meidän toiveemme eivät voi
muuttaa asioita toisiksi kuin ne ovat."

"Te näytte kokonaan unohtavan, minkä aseman minä tarjoan teille,"
valitti mr Arthur. "Eikö se merkitse mitään?"

"En minä unohda sitä. Mutta luuletteko, että 'asema' on naisella kaikki
kaikessa?"

"En; mutta nainenhan kaipaa kotia."

"Miksikä sitten luulette minun hyljänneen kotini?"

"En ole tiennyt teidän hyljänneen sitä. Olen ajatellut, että elämä on
pakoittanut teidät itse ansaitsemaan toimeentulonne."

"Ei, niin ei ole laita. Minun isäni oli pappi; hänen seurakuntansa on
Kentissä. Hän kuoli vasta viime vuonna. Äitini asuu vielä vanhassa
pappilassa; samoin minun molemmat sisareni. Siellä minulla on koti, jos
minä vain haluan palata sinne."

Mr. Arthur katsahti häneen, näyttäen hämmästyneeltä. "Pelkään etten
minä ymmärrä naisia," sanoi hän sitten.

Tyttö silmäsi miehen arkipäiväisiin kasvoihin, — näki hänen avuttoman
ilmeensä, alakuloisen suunsa, ja riippuvat viikset, jotka valahtivat
hänen huulilleen. Sitten Sally hymähti.

"Otaksun, todellakin, että te ette ymmärrä," myönsi hän. "Emmeköhän
palaa takaisin? Minua alkaa viluttaa."

He kävelivät äänettöminä takaisin, kohden taloa, ja yön hiljainen häly
tuntui tytön korvissa leppeältä ja hivelevältä, samalla kun se vain
ärsytti miestä. Juna kohahteli ohitse, kiitäen, jyristen ja pauhaten
yli sillan. Mr. Arthur katseli siihen, ja odotteli, että sen synnyttämä
melu hälvenisi; myöskin tyttö silmäili junaa ja ajatteli, että se tuli
sieltä, jossa mr. Traill eli tutkinnon suorittaneena asianajajana.

"Pelkään, ettei minun hyödytä puhua enää mitään," sanoi mr. Arthur,
seistessään ovella, avain työnnettynä lukon reikään. Hän odotti tytön
vastausta, ennenkuin aukaisi oven.

"Ei, ei hyödytä," vastasi Sally ystävällisesti. "Olen pahoillani, mutta
en voi auttaa. Toivon, ettette närkästy minuun; olette ollut aina hyvin
ystävällinen, ja minä ymmärrän arvostaa teidän tarjoustanne. Osoititte
sillä minulle suuren kunnian." Samat lauseparret, joita naiset aina
käyttävät, pienin muunnoksin. He ymmärtävät, että mies kunnioittaa
heitä, pyytämällä heitä vaimokseen, ja he näkevät parhaimmaksi
ilmaista, että ovat tästä tietoisia.

Mr. Arthur kiersi tuimasti lukon auki ja avasi oven.

"Otaksun, että teidän täytyy sanoa noin," huudahti hän, "mutta tiedän,
ettette tarkoita, mitä sanotte. Jos teidän isänne oli pappi, niin te
varmaan pidätte minua halpasäätyisenä. Minun isäni oli maustekauppias.
Hän toimitti minut pankkiin sen vuoksi, että hänellä oli tili siellä."

Mr, Arthur vetäytyi sivulle ja päästi tytön eteiseen.

"Te puhutte väärin," alotti Sally, kun hän samassa huomasi ettei mies
seurannutkaan hänen jäljessään. "Luulin teidän tulevan sisälle," sanoi
hän.

"Ei, en tule vielä. Hyvää yötä." Hän sulki oven, tyttö jäi pimeään
eteiseen.

Hetken Sally seisoi asemillaan, kuunnellen miehen poistuvia askeleita.
Mr. Arthur ei merkinnyt mitään — ei niin mitään hänen elämässään, mutta
tyttö oli kuitenkin suruissaan hänen vuokseen. Rakkauden laitumilla
— itse rakkaudessakin — kukoistaa myötätuntoisuus. Tyttö kääntyi
portaille, jotka johtivat hänen omaan kamariinsa, yhä säälitellen mr.
Arthuria sen tuskan vuoksi, jota hän oli ollut pakotettu tuottamaan
miehelle. Eikä hän aavistanutkaan, että jo pelkkä tietoisuus tämän
tuskan suuruudesta johtui hänen omasta, parhaillaan orastavasta
rakkaudestaan Jack Trailliin.

Makuukammiossa Janet parhaillaan rakenteli itselleen haaveellista pukua
taideoppilaiden naamiohuveja varten. Hän ei katsahtanutkaan ovelle,
kun Sally tuli sisään. Hän oli niin tottumaton pitelemään neulaa, että
käsissä oleva työ vaati hänen kaiken huomiokykynsä. Sally seisoi ja
katseli hänen ponnistuksiaan hymähdellen.

"Anna minun suorittaa tuo," sanoi hän viimein, — "nuo pistot eivät saa
pukua pysymään koossa."

Hänen mielentilansa kuohutti — pakotti — häntä tekemään jotakin
toisten hyväksi. Hän ei tuntenut itseään väsyneeksi runsaan päivätyön
jälkeen. Liikarasituksessa tavallisesti sielun kyllästymys tekee
ruumiin väsyneeksi; mutta hänen mielensä oli nyt kohonnut uupumuksen
mahdollisuuksien yläpuolelle.

Janet työnsi neulan kankaaseen, joka kahahteli hänen helmassaan ja
silmäili tutkivasti toveriaan.

"Mikä sinua vaivaa tänä iltana?" kysyi hän.

"Ei mikään. Kuinka niin?"

"Sinä olet tänään ylenmäärin avulias."

"Niin, sinä halusit auttaa mrs Hewsonia valmistamaan lihamuhennosta,"
jatkoi Janet; "nyt sinä tarjoudut auttamaan minua. Ja mr. Arthurille
sinä olit illallispöydässä oikea päivänpaiste. Hän varmaan uskoo, että
sinä lopulta suostut häneen."

"Ei, hän ei usko."

"Mistä sen tiedät?"

"Puhuin hänen kanssaan aterian jälkeen. Hän pyysi minua mukaansa
kävelylle. Minä sanoin, etten voi suostua hänen vaimokseen."

Janet katseli tyttöä utelevasti. Hän siristeli silmiään ja punnitsi
mielessään Sallyn äänensävyä enemmän kuin itse sanoja. "Mitenkä hän
tyytyi siihen?"

"Olen kauheasti pahoillani hänen vuokseen. Hän kääntyi takaisin ulos,
päästettyään minut sisälle."

"Hän siis tunsi itsensä onnettomaksi?"

"Niin pelkään."

"Ja suret sen vuoksi?"

"Niin."

"Miksikä? Ethän sinä ole yllyttänyt häntä. Hän on koetellut onneaan —,
hän saa tyytyä tulokseen. Sinun sydämesi on kovin pehmeä. Sota on sotaa!

"Sinä myöskin saat tyytyä kohtaloosi, eikä kukaan ole suruissaan, jos se
kääntyy sinulle onnettomaksi."

Sally katseli häntä mietteissään. "Minun on työläs uskoa, että
sinullakin olisi sydän, Janet."

"Etkö usko?"

"No niin; onko sinulla sitten?"

"Minä en kernaasti tunnusta heikkouksiani."

"Yhtä hyvin voisit suoraan kieltää sydämesi."

Janet ajatteli hetken, — hän melkein tunsi ystävänsä osanneen oikeaan.
"Jos sydän merkitsee sitä, että ihmisen on tuhlattava osanottoaan mr.
Arthurin tapaisiin miehiin, niin iloitsen sydämettömyydestäni," sanoi
hän.

Heitettyään työnsä vuoteen päädylle riippumaan hän katsahti Sallyyn
ja kysyi äkisti: "Kuka hän on? Mikä hänen nimensä on? Mikä hän on
miehiään?"

"Kuka?" Sally koetti liikauttaa kulmakarvojaan ällistyneesti, mutta
samalla veri hulvahti hänen poskiinsa, saaden ne hehkumaan polttavan
punaisina. "Kuka?" toisti hän heikosti.

"Mies, jota sinä rakastat. Minä kysyin sinulta jo ennen, oletko
tavannut jonkun toisen; ja on tyhmää, että koetat kieltää totuuden.
Sinä et ikinään olisi muuten kartoittanut mr. Arthuria näin pian; sinä
olisit riippunut hänen tarjouksessaan ja miettinyt, — ties' taivas
kuinka kauan. Ei, jotakin on tapahtunut. Tapahtunut tänään! Luuletko,
etten minä pysty huomaamaan mitään? Sinä ihan värähtelet sen paineesta,
ja kaipaat uskallusta, kertoaksesi kaiken minulle; mutta pelkäät, että
minä vain nauraisin." Hän nousi ja laski neulan kädestään, tarttuen
sitten Sallya vyötäisiin ja pusersi häntä ystävällisesti. "Pieni,
naurettava tyttöraukka!" sanoi hän, tuntien ensikertaa elämässään
lämpimän värähdyksen äänessään. "Minäkö nauraisin sinulle! Enkö minä
tiedä, että sinä olet syntynyt elääksesi rakastettuna, — sinä et ole
minun kaltaiseni. Miehet kammoksuvat surkastuneita, luisia naiskasvoja
ja karkeita, rosoisia hiuksia; he kaipaavat, jotakin, mitä kelpaa
taputella ja silitellä. Luoja! Kuvittelehan miestä taputtelemassa minun
poskiani, — se olisi samaa kuin rapatun seinän hyväileminen! Kuka hän
on, Sally?"

Sally taivutti päätään ja suuteli toisen laihaa poskea.

"Käydään levolle," kuiskasi hän.

He riisuutuivat äänettöminä. Ja kun he olivat sammuttaneet valon
ja asettuneet vuoteeseen, kertoi Sally ystävättärelleen. Janet ei
liittänyt ainoaankaan kohtaan omia huomautuksiaan, hän vain kuunteli,
silmiensä tähtäillessä pimeyteen ja huultensa maiskahtaessa, kun
hän kostutti niitä kielellään, milloin ne kävivät kuiviksi. Sallyn
äänen viaton, itsetiedoton sävy hiveli häntä, — se oli kuin leivon
ylistyslaulua Jumalalle aamun kirkastuessa. Hän huomasi kuinka suvun
valtava voima värähteli tytön lapsellisessa tunnustuksessa, — luonnon
ikiääni siinä kaikui arkisen elämän kääpiömäisten pikkuseikkojen takaa.

"Mitä tuo on?" huudahti Sally hiljaa, oltuaan hetken äänetönnä.

"Mikä sitten?"

"Tuo ääni. Kuuntele!"

He kohottivat kumpikin päätään pielukselta ja pidättelivät hengitystään.

Mr. Arthurin huone oli heidän seinänsä takana, ja tytöt saattoivat
kuulla sieltä omituista, epäselvää mutinaa, joka muistutti
ihmispuhetta. He odottivat, kuullakseen toisen henkilön vastaavan,
mutta turhaan. Hänen täytyy puhua itsekseen. Sitten puhe vaikeni,
päättyen pitkään äännähdykseen, joka tuntui veikkaukselta, ollen
kuitenkin äreämpi ja huutavampi. Muutamaan hetkeen ei kuulunut mitään;
sitten ikäänkuin tömähti jokin lattiaan. Tytöt ymmärsivät, että mr
Arthur pudotti kenkänsä. Sama kolina toistui, — toinen kenkä. Sen
jälkeen uudelleen pitkään mörähtävä ähkäys, ja sitten rämisivät vuoteen
rautaiset jouset ikäänkuin raskaan painon pusertamalla. Hiljaisuus.

"Se on mr. Arthur," sanoi Janet. "Hän on juopunut."

Ja sen sijaan, että hänessä olisi herännyt myötätuntoinen sääli,
kadotti Sally tämän takia senkin vähäisen osanoton, jota hän oli
tuntenut.




IX LUKU


Illallinen oli muutamia päiviä myöhemmin järjestetty erääseen Sohon
pikkuravintolaan.

"Älkää kuvitelko!" päättyi Traillin kirje, "että minä olen valinnut
sellaisen paikan siksi, kun me emme ole juhlapukuisia. Minä vain
haluan, että illallinen tuntuisi kodikkaalta, ja tämä ravintola on
kodikkain ja rauhallisin paikka, minkä minä tunnen. Te saatte itse
valita teatterin, mihin sen jälkeen menemme. Minulle ne ovat kaikki
yhtä mieleisiä, — tunnen niiden kaikkien näytelmät."

Janet tarkasteli Sallya aamiaispöydässä, kun tämä taittoi kirjeen
jälleen kokoon ja työnsi sen poveensa. Heidän katseensa kohtasivat ja
he hymyilivät toisilleen...

"Tänään minä en tule illalliselle, mrs. Hewson", ilmoitti Sally sen
jälkeen.

Emäntä siirsi katseensa lapasestaan Sallyyn, ja hänen pienet silmänsä
tähystelivät tyttöä terävästi. Janet oli usein ollut illat poissa
kotoa; eikä siinä ollutkaan mitään tavatonta tahi sopimatonta.
Taideoppilaat ovat epävakaisia sieluja; olisi naurettavaa vaatiakaan,
että he eläisivät säännöllisesti ja arkieläjien tavoin, toisinaan
Sallykin oli lähtenyt hänen parissaan johonkin toverilliseen
tanssi-iltaan tahi musiikkitilaisuuteen. Mutta vielä tähän mennessä hän
ei koskaan ollut jäänyt yksinään pois kotoa iltakaudeksi.

Mrs. Hewsonin silmissä, kun hän tarkasteli Sallya, kuvastui
uteliaisuuden sekainen epäluuloisuus, jota hän turhaan koetti peitellä.

"Illastatte kaupungissa, miss Bishop?" kysyi hän.

"Niin."

"Oh — sehän on kauniisti tehty — eikö totta."

"Aivan totta."

Vaikka hänet olikin jo päättänyt aamiaisensa, jäi hän kuitenkin
istumaan paikalleen, odottaen jännittyneenä ja huvitettuna, päättyisikö
kuulustelu siihen.

"Mr. Arthurilla luonnollisesti on varaa tarjota", jatkoi mrs. Hewson.
Sally ei puhunut siihen mitään. "Minä tietysti vain otaksun, että se on
mr. Arthur. Ehkäpä minä kokonaan erehdyn." Sally vaikeni edelleenkin.
"Menettekö teatteriin hänen kanssaan?" Tämä viimeinen laukaus pakotti
Sallyn vastaamaan.

"Ei tässä ole kysymys mr. Arthurista, rouva Hewson, — joten teidän
ei siis tarvitse olla huolissanne." Nämä purevat sanat tyttö viskasi
emännälleen ymmärrettävän närkästyksen tulistuttamana.

"Höh, minä — muuten — en ole suinkaan huolissani. Valitan, että sain
teidät noin loukkaantumaan, — eihän koko asia kuulu minuun. Kyllähän
minä sen verran ymmärrän, — hyvinkin, — minä vain ajattelin, — kun
te ette ole näinä kahtena vuotena ollut — ette yhtään iltaa — ulkona
yksinänne, niin minä ajattelin, — se oli vain ystävällinen kysymys,
arvaattehan sen."

Hän nousi pöydästä ja työnsi kämmenellään ruuanjätteet lautaseltaan
likasankoon, jatkaen ilmeisesti nenästyneenä:

"Tietenkään se ei ole minun asiani, enkä minä pyri — en ollenkaan! —
tutkimaan teidän töitänne enkä teidän polkujanne. Sen minä voin sanoa
ja niin minä sanonkin."

"Mutta vaivasihan teitä uteliaisuus?" suostutteli Janet

"Minua? Uteliaisuus? Hyvä on! Luulinpa, että siitä te minua viimeiseksi
syyttäisitte. Minulla on yllin kyllin pohtimista omissa huolissani,
joutaakseni seulomaan muiden asioita. Vai utelias! Minä!?" Hän nauroi
sellaisen oletuksen mahdottomuutta, ja ryhtyi pesemään ruoka-astioita,
kolistellen ja meluten tavallista enemmän.

"No, sittenhän ei maksa vaivaa suuttua siitä," sanoi Janet.

Mrs. Hewson viskasi kupin ja teevadin korkean lautaskeon päälle
helinällä, joka hyvin ilmaisi hänen mielialansa.

"En minä ole suuttunut!" sanoi hän posket kuumottavina.

"Valitan", jatkoi Janet kuivasti; "luulin teidän suuttuneen. Jos
elämässä mikään on alhaista, niin sanoisin sellaiseksi ainakin niiden
ihmisten kiukuttelua, jotka eivät saa tyydytetyksi uteliaisuuttaan
lähimmäistensä puuhien suhteen. Ettekö tekin ajattele samoin, mrs.
Hewson?"

"En tiedä; en ymmärrä niitä asioita. Ne ovat liian apsakrisia minun
älylleni."

"Vai niin? Ja minä puhun kuitenkin hyvin yleisestä inhimillisestä
heikkoudesta. Mutta hyvä on, — kuulkaas, jos minä epäilisin teidän
kiusaavan mieltänne pohtimalla meidän asioitamme, — tiedänhän,
luonnollisesti, että te ette niistä välitä, te kun olette järkevä
ihminen, — niin minä lähtisin talosta, viipymättä enää hetkeäkään. Ja
saman tekisivät muutkin."

Mrs. Hewsonin palavat posket lennähtivät aivan kalpeiksi.

"Mutta tepä sanoitte, että minä olen utelias?"

"Oh, niin; sehän oli vain pilaa! Sally, eikö sinun pitäisi ottaa
mukaasi ulko-oven avain sen varalta, että sattuisit viipymään. Voitteko
lainata miss Bishopille avaimen, rouva Hewson?"

"Tietysti; aivan varmaan. Menen hakemaan sen."

Kun hän oli lähtenyt, purskahtivat tytöt nauruun. Sally väitti, että
Janet oli ihmeteltävä.

"Hän ei enää toistamiseen sotkeudu meidän asioihimme," sanoi tyttö.
"Minä en olisi pystynyt hoitelemaan häntä tuolla tavoin."

"Etpä tietenkään."

"Mutta miksikä en? Ei minua olisi pelottanut otella hänen kanssaan,
mutta minä yksinkertaisesti en olisi keksinyt niin sopivia sanoja; ja
miksikä en?"

"Siksi, että sinua ei ole luotu taistelijaksi, — sinut on luotu
sellaiseksi, jonka puolesta otellaan; kuten mr Arthur tavallaan
kamppailee, ja kuten se mies, jota sinä illalla menet kohtaamaan,
taistelee sinun tähtesi."

Sally katseli ihmettelevänä eteensä. "Luuletko, että osat elämässä
todellakin ovat jaetut siten?"

"Olen varma siitä."

"Mutta miksikä? Minkätähden, esimerkiksi, sinut sitten on luotu
taistelijaksi?"

"Ethän vaatine minua selittämään Kaikkeuden arvoituksia."

"En ymmärrä, miten tämä olisi niin kovin arvoituksellista."

"Joka tapauksessa niin on laita. En tiedä, mistä nämä oikut johtuvat, —
en paremmin minä kuin kukaan muukaan, vaikka monet hankkivat itselleen
sievät tulot, väittämällä ymmärtävänsä ja tietävänsä. Multa on ihan
selvää, että ihmiset syntyvät eri tarkoituksiin; ja se tieto riittää
minulle."

"En huomaa, miksikä se olisi niin selvää," väitti Sally itsepintaisesti.

Janet seisoi loitolla pöydästä, ja nyt hän levitti käsivartensa —
ohuet, lihattomat käsivartensa. Tässä liikkeessä oli itsetiedotonta
draamallisuutta. Ja kuitenkin Janet kai viimeksi kaikista ihmisistä
olisi taipunut näyttelemään.

"No niin, _katsele_ minua," sanoi hän.

Sally katseli vain hänen silmiinsä, ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä
puhut turhia. Et voi tietää, milloin minunkin täytyy otella; etkä
tiedä, kuka ottelee — jolloinkin — sinun tähtesi."

Janet sipaisi hänen pyöreitä, lämpimiä poskiaan pitkillä ja
herkkätuntoisilla sormillaan. "Se ei tapahdu koskaan," sanoi hän, "ei
koskaan — koskaan. Minä suoraan tiedän sen; tunnen sen täällä." Hän
laski käden rinnalleen. "Ja minä haluankin taistella itse, minä tunnen
tarvetta siihen sisimmässäni. Ja minä iloitsen, kun vain _saan_ otella;
siinä, minä luulen, onkin hyvitys."

Mrs Hewson toi avaimen ja jätti sen Sallylle, tarkaten tyttöä pitkin
katsein, tämän poistuessa keittiöstä.




X LUKU.


Madame, ravintolan isännän puoliso, seisoi aivan sisäänkäytävän suulla,
alttiina toivottomaan tervetulleeksi jokaisen, ken vain aukaisi
ravintolan oven. Kun hän näki Traillin, kirkastuivat hänen pyöreät,
hyväntahtoiset ranskalais-kasvonsa; ja hänen silmissään kuvastui
vilpitön mielihyvä, kun ne tarkastelivat Sallya, joka astui sisälle
Traillin seurassa.

"Bon soir, Monsieur; bon soir, Madame." ["Hyvää iltaa, herra; hyvää
iltaa, rouva."]

Tuokoon monsieur seurassaan ravintolaan kuinka monta ja erilaista
naista hyvänsä yhden ainoan viikon kuluessa, on jokainen niistä madame;
ja jokaisesta heistä tämä ranskalainen emäntä sepittää mielessään
romaanin, näin ilahuttaen sydäntään nyt, kun hänen omat romaaninsa ovat
jo ammoin sitten eletyt.

"Hyvää iltaa," tervehti Traill. "Toivon, että liikkeenne edelleenkin
menestyy hyvin?"

"Kyllä, herra; kiitos! Me olemme tyytyväisiä."

Vieraat laskeutuivat alempaan kerrokseen kapeita portaita myöten, joita
yhä kavensivat käänteihin asetetut kukkakoristeet. Traill aukaisi oven
pieneen ja valoisaan, kultakoristeisin paperein verhoiltuun huoneeseen,
jonka seinillä riippui lukemattomia, ahdinkoon joutuneiden taiteilijain
— enimmäkseen ranskalaisten — maalauksia, ostetut muutamalla markalla
tahi maksetut lämpimällä aterialla taikka viinatilkalla. Täällä
toivotti pieni tarjoilijatar, Berthe, heidät jälleen tervetulleiksi.

"Bon soir, Monsieur; bon soir, Madame."

Sallysta tämä tuntui siltä kuin käki olisi hypähtänyt esiin kellosta,
kukkuakseen pienen, hupaisan laulunsa joka neljännekseltä.

Huoneen jokaisessa kulmassa oli vitivalkealla liinalla katettu
pieni pöytä, ja jokaisella pöydällä oli kapea maljakko täynnään
chrysanthemum-kukkia. Pieni tarjooja kysyi, minne he haluavat istuutua.

Traill neuvotteli Sallyn kanssa. Tyttö tunnusti, että hänestä
kaikkialla oli yhtä miellyttävää. Nykyisessä mielentilassaan hän oli
altis ihastumaan kaikkeen. Tämä ulkomaisen tunnun täyttämä ympäristö
ikäänkuin kohotti hänet kaiken paikallisen ja ajallisen yläpuolelle.
He istuutuivat porraskäytävän alle, jossa Traillin pää melkein hipasi
jyrkästi viettävään kattoon hänen yllään.

"No niin, mitä te haluaisitte nyt saada?" kysyi hän Sallyltä. Berthe
seisoi heidän vieressään, odottaen kärsivällisesti; hän koetti
parhaillaan tutkia niitä lukemattomia yksityiskohtia, jotka yhdessä
muodostivat madamen puvun.

"Minä tyydyn kaikkeen."

"No niin, tilaammeko escargotia?"

"Mitä se on?"

"Etanaa."

Sally puisti päätään hymyillen. Berthe naurahti.

"Monsieur pilailee, hän ei söisi escargot'a itsekään."

Tyttö hymyili Sallylle, — hymyä, joka herättää luottamusta ja lähentää
ihmisiä toisiinsa. Se ei ollut samanlaista hapanta, vääristelevää
murtamista, jota tässä maassa sanotaan hymyilyksi.

"Kuinka te olette keksinytkään tällaisen rakastettavan pikku pesän?"
kysyi Sally, kun ranskatar oli poistunut, saatuaan Traillin määräykset.

Traill nojasi kyynärpäätään pöytään ja katseli tyttöä, — hänen silmänsä
ikäänkuin hyväilivät tytön kasvojen jokaista piirtoa, ja viimein ne
pysähtyivät hänen silmiinsä, vangiten niiden katseen.

"Sattumalta," vastasi hän. "Pistäydyin kerran ovesta sisälle,
tulin alas portaita, näin nämä pienet pöydät kukkamaljakkoineen ja
tahrattomine ruokaliinoineen, kuulin Berthen iloisen tervehdyksen, 'Bon
soir, Monsieur,' ja istuin aterioimaan. Siitä on nyt kulunut vuosi ja
puolen toistakin. Senjälkeen minä olen ylipäänsä aterioinut täällä
kolmasti viikossa."

"On ihanaa elää miehenä," huokasi Sally.

"Miksikä?"

"Oh, en tiedä tarkoin. Te voitte tehdä mitä tahdotte, syödä missä
haluatte, kulkea tällaisilla löytöretkillä, tarvitsematta koskaan
ajatella, minkälaisen käsityksen ihmiset mahtavat saada teistä."

Traill nojautui tuolinsa selkälautaa vastaan ja hymyili tytön
mietteille. "Emme suinkaan me voi tehdä kaikkea, mitä todella haluamme.
Sinä iltana, kun minä osuin tänne, ei minun aikeeni toki ollut lähteä
tänne syömään. Ei se ateria tuntunut miltään suurenmoisen vapauden
hedelmältä. On olemassa sellaista, minkä saavuttamisesta minä voisin
antaa koko maailman, mutta jota minä en voi yrittääkään saavuttaa,
— minulla ei ole vapautta sen vertaa. Jos te tarkoitatte vapaudella
sitä, että saatte tulla ja mennä minne ja milloin vain haluatte, niin
mitä luulette sellaisesta vapaudesta hyötyvänne?" Hän jälleen hymähti
tytölle: "Mitä te sillä tekisitte?"

Sally ihmetteli, mitä Janet Hallard mahtaisi vastata tähän. Hän
aprikoi, mitä hän itse olisi sanonut, jos mr Arthur olisi esittänyt
tällaisia ajatuksia. Luultavasti — epäilemättä — hän olisi vastustanut
koko käsitystapaa. Mutta Traillille hän ei vastannut mitään, — hän
tunsi, että mies pohjaltaan oli oikeassa; Minkätähden? Sitä hän ei
osannut selittää.

"Te ette siis suo naiselle vapautta?" kysyi hän viimein.

"En, — en sellaista vapautta, josta nainen alituisesti puhuu. En
hyväksy koko sitä vapauden käsitystä, jota suffragetti-häpäisijät
takovat kanssasisarensa aivoihin."

"Tekisi mieleni tutustuttaa teidät ystävääni, miss Hallardiin," sanoi
Sally.

"Miksikä niin? Kuka miss Hallard on? Mitä hän on?"

"Hän on taiteilija. Minun huonetoverini."

"Minkätähden te haluaisitte tutustuttaa meidät?"

"Haluaisin kuulla teidän väittelevän keskenänne. Hän ajattelee ihan
päinvastoin kuin te. Hänen mielestään —"

"Minä en väittele koskaan naisten kanssa," keskeytti hänet Traill.

"Te halveksitte meitä niin syvästi?" Hän koetti sanoa tämän
leimuavasti, — terästäen katsettaan ja puristaen huulensa jäykäksi,
ohueksi viivaksi.

"Naisia? En, — päinvastoin." Tytön silmäykset eivät näyttäneet
säikyttävän häntä. "Mutta jos te haluatte, että teitä arvioitaisiin
miehinä, no niin... Ohi kyllähän te voitte leikata tukkanne lyhyeksi
ja pukeutua miesten vaatteisiin. Mutta silloin minä en pidäkään teitä
naisina. Naista minä voin rakastaa, mutta, taivaan nimessä, — minä en
voi väitellä hänen kanssaan."

Hän nojautui taaksepäin, salliakseen Berthen asetella lautaset heidän
eteensä pöydälle, ja Sally tarkasteli tällöin hänen kasvojaan. Ne
olivat lujapiirteiset korkeine poskipäineen, joiden alta selvästi
näkyvät vaot kaartuivat kohden leukaa. Harmaat silmät eivät näyttäneet
syviltä tahi ilmeikkäiltä, mutta niiden katse oli järkkymätön. Otsa
oli leveä ja tasainen, mutta ei korkea. Leuka oli kulmikas ja ylähuuli
pitkä. Toinen suupieli kaartui hiukan ylöspäin, tavalla, joka ilmaisi
taipumusta pikemminkin ivaan kuin huumoriin; ja itse huulet olivat
ohuet ja kiinteät, — aivan kun niillä olisi voinut veistää purevan
kärjen jokaiseen sanaan, minkä ne päästivät kuuluviin, jos mies vain
tahtoisi.

Sallya nämä kasvot samalla sekä peloittivat että lumosivat. Hän ei
voinut irroittaa niistä katsettaan. Hänen mieleensä ne painuivat
syvimmin sen ilmeisinä, kuin olisi niillä levännyt hieno, ylimielisen
ivallinen hymy, — mutta toisinaan näissä harmaissa silmissä ja kasvojen
jokaisessa piirteessä välähti ilme, joka kosketti tytön sydämen arimpia
kieliä. Silloin hän tunsi itsensä orjattareksi, ja jos maailma olisi
ollut hänen käsissään, hän olisi lahjoittanut sen ilomielin tälle
miehelle, tuntien sittenkin antaneensa liian vähän.

Traill kohotti katseensa lautasestaan, — "Miksikä te ette syö?" kysyi
hän.

Tyttö naurahti hiljaisesti, ja totteli oitis kuin lapsi.

"Onko mr Arthur puhunut teidän kanssanne nyt myöhemmin?" jatkoi Traill.

Sally epäröi hetken, sitten hän vastasi myöntäen.

"Milloin?"

"Maanantai-iltana."

"Ah, niin — samana päivänä, jolloin me söimme yhdessä aamiaisen?"

"Niin."

"Mitä hän puhui?"

Tyttö epäröi jälleen.

"Mikä minut oikeuttaa näin kuulustelemaan teitä, — vai mitä?" jatkoi
Trailll, ennenkuin tyttö ehti vastata mitään. "Sitenhän te mietitte,
eikö totta? Tietenkään minua ei oikeuta mikään, — ellei kenties
harrastukseni. Te aiheutitte tämän harrastuksen, tiedättehän, mutta
sittenkin minä pyydän sitä anteeksi. Berthe!"

"Kyllä, — herra."

"Maquereaux grillés; ja lisäksi jotakin juotavaa."

"Alexandre!"

"Mitä hän tuolla tarkoittaa?" kysyi Sally.

"Hän kutsuu Alexandrea, viinuria, joka juoksee kadun toiselle puolen —
tottelevasti mutta perin hitaasti — ostamaan viiniä meidän rahoillamme.
Täällä heillä ei ole tarjoiluoikeuksia."

Alexandre tuli näkyviin, kädessään suuri, punertavan värinen pahvilevy,
johon kokonainen sanomalehti näytti olevan liimattu. Se oli numeroitu
viiniluettelo. Traill katsahti siihen ja ilmoitti samassa tuokiossa
haluamansa lajin numeron.

"Pyydän anteeksi," toisti Traill, kun viinuri oli kadonnut.

"Se on tarpeetonta," sanoi tyttö pikaisesti. "Ymmärrän, että te olette
hyvin ystävällinen, kun kiinnytte sellaisiin vähäpätöisyyksiin. Ja minä
luulen" — hänen katseensa harhaili pitkin huonetta —, "minä luulen,
että olisin kertonut teille kaiken pyytämättännekin."

"Miten niin?" Traill kumartui hiukan eteenpäin.

"En tiedä Siksi, että haluan kertoa, luulen."

Hänen katseensa vaipui, — hän ei rohjennut kohottaa silmäluomiaan,
tuntiessaan miehen tarkastelevan häntä läpitunkevin katsein. Tänä
lyhyenä hetkisenä, äänettömyydessä, heidän ajatuksensa risteilivät ja
koskettivat toisiaan. Traill ikäänkuin kyyristyi tuolillaan ja hapuili
sokeasti jotakin käsiinsä, tarttuen ensimmäiseen esineeseen, minkä
hänen sormensa tapasivat.

"Katsokaahan tätä veistä," sanoi hän värittömästi, näyttäen tytölle
pöytäveitsen kahvaa. "Oletteko nähnyt koskaan tuollaista veitsenpäätä?
Se on käyristynyt pestessä." Luinen kahva oli kiertynyt kuin oinaan
sarvi. "Minä osun saamaan tämän tavallisesti kerran viikossa. Tällä
hetkellä se on jo vanha ystävä."

Sally katsahti veistä, kyeten tuskin erottamaan sitä. Hänen mielensä
läikehti syvinä ja väkevinä aaltoina, ja hänen silmiään hämärsi.
Traill näki, kuinka hän koetti pakottaa suunsa hymyilemään, ja tytön
melkein lapsekas alttius ja herkkyys vaikutti hänen vereensä kuin hidas
mutta vastustamaton myrkky. Se liukui aste asteelta syvemmälle hänen
suoniinsa, levittäen tulta ja poltetta ympärilleen.

Alexandre tuli jälleen sisään, tuoden viinin ja täyttäen heidän
lasinsa. Kun viinuri oli poistunut ja Berthe oli tuonut pöytään uuden
ruokalajin, kysyi Traill tyyntyneempänä:

"No niin, mitä siis mr Arthur sanoi?"

Sallyn katse tuntui kiittävän häntä tästä rohkaisusta ja tyttö hymyili
vapautuneesti, sanoessaan.

"Hän kysyi, olinko minä jo päättänyt."

"Päättänyt suostua hänen vaimokseen?"

"Niin."

Traill silmäili häntä kysyvästi, ja kun tyttö ei jatkanut, sanoi hän:

"Ja te? Mitä te vastasitte?"

Hänen äänensä oli luja, ja hänen sanojensa jokainen tavu oli lausuttu
tyynesti ja selvästi, mutta kuitenkin, — turhaan mies koetti salata
tytöltä, kuinka hän odotti tämän vastausta. Sally tunsi hänen mielensä
värähtelevän tämän tyynen sävyn ja lujan äänen kätkössä.

"Oh, minä sanoin, etten voi; sanoin sen olevan mahdotonta. En rakasta
häntä, — en voisi koskaan rakastaa häntä. Kuinka voisin suostua
sellaiseen, vain saadakseni kodin? Minkälainen koti siitä tulisikaan!"

Siinä oli hänen elämäntunnustuksensa. Hän kohotti rakkauden kaiken
yläpuolelle, — kohotti sen alttarille, jonka edessä ihminen polvistuu
hartauteen, äänettömästi liikkuvin huulin ja sydämessään uhrautumisen
pyhä tarve. Rakastavan naisen koko elämän tarkoitus on vain antaa,
antaa ja antaa, pidättämättä mitään, ajattelematta mitään ja unohtaen
kaiken. Tällaiseksi Sally tunsi rakkauden, — ja mr. Arthurille ei
hänellä ollut mitään annettavaa.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Traill. Mies ei koskaan voi olla ajattelematta
kuinka kilpailija, jonka toiveet ovat murskatut, alistuu kohtaloonsa, —
narrin vaiko miehen tavoin. "Mitä hän sanoi?" toisti mies jälleen.

Sallyn mielessä välähtelivät muistot kirjavina kuin taikapelin luvut.
Hän näki uudelleen mr. Arthurin ilmeen, kun he erosivat ovella; hän
muisti äänet, joita he Janetin kanssa olivat kuulleet seinän toiselta
puolen; hänen mielessään vilahtivat mr. Arthurin kasvot sellaisina kuin
hän oli nähnyt ne aamuin, heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen; ja
tyttö muisti, ettei mr. Arthur ollut viipynyt kotona ainoanakaan iltana
siitä saakka.

"Hän ei sanonut paljoa, mutta minä tiedän, että hän oli suruissaan."

"Mitenkä sen tiedätte?"

Niin, kun hän tuli sisään samana iltana, sitten myöhemmin — tytöstä
tuntui mahdottomalta jatkaa. Hän katsahti ikäänkuin vedoten Trailliin,
toivoen tämän ymmärtävän hänet sanoitta.

"Juovuksissa?" kysyi Traill.

Sally nyökkäsi.

"Mies raukka!" Hänen kasvoillaan häilähti tuhansien, hämärästi
koettujen aavistusten luoma varjo.

"Teidän mielestänne minä siis menettelin julmasti?"

"Ette; sitä en ole sanonut."

"Mutta ajattelette?" Tytön ääni oli kiihkeä, pakottava.

"En, en; en, rakas lapsi. Ettehän voinut menetellä toisin."

"Mutta te säälitte häntä? Pahoittelette hänen vuokseen?"

"Kiellättekö minua säälimästä? Minä kuvittelin olevani hänen
asemassaan, tuntevani samaa, mitä hänen on täytynyt tuntea. Jos
seulotte tämän ajatuksen puhtaaksi, huomaatte, että minä sanoin
oikeastaan omasta itsestäni: mies raukka!" Hän nauroi, katsellessaan
tytön ilmeitä. "No niin; nyt," jatkoi hän, "me olemme jo aterian
puolimatkassa, emmekä vielä ole puhuneet sanaakaan siitä, niihin täältä
lähdemme. Mitä te ehdotatte?"

"Minä en tosiaan pidä väliä, — mihin hyvänsä."

"Kah, tepä sitten ette milloinkaan auta minua."

Sally nauroi tyytyväisenä. "Minä olen huomannut parhaimmaksi jättää
kaiken teidän varaanne."

"Ettekä ole pettynyt?"

"En todellakaan!"

"No hyvä. Nyt minä en julista mitään lopullista, purkamatonta päätöstä;
minä vain ehdotan —"

"Mitä sitten?"

"Minä asun Regent kadulla —"

"Tiedän sen. _'Kuka kukin on?'_ väittää siten, — minä vilkaisin siihen
samana päivänä kuin me tapasimme toisemme aamiaislunnilla."

"Kas niin, te halusitte nähdä, olinko sanonut teille totuuden?"

"En, en tietenkään! Miksikä ajattelette, että minä olisin epäillyt?"

"Monet naiset olisivat —"

"Minä en!"

Hohde, joka välähti hetkeksi miehen kasvoille, rauhoitti tyttöä. Traill
hämmästeli hänen avointa mieltään; se oli kirkas ja vapaa kuin lapsen
sielu.

"Mitä te aioitte ehdottaa?" kysyi Sally, kun mies katseli häntä
äänetönnä.

"Ehdotan, että lähdemme minun asuntooni; siellä voimme istua ja
puhella. Me voimme keittää kahvia siellä; minä näytän teille, kuinka se
käy päinsä."

Hän koetti sanoa tämän nopeasti, merkityksettömästi ja luonnollisesti;
aivan kuin hän ei olisi sitä ennakolta miettinytkään. Tyttö ei
huomannut siinä mitään pakotettua, mutta Traillin kasvot kuumenivat,
hänen tarkatessaan omia sanojaan.

"Se olisi viehättävää," sanoi tyttö vilpittömällä mieltymyksellä.

Mies kuvitteli, että hän on Lontoon keskellä löytänyt tuntemattoman
maan, ja tämä löytö sai hänet hetkeksi hämmästymään. Hän ei ymmärtänyt,
kuinka sokeasti tyttö luotti häneen ja hänen jalouteensa, — kuinka
"Aspley Manor" ja "Sir ['sir' Merkitsee engl. aatelisarvoa] William
Hewitt Traill, C.B." olivat juurruttaneet tyttöön käsityksen, että
hänen täytyi olla gentleman, kauttaaltaan hieno, ylevämielinen mies.
Sally tunsi omalla tavallaan maailmaa riittävästi, tietääkseen sen
vaaralliseksi, mutta Traillia hän ei voinut rinnastaa sen maailman
kanssa.

Mies ei tätä ymmärtänyt, ja sydämensä pakotti häntä varottamaan tyttöä.

"Minä en nyt tahdo sanoa mitään omasta itsestäni; en puhu sen hyväksi,
enkä sitä vastaan", alkoi hän. "Minä pyysin teitä luokseni, ja minä
todella iloitsen, kun tulette. Mutta te olisitte narrimaisempi kuin
sanoin voidaan kuvata, jos te eroituksetta suostuisitte jokaisen miehen
— samanlaiseen ehdotukseen."

"Minä tiedän sen hyvin," vastasi Sally varmasti.

"Mutta te tulette?"

"Kyllä; minähän jo lupasin."

"Mikä saa teidät hyväksymään tämän poikkeuksen?"

"Tiedänhän, että te olette gentleman; teidän täytyy olla ritarillinen.
Minä luotan teihin ehdottomasti."

Nämä sanat jäivät soimaan miehen sydämeen ja ne värähdyttävät pohjiaan
myöten hänen koko olemustaan.




XI LUKU.


He kulkivat äänettöminä halki Sohon kapeiden katujen, ohjaten
suuntansa Saftesbury Avenuen lehtokujaan. Poiketessaan sen toiselle
puolen Traill otti kevyesti tytön käsivarren kainaloonsa, suojaten
häntä kadun tungoksessa. Sally hiljaisesti värähti, tuntiessaan
hänen kosketuksensa. Milloinkaan ennen tyttö ei ollut kokenut näin
kauttaaltaan valoisaa, onnellista mielentilaa. Mikään ei kaivannut
selityksiä. Hän ei millään tavoin pyrkinyt määrittelemään tahi edes
käsittämään tuntemuksiaan. Oli samanlaista kuin keväällä, auringon ensi
kertaa lämmittäessä maailmaa talven jäljiltä: me annamme sen hyväillä
itseämme, uppoamme sen elähyttävään valoon, emmekä kysele mitään.

Mutta Traillin oli työläs päästä sisäiseen tasapainotilaan. Tyttö
oli sanonut häntä ritarilliseksi; mutta aikoiko hän nyt menetellä
gentlemanin tavoin? Sally oli pudottanut vaakakuppiin rajattoman
luottamuksensa ja uskonsa; minkä painon voisi nyt _hän_ laskea
toiseen, saadakseen vaa'an kohoamaan tasapainoon? Traill etsi ja etsi
ajatuksistaan ja sydämestään, mutta hän ei löytänyt mitään, mikä olisi
vastannut tytön uskon suunnatonta painoa, — ei niin mitään!

Miehen ja naisen välisessä ikuisessa kamppailussa ei mikään tee
miestä niin aseettomaksi kuin vilpitön, luottava vetoaminen hänen
kunniallisuuteensa ja ritarillisuuteensa. Siihen saakka kuin Sally oli
sanonut yksinkertaiset, viattomat sanansa: "Tiedän, että te olette
gentleman," oli Traill käsittänyt suhteensa häneen samanlaiseksi
kuin muihin naisiin, joiden kanssa hän oli ollut läheisissä ja
tutunomaisissa suhteissa, ajattelematta sen enempää niiden päättymistä.
Mutta tytön luottamus herätti hänen paremman minuutensa eloon, ja nyt
hän tunsi olonsa rauhattomaksi, — hän tunsi olevansa tämän pienen
konekirjurin armoilla.

Tällaisen mielentilan valtaamana, aseettomana, avuttomana, kaikkia
mahdollisuuksia punnitsevana Traill saapui tytön seurassa asuntonsa
portaille. Silloin hän teki päätöksensä. Tämän kerran hän päästäisi
Sallyn asuntoonsa, — tämän kerran, mutta sitten ei enää milloinkaan.
Hän tunsi omat vaistonsa, eikä hän tohtinut luottaa niihin. Mutta jos
kerta tyttö uskoi hänet kunnialliseksi mieheksi, niin hänen täytyi
osoittaa tälle, ettei hän ollut erehtynyt. Tämä on inhimillistä.
Me käyttäydymme ihmisiä kohtaan sen käsitystavan mukaisesti, minkä
he ovat omaksuneet meistä. Senvuoksi sinun on viisainta ajatella
lähimmäisestäsi hyvää. Mutta jos sanot toiselle vasten hänen kasvojaan,
että hän on koira, niin sinä saat hänestä koiran kimppuusi.

"Nämä portaat ovat onnettoman pimeät," sanoi Traill. "Minä raapasen
tulen tikkuun."

Sally odotti, sydämensä läpättäessä, ja kuuli rikkitikunpään
raapaisevan portaiden kädenpuuhun. Valo leimahti, ja Traill kohotti
palavan tikun päänsä ylle, lähtien edeltä astumaan portaita ylös,
muodottomien varjojen häälyessä äänettömien aaveiden tavoin hänen
ympärillään. Tyttö seurasi heti hänen jäljissään.

"Minä olen ennen asunut yläkerroksessa," puheli Traill, "mutta
toissapäivänä minä muutin alas ensimmäiseen kerrokseen. Huoneissa ei
ole sanottavasti eroa, mutta minusta alkoi tuntua ikävältä kavuta neljä
porraskertaa ylöspäin tällaisessa valaistuksessa." Hän muisteli naista,
joka viimeksi oli kulkenut näitä portaita hänen seurassaan ja vertaili
hänen elämäänsä, sen onttoa, hirmuista tyhjyyttä tämän nuoren tytön
luottavaan elämänuskoon. Tämä rinnastelu sai hänet värisemään.

"Nyt," sanoi hän, laskien kätensä oven kahvalle ja kääntyen
väkinäisesti hymyillen tyttöön päin, — "nyt olemme perillä. Pyydän
teitä muistamaan, että me nyt käymme tavalliseen poikamiehen asuntoon,
— ei siellä ole mitään pehmeitä sohvapieluksia, ei komeita kuvastimia,
eikä mitään. Jos te hennoisitte seistä tässä vielä hetken, niin minä
sytyttäisin sisällä kynttilät. On parempi, kun näette kaiken täydessä
valossa yhdellä kertaa, tarvitsematta odotella, kunnes huone vähitellen
kasvaa eteenne sitä mukaa kuin minä tulitikkuineni ehdin kierrellä sen
nurkissa valoja sytyttämässä. Tahi onko tämä teistä kiusallista?"

"Minusta? Ei toki, ei vähääkään!" Sally nauroi ja kääntyi selin
oveen, katsellen alas hämärään porraskäytävään, josta he äsken olivat
nousseet. Hänen sydämensä läpätti yhä, sykkien täynnään jännitystä ja
aavistelevaa odotusta. Hän tiesi voivansa luottaa ritarillisen miehen
kunniaan, mutta samalla häntä värähdytti ajatus, että hän leikki nyt
tulella. Kuitenkin, — kuinka vaaraton se tuli olikaan! Se ei ollut
mikään torille pystytetty rovio, jossa sielu, kunnia, neitseen elämä
kärventäisivät siipensä. Ei! Se oli vain lämmittävä valkea, joka
tyynnyttää ja tuudittaa sydämet rakkauden ylimaailmalliseen onneen.
Tarvitsiko hänen peljätä näin suloisen tulen loistetta? Ei; hänen
sydämessään ei ollut pelon värähdystäkään; mutta hänen suonensa
sykkivät rajusti; hän tunsi niiden lyönnit koko ruumiissaan.

"No niin, — nyt toivon teidän tulevan sisälle!" kutsui Traill, avaten
oven selälleen ja päästäen Sallyn ohitseen sisään.

Tyttö kulki muutaman askeleen eteenpäin, ja pysähtyi sitten,
katsahtaen ympärilleen. Huoneessa ei näkynyt merkkiäkään ylellisyyden
tavottelusta; mutta se näytti Sallysta häikäisevän loistokkaalta
kynttiläin kirkkaassa valossa, joka sadoin välkähdyksin heijasteli
raskaiden, messinkisten jalustain kirkkailla pinnoilla. Sisustan karu,
melkein ankara tyylikkyys loi huoneeseen erikoisuuden leiman, jonka
veroista Sally ei ollut ennen osannut kuvitellakaan.

Traill johdatti tyttöä ympäri huonetta äänettömänä, pidättyneesti
hymyillen. Seinillä oli väritettyjä sekä värittömiä kuvia, jotka
näyttivät kaikki esittävän nyrkkitaistelijoita, — tuntui siltä kuin
nyrkkitaistelu olisi ollut Traillin ainoa elämänharrastus. Ei, tuossa —
kirjakaapin vieressä — oli pieni miniatyyrimaalaus, joka kuvasi tyttöä;
nuorta tyttöä, jonka kauniit suortuvat liehuivat vapaasti hartioilla.
Sally tunsi sydämensä jyskytyksen vaimenevan hiljaiseksi kuiskeeksi,
kun hän näki tämän kuvan; hänen verensä jäähtyi, ja kylmä, usvainen
henkäys tuntui lehahtavan hetkeksi hänen kasvoilleen.

"Kas niin," sanoi Traill hymähtäen, "pidätte asuntoani varmaan kolkkona
ja epämukavana?"

Sally kääntyi häneen päin, koettaen tukahuttaa äkillisen, jäytävän
pelkonsa ja epäluulonsa.

"Se on mielestäni viehättävä," sanoi hän koruttomasti. "En ole koskaan
ennen nähnyt mitään tämän veroista."

"Te ette kaipaa pieluksia ja muita pehmeyksiä, tunteaksenne huoneen
kodikkaaksi?"

"En; oh, en! Ne vain turmelisivat tämän kokonaisvaikutuksen. Ihminen
tarvitsee viihtyäkseen 'ympäristön', eikä pieluksia. Täällä on
kodikasta."

Traill katsahti tyttöön melkeinpä kunnioittaen. Sitten hänen mieleensä
valahti äkisti ihmeellinen hellyyden tunne. Hän kääntyi ympäri
kantapäillään ja meni tulipesän luo.

"Istukaa tänne," sanoi hän, "ja lämmitelkää sen aikaa kuin minä
valmistelen kahvikeiton alkupuuhia. Ulkona on onnettoman kylmä, eikö
niin? En ihmetteleisi, vaikka maa alkaisi jäätyä."

Sally noudatti tottelevana hänen kehoitustaan ja istui tuolille,
jonka Traill oli siirtänyt uunin eteen hänen varalleen. Mies kiiruhti
pois, aukoen astiakaappeja ja laatikoita, ja ottaen esille kuppeja,
teevateja, kerma-astian ja kahvikannun, kunnes tarvittavat esineet
olivat kaikki pöydällä. Ja Sallyn katseet ryöstäytyivät kaiken
aikaa, milloin hän vain ei peljännyt itseään tarkkailtavan, pieneen,
seinällä riippuvaan miniatyyrimaalaukseen. Nyt hän oli lähempänä sitä
ja hän saattoi selvemmin erottaa tytön kasvot. No tuntuivat hiukan
muistuttavan hänen omia piirteitään. Hän näki kuvassa samat pyöreät
posket, samanlaisen lapsekkaan pienen suun, nenän ja leuan, samanlaiset
suuret siniset silmät. Tämän yhtäläisyydenkö vuoksi Traill olikin
kiintynyt häneen, — sen vuoksi, että Sally muistutti tyttöä, jonka kuva
oli hänen viileän ja ankaran ympäristönsä ainoana hempeämpänä läikkänä?

Varmaankin hän nyt osasi oikeaan, ajatteli Sally edelleen.
Raitiovaunussa Traill oli sanonut hänelle tuntevansa olonsa
yksinäiseksi. Tämä tyttö kenties oli kaukana, ehkäpä toisessa maassa,
ja kun Traill sitten oli nähnyt hänet, Sallyn, ja huomannut ketä hän
muistutti, oli mies pyrkinyt hälventämään yksinäisyytensä tuntoa hänen
läheisyydessään.

Sally ei voinut moittia häntä sen vuoksi. Eihän Traill sillä
tarkoittanut pahaa hänelle. Mutta tytön mielestä tämä oli kovaa;
katkeruus kiertyi hänen sydämeensä. Ei ollut olemassa sitä tulta, jolla
hän oli kuvitellut leikkivänsä!

"Nyt alamme," sanoi Traill, jolla kahvivehkeet nyt olivat kunnossa...
Kahvinkeitto on maailman yksinkertaisinta puuhaa, ja siksi juuri kaikki
pitävät sitä niin lemmon tukalana. Ensinnäkin me panemme kattilan
tulelle. Hän tasotteli hiiliä, saadakseen kattilan varmemmin pysymään
pystyssä.

"Olen mahdottomasti iloissani siitä, että huoneeni miellyttää teitä,"
jatkoi hän sitten, ollessaan kumartuneena pesän suulla. "Olisin
pahastunut, ellette olisi pitänyt tästä."

"Minkä tähden?"

"Niin, enpä tiedä. Ellette olisi pitänyt asunnostani, ette olisi
pitänyt minustakaan. Tiedättehän jutun ystävästä ja hänen koirastaan."

Sally koetti hymyillä. "Oh, pidän tästä tavattomasti. Tämä on
mahdottoman erikoinen. Luulen, että te ette keksisi mistään pianoa mikä
soveltuisi tähän sisustukseen?"

Traillin mieli synkistyi hetkeksi. Piano! Hän kauhistui jo nimeäkin.

"En; en mistään," vastasi hän.

"Ehkäpä te ette pidäkkään musiikista?"

"En, en vähääkään. Tekö pidätte?"

"Ah, kyllä. Rakastan sitä."

Sävy, jolla hän sanoi nämä sanat, lauhdutti Traillin kovaa ilmettä.

"No niin, asia on niinkuin olla pitääkin. Nainen ei tule aikoihin
ilman uskontoa eikä ilman musiikkia," huomautti hän. "Oletteko hyvin
uskonnollinen?"

"En tiedä tarkoin, mitä nyt ajattelette. Pelkään, että käyn tuskin
milloinkaan kirkossa, ja siinä mielessä, luullakseni, en siis ole
uskonnollinen. Mutta minä rukoilen aina joka ilta ja aamu."

Traill hymyili hänelle ystävällisesti. "Se on oikein," hän sanoi;
"kirkot eivät merkitse mitään. Minä en itse kyllä rukoilekaan, mutta
arvelen, että se on sellainen uskonnollinen tapa, joka parhaiten kestää
terveen järjen tarkastelut. Kiehuuko tuo kattila, vai kuinka? Näyttää
melkein siltä. Oh, luonnollisesti minun olisi pitänyt arvatakin, että
te olette uskonnollinen."

"Kuinka niin?"

"Muistattehan, kuinka te närkästyitte minun pilastani, kun vihjasin
teille taivaanvaltakunnasta?"

Tyttö nauroi hilpeästi tälle muistolle. Mutta hilpeys oli vain
hetkellistä. Kääntäessään päätään hän näki jälleen seinällä riippuvan
tytönkuvan silmät, jotka näyttivät tähystelevän suoraan häneen.
Kysymyksiä tulvi hänen huulilleen, ja jokainen niistä ikäänkuin piteli
hänen sydäntään kourassaan. Hän ei voinut estää niitä, — ne tahtoivat
puhua.

"Miksikä teillä on tuo miniatyyri, — niin erilainen kaikkien muitten
rinnalla?"

"Tuoko?" Mies käänsi päätään, tarkaten Sallyn katseen suuntaa, ja
kiehuva kattila höyrysi hänen kädessään. "Se on kaunis, eikö totta?"

He katselivat kumpikin pientä maalausta, — Traill suorasti ja
vääjäämättä, — Sally silmäillen vuoroin kuvaa ja vuoroin miehen
ilmeitä. Luonnollisestikin hän myönsi kuvan ihastuttavaksi. Kuinka hän
olisi voinutkaan vastata toisin?

Traill juoksutti kuumaa vettä siivilän läpi, johon kahvinjauhe oli
siroteltu; täytti liemellä kattilan uudelleen ja sovitti sen jälleen
liedelle kiehumaan. Sitten hän meni seinän lähelle, aivan maalauksen
luo, ja katseli kuvaa kauvan ja tarkoin. Sally tarkasteli miestä
sieraimet laajentuneina ja huulet kokoonpuristettuina. Tällä hetkellä
mustasukkaisuus melkein tukahutti hänen muut tunteensa.

"Tiedättekö, että hyvin monet piirteet tässä muistuttavat ihmeesti
teidän omia kasvojanne?" kysyi Traill, kääntyen ympäri.

"Oh, mutta hänhän on varsin kaunis," sanoi tyttö.

"Ja te ette ole?" Mies palasi takaisin lieden ääreen, ja tarkasteli
tyttöä ikäänkuin eritelläkseen hänen kasvojensa jokaista juonnetta. "Ja
te, otaksun, siis ette ole?" toisti hän.

Sally hymyili väkinäisesti. "Jos olisin, ei kai minun ainakaan sopisi
puhua siitä. Mutta luullakseni en ole. Otaksun, etten ole ruma.
Milloin olen loistavalla tuulella, uskon toisinaan senkin, etten
ole edes vallan mitättömän näköinen. Mutta tämä tyttö on kaunis, —
todella kaunis." Hänen silmänsä kiintyivät jälleen kuvaan, hänen näin
sanoessaan.

Traill nojautui eteenpäin ja laski molemmat kätensä sen tuolin
sivukaiteille, jolla Sally istui. "Niin olette tekin," sanoi hän
hiljaisesti. "Todella kaunis."

Tyttö oli piiritetty. Hänen sivuillaan estivät Traillin käsivarret,
ja edessäpäin hänen ruumiinsa, häntä karkaamasta, — vaikkapa hän
olisikin halunnut rynnätä tiehensä. Sally koetti vastata tavanmukaiseen
mairitteluun tavanmukaisella kiitoksella, hymyilemällä, mutta
äänensävy, jolla Traill oli kohteliaisuutensa sanonut, ei tuntunut
antavan aihetta näin kevyeen arviointiin. Sally käsitti sen, ja hänen
hymynsä vaikutti pakotetulta ja luonnottomalta. Hän istui siinä
vangittuna ja vallattuna, sydämensä levottomasti sykkiessä, kun hän
aprikoi, oliko tämä mies, joka siinä puhui kohteliaisuuksia suoraan
hänen kasvoihinsa ja jota hän tiesi rakastavansa, — oliko hän kenties
sieluineen ja ruumiineen tämän toisen naisen vallassa, samoin kuin hän
itse tunsi kaikkinensa kuuluvansa Traillile. Rakkaus, ja sen synnyttämä
toivo, epäilykset ja mustasukkaisuus taistelivat hänen sielussaan
ylivallasta; ja oli aivan kuin Traill olisi kyennyt lukemaan hänen
sydämensä kuohuvat ajatukset, sillä hän ojentautui äkisti suoraksi ja
sanoi, kääntyen toisaalle:

"Tämä on minun sisareni kuva." Hänen oli vaikea pidättyä sulkemasta
tyttöä lujasti syliinsä, eikä hän tohtinut enää katsoa häneen. Traill
kumartui lieden ylle ja kohensi hehkuvia hiiliä kattilan ympärille.
Tyttö oli sanonut häntä kummalliseksi mieheksi, — taivas siunatkoon
hänen luottavaa sydäntään!




XII LUKU.


"Teidän sisarenne?" toisti Sally kuiskaten. Traill ei kääntynyt; hän
ei nähnyt, kuinka tytön huulet vavahtelivat, kun hän kertasi nämä
vapauttavat sanat.

"Niin. Hän asuu maaseudulla, Buckinghamshiressä. Isäni luovutti
maakartanon hänelle. Hän on naimisissa. Tämä kuva maalattiin silloin,
kun hän oli kahdenkymmenen ikäinen."

"Aspley Manorissa?"

"Niin," Traill pyörähti pikaisesti ympäri. "Mistä te tunnette sen
nimen?"

"Te sanoitte erästä kirjaa juorulukemistoksi —"

"Oh! 'Kuka kukin, on?' Tietysti", sanoi hän ja nauroi äänekkäästi, —
"luonnollisesti; tehän kerroitte katselleenne sitä. Niin, Aspley Manor.
Se on vanha, kaunis kartano."

"Sen uskon. Minä olen väliin koettanut — piirtää — sen kuvaa."

"Minä vien teidät jonakin kertana katsomaan sitä."

Se oli sanottu! Hetken mielijohde oli pettänyt hänet. Kuinka hän voisi
viedä tytön Aspley Manoriin, elleivät he enää tapaisi? Mutta eihän hän
ollutkaan päättänyt, että he eivät saa enää tavata toisiaan, vaan ettei
hän toisi tyttöä enää uudelleen asuntoonsa. Ja kuitenkin, Traill tunsi,
että asia oli aivan sama. Jos he edelleen kohtaisivat, niin mikä mahti
voisi estää häntä päästämästä tyttöä kotiinsa? Ei mikään! Hän tiesi,
että hän tulisi rikkomaan päätöksensä. Nyt hän vain toivoi, ettei
tyttö ottaisi huomioon hänen lupaustaan, mutta hän toivoi turhaan.
Sally kiintyi siihen kaikesta sielustaan, riemun välkkyessä hänen
silmissään. Traillin lupaus merkitsi hänelle paljoa enemmän kuin sen
sanat sisälsivätkään. Se tiesi hänelle itse elämää, — onnea!

"En tiedä, olisiko mikään maailmassa enemmän minun mieleeni," sanoi
tyttö kiihkeästi.

Traill sisimmässään sadatteli onnetonta mielijohdettaan. "Oh, siitä
kyllä tulee sievä matka," sanoi hän mahtavasti. "Mutta ei maksa vaivaa
käydä siellä tähän vuoden aikaan. Maaseutu on kuin hautausmaa näihin
aikoihin. Minä en voi sietää maaseutua syksyllä enkä talvella."

"Ette tietenkään; nyt on sitäpaitsi liian kylmä. Mutta keväällä!"

"Niin," mutisi Traill, "keväällä. Se on oikea aika."

Sally nojasi päätään taaksepäin, tuolin selustaa vasten. Hänen
sydämessään oli pelkkää onnea. Hänen jokainen henkäyksensä oli
ikäänkuin täynnään riemua ja elämän ylistystä.

"Tapaatteko te usein sisarenne?" kysyi Sally, kun Traill ojensi hänelle
täysinäisen kahvikupin.

"Usein? En; ehkäpä kerran kuussa."

"Mutta miksikä niin harvoin?" kysyi tyttö myötätuntoisesti. "Eikö hän
käy usein kaupungissa?"

"Oh, kyllä; hän asuu täällä enimmän osan vuotta. Heillä on pieni talo
Sloane kadulla, ja siellä he asustavat koko talven."

Sally katsahti häneen kysyvästi ja osanottoisesti, — rakastavan naisen
sydän on herkkä arvaamaan, milloin myötätunto ja osanottoisuus ovat
paikallaan. Traillin sisar asui vuoden useimmat kuukaudet siinä aivan
lähellä, mutta he tapasivat toisensa vain harvoin, — ja kuitenkin tämän
sisaren kuva riippui veljen asunnon seinällä. Jos mies pitää näkösällä
vain yhtä ainoata naisen kuvaa, voi olla vakuutettu siitä, että hän
pitää tätä naista suuressa arvossa. Tyttö ymmärsi sen, ja hän aavisti,
että veljeä ja sisarta erotti jokin juopa; mutta hän epäröi kajota
asiaan. Kuitenkin oli jo uusi ystävällinen ja lempeä kysymys hänen
huulillaan, kun Traill samassa vapaaehtoisesti jatkoi:

"Sisareni ja minä katselemme eräässä suhteessa elämää kokonaan
vastakkaisilta tahoilta," kertoi hän tyynesti. "Siksipä juuri minä
asunkin täällä yksin. Aspley Manor — rakennuksineen, tiluksilleen,
kaikkineen — olisi joutunut minulle isäni kuoltua, sillä minä olin
perheen vanhin poika. Sisarelleni oli säädetty pyöreä rahamäärä, —
eikä edes ylen pyöreäkään. Ja olipa se nyt isompi tahi pienempi, ei
se merkinnyt hänelle mitään; kartano ja tilukset, — ne yksin olivat
omistamisen arvoisia. Niillä vain oli yhteiskunnallista merkitystä.
Kenties minä väsytän teitä?"

Tyttö puisti päätään jäntevästi, — se oli riittävä kielto. "Mitenkä
saatatte olettaa sellaista?" kysyi hän.

"No niin", jatkoi Traill, "sisareni oli joka tapauksessa tyytymätön.
Avioliittonsa jälkeen hän on muuttunut, — hän on nyt sen lajin naisia,
joille yhteiskunnallinen asema on kaikki kaikessa. Sitä ennen hän oli
tämänlainen kuin kuva osoittaa, — lapsekas tyttönen, jonka hempeät
posket vain odottivat suudelmia, eivätkä odottaneet turhaan. Ei
ainakaan minulta. Minä pidin hänestä paljon; vielä senkin jälkeen,
kun hän suostui miehensä, erään sotilaan, vaimoksi. Mies on kaartin
upseereja, ja illallisen jälkeen hän toisinaan kuvittelee ymmärtävänsä
hetken valtiollisia tilanteita. Niin, pidin sisarestani vielä senkin
jälkeen, kun hän alkoi kohotella päätään niin korkealle, ettei
häntä ylettynyt enää suutelemaan. Mutta vaikka pidinkin hänestä, en
jaksanut kulkea hänen vieraskutsuissaan ja juhlaillallisissaan, sillä
ne tekevät minut suorastaan pahoinvoivaksi. Inhoan seurapiirejä. Ne
ovat onttoja kuin tyhjä kaiku. No niin; kuitenkin minä asuin kotona,
Manorissa, niinkauan kuin isäukko eli, emmekä me siis voineet kokonaan
vieraantua toisistamme. Mutta kun sisareni sitten isän kuoltua huomasi,
että kartano ja kaikki, mikä oli hänen silmissään jonkin arvoista,
jäisi minulle, ja hän saisi vain sen kirotun — anteeksi, erehdyin, —
arvottoman rahamäärän, tuli hän luokseni, kietoi kätensä kaulaani,
ja hänen päänsä oli silloin kylläkin matalalla voidakseni sitä
suudella. Luulenpa silloin kuulleeni liverryksiä; aikalailla. Ymmärsin
kyllä kaiken sen arvon, — se oli yhtä tyhjänpäiväistä kuin muutkin
seurapiirien kujeet, mutta minä sanoin hänelle, että suostun vaihtamaan
perintöosaa hänen kanssaan, sillä siihen aikaan minä ylipäänsä olin
nuori narri. Olin, — mitenkä liekään? Olin vain kahdenkymmenenkuuden
ikäinen silloin. Asetuin sitten Lontooseen asumaan, ja Aspley Manor jäi
sisarelleni ja hänen miehelleen. En voi väittää juuri katuvani tätä
hullutusta. Nykyinen elämäni miellyttää minua, vaikka se toisinaan
tuntuukin hiukan yksinäiseltä. Nyt olette kuullut eromme syyt, ainakin
niiden ytimen. Sisareni ja minä kohtaamme toisemme silloin tällöin,
mutta kun hän käyttää näitä tilaisuuksia houkutellakseen minua
pyrkimään 'yhteiskunnalliseen arvokkuuteen', taipumalla seurapiirien
ikeeseen, ei niistä ole suurta iloa meille kummallekaan."

"Otaksun, että sisarenne tarkoittaa teidän parastanne," sanoi tyttö
sovitellen.

Mies katsahti häneen pitkään. "Soisitte minun siis alistuvan?" sanoi
hän melkein tylysti. "Niin, te olette nainen, — tietysti te ajattelette
samoin kuin hänkin. Naisia houkuttaa sovinnaisuus. Ehkä te vaalisitte
minua taipumaan avioliittoonkin, kuten sisareni?" lisäsi hän, äkillisen
päähänpiston satuttamana, kylmästi hymyillen.

Sally tunsi outoa ahdistusta mielessään. Hän ei ymmärtänyt, mitä
kysymys sisälsi, — oliko se kenties tarkoitettu vihjaukseksi
juuri hänelle? Tyttö ei ollut vielä silmänräpäystäkään ajatellut
minkälaiseksi hänen suhteensa Trailliin muodostuisi; hän vain
oli tuntenut itsensä onnelliseksi, kuvitellessaan tämän suhteen
loppumattomaksi.

"En tiedä," sopersi hän, tuntien olevansa pakotettu jotakin vastaamaan.
"Ajattelen, — te — tehän sanoitte, että elämänne nyt tuntuu toisinaan
yksinäiseltä, — ettekö sanonutkin?"

Mies purskahti kaikuvaan nauruun. "Aivan niin! Ja sen vuoksi —, oh,
tietysti! Se on naisen logiikkaa! Olisin voinut sen arvatakin. Mutta,
kuulkaa, kun sanon teille, — minä en ole sellaisia miehiä, jotka
suostuvat kahleisiin. Minä olen nähnyt aviomiehiä; ja niinpä olenkin
nähnyt tarpeekseni. Sisareni on suostutellut minua samaan laumaan,
mutta minä olen sanonut hänelle, että mieluummin kiedon köyden
kaulaani ja killun ensimmäisessä koukussa, mikä osuu vastaani." Hän
näki tytön silmissä kauhistuneen ja tuskallisen katseen, ja yhtäkkiä
hän tunsi mielessään, ettei hän nyt ollut puhunut sellaisin sanoin
ja sellaiseen sävyyn kuin järjellisen miehen pitäisi puhua nuorelle
tytölle, melkeinpä lapselle. "Pyydän anteeksi!" jatkoi hän, katuen
ajattelemattomuuttaan. "Minä olen karkea mies. Ei minun olisi pitänyt
puhua tällä tavoin. Minä teen aina toisin kuin minun pitäisi."
Hänen heltynyt, syyllisyyden tuntoa ilmaiseva äänensä sai tytön
silmät kostumaan, mutta mies ajatteli, että kyynelet johtuivat hänen
käyttäytymisestään. "Olen pahoillani. Minun ei olisi pitänyt tuoda
teitä tänne. Eikä minun olisi pitänyt pysähtyä King Streetillä sinä
iltana, jolloin ensin näin teidän vaalean päänne ikkunasta. Minun olisi
pitänyt jatkaa matkaani, välittämättä siitä. Tein pahoin, kuin seurasin
teidän jälkiänne ja puhuttelin teitä."

"Pahoin? Minkätähden?" kysyi tyttö.

Mies täytti piippunsa ja sytytti sen, näyttäen miettivän, mitä hänen
olisi vastattava. "Syystä, jonka te itse sanoitte, jo vaunussa ja
sitten syödessämme aamiaista," puhui hän viimein verkkaisesti. "Syystä,
että — te ette tuntenut minua."

Tyttö näytti hämmästyneeltä. "En ymmärrä teitä," sanoi hän.

"Sitten en voi selittää pitemmälti. Meidän täytyy tyytyä tähän."

"Oh! miksikä te ette voi selittää!" huudahti tyttö, ollen
lisäämäisillään: "Sehän merkitsee minulle niin paljon." Mutta hänen
täytyi pysähtyä hengähtämään, ja se auttoi häntä pidättämään nämä sanat
huulilleen.

"Pelkään, että teitä — ehkä surettaisi — ehkä loukkaisi — minun
selitykseni."

Millä sanoilla hän olisikaan voinut kertoa tytölle, häntä
haavoittamatta, että tämä auttamattomasti pettyisi, luottaessaan
häneen? Ja saisiko hän tytön edes ymmärtämään itseään? Eikö ollut
kauniimpaa antaa kaiken päättyä tälleen, — jättää tytön mieleen soimaan
tämä pieni salaperäisyys, joka ei vahingoittaisi hänen sieluaan, ja
joka ei tekisi heille mahdottomaksi jolloinkin kohdata toisiaan, vaikka
hän ei sallisikaan tytön enää tulla asuntoonsa.

Hän nousi tuoliltaan ja meni naulakon luo, ottaen Sallyn hatun
käteensä. "Kello on kohta yksitoista," sanoi hän hiljaisesti. "Teidän
täytyy lähteä, ehtiäksenne vaunuun ajoissa."

Tyttö otti hatun hänen kädestään ja sitten hattuneulat. Traill katseli
äänetönnä, kun hän sovitti hatun päähänsä ja veti hansikkaat käteensä,
värähtäen, kun kylmä nahka puristui hänen sormiensa ympärille.

"Olen valmis," sanoi tyttö sitten.

Traill kiersi seinältä toiselle ja puhalsi kynttilät yksitellen
sammuksiin, niiden käryävien sydämien täyttäessä ilman kirpeällä
hajulla. Viimeisen kynttilän luona hän seisahtui.

"Teidän on parasta mennä ovelle, ennenkuin sammutan," neuvoi hän.

Sen sijaan, että olisi totellut häntä, tuli Sally aivan hänen viereensä.

"Emmekö me tapaa enää?" kysyi hän.

"Niin minä en ole sanonut."

"Mutta ajattelette? Ettekö te koskaan enää aio tuoda minua luoksenne, —
sitähän te tarkoitatte?"

Tyttö ei edes hämmästellyt rohkeuttaan. Hän pelkäsi kadottavansa
kaiken, ja tämä pelko kannusti häntä.

"Niin."

"Sitten teidän täytyy, jos vähääkään annatte minulle arvoa, selittää
minkä tähden?"

"Juuri siksi, että arvostan ja kunnioitan teitä, en voi selittää teille
enempää."

Sally kulki ovelle päin ja pysähtyi sitten. "Koskeeko se minua?" kysyi
hän, "tahi — tahi kenties teitä itseänne?"

Tällä hetkellä Janet ei olisi voinut tuntea asuintoveriaan. Tyttö oli
kauhuissaan kuin koirien ahdistama metsän eläin, — epätoivo hyökkäsi
hänen kintereillään. Sellaisena hetkenä nainen uskaltaa paljon.

"Koskeeko se teitä itseänne?" toisti hän.

"Te tahdotte kuulla sen," sanoi Traill äkisti. "Syy on tämä. Minä en
sovellu teidän seuraksenne. Sanoin jo, etten minä voi koskaan alistua
avioliittoon; enkä minä sitäpaitsi elä siten kuin te toivoisitte miehen
elävän. Minä en kerta kaikkiaan ole sellainen mies, miksikä te uskotte
minut. Te sanoitte illallista syödessänne, että minä olen kunniallinen,
— niin, ritarillinen mies. Minä en edes ole kunniallinen siinä mielessä
kuin te ajattelette. Sen jälkeen, kun te näin sanoitte, olen minä
koettanut käyttäytyä teitä kohtaan kauniisti, mutta —. Rakas lapsi,"
jatkoi hän, tarttuen tytön käteen, — "te ette tiedä paljoa elämästä
ja maailmasta, enkä minä haluaisi vastuulleni sitä, että joutuisin
antamaan teille opetuksen, minkä jokin mies tahi ympäristönne jonakin
päivänä teille antavat. Luottakaa minuun tällä hetkellä, kun neuvon
teitä karttamaan minun seuraani."

Hän puhalsi viimeisen kynttilän sammuksiin ja johti tytön käytävään
sekä alas portaita, joilla heidän askeltensa kaiku kumahteli onttona
läpi tyhjän talon. Kadulla Traill kutsui ajurin ja auttoi Sallya
nousemaan rattaille, maksaen ajajalle ja määräten, mihin tämän oli
ajettava Sen jälkeen hän ojensi tytölle kätensä: "Hyvästi, Sally,"
sanoi hän.

Tyttö koetti vastata, mutta sanat takertuivat kuivina hänen kurkkuunsa.




XIII LUKU


Kew Greenin pienen kirkon kello kaiutti keskiyöntunnin lyöntejä vetten
yli, kun Sally sovitteli avainta, jonka hän aamulla lainasi, asuntonsa
ulko-oveen. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään. Koko matkan hän oli
istunut turtuneena ja hervottomana ajopeleissä, nojaten päätään kuomun
reunaan. Hän kiipesi portaita ylös huoneeseensa kuin unissakävijä,
tuntematta muuta kuin epämääräistä pelkoa, että hän jolloinkin
havahtuisi täyteen tajuntaansa.

Hän riisuutui koneenomaisesti ja hitaasti, aivan kuin hän olisi
palannut rasittavasta, myöhään yöhön pitkitetystä työstä lopen
uupuneena. Saatuaan yöpuvun ylleen hän polvistui tottumuksen pakosta
lattialle, liitti kätensä ristiin ja katseli seinällä liikkuvaa
kärpästä, joka talven kylmyyttä uhmaten ryömi pitkin valkoista
kalkkirappausta hitaasti ja unisesti. Kun tyttö nousi ja sammutti
kynttilän, hän epämääräisesti kuvitteli lukeneensa iltarukouksensa.
Sitten hän hiipi vuoteeseensa, suori peitteen ylleen ja painoi päänsä
pielukseen. Mutta kun hänen poskensa kosketti pehmyttä korvallista,
muisti hän samassa monet illat, joina hän yksinäisyytensä ja
turvattomuutensa tunnossa oli itkenyt itsensä nukuksiin, ja silloin
hänen salpautunut murheensa särki padot tieltään. Kyynelet alkoivat
virrata hänen tuskallisen avoimiksi jännittyneistä silmistään ja hän
puhkesi väkivaltaisiin nyyhkytyksiin.

Äkisti hän pidätteli hengitystään ja taukosi nyyhkyttämästä, vaikka
kyyneleet yhä valuivatkin hänen märille poskilleen. Hän oli kuullut
nimeään kuiskattavan.

"Sally."

Se oli Janet. Ennenkuin Sally ehti vastata tahi selittää mitään,
kietoutui kaksi ohutta käsivartta hänen hartiainsa ympäri ja lämmin,
hoikka varsi pusertui hänen ruumistaan vasten.

"Mikä sinua painaa, Sally? Pikku Sally! Janet pyytää — kerro minulle —
kerro — kuiskaa —"

Kiihkeä nyyhkytys, joka oli jälleen alkanut heti, kun Sally käsitti,
että Janet se hänelle puhuikin, jatkui nyt loppumattomalta tuntuvina
läähättävinä puuskauksina, jotka kuitenkin vähitellen kävivät
hiljaisemmiksi ja rauhallisemmiksi Janetin kuiskiessa tytölle helliä,
tarkoituksettomia sanoja. Tarkoituksettomia? Siltä ne olisivat voineet
tuntua vieraasta ja syrjäisestä, mutta Sally, jonka korvaan ne olivat
kuiskatut, tajusi kuinka ne uhkuivat rakastavaa osanottoisuutta
ja hellyyttä, niin väkevää ja vilpitöntä, että ainoastaan Janetin
kaltaisen syvä ja pidättyvä luonne saattoi tarjota tällaista lohtua
ystävälleen.

"Oletko sinä onneton, Sally?" kysyi hän, kun nyyhkytysten välittäinen
taukoaminen osotti, että tyttö alkoi palata järkiinsä.

Ei kuulunut vastausta.

"Oletko, Sally?"

"Olen. Hirvittävän onneton! Oh, kunpa minä olisinkin pysynyt kotona!"

"Mutta miksikä, rakkaani? Minkä tähden?" Ohuet käsivarret pusersivat
häntä tiukemmin, ja lämpimät huulet hyväilivät hänen niskaansa ja
olkapäitään. "Tekikö hän pahaa sinulle, mitä?"

"Ei!"

Janet ymmärsi paljon, kun Sally vastasi näin epäröimättä ja pikaisesti.

"Eikö hän välitä sinusta?" Tiesihän Janet, että Sally puolestaan piti
tästä miehestä.

"En tiedä. Kuinka minä tietäisin?"

"Eikö hän sanonut niin, — ilmaissut sitä tavalla tahi toisella?"

"Ei."

"Mutta sinä pelkäät, että hän on välinpitämätön?"

"Oh, enhän minä tiedä."

"Miksikä sinä olet sitten niin hirvittävän onneton?"

"Minä en saa koskaan enää tavata häntä." Sanat tulivat paksuina,
melkein tukahuttaen tytön äänen hänen niitä lausuessaan.

"Ah, sitten hän ei välitä", sanoi Janet hiljaisesti.

"Kyllä, hän välittää!" huudahti Sally rajusti. "Hän välittää, mutta hän
— hän vain — vain —"

"Mitä sitten, lapsi?"

"Hän vain ajattelee itsestään liian halvasti, ja — ja minusta
hän ajattelee liian hyvää. Hän sanoo, että minun pitää karttaa
hänenlaisensa miehen seuraa", — sanat syöksähtivät nyt esiin kuin
tunturikoski, jonka tieltä maanvieremä on raivannut esteet. "Hän
ei koskaan suostu naimisiin; hän inhoo sovinnaisuuksia ja vihaa:
avioliiton kahleita, kuten sinäkin. Hän sanoi, ettei hänen olisi
koskaan pitänyt puhutella minua, ja hän syytti itseään, että hän tekee
aina toisin kuin pitäisi. Ja hän saattoi minut alas kadulle ja työnsi
minut ajurin rattaille ja sanoi hyvästi. Enkä minä — enkä minä näe
häntä enää — en koskaan."

Kun hän oli lopettanut tämän selityksensä, lepäsi hän voimattomana ja
hiljaa itkien Janetin käsivarsilla.

Janet oli kauan vaiti, — hän ajatteli tarkoin kaikkea mitä nyt oli
kuullut, mitä ennestään tiesi ja mitä hän vaistomaisesti aavisti.
Sitten hän kuiskasi Sallyn korvaan:

"Ja sinä rakastat häntä, Sally?"

Huokaus, joka tuntui niin raskaalta ja niin syvältä kuin tyttö olisi
henkäissyt siihen koko elämänsä, oli ainoa vastaus. Mutta se olikin
riittävä; mitä hän olisi voinut enää muuta vastata? Nainen puhuu
huokauksin, kyynelin, silmäyksin, — ne ovat hänen todellista kieltään.
Sanoja nainen käyttää mieluummin ajatustaan salaamaan kuin sitä
paljastamaan.

       *       *       *       *       *

Janet havahtui seuraavana aamuna jälleen selväpäisenä ja arkisen
järkevänä, mutta Sally, — hän eli edelleenkin kuin kauhistavaa
unennäköä, painajaisten ahdistamaa. Ja hirveintä oli, että hän
kuitenkin tajusi todellisuudeksi tämän unielämän.

Tyttö pukeutui äänetönnä kuvastimen edessä, ja kun hän oli kunnossa,
hän katsahti ikkunasta harmaalle virralle, joka oli raskaan, sumuisen
huurun peitossa. Janet loikoi vuoteellaan, käsivarret ristissä pään
takana ja savuke huulien välissä, valkoisten savukiehkurain hitaasti
kiemurrellessa ylöspäin hänen silmiensä ohi. Hänen opistotuntinsa
alkoivat vasta yhdeltätoista, mutta Sallyn oli oltava konttorissaan jo
yhdeksältä.

"Tänään kaupungissa on sumua," sanoi Janet. Hän ei ottanut suustaan
savuketta, joka keikkui ylös ja alas hänen huulillaan, kun hän puhui.

"On varmaankin," Sally vastasi.

"Ehkäpä mr Traill tulee noutamaan sinua aamiaiselle?"

Sally käännähti äkisti. "Kerroinhan minä sinulle yöllä", sanoi hän
synkästi. "Me emme enää näe tois —"

"Oh, niin, tiedänhän minä, mitä sinä kerroit. Mutta luuletko hänen
myöskin tarkoittaneen täyttä totta?" kysyi Janet.

"Olen siitä varma."

"Minä en ole."

Sally päästi irti erään suortuvansa, kiinnitti sen uudelleen
huolellisemmin, tietämättä tekevänsä näin sen vuoksi, kun Janet
oli herättänyt hänen sydämessään epämääräisiä toiveita Traillin
saapumisesta.

"Miksikä sinä olet tänä aamuna niin — toisenlainen?" hän kysyi.

"En tiennyt olevani kovin toisenlainen."

"Minusta tuntuu siltä kuin olisit."

"No niin. Minä ajattelen —", hän viskasi pois savukepätkän, nousi
vuoteesta ja käveli, varovasti kantapäillään astuen, kylmän korkkimaton
poikki pesutelineen luo. "Olen ajatellut", jatkoi hän kaataessaan
kylmää vettä pesuvatiin, — "ajatellut, että mikäli minä ymmärrän, ei
sinulla olisi ollut syytä itkeä ja voivotella" — sanat kuplahtelivat
omituisen katkonaisina, hänen samalla valellessaan kasvojaan hyisellä
vedellä. "Taivas! Tällainen vesi saisi hehkuvimmankin limpun
värisemään! Enkö minä ole umppu, Sally?" Hän nauroi ja vavahutteli
hartioitaan, huuhdellessaan pois saippuavaahtoa iholtaan.

"Minä en pysty ymmärtämään sinua milloinkaan, kun sinä puhelet tuohon
tapaan," sanoi tyttö. "Minä en koskaan tiedä, tarkoitatko sinä
todellakin, mitä puhut."

"Kas niin; voit uskoa, että joka sana osuu ihan paikalleen. Ainoastaan
silloin minä puhunkin tosissani, kun minä olen tällaisella päällä.
Mihinkä sinä olet pannut pyyhkeen? Me tarvitsemme puhtaan pyyheliinan,
Sally. Tämän minä tahrin teehen, sattuessani läikähyttämään kuppiani
eilisiltana. Ei, kuulehan, — etkö nyt huomaa, ettei sinun kannata
olettaa itseäsi niin järki onnettomaksi? Miehet suostuvat uhrauksiin
vain silloin, kun he todella rakastavat. Hän tulee jälleen sinun
luoksesi, niinkuin sorsa aina palaa takaisin veteen. Tiedäthän, että
niin käy. Vain sitä naista, yhtä ja ainoata, jota hän rakastaa, mies ei
rohkene vaatia omakseen."

"Mistä sinä sen tiedät, Janet? Mitenkä sinä voit puhua näin?"

"Tarkoitat, kuka minulle on tämän opettanut, — niinkö? Ihmettelet, onko
jokin mies kiintynyt minuun senverran, että on tullut paljastaneeksi
niin paljon miessuvun ominaisuuksia? Eikö totta, sitähän tarkoitat?"

"En!"

"Oh, minä tunnen kyllä rumuuteni. Tuolla kuvastimella on tapana
saarnata minulle siitä joka aamu. Toisinaan minä melkein iskisin peilin
harjansyrjällä säpäleiksi, ellei minun tulisi surku tätä harjaa."

"Janet, toisinaan sinä olet julma! En ole koskaan ajatellut sellaista
unissanikaan!" huudahti Sally kiihkeästi.

"Siunaan sinun sydäntäsi," jatkoi Janet. "Sinä et ajattele, että
minä olen ruma, mutta sinä kyllä näet sen. Minä olen ruma. Mutta
miehet hullaantuvat toisinaan, — vieläpä minunkin vuokseni. Viime
vuonna koulussa oli muuan mies, joka sai minusta jonkun kauniin
harhakuvitelman, luullakseni juuri minun rumuuteni tähden. Meidän
oli määrä elää yhdessä elämämme. Saatatko kuvitella sitä todeksi?
Mutta kerran me olimme tansseissa, — me hypimme kuin hullut, ja
silloin minun tukkani aukesi. Sitähän ei ole paljon; ei ole helppoa
kiinnittää tällaista haivenistoa kunnolleen hiusneuloilla. Minä kuulin
virnistelevää naurua ympäriltäni, ja silloin minä katsahdin häneen.
No niin, hänen silmissään minä näin katseen, joka selvitti minulle
paljon. Ehkäpä hän oli näkevinään, miltä minä näytän aamuin, kun herään
vuoteellani puoleksi jäätyneenä ja tutisevana, ja tämä pieni tukan
lahja, mikä minulle on suotu, törröttää kasvojeni ympärillä pieluksella
ohuina, sormenmittaisina suortuvaripsuina. Kun mies on nähnyt tämän,
täytyy hänellä olla jonkun verran rohkeutta, ajatellakseen yhdyselämää
sellaisen olennon kanssa. Vakuutan sinulle, ettei minulla tarvinnut
olla enää paljoakaan sisua jäljellä, sanoakseni hänelle, että olen
ajatellutkin asiaa uudelleen — toisin."

Sally ymmärsi, mitä näiden tunteettomilta vaikuttavien sanojen taakse
kätkeytyi. Janet oli totuttautunut katselemaan ja käsittelemään
elämää näin yliolkaisesti ja ivallisesti; mutta sydämettömyys oli
vain näennäistä. Tyttö tiesi sen hyvin, mutta hän käsitti samalla,
että myötätuntoiset sanat vain ärsyttäisivät Janetin yhä katkerampaan
itse-ivailuun. Hän ei senvuoksi sanonut mitään; sääli kuvastui vain
hänen silmissään.

"En ole kertonut tästä sinulle ennen, tahi olenko?" kysyi Janet.

"Et ole."

"Ja sinä, luullakseni, hämmästyt hirveästi, kuullessasi että minä olen
edes ajatellut jolloinkin elää miehen parissa elämäni?"

"En, en hämmästy. Jos sinä kerta rakastit häntä —."

"Kas niin; nyt sinun täytyy kiirehtiä aamiaiselle," keskeytti Janet.
"Kello on viittä vajaa kahdeksan, sinä saatat myöhästyä."

       *       *       *       *       *

Kului kokonainen viikko, eikä Sally kuullut Traillista sen enempää.
Joka päivä tyttö katseli, lähtiessään syömään välipalaa sekä illoin
poistuessaan konttorista, ylös ja alas pitkin katua, toivoen — jopa
toisinaan uskoenkin — näkevänsä Traillin seisovan odottelemassa
häntä. Mutta vihdoin usko sammui, ja toivo haalistui vähä vähältä yhä
kalpeammaksi ja heikommaksi.

Toinen viikko kului samaten kuin edellinenkin. Tytön silmien alle
uurtui syviä varjoja. Lemmensurun sairaalloiset merkit, jotka
kaikkialla ovat samanlaiset ja jotka koko maailma tuntee, uursivat
häneen jälkiään. Janet tarkasteli ystäväänsä huolestuneena, alkaen
lopulta itsekin peljätä tarjonneensa hänelle väärää ja pettävää
lohdutusta.

Vihdoin — eräänä aamuna lojui ruskeapäällyksinen pieni käärö, joka
oli osotettu miss Bishopille, keittiössä aamiaispöydällä. Sally
tarttui siihen kiihkeästi, ja veri hehkui hänen poskillaan, kun hän
jälleen laski käärön avaamattomana helmaansa. Janet hymyili hänelle
pöydän toiselta puolen, mutta ei sanonut mitään. Kun aamiainen oli
syöty, jättäytyi Janet puhelemaan mrs Hewsonin kanssa, antaen Sallyn
yksinään mennä heidän makuuhuoneeseensa. Kymmenen minuuttia hän soi
tytön olla rauhassa yksin, sitten hänkin kiipesi portaita ylös. Sally
istui ikkunan luona ja katseli kyyneleisin silmin kalvosintaan;
siinä välkähteli kultapalmikoista punottu rannerengas, johon hänen
ristimänimensä oli upotettu pienin, säkenöivin hohtokivin. Tyhjän
rasian vieressä oli kokoontaitettu kirje, ja lattialla näkyi ruskea
päällyspaperi sekä sidelanka.

Janet seisahtui tytön eteen kädet kupeilla. Häntä ilahutti ajatella,
että hän sittenkin oli ollut "propheetta isäinsä maalla."

"Oletko nyt tyydytetty?" kysyi hän.

Sally kohotti katseensa. Koristeista ihastuva nainen taisteli hänessä
rakastavaa naista vastaan.

"Eikö tämä olekin kaunis?" sanoi hän ja kohotti rannettaan. "Oh, se on
hurmaava. Minä en koskaan ennen ole nähnyt mitään näin ihanaa. Mutta
minä en voi pitää sitä. Kuinka minä voisin ottaa sen omakseni?"

"Ottaa omaksesi!" huudahti Janet. "Mitä sinä hulluttelet? Luuletko,
että se on lähetetty sinulle vain nähtäväksi ja sen jälkeen
palautettavaksi? Miksikä sinä et pitäisi sitä? Hän ei voi edes antaa
sitä kenellekään toiselle, ellei hänen kokoelmaansa kuulu vielä
muitakin Sallyja; ja sitä minä epäilen. Mitä sinä tarkoitat? Minä
tunnen itseni suorastaan Lotin emännäksi sinun takiasi."

Sally irroitti rannerenkaan ja sovitti sen takaisin pieneen
samettirasiaan. Sitten hän otti käteensä kirjeen ja ojensi sen
Janetille.

"Lue tämä," sanoi hän.

Janet tarkasteli kirjettä. Luettuaan sen, hän arveli, että siihen
oli puserrettu useamman kuin yhden aikaisemmin kirjoitetun kirjeen
mehu. Mies, joka lahjoittelee tällaisia korukaluja — päätteli hän, —
on epäilemättä rakastunut; mutta rakastunut mies ei voi kirjoittaa
tällaista kirjettä heti ensi yrityksellä.

Kirjeen sisällys oli seuraava:

 "RAKAS MISS BISHOP —"

 (Oli naurettavaa että hän nimitti hohtokivissä tyttöä "Sallyksi,"
 mutta mustekirjoituksessa "miss Bishopiksi", ajatteli Janet.) "Olen
 tottunut karttamaan velkaantumista. Nyt minä suoritan velkani
 teille, ja tunnen itseni vapaaksi. Muistattehan minun vedonlyöntini.
 Hammersmith-vaunussa. Toivon, etten pahottanut teitä hullutuksillani
 viimeksi tavatessamme. Olen sen jälkeen monet kerrat katunut
 ajattelemattomuuttani.

                                     Teidän vilpitön ystävänne
                                        _J. Hewett Traill_."

"Millä hullutuksilla?" kysyi Janet, kohottaen katseensa kirjeestä.
"Mitä hän sitten teki?"

"Hän ei tehnyt mitään," vastasi Sally; "hän puhuu pilojaan. Mutta
näethän, että minä en voi pitää rannerengasta," jatkoi hän kiireisesti;
"en ole koskaan uskonut, että hän tarkoitti totta vedonlyönnillään."

"Mitä hän sillä liekin tarkoittanut," vastasi Janet, "niin näet, että
hän ainakin on nyt lunastavinaan lupauksensa."

"Lunastavinaan?"

"Niin."

Sally otti korukapineen sormiinsa ja näytti sitä Janetille.

"Sanotko sinä, että tämä on _olevinaan_ lunastamista?" kysyi hän.
"Mitä, — onhan tämä monin kerroin hänen vetonsa, kymmenen punnan,
arvoinen!"

"Aivan niin," jatkoi Janet ovelasti. "Sehän juuri vahvistaakin minun
sanani. Jos hän olisi tahtonut vain maksaa vetonsa, niin hän olisi
lähettänyt sinulle tasan kymmenen puntaa, eikä penniäkään enempää."

"Luuletko sinä, että hän käyttäytyisi sillä tavoin?" kysyi Sally
ylpeästi. "Hän olisi tiennyt, etten minä suostu ottamaan rahoja
vastaan."

"No, sitten hän ainakin olisi ostanut sinulle esineen, joka on juuri
kymmenen punnan arvoinen. Sinä olet kertonut, ettei hän ole suinkaan
mahdottoman rikas. Kun hän oli kymmenen puntaa velkaa, ei hän siis
vedon takia olisi ostanut sinulle korua, joka maksaa vähintään
kaksikymmentä, — sillä nuo hohtokivet eivät ole varsin mitättömiä."

Sally oli kauan vaiti. Sitten hän vihdoin sanoi:

"Mutta luehan tämä kirje; lue se uudelleen ja ajattele hiukan. Olisiko
hän kirjoittanut näin lyhyesti ja — ja kylmästi, jos hän, — jos sinun
käsityksesi olisi oikea? Hän olisi pyytänyt minua — joskus — pyytänyt
muistamaan, kun minä kannan tätä —"

"Mitä? Onko hän hempeämielinen?"

"Varjelkoon! Ei!"

"No niin, sitten hän ei voinut kirjoittaa sellaisia lauseparsia. Vain
hentomieliset miehet saattaisivat kirjoittaa siten."

"Ei, hän ei ole hentomielinen. Ei vähääkään." Sally hymähti,
muistaessaan kuinka Traill oli sanonut: 'Mieluummin minä kiedon köyden
kaulaani ja killun ensimmäisessä koukussa, mikä osuu eteeni.'

"Millekä sinä hymyilet?" kysyi Janet. "Joillekin hänen sanoilleenko?"

"Niin."

"Ja ne eivät olleet hempeitä?"

"Oh, eivät. Hän itse tunnusti puhuneensa karkeasti."

"Niin, luulisin voivani arvata, minkälainen mies hän on."

"Mitenkä sinä voisit arvata sen?"

"Minähän tiedän, minkälainen sinä olet, ja voin kuvitella, minkälaisen
sen miehen täytyy olla, johon sinä rakastut niin äkisti kuin olet
kiintynyt mr Trailliin. Hän on luja, — hän voi taivuttaa sinut mielensä
mukaisesti, hän voi taittaa sinut, — murskata sinut tomuksi, ja sinun
tuhkasikin vielä haluaisi levätä hänen jaloissaan. Hän on kauttaaltaan
mies; ja sinä olet viimeistä soluasi myöten nainen, — nainen, joka
vaistonsa ajamana voisi kulkea ruokaan ja juomaan koskematta erämaan
halki kuin naarasleijona, kun se on kuullut kumppaninsa kutsun. Oh,
se on liian raju tarina näin minun kerrottavakseni; mutta Darwin voi
selittää, Huxley voi selittää sen sinulle. Tiedän, ettet sinä tule
koskaan tajuamaan Darwinia tahi Huxleyta, — et enempää kuin minkä
miehen silmät opettavat sinua heitä ymmärtämään. Mutta näen, että
sinä nyt alat vaelluksesi erämaan halki, — sillä joko sinä pidät tuon
koristeen tahi annat sen takaisin, niin joka tapauksessa sinun täytyy
vastata hänelle; ja sitä hän on tarkoittanutkin. Sally, sinä olet
kuullut kutsun, eikä sinulle maista ruoka eikä juoma, ennenkuin sinä
olet tavottanut kumppanisi."

Janet seisoi siinä vakavana ja kiihkeäkatseisena, julistaen elämän
totuutta järkähtämättömästi kuin tietäjänainen. Sitten hän sytytti
savukkeensa ja poistui huoneesta.




XIV LUKU.


Niinkuin Traill oli kertonut, hän kohtasi toisinaan sisarensa. Nämä
tapaamiset olivat harvinaisia, eikä niitä sattunut juuri koskaan mrs
Durlacherin kotona Sloane kadun varrella.

Eräänä iltana, lähes kolme viikkoa sen jälkeen, kun hän oli eronnut
Sallysta, Traill pyysi sisarensa illalliselle kanssaan. Hän oli
pukeutunut seurustelupukuun, ääneen sadatellen tällaisen muodollisuuden
vaatimusta, ja ohjasi nyt mrs Durlacherin erääseen hienoon
ravintolaan, jossa hän alotti iltansa kiroilemalla viinurien matelevaa
kohteliaisuutta.

"He eivät ole ihmisiä," hän sanoi sisarelleen, "he ovat manalan
kalvavia matoja, ahnaita toukkia, jotka vain odottavat, että veres
ruumis jälleen kuopataan kuuden jalan syvyyteen, heidän saaliikseen."

Mrs Durlacher värisi. "Sinä puhkeat toisinaan kauhistuttaviin
vertauksiin, Jack," sanoi hän.

"Minä näen toisinaan kauhistuttavia asioita," väitti Traill.
"Katselehan tätä tarjoilijaa, joka vaanii kuin korppikotka tuota
rasvaista aberdeeniläistä herrasmiestä, hänen tutkiessaan viinilistan
'samoin samoin'-rivejä. Tekisi mieli kehoittaa viinuria sulkemaan
toinen silmänsä ja seisomaan yhdellä jalalla; silloin korppikotkakuva
olisi täydellinen. Samassa pöydässä, muuten, istuu varsin kaunis tyttö."

Hänen sisarensa tarkkasi hänen katseensa suuntaa. "Oh, eiväthän he
ole aberdeeniläisiä," sanoi hän sävyisästi, "Tämä vanha herra on Sir
Standish Roe: hän kuuluu cityn monien toiminimien johtokuntiin."

"Niin toimeliaan elämän pitäisi toki kutistaa hänen ruhoaan," sanoi
Traill. "Sinä siis tunnet heidät?"

"Kyllä."

"Kuka tämä tyttö on?"

"Sir Standish Roen tytär. Minä esitän sinut heille illallisen jälkeen,
elleivät he kiiruhda teatteriin tahi muuanne."

"Etpä esitäkään," kielsi Traill. "Syöttiansoilla minua ei pyydystetä,
olkootpa ne sitten vaikka kuinkakin houkuttelevia."

Näin he puhelivat koko illallisen ajan, arvostellen ja suomien
hyvänsuopaisella häijyydellä ympärillään viliseviä ihmisiä. Traillin
kirpeä äly terästyi aina hänen sisarensa seurassa. Hän esitti
teräviä ja sukkelia "reunamuistutuksia," jotka — kuten hän sanoi —
valaisivat näitä korkeampia yhteiskuntapiirejä; ja nauraessaan näille
huomautuksille mrs Durlacher usein väitti, että Traill saavuttaisi
omituisilla päähänpistoillaan ennenkuulumattoman menestyksen hänen
kutsuilloissaan. Traill kielsi häntä edes puhumasta niistä.

"Onko asia ihan toivoton?" kysyi hänen sisarensa.

"Kokonaan! Minä olen sinun iltoihisi yhtä mahdoton kuin ministeristöön."

"Mutta sinusta voisi tulla ministeri, jos innostuisit politiikkaan."

"Oikein. Mutta asian ydin onkin siinä, että minä en koskaan siihen
innostu."

Sisar hellitti otteensa hetkeksi, antaen keskustelun liukua sattuman
varassa. Sitten hän jälleen kastoi aironsa veteen.

"Metsästeletkö sinä lainkaan nykyisin?"

"Kyllä, lehteni uutismetsästäjänä. Tämän laimean pilan minä olen,
muistaakseni, syöttänyt varemmin eräälle toisellekin."

"Tänä vuonna meillä on Aspleyssä ollut onnistuneita fasaanipäiviä."

"Vai niin?"

"On todellakin. Harald ampui eräänä päivänä kuusikymmentäseitsemän
lintua."

"Onnen myyrä! Oletko jo päättänyt ateriasi? Hyvä. Kuulehan, nyt me
lähdemme minun asuntooni, — tällaisissa paikoissa puheleminen on
ikävää. Olen nyt muuttanut ensimmäiseen kerrokseen; sinun ei enää
tarvitse kivuta niin monia portaita pimeässä. Juomme kahvin minun
luonani."

Mrs Durlacher ei odottanut toista pyyntöä. Hän oli huomaavinaan, että
veli oli tänä iltana taipuisampi kuin koskaan ennen, ja hän kuvitteli
kenties jaksavansa houkutella hänet mieltymään omaan elämäntapaansa.
Sisar, joka itse oli hienojen seurapiirien nainen ohuinta
veripisaraansa myöten, tunsi huolestumista tämän bohemi-veljensä
tähden. Siinä suhteessahan me olemme kaikki samanlaisia, — me
toivoisimme niiden, joita rakastamme, elävän ja ajattelevan kaikessa
meidän omaan tapaamme.

"Rohkenen vakuuttaa, että näitä portaita ei monikaan nainen
astele juhlapukuisena," huomautti Traill, kun he ehtivät hänen
porraskäytäväänsä.

Sisar nauroi. "Ja otaksun, että ne naiset, jotka täällä liikkuvat,
kulkevat yksinomaan sinua tavottamassa?"

"Dolly, minä häpeän sinun puolestasi," vastasi Traill.

"Oh, itsehän sinä olet luonut maineesi; älä siis koeta paheksua tahi
väistellä sitä."

"Väistellä? Miksikä väistelisin?" Hän vetäytyi ovenpieleen,
päästääkseen sisaren edellään sisään. "Minulla ei ole mitään
hävettävää. Annan palttua kunnianarvoisuuden verholle, — enkä silti
kävele liian alastomana. Joka miehellä on hartioillaan jonkinlainen
todellinen tahi teennäinen hyve peitteenä." Hän muisti käyttäytymisensä
Sallya kohtaan, ja ajatteli, että siinä ainakin oli todellinen hyve,
johon hän oli oikeutettu vetoamaan. "Teillä, sinunlaisillasi ihmisillä,
on suuri ja kunniallinen sovinnaisuuden vaippa ympärillänne, mutta
toisinaan te ette paljoakaan välitä, millä tavoin te kiinnitätte sen
verhoksenne."

Dolly purskahti nauruun. "Tule Aspleyhin jonakin iltana nyt viikon
lopulla," sanoi hän, — "minä kutsun sinne erityisesti valikoidun
seuran, ja sitten sinä illallisen jälkeen seurusteluhuoneessa alotat
nämä häijyt saarnasi. Seisot siinä selin uuniin ja komennat ja
ällistytät koko vierasseuraa. Sinusta tulee illan leijona!"

"Sinä puhut kuin jesuiitta," sanoi Traill ja otti piippunsa esille.
"'Tarkoitus pyhittää keinot,' tiedäthän. Illan leijona, — kaunis
leijona, häh? Haluatko savukkeen?"

"Kiitos. Miksikä sinä olet meitä kohtaan näin ankara?"

"Ankara! Mitä ankaruutta tämä on?" Hän raapaisi tulen tikkuun ja
sytytti sisarensa savukkeen, katsellen samalla tulen valossa hänen
puuteroituja ja taidokkaasti punattuja poskiaan ja silmäripsiä
sekä kulmakarvoja, jotka oli kevyesti sivelty mustiksi. Nämä
kaunistelukeinot oli suoritettu niin taiturillisesti, että ne saattoi
huomata vain näin likeisen valonloimun heijastaessa suoraan hänen
kasvoilleen. Traill hymyili, ja sisar, jonka silmät tähtäsivät veljeä,
samalla kun hän puristi savukkeen huuliensa väliin, näki hänen
myhähdyksensä.

"Miksikä hymyilet?" hän kysyi pikaisesti.

"Miksikä? Oh, kunpa tietäisin sen tarkoin. Luullakseni johtui mieleeni
eräänlaisia vertailukohtia. Kaikki naiset ovat taiteilijoita, niin
erilaisia kuin he muuten ovatkin. Älä nyt välitä tästä; minä en puhu
sinusta. Jos minä tarkoittaisin sinua, niin minä vaikenisin mieluimmin."

Mrs Durlacher tunsi itsensä epävarmaksi nyt ensimmäisen kerran tämän
keskustelun kuluessa. Hänen itsetietoisuutensa aurinko peittyi pilveen.
Hetkeksi hänen silmänsä näyttivät kauhtuvan sinisistä harmaiksi.

"Mitä sinä tarkoitat — vertailulla?" kysyi hän. "Ja miksikä sanot,
että me olemme taiteilijoita? Mitä taiteilijoita, — millä tavoin?
Luulen sinun mielelläsi puhuvan arvoituksia. Sekin yhä lisäisi sinun
menestystäsi. Ihmiset pitäisivät sinua hirmuisen terävänä. Mutta
sanohan, — mitä sinä tarkoitit vertailulla?"

Traill sytytti piippunsa huolellisesti ja istui sitten mielipaikalleen
pöydän kulmalle, heilutellen jalkojaan ilmassa kuin koulupoika.

"Vertailu, — niin, vertailu tarkoittaa sitä, että on tietty yhtäläisyys
sinun asemassasi olevien naisten ja niiden tyttöjen kesken, jotka
ammatikseen kuljeksivat Lontoon kaduilla."

"Jack!"

Mrs Durlacher ojentautui suoraksi ja jäykäksi tuolillaan, hänen
silmänsä leimahtivat ja sieraimensa värisivät.

"Niin, Dolly?"

"Kuinka sinä rohkenet puhua minulle näin?"

"Sanoinhan, etten tarkoita loukata sinua. Hyvä Jumala, olethan sinä
sisareni!"

"Niin, mutta sinä ajattelit tämän katsellessasi minua, ja sinä
hymyilit, kun sytytit minun savukettani." Sanat ryöppysivät kiireisesti
hänen huuliltaan, ja hänen äänessään oli kova, metallinen sointi.

"Tiedän, mutta" — hän laskeutui pöydältä lattialle seisomaan.
"Kuulehan, Dolly; ei kannata puhua tähän tapaan. Minä en sano enää
puolta tavuakaan, jos sinä väität, että minä haluan loukata sinua."

"Hyvä on; minä alistun. Mutta joka tapauksessa sinun täytyy selittää,
miksikä sinä ajattelit siten juuri katsellessasi minua."

"Siksi, että sinun kauneudessasi on jotakin keinotekoista, — taidetta,
niinkuin minä vihjasin. Minä en olisi kai milloinkaan huomannut sitä,
ellen olisi nähnyt sinua näin läheltä, valaistessani tulitikulla sinun
kasvojasi. Nyt minä huomasin, ja se johti mieleeni vertailukohdan.
Siksi minä sanoin, että naiset ovat taiteilijoita, mikä heidän
yhteiskunnallinen asemansa sitten liekään."

Dolly nousi seisomaan, ja hänen koko olennossaan kuvastui järkkymätöntä
arvokkuutta. "Sinä siis pidät sopivana puhella minulle tällaisia, Jack?"

"En tiedä, onko se sopivaa. Tässä maassa inhotaan jokaista, ken näkee
asiat sellaisina kuin ne todella ovat —"

"Jack!"

"Dolly, moni mies on tätä ennen puhunut sinulle — vertauskuvallisesti.
Sinä olet kuunnellut heitä. Et ole pahastunut ensinkään; et ole sanonut
heille, että he puhuvat sopimattomia. Minussa vain on se vikana, että
minä puhun samoista asioista ivaillen. Iva on aina epämiellyttävää —
kauheata —, silloin kun se on samalla totta. Istu jälleen, Dolly; en
puhu enää näistä asioista. Minä lörpöttelen sinulle suoraan korvaan
kaikkein suloisimpia joutavuuksia. Kuulehan, ystäväni, — istu. Mehän
sovimme jo, ettei kannata otaksuakaan minun tarkoittavan loukata sinua.
Mutta minä näen sinun seurapiireissäsi paljon sellaista, mitä sinä et
huomaa. Ja senvuoksi ne eivät miellytä minua. Ymmärräthän, että minä
olen sinun veljesi; mutta, katsos, minä en voi kuulua laumaan, joka
sinua ympäröi."

He olivat kauan vaiti. Sitten katkaisi äänettömyyden yhtäkkiä ovelta
kuuluva koputus. Se oli hiljainen, arka; mutta tässä äänettömyydessä
se tuntui melkein väkivaltaiselta. Traill nousi tuoliltaan. Hän näytti
miettivän, kuka tulija mahtoi olla; ja sisaren katseet tarkkasivat
häntä herkeämättä, vaanien hänen hullunkurisen jännittyneitä ilmeitään.

Koputus toistui.

"Kuka siellä lienee?" kuiskasi Dolly. Häntä melkein jo pelotti
ajatella, että jokin nainen — ja taivas tiesi, minkälainen! — pyrkii
tapaamaan hänen veljeään. Traill erotti tämän epäilyksen sisarensa
äänessä, ja hän sanoi hymyillen:

"Ole huoletta. Minä en päästä sisälle ketään, jonka läsnäolo loukkaisi
sinun säädyllisyyden vaistojasi. Pysy rauhallisena."

Hän meni ovelle ja aukaisi sen. Dolly ei enää voinut tarkata hänen
ilmeitään, mutta hän kuuli veljensä hämmästyneen äännähdyksen, joka
tuntui ilmaisevan, että tuhannet ihmettelevät ajatukset olivat samalla
haavaa heränneet hänen aivoissaan.

"Te!" huudahti Traill.

"Niin," vastasi naisääni, jonka sävyyn kätkeytyi arkaa ja hermostunutta
jännitystä. "Tulin katsomaan, — katsomaan, oletteko te kotona. Minä —
minä halusin tavata teitä."

"Tietenkin; oh, ymmärrän. Tulkaa sisälle. Sallikaa minun esitellä
teidät sisarelleni. Ei, teidän täytyy! Tulkaa sisälle, olkaa hyvä.
Sisareni ja minä olimme yhdessä illallisella ja tulimme tänne juomaan
kahvia."

Hän piti ovea käskevästi avoimena, ja Sally tuli epäröiden huoneeseen.




XV LUKU.


Se tosiasia, että Traill kutsui tämän tytön sisälle, ilmaisi hänen
sisarelleen, että tytön täytyi olla veljen suosiossa, sekä samalla,
ettei hän voinut olla mikään turmion teitä avoimesti vaeltava letukka.
Olihan Jack sanonut nimenomaan, ettei hän aikonut missään tapauksessa
panna sisarensa säädyllisyyden tuntoa koetukselle.

"Dolly — tässä on miss Bishop. Sisareni, mrs Durlacher." Traill rämpi
tämän tapasäännön halki vastenmielisesti, ikäänkuin hän olisi kahlonut
vajottavaa, äskenkynnettyä peltoa.

Mrs Durlacher ei voinut kieltää, että tytön liikkeissä ja hänen
käyttäytymisessään oli kaiken arastelun uhallakin itsetiedotonta,
miellyttävää suloa. Huolimatta tytön yksinkertaisesta ja hienon
maailman näkökannalta punniten hiukan vapaasta pukeutumisesta, ei Dolly
voinut havaita hänessä mitään vastenmielistä, eikä myöskään mitään
epäillyttävää, — lukuunottamatta sitä seikkaa, että hän oli saapunut
nuorenmiehen asuntoon puoliyhdeksän jälkeen illalla, jolloin arvostaan
huolehtivan tytön olisi pitänyt olla viatonta bridgeä pelaamassa
kotonaan, tahi sitten teatterissa näkemässä jotakin säädyllistä
näytelmää. Hän kuitenkin päätteli, että tällainen muotiliikkeen
apulainen — siksi hän tytön heti ensi näkemästä otaksui —, ei voinut
tajuta tarkalleen soveliaisuuden vaatimuksia, ja hän oli senvuoksi
taipuvainen pitämään tätä rikosta anteeksiannettavana tytön säätyyn
verraten. Ja kun Sally sitten, Traillin esitettyä hänet sisarelleen,
astui askeleen mrs Durlacheria kohden, ojentaen vaistomaisesti kättään,
kumarsi Dolly hänelle ensin jäykästi, — osoittaakseen, mitenkä
esitettäessä on meneteltävä, — ja tarjosi sitten tytölle kätensä,
ollakseen saattamatta häntä enää pahemmin hämilleen.

Kun tämä muodollisuus oli läpäisty näin onnellisesti, mrs Durlacher
nojautui sirosti uuninkulmaan, tukien kaunista, paljastettua
kyynärvarttaan muurinreunukseen. Asento kokonaisuudessaan ilmaisi
pelkkää huolettoman vapauden tuntoa. Sally sen sijaan, — hän kun
tuskin oli ollut seurustelupukuisten ihmisten parissa sen jälkeen, kun
oli jättänyt isänsä kodin, — hän jäi seisomaan asemilleen ja kätki
neuvottomuutensa, onnistumatta silti peittämään sitä, että hän sen
salasi. Traillin sydän lämpeni hänen vuokseen.

"Kas tässä", sanoi hän, siirtäen tuolia tyttöä kohden, — "teidän täytyy
istua. Me emme päästä teitä karkaamaan tiehenne, ennenkuin te olette
kunnolla saapunutkaan."

Sally tunsi sydämessään kiitollisuutta tahdikkuudesta, jolla Traill
ikäänkuin liitti sisarensa myöntymyksen tähän ystävyyteensä. Mrs
Durlacher myöskin hymyili sille sisimmässään, nähden kangastuksia
älykkäästä huomaavaisuudesta, jolla Jack tasoittaisi itselleen tien
_hänen_ maailmassaan, kerran antautuessaan sen lumoihin.

"Haluatteko hiukan kahvia?" lisäsi Traill, kun tyttö oli istunut hänen
tarjoamalleen tuolille. "Me joimme aivan äsken. Olihan se hyvää, Dolly?"

"Verratonta."

"Haluatteko?" toisti Traill.

"En, kiitoksia, — niin, kyllä, luulen. Kiitän teitä."

"Kermaa?"

"Ei, kiitos, — mustaa, pyydän."

Sally toivoi, ettei Traill muistaisi hänen ennen käyttäneen kermaa
kahvissaan. Hän ei mielellään juonut kahvia mustana, mutta uunin luona
seisovan naisen silmät tähystelivät häntä tutkivasti, ja Sally tiesi
kyllä, mitenkä kahvia juotiin suuren maailman piirissä.

Hän soimasi itseään sen vuoksi, ettei ollut kääntynyt ovelta takaisin.
Tyttö tunsi, että hän oli nyt arvostelun kiirastulessa, jonka
kuumuutta hän ei voi kestää. Mutta nyt oli myöhäistä peräytyä; hän
oli kertakaikkiaan sisällä, eikä hän voinut tehdä pelollaan asiaa
paremmaksikaan.

"Mitä kummaa teillä on siinä käärössä?" kysyi Traill epäluuloisesti,
nostaessaan kahvipannun hiillokselta.

"Oh," sanoi tyttö punastuen, "siinä on vain, — minä otin vain
viedäkseni tämän kotiin."

Traillin silmät tähtäilivät häntä kysyvästi, ja tuntiessaan poskiensa
hehkun yhä kuumenevan, tyttö iloitsi, nähdessään mrs Durlachin
kiintyneen tarkastelemaan uuninreunuksella olevaa James Brownriggin
kuvaa, joka esitti viisikymmenvuotiaan raskaan-sarjan nyrkkeilymestarin
lihaksekasta yläruumista ja vastenmielisiä kasvojenpiirteitä.

"Tämän lajin miehiäkin te sanotte murskaajiksi?" kysyi hän, lausuen
viimeisen sanan hiukan epäröiden, sillä hän ei tiennyt varmaan, oliko
se oikeata urheilukieltä.

"Tarkoitat sitä pojua — Brownriggiä? Ei. Minä luulen, että häntä oli
nimitettävä gentlemaniksi. Hän antoi aina vastustajansa osoittaa,
mihinkä tämä kelpasi, vaikka koko Englannissa ei ollut ainoatakaan
miestä, jota hän ei olisi kyennyt lyömään rujoksi jo ensi kierrolla.
Hän oli aina lepuuttanut kauniisti tuota loistavaa vasentaan, kunnes
ottelu alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Sitten hän oli ravistanut
harteitaan, naurahtanut rumalla suullaan — ei milloinkaan silmillään
—, ja sijoittanut viivyttelemättä iskunsa, joka sai vastustajan
käpristelemään maassa kuin toukka kuumalla kivellä. Minä olen nähnyt
hänet. Hänellä oli ravintola Islingtonissa. Mutta minä olisin maksanut
paljon, saadessani katsella häntä myöskin ottelussa."

Mrs Durlacher silmäsi jälleen kuvaa ja kohautti sitten kaunista
olkapäätään.

"Ehkäpä mies voi olla gentleman, vaikka onkin tämän näköinen,"
sanoi hän. "Mutta jonkun hänen ystävänsä oli sietänyt kehoittaa
häntä kasvattamaan hiuksensa hiukan pitemmiksi. Nyt näyttää siltä
kuin hän olisi istunut kolme vuotta kuritushuoneessa, tappelusta ja
pahoinpitelystä tuomittuna."

"Tahi ollut kolme vuotta armeijassa?" ehdotti Traill nauraen.

Sisar hyväksyi hilpeänä tämän hänen mieheensä kohdistuvan vihjauksen.
"Niin, tahi armeijassa. Mutta sotilaat eivät sentään näytä niin
rikollisilta kuin he todella ovat. Mitä te arvelette, miss. Bishop?
Sanoisitteko te, katseltuanne tätä kuvaa, että James Brownrigg on
gentleman?"

Tämä oli ensimmäinen huomionosoitus, minkä hän kymmenen minuutin aikaan
soi Sallylle. Kun siihen lisäksi oli liitetty välinpitämätön äänensävy
ja ylhäisesti kohotettujen kulmakarvojen liikahdus, tunsi Sally
kysymyksen läjähtävän iskuna vasten hänen herkkiä kasvojaan. Traill sen
sijaan arveli, että se todisti hänen sisarensa mieltymystä tyttöön,
ja hän katsahti Sallyyn rohkaisevasti, ikäänkuin kehottaakseen häntä
vastaamaan.

Sally nousi ja meni uunin luo. Hän katseli hetki sen James Brownriggin
tunteettomia ja raakoja kasvoja, koettaen samalla jännittää ajatustaan.
Sitten hän kääntyi mrs Durlacheriin.

"Jos te arvostelette sielua ihmisen ulkonaisen olemuksen mukaan," sanoi
tyttö, "niin teitä tuskin haluttaa tunnustaa häntä gentlemaniksi. Mutta
minä pelkään, että silmä helposti erehtyy. Minä en koskaan uskaltaisi
antaa pinnallisen vaikutelman johtaa itseäni."

Sodanjulistus! Tytön ylähuulen täyteläinen kaari jännittyi ohueksi, kun
hän sanoi nämä sanat. Traill katsahti häneen pikaisesti, aavistaen,
että sanojen taakse peittyi salattu tarkoitus; mutta hän ei kuitenkaan
ymmärtänyt tätä kaksinkamppailua, jota käytiin siinä aivan hänen
silmiensä edessä.

Mrs Durlacher hymyili. Hän otti haasteen vastaan yhtä ylhäisesti kuin
hän oli viskannut oman taisteluhansikkaansa toisen kasvoihin. Hän
ymmärsi täydellisesti minkälaiseksi tilanne oli muodostunut. Hän tiesi,
että sanat, katseet — ne ovat meidän päiviemme taisteluaseita. Ne
ovat yhtä helposti paljastettavissa kohteliaisuuden samettihuotrasta
kuin Toledo-miekka nahkatupestaan, ja ne välähtelevät ja kalskahtavat
ilmassa sekä suhahtavat vastustajan arimpiin kohtiin yhtä ihanasti kuin
ritarien terässäilät pari vuosisataa sitten.

"Jack," sanoi mrs Durlacher, "sinä olet esitellyt minut diplomaatille.
Hän ilmaisee tarkoituksensa, sanomatta minulle ajatustaan."

Traill kuvitteli tämän kaiken edelleenkin koskettelevan vain James
Brownriggin kuvaa, ja hän oli ymmärtävinään, että Sally oli hänen
kanssaan samaa mieltä, rohkenematta sentään suorastaan väittää hänen
sisartaan vastaan. Hän naurahti tyytyväisenä sisarensa mutkikkaalle
määritelmälle, samalla kun Sally istuutui jälleen tuolilleen, tietäen
nyt tavottaneensa vihollisen. Hän ei keksinyt enää vastausta, jossa
katkeruus ei sorahtaisi, ja sen vuoksi hän piti parhaimpana olla
sanomatta mitään.

Kun Traill oli ojentanut Sallylle kupin, kulki hänen sisarensa hitaasti
lattian poikki kohden penkkiä, jolle hän oli jättänyt turkisvaippansa
ja hansikkaansa.

"Ethän toki aio lähteä?" kysyi Traill.

"Kyllä, minun täytyy, rakas poikaseni. Harald on pyytänyt muutamia
ystäviä pistäytymään kotonamme teatterista palatessa. Luuletko, että
voisit hankkia minulle biilin?"

"Tässä ei ole auto-asemaa lähellä. Mutta ajurin voit saada."

"Niin kyllä, mutta minun täytyy ajaa nopeammin. Kello käy jo
kymmenettä. Piccadilly-aukealta sinä varmasti tapaat tyhjiä autoja
tähän aikaan. Ole hyvä ja käy noutamassa sieltä. Minä sillä aikaa puen
itseni valmiiksi."

Traill lähti tottelevana. He kuulivat hänen juoksevan portaita alas
pimeässä kaksi ja kolme askelmaa hypyssä. Sitten ulko-ovi jysähti.

"Jonakin iltana hän taittaa niskansa näissä portaissa", sanoi mrs
Durlacher. "Asutteko te kaupungissa, miss Bishop?"

"En, — en aivan. Minä asun Kew Greenillä."

"Ah, niin — Kew —, siellähän on varsin somaa. Muistan eräitä
herkullisen tyylikkäitä rakennuksia, — puiston puolella —, ne ovat,
luullakseni, kuninkaan omaisuutta, vai kuinka?"

"Tiedän, mitä te tarkoitatte; ne ovat todella kauniita," myönsi Sally.
Ja hän lisäsi hymyillen, päähänpiston houkuttamana: "Mutta minä en asu
niissä."

"Oh, sitä minä en olettanutkaan," vastasi mrs Durlacher huolettomasti.
"Tarkoitin vain, että en ole huomannut Kewssä muuta merkillepantavaa.
Olen, luullakseni, käynytkin siellä vain kerran, enintään kahdesti.
Oletteko te jo kauan tuntenut minun veljeni."

Sallyn sormet puristuivat lujasti pienen käärön ympäri, joka hänellä
edelleen oli kädessään. "En; en vallan kauan."

"Hän on hullunkurinen, mieltäkiinnittävä ihminen, eikö totta? Ettekö
tekin ajattele siten?"

Sallysta tuntui ihmeelliseltä olettaa, että Traill olisi hullunkurinen,
mikäli hän käsitti tämän sanan merkityksen oikein. Hän ei tiennyt,
että seurapiirien ajatustavan mukaan on hullunkurista kaikki, mikä ei
sopeudu heidän sääntöihinsä.

"Mieltäkiinnittävä, — kyllä. Olen varma, että sen hänestä voi sanoa
kuka hyvänsä. Jo tämä huone yksin sen todistaisi; eikö todistakin?"

"No niin, siitä minä en paljoa ymmärrä. Tällainen huone hänellä olisi
kaikkialla, eläisipä hän missä hyvänsä. Hän tosiaan pitää tällaisesta
— epätavallisesta elämästä, joka on täynnään työtä ja orjuutta. Kuinka
hullua! Mutta hän luopuu vielä tavoistaan; tiedän hänen luopuvan
niistä. Te ette voi hävittää vanhaa perintöä. Luuletteko voivanne?
Jonakin päivänä hän karkoittaa boheemin sisästään, — siitä tulee vain
muodonvaihdos. Tiedättekö, minä lakkaamatta odottelen, milloin saan
järjestää juhlaillalliset hänen palaamisensa kunniaksi." Hän venytti
pitkiä hansikkaitaan käsiinsä ja hymyili, ikäänkuin hän olisi kokenut
ennustelemansa ilonhetken esimakua.

Sally ymmärsi, että tämä oli tarkoitettu varoitukseksi hänelle.
Hän kuuli, mitä sanat hänelle sisälsivät: "Jos teillä on aikeita —
tulevaisuuden toiveita — veljeni suhteen, niin teette järkevästi,
kun uhraatte ne aikanaan." Toiveensa Sally saattoi uhrata, — aikeita
hänellä ei ollutkaan; mutta hänen rakkautensa kiihtyi vain palavampaan
leimuun, kun hän näin oppi näkemään, kuinka saavuttamaton se mies oli,
johon hänen sydämensä oli kiintynyt. Janet oli puhunut älykkäästi,
mutta hän oli kokonaan erehtynyt; Sally ei ollut nyt lähempänä onnea
kuin ennen. Tämä lyhyt kohtaus Traillin sisaren kanssa oli osottanut
tytölle, että hänellä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kokea iloa
rakkaudestaan.

Kun Traill saapui, tapasi hän molemmat naiset lähtövalmiina. Sally oli
kiinnittänyt pienen untuvapuuhkansa kaulalleen ja napitti parhaillaan
toista hansikastaan, jonka hän oli riisunut kädestään Traillin
tarjotessa hänelle kahvia.

"Ettehän _te_ lähde, ettehän?" huudahti Traill.

"Kyllä; minun täytyy."

"Mutta te ette ole vielä kertonut, miksikä te halusitte tavata minut."

"Niin, tiedän, etten kertonut sitä. Mutta sen täytyy jäädä. Minähän
voin hyvin kirjoittaa teille."

Mrs Durlacher ravisteli helmojaan suoriksi, ja silkki kahahteli tällöin
kuin lehdet syystuulessa. Kun hän samalla notkisti päätään, hän huomasi
tytön sierainten värähtelevän ja hän hymyili tyytyväisenä. "Älkää
te salliko minun lähtöni pakottaa itseänne poistumaan," hän sanoi
lempeästi.

"Oh, en, mutta minun täytyy kiiruhtaa kotiin."

Traill kohautti hartioitaan. Antaa tytön juonitella! Silloin, kun
naiset tekevät jotakin ilman minkäänlaista järkevää syytä, he ovat aina
kaikkein itsepäisimpiä.

Mutta ovella, kun hänen sisarensa oli ensimmäiseksi mennyt
porraskäytävään, Traill kosketti tarkoituksellisesti Sallyn kyynärpäätä
ja pidätti häntä silmänräpäyksen.

"Odotan teitä täällä puolen tunnin ajan," hän kuiskasi.




XVI LUKU.


"Saanko minä nyt seuraa teistä matkalleni, miss Bishop?" kysyi mrs
Durlacher, kun he seisoivat auton kupeella. "Minä ajan Sloane kadulle."

"Kiitoksia; olette sanomattoman ystävällinen. Mutta minun täytyy
rientää toiseen suuntaan, Waterloo-asemalle." Hän tarjosi kätensä
rouvalle ja ojensi sen sitten Traillille.

"Hyvästi, mr Traill."

Mies tarttui hänen käteensä ja pidätteli sitä hetken omassaan,
ikäänkuin muistuttaen äänettömästi pyynnöstään. "Hyvästi."

Sally kääntyi ja lähti kulkemaan tietään pystypäin ja varmoin askelin;
mutta hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen rintansa kuohatti
raskaasti ja säännöttömästi, nyyhkytysten tukahuttaessa hänen
hengitystään.

Mrs Durlacher katseli hänen jälkeensä, ja kääntyi sitten veljeensä.

"Ei kai hän aikone kävellä koko matkaa Waterloohon saakka?" kysyi hän
epäilevästi.

"Luulen hänen aikovan."

Mrs Durlacher näytti hämmästyneeltä sijoittuessaan autoon istumaan.

"Jack," sanoi hän.

"Niin."

Sisar valmisteli huomautustaan pienellä naurahduksella. "Kaikesta
päättäen ei ole suinkaan ihanaa elää sinun armoillasi tuollaisena pikku
muotityttönä."

Traill pärskähti halveksivasti. "Hän ei ole mikään muotityttö," sanoi
hän, kylmyydellään ikäänkuin puristaen jokaisen sanan teräväksi
jääpuikoksi. "Ei enempää sinun tajunnassasi kuin todellisuudessakaan.
Onnetar on vainonnut häntä, antamalla hänelle hienon naisen
ominaisuudet ja pidättämällä häneltä keinot, joilla hän pystyisi
vakuuttamaan sinut omasta ylhäisyydestään. Hyvää yötä."

Hän astui syrjään ja ilmoitti ohjaajalle mrs Durlacherin osotteen.
Sisarukset eivät enää katsahtaneet toisiinsa, ja vaunu vieri tiehensä
heidän lopullisesti hyvästelemättä toisiaan Hyökkäyksellä tahi
kädenpuserruksella, kuten tavallisesti.

Hetken aikaa Traill seisoi vielä paikallaan, katsellen pitkin katua
siihen suuntaan, mihin Sally oli lähtenyt; mutta tyttö oli kokonaan
kadonnut näkyvistä. Hän jo ajatteli juosta Sallyn jälkeen Pall
Mallille — näin nututtomana ja hatuttomana —, toivoen keksivänsä
hänet väkijoukosta. Mutta hän luotti kuitenkin enemmän sisäiseen
aavistukseensa, joka vakuutti tytön palaavan jälleen; ja niin hän nousi
hitaasti portaita ylös asuntoonsa, odottelemaan häntä.

Sally kulki Waterloo-torille saakka pysähtymättä; sitten hänen
askeleensa hidastuivat, ja lopulta hän seisahti epäröiden. Traill oli
sanonut odottavansa häntä puolen tunnin ajan, — palaisiko hän nyt
takaisin? Kaikki toiveet, jotka Janet oli hänessä herättänyt, olivat
tiessään nyt, kun hän oli kohdannut Traillin sisaren; mutta sittenkin
hän edelleen tunsi, että hänen on annettava rannerengas takaisin
Traillille. Tämä päätös oli järkähtämätön, eikä se ollut missään
yhteydessä niihin ajatuksiin, jotka katkeamattomana ketjuna kiertelivät
niiden kysymysten ympärillä, jotka koskettelivat hänen suhdettaan
Trailliin. Hän voisi tosin palauttaa koristeen postissa, kuten hän
oli luvannutkin tehdä. Mutta tytöstä tuntui kaksinverroin julmalta
ajatella, että tämä hänen elämänsä ainoa onnenailahdus päättyisi
sillätavoin, niin tunteettoman välittäjän avunannolla. Hänen käärönsä
kirjeineen pudotettaisiin oviluukun mustan aukon kylmään nieluun, —
sen jälkeen: ei mitään! Vain tyhjyyttä, sanomatonta tyhjyyttä. Hän ei
voinut tyytyä siihen.

Hän kääntyi puolittain tiedottomasti Heinätorille, ja kulki sitten
hitaasti, askel askeleelta, kohden Regent katua. Kymmentä minuuttia
myöhemmin hän kolkutti hiljaisesti uudelleen Traillin ovelle.

Sisältä kuuluvat askeleet saivat tytön sydämen lyönnit taukoamaan;
hänen huulensa vavahtelivat, kun Traill aukaisi oven ja päästi hänet
sisälle.

Hän käveli keskilattialle ja kääntyi vasta sitten kun kuuli miehen
sulkevan oven hänen takanaan. Traill jäi seisomaan paikalleen, selin
oveen, ikäänkuin estääkseen häntä jälleen pakenemasta.

"Miksikä te tulitte?" kysyi mies hitaasti, — "ja minkätähden te,
kerran tultuanne, lähditte pois? Näinä viimeisinä minuutteina minä jo
pelkäsin, että te ette enää saapusikaan."

Sally koetti peitellä mielenliikutustaan, uskaltamatta puhua mitään.
Hän riisui hansikkaansa vapisevin sormin, ja laski ne pöydälle, johon
hän asetti pienen, ruskeapaperisen käärönsäkin.

"Nyt te otatte hatun päästänne ja päällysnutun yllänne," sanoi Traill.
"Huone on liian kuuma teidän istuaksenne täällä täysissä pukimissa."

Sally näytti epäröivän, mutta kun Traill tuli lähemmäksi, aikoen
ilmeisesti auttaa häntä, niin tyttö totteli. Mies otti vastaan hänen
hattunsa, untuvapuuhkansa ja nuttunsa, asettaen ne hyllylle oven
viereen.

"Nyt minusta vihdoinkin alkaa näyttää siltä kuin te olisitte tullut
tänne minua katsomaan," sanoi hän. "Mutta miksikä te _tulitte_? Mitä
teillä on puhuttavaa minulle? Tiedättekö, kun minä aukasin oven ja näin
teidät —"

"Niin, uskon kyllä teidän hämmästyneen."

"Vakuutan, että niin kävi. Mitä te piditte Dollysta?"

"Teidän sisarestanne?'

"Niin."

"Tiedän, ettei hän siedä minua," vastasi tyttö vältellen.

"Mitä te sellaisia ajattelette? En usko teidän nyt osanneen paikalleen.
Mutta hän ei kylläkään tunne teidän oikeata arvoanne, — siinä kaikki."

"Ei, hän tuomitsee väärin minua. Tiedän, että hän pitää minua aivan
toisenlaisena olentona kuin minä olen."

"Mistä sen tiedätte? Ei kai hän puhunut teille siihen tapaan, kun minä
olisin noutamassa autoa? Mitä hän sanoi teille?"

"Ei hän ilmaissut ajatuksiaan minusta. Itse asiassa hän, olosuhteihin
verraten, kohteli minua varsin kauniisti."

"Myönnän, että hän aluksi saattoi tuntua hiukan jäiseltä," arveli
Traill. "Se on niitä seurapiirien tapoja, — siten he aina käyttäytyvät,
kun kohtaavat oudon ihmisen. Hyvä Luoja! Olenhan minä ollut heidän
parissaan, ja toisinaan olisin silloin mieluummin seissyt tähystäjänä
jonkun pohjoisnapaa tavottelevan laivan kannella. He saavat ytimet
jäätymään ihmisen luissa katseillaan."

Sally hymyili; tämä vastenmielisyyden purkaus miellytti häntä. "Ettekö
ajattele, että kerran tekin kuulutte heidän joukkoonsa?" kysyi hän.
"Uskon, että siten täytyy käydä."

"Ei, se ei tapahdu, vaikka minun olisi elettävä elämäni
viiteenkymmeneen kertaan. Sanoiko sisareni, että minä tulen taipumaan?"

"Hän sanoi toivovansa — ja odottavansa sitä."

"Sanoi? Hyvä, minä en maksaisi kuparikolikkoakaan hänen toiveistaan,
Oli hänen tapaistaan takertua siihen jälleen. Ihmettelen, mikä hänen
tarkoituksensa mahtoi olla, puhuessaan siitä teille. Ehkäpä hän
ajatteli, että te suostuttelisitte minua alistumaan?"

Hän tarkasteli tyttöä kysyvästi, mutta Sally ei vastannut mitään.
Hän olisi voinut ilmaista kirjaimelleen, mitä mrs Durlacher oli
tarkoittanut, mutta hän vaikeni. Sitten Traill äkisti jälleen kysyi,
mitä varten Sally oli saapunut hänen luokseen. "Ehkä tuon käärön
vuoksi?" lisäsi hän, osottaen pöydällä olevaa, ruskeaan paperiin
kiedottua pientä rasiaa.

"Niin," myönsi tyttö, ojentaen kätensä ja tarttuen kääröön.

"Kaiketi minä arvaan, mitä siinä on?" kysyi mies.

"Kyllä; luulen teidän arvaavan." Hän aukoi siteen solmuja, tuntien
outoa, käsittämätöntä tyydytystä siitä että hänen käyntinsä syy alkoi
näin itsestään selvitä, hänen tarvitsemattaan ryhtyä sitä selittelemään.

"Eikö rengas sovellu teidän käteenne?"

"Oh, kyllä; se ei ole syynä."

"Mikä sitten? Ettekö pidä siitä? Kas tässä —," sanoi hän, ojentaen
tytölle veitsen, — "katkaiskaa side. Te ette milloinkaan saa
päästetyksi auki noita solmuja. Se ei siis miellytä teitä?"

Tyttö katsahti suoraan hänen ankariin silmiinsä.

"Niinkö te todella luulette? Uskotteko te minun tuovan tämän takaisin
siksi, etten pidä siitä?"

"Enhän minä tiedä. Mutta ellei syynä ole se, niin sanokaahan — mikä
sitten?"

Hänen äänessään kuvastui ärtymystä, eikä hän huolinut paljoa peitellä
sitä. Hän kuvitteli tätä tyttöä samanlaiseksi kuin monia muita naisia,
jotka saadessaan jotakin tietävät juuri silloin kaikkein vähimmin,
mitä he olisivat halunneet. Mutta hän oppi seuraavina silmänräpäyksinä
ajattelemaan Sallysta toisin.

Tyttö otti korun rasiasta ja kiinnitti sen ranteeseensa, tuntien yhä
vieläkin ylpeyttä näin tehdessään.

"Näettehän, — se sopii verrattoman hyvin," sanoi hän vilpittömästi.

"Armias taivas! Miksikä se sitten ei kelpaa teille."

"En voi ottaa sitä vastaan teiltä, — en voi. Jos te olisitte silloin,
kun minä viimeksi näin teidät, — sen jälkeen, kun te hyvästelitte
minut, — kertonut aikovanne ostaa tämän minulle, niin olisin kieltänyt
teitä."

"Miksikä erityisesti sen jälkeen, kun minä olin 'hyvästellyt teidät'?"

"Koska teillä ei sitten enää ollut oikeutta lahjoittaa minulle mitään,
eikä minulla oikeutta ottaa vastaan."

Traill nauroi. "Eikö tuo nyt ole suorastaan lapsellista?"

"Ei minun mielestäni."

"Mutta tehän pidätte siitä? Miellyttäähän se teitä?"

"Se on kaunis. Minulla ei ole koskaan ollut mitään tämän vertaista."

"Mutta nyt te hylkäätte sen?"

"Minun täytyy." Hän ojensi koristetta Traillille, joka sitä huomaamatta
katseli vain järkähtämättä hänen silmiinsä.

"Jos minä nyt vielä kerran kysyn teiltä suorasti: miksikä, niin
tahdotteko vastata minulle yhtä suorasti? Sanokaa."

Nyt, — hänen täytyi joko puhua totta tahi valehdella. Mikään
puolittainen selitys ei voinut auttaa häntä. Tyttö tunsi, että hänen
täytyisi ilmaista totuus, — ellei sanoin, niin silmäyksin, liikkein,
yksinpä vaikenemallakin.

"En koskaan uskonut teidän tarkoittaneen vedollanne totta," hän alkoi
epäröiden.

"Ei, ehkäpä te ette uskonut! mutta näette, — minäpä tarkoitin. Eikä se
ole teidän kieltäytymisenne syynä. Olettakaamme nyt, että minä en ollut
velassa teille, — että minä siis lahjoitin teille tämän. Pidättekö sen
silloin?"

"En."

"No hyvä! nyt meidän on päästävä selville todellisesta syystä. Edelleen
siis: miksikä ette suostu ottamaan lahjaa minulta?"

"Siksi, ettei teillä ole oikeutta — eikä mitään syytä lahjoittaa —
minulle mitään."

"Mutta eikö teillä, ole syytä ottaa vastaan kaikki, minkä saatte?"
kysyi mies melkeinpä katkerasti.

Sallya tämä purkaus olisi loukannut milloin hyvänsä, ja nyt hänen
herkistynyt vaistonsa tiesi lisäksi ilmaista hänelle, mitä tämä karkeus
pohjaltaan sisälsi.

"Ei," sanoi hän läähättäen, — "teidän pitäisi tietää, etten minä voi."

"Niin, näen sen; te ette voi. Minä ymmärrän, — kerroinhan teille,
minkälainen mies minä olen; ja minunlaiseltani te ette huoli mitään
lahjoja — kas vaan! Luullakseni te pidätte minun lahjaani suorastaan
loukkauksena? Mutta, — te ette tietenkään ole ajatellut hetkeäkään,
miltä _minusta_ tuntuu, kun te palautatte sen?"

Tyttö ei vastannut mitään.

"Se loukkaa minua; se koskee kipeästi. Ehkäpä te ette ole osannut uskoa
sitä? Te tuskin olette tiennytkään, että minua voitaisiin haavoittaa,
— että minä voisin _tuntea_ saaneeni haavan. Oletteko? Nyt minä olen
sellaisessa tilassa. Annoin teille tuon pienen korun siksi, kun minun
ei sopinut antaa teille muuta. Tämä rannerengas oli minulle ikäänkuin
lohdutuksena, koska minä en voinut täyttää toiveitani antamalla teille
sellaista, mikä olisi ollut teille hyödyksi. En minä pidä korukapineita
arvossa, mutta tämän minä keksin pieneksi vastineeksi niistä lahjoista,
joita minä en saanut antaa teille."

Hän vaikeni ja jäi tarkastelemaan tyttöä, joka painunein päin hypisteli
neuvottomana kultaista rengasta, pidellen sitä yhä käsissään.

"Aavistatteko, mitä minä mieluummin olisin halunnut tehdä teidän
hyväksenne?" kysyi Traill äkisti.

"En," sanoi tyttö, mutta hän ei kohottanut päätään eikä rohjennut
kohdata miehen katsetta.

"Olisin halunnut muuttaa teidän koko ympäristönne. Toivoin, että
olisin saanut murskata kahleet, jotka kiinnittivät teidät konttorinne
kirottuun polkumyllyyn, — olisin halunnut särkeä oven, joka salpaa
teidät ummehtuneeseen ja kylmään majaanne siellä Kewssa, pakottaen
teidät kuuntelemaan omahyväisten pankinkonttoristien rehenteleviä
tarjouksia esikaupunkilaisesta avioliitosta, jossa tulevaisuutenanne
olisi syöttää miestänne, kuten tallipoika opettaa hevostaan, tämän
jälleen palatessa pilttuuseensa. Näistä elämän mataluuksista minä
olisin tahtonut vapauttaa teidät ja sen sijaan tarjota teille
kaiken, mitä te elämältä kaipaatte, niin pitkälti kuin voimani
olisivat riittäneet. Näin minä olisin antanut teille vain sen, mikä
oikeudenmukaisesti kuuluu teidän osallenne, — olisin antanut teille
sellaisen elämän, josta iloitsemaan te olette syntynyt. Teidän isänne
oli pappi, seurakunnan päämies. Aspleyssa kirkkoherra on tervetullut
vieras minne hyvänsä, — hän aterioi tyttärineen — kunniavieraana, herra
paratkoon! — ylpeimmän hienoston pöydässä. Mutta te, — teidän täytyy
ahertaa orjana päivätpäästään, — ja siitä minä olisin tahtonut vapahtaa
teidät, asemasta, johon luonto ei ole teitä tarkoittanut."

Sally nousi raskaasti hengittäen tuoliltaan ja käveli epävarmoin
askelin uunin luo. Traill myöskin nousi ja seurasi hänen jäljissään.

"Oh, — älkää!" läähätti tyttö. Mutta mies ei huolinut hänen
kiellostaan. Traill oli kiihtynyt omista sanoistaan, eikä tyttö voinut
nyt estää häntä jatkamasta.

"En aikonut, enkä olisi voinutkaan tarjota teille paljoa siihen
verraten, mitä olisin halunnut itse saada vastalahjaksi. Halusin teiltä
sellaista, mitä yksikään kunniallinen mies ei voi vaatia rehelliseltä
naiselta, ellei tämä vapaaehtoisesti suo sitä hänelle, — ja te olitte
sanonut minua kunnialliseksi mieheksi. Muistatteko sen? Minä arvaan,
että te ette tosiaankaan tiennyt, kuinka lujasti te sillä turvasitte
itsenne minun suhteeni. Miehellä on kenties vain kerran elämässään
tilaisuus käyttäytyä ritarillisesti, ja ellei hän ota sellaista hetkeä
varteen, niin hän ei ole edes hirttonuoran arvoinen. Te soitte minulle
oman tilaisuuteni, — minä en heittänyt sitä hukkaan; siinä kaikki.
Mutta nyt te tahdotte riistää minulta ainoan lohdutukseni kaikesta
siitä, mitä minä tällöin menetin. Te kieltäydytte ottamasta vastaan
minun lahjaani. Minä kieltäydyn ottamasta sitä takaisin."

"Voi, kuinka tämä on julmaa! Miksikä tämä on näin julmaa!" kuiskasi
tyttö ikäänkuin itsekseen.

"Mikä on julmaa?"

"Tämä, — kaikki."

Mies naurahti. Joko hän ei ymmärtänyt tyttöä, tahi ei tahtonut ymmärtää
häntä. Miehet eivät aina ole niin paksunahkaisia, kuin miltä he
näyttävät. Toisinaan jokin hämärä alatajuinen viekkaus pakottaa heitä
jättämään alotteen naisen omiin käsiin.

"Tosiaan, en luulisi tämän olevan teille julmaa, kun teidän vain
tarvitsee kiinnittää tuo koru ranteeseenne, ja sitten voitte kokonaan
unohtaa, mistä se on peräisin."

"Oh, en minä puhu siitä," huudahti tyttö melkein tiedottomasti.
"Ymmärrättehän, etten minä nyt ajattele sellaisia."

"Mitä te sitten tarkoitatte?" Miehen äänensävy ja hänen
käyttäytymisensä muuttui yhtäkkiä kokonaan. Hän tiesi nyt, ettei hän
voinut erehtyä. Hän ei enää epäillyt; tyttö piti hänestä. Traill
kosketti tytön olkapäätä, ja hänen sormensa puristivat kiihkeinä
lämpimää ihoa, joka vavahteli hänen kosketuksestaan. "Mitä sitten
tarkoitatte?" hän uudisti. "Ajatteletteko, että on julmaa erota näin,
koska te — pidätte minusta? Sitäkö te tarkoitatte?"

Sally ei voinut vastata. Hänestä tuntui aivankuin hän olisi seissyt
koko illan mestauslavalla, ja ikäänkuin sen telineet nyt huojuisivat
hänen jalkojensa alla.

"Jos minä olen erehtynyt surkeasti", jatkoi Traill, — "jos minä
olen kaiken aikaa tulkinnut väärin teidän katseenne, teidän sananne
ja teidän äänettömyytenne, — jos minä olen kuullut väärin, nähnyt
väärin ja ymmärtänyt kaiken nurinkurisesti, niin teidän on annettava
minulle anteeksi. Te olette itse houkutellut, — pakottanut minut
puhumaan siten kuin kaiken aikaa olen tehnyt, tyrkyttämällä minulle
takaisin pientä muistoa, jonka halusin jättää teille itsestäni, ja
kieltäytymällä itsepäisesti selittämästä edes syytä tähän loukkaukseen.
Te olette saanut minut ärtymään, ja minä luulin, että muuta te ette
ole tahtonutkaan. Mutta nyt minä ajattelen toisin. Kokonaan toisin.
Ymmärränkö minä nyt oikein? Ymmärränkö?" Hän käänsi leppeällä
väkivallalla tytön päätä, kohdatakseen hänen katseensa. "Ymmärränkö
minä nyt paremmin teidät?"

Tyttö avasi silmänsä, — hän aivan kuin imeytyi katseellaan Traillin
sieluun. Mestauslava katosi, hävisi hänen jalkojensa alta, — hetken
hän tunsi häälyvänsä ilmassa, — putoavansa, avuttomasti putoavansa;
ja sitten rajaton riemu, armahduksen tunne, elämän lämpöinen tunne.
Hän uppoutui Traillin syliin, ja mies kietoi hänet siihen lujasti, —
suudellen tytön hiuksia, hänen olkapäitään, poskiaan, silmiään. Hän
tarttui kädellään tytön leukaan ja taivutti hänen kasvonsa ylöspäin,
peittäen hänen värisevät huulensa suudelmilla.






II KIRJA




I LUKU.


Määrätyt olosuhteet voivat luoda päivässä luonteen. Kolmen vuoden
kuluessa luonteen täytyy muovautua suuntaan tahi toiseen, — se
joko taipuu, sitkistyy, oikenee tahi käyristyy elämän-tapahtumien
sulatusuunissa. Ja tämä voi tapahtua huomaamatta; aivan kuten
savenvalaja muovailee tahdotonta raaka-ainettaan melkein ajatuksetta,
mielikuvan ohjatessa hänen sormiensa työtä.

Näinä kolmena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun Sally
ruumiineen ja sieluineen heittäytyi Jack Traillin valtaan, oli tytön
luonne alituisesti ollut miehen vaikutuksen muovailtavana. Hän
oli kokenut pelkkää onnea, — täyttä onnea. Se sai hänet melkeinpä
alistumaan miehen ajatuksiinkin jo ennenkuin sana tahi katse ehti
niitä edes ilmaista. Ja Traill huolehti tytöstä sitä enemmän, kun hän
hetki hetkellä näki hänessä vain rajatonta alttiutta ja herkkyyttä,
jonka hän kevyimmälläkin kosketuksellaan sai läikehtimään alati uusin
vivahduksin. Mies oli myöskin täysin onnellinen omalla tavallaan, —
hän kiusoitteli, koetteli ja samalla hemmotteli tyttöä, nauraen kuin
koulupoika tämän naisellisille mielenailahduksille ja oikukkaille
päähänpistoille.

Yhteisen elämänsä ensimmäisenä kuukautena he lähtivät ulkomaille.
Traill kehoitti tyttöä valmistautumaan matkakuntoon ja antoi hänelle
varoja sitä varten, — enemmän rahaa kuin tytöllä koskaan ennen
oli ollut hallussaan. Sally yritti työntää takaisin toisen puolen
saamastaan määrästä, selittäen, että hän voisi jo vähemmällä kuin
puolella hankkia itselleen puvuston koko elämänsä iäksi.

"Kuudellakymmenellä punnalla?" kysyi Traill. "Minun sisareni menettää
sen puolessa tunnissa Doverkadun vaatetusliikkeissä."

"Ah, niin, sinun sisaresi," sanoi tyttö, kohottaen kulmakarvojaan
ylhäisesti.

Traill nauroi: "Entä sinä?"

"Kolmekymmentä puntaa on minulle liiaksi tähän tarpeeseen."

Mutta Traill oli kerta kaikkiaan tarjonnut kuusikymmentä, ja siihen
asian täytyi päättyä. Mies oli hellittämätön, ja naisen oli alistuttava
nyt, kuten aina.

Sally lähti siis Janetin seurassa kiertämään myymälöitä, käsilaukussaan
kuusi uutukaista, kahisevaa kymmenen punnan seteliä. Tähän aikaan
hän vielä asui Kewssä, työskennellen edelleen konttorissaan King
Streetillä. Mutta hän oli kummassakin paikassa jo ilmoittanut, että
hänen nyt täytyi erota, ja viikon kuluttua hän olisi vapaa.

Jo aikaisemmin oli hän uskonut suuren salaisuutensa ystävättärelleen,
kertoen sen eräänä yönä, jolloin pimeys kätki hänen kasvonsa ja jolloin
hän ainoastaan Janetin kiihtyneestä hengityksestä saattoi arvata, mitä
hänen kertomuksensa vaikutti ystävättäreen.

Kun Sally oli vaiennut, turvautui Janet huomautukseen, jonka jokainen
profeetta — niin väärä kuin oikeakin — silloin tällöin esittää
lähimmäiselleen:

"Enkö sitä sanonut?"

Mutta Janet lisäsi tähän muutakin, — he puhelivat myöhään yöhön saakka.
Ja aina, milloin epäilykset tahi levottomat aavistukset värisyttivät
Sallya, nauroi Janet hänen pelolleen.

"Sinä olet tehnyt maailman ihanimman kaupan", huudahti hän. "Sinä
kaipaat miehen rakkautta — eikö niin? — ja nyt sinä olet sen
saavuttanut. Ja kuitenkin sinä olet yhä edelleen vapaa, — vapaa kuin
taivaan tuulet. Jos sinä kyllästyisit —"

Sally nauroi katkerasti.

"No niin; hyvä. Jos _hän_ kyllästyisi, olet sinä oma valtiaasi. On
typerää sulkea häkkiin vapaita ilman lintuja. Moraali? Oh, järveen
sellainen moraali! Pidätkö sinä itseäsi moraalittomana senvuoksi, että
mies ei jaksa suuresti kunnioittaa aviosäätyä?"

"Kyllä, koska minä kunnioitan sitä."

"Sinä kunnioitat! Kyllä, mutta vain siksi, että sinä olet kasvanut
pappilassa, aivan kirkon kynnyksellä. Minä en jaksa ymmärtää sinua.
Sinä olet riisunut sielusi yltä monta uskonnollista verhoa, ja
kuitenkin sinä yhä kunnioitat vanhentunutta sakramenttia, jolla ei
edes ole totisen uskonnon kanssa mitään tekemistä. Tiedän tämän kaiken
johtuvan pelkästään sellaisesta käsityksestä, että vihkiminen on
säädyllisyyden vuoksi välttämätön naiselle. Tavallinen, arkipäiväinen
kysymys: 'onko tämä sopivaa' tahi 'onko tämä sopimatonta', — sepä juuri
herättää sinussa moraalisia epäilyksiä. Sinä olet vain sovinnaisuuden
orja, kuten kaikki muutkin, — et mikään moralisti."

Kuitenkin, Janetin väkevistä todisteluista huolimatta, Sally koki
monta pimeätä hetkeä näinä viimeisinä päivinä Kewssä asuessaan, kun
perittyjen käsitystapojen kaikki voimat heittäytyivät koko painollaan
hänen kimppuunsa. Mutta milloin hän kohtasi Traillin, unohtuivat nämä
kamppailut täydellisesti; ja hänen uskonsa ja luottamuksensa rakkauteen
tuki häntä kestämään myöskin yksinäisten hetkien ahdistavat epäilykset.

Nyt, kun matkaan lähtö oli jo aivan edessä ja sen synnyttämät tuhannet
uudet mielikuvat, aavistelut ja odotukset kokonaan täyttivät Sallyn
mielen, ei Janet kuullut ystävänsä enää puhuvan epäilyksistään. He
kiertelivät iloisina, ja samalla tottumustensa pakotuksesta säästeliään
harkitsevina, Lontoon suuria myymälöitä. He katselivat, arvostelivat
ja ihastelivat niiden aartehistoja, valiten joukosta sellaista, mikä
heistä tuntui tarpeelliselta, sopivalta, miellyttävältä ja — myöskin
huokealta.

Traillin antamista rahoista oli vielä viisitoista puntaa jäljellä, kun
Sally mielestään oli ostanut kaiken, mitä hän tarvitsi, ja niinpä hän
sitten tarjosi jäljelle jäänyttä määrää takaisin miehelle.

Traill sieppasi kiinni hänen leuastaan ja puristeli sitä.

"Minkälainen pentu sinä oikein lienetkään?" hän kysyi.

"Mitä sinä nyt puhut?"

"Vai vielä mitä? Minä annan sinulle määrärahan käteen ja sanon, käytä
nämä siihen ja siihen, — eikö niin? No, ja nyt sinä tuot minulle
takaisin viisitoista puntaa ja sanot —."

"Että minä olen ostanut kaiken, mitä tarvitsen," jatkoi tyttö nauraen.

"Onko sinulla esimerkiksi teatterivaippa?"

"Ei, sillä en luule kaipaavani sellaista."

"Hankitko edes sateenvarjon?"

Sally nauroi jälleen, viskaten päänsä takakenoon, kuten pienet lapset
istuessaan isänsä polvella.

"En, minulla on sellainen ennestään."

"Hankitko — hm — no, kunpa minä tietäisin, — hankitko kengät, joilla
pääset vaeltamaan maailman halki, — onko sinulla koreilukengät,
sabattikengät, kävelykengät, kotikengät? _Montako_ kenkäparia sinulla
on?"

"Kaksi paria."

"Kas niin, — mene ja osta muutama lisää, — ja teatterivaipan sinä
myöskin ostat, sillä tarvitset sitä huomenna. Me istumme huomisiltana
Comédie Français'ssa, emmekä ymmärrä ainoatakaan sanaa kaikesta siitä,
mitä näyttämöltä kuulemme."

Sitten he olivat lähteneet matkalle ja ihmeellinen elämä oli päivä
päivältä vaeltanut Sallyn silmien editse kuin loistava juhlakulkue.
Jokainen hetki oli täynnään iloa; riemu tuntui loppumattomalta, ja se
tuntui synnittömältä. Voisiko ilo, vapaus, onni olla syntiä? Janetin
todistelut olivat syöpyneet tytön mieleen syvemmälle kuin kumpikaan
heistä olisi osannut kuvitellakaan. Kun Sally toisinaan joutui olemaan
hetken yksinään jossakin hotellissa, Traillin järjestellessä heidän
käytännöllisiä asioitaan, ja epäilykset yrittivät tunkeutua hänen
mieleensä, niin tyttö muistutti itselleen ystävättärensä sanoja:
"Sinä olet vain sovinnaisuuden orja, kuten kaikki toisetkin, — mutta
moralisti sinä et ole."

Parhaiten rauhoitti Sally kuitenkin sydäntään toistamalla mielessään
alituisesti, että tämä heidän suhteensa kestäisi ikuisesti. "Tämä ei
voi katketa, — tämä ei voi koskaan loppua," vakuutti tyttö itselleen.
"Hän rakastaa minua siksi liian paljon, ja minä rakastan vielä enemmän
häntä. On aivan saman tekevää, olemmeko vihityt tahi emme. Kirkko
ja papit eivät tekisi meitä yhtään onnellisemmiksi. Monet vihityt
avioparit elävät kurjina ja onnettomina; kirkon siunaus ei siis ole
heitä pyhittänyt. Ei vähääkään!"

Hän kirjoitteli Janetille pitkiä, hetken poreilevia mielijohteita
uhkuvia kirjeitä, kuvaillen näkemiään vieraita seutuja ja kaupunkeja,
Kirjavia matkakokemuksia, ja — ennenkaikkea — Jack Traillia ja hänen
ihmeellisyyttään.

"Sinä sanoit, että hän on kova ja taipumaton ja ankara," kirjoitti
Sally Firenzestä. "Sanoit tietäväsi, että hän on sellainen. Mutta hän
ei koko aikana ole sanonut minulle yhtäkään kovaa sanaa. Hän voi olla
ankara muille ihmisille. Toisinaan minä olen nähnyt hänen kiukustuvan
julmasti, mutta en koskaan itselleni. Me, näetkö, rakastamme toinen
toisiamme. Me emme koskaan lakkaa toisiamme rakastamasta. Armas, armas
Janet, — kunpa sinäkin olisit täällä meidän seurassamme!"

Tämän ihanan matkan kestäessä — päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta
— Sallyn luonne muuttui Traillin alituisen huoltamisen ja voimakkaan
käskijäsielun vaikutuksesta tahdottomaksi, kokonaan miehen toiveisiin
alistuvaksi. Kun he jälleen palasivat Lontooseen, oli Sally unohtanut
sen riippumattomuuden tunnon, jota hän oli kokenut entisinä, työn ja
vastuksien ankarina päivinä. Hän nojautui kaikessa Trailliin, ei yksin
totellen ja noudattaen hänen päätöstään, vaan hyväksyen hänen jokaisen
ajatuksensakin. Itse hän ei edes huomannut tätä, hän ei ymmärtänyt
sisäistä riippumattomuutta olevankaan, — hän ei tiennyt mistään muusta
kuin rakkaudesta.

Ensimmäisinä iltoina heidän kotiin palaamisensa jälkeen Sally riensi
Kew'hun tapaamaan Janetia. Hän oli säteilevä ja kaunis hienoissa
pukimissaan, jotka Traill matkalla oli pakottanut hänet ostamaan.

"Vai niin, te olette nyt siis naimisissa, kuulemma," sanoi mrs Hewson.

"Olen," vastasi Sally. Itse asiassa hän ei kuvitellutkaan suhdettaan
Trailliin muuksi. Ulkomaiden hotelleissa hän oli säännöllisesti
käyttänyt Traillin nimeäkin, ja vaikka hän tosin tiesi edelleenkin
olevansa Sally Bishop, niin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi Sally
Bishop vain nimellisesti, kun sen sijaan monet naiset, joilla lain
mukaisesti oli miehensä nimi, päinvastoin olivat puolisoita vain
nimellisesti.

"Toivon, että olette onnellinen," lisäsi mrs Hewson ystävällisesti.

"Onnellisempi en voisi olla," vastasi Sally oikeutetulla ylpeydellä.
Hän kiskoi Janetin mukanaan yläkertaan, kamariin, jossa he aikanaan
olivat asuneet yhdessä, ja levitti tuomisensa — lahjat, jotka hän
ulkomailla oli ostanut ystävättärelleen — vuoteelle, kietoen sitten
käsivartensa Janetin hoikan kaulan ympärille ja suudellen häntä
sydämensä riemussa laihoille, teräville poskipäille.

He tarkastelivat yhdessä Sallyn tuomat lahjat, — Bambinon
porsliiniteoksia Firenzestä, milolaisen Venuksen marmorinen jäljennös
Pisasta, mosaikkikoristeita Roomasta — ja ihastunut Janet palkitsi
ne hellyyden osotuksilla, jotka Sallylle korvasivat monin verroin
näiden muistoesineiden arvon. Kun he jälleen alkoivat, tapaamisensa
ensimmäisen riemunhuuman talttuessa, kyetä ajattelemaan ja puhelemaan
johdonmukaisesti, kohdisti Janet tytön huomion seikkaan, josta
hän monesti jo olisi kirjoittanut Sallylle, ellei olisi peljännyt
kosketella kirjeessä niin arkaa kysymystä.

"Minkälaisen sopimuksen hän on tehnyt sinun kanssasi?" kysyi Janet.

Vaikka kysymys selvästi ilmaisi vain ystävällisyyttä ja hellää
huolehtimista, särähti se ilkeästi Sallyn mielessä ja ajoi kuin
ruoskanisku veren hänen poskilleen.

"Ei minkäänlaista," vastasi hän. "Mitä sopimuksia me kaipaisimme?"

"Niinkö sinä ajattelet? Kaiken järjen nimessä —"

"Ei meidän välillämme ole mitään sopimusta."

"Etkä sinä ole sellaista koskaan ehdottanutkaan?"

"En!" huudahti tyttö kauhistuneena, nousten silmät kosteina vuoteelta,
jolle hän oli istuutunut. Janet seurasi hänen liikkeitään katseellaan,
ja hänen otsansa vetäytyi päättäväisesti kurttuun.

"Sitten minun on, ymmärtääkseni, lähdettävä tapaamaan mr Traillia," hän
sanoi hitaasti.

Sally käännähti äkisti ympäri kantapäillään.

"Minkätähden?" kysyi hän.

"Ajattelen, että minun täytyy varottaa häntä leikkimästä näin
umpimähkäisesti sinunlaisesi naisen onnella."

"Hän ei leiki!" huudahti Sally kiihkeästi. "Sinä olet julma, Janet.
Minä en halua tavata sinua enää, jos sinä täytät uhkauksesi."

"Sekin on mahdollista; voin hyvin uskoa sen," puhui Janet levollisesti.
"Jos vain ottaa vaivakseen järjestellä sellaisten ihmisten asioita,
jotka eivät itse pysty niitä hoitamaan, niin voi kyllä arvata,
minkälaiset kiitokset siitä saa palkakseen."

"Ah, sinä et nyt ymmärrä minua," vetosi Sally valitellen. "Hän ei voi
sietää sellaista sekaantumista meidän väleihimme. Hän vihaisi minua
sentähden. Me emme katsele suhdettamme ensinkään samassa valossa kuin
sinä. Sinä teet siitä kauppa-asian. Luuletko, että minä olisin koskaan
heittäytynyt näin hänen valtaansa, jos minä ajattelisin samoin kuin
sinä nyt? Tiedäthän, että siinä juuri on ero. Käsitäthän sinä, Janet,
että me rakastamme toisiamme. Ei siinä saa olla mitään sopimuksia
välissä."

Janet katseli tyttöä säälien. Hän tiesi olevansa julma, sanoessaan
kaiken sen, mitä hänen ajatuksissaan liikkui. Mutta hän kuului siihen
kumoukselliseen naislajiin, joka pyrkii surun ja kärsimystenkin
hinnalla totuuteen ja oikeuteen. Hänen laatuisensa naiset repivät
säälimättömästi hajalle ihanien harhakuvitelmien kultaverkot, jotka
estävät totuuden kajastamasta näkevään silmään.

"Kuinka kauan sinä uskot teidän rakkautenne kestävän?" hän kysyi.

"Aina! Miksikä se ei olisi loppumaton?"

"Ehkäpä sinä voit taata sen omasta puolestasi. Mutta mies, — tunnetko
sinä hänet yhtä tarkoin?"

Sally katseli ikkunasta alas virran rantaan. Hän muisti, kuinka hän
eräänä iltana kulki siellä mr Arthurin rinnalla, ja kuinka vähällä
hän oli ollut sitoutua iäkseen _häneen_, jos mr Arthur olisi silloin
käyttäytynyt viisaammin. Hän päästi tämän muiston luisumaan jälleen
virran hämärään, josta se oli noussutkin hänen mieleensä; mutta hänen
varmuutensa horjahti; hän ei vastannut mitään.

"Et rohkene vastata hänen puolestaan?" kysyi Janet.

"Kyllä, — minä rohkenen", sanoi tyttö kärsimättömästi. "Miksikä minä en
voisi taata häntä yhtähyvin? Hän ei ole koskaan epäillytkään, että me
väsyisimme toisiimme."

"Hyvä on; mutta miksikä sinä et uskaltanut vastata näin heti, kun minä
kysyin sinulta? Minkätähden sinä epäröit? Sally!" — Janet laski kätensä
tytön olalle, — "Sally, minä huomaan, että sinä kuvittelet olevasi
puoliso. Minä näin kuinka varmasti sinä vastasit mrs Hewsonilie, kun
hän kysyi, oletko naimisissa. Se juuri pakotti minut ajattelemaan näitä
seikkoja sinun puolestasi. Sally, sinä et ole aviopuoliso, eikä mr
Traill ole sinun miehesi. Hän on vain sinun herrasi ja sinun isäntäsi,
ja siksi juuri minä, jos olisin sinun tilallasi, tahtoisin perustaa
kaiken selvään sopimukseen. Hän saattaisi jättää sinut jonakin päivänä."

Sally vapautti itsensä Janetin ystävällisestä otteesta, liikahtaen
syrjempään. Hän naurahti terävästi.

"Siitä minä näen, kuinka vähän sinä ymmärrät meitä", sanoi hän. "Traill
sanoo minulle uudelleen ja yhä uudelleen, ettei hän olisi voinut
kuvitellakaan tapaavansa koskaan naista, joka soveltuu niin hyvin hänen
elämäänsä kuin minä."

"Jokainen kaunis nainen soveltuu miehen elämään niin kauan kuin tämä
pitää hänestä", huomautti Janet. "Vain minunlaiseni naiset — rumat
puolisyöjättäret — eivät sovellu miehille. Tietysti sinä olet hänen
mieleisensä; minä en ole koskaan ajatellutkaan muuta. Minä vain kysyn,
uskotko sinä sen kestävän ikuisesti. Haluaisin saada sinut katselemaan
elämää yksinkertaisen, värjäämättömän lasin lävitse, — ellet sinä
rohkenekaan katsella sitä suorasti, ilman mitään himmentäjiä. Mutta
nyt sinä valitset silmiesi suojaksi milloin kullankeltaisen tahi
ruusunpunaisen värilasin, — etkä sinä halua tunnustaa, että näin sinä
välttämättä näet harhakuvia. Mene ja vaadi häneltä selvä, rehellinen
sopimuskirja. Anna hänen piirrellä se näkyvästi mustalla valkoiselle ja
katso, että hänen nimensä on siinä alla. Sitten sinä voit sen vaikka
unohtaa, jos välttämättä tahdot tehdä niin. Sitten sinun sopii vaalia
kauniita kuvitelmiasi, kun olet ensin hoitanut todellisuuden, siten
kuin se on hoidettava. Ja saat nähdä silloin, että mies antaa sinulle
arvoa toisen verran enemmän, nähdessään, että sinä olet ajatteleva
olento. Nyt, kun hän näkee sinun vain antavan, antavan, alituisesti
vain antavan, molemmin käsin —"

"En minä yksin anna", huudahti Sally, — "luuletko, etten minä saa
mitään vastalahjaksi? Minä en koskaan ennen, koko elämässäni, ole ollut
niin onnellinen kuin nyt, — kuuletko, en hetkeäkään! Eikö siinä ole
kyllin korvausta kaikesta, mitä minä itse voin toiselle lahjoittaa?"

Janet kohtasi järkkymättömänä hänen katseensa.

"Sinä et ymmärrä asiaa oikeassa suhteessa", jatkoi hän jälleen
hitaasti. "Tekemällä sinut onnelliseksi mies vain palkitsee oman
onnellisuutensa. Kuinka hän voisi siten korvata kaiken sen, mitä sinä
uskallat hänen tähtensä, tulevaisuutesi, koko elämäsi? Jumalan nimessä,
tempaise nyt side silmiltäsi, ja katsahda kirkkaasti eteesi! Etkö näe,
että sinun täytyy suojata itseäsi kaikkein pahimmankin varalta, sillä
se _voi_ kohdata sinua, kuten jokaista naista sinun asemassasi."

On turhaa kuvitellakaan, että tällainen todistelu olisi tehonnut
Sallyyn. Mahdollisuus, jonka Janet oli manannut hänen näkyviinsä,
kauhisti ja pelotti häntä; mutta siinä olikin sitten kaikki. Ajatus,
että hänen pitäisi turvautua onnettomuutta vastaan — kauppakirjalla,
kauhisti häntä vieläkin pahemmin kuin tämän onnettomuuden ajatteleminen.

Kun Sally illalla palasi Traillin luo, huomasi mies hänen häiriintyneen
mielentilansa.

"Mitä miss Hallard onkaan puhunut sinulle?" kysyi hän. "Sanoiko hän,
että sinä olet alentunut elämään hirvittävää elämää, vai kuinka?

"Ei, miksikä hän olisi puhunut sellaisia? Ajatteletko, sinä, että minä
elän alhaisesti, Jack?

"Minä? Toivottavasti en, koska minä juuri olen sinut tähän houkutellut.
Alkaako sinusta tämä tuntua alhaiselta? Sally — kiedo käsivartesi minun
kaulaani — suutele minua —, taivas varjelkoon sinun pientä sydäntäsi,
sinä et pystyisi tekemään mitään alentavaa. Kas niin, rupeammeko me
nyt hautomaan tässä olemattomia suruja, tahi lähdemmekö mieluummin
kaupungille illastamaan?"

Tämä ehdotus luonnollisesti merkitsi, että heidän oli lähdettävä
aterioimaan; ja puolentunnin kuluessa Sally jälleen voitti takaisin
onnellisen lapsenmielensä.

Näihin aikoihin Traillille tarjottiin virallisen syyttäjän tehtäviä
tuomioistuimessa. Hänen uransa alkoi varsin vähäpätöisten rikosjuttujen
käsittelyllä, mutta hän syventyi ja kiintyi niihin jäntevän
luonteensa koko voimalla. Ja kerran muodostettuaan oman käsityksensä
kulloinkin esillä olevassa asiassa, hän kamppaili sen älykkäällä
kekseliäisyydellään voittoon järkkymättömän lujana, ja — milloin
tilaisuus vaati — säälimättömänä ja armottomana.

Sally kävi toisinaan oikeushovissa kuuntelemassa niiden juttujen
käsittelyä, joissa Traill hoiti syyttäjän tointa. Erään kerran
hän joutui tarkkaamaan ristikuulustelua, jonka avulla pyrittiin
paljastamaan aviorikosasiaa. Kalpea, vapiseva nainen ponnisteli kaikin
voimin, saadakseen nimensä säilymään puhtaana loasta, johon Traill
koetti sen tahria.

Silloin Sally jälleen näki julmuuden välähtelevän tämän miehen
silmissä. Hänestä tuntui siltä kuin Traill olisi karistanut yltään
kaiken inhimillisen tuntonsa, — ikäänkuin hän olisi vain ollut työtään
suorittava kone, mylly, joka levollisesti rouhii jauhoksi kaiken, mitä
sen nieluun kaadetaan.

"Ettekö te ensinkään ajatellut", kysyi hän kalpealta naiselta, —
"ajatellut, että te petitte miestänne silloin kun suutelitte vastaajaa?"

"En, en ajatellut. Me — me pidimme toisistamme; minä tunnustan sen.
Mutta suu — suuteleminen ei ollut minun mielestäni mitään rikollista."

"Te ette käsittänyt tehneenne väärin, kun suutelitte häntä?"

"En."

"Mistä siis väärä ja luvaton alkaa, tahi mihin oikea ja luvallinen
päättyy teidän suhtautumisissanne vieraisiin miehiin, erityisesti tähän
vastaajaan?"

Hätääntynyt nainen katsahti tuomariin rukoilevasti ja apua anovasti.
Tuomari silmäili häntä näkemättä suoraan eteensä.

"Vastatkaa minun kysymykseeni," ahdisti Traill.

"En tiedä kuinka sen selittäisin," valitti nainen hiljaisesti.

"Ehkäpä minä saan auttaa teitä? Olisitteko te pitänyt vääränä ja
luvattomana, jos hän — teitä suudeltuaan — olisi kietonut käsivartensa
teidän ympärillenne?"

"Kyllä, minä luulen niin."

"Siinä siis on syyttömyyden ja syyllisyyden raja teidän mielestänne?
Suuteleminen on luvallista, mutta syleily rikollista?"

"Ei, en tahtoisi sanoa siten."

"Te siis ette selitä syleilemistä luvattomaksi tässä tapauksessa?"

"En."

"Olisitteko mielestänne tehnyt rikoksen, jos olisitte istunut hänen
polvellaan?"

"En", vastasi nainen, arvellen hämmennyksessään Traillin tahtovan
tällä keinoin lopullisesti pelastaa hänet häpeästä, houkutellen häntä
esittämään kaiken viattomassa valossa.

"Te siis selitätte," jatkoi Traill, "että koska te rakastitte
vastaajaa, niin te suutelitte häntä, pitäen tekoa viattomana, mutta
että te samalla kieltäydyitte syleilemästä häntä ja istumasta hänen
polvellaan, vaikkakin rakastitte häntä ja piditte myöskin näitä
hellyyden osotuksia viattomina ja luvallisina? Tahdotteko nyt neuvoa
minua selittämään arvoisalle tuomarille sekä valamiehistölle, mistä
syystä te sitten kieltäydyitte osoittamasta rakkauttanne vastaajaan
näin viattomalla tavalla?"

"Minä — minä," soperteli nainen kokonaan avuttomana, "minä ehkä sallin
hänen — jolloinkin — syleillä itseäni, ja — ehkä — ehkä minä istuin
hänen sylissään kerran tahi — kahdesti."

"Miksikä siis," huusi Traill äkisti, "te väititte niin kiivaasti
vastaan, kun äskeinen todistaja selitti nähneensä teidät istumassa
vierashuoneessa vastaajan käsivarsi kaulallanne?"

Hän oli tarttunut ansaan, jonka Traill oli häntä varten virittänyt ja
johon hän oli niin kylmäverisesti uhriaan johdatellut. Tämän jälkeen
nääntynyt vaimoraukka myönsi tahdottomasti oikeaksi melkeinpä jokaisen
oletuksen, minkä Traill esitti hänen syyllisyydestään. Hän ei enää
jaksanut taistella, ei edes ajatella puolestaan. Sally kuunteli vielä
hetken tätä surullista ajojahtia; sitten hän lähti pois oikeussalista.
Hän ei kestänyt enempää.

Tyttö ymmärsi sanomattoman hyvin, miksikä syytetty naisraukka oli
eksynyt hairahduksiin, joista hänet nyt tuomittaisiin ja merkittäisiin
häpeällä. Olihan hän rakastanut; onnea janoova ja onnesta sykkivä sydän
oli ohjannut hänen tekojaan. Mutta nyt, kun rakkaus karsittiin niistä,
kun kaikki inhimillinen tunne syövytettiin pois ja alastomat teot vain
jätettiin sellaisinaan, verhotta, kaikkien nähtäviksi, — nyt hänen
menettelynsä tuntui julkealta, — sen täytyi tuntua siltä. Ja mies, joka
nämä hairahdukset oli armotta, sääliä tuntematta, paljastanut, repien
ankarin kourin hajalle rakkauden kultaverhot niiden ympäriltä, — tämä
mies, Jack Traill, piteli samoissa armottomissa käsissään Sallyn onnea,
hänen kunniaansa, hänen koko elämäänsä.

"Te, joka oman tunnustuksenne mukaan voitte tahallisesti ja epäröimättä
leikitellä intohimon kanssa aina luvallisen ja luvattoman väliselle
kynnykselle", kuuli Sally Traillin pauhaavan hänen pyrkiessään pois
salista, — "te luulette siis, että valamiehistö, jonka muodostavat
maailmaa tuntevat miehet, uskoisivat pelkkien tunnollisuussyiden
estäneen teitä heittäytymästä tämän vastaajan inhoittavien pyyteiden
saaliiksi?"

Sitenkö Traill ajatteli? Saattoiko hän todella ajatella siten?
Sellainenko oli 'maailmaa tuntevien miesten' käsitystapa? Eivätkö he
nähneet tällaisessa suhteessa mitään muuta; alastoman häpeän yksin?
Ei sydäntä, — ei rakkautta? Nämä kysymykset polttivat Sallyn aivoja
hänen rientäessään kotiin. Toisinaan hänestä tuntui ikäänkuin Traill
olisi viskannut herjaavan syytöksensä suoraan vasten hänen kasvojaan,
ja hän toisteli lukemattomat kerrat mielessään näitä selvääviä sanoja,
pakottaen itsensä syytettyjen penkille häväistynä ja tomuun lyötynä.
Mutta kun Traill saapui kotiin ja kysyi tyynesti ja rauhallisesti
Sallyltä, mitä tämä oli ajatellut hänen loistavasta "tapauksestaan",
kätki tyttö huolellisesti kaiken, mikä olisi voinut ilmaista hänen
mielensä epäilyksiä ja hänen raskasta ahdistustaan.

"En jaksanut kestää loppuun saakka, ymmärräthän", hän sanoi. "Minun
täytyi poistua, ennenkuin tuomio julistettiin. Kuinka siinä kävi?"

"Oh, — avioero; me voitimme. Valamiehistön päätös oli yksimielinen.
Mutta, totisesti, minä en tiedä, ymmärsikö se nainen tehneensä mitään
väärää. Hän sotkeutui pahasti, mutta minä luulen hänen puhuneen totta
pääkohdissa."

Sally katseli miestä ihmetellen ja hämmästyneenä, mutta hän ei
rohjennut puhua mitään. Hän oli jo tottunut alistumaan.

Vähitellen tämä tapahtuma alkoi hälvetä hänen muististaan; lopulta hän
unohti sen hänen mieleensä jättämän vaikutuksenkin. Hän alkoi jälleen
toisinaan käydä oikeussalissa, iloitsemansa Traillin voitoista, jotka
tuottivat miehelle yhä enemmän mainetta taitavana ja pelättävänä
lain ja esivallan miekankantajana. Traill ei enää lainkaan ehtinyt
työskennellä sanomalehtien hyväksi; oikeusasiat vaativat kokonaan hänen
aikansa. Hänellä oli nyt oma toimisto oikeushovissa, ja rauhallisempina
päivinä hän ja Sally joivat siellä yhdessä iltapäivä-teensä.

"Me oletamme", saattoi tyttö joskus puhella, "että sinä et
ole nähnytkään minua koskaan ennen, ja että minä teen kauhean
sopimattomasti tullessani sinun kamariisi. Mutta minä tulen kuitenkin,
ja sitten, kenties, minun valmistaessani teetä sinä äkisti kiedot
käsivartesi minun vyötärölleni, ja minä tietysti loukkaannun syvästi.
Mutta sinä vain suutelet minua, ja sitten minä alan pitää sinusta, ja
sitten —"

Näin hän johti miehen lasten leikistä tunteen intohimoiseen purkaukseen
ja Traill iloitsi huvitettuna tästä lapsellisuudesta, samoin kuin hän
nautti voimakkaasti miehisestä palosta, jonka tämä tyttö, — viaton
lapsi ja samalla täysi nainen, — sytytti hänen suonissaan hehkumaan.

Samana keväänä Sally muistutti, että Traill oli luvannut kerran näyttää
hänelle Aspley Manorin. Mies riemastui tästä ajatuksesta.

"Maalla vietetty päivä on paras virkistys minulle", huudahti hän, — "ja
sinulle myöskin. Minä kirjoitan heti Dollylle ja kysyn, onko Aspleyssä
ketään perjantaina. Ellei ole, niin me lähdemme sinne."




II LUKU.


Siitä syntyi matka. Perjantaina aamupuolella, kello yhdentoista aikaan,
he nousivat Trafalgar Squarella vuokra-autoon. Päivä oli aurinkoinen,
— sellainen päivä, joka kylmän ja sumuisen talven jälkeen saa ihmisen
tuntemaan elämän jälleen elämisen arvoiseksi. Sally istui Traillin
vieressä iloisena ja onnellisena, käsi miehen kouraan kätkettynä,
auringon lämpöinen paiste kasvoillaan, ja eloon heräävä, kirkkaasti
viheriöivä luonto ympärillään, kun he hyvää vauhtia kiitivät eteenpäin
pitkin valkoiselta hohtavaa maantietä.

"Katso! Ah, näetkö?" hän huudahti riemuissaan, osotellen tien varrella
tuhansia nähtävyyksiä, jotka kiinnittivät hänen huomiotaan. Ja sitten
hän vihdoin kysyi:

"Ehkä sinua kiusaa, kun minä näin reuhdon ja viittailen kaiken matkaa?"

"Kiusaa? Siunatkoon, ei! Huudahtele sinä niin paljon kuin sinua
haluttaa. Se muistuttaa mieleeni niitä aikoja, jolloin minä lapsena
palasin Harrowin koulusta Aspleyhin lupapäivinä."

Kun Manorin kartano alkoi häämöttää etäisyydessä ja he näkivät
seetripuuryhmän takaa rakennuksen korkeat ja tyylikkäät, Elisabetin
aikuiset savupiiput sekä punaiset päädyt, joissa kottaraiset pesivät,
nousi Traill puoleksi seisoalleen autossa, viskaten päänsä ylpeänä
pystyyn ja huudahti, ihastuksen loistellessa hänen silmistään:

"Siinä se on! Tuolla, noiden tummien puiden keskessä! Lempo, — minä en
ole katsellut sitä kolmeen vuoteen."

Tyttö ajatteli, että vaikka hän olisi nähnyt tämän kartanon silloin,
kun hän vielä asui kotona, pienessä Cailshamin pappilassa, isänsä
eläessä, niin hän ei olisi voinut olla huudahtamatta: "Mikä herttainen,
rakastettava paikka! Kuka siellä mahtaneeltaan asua?" Ja nyt hän tiesi,
että siellä oli asunut mies, joka näin oli tempaissut hänet elämän
pimeiltä takakujilta ja istuttanut hänet valoisaan, päivänpaisteiseen
huvipuistoon. Se lisäsi hänen mieltymystään, hänen rakkauttaan tähän
kauniiseen vanhaan aatelishoviin.

"Sinä pidät lapsuutesi kodista, eikö totta?" hän kysyi Traillilta, joka
ilossaan käyttäytyi suorastaan poikamaisesti.

"Kyllä! Luulisinpä pitäväni. Minä tunnen jokaisen kiven, kannon ja
polun pitkälti täällä ympäristöllä."

"Käsitän, että sinulla on muistoja täältä. Mutta sitä minä en ymmärrä,
kuinka sinä saatoit tästä erota."

"Oh, minä olin narri, houkkio, — tietenkin. Minä halusin käsiini selvää
rahaa, enkä minä olisi kuitenkaan voinut myydä kartanoa. Siksi minä
vaihdoin sen siskoni osuuteen. Siihen aikaan minusta tuntui sopivalta
tehdä siten. Ja tiesinhän minä, että jos haluan, niin minä saan
sopimuksemme puretuksi milloin hyvänsä."

"Voitko sinä purkaa sen?"

"Taivas! Totta kai. Lakihan sen määrää."

"Siitä sinä et ole puhunutkaan minulle."

"Enkö. Oh, tietysti minä saan kartanon takaisin, kun vain maksan
sisarelleni jälleen viisituhatta puntaa. Sen summan minä silloin sain
häneltä."

Sally ei puhunut mitään, mutta hän käsitti, että tässä ilmaantui äkisti
uusi vaara uhkaamaan hänen onneaan. Hän oli nyt huomannut, kuinka
Traill — kaikista bohemi-tottumuksistaan huolimatta — oli sydämestään
kiintynyt tähän vanhaan sukuperintöön, ja hän aavisti, että jos mies
jolloinkin palaisi jälleen kotikartanoonsa ja omaksuisi syntyperänsä
ja luonnollisen ympäristönsä elämäntavat, niin heidän kahden täytyisi
vieraantua toisistaan enemmän tahi vähemmän.

He ajoivat sisään portista, auton vieriessä edelleen seetrien ja
loistavien tulpaani-istutusten reunustamaa lehtokujaa, ja nyt vanha,
arvokas Manor oli kokonaisuudessaan heidän silmiensä edessä.

"Se on suurenmoinen", huudahti Sally. "Ja kun ajattelen, että
kuningatar Elisabet on ollut täällä ja nähnyt sen aivan samanlaisena
kuin minäkin sen nyt näen, niin se tuntuu minusta kaksin verroin
ihmeellisemmältä." Tämän historiallisen tapahtuman oli Traill kertonut
hänelle matkalla, tietäen, että se herättäisi tytön lapsekkaasti
innostuvassa sielussa romanttisia ja upeita mielikuvia.

"Kyllä," sanoi Traill hymyillen, — "kyllähän se lisää väriä tähän
vanhaan rähjään! Ja sille herrasmiehelle, joka niihin aikoihin hoiti
Manoria, se lisäsi ennenkaikkea kustannuksia. Arvaan, että hänen täytyi
kuningattaren käynnin jälkeen elää monta kuukautta saiturin tavoin,
kiristääkseen talousmenoista jälleen tuhlatut varat."

He pysähtyivät pääkäytävän porrasten eteen, ja Traill auttoi tytön alas
ajoneuvoista.

"Luulen, että taloudenhoitaja saa ensi työkseen tarjota meille pienen
välipalan. Oletko sinä nälkäinen?" Hän aukaisi hallin oven ja päästi
tytön ohitseen sisälle.

"Olen, hirvittävästi. Luulen, että ajomatka sai sen aikaan."

"Hyvä on; me syömme aivan oitis. Odota minua hetkinen, — menet
tästä hallin läpi, — tyylikäs, vanha koju, eikö totta? — menet, ja
käännyt ensimmäisestä ovesta vasemmalle; siellä on ruokasali. Minä
en viivy kauan. Minä vain toimitan tämän kurjasti maalatun autopahan
pois silmistä ja puuhaan ohjaajalle aterian keittiössä. Odota minua
ruokasalissa."

Hän palasi portaille ja sulki oven jäljissään. Sally katsahti
ympärilleen, seisten hetken liikkumattomana asemillaan. Hän tunsi
itsensä kumman vieraaksi täällä, — seinien arvokas tammilaudoitus,
ylelliset hopeakoristeet, vanhanaikainen, hienostuneen maun päiviltä
periytynyt sisustus, — tämä kaikki ikäänkuin kuiskaili hänelle joka
taholta: sinä et kuulu meidän maailmaamme. Tyttö ymmärsi hyvin, että
Traillin täytyi rakastaa tätä arvokasta loisteliaisuutta, Traillin,
joka oli syntynyt ja kasvanut sen keskessä ja sitä varten; mutta
Sally itse — hän tunsi tässä ympäristössä outoa painostusta, joka
voitti yksinpä hänen ihailunsa ja hartaan ihastuksensakin. Jos Traill
peruuttaa sisarelleen tekemänsä myönnytyksen, ajatteli tyttö, —
peruuttaa sen nyt, kun hänen maineensa ja arvonsa virkamaailmassa
kohoaa päivä päivältä —, niin voiko mies tuoda hänet mukanaan tähän
kotiin? Sally tunsi, ettei hän ole tänne sovelias; ja tämä tunne sai
lämpimän veren jäähtymään hänen suonissaan.

Hitaasti ja arastellen hän kulki edelleen, joka askeleella toivoen,
että Traill jo palaisi ja ikäänkuin oikeuttaisi hänet tunkeutumaan
tähän outoon maailmaan, johon hän ei pitänyt itseään kelvollisena.
Ruokasalin oven edessä hän pysähtyi epäröiden ja katseli pelokasta
odotusta kuvastuvin silmin, eikö Traillia jo näkyisi. Mutta vihdoin
hän koetti rohkaista mieltään karistamalla sielustaan tämän oudon
ympäristön synnyttämän arkuuden, hän tarttui lujin sormin oven kahvaan,
aukaisi raskaan tammioven ja kävi sisälle.

Hän kohtasi mrs Durlacherin hämmästyneen katseen, — se tähtäili häntä
hienojen, ylhäisesti kohotettujen kulmakarvojen alta. Mrs Durlacher
nousi hitaasti seisaalleen mukavasta nojatuolista, jossa hän oli
istunut, ja kysyi tunnustellen:

"Tehän olette miss — miss —?"

"Bishop," vastasi Sally kuivin huulin.

"Niin, minä muistan, Bishop, — miss Bishop." Sally kumarsi puoleksi
tiedottomasti.

"Mutta mikä tuottaa —?" Traillin sisar keskeytti, ymmärtäen, että jatko
liian ilmeisesti osoittaisi hänen teeskentelevän tietämättömyyttä.
Kuitenkin, hän olisi tahtonut kysyä tytöltä monia seikkoja; hän ei
esimerkiksi, tiennyt, olivatko he kenties salaisesti vihityt. Hän
ymmärsi, että näiden kahden täytyi olla nyt läheisempiä ystäviä kuin
kolme vuotta sitten, jolloin oli tavannut saman tytön Jackin asunnossa.
Silloin Traill oli sanonut tytön syntyneen ylhäisön naiseksi, ja nyt
hän toi hänet mukanaan Aspley Manoriin! Olivatko he naimisissa? Ajatus
koski häneen kipeästi.

"Tulitteko te tänne minun veljeni mukana?" kysyi hän, edelleen
ajatustensa hämmentämänä.

"Tulin," vastasi Sally. "Luonnollisesti minä tulin mr Traillin
seurassa."

"Mutta hän ei kertonut mitään vieraista. Hän kirjoitti. Minä — minä
luulin hänen tulevan yksinään."

Siihen ei sopinut vastata mitään. Sally tunsi, että hän oli
käyttäytynyt naurettavasti, jos olisi pyytänyt anteeksi saapumistaan.
Hän vaikeni.

"No niin", sanoi mrs Durlacher hymyillen, "pelkään, ettei meillä ole
tässä silmänräpäyksessä paljon tarjottavaa teille. Jack oli tyhmä,
kun ei ilmoittanut teidän tulostanne. Ettekö halua vähentää hiukan
vaatteitanne, pyydän?"

Hän järjesti vieraansa olon mahdollisimman mukavaksi, sillä
vierasvaraisuus on hyvinkasvatetun englantilaisen vallasnaisen
päähyveitä. Siihen pakottavat häntä tottumus ja tapojen kahleet
silloinkin, kun luonne tahi mieliala tällaista hyvettä kernaimmin
vieroksuisivat. Hän johti Sallyn istumaan tulennoksen ääreen ja alkoi
sitten tavan vaatiman keskustelun.

"Tulitteko tänne suoraan kaupungista," kysyi hän.

"Tulimme, mrs Durlacher."

"Kaunis ajomatka, eikö totta?"

"Oh, kyllä; ihastuttava."

"Kuulkaahan, kauanko siitä on aikaa, kun me viimeksi kohtasimme?"

"Kolme vuotta, luullakseni; ehkä hiukan enemmän."

"Niin, tietenkin; tietenkin siitä on jo kulunut vuosia. Mikä ihana
muisti teillä onkaan! Haluatteko ennen ateriaa vielä katsella taloa?
Tämä on vanha, muistorikas rakennus, uskotteko? Mutta ehkäpä te
mieluummin aterioitte ensin, niinkö?"

Sally nousi innostuneesti seisaalleen.

"Oh, en suinkaan. Minä katselisin mielelläni kaiken viipymättä. Jo
halli oli minun mielestäni ihmeellinen."

Mrs Durlacher nousi myöskin, tarkastellen arvostelevasti Sallyn pukua,
joka — ollen kokonaan toisenmoinen kuin hänen pukunsa kolme vuotta
sitten — oli aistikkuudellaan aluksi hämmästyttänyt häntä.

"Niin, halli on hyvin vanhanaikainen. Me pistäydymme ensin kirjastoon."

Tällöin, kun Sallyn jo oli täytynyt kituen laahustaa ohi monen
polttavan tulenliekin, saapui hänen turvansa ja auttajansa. Traill
aukaisi pikaisesti oven ja riensi heidän luokseen. Hänen ilmeistään,
askeleistaan, hänen koko olennostaan näki, että hän oli jostakin
kiihtynyt.

"Sanoivat sinun olevan täällä, Dolly," alkoi hän, puristaessaan
sisarensa kättä, ja hänen äänessään kuvastui muutakin kuin pelkkää
tapaamisen riemua.

"Niin, totta kai he niin sanoivat", vastasi sisar nauraen. "Kaiketi
sinä, muuten, huomasit vaunutkin pihalla? Näit, että minä olin tänään
saapunut niillä. Siitä minä nyt muistan," jatkoi hän, — "Garrett
tarvitsee puhtaan kauluksen. Näitkös sinä hänet?"

"Garretin? Ajajan? Kyllä."

"No niin, oletko sinä koskaan ennen nähnyt niin tahraista kaulusta —"

"Minä annan palttua ihmisten kauluksille."

"Et tekisi niin, jos sinä joutuisit istumaan vaunuissa toista tuntia,
sellainen kaulus aina silmiesi edessä. Siten minulle kävi tänä aamuna."

"No hyvä; mutta ethän sinä voi vaatia palvelijoilta puhtautta, — tahi
voitko? Kunhan he vain salaavat likaisuutensa, niin sinä saat olla
tyytyväinen."

Mrs Durlacher purskahti heleään nauruun. Veljen pureva ylenkatseisuus
huvitti häntä aina.

"Minnekkä te olette lähdössä?" kysyi Traill Sallyltä, kääntyen häneen
päin.

Mrs Durlacher ehätti vastaamaan:

"Aioin näytellä miss Bishopille taloa nyt ennen ateriaa. Sinä
luultavasti näytät hänelle myöhemmin tilukset."

"Hän on liian väsynyt, lähteäkseen nyt heti kiertelemään portaita
ylös ja alas," sanoi Traill arvelematta. "Huomaahan, että me ajoimme
Trafalgar Squarelta tänne saakka tärskyttävässä vuokra-autossa. Ei,
tytön täytyy syödä ensin. On parasta, kun menet riisumaan hattusi,
Sally. Missä Taylor on? Hän voi ohjata tytön joko Elisabetin kamariin
tahi sinun omaan huoneeseesi, Dolly, ellei sinulla ole mitään sitä
vastaan."

Mrs Durlacherin ylähuuli koukistui, mutta Traill ei huomannut sitä. Hän
puhui jälleen Sallylle. "Ehkä sinä kernaasti jättäisit hattusi samaan
paikkaan, johon Hänen Majesteettinsa kerrotaan nojanneen väsynyttä
päätään?" hän kysyi.

Sally hymyili. Mrs Durlacher hymyili myöskin, mutta kun Traill aikoi
soittaa kelloa, kutsuakseen palvelijan, sanoi hän vasten tahtoaankin:

"Pyydän, salli toki minun osottaa vieraalle tämä _kunnia_ omassa
talossani."

Hän älysi heti harha-askeleensa, mutta ei voinut enää korjata sitä.
Hänen oli työläs hillitä mielikarvauttaan, nähdessään joutuvansa
tappiolle aikeissaan. Vain suurpiirteiset naisluonteet jaksavat
taistella kylmäverisesti silloinkin, kun voitto silminnähden liukuu
käsistä.

Traill soitti kelloa kiivaasti. Tämä pieni purkaus auttoi häntä jälleen
hallitsemaan mieltään; sitten hän kääntyi sisareensa.

"Emme nyt huoli kiistellä siitä, kenenkä talo tämä on," hän sanoi
kylmästi. "Miss Bishop on väsynyt; siinä meidän ensimmäinen huolemme."

Taylor, vanha palvelija, tuli sisälle. Traill jatkoi:

"Taylor, opasta miss Bishop yläkertaan, kuningatar-huoneeseen." Hän
hymyili Sallylle, tämän poistuessa. Kun ovi sulkeutui, hän kääntyi
jälleen sisareensa.

Mrs Durlacher oli raivoissaan. Hän oli joutunut häpeällisesti
tappiolle, ja nyt hänessä kiehui hävinneen, matalasieluisen naisen
palava kiukku.

"Kuinka sinä uskallat tuoda — naikkosiasi tänne ja häväistä ja loukata
heidän vuokseen minua omassa kodissani!" hän sähähti. Traill kääntyi
häneen syrjin, nojautui uuninreunukseen ja nauroi. Häijymmin hän ei
olisi voinut maksaa sisarensa ilkeydenpuuskaa. Hänen naurunsa kaikui
raivostuneen vallasnaisen aivoissa kuin onnettomuutta ennustava
pasuunan toitotus. Mrs Durlacher jo katui, että oli uudelleen alottanut
kamppailun.

"Sinun ei tarvitse huolehtia miss Bishopin suhteesta minuun," puhui
Traill tyynesti. "Sinä et kuitenkaan pysty luokittelemaan häntä
oikein; sinä erehdyt jälleen, kuten kerran ennen, arvaillessasi häntä
muotitytöksi. Sinä et edes pysty itse käsittämään mitä sinä puhut, tahi
mitä sinä tarkoitat, — ja siinä onkin sinun ainoa puolustuksesi. Sinä
olet nainen. Mutta suonet anteeksi, jos minä eräässä suhteessa oikaisen
sinua. Sanoit, että tämä on sinun talosi, mutta erehdyt siinä; Aspley
Manor on minun."

"Eiköhän sinun ole maksettava minulle viisituhatta puntaa, ennenkuin
olet oikeutettu puhumaan noin?" kysyi sisar. Hän oli nyt voittanut
kiivautensa, ja hän päätti liikehtiä varovasti, välttääkseen uusia
tappioita.

"Luuletko sitten, että maksaminen olisi minulle kovin työlästä?" kysyi
Traill vuorostaan.

"No niin, onko sinulla rahat käsillä?"

"Oh, ei," hymähti Traill. "Minulla ei koskaan ole mukanani enempää kuin
neljä tahi viisi puntaa kerrallaan. Mutta älä nyt hulluttele, Dolly.
Ethän tahtone ärsyttää minua tekoon, jonka tiedät tuottavan sinulle
huolta koko loppuiäksesi? Ymmärräthän, että minä voin hankkia rahat
vaikka huomiseksi, jos haluan. Sinä olet jo ärsyttänyt minua aivan
riittävästi."

"Millä sitten?"

"Aluksikin sillä, että saavuit tänään Aspleyhin."

"Miksikä se ärsyttää sinua?"

"Siksi, että minä arvaan hyvin sinun syysi. Sinä tiesit, että miss
Bishop olisi minun mukanani, — seuranaisesi ystävällisesti kertoi sinun
ymmärtäneen asian siten." Hän kääntyi ja tarkasteli sisartaan lujin
silmäyksin. "Sinä olet, Dolly, notkea kuin tina, mutta sinä et tiedä,
kuinka minun kanssani on leikiteltävä."

"Vai niin, mrs Butterick on kertonut sinulle sellaisia?"

"Kyllä. Hän puhui kuin ilmestyskirja. Kas niin, minähän olin nimenomaan
kysynyt, onko Aspley Manor tänään tyhjillään; mitä lempoa sinä sitten
tulit etsimään täältä?"

"Myönnähän, Jack, että sinä voisit puhua hiukan kohteliaammin," ehdotti
mrs Durlacher.

"Se ei tee asiaa mutkattomammaksi sinulle eikä minulle. Mutta suostun
kernaammin siihen kuin sallin sinun alinomaa keskeytellä ja poiketa
asiasta. Miksikä sinä siis tulit tänne?"

Naisen aivot voivat työskennellä hämmästyttävän nopeasti, milloin
hän vain tajuaa mihin suuntaan hänen on ohjattava ajatuksiaan. Mrs
Durlacher puristi huulensa yhteen, ikäänkuin pidättääkseen vastausta
itsepäisesti niiden takana, ja hänen silmänsä saivat kokonaan uuden
ilmeen.

"Minkätähden?" kysyi Traill jälleen.

Sisar kohautti hartioitaan ja huoahti, näköjään pudistaakseen yltään
pettymyksen tunnon. Sitten hän sanoi, kääntyen katselemaan ulos
ikkunasta:

"Halusin tavata sinut, — siinä kaikki."

"Mutta sinähän tiesit, etten minä saapuisi yksinäni?"

"Arvasin sen, — aavistin sen sinun kirjeestäsi, — siitä, kun sinä
sanoit toivovasi, ettei täällä olisi silloin ketään. Mutta — minä
ajattelin, ettei minun tuloni haittaa mitään, — eikä täällä muuten
olisi kukaan järjestänytkään mitään sinun varallesi, — ja sitten, —
minähän sanoin — halusin tavata sinut."

"Niin, mutta minkätähden?" Hän tarttui sisarensa käsivarteen, pidellen
hänen kyynärpäitään kämmenensä kuvussa.

Mrs Durlacher huokasi jälleen, sitten hän kääntyi, irroittautuen
melkein ärtyisästi, istui tulennoksen luo ja alkoi tuijotella
hiillokseen.

"Emme voi nyt ryhtyä puhumaan siitä," sanoi hän hiljaisesti. "Miss
Bishop on tuokion kuluttua jälleen täällä."

"Etkö sinä ole onnellinen? Vaivaako sinua mikään?"

Sisar ummisti silmänsä, ikäänkuin myöntääkseen siten, olevan.

"Sinä et ole onnellinen?"

"En."

"Harold?"

"Niin."

Traill katseli sisartaan ja luuli ymmärtävänsä, että ylpeys esti häntä
puhumasta suruistaan. Ja näin juuri mrs Durlacher oli halunnutkin hänen
ajattelevan.

"Mitä miehesi on tehnyt?"

"Eivät hänen tekonsa ole syynä, — en usko hänen tehneen mitään."

"No, mikä sitten on vikana?" Hän laski kätensä sisaren olkapäälle.
"Dolly raukka", hän jatkoi lempeästi. "Mutta sanohan, miksikä sinä
ärsytit minua, sanomalla, ettei minun sovi tuoda tänne — naikkosiani?"

Sisar katsahti häneen avoimesti ja ujostelematta. "Olin
mustasukkainen," hän tunnusti.

Traill naurahti hilpeästi. Sisaren sanat hipaisivat hänen
itserakkauttaan, kuten Dolly oli suunnitellutkin. Mies kumartui ja
suuteli sisartaan poskelle, ja kun Sally tuli ovesta sisään, hän näki
tämän suudelman. Tyttö ei tiennyt, mikä sen oli aiheuttanut, mutta hän
aavisti herkistyneessä mielentilassaan, että hänelle se ennusti vaaraa,
jota hän nyt oli oppinut pelkäämään.

"Minun sisareni ei ole tyytyväinen mieheensä," kertoi Traill Sallylle,
kun he jälleen ajoivat Lontoota kohden.

"Siitäkö hän puheli sinulle, minun ollessani yläkerrassa?" kysyi tyttö.

"Niin."

"Ja sentähden sinä siis suutelit häntä?"

"Niin. Näitkö sinä?"

"Kyllä, tullessani jälleen sisälle ruokasaliin."

"No niin; asia on siten. Minä olenkin aina pitänyt Harold Durlacheria
houkkiona," lisäsi Traill miettivästi. "Sanoin sen sisarelleni useasti,
ennenkuin he menivät naimisiin. Herran nimessä, mitä hyvää voi
odottaakaan kaartinupseerilta? Hän elää, — ottaakseen elämältä minkä
saa, antamatta mitään. Epäilen, tokko hänen ruhonsa edes hedelmöittää
maata lahotessaan mullaksi hänen kuoltuaan. Hän luullakseni myisi
ruumiinsa, jos arvaisi sen näin kelvolliseksi."

Sally sulki silmänsä Traillin puhuessa, ja aukaisi ne sitten äkisti,
tarkastellakseen hänen kasvojaan. Nämä karkeat puheenparret, joihin
Traill oli mieltynyt, eivät sallineet tytön pitkäksikään aikaa unohtaa,
kuinka kovettunut tämän miehen sielu pohjaltaan oli.

"Aiotko sinä puuttua asiaan jollakin tavoin?" kysyi hän Traillilta.

"Minä? Oh, kaiketi minun täytyy pyrkiä välittäjäksi tavalla tahi
toisella. Dolly on minun sisareni, ja minusta hän tuntuu nyt suorastaan
onnettomalta."

Tämän, osaksi todellisen ja osaksi uskotellun syyn nojalla mrs
Durjacher sai veljensä alottamaan vieraskäyntinsä Sloane kadulla.
Traill oli käynyt siellä jo useasti, kertaakaan kohtaamatta Durlacheria
itseään. Mies oli aina poissa kotoa. Mutta sen sijaan hän tapasi mrs
Durlacherin vierashuoneessa monia odottamattoman mielenkiintoisia
henkilöitä, joita oli sinne kutsuttu vartavasten juuri hänen tähtensä.
Ne olivat, itse tietämättään, tärkeitä näyttelijöitä tässä pikku
näytelmässä, jonka huolehtiva sisar oli veljensä varalle järjestänyt.
Ja kaiken aikaa Traill kuvitteli, että hänen vieraskäyntinsä vain
tarjosivat lohdutusta ja tukea onnettomalle sisarraukalle.

Kun Traill, kolmannen kerran uudistettuaan tämän vierailunsa,
parhaillaan istui teepöydässä, kahden kesken sisarensa seurassa, aukeni
ovi ja palvelija ilmoitti vieraan saapuneen, — miss Standish-Roen.

Traill nousi ja tavotteli hansikkaitaan. Mrs Durlacher riensi ovelle
vierasta vastaan ja huudahti ihastuneesti:

"Rakas lapsi, kuinka ilahutit minua tulollasi!" Hän suuteli tyttöä
poskille lämpimästi. "Tulehan, minä esittelen sinulle veljeni."

Traill oli jo vieraan nimen kuullessaan muistanut nähneensä hänet
ravintolassa, ollessaan kerran sisarensa seurassa illallisella. Nyt hän
kääntyi ja tunsi heti tytön samaksi neidoksi, jonka hän silloin oli
huomannut naapuripöydässä, johtokuntiin kuuluvan isänsä seurassa. Hän
kumarsi, tarkastellen yhä tytön kasvoja.

"Sinä et tietenkään lähde vielä, Jack," sanoi mrs Durlacher, katsellen
pyytävästi veljeään. Traill epäröi. Miss Standish-Roe istuutui ja
suuntasi silmänsä kysyvinä Trailliin, ikäänkuin vastaus koskisi juuri
häntä.

"No niin, ehkäpä minä juon toisen kupillisen teidän seurassanne,"
sanoi Traill. Hänen sisarensa kasvot loistivat, ja muutamassa
silmänräpäyksessä hän oli pienin onnistunein kääntein yllyttänyt
Traillin puhumaan mieliaiheestaan, sovinnaisuudesta.

"Tuhannesti mieluummin", huudahti Traill, minä kuuntelen miestä, joka
tietää syyllisyytensä ja tunnustaa sen, kuin viattomuuttaan ruikuttavaa
naista, jonka hyveellisyyttä vain sovinnaisuus on estänyt kokonaan
tipahtamasta hänen sormiensa nenistä.

"Siksipä te tuhosittekin sen naisen tässä muutamana päivänä, mr
Traill," sanoi miss Standish-Roe ihaillen.

"Tuhosin? Kenet?

"Naisen, joka oli suudellut — vastaajaa."

"Ah, mutta ettehän te ollut oikeussalissa, tahi olitteko?"

"En; minä luin asiasta sanomalehdistä; teidän sisarenne aluksi kertoi
minulle siitä."

Mrs Durlacher katseli arastellen veljeään silmiin, peljäten hänen
aavistelevan hänen tarkoituksiaan. Mutta Traillin mielen täytti nyt
kokonaan helposti ymmärrettävä turhamaisuus; hän ei joutanut penkomaan
näiden sanojen merkitystä pohjiaan myöten.

"No niin, siinä on juuri sellainen tapaus, johon minä äsken tähtäilin,"
hän sanoi. "Siinä näemme sovinnaisuuden hyveen paljastettuna. Luulen,
ettei nainen ollut syyllinen kaikkein pahimpaan; sovinnaisuus
epäilemättä oli estänyt hänet siitä. Mutta hän oli ansainnut tuomionsa."

"Mutta tehän kuitenkin vahvistitte hänen syyllisyytensä?" sanoi miss
Standish-Roe hämmästellen. "Vaikka uskoitte hänen puhuneen totta?"

"Niin tietenkin," vastasi Traill. "Sellaiset naiset on karkoitettava
yhteiskunnasta, joka on liian täynnään heidän laisiaan."

Mrs Durlacher kiiruhti vaihtamaan keskustelun aihetta.

"Huomisillaksi minä tilaan aition jostakin teatterista, kuule Jack,"
hän sanoi. "Haroldin täytyy lähteä muuanne, — kaiketi sinä tulet
aterioimaan meidän kanssamme ja seuraat sitten meitä teatteriin?"

"Keitä ovat nämä 'me'?"

"Miss Standish-Roe sekä minä. Ellet sinä suostu, niin me jäämme aivan
yksin."

Sallyn kuva häilähti Traillin mielessä. Hänen täytyisi siis jättää
tyttö aterioimaan yksinään johonkin ravintolaan. Mutta entäpä niinkin?
Eihän hän ollut mitenkään sidottu. Hän vastasi:

"Kyllä; minä tulen. Mihinkä aikaan sinulla on päivällinen?"

Voitonriemu kohahteli mrs Durlacherin sydämessä.

"Sinun olisi paras tulla puoli kahdeksalta," hän ehdotti.

Traill myönsi jälleen. Hän ei hetkeäkään tuntenut itseään halukkaaksi
tähän seurailoon, mutta hän ei myöskään tahtonut myöntää itselleen,
että Sally kahlehtisi häntä. Hän halusi tuntea itsensä vapaaksi; siinä
hänen syynsä.

Kun Traill oli lähtenyt, mrs Durlacher kääntyi ystävättäreensä.

"Tulethan sinä, — voithan sinä tulla?"

"Miss Standish-Roe nyökäytti päätään."




III LUKU.


Samana iltana Traill, palattuaan sisarensa luota, vei Sallyn mukanaan
aterioimaan pieneen Sohon ravintolaan, jossa he olivat ensimmäisen
iltansa istuneet.

Siellä puuhasivat edelleenkin Madame — samoinkuin Berthe ja Marie —
samoinkuin viinuri Alexandra, — aina yhtä säännöllisinä, yhtä taitavina
ja nuhteettoman kohteliaina.

"Bon soir, monsieur, — bon soir, madame!" Samat sanat entinen sävy;
aivan muuttumattomina. Yhteinen etu oli pitänyt heidät edelleen koossa,
ja yhteinen veren perintö kuvastui edelleen haihtumattomana heidän
tavoissaan ja käyttäytymisessään.

"Minä aina tunnen itseni niin lämpimäksi täällä," sanoi Sally
hilpeästi, kun he jälleen istuutuivat entiseen pöytäänsä.

"Kuinka niin?"

"Täällähän me olimme yhdessä ensimmäisen iltamme." Tyttö ojensi kätensä
pöydän yli ja siveli Traillin sormia. "Tänne sinä minut kaikkein
ensimmäiseksi johdatit."

"Etkä sinä ole pahoillasi?" kysyi Traill vakavasti.

"Pahoillani — en! Miksikä?"

"Muistatko, mitä sinä sanoit minulle juuri täällä; vähää ennen kuin me
lähdimme minun asuntooni?"

"Minä sanoin kai — yhtä ja toista."

"Ei, — sinä puhuit varsin vähän silloin. Mutta sinä sanoit jotakin,
mikä painui syvälle minun mieleeni."

"No?"

"Sanoit, että minä olen kunniallinen mies."

"Siten minä uskoin silloin; ja nyt minä tiedän sen todeksi, näiden
kolmen vuoden jälkeen."

"Tiedät, — niinkö?"

"Tiedän."

"Ja kuitenkaan minä en ole vielä sanallakaan vihjannut sinulle, kuinka
minun pitäisi ainakin turvata sinun asemasi."

Tytön huulet aukenivat erilleen tuskallisesti. Häntä kauhisti edelleen
jo pelkkä ajatuskin, että heidän suhteensa muuttuisi jonkinlaiseksi
liikesopimukseksi.

"Sinä olet siis jättänyt kaiken vain luottamuksen varaan?" jatkoi
Traill. "Entä jos minä kuolisin, — oh, kuolema on sellainen suurteko,
johon vähäpätöisinkin meistä pystyy. — Berthe!" Hän kääntyi ja
neuvotteli hymyilevän tarjoojattaren kanssa illallisesta. "Otaksukaamme,
että minä kuolen", jatkoi hän sitten Sallylle, nojaten kyynärpäitään
pöytään ja katsellen tyttöä vakavasti silmiin.

"Miksikä sinä puhut näin?" valitti tyttö, samalla kun hänen aivoissaan
välähti pelko: "Ajatteleeko hän todella kuolemaa? Entä jos hän aikookin
hyljätä minut?" Nämä epäilykset hyppivät hurjaa tanssiaan hänen
silmiensä edessä. Jos Traill olisi ollut kyllin tarkkanäköinen, hän
olisi voinut huomata nämä häälyvät aaveet.

"Miksikä? Siksi, ettei minulla ole oikeutta sysätä näitä asioita
syrjään", puhui Traill ystävällisesti. "Sinulla ei ole hämärintä
aavistustakaan siitä, onko minulla mitään tarjona sinun varallesi.
Olen usein ihmetellyt, etkö sinä milloinkaan kysy minulta tätä, mutta
ei, — sinä et edes ajattelekaan koko asiaa. Etkö sinä menettele siinä
järjettömästi? Etkö sinä huomaa, että ihmisen täytyy ajatella myöskin
tulevaisuutta?"

"Minä en tahdo ajatella tulevaisuutta," sanoi tyttö urhokkaasti. "Minä
kammoan sellaisia ajatuksia. Minä olen nykyhetkellä onnellinen; enkö
minä saa tyytyä siihen?"

"Kuka takaa sinun onnesi huomispäivänä? Siinä se! Etkö nyt ymmärrä,
Sally, että kun minä liitin sinut omaan elämääni, niin minä samalla
sitouduin vastaamaan sinun kohtalostasi? Tämä sitoumus minun on nyt
täydennettävä. Kun me tänä iltana palaamme kotiin, niin me valmistamme
jonkinlaisen sopimuksen, ja huomisaamuna minä vien sen asianajajalleni
laillisesti vahvistettavaksi."

Sally kumartui eteenpäin pöydän yli ja kosketti jälleen miehen kättä.
Hänen kasvonsa, joista vielä äsken loisti hilpeä huolettomuus, olivat
nyt tuskan pimentämät.

"Älä tee sitä," hän sanoi; "minä pyydän, älä tee sitä. Minä en välitä
mistään sopimuksista niin kauan kuin sinä pidät minusta. Mitä sopimus
hyödyttää minua, jos sinä kuolet, niinkuin sanoit! Mitä iloa se voi
tarjota minulle? Luuletko, että minä silloin jaksaisin elää?"

Traill tarkasteli hämmästyneenä tyttöä. "Älä sinä puhu hullutuksia,"
sanoi hän lujasti, mutta samalla ystävällisesti. "Sinä olet pieni,
rakas, yksinkertainen lapsi, mutta sinun täytyisi yhtä hyvin elää ilman
minuakin. Jokainen sen jaksaa. Ja sinä luultavasti rakastaisit sitten
jotakin toista miestä."

"Vähän sinä tiedät minusta," huudahti Sally katkerasti, "jos todellakin
ajattelet siten."

"No niin, enhän väittänyt sitä varmaksi, — oletin sen vain
mahdolliseksi. Luulen siinä asiassa tuntevani hiukan ihmisluonnetta.
Ja sen pohjalta näitä seikkoja on arvioitava eikä tunteen kannalta.
Mutta en väitä mitään sinusta. Sanon vain, että sinun täytyy elää, ja
minun täytyy huolehtia siitä, että sinä voit elää. Miksikä sinä niin
kauhistut sellaista pientä sopimusta? Miksikä?"

Tytön pää painui. Kuinka hän olisi voinut puhua miehelle
epäilyksistään, kun hän ei voinut osoittaa mitään syytä pelkoonsa?
Ja ehkä hän sanoillaan vain herättäisi miehessä eron ajatuksen, joka
muuten kenties ei koskaan syntyisi hänen mielessään? Tämä pelko salpasi
tunnustuksen hänen sydämeensä.

"No, minkätähden?" toisti Traill.

"Se ei miellytä minua," sopersi tyttö epäröiden. "Se tuntuu niin
rumalta, — siinä kaikki."

"No niin; pelkään, että meidän täytyy alistua sellaiseen rumuuteen,"
päätti Traill. "Minä menettelisin kehnosti, ellen taivuttaisi sinua
siihen. Teemme sen tänä iltana; sittenhän se on ohitse."

Traill kirjoitti sopimuksen vielä samana iltana. Sitten hän näytti
sen Sallylle. "Sinun pitäisi lukea tämä, ennenkuin minä jätän sen
vahvistettavaksi," hän ehdotti.

"En minä halua lukea sitä," vastasi tyttö.

"Miksikä et?"

"Se ei huvita minua. Sinä olet kirjoittanut sen omaksi iloksesi, etkä
minun mieltäni noudattaaksesi. Ole hyvä, — älä pyydä minua lukemaan
sitä!"

Traill ei ymmärtänyt tytön järjetöntä itsepintaisuutta, ja hän kohautti
hartioitaan puoleksi tyrmistyneenä. "No, kuten haluat," hän vastasi
rauhallisesti ja työnsi paperin kirjoituspöytänsä laatikkoon. "Joka
tapauksessa minä annan sinulle tästä jäljennöksen."

Sally hyvästeli hänet, kuten tavallisesti, ja lähti hitaasti
yläkertaan, josta Traill oli vuokrannut hänelle pienen huoneuston Tyttö
istui ajatuksissaan pianon ääreen ja alkoi soittaa, itsekään tietämättä
mitä. Sitten hän äkisti säikähti ja nosti kätensä koskettimilta, —
olihan Traill nyt kotona, hänen huoneidensa alapuolella, ja hänen oli
lupa soitella pianoaan vain silloin, kun Traill oli poissa. Hetken hän
vielä istui paikallaan, sivellen hellävaroin koskettimia ja kuvitellen
sielussaan kuulumattomia säveleitä ja sointuja, ikäänkuin tuntien ne
sormenpäissään. Sitten hän nousi, seisoi liikkumattomana ja tarkkasi
alhaalta kuuluvia vaimennettuja ääniä.

Hän kuuli lasin kilahtelevan. Traill sekoitti iltawhiskyään. Siitä
tyttö ymmärsi, että hän kohta menisi levolle. Eikö hän enää tulisikaan
tapaamaan tyttöään tänä iltana? Sally katsahti kelloa, joka tikitti
uuninreunuksella. Se oli hiukan yli yhdentoista.

Tyttö meni makuuhuoneeseensa ja alkoi riisuutua. Hän otti ylleen uuden,
pitsikoristeisen yöpuvun, jonka hän oli ostanut vasta muutamia päiviä
sitten. Katsellessaan itseään arvostelevasti kuvastimesta hän huomasi
hiuksiensa olevan epäjärjestyksessä. Hän päästeli tukkansa valloilleen
ja haroi sen pitkiä suortuvia sormiensa lomitse, muistellen kuinka
monesti Traill oli tehnyt samoin. Ja tätä ajatellessaan hän äkisti
heittäytyi polvilleen vuoteensa viereen ja rukoili nyyhkyttäen:

"Jumala, — salli hänen rakastaa minua, — aina — aina! Osoita minulle,
kuinka minä voin saada — loppumattomasti — hänet rakastamaan itseäni!"

Näin hän huokaili, tuntematta uskoa ja saamatta rukouksestaan
luottamusta. Hän ajatteli enemmän Traillia kuin Jumalaa, ja hän tunsi
ettei rukouksensa voinut auttaa häntä. Mutta hänen sydämensä ahdistus
purkautui tähän avunhuutoon, ja hän osotti sen Jumalalle, ikäänkuin
voidakseen lohduttaa mieltään sillä, että hän ainakin oli rukoillut
armahdusta.

Mutta kesken huokaustensakin hänen täytyi kuunnella alhaalta erottuvaa
hälyä. Hän huomasi, että Traill liikkui nyt makuuhuoneessaan; hän oli
menossa levolle. Tyttö kuuli miehen aukovan vaatekaapin ovia, kun hän
järjesti seurustelupukunsa säilöön. Ja sitten rasahtelivat vuoteen
teräsjouset, kun Traill kääntelehti patjoillaan, tavotellen mukavaa
makuuasentoa.

Sally nousi pikaisesti seisoalleen, kuivasi kasvonsa hajuveteen
kostutetulla nenäliinalla ja heitti hartioilleen silkkisen iltavaipan,
rientäen epäröimättä portaita alas. Hän aukaisi pimeän etuhuoneen oven
ja hiipi sisälle.

"Jack," kuiskasi hän. "Jack!"

Hänen kurkkuaan kuivasi ja tämä hiljainen huudahdus häipyi
kuulumattomiin hänen huuliltaan. Ei vastausta.

"Jack!" uudisti tyttö ja kosketti Traillin makuuhuoneen oven kädensijaa.

"Sinäkö, Sally?"

"Minä, — olen."

"Tule sisälle. Minä olen jo vuoteessa. Mitä puuttuu? Tule sisään."

Sally aukaisi oven. Traill oli noussut istumaan vuoteelleen, haparoiden
tulitikkuja, ja raapaisi nyt valkean sekä sytytti yöpöydällään olevan
kynttilän.

"Herra nähköön!" huudahti hän, "sinähän vilustut tuossa asussa. Mitä
sinä tahdot, lapsi?"

"Minä en voi saada unta," mutisi tyttö, siristellen silmiään, joita
kynttilän äkillinen valo häikäisi.

"Minkätähden et?"

"En tiedä."

"Ajatukset vaivaavat?"

"Niin, — niin luulen."

"Lue sataan; yksi, kaksi, kolme —"

Sally koetti hymyillä, peljäten, että mies muuten huomaisi, kuinka
onneton hän oli.

"Ei se auta. Mieluummin minä ottaisin jonkun kirjan," sanoi hän. "Ehkä
—"

"Niin, tietysti; se on hyvä keino. Ota, minkä haluat. Ja koeta
tupakoida hiukan. Se tekee sinut uniseksi."

Traill heittäytyi jälleen makuulle vuoteeseensa.

Tyttö pistäytyi etuhuoneeseen ja otti käteensä ensimmäisen kirjan,
minkä sattui pimeässä tapaamaan.

"Löydätkö sinä mitään?" kysyi Traill.

Sally tuli jälleen valoon ja vilkaisi kirjan päällystä.

"Tässä on... Macaulayn 'Englannin historia'," luki hän.

Vuode rasahteli, kun Traill purskahti nauruun.

"Se kyllä nukuttaa sinut uneen," hän sanoi.

"Mutta ehkäpä minä vielä ottaisin savukkeenkin."

"No, mikäs siinä. Ota vaan."

"Mistä minä saan sen?"

"Rasiasta; se on minun liivini taskussa."

Tyttö etsi savukkeen ja tuli sitten jälleen Traillin vuoteen viereen
seisten siinä hetken neuvotonna.

"Haluatko sinä, että minä puhallan kynttilän sammuksiin?" hän kysyi.

"Eikö mitä; ei sen ole väliä. Minä saan sen kyllä sammumaan, nousematta
vuoteesta. Sinä osaat paremmin mennä ovelle, kun meillä on valoa."

Sally istahti vuoteen laidalle ja kumartui miehen ylle, kietoen toisen
kätensä hänen kaulalleen.

"Hyvää yötä," kuiskasi hän, lähentäen huuliaan Traillin kasvoihin.

"Lempo vie, sinähän tuoksut hajuvesiltä!" huudahti mies. "Onko sinulla
tapana aina nukkumaan mennessäsi valella hajuvesillä itseäsi?"

"Ei." Tytön kurkkua kuivasi ja hänen kielensä tarttui hampaisiin kuin
nahanpala. "Ei aina."

"No niin, hyvää yötä, pienokaiseni. Kun sinä luet Macaulayta puolen
sivun verran, niin olet jo unessa. Suutele minua."

Sally painoi huulensa miehen suulle, ja sitten, kun Traill tuntui
haluavan kääntää päänsä syrjään, hän kiiruhti pois, katuen, että oli
lähtenytkään huoneistaan.

"Osaatko sinä kulkea portaissa ilman kynttilää?" kysyi mies, kun tyttö
oli ovella.

"Osaan," vastasi Sally tukahtuneesti, "osaan vallan hyvin." Hän
sulki oven jäljessään ja riensi edelleen. Traill tunsi mielessään
hämärää kummastelua, sammuttaessaan kynttilän. Sitten hän kuunteli
tytön askeleita, kunnes ne pysähtyivät seuraavassa kerroksessa hänen
yläpuolellaan; silloin mies käänsi kylkeä ja nukkui.

Mutta Sally ei saanut unta sinä yönä. Kun hän ehti makuuhuoneeseensa
hän paiskasi kirjan ja savukkeen vuoteelleen ja heittäytyi itse niiden
päälle. Nyt alkoivat kyyneleet valua hetteistään. Jos Traill olisi
kuunnellut muutamaa silmänräpäystä kauemmin, vaipumatta uneen, hän
olisi erottanut tytön hillittömät nyyhkytykset.




IV LUKU.


Kun Traill seuraavana iltapäivänä palasi oikeushovista ja kertoi
Sallylle, että hänen oli mentävä illaksi sisarensa luo Sloane-kadulle,
ei tyttö puhunut siihen mitään. Hän katseli miestä kysyvästi, mutta ei
tohtinut pukea kysymystään sanoihin. Hän aavisti, että Traill halusi
tuntea itsensä vapaaksi menettelemään, kuten halusi, tarvitsematta
selitellä mitään. Vaikka hän olisi ollut Traillin puoliso, hän tuskin
sittenkään olisi uskaltanut kysellä miehen syitä; nyt, kun hän oli
vain hänen ystävättärensä, oli hän vielä vähemmän oikeutettu vaatimaan
häneltä selityksiä.

Sally luuli ymmärtävänsä Traillin sisaren tarkoitukset, ja hän
aavisteli, että mrs Durlacher vetosi avioliittonsa onnettomuuteen
vain tekosyynä. Tähän oletukseensa tyttö tahtoi kiinnittää Traillin
huomiota. "Ovatko sinun sisaresi ja hänen miehensä välit nyt paremmat?"
hän aloitti.

"Ehkäpä ovat hiukan; luulen niin. En tiedä varmaan, — vaikeata arvata.
En ole vielä nähnyt miestä. Sisareni ei salli minun puhua hänen
kanssaan. Hän väittää, että minä vain pahentaisin asiaa."

Tyttö katseli häntä suoraan silmiin.

"Uskotko, että asia on vakava?" hän kysyi. "Arvatenkaan sisaresi ei
olisi voinut vain kuvitella, että heidän suhteensa on onnettomalla
tolalla?"

"Kuvitella! Ei, — mitenkä hän voisi kuvitella sellaisia? Me Traillit
emme kuvittele mitään; meillä ei ole hituistakaan kuvittelukykyä. Ja
miksikä hän kuvittelisi mokomia? Mitä lemmon iloa siitä olisi? Mitä hän
sillä voittaisi?"

"Sinun myötätuntosi," vastasi Sally.

Traill poistui nauraen makuuhuoneeseensa. "Vielä mitä! — hittoako
hän välittää minun myötätunnostani", huudahti hän sieltä. "Vakuutan
sinulle, ettei Dolly ole mikään hempeämielinen olento. Hän huolii vähät
muusta, kunhan säilyttää asemansa kirkkaana maailman silmissä, — sen
voit uskoakin."

Sally ei voinut jatkaa. Hän oli yrittänyt kylvää epäluulon siemenen
Traillin mieleen, mutta hänen kylvönsä ei onnistunut. Tiesihän Traill,
mitä sisar toivoi juuri hänen suhteensa, mutta hän ei ymmärtänyt
tapaa, jolla mrs Durlacher koetti toteuttaa toiveitaan. Ja Sallyn ei
onnistunut avata hänen silmiään näkemään, mitä kaiken takana piili.

"Sinä aiot muuttaa nyt pukua?" kysyi tyttö.

Traill mutisi jotakin myöntävää makuuhuoneestaan, ja Sally, joka
huomasi, että hänen mielensä oli täynnään muita asioita, hiipi
hiljalleen pois ja nousi omaan kerrokseensa. Hän meni ikkunan luo,
katsellen lähimmän kadunkulman ohi pyörtäviä naisia, jotka kiiruhtivat
Piccadillyyn kohottaen hameenliepeitään puolisääreen ja heilutellen
pieniä käsilaukkujaan samalla kun he maanitellen vilkuilivat
ympärilleen.

Traill pujotteli päätään valkoisen, jäykäksi silitetyn paidan aukon
läpi ja kysyi: "Mitä sinä aiot puuhailla tänä iltana, Sally?" Ei
kuulunut vastausta. Traill katsahti ovelta etuhuoneeseen, ja kun hän
huomasi, että tyttö oli lähtenyt, hän alkoi äänekkäästi sadatella
paitaa, joka tuotti hänelle vastusta. Manaukset keskeytti ovelta
kuuluva koputus. Traill tuli kynnykselle, suorien paitansa helmoja, ja
aukaisi oven ulkoasuaan kainostelematta.

"Sinä? Käy sisälle!" hän kutsui.

Avoimessa ovessa näkyi pitkä, kaunismuotoinen, huolellisesti vaatetettu
mies. Hän asetti silkkihattunsa pöydälle, suu ylöspäin, riisui
hansikkaat käsistään ja viskasi ne huolettomasti hattuun, kääntyen
sitten Trailliin.

"Sinä olet pois lähdössä?" hän kysyi.

"Niin olen."

"Tuletko jonnekin syömään minun mukanani?"

"En ehdi."

"Lähdet pikku naisesi seurassa kaupungille, varmaan?"

"En. Hän on yläkerrassa."

Vieraan silmäys viivähti hetken Traillin kasvoilla, ja sitten hän
kääntyi katselemaan James Brownriggin valokuvaa.

"No niin, minusta aika tuntui pitkältä," hän sanoi. "Tulin senvuoksi
tapaamaan sinua." Hän otti taskustaan kultaisen savukekotelon ja
valitsi sieltä tupakan. Traill kiinnitteli nappeja paitansa kaulukseen
ja kalvosimiin.

"Ajattelin, että me voisimme lähteä yhdessä kaupungille ja ottaa sinun
tyttösesi mukanamme johonkin varieteehen, kuten kerran ennenkin, —
kauanko siitä jo mahtaakaan olla?"

Traill pistäytyi makuuhuoneeseen ja tuli hetken kuluttua takaisin
sovitellen kaulusta paidannappeihin.

"Oh, eiköhän siitä jo ole aikaa," hän mutisi.

"Pian vuosi, luullakseni. Viihdytkö edelleen hänen parissaan?"

"Mainiosti. Haluatko whiskyä?"

"En; kiitoksia, vanha veikko. Minnekkä sinä lähdet?"

"Päivälliselle sisareni luo. Menemme, luullakseni, sitten Yorkin
herttuan teatteriin."

"Ah, minä tapasin sisaresi tässä eräänä iltana." Hän istuutui,
nykäisten samalla housunlahkeitaan polvien kohdalta ylemmäksi. "Niin,
hän oli Prince'ssä luistelemassa, ja miss Standish-Roe oli hänen
seurassaan."

"Hän on myöskin tänä iltana meidän mukanamme."

"Onko?" Hänen katseensa vilahti jälleen hetkisen Traillin kasvoilla.
"Kirotun kaunis tyttö."

Traill ei vastannut. Hän meni takaisin makuuhuoneeseensa ja hyräili
hiljalleen. Äkisti hän keskeytti ja huudahti:

"Nytpä tiedän!"

"No?"

"Sanoit, että aika tuntuu sinusta pitkältä?"

"Niin, tekisi mieleni tappaa sitä jotenkuten."

"Hyvä. Sinähän voit viedä Sallyn aterioimaan."

"Tyttösesi?"

"Niin, hän jäisi muuten liian yksinäiseksi. Puhuin hänelle niin myöhään
tästä vierailustani, ettei hän ehtinyt kutsua luokseen ystäväänsä,
sitä, — mikä miss Hallard se nyt onkaan. Haluatko sinä? Älä epäröi
kieltäytyä, ellet halua."

"Oh, en minä halua vastustella. Mutta entä tyttö itse?"

"Minä kutsun hänet tänne."

Hän kiiruhti Sallyn ovelle, ja vieras kuuli hänen huutavan tyttöä
nimeltä.

"Minä tulen," vastasi Sally, ja hetken kuluttua hänen askeleensa
kajahtelivat porraskäytävässä.

"Mr Devenish on tullut hakemaan meitä kaupungille," kertoi Traill
tytölle, ennenkuin he ehtivät alakertaan. "Kun minä en jouda, voit sinä
lähteä hänen kanssaan yksin."

Askeleet pysähtyivät. Devenish sulki puolittain silmänsä, huvitettuna;
hän kuuli monia kertomattomia seikkoja tässä äänettömyydessä.

"Pitäisikö minun mennä pukeutumaan?" kysyi tyttö hetken kuluttua.

"Turhia. Hän on täällä alhaalla. Tule."

Sally kävi sisälle ja Devenish astui häntä kohden, tervehtiäkseen.
"Hyvää iltaa, miss Bishop. Jos te olette ajatellut järjestää iltanne
toisin, niin kieltäytykää epäröimättä. Minulle vain kävi aika pitkäksi,
ja ajattelin saavani täältä seuraa."

"Ajattelitte hyvin ystävällisesti."

"Mitä vielä. Iloanihan minä vain etsin. Sanokaa, minne te mieluummin
lähdette; minusta on aivan yhdentekevää."

Sally kääntyi Trailliin.

"Menenkö minä nyt panemaan hatun päähäni?" Hänen äänessään ei ilmennyt
pienintäkään mielihyvän tahi harrastuksen värettä.

"Niin, tee se. Jos olet nopea, niin pääsemme kaikin samalla kertaa
lähtemään."

Tyttö poistui, ja Traill täydenteli asuaan. Devenish istui
miettiväisenä ja äänettömänä, kunnes hän äkisti kysyi: "Kauanko hän on
elänyt täällä sinun parissasi?"

"Hiukan neljättä vuotta."

"Niin, muistanhan sinun kertoneen siitä."

He vaikenivat jälleen, ja Devenish katseli puolittain hymyillen, kuinka
Traill solmi kömpelösti valkoisen kaulanauhan kauluksensa ympärille,
vetäen sitten ylleen valkoiset liivit ja hännystakin, silminnähtävästi
ensinkään ajattelematta ulkoasuaan. Siinä, samoinkuin monessa muussakin
suhteessa he olivat aivan eri luonteisia, nämä vanhat ystävykset,
jotka pitävät toisistaan siitä huolimatta, että kohtasivat vain perin
harvoin, mikä ei miesten välisissä ystävyyssuhteissa olekaan mitään
tavatonta.

Kun Sally jälleen tuli alas, he lähtivät kolmisin kadulle. Hetken
kuluttua Traill ojensi tytölle kätensä, kutsui ajurin ja nousi
vaunuihin. Devenish tarkasteli Sallyn ilmeitä, tytön katsellessa pois
vierivien vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat kadun vilinään.

"Minnekkä me lähdemme?" hän kysyi sitten, kun Sally jälleen käänsi
katseensa toisaalle, herkän ilmeen sammuessa hänen kasvoillaan.

"En todellakaan välitä siitä, en ensinkään. Minne hyvänsä."

Devenish mainitsi Sohon pienen ranskalais-ravintolan. Tyttö pudisti
kieltävästi päätään.

"Eikö sinne?"

"Ei, minne tahansa muualle," sanoi tyttö.

"Te ette pidä siitä loukosta?"

"Oh, kyllä; pidän hyvinkin. Mutta —", hän epäröi.

No niin. Sitten Devenish ehdotti erästä toista ravintolaa, ja
tyttö nyökkäsi myöntyvästi. Vain Sohoon, jonne monet onnen muistot
liittyivät, hän ei halunnut lähteä vieraan seurassa.

Kun he olivat istuutuneet pöydän ääreen ravintolassaan, nojautui
Devenish tuolinsa selustaa vastaan ja katseli tyttöä nautinnolla.

"Ymmärrättehän, kuinka kauniisti teette," sanoi hän, "kun näin tulitte
minun seurakseni." Mutta tyttö oli syventynyt omiin ajatuksiinsa, eikä
huomannut näiden sanojen sävyjä; hän töin tuskin erotti itse sanat
"Kumpaan," jatkoi mies edelleen, "haluatte mieluummin lähteä, kun
olemme aterioineet, teatteriin vaiko varieteehen?"

"Mikä vain teistä on mieleisempää."

"Hyvä, sitten lähdemme varieteehen. Teatterissa on pakko kuunnella
äänettömänä, ettei häiritsisi naapureitaan. Me lähdemme Palace'en."

Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin, koetti Devenish alottaa
keskustelun sellaisesta aiheesta, jonka hän toivoi herättävän tytössä
harrastusta.

"Jack lähti tänä iltana teatteriin, eikö totta?"

"Kyllä."

"York-teatteriin, kaiketikin?"

"Niin, — luulen niin."

"Tehän olette tavannut hänen sisarensa, mrs Durlacherin?"

Sally ei ymmärtänyt, mikä tämän kysymyksen aiheutti, mutta hän iloitsi,
voidessaan vastata siihen myöntävästi.

Devenish jatkoi: "Tapasin hänet hiljattain, ja hän kertoi teidän
käyneen Jackin seurassa Aspley Manorissa."

"Kyllä, me kävimme siellä keväällä."

"Hurmaava paikka, eikö niin?"

"On, minun mielestäni se on ihmeellinen. Mitä mrs Durlacher sanoi
minusta?" Hän ei voinut pidättyä ilmaisemasta tätä uteliaisuuttaan,
vaikka hän ymmärsikin, ettei toinen voinut totuudenmukaisesti vastata
kysymykseen.

Devenish muisteli, mitä kaikkea Traillin sisar oli puhunut hänelle;
hän muisteli myöskin, mitä tämä oli sanonut miss Bishopista puhumatta
mitään, — äänettömyydellään, ilmeillään ja merkitsevillä silmäyksillään.

"Hän sanoi ihmetelleensä teidän kauneuttanne," hän vastasi vältellen.

"Siinäkö kaikki?" kysyi Sally hymähtäen.

"Oh, luullakseni ei. Mutta siinä oli läsnä myöskin miss Standish-Roe,
— hän, joka tänä ilta on heidän seurassaan teatterissa, — ja hän
keskeytti meitä usein, joten minun on vaikea muistaa tarkoin, mitä me
puhuimme."

"Miss Standish-Roe?" toisti Sally melkein kuulumattomasti.

"Niin, — Coralie, — vanhan Sir Standish-Roen nuorin tytär. Ettekö
tiennyt, että Jack on heidän seurassaan tänä iltana?"

"En tiennyt, että _hän_ on mukana", sanoi tyttö kalpeana.

"Jumaliste! Olen pahoillani —"

Hän kohautti hartioitaan, ikäänkuin vapautuakseen epämiellyttävästä
ajatuksesta, ja sanoi sitten:

"Minun ei arvatenkaan olisi pitänyt mainita siitä mitään."

"Minkä tähden?"

On työläs estää naista käyttäytymästä traagillisesti, kun hänen
tunteensa kuohahtavat mustasukkaisuudesta. Ja Sally koki nyt
sydämessään liekehtivää vihaa ja kateutta, kun hän kuuli, että toinen
nainen oli tunkeutunut Traillin elämään, — toinen, joka koettaisi
riistää onnen hänen käsistään. Tyyni, hento, helläsydäminen Sally
Bishop leimahti kuin tuleen. Hän ei itse edes tiennyt, miltä hänen
kasvonsa nyt näyttivät, kuvastellessaan tuskaa sekä raivoa, eikä
hän pysähtynyt hetkeksikään miettimään, minkä vaikutuksen hänen
mielentilansa ilmaiseminen teki mieheen, joka nyt oli hänen seurassaan.

"Minkätähden?" hän toisti läähättäen. "Miksikä teidän ei olisi pitänyt
mainita siitä? Kielsikö Jack teitä sanomasta?"

Devenish näki myrskyn olevan nousemassa ja hän sovitti purjeensa
pikaisesti sen mukaan. Hänen mielensä oli selkeä ja kirkas, ja hän
ymmärsi, että nyt hänen täytyi puhua lempeästi ja samalla päättävästi,
epäröimättä ja tinkimättä. Hän oli nähnyt naisten mustasukkaisuutta
ennenkin, ja hän tiesi, mihin saakka se voi johtaa, ellei sitä hillitä
ajoissa.

"Kielsikö hän teitä puhumasta?" kysyi Sally jälleen, ennenkuin mies oli
ehtinyt vastata mitään.

"Ei; tietenkään ei. Jos hän olisi kieltänyt, niin olisinko minä silloin
tullut sanoneeksi juuri sen, mistä minua varotettiin? Siitä te näette.
Minä luulin teidän tietävän."

"En minä tiennyt mitään. Kuinka vanha hän on, — tyttö, josta te
puhuitte?"

"Kahdenkymmenen yhden ikäinen, luulen. Ehkä kahdenkolmatta."

"Onko hän kaunis?"

Devenish ojensi huuliaan arvostelevasti ja kohautti hartioitaan.

"Onko?" ahdisti Sally.

"Eivät kaikki suinkaan pidä häntä kauniina."

"Mutta te?"

"Niin, — luulen, — otaksun, etten voisi sanoa häntä rumaksikaan."

"Ah, te ette tahdo tunnustaa minulle totuutta! Hän on kaunis, — hyvin
kaunis; minä ymmärrän sen. Onko hän vaalea?"

"On."

"Vaaleampi kuin minä?"

"No niin, — vaikea sanoa; hänellä, näettekö, on punaiset hiukset."

"Ja hänen isänsä on rikas?"

"En usko sitä. Mutta tietenkään heitä ei voida sanoa köyhiksi."

"Hän on aatelismies, — ritari, niinhän te sanoitte?"

"Hän on Sir, — baronetti."

"Te tunnette hänen tyttärensä, — onko hän hieno nainen?"

"Oh, kyllä. Mutta ei muuten mikään erikoinen, ei mikään ihmeellinen."

Sally katseli häntä suoraan silmiin.

"Te ette puhu minulle totuutta," huudahti hän äkisti. "Te koetatte
johtaa minua harhaan. Te haluatte puolustella Jackia. Te tunnette,
ettei teidän olisi sopinut sanoa, että Jack on nyt hänen seurassaan, ja
sentähden te koetatte vain silitellä kaiken."

"Parahin miss Bishop," sanoi Devenish hymyillen, — "ajattelen, että
Jack voi kylläkin lähteä teatteriin sisarensa ja jonkun toisen naisen
seurassa, teidän tarvitsematta olla siitä huolissanne. Ettehän, te
halua kytkeä häntä kahleisiin."

"En, kahleista minä kaikkein viimeiseksi uneksisinkaan. Mutta tehän
tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että hän kammoksuu seuraelämää, ja
ettei hän olisi käynyt edes sisarensa kotona, ellei tämä olisi niin
onneton."

"Onneton?" kysyi Devenish, katsahtaen häneen pikaisesti vaihtunein
ilmein.

"Niin, eihän hän tule aikoihin miehensä kanssa."

Samassa hän kauhistui, kun oli näin ilmaissut perheasian, minkä Traill
oli hänelle uskonut, ja hän pyysi:

"Toivon, ettette kerro minun sanoneeni tätä."

"Olkaa huoletta. Mutta kuinka ihmeessä te voitte puhua noin? Tosin
kapteeni ja rouva Durlacher eivät rakasta toisiaan tämän sanan kaikkein
tulisimmassa merkityksessä, mutta harvat pariskunnat varmaan sopivat
niin hyvin keskenään kuin juuri he."

Tyttö katseli häntä enenevällä hämmästyksellä.

"Niin, ennen, — kaiketikin. Mutta nykyisin?"

"Nykyisinkin. Tiedän sen. He ovat ihmeen tyytyväisiä toisiinsa."

Sitten mrs Durlacher oli valehdellut! Hän oli keksinyt tarun
aviollisesta onnettomuudestaan vain hellyttääkseen sillä Traillin ja
saadakseen hänet pauloihinsa. Sally itse oli epäillyt juuri tätä, mutta
kun hän nyt näki epäilystensä vahvistuvan tosiksi, hän ei tahtonut
uskoa niihin.

"Tiedättekö sen aivan varmasti?" hän kuiskasi.

"Mitä, — totta kai! Jos joku väittää toisin, niin sanokaa suoraan, että
hän valehtelee."

Sally näytti säälittävältä. Hän ymmärsi, että kun Traillin sisar kerta
oli virittänyt veljelleen tämän ansan ja houkutellut viekkaasti hänet
takertumaan siihen, niin juonen takana täytyi olla pitemmällekin
tähtääviä tarkoituksia. Ja olivatpa ne tarkoitukset minkälaisia
tahansa, — hänelle, Sallylle, ne tiesivät eroa Traillista. Heidät
tahdottiin erottaa; valheellisin, kavalin keinoin; eikä hänellä ollut
mitään mahdollisuutta estää tätä viekkautta menestymästä.

"Minä en voi lähteä varieteehen," sanoi tyttö odottamatta.

Devenish katsahti häneen ällistyneenä.

"Miksikä ette voi?" hän kysyi.

"En voi, — en voisi istua siellä. Minä —"

Oli mahdotonta olla tuntematta osanottoa häntä katsellessaan.
Kovettuneinkin sydän olisi pehmennyt tämän vaivoin salatun kärsimyksen
aavistelusta. Devenish katseli hänen tuskan vääristämiä lapsekkaita
kasvojaan, ja toivoi sydämessään, ettei hän olisi erehtynyt puhumaan
asiasta, josta hänen olisi ollut paras vaieta. Vaieta jo itsensä
tähden, ja Traillin tähden, — ja ennenkaikkea tämän kärsivän tytön
tähden.

"Mitä te sitten aiotte?" hän kysyi hiljaisesti.

"Oh, en tiedä; aion, — en, en tiedä mitään."

"Ettehän aio tehdä hullutuksia?"

"Hullutuksia? Mitenkä? Hullutuksia?"

Devenish nojasi kyynärpäitään pöytään ja kiinnitti katseensa tyttöön
lujana ja rauhallisena.

"Te olette nyt kiihoittunut, ymmärrättehän sen?" kysyi hän
ystävällisesti. "Ymmärrättehän että te kuvittelette olemattomia? Te
ette ole selvillä asioista pohjiaan myöten, — vakuutan teille, että
ne selviävät. Tulkaa; me lähdemme varieteehen, ja te koetatte unohtaa
kaiken."

Sally pudisti päätään.

"En voi," sanoi hän. "En voisi, vaikka tahtoisinkin. Minä — minä en tee
mitään hullutuksia, mutta minä haluaisin mennä kotiin nyt — nyt, — jos
te olette valmis lähtemään."

"Olen valmis. Mutta ensin minä haluaisin sanoa teille sanan tahi pari."

"Mitä sitten?"

"Älkää antako kuvittelujenne sokaista itseänne. Ja lisäksi, — jos minä
voin tehdä jotakin teidän puolestanne, — tiedän, että te ette tarvitse
tässä apua, mutta jos luulisitte tarvitsevanne, niin sanotteko siitä
minulle? Lupaatteko?"

Sally nyökäytti päätään ajatuksissaan. Koko lupaus ei merkinnyt mitään
hänelle, mutta hän nyökäytti suostumuksensa melkein tiedottomasti.




V LUKU.


Toisen tämäniltaisen vieraansa mrs Durlacher oli pyytänyt saapumaan
luokseen jo aikaisemmin.

"Tule viimeistään seitsemältä," hän oli sanonut; "ja varemminkin, jos
ehdit." Miss Standish-Roe saapuikin neljännestä ennen seitsemää.

Hänen tullessaan vierashuoneeseen mrs. Durlacher suuteli häntä
lämpimästi ja piteli häntä sitten käden mitan päässä itsestään,
katsellen tyttöä miettivästi silmiin.

"Miksikä katselet minua tuolla tavoin?" kysyi Coralie.

"Kokonaan syyttä, rakas lapsi, tahi miljoonista syistä. Toivoisin
olevani yhtä kaunis kuin sinä olet."

"Mitä joutavia!"

"Niin, eikö totta? Mutta jos minulla olisi sinun hiuksesi ja nuo
sinun silmäsi, niin minä olisin onnellinen koko loppuikäni. Sinä et
voi vanheta, kun sinulla on tuollaiset hiukset, niin kauan kuin pysyt
varreltasi solakkana. Ethän pahastu, jos sanon sinulle jotakin?"

"En, en suinkaan. Mitä sitten?"

"Sinulla on hiukan liiaksi väriä poskissasi; ja huulissasi myöskin.
Ethän ole pahoillasi?"

"Taivas! En! Tämäkö oli muuan niistä miljoonista syistä?" Hän meni
kirkkaasti valaistun kuvastimen luo ja hieroi kasvojaan nenäliinalla,
katsellen kuvaansa peilistä. "Senkö tähden sinä katselit minua?" hän
kysyi, kääntyen mrs Durlacheriin, ja vilkaisi sitten nenäliinaansa,
pyyhittyään siihen huulensa.

"Sen tähdenkö? En suinkaan. Minä vain huomasin sen juuri siksi, kun
tarkastelin sinua. Nyt kaikki on hyvin. Arvelen, että sinä näytät
kauniimmalla ilman ihoväriä."

"Niin, katsos, — minä tunsin itseni tänä iltana niin uupuneeksi."

"Ymmärrän; se pakottaa koettamaan jotakin. Jos sinä olisit ollut mies,
sinä olisit turvautunut whiskyyn, mutta naisena sinä peitit väsymyksen
merkit ihovärin alle. Se on sittenkin kunniallisempaa. Oletko nähnyt
Devenishtä hiljattain?"

"En; en sen jälkeen kuin kohtasimme hänet luisteluhallissa, — ja
sitä ennen minä en ollut tavannut häntä pariin kolmeen kuukauteen.
Luullakseni aviomiehiin ei voi koskaan luottaa. Muistatko eräät
Kiplingin säkeet —"

"Mitkä?"

"Ne ovat, luulen, 'Kasarmi ballaadeista' —"

"Tarkoittavatko ne aviomiehiä?"

"Ei, mutta ne sopivat eräisiin heistä:

    "Hän hiekkaa ja tomua eläissään on,
    Ja häveten hän käy kuolohon."

Mrs Durlacher purskahti raikuvaan nauruun. "Mikä kumma otus sinä olet!"
hän huudahti. "Ihmettelen, mikä sai sinut ajattelemaan juuri näitä
säkeitä."

"No niin, eivätkö ne muistuta Devenishtä, — eivätkö? Hänen rouvansa
ei koskaan voi edeltäpäin arvata, minkälaiseen huhuun mies kulloinkin
antaa aihetta. Ja kun huhut sitten alkavat levitä, niin mies häpeää
niin, ettei tohdi tuntea vanhoja ystäviään."

"Sitenkö Devenishille on tapahtunut?" kysyi mrs Durlacher huvitettuna.

"Luulen niin. En ole kuullut, aavistiko hänen rouvansa mitään, mutta
päätän hänen tietäneen yhtä ja toista, koska Devenish yhtäkkiä katosi,
niska kyyryssä. Ja nyt miesparka on edelleenkin häpeissään."

"Antaa hänen hävetä. Luulen, ettei hän ole muuta ansainnutkaan." Mrs
Durlacher vaikeni, tarkastellen sanojensa tekemää vaikutusta. "Oh,"
jatkoi hän sitten, "et ole kertonut, mitä ajattelit eilen veljestäni."

"Hän on aivan ihmeellinen."

"Niin, eikö olekin? Iloitsen, jos hän miellyttää sinua."

"Mutta miksikä en minä ole ennen saanut tutustua häneen? Etkö sinä
milloinkaan kutsu häntä Aspleyhin? Minä en edes tiennyt sinulla olevan
veljeä, ennenkuin sinä kerran näytit minulle sanomalehdestä sen
avioero-selostuksen."

"Harvat ihmiset hänestä tietävätkään," vastasi mrs Durlacher,
tavotellen salaperäistä sävyä. "En olisi puhunut hänestä sinullekaan,
ellen olisi viimeaikoina huomannut, että hän ilmeisesti on muuttumassa
uudeksi ihmiseksi."

"Mitä, minkälainen hän sitten on ollut tätä ennen?"

Mrs Durlacher kertoili Traillista. Mutta ah, — hän tiesi värittää
kertomuksensa mielenkiintoiseksi. Olikin helppoa punota romanttinen
sädekehä sellaisen miehen pään ympärille, joka hylkää Aspley Manorin
laisen maahovin ja elää mieluummin vapaata boheemielämää, huolimatta
kaikista niistä eduista, jotka syntyperän nojalla hänelle kuuluivat.
Mutta mrs Durlacher ei suinkaan salannut edes sitä, että Traill
yhä vieläkin oli Aspley Manorin todellinen omistaja; että hän minä
hetkenä hyvänsä saisi jälleen haltuunsa tämän sukuperinnön, maksamalla
sisarelleen takaisin ne viisituhatta puntaa, jotka hän oli saanut
korvaukseksi Manorista. Nojautuen tuolissaan taaksepäin mrs Durlacher
peitti kasvonsa käsillään ja tunnusti, että Traill oli uhannutkin
jälleen ottaa Aspley Manorin haltuunsa. Se olisi pieni asia hänelle.
Viisituhatta puntaa hän saattoi hankkia silmänräpäyksessä sellaiseen
tarkoitukseen, sillä olihan Manor toki monin kerroin sellaisen määrän
arvoinen.

"Saatathan ymmärtää", päätti hän, urhokkaasti alistuen, "tähän
marttyyri-kuvitelmaan, minkälaisen romahduksen se saa aikaan mieheni
ja minun elämässä."

"Dolly parka! Tätä minä en ole arvannutkaan. Olen aina uskonut, että
Manor on sinun. Olethan sinä sanonut sitä omaksesi?"

"Niin, tietysti olen. Miksikä en olisi? Onhan se meidän — kunnes
Jack purkaa sopimuksensa. Huomaathan, että hänen kunnianhimonsa
on nyt herännyt. Luullakseni ei kannata ajatellakaan muuta kuin
että hän kiipee lopulta ylimmille portaille. Olen aina ollut varma
hänen virkauransa onnistumisesta; olen tiennyt, ettei häneltä ole
puuttunut muuta kuin kunnianhimoa. Nyt, kun hän on päässyt alkuun,
hän luonnollisesti huomaa, mitä Aspley Manor merkitsee hänelle. Hänen
täytyy ryhtyä järjestämään kutsuja, ottamaan vastaan vieraita. Mutta
boheemi voi kutsua luokseen vain boheemeja; Aspley Manoriin sen sijaan
voi kutsua kenet hyvänsä. Sitten hän, luullakseni, menee naimisiin,
hankkii itselleen talon täällä kaupungissa, kuten mekin, ja käyttää
Aspley Manoria vieraiden varalle samalla tavoin kuin mekin olemme asian
järjestäneet."

"Mutta, rakas Dolly, — mitä sinä sitten teet?"

"Teen?" Mrs Durlacher nousi tuoliltaan huokaisten. "No niin, onhan hän
veljeni; miksikä minä en soisi hänelle onneaan? Toivon vain, ettei
hän häpäise itseään ottamalla vaimokseen naista saman irtolaisuuden
pohjattomista kuiluista, joissa hän itse on näihin saakka virunut."

"Oh, se olisi surkuteltavaa, eikö olisikin?"

"Masentavaa, tosiaan. Luulen hänen nyt saapuvan." Hän kääntyi nopeasti
ystävättäreensä. "Älä puhu hänelle mitään Aspleysta", hän pyysi, "Jack
ei koskaan halua tunnustaa, että se on hänen, — siinä on muuan hänen
omituisuuksiaan. Arvaan hänen karttelevan koko ajatusta, kunnes hän
jonakin päivänä ojentaa minun kouraani viisituhatta puntaansa. Hänellä
on tällaisia oikkuja; hän sanoo sellaista oikeudentunnoksi. Meidän
suvussamme, näetkö, on skotlantilaista verta. Ja minä luulen, että se
on varjellut häntä monista tukaluuksista."

Traill tuli sisälle vierashuoneeseen, aavistamattakaan, että hänen
kohtalonsa varalle punottiin näkymättömiä pauloja. Ei myöskään Coralie
nähnyt ansaa, joka oli viritetty hänen tielleen. Hän tosiaan oli jo
takertunutkin siihen, mutta hän ei olisi uskonut sitä ansaksi, vaikka
joku olisi sen hänelle ilmaissut. Tähän saakka tyttö ei suinkaan
ollut ajatellut kiinnittää itseään Trailliin, vaikka mies olikin
erikoisuudellaan herättänyt hänen mielenkiintonsa. Mutta nyt, kun hän
kuuli, että Aspley Manor oli Traillin sukuperintö, tyttö näki hänet
ikäänkuin ruusuisemmassa valaistuksessa. Hänen mieleensä juolahti
yhtäkkiä, kuinka hänen isänsä kerran, ollessaan metsästelemässä
Aspleyssa, huudahti hehkuvalla innolla:

"Ollapa minulla tällainen tila," oli vanha herra sanonut. "Aspley saa
minut rikkomaan kymmenettä käskyä vastaan. Kerrassaan."

Kun nyt Traill oli saapunut, huomasi mrs Durlacher heti muutoksen
Coralien käyttäytymisessä. Tyttö tiesi, että mies inhosi sovinnaisia
seuratapoja; hänet oli taitavasti valmisteltu, hänen itsensä sitä
huomaamatta. Nyt hän kokonaan hylkäsi maailmannaisen tavat. Hänestä
tuli hetkessä yksinkertainen tyttö, jonka silmät tuskin vielä olivat
avautuneet tajuamaan elämää ja jonka sielun viaton tietämättömyys
vielä oli koskematon. Jos Traill edellisellä kerralla, heidän
keskustellessaan oikeudessa käsitellystä avioerojutusta, olisi saanut
tytöstä ehkä toisenlaisen käsityksen, niin nyt hän ennenpitkää huomasi
silloin täydellisesti erehtyneensä.

Hän tunnusti itsekseen tytön koskemattoman nuorekkuuden ihastuttavaksi.
Coralien silmät auttoivat tyttöä onnistumaan tässä kokeessaan. Ne
olivat suuret, monivivahteisen harmaat, ja avoimet kuin lapsen silmät.
Traill tunsi vähäpätöisimmänkin kysymyksen mielenkiintoiseksi, niin
pian kuin nämä silmät katseellaan säestivät kysymystä. Teatterin
aitiossa he nojautuivat tuoliensa selustaan ja puhelivat hiljalleen
näytöksien aikana; ja mrs Durlacher, joka kurottautui aition reunan yli
katselemaan näyttämölle, ei kuunnellut ainoatakaan sanaa näyttelijäin
vuoropuheista: hän oli kiintynyt tarkkaamaan, mitenkä Coralien ja
Traillin keskustelu edistyi. Väliaikoina hän suuntaili tähystintään
katsomoon, ollen silminnähden niin huvitettu kaikesta näkemästään,
ettei joutanut puuttumaan veljensä ja Coralien puheluun. Toisen ja
kolmannen näytöksen välillä näytti jokin erityinen piste katsomossa
vangitsevan hänen kaiken harrastuksensa. Hetkeksi hän otti tähystimen
silmiltään, näyttäen kummastuneelta, ja sitten hän jälleen suuntasi
sen kohti samaa pistettä. Vihdoin hän kääntyi veljeensä, ja, koettaen
peitellä kasvojensa hämmästynyttä ilmettä, hän nyökkäsi kutsuvasti.

Traill nousi ja tuli hänen viereensä.

"Seuraavana väliaikana," kuiskasi sisar, "sinä otat tähystimen ja
katselet alas permannolle; tarkkaat kolmatta tuoliriviä. Ei nyt, ei
nyt! Se ehkä huomattaisiin."

"Kuka siellä on?" kysyi Traill.

"En tiedä, — en ole varma."

Traill palasi takaisin syvemmälle aitioon, Coralien viereen, ja
katsomon tulet sammuivat. Parin minutin kuluttua Traill oli unohtanut
keskeytyksen.

Kun näytös päättyi, ojensi mrs Durlacher tähystimen veljelleen, joka
tuli aition reunalle. Coralie seurasi häntä ja kumartui partaan yli
katselemaan alhaalla näkyviä ihmispäiden muodostamia rivejä. "Silmäile
ensin ympäri katsomoa," kuiskasi mrs Durlacher veljelleen.

Traill käänteli tähystintään oikeaan ja vasempaan, huolimatta edes
tarkata, näkikö hän mitään vai eikö. Sitten hän suuntasi katseensa alas
kolmannelle tuoliriville, kuten sisar oli neuvonut. Kasvot toisensa
jälkeen vilahtelivat hänen tähystimensä pyörylöissä; siellä näkyi
liikeapulaisia nuorine ystävättärineen ja pikkukauppiaita vaimoineen.
Äkisti hän jäi liikkumattomana tuijottelemaan yhteen ja samaan kohtaan.
Siinä istui yksinäinen tyttö. Hänen päänsä oli kumarassa, aivan kuin
hän haluaisi peitellä kasvojaan, mutta Traill tunsi hänet. Sitten
tyttö äkisti katsahti ylöspäin, suoraan kohti heidän aitiotaan, ja
Traillin tähystimessä näkyi leimahteleva silmäpari, kalpeat, melkeinpä
kalmanväriset posket, vaalenneet, värähtelevät huulet, joiden Traill
melkein saattoi kuulla syytävän tuomitsevia, kiihkeitä sanoja.

Se oli Sally.

Tyttö kumartui jälleen tarkastelemaan ohjelmaansa, aivan kuin hän olisi
huomannut itseään katseltavan. Traill näki, että hän huolellisesti
koetti kääntää päänsä toisaalle ja kätkeä sen ohjelmavihkon suojaan,
välttääkseen tunnetuksi tulemista.

Traill laski tähystimen käsistään aition reunakkeelle.

"Sallitko sinä tällaista?" kuiskasi mrs Durlacher, ottaen tähystimen
haltuunsa.

"Jumaliste, — en!" vastasi Traill.

Sisar hymyili salaisesti. Hän oli valinnut taitavasti sanansa,
kysyessään: sallitko.

       *       *       *       *       *

Esiripun laskiessa Traill ehdotti, että he lähtisivät ravintolaan
illalliselle, ja naiset hyväksyivät tarjouksen. Mrs Durlacher oli
parhaimmassa vireessään. Ajatellessaan Sallyn erehdystä, joka oli
saanut tytön lähtemään teatteriin vakoilemaan Traillia, hän sydämessään
ylisti kaitselmuksen viisautta inhimillisten heikkouksien takia. Veljen
jyrkkä vastaus hänen kysymykseensä soi yhä edelleen hänen korvissaan
suloisena kaikuna.

He tunkeutuivat ihmisvirran mukana ulos teatterin lämpiöstä, ja Traill
tunsi mielessään hurmausta joka kerta, kun hänen rinnallaan kulkevan
tytön ruumis tungoksessa kosketti häneen. Nähdessään Coralien etäältä
silloin, kun hän ensi kerran huomasi tytön, ollessaan Dollyn seurassa
ravintolassa, Traill oli sanonut häntä kauniiksi. Edellisenä päivänä,
kohdatessaan hänet sisarensa vierashuoneen heikossa valaistuksessa ja
katsellessaan häntä tällöin läheltä, hän oli myöntänyt tunnossaan,
että tyttö oli ulkonaisesti tenhoava. Mutta tänään, nähdessään
hänet teatterin säkenöivien valojen loistossa nuorena, raikkaana ja
ihastuttavana, hänen aistinsa huumautuivat.

Naisen kauneuden vaikutus on aina ihmeellinen; ja luonto oli ollut
harvinaisen antelias silloin kuin Coralie Standish-Roe syntyi
maailmaan. Sydämen ja luonteen lahjoja tyttö tuskin oli saanut
osalleen liiaksi; mutta Janet Hallard ja hänen kaltaisensa epäilemättä
ymmärtävät, paljonko niillä lahjoilla on arvoa maailman silmissä.
Coralie oli syntynyt ihailtavaksi, ja hänet oli luotu iloitsemaan
ihailusta. Hän senvuoksi koki tavottaa ihailua elämässään niin paljon
kuin taisi, — ja hän oli nauttinutkin siitä tähän asti jo enemmän
kuin useimmat naiset siitä eläissään unelmoivatkaan. Kuitenkin hän
oli Traillin silmissä pelkkä kokematon lapsi. Mies uskoi hänet yhtä
lapsellisen viattomaksi kuin hän oli tuntenut Sallyn. Ja tähän
viattomuuden lumoukseen hänen nyt täytyi lisätä tytön hienostuneen
kauneuden hurma, joka oli monin verroin häikäisevämpää kuin Sallyn
yksinkertainen sulous. Ei ollut ihme, että Sallyn kuva kalpeni hänen
mielessään tämän tenhoavan näyn rinnalla.

Kun he pääsivät teatterin portaille, valtavaan ihmispyörteeseen, jonka
kuohuista kukin koetti selviytyä niin pian kuin taisi eksymättä omasta
seurastaan, Traill katsahti pikaisesti ympärilleen, etsien silmillään
Sallya. Mrs Durlacher myöskin tähysteli tyttöä, arvellen hänen jostakin
tarkkailevan heidän liikkeitään. Mutta he eivät huomanneet häntä.

Sally seisoi puiden varjossa lehtokujan suussa, ja hänen sydämensä
tykytti rajusti, puolittain pelosta, puolittain mustasukkaisuudesta.
Kuitenkin hän oli yhä vakuuteltu, ettei häntä oltu huomattu. Palavin
silmin hän katseli, kuinka Traillin seurue nousi vaunuihin, jotka
sitten lähtivät vierimään satojen ajopelien muodostaman virran mukana.
Hän oli nähnyt kylliksi, tunteakseen kilpailijansa ylivoimaiseksi
itselleen, ja tämä tunto sokaisi hänet kokonaan. Kun hän ajatteli,
että Traill nyt istuu tämän nuoren kaunottaren rinnalla vaunuissa, ja
että heidän ruumiinsa ahtaudessa koskettavat toisiaan, kiihdyttäen
miehen huumaa, johon hän itse tiesi monesti villinneensä hänet pelkällä
kosketuksellaan, kiersi hullu, eläimellinen raivo tulena hänen
suonissaan. Hän olisi tahtonut hävittää ja tuhota; hänen pieni kätensä
pusertui nyrkkiin ja hän kiiruhti mieletönnä vaunujen jäljissä, kun ne
tungoksessa hitaasti vyöryivät eteenpäin.

Tällöin huomasi Traill hänet jälleen. Hän katseli kuomun kyljessä
olevasta pienestä, nelikulmaisesta ruudusta ja näki kuinka Sally
häikäilemättä raivasi tietä itselleen väkijoukossa ja toisinaan juoksi
muutaman askeleen, pysyäkseen vaunujen rinnalla.

"Jumaliste!" hengähti mies huuliensa lomasta, kääntäessään päänsä pois
tähystyslasista.

"Mitä sitten?" kysyi Coralie.

"Oh, ei mitään. En tarkoittanut mitään", vastasi Traill vältellen.

Mrs Durlacher puri huuliaan, salatakseen hymyn, joka väkisin pyrki
näkyviin. Nyt hän oli varma Sallyn häviöstä; tytön vuosikausia kestänyt
mahti oli murrettu. Ja hän ymmärsi, että Traill ei enää voisi jatkaa
yksinäistä elämäänsä, purettuaan suhteensa Sallyyn. Sen täytyisi tämän
jälkeen tuntua hänestä tyhjältä ja autiolta.

Kun naiset sitten riisuivat vaippansa ravintolan pukuhuoneessa,
Traillin pistäytyessä valitsemaan heille pöytää, sanoi mrs Durlacher
Coralielle:

"Rakas tyttö, pelkään, että sinä valloitat veljeni sydämen."

Ja kun Traill toivotti hänelle hyvää yötä, hän nuhteli veljeään:

"Rakas poikani, onko tämä mielestäsi oikein? Tyttö on rakastumaisillaan
sinuun, ja sinulla on mokomia arveluttavia suhteita muihin naisiin. Se
ei ole kaunista."




VI LUKU


Sally riensi vaunujen jäljissä, onnistuen tungoksessa pysyttämään ne
näkyvissään, kunnes ne vierivät erään Strandilla olevan ravintolan
avaraan pylväskäytävään, ja hän näki seurueen nousevan ajoneuvoista
sekä katoavan sisälle rakennukseen. Traill ei ollut kertonut, että he
teatterin jälkeen vielä menisivät illalliselle; tämä oli siis päätetty
vasta myöhemmin. Sally koetti uskotella itselleen, että mrs Durlacher
oli ehdottanut tätä, ja ettei Traill ollut voinut kieltäytyä, vaikka
hänen jo teki mieli palata kotiin pikku tyttönsä luo. Mutta tämä
kuvittelu ei tuonut hänen mieleensä lohtua.

Hän seisoi asemillaan muutaman hetken, katsellen herkeämättä ovea,
jonka puuteroitu lakeija oli avannut Traillille ja hänen naisilleen.
Tytön mieleen välähteli hurjia päähänpistoja. Erään niistä hän jo
ajatteli toteuttaa. Hän aikoi rientää kotiin ja pukeutua kauneimpaan
iltapukuunsa, jonka Traill oli erikoisesti valinnut hänelle, — ja
sitten hänkin tulisi tähän samaan ravintolaan illalliselle. Hän
odottelisi siellä tunnin, ehkäpä puolentoistakin, nähdäkseen lähtisikö
Traill edelleen naistensa mukaan tahi palaisiko hän ravintolasta
kotiin. Tyttö oli ehtinyt näin pitkälle ajatuksissaan, kun hänen
viereensä pysähtyi muuan mies, joka Sallyn huomaamatta oli pariin
kertaan kulkenut hänen sivuitseen, tyttöä kiinteästi tarkastellen.

"Odottelette jotakuta?" kysyi vieras sellaiseen liehittelevään sävyyn,
joka vihjaa, että likaisempi esittely ei ole tarpeellista.

Sally hätkähti ja vetäytyi loitommalle puhuttelijasta, tuntien
epämääräisen pelon tunkeutuvan kylmänä vuolteena suoniinsa, joissa
mustasukkaisuuden mielettömyys riehui polttavana kuin laavavirta.
Mies nauroi, peitelläkseen hämmästystään, ja silloin tyttö kääntyi
pikaisesti ja riensi tiehensä. Kierrettyään väsymykseen saakka katuja
ilman mitään päämäärää, hän vihdoin lähti kotiin, henkeen ja vereen
asti nääntyneenä.

Hän sytytti Traillin etuhuoneessa kynttilän ja heittäytyi nojatuoliin
odottelemaan miehen paluuta. Kului tunti, eikä hän kuullut mitään.
Vihdoin hän sammutti valon, ajatellen, että Traill kummastelisi,
tavatessaan hänet täällä itseään odottamassa. Tyttö uskoi edelleenkin,
ettei mies varmaan tiennyt aavistaakaan hänen tuskaansa; kaikkein
vähimmän Sally ymmärsi havitella, että hänet oli nähty teatterissa,
tahi kadulla juoksemassa heidän vaunujensa jäljissä.

Noustessaan portaita ylös omaan kerrokseensa hän pysähtyi useat kerrat,
kuullessaan vaunujen räminää kadulta. Mutta joka kerta vaunut jatkoivat
matkaansa edelleen, pysähtymättä, ja hevosten kavioiden kopse hukkui
epämääräiseen öiseen hälyyn, joka hetkeksikään taukoamatta alati soi
kuuntelijan korvissa.

Ehtiessään makuuhuoneeseensa tyttö sytytti valot ja katsahti
pukeutumispöytänsä suureen kuvastimeen.

"Jumalani!" hän kuiskasi kauhistuneena.

Sally tuskin uskoi katselevansa itseään kuvastimessa. Näinä muutamina
tunteina, jotka olivat kuluneet siitä, kun Devenish kertoi hänelle
kenen seurassa Traill oli lähtenyt teatteriin, tyttö oli vanhentunut,
melkeinpä kuihtunut, hurjan kiintymyksensä syövyttävän tulen
polttamana. Mustasukkaisuus oli rynnistänyt hävittävänä kuin erämaan
palava samum-tuuli hänen ylitseen ja jättänyt jäljelle surullisen
raunion. Hänen poskensa olivat tuhkanharmaat, ja syvälle painuneiden,
luonnottomasti tuijottavien silmien alla oli mustat varjot, ikäänkuin
pitkän valvonnan jäljiltä. Tyttö katseli säikähtyneenä tätä kurjaa
naisraukkaa, joka peilistä tuijotti häneen melkeinpä mielipuolisin
katsein; sitten hän äkisti tunsi suunsa käpristyvän kuivaksi nahaksi,
ja hän tarttui vesikarahviin, nostaen sen huulilleen. Hän joi siitä
pitkään, ajattelemattakaan käyttää juomalasia.

Vesi tyynnytti hänen kuumeista vertaan. Ajatukset kävivät selvemmiksi
ja järjellisemmiksi; ne ikäänkuin palautuivat luonnollisiin uomiinsa.

Sally muisti, että Traill juuri edellisenä iltana oli laatinut
heidän suhdettaan koskevan sopimuksen, jonka oli määrä turvata hänen
elämäänsä. Turvata! Nyt hän mielestään ymmärsi Traillin tarkoituksen.
"Jos minä kuolisin" — oli mies sanonut. Sokaisua! Traill vain oli
tahtonut peittää hänen silmänsä, ettei hän voisi nähdä hänen todellista
tarkoitustaan. Mutta nyt hän luuli ymmärtävänsä sen. Traill oli jo
silloin päättänyt hyljätä hänet.

Tyttö aukaisi kiihtyneenä pöytälaatikkonsa ja otti esille paperiarkin.
Siinä oli sopimuskirjan jäljennös.

Traill oli vaatinut häntä ottamaan sen haltuunsa ja tallettamaan sen.

"Siitä sinä näet sopimuksen yksityiskohdat", hän oli sanonut, ja tyttö
oli, paperiin vilkaisemattakaan, pannut sen pöytälaatikkoonsa. Nyt hän
levitti sen kuumeisella kiihkolla luettavakseen.

"Minun kuolemani sattuessa, tahi sen suhteen katketessa, mikä nyt
yhdistää miss Sally Bishopia sekä minua toisiimme —"

Nämä ensimmäiset sanat luettuaan Sally rutisti paperin kouraansa. Eihän
hän kaivannut enempiä todistuksia! Hän ei ymmärtänyt, että tällaista
suhdetta koskevan välikirjan sanamuoto oli kirjoitettava tähän
tapaan. Tyttö kuvitteli, että Traill oli viitannut kuolemantapauksen
mahdollisuuteen vain näön vuoksi. Kolmessa vuodessa mies siis oli
väsynyt, — kyllästynyt häneen. Sen vuoksi hän siis oli edellisenä
iltana ollut kylmä ja välinpitämätön, tytön käydessä hänen luonaan
valittamassa onnettomuuttaan. Sallyn posket kuumenivat, kun
hän ajatteli, että mies kyllä oli ymmärtänyt hänen todellisen
tarkoituksensa. Traill oli nähnyt sen; mutta hän oli kyllästynyt.
Kuinka mies oli mahtanutkaan halveksia häntä! Traill oli käsittänyt
hänet kokonaan väärin, — luullut että hän etsi omaa iloaan. Kuinka mies
olisikaan voinut tietää, että Sally vain tahtoi miellyttää häntä ja
tahtoi kuulla, että häntä yhä rakastettiin!

Häpeäntunnon rusentamana ja lopen uupuneena tyttö heittäytyi
vuoteelleen riisuutumatta. Hän makasi siinä silmät kirveltävinä ja
kuivina, ja sydän jyskytti hänen rinnassaan pakahtuakseen. Mutta kun
hän kuuli Traillin askeleet portaissa, hän nousi pikaisesti ylös. Hän
ryhtyi irroittamaan hattua päästään kuvastimen edessä, ja kun miehen
koputus kuului ovelta, hän karkoittl pelon vivahdukset äänestään,
pakoittaen sen soimaan ilostuneena, kun hän kutsui tulijan sisään.

Ovi aukeni. Peilistä Sally näki miehen pysähtyvän kummastuneena
ovelle. Hän kääntyi silloin, käsi edelleen hattuneulan nupissa, jota
hän parhaillaan oli irroittamassa. Traillin huulet olivat puristetut
tiukasti yhteen ja hänen silmänsä olivat ankarat ja armottomat. Tytön
mieleen välähti, että Traill kenties sittenkin oli nähnyt hänen
vakoilleen heitä, ja hän käsitti, että sitä mies ei koskaan antaisi
hänelle anteeksi.

"Vasta äskenkö sinä tulit kotiin?" kysyi Traill, katsoen häntä
tutkivasti.

Sally ei ollut näyttelijä. Moni toinen nainen hänen sijassaan olisi
varmaan katsahtanut mieheen hämmästystä teeskennellen ja kysynyt,
mistä sellainen kuulustelu aiheutui. Sally oli päättänyt, että hän
ei tunnustaisi seuranneensa Traillin jälkiä, mutta hänen oli työläs
valehdella, ja peitellä tekoaan.

"Olen ollut sisällä ehkä puolen tuntia", tyttö vastasi.

"Olitko sinä päivällisellä Devenishin seurassa?"

"Olin."

"Missä?"

Kysymykset jysähtivät Sallyn korviin tylyinä ja kiertelemättöminä. Hän
mainitsi ravintolan, jossa he olivat aterioineet.

"Ja minne sitten lähdit?"

Tytöllä oli vastaus valmiina. Hän ei epäröinyt silmänräpäystäkään.

"Palace'en", sanoi hän.

"Palaec'en?" toisti Traill ja keihästi katseensa tytön silmiin.

Nyt Sally tiesi, että hänet oli huomattu teatterissa mutta hän päätti
väittää jyrkästi, että Traill siinä oli erehtynyt.

"Olitko siellä loppuun saakka? Viivyitkö sinä ohjelman loppuun saakka?"
jatkoi mies.

"Kyllä, — me viivyimme loppuun saakka".

Sally ajatteli, että hän saisi Devenishin vakuuttamaan sanansa tosiksi;
olihan Devenish luvannut auttaa häntä, jos hän tarvitsi apua. Nyt hän
tunsi tarvitsevansa.

"Mitä teit sen jälkeen, koska tulit kotiin vasta puoli tuntia sitten?
Kello on nyt jo yksi".

Äkisti Sally oli ymmärtävinään, että Traill oli mustasukkainen. Hän ei
ollut huomannut Sallya teatterissa; hän vain oli mustasukkainen. Tytön
sydän keventyi ja hän huokasi kiitollisuudesta. Hän hiipi Traillin luo,
ja hänen silmänsä sädehtivät määrätöntä rakkautta, jonka hän nyt oli
valmis jättämään vaikka miehen, jalkojen tallattavaksi.

"Jack", — hän kirkasi — "Jack, ethän ole mustasukkainen? Devenish —"

Traillin nauru keskeytti hänet ja sen naurun kovuus viilsi hänen
mieltään.

"Minne menit sen jälkeen?" toisti mies järkähtämättömästi.

"Illalliselle — me menimme syömään illallista, — samaan ravintolaan
jälleen. Miksikä et tahdo sanoa minulle, jos olet mustasukkainen?
Luuletko —"

"Mustasukkainen?" Mies tarttui Sallyn käsivarteen ja talutti tytön
lähemmäksi valoa. Siinä hän pysähtyi ja kumartui katselemaan häntä
suoraan silmäteriin, "Kaikki, mitä sinä nyt olet sanonut, on sulaa
valetta"! puhui hän, "kirottua, häpeällistä valhetta. Sinä et käynyt
Palace'ssa, sinä lähdit York-teatteriin. Sinä istuit alhaalla,
kolmannella tuolirivissä, ja kohotit ohjelmalehden kasvojesi suojaksi,
milloin luulit meidän katselevan sinne päin. Etkä sinä lähtenyt sitten
illalliselle. Sinä juoksit meidän vaunujemme jäljissä Strandille;
vakoilit meitä kaiken aikaa. Vai mustasukkainen? Minä? Suuri luoja!
En! Miksikä minä olisin mustasukkainen? Mutta sanohan, — mitä sinä
ajattelet menettelystäsi — nyt? Mitä sinä luulit sillä voittavasi?"

Aluksi Sally oli kohdannut hänen katseensa vakavana, vaikkakin
pelokkaana. Mutta kun Traill sitten sanoi: 'Mustasukkainen? Suuri
luoja! En!' — silloin tyttö ymmärsi miehen äänestä ja hänen
katseestaan, että hänen oli turha toivoa enää.

"Kuvitteletko sinä," jatkoi Traill säälimättömästi, "että minä olen
elänyt näin sinun kanssasi sen vuoksi, että sinä huolellisesti
valvoisit minun askeleitani?"

"Tein sen siksi," sanoi tyttö hiljaisesti, "kun tiedän, että sinua
petetään."

"Petetään? Kuinka? Kuka pettää minua."

"Sisaresi."

"Kuinka hän pettää minua? Millä tavoin?"

Vaikka Sally itse oli kieltänyt Devenishtä kertomasta kenellekään, mitä
he olivat puhelleet mrs Durlacherin ja hänen miehensä suhteista, niin
nyt hän itse kertoi kaiken Traillille.

"Kas, siten sinä kerrot sivullisille," jatkoi Traill, "asioita,
jotka minä luottamuksessa olen uskonut tietoosi perhesalaisuutena.
Jumaliste! On ihanaa, ettemme me ole naimisissa. Onneksi sinulle ja
onneksi minulle; sillä meidän ei nyt tarvitse sekoittaa nimiämme
avioero-juttuun."

"Avioero?"

"Niin. Taivas! Luuletko, että me tämän jälkeen voimme elää yhdessä?
Kuvitteletko, että minä sallisin vakoiltavan, nuuskittavan ja
seurattavan askeleitani — ja että minä lisäksi keinuttelisin
vainukoiraa polvellani?"

"Ah, Jack!" Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä
tiukasti hänen povelleen. "Jack, minä olin mustasukkainen! Etkö huomaa
sitä? Olin mustasukkainen sen tytön vuoksi."

Traill irroitti hänet säälittä ja työnsi hänet luotaan. "Oh, kirottua
lörpötystä!" hän huudahti.

Tyttö vavahti. Hän oli tavotellut edes sääliä; mutta tuossa äänessä
ei soinut armahduksen värettäkään. Epätoivoissaan hän tarttui miehen
käteen, kohotti sen huulilleen, peitti sen suudelmilla ja kyyneleillä
ja rukoili anteeksiantoa äärimmäisessä hädässään ja alennuksessaan.

"Maksaako nyt puhua anteeksiannosta?" sanoi Traill kylmästi, vapauttaen
kätensä. "Asia on auttamaton. Minä yksin en ollut sinun järjettömyyten
todistajana."

"Sisaresi?"

"Niin; hän ensiksi osotti sinut minulle."

"Olisin voinut sen arvatakin!" huudahti Sally katkerasti.

"Miksikä niin?"

"Hän vihaa minua. Ja hän tiesi, että sinä kiukustut, kun näet minut
siellä."

"Loruja! Miksikä hän vihaisi sinua?"

"Oh, hän toivoo sinun kiintyvän toiseen naiseen. Ja nyt sinä pidätkin
siitä toisesta, — pidätkö? Pidäthän?"

Traill kääntyi kiusaantuneena syrjään. "Me emme huoli kajota _siihen_",
hän sanoi. "Minulla ei ole pienintäkään halua tällaiseen. Huomisaamuna
minä jätän asuntoni. Sopimuskirjan mukaan huoneet jäävät sinun haltuusi
vuokra-ajan loppuun saakka. Se kestää vielä kolme vuotta. Mutta sinä et
saa vuokrata niitä muille."

Vuokrata! Hän saattoi nyt puhua vuokraamisesta! Tämän ajatuksen katkera
iva houkutti onton naurun tytön huulille.

"Luuletko sinä minun ryhtyvän vuokraajaksi?" hän kysyi vihlovalla
äänellä. "Luuletko, että minä välitän, mitä minä teen, missä minä elän,
kuinka minä elän?"

"Olet houkkio, ellet siitä välitä," huomautti Traill.

Tytön äänen hysteerinen sävy kammotti häntä. Traill ei halunnut olla
osallisena missään hurjassa, mielettömässä kohtauksessa. Hän poistui
hitaasti ovelle. Mutta kun tyttö näki hänen aikovan lähteä, näki
hänen kätensä tapailevan ovenkahvaa, niin hän hillitsi kyyneleensä ja
tukahutti nyyhkytyksensä. Hän ei voinut kestää ajatusta, että heidän
suhteensa täytyisi päättyä näin vastenmieliseen hetkeen.

"Ei sinun tarvitse kiirehtiä pois," hän sanoi hiljaisesti. "Minä lupaan
hallita itseäni, — lupaan, etten kiusaa sinua heikkoudellani. Jos sinä
lähdet täältä huomisaamuna, niin etkö voisi viipyä nyt hiukan puhumassa
minun kanssani?"

Tämä koruttomuus tyynnytti Traillin ärtynyttä mieltä, mutta se ei
vähääkään järkyttänyt hänen päätöstään.

"Mitä puhuminen hyödyttäisi meitä?" hän kysyi tyynesti.

"Niin, me ehkä puhelemme nyt viimeisen kerran."

"Mutta silti se on yhtä hyödytöntä. Sinä vain tulisit siitä
onnettomammaksi."

"Luuletko, että minä voin tulla onnettomammaksi kuin nyt olen?" kysyi
tyttö.

Traill kohautti hartioitaan. Hän tunsi sisimmässään, ettei hän ollut
aivan syytön tytön onnettomuuteen, mutta hän vakuutti itselleen yhä
uudelleen ja uudelleen, että tyttö oli itse kaiken aiheuttanut. Olihan
Traill heidän ensimmäisenä iltanaan kunniallisesti varoittanut tyttöä
liittymästä hänen pariinsa; hän oli lähettänyt tytön pois luotaan;
mutta Sally oli kuitenkin tullut takaisin. Vastuu oli tytön. Ja
kuitenkin, — mies tunsi nyt olevansa julma ja itsekäs. Sen vuoksi hän
toivoi tämän osansa päättyvän niin pian kuin suinkin. Hän ei halunnut
pitkittää sitä keskustelulla, jonka kuluessa hän lisäksi tiesi olevansa
pakotettu — oman tunnonrauhansa vuoksi — olevansa pakotettu yhä enemmän
raatelemaan tytön mieltä.

"Minä en tullut nyt tänne, sinun luoksesi, keskustelemaan asioista,"
hän sanoi. "Minun nähdäkseni kaikki on selvää ja itsestään
ymmärrettävää. Kun minä näin sinun seuraavan meidän vaunujamme, —
juosten pitkin katuojia, — silloin minä jo päätin kaiken. Sinä teet nyt
viisaimmin, kun luet sopimus-jäljennöksen, ja jos arvelet, että minä
olen ollut saituri, niin voit huomauttaa siitä minulle huomisaamuna.
Minä lähden kotoa vasta yhdeltätoista."

Hän aukaisi oven, poistui, ja sulki sen jälleen takanaan. Sally
kuunteli hänen jokaista askeltaan, kun Traill pimeässä hitaasti
laskeutui alas portaita omaan kerrokseensa. Tytön suu oli avoimena ja
hänen silmänsä tuijottivat jäykästi oveen, sille kohtaa, jossa hän oli
nähnyt viimeksi Traillin kasvot. Kun hän sitten kuuli miehen askelten
pysähtyvän alapuolellaan makuukamarissa, eikä enää erottanut mitään,
hän lysähti hervottomana lattialle ja valitti joka hengähdyksellään:

"Oh — oh — oh!"

Traill, joka parhaillaan oli riisuutumassa, kuuli sen. Murahtaen
hän kiskaisi paidan yltään päänsä yli ja paiskasi sen raivokkaasti
nurkkakomeroon, pesemättömien liinavaatteidensa joukkoon.






III KIRJA




I LUKU.


Traillin lähdettyä Sally ei kolmeen päivään poistunut hetkeksikään
huoneistaan. Hän enimmäkseen virui vuoteellaan melkeinpä tajuttomana,
epätoivoisen mielentilansa sinne tänne vellomana ja tylsistämänä.
Toisinaan hän istui vuoteensa laidalle pureksimaan kuivaa korppua, jota
hän löysi ruokakomerosta, missä säilytettiin heidän aamiaistarpeitaan.
Mutta näitä aterioita, — jos niitä nyt saattoi siksi nimittää, — hän ei
syönyt mihinkään määrättyyn aikaan. Tyttö oikeastaan ei edes tiennyt
mitään ajan kulusta.

Kahteen ensimmäiseen vuorokauteen hän ei yöksikään riisuutunut. Hän
vain heittäytyi sellaisenaan, täysissä pukimissaan, vuoteelle ja
rukoili unen lohdutusta vaivautuneelle sielulleen. Mutta kolmantena
iltana, kun pimeys jälleen ilmaisi yön tulon hän alkoi melkeinpä
tiedottomasti riisua vaatteita yltään. Ja kun hän sitten väristen ryömi
lakanain väliin, tuntui hänestä aivan kuin hän ei olisi viikkokausiin
levännyt vuoteessa ensinkään.

Tämä tajuton puolihorros olisi varmaan päättynyt järjen lopulliseen
sammumiseen, ellei Janet neljännen päivän iltapuolella olisi tullut
tapaamaan häntä. Kahta päivää aikaisemmin Janet oli kirjoittanut
Sallylle, kertoen saapuvansa, ellei Traillista olisi estettä. Hänen
kirjeensä päättyi lyhyeen, kuten tavallisestikin:

"Ellet sinä kirjoita ja keholta minua jäämään pois," hän lopetti, "niin
minä tulen."

Sally ei vastannut hänelle, sillä tyttö ei tiennyt mitään koko
kirjeestä. Se oli saapumisestaan saakka virunut koskemattomana alhaalla
kirjelaatikossa. Sellaisen mahdollisuuden ajatteleminen, että Traill
kenties kirjoittasi hänelle, olisi voinut houkuttaa tytön alas,
tutkimaan kirjelaatikkoa; mutta hän tiesi, että tätä mahdollisuutta ei
ollut olemassa.

Naisen, joka oli siivonnut heidän huoneitaan, Sally myöskin oli
vapauttanut tehtävistään. "Minä joudan kyllä itsekin huolehtimaan
näistä," hän oli sanonut. Ja sitten hän oli lukinnut makuuhuoneensa
oven, viettäen loppumattomilta tuntuvat hetket ajatuksettomassa
ja toivottomassa tylsyydessä. Hän ei voinut edes itkeä; korahtava
nyyhkytys vain tunkeutui silloin tällöin hänen huuliltaan.

Kun Janet koputti ovelle, lojui Sally vuoteessaan. Odottamaton
kolkutus sai hänet kohoamaan istualleen. Äly, ajattelukyky, joka
oli sammumaisillaan hänessä, ponnistautui ohjaamaan hänen hämärää
tajuntaansa.

"Kuka siellä?" hän sai vaivalloisesti kysytyksi ohuelta kuuluvalla
äänellä.

"Janet. Olen Janet. Et kai aikone uskottaa minulle, ettet vielä ole
noussut makuulta?"

"En."

"No hyvä. Tule siis aukaisemaan ovi minulle. En pääse sisälle."

Sally pakotti arvaamattomin voimanponnistuksin jäsenensä tottelemaan
ja hoippui ovelle. Hänen polvensa vapisivat, ja joka askeleella hän
oli lysähtämäisillään kasaan. Kesti kauan, ennenkuin hän, ovelle
ehdittyään, sai väännetyksi reikelin auki.

Janet tuli sisälle ja näki edessään horjuvan, yöpukuisen tytön, —
haamu kaikesta siitä, mitä Sally ennen oli ollut. Hänestä tuntui
ensi hetkessä samanlaiselta kuin jos hän olisi katsellut kuollutta,
sielutonta ruumista.

"Sally!" hän huudahti tuskaisesti.

Tyttö tuijotteli häneen ja aukaisi kuivat huulensa, ääntääkseen hänen
nimensä. Hänen palavassa katseessaan välähti ilme, joka osoitti hänen
äkisti muistaneen ystävättärensä. Sitten hän valahti raskaasti Janetin
olkaa vastaan.

Hetken Janet piteli häntä siinä, katsellen tytön painuneen pään yli
epäjärjestyksessä olevaa huonetta. Hän näki pöyhimättömän vuoteen,
josta pielukset valuivat lattiaan, ja permannolla, vuoteen vieressä,
hän näki korpun kappaleita ja murusia. Hän katseli takkuista tukkaa,
joka sotkeutuneena valui tytön hartioille, ja hänen silmänsä olivat
pyöreinä säikähtyneestä hämmästyksestä.

"Hyvä Jumala!" huudahti Janet. Ja hän tunsi, että tämä kauhun huudahdus
oli kovin riittämätön todellisessa onnettomuudessa.

       *       *       *       *       *

Kolme viikkoa Janet viipyi ystävättärensä luona, syöttäen häntä,
vaalien häntä ja nukkuen hänen kanssaan, käsivarsi suojelevasti
kiedottuna hänen ruumiinsa ympärille, kuten he olivat toisinaan
nukkuneet Kew'n päivinä. Suuren sydämensä lämmöllä hän elvytti tytön
jälleen eloon kuolemaa ennustavasta horroksesta.

Aluksi hän ei kysellyt mitään. Hän ymmärsi kysymättäkin, mitä oli
tapahtunut. Mutta viimein Sally vapaasta tahdostaan kertoi hänelle
sen onnettoman illan tapahtumat, jolloin hän oli seurannut Traillin
jäljissä teatteriin.

"Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin, Sally," kuiskasi Janet.

"Tiedän sen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä. Eikä syy ole Traillin.
Syy on sen naisen, — hänen sisarensa. Minä tiesin, että hän vihasi
minua. Tiesin sen. Hän oli keksinyt minut teatterissa. Ja hän osoitti
minut Traillille. Minä arvaan, mitä hän puhui minusta. Ja hän toi sen
toisen tytön Jackin tielle. Eikö hän ole kavala? Eikö se ole hirveätä!
Ajattele, mitä hän on minulle tehnyt! Kuinka kurjaksi hän on rusentanut
minut! Ja hänellä itsellään on aina ollut elämässä kaikkea, mitä hän
vain on halunnut saada. Oh, minä en kummastele, että ihmiset epäilevät
Jumalan rajatonta laupeutta! Onko hän armahtanut minua? En nähnyt Hänen
armahtavan isääni; ja hän kuitenkin teki vain sen, mikä hänen pitikin
tehdä."

Tytön kiihkeys kasvoi kasvamistaan. Janet näki sen hänen silmistään ja
kuuli sen hänen äänestään. Nyt hän koetti johtaa tytön ajatukset edes
hetkeksi syrjään omasta onnettomuudestaan.

"Mitä isäsi teki sitten?" hän kysyi mielenkiinnolla.

Sally katsahti häneen, ja tytön silmien ilme vaihtui rauhallisemmaksi.

"Enkö minä ole kertonut hänestä sinulle?"

"Et milloinkaan."

"Hän vihki alttarikalkkiin liian paljon viiniä eräänä
pääsiäissunnuntaina, jakaessaan ehtoollis-sakramenttia, ja sitten, kun
hänen täytyi juoda kalkki tyhjäksi, viini kihahti hänelle päähän."

Sally kertoi tämän niin vakavasti, että Janet töin tuskin saattoi
pidättyä purskahtamasta nauruun.

"Minkätähden hänen sitten täytyi juoda kalkki tyhjäksi?"

"Sellainen on kirkon määräys. Siunattua viiniä ei saa säilyttää
sakramentin jakamisen jälkeen."

"Miksikä? Paheneeko se, kun se on siunattu?"

"Janet! Ei, — mutta, etkö sinä ymmärrä? Roomalaiskatooliset säilyttävät
sitä alttarilla, jossa senvuoksl aina palaakin pieni punainen lamppu.
Tälle viinille, joka on siunattu Kristuksen vereksi, katooliset aina
kumartavat heti ensimmäiseksi, astuessaan sisälle kirkkoon. Mutta
käsitäthän, että jos leipä ja viini näin säilytettäisiin Englannin
kirkossa, niin sitä pidettäisiin paavilaisuutena."

"Senvuoksi isäsi oli siis pakoitettu juomaan sen?"

"Niin."

"Miksikä hän ei pyytänyt toisia auttamaan itseään?"

"Hän oli koettanut. Hän pyysi suntiota, mutta tämä oli absolutisti."

Janet katseli ulos ikkunasta, salatakseen vastustamatonta iloisuuttaan.

"Sitten hän pyysi erästä miestä, jonka hän näki kirkon ulkopuolella.
Mutta tämä oli ateisti. Hän ei ainakaan uskonut."

"Ehkä hän pelkäsi, ettei viini ollut hyvää?" oletti Janet.

"Oh, ei, — hän tarjoutui juomaan sen. Mutta kun hän ei uskonut, niin —."

"Uskonut? Totta kai hän uskoi sen viiniksi?"

"Niin, tietysti, mutta hän ei uskonut ehtoollis-sakramenttiin. Ja
senvuoksi isä ei voinut antaa hänen juoda siunattua viiniä; isän täytyi
yksin tyhjentää kalkki. Ja sitten he tapasivat hänet sakaristossa, eikä
hän pysynyt jaloillaan pystyssä."

"Mitä sitten tapahtui?" kysyi Janet, joka näki, että tyttö virkistyi,
kun hänen ajatuksensa johdettiin nykyhetkestä syrjään.

"Ensin ei kuulunut mitään, mutta joitakuita kuukausia myöhemmin
tuomiokapituli nimitti isän muualle, pienempään virkaan; vain
kappalaiseksi."

"Eikö selitetty mitään syytä siihen?"

"Oh, kyllä, — tavallaan. Sanottiin, että Cailshamin kirkkoherranvirka
oli liian vastuunalainen toimi hänelle. Pyydettiin häntä hyväksymään
uusi nimitys; vaadittiin sitä sellaisella tavalla, että hänen oli
vaikea kieltäytyä. Tietenkään he eivät olisi voineet suorastaan erottaa
häntä ilman tutkimusta, mutta isä ei halunnut joutua kuulusteltavaksi.
Äiti sitten alituisesti soimasi häntä senvuoksi, että hän näin
alistui. Pian senjälkeen minä jätin kotini ja tulin Lontooseen. He
elivät muutenkin köyhinä. Veljeni ei enää voinut opiskella Oxfordissa.
Kotiopettajatarta ei jaksettu enää pitää. Isä kuoli jonkun ajan
kuluttua, ja minä ymmärrän, miksikä hän kuoli. Hän murtui."

"Kuinka äitisi ja sisaresi nyt elävät?" kysyi Janet, joka tahtoi
kohdistaa tytön ajatukset elämään, eikä kuolemaan.

"He muuttivat takaisin Cailshamiin, He valmistavat siellä pieniä poikia
— varakkaiden ihmisten lapsia — Maidstonen oppikouluun. On hyvä, että
ihminen voi ryhtyä sellaiseen puuhaan, köyhtyessään niin pahasti kuin
minun äitini on köyhtynyt."

Janet mietti hetkisen äänetönnä.

"Sinähän pidät lapsista, Sally, eikö totta?" kysyi hän sitten, tytön
mielestä aivan odottamatta.

Sallyn silmiin välähti lämpimämpi ilme. "Tiedäthän sen," hän vastasi.

"No niin, — etkö sinä haluaisi lähteä Cailshamiin, — auttamaan äitiäsi
niiden piskuisten valvomisessa, — edes vähäksi aikaa?"

Tytön katse jähmettyi jälleen, ja hän silmäili harhailevasti
ympärilleen.

"Minä en voi jättää näitä huoneita," hän sanoi hervottomasti.

"Minkä tähden?"

"En voi. Tiedän, että nämä vain muistuttavat minulle surkeuttani; mutta
täällä minä olen ollut onnellinen. Minä en voisi elää muualla."




II LUKU.


Kuusi viikkoa Janet hoiteli ystävätärtään, auttaen varovasti, mutta
samalla varmasti häntä nousemaan epätoivon kuilusta jälleen valoon
ja elämään. Hän iloitsi rajattomasti, kun näki vihdoin Sallyn taas
hymyilevän niille ylimielisen ilakoiville ja pureville huomautuksille,
joihin hän alituisesti sai aihetta elämää tarkastellessaan. Sitten hän
koetti uudelleen taivuttaa tyttöä lähteinään Cailshamiin.

"Jos minä olisin sinun asemessasi, niin minä lähtisin opettamaan niitä
lapsukaisia," houkutteli hän. "Sinä varmaan pitäisit heistä suuresti, —
aivan yhtä paljon kuin jos ne olisivat sinun omiasi. Herttaisia pikku
poikia! Ajattelehan! Taivas tiesi, vaikka heidän äitinsä kiusaisivat ja
ikävystyttäisivät heitä."

Mutta Sally oli taipumaton. Näihin huoneisiin sisältyi hänen koko
elämänsä, sanoi tyttö; hän ei voinut hyljätä niitä.

"Minähän saan pitää näitä hallussani vain kolmen vuoden ajan," hän
sanoi lopuksi. "Minusta tuntuu, ikäänkuin yhteyteni Jackiin vasta
silloin olisi todella lopussa. Sitten minä lähden, minne sinä vain
haluat."

Mutta elämä itse taivutti Sallyn mielen, tarttuen siihen
voimakkaammalla otteella kuin mihin Janet pystyi.

Eräänä iltana, kun Sally oli yksin sisällä ja kiinnitti parhaillaan
hattua päähänsä, lähteäkseen kaupungille aterioimaan, hän kuuli miehen
askeleita porraskäytävässä. Ne sivuuttivat Traillin kerroksen ja
nousivat yhä ylemmäksi. Sallyn käsi, joka piteli hattua, alkoi vavista
niin, että hänen täytyi laskea hattu takaisin pöydälle käsistään. Kylmä
hiki kihosi hänen otsalleen. Hän pyyhkäisi kädellään märkiä ohimoltaan,
ja samassa koputettiin hänen ovelleen. Tytön jokainen jäsen värisi, kun
hän meni aukaisemaan, pusertaen huuliaan lujasti yhteen jännityksestä.
Kynnyksen edessä hän pysähtyi ja hengähti syvään. Sitten hän työnsi
oven auki.

Tulija oli Devenish.

Hän otti hatun päästään ja ojensi tytölle kätensä. Sally, jonka ilmeet
kuvastivat pettymystä, tarttui käteen, aprikoiden mielessään, mahtoiko
Devenish tietää Traillin ja hänen erosta. Viimein tyttö päätteli
itsekseen, että vieraan oli täytynyt kuulla siitä, muuten hän ei olisi
tullut näin epäröimättä suoraan hänen ovelleen.

"Häiritsenkö teitä, kun tulin luoksenne? kysyi Devenish."

"Ette, ette suinkaan."

Sally seisoi yhä paikoillaan, kehoitettuaan viittauksella Devenishtä
istuutumaan. Hänen mieltään askarrutti kysymys, miksikä Devenish oli
tullut katsomaan häntä. Oliko Jack kenties lähettänyt hänet?

Devenish näytti aivan kuin lukeneen hänen ajatuksensa.

"Miss Bishop, minä tapasin Jackin tässä äskettäin. Hän kertoi, että, —
että te nyt asutte täällä yksinänne."

"Pyysikö hän teitä käymään täällä?"

"Ei."

"Eikö teillä ole mitään sanomaa häneltä minulle?"

"Ei."

"Sitten —?" Hän ei ymmärtänyt, miksikä Devenish oli tullut hänen
luokseen, ja mies näki hänen kummastuksensa.

"Muistatteko illan, jolloin me aterioimme yhdessä?" hän kysyi.

Kuinka Sally olisikaan voinut unohtaa sitä? Hän nyökäytti päätään.

"Sitten te kenties muistatte myöskin, että minä tarjosin teille
ystävyyttäni?"

Tyttö nyökäytti jälleen. Hän ei näköjään suinkaan auttanut toisen
ponnisteluja. Mutta seuraelämään tottunut mies pystyy voittamaan monia
vaikeuksia. Devenish kaivautui sitkeästi edelleen.

"No niin, olen pahoillani, jos loukkaan teitä, sanoessani, että arvelin
teidän kenties tuntevan olonne yksinäiseksi. Ja kun minä olen kerta
ennenkin aterioinut teidän seurassanne —," hän keskeytti, ja lisäsi
hymyillen: "Olitte ehkä juuri lähdössä päivälliselle?⁰

"Kyllä; minä olin."

"Saanko minä sitten tulla seuraksenne?"

Tyttö tunsi kiitollisuutta, ajatellessaan, että mies tahtoi hälventää
hänen yksinäisyyttään; mutta mitään iloa hän ei siitä kokenut.
Kuitenkin hän sanoi:

"Olen iloinen, jos tahdotte tulla. Mutta varoitan teitä," hän
lisäsi hymyillen, — "joudutte ikävään seuraan. Teidän on hoidettava
pöytäkeskustelu yksinänne. Te saatte yksin keksiä kaikki sukkeluudet.
Minusta ei ole apua."

"Teen minkä voin, ja kernaasti enemmänkin," vastasi Devenish kevyesti.

"Sitten pyydän teitä odottamaan hetken; minä kiinnitän hatun päähäni.
Soitelkaa. Tahi ettekö soita pianoa?"

"En, en pysty. Te soitatte?"

"Niin, hiukan."

"Ja laulatte?"

"Toisinaan."

"Ah, sitten minä tiedänkin! Päivällisen jälkeen me palaamme tänne ja te
laulatte minulle koko ohjelmistonne."

Tyttö nauroi hänen innostukselleen. "Te pidätte musiikista?"

"Pidän, intohimoisesti. Mutta en ymmärrä sitä ensinkään. Te siis
lupaatte suostua? Te laulatte minulle päivällisen jälkeen?"

"Kyllä, mielellänikin."'

Sallyn ajatukset olivat niin keventyneet tämän ajanvieton
suunnittelusta, että hän jopa hyräilikin itsekseen, kiinnittäessään
makuuhuoneessaan hattua päähänsä. Devenish kuuli sen etuhuoneeseen, ja
hän hymyili, näpäytellen ajatuksissaan sormiaan.

He aterioivat eräässä Great Portland kadun ravintolassa, jossa jokainen
pöytä oli eristetty toisista puolikattoon ylettyvällä aitauksella. Ja
nyt Devenish sai tilaisuuden koetella kykyjään. Seurapiirit pystyvät
kasvattamaan miehiä, jotka osaavat valita herkullisen aterian ja
kykenevät täyttämään eri ruokalajien väliajat huvittavilla kaskuilla
ja kevyellä puhelulla. Devenish oli tämän kehittyneen tyypin miehiä.
Hän ei ollut perin älykäs, mutta hän oli hauska. Tosin hauskuus, jota
hän sirotteli ympärilleen, ei ollut hänen omaansa; se oli lainatavaraa.
Mutta mies, joka osaa kaikuna toistella kuulemiaan sukkeluuksia siten,
että ne aina tuntuvat soveltuvan hetken vaikutelmaan, on kieltämättä
elämäntaituri — omalla tavallaan. Ainakin täytyy tunnustaa hänen
soveliaisuutensa pöytäkumppaniksi. Etenkin silloin, kun hän lisäksi
on kauniskasvoinen, soreavartaloinen ja moitteettomasti puettu, kuten
Devenish.

Tämä mies, joka collegioaikoinaan oli ollut luokkansa ylpeys, koki nyt
parhaansa mukaan huvittaa Sallya heidän aterioidessaan, ja hän onnistui
pyrkimyksissään. Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin ja hän
näköjään satunnaisesti täytti uudelleen tytön lasin samppanjalla, oli
Sally taipuvainen huomaamaan miehen joka sanassa huumorin välähdyksiä.

Tytön mielentila kaikessa hilpeydessäänkin oli kuitenkin vain
pingotetun iloinen. Kaiken aikaa hän tunsi pohjalla elämänsä tyhjyyden.
Kun Devenish jälleen täytti hänen lasinsa, tyttö nosti kättään
estääkseen häntä. Mutta mies ei näyttänyt huomaavan sitä, ja Sally
tarttui jälleen lasiin ja kohotti sen huulilleen. Eihän se voinut enää
pelastaa hänen tilaansa; se vain kevensi hänen mieltään, ja tyttö
tunsi olevansa kevennyksen tarpeessa. Hänhän palaisi jälleen autioihin
huoneisiinsa ja kalvavat muistot hyökkäisivät jälleen häntä raatelemaan.

"Oletteko kuullut tätä tapausta," aloitti Devenish kerran toisensa
jälkeen, kertoen kaskuja, jotka olivat kierrelleet halki Lontoon
klubien. "Sanokaa, jos tämä on teille vanhaa." Ja näin seurasi toinen
kasku toistaan, — niitä aivan pyöri hänen kielellään. Hän kertoi
niitä omaksi huvikseen. Hän tiesi osaavansa kertoa. Ja se uutuuden
viehätys, jolla Sally niitä kuunteli, teki nämä vanhat tarinat uusiksi
hänelle itselleenkin. Hän nauroi niille yhtä sydämellisesti kuin tyttö
konsanaan. Ja totta onkin, että mikään sukkeluus ei tunnu meistä
kenestäkään vanhalta silloin, kun me sen itse kerromme.

"Kas niin," hän sanoi, kun he olivat juoneet kahvinsa. "Nyt tulee
teidän laulunne vuoro. Me lähdemme teidän luoksenne heti, kun minä olen
saanut laskun."

"Tosiaan, minua peloittaa nyt koko lupaus. Te ehkä kuvittelette minun
laulavan hyvin, mutta silloin te petytte. Minä kyllä ajattelin kerta
pyrkiä näyttämölle, operettiin, mutta en ajatellut sellaista uraa
siksi, että olisin mielestäni musikaalinen."

"Oh, luonnollisesti te saatte epäillä kykyänne. Mutta te ette voi
kieltää minua uskomasta, että taitonne riittää tyydyttämään minua. Ja
siitä nyt on kysymys."

"Hyvä, minä koetan." Tyttö tunnusteli poskiaan kädellään. "Poskeni ovat
kuumat. Punottavatko ne hirveästi?"

"Ei, — eivät erittäin. Täällä sisällä luullakseni, on hyvin lämmin."

Sally koetti uskotella itselleen, että tämä selitys oli oikea. Jos
hän olisi katsahtanut peiliin, hän kuitenkin olisi huomannut, ettei
tällainen ulkonainen syy voinut selittää hänen kasvojensa hehkua ja
silmiensä outoa loistetta.

Kun Devenish oli suorittanut laskun, he poistuivat ravintolasta.
Kadulla mies kutsui ajurin, ja kun he olivat sovittautuneet istumaan,
nojautui Sally veltosti taaksepäin ja hänen silmänsä pyrkivät
sulkeutumaan.

"Minä tunnen itseni kumman uniseksi," hän sanoi.

Devenish vilkaisi tyttöön pikaisesti. Oliko hän yksinkertaisesti vain
näin lapsellinen, tahi houkutteliko hän teeskennellen miestä tukemaan
itseään käsivarrellaan? Kuinka tyttö voisikaan olla noin viattoman
avoin, — hänhän oli ollut kolme vuotta Traillin rakastajattarena.

"Lapsi raukka," sanoi Devenish tunnustellen, — "en ihmettele, vaikka
olettekin väsynyt."

Tytön silmät aukenivat ja hän kohottautui suorempaan. Miehen äänessä
värähti sävy, joka ei tuntunut merkitsevän pelkkää ystävällisyyttä.
Sally tunsi, että se oli ikäänkuin varoituksena hänelle, mutta hän oli
liian turtunut, voidakseen miettiä sitä pitemmälti.

Devenish olisi jatkanut, — seuraavassa hetkessä hän olisi pusertanut
tytön syliinsä, mutta Sallyn liikahdus sai hänet epäröimään. Nainen
ilmaisee aina tiedottomasti, onko hän helposti voitettavissa vaiko ei.
Devenish otti vaarin tästä vaikutelmasta, tuntien, että varomaton askel
turmelisi kokonaan hänen mahdollisuutensa.

Heidän päästyään Sallyn asuntoon tyttö irroitti hattunsa ja istui
pianon ääreen, miehen seistessä huoneen toisessa päässä kuuntelemassa.
Kun Sally oli ehtinyt ensimmäisen laulunsa loppuun, hän kääntyi nauraen
kuulijaansa ja sanoi:

"Teidän ei tarvitse pakottaa itseänne kiittelemään minun lauluani. Minä
tiedän itse, että se oli vallan kamalaa!"

Devenish meni pikaisesti hänen luokseen. "Saatte sanoa," puhkesi hän
puhumaan, katsellen tyttöä syvälle silmiin, — "saatte sanoa sitä
miksikä haluatte. Mutta minä haluan kuulla enemmän." Hän selaili pianon
kannella olevia nuottivihkoja. "Osaatteko te 'Persialaisen Puutarhan'
lauluja? Muuan niistä — minä en muista sen sanoja — on ihmeellinen.
Tarkoitan Shalimarin laulua."

"'Teitä, valkeat kädet, ma lemmin.' Sitäkö te ajattelitte?" Tyttö
kohotti päänsä ja katsahti häneen kysyvästi.

"Niin, laulakaa — laulakaa se!"

"Minulla ei ole sen nuotteja. Pelkään, etten minä osaa soittaa ilman
nuotteja."

Devenish hengähti syvään. "Se on vahinko," hän sanoi.

"No niin, minä laulan erään toisen, — kuulkaahan."

Tyttö sovitti nuottivihon jalustalle, ja mies seisoi kumartuneena
hänen ylleen, toinen käsi pianotuolin selkänojalla ja toinen pianon
kannella. Devenish katseli vuoroin tytön kultaisia suortuvia ja vuoroin
hänen huuliaan, kun ne laulaessa aukenivat ja sulkeutuivat. Laulu oli
juuri sellainen, mitä Devenish oli pyytänytkin, — se oli täynnään
intohimoista ja sairaaloista hentomielisyyttä:

    "Juo, elämäni valtias, tää hurma,
      mi viinin lailla sieluin päihdyttää.
    Juo loppuun viime pisara, niin turma
      mun osalleni silloin kaunis jää.

    Ja sydämeni valtias, näin tee sä
      mun elämästäin kalkki puhtahin, mi
    yksin, tyhjäks' juotuna on eessä
      näin Iankaikkisuuden alttarin."

Sally katsahti mieheen samalla, kun hänen sormensa tapailivat
loppuakordia. Devenish hengitti kiivaasti ja hänen huulensa olivat
puristuneet ohueksi viivaksi.

"Miksikä te lauloitte tämän?" hän kysyi.

Tyttö liikautti hämmästellen olkapäitään. "En tiedä; — miksikä en
olisi saanut laulaa sitä? Sen sävel on monin verroin kauniimpi kuin
sanat, luulisin. Eikö totta, että sanat olivat suorastaan järjettömiä!
Niinkuin useimpien laulujen sanat, minun mielestäni."

"Te sanotte tällaista järjettömäksi!" huudahti Devenish. "Se on,
tietysti, naisten laulu, — mutta, Jumalani! tiedättekö, että minä
voisin laulaa sen teille?"

Sally tunsi hänen käsivarsiensa puristuvan ympärilleen sellaisella
kiihkeällä voimalla, jonka hän hyvin ymmärsi. Tyttö taisteli vastaan,
läähättäen raskaasti, mutta mies taivutti hänen kasvonsa ylöspäin ja
peitti ne suudelmilla.

Silloin tyttö ponnistautui vihan voimalla jaloilleen, kaataen tuolin
altaan, ja pääsi vapautumaan miehen käsistä. Hän sipaisi hajalle
menneet hiuksensa otsaltaan.

"Kuinka te uskallatte!" hän läähätti.

Lukemattomat naiset ovat sanoneet nämä samat sanat, lukemattomissa
tämänlaisissa tilaisuuksissa. Ja useasti he samalla ikäänkuin
välähdyksessä ymmärtävät, miksikä mies on uskaltanut; sen ymmärsi
Sallykin nyt tällä hetkellä. Hän tiesi olleensa huoleton, varomaton;
sydämessään hän soimasi itseään. Hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin.
Tunsihan hän yhden miehen, — siitä hänen olisi pitänyt voida arvata,
minkälaisia toiset olivat. Mutta vaikka tyttö näin syyttikin itseään,
ei hän silti vähemmän vihannut ja inhonnut tätä miestä, joka oli
käyttänyt hänen huolettomuuttaan hyväkseen.

"Teidän hattunne on siinä tuolilla", hän sanoi melkein sähähtäen.
"Toivon teidän poistuvan."

Devenish otti rauhallisesti hattunsa, — hän oli jo voittanut jälleen
mielenmalttinsa.

"Kiellättekö minut tulemasta enää tapaamaan teitä?" hän kysyi,
silittäen hattua totunnaisesti hihallaan.

"En enää halua nähdä teitä, — en milloinkaan!" huudahti Sally.

Mies hymyili ystävällisesti. "Ettekö ole nyt suorastaan houkkamainen?"

"Houkkamainen!"

"Kuvittelette, kenties, että Traill palaa jälleen takaisin teidän
luoksenne, — niinkö? Vakuutan teille, etten seisoisi nyt tässä, jos
sellainen mahdollisuus olisi olemassa."

Tytön polvet vavahtelivat. Hän tunsi mieltään kuvottavan.

"Kehoittiko Jack teitä tulemaan?" hän kuiskasi.

"Taivas! Ei. En usko, että hän voisi koskaan menetellä siten. Mutta
minä arvaan, että hän on rakastunut; miss Standish-Roe — kaunis Coralie
— on lumonnut hänet. Siksi minä sanoin, että hän ei palaa enää teidän
luoksenne."

"Minkätähden te siis tulitte tänne?

"Minä, — miksikä en olisi tullut? Minä uskoin, ilmeisesti väärin,
että te melkeinpä piditte minusta. Kun te sallitte minun palata tänne
illallisen jälkeen, niin minä olin varma siitä. Ajattelin, että — koska
te olette menettänyt Traillin, niin — —. Totisesti, en ymmärtänyt,
miksikä te pitäisitte minua häntä huonompana."

Sally kätki kasvonsa käsiinsä ja hänen hartiansa vavahtelivat.

"Oh, niin, — minä huomaan nyt erehtyneeni," jatkoi Devenish kevyesti.
Hänen intohimonsa oli nyt tiessään. "Olen pahoillani. En minä
tarkoittanut loukata teitä." Hän siirtyi ovelle. "Minä — minä luulin
teidän ymmärtävän minun ajatukseni."

Tyttö vaipui tuolille, tohtimatta edelleenkään näyttää kasvojaan. Häpeä
— syvin häpeän tunne — riehui hänen veressään.

"Niin, toivon vain teidän antavan anteeksi — minun tietämättömyyteni.
Minä ilmeisestikään en ymmärrä naisia, vaikka minun täytyy samalla
myöntää, että te olette hiukan erilainen kuin toiset. No, niin, —
otaksun, että minun on viisainta toivottaa teille nyt hyvää yötä."

Sally kuuli hänen tulevan lähemmäksi, ja hän aavisti, että mies ojensi
kättään häntä kohti. Tyttö ei liikahtanut eikä katsahtanut häneen.
Devenish palasi silloin ovelle. Sally kuuli sen avautuvan ja jälleen
sulkeutuvan. Hän kuuli miehen hitaasti laskeutuvan portaita alas. Mutta
hän istui yhä liikahtamatta paikallaan, kasvot käsiin haudattuina.




III LUKU.


Tämän jälkeen Sally ei voinut enää salata itseltään, minkätähden hän,
Janetin kaikista kehoituksista huolimatta, oli kieltäytynyt jättämästä
asuntoaan. Toivo ei ollut vielä kokonaan sammunut hänen sydämessään.
Hän oli tuntenut sen, kuunnellessaan Devenishin askeleita silloin,
kun tämä nousi portaita ylös hänen kerrokseensa, tytön tietämättä,
kuka tulija oli. Sally oli heikosti toivonut, että jonakin hetkenä hän
saisi kuulla Traillin askeleet, kuulla hänen koputuksensa oveltaan, ja
senvuoksi hän ei halunnut liikkua huoneistaan.

Mutta nyt, kun Devenish oli vakuuttanut hänelle: "En seisoisi tässä,
jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa" — nyt, kun hän ymmärsi,
että Jack oli ilmaissut hänelle tällaisen päätöksensä, — nyt hän tunsi
heidän eronsa lopulliseksi, auttamattomaksi. Tällainen tietoisuus
lisäsi kiven hänen kuormaansa; mutta se yllytti häntä ajattelemaan
asemaansa järkevästi ja kaunistelematta. Siinä hänen silmänsä vasta
alkoivat avautua katselemaan elämää suoraan kasvoihin.

Nyt tyttö tunsi selvästi, että näin ei enää voinut jatkua. Hänen oli
luovuttava asunnostaan, — lähdettävä pois Lontoosta, päästäkseen
tapaamasta niitä harvoja ihmisiä, jotka tunsivat hänen tähänastisen
elämänsä. Devenish oli nyt opettanut hänet näkemään, ettei hän voinut
odottaa niiden ystävyyttä, jotka tiesivät hänen suhteestaan Trailliin.
Hänen täytyi paeta ja kätkeä entisyytensä, — ei omien ajatustensa
synkältä arvostelulta, mutta maailmalta. Ihmiset hän saattoi johtaa
harhaan, vaikkei omaa syyttävää tuntoaan.

Samana iltana hän vielä kirjoitti Janetille, pyytäen häntä tapaamaan
itseään. Ja seuraavana päivänä he istuivat vastakkain pöydän ääressä
eräässä West Cityn hiljaisessa ravintolassa.

"Minä aion nyt totella sinun neuvoasi", aloitti Sally.

"Sinä lähdet täältä?"

"Niin."

"Milloin?"

"Heti. Päivän tai parin kuluttua. Niin pian kuin saan tietoja
äidiltäni. Kirjoitin hänelle tänä aamuna."

"Mitä sinä kerroit hänelle?"

"Kirjoitin, että olin säästänyt hiukan rahaa, ja kun tunnen itseni
rasittuneeksi, niin haluaisin virkistyksekseni viipyä jonkun aikaa
heidän luonaan. Sanoin, että voisin kenties auttaa heitä hiukan
koulupuuhissa."

"Oikein. Siten sinun pitikin kirjoittaa. Mutta älä missään nimessä
vain osoita heille, että sinulla on rahaa enemmänkin. Arvaan, että he
alkavat helposti epäillä. Sinun täytyy olla varovainen."

"Mutta — eihän minulla suinkaan ole liikaa rahaa," sanoi Sally tyynesti.

Janet tuijotti häneen vastenmielisesti hämmästyneenä. "Tuo ei ollut
sinun tapaistasi", hän sanoi nuhtelevasti. "Minun mielestäni Traill
oli suorastaan antelias. Sataviisikymmentä puntaa vuosittain, — minä
pitäisin itseäni suorastaan Kroisoksena, jos minulla olisi sellaiset
tulot."

"Luuletko sinä minun ottavan vastaan kaiken, mitä hän minulle tarjoaa?"
kysyi Sally.

"Tarkoitatko, ettet huoli rahoista?"

"En enempää kuin mihin olen suorastaan pakotettu. Punta viikossa
riittää hyvin minun elatukseeni. Mitä muuta minä kaipaisin? Vaatteita
minulla on nyt riittävästi. Sinä kaiketi pidit minua halpamaisena,
Janet?"

Janet katsahti ympärilleen ja tarttui sitten Sallyn käteen lujasti.
"Jumala auttakoon minua, tyttö!" hän huudahti, — "luulen, että minun
täytyy sanoa omaa sukupuoltani arvoitukseksi." Hän mietti hetkisen,
tarkastellen Sallya tutkivasti; sitten hän äkisti kysyi: "Mikä sinut
nyt sai muuttamaan mieltäsi?"

"Mr Devenish."

"Kuka?⁸

"Mr Devenish, — muistathan kertoneeni miehestä, joka oli minun
seurassani päivällisellä silloin — silloin, kun Traill — kuusi viikkoa
sitten —"

"Ja miksikä hän nyt karkoittaa sinut Lontoosta?"

"Hän tuli eilisiltana tapaamaan minua.⁸

"Niin?"

"Hän pyysi minut mukaansa ravintolaan.⁸

"Se olikin oikein. Sinä olet aivan tarpeeksi asti yksinäsi. Neuvoiko
hän sinua lähtemään täältä?"

"Ei."

"Mitenkä siis?"

Hän näki värin vaihtelevan tytön poskilla.

"Mr Devenish sanoi rakastavansa minua.⁸

"Oh, nyt ymmärrän. Sinä haluat väistää häntä. Et pidä hänestä? Pelkäät,
että hän alkaa kiusata sinua?⁸

"Ei", sanoi tyttö, katsomatta silmiin ystävätärtään, "en usko, että hän
enää tulisi tapaamaan minua."

"Sanohan siis —?"

"Hän oli ajatellut, — ajatellut, sanoi hän, että — oh!"

Janet kumartui pöydän yli häneen päin. "Halusiko hän täyttää Traillin
sijan — mitä?"

Sally nyökäytti. Janet katseli hänen kumaraista päätään ja näki häpeän
hehkuvan hänen poskillaan. Hän tunsi Sallyn luonteen ja arvasi siitä,
mitä tällainen ehdotus oli tyttöön vaikuttanut.

"Mitä muuta sinä olisit voinut odottaakaan?" hän kysyi ystävällisesti.
"Useimmat miehet ovat samanlaisia. Sellainen uutinen, että sinun
asemassasi oleva nainen on turvatonna kohtalon huomassa, leviää pitkin
heidän rivejään kuin — kuin preeriakulo. Siitä kuiskaillaan suusta
suuhun. Et tiedä, mistä se alkaa; vielä vähemmän tiedät, mihin se
päättyy. Niin pian kun mies tietää, että nainen, jota hän himoitsee, on
saatavissa rahalla, hän on valmis tyhjentämään pankkinsa, ostaakseen
hänet omakseen. Olenhan sanonut sinulle jo ennen, — nämä ovat
kauppa-asioita! Miksikä, taivaan nimessä, sinä et voi luopua kokonaan
romanttisuudestasi? Toiset tekevät rakkauden kauppavälineeksi, hierovat
siitä sopimuksia, mutta sinä kieltäydyt ottamasta vastaan rahoja, jotka
sinulle on määrätty, ja joihin koskeminen ei tee sinua paremmaksi
eikä huonommaksi. Ole järkevä; ota kaikki, minkä saat. Ellet tarvitse
rahoja, niin säästä ne; se on vieläkin viisaampaa. Mutta älä hylkää
niitä, sillä ne ovat sinun. Totisesti, sinä olet ne ansainnut.⁸

"En ymmärrä, mikä meistä on tehnyt ystävät, Janet", puhui Sally
murtuneesti, — "en usko, että ihmiset voisivat olla erilaisempia
kuin me kaksi olemme. Toisinaan minä inhoan sinun puheitasi; mutta
melkein aina minä kuitenkin rakastan sinua siksi, että puhut minulle
inhoittavia. Jos minä ajattelisin siten kuin sinä kehoitat, niin en
ymmärrä mikä estäisi minua vaipumasta — vaipumasta niin syvälle kuin
nainen voi vajota. Ethän sinä voi tarkoittaa, että minun pitäisi tehdä
siten kuin sinä nyt ehdotat. Minähän rakastin Jackia; rakastan häntä
vielä. Ottaisitko sinä mieheltä, jota rakastat, vastaan joka rovon,
minkä hän on jättänyt sinulle?

"En tiedä. Minä joko tekisin sen, tahi sitten en ottaisi mitään.
Eläisin omaa elämääni, maksoi se sitten minulle mitä tahansa.⁸

"Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä niin?"

"En tarkoita, että sinun pitäisi, sillä tiedän, ettet sinä voisi. Sinä
et voisi enää jäädä oman työsi varaan, nyt, kun sinä olet oppinut
elämään mukavasti ja huolettomasti miehen käsivarsien tukemana. Sinä
et ole riippumattomia oman työn naisia, Sally, — etkä ole koskaan
ollutkaan."

Sallyn huulet puristuivat lujasti yhteen. "Tarkoitatko, että minä
rakastan mukavuutta ja huolettomuutta?" hän kysyi katkerasti. "Sinä
pidät minua siis niin halpana?"

"En pidä sinua ensinkään halpana. Sinua ei ole luotu tekemään työtä.
Sinua on kohdannut Eevan kirous, eikä Aatamin kirous. Sinulla pitäisi
olla lapsi. Silloin sinä et tuhlaisi sieluasi, muistelemalla arvotonta
miestä. Silloin sinä ottaisit vastaan joka ikisen äyrin, minkä elämä
tarjoaisi, — lapsesi tähden. Silloin sinä ymmärtäisit, mihin sinä olet
oikeutettu. Jokainen on palkkansa arvoinen, ja lapsi olisi sinulle
elämän palkka. Milloin sinä luulet äitisi vastauksen saapuvan?"

"Huomenna, ehkä."

"No hyvä; heti kun olet sen saanut, — lähde, lähde! Älä viivy Lontoossa
enää silmänräpäystäkään. Elämä täällä on sinulle nyt vain kiirastulta.
Mene hoivaamaan lapsukaisia. Kun ne takertuvat sinun liepeisiisi
innostuneina ja hellittämättöminä, niin opit kyllä ymmärtämään, mitä
minä tarkoitin, kun puhuin Eevan kirouksesta."




IV LUKU.


Cailsham, muuan niitä pieniä, ikivanhoja kaupunkeja, jotka aikoinaan
ovat saaneet nimensä historiaan, lepäilee kukkulain juurella kuin
iäkäs, pitkän raadannan väsyttämä vanhus ja katselee raukein silmin
Kentin vihannoiviin laaksoihin. Keväisin, kun hedelmäpuut kukkivat,
sen ympäristö on tuoksuva ja valkoinen, mutta myöhään syksyllä,
kun tuuli ja pakkanen ovat karistaneet lehdet puista, siellä on
alastonta ja surullista. Caislham elää ympäristönsä maaseutu-elämää.
Kun puut puhkeavat lehtiin, kun ne kantavat kukkia ja kun kukista
kehittyy hedelmiä, elää Cailsham täyteläisesti ja virkeästi. Mutta
sitten kun hedelmät ovat korjatut ja päivät pimenevät, käy kaupunki
tylsäksi, haluttomaksi ja uneliaaksi. Silloin se puhuu vain menneestä
korjuuajasta ja tulevasta keväästä, — ikäänkuin kaikki muu olisi sille
yhdentekevää.

Tässä kaupungissa mrs Bishopilla siis oli pienoinen koulunsa, jossa
kaikkiaan oli parikymmentä oppilasta, Cailshamin ja lähimmän ympäristön
varakkaamman porvariston lapsia. Yhtä lukuunottamatta ne olivat vain
päivänoppilaita. Mrs Bishop ei ollut ajatellut ottaa täysihoitoon
luokseen ainoatakaan — hänen taloutensa mahdollisuudet olivat siihen
liian rajoitetut — mutta erikoiset syyt olivat aiheuttaneet tämän
yhden poikkeuksen. Eräänä päivänä muuan winchesteriläis-rouva oli
kirjoittanut hänelle, kertoen kuulleensa ylistettävän hänen kouluaan,
sentähden hän sanoi pyytävänsä lupaa saada jättää poikansa mrs Bishopin
hoitoon joksikin aikaa, minkä hän itse oli pakotettu asuinaan Lontoossa.

Tämän kirjeen saapumispäivänä äiti neuvotteli asiasta tyttäriensä
Elsien ja Doran kanssa myöhään yöhön. He tekivät laskelmia
kustannuksista, joita pikku Maurice Priestly aiheuttaisi heille,
voidakseen ilmoittaa äidille, paljonko hänen täytyisi maksaa pojan
täysihoidosta. Poikanen voitaisiin sijoittaa ullakkokamariin, jota
tähän asti oli käytetty säilytyshuoneena. Ikkunaan olisi hankittava
verhot, — kuusi kyynärää à yhdeksänkymmentä penniä.

"Kirjoita muistiin", sanoi mrs Bishop Doralle.

Cailshamiin palatessaan he olivat tuoneet mukanaan vanhan leposohvan,
joka nyt voisi palvella poikasen vuoteena.

"Meidän ei siis tarvitse hankkia sänkyä häntä varten," huomautti mrs
Bishop.

"Ei. Mutta peitekangasta meidän on ostettava. Minä olen nähnyt
Robinsonin kaupassa sopivaa ja se maksaa kaksi ja kymmenen metri."

"Kirjoita muistiin," määräsi mrs Bishop.

Kellon lyödessä kymmentä he olivat selvillä kaikesta, mitä poikasen
vuoksi oli ostettava taloon. Ja yhteentoista mennessä he olivat
päättäneet, paljollako mrs Priestlyä olisi velotettava.

Kun konstaapeli Malling samana iltana kulki heidän asuntonsa ohi puoli
kahdentoista aikaan, hän näki vielä valon loistavan mrs Bishopin
ikkunasta. Aamulla hän kertoi siitä vaimolleen, lisäten:

"Mun käypi säälikseni se mrs Bishop. Kyllä vaan se raukka saapi ahertaa
leipänsä takia."

Sinä aamuna kulki postissa mrs Bishopin kirje mrs Priestlylle, ja
palaavassa postissa saapui vastaus:

"Otaksun, että vaatimuksenne on kohtuullinen. Tuon ylihuomenna Mauricen
luoksenne."

"'Otaksun'!" matki Elsie äreästi.

"Vähemmällähän me emme olisi voineet ottaa poikaa tänne," vahvisti mrs
Bishop.

"Ja ullakkohuone näyttää varsin sievältä," lisäsi Dora. "Minä äsken
juuri järjestin vuoteen sinne. En olisi ikinä uskonut, että se on niin
kaunis kamari."

Kahta päivää myöhemmin mrs Priestly ja pikku Maurice saapuivat.
Hitain kaupungin kolmesta ajurista toi heidät mrs Bishopin ovelle.
Koulussa syntyi hälinää ja levottomuutta. Kaksikymmentä varakkaiden
ihmisten lasta käyttäytyi samoin kuin kaikki muutkin heidän ikäisensä
lapset olisivat käyttäytyneet. He rynnistivät kilvalla ikkunoihin
kurkistelemaan uutta tulokasta, heti, kun mrs Bishop oli poistunut
luokalta, käydäkseen vierasta vastaan.

Mrs Priestly oli suurikasvuinen nainen, miellyttävän näköinen ja
hienosti vaatetettu, ainakin näiden maaseutukaupunkilaisten mielestä.
Hänen kasvoissaan, niiden ilmeessä, oli jotakin sairaalloista ja
kärsivää. Hänen liikkeidensä pidättyväisyys ja äänensä hiljaisuus yhä
vahvistivat tätä sisäisestä murheesta kertovaa vaikutelmaa.

Pieni Maurice oli vaalea ja sinisilmäinen, germaanilaisen näköinen
kuusi-vuotias poika. Kun mrs Priestly puhui pojastaan, välkehtivät
hänen tyynet ja kärsiväkatseiset silmänsä ylpeydestä ja onnesta,
himmetäkseen jälleen seuraavassa tuokiossa entiselleen. Hankkiessaan
poislähtöä mrs Priestly kumartui ja pusersi pojan kiihkeästi syliinsä,
mrs Bishopin seistessä sivulla ystävällisesti hymyillen.

Äkisti mrs Priestly katsahti talon emäntään silmät kosteina.

"Minä tulen tapaamaan teitä, mrs Bishop," sanoi hän hiljaisesti,
— "tapaamaan teitä, ennenkuin lähden. Sanon vain ensin hyvästit
pojulleni."

Mrs Bishop otti järkevästi onkeensa tämän vihjauksen ja poistui,
jättäen äidin ja pojan kahden kesken. Hän tapasi eteisessä tyttärensä
ja sanoi heille:

"Lapsi tietenkin on hemmoteltu pilalle, luulisin."

"Miksikä niin?" kysyivät tytöt yhteen ääneen.

"Kas, hän parhaillaan hyvästelee poikaa, — itkien suoraan hänen
niskaansa. Minä pidän sellaista typeryytenä. Lähdin tieheni. En voi
katsella mokomaa järjettömyyttä."

Sillä välin äiti ja poika hyvästelivät toisensa monen viikon ajaksi.
Kyyneleet kastelivat kummankin poskia.

"Ethän koskaan rakasta ketään muita kuin äitiä, lupaatko sen, Maurice?"

"En rakasta häntä," sanoi poika, viitaten päällään oveen, jonka mrs
Bishop juuri oli sulkenut jäljestään.

"Ja lupaatko rukoilla joka ilta ja aamu?"

"Lupaan, äiti."

"Ja lupaat sanoa 'Jumala, auta äitiä'?"

"Pitääkö minun rukoilla isän puolesta?"

Mrs Priestly hengähti syvään ja väisti pojan katsetta. Maurice oli
liian nuori ymmärtääkseen, mitä äidin vaikeneminen merkitsi. Poika vain
luuli, ettei hän ollut kuullut kysymystä.

"Rukoilenko minä isänkin puolesta?" hän toisti.

"Kyllä," sanoi äiti hitaasti. "Rukoile isän puolesta, — ensin isän
puolesta ja sitten, ennenkuin nukut, sinä pyydät Jumalaa auttamaan
äitiä. Taivas suojelkoon sinua, pieni rakkaani —"

Hän puristi pojan jälleen kiihkeästi vasten rintaansa, ja riensi sitten
pois, kuivaten poskiaan ja silmiään nenäliinalla.

       *       *       *       *       *

Näin tuli pieni nuori herra Maurice Priestly mrs Bishopin kouluun
täysihoitolaiseksi. Ja kun Sally noin kolmea viikkoa myöhemmin
saapui äitinsä luo, majoitettiin hänet asumaan pienen Mauricen
huoneen viereen. Parina ensimmäisenä yönä hän oli kuulevinaan pojan
nyyhkytyksiä seinän takaa. Sally huomautti siitä äidilleen.

"Oh, älä huoli ajatella joutavia," sanoi mrs Bishop. "Poika vain muuten
ääntelee unissaan, — lasten tapa on sellainen."

Mutta Sally ei ollut tästä varma, ja hän kysyi senvuoksi pojalta
itseltään, mitä hän itkee öisin.

"Minä en itke," sanoi poika ylpeästi. "Minä en osaakaan itkeä."

Mauricen oli helppo sanoa näin keskellä päivää ja kirkkaassa
auringonpaisteessa. Mutta yöllä hän tunsi itsensä kokonaan
toisenlaiseksi. Seuraavana yönä hän jälleen itkeskeli. Sally kuuli
pojan koettavan tukahuttaa nyyhkytyksiään pielukseen. Hän oli
parhaillaan makuulle menossa, mutta kuullessaan nämä äänet hän pysähtyi
kuuntelemaan. Se oli itkua. Hän aukaisi ovensa varovasti. Tosiaan,
lapsi nyyhkytti hiljalleen. Silloin tyttö hiipi Mauricen ovelle ja
kurkisti sisään.

"Maurice," hän kuiskasi.

Nyyhkytykset taukosivat.

"Maurice," toisti tyttö, "sinä itket."

Poika myönsi sen suruissaan. Hänet oli yllätetty itse teossa.

"Mutta minä en ole mikään lapsi!" hän huudahti.

Sally polvistui hänen vuoteensa viereen. "Kuka sitten väittää sinua
lapseksi?" hän kysyi.

"Sinä aioit juuri niin sanoa," arveli Maurice.

"En, en aikonutkaan. En minä pidä sinua lapsena. Minäkin itken
toisinaan."

"Itketkö?" Pojan äänessä kuvastui heikkoa hämmästystä. "Minkätähden
sinä itket?"

"Oh, monesta syystä. Miksikä sinä itket?"

"Äidin tähden. On niin kylmä nukkua ilman äitiä."

"Nukutko sinä sitten tavallisesti äidin kanssa?" kysyi Sally, kietoen
kätensä pojan jäntevän pikku niskan ympärille.

"Nukun — aina. Äiti on niin lämmin, ja äiti makaa niin lähellä minua.
Sinun käsivartesi on lämmin, minä pidän sinun käsivarrestasi." Hän
silitti tytön kättä hiljalleen. "Mitä se oli?" hän kysyi äkisti.

"Mikä?"

"Minun kädelleni tipahti jotain märkää. Voi, sinähän se olet, — se tuli
sinusta. Sinä itket! Etkö itkekin? Sinä itket. En tiedä, oletko sinä
lapsi. Mutta ellet sinä luule minua lapseksi, niin en minäkään sinua.
Miksikä sinä itket?"

"En tiedä."

"Oh, täytyyhän sinun tietää! Minä tiedän aina, minkä vuoksi minä itken.
Väliin minä itken yöllä, kun on pimeätä enkä minä voi kuulla mitään. Ja
sitten sentähden, kun minun on äitiä ikävä. Äitikin itkee joskus, eikä
hänkään tiedä minkätähden."

"Oletko sinä kysynyt häneltä?"

"Olen, ja äiti sanoo, ettei hän tiedä. Naiset eivät aina tiedä syytä,
mutta pojat tietävät aina. Sinä et saa sanoa, että minä itken, — ethän
sano? Lupaa!"

"Minä lupaan," sanoi tyttö varmasti.

"Jos toiset tietäisivät, niin ne luulisivat minua lapseksi. Mutta minä
en ole lapsi. Aamulla en ole, — enhän?"

"Et, et laisinkaan."

"Kun sinä opetit minua soittamaan päivällä, niin ethän pitänyt minua
silloin lapsena, ethän?"

"En. Minä olen aina ajatellut, että sinä olet uljas poika."

Maurice käännähti vuoteessaan. "Pane toinenkin kätesi minun
ympärilleni, niinkuin äitikin tekee. Hän ottaa minusta kiinni aina
molemmin käsin, ja siten on paljon lämpimämpää."

Sally syleili häntä molemmin käsivarsin.

"Ah, nyt on hyvä olla," sanoi poika. "Eikä äiti ole pahoillaan, vaikka
hän sanoi, etten minä saa rakastaa ketään muuta kuin häntä. Mutta
tiedäthän, etten minä oikein rakasta sinua. Minä vain pidän sinusta,
kun sinä olet niin lämmin."

"Etkö sinä rakasta minua?"

"En, — kuinka minä voisin? Minä rakastan vain äitiä, tietysti. Oh, nyt
taas —! Sinä itket vielä, kuulehan!"

"Niin, tiedän sen."

"Etkö tulisi itkemään tänne vuoteeseen, — täällä on lämpimämpi?"

Nyyhkytys korahti Sallyn kurkussa.

Nyt jo oli Janetin ennustus toteutunut. Eevan kirous ei tuntunut
tytöstä enää vain hämärältä puheenparrelta. Hän tiesi sen nyt. Hän
tiesi, mitä hänen elämästään puuttui.

"Ei, sinun täytyy nyt koettaa nukkua, Maurice," hän kuiskasi
tukahutetusti. "Sinun täytyy nukkua. Etkä sinä saa itkeä enää."

"En kai sitten," huokasi poika alistuen. "Jos lupaat, ettet sinäkään
itke."

"Minä lupaan. Hyvää yötä."

Sally palasi takaisin huoneeseensa ja täytti lupauksensa painamalla
päänsä pielukseen, ettei Maurice kuulisi samaa, mitä hän itse oli
kuullut äsken seinän takaa. Mutta tyttö itki.




V LUKU


Sinä yönä heidän ystävyytensä alkoi. Sinä yönä tytön sielussa alkoi
versoa uusi ajatus, jota ei hänen palava rakkautensa Trailliin enempää
kuin Janetin filosofoivat opetuksetkaan olleet kyenneet herättämään
hänen mielessään. Nyt hän ymmärsi, että lapsi voisi pelastaa hänen
elämänsä ja tarjota sille täyden sisällyksen. Lapsi tekisi hänen
elämänsä elämän arvoiseksi. Ja kun hänellä ei ollut lasta, tyttö
ponnisti sydämensä kaikki voimat, saavuttaakseen pienen Mauricen
rakkauden.

He kuljeksivat yhdessä halki puutarhojen, joissa kypsyvät omenat
kurkottautuivat lehvien lomitse kohti aurinkoa. He risteilivät
kukkulain rinteillä, etsien kätkettyjä ihmeitä kalkkivuorien syvistä
onkaloista. He kipusivat vuorten harjuille katsomaan, miltä maailma
näytti niiden toisella puolen. Ja näillä retkillään he oppivat
tuntemaan toinen toisensa. Sally näki, kuinka tämä kuuden vuotias
poika, jota kammotti olla lapsi, oli sielultaan pehmyt ja notkea kuin
vaha, johon muovailevan sormen jokainen kosketus jättää jälkensä. Ja
poika oppi ymmärtämään, että hänen opastajansa sydäntä jäyti salattu
murhe, jonka syytä hän ei tiennyt. Mutta hän halusi kiihkeästi selittää
mikä tämän murheen oli aiheuttanut, ja sen vuoksi hän itse keksi siitä
pitkän tarinan, jonka hän eräänä päivänä kertoi ystävälleen.

He istuivat silloin kukkulan rinteellä, katsellen iäkkään, väsyneen
vanhuksen — Cailshamin — pään yli Englannin yltäkylläistä puutarhaa,
jonka väsynyt vanhus näki joka päivä uneliaine silmineen. Siinä Maurice
kertoi tytölle hänen onnettomuutensa tarinan, — se oli täynnään
haltijattaria, jättiläisiä, peikkoja ja kääpiöitä, jotka pojan
mielikuvituksen hypittäminä ympäröivät sadun prinssiä ja prinsessaa
kirjavana joukkona.

"Ja sentähden sinä olet surullinen," hän päätti tarinansa. "Kunhan
prinssi vain ei olisi kuunnellut peikon neuvoja, niin sinä olisit ihan
onnellinen. Etkö olisikin?"

Sally otti pojan pehmeät, pyöreät posket kämmentensä väliin, taivutti
hänen kasvojaan ylöspäin ja suuteli niitä.

"Olisin," hän sanoi hiljaa. "Minä olisin onnellinen. Mutta et saa
koskaan kertoa tätä toisille."

"Enkö äidillekään?" vetosi poika.

Tyttö irroitti kätensä hänen poskiltaan ja katsahti jäykästi eteensä.
Hän tunsi hetkisen aikaa kadehtivalla pojan äitiä, — sitten hän häpesi
tunnossaan.

"Kyllä," hän vastasi, "äidille sinä saat kertoa."

       *       *       *       *       *

Kesän viikot vierivät kuin heleä virta. Sallyn ja hänen äitinsä kesken
ei syntynyt lämpimämpää suhdetta. Sisaret taas avoimesti kadehtivat
häntä. Sally oli kauniimmin puettu kuin he; hän tunsi elämää ja
maailmaa enemmän, ja vieraat kiintyivät mieluimmin keskustelemaan
hänen kanssaan. Cailshamilaiset, jotka aluksi olivat pitäneet Sallya
vain tavallisena Bishopin perheen jäsenenä, huomasivat vähitellen,
että hän oli toisenlainen kuin omaisensa. Naiset myönsivät, että hän
oli soman-näköinen, ja miehet etsivät hänen seuraansa. Mutta Sally
ei kiintynyt koko kaupungissa muihin kuin pikku Mauriceen. Janetia
lukuunottamatta tämä lapsi oli ainoa olento, joka oli saanut hänen
sydämensä lämpenemään sen jälkeen, kun Traill oli jättänyt hänet.

"Minä tuskin uskoin mahdolliseksi, että voisin vielä elää näin
tyytyväisenä," hän kirjoitti Janetille Lontooseen. "Minä odotan aamua,
kun illalla vaivun uneen, sillä herättyäni minä menen pojan huoneeseen
ja suutelen hänen pieniä uljaita kasvojaan, kun ne siinä kohoavat
pielukselta hänen nukkuessaan. Ja kun minä näin olen herättänyt
hänet, polvistuu hän vuoteessaan ja minä sen vierellä, hän kietoo
kätensä minun kaulaani ja niin me rukoilemme yhdessä. Sinä pidät tätä
joutavana, luullakseni, mutta älä naura meille. Voi, Janet, minä
soisin, että hän olisi minun lapseni!"

Vaikka Sallyn koko sydän näin olikin kiintynyt yksin Mauriceen, oli hän
kuitenkin kylliksi nainen, iloitakseen siitä huomiosta, jota hänelle
Cailshamissa yleisesti osoitettiin. Hän tunsi melkeinpä kiitollisuutta,
kun tämän pikkukaupungin miehet, ja etenkin huomattavin heistä, Wilfrid
Grierson, pyrkivät lähestymään häntä kunnioittavasti, missä ikinä he
kohtasivat hänet. Grierson oli lähiseudun suurimman hedelmäviljelijän
vanhin poika, ja sen vuoksi mrs Bishop oli rajattoman tyytyväinen,
nähdessään tämän miehen kiertelevän hänen tyttärensä ympärillä.
Mutta Sally, jota Devenishin jättämä muisto edelleen kuvotti, ei
ajatellutkaan, että yksikään mies enää toden teolla rakastuisi häneen.
Tytön nuorempi sisar, Dora, huomautti hänelle eräänä iltana teepöydässä
odottamatta, että tällainen mahdottomuus kenties oli tapahtumassa.

"Ellei mr Grierson olisi niin perin hieno herra," hän sanoi, "niin
voisi melkein uskoa, että hän on saanut muurahaisia päähänsä sinun
tähtesi, Sally."

Sallyn poskille lehahti värikäs loimu. "Olkaamme sitten kiitollisia
siitä, että hän on niin perin hieno herra," vastasi hän pikaisesti.

"Mitä — ethän tarkoittane, ettet sinä suostuisi häneen?"

"Hän ei ole kosinut minua, — se varmaan riittää selitykseksi. Eikä
hän teekään sitä koskaan. Minä en elä sellaisessa asemassa, josta hän
haluaisi ryhtyä katselemaan vaimoa itselleen."

"Sinun asemasi, Sally," huomautti äiti, joka parhaillaan kirjoitti
huoneen toisessa päässä kirjettä, "on sama kuin meidänkin, niin kauan
kuin sinä elät meidän parissamme."

"Niin, äiti. Ja siksihän minä sanonkin, ettei ole uskottavaa, että hän
koskaan pyytäisi minua vaimokseen."

Hän poistui, ja perheen toiset jäsenet alkoivat pohtia, eikö heidän
olisi syytä päästä eroon Sallysta, joka kohteli heitä näin ilmeisen
yliolkaisesti. Mutta kun he ottivat lukuun sen seikan, että Sallyn
kotonaolo soi heille tilaisuuden säästää sievoiset rahat, jotka sitä
ennen olivat menneet soitonopettajan, miss Hatchin, palkkaamiseen,
antoivat he kysymyksen raueta.

Yläkerrassa Sally parhaillaan toivotteli hyvää yötä Mauricelle.
"Minä en kaipaa ketään muuta, — sano, tiedäthän, etten minä välitä
kenestäkään toisesta?"

"Mutta sinä et voi kaivata minua," sanoi poika yksinkertaisesti, —
"minähän olen äidin."

Sally nousi seisomaan. "Niin, sinä olet äitisi oma," hän myönsi. Ja
sitten hän toisti sen jälleen. Hän poistui verkalleen makuuhuoneeseensa
ja alkoi riisuutua hitaasti.

Tämän päivän jälkeen hän karttoi mr Griersonia, kuten ihmiset
välttelevät taloa, jossa rutto raivoaa. Mutta hän ajatteli, että mr
Grierson oli liian kunnollinen — ja liian kunnioitettava — mies,
ollakseen minkäänlaisessa suhteessa häneen. Tyttö ei nyt kammonnut
avioliittoa, vaikka hänen rakkautensa Trailliin ei ollutkaan sammunut.
Hän oli oppinut rakastamaan lasta, ja samalla kun hän ymmärsi, että
Maurice kuului äidilleen eikä hänelle, samalla hänessä heräsi kiihkeä
kaipaus saada painaa omaa lastaan povelleen. Sen hän saavuttaisi
menemällä avioliittoon. Tämä houkutus juuri pakotti häntä karttamaan
Wilfrid Griersonia, sillä hän tunsi sisimmässään, että jos mies kosisi
häntä, niin hän tuskin jaksaisi kieltää, — ja Grierson ansaitsi
paremman vaimon itselleen kuin hän oli.

Mutta olosuhteet, sattuma, kohtalo — miksikä vain haluat sitä nimittää
— oli hellittämätön. Tilaisuus, jota Sally oli kartellut, tuli
auttamattomasti hänen tielleen.

Eräänä iltapäivänä, kun tyttö oli jo täyttänyt koulussa omat
velvollisuutensa ja Maurice parhaillaan oli lukutunneillaan, Sally
käveli hedelmätarhassa, joka leviää Cailshamista Lontooseen johtavan
valtatien yläpuolella. Tyttö ei tiennyt, ken omisti tämän kauniin
puiston; ja äkisti hän huomasi miehen laskeutuvan alas omenapuusta
jonkun matkan päässä itsestään. Aluksi hän uskoi, että siellä liikkui
hedelmävaras, jonka hän oli säikäyttänyt; mutta tuntiessaan miehen mr
Griersoniksi hän huomasi erehtyneensä.

Tyttö kääntyi ja kiiruhti samaan suuntaan, mistä hän oli tullutkin.
Hän etsi pensasaitauksessa olevaa aukkoa, josta hän oli poikennut
puutarhaan maantieltä. Hän koetti päästä pujahtamaan aukosta
pois jälleen, ennenkuin mies huomaisi hänet. Mutta hän arvasi
myöhästyneensä, kuullessaan jäljissään kiireisiä askeleita, jotka
pehmeästi tömähtelivät nurmella. Sitten hän kuuli miehen huutavan hänen
nimeään, ja silloin tyttö kääntyi.

"Näin teidän laskeutuvan alas puusta," hän selitti vältellen, "mutta
luulin, että siellä oli joku varastamassa hedelmiä."

"Ja senvuoksi te karkasitte?"

"Niin. Sehän kai oli kovin raukkamaista?"

"Eipä tietenkään. Jos siinä olisi ollut varas, ja hän olisi pelännyt
teidän hätyyttävän väkeä paikalle, niin olisitte voinut joutua pulaan.
Mutta tiedättekö varmaan, ettette tuntenut minua, — ehkä te pelkäsitte
minua vieläkin pahemmin kuin hedelmävarasta?"

Sally nauroi hermostuneesti, ymmärtäen, mikä nyt olisi hänen edessään.

"En; miksikä minä olisin teitä peljännyt?"

"Olettehan te kartellut minua viimeisinä kymmenenä päivänä, — aina
senjälkeen, kun äitinne järjesti verkkopallo-klubille teekutsut."

Tyttö loi katseensa maahan. Sitten hän kääntyi katselemaan puiden
vihreitä lehviä, jotka häälyivät hänen yllään ja joiden lomista
punertavat omenat väläyttelivät hänelle auringossa paahtuneita poskiaan.

"Te ette sano mitään siihen," huomautti mies, läjäytellen sääriään
kuivalla varvulla, jonka hän oli taittanut puusta.

"En tiennyt vältelleeni teitä," vastasi tyttö, kohdaten hänen avoimen,
kysyvän katseensa.

"Olette tehnyt sen. Aioin kirjoittaa teille —

"Aioitte?"

"Niin. En ole tottunut siihen puuhaan, mutta olin päättänyt yrittää.
Ajattelin kysyä teiltä, oletteko — oletteko pahoillanne — oh,
ymmärrättehän — kiusaako teitä, jos minä osoitan teille huomaavaisuutta
— siten — niin, siten kuin olen — olen tehnyt. Tähän tapaan minä aioin
kirjoittaa teille tänä iltana."

Tyttö katseli häntä avoimin, ihmettelevin ja miettiväisin silmin, mutta
ei vastannut mitään.

"Niin," jatkoi mies, päättäen pakottaa tytön puhumaan. "Mitä te
olisitte vastannut siihen?"

"En todellakaan tiedä," tunnusti Sally rehellisesti.

"Minä en miellytä teitä?" huudahti mies. "Minä en ole teidän
mielestänne —."

"Oh, en tarkoita sellaista!"

"Mikä siis on syynä, sanokaa?"

Tyttö katseli vakavana häntä silmiin. "Syy on toinen, — minun täytyy
kysyä, olenko minä teille kelvollinen nainen."

Mies tuli hänen rinnalleen ja tarttui varovasti tyttöä käteen,
ikäänkuin peläten puserruksellaan runtelevansa sen. Ja siinä,
omenapuiden lehvien varjossa sinisen taivaan alla, kuunnellen, kuinka
silloin tällöin kypsynyt omena putosi raskaasti maahan tahi kuinka
kottarainen suhahtaen lensi heidän ylitseen, tytön täytyi kuulla
minkälaiseksi Wilfrid Griesron hänet uskoi.

"Ei, — ei, ei!" kuiskaili tyttö kauhistuneena.

Mutta mies ei kuunnellut hänen vastustelujaan, eikä hän voinut ymmärtää
niitä. Vasta kun tyttö irroitti kätensä, hän vaikeni.

"Minun — minun — sanani eivät siis merkitse teille mitään?" kysyi mies
katkerasti.

"Ne merkitsevät enemmän kuin te arvaattekaan," vastasi tyttö. "Mutta te
ette saa jatkaa — minä en voi antaa teidän jatkaa, ennenkuin minä," hän
vaikeni ja hengähti raskaasti, — "ennenkuin minä olen kertonut teille
jotakin."

"Mitä te haluatte kertoa minulle?"

"Minä kirjoitan siitä teille."

"Kertokaa mieluummin. Nyt, — tässä! Miksikä te ette voi kertoa?"
Hänen huulensa olivat kalpeat. Kuiva varpu ritisi hänen käsissään. Se
räiskähti ja katkesi. He eivät kumpikaan huomanneet sitä. "Miksikä te
ette tahdo puhua?"

"En voi. En voi tämän jälkeen, kun te olette kertonut, kuinka ylevästi
te ajattelette minusta. Minä kirjoitan."

Mies viskasi varvunpalaset ruohikkoon.

"Te rakastatte toista," hän mutisi. "Te aiotte naimisiin hänen
kanssaan?"

"Ei, ei, — pyydän, ettette kysele minulta. En minä aio naimisiin."

"Te olette jo —?" Mies kumartui eteenpäin, taivuttautuen tytön ylle, ja
sanat kangertelivat hänen huulillaan.

"En — en — en sitäkään."

"Sanokaa, — mitä siis?"

Sally katseli häntä silmiin, antaen miehen lukea katseestaan. Tyttö
huomasi hänen vähitellen vetäytyvän loitommalle, — sitten hänen
poskensa valahtivat aivan valkoisiksi ja hän pyyhkäsi otsaltaan hikeä,
jota kihosi siihen suurina pisaroina.

"Hyvä Jumala!" kuiskasi mies. "Te, te? Jumalani, tekö?"

Hän kääntyi ja poistui muutaman askeleen tytön luota. Siihen hän
pysähtyi, katse maahan kiintyneenä, ja Sally kuuli hänen mutisevan
käsittämättömiä sanoja. Tyttö odotti, toivoen hänen puhkeavan
herjauksiin; mutta mies vaikeni. Silloin hän lähti hitaasti kävelemään
poispäin, tuntien sydämensä sairaaksi ja ontoksi. Hän kulki verkkaan,
mutta ei katsahtanut taakseen. Seuraisiko mies hänen jäljissään?
Seuraisiko? Hän saavutti pensasaidassa olevan aukon. Siinä hän käänsi
päätään. Mies seisoi yhä samalla paikalla, mihin Sally hänet oli
jättänyt lähtiessään, katse maahan naulattuna.




VI LUKU.


Tämä päätti Sallyn oleskelun Cailshamissa. Kuinka hän olisi voinut
jäädä sinne enää, kun hän saattoi minä hetkenä hyvänsä jälleen tavata
Wilfrid Griersonin, jota hänen nyt täytyi hävetä. Heidän kohtaamistaan
tyttö ei voisi estää; Cailsham oli siksi liian pieni, ja hänen äitinsä
tuttavapiiri liian rajoitettu. Hänen oli pakko lähteä.

Samana iltana hän kirjoitti Griersonille. "Minä jätän Cailshamin ja
palaan takaisin Lontooseen. Te ymmärrätte, minkätähden teen sen. Olen
pahoillani, kun tuotin teille tuskaa; tehän näitte, että minä olin
koettanut karttaa sitä. Kaiken sen, mitä te sanoitte minusta, ennenkuin
tiesitte totuuden, minä säilytän sydämessäni kauniina muistona
jalomielisen miehen ajatuksista. Ja minä tiedän, että yksin teidän
salaisuudeksenne jää kaikki, mitä minä teille kerroin tahi minkä te
ymmärsitte minun kertomattani. Jääkää hyvästi."

Seuraavana aamuna Grierson luki tämän kirjeen makuuhuoneessaan. Hän
istui vuoteellaan ja luki sen uudelleen ja uudelleen. Sitten hän
alkoi sadatella naisia, sadatella elämää, ja sadatella itseään sen
vuoksi, että jotkut seikat saivat hänen mielessään niin liian suuren
merkityksen.

Samaan aikaan elettiin myöskin mrs Bishopin kotona hermoja kiihoittava
kohtaus. Dora luki aamiaispöydässä sanomalehdestä ääneen sellaisia
kohtia, joiden tunteminen on välttämätön aikaansa seuraaville
varakkaiden ihmisten lasten kasvattajille. Tyttö luki parhaillaan
tuoreimpia uutisia Lontoon seuraelämästä, kun hän äkisti mykistyi,
huudahdettuaan hämmästyneesti.

"Äiti!"

"Niin?"

"Mrs Priestly!"

"Mrs Priestly?"

"Ah, niin —"

"Mitä hänestä?"

"Oikeusjuttu... Häntä syytetään aviorikoksesta!"

Mrs Bishop laski munakupin hitaasti käsistään. "Anna lehti minulle,"
hän sanoi.

"Kyllä; aivan heti. Asia on esillä —"

"Dora — sanomalehti!"

Hän sai lehden käsiinsä, ja Sallyn katse tarkkasi kauhistuneena ja
tuskallisena äidin ilmeitä, tämän lukiessa hälyyttävää uutista. Kun
mrs Bishop oli ehtinyt uutisen loppuun, hän viskasi sanomalehden
syrjään, otti silmälasit nenältään ja pani ne pöydälle lasit alaspäin.
Korvallissangat jäivät värähdellen törröttämään pystyssä.

"Minulla oli alusta alkaen oma käsitykseni siitä naisesta," hän sanoi
huuliaan suipentaen. "Oh, se on tavatonta; inhoittavaa! Hänen poikansa
ei saa jäädä tänne silmänräpäykseksikään tämän jälkeen."

"Mutta, äiti, — minkätähden?" huudahti Sally tuskaisesti. "Mitä hän on
tehnyt? Eihän poika ole tehnyt mitään tuomittavaa."

"Jos sinä hiukankin ymmärtäisit sopivaisuuden vaatimuksia, niin
et puhuisi noin naurettavia. Pojan täytyy lähteä paikalla. Minä
olen huomannut useasti nyt sinun täällä ollessasi, että Lontoo on
hämmentänyt sinun moraalista ryhtiäsi, Sally. Olen huomannut sen sinun
mielipiteistäsi silloin tällöin. Mutta tämän asian sinä ystävällisesti
jätät minun ratkaistavakseni. Poika on ajettava tiehensä, — minä
häpeän, kun ajattelen, että hän on hetkeäkään asunut minun kattoni
alla, sillä hän on — äpärä!"

"Äiti!" kiljahtivat Dora ja Elsie säikähtyneinä.

"Huomaan sen tästä uutisesta." Mrs Bishop viittasi kylmästi
sanomalehteen.

Sally ei puhunut mitään.

"Mikä onnettomuus, että hän on saanut olla täällä kunniallisten
ihmisten lasten parissa. Kuka voi arvata tämän yhdessäolon turmelevaa
vaikutusta!"

"Se on kauheata!" valittivat Sallyn sisaret.

"Oh, kylläpä te olette oikeudenmukaisia!" huudahti Sally ja nousi
posket hehkuvina pöydästä. "Kuinka sen ikäinen poika voisi turmella
ympäristöään? Kuinka hän voisi tärvellä näitä viattomia, pieniä vesoja,
joista te huolehditte niin hellästi sen vuoksi, että heidän äitinsä
takaavat teille aseman tämän kaupunkipahasen seurapiireissä."

Mrs Bishop oli noussut tuoliltaan huulet kalpeina ja sieraimet
laajenneina. Sisaret katselivat Sallya tuijottavin silmin ja suut
avoimina. Äänettömyys, jota nyt kesti hetkisen, tuntui suorastaan
jyrisevän heidän korvissaan.

"Sally," aloitti äiti, ja hän tuntui purasevan jokaista sanaa,
ennenkuin hän päästi sen huuliltaan. "Sally, ellet sinä olisi minun
tyttäreni, niin minä sanoisin — sanoisin, että sinä olet siveetön
nainen. Tiedäthän sinä tunnossasi, niinkuin isäsi on opettanut sinulle,
ja niinkuin raamattusi sanoo — jos sinä koskaan luet raamattuasi
—, että isäin pahat teot, niin, ja äitien samoin, kostetaan heidän
lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen. Luuletko sinä todellakin,
ettei irstailevan äidin turmelus tartu hänen lapsiinsa."

Elsie meni äitinsä sivulle kuuliaisen tyttären uskollisuudella ja laski
kätensä rauhoittavasti hänen olalleen.

"Älä välitä hänestä, äiti," hän sanoi. "Poika ei voi jäädä tänne, — hän
tietenkään ei voi jäädä. Sally ei ymmärrä, mitä hän puhuu."

"Varmasti pojan täytyy lähteä", vahvisti mrs Bishop. "Vaikka sitten
minun itseni täytyisi työntää hänet tänään junaan ja lähettää hänet
Lontooseen."

"Mutta kuka ottaa hänet vastaan?" kysyi Dora.

"No niin, minä tietysti voin sähköttää hänen äidilleen. Onhan minulla
hänen osoitteensa."

"Mutta sähköttäminen on hirveän kallista", huomautti Elsie. "Jos
sinä kirjoittaisit mrs Priestlylle nyt, ja lähettäisit pojan vasta
myöhemmässä junassa, niin eiköhän äiti silloin ehtisi häntä vastaan
ajoissa?"

"Kulut tietysti merkitään mrs Priestlyn laskuun," sanoi mrs Bishop.

"Ja te siis aiotte lähettää Mauricen vallan yksin Lontooseen?" huudahti
Sally viimein, jaksamatta enää vaieta.

"Tietysti," vastasi mrs Bishop, kysymyksestä ällistyneenä. "Ethän toki
uskonekaan, että minä hankin hänelle vielä matkatoverin kaiken lisäksi?"

"Ehkäpä te ette tee sitä, mutta minä teen."

"Mitä ihmettä sinä tarkoitat?"

"Minä lähden itse hänen mukaansa."

"Jos sen teet, — jos tavalla tahi toisella alennut kosketukseen
sellaisten ihmisten kanssa, — niin on parasta, ettet sen jälkeen
ajattelekaan palata enää tähän taloon."

Äidin ääni värähteli kauhistuksesta, jonka tytön uhma synnytti hänessä.

"Sellaista tulevaisuutta minä voin ajatella kaipauksetta," vastasi
Sally tyynesti.

"Oh!" huudahti mrs Bishop. "Oh!" Sitten hänen kotityttärensä järkevästi
johtivat hänet pois huoneesta.

"Minun munani jäi vielä kesken," sanoi mrs Bishop särkyneellä äänellä,
kun hän poistui ovesta.

Perheessä ajateltiin, ettei Sally tohtisi jännittää uhmaansa viimeiseen
saakka; ja vasta sitten kun he näkivät hänen matkakapineensa täydessä
muuttokunnossa eteisen nurkassa, he alkoivat huomata, että tyttö
oli tarkoittanut sanoillaan totta. Silloin Elsie tuli puhuttelemaan
uppiniskaista sisarta.

"Sally," hän sanoi vakavasti ja nuhtelevasti, "muistathan, mitä äiti
sanoi? Kaiketi sinä ymmärrät, että hän myöskin täyttää uhkauksensa?"

"Täyttää? Kyllä, luullakseni. En ole sitä ajatellut sen enempää."

"Etkö ole? Et voi tarkoittaa totta. Täytyyhän sinun sitä ajatella.
Ymmärräthän, että sinä et voi enää tavata äitiä koskaan jos nyt lähdet."

"Niin; kyllä ymmärrän. Mutta en erityisesti siksi, että hän niin sanoi.
Minä en tulisi enää takaisin, vaikka hän pyytäisikin."

Elsie katseli sisartaan kauhistuneena, aivankuin hän yhtäkkiä olisi
nähnyt tämän vajoavan kadotuksen syvimpään kuiluun.

"En olisi uskonut kuulevani tällaista sinun suustasi", hän mutisi
hiljaisesti. "Etkö huomaa, että sinä rikot neljättä käskyä vastaan?"

"Eikö äiti sitten näe", vastasi Sally kiivaasti, "että hän rikkoo
kaikki kirjoitetut ja kirjoittamattomat lähimmäisenrakkauden käskyt, —
rakasta vihollisiasi — tee hyvää niille, jotka sinua vainoavat? Minä
rikkoisin neljännen käskyn viiteenkymmeneen kertaan mieluummin kuin
palaisin jälleen elämään teidän parissanne. Te olette ahdasmielisiä,
te olette kovasydämisiä ja julmia, ja te sanotte tätä vielä
kristillisyydeksi, nukuttaaksenne omaatuntoanne."

Kun tämä kaikki oli toistettu sisähuoneessa, Sallyn omaiset tuskin
jaksoivat uskoa, että Bishop perheen jäsen saattoi puhua täten. Äiti
tuli eteiseen, jossa Sally ja Maurice odottelivat ajoneuvoja, jotka
Sally oli tilannut kuljettamaan heitä asemalle.

Mrs. Bishop kutsui Sallyn erikseen ruokahuoneeseen ja kysyi: "Etkö sinä
aio sanoa hyvästejä kotiväellesi, Sally?"

"Pidin sitä tarpeettomana. Siitähän syntyisi kaiketi vain ilveily?"

"Voitko sinä puhua tällä tavoin nyt, kun viimeisen kerran lähdet
kotoasi?"

"Eihän se muuta totuutta. Hellyys meidän keskemme olisi vain ilvettä.
Te vihaatte minua, — enkä minäkään pidä teistä. Ja kuitenkin te
suostuisitte jäähyväisiksi suutelemaan minua, — eikö se olisi Juudaan
suudelma, jos minäkin saan vedota raamattuun."

Tässä Janetin henki puhui Sallyn suulla. Mutta tyttö itse ei ollut
siitä tietoinen. Hän vain tunsi inhoavansa sitä tekohurskasta
ilmapiiriä, joka häntä tässä talossa oli ympäröinyt, ja siksi hän ei
kammonnut purevia ja vihlovia sanoja, joiden käytön hän oli oppinut
ystävättäreltään.

"Kuinka sinä saatat puhua näin äidillesi?" valitti mrs Bishop jälleen.
"Unohdatko sinä kokonaan, että minä synnytin sinut tuskalla ja kivulla
maailmaan, ja vaalin ja ruokin omilla rinnoillani sinut eloon?"

"En minä sitä unohda," vastasi Sally rauhallisesti. "Mutta miksikä
te ajattelette niin paljon yksinomaan itseänne? Minkätähden te ette
lainkaan ajattele Lontoossa olevaa naisraukkaa, joka on koettanut
suojella poikaansa ja säästää häntä tämän oikeusjutun kauhuilta,
toimittamalla hänet tänne turvaan? Miksikä te ette anna Mauricen elää
täällä rauhassa? Mrs Priestly on kokenut aivan saman tuskan ja kivun
kuin tekin, ja hän kärsii yhä vieläkin; mutta te, — te paadutatte
itsenne niin kovaksi kuin ihminen voi paatua."

Mrs Bishop oli aivan kalpea. Hänen oli työläs keksiä sanoja.

"Sinä olet aivan yhtä hullu kuin isäsikin", hän sanoi. "Hän sorti
meidät tähän asemaan hulluudellaan!"

"Tiedättehän, kuinka on kirjoitettu: 'Joka sanoo veljelleen, sinä
hullu' —"

"Sinä et ole minun veljeni. Sinun huomautuksesi ovat yhtä järjettömiä
kuin isäsikin puheet."

"Näen," vastasi Sally, "että te luette raamattunne kirjaimellisesti.
Kaikki hyvät kristityt tekevät siten — toisinaan. Ja te, te
sanotte isää hulluksi! Kunpa teissä olisi puoliksikaan niin paljon
kristillisyyttä kuin isässä, niin te ymmärtäisitte kuinka väärin ja
julmasti te elätte."

Ajoneuvojen vieriminen porrasten eteen päätti armeliaasti tämän
onnettoman sananvaihdon. Kun Sally ja Maurice ehtivät junaan, tyttö
otti pienen ystävänsä syliinsä ja painoi vaieten hänen päätään
rinnalleen.

"Me lähdemme katsomaan äitiä", hän oli selittänyt pojalle. "Äiti tulee
asemalle meitä vastaan." Ja hänen täytyi kuunnella pojan herkeämättömiä
ilon huudahduksia, kun Maurice ajatteli pian tapahtuvaa kohtaamista.

Sally oli nähnyt Mauricella pojan äidin valokuvan, ja siitä hän nyt
tunsi kookkaan, ylväsmuotoisen naisen, jonka hän näki asemalla, kun
heidän junansa verkalleen vyöryi katoksen alle. Maurice oli kurkotellut
ulos vaunun ikkunasta ja liehutti siinä hurjasti nenäliinalla
äidilleen, joka asemalaiturilla riensi heidän vaununsa jäljessä.

"Siinä on äiti! Siinä on mamma!" huudahteli poika ja nyökytteli
ikkunasta äidilleen. Ja hänen jokainen huudahduksensa sai tytön
toistamaan itsekseen: "Nyt minun iloni on lopussa, — se on nyt lopussa!"

Hän pidätteli poikaa asemillaan, kunnes juna pysähtyisi kokonaan, ja
koki karaista mieltään kestämään eron hetkeä, joka nyt oli jo niin
lähellä. Sitten juna seisahtui; Maurice ryntäsi alas laiturille, ja kun
Sally hetkistä myöhemmin seurasi jäljissä, hän näki pienen, vaalean
pään puoliksi kätkettynä äidin syliin.

Hän lähestyi heitä äänettömänä ja turtuneena. Silloin mrs Priestly
kohotti päätään ja hänen surulliset harmaat silmänsä kohtasivat Sallyn
katseen. Hän ojensi kätensä epäröivänä ja hämillään.

"Tehän olette miss Bishop?" hän kysyi.

Sally myönsi sen.

"Maurice puhuu teistä jokaisessa kirjeessään."

"Minä — minä luulen, että me olemme ystävykset."

Mrs Priestly kutsui vaunut ja nosti Mauricen niihin sisälle. Sitten hän
kääntyi Sallyyn.

"Minä sain tänä aamuna sähkösanoman," hän puhui, "ja siinä
ilmoitettiin, että Maurice tulee Lontooseen minun luokseni. Mutta syytä
ei selitetty."

"Ettekö te arvannut sitä?" kysyi Sally hiljaisesti.

"Kyllä; minä arvasin. Mutta —" Hän ei tiennyt, mitä hän sanoisi, tahi
mitä hän koettaisi peitellä.

"Niin, syy on siinä," vastasi Sally karttelevasti. "Äiti luki
sanomalehdestä tänä aamuna uutisen teidän asiastanne."

"Ja hän ajoi pojan näin talostaan, — heti samana päivänä?"

"Niin, hän piti sitä kristillisenä velvollisuutenaan."

"Lähettikö hän teidät saattamaan Mauricea?"

"Ei, hän kielsi minua tulemasta. Hän aikoi lähettää pojan yksinään."

"Mutta te tulitte kuitenkin?"

"Niin. Minä luultavasti en ole kristillinen. Ja minä rakastan poikaa."
Hän katsahti mrs Priestlyä silmiin. "Kenties minun tunnustukseni
loukkaa teitä? Mutta tiedättehän, että Maurice ei rakasta minua. Teidän
ei tarvitse peljätä, että minä olen varastanut teiltä hänen sydämensä.
Me rukoilimme aina yhdessä, ja hän ei koskaan unohtanut rukoilla teidän
puolestanne.

"Eräänä iltana minä kysyin, eikö hän tahtoisi rukoilla minunkin
puolestani, ja hän sanoi: 'Tietäisikö se sitä, että minä rakastan
sinua?' Minä — niin minä tunnustan, että minä toivoin hänen rakastavan
itseäni — voitte moittia minua siitä, jos tahdotte — ja minä sanoin,
'kyllä'. Silloin Maurice," — Sally tarkasteli itsepäisesti lämmittäjää,
joka lapioi hiiliä veturin höyrykattilan alle, — "Maurice sanoi, ettei
hän sitten voi rukoilla, koska hän rakastaa yksin teitä. Kerron tämän
senvuoksi, kun —"

"Te ajattelette, että minä olisin mustasukkainen?"

"Niin. Minä helposti olisin, teidän sijassanne."

Mrs Priestly nieli nyyhkytyksen, joka oli nousemassa hänen kurkkuunsa.
"Ja näin te siis tulitte Lontooseen. Mitä te nyt aiotte? Palaatteko
takaisin Cailshamiin?"

"En. Minä en palaa takaisin."

"Sittenhän te lähdette meidän mukaamme? Minun asuntoni tosin ei ole
varsin suurenmoinen, mutta —"

"Ei, minä en voi lähteä, — kiitän teitä kutsusta. Minulla itselläni on
huoneet Lontoossa, ja minun täytyy lähteä hoitamaan niitä. Hyvästi."

"Mutta, miss Bishop, ettehän voine jättää meitä tällä tavoin? Minun
täytyy kiittää teitä vilpittömästi kaikesta ystävällisyydestänne. Te
ette saa näin jättää meitä!"

"Näin on parasta", sanoi tyttö. "Minä pidän tätä tapaa parhaimpana.
Jääkää hyvästi."

He puristivat äänettöminä toistensa kättä. Mrs Priestly nousi
vaunuihin. Sally ajatteli, mahtaako hän kertoa Mauricelle, ettei tämä
näe enää ystäväänsä. Samassa kun vanhat, kömpelöt vaunut lähtivät
liikkeelle, kurkottautui vaalea pää niiden ikkunasta, ja iso valkoinen
nenäliina läpätteli tuulessa vasten pojan onnellisia kasvoja.




VII LUKU.


Kun Sally oli jättänyt matkatavaransa Regent-kadulle, hän ajoi suoraan
Janetin ateljeehen. Kun hän koputti, tuli Janet avaamaan oven, puettuna
pitkään työmekkoon, — kädet väritahroissa, hiukset sukimattomina ja
epäjärjestyksessä.

"Taivas!" hän huudahti. "Etkö sinä olekaan Cailshamissa?"

"Tulin kaupunkiin aivan äsken."

Sally kävi sisälle ja meni maalaustelineen luo, johon kiinnitettyyn
kankaaseen parhaillaan oli hahmottumassa palanen "natura mortea."
Sallyn katsellessa luonnosta sulki Janet oven jälleen.

"Milloinka sinä palaat Cailshamiin?" hän kysyi.

"En minä lähde sinne enää."

Janet rykäisi, kiipesi tuolilleen, kastoi sivellintään värilautaseen ja
veti kankaaseensa viivan, tarkoittamatta sillä mitään. Sitten hän laski
jälleen käsistään siveltimen ja paletin, katsahti Sallyyn ja sanoi:

"Olen melkein odottanut tätä. Mutta minkätähden sinä et palaa takaisin?"

"Äiti ei halua sitä, — enkä minä myöskään."

"Tietääkö äitisi —?"

"Ei, hän ei tiedä mitään."

Janet näytti kummastelevan. "Mikä sitten on vikana?" hän kysyi äkisti.

Sally heittäytyi tuolille istumaan. "Mrs Priestly, Mauricen äiti, on
häväisty. Kotona, Cailshamissa, he näkivät tänä aamuna sanomalehdestä,
että hänen miehensä hakee avioeroa hänestä. Maurice ei ole tämän
miehen lapsi. Äitini lähetti pojan heti tiehensä; aikoi lähettää hänet
yksinään Lontooseen. Minä lähdin häntä saattamaan, ja silloin äiti
sanoi, etten minä enää saa palata. Se ei merkinnyt minulle mitään. En
missään tapauksessa kuitenkaan menisi enää Cailshamiin."

"Minkätähden et?"

"Muuan — mr Grierson, siellä Cailshamissa, pyysi minua vaimokseen. Minä
en voinut myöntyä, ilmaisematta hänelle ensin salaisuuttani."

"Sinä tunnustit hänelle?"

"Niin."

"Mitä hän sanoi?"

"Tuskin mitään. Aluksi juuri sen, ettei hän voinut uskoa minusta
sellaista. Mutta kun hän ymmärsi, että minä tarkoitin totta, hän ei
puhunut mitään."

"Minkätähden sinä et salannut?"

"Se ei olisi ollut oikein."

Janet katseli tyttöä, katseessaan lempeätä ihailua.

"Muistathan, mitä sinä kerroit minulle isästäsi?" hän kysyi.

"Kyllä, — miksikä sitä kysyt?"

"Luulen, että sinä olet hyvin hänen tapaisensa. Se vain on erona,
että kun hän oli kirkkonsa opetusten kuuliainen orja, sinä olet oman
sydämesi orja. Samoin kuin isäsi oli niitä yksinkertaisen rehellisiä
pappeja, joita kirkko eniten tarvitsee ja joita se kuitenkin kohtelee
väärin, samoin sinä olet juuri sellainen nainen, joiden tarpeessa
maailma on, mutta joita se pitelee kirotun pahoin, — en välitä, vaikka
sadattelisin häijymminkin. Luulen todellakin, että sinä olet aivan
isäsi tapainen."

"Samaa äitikin sanoi, vaikka hiukan toisella tavalla. Hän sanoi, että
minä olen hullu, kuten isäkin oli."

"Hm!" tuhahti Janet ja tarttui jälleen siveltimeen. Hän maalasi hetken
aikaa äänettömänä, silmät kiinteästi tähdättyinä hienoihin piirtoihin,
joita hänen siveltimensä jätti kankaaseen. Sivellintä johdattaessaan
hän pidätteli hengitystään, saadakseen kätensä pysymään vakavampana,
ja piirron vedettyään hän päästi ilmavirran keuhkoistaan vapaaksi
suhahtavana läähätyksenä.

"Olisitko sinä myöntynyt miehen pyyntöön?" hän sitten kysyi odottamatta.

"Olisin."

Janet jälleen vetäisi muutaman viivan. "Etkö sitten ymmärtänyt, ettei
hän jaksaisi sulattaa sinun tunnustustasi?"

"Arvasin niin käyvän."

"Ja kuitenkin —?"

"Niin, minähän jo sanoin, että muuten olisin menetellyt väärin. Sinä et
voi väittää muuta, vaikka tahtoisitkin. Sinä olisit itse tehnyt samoin
kuin minäkin. Jos olisin salannut, niin elämäni olisi käynyt kurjaksi
hänen vaimonaan. Mutta luulen, että olisin voinut olla onnellinen sen
jälkeen, kun hän tiesi kaiken. Olisin jumaloinut hänen lapsiaan."

"Olet siis oppinut ymmärtämään, että minä puhuin totta, kun sanoin,
että sinut on luotu äidiksi," huomautti Janet. "Eikö Traill koskaan
halunnut sinulle lasta?"

"Ei, en luule. Hän ei milloinkaan puhunut siitä."

"Entä sinä itse?"

"En ajatellut sitä silloin. Olin siksi liian onnellinen."

Janet kiintyi jälleen työhönsä. "Mutta nyt sinä haluaisit?" hän kysyi.
Maalatessaan parhaillaan herkullisen ruusun terälehtiä hän ei joutanut
katsahtamaan tyttöön, eikä edes huomannut vähään aikaan, ettei Sally
vastannut mitään. Sitten hän kysyi uudelleen:

"Sinä haluaisit siis nyt?"

Kun ruusu alkoi kukkia ja loistella hänen siveltimensä alla, Janet
oikaisi vartensa ja katsahti ympärilleen. Sally istui etukumarassa,
kyynärpäät polvilla ja kasvot käsiin kätkettyinä.

Janet meni hänen luokseen. "Itketkö?" hän kysyi hiljaisesti.

Sally katsahti häneen kyyneleettömin silmin. "En, minä en nyt osaa
itkeä. Olen koettanut, mutta en osaa."

"Jumala! Mikä ero sinun elämälläsi silloin olisikaan!" huudahti Janet.

"Milloin?"

"Jos sinulla olisi lapsi, tarkoitan. Miltä se sinun pikku Mauriesi
näytti? Hänen nimensä tuntui aina soivan sinun kirjeissäsi kauniilta.
Miksikä sinä et tapaisi häntä niin useasti kuin vaan voit? Minä uskon
hänen varmasti pitävän sinusta. Eikö hän pidäkin?"

"Kyllä, tavallaan. Omalla, ihmeen suloisella tavallaan. Mutta se, että
lapsi pitää minusta, ei vielä riitä."

"Mitä sinä sitten haluaisit?"

"Rakkautta. Ellei lapsi rakasta minua, niin minulla ei ole mitään
oikeutta häneen. Cailshamissa oli muutamia pikku poikia, kauheita
pieniä raukkoja, jotka selkäni takana näyttivät minulle kieltään."

"Gentlemanien poikia," huomautti Janet.

"Muuan heistä kerran sylkäisi minuun, kun minä opetin häntä soittamaan.
Sellaisilta en minä odottanut mitään. Mutta toisinaan minä melkein
olisin voinut uskoa Maurien omaksi lapsekseni."

"Miksikä sinä et sitten mene tapaamaan häntä? Voisit ottaa pojan
hoitoosi siksi aikaa kuin mrs Priestlyn juttua käsitellään oikeudessa.
Se olisi pojalle hyväksi. Milloin juttu päättyy?"

"Avioero-juttu?"

"Niin."

"En tiedä."

"Luuletko mrs Priestlyn saattavan voittaa sen?"

"Pelkään hänen häviävän; ja luulen, ettei hän paljoa huolikaan siitä
niin kauan kuin Maurice on hänen koko maailmansa."

"Kuka hänellä on asianajajana?"

"Oh, en tiedä. En lukenut lehteä."

"No niin, etkö ota poikaa haltuusi siksi, kunnes kaikki on ohitse?"

"En usko äidin suostuvan siihen."

"Mitä ihmettä! Kuulehan, päästä minut sinne lieden luo; meidän täytyy
saada hiukan teetä. Miksikä hän ei suostuisi?"

"Hän on liian kateellinen, niinkuin äidit ainakin. Maurice kirjoitteli
hänelle minusta Cailshamista, ja minä tiedän äidin peljänneen, että
poika alkaisi rakastaa minua. Tänään minä huomasin sen. Huomasin niin
selvästi, että tohdin puhua hänelle siitä. Ja minä tunnustin, että olin
koettanut houkutella poikaa rakastamaan itseäni, mutta etten onnistunut
siinä."

"Olitko sinä koettanut?"

"Olin. Se, luullakseni, oli alhaisin teko, mihin minä koskaan olen
alentunut."

Janet pystytti äänettömänä kattilan tulelle ja istui sitten Sallyn
tuolin käsinojalle. Toisen kätensä hän laski tytön olalle ja kohotti
toisella hänen kasvojaan.

"Minä en ole osannut antaa sinulle täyttä arvoa, Sally," hän sanoi
vakavasti. "Sinun parhaat puolesi ovat kätkössä. Mutta, hyvä Jumala,
minä pidän sinua suorastaan ihmeteltävänä! Mainitsenko minä puheissani
'Jumalan' liian usein sinun mielestäsi?"




VIII LUKU.


Sinä iltana Sally sitten jälleen istui entisissä huoneissaan ja
kirjoitti Traillille kirjeen. Tämä vanha tuttu ympäristö vyörytti näin
ensi hetkinä kokonaisen muistojen tulvan hänen sieluunsa, mutta hän ei
enää antautunut tahdottomana sellaisen tulvan valtoihin.

Hänellä oli nyt jäljellä sydämessään yksi ainoa toive. Ja hän kirjoitti
Traillille, voidakseen koettaa toteuttaa tämän toiveensa.

 "RAKAS JACK.

 Tahtoisitko tulla käymään luokseni huomisiltana puoli viiden aikoina?
 Juon silloin teetä. Haluaisin puhua silloin sinun kanssasi. Pyydän,
 ettet ajattele minun aikovan kiusata sinua millään vastenmielisillä
 purkauksilla. Eikö äänettömyyteni näinä muutamina kuukausina jo olekin
 vakuuttanut sinulle, etten halua tuottaa sinulle vastuksia?

 Toivon saavani tavata sinut, ystäväsi

                                            _Sally Bishop_."

Kun tyttö oli toimittanut kirjeen postiin, hän riisuutui yölevolle
ja nukkui levottomasti yönsä. Aamulla hän kävi tarkastamassa
postilaatikkoaan ja tapasi siellä kirjeen, johon hänen osoitteensa oli
kirjoitettu töhertelevällä, tottumattomalla käsialalla. Hän näki ensi
silmäyksellä, että se ei ollut Traillin lähettämä, ja hänen oli samalla
helppo arvata, kuka sen oli kirjoittanut. Hän aukaisi kuoren kiihkeästi
ja luki:

 "RAKAS SALLY

 Mamma on lähtenyt kaupunkille Minä rupesin kirjoittammaan Minä sanon
 Hyvästi sinulle Ja minä pidän sinusta tavattomasti mutta minen saa
 Rakastaa sua Äiti sanoo että sinä olet ollu kovasti kiltti Jos sinä
 olisit Minun mammani niin minä rakastasin sua oikein paljon mutta äiti
 sanoo että hän on Minä rakastan vaan äitiä Ja minä pelkään etten minä
 oo tavanut tätä oikein mutta kun mulla on niin hirviän huono kynä.

 Paljon terveisijä sinule _Maurielta_."

Sally laski kirjeen pöydälle ja toivoi, että hän olisi osannut itkeä;
mutta hänen silmänsä pysyivät kuivina ja kirveltävinä. Mauricen pikku
kirjeen huvittavat kompastelut, pisteiden pois jättäminen ja kirjeen
lapsellisen sävy kokonaisuudessaan liikuttivat tytön mieltä, mutta ne
eivät saaneet häntä edes hymyilemään. Hän ymmärsi kirjeestä vain sen,
että Maurice siinä jätti hänet hyvästi, luvaten yksistään vain pitää
hänestä. Pojan rakkaus riitti vain hänen "mammalleen", ja hänen äitinsä
oli sanonut, että "hän on." Sally ei ollut.

Mutta tytöllä oli tunnossaan toinen lohdutus. Traill ei ollut
vastannut; ja Sally arvasi, että Jack olisi kuitenkin ilmoittanut,
ellei hän saapuisi. Tyttö oli vakuutettu, ettei mies antaisi hänen
turhaan odottaa itseään ja vasta viime hetkessä masentua, toivossaan
pettyneenä.

Kellon lähetessä neljää hän alkoi rakennella teepöytää kuntoon. Hän
otti esille kauniit kiinan-porslitnit, jotka hän heidän ulkomailta
palatessaan oli ostanut yhdessä Traillin kanssa. Vesikattila humisi
ja soitteli kaasukeittiön yllä. Kun kaikki oli valmiina, Sally
koetti istua tyynenä ja rauhallisena, mutta hänen silmänsä pälyivät
lakkaamatta pieneen Sèvres-kelloon. Ja vähän väliä hän nousi
katselemaan ikkunastaan alas kadulle.

Vihdoin hän kuuli askelten kaikua porraskäytävästä. Hän hengähti
syvään, ja epämääräinen äännähdys tunkeutui hänen huuliltaan. Askelet
nousivat ylemmäksi ja lähemmäksi, ja tyttö alkoi väristä; hänen kätensä
vapisivat: hänen koko ruumiissaan ajelivat kylmänväreet toisiaan
ylös ja alas pitkin hänen varttaan ja jäseniään. Hän ei ollut nähnyt
Traillia kolmeen kuukauteen, ja nyt hän pelkäsi, ettei hän kestäisi
tätä tapaamista niin tyynenä kuin hän oli luvannut. Sitten kuului
ovelta koputus. Sallyn kurkkua kouristi äkillinen kirkaisu, joka pyrki
hänen huulilleen, mutta hän nieli sen takaisin alas. Nojautuen uunin
reunukseen niin rauhallisesti kuin taisi, hän kutsui:

"Sisään."

Traill tuli sisälle. Tyttö kuuli hänen jälleen sulkevan oven. Silloin
hän rohkeni kääntyä ja katsahtaa ympärilleen. Traill seisoi hetken
liikkumattomana ovipielessä; sitten hän tuli tyttöä kohti, käsi
tervehdykseen ojennettuna.

"Kuinka voit, Sally?" hän kysyi. Nämä sanat tulivat umpimähkäisesti
hänen huulilleen. Hänkin tunsi aivoissaan humisevan ja jyskyttävän
vasten tahtoaan.

Sally ojensi kätensä. Hänen kylmät sormensa viivähtivät lyhyen hetken
Traillin puserruksessa; sitten hän veti ne takaisin.

"Anna hattusi minulle," hän pyysi.

Traill antoi ja tarkkasi katseineen tyttöä, kun tämä meni ja ripusti
hatun vaatenaulakkoon ovenpieleen. Sitten mies kääntyi katselemaan
tulipesää, jossa kattila porisi ja kiehui kaasuliekin yllä.

"Tiedätkö, että kattilasi kuohuu kohta ylitse?" hän pakottautui
sanomaan.

"Niin kai. Minä kiehautan parhaillaan teetä. Saanhan tarjota sinulle
kupillisen?"

"Oh, kernaasti. Sinä puolittain lupasitkin sen kirjeessäsi."

Hän heilautti päätään vanhaan tapaansa, ja puoliksi ilkamoiva hymy
nousi hänen huulilleen. Sally ei osannut hymyillä vastaan.

"Toivon, että sinun on hyvä asua täällä", sanoi Traill, kun tyttö
kumartui hoitelemaan teekattilaansa.

"Kyllä. Varsin hyvä."

"Minä lähden illalla Devenishin seurassa ravintolaan", jatkoi Traill
puhettaan. Hänen oli työläs keksiä tällä hetkellä mitään sanottavaa.
"Muistathan sinä hänet, eikö niin?"

"Oh, kyllä, — minä muistan. Hän kävi täällä katsomassa minua muutamia
viikkoja sitten."

"Kävikö? Hän on iloinen velikulta", sanoi mies kevyesti. "Pidätkö sinä
hänestä?"

"En ole tullut sitä ajatelleeksi."

"No, tuskinpa sitten pidät. Etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen?"

"En. Minä olen ollut poissa Lontoosta."

"Poissa?"

"Niin, olin Cailshamissa. Äitini luona."

"Kah, sehän oli kauniisti tehty, luullakseni. Iloitsen, kun sinä hiukan
liikut virkistykseksesi. Ymmärräthän, että minä melkein pelkäsin sinun
jäävän kaupunkiin koko kesäksi, ja se olisi kenties tehnyt sinut
sairaaksi. Murtanut sinut."

Sally tarjosi hänelle teekupin. "Miksikä sinä pelkäsi! sitä?" hän kysyi.

"Miksikä? Arveletko, että minä olisin iloinen, jos sinä murtuisit?"

Hän katseli tyttöä kummastellen.

"En usko, että surisitkaan sitä. Tahi surisitko?"

Sally sanoi tämän ystävällisesti, — hänen äänessään ei ollut
katkeruuden värettäkään. Voimakas liikutus, joka äsken oli vallannut
hänet, oli nyt voitettu. Hänen koko mielensä oli kiintynyt vain yhteen
ainoaan ajatukseen.

"Tietysti minä surisin", vastasi Traill. "Sehän on selvää. Kuvitteletko
sinä minua ajatuksettomaksi nulikaksi, joka häikäilemättä rientää vain
lemmenseikkailusta toiseen?"

"En suinkaan."

"Miksikä siis puhut noin? Tietenkin minä surisin. Vaikka sinä ja minä
emme voineet sopia elämään yhdessä —."

"Siitäkö sinusta nyt näyttää?" kysyi Sally.

"No niin, sovimmeko me sitten? Maksaako vaivaa puuttua enää siihen
juttuun? Ethän sinä voinut kuvitellakaan, että minunlaiseni mies sietää
itseään vakoiltavan, kuten sinä teit sinä iltana. En voi olettaakaan,
ettet sinä olisi sitä ymmärtänyt, — miksikä sinä muuten olisit
koettanut salata minulta tekoasi? Mutta senvuoksi minä en voinut heretä
ajattelemasta ystävällisesti sinusta."

"Sitten sinua ei kiusaa, vaikka minä pyysin sinua tulemaan luokseni?"
kysyi Sally innokkaasti.

"Ei; ei tietenkään! Miksikä se kiusaisi minua?"

"Tulisitko sinä joskus muulloinkin, ellen minä koskaan muistuta sinulle
mennyttä aikaa? Tulisitko?"

"Mielelläni. Kun minä nyt näen, että sinä ajattelet aivan järkevästi
ja tyynesti, niin minä tulen, — tulen kernaasti. Miksikä en tulisi? En
ymmärrä, miksikä meidän pitäisi olla toisillemme vihamielisiä."

"En minä myöskään," liitti Sally nopeasti. "En lainkaan."

Traill joi teensä. Kupit olivat pieniä, hän tyhjensi omansa yhdellä
siemauksella.

"Sinulla oli hupaista Cailshamissa?" hän kysyi.

Hän tunsi olonsa keventyneeksi. Tyttö näytti tyytyvän kohtaloonsa, —
hän ei olisi uskaltanut kuvitellakaan näin mieleistä havaintoa.

"En tiedä; ei ollut liiaksi hupaista. Olenhan kertonut sinulle, — enkö
olekin? — etten minä oikein sovi omaisteni kanssa."

"Olet kyllä. Mutta eikö ole vahinko, että niin on laita?"

Hän olisi niin mielellään suonut tytön viihtyvän Cailshamissa. Hän
olisi myöskin kernaasti nähnyt Sallyn kiintyvän Devenishiin. Mutta
hänellä ei mielestään ollut sittenkään syytä valittaa. Olihan tyttö nyt
järkevä, — ihmeteltävän järkevä.

"Kas niin," sanoi hän, koettaen karistaa yltään epämääräisen
painostuksen tunnon, joka kaikesta huolimatta ikäänkuin syrjästä vaani
tätä heidän yhdessäoloaan. "Sinähän kirjoitit, että haluaisit puhua
minun kanssani. Mitä sinulla on sanottavaa?"

"Etkö odota, kunnes olet juonut teesi?" kysyi

"Join sen —"

"Lisää?"

"Ei, kiitoksia. Ethän pahastu, jos tupakoin?"

Vastaukseksi tyttö sytytti tulitikun ja ojensi sen miehelle, odottaen,
kunnes Traill sai otetuksi savukkeen rasiastaan.

"Nyt sinä kerrot asiasi," sanoi mies, kun Sally oli viskannut tulitikun
käsistään.

Tyttö katseli hetkisen tulipesän ristikkoon, jonka takana vesikattila
höyrysi. Sitten hän kääntyi ja kohtasi miehen katseen.

"Tunnen itseni yksinäiseksi," hän sanoi.

Traill kesti hänen katseensa niin hyvin kuin taisi. Tiesihän mies, että
tytön elämä oli yksinäistä ja tyhjää. Hänen omatuntonsa, jonka ääntä ei
mikään tahdon ponnistus saa tukahutetuksi, oli monesti pakottanut hänet
sitä ajattelemaan. Mutta hän ei halunnut taipua.

"Se on ohimenevää," hän vastasi. "Ei sitä kestä alituisesti."

"Minä ajattelen toisin."

"Minkätähden? Ehkäpä sinä antaudut liiaksi sellaisen mielialan valtaan.
Etsi huvia itsellesi. Liiku hiukkasen. Toimi jotakin. Siten yksinäisyys
ei pääse vaivaamaan."

"Tiedän sen. Mutta mitä minä tekisin?"

"No niin," — täytyihän hänen vastata suoraan kysymykseen. "No niin.
Sinähän luet mielelläsi, eikö totta?"

"Luen!" huudahti tyttö. Sekö riittäisi hänelle!

"Ja sinulla on nämä huoneet hoidettavinasi. Hyvin monet naiset
valittaisivat sinun sijassasi työn paljoutta, ja selittäisivät, ettei
heidän aikansa riitä mihinkään muuhun."

"Sitten he eivät voi tuntea yksinäisyyttä."

"Niin juuri. Sitähän minä tarkoitan."

"Kyllä, mutta sinä unohdat erään seikan."

"Minkä sitten?"

"He puuhaavat jonkun toisen hyväksi. Kukaan et tee sitä oman itsensä
vuoksi. Etkö usko, että juuri siksi he jaksavatkin puuhata?"

Hän nojautui eteenpäin ja suuntasi katseensa itsepäisesti Traillin
silmiin. Hän tiesi, ettei mies nyt voisi vastata hänelle. Ja Traill
tiesi myöskin saman. Hän puhalsi suustaan ison savupilven ja viskasi
savukepätkän tulipesään.

"Mihin sinä tähtäät?" hän kysyi lujasti. Hänen luonteensa mukaista ei
ollut lähteä kiertelemään vaikeuksia kuin kissa kuumaa puuroa. Nyt hän
näki, että työläs mutka oli hänen edessään. Hän päätti selviytyä siitä
heti. Esittäköön tyttö ajatuksensa, — hän antaa selvän ja riittävän
vastauksen. "Mihin sinä tähtäät?" hän toisti. "Haluaisitko minun
palaavan jälleen luoksesi, — jotta kokisimme samat ikävyydet uudelleen?"

"En!"

Nyt Traill tunsi joutuneensa ymmälle. Hänen katseessaan vilahti ensin
hämmästynyt ja sitten tutkiva ilme.

"Mitä sitten tarkoitat? Annahan kuulua, Sally." Tyttö käänsi pois
päänsä. Traill kuuli hänen kurkussaan pienen äännähdyksen, ikäänkuin
sanat jo pyrkisivät tytön huulille. Mutta Sally ei voinut puhua. Hän
peitti kasvonsa käsillään hetkeksi; antoi sitten käsiensä vaipua
syliinsä ja katsahti Trailliin jälleen.

"Kunpa minulla olisi lapsi", hän sanoi pikaisesti.

Traillin otsa rypistyi, — siihen syveni juova toisensa jälkeen. Syvään
hengähtäen hän heittäytyi takakenoon vasten tuolinsa selkänojaa.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Jos minulla olisi lapsi," toisti Sally, "niin en olisi yksinäinen.
Silloin minulla olisi joku, kenen vuoksi eläisin."

Traill nousi äkisti seisomaan. "Sinä olet — sinä olet mieletön!" hän
huudahti.

Sally seisoi hänen sivullaan. Hän ojenti vapisevaa kättään, hipaisten
miehen nuttua.

"En, en; en ole. Tarkoitan, mitä puhun. Etkä sinä ymmärrä, mitä se
merkitsisi minulle, — minulle, joka virun täällä yksinäni päivä päivän,
yö yön jälkeen, eikä minulla ole koko maailmassa mitään, ei mitään
muuta kuin oma itseni."

Mies tarkasteli häntä kummastellen. "Jos minulle puhuisi näin kuka
toinen nainen hyvänsä," hän sanoi äkisti, "niin minä ajattelisin,
että siinä on viritetty minulle ansa, — keksitty halpa keino minun
häpäisemisekseni. Mutta sinä! Sinua minä ihmettelen! En ymmärrä sinua.
Mitä! Sinähän leimaisit itsesi koko maailman silmissä. — Siitä tulisi
myllynkivi sinun kaulaasi, eikä mikään lapsi."

"Etkö usko, että minut on jo tarpeeksi leimattu? Mitä sinä luulet
Devenishin kaltaisten miesten ajattelevan minusta?"

"Oh, hiiteen Devenish! Maailmassa on muitakin miehiä kuin Devenish.
Miehiä, jotka eivät tiedä sinusta mitään, ja jotka naisivat sinut minä
hetkenä tahansa."

"Kyllä, minä tapasin sellaisen. Hän uskoi minut enkeliksi — kunnes minä
tein tunnustukseni."

"Sinä tunnustit?"

"Niin."

"Jumalan nimessä, minkätähden? Sinun täytyy olla mieletön. Mikä lempo
sinut ajoi tunnustuksille?"

"Olisin muuten tehnyt väärin," sanoi tyttö rauhallisesti.

"Väärin? lörpötystä! Sinä hulluttelet! Pilaat koko elämäsi. Tiedätkö,
mitenkä _hän_ on elänyt, ennenkuin sinä tapasit hänet?" Näin hän koetti
kääntää syyn toisaalle, auttaakseen tytön järkiinsä, kuten hän ajatteli.

"Soisitko sitten mieluummin, että sinä vasta jälkeenpäin saisit
muilta kuulla, minkälaisen naisen sinä olet ottanut vaimoksesi? Etkö
sadattelisi hänen vaikenemistaan silloin, ja eikö hänen silloin olisi
myöhäistä katua — kuten sinunkin?"

Traill ei osannut vastata. Hän hapuili sanoja. Hänen huulensa jo
aukenivat, mutta sitten hän kääntyi syrjään äänettömänä.

"Jos minä olisin salannut, ja suostunut hänen vaimokseen," jatkoi
tyttö, "niin sinä varmaan olisit tuntenut mielesi kevyemmäksi. Mutta
minä olisin tehnyt väärin. Minä olisin aloittanut uuden elämän
valheessa."

Traill kääntyi jälleen. "Minun mieltäni sinun ei tarvitse keventää",
hän sanoi kylmästi. "Minä kohtelin sinua rehellisesti alusta loppuun
saakka. Minä varoitin sinua ensi hetkessä; kehoitin sinua välttämään
itseäni. Lähetin sinut tiehesi. Mutta sinä tulit takaisin. Pyysinkö
minä sinua palaamaan takaisin?"

Tällä hetkellä Sally muisti, mitä Janet oli sanonut hänelle, kun
Traillin lahja oli saapunut. "Joko sinä palautat tahi pidät sen,"
oli Janet sanonut, "niin sinun täytyy vastata hänelle. Ja sitä juuri
mies on tarkoittanutkin." Sally oli toistamaisillaan nämä sanat nyt
Traillille, mutta hän pidätti ne huulilleen. Oli parempi jättää mies
ajattelemaan, ettei häntä voitu syyttää mistään.

"Ei, minun mieleni on aivan rauhallinen," lisäsi Traill, "Jumalan
kiitos, minä en oleta itseäni pyhimykseksi, — minulla kyllä on peto
nahoissani; mutta minä olen kohdellut sinua suorasti. Aivan suorasti."

Tytön sormet vapisivat, mutta hän ei tahtonut vastustaa miehen
ajatustapaa. Hän oli päättänyt saavuttaa oman toiveensa, ja kaikki
muu oli toisarvoista. Ehkäpä mies oli kohdellut häntä suorasti. Sally
tahtoi uskoa niin.

"Auta minua sitten voittamaan yksinäisyyteni," hän pyysi. Tyttö näki
miehen kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastavan ilmeen, mutta se ei
peloittanut häntä. "Oh, enhän minä tarkoita, että sinun pitäisi tulla
elämään minun seurassani," hän jatkoi. "Mutta ellet sinä vihaa minua —."

"Minä en vihaa sinua," sanoi mies. Hän otti hattunsa naulakosta ja
tytön sydän vavahti tuskallisesti. "Sinun ei tarvitse puhua vihasta.
Mutta nyt sinä ajattelet sulaa mahdottomuutta. Minä en halua lasta
niskoilleni."

"Ei hän olisi sinun niskoillasi," puhui Sally kiihkeästi. "Sinun ei
tarvitsisi edes nähdä häntä. Sinä olet jalomielisesti turvannut minun
elämäni, — minä en pyydä penniäkään enempää. Ei sinun tarvitse peljätä,
että minä käyttäisin lasta, kiristääkseni sinua. Sinun ei tarvitsisi
sitten edes kuulla minusta enää! Jack, — olethan sinä kerran rakastanut
minua," hän sanoi valittaen. "Sinä rakastit minua kerran."

Mies kääntyi poispäin vaivaantuneena. "Hyvä Jumala!" hän huudahti.
"Puhuthan aivan kuin olisit järjiltäsi! Jos minulla olisi lapsi, niin
totta kai minä haluaisin sen myös omistaa. Enhän minä voisi hävetä
sitä. En voisi sitä kieltää ja hyljätä, niinkuin sinä vaadit minua
tekemään."

"Oh, saisithan sinä nähdä sen niin usein kuin haluaisit."

Mies seisoi ovella. Nyt hänen täytyisi sanoa totuus. Hän oli ajatellut
salata sen, säälien tyttöä; mutta nyt se oli sanottava.

"Sitten —, minä aion naimisiin," hän sanoi lujasti. "Huomaatko nyt,
kuinka mahdottomia sinä ajattelet?"

Tyttö vaipui tuolille, oudosti tuijottaen miestä kasvoihin.

"Sinä — naimisiin?" hän kuiskasi.

"Niin. Enkä minä halua, että myöhemmin sukeltautuisi esiin
kaikennäköisiä hälyyttäviä juttuja, kuten parhaillaan mrs Priestlyn
asiassa, joka —"

Sally nousi seisomaan.

"Mrs Priestlyn?"

"Niin, mitä hänestä? Tunnetko sinä hänet?"

"Mitä sinä hänestä?" kysyi tyttö.

"Minä olen hänen miehensä asianajaja."

"Sinä kuulustelet mrs Priestlyä?" Hän muisti erään aikaisemmin
näkemänsä kohtauksen oikeussalissa, — muisti kurjan naisen, jonka
laki oli paiskannut Traillin jalkoihin, hänen tallattavakseen. Tyttöä
kauhisti.

"Kuulustelen," vastasi Traill hänen kysymykseensä. "Mitä sinä tiedät
hänestä?"

Tyttö istui jälleen tuolilleen hervottomana, puhumatta mitään.

"Et halua kertoa?"

Sally pudisti päätään.

"No niin, ei se olekaan välttämätöntä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä,
että minä olisin raahannut sinut oikeuteen todistajaksi, vaikka olisit
kertonutkin. No, nyt sinä kuitenkin tunnet tapauksen, johon minä
viittasin. Kuule siis, — sellaisia juttuja en minä toimita omalle
osalleni; sinun ei kannata enää puuttua siihen asiaan. Minä tulen
toisinaan katsomaan sinua, jos haluat; mutta vain sillä ehdolla, että
me yksistään puhelemme vanhoina ystävinä. Ja kun minut on vihitty,
sitten tietysti täytyy kaiken päättyä."

Sally kohotti päänsä. Hänen silmänsä leimahtelivat, — hänen huulensa
olivat puristuneet ohueksi, värittömäksi viivaksi.

"Sinäkö vihille, — sinä, joka vihasit avioliittoa!" hän huusi
raivokkaasti. "Sinä, joka et uskonut avioliittoon, — vannoit, ettet
koskaan alistuisi sen kahleisiin! Oh, mene! Mene!"




IX LUKU.


Samana iltana erään hienon ravintolan pöydässä istui vastakkain kaksi
miestä. Aterian alussa he puhelivat iloisesti toisilleen ja nauroivat
runsaasti. Ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiotaan. He tilasivat
pöytäänsä ruokalajin toisensa jälkeen, sitten kahvia, sikaareja,
likööriä; ja he näyttivät tyytyväisiltä ja onnellisilta. Sadat muut
siinä ravintolassa käyttäytyivät samoin kuin hekin; heissä ei ollut
mitään merkillepantavaa, kunnes toinen heistä äkisti nojautui pöytää
vasten etukumaraan, ja hänen tyytyväinen ilmeensä vaihtui ensin
hämmästykseen ja sitten pikaisesti ylenkatseeseen ja vihaan.

Hän kaiketi huudahti tämän silmänräpäyksen kiihkossa, sillä
muuan lähipöydässä istuva nainen kääntyi tuolillaan ja tähysteli
peittelemättömän uteliaasti näitä kahta miestä. Hän näki, kuinka toinen
heistä pudotti nyrkkinsä raskaasti pöytään ja kuinka hänen sormensa
sitten kaappasivat suonenvetoisesti pöytäliinan kouristukseensa. Miehen
toveri ojenti tyynnyttävästi kätensä.

He alkoivat puhella kiihtyneesti, — toinen näytti kyselevän, ja toinen
vastaili hiukan alakuloisesti. Joskus kuului sadatteleva huudahdus; ja
viinuri, joka parhaillaan toi ruokalistan läheiseen, vapaana olevaan
pöytään, viivähti siinä hetkisen kuunnellakseen.

He puhuivat jostakin naisesta. Hänellä — naisella — näytti olevan
tunnollaan yhtä ja toista. Silloin ja silloin hän oli menetellyt niin
— toisella kertaa edelleen niin ja niin. Mies, joka tähän saakka oli
vastaillut lyhyesti, kertoi nyt ilmeisesti omia kokemuksiaan samasta
naisesta. Hänen puheessaan toistui useasti "minä" — ja jälleen "minä"
— toisinaan hän taas mainitsi nimen "Coralie." Hänen toverinsa, joka
nyt kuunteli melkein äänettömänä liittäen vain silloin tällöin joukkoon
lyhyen huomautuksen ja milloin ihmettelevän, milloin tuskallisen tahi
joskus inhoavan huudahduksen, nojasi kyynärpäitään pöytään ja tuki
kasvojaan käsillään. Sitten hän äkisti paljasti kasvonsa ja sanoi
hampaittensa takaa:

"Kyllä ymmärrän! Minä tunnen tämän naistyypin, — se ei koskaan
riko käskyjä kirjaimellisesti, — se on siihen liian arka. Mutta se
ei myöskään koskaan täytä käskyjen henkeä, — siihen se on liian
turmeltunut. Tunnen heidät, — mutta, Jumalani, en uskonut häntä
samanlaiseksi. Hän näytteli, — niin, näytteli lapsen viattomuutta —."

"Kyllä, — sinulle, Traill. Hän tiesi, kuinka sinut on kesytettävä.
Mutta minä en jaksa nähdä sinua petettävän. Näin täydellisesti. Sinä
kyllä huomaisit lopulta itsekin, mutta —"

"Liian myöhään?"

Devenish nyökkäsi. Sitä hän oli tarkoittanut.

He nousivat pöydästä. Traill otti laskun viinurilta, joka oli palvellut
heitä.

"Maksakaa kassaan, herra; olkaa hyvä", sanoi viinuri kumartaen.

Hän seurasi heitä puolimatkaan ovelle; he olivat unohtaneet hänen
juomarahansa. Oli ilmeistä, että he olivat sen huomaamattaan
unohtaneet, ja hän toivoi, että nyt äkkäisivät hänet ja muistaisivat
laiminlyöntinsä. Mutta vieraat eivät panneet merkille hänen liikkeitään.

       *       *       *       *       *

Kello yhdeksän aikaan Janet tuli tapaamaan Sallya. Tytön etuhuoneen
ikkunoista näkyi valoa, kun hän saapui katuovelle. Janet astui
porraskäytävään ja alkoi nousta seuraavaan kerrokseen; mutta
puolitiessä hän pysähtyi, kuullessaan kahden miehen seisahtuvan
alaovelle kiihtyneesti puhellen. Seuraavassa hetkessä hän kuuli äänen
sanovan: "Hyvää yötä, Devenish veikko." Ja sitten kuului askeleita
portaissa hänen takanaan.

Janet nousi edelleen ylös portaita, ja askelet hänen alapuolellaan
seurasivat häntä. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, kuka tulija mahtoi
olla, ennenkuin hän pysähtyi Sallyn ovelle ja jäljissä kulkeva mies
seisahtui hänen taakseen. Silloin Janet kääntyi. Hänen silmänsä
pyöristyivät ja hän oli sanomaisillaan jotakin kirpeätä. Mutta hän
malttoi mielensä ja kysyikin sen sijaan:

"Olettehan mr Traill?"

Mies katsahti häneen tarkemmin siinä hämärässä.

"Olen; mistä sen tiesitte?"

"Minä olen miss Hallard."

"Ah, niin! Sallyn ystävä —"

"Ainoa ystävä," sanoi Janet. Hänen silmänsä eivät värähtäneetkään.

"Tahdotte kolhaista minua huomautuksellanne?"

"Kyllä."

"Teitä kenties hämmästyttää, kun kuulette minun tunnustavan, että olin
ansainnut sen?"

"Kyllä; minä hämmästyn. Eikö ole vahinko, ettette ole huomannut tätä
totuutta aikaisemmin?"

"No niin, täytyyhän jokaisen meistä kokea pahojakin päiviä elämässään,"
sanoi Traill jäykästi. "Sally on kokenut omansa, mutta arvaan, että ne
ovat nyt ohitse. Kuvittelen tulevani juuri koulusta, missä minut on
pakotettu oppimaan läksyni."

"Mitähän te tarkoitatte?"

"Odotatteko, että minä selittäisin sen teille?"

Tässä siis näytti alkavan heidän taistelunsa, jonka Janet monesti oli
arvellut väistämättömäksi.

"En odota; en suinkaan," hän vastasi.

"No, hyvä. Jos te olette menossa sisälle —"

"Olen. Minä menen." Hän aukaisi etuhuoneen oven. Huone oli kirkkaasti
valaistu — kaikki kynttilät olivat sytytetyt. Sallyn hattu näkyi
pöydällä.

"Odottakaa hetkinen," sanoi Traill.

Janet kääntyi ympäri.

"Olisin iloinen, jos te sallisitte minun tavata tytön kahdenkesken niin
pian kuin suinkin," pyysi Traill. "Haluaisin puhua hänen kanssaan.
Minulla on hyvä joukko sanottavaa."

"Minä poistun," myöntyi Janet.

"Ei, — ei toki, haluan, että tapaatte hänet ensin. Hän kenties odottaa
juuri teitä. Hän kai kutsui teidät luokseen, — lähetti teille sanan
tänään iltapuolella, hiukan viiden jälkeen, — mitä?"

"Ei, en ole kuullut hänestä mitään tänään. Eilen tapasin hänet
viimeksi. Koputan hänen ovelleen. Sally!" Hän kutsui tyttöä ja koputti
samalla. Traill meni uunin luo. Ei kuulunut vastausta.

"Täytyyhän hänen olla sisällä," sanoi Janet. "Tuossa on hänen
hattunsa." Hän koputti uudelleen. Ei vastausta.

Janet kääntyi puhumaan Traillille. "Olisikohan hän jo nukkumassa? Hän
näytti eilen hirmuisen väsyneeltä."

Hän kolkutti vielä ja väänteli lukonkahvaa. Sitten hän kumartui
katsomaan avaimenreijästä. Avain oli sisäpuolella, mutta hän saattoi
kuitenkin nähdä, että makuuhuoneessakin oli valoa. Äkisti Janet oikasi
vartensa suoraksi. Hänen poskensa ja huulensa vetäytyivät aivan
valkoisiksi.

"Mr Traill," hän sanoi ontosti, "ovi on lukittu sisäpuolelta ja
huoneessa on valoa."

Mies ei säikähtynyt. "Antakaahan, kun minä koetan ovea," hän sanoi.
"Eihän sitä ole voitu lukita sisäpuolelta, ellei Sally ole siellä."

Janet vetäytyi väristen syrjään, ja Traill rytyytti ovea. Sitten hänkin
kumartui katsomaan avaimenreijästä.

"Hyvä Jumala! Olette oikeassa!" hän sanoi ääni paksuna.

Janetin katse harhaili miehen kasvoista oveen ja jälleen takaisin.
Kun hän uudelleen huuteli Sallya nimeltä, hänen aistinsa terottuivat
herkimmilleen, mutta hän ei kuullut heikointakaan äännähdystä seinän
takaa. Täytyihän Sallyn olla siellä — hänen täytyi olla siellä! Miksikä
hän sitten ei vastannut? Minkätähden ei?

Traill harppasi huoneen toiseen päähän.

"Mitä te nyt aiotte?" kysyi Janet. "Jotakin on tehtävä! Mitä te aiotte
tehdä?"

"Murran oven auki," vastasi Traill.

Hän haki asetta tulipesän luota. Silmäili etsien ympäri huoneen.

"Ottakaa tuoli! Ottakaa tuoli!" huusi Janet.

Traill tarttui raskaan tuolin selkänojaan, kohotti tuolin ilmaan ja
paiskasi sen ovea vastaan. Rämähti, ja puu kuului risahtelevan. Sitten
oli jälleen hiljaista.

Mies tarttui uudelleen tuoliin.

"Odottakaa!" pyysi Janet. Hän huusi Sallyn nimen jälleen valittavasti.

Ei kukaan vastannut.

"Iskekää nyt!" huudahti Janet melkein mielettömänä.

"Iskekää nyt!"

Traill löi ovea tuolilla. Ja uudelleen, yhä hurjemmin.

"Ovi murtuu," sanoi Janet.

Mies nosti tuolin päänsä ylle ja viskasi sen jälleen oveen. Vuorauksen
pieleen syntyi pitkä repeämä, joka ulottui ylhäältä alas asti. Kun
Traill ponnisti olkaansa ovea vasten, myöti vuoraus sen verran, että
repeämä laajeni pieneksi raoksi.

"Tuokaa hiilihanko!" käski Traill.

Janet juoksi totellen sitä hakemaan. Traill työnsi sen oven halkeamaan
ja väänsi sen avulla rakoa suuremmaksi, kunnes hän sai kätensä
mahtumaan sisään lukon kohdalta.

"Varokaa kättänne," kehoitti Janet.

Mies ei vastannut, — hän vain tunki kättään pitemmälle, ja puun
sirut tunkeutuivat hänen ihoonsa, repien sen verille. Punaiset
juovat alkoivat valua pitkin valkoiseksi maalattua oven vuorausta.
Janet tarkasteli miehen kasvoja. Ne olivat harmaan kalpeat, ja hänen
silmäteränsä olivat pelon laajentamat. Hengitys suhisi läähättävinä
puuskahduksina hänen sieraimistaan, kun hän ponnisteli, tavoittaakseen
avaimen.

"Nyt se on kädessäni", hän kuiskasi. "Vääntäkää hiilihangolla tätä
repeämää suuremmaksi, muuten minä en saa liikutetuksi kättäni?"

Janet painoi peljästyksen enentämillä voimilla hiilihangon vartta,
ja vihdoin hän kuuli avaimen vääntyvän lukossa. Hän rynnisti vielä
kerran ruumiinsa kaikella painolla hangon vartta vastaan, ja Traill sai
kiskaistuksi raadetun kätensä pois aukosta.

He pidättivät kumpikin hengitystään, kun Traill tarttui lukon kahvaan
ja aukaisi oven. He horjuivat pahoinvoinnista. Janet puolittain
juoksi, puolittain kaatui sisälle huoneeseen. Traillin pitkät askeleet
pysyttivät hänet tytön rinnalla.

Sally oli sisällä. Hän makasi vuoteellaan riisuutumatta, jäsenet
väkivaltaisesti koukistuneina. Tytön toinen käsivarsi peitti hänen
kasvojaan, toisen hän oli ojentanut päänsä yläpuolelle, tarttuen
sormillaan jäykästi pieluksen kulmaan.

Janet kumartui parahtaen vuoteen ylle. Traill nosti hätäisesti
lattialta hänen jaloistaan pienen pullon, luki sen nimilapun ja työnsi
pullon kauhistuneena taskuunsa.

"Poistakaa tytön käsivarsi hänen kasvoiltaan", hän kuiskasi. "Tyttö
tukahuttaa itsensä.

"Tukahuttaa!" Janet väänsi käsivarren syrjään. Sallyn kasvojen ilmeestä
kuvastui pelkkää kärsimystä, — ikäänkuin hirmuinen rautakoura olisi
tarttunut hänen kurkkuunsa ja pusertanut hänestä hengen viimeisenä,
tuskaa täynnään huokuvana henkäyksenä. "Katsokaa! Tukahuttaa itsensä?
Hän on kuollut!"

Voihkaisten Traill pakottautui lähemmäksi. Hän kietoi käsivartensa
Sallyn ruumiin ympärille. Hän nosti sen vuoteesta. Ruumis valahti hänen
olkaansa vasten, ja tytön pää riippui velttona elottoman kaulan varassa.

"Sally on kokenut pahoja päiviä", sanoi Janet käheästi, "mutta,
Jumalani! nyt ne ovat ohitse!"








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYDÄMEN ÄÄNI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.