Hänen poikansa vaimo

By Dorothy Canfield Fisher

The Project Gutenberg eBook of Hänen poikansa vaimo
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hänen poikansa vaimo

Author: Dorothy Canfield Fisher

Translator: Väinö Nyman

Release date: November 16, 2025 [eBook #77251]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1927

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄNEN POIKANSA VAIMO ***
language: Finnish




HÄNEN POIKANSA VAIMO.

Kirj.

Dorothy Canfield


Englanninkielestä [Her son's wife] suomentanut

Väinö Nyman



Uusia romaaneja 8





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1927.






I OSA




I


Alakuloiselle pienelle tytölle, joka mumisi vakavasti: "Mutta,
opettaja, minä en suinkaan tarkoittanut —" rouva Bascomb sanoi
kohottaen etusormeaan: "Sh! Enkö kuullut jonkun koputtavan?"

Käytävässä vuoroaan odottavien, vaatimattomasti puettujen naisten ja
lasten ryhmä liikahti, ja muuan nainen sanoi kiihkeästi, lepyttävästi:
"Kyllä, rouva Bascomb. Kyllä, arvoisa rouva. Minä kuulin jonkun
koputtavan ihan äsken."

Rouva Bascomb palkitsi häntä heikolla hymyllä ja sanoi ovea kohti
sointuvasti, muuttaen välissä äänenpainoaan: "Tulkaa... sisään!"

Odottavien naisten ilmeen heikko muutos ilmaisi, että he tunsivat
opettajan äänenpainon eroavan siitä, jota he olisivat käyttäneet. Rouva
Bascombin kasvojen tyyni, vielä heikompi tyytyväisyyden varjo näytti
hänen tietävän, että he olivat tunteneet sen. Ovi aukeni. Eräs pitkä,
vaaleatukkainen, lempeäsilmäinen tyttö katsoi sisään.

"Ah, tule vain suoraan sisään, Margaret", sanoi rouva Bascomb, "minä en
viivy enää pitkää aikaa".

Käytävässä seisovat naiset katsoivat toisiinsa, ymmärtäen, että
viimeinen lause oli tarkoitettu heille.

Tyttö katsoi heihin. "Parasta kai sentään on, että menen takaisin omaan
huoneeseeni", sanoi hän.

"Ei, ei", sanoi rouva Bascomb luontevasti muuttaen jälleen välissä
äänenpainoaan, "siihen ei ole mitään pakottavaa tarvetta. Istuudu sinä
vain odottamaan. Jos vain voit mahtua viidennen luokan penkkiin."

Uusikko istuutui mukavasti hymyillen ja vääntäen pitkän solakan
ruumiinsa hullunkuriseen asentoon matalan istuimen ja pöydän väliin.
Hän nojasi leukaansa käsiinsä ja asettui tarkkaamaan läpileikkausta
vanhemman naisen elämästä. Heikko tietoisuus tästä punasi rouva
Bascombin miettiväiset kasvot.

Huoneen perältä saattoi tyttö kuulla vain vuoropuhelujen toisen osan ja
nähdä ainoastaan rouva Bascombin ilmeen. Toiset olivat selin häneen,
ja heidän äänensä kantautuivat hänen luokseen huonosti äännettynä
muminana, jota vastaan rouva Bascombin hienostunut puhe kaikui
joustavana. Se oli kuin puhelinkeskustelun kuuntelemista.

"Mutta, Annie kultaseni, ellet olisi aikonut niin tehdä, et olisi
lyönyt Isabellaa. Se ei voi olla totta, kun sanot, ettet tarkoittanut
sitä. Me teemme ainoastaan sitä, mitä tarkoitamme. Jossakin sinun
sydämesi sopukassa on täytynyt olla vihaa Isabellaa vastaan. Ja viha
on myrkkyä. Sinun pitää karkoittaa se heti pois elämästäsi, tahi
se pakottaa sinut vielä tekemään pahempaakin kuin lyömään pientä
koulutoveriasi. Eikö se ole niin, rouva Dempsey?"

Väliaika rouva Dempseyn mumisten lausutulle vastaukselle.

Sitten kuultiin tuon suloisen, melko surullisen äänen sanovan jälleen:
"Niin, luonnollisesti se on vaikeata. Kaikki tekemisen arvoinen on
vaikeata. Mutta se on täydellisesti mahdollista. Minä sanon aina
nuorille henkilöille, että jos he vain täyttävät elämänsä kauniilla
ajatuksilla, ei pahoilla ajatuksilla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia.
No niin, minä en aio rangaista Annieta. Minä en usko rangaistuksiin.
Minä tahdon vain, että hän ajattelisi sanomaani ja kirjoittaisi
kaksikymmentä kertaa ja toisi kouluun huomenna seuraavan lauseen: 'Minä
rakastan Isabellaa ja tahdon saada hänet ystäväkseni.'"

Nyt seurasi rouva Dempseyn vähän kuuluvampaa muminaa, josta voitiin
erottaa sanat: "Tuo kirottu ilkeä nulikka." Hänet keskeytti rouva
Bascombin ääni, sanoen hiljaa: "Ah, kyllä hän voi, jos hän vain
koettaa! Minä väitän aina, että jokaisessa ihmisessä on _jotakin_
rakastettavaa. Ja jos haemme sitä, voimme pakottaa sen esille. Tämä on
sellainen läksy, joka Annien pitää oppia, ja sen jokainen osa on yhtä
tärkeä kuin kertomataulu."

Kun rankaisematon Annie ja hänen äitinsä liikkuivat eteenpäin, hakivat
rouva Bascombin silmät hetkisen huoneen perällä istuvan tytön silmiä.
Iloisia ihailun ja tunnustuksen viestejä vaihdettiin, seuraavan
ryhmän tullessa opettajan pöydän ääreen. Rouva Bascomb siirsi nyt
tarkkaavaisuutensa täydellisellä ilmeen muutoksella repaleiseen pieneen
poikaan ja pieneen kumaraiseen vanhaan naiseen.

Parin äänen yhteistä muminaa, jonka rouva Bascombin järkevä ja tyynesti
ivallinen ääni keskeytti sanoilla: "Minä luulen, että voisin ymmärtää
teitä paremmin, jos vuorotellen sanoisitte minulle sanottavanne."

Epämiellyttävä hiljaisuus, kun toinen odotti toistaan.

Kirkas ääni jälleen hieman kärsimättömästi: "No niin, Michael —"

Pienen pojan ääni anteeksipyytävänä, häpeilevänä.

Sitten vanha nainen, kumartuen eteenpäin, puhuen vielä hiljaisemmalla
äänellä, koetti ilmoittaa jotakin, sanomatta sitä. Pienen pojan
jalkojen hämmentynyttä laahustamista.

Rouva Bascombin ääni täyteläisenä ja täynnä moitetta: "Mutta missä
Michaelin äiti on?"

Vanha nainen nojautui vielä enemmän pöydän yli ja laski vapisevan,
kuihtuneen kätensä sen laidalla olevalle kirjapinkalle. Pieni poika
painoi päänsä melko kumaraan. Nuo pari vaikenevaa naista, jotka olivat
jääneet seisomaan käytävään, ilmaisivat ymmärtämyksensä. He katsoivat
lattiaan ja syrjään kuin näyttääkseen, etteivät he kuunnelleet.

Rouva Bascombin ääni vakavana ja täyteläisenä: "Mutta, rouva Malone,
naisen paikka on aina miehensä luona. Avioliitto on pyhä asia. Ihminen
ei voi ratkaista pulmia pakenemalla niitä. Kun ihmiset menevät
naimisiin, ottavat he hartioilleen määrätyn vastuunalaisuuden, ja
vaikka olosuhteet osoittautuisivatkin vaikeammiksi kuin he ovat
ajatelleet, ei heillä ole oikeutta..."

Vanhan naisen ääni totesi hyvin hiljaa jotakin.

Rouva Bascombin ääni jälleen järkytettynä: "Ah, hän oli liian nuori
mennäkseen naimisiin! Mikä panee vanhemmat suostumaan sellaisiin
avioliittoihin? Mutta siinäkin tapauksessa voidaan asiat jollakin
tavalla järjestää, jos vain asianomaiset henkilöt todella koettavat."

Nyt vanhan naisen selkä alkoi liikahdella, ja vaikka se olikin melko
paljon kumarassa, ei se enää ollut niin kunnioittava. Sitä vapisutti
sen tarmo, mitä hän nyt aikoi sanoa. Hänen äänensä kantautui huoneen
perälle katkonaisina lauseina, kuvauksen palasina... "Tarttui
hiilihankoon ja hyökkäsi hänen kimppuunsa... Karkoitti hänet kotoa
kello yhden aikaan ulos yöhön ja lumeen... Naapurien oli pakko tulla
sisään ja... Vähemmän kuin kolmen viikon kuluttua syntyi Michael, vai
eikö..."

Hänen äänensä oli kimeä, hänen korostuksensa raaka — sellaisen henkilön
korostus, joka on tottunut raakoihin sanoihin. Hän iski kirjapinkkaan
kyhmyisillä vanhoilla käsillään.

Pienen pojan riippuvat sormet koukistuivat hermostuneesti, hänen
veltostuneet hartiansa ja polvensa panivat hänet näyttämään lyhyemmältä
ja pienemmältä kuin milloinkaan ennen. Käytävään jääneet naiset
kuuntelivat nyt ahneesti, inhimillisesti.

Rouva Bascomb peräytyi. Tarmon ilme ilmestyi hänen kasvoihinsa,
jotka eivät tällä hetkellä näyttäneet ollenkaan miettiväisiltä, vaan
itsevaltaisilta. Hän koputti komentavasti pöytäänsä. "Sillä ei voiteta
mitään, että mennään vastenmielisiin yksityiskohtiin julkisesti, rouva
Malone. Mikään ei tästä liikuta minua. Tahdoin vain yksinkertaisesti
ilmoittaa teille, että teidän pitää hankkia Michaelille jokin
rauhallinen kolkka, missä hän voi tehdä kotityönsä, sillä jollei
hän tee siistimpää työtä kuin viime aikoina, on minun pakko siirtää
hänet luokkaa alemmaksi." Hän keskeytti antaakseen uhkauksensa
vaikuttaa ja jatkoi sitten ratkaisevasti: "Minä ajattelin vain olevan
ystävällisempää, että varoitan teitä edeltäpäin ja annan teille
tilaisuuden asian korjaamiseen."

Lauseensa käänteellä, kokoamalla yhteen muutamia irtonaisia papereita
pöydältään, siirtymällä tuolissaan ja katsomalla kiihoittuneen vanhan
naisen ohi seuraavaan rivissä, määrätyllä suunsa ja leukansa ilmeellä
hän ilmaisi kuin tyrkkäämällä rouva Malonea selkään, että hänen
haastattelunsa oli lopussa.

Vanha nainen keskeytti äkkiä, liikuttaen vielä huuliaan. Hän veti
henkeään, hapuili hetkisen kiinnittäessään päällystakkinsa hakasia,
katsoi epämääräisesti ympärilleen, silmäsi vielä kerran pojanpoikansa
opettajaan ja tarttuen hänen käteensä meni ovelle laahustaen. Kun he
astuivat ulkopuolelle halliin, voitiin kuulla pienen pojan pidätettyä
itkua.

Rouva Bascomb katsoi nuoreen tyttöön ja pudisti päätänsä alistuvaisesti.

Seuraava nainen rivissä, muuan paksuvartaloinen valkoverikkö, jolla
oli pellavatukkainen pieni tyttö vierellään, tuli lähemmäksi, mutta
kun hän avasi suunsa puhuakseen, työnnettiin ovi raolleen, ja kaunis,
samettiseen päällystakkiin pukeutunut nainen tuli kahisten huoneeseen.
"Ah, kuinka iloinen olenkaan, että te olette vielä täällä, rouva
Bascomb!" sanoi hän riemuiten. "Minä pelkäsin niin kovin, että
myöhästyisin. Miten voitte? Minä en ole nähnytkään teitä sitten viime
bridgekerhon illatsun jälkeen. Kuinka komealta nyt näytättekään! Mutta
tehän olette aina samanlainen. Mieheni sanoo usein minulle tuntuvan
mahdottomalta, että sekä hän että minä olemme käyneet koulua teidän
johdollanne, koska te vielä olette ihan samanlainen kuin silloinkin.
Minä uskallan vaikka vannoakin, että minulla on nyt enemmän ryppyjä
kasvoissani kuin teillä. Mutta niistä saan kiittää vaikeuksiani. Minä
olen niin huolissani Freddien vuoksi. Freddien laskutaito. Juuri
senvuoksi halusinkin puhutella teitä tänään. Jos me..."

Kun hän puhui, oli hänen katseensa harhaillut puolueettomasti ja
näkemättä mitään pöytien ja tuolien ja seinien ja odottavien naisten
ohi. Mutta nyt hän huomasi huoneen perällä istuvan tytön ja tunnusti
näkevänsä tämän toisenkin henkilön. "Ah, hei siellä, Margaret Hill!
Mitä on ensimmäisen luokan opettajalla tekemistä tässä kerroksessa?"
huudahti hän iloisesti.

Hänen puhuessaankin väritti hänen kasvojaan ja ääntään tytön täälläolon
mahdollisen syyn muistaminen. Se pani hänet näyttämään hyväntuulisen
vallattomalta, mikä pakotti tytönkin punastumaan, mutta ei harmista.

Hän vastasi tyynesti, mutta hieman itsetietoisesti: "Kuinka voitte,
rouva Marvin?"

Rouva Bascomb hymyili heikosti, loukkautumatta siitä lausumattomasta
johtopäätöksestä, joka oli vireillä molempien naisten välillä.
"Minä saan nyt olla yksinäni muutamia päiviä. Ralph on matkustanut
Harristowniin hankkimaan itselleen jotakin työtä kesälomakseen. Ja minä
pyysin Margaretia illalliselle luokseni."

"Ah niin, minä _ymmärrän_", sanoi rouva Marvin katsoen veitikkamaisesti
Margaretiin. "Teidän Ralphinne saa kai päästötodistuksen yliopistosta
ensi kesäkuussa? Siunatkoon, kuinka aika rientää! Se ei tunnu lainkaan
mahdolliselta, että hän on tarpeeksi vanha oppiarvon suorittamiseen.
Mutta luonnollisesti, kunhan vain lasketaan oikein — muistan
olleeni kahdeksannella luokalla, kun hän oli kekseliäs pieni vekara
ensimmäisellä."

"Ralph syntyi vuonna 87", sanoi hänen äitinsä. "Hän oli vain
kolmivuotias silloin. Hän oli liian nuori tullakseen kouluun ollenkaan.
Mutta minulla ei luonnollisestikaan ollut kotona ketään, jonka hoiviin
olisin voinut jättää hänet."

Tämä lause sanottiin vaatimattomalla äänenpainolla, mihin rouva Marvin
vastasi myötämielisesti: "Niin, nyt kun minulla on omiakin lapsia,
ihmettelen usein, kuinka te ollenkaan voitte tulla toimeen yksinänne,
kun Ralph oli pieni. Herrainen aika! Minä en voi muuta tehdäkään kuin
pitää silmällä omiani, vaikka minulla ei olekaan muuta tekemistä ja
vaikka minulla on vielä miehenikin apunani. Kuinka te voitte pitää
huolta Ralphista ja ansaita elatuksenne sitäpaitsi? Mutta Ralph oli
luonnollisesti aina sellainen suloinen pikkumies. Hän ei luullakseni
tuottanut teille milloinkaan huolia. Luulen sen kuitenkin johtuneen
siitä, että te osaatte hoitaa häntä niin, ettei hän halunnutkaan olla
vallaton. Minun täytyy tunnustaa, etten itse ole niin taitava. En voi
milloinkaan saada Freddietä tottelemaan, niinkuin Ralph aina totteli
teitä... teidänhän ei ikinä tarvinnut tehdä muuta kuin katsoa oikein
vakavasti häneen. Hyväinen aika! Minä sanon usein Freddien isälle,
että vaikka tuijottaisinkin Freddiehen kuinka tiukasti tahansa, ei hän
sitä edes huomaisikaan. Ralph suuntasi tavallisesti katseensa teidän
kasvoihinne tahtoen tietää, mitä vaaditte häntä tekemään. Kuinka
viehättävästi hänen tukkansakin tavallisesti kihartui! Toivoisin, että
Freddiellämmekin olisi samanlainen tukka. Mutta hänen tukkansa on ihan
suora, vieläpä hyvin karheakin. Eikä ole väliä, millä sitä voitelen."

Tämän kaiken kuunteleminen ei ollut tuottanut rouva Bascombille
minkäänlaisia ponnistuksia, ja ollen nyt hyvin lempeästi suosiollinen
Freddietä ja hänen laskutaitoaan kohtaan hän sanoi kehoittavasti:
"Oliko jotakin, mitä voisin tehdä puolestanne?"

Kuultuaan tämän se lihavahko nainen pienen tyttärensä kanssa, joka
oli alistuvaisesti odottanut, peräytyi ja katosi näkyvistä, kunnes
Freddien laskutaidosta oli väitelty yksityiskohtaisesti ja lopullisesti
ja kunnes rouva Marvin oli lausunut viimeiset iloiset runsassanaiset
jäähyväisensä.

Kun ovi vihdoinkin sulkeutui, tuli odottava nainen kerran vieläkin
näkyviin ja sijoittui taas paikalleen opettajan pöydän viereen. Rouva
Bascomb katsoi hänen päänsä yli kelloa, mutta hänen äänensä oli
huolellisen kärsivällinen, kun hän kysyi: "Mitä se olikaan, rouva
Langwetter?"

Rouva Langwetter pyysi mumisten jotakin pöydän ääressä istuvalta
naiselta, joka punnitsi sitä, katsellen valkoisia käsiään. Sitten
lempeästi: "No niin, rouva Langwetter, minä luulen voivani suostua
siihen, jos vain Greta varmasti tuo minulle kaikki kirjoitustehtävänsä."

Rouva Langwetter lausui hämmentyneenä kiitoksensa ja poistui.

Rouva Bascomb käänsi katseensa viimeiseen naiseen, joka oli odottanut
alusta alkaen. "Rouva Armstrong, ettekö voisi yhtä hyvin tulla jonakin
toisena päivänä?" kysyi hän taivuttavasti. "Minulla on teille hyvin
paljon puhuttavaa. Jamesin kirjoitustyö kaipaa silmälläpitoa ja hänen
lukemisensa myös. Minä tahtoisin, että hän lukisi ääneen kotonaan
iltaisin. Kaiken selittäminen vie kuitenkin melkoisesti aikaa, ja minua
on niin paljon viivytetty tänä iltapäivänä. Minä tunnen olevani melko
väsynyt enkä ole kovinkaan voimakas." Sitten hän lisäsi kuin olisi
jättänyt asian kokonaan toisen päätettäväksi: "Luonnollisesti vain
siinä tapauksessa, että se sopii _teille_ yhtä hyvin."

Rouva Armstrong kiiruhti sanomaan, että hän yhtä hyvin voi tulla
jonakin toisenakin päivänä; ettei siitä ollut mitään vaivaa; että
hän _niin_ kiihkeästi halusi, että Jamie edistyisi hyvin koulussa,
mitä hänen isänsäkin tahtoi; että he olivat niin kiitollisia rouva
Bascombille siitä harrastuksesta, jota hän osoitti pojalle; ja
tietysti, jos vain oli jotakin sellaista, mitä he voivat tehdä
kotonaankin...

Rouva Bascomb vilkaisi sivumennen hänen päänsä yli kelloon. Rouva
Armstrong eksyi pois ladulta, jolla hän ei oikein pysynyt parhaassakaan
tapauksessa, katsahti äkkiä ympärilleen kuin olisi hakenut jotakin,
näytti muistavan, ettei siellä ollut mitään, mitä hänen pitäisi
katsella, tarttui Jamien käteen ja nyökäytellen ja hymyillen
levottomasti vetäytyi pois huoneesta ja mumisi epäselvästi, kuinka
suuressa kiitollisuuden velassa hän oli rouva Bascombille Jamieta
kohtaan osoitetusta huolenpidosta.

Kun ovi sulkeutui, veti rouva Bascomb syvään henkeä ja vaipui
tuoliinsa, katsoen toivovasti odottavaan tyttöön.

Margaret vääntäytyi irti kokoon puristavalta istuimelta ja tuli heti
pöydän ääreen. "Ah, rouva Bascomb, kuinka väsynyt te lienettekään!"
sanoi hän kiihkeästi. "Kaikki tämä koko päivän opetuksen jälkeen.
Kuinka voitte sitä kestää, niin heikko kuin olette? Mutta kuinka
täydellisesti ihmeellinen te olette heidän kanssaan! Teidän
menetelmienne katseleminen on korvaamattomaksi opiksi vaikka kenelle.
Mutta minä voisin opettaa vuosikausia, oppimatta kuitenkaan kohtelemaan
jokaista oikealla tavalla, kuten te. Se oli ihmeellistä!"

"Sinä kiltti tyttö", mutisi rouva Bascomb. Hän siveli vasemmalla
kädellään otsaansa kuin hänen päätään olisi pakottanut, katsoen
kuitenkin samalla tytön kasvoihin rohkeasti hymyillen, mikä kertoi
voitetusta väsymyksestä.




II


Rouva Bascomb pysähtyi hallin puoliväliin. "Ah, en saa unhottaa
Hammond ja Babcockin muistuttamista! He lähettävät miehen korjaamaan
kylpyhuoneeni lyijyputkea tänään iltapäivällä. Minun piti soittaa
heille lähtiessäni kotiin, niin että he tietäisivät minun olevan siellä
päästääkseni miehen sisään."

Hän katosi konttorin komeroon, jättäen Margaretin seisomaan ikkunan luo
ja katselemaan mustien koppakuoriaisten näköisiä autoja, jotka olivat
kokoontuneet pirssiin Main-kadulle pari kerrosta häntä alemmaksi.
Huolimatta komeron vaimentavista kaksoisovista alkoi pian kuulua
suuttuneita huomautuksia, niin että tytöllä oli myötätuntonsa valmiina,
kun ovi lennähti auki ja rouva Bascomb astui esille levottomana ja
vihaisena.

"He sanoivat, etteivät he voi lähettää miestä tänään iltapäivällä",
ilmoitti hän matkien vihaisesti linjan toisesta päästä kuulunutta
julkeaa korostusta. "Juuri sellaista se oli! Ei anteeksipyyntöjä! Ei
puolustuksia! Vaikka he lupasivat ja lupasivat lähettää jonkun!"

Margaret menetti rohkeutensa rouva Bascombin synkän katseen edessä.
Hänellä ei tietysti ollut mitään tekemistä kaivatun putkityöläisen
kanssa, mutta hänen varmuutensa siitä ei riittänyt suojelemaan häntä
siltä vastuunalaisuudelta, johon maailma yleensä ja sen hutiloiminen
erikseen olivat nyt syypäät ja josta rouva Bascombin silmät syyttivät.

"Se on yksinkertaisesti kauheata!" Hän lausui kiireesti korostavimman
sanan, mitä suinkin voi ajatella. "Se on yksinkertaisesti kauheata,
kuinka he voivat rikkoa lupauksensa."

Mutta hän ei ollut tarpeeksi korostanut. "Kauhea ei riitä ilmaisemaan
sitä", sanoi rouva Bascomb ankarasti moittien häntä lievyydestä.
"Ihmisillä ei ole nykyään mitään omaatuntoa. He voivat sanoa _mitä
tahansa_!"

"Onko putkijohto joutunut kovinkin pahasti epäkuntoon?" kysyi Margaret
hakien oikeata sanamuotoa. Hän huomasi kuitenkin heti turvautuneensa
väärään. Rouva Bascomb kääntyi pois vastaamatta, ikäänkuin kysymys
olisi ollut liian jokapäiväinen punnittavaksi.

Margaret seurasi häntä ulos nöyrästi ja käveli hallin läpi hänen
jäljessään, koettaen arvata hänen selkänsä liikkeistä, oliko hänen
suuttumuksensa jo lauhtunut tarpeeksi uuden keskusteluaiheen
turvalliselle aloittamiselle. Heidän askeleensa kajahtelivat hallissa
kumeasti, kuten ainakin koulutuntien jälkeisessä autiudessa. Portaitten
yläpäässä Margaret pitensi askeliaan ja tavoitti toverinsa katsahtaen
varovan kysyvästi hänen kasvoihinsa. Hän ei huomannut niissä nyt
muuta kuin tavallisen väsyneen alistumisen ja uskalsi lausua ujosti:
"Oletteko saanut mitään tietoja Ralphilta? Minä en ole kuullut hänestä
mitään... en ole edes saanut koomillista postikorttiakaan, jonka hän
uhkasi lähettää minulle tänne kouluun, järkyttääkseen neiti Lathamia."

Samalla hetkellä, kun hän mainitsi koomillisen postikortin, hän
tuli pahoilleen. Rouva Bascomb ei pitänyt sukkeluuksista, ja hänen
kärsivällinen tapansa kuunnella hauskoja juttuja riisti niiltä kaiken
mehun. Margaret toivoi, ettei hän kysyisi: "Minkä koomillisen kortin?"

Hän ei kysynyt, vaan mukautui ääneti siihenkin, että aihetta
vaihdettiin, ja salli petollisen putkityöläisen hävitä näkyvistä.

"Ei, en minäkään ole kuullut Ralphista mitään", sanoi hän napsauttaen
toisen sormikkaansa rannenapin kiinni ja alkaen vetää toista käteensä.
"Koska hän tulee pian takaisin, ajattelee hän luultavasti, ettei
hänen kannata kirjoittaa. Hän oli päättänyt, että jollei hän saa
puhelinyhtiön lupaamaa tointa täksi kesäksi, hän ei jää Harristowniin
hakemaan muutakaan. Hänen luentonsa yliopistossa alkavat jälleen
maanantaina."

"Ah, minä en oikeastaan _odottanutkaan_ hänen kirjoittavan", sanoi
Margaret, tunnustamatta asiaa suoraan. Pari kerrosta heitä alempana
lennähti kellarikerroksen muuan ovi äkkiä auki kolahtaen, ja heidän
korviinsa kantautui hämmentyneitä ääniä, joihin sekoittui kovaa
hillitöntä itkua.

"Ah, hyväinen aika!" huudahti rouva Bascomb pysähtyen heti ja näyttäen
järkkyneeltä. "Mitä sinä luulet nyt tapahtuneen? Minä en voi sietää
enää mitään _muuta_!"

Joku tuli hyppien kellarikerroksen portaita pitkin ylös, ponnahtaen
kolme askelmaa kerrallaan. Tulija osoittautui pitkäksi, luisevaksi,
hurjasilmäiseksi pojaksi, joka kuultuaan heidän liikkeensä
yläpuoleltaan, pysähtyi, nojautui kaiteen yli ja tuijotti ylös
nähdäkseen, keitä he olivat.

Kun hän tunsi rouva Bascombin, huusi hän kovasti vapisevalla äänellä:
"Kuulkaa, onko koulurakennuksessa enää jäljellä ainoatakaan opettajaa?
Onko neiti Plummer tai rouva Jeffries siellä? May Monaghan on juuri
kuullut, että hänen äitinsä viedään sairaalaan tänään iltapäivällä, ja
riehuu hirvittävästi. Me emme tiedä, mitä hänelle tekisimme."

Rouva Bascomb näytti huojentuneelta. "Kyllä, kyllä, minä olen varma
siitä, että neiti Plummer on vielä huoneessaan", sanoi hän, kiireesti
alkaen laskeutua portaita pitkin alas. "Minä näin hänet siellä suuren
lapsilauman keskellä juuri äsken tullessamme ohitse."

Poika kiiruhti ylös heidän sivuitseen kasvot kalpeina, silmien
kiitäessä hänen jalkojensa edelle. Alhaalta kohosivat hysteeriset
huudot yhä kovempina.

Molemmat naiset riensivät portaitten juurelle ja sitten kadulle,
sulkien rakennuksen oven takanaan.

"Minun olisi luullakseni itseni pitänyt mennä sinne rauhoittamaan
häntä", sanoi rouva Bascomb näyttäen levottomalta, "ja ellei siellä
olisi ollut ketään toista, olisin tietysti mennytkin. Mutta näyttää
siltä kuin olisin saanut jo tarpeekseni tänään iltapäivällä kaikesta,
semminkin kun vanha rouva Malone huusi ja pani toimeen sellaisen
hälinän. Ja neiti Plummer osaa niin taitavasti käsitellä tuollaisia
tapauksia. Asiat eivät näytä vaikuttavan häneen niinkuin minuun. Minua
ihan vapisuttaa, kun joudun sellaisten ihmisten pariin, jotka ovat
menettäneet malttinsa, kuten nuo suuret irlantilaiset tytöt tekevät
huutaessaan ja pahastuessaan. Eikä hänelle missään tapauksessa voi
kukaan tehdä mitään. Neiti Plummer saa kyllä..."

Tyttö keskeytti, nojautuen häneen hellästi: "Muiden pitäisi aina
suojella teitä sellaiselta", sanoi hän. "Sellaisten ihmisten, jotka
eivät ole niin tunteellisia kuin te, pitäisi..."

"Minä tiedän sen luonteen heikkoudeksi", sanoi rouva Bascomb
huokaisten, "mutta minä olen luotu sellaiseksi. Minä en voi sille niin
mitään." Hän huomasi heidän kävellessään kuvansa eräässä ikkunassa ja
työnsi hattunsa hieman enemmän otsalle.

Tyttö kysyi kiihkeän myötätuntoisesti: "Kuinka te oikeastaan olette
voinut näinä päivinä, rouva Bascomb? Minua ovat huolestuttaneet
unettomat yönne."

"Unettomuus ei vaivaa minua niin _paljon_ enää." Rouva Bascomb punnitsi
sanojaan sellaisen tiedemiehen huolelliseen tapaan, joka tekee tarkan
ilmoituksen joistakin tärkeistä luonnonilmiöistä. "Mutta minulla ei
koskaan olekaan oikein hyvää yötä. Viime aikoina minua on vaivannut
muuan toinen asia. Se alkaa painostavalla tunteella _täällä_" — hän
painoi sormikkaaseen pistetyllä kädellään oikeata kylkeään — "ja sitten
seuraa pistäviä tuskia, jotka ulottuvat pitkin ruumistani hartioihin
saakka. Joskus herätessäni aamulla minulla on tuskin niin paljon voimia
jäljellä, että voin ryömiä pois vuoteestani. Mutta tietysti..."

He olivat kääntymässä pois Main-kadulta, kun hän aloitti tämän
selostuksensa, ja ehtivät monta korttelia tuonnemmaksi melkein hänen
omalle kadulleen saakka, kun hän lopetti sen sanoen urhoollisesti:
"Mutta se ei ole luullakseni mitään niin erittäin vakavaa. Vain jotakin
uutta minulle kestettäväksi."

"Minä neuvottelisin varmasti jonkun lääkärin kanssa", sanoi Margaret.

"Ah, tohtori Dewey ei ryhdy mihinkään, ellei potilas ole edes
katkaissut jalkaansa!"

"Mutta tehän voisitte kysyä neuvoa uudelta luonnonparantajalta."

"Minä en ole kuullut hänestä mitään. Kuka hän on?"

"Muuan nuorehko mies. Tohtori Pell. Hän on juuri muuttanut Cheneyn
taloon. He sanovat häntä ihmeelliseksi. Uudet nykyaikaiset
käsittelytavat, nähkääs. Vain paremmat. Osaksi luuvikoja ja osaksi
mutkallisempiakin tapauksia."

"Pellkö?" kysyi rouva Bascomb. "Sanoitko sinä Pell? Mitkä hänen
nimikirjaimensa ovat?"

"En muista niitä. Ah, kyllä! Tohtori M. Buckingham Pell."

"Hyväinen aika, hänen täytyy olla se pieni Maurice Pell -niminen
katupoika, joka tuotti minulle niin paljon vaivaa vuosia takaperin, kun
olin neljännen luokan opettajana."

Tyttö hylkäsi tohtori Pellin heti. "Kuinka ihmeellinen te olettekaan!"
huudahti hän. "Jokainen sanoo aina, ettei teille voida valehdella
mitään kaupunkimme asukkaista. Te olette opettanut heitä kaikkia
koulussanne. Ja kun muistinne..."

"Minä en todennäköisesti unohda milloinkaan tätä kunnotonta pikku
valehtelijaa. En ole milloinkaan tavannut niin petollista lasta. Sana
totuus oli tuntematon hänelle."

Margaret ei ollenkaan välittänyt tohtori Pellistä; tämä tosiseikka
tuli nyt väkistenkin esille huolimatta hänen ponnistuksistaan jatkaa
tunnollista harrastusta kaikkea sitä kohtaan, mitä Ralphin äiti voi
sanoa.

"Minä toivon todella teidän saavan käsiinne _jonkun_ lääkärin, joka voi
auttaa teitä", mutisi hän.

"Ah, kyllä minä tulen toimeen!" sanoi rouva Bascomb ajatellen
nähtävästi jotakin muuta.

Seurasi pitkä hiljaisuus, ja sen kestäessä tyttö tunsi vanhan rouvan
etsivän itselleen pääsyä joidenkin aateyhdistelmien läpi kokonaan
toiselle tasolle siltä, jolla he olivat keskustelleet, aavistaen
jotakin vakavaa, syvää ja vierasta tässä äänettömyydessä. Katsoen
arasti sivulleen hän tajusi rouva Bascombin muistelevan miestään.
Margaret oli nähnyt ennenkin saman miettiväisen tyyneyden vanhemman
naisen kasvoissa ja tiesi, ettei mikään muu voinut levittää sitä niihin
kuin sen miehen muisto, joka oli kuollut niin kauan aikaa sitten, mutta
jota ei ollut unohdettu ja joka oli ollut Ralphin isä.

Tyttöä värisytti, ja hän olisi suonut uskaltavansa kysyä rouva
Bascombilta hänen miehestään, taivuttaa hänet puhumaan vapaasti
lyhyestä menetetystä onnestaan ja pitkästä surustaan. Hän tiesi,
että sellainen keskustelu olisi lääkettä hänen omalle janoiselle
sydämelleen. Elämän pienet pinnalliset asiat tuntuivat hänestä nyt niin
kuivilta ja jokapäiväisiltä, kun hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja
epäilystä.

Hän tunsi sisäistä vavistusta ja hetkisen kuluttua tiesi, että
jotakin hänen mielenliikutuksestaan virtasi toiseen naiseen hänen
vaikenemisensa välityksellä. Kun he kääntyivät kauniille, hyvin
hoidetulle pihalle valkoisen, vihreäluukkuisen huvilan edustalla, otti
rouva Bascomb tytön käden omaansa hetkiseksi.

Mutta kun he riisuivat hattunsa ja alkoivat valmistaa illallista,
juttelivat he vain elämän pienistä ylimalkaisista asioista.
Sinisenvalkoisen ruokasalin, missä Margaret kattoi pöytää kahdelle,
ja valkoisen emaljoidun keittiön välillä, missä rouva Bascomb,
puhdas kretonkiesiliina vyöllään, hoiteli öljykeittiötä ja tuletonta
kuumentajaa, vaihdettiin maltillisia emännöitsijämäisiä sanoja.

"Sinä löydät haarukat vasemmasta ylälaatikosta, Margaret."

"Ah, rouva Bascomb, kuinka äärettömän miellyttävältä tuo laatikkoarkku
näyttääkään! Se on kuin kuva! Kaikki haarukat ovat vierekkäin ja
lusikat poski poskessa kiinni."

"Niin, minä ajattelen, että oikean järjestyksen aikaansaamiseen
kulutettu ylimääräinen hetki on hyvin käytetty. Syötkö sinä mieluummin
perunat soseena vai paistettuina?"

"Ah, soseena!"

"Minä olen iloinen kuullessani sinun sanovan niin. Aina olen sanonut,
että me amerikkalaiset syömme liian paljon paistettuja ruokia."

"Mistä löydän suolakupit, rouva Bascomb? Ah, niin, nyt näenkin nuo
pienet vanhat lemmikit! Kuinka te raskitte käyttää tällaisia arvokkaita
muinaisesineitä?"

"Siitä nähdään se hyöty, että kukin tekee omat työnsä, sanon minä
aina. Jokainen _raskii_ silloin käyttää omia sieviä esineitään.
Nuo suolakupit kuuluivat isoäitini häälahjoihin. Hän oli
massachusettsilainen Peabody. Tuo kaappi kuuluu niihin huonekaluihin,
jotka perin hänen perheeltään. Oletko sinä jo lopettanut, Margaret?
Sinun pitää näet kiiruhtaa kylpyhuoneeseen ja pestä kätesi, ennenkuin
alan tarjoilla. Avaa vasemman seinän pienet valkoiset ovet, niin löydät
puhtaat pyyheliinat. Toivoakseni sinä et välitä siitä, että saippua on
aivan hajutonta."

"Ah, rouva Bascomb, minä inhoan hajusaippuaa!"

       *       *       *       *       *

Ja kuitenkin, kun he sijoittivat hienot olemuksensa sievästi katetun
pöydän kumpaankin päähän, hymyilivät he tuttavallisesti sen yli
toisilleen kuin olisivat vaihtaneet läheistä luottamusta ilmaisevia
sanoja.

He jatkoivat jutteluaan hyväntuulisesti rouva Bascombin tavalliseen
tapaan siitä, kuinka koulun vahtimestari öljysi lattioita, kuinka
Margaretin aloitteleva työ menestyi ensimmäisen luokan huoneessa,
omituisesta vanhasta neiti Plummerista ja hänen hirvittävistä
hatuistaan ("meidän pitää aina muistaa, ja olen sanonutkin sen
kaikille, että hän on silti perin hyväsydäminen"); kuinka Margaretista
tuntui vaikealta käsitellä vanhempia ("rakas tyttöseni, muista sinä
vain se, että kaikki vanhemmat pelkäävät opettajan kohtelevan ankarasti
juuri heidän lastaan; sinun pitää vain pakottaa heidät tuntemaan se
pari kolme kertaa eikä sinun sitten enää tarvitse olla huolissasi
vanhempien vuoksi"); eräästä uudesta murtolukujen opetusmenetelmästä,
jota oli koeteltu Newarkissa; erään Margaretin koulutoverin
kihlauksesta ja niistä tavaroista, joita hän alkoi koota; muutamasta
kevätluentokurssista, jonka Seurakunnan kerho aikoi järjestää, koska
talvikurssit olivat onnistuneet niin hyvin. Rouva Bascomb kysyi,
oliko Margaret kuullut, koskisiko tämä uusi sarja kotien kaunistusta
vaiko kunnallishallinnon eri muotoja? Hän oli kuullut neuvoteltavan
molemmista aiheista. Siitä tulisi varmasti suurenmoinen kurssi joka
tapauksessa, koska Seurakunnan kerhoon kuului niin hyviä puhujia. "Minä
en laiminlyö ainoatakaan kertaa", sanoi rouva Bascomb.

He juttelivat myös elävistäkuvista, ja rouva Bascomb tunnusti
heikkoutensa niitä kohtaan. "Mutta luullakseni opettajan onkin hyvä
olla ulkosalla niin paljon kuin suinkin iltaisin", sanoi hän. "Elämässä
on niin paljon surullista, että ihmisen pitää unohtaa se kaikki joskus.
Ja sellaisen ihmisen elämä, joka on jo yli neljänkymmenen, tuntuu usein
hyvin tyhjältä. Minä koetan aina päästä ulos kolmena iltana viikossa
periaatteellisista syistä silloinkin, kun olen väsynyt. Se pysyttää
ihmistä ajan tasalla."

Margaret puhui soitosta, eräästä suunnitellusta konserttisarjasta, ja
rouva Bascomb myönsi: "Ah, niin! Minäkin pidän luonnollisesti soitosta.
Hyvinkin paljon. Se on niin miellyttävää iltaisin erittäinkin silloin,
kun ystävämme harjoittavat sitä kotona. Minä sanon usein pitäväni siitä
enemmän kuin korteista. Minun on kuitenkin pakko tunnustaa, että pidän
paljon hauskasta bridge-erästäkin."

       *       *       *       *       *

Mutta Margaret tunsi heidän käyttävän tätä juttelutapaa samasta syystä
kuin joku poika yhä pyörittää linkoaan päänsä ympäri saadakseen kiven
paremmin lentämään. Kun ateria oli syöty, astiat sijoitettu kaappiin
ja sanajalkamaljakko asetettu takaisin ruokasalin pöydän kiillotetulle
vanhalle mahongille, tiesi hän oikean hetken koittaneen vihdoinkin.

Vaikka vielä olikin huhtikuun alkupuoli, oli ilma kuitenkin tarpeeksi
lämmin, että he voivat istua hetkisen kuistilla, missä rouva Bascomb
vaipui keinutuoliin ja Margaret kiertyi kokoon pielukselle, nojaten
käsivartensa toisen naisen polviin.

"Kuinka tavattoman _sopusuhtainen_ tämä kuisti ja sen kalusto
ovatkaan!" sanoi hän. "Se on niin teidän kaltaisenne, kuten koko
rakennuskin."

"Niin, tämä on ollut miellyttävä pieni talo Ralphille ja minulle,
persoonallisuutemme todellinen ilmaisu. Kodin pitää ollakin sellainen.
Kodin jokainen pieninkin esine on kallis, kun se on osa asukkaiden
menneisyydestä."

"Niin, niin", mumisi tyttö myöntyen täydellisesti, vaikkakin hieman
hajamielisesti kaikkeen siihen, mitä rouva Bascomb voi sanoa. Hän ei
ajatellut taloa ollenkaan.

Mutta rouva Bascomb ajatteli. Hän jatkoi: "Ja kun ihminen on taistellut
sen puolesta... Me olimme maksaneet sen vain osaksi, kun minut
jätettiin yksin. Jokainen luuli minua tyhmäksi, kun koetin pitää
sitä hallussani kiinnityksestä huolimatta. Ja Ralphin kasvatuskin
oli uskottu minulle. Mutta en voinut luopua siitä, Ralphin isä oli
valinnut sen. Minä tulin tänne morsiamena. Ralph syntyi täällä. Se oli
minulle pyhä. Ralph oli jo kymmenvuotias, ennenkuin sain kiinnityksen
maksetuksi. Mutta hänellä on aina ollut koti."

Margaret kohotti katseensa. "Minä tiedän hänen aina rakastaneen sitä."

"Niin, Ralph on aina ollut kiltti poika", sanoi rouva Bascomb, vastaten
siihen, mitä hän luuli tytön aikovan varmasti sanoa, "oikea lohtu.
Hän ei ole milloinkaan tehnyt äitiään minuutiksikaan levottomaksi,
sen tahdon sanoa hänen kunniakseen. Ja voidaanko nuoresta miehestä
sanoakaan enempää? Minä olen kasvattaessani häntä vedonnut aina hänen
hellyyteensä. Surullinen tahi huolestunut katseeni riitti."

"Kaikki kertovat aina siitä, kuinka täydellinen teidän suhteenne
Ralphiin on aina ollut", mutisi tyttö.

"Pojan kasvattaminen on hyvin vastuunalaista hommaa. Minusta on aina
tuntunut parhaalta keinolta hänen luottamuksensa saavuttaminen. Hän on
aina kertonut minulle kaikki."

Vaiettiin hetkiseksi. Molemmat naiset katselivat pimeään tyynin ja
haaveilevin kasvoin. Sitten rouva Bascomb huomautti: "Se ei tunnu
lainkaan mahdolliselta, että pieni poikani on nyt mies. Ajattelehan
sitä, että hän on jo sivuuttanut yhdennenkolmatta syntymäpäivänsä."

Hän veti syvään henkeään ja sanoi sellaisella korostuksella, joka sopi
sanoihin: "Mutta vanhan äitinsä silmissä hän tulee aina vain jäämään
rakkaaksi pieneksi pojaksi."

Tyttö ojentautui ylemmäksi, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
myötätuntoisesti. Sitten hän hengittäen syvään laski päänsä toisen
naisen syliin. Teko oli ujon avomielinen. Rouva Bascomb kumartui
sileän, hyvin harjatun, vaalean tukan puoleen ja siveli sitä hiljaa.

Hän jatkoi nyt kuin sellaiselle, jolla on oikeus tietää. "On ollut
hyvin vaikeata auttaa Ralphia valitsemaan elämäntehtävänsä. Tietysti
olen suonut hänelle _täydellisen_ vapauden seurata omia taipumuksiaan.
Mutta olen hyvin tyytyväinen siihen, että hän on valinnut lakimiesalan.
Isäni ja isoisäni olivat asianajajia. Sama ala tuntuu minusta hyvin
sopivalta pojallenikin."

Margaret sanoi: "Minä tiedän ihan varmasti hänen olevan huolissaan
siitä, että hän tuottaa teille kuluja lukuaikanaan. Mutta hän aikoo
työskennellä kovasti lomakuukausinaankin ja säästää niin paljon
kustannuksista kuin suinkin."

"Ah, se ei nyt merkitse mitään!" sanoi hänen äitinsä kauniisti. "Minä
uhraisin mielelläni henkeni Ralphin puolesta ja tulen aina olemaan
kiitollinen saadessani tehdä mitä tahansa hänen hyväkseen. Jokainen
äiti tuntisi niin."

Hän jatkoi: "Ihminen tuntee voivansa _empimättä_ tehdä uhrauksia
sellaisen pojan hyväksi, joka on hänelle kunniaksi. Ja Ralph on aina
ollut sellainen. Minä olen aina ollut ylpeä saadessani näytellä
Ralphia ystävilleni." Hetkisen kuluttua hän lisäsi: "Luonnollisesti
pitkäaikainen valmistautuminen jollekin uralle merkitsee joskus melko
myöhäistä avioliittoa. Mutta minä en hyväksy sellaisia avioliittoja. En
kuulu niihin ahneihin äiteihin, jotka tahtovat pitää lapsensa luonaan.
Mutta Ralphista luopuminen tulee tietysti tuntumaan kauhistuttavalta
menetykseltä. Hän on aina ollut niin kokonaan minun."

"Mutta, rouva Bascomb, ei suinkaan kukaan Ralphin arvoinen tyttö voi
_vaatiakaan_ teiltä sellaista uhrausta. Luonnollisesti hän aina kuuluu
teille."

Rouva Bascomb puristi hänen kättään ja sanoi: "Sinä teit hyvin
kauniisti sanoessasi niin, rakkaani." Mutta hänen äänestään päättäen
hän piti sitä niin luonnostaan selvänä asiana kuin se olisi ollut
vähin, mitä Margaret voisi vakuuttaa. "Ja mitä nuorena naimisiin
menon rahallisiin vaikeuksiin tulee, niin jos Ralph menisi naimisiin
sellaisen tytön kanssa, jolla on oma ammattinsa, voisi tyttö auttaa
häntä ensimmäisinä vuosina."

"Niin, tietysti, tietysti", myönsi Margaret itsetietoisesti.

"Minä olen aina ollut sitä mieltä, etteivät pienet puutteet avioliiton
alussa ole miksikään vahingoksi nuorille ihmisille. Kun Ralphin isä ja
minä menimme naimisiin, olimme todella köyhiä. Talo ei ollut lainkaan
tällaisessa kunnossa kuin nyt. Vain paljas pieni kuori, rakennettu
myytäväksi, kuten Ralphin isän oli tapana sanoa. Minä olen vain
toteuttanut sen, mistä olimme keskustelleet."

Margaret katsoi häneen, epäröi ja lopulta uskalsi arasti: "Onko... onko
Ralph hyvin isänsä näköinen?"

"Ei ollenkaan, ei _vähintäkään_!" vastasi rouva Bascomb, vastauksen
syöksyessä esille niin tehokkaasti kuin jokin sellainen lausunto, jota
hän ei ollut ehtinyt ajatella. Hän tunsi tytön hämmästyksen ja lisäsi
vapisevalla äänellä: "Tietysti ei kukaan maailmassa näytä minusta
mieheni näköiseltä."

Margaret ei ollut milloinkaan kuullut hänen käyttävän muuta puhetapaa
kuin "Ralphin isä". "Hän oli varmaankin ihmeellinen", sanoi hän
hiljaisella häpeilevällä äänellä.

Rouva Bascomb oli vaiti. Sitten, ikäänkuin päättäen jotakin: "Olenko
milloinkaan näyttänyt sinulle hänen kuvaansa?" kysyi hän.

"Ah, ette!" virkkoi tyttö hyvin liikutettuna.

Rouva Bascomb otti kaulansa ympäriltä ohuen kultaketjun ja irroitti
siitä pienen soikean muistokotelon. "Vie se mukanasi johonkin
valaistuun huoneeseen", sanoi hän. "Minä istun täällä."

Mutta ennenkuin tyttö ehti vääntää pöytälampun katkaisijaa huoneessa,
oli rouva hänen vieressään ja otti jälleen muistokotelon käteensä.
"Minä aukaisen sen sinulle", sanoi hän.

Molemmat tuijottivat ääneti kasvoihin, jotka katsoivat heihin
kultaisesta soikiosta. "Ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Margaret; "hän
ei ole ollenkaan Ralphin näköinen. Silmät..."

"Hänellä oli maailman kauneimmat silmät", sanoi hänen leskensä
tiukasti, ikäänkuin tyttö olisi arvostellut niitä. "Kun hän katsoi
johonkuhun, teki mieli... teki mieli..." Hänen äänensä heikkeni
kuulumattomaksi, kuin hän olisi unohtanut tytön läsnäolon. Hän piti
muistokoteloa kourassaan katsellen sitä vakavasti. Margaret katsoi
hänen kanssaan ja näki lasin alla muistokotelon toisessa puoliskossa
palasen paperia, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Rouva Bascomb
käänsi kättään, niin että ne voitiin lukea.

"Lue ne ääneen", sanoi hän.

Margaret luki: "Luonne on kohtalo."

"Hänen kuolemansa jälkeen jäljensin tämän siitä pienestä
muistikirjasta, jota hän aina piti mukanaan. Hän eli sellaista elämää.
Minä en ollut milloinkaan hänen vertaisensa. En voinut seurata häntä."

Ei Margaretkaan ollut seurannut häntä. Hän ei ollut saanut paljoakaan
selville noista ääneen lukemistaan sanoista, paitsi sitä, että ne
kuulostivat juhlallisilta ja ikäänkuin joltakin sellaiselta, mitä
sai kuulla kirkossa. Hän tunsi olevansa hämillään eikä tiennyt, mitä
hänen olisi pitänyt sanoa tämän jälkeen, peläten tekevänsä väärän
johtopäätöksen.

Hän siirsi katseensa hämmentävän syvistä vakavista silmistä ja
ivallisesta suusta pianolla sijaitsevaan suureen, puitteilla
varustettuun valokuvaan, josta Ralphin reippaat iloiset kasvot
nauroivat hänelle, ja ajatteli itsekseen, että Ralph oli neljäkymmentä
kertaa kauniimpi kuin hänen isänsä oli ollut ja näytti ulkomuodoltaan
paljoa mukavammalta elämäntoverilta. Hän ei pitänyt muistokotelon
kasvoista ollenkaan. Hän mutisi: "Niin, hän näyttää ihmeelliseltä!
Mutta olisin luullakseni pelännyt häntä hieman."

"Minäkin pelkäsin häntä melkoisesti. Ja pelkään vieläkin", sanoi
hänen leskensä, "siten kuin jokainen pelkää tunnossaan. Jos hän olisi
elänyt..."

Hän sulki muistokotelon, kiinnitti sen ketjuun ja pudotti sen poveensa
jälleen. Sitten hän katsoi ankarasti tyttöön kuin syyttäen häntä
kauan aikaa sitten tapahtuneesta kuolemasta. He olivat nyt kaukana
aikaisemman keskustelunsa suloisesta tyyneydestä. Margaret oli sanonut,
että hän olisi pelännyt herra Bascombia. Hän oli nyt sennäköinen kuin
melkein pelkäisi hänen leskeäänkin, kuin ei tuntisi hänessä sitä
naista, jonka hyväksymisestä hän oli ollut niin varma tunti sitten, kun
oli ollut puhe hajuttomasta saippuasta ja perunasoseesta.

"Minun on luullakseni parasta lähteä", sanoi hän, vaikka huomasikin
kellon näyttävän vasta puoliyhdeksää.

"Ah, on niin varhaista vielä!" sanoi hänen emäntänsä sellaisella
äänellä, joka ei viivytä vierasta.

Margaret meni nopeasti halliin etsimään päällysvaatteitaan. Mutta kun
hän palasi arkihuoneeseen kaunis vaaleansininen viitta hartioillaan,
näki hän edessään sen rouva Bascombin, jonka oli aina tuntenut; hänen
kärsivälliset kasvonsa olivat aaltoilevan, harmaanruskean tukan
ympäröimät, hänen päänsä oli hieman kallellaan toiselle puolelle, ja
hänen huulillaan väreili tavallinen lempeä hymy.

"Millaiset terveiset saan sanoa Ralphille, jos kirjoitan hänelle?"
kysyi hän.

"Ah, vain sydämelliset terveiseni!" vastasi tyttö oikein.

"Kerron hänelle sinun näyttävän suloisemmalta kuin milloinkaan ennen,
kerron sen hänelle varmasti", sanoi hänen äitinsä.

Margaret syöksähti esille, kiersi käsivartensa toisen kaulaan ja
suuteli häntä kiihkeästi.

Rouva Bascomb taputti häntä hiljaa selkään. "Sinä kultainen tyttö",
mutisi hän.




III


Kun Margaret oli poistunut, jäi rouva Bascomb muutamiksi hetkiksi
paikalleen jäykin ja hajamielisin katsein. Hän katui sitä, että
oli kertonut tytölle miehestään. Johnin muisteleminen koski häneen
liiankin kovasti. Omituista, että hän kaikkien näiden vuosien jälkeen
vieläkin tunsi piston — puolittain pelosta, kuten hän oli sanonut —
ikäänkuin miesvainajan hyvin muistiin painuneessa syvässä katseessa
olisi ollut tyytymättömyyttä. Hän kohotti kätensä suojellakseen itseään
tältä katseelta, kooten nyt äkkiä puolustuksen moista selittämätöntä
moitetta vastaan. Mistä johtui sellainen tyytymättömyys? Mitä vielä
lisäksi hän olisi voinutkaan tehdä? Eikö hän ollut koettanut toimia
oikein niin pitkälle kuin se vain oli ollut hänelle mahdollista?
Eikä hän tällä "oikealla" tarkoittanut vain raamattunsa lukemista
joka ilta eikä kirkossa käyntejä — ei, hän oli kuluttanut itseään
muiden ihmisten palveluksessa; hän ei milloinkaan tehnyt sitä, mitä
olisi halunnut tehdä; hän oli laatinut elämästään yhden ainoan pitkän
itsekieltäytymisen — mistä sitten johtui, että hän, kun äkillinen, syvä
Johnin muisto tuli mieleen, alkoi aina näin säikkyen puolustaa itseään
vainajan silmiä vastaan?

Äkkiä purkautui hänen sisimmästään vilpitön, surullinen huudahdus: "Jos
John vain olisi täällä, kertoisi hän sen minulle! Jos vain John olisi
luonani!"

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän ei sallinut niiden
tippua. Hän tukahdutti aina äkkiä nämä surun puuskat. Hän sanoi
itselleen siihen antautumisen olevan heikkoutta, sairaloista.
Todellisuudessa se peloitti häntä samalla tavalla kuin arka uija
joutuu kauhun valtaan tuntiessaan syvää vettä allaan. Mihin pois
hänen perinnäisistä kiinnityspaikoistaan se veisikään hänet, jos hän
päästäisi sen valloilleen?

Pitkä harjoittelu oli opettanut hänelle, kuinka hän voi paeta sitä
täyttämällä mielensä ja kätensä pienillä aineellisilla askareilla.
Nytkin hän karkoitti sen silmänräpäyksessä pinnan alle. Hän
ajatteli hyvin tyynesti talouttaan hänen käsilaukkunsa oli vielä
tarjoilupöydällä, muuan aikakauskirja ei ollut paikallaan arkihuoneen
pöydällä, eräs seinällä riippuva kuva oli hieman väärässä, hänen
sadetakkinsa riippui vielä hallin naulakossa. Hän alkoi järjestää
huoneitaan niiden tavalliseen tunnontarkkaan siisteyteen ja tunsi
tavallisten ajatustensa säännöllisen hyörinän päässään.

Niiden mukana ilmestyi hänen tavallinen alakuloisuutensakin laskeutuen
paikalleen kuin hieno pöly, sivellen harmaudella hänen jokaisen
ajatuksensa ja värjäten lievästi väsymyksellä hänen hyväksymisensä,
joka näytti yhä varmemmalta — Ralphin valinnan, joka oli osunut
Margaret Hilliin. Kaikki tuntui väsyttävän häntä nykyään, tunnin
tahi parin viettäminenkin sellaisen hiljaisen ja kiltin tytön kuin
Margaretin seurassa. Tulevaisuudenkuva elämästä Margaretin kanssa...
elämä kuinka tahansa... väsytti. Mikään ei ollut koskaan ihan oikein.
Margaret oli ehdottomasti ollut liian avomielinen näyttäessään olevansa
valmis, jos vain Ralph ojentaisi kätensä ja ottaisi hänet. Mutta tytöt
eivät näyttäneet enää olevan niin pidättyväisiä kuin ennen vanhaan. Se
ei kuitenkaan olisi miksikään vahingoksi, jos Ralphin vaimo olisikin
hieman hullaantunut mieheensä. Eivätkä Margaretin perimät rahatkaan
olisi miksikään vahingoksi. Mutta hän ei luonnollisestikaan toivoisi
Ralphin ajattelevan sitä. Ja hän tiesikin, ettei Ralph tekisi niin.
Mitä muuta Ralphista voikin sanoa, kukaan ei voinut syyttää häntä
voitonhimosta eikä arvioimisesta — kaunista, urheilevaa, isoa poikaa!

Nyt hän puolittain epäili Ralphin jääneen Harristowniin katselemaan
pitkänpallon sarjan avajaisia. Hänen tapanaan oli aina matkustaa
Harristowniin katselemaan koripalloa tahi pitkääpalloa. Kuinka
kummallinen intohimo miehillä ja pojilla olikaan kaikenlaisiin
otteluihin! Joskus tuntui rouva Bascombista siltä kuin he eivät todella
välittäisikään mistään muusta kuin kilpailuista — todella välittäisi
kiihkeästi ja intohimoisesti. Hän ei varmasti milloinkaan ollut
nähnyt kenenkään missään kiihoittuvan niin kovasti kuin hän usein oli
nähnyt miesten riehaantuvan jalkapalloilusta. Hänen mielestään se oli
lapsellisia, vaikka tuttuakin, koska hänen isänsä ja veljensä olivat
osallisia tähän heikkouteen. Ralph muistutti sukunsa äidinpuolta,
ollen juuri enonsa Georgen kaltainen. Niin, George oli ollut juuri
samanlainen kaunis, miellyttävä poika, vaikka hänestä oli tullutkin
kaljupäinen ja lihava niin pian, että oli vaikeata muistaa hänen
Ralphin ikäisenä olleen melkein yhtä paljon huomiota herättävän,
hyvännäköisen ja reippaan iloisen. Hänen ei olisi pitänyt kertoa
Margaretille mitään muuta kuin että Ralph oli Evartien eikä Bascombien
näköinen. Hän toivoi jälleen, ettei olisi viekoittunut puhelemaan tytön
kanssa Johnista. Hänenlaisellaan heikolla kiemurtelevalla köynnöksellä
ei ollut aavistustakaan siitä, millaista rakkaus voi olla... Eikä hän
milloinkaan aavistaisikaan sitä! Ralph ei ikinä...

Hän pysähtyi äkkiä tämän ajatuksen puoliväliin, kooten voimansa
karkoittamaan tuttua vihollista, koska hän ei hyväksynyt sellaisia
ajatuksia, että Ralph olisi ollut enemmän hänelle, jos hän vain olisi
ollut isänsä näköinen. Hän sanoi itselleen, ettei ollut "rehellistä
Ralphia kohtaan" antautua sellaisen tunteen valtaan. Todellisuudessa
hän pelkäsi sen tuottamaa tuskaa.

Hän karkoitti sen mielestään vihaisella eleellä ja päästyään kerran
vielä sille tasolle, jolla hän tahtoi elää, jatkoi matkaansa keittiön
vesijohtopöytää kohti, jonne hän kantoi ruokasalin sanajalat. Hän oli
ylpeä kotikasviensa muuttumattomasta kukoistavasta tilasta sekä täällä
että omassa huoneessaan koulussa. Hän halveksi aika lailla sellaisia
naisia, jotka eivät onnistuneet niiden kasvattamisessa, ja nautti
nähdessään kasvien toisissa luokkahuoneissa kuihtuvan ja kuolevan, kun
hänen omansa aina olivat tuoreen vihreitä. Se, ettei Margaret Hill
osannut hoitaa kasveja, oli ainoa asia, jota hän tytössä ei hyväksynyt.
Hänestä se näytti huonolta merkiltä.

Mutta hän ajatteli huokaisten, ettei mikään ole täydellistä. Jos oli
olemassa mitään toista vaikeampaa läksyä, jonka elämä oli opettanut
hänelle perusteellisemmin kuin toisen, oli se tämä. Hän alkoi väsyä
siihen kaikkeen. Hän oli saanut osakseen paljoa suuremman osan
vaikeuksista kuin hänelle olisi kuulunutkaan. Hänen työnsä kaikkina
näinä vuosina oli vaikuttanut häneen. Jokainen sanoi hänen rasittavan
itseään liikaa opettamisellaan ja talousaskareillaan. Ja koulussa
se johtui muustakin kuin opettamisesta. Vanhempien haastatteluista
esimerkiksi, niin mahdottomia kuin vanhemmat olivat. Entä petollinen
putkiliikekin! Niin, hän oli väsynyt luihin asti kaikkeen. Häneen
koskivat kaikki asiat liian kiihkeästi, kuten Margaret sanoi.
Jonkun tuollaisen häpeällisen tapahtuman takia hän ensimmäisessä
vihanpuuskassaan suorastaan _kiehui_. Tänä iltapäivänä oli hänen
suuttumuksensa kiihkeys tuntunut ponnahtavan häneen takaisin kuumina
aaltoina puhelinkomeron seinistä; kuulotorven pyöreä nikkelinen
suukappale oli käynyt vihaisen näköiseksi kuin olisi heijastanut hänen
vihaansa. Kukaan ei voi tuntea asioita niin kiihkeästi, olematta
jälkeenpäin väsyksissä.

Ja hän oli ainoa, jonka aina tuli pitää kaikkea silmällä. Ralph oli
niin huoleton ja ajattelematon, tosin hyvä poika, mutta ei kyllin
nopea huomaamaan äitinsä mielen muutoksia, syventynyt kun hän oli
omiin jokapäiväisiin mielitekoihinsa. Äidin oli usein pakko liioitella
ilmettään, ennenkuin poika huomasi sen. Toisaalta oli kyllä totta, että
Ralph oltuaan itsekäs ja huoleton ja pahoitettuaan hänen mieltään oli
levoton, kunnes hän suvaitsi hymyillä, antaa anteeksi ja olla iloinen
jälleen. Niin, Ralphia oli paljoa helpompi kasvattaa kuin monia muita
poikia.

Kuten hän usein teki ollessaan yksinään, veti hän nytkin pitkään
huokaisten henkeään ja jättäen pestyt sanajalat kuivamaan väänsi valon
sammuksiin. Äkillinen pimeys näytti tulevan yhtä paljon sisältä kuin
ulkoakin. Hän kuvitteli sitä lähestyvän vanhuuden heittämäksi varjoksi.
Hän tunsi olevansa vanha ja kulunut. Hänen toivonsa elää oli nykyään
kutistunut kokoon hänen herätessään aamulla; silloin hän ei voinut
ajatella mitään todellista nousun ja vielä päivän kestävän pänttäämisen
syytä. Siinä ei olisi _hänelle_ mitään sen enempää kuin kaikissa
muissakaan menneissä tyhjissä päivissä.

Nämä olivat sellaisia ajatuksia, joita hän ei koettanutkaan karkoittaa.
Ne tulivat yhä nopeammin lepattaen innoissaan mustia siipiään.
Niin, hän oli kuluttanut itsensä toisten palveluksessa, saamatta
minkäänlaista korvausta itselleen. Olla jo lopen kulunut kolmenviidettä
ikäisenä! Mutta hän olikin aina työskennellyt hyvin kovasti, kaksi
kertaa kovemmin kuin muut naiset.

Hänen täytyi jo ruveta ajattelemaan itseään. Hänen piti kuluttaa
tarmonsa jäännös rauhansa ja huolettoman elämän turvaamisessa. Olikin
jo aika. Ja pian hän saisikin tilaisuuden siihen. Aikaa myöten Ralphkin
pian pääsisi riippumattomaan asemaan. Hän näki poikansa sellaisena,
mikä hänestä tulisi, menestyksen saavuttaneena asianajajana,
kunnioitettuna, pelättynä, varakkaana ja syvästi tietoisena siitä,
mitä hän oli velkaa äidilleen. Tietysti Ralph tulisi aina huolehtimaan
hänen elämänsä välttämättömistä tarpeista. Mutta hän tahtoi silti
jotakin ihan omaa elämän pienten mukavuuksien varalta, niin että hän
voisi järjestää olonsa vihdoinkin mielensä mukaisiksi. Hän oli sen
ansainnut uhrautuvan elämänsä jälkeen. Hänellä oli niin vähän rahaa
säästöpankissa: vain tuhat dollaria. Mutta hän saattaisi pian ruveta
säästämään enemmän, kokoamaan jotakin itselleen.

Hän alkoi mielessään laskea, kuinka paljon voisi säästää vuodessa
sen jälkeen kun Ralph alkaisi ansaita oman toimeentulonsa ja kuinka
suuria tuloja se merkitsisi. Vuosikorot tuottivat aina enemmän kuin
mikään muu. Tässä ajatuksenjuoksussa toi jokin hänen mieleensä erään
sanomalehden pörssisivun, ja se taas muistutti hänelle, että hän oli
unohtanut ottaa postilaatikosta iltalehden kääntyessään lehtokujalle
Margaretin kanssa. Tähän aikaan hän oli jo vääntänyt sammuksiin talon
kaikki sähkövalot, mutta ei ollut vielä lukinnut pääovea. Hän avasi sen
ja poistui talosta käytävää pitkin postilaatikolle päin.

       *       *       *       *       *

Hän loittoni kodin laatikkomaisista seinistä äärettömyyteen. Hänen
päänsä yläpuolella kaartui taivas rajattomana ja mustana. Kadun
perimmäisestä päästä, missä se yhtyi maaseutuun, kuului sammakoiden
kimeää kurnutusta, tahdikasta kuin valtimon lyönnit. Kostea ilma, joka
oli ladattu uudistuneen elämän pistävällä tuoksulla, kohosi ja laski
huokaisevin henkäyksin. Äärettömyys peitti maan.

Rouva Bascomb pisti kätensä postilaatikkoon ajatellen kiinteästi: "Minä
teen vain oikein siinä, että ryhdyn ajattelemaan hieman itseäni. Haluan
järjestää kaikki enemmän mieleni mukaiseksi. Onkin jo aika, että niin
teen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen!"

Sanomalehden mukana tuli esille muuan kirjekin. Luultavasti lasku. Hän
käveli takaisin polkua pitkin. Hänen kiinteiden ajatustensa edessä
haihtui äärettömyys olemattomiin, vaikka olikin näin pimeä huhtikuun
ilta.

Hän muisti, ettei hän ollut vielä tuonut kuistille maitopulloaan.

Tultuaan halliin hän käveli varmasti pimeässä tuntien lattian jokaisen
lankun sähkölampun katkaisijaan saakka, jota hän painoi. Ah, hän näki
heti käsialasta kirjeen olevan Ralphilta! Olipa ikävää, ettei hän
ollut muistanut katsoa postilaatikkoon ennen Margaretin poistumista.
He olisivat voineet jakaa uutiset keskenään. Hän lueskeli mielellään
ääneen Ralphin kirjeitä Margaretille, jättäen erinäisiä kohtia pois ja
lukien ne itsekseen Margaretin odottaessa.

Seisoen vielä katkaisijan vieressä hän avasi kirjeen ja luki sen läpi
nopeasti.

 "Rakas äiti!

 Kirjoitan sinulle nyt jotakin sellaista, minkä tiedän hämmästyttävän
 sinua. Äiti, minä menin naimisiin tänään iltapäivällä. Se oli tietysti
 hieman liian hätäistä, mutta se näytti parhaimmalta. Charlotte Hicks
 on uuden tyttäresi nimi, ja toivon, että mielelläsi haluat tyttärenkin
 itsellesi. Sinähän olet aina sanonut minulle luottavasi varhaisiin
 avioliittoihin. Tietysti muistan olevani hyvin nuori, mutta olen
 sentään täysi-ikäinen ja valmis työskentelemään kovasti elättääkseni
 vaimoni. Minun on nyt pakko luopua aikomuksesta ruveta asianajajaksi
 ja hankkia itselleni jokin toimi heti tutkinnon suoritettuani. Mutta
 luullakseni pidän siitä yhtä paljon, ellen enemmänkin, kuin niin monta
 vuotta kestävistä luvuista. Lottie ei ole tottunut ylellisyyteen. Hän
 on hyvin huolissaan sinun tapaamisestasi. Hänen oma äitinsä kuoli
 hänen ollessaan vielä pieni tyttö, ja nyt hän odottaa saavansa jälleen
 sinusta äidin itselleen. Toivon, ettet ole hyvinkään pahoillasi,
 vaikkemme ole ilmoittaneet sinulle tästä ennen mitään. Emme
 viettäneet mitään häitä, kutsuaksemme niihin ketään. Käväisimme vain
 rauhantuomarin luona, pitämättä sen suurempaa melua koko asiasta.

 Me molemmat lähetämme terveisemme.

 Sinun hellä poikasi

 Ralph."

Sitten seurasi nopeasti töherretty jälkikirjoitus: "Äiti, Lottie ei ole
sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."

       *       *       *       *       *

Sen naisen ensimmäinen liike, joka luki tämän kirjeen, supistui
ympärille luotuun hurjaan katseeseen, ikäänkuin hän olisi halunnut
saada varmuuden siitä, ettei kukaan voinut nähdä häntä, ettei kukaan
ollut nähnyt kirjeen sisältämää uutista.

Ei ketään ollut lähellä. Mutta kaikki esineet hänen ympärillään
katsoivat häneen vihaisesti, pahansuovasti. Siitä hetkestä, jolloin
hän oli suunnannut silmänsä kirjeeseen, siihen asti, jolloin hän
oli kohottanut ne siitä katsellakseen jälleen maailmaa, oli kaikki
muuttunut. Tuttu kalusto tuijotti häneen uhkaavasti kuin kyyristyvät,
vihasta paisuneet pahat henget. Hän huudahti kauhusta huomatessaan sen
ja väänsi ensi hädässään valon sammuksiin.

Pimeys vaikutti kuin happi tukehtumaisillaan olevaan ihmiseen. Se
tuntui pelastavan hänen henkensä, hänen ruumiillisen elämänsä.

Mutta hetkisen hän oli ihan suunniltaan pimeässä. Hän arvaili
kiihkeästi, kuka hän oli, mikä nainen voi seisoa tässä vihan
täyttämässä vieraassa talossa. Hänen piti päästä pois jostakin
kauhistuttavasta vaarasta, joka uhkasi häntä. Paperi ritisi hänen
kädessään pahaenteisellä äänellä, ja pelästyneempänä kuin milloinkaan
ennen hän painoi nappulaa hurjasti saadakseen huoneen taas valoisaksi.

Näky, joka oli seurannut hänen hetkellistä mielettömyyttään, oli
haihtunut. Siellä ei ollut mitään muuta kuin hänen oma kotinsa, hänen
omat huonekalunsa, hänen oma kallis omaisuutensa, kaikessa rauhassa.

Hän vaipui tuolille istumaan, tuntien itsensä sairaaksi. Mikä häntä
oikeastaan vaivasi? Hänen päähänsä oli pälkähtänyt jotakin niin
luonnotonta, että Ralph oli kirjoittanut ilmoittaakseen hänelle, että...

Hänen silmänsä sattuivat siihen paperipalaseen, jonka hän oli
puristanut kouraansa, ja samalla kun hän jäykistyi, seurasi hänen
silmänsä sanoja. Hän huomasi kerran ajattelevansa tähän tapaan:
"Jälkikirjoitus ei ole muun kirjoituksen näköistä. Se nainen kurotti
itseään varmaankin hänen olkapäänsä yli, kun hän kirjoitti, ja kaiken
sen, mitä hän todella voi itse sanoa, hän töhersi loppuun naisen
katsoessa muualle."

Joka kerta, kun sana "nainen" juolahti hänen mieleensä, hän tunsi
jonkun uhkaavan, synkän olennon olevan takanaan ja täyttävän huoneen
vaaralla. Mutta hän ei voinut kääntää päätänsä.

Paitsi tätä jälkikirjoitukseen kohdistuvaa ajatusta, ei mitään
juolahtanut hänen mieleensä, vaikka hän koneellisesti lukikin kirjeen
yhä uudestaan lukemattomia kertoja, tuhansia kertoja mielestään,
päästen loppuun ja aloittaen jälleen alusta, voimatta hillitä itseään.
Ja aina tuntui vasta nopeassa töherryksessä Ralphin oma ääni, kun siinä
sanottiin: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole
mitään vikaa. Ralph."

Jonkun ajan kuluttua rouva Bascomb huomasi tuntevansa kovia tuskia
ja uskoi sen johtuvan pitkällisestä alallaan istumisesta. Hän luuli
saavansa huojennusta, jos vain jaksaisi liikkua. Mutta hän ei voinut
liikkua.

Ja kuitenkin, kun hän kuuli äkillistä koputusta, hän ponnahti
jaloilleen ja rientäen ovelle horjahti sitä vasten. Hän lukitsi sen
kiireesti ensin yhteen ja sitten vielä toiseen kertaan.

"Älkää pelästykö, rouva Bascomb", sanoi Margaret Hillin ääni
ulkopuolelta; "minä täällä vain olen. Unohdin tänne käsilaukkuni. Ja
koska vielä on niin aikaista, ajattelin tekeväni oikein palatessani
hakemaan sitä tänä iltana."

"Ah!" sanoi rouva Bascomb. Hän ei tuntenut omaa ääntään. Tuntui
kuluneen vuosikausia siitä, kun hän oli sen kuullut.

Kello löi yhdeksän hänen takanaan. Kun viimeinen lyönti kajahti, kuuli
hän kellon tikutusta jälleen. Tietysti piti aukaista ovi. Heti. Ellei
hän niin tekisi, epäilisi Margaret jotakin tapahtuneen.

Hän ei ollut ikänä voinut kuvitellakaan siihen ponnistukseen
verrattavaa jännitystä, jolla hän nyt raivasi itselleen tien sisäisen
sekasortonsa monien kehien läpi niin pitkälle, että tunsi kykenevänsä
kiertämään avainta lukossa.

Margaret Hill ei ollut huomannut väliaikaa sen pitemmäksi kuin oli
luonnollista rouva Bascombin laiselle aralle naiselliselle olennolle.
Kun ovi aukeni ja hän astui sisään, näki hän rouva Bascombin takaapäin,
kun tämä käveli keittiötä kohti.

"Mihin sinä luulet jättäneesi sen?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli,
hävitessään näkyvistä keittiöön.

"Muistan kyllä tarkasti, minne! Kylpyhuoneeseen. Minä vein sen mukanani
sinne, kun jauhehuiskuni oli siinä."

Hän riensi nopeasti yläkertaan. Kun hän laskeutui alas, tuli
rouva Bascomb juuri keittiöstä kantaen sanajalkamaljakkoa, jossa
kasvavan kasvin lehtien vihreys oli nyt raikkaan kiiltävä vedestä.
Margaret huomasi häirinneensä rouva Bascombia joka ilta tapahtuvissa
sanajalkojen kasteluhommissa. Kuinka hän touhusikaan noiden kukkiensa
kanssa! Tämä oli jotakin sellaista, minkä vuoksi Margaret tunsi
olevansa hieman ärtyinen Ralphin äitiä kohtaan.

"Kuinka kauniilta teidän sanajalkanne näyttävätkään!" sanoi hän
innostuneesti.

"Minusta on tällainen neidontukka aina näyttänyt hieman hienommalta
kuin tavallinen bostonilainen sanajalka", sanoi rouva Bascomb, pannen
sen pöydälle.

"No niin, hyvää yötä jälleen", sanoi Margaret. "Minä olen niin
pahoillani, että oli pakko vaivata teitä."

"Hyvää yötä", sanoi rouva Bascomb kävellen ikkunan luo ja nousten
varpailleen vetääkseen kaihtimen alas.

Margaretin mielestä hän käveli hieman jäykästi. Kaikissa
tapauksissa rouva Bascomb ei todellakaan ollut enää nuori, ajatteli
kaksikymmenvuotias tyttö. Kun hän kiiruhti kuistin portaita pitkin
alas, kuuli hän jälleen pääoven kiertyvän avaimen äänen.




IV


Rouva Bascomb istui jäykkänä ruokasalin tuolilla, pitäen polviaan
pöydän alla kuin odottamassa, että hänelle tarjoiltaisiin ruokaa.
Hän ei näyttänyt tietävän, että hän oleskeli siellä mieluummin kuin
missään muualla, koska hänen kykynsä tuntea jotakin oli keskittynyt
siihen tietoon, että Ralph oli naimisissa, mennyt naimisiin hänen
tietämättään, jatkanut jotakin luvatonta rakkaussuhdetta, kuiskaamatta
siitä hänelle sanaakaan, valehdellut hänelle ehkä jo kuukausia sitten
— Ralph, jonka puolesta hän oli tehnyt kaikki, mitä äiti voi tehdä
lapsensa hyväksi.

Margaretin tulo oli järkyttänyt hänet takaisin täydelliseen
tietoisuuteen. Kaikki hänen aistinsa olivat nyt hereillään — haihtunut
oli se mieletön näky, että kaikki tuijotti häneen vihaisesti, haihtunut
se halpaannuttava kykenemättömyyskin, ettei hän ollut jaksanut nousta
istumasta. Nyt hän tunsi peloittavaa, rajatonta tarmoa, tunsi, että hän
olisi voinut nousta ja kävellä neljäkymmentä kertaa maailman ympäri,
jos se vain olisi voinut tehdä Ralphin naimattomaksi ja luovuttanut
hänet takaisin, niinkuin hän oli ollut hänen omansa ennen... niinkuin
hän oli luullut omistavansa.

Mutta mikään ei voinut luovuttaa hänelle takaisin Ralphia. Juuri tätä
kuolettavaa varmuutta tarjoiltiin hänelle nyt hänen istuessaan suorana
suoraselkäisellä tuolilla, nojaten käsivarsiaan hyvin kiilloitettuun
ruokasalin pöytään.

Hän tunsi tämän varmuuden kuolettavan myrkyn täyttävän koko ruumiin.
Mutta hän ei kuollut. Siinä hän istui, Mary Bascomb, jonka täytyi
jatkaa elämäänsä. Seuraavan aamun kello yhdeksäksi piti hänen keksiä
jokin tapa jatkaa elämäänsä.

Hän ei ollut kertonut mitään Margaret Hillille. Ei, yhtä vaistomaisesti
kuin hän olisi peräytynyt kuilun reunalta, hän oli kavahtanut
Margaretille kertomista. Mutta huomenaamulla koulun avaamishetkenä
hänen piti pudottautua jyrkänteeltä avoimin silmin, koska sen
salaamisesta ei olisi mitään hyötyä. Se julkaistaisiin sanomalehdissä.
Jokainen saisi tietää, että rouva Bascomb, joka aina oli kehunut
omistavansa poikansa täydellisen luottamuksen...

Hän hätkähti tästä ajatuksesta ja alkoi raivoisasti ivailla Margaret
Hilliä. Millainen heikko, kylmä kala tuo tyttö olikaan, ajatteli
hän, kun ei ollut voinut vangita Ralphia kaikista saamistaan
mainioista tilaisuuksista huolimatta! Nykyaikaisilla tytöillä ei
ollut minkäänlaista verta suonissaan. Hän oli aina pitänyt Margaretia
saamattomana tyttöraukkana, ja nyt hän sen tiesi. Ja kuitenkin tyttö
nostaisi aikamoisen hälinän kuultuaan uutisen, itkisi ja tuntisi
itsensä loukatuksi ja toivoisi ehkä Ralphin äidin myötätuntoa
puolelleen. Rouva Bascombin suuttumus kuohahti yli laitojen hänen
ajatellessaan, että hänet voitaisiin vaatia teeskentelemään jotakin
sellaista, että hän tiesi erään toisenkin kärsivän yhtä paljon kuin
hänkin. Häntä inhotti jo edeltäpäin se syvästi liikuttava ilme, jonka
hän tiesi Margaretin omaksuvan. Hänen oli nyt jo melko myöhä näyttää
syvästi liikuttavalta.

Hän lakkasi äkkiä ajattelemasta Margaretia. Hänellä oli muutakin
tuumimista. Mitä hänen itsensä piti tehdä? Mitä ihmettä Ralph toivoi
hänen tekevän? Ilman penniäkään taskussaan, paitsi sitä, mitä hänellä
oli jäljellä äidiltään saamastaan viikottaisesta avustuksesta. Vieläpä
pari kuukautta kestävä oppikurssikin hänen ja diploomin välissä. Sehän
oli mieletöntä. Siinä ei voinut mitään tehdä.

Mutta jotakin oli sentään tehtävä. Ja ennen seuraavan aamun kello
yhdeksää, jolloin hänen piti uhmata maailmaansa ja asettua kannalleen.
Hän koetti kuvitella sitä, ilmestymistään koulusaliin aamuharjoituksiin
ja sitten tuloaan muihin saleihin ja ruokasaliin keskipäivällä. Hän
ei voinut kuvitella itseään sinne avuttomaksi kaikille vaaniville
silmille, jotka olivat täynnä niinsanottua sääliä, mutta oikeastaan se
oli vain tyytyväisyyttä sen johdosta, että rouva Bascombin ihmeellinen
Ralph oli sittenkin...

Hän istui siinä jäykkänä tuntikausia nauttien tätä sappea ja myrkkyä,
jota hänelle tarjoiltiin.

Joskus hän kokosi tarmonsa ja koetti miettiä käytännöllisiä keinoja ja
tapoja. Maltapas... mitä hän tekisikään? Jotakin oli tehtävä ihan heti.
Jos Ralph ja tuo... jos nuo molemmat voisivat hävitä heti näkyvistä...
matkustaa Kaliforniaan, Kanadaan... Mutta kuinka he tulisivat siellä
toimeen? Ralphilla ei ollut rahaa eikä ammattia, ja hän oli vain
poika. Kunpa edes tytöllä olisi rahaa! Hän voisi kiinnittää talonsa...
myydäkin sen.

Tällaisten hurjien taistelujen jälkeen hän palasi tyynempiin ajatuksiin
oman kohtuuttomuutensa huojentamana. Sehän voisi sittenkin olla oikein.
Huolimatta tuosta jälkikirjoituksesta, josta nähtiin Ralphin häpeävän
lemmittyään, tämä saattoi olla hyvinkin kunnioitettava tahi hänet
voitaisiin ehkä saada sellaiseksi, kun sitävastoin Ralphin katoaminen
pakottaisi jokaisen ajattelemaan, että hänen avioliittoonsa liittyi
jotakin häpeällistä. Niin, se oli ollut mieletön suunnitelma. Hän
kumosi sen ja koetti miettiä toista. Olihan Ralph sentään sanonut,
ettei tytössä ollut mitään vikaa.

Kello tikitti synkän itsepintaisesti, ilmaisten lyönneillään
säännöllisten väliaikojen kuluttua uuden tunnin kuluneeksi.

Hän nousi seisaalleen puoli kuusi, vapisten heikkoudesta, valmisti
itselleen kupillisen voimakasta mustaa kahvia, joi sen kuumana
ja käveli kuunnellen tirskuttavien lintujen huhtikuunkonserttia
rautatieaseman sähkösanomakonttoriin.

Nuori yösähköttäjä oli vielä oven takana kalpeana, unettomuudesta
pöhöttynein silmin. Rouva Bascomb tunsi hänet erääksi noin Ralphin
ikäiseksi pojaksi, joka oli ollut hänen koulussaan ja Ralphin luokalla
korkeakoulussa. "Mitä kuuluu, Jimmy?" sanoi hän. "Enpä tiennyt sinun
työskentelevän täällä."

"Hyvää huomenta, rouva Bascomb", vastasi toinen hämmästyneenä
nähdessään entisen opettajansa tällaiseen aikaan liikkeellä.

"Saisinko lomakkeen?" kysyi rouva Bascomb ja otti esille täytekynän
käsilaukustaan.

Hän kirjoitti: "Saanut kirjeesi. Äidin koti aina sinunkin. Tuo
Charlotte kotiin, keskustelemme asioista, teemme suunnitelmia
tulevaisuuden varalta. Jos tulette iltapäivän junassa, avain
tavallisessa paikassa. Menkää sisään, kotiutukaa. Terveiseni. Äiti."

Lukiessaan tätä sähköttäjä ei voinut salata hämmästystään. Rouva
Bascomb oli karaissut itsensä sitä varten ja vastasi hiljaa:
"Niin, poikani on mennyt naimisiin. Mutta paljon aikaisemmin kuin
olin ajatellut. Minä olen kuitenkin aina luottanut varhaisiin
avioliittoihin." (Hän uskoi mahdolliseksi, että nuori mies oli jo
ennenkin kuullut hänen lausuvan tämän mielipiteen.)

Yksitoikkoisen, tyhjän yön jälkeen tuntuivat sähköttäjästä uutiset
tervetulleilta. "Kummallista!" ajatteli hän. "Minä olen ollut siinä
luulossa, että Ralph Bascomb hakkaili sitä Hillin tyttöä melko paljon.
Mutta hänen oikean tyttönsä on täytynyt asua Harristownissa. Vai
se hänellä on ollutkin mielessä matkustellessaan sinne alituisesti
koripallokilpailuihin."

Hän luki sähkösanoman jälleen, laskien kynä kädessään sanat, ja
ajatteli: "Niin Ralphin tapaista tehdä kaikki tämä salaa. Nuo
kauniit sulosuiset pojat, joihin vanhat naiset mieltyvät, kaipaavat
silmälläpitoa. Uskallanpa lyödä vaikka vetoakin siitä, että Ralphin
äitiä hämmästyttäisivät kaikki ne kepposet, joita hän on keksinyt
lähdettyään kotoa yliopistoon."

Rouva Bascombille hän sanoi: "No niin, sanoakseni suoraan, tämä on
tavattoman lempeä sanoma pojalle, joka on niin hätiköinyt. Eikä joka
äiti voisi käsitellä asiaa niin lempeästi. Seitsemänkymmentäkuusi
senttiä, olkaa niin hyvä? Rouva hymyili heikosti, laskien pöydälle
dollarin setelin.

Hakiessaan vaihtorahaa laatikosta sähköttäjä ajatteli suvaitsevaisesti:
"Ah, no niin, pötyä! Kukapa voisi moittia häntä siitä? Miehen Pitää
saada nauttia hieman elämästäänkin, enemmän kuin rouva Bascombin
ompeluseuranaiset sallivat. Ralph on poikanen vielä, lisäksi melko
kevytmielinen poikanen. Hänessä ei ole mitään todellista vikaa."

Laskiessaan vaihtorahoja hän huomautti ääneen: "Charlotte. Minä olen
jollakin tavalla aina pitänyt siitä nimestä."

"Niinkö?" sanoi rouva Bascomb, poimien hopearahat kouraansa. "Se onkin
melko kaunis nimi."

Hän palasi kotiinsa, vei keittiöön maitopullon ja istuen suorana
ruokasalin pöydän ääressä söi annoksen kaurajauhoja ja kermaa. Sitten
hän vielä istui tyhjän lautasen vieressä hiljaisessa huoneessa, joka
tuntui odottavan jotakin ääntä.

Hetkisen kuluttua kello alkoi lyödä seitsemää hänen takanaan, ja
ikäänkuin se olisi ollut se ääni, jota hän oli odottanut, hän kumartui
eteenpäin kuin saatuaan töykeän iskun rintaansa ja purskahti kovaan
itkuun.




V


Sähköttäjä Jimmy Walton asui samassa talossa neiti Saundersin, toisen
luokan opettajan, ja johtajan sihteerin, neiti Prestonin, kanssa.
Kuullessaan toisten aamiaispöydässä lausuvan mielipiteensä aamulehdissä
luettavasta hämmästyttävästä uutisesta hän ilmoitti tavanneensa rouva
Bascombin ja nähneensä hänen lähettämänsä sähkösanoman. Hän ei tietysti
kertonut heille tarkasti, mitä rouva oli sähköttänyt, koska hän siten
olisi rikkonut ammattitapoja vastaan. Mutta kävellessään yhdessä
raitiovaunuun nämä nuoret opettajattaret eivät kuitenkaan erehtyneet
huomauttaessaan: "Vallan hyvin voi ymmärtää, mitä rouva Bascomb on
tehnyt. Hän on empimättä antanut anteeksi nuorille rakastavaisille ja
ottanut heidät hoiviinsa."

"Niinpä tietenkin", sanoi neiti Preston, joka oli ahkera romaanien
lukija. "Hän on ihmeellinen äiti. Hän on uhrannut koko elämänsä sille
pojalle."

"Ihmettelenpä, kuka se tyttö on?" kysyi neiti Saunders.

"Oletko sinä milloinkaan kuullut Harristownin serkkujesi puhuvan
Hicksin perheestä?"

"Siellä on joitakin Dickejä, jotka omistavat suuren huonekalutehtaan
East Harristownissa", sanoi neiti Preston lopettaen lauseen äkkiä,
koska he näkivät raitiovaunun lähestyvän jonkun matkan päässä ja
tarttuivat siihen verukkeeseen saadakseen ponnistaa nuoret ketterät
jalkansa juoksuun. Nyt olikin niin ihana kevätilma. Se houkutteli
ihmistä huutamaan, tekemään kuperkeikkoja tahi karkaamaan ja menemään
naimisiin.

"Hyväinen aika, kuinka nyt onkaan ihana päivä!" sanoi toinen toiselle,
heidän sijoittuessaan paikoilleen. Heidän nuorten poskiensa puhdas iho
oli hienosti punainen kuin kukan terälehdet. "Uskallan lyödä vaikka
vetoakin siitä, että sinivuokot ovat puhjenneet. Lähdetäänkö hakemaan
niitä Pearsonin metsästä tänään iltapäivällä, vai mitä?"

He olivat molemmat unohtaneet rouva Bascombin ja hänen uuden
miniänsä. Ainakaan ei rouva Bascomb ollut millään tavalla heidän
maailmankaikkeutensa keskus.

Mutta kun he saapuivat koulurakennukseen ja erosivat mennäkseen
eri kerroksiin, huomasivat he jokaisen puhuvan tuosta sanomalehden
syntymä-, kuolin- ja avioliittoilmoitusten joukossa olleesta uutisesta.
Koska he tiesivät asiasta enemmän kuin muut, puhuivat hekin, mistä
johtui, että puolenpäivän aikaan jokainen Main-kadun koulussa
tiesi Ralph Bascombin karanneen erään varakkaan tehtailijan ainoan
tyttären kanssa (hän oli niin kaunis poika, että joku tyttö aina oli
hullaantunut häneen) ja että rouva Bascomb oli nähtävästi tiennyt
siitä jo edeltäkäsin, koska oli mennyt suoraan asemalle sähköttämään
heille onnittelunsa ja ilmoittamaan heille, että heidän piti tulla
suoraan kotiin hänen luokseen. Rouva Bascombia arvosteltiin hieman
senvuoksi, että hän oli sallinut Margaret Hillin pettää itseään
väärillä toiveilla, mutta yleinen mielipide oli sellainen, että
Margaret oli liian avoimesti ahdistellut Ralphia ja tyrkyttänyt itseään
rouva Bascombille. Margaret ei ilmestynyt kouluun sinä päivänä eikä
koko loppuviikollakaan, vaan lähetti sanan, että hänellä oli hieman
influenssaa eikä hän voinut poistua makuuhuoneestaan. Muutamat nuoret
opettajat säälivät Margaretia, ollen samalla hieman ivallisia.

Kun siis rouva Bascomb meni ruokasaliin puolenpäivän aikana, oli
jalusta jo valmis. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua sille... astua
todellakin toiselta toiselle.

Siihen aikaan hänen oma sisäinen heilurinsa oli lähtenyt takaisin
päin, heilahdettuaan niin kauas kuin suinkin toiselle suunnalle. Hän
oli pelännyt äärettömästi koulumaailmaan palaamista, mutta sillä oli
ollut tavallinen rauhoittava vaikutuksensa. Samalla hetkellä, kun hän
oli astunut rakennukseen, oli hänen mieleensä juolahtanut tuhansia
tyynnyttäviä ammattimaisia mielleyhtymiä. Hänen persoonallisuutensa
vakavuuden keskusta oli siirtynyt samalla tavalla kuin muinakin
tuhansina aamuina, kun hän luokkahuoneensa kynnyksellä oli jättänyt
taakseen Mary Bascombin, John Bascombin lesken, Ralph Bascombin
äidin, jolle hänen oma persoonallinen elämänsä oli maailmankaikkeus
ja joka oli luonnostaan tämän maailmankaikkeuden edeltäpäin määrätty
keskus. Kun hän ripusti päällysvaatteensa eteiseen, tuli hänestä
samanlainen "opettaja" kuin monista muista hänen kaltaisistaan, sen
naisen asemesta, jolle kaikki persoonallisesti koskeva oli tavattoman
tärkeää. Ja "opettajaa" arvosteltiin yksinomaan sen perusteella,
kuinka hän kykeni siirtämään kymmeniin pieniin aivoihin monia
persoonattomia tiedoneriä, sellaisia, kuinka murtolukuja jaettiin
ja miksi satamakaupungit olivat sisämaan kaupunkeja edullisemmassa
asemassa. Näiden tuntien pelkkä kuluminen, jotka oli ahdettu täyteen
ankarasti järjestettyä toimintaa, pakotti hänen tunteellisen elämänsä
hetkelliseen pelastavaan turtumukseen.

Hän oli yhä uudestaan kokenut, usein tahtomattaan ja aina avuttomasti,
tämän omien asioittensa siirtymisen syrjään arkipäiväisten
koulutehtävien tieltä... laskentoa 9:15 — 9:45; sisälukua 9:45 —
10:15... ja loput vielä lisäksi. Siinä maailmassa ei hänen onnensa
tahi hätänsä merkinnyt mitään. Vain se merkitsi jotakin, että
kesäkuuhun mennessä kaikkien hänen edessään kohoavien neljänkymmenen
pienen kallon piti imeä itseensä kaikki se, mitä niiltä kuulusteltiin
valtion määräämissä tutkinnoissa. Tämän vaatimuksen ankaruus lievensi
persoonallisten suhteitten tuskia. Tällä haavaa siirrettiin ne
keskuksesta syrjään, vaikka ne olisivat melunneet kuinka paljon tahansa.

Mutta ei ainoastaan yksi luokkahuone vapauttanut täten yhtä naista
hänen omien asioittensa peloittavasta, iänikuisesta, perinnäisestä,
pakottavasta tärkeydestä, vaan jokainen huone koko rakennuksessa. Se
varmuus, että monet muutkin olivat samassa pulassa, teki muutoksen
säälimättömän töykeyden siedettävämmäksi. Jo pelkkä rakennuksen
ulkomuotokin kaukaa, kouluilman haju, kalkkitomu, lattiaöljy, kuumat
höyrytorvet, ikkunakukat; kaikkialta kuuluva melu, sitten hiljaisuus,
jonka suljettujen ovien takana mumisevat nuoret äänet rikkoivat —
kaikki tämä ulotti opettaviin naisiin rauhoittavan vaikutuksensa,
jollaista ei kukaan talousaskareihin syventynyt nainen saanut
milloinkaan kokea — hän kun oli joutunut alttiiksi kotiesineiden
kuperien kuvastimien heijastuksille, jotka eivät näyttäneet hänelle
muuta kuin aina suurennettuja kuvia hänestä itsestään.

Mary Bascomb, arkana ja vapisten vihasta ja mielipahasta ja pelosta,
astui luokkahuoneeseensa ja tunsi jääkylmän maailman, joka selvästi
kulki omaa tietään hoitaen asioitaan omaan tapaansa ja työntäen
hänen persoonallisuutensa syrjään. Se soi hänelle hengitysaikaa
puoleenpäivään saakka.

Ja puolenpäivän aikana hän kuuli sen, mitä kaikki muutkin olivat
kuulleet, että Ralph Bascomb oli karannut erään varakkaan tehtailijan
ainoan tyttären kanssa ja että rouva Bascomb, ihmeellisesti uhraten
itsensä hänelle ainaiseen tapaansa, oli ottanut nuoret kotiinsa,
sanomatta moitteen sanaakaan.

Kun hän ruokasalissa otti käteensä kulhon tomaattilientä, ihmetteli
hän painuneitten, liikkumattomien silmäluomiensa takana, miksi
hän ei ollut ajatellut sitä mahdollisuutta ennen, miksi hän oli
jättänyt Ralphin puhetavan "ei sinun kaltaisesi" melkein huomaamatta,
miksi ei ollut juolahtanut hänen mieleensä, että Ralph oli voinut
tarkoittaa kevytmielisesti ja uudenaikaisesti kasvatettua naista. Nyt
hänessä tapahtui sitä jyrkempi vastavaikutus. Hänen pitkän valvotun
painajaisyönsä jälkeen tämä uusi mahdollisuus tuntui enemmän kuin
siedettävältä.

Puoliviisi, kun hän kääntyi kotiin päin, hän tunsi olevansa paljoa
enemmän oma itsensä kuin aamunkoitteessa oli luullut mahdolliseksi. Hän
oli hyvin väsynyt, kuten oli luonnollistakin niin pitkän valvomisen
jälkeen, mutta ei ollut kuumeinen, turtunut eikä pahoinvoipa, kuten
ajoittain koko viime yön. Hän oli jälleen Mary Bascomb ja valmis, kuten
hän aina oli, täyttämään velvollisuutensa.

Se ei ehkä sittenkään kävisi niin vaikeaksi. Melko miellyttävä
kuva tilanteesta hahmottui hänen sisäisen katseensa eteen — hänen
maailmaansa oli nyt ilmestynyt uusi henkilö, Charlotte, hyvin nuori
ehkä, tuollainen iloinen pieni täysihoitolassa kasvanut, mutta vieläkin
kehityskaudessaan, ujo, arka, hirmuisen huolissaan siitä, mitä Ralphin
ihmeellinen äiti voisi hänestä ajatella (Ralph oli luonnollisesti
kertonut paljonkin äidistään); siellä oli Ralphkin, liikutettuna,
kiitollisena äitinsä ylevästä näkökannasta, äärettömästi huojentuneena
senvuoksi, ettei siitä lainkaan tulisi rettelöä (hän tunsi Ralphin!),
ja siellä oli hän itsekin, jalomielisesti tietämätönnä siitä
laiminlyönnistä, jota he olivat osoittaneet hänelle, auttavaisena ja
Charlotten omaisten ihailemana samalla tavalla kuin sellaiset varakkaat
perheet häntä aina ihailivat. Perheneuvotteluja... hän näki heidät...
"Nuo ajattelemattomat lapset! Mutta meidän pitää silti tehdä niin
paljon kuin suinkin heidän hyväkseen... nuoruus on aina nuoruutta!"

Hän muisti inhoten viimeöisen raivoisan mielenliikutuksensa. Hän
ajatteli jälleen, kuten oli ajatellut niin monesti ennenkin elämässään,
että itsehillinnän menettäminen ei soveltunut hänelle laisinkaan. Hän
ei uskonut siihen, eikä kenenkään pitäisi uskoa.

Mutta hänen polvensa horjuivat anteeksiannettavasta ruumiillisesta
heikkoudesta, kun hän nousi talonsa portaita ovelle ja pisti avaimen
reikään. Ennenkuin hän väänsi sitä, veti hän pitkään henkeään ja teki
sellaisen päätöksen, että tulkoonpa mitä tahansa, hän ei milloinkaan
riitelisi Ralphin vaimon kanssa. Hän halveksi sellaisia naisia,
jotka eivät voineet sopia miniöittensä kanssa. Muuan niistä monista
selviöistä, jonka hän oli aina toistanut vilpittömässä vakaumuksessa,
oli seuraava: "Riitaan tarvitaan kaksi ihmistä." Kun hän aukaisi
kotinsa oven, painoi hän sen mieleensä kuin edeltäpäin tehdyn
päätöksen, ettei hänestä milloinkaan tulisi riitakumppania. Tavatessaan
vieraan tytön ensi kerran hän aikoi asettua sille kannalle, jolla
tahtoi pysyäkin, aikoi olla ystävällinen ja äidillisen luja.

Hän astui halliin ja näki naulakossa riippuvan kirkkaanvihreän,
kummallisen muotoisen hatun, joka oli valmistettu hyvin kimaltelevista,
vernissoiduista, huolimattomasti palmikoiduista oljista, tuntien sen
erääksi sen kevätkauden halvaksi malliksi. Sen alapuolella, nojaten
seinään, oli kirkkaanvihreä pumpulinen auringonvarjostin kädensijasta
riippuvine paksuine kirkkaanvihreine tupsuineen. Rouva Bascomb huomasi,
tuijottaessaan siihen, valesilkin ohuiden kuitujen kuluneen eri
kohdista niin, että karheat hamppulangat, joista se oli valmistettu,
näkyivät. Ilma oli ummehtunut hajuvedestä... sellaisesta hajuvedestä,
joka mainiosti sopi tuohon hattuun.

Rouva Bascombin mielipide poikansa vaimosta vakiintui koneellisesti,
leppymättömästi.

Mitä nuo tyhmät puheet koulussa olivatkaan olleet, että hän muka oli
varakkaan tehtailijan tytär!

Siitä, mitä sellaiset puheet olivat viekoitelleet hänet toivomaan, tuli
nyt vastavaikutuksena suorastaan pahoinvointia. Hän meni keittiöön
ja näki emaljoidulla pöydällään niin paljon likaisia astioita
ja ruoanjätteitä, ettei ollut milloinkaan ennen nähnyt mokomaa.
Muuan paistinpannu, joka oli keltainen särjetyistä munista, oli
öljykeittiöllä.

Ei kuulunut mitään ääniä. He eivät siis olleet kotona. Heillä ei ollut
edes sen vertaa tavallista säädyllisyyttäkään, että he olisivat jääneet
odottamaan hänen tuloaan. He olivat tulleet tänne, käyttäneet kaikkea
hyväkseen ja lähteneet sitten huvittelemaan, jättäen hänet likaisten
astioiden tervehdittäväksi.

Hän seisoi epäjärjestykseen saatetussa keittiössä tuijottaen rasvaiseen
ja astioiden täyttämään pöytään, kunnes kaiken hirveys tuntui
suunnattomalta.

Hän meni yläkertaan omaan huoneeseensa kuin pakopaikkaan ja tunsi
senkin tuoksuvan samalta hirveällä hajuvedeltä. Hänen pukupöydällään
oli valkoisia ihojauhekasoja. _Hän_ oli siis käynyt jo täälläkin. Talo
oli tukahduttavan täynnä outoa miniää.

Rouva Bascomb oli syöksähtänyt ikkunaa kohti saadakseen raitista ilmaa,
kun hän kuuli alemman kerroksen pääoven aukenevan ja paukahtavan sitten
kiinni. Portailta kuului nopeita, kiirehtiviä askelia. Nuoria ääniä.
Naurua.

Hän jäykistyi paikalleen eikä olisi voinut kääntää päätäänkään.

Ovi lennähti auki, ja Ralphin ääni kuului iloisena, pirteänä. "_Hän_
voitti siinä! Kelloni _oli_ jäljessä!"

Ralphin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen takaapäin, ja hänen
päänsä väännettiin syrjään, niin että hänelle voitiin antaa pitkä,
rutistava suudelma. Hänen hattunsa lähti puolittain irti poikamaisen
vallattomuuden vuoksi, ja hän kuvitteli varmaankin näyttävänsä
naurettavalta sen ollessa toisella korvallisella...

"Täällä me nyt ollaan, äiti! Ja sinun pitää heti uskoa, että kiitin
nöyrästi ja sydämellisesti sähkösanomastasi. Me olimme suunniltamme
levottomuudesta, kunnes se saapui. Mutta minä tiesin sinun mukautuvan
siihen kuin kunnon toverin ainakin ja niin sanoinkin Lottielle."

Hänen puhellessaan rouva Bascomb ajatteli heti kun katsoi hänen
kiihkeihin kasvoihinsa, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan, että
Ralph oli juovuksissa. Mutta pojan silmät eivät olleet milloinkaan
olleet kirkkaammat eikä hänen nuori hipiänsä kukoistavampi. Hänen
henkäyksensä oli yhtä puhdas kuin kissanpoikasen. Ja silloin äiti
muisti... ei, Ralph ei ollut sennäköinen kuin olisi juovuksissa, vaan
samanlainen kuin tullessaan kotiin ääni käheänä huudoista kotijoukkueen
hyväksi ja kireän ottelun kiihoittamana.

Ralph kääntyi nyt, pitäen toista käsivarttaan hänen vyötäreillään ja
vetäisten luokseen toiselle puolelleen...

Tuo siis oli Lottie.

Rouva Bascomb, joka koetti toisella kädellään suoristaa hattuaan,
taivuttaessaan pitkää ruumistaan, jotta voisi suudella häneen päin
kurkotettuja, jauheen peittämiä kasvoja, näki, että Lottie oli hyvin
pieni, hyvin sievä ja hirvittävästi tuoksuva äsken tuntuneelta
hajuvedeltä. Hän huomasi vielä muutakin. Rouva Bascombin tarkkaan
nenään tunkeutui jotakin katkeraa leyhkää, joka ilmoitti hänelle, että
Lottien runsas, liiaksi käherretty musta tukka oli pesun tarpeessa.

Kaiken odottamattomuus, vastakohta hyvin järjestetyn kohtaamisen,
johon hän oli valmistautunut, ja tämän välillä kauhistutti häntä.
Hänen uusien vaikutelmiensa katkera sisäinen vuoksi törmäsi hänen
toiveittensa kiitävään ulkonaiseen luoteeseen. Ne molemmat hyökkäsivät
yhteen hänen sydämessään ja alkoivat kiehua hämmentävän kiihkeästi.
Niiden pauhussa hän oli vähän aikaa kuuro.

Hänessä ei ollut muuta liikevoimaa kuin mitä oli jäljellä entisestä
mielialan ponnistuksesta. Hän sanoi koneellisesti juuri sen, mitä oli
päättänytkin sanoa: "Minä olen iloinen saadessani toivottaa miniäni
tervetulleeksi poikani kotiin."

Siihen Lottie, suudellen häntä hyvin tarmokkaasti kosteilla pehmeillä
huulillaan, vastasi lauseella, jonka hän selvästi oli suunnitellut
edeltäpäin: "Minä toivun teidän sallivan minun nimittää teitä mammaksi."




VI


Hän oli ilmoittanut sähkösanomassaan, että "keskustelemme asioista ja
teemme suunnitelmia tulevaisuuden varalta."

Niin he tekivätkin sinä iltana, Ralph ja hänen nuorikkonsa istuen
sohvalla lähellä toisiaan käsivarret toistensa ympärillä, vastapäätä
Ralphin äitiä.

Vanhemman rouvan huulet olivat kuivat. Silloin tällöin vapisutti
hermostunut väristys hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti. Hän ei
olisi voinut sanoa, mikä kuluneista tunneista oli sisältänyt suurimmat
järkytykset — illallisvalmistuksetko, jolloin hänen tahratonta
keittiötään oli loukattu huolimattomalla käytöksellä ja puheilla,
illallispöytäkö, jolloin pöytätavat paljastivat persoonallisuutta,
vaiko siistiminen jälkeenpäin — kun Lottien kömpelöt kädet, joiden
lyhyiden sormien kiilloitetut kynnet oli leikattu teräviksi,
latoivat kaikki astiat samalla kertaa haalealla rasvaisella vedellä
täytettyyn pesusoikkoon, kun Ralph äänekkään leikillisesti kuivasi
ne huuhtelematta ja kun he molemmat olivat yhtä tietämättömiä hänen
läsnäolostaan kuin hellasta, paitsi silloin, kun hän puhutteli heitä.
Ei sanaakaan, ei niin ainoata korostustakaan heidän puoleltaan,
joka olisi näyttänyt heidän ymmärtävän, mitä hän oli tehnyt heidän
hyväkseen, millaiseen uhrautumiseen hän oli mukautunut.

Hän oli siirtynyt toisesta kostonhaluisesta vihanpuuskasta toiseen, ja
kaikkia niitä katkeroitti se hyvin selvä tosiseikka, etteivät hänen
tunteensa merkinneet mitään Ralphille eikä Lottielle.

Kun hän vihdoin istui heitä vastapäätä arkihuoneessa, ihmetteli hän,
miksi he eivät huutaneet kauhusta katsellessaan hänen tuhkanharmaita
riutuneita kasvojaan. Hän näki itsensä kuvastimessa ja pelästyi
omaa ulkomuotoaan, koska hän näytti kiusautuneelta ja riutuneelta,
suorastaan kymmenen vuotta vanhemmalta kuin eilen syvälle painuneine
silmineen. Hän käänsi tuhotun naamionsa moittivasti noihin molempiin
päin, jotka olivat syynä siihen, ja näki, että Lottien pyöreä
käsivarsi oli kiertynyt Ralphin kaulaan ja että Ralphin huulet olivat
kerran vielä painautuneet täyteläistä, velttoa suuta vasten, jonka
kostea pehmeys vieläkin tahrasi hänen huuliaan, huolimatta kaikista
yrityksistä pyyhkiä sitä pois. Hänen kauhistunut, pelokas ilmeensä ei
järkyttänyt heitä ollenkaan, koska he eivät sitä nähneet.

Vanha tottumus toimitti vihdoin Ralphille jonkinlaisen viestin hänen
äidiltään. Hän kävi levottomaksi ja oli, kuten ennenkin, tyytymätön
äidin paheksumiseen. Sitten hän sanoi, työntäen Lottien syrjään
leikillisesti: "Kuulehan nyt, Lottie kulta, meidän pitää keskustella
asioista. Istu suorana ja ole käytännöllinen."

Lottie suoristi itsensä, pani lihavat kätensä ristiin, käänsi
kosteat tummat silmänsä kattoa kohti ja alkoi pyörittää peukaloitaan
nopeasti. Ralph tarttui häneen huudahtaen ilosta ja suuteli häntä niin
kiihkeästi, että Lottie horjahti sohvan käsinojaa vasten, nauraen ja
koettaen työntää toista pois. Jokainen heidän hurja liikkeensä toi
samaa hajuveden tuoksua rouva Bascombin nenään.

Hän oli ihan jäykkä inhosta ja sen näköinenkin. Mutta siellä ei ollut
ketään näkemässä.

"Nyt sinun pitää käyttäytyä kiltisti, Ralph!" sanoi Lottie työntäen
hänet sohvan päähän.

Ralph kääntyi äitiinsä päin jälleen, huomasi suuttuneena, että hänen
ilmeensä oli kylmä ja vakava, ja katsoi häneen samalla tavalla
paheksuvasti kuin telmivä lapsi ikävään opettajaan.

Kolme silmäparia kohtasi toisensa odottavasti. Rouva Bascomb päätti
kiihkeästi, ettei hän itse ainakaan esittäisi sitä kysymystä, mitä
Ralphin nyt oli tehtävä. Hän tahtoi odottaa, vain odottaa nähdäkseen,
mitä Ralphilla oli sanottavaa puolustuksekseen.

Nähtävästi Ralph ei tuntenut tarvetta sanoa mitään puolustuksekseen,
paitsi kärsimätöntä, kapinallista: "No niin, äiti..."

"No niin, Ralph..." kuului perin kuiva vastaus.

He katsoivat toisiinsa hyvin vihaisesti.

"Minä luulin meidän alkavan puhua asioista", sanoi Lottie näyttäen
äreältä.

Ralph katsahti häneen, unohti äitinsä, kumartui äkkiä hänen puoleensa
ja suuteli häntä korvan taakse.

Lottie pysyi yllyttävästi liikkumatta, hänen leukansa painui, ja hän
katsoi Ralphiin sivulta silmäripsiensä alitse, hymyillen ujosti. He
olivat molemmat taas unohtaneet rouva Bascombin. Heistä huokui nyt
muutakin kuin halvan hajuveden tuoksua... kuumia intohimon vihureita.

Rouva Bascomb pidätti henkeään. Hän ei aikonut sietää, että häntä
loukattiin hänen omassa talossaan. Heillä ei ollut minkäänlaista
säädyllisyyden tunnetta. Hän nousi jäykästi seisaalleen.

Hänen edessään muuttuivat nuoret heti vain pojaksi ja tytöksi,
itsetietoisiksi ja suuttuneiksi sen vuoksi, että heidät oli pakotettu
häpeämään.

"Oh, joutavia, äiti", sanoi Ralph. "Niin, kyllä me tästä selviämme. Älä
ole niin sydämetön, sillä mehän menimme naimisiin vasta eilen."

Rouva Bascomb istuutui ja koetti panna vapisevat kätensä ristiin
saadakseen ne tyyntymään.

Tällä tavalla he keskustelivat asioista kello yhdeksään saakka, johon
kellonlyöntiin päästessä oli päätetty (jos voi sanoa mitään sellaista
päätetyksi, mille oli suotu tarkkaavaisuuden jätteitä silloin tällöin),
että Lottie jäisi sinne, Ralphin liikkuessa edestakaisin yliopiston ja
kodin väliä kesäkuuhun saakka, jolloin hän luultavasti saisi diplominsa
ja olisi valmis ansaitsemaan elatuksen itselleen ja Lottielle.
Väliaikana he kaikki aikoivat tähystää jotakin edullista tointa, johon
Ralph voisi päästä heti tutkinnon suoritettuaan, aloittaen alhaalta ja
saavuttaen sitten vähitellen paremman aseman — mutta "ei sentään liian
alhaalta", sanoi Ralph, laskien puolittain leikkiä. "Naimisissa oleva
mies ei voi työskennellä konttoripoikana. Hän on saanut velvollisuuksia
hartioilleen."

Tässä hän ja Lottie vaihtoivat katseen, johon myöhemmät tapahtumat
toivat selityksen.

Ralph oli kiihkeästi torjunut kaikki väittelyt siitä suunnitelmasta,
että hänestä tulisi asianajaja. "Ei ollenkaan. Minä olen aina vihannut
sitä aietta. Olenpa suunnattomasti hyvilläni siitä, että nyt voin
pätevästä syystä sen jättää."

"Mutta, Ralph! Sinähän olet aina..." aloitti hänen äitinsä.

"Enkä ole!" keskeytti toinen reippaasti. "En milloinkaan! Sinä vain
panit minut puheillasi kovalle, siinä kaikki."

Hänen koko käytöksensä, ajatteli rouva Bascomb, oli jo muuttunut,
veltostunut, raaistunut, käynyt kursailemattomaksi kaikkea sellaista
kohtaan, mitä hänelle oli koetettu opettaa. Ei tuntunut lainkaan
mahdolliselta, että tämä oli hänen poikansa, hänen tottelevainen pieni
poikansa, joka oli aina ollut hänelle niin suureksi iloksi. Hänen
ajatellessaan sitä kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta kukaan
muu ei nähnyt niitä paitsi hän itse. Hän kuivasi ne kaikkien nähden ja
tiesi, ettei siihen ollut kiinnitetty huomiota.

"No, nyt on kaikki päätetty", sanoi Ralph reippaasti, katsoen kelloon.
"On jo aika mennä nukkumaan. Nukkumisaika pienelle Willielle, jonka
pitää matkustaa huomisaamuna junassa takaisin historian A-kursseille."

Lottie alkoi valittaa, etteivät he niin ollen saisi lainkaan viettää
kuherruskuukautta, kuten kaikki muut — että Ralph matkusti pois ja
jätti pienen tyttösensä yksikseen päiväkausiksi, ikäänkuin ei olisi...

Rouva Bascomb ei ollut kuulevinaan, nousi toisten huomaamatta ja
meni halliin. Nyt oli koittanut se hetki, jolloin oli päätettävä
makuuhuoneista yöksi. Hänen piti kestää sekin. Ralphin huoneen
vuode oli vain sotilaan makuulavan levyinen, todellisuudessa
hänen lapsuusaikainen vuoteensa, joka oli jäljellä hänen
nuorenmiehen-huoneessaan. Talon ainoa kahdenmaattava vuode oli hänen
huoneessaan, sama, jonka hän ja Ralphin isä olivat ostaneet, jossa
Ralph oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut, ja se huone oli ollut hänen
yksin kaksikolmatta vuotta.

Hän seisoi portaitten juurella kauan aikaa, ennenkuin sai niin paljon
ruumiillisia voimia, että jaksoi sanoa: "Sinun on parasta ottaa minun
huoneeni, Ralph. Se on ainoa, joka on tarpeeksi suuri kahdelle."

"Hyvä on", sanoi Ralph, "me suostumme kaikkiin ehdotuksiisi".
Sitten hän jatkoi: "Lottie, haluatko sinä jotakin syödäksesi ennen
nukkumaanmenoa?"

"Voisin juoda lasillisen olutta ja syödä juustovoileivän, jos vain joku
sitoisi käteni ja työntäisi sen suuhuni", sanoi Lottie hyväntuulisesti.

"Koira vieköön, se maistuisi hyvältä!"sanoi Ralph. "Mutta meillä ei ole
mitään sellaista kotona. Tilaamme Kahnilta huomenna korillisen olutta.
Mutta tulehan nyt sentään katsomaan, mitä meillä on."

Tämän keskustelun ("Tilaamme huomenna korillisen...") jäykistämänä
rouva Bascomb seisoi portaitten juurella kuunnellen, kuinka he
iloisesti tyhjensivät hänen jääkaappiaan. Jos hän olisi kyennyt
avaamaan suunsa, olisi hän huutanut heille: "Mitä te siellä teette?
Kuinka te kehtaatte?" Tämä oli jo liikaa. Raja täytyi olla..."

Mutta hänen huulensa olivat liian kuivat puhuakseen. Ja
silmänräpäyksessä hänelle selvisi, että vaikka hän olisi voinutkin,
ei hän olisi niin tehnyt. Ralph ja Lottie olivat käsittämättömän
monien peninkulmien päässä hänestä se näyttäisi vain pikkumaiselta
kotihirmuvallalta — hän saattoi kuulla Ralphin äänen, kun hän sanoisi:
"Hyväinen aika, äiti, emmekö voi saada hieman haukattavaa ennen
nukkumaanmenoa?"

Se, että Ralph näin unohti hänet, piittaamatta vähääkään
säädyllisyydestä, värisytti häntä, ja tuntien, kuinka toisen jalan
siirtäminen toisen eteen oli vaikeata, hän kiipesi hitaasti yläkertaan.

Hän otti lakanoita ja pieluksenpäällisiä puhtaista liinakaapeistaan
ja aukaisi huoneensa oven. Hetkiseksi ilmestyi hänen eteensä hämärään
muuan olento, joka aina, kun hän katsoi tästä ovesta huoneeseen, oli
tämän jälkeen häntä vastassa. Se paikka, missä hän ensi kerran oli
nähnyt Lottien, ei voinut milloinkaan muuttua hänelle samanlaiseksi
kuin jokin muu paikka maailmassa. Siinä jo tänä ensi iltana, kuten
kaikkina tulevina vuosinakin, seisoi Lottie... alhaisena, tyhmänä,
arkipäiväisenä... sentapaisena, jollaista rouva Bascomb halveksi...
siinä hän seisoi ja riemuitsi raa'asti äidin edessä, jonka pojan oli
viekoitellut.

Rouva Bascomb painoi nappulaa, ja sähkölampun loisto karkoitti
huoneesta haamun. Hän laittoi vuoteen kuntoon säännölliseen, siistiin
tapaansa, katsellen samalla ympärilleen kummallisesti. Sitten mentyään
vaatekomeroon hän kokosi sylinsä täyteen vaatteitaan naulakoista,
kantoi ne Ralphin huoneeseen ja heitti kasoihin lattialle, kuten ei
milloinkaan elämässään ollut käsitellyt tavaroitaan. Hän tarttui
pukupöytänsä kirjaillun liinan kaikkiin neljään nurkkaan, vieden sen
pois, sirojen, hauraiden pikku kapineiden kolistessa siinä särkyvän
lasin ja helisevän hopean keralla. Hän kohotti katseensa seiniin,
sieppasi sieltä sikstiiniläisen madonnan jäljennöksen, jonka oli saanut
tyttöaikanaan, ja heitti paperikortin kalenterin, jossa oli joka päivän
kohdalla hartaita mielilauseita ja joka aina riippui pöydän vieressä.
Huone, jolta silmänräpäyksessä oli riistetty kaikki persoonallisuus,
näytti nyt täysihoitolan makuusuojalta. Hän käsitti kylmän
raivokkaasti, etteivät Ralph ja Lottie huomaisi eivätkä välittäisi,
miltä se näytti.

Matkallaan Ralphin huoneeseen hän pysähtyi hetkiseksi ylempään halliin
kuuntelemaan ääniä alhaalta — naurua, heikkoja huutoja, kirkumisia ja
seuraavan keskustelun katkelmia:

"Sinun ei tarvitse koettaakaan..."

"Kyllä minäkin tahdon, jos vain..."

"Hyvä on, neiti rouvaseni, pidä sitten huolta itsestäsi." "Ralph,
päästä minut irti, tai minä..."

Rouva Bascomb tunsi jotakin kummallista suussaan ja huomasi äänekkäästi
purevansa hampaitaan yhteen. Tämä säikäytti häntä. "Voi, minä en
voi kestää tätä! Minä en elä kesäkuuhun saakka, kunnes he menevät
matkoihinsa."

Hän huusi portaiden juurelle jyrkällä, voimakkaalla äänellä: "Minä
menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä."

Lörpöttelevä keskustelu lakkasi hetkiseksi. Hän tiesi sen jo. Milloin
tahansa heidän tarkkaavaisuutensa pakotettiin kohdistumaan häneen, meni
heiltä aina hetkinen sen muistamiseen, että hänkin oli olemassa.

Muuan tuoli narahti. "Malta hieman, äiti!" huusi Ralph odottamatta.
Rouva Bascomb kuuli hänen tulevan alahalliin ja seisoen portaitten
yläpäässä näki hänen kääntyvän ja kiiruhtavan ylöspäin. Hallin lamppu
valaisi täydellisesti hänen kasvonsa, punastuneet, aistillisesti
kiihoittuneet kasvot, jotka eivät hänestä näyttäneet Mary Bascombin
pojan kasvoilta, vaan jonkun tavallisen naisen pauloihin joutuneen
tavallisen miehen kasvoilta. Mitä Ralphilla nyt saattoi olla mielessä,
ihmetteli hän.

Ei muuta kuin että hän kiersi käsivartensa äitinsä kaulalle ja painoi
päänsä hetkiseksi hänen rintaansa vasten, sanoen: "Kuulehan nyt, äiti,
sinun ei pidä ajatella... sinun ei tarvitse ajatella, etten minä...
Äiti, sinä olet sentään tavattoman kiltti vanha toveri."

Hän kohotti päätänsä, ja hetkisen katsoivat hänen silmänsä syvälle
äidin silmiin. Järkytyksestään huolimatta rouva Bascomb totesi, että
heidän silmänsä nyt todella ensi kerran kohtasivat toisensa hänen
palaamisensa jälkeen. Ei, kyllä siitä oli kulunut jo pitemmälti aikaa.
Milloin _olikaan_ Ralph viime kerran katsonut hänen silmiinsä? Vuosia
takaperin.

Mitä hän nyt näki pojan silmissä? Kiihoittuneen nuoren miehen kasvojen
punastuneesta aistillisesta naamiosta tuijottivat hänen pikku poikansa
silmät hetkisen pelästyneinä, avuttomina...

"Voi, Ralph, Ralph!" huudahti hän puristaen poikaa hurjasti syliinsä.

       *       *       *       *       *

Mitä tahansa se lienee ollutkaan, se meni ohi. "Kyllä, Lottie!"
huudahti Ralph. "Minä tulen!"

Hän suuteli äitinsä poskea, painaen siihen tavallisen asiallisen,
poikamaisen suutelonsa, ja kiiti portaita alas takaisin.

"Hyvää yötä, mamma!" huusi Lottien ääni iloisesti.

Rouva Bascomb meni poikansa huoneeseen ja istuutui vuoteen reunalle,
laskien jalkansa omien vaatteittensa sekasortoiselle kasalle. Hän ei
nostanut niitä lattialta. Vapisevin sormin hän aukoi pukunsa hakaset,
solautti yöpuvun ylleen ja ryömi pieneen vuoteeseen.

Pian senjälkeen Lottie ja Ralph tulivat yläkertaan, mennen hänen
huoneeseensa. Ohuiden seinien läpi hän kuuli heidän liikkuvan siellä
ihan samalla tavalla kuin oli kuunnellut Ralphin liikkeitä kaikkina
kasvuvuosina. Mutta nyt hän kuuli sieltä ääniäkin. He eivät olleet
kuitenkaan niin äänekkäitä kuin äsken alakerrassa. Hiljaista kiihkeää
muminaa, joka vain silloin tällöin rikkoi pitkän, painostavan
hiljaisuuden.

Ralphin äiti makasi Ralphin vuoteessa, ruumis yhdessä sykkyrässä ja
koko hänen olentonsa vihan tiukasti jännittämänä. Hänen täydellisesti
unettoman yönsä jälkeen hänen ruumiillinen väsymyksensä oli niin suuri,
että vaikka hän ei voinut nukkaakaan, ei hän voinut oikein valvoakaan.
Hänen ajatuksensa siirtyivät mielettömästi toisesta särkyneestä kuvasta
toiseen... hänen astiansa, hänen isoäitinsä hienot vanhat porsliinit
harmaassa vedessä, jonka laidoilla oli rasvakerros... käsi, jonka
kynnet olivat kiiltävät ja terävät, pitämässä kiinni haarukkaa kuin se
olisi tikari... Toisesta huoneesta kuuluva mumina... hattunaulakko ja
siihen ripustettu halpa kirkkaan vihreä hattu ja pumpulinen sateenvarjo
alapuolella... hän ei voisi milloinkaan kestää sitä, ei milloinkaan!
Mitä hän olikaan tehnyt joutuakseen sellaiseen surkeuteen... paksu
hampputupsu, joka oli päällystetty ohuilla tekosilkkikuiduilla...
sammakkojen kurnutusta, missä hän olikaan kuunnellut sitä? Ääni
palautti kuvottavasti hänen mieleensä kirjeen herättämän tunteen, kun
hän oli vetäissyt sen esille kirjelaatikosta... hän ei voi milloinkaan
kestää kesäkuuhun saakka... hänestä tulisi mielipuoli... hiljaisuus
toisessa huoneessa.

Sitten hän nukkui kuin olisi nauttinut lääkettä ja näki unta Ralphin
silmien ilmeestä, joka oli niin hirveästi liikuttanut häntä — näki
unta, että Ralph oli avannut jonkin oven täällä hänen omassa talossaan,
oven, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, vaikka nyt tiesikin
sen aina olleen siellä... avannut sen ja paljastanut suuren, pimeän,
tyhjän huoneen... tyhjän. Ja kuitenkin hän nyt tiesi, että se oli aina
ollut siellä... tyhjänä.

Hän heräsi säpsähtäen kellon lyödessä alakerrassa kahdeksan. Hän ei
ollut nukkunut niin pitkään koulupäivinä vuosikausiin. Uni unohtui
kokonaan.

Tunnin kestävä toivoton kiire siistimättömässä talossa, joka oli
hiljainen muuten, paitsi hänen nopeita, varovaisia liikkeitään, kun
hän pukeutui ja valmisti aamiaisensa. Ja sitten samalla tavalla
kuin tuhansina muina aamuina ennen tätä ja tuhansina aamuina tämän
jälkeen hän huomasi kerran vielä astuvansa koulurakennukseen ja
jättävänsä persoonallisuutensa, oman haaksirikkoutuneen ja murskatun
persoonallisuutensa taakseen, ryhtyessään täyttämään "opettajan"
muodollisia, persoonattomia, hyödyllisiä velvollisuuksia.




VII


Hän oli keskittänyt kaikki voimansa kyetäkseen kestämään kesäkuuhun,
Ralphin oppiarvon suorittamiseen, saakka ja huomasi piankin
tarvitsevansa kaikki voimansa ja enemmänkin kestääkseen sen, mitä oli
sälytetty hänen hartioilleen koulussa ja kotona.

Koulussa hän näki, päivä päivältä, virkatoveriensa silmistä
heidän Lottieta koskevien tietojensa lisäytymisen. Rouva Jeffries
huomautti tuhlaavalla äänenpainolla: "Ah, minä näin nuoren miniänne
rohdoskaupassa tänään! Sellainen _kaunis_ tyttö!" Rouva Bascomb
kuuli lauseen korostuksesta kaikkien nähneen samaa, mikä oli niin
selvästi ilmennyt hänen kotinsa hallissa, kun hän oli katsellut
halpaa, kiiltävää hattua ja ohuilla tekosilkkikuiduilla päällystettyä
hampputupsua.

Kun hän huomasi neiti Saundersin kumartuvan neiti Prestonin pöydän
yli silmissään selvä tyytyväisyyden ilme, joka johtuu juorujen
kuulemisesta, ja kun molemmat tytöt erkanivat toisistaan, nähdessään
hänen tulevan huoneeseen, tiesi hän neiti Prestonin harristownilaisten
serkkujen saaneen selville, mitä hän itsekin jo aikoja oli kuullut,
että Lottien isä toimi siellä kenkätehtaan yövahtina ja että Lottie
oli ollut myyjättärenä South-kadun varrella miesten vaatekaupassa. Hän
kuvitteli heidän lisäävän senkin, mitä hän oli arvannut, että Lottiesta
oli juoruttu enemmän tahi vähemmän.

Tosin koulun toiset naiset kohtelivat häntä myötätuntoisesti, mutta
siihen sekoittui sääliäkin, ja sääli tuntui hänestä sietämättömän
loukkaavalta. Hänen kokemuksensa oli sellainen, että ihmiset säälivät
vain niitä, joita he voivat halveksia. Ja ihmisten sääliminen oli
todellisuudessa halveksimista. Hän tiesi sen, koska oli itsekin
tuntenut sääliä.

Kuinka oli Ralph _voinut_ siten palata hänen luokseen kaiken sen
jälkeen, mitä oli tehty hänen hyväkseen? Hän teki itselleen tuhansia
kertoja tämän kysymyksen, saamatta siihen vastausta.

Margaret Hill ei osoittanut myötätuntoa eikä sääliä kellekään muulle
kuin itselleen, voimatta silti karttaa rouva Bascombin kostonhalua.
Tytön ensi vaikutelma oli ollut "katkenneen liljan" surua, mikä
suututti Ralphin äitiä itsekunnioittavan salaamisen täydellisellä
puutteella. Kuinka voi kukaan niin kerskailla tunteillaan julkisesti,
ajatteli hän ärtyisästi kiinnittäessään huomionsa Margaretin kalpeihin
kasvoihin ja alakuloiseen, kauniiseen päähän.

Muuan toinen kiinnitti niihin huomionsa myötätuntoisemmin kuin rouva
Bascomb. Ralph oli ollut naimisissa tuskin kuukauttakaan, kun rouva
Bascomb jo näki Margaretin kaupungin suurimman pankin kassanhoitajan,
herra Lathropin, loistavassa uudessa Buick-autossa. Herra Lathrop istui
hänen vieressään, kohdistaen häneen keski-ikäisen miehen tuntehikkaan,
tyhmän katseen, herra Lathrop, jonka keski-ikäinen vaimo oli ollut
vainajana vasta vuoden ja jonka täysikasvuiset lapset olivat Ralphin
tovereita yliopistossa. Tämä näky täytti rouva Bascombin samanlaisella
kalvavalla ärtymyksellä kuin kaikki muukin näihin aikoihin.
"Inhoittavia hölmöjä nuo molemmat!" ajatteli hän.

Hän katseli kaukaa tämän uuden suhteen nopeaa kehittymistä, sillä
Margaret ei ollut ainoastaan luopunut mieltäliikuttavasta kohtauksesta,
jota hän oli pelännyt, vaan todellisuudessa jättänyt häntä
lähestymättä. Harvat ihmiset koettivatkaan puhua hänelle luottavaisesti
tänä hänen elämänsä kautena. Eivät ainakaan useammasti kuin kerran.
Hän ilmaisi tunteitaan niin vähän kuin suinkin julkisesti, sovitteli
äänensä aina hyvin, piti kasvonsa tyyninä ja silmänsä kurissa. Ja
ihmiset toimittivat nopeasti asiansa hänen kanssaan ja poistuivat hänen
luotaan kiireesti "Minusta tuntuu kuin hän kiivastuisi kosketuksesta",
sanoi vaikutteille altis neiti Preston käytyään rouva Bascombin
luokkahuoneessa jollakin asialla.

"Niin, minä en ainakaan panisi itseäni vaaralle alttiiksi saadakseni
sen selville koskettamalla häneen", sanoi neiti Saunders.

Kaikki tämä koulussa. Mutta siinä talossa, joka oli ollut hänen
kotinsa sellaisia sanoja ei ollut olemassakaan, joilla olisi voitu
kuvailla sen talon elämää. Siellä keskittyi kaikki hänen tarmonsa sen
ehdottomaan sivuuttamiseen, mitä hän ei voinut olla näkemättä ja minkä
hän tiesi kuuluvan kaikkien heidän katunsa varrella asuvien naisten
yleisiin tietoihin. Vihaisesti ja horjumatta hän marssi eteenpäin
ylitsepääsemätöntä kiviaitaa kohti kuin tie olisi ollut auki.

Noin viikkoa ennen kesäkuun alkupäivää, jolloin hänen oli määrä päästä
vapaaksi, hän kohtasi tohtori Deweyn kotonaan, tullessaan koulusta.
Kun hän tuli sisään, kiiruhti Lottie nopeasti yläkertaan, ja tohtori
Dewey kertoi hänelle töykeällä lääketieteellisellä mongerruksellaan
kaunistelematta ja varustaen pisteillä kaikki i:t, että Lottie oli
raskaana ja että synnytys tapahtuisi luultavasti syyskuun alussa.

       *       *       *       *       *

He joutuivat nyt sellaiseen vaiheeseen, jolloin koulutyön viimeiset
kuukaudet niitä muistellessa tuntuivat helpoilta ja lieviltä. Siinä
ei ollut muuta tehtävää kuin pitää Lottie luonaan lapsen syntymään
saakka. Sittenkään, kun Ralph oli saanut toimen, ei hän pienellä
aloittelijan palkalla voinut tarjota siedettäviä elämän mahdollisuuksia
vaimolleen, joka joutui äidiksi kolmen kuukauden kuluttua, erittäinkään
sellaiselle vaimolle, joka kärsi siitä niin kovasti kuin Lottie. Hän
kärsi niin paljon pahoinvoinnista, että hänen täytyi saada aamiaisensa
vuoteeseensa, ja hän makaili siinä ainakin kymmeneen saakka joka
aamu. Ja kun hän oli saanut vaatteet vaivaloisesti ylleen, kykeni hän
vain lepäilemään arkihuoneen sohvalla tai kuistin riippumatossa ja
valittelemaan vaivojaan.

Sillä hän inhosi "koko hommaa", kuten hän sitä nimitti, ja kun hän
tunsi olevansa erittäin alakuloinen, huusi hän olevansa hullu, jos
uskoisi sen kestävänsä. Hän tiesi ehdottomasti kuolevansa lapsen
syntymän jälkeen, mutta ellei niin kävisikään, niin hän ei milloinkaan
paranisi kokonaan eikä saisi takaisin kaunista ulkomuotoaan. Hän oli
vilpitön moittiessaan Ralphia ja itseäänkin siitä, että he olivat
olleet niin tyhmiä. Hän ja hänen hiljainen anoppinsa olivat vihdoinkin
päässeet yksimielisyyteen ainakin yhdestä asiasta, nimittäin siitä,
ettei kumpikaan toivottanut lasta tervetulleeksi.

"Lottien lapsi!" ajatteli rouva Bascomb halveksivasti, ommellessaan
sapekkaan nopeasti pieniä vaatekappaleita. Lottien ainoa avustus
supistui siihen vaatimukseen, että kaikki oli reunustettava pitseillä.
Kouluvuoden lopussa tapahtuneeseen rouva Bascombin kotiin palaamiseen
saakka ei talossa ollut tehty muita ompelutöitä kuin saatettu
kaikki hänen ostamansa valkoiset vaateainekset hieman suurempaan
epäjärjestykseen.

"Minä maksan sinulle takaisin myöhemmin, äiti", oli Ralph sanonut
levottomana, sattuessaan olemaan kotona silloin, kun suuri käärö
vaatetavaraa tuotiin, ja joutuessaan siten pakosta kiinnittämään
huomionsa äidin jatkuviin kustannuksiin hänen puolestaan.

Hänen äitinsä ylenkatsoi ja sääli häntä, kun hän näin puhui asiasta.
Ralphilla oli kyllä tarpeeksi omia huolia, tarvitsematta koettaakaan
maksaa menojaan, ajatteli hän ivallisesti. Sillä Lottie pakotti
niin paljon kuin suinkin hänetkin osalliseksi omiin hysteerisiin
surunpuuskiinsa. Hän vaati, että Ralphin piti rohkaista häntä, ja
kuitenkin, jos hän vain uskalsi tulla kotiin kohtuullisen tyynenä,
huusi hän, ettei Ralph välittänyt ollenkaan hänen surkeudestaan. Mutta
hän sai harvoin tilaisuuden nuhdella häntä siitä. Ralphin palaamiset
kotiin olivat kaikkea muuta kuin iloisia. Hän oli saanut toimen erään
kirjapainoliikkeen konttorissa ja tunsi yhtämittaista hämmennystä
liikemaailman kanssa tapahtuneen ensi kosketuksensa järkytyksestä. Ei
kukaan konttorissa tiennyt, että uudella miehellä oli kotona sairas
vaimo ja ankaran hiljainen äiti, eivätkä he olisi välittäneetkään
siitä, vaikka olisivat tienneetkin. Hän ei saanut hellittää, vaikka
olikin uupunut yövalvomisesta, kun Lottie ei voinut nukkua eikä antanut
hänellekään rauhaa. Hänen piti oppia uusi työnsä kokonaan eri tavalla
kuin tähän saakka oli oppinut muuta, ei suopeasta myöntymisestä niitä
henkilöitä kohtaan, joille maksettiin hänen opetuksestaan, vaan
uhmaten ihmisten töykeitä omiin asioihinsa syventymistä. Heistä oli
samantekevää, oppiko hän vaiko ei. Ellei hän oppinut, oli siellä, mistä
hänkin tuli, vielä paljon muita. Kolmena kuukautena siitä lähtien, kun
hän vaivoin suoritti tutkinnon yliopistossa, Ralphin kasvot ja ryhti
muuttuivat enemmän kuin kymmenessä vuodessa sitä ennen. Hänen äitinsä,
joka oli itsekin kiusaantunut, ei voinut muuta kuin sääliä, niin
katkerasti kuin syyttikin poikaansa.

Rouva Bascomb sulkeutui hiljaisen marttyyriuden ja kovan työn
omahyväiseen raivoon. Ensin hän oli koettanut elää kesäkuuhun asti.
Nyt hänen piti kärsiä kaikkea niin kauan, kunnes Lottie synnyttäisi ja
paranisi. Kun lapsi vain syntyisi ja Ralph saisi nostaa ensimmäisen
palkanmaksunsa, voisivat he varmasti matkustaa tiehensä ja jättää hänet
nauttimaan niistä rauhan rippeistä, joita elämällä mahdollisesti vielä
oli säilössä hänelle.

Väliaikana hän kyllä pitäisi huolta siitä, ettei hän voisi moittia
itseään mistään. Hän ei lausunut moitteen sanaakaan, eipä juuri
minkäänlaisia muitakaan sanoja pelästyneelle, järjettömälle nuorikolle,
vaan hyväksyi kalliomaisesti vaieten Lettien hirveät vaatimukset
asuintoverina. Kymmenen kertaa päivässä hän puri hampaansa yhteen ja
puhdisti Lottien jäljet, kun tämä haluttomaan, epäsiistiin tapaansa
siirtyi makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen ja sieltä riippumattoon. Paitsi
rouva Bascombin välttämättömiä ostoksilla käyntejä, ei heistä kumpikaan
käynyt kaupungilla. Nämä käväisyt hän suoritti varhain aamuisin,
jolloin ei muita ihmisiä vielä ollut liikkeellä. Hän ei halunnut
tavata siveitä tuttaviaan, ennenkuin Lottie ja Ralph olivat poistuneet
talosta. Nuori pari ei ehkä kiinnittänyt huomiota siihenkään, että
lapsi oli tulossa vain viiden kuukauden kuluttua heidän äkillisestä
naimisiinmenostaan, mutta Ralphin äiti muisti sen aina.

Se uskomaton tapa, kuinka he vähäksyivät tätä huutavaa tosiseikkaa,
tuntui rouva Bascombin mielestä toistavan pääkohdiltaan koko
tilanteen mahdottomuuden. He eivät olleet alusta alkaen näyttäneet
merkkiäkään siitä, että he antoivat arvoa sille, mitä hän teki
heidän hyväkseen, eivätkä nyt teeskennelleetkään olevansa pahoillaan
hänelle tuottamastaan häpeästä. Rouva Bascombia järkytti alituisesti
heidän paatumuksensa hänen kärsimyksiään kohtaan, heidän itsekäs
syventymisensä omiin ohimeneviin tunnelmiinsa, Ralphin inhoittava toimi
ja Lottien tyytymättömyys.

Heidän elämää vastaan kohdistetut katkerat valituksensa täyttivät
pienen talon räystäitä myöten kuumina pitkinä päivinä. Heillä ei
ollut aikaa keskittää huomiotaan uuteen inhimilliseen olentoon,
joka hitaasti kehittyi. Lottien valitukset olivat kuitenkin ainoat,
jotka tulivat kuuluville. Siihen aikaan, kun Ralph oli ponnistellut
päiväntyönsä läpi, hän oli niin uupunut, ettei hänellä ollut tarmoa
olla harmissaan kotioloista, vaikka hän olisi uskaltanutkin esittää
jonkun oman vaatimuksensa Lottien vaatimuksia vastaan. Hän taivutti
päänsä kumaraan mykkänä kaiken sen edessä, kuten suojaton mies kääntää
selkänsä sateelle kyyristäen hartiansa ja ottaen sen järkkymättömän
tyynesti vastaan, koska ei voi tehdä muutakaan. Hänen äitinsä
ei puhunut sen enempää tunteistaan kuin hänkään; hänestä tuntui
äärettömän mieluiselta oikeutetun suuttumuksensa kahlehtiminen — kuinka
ylenpalttisen oikeutettu se olikaan! — ilman pitävästi sinetöidyn
halveksivan, arvokkaisuuden alle. Lottien valitusten kuunteleminen
raivoisan vaiteliaana tuotti hänelle nurinkurista tyydytystä. Se
täytti tulvilleen hänen vakaumuksensa, että hänellä oli kaikki oikeus
puolellaan. Sen maljan sisällyksestä, jonka hän oli tuntenut koko
elämänsä ajan, hän joi nyt syvempiä ja suurempia kulauksia kuin
milloinkaan oli uneksinut mahdolliseksi. Kuinka voivat Ralph ja Lottie
jatkaa kaiken vääryyden pinoamista omalle puolelleen!

Rouva Bascombin säädyllinen perhetunne esti häntä kertomasta asioiden
tilaa kellekään sivulliselle (hän eli todella tähän aikaan kokonaan
erossa vanhoista ystävistään tämän välttämättömän vaikenemisen
pakosta). Mutta se, että hän tiesi voivansa olla varma myötätunnosta
itseään kohtaan, jos vain joku saisi sen joskus tietää, korvasi hänelle
ylenpalttisesti kaikki. Sellaisen hänen töittensä kuvitellun katselijan
hyväksyminen, harmistunut hyväksyminen, oli hänen vanhurskautensa
huumauksen tärkeimpiä aiheita. Se piti häntä jännitettynä koko kesän
yliluonnolliseen kestävyyteen saakka. Hän ei ollut milloinkaan
työskennellyt niin kovasti kuin näinä lomapäivinä, jotka ennen vanhaan
oli aina omistettu oikeudenmukaiselle, hemmoittelevalle tointumiselle
kouluvuoden väsymyksestä. Kaikki ne askareet, jotka Lottien olisi
pitänyt tehdä, mutta häpeällisesti jätti sikseen, rouva Bascomb teki
itse vanhurskauden riemussa.

Tänä kautena hän ei tavannut melkein ketään tuttua osaksi senvuoksi,
että hän karttoi heitä, ja osaksi siksi, että koulujen, kirkkojen
ja kerhojen toiminta oli keskeytetty kesän kuumimmaksi ajaksi ja
useimmat hänen opettajatoverinsa olivat matkustaneet jonnekin
viettämään lomaansa. Hän oli äärettömästi kiitollinen näiden ihmisten
väliaikaisesta poissaolosta. Hän toivoi lapsen syntyvän, Lottien
paranevan ja kaikkien kolmen olevan poissa ennen ystäviensä palaamista
kaupunkiin. Lottie oli keskittänyt ajatuksensa samoin kuin hänkin
tuohon synnyttämispäivään syyskuussa.

Se päivä meni samalla tavalla kuin sellaiset päivät yleensä,
kiihkeästi, nopeasti, ei ollenkaan siten kuin oli suunniteltu, koska
asioita laiminlyötiin valmistuksista huolimatta, lääkärin tullessa ja
poistuessa ja valkoisiin pukeutuneen kallispalkkaisen hoitajattaren
komennellessa rouva Bascombia. Ralph ei mennyt konttoriin sinä
päivänä. Hän käveli edestakaisin kalpeana huoneissa tai istui Lottien
vuoteen reunalla, pitäen hänen kättään omassaan ja ollen melkein
pyörtymäisillään Lottien kärsimystä ilmaisevien huutojen tuottamasta
kauhusta.

Niillä oli melko erilainen vaikutus hoitajattareen. Kun hän ja
rouva Bascomb pysähtyivät hetkiseksi halliin, sanoi hän hieman
kärsimättömästi: "Hyväinen aika, kuinka hän juonittelee! Synnytys
edistyy kaikkien sääntöjen mukaan. Mitä muuta hän voisi odottaakaan?"

Rouva Bascomb ei vastannut. Se olisi alentanut hänen arvoaan, jos hän
olisi ruvennut selittelemään Ralphin vaimon tilaa vieraalle ihmiselle.
Ja mitä hän sitäpaitsi olisi voinutkaan sanoa? Hänellä ei ollut sanoja,
joilla olisi voinut kuvailla omia tunteitaan itselleenkään. Siitä
alkaen, kun hän oli nähnyt ensimmäisen vilahduksen Lottiesta, hän
oli sulkeutunut painajaisen epätodelliseen mykkyyteen. Kun hän nousi
tai meni nukkumaan, tunsi hän usein pikemminkin olevansa pitkässä
painajaisunessa kuin elävänsä omassa talossaan. Hän ei ollut kyennyt
herättämään itseään siitä Lottien antaman suutelon jälkeen.

Tämä päivä oli painajaisen huippukohta. Hänen kotinsa, hänen hellitty
tahraton kotinsa, hirveässä epäjärjestyksessä, tahrattuna, liattuna,
lemuten antiseptisiltä aineilta, hänen tunteellinen, vaikutuksille
altis persoonansa muiden valtaamana ja pakotettuna työskentelemään
kuin sairaalan pesuakka. Ja kaikki kuin itsestään selvänä. Tämä
viimeinen seikka oli uskomattomuuden unimainen puoli. Ei ihailua, ei
hämmästystä, ei kiitollisuutta kenenkään puolelta; ei edes mitään
ymmärtämyksen merkkiäkään siitä, kuinka häntä kohdeltiin. Kukaan ei
todella kiinnittänyt häneen huomiota, paitsi että hänen käsiään ja
jalkojaan pidettiin komennettavina. Kun hän riensi portaita ylös ja
alas toimitellen hoitajattaren loppumattomia asioita, sekautui hänen
hämmästyneeseen harmiinsa kylmää ylenkatsetta "koko hommaa" kohtaan,
jonka hän oli koko ajan jakanut Lottien kanssa. "Kaikki tämä vain
senvuoksi, ettei poika ollut voinut hillitä itseään. Tällä tavalla
kansoitetaan maailma juuri tuollaisilla Lottie-pahasilla."

Ja kuitenkin oli riemun hetkiäkin, kun hän ajatteli: "Tämä on loppu!
Vihdoinkin tulen täyttäneeksi velvollisuuteni viimeiseen saakka. Jos
vain jaksan kärsiä tämän, haihtuu painajainenkin."

Kymmenen aikaan sinä iltana hoitajatar soitti lääkärille, että hän
tulisi heti, ja kun rouva Bascomb seisoi keskiyöllä sairaan huoneen
ovella, ojensi lääkäri hänelle huopapeitteisen käärön, sanoen
huolettomasti: "Kaunis pieni tyttö. Kuunnelkaa hänen kuherrustaan.
Ottakaa se haltuunne minuutiksi tahi pariksi, että hoitajatar ja minä
voimme auttaa äitiä." Sitten hän lisäsi, vaikka rouva Bascomb ei ollut
kysynytkään mitään Lottiesta: "Täydellisesti normaalinen synnytys. Hän
ei ole ollenkaan vahingoittunut."

Mutta sisällä huoneessa sanoi Lottie heikolla, kauhusta vapisevalla
äänellä: "Ei milloinkaan enää yhtään, Ralph. _Ei milloinkaan enää!_"

Ja Ralph, hien virratessa kalpeille poskille, vastasi nyyhkyttäen: "Ah
ei, Lottie! Ei milloinkaan enää."

Lääkäri ja hoitajatar katsoivat toisiinsa kyynillisesti hymyillen.

Isoäiti kääntyi pois kantaen tätä maailman uutta asukasta, johon sen
vanhemmat eivät olleet edes katsahtaneet. Hän meni kylpyhuoneeseen
ja istuutui kääntöjalustan varassa riippuvan pienen kylpyammeen
viereiselle tuolille. Hän oli elämänkyllästyksen alhaisimmassa tilassa.
Lottie ei ollut ainoa nainen, jota synnyttämisen hirveät yksityiskohdat
olivat kauhistuttaneet. Kuinka oli kaikkien ihmisten joukosta pakotettu
alistumaan tähän hirvittävään kokemukseen, hänet, joka ei voinut verta
sietää eikä kuunnella ihmisten tuskanhuutoja. Se oli kauheata.

Huopapeitteinen käärö liikahteli ja äännähteli hänen sylissään. Hän
siirsi syrjään peitteen laitaa ja katsoi kylmästi kotinsa uutta
asukasta.

Pienokainen makasi selällään, kasvot niin tyyninä kuin Buddhalla,
silmät auki ja katse jäykkänä. Kun heidän katseensa sattuivat yhteen,
heräsi John Bascombin leski painajaisestaan.

Silmät olivat John Bascombin kulmien alta tuijottavat John Bascombin
silmät.




VIII


Lottien sairauden ajaksi oli Ralph karkoitettu ullakkokerroksen
soppeen, joka oli sitä varten vaatimattomasti sisustettu
makuuhuoneeksi. Kapea vuode oli siirretty Lottien huoneeseen
hoitajattarelle, mutta muutamien ensi päivien ajaksi hän ei halunnut
lasta luokseen sinne. Pieni kehto oli sen vuoksi nostettu isoäidin
vuoteen viereen, ja häntä oli pyydetty aluksi hoitamaan pienokaista
aamuun asti.

Kello kahden aikaan Lottie oli vaipunut virkistävään uneen, Ralph
oli hoippunut huoneeseensa, ja hoitajatar pesi pienokaisen. Karski,
vanhahko lääkäri katseli tätä toimitusta ennen poistumistaan talosta.
"Tavallinen lukumäärä sormia ja varpaita, vai mitä? Vilkaistessani
häneen ei näyttänyt olevan mitään vikaa."

"Hän on hyvin, hyvin kaunis lapsi!" kehui hoitajatar ammattimaisen
innostuneesti. Hän käänsi sätkyttelevän vauvan vatsalleen puhtaassa
sylissään. "Katsokaa hänen selkäänsä. Hänestä tulee voimailija."

Lääkäri murahti: "Kaikki vastasyntyneet lapset ovat toistensa näköisiä."

"Eivätkä ole", sanoi hoitajatar, paljastaen vakavana hieman
ammattitietojaan. "Ei, herra tohtori, te olette ihan väärässä. Kun ne
ovat ihan uusia ensimmäisenä tuntina, ovat ne enemmän sennäköisiä,
jollaisia heistä tulee, kuin myöhemmin, ollessaan tavallisia pikku
vauvoja."

"No niin, minä en tiedä muuta kuin että ne ovat samanlaisia", toisti
lääkäri osoittaen niin vähäistä harrastusta kuin suinkin. "Mutta
kun satuitte mainitsemaan siitä, tuntuu minusta sentään kuin olisin
huomannut perhepiirteitä vastasyntyneissä lapsissa enemmän kuin
vanhemmissa. Kuinka sen laita oikeastaan on, rouva Bascomb?" sanoi hän
kääntyen isoäidin puoleen, jonka hahmo näkyi epäselvästi kylpyhuoneen
nurkasta. "Oletteko tuntenut ketään, jota uusi lapsenlapsenne
muistuttaa?""

Hetkisen kuluttua varjo liikahti ja mumisi: "Minä en todellakaan ole
vielä ehtinyt oikein tarkastella."

"Teillä tulee ehkä olemaan paljonkin aikaa siihen ensimmäisinä
kymmenenä päivänä", oletti lääkäri. "Hoitajattarella on silloin
tarpeeksi tekemistä äidinkin kanssa. Älkää salliko hänen vaivata teitä
liikaa, hoitajatar. Hän on mainiossa kunnossa, terve kuin pähkinä. Hän
voisi nousta jo huomenna pyykinpesuun, jos hänen vain olisi pakko."
Sitten hän lisäsi: "Minä en luullakseni tule takaisin lainkaan, ellette
kutsu minua. Alan jo käydä vanhaksi ja töykeäksi ja menetän pian
malttini. Voisin ehkä raivostua ja sanoa jotakin sellaista, mitä saisin
katua."

"Kyllä minä suoriudun tästä yksinänikin", vastasi hoitajatar. "Me
kaikki olemme unen helmassa jo puolen tunnin kuluttua."

Rouva Bascomb livahti esille hämärästä nurkastaan ja seurasi lääkäriä
alakertaan, päästääkseen hänet ulos talosta. Siellä lääkäri puristi
muodollisesti hänen kättään. "Onnittelen teitä uuden arvonne johdosta",
sanoi hän. Hän ei keksinyt mitään muuta ilmaistakseen myötätuntonsa.
Rouva ei ollut hänen suosikkejaan, ei naisena eikä potilaana, mutta
hän oli mielestään velvollinen jotakin lausumaan, koska rouva oli
käyttäytynyt tavattoman hyvin poikansa tyhmästä avioliitosta johtuneen
kiusallisen tilanteen aikana.

Huh, millaisen tytön Ralph oli saanut käsiinsä. Tohtori ei ollut
milloinkaan pitänyt Ralphia minkään arvoisena. Siitä tavasta, kuinka
vanhat naiset yhä uudestaan olivat hänen kuultensa puhuneet rouva
Bascombista ja Ralphista, sopi päätellä, että tämä nuori mies oli joko
kurja raukka tahi viekas kuin kissa. Mutta sittenkin hänen oli nyt
melkein sääli poika-raukkaa. Millaisen sekasotkun moiset äidin lemmikit
saivatkaan aikaan mennessään naimisiin! Se oli kaiketi ollut hirmuinen
isku hänen äidilleen, mutta tämä oli topakampi kuin hän oli osannut
arvata, kaikissa tapauksissa melko hyvää ainesta.

"Te olette ollut meille hyvin suureksi avuksi tänään", sanoi tohtori
pontevasti koettaen ilmaista äänellään enemmän kuin sanoillaan. Hän oli
ennenkin huomannut, että rouva Bascombin kaipuu saada ponnistuksistaan
hyväksymistä oli kiihkeä, eikä tällä kertaa pitänyt sitä kohtuuttomana.

Mutta rouva Bascomb ei vastannut, tuskin näytti kuulevankaan, mitä
sanottiin, ja kun hän seisoi siinä käsi ovenrivalla, sattui jokin
hänen kasvojensa ilmeessä kiinnittämään lääkärin ammattikatseen. Käsi
puolittain kohotettuna päätä kohti pannakseen hatun päähänsä ja jalka
valmiina astumaan ulos ovesta hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan rouvaan
tiukasti lääketieteellisen vaistonsa pakottamana. Pitkän kokemuksensa
aikana samojen hoidokkien parissa hän oli usein huomannut jonkun
potilaan kasvoissa, jonka ulkomuoto oli hänelle hyvin tuttu, ilmeen
kuvaamattoman muutoksen ilmoittavan uhkaavasta terveyden muutoksesta.
Mutta vaikka hän olisikin katsonut rouva Bascombiin niin tiukasti kuin
suinkin, ei hän olisi voinut määritellä hänen kasvojensa muutosta. Ehkä
hän olikin vain kuvitellut sitä. Hän oli perin väsynyt ja hermostunut.
Tällaiset tempoilevien, huutavien naisten synnytykset kuluttivat
kovasti lääkärin hermostoa. Hänen pitäisi luovuttaa ne nuoremmille
miehille. Ehkä rouva Bascombkin alkoi vanheta. Niin, siitä se
johtuikin, päätteli hän ja suoritti aloittamansa eri liikkeet loppuun,
painoi hatun päähänsä ja astui ulos. Niin, rouva oli juuri sivuuttanut
rajan ja alkanut ensi kerran "näyttää ikäänsä".

"Hyvää yötä!" sanoi hän olkansa yli, kävellen julkipuolen polkua pitkin
pimeään.

"Hyvää yötä!" vastasi rouva Bascomb seisoen avonaisella ovella ja
katsoen hänen jälkeensä.

Kun lääkärin askeleet olivat lakanneet kuulumasta hiljaiselta kadulta,
liikahti hän ja lähti kuistin kautta ulkoilmaan.

Hän käveli eteenpäin, ilman päämäärää, tuntien äärettömyyden leviävän
ympärillään. Mutta se ei painanut häntä kokoon, vaan suurensi häntä.
Hän pääsi siitä osalliseksi.

Hän kohotti katseensa, tähtiin ja sitten, yksinään pimeässä, ojensi
käsivartensa niitä kohti.

John oli palannut hänen luokseen, katsonut häneen elävistä silmistä.
Vainaja ei ollut hävinnyt tyhjyyteen, vaan ollut koko ajan
odottamassa... jossakin... jossakin tuolla tähtien täplittämässä
avaruudessa.

       *       *       *       *       *

Hän näki jälleen vastasyntyneen lapsen juhlallisen tuijottavan katseen
ja alkoi vapista ja itkeä.

"Rouva Bascomb!" kutsui hoitajatar hiljaa portaitten yläpäästä.

Hän riensi takaisin kotiin, lukitsi oven ja kysyi huohottaen: "Mitä
nyt?"

"Oletteko ehkä valmis ottamaan pienokaisen luoksenne nyt..." tiedusti
väsynyt hoitajatar hienotunteisesti.

"Kyllä, ah, kyllä!" huudahti rouva Bascomb hellästi, rientäen
portaitten yläpäähän, kädet levitettyinä. "Kyllä minä olen valmis
ottamaan pienokaisen luokseni."




IX


Rouva Bascomb kääntyi kotimatkalle kiireesti. Kello oli puoliviisi.
Häntä oli viivytetty koulussa. Lottie halusi käydä kaupungilla ainakin
kerran päivässä ja odotti hänen palaavan koulusta kahtakymmentä
minuuttia yli neljän. Hän aukaisi pääoven. Lapsi itki. Oliko hän kipeä?
Eikö hän ollutkin näyttänyt hieman kalpealta tänä aamuna? Hän kiiruhti
portaita ylös omaan huoneeseensa. Itku kuului näet sieltä. Vauva oli
kätkyessään ja huusi niin, että sydän oli haljeta. Missä oli Lottie?
Oliko hän yksinkertaisesti päättänyt olla enää odottamatta ja mennyt
matkoihinsa jättäen lapsen yksin?

Kylpyhuoneen ovi aukeni, ja Lottien ääni tunkeutui sieltä poltettujen
hiusten käryn mukana. Lottie kähersi tukkaansa. Ah, hän ei ollut vielä
pukeutunut. Hän oli ehkä myöhästynyt itsekin. Lottien ääni oli uhmaavan
puolustava: "Hän riehaantui juuri äsken, siinä kaikki. Siinä kirjassa,
jonka annoitte minulle luettavaksi, _sanotaan_, ettei niitä tarvitse
ottaa syliin, vaikka ne itkevätkin."

Isoäiti keskeytti hyökkäyksensä kätkyttä kohti, kunnes ehti riisua
yltään raskaan päällystakkinsa ja kiskoa sormikkaat pois käsistään,
jotka lokakuun päivä oli jäähdyttänyt. Hän hieroi niitä kovasti
toisiaan vasten saadakseen ne lämpenemään. Lapsen huudot vapisuttivat
häntä, ikäänkuin ne olisivat purkautuneet esille hänen omasta
kurkustaan.

Nyt hän oli tarpeeksi lämminnyt voidakseen koskea kätkyeen. Hän
kumartui sen puoleen ja heitti syrjään peitteet pikku olennon
ympäriltä, joka hullunkurisesti potki ja ponnisteli. Lapsen oli kylmä,
se oli märkä, ja epäjärjestykseen menneet peitteet olivat vääntäneet
sen luonnottomaan ja epämukavaan asentoon. Hänen pienet säärensä ja
jalkansa olivat kuin kylmää marmoria. Hän oli raivoissaankin, kasvot
olivat vääntyneet tuhansiin ryppyihin, hampaaton suu oli ammollaan, ja
huudot purkautuivat siitä kuin jokin näkyvä aines.

Huudahtaen suuttumuksesta isoäiti otti vauvan syliinsä ja istuutui
lämpöpatterin viereen, heittäen pois kylmän, märän rievun, joka oli
solunut pienten säärten ympärille. Hän pani uuden rievun patterille
lämpenemään ja käänsi lapsen sen likelle, niin että se sai lämmitellä
paljaita jalkojaan ja sääriään. Samalla hän hieroi niitä hiljaa
käsillään ja kumartuen syvään mumisi epäselvästi: "Kultaseni...
kultaseni... pieni lapsi kultaseni..." Hän tunsi lapsen kylmyyden,
märkyyden ja vihan omassa sydämessään ja ruumiissaan.

Sitten hän tunsi yhtä herkästi kuin se olisi vaikuttanut hänen
omaan paljaaseen ihoonsa, sen suloisen lämmön, joka heti hillitsi
lapsen itkun, sai sen lepäämään jalat ojennettuina ja liikuttelemaan
varpaitaan hiljaa, samalla kun se katsoi hyvin tyytyväisenä kattoon. He
molemmat riemuitsivat yhdessä, kun oli niin hyvä olla. Rouva Bascombin
toimelias mieli oli yhtä tyhjä ajatuksista kuin lapsenkin kasvot. Hänen
lemmikkinsä oli lämminnyt ja rauhallinen, ja hän itsekin oli nyt täynnä
rauhaa ja lämmintä, vaikka oli hetkinen sitten ollut kylmän ja vihan
vallassa.

Vähän myöhemmin hän kurotti ottamaan lämminneen vaatteen käteensä ja
kiinnitti sen lukkoneuloilla niin lujasti lapsen ympärille, ettei se
voinut solua alas. Hänen sormensa koskettivat lapsen hienoa ihoa, ja
hän kumartui kiihkeästi suutelemaan sen pieniä jalkoja.

Kun hän silitteli pitkää kolttua, huomasi hän sen rutistuneeksi ja
likaiseksi, ja sen rintamus oli jäykkä hapanneen maidon jättämistä
ilkeänhajuisista täplistä. Hän vetäisi vaatekappaleen lapsen yltä
yhdellä nykäyksellä ja kantaen lasta olallaan kiiruhti halliin
valkoiseksi maalatun lipaston luo, jonka hän oli ostanut viikkoa
myöhemmin kuin lapsi oli syntynyt. Hän avasi ylimmäisen laatikon
ja sai näkyviinsä sotkuisen kasan rutistuneita vaatteita, likaisen
punaisen sukan ollessa päällimmäisenä. Hän sulki laatikon tarmokkaasti
ja avasi seuraavan. Se oli tyhjä, paitsi ilkeältä lemuavaa pientä
käärittyä peitettä. Hän aukaisi ja sulki nopeasti kaikki mautkin
laatikot. Alimmainen oli ihan täynnä likaisia vaatteita. Siellä ei
ollut ainoatakaan puhdasta pukua lapselle milloinkaan, vaikka piti olla
tusinoittain joka lajia. Rouva Bascomb puri hampaansa yhteen.

Kylpyhuoneen ovi aukeni. Sotaisa ilme haihtui rouva Bascombin
kasvoista. Loistavasti käherretylle Lottielle, joka seisoi siinä,
toisen valkoisen pyöreän olkapään näkyessä vartalon ympärille
kietaistun aamunutun alta, anoppi sanoi varovaisella äänellä: "Lapsen
kolttu ei ole kovinkaan puhdas. Muistaakseni puin hänen ylleen puhtaan
aamulla."

Mutta hän ei kai puhunut tarpeeksi varovaisesti. Tai ehkä oli
laatikoiden vihainen kiinnityöntäminen kuulunut kylpyhuoneeseen. "Ei
ole enää puhtaita", sanoi Lottie uhmaavasti. "Ei kukaan ihminen jaksa
pitää vaatteita puhtaina sellaiselle lapselle, joka viskelee ruokaansa
ympärilleen sillä tavalla kuin hän tekee. Mitä hänen vaatteittensa
alituinen vaihtaminen hyödyttää? Hän likaa ne jälleen minuutissa." Hän
katsoi lapseen, joka lepäsi mukavasti isoäitinsä sylissä, ja sitten
tämän kasvoihin. Hänen omat kasvonsa synkistyivät. Hän ojensi kätensä
ja otti lapsen kovakouraisesti syliinsä. "Antakaa hänet minulle. Hän on
jo varmasti nälissäänkin."

"Onko nyt hänen ruoka-aikansa?" kysyi rouva Bascomb soinnuttomalla
äänellä.

"En ole katsonut kelloon", vastasi Lottie kiivaasti ja vei lapsen
etusivun huoneeseen.

Rouva Bascomb meni takaisin omaan huoneeseensa sulkien oven. Hänen
sormensa vapisivat, niinkuin ne usein tekivät siitä ponnistuksesta,
jolla hän pakotti itsensä vaikenemaan. Hän ripusti päällystakkinsa
vaatekomeroon, otti hatun päästään ja pani sen ja sormikkaansa
syrjään. Hänen tuli noudattaa tarkkaa järjestelmää voidakseen pitää
edes jossakin kunnossa tätä pientä huonetta, johon täytyi mahtua
kaikki hänen omat tavaransa ja paljon lapsenkin kapineita. Hän
pakotti itsensä ajattelemaan ja katsomaan, mitä muita pieniä töitä
voisi vielä tehdä päästäkseen ajattelemasta. Lapsen epäjärjestykseen
joutunut kehto. Hän otti siitä pois sekaiset peitteet, pudisteli ne
suoriksi ja kurottautuen ikkunasta ripusti ne tuulettumaan nuoralle,
jonka oli väkipyörän avulla kiinnittänyt ikkunan pielestä likellä
kasvavaan puuhun. Mutta mitä hän sitten tekisi? Hän voisi ehkä keksiä
jonkun keinon saada puhtaan koltun lapselle, jolla ei nyt ollut yllään
muuta kuin pieni flanellinen röijy. "Flanellia on niin vaikea pestä
puhtaaksi sille kaatuneesta maidosta", sanoi rouva Bascomb itsekseen.
Mutta hän ei ajatellut sitä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin
seuraavassa huoneessa oleskelevaa lasta, joka nyt imi äitinsä kaunista
valkohipiäistä sinisuonista rintaa. Hänen omia rintojaan pakotti ikävä.

Hän sanoi päättäväisesti itselleen: "Mutta siellähän on vielä pieni
sininen flanelliriepu. Ehkä se on puhdas." Hän ajatteli: "Eikö hän
milloinkaan luovuta lasta takaisin minulle?"

Samalla sanoikin Lottie oven takaa: "Haluatteko nyt lapsen luoksenne?
Hän ei viitsi syödä enää."

Rouva Bascomb ei voinut hillitä jalkojaan nopeasta syöksystä eikä
käsiään vapisemasta, kun hän avasi oven.

Lottie näytti hyväntuuliselta. Muuan hänen selittämättömiä
mielenmuutoksiaan. Ehkä lapsen imettäminen oli huojentanut hänen
mieltään. "Te saattekin pitää häntä luonanne, jos vain haluatte", sanoi
hän lempeästi korostaen kuin olisi osoittanut suosiotaan. "Minun täytyy
lopettaa pukeutumiseni." Hän palasi omaan huoneeseensa ja sulki oven.

Rouva Bascomb puristi hennon, terveen ja hyvin ruokitun olennon
syliinsä syvään hengähtäen. Hän istuutui kiikkutuoliin ja alkoi keinua
edestakaisin painaen lasta olkaansa vasten. Pikku vauva viihtyi siinä
hyvin, hapuili pienillä käsillään saadakseen mukavamman asennon, painoi
otsansa isoäidin niskakuoppaan ja vaipui huokaisten hyvinvoinnin
hurmiotilaan. Isoäiti kuhersi itsekseen hiljaisella äänellä jotakin,
millä ei ollut ilmettä eikä sanoja, mutta se tuli suoraan hänen
sydämestään, kuten kyyneleetkin, jotka kohosivat hänen silmiinsä. Hän
ei tiennyt mitään laulustaan eikä kyynelistään, ei mistään muusta kuin
välttämättömyydestä helliä ja suojella tätä elämän lämmintä tainta,
tätä niin pientä ja elävää ja kuitenkin niin suurta. Hän oli unohtanut
oman olemassaolonsa, koko elämäntarmon virratessa sylissä lepäävään
pienokaiseen.

Hetkisen kuluttua, havahduttuaan hieman horroksestaan, hän laski lapsen
syliinsä ja katsoi siihen. Sen pyöreät kasvot eivät usein näyttäneet
miltään muulta kuin mitä ne olivat — ruusunväriset, ilmeettömät
lapsenkasvot, piirteetön ihmistaikina, epämääräinen persoonaton jonkin
alku. Mutta joskus sentään (kolmasti tai neljästi tämän pari kuukautta
kestäneen elämänsä aikana), kun se vääntäytyi toisesta asennosta
toiseen ja valo sattui tällä tai tuolla tavalla sen kasvoihin, oli
isoäidin ollut pakko tukahduttaa huudahduksensa nähdessään sen
samannäköisyyden, joka toi miesvainajan hänen mieleensä.

Hän ei huomannut sitä tänään. Lapsi lepäsi kuin tyytyväisyyden
perikuvana, potkien pitkän flanellipaitansa laahustavia laskoksia ja
ähkien hiljaa silloin tällöin, kasvojen ainoan ilmeen kuvastellessa
hennon ruumiin erilaisia ja epämääräisiä, mutta ei ollenkaan
vastenmielisiä tunteita. Rouva Bascombin sen puoleen kumartuneihin
kasvoihin ilmestyi ihan uusi ilme; ne näyttivät nyt miettiväisen
huvitetuilta. "Sinä pikku nasu!" sanoi hän ihailevasti. "Sinä pieni
pitkähiuksinen nasu!" Vastaukseksi lapsi ähkäisi kerran vielä, ja
isoäiti nauroi ääneen.

Mutta heti hän säikähti omaa nauruaan. Hän ei usein nauranut. Ja
alakerran kello suvaitsi samalla lyödä viisi. Oli jo aika lopettaa
tämä mieletön seurusteleminen lapsen kanssa ja lähteä alakertaan
valmistamaan ruokaa. Hän puki lapsen pieneen siniseen villakolttuun,
kuten oli suunnitellutkin, ja vei mukanaan keittiöön.

Lottien puolisesta jääneet likaiset astiat oli kasattu pesupöydälle.
Hän sanoi aina, ettei oikeastaan kannattanut pestä niin pientä määrää,
vaan että oli parempi lykätä se tuonnemmaksi, kunnes kaikki voitiin
pestä samalla kertaa. Silloin niitä ei huomattukaan muiden joukossa,
sanoi hän. Rouva Bascomb katsoi niihin raivoisasti, unohtaen lapsen.
Hän sanoi itselleen, ettei hän suorastaan tahtonut pestä niitä toista
kertaa. Se tapa, kuinka Ralph ja hän mukautuivat Lottien oikkuihin,
ei ollut muuta kuin raukkamaista heikkoutta. Hän vaatisi itselleen
inhimillisen olennon oikeuksia, muistuttaisi Lottielle, että tämä
oli hänen kotinsa, ja myöskin, että he saivat asua siellä armosta
suurimmaksi osaksi hänen kustannuksellaan. Hän palauttaisi miniän
järkiinsä yhdellä ainoalla pyörähdyksellä. Ennenkuin hän pesisi nuo
astiat jälleen, sanoi hän sisimmässään, antaisi hän niiden olla siinä,
kunnes ne rupeisivat löyhkäämään. Tämä vahva, raaka sana ilahdutti
häntä. Ja häntä ilahdutti tämä paatuneen sydämen tekemä päätöskin.

Liikkuen sinne tänne keittiössä ja käytellen toista kättään kömpelösti,
pitäen samalla lasta toisella käsivarrellaan, hän alkoi valmistaa
ateriaa. Hän oli vihainen siitä, ettei Lottie tullut auttamaan, ja
äärettömästi huojentunut, ettei hän ollut keittiössä kolistelemassa ja
pudottelemassa särkyviä esineitä, jättämässä kaasua pienentämättömänä
palamaan tyhjän kattilan alle, ripottamassa jauhoja lattialle,
kuivaamassa rasvaista paistinpannua hienolla pellavapyyhkeellä,
polttamassa reikää esiliinaansa käyttämällä sitä pitimenä (reikää,
jota ei milloinkaan korjattaisi, ennenkuin rouva Bascomb tarttuisi
neulaansa), tekemässä kaikkea päin seiniä ja nostamassa harjaksiaan
pystyyn päästä jalkoihin asti uhmasta, kuullessaan hyvinkin
varovaisesti lausutun huomautuksen tahi neuvon.

Kuinka kauhistuttavia olivatkaan kohtaukset, jolloin Ralph niin usein
oli avannut oven ja nähnyt vaimonsa puolittain itkevänä ja puolittain
raivoissaan, punastuneena hiusmartoa myöten, ja äitinsä tyynenä ja
kalpeahuulisena ja vapisevana hiljaisesta vihasta!

"Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?"" kuului hänen tavallinen
huomautuksensa lausuttuna sellaisen väsyneen miehen perinnäiseen
tapaan, joka on palannut järjettömien, riitelevien naisten luo.

Lottie oli aina oikeassa ja hänen äitinsä aina väärässä. Luonnollisesti
oli Lottie aina oikeassa, hän, joka puristi nuoren sykähtelevän
ruumiinsa Ralphia vasten, kiersi valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa
ja painoi hänen nuorelle suulleen huuliensa kostean, sulattavan
pehmeyden.

"Minä käytin pyhää hopeahaarukkaa perunain hämmentämiseen!" saattoi hän
huutaa, ja Ralph katsoi äitiinsä olkansa yli moittivasti, hämmästyneenä
sellaisesta pikkumaisuudesta.

"Kuulehan nyt, äiti, etkö sinä voisi olla talouspuuhissasi hieman
tyynempi?"

Rouva Bascombia hämmästytti alituisesti se, että henkilö, joka oli aina
oikeassa hänen tapaansa, voitiin niin usein panna näyttämään siltä kuin
olisi väärässä.

Niin, vaikka hän siten saikin kaikki työt osalleen, oli silti paljoa
parempi, että Lottie pysyi yläkerrassa puuteroimassa ja voitelemassa
hajuvesillä korvanlehtiään ja silmäluomiaan ja järjestämässä uudestaan
tukkaansa tuhansia kertoja ja vaihtamassa läpinäkyviä silkkisukkiaan
toisesta jalasta toiseen, niin ettei kantapään reikä näkyisi niin
selvästi. Lottien anoppi järjesti pieluksista pesän lapselle
arkihuoneen sohvalle ja kiiruhtaen nyt niin paljon kuin suinkin
hyppäsi edestakaisin ruokasalin ja keittiön väliä. Seurakunnan kerhon
luentokurssien oli määrä alkaa sinä iltana, eikä hän halunnut niistä
myöhästyä. Hän oli käynyt niillä säännöllisesti kymmenenä vuonna.

Ralph tuli kotiin puolikuuden aikana, avaten oven varovasti ja kysyen
heti: "Missä Lottie on?"

Hänen äitinsä ilmoitti hänelle hyvin asiallisesti, ettei Lottie ollut
vielä tullut alakertaan. "Hän pukeutuu parhaillaan." Tämän toteamisen
suoma tyydytys perustui siihen, ettei Lottie ollut suvainnut auttaa
häntä ruuan valmistuksissa. Hän luuli Ralphinkin huomaavan sen. Mutta
se näytti merkitsevän hänelle jotakin muuta. Hänen kapeat hartiansa
menivät kumaraan väsymyksestä, kun hän jäi hetkiseksi seisomaan
äitinsä eteen. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat tahrautuneet konttorin
ja kadun liasta. "Sanoiko hän mitään siitä, että hän haluaa mennä
eläviinkuviin?" kysyi hän.

Hänen äitinsä säpsähti. Hän oli monta kertaa puhunut Ralphille ja
Lottielle noista luennoista ja ilmoittanut heille, kuinka kiihkeästi
hän niitä odotti. "Ei, hän ei puhunut mitään siitä", vastasi hän.

Oliko mahdollisia, ajatteli hän, että he noin vain jättäisivät luennon
huomioon ottamatta ja eristäisivät hänet siitä ainoasta huvista, joka
hänellä oli jäljellä?

Ralph ripusti ääneti hattunsa naulaan. Hänen ja hänen äitinsä välinen
keskustelu supistui nykyään siihen, että he antoivat toisilleen tietoja
jokapäiväisen elämän pikku asioista, pitäen jyrkästi salassa, mitä
heillä oikeastaan oli mielessä.

"Minä menen luullakseni peseytymään", sanoi Ralph. Lottie kertoi
alituisesti niiden miesystävien hyvin hoidetuista käsistä, joita
hänellä oli ollut Harristownissa.

"Minä olen valmis tarjoilemaan muutamien minuuttien kuluttua", sanoi
hänen äitinsä. "Sinä saat ilmoittaa sen Lottielle." Sitten hän lisäsi,
vaikka Ralph ei ollut kysynytkään: "Toin lapsen mukanani alakertaan, ja
se nukkuu nyt ruokasalin sohvalla."

Ralph kiipesi laahustavin askelin yläkertaan.

Rouva Bascomb otti perunat uunista, ammensi herneet vatiin ja
kaasi vispilöidyt munat munakaspannuun. Hän koetti sulkea korvansa
yläkerrasta kuuluvalle muminalle, joka oli alkanut samalla, kun Ralph
oli avannut makuuhuoneen oven, hiljaiselle, puolittain tunteelliselle,
puolittain aistilliselle muminalle, jota hän sai kuunnella joka yö
makuuhuoneessaan. Hän muuttui hyvin ankaran näköiseksi ja käänsi
munakkaan kätevästi kuumennetulle vadille.

"Ruoka on valmis!" huusi hän portaitten yläpäähän, ja hänen tiukka
korostuksensa lopetti heti muminan.

Ralph ja Lottie tulivat alakertaan. Ralphin vastapestyt,
hienopiirteiset kasvot olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärystät
tummat, huolimatta saippuasta ja vedestä. Lottie oikein kukoisti
nuoruudesta ja kaunistusaineista. Hänen ruskeat silmänsä olivat yhtä
kirkkaat ja kosteat kuin oravan. Hänen pyöreät käsivartensa olivat
maidonvalkoiset, ja niskan hipiä oli kuin hienointa valkoista samettia.

Kun rouva Bascomb kantoi sisään perunat, näki hän vilahdukselta omat
kasvonsa kuvastimessa, vakavat keski-ikäiset kasvonsa ja kuihtuneen,
kellastuvan ihon. Hän oli ainoa henkilö, joka sen huomasi.

Lottie näki pieluskasan sohvalla ja hyökkäsi sitä kohti.

"Varo! Minä luulen pienokaisen nukkuvan", varoitti rouva Bascomb
tiukasti.

Lottie kohotti pienen siniseen flanellikolttuun puetun käärön korkealle
päänsä yläpuolelle. "Äidin pieni kulta!" sanoi hän. "Minä uskallan
lyödä vaikka vetoakin siitä, ettei isä ole vielä katsonutkaan pientä
tyttöstään. Tule tänne, ilkeä isä!"

Pienokainen, herännyt kun oli syvästä unesta, vääristi hullunkurisesti
pieniä kasvojaan, venytteli ja haukotteli niin hämmästyttävän
inhimillisesti kuin vauvojen on tapa ja kohotti kulmiaan, koomillisesti
esittäen maailmantuskan tuottamaa väsymystä. Nuoret vanhemmat nauroivat
hillittömästi ja alkoivat leikkiä hänen kanssaan kuin lapset jollakin
lelulla. "Eikö hän näytä kuvaamattoman suloiselta tässä sinisessä
koltussaan?" huudahti Lottie. "Minä luulen sinisestä tulevan hänen
mielivärinsä — etkö sinäkin luule samaa, Ralph?"

"Ruoka on pöydällä", sanoi isoäiti melkein kiivaasti. (Kuka olikaan
löytänyt sinisen koltun ja pukenut lapsen siihen?)

Nuoret katsoivat toisiinsa, ja heidän silmiensä ilmeestä rouva Bascomb
huomasi vielä kerran olevansa kuiva ja töykeä Gorgon.

"Hänkin tulee illalliselle kanssamme, tulee ihan varmasti!" sanoi
Lottie, tuoden lapsen mukanaan pöytään.

He istuutuivat, Lottien pitäessä lasta sylissään ja koettaessa tulla
toimeen toisella kädellään. Mutta hänen oli mahdotonta juoda teetä
sillä tavalla.

"Hyväinen aika!" huudahti hän heti, koettaessaan hoidella kuppiaan ja
kumartuessaan kömpelösti lapsen pään yli. "Ei, tämä ei kelpaa! Minähän
en saa mitään suuhuni."

Hän työnsi tuolinsa takaisin ja vei lapsen pieluskasalle sohvalle.
Sieltä alkoi heti kuulua itkua, joka yhä kiihtyi.

Isoäiti nousi puolittain pöydän äärestä ja laski lautasliinansa
pöydälle. "Minä pitelen häntä", sanoi hän nopeasti.

"Ei, minä en halua juurruttaa hänen sellaista ajatusta, että hänen
pitää aina päästä tahtonsa perille", sanoi Lottie ratkaisevasti; "hänen
pitää oppia lepäämän hiljaa, kun ei ole mitään hätää. Huutaminen ei
vahingoita häntä ollenkaan." Hän katsoi anoppiinsa tiukasti ja toisti
harkitulla äänellä, pysähtyen hetkiseksi jokaisen sanan välillä: "Minä
tahdon, että hänet jätetään sinne."

Pienokainen huusi yhä pahemmin. Lottie korotti äänensä ja puheli
vilkkaasti. Hän oli saanut kirjeen eräältä naimisissa olevalta
serkultaan, jonka mies työskenteli Fordin tehtaassa Detroitissa. Hän
sanoi: "Marie sanoo, että Tomin esimies käy vain yhä ilkeämmäksi,
eikä hän tiedä muuta kuin että Tomin täytyy ehkä lopettaa työnsä.
Hänen esimiehensä vaimo ja Marie ovat jollakin tavalla riitautuneet,
ja Marie sanoo häntä sellaiseksi ihmiseksi, joka aina hakee
selkkauksia, ja sittenkun hänen veljensä oli saanut jonkunlaisen toimen
kaupungintalolla — ei, se ei ollutkaan muistaakseni hänen veljensä,
vaan hänen miehensä veli. Minä tiedän heistä kaikki, kun he asuivat
ihan meidän vieressämme jonkun aikaa. Eikö se ollutkin naurettavaa,
että hekin muuttivat Detroitiin niinkuin Marie ja Tom? Minä muistan
hänen kerran koulussa kannelleen opettajalle, että muutamat meistä
vaihtoivat kirjeitä, ja siitä tuli hyvin ilkeä hälinä..."

Lapsi huusi yhä. Rouva Bascomb ei syönyt palastakaan. Ralph söi
nopeasti ja hermostuneesti, hartiat kumarassa.

"Vain senvuoksi", sanoi Lottie, "ettei kukaan pojista antanut hänelle
yhtään kirjettä. Mutta me kuittasimme sen hänelle täydellisesti. Muuan
poika kirjoitti hänelle kujeilevan kirjeen kuin olisi ihan hullusti
pihkaantunut häneen, ja kun hän vastasi siihen, pudotti hän kirjeen
sellaiseen paikkaan, mistä opettaja voi löytää sen, ja..."

Pienokaisen itku muuttui nyt kirkunaksi.

"Hitto vie, minä en kestä tätä!" huusi Ralph. "Minä otan nyt lapsen
syliini."

"Tee niin, jos sinua haluttaa", myönsi Lottie kuin olisi antanut jonkin
oikeuden. "Mutta en ymmärrä, että sinun tarvitsee senvuoksi kiroilla."

Räpytellen silmiään ja tuhautellen nenäänsä istuessaan isänsä
tottumattomilla käsivarsilla lapsi hieroi kasvojaan unisesti
nyrkeillään, kallistui toisesta epämukavasta asennosta toiseen, mutta
ei itkenyt, tuijotti vain jäykästi kirkkaaseen sähkövaloon. Ralph
söi, mitä voi lapsen yli ja ympäri ja lopetti ateriansa melkein
samalla kuin Lottie kertomuksensa. Vihdoin Lottie keskeytti puhelunsa
sanoakseen kellon lyödessä seitsemää: "Hyväinen aika, kuka olisi voinut
luullakaan, että on jo näin myöhä!"

Hänen korostuksensa oli erikoinen. Hän odotti toivovasti.

Hetkisen kuluttua koetettuaan olla sanomatta mitään Ralph kysyi: "No
niin, haluatko mennä jonnekin tänä iltana?"

Lottie tiuskasi hänelle kiivaasti: "No, mitä sinä ajattelet? Minä
puolestani luulisin sinun tahtovan mennä jonnekin tai tehdä jotakin,
jos olisit saanut olla kotona koko päivän raatamassa kuin neekeri ja
hoitamassa lasta ilman puhetoveria, kunnes on tulemaisillaan hulluksi.
Mistä sinä luulet, että minut on luotu?"

Rouva Bascomb nousi ja meni nopeasti keittiöön, kuullen kuitenkin
mennessään: "Sinulla ja äidilläsi ei ole mitään valittamista. Te
pukeudutte joka aamu ja saatte sitten seurustella ihmisten kanssa koko
päivän. Sinä et voi aavistaakaan, millaista täällä kotona on. Minä
tahdon mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Miksi en tahtoisi?"

Keittiössä hänen anoppinsa kuivaili kylmiä vapisevia käsiään
käärepyyhkeeseen yhä uudestaan, vaikka ne olivatkin ihan kuivat. Hän
oli purrut alahuulensa lujasti hampaitten väliin, mutta hänen leukansa
vapisi niin, että se joskus pääsi irti. "Minä en voi sietää tätä. Minä
en voi kestää minuuttiakaan enää!" sanoi hän itsekseen jäykkänä vihasta.

Hän katsoi käärepyyhkeen ruttuisen pinnan läpi ja näki seurakuntatalon
kirkkaasti valaistun iloisen luentosalin ja mukavilla istuimilla
tuttuja ihmisiä, jotka olivat hänen kaltaisiaan keski-ikäisiä,
kauniisti puettuja, hienostuneita, hyviä kansalaisia ja hänen tapaansa
harrastivat henkistä sivistystä. Luennon aiheena oli "moraalinen
kasvatus", ja Harristownin N.M.K.Y:n sihteeri, herra Bancroft, puhuisi
siitä. Hän oli aina niin innoittava. Ja kaikki hänen tuttavansa
olisivat siellä.

Ruokasalista kuului Lottien itkua ja Ralphin liikutettua, uhmaavaa ja
anteeksi pyytävää puhetta. Hänen äitinsä vapisi halveksimisesta pojan
heikkoutta ja vihasta miniää kohtaan.

"Minä puen vain ylleni ja menen!" sanoi hän itsekseen päättävästi,
kääntyen ovea kohti. "Minä jätän heidät kärventymään omaan rovioonsa."

Hän ei ollut tiennyt tuntevansa sellaisia raakoja puhetapoja, joita
näinä päivinä alituisesti juolahti hänen mieleensä.




X


Hän ei ehtinyt vielä poistua askeltakaan käärepyyhkeen luota, kun uusi
ajatus pyyhkäisi kaikki pois hänen mielestään — hän muisti pienokaisen
likaiset vaatteet, jotka piti pestä. "Jos vain saisin talon kokonaan
haltuuni, voisin pestä, silittää ja panna talteen kaikki hänen pienet
vaatteensa, ennenkuin he palaavat elävistäkuvista. Lottie ei ehkä
huomaisi sitä, ja jos huomaisikin, olisi hänen pahantuulisuutensa
haihtunut palatessani kotiin koulusta huomenna." Lottie ei voinut
milloinkaan kiinnittää mieltään mihinkään, ei edes suuttumukseensa.

Hän saisi kaikki kuntoon. Hänen kuvittelunsa hypähti eteenpäin — hän
oli näkevinään pienokaisen pyöreät kasvot pilkistämässä esille viileän
puhtaalta tuoksuvasta valkoisesta koltusta, jollaista se ei ollut
saanut pitää päiväkausiin, pikku jalat puhtaissa punaisissa sukissa ja
pienen kudotun peitteen, joka nyt lojui likaisena ja ilkeältä lemuavana
yläkerran lipaston laatikossa, puhtaana ja untuvanpehmeänä pienen
ruumiin ympärillä. Hän nautti tästä kuvitelmasta kuin herkullisesta
ruoasta.

Niin, hän voisi sen tehdä, jos he vain jättäisivät hänet yksikseen.
Hänellä olisi kyllin aikaa. Ralph ja Lottie viipyivät aina myöhään
kaupungilla. Lottie halusi pistäytyä johonkin tanssisaliin voidakseen
pyörähtää siellä pari kierrosta ennen palaamistaan kotiin. Aikaa olisi
kyllä tarpeeksi. Hän tunsi lämpenevänsä, taipuvansa ja kiihoittuvansa.
Hän huusi keittiöstä ruokasaliin: "Älkää jääkö kotiin minun vuokseni.
Minä en luullakseni haluakaan lähteä luennolle."

Hetkisen kestävä syvä hiljaisuus ilmaisi hänelle, että heidän oli
pakko ensin muistella, mistä hän oli maininnut. Ah, he olivat kokonaan
unohtaneet hänen halunsa mennä luennolle! Mikä lienee ollutkaan heidän
kaupungille lähtönsä esteenä, ei se ainakaan ollut johtunut siitä,
että he ajattelivat häntä, kuten hän oli luullut. Tässä oli taas
yksi niistä alituisesti uudistuvista pistoista, joilla he näyttivät,
kuinka täydellisesti he laiminlöivät hänet. Mutta tämä ei tunkeutunut
värisevään, arkaan kohtaan, kuten useimmat muut. Hän oli loukkautunut,
mutta vain epämääräisesti — hän käsitti heikosti tämän täydellisen
väärinkäsityksensä leikillisenkin puolen — ensimmäisen kerran keksien
itsessään jotakin huvittavaa.

"Sepä se!" sanoi Lottie Ralphille, tointuen ensin. "Siinä sen nyt näit.
Sen pitäisi jo ratkaista asia. Ellei mamma tarvitse meitä täällä,
riennän yläkertaan ja otan päällystakin ylleni. Me tulemme kyllä hieman
liian varhain, mutta mehän voimme mennä Grahamille juomaan soodaa."

Sen hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi Lottien menoa yläkertaan,
rouva Bascomb ajatteli heitä sellaisina kuin oli nähnyt heidät usein
heidän avioliittonsa ensi kuukausina istumassa Grahamin rohdoskaupan
perällä pyöreän marmoripöydän ääressä. Lottie sai soodansa riittämään
pitkäksi ajaksi imien sitä hitaasti olkipillin läpi ja tuijottaen
kaikkiin kauppaan tulleihin ja sieltä poistuviin henkilöihin, tirskuen
ja tehden huomautuksia naisten vaatteista Ralphin korvaan. Kun sinne
tuli joku mies ostoksille tahi juomaan lasillisen soodaa, muuttui
hänen käytöksensä kokonaan. Hänen silmänsä tarkastelivat vierasta
tutkien. Jos mies oli nuori, yksinäinen ja hyvin puettu, katsoi hän
mieheen niin kauan aikaa, että miehenkin katse suuntautui häneen,
jolloin hän vangitsi sen niin pitkäksi ajaksi, kunnes miehen silmät
alkoivat kiilua määrätyllä tavalla ja kasvoihin ilmestyi määrätty ilme,
hänen tuijottaessaan häpeämättömästi takaisin. Heti, kun se tapahtui,
keikautti Lottie päätänsä, katsoen ylpeästi syrjään, tai laski kätensä
mielenosoituksellisesti Ralphin käsivarrelle, siirtyen lähemmäksi häntä
ja alkaen puhella hänelle liioitellun kiihkeästi. Joskus sellaisina
hetkinä hän ei voinut hillitä kiihkeän riemun vaikuttamaa omituista
pientä hirnuvaa naurahdusta. Se ei ollut ilveilyn onnistumisesta
johtunutta hauskaa naurua eikä oikein todellistakaan, vaan sellaista,
mikä pakotti jokaisen kaupassa olevan miehen kääntämään päätään,
katsomaan häneen ja sitten tuijottamaan hetkisen.

Ah niin, rouva Bascomb tiesi mainiosti, miksi Lottie halusi lähteä
aikaisin ja juoda soodansa Grahamin kaupassa. Hän oli huomannut
koulunsa vanhahkon johtajan katsovan Lottieta, kuten kaikki kokeneet
opettajat katsovat erityiseen lajiin kuuluvia tyttöjä. Hän tiesi
hyvin, mitä ihmiset ajattelivat Ralphista ja Lottiesta, tiesi, kuinka
se maine, jonka hän oli vakiinnuttanut vuosikausia kestäneellä
tahrattomalla elämällään, oli vedetty lokaan.

Hän kuuli Ralphin tulevan keittiötä kohti ja ajatteli: "Kuinka hän
kehtaa katsoa minua silmiin sellaisen paluun jälkeen, jolla hän on
korvannut minulle kaikki hänen hyväkseen tekemäni uhraukset?"

Ralph tuli sisään. Lapsi oli vieläkin hänen sylissään, vieläkin
hereillä, vaikkakin surkuteltavasti väsyneenä. Se haukotteli hieroen
litteää nenäänsä edestakaisin kömpelön käsivartensa oikullisilla
liikkeillä ja sätkytteli levottomasti, mutta oli liian uninen
itkeäkseen ääneen. Hänen isänsä taitamattomasti pidellessä oli pieni
luuton ruumis vaipunut raskaasti kokoon auttamattoman epämukavaan
asentoon.

Rouva Bascomb riensi hänen luokseen ja sieppasi lapsen hänen sylistään.
Hänen omaa selkäänsäkin pakotti, kun hän näki, kuinka lapsen selkä oli
taipunut ja käyristynyt. Pienokainen saattoi tuskin hengittää.

Isoäiti sovitti lapsen olkapäätään vasten ja taputteli pientä selkää,
tuntien käpristyneen pikku ruumiin suoristautuvan ja höltyvän ja
itsekin nauttien suloisesta helpotuksesta. Entä sitten, kun lemmikki
olisi puhdas päästä jalkoihin asti!

Ralph puhui hänelle jotakin. Ah niin, siitä vain, että hän oli luopunut
luennolle menostaan. Hän oli unohtanut koko luennon.

Lottie tuli alakertaan ja hänen samettinen mallihattunsa oli veikeästi
vinossa. "Minä luulen, että koulutyön jälkeen tunnette itsenne liian
väsyneeksi mennäksenne ulos", sanoi hän ystävällisesti anopilleen
keittiön ovelta.

Hänen takanaan oli epäjärjestykseen saatettu ruokapöytä, ja hänen
edessään oli samanlaisessa kunnossa oleva keittiö.

"Se tekee teille ehkä hyvääkin, että saatte viettää tyynen, rauhallisen
illan ihan yksinänne", jatkoi hän vetäisten muutaman kiharan otsalleen,
"Tule nyt, Ralph! Minä kaipaan niin hurjasti päästä pois tästä talosta
katselemaan jotakin vilkkaampaa."

Pääovi sulkeutui heidän takanaan.

Rouva Bascomb tunsi vapisevansa raivosta kuin myrskyn vihurit olisivat
hyökänneet hänen kimppuunsa kaikilta suunnilta yhtaikaa. "Tyynen,
rauhallisen illan...!"

Lapsi kirkaisi hänen sylissään ja huohotti, ja hän huomasi käsivartensa
puristautuneen hermostuneesti, niin että pieni raukka tuskin jaksoi
hengittää. Hän kauhistui, kun pelkäsi tehneensä pahaa lemmikilleen,
ja muutti lapsen asentoa, kumartuen katuvaisesti hänen puoleensa.
Vetäen syvään henkeään kapaloitu pienokainen suoristautui uudelleen, ja
epämääräiset piirteet silisivät jälleen tyyneksi Buddha-ilmeeksi.

Isoäiti tuijotti jäykästi tyyniin, nukkuviin kasvoihin, tähän ulvovan
myrskyn keskelle joutuneeseen suloisen rauhan hiukkaseen. Hän ei voinut
siirtää katsettaan muualle... ummistuneiden luomien rauhallisuudesta,
kukkanupun tapaan sulkeutuneen suun viehkeydestä, pienistä ylöspäin
kääntyneistä hervottomista ja pehmoisista käsistä. Raivon puuskaiset
vihurit tyyntyivät samalla kuin hänen suoniensa rajut sykähdykset. Hän
tunsi niiden tahdin hidastuvan ja vakaantuvan... se muuttui syväksi,
poljennolliseksi, tullen ja mennen kuin voimakas vuoksi hänen ja
sylissä lepäävän pienen ruumiin läpi, ikäänkuin he olisivat kuuluneet
yhteen. Hän oli nyt lähellä rauhallisuuden sisintä olemusta.

Hän oli unohtanut hengittää ja veti nyt ilmaa keuhkoihinsa syvään
huokaisten, mikä kohotti hänen rintaansa. Kirkas sumu suli hänen
silmiensä edestä. Hän räpytteli silmiään hieman, kumartui ja suuteli
lapsen poskea niin hellävaroen kuin olisi koskenut siihen perhosen
siiven kärjellä.

Nyt hän tunsi olevansa voimakas ja innokas toimimaan. Hänen
suunnitelmansa illan kuluttamiseksi juolahtivat hänen mieleensä, suoden
hänelle kiihkeää edeltäpäin aavistettua nautintoa. Niin, hän muisti
suunnitelleensa, että hän aloittaisi työn pesemällä kaikki pienet
vaatekappaleet ensin ja suorittamalla talousaskareet sitten jälkeenpäin
niiden kuivaessa.

Hän laski pienokaisen sohvalle nukkumaan ja riensi yläkertaan
valkoisen lipaston luo, jonka sisällön hän tyhjensi pienokaisen
kehdosta ottamaansa likaiseen lakanaan. Sitten hän meni varovasti
etusivun huoneeseen, kääntäen silmänsä pois Lottien haamusta, joka
aina seisoi siellä raa'assa riemussaan, ja kokosi sieltä täältä lapsen
vaatteita kaiken suunnattoman epäjärjestyksen keskeltä. Hän tarkasti
kylpyhuoneenkin, kooten myös sieltä kaikenlaista lapsen jäljiltä
jäänyttä tavaraa, kuten märkiä yhteen kasaan heitettyjä vaatteita ja
pullon, jonka imuke oli täynnä kuivunutta maitoa. Lottie antoi näet
nykyään lapselle useita pullollisia maitoa päivässä senvuoksi, että
saisi vapaasti lähteä kaupungille iltaisin ja ettei hänen yölepoaan
mitenkään häirittäisi. Pienen kehdon paikka oli vieläkin isoäidin
vuoteen vieressä, ja hänen piti aina herätä kello kolmen aikaan aamulla
syöttämään lasta.

Rouva Bascomb katsahti kelloon kiiruhtaessaan portaita pitkin
alakertaan. Hän ei saanut tuhlata hetkistäkään. Hän avasi kiinteiden
ammeiden kannet ja aloitti reippaasti pyykinpesun, tarkaten yhä
uudestaan toisella silmällä kelloa, ja oli iloinen nähdessään, kuinka
nopeasti työ edistyi — tällaisten pienten vaatteiden peseminen ei
tuntunut juuri miltään hommalta. Kas niin, nyt hänellä oli kaikki
valkoiset vaatekappaleet valmiina pantaviksi kuumaan veteen. Ja sitten
käsiksi flanelleihin. Kello oli neljännestä vailla kahdeksan, kun
nekin oli pesty. Jäljellä olivat enää vain peitteet. Viisi minuuttia
vailla kahdeksan oli kaikki villaisetkin kappaleet pesty ja ripustettu
kuivamaan.

Pöytä oli tyhjennettävä — nopea poikkeaminen nukkuvan lapsen luo, joka
sai toisen perhosmaisen suukkosen.

Kello kahdeksan — aika huuhdella ja ripustaa valkoiset vaatteet
kuivamaan. Suurenmoista! Elävätkuvatkaan eivät ala ennenkuin
neljännestä yli. Hän kiiti höyryävän keittiön ja ruokasalin väliä,
kantaen ruokia ja astioita, ensin likaisia ja sitten puhtaita.
Puoliyhdeksän hänen nopeat jalkansa pysähtyivät, hänen suunnitellessaan
seuraavia tehtäviä. Hänen piti nyt sytyttää tuli uuniin, niin ettei
olisi pakko keskeyttää lapsen kylpyä. Hänen täytyi viedä peitteet
tuulettumaan yläkertaan nuoralle, laittaa maitopullo kuntoon kylvyn
jälkeistä ateriaa varten ja panna pyyhkeet lämpöpatterille lämpiämään.

Kuin pätevä sotapäällikkö hän lähetteli näitä määräyksiä itselleen
ja niiden lopussa oli käsky: "Eteenpäin, mars!" mikä pani hänet
kiiruhtamaan kellarin portaita pitkin alas kohentelemaan uunia.

Hän ei viivytellyt kauan iltakylvyssä, niin paljon kuin pitikin tästä
päivän hetkestä. Heille oli tullut tavaksi kylvettää lapsi iltaisin
senvuoksi, että, kuten Lottie sanoi vieraille, "mamma on niin hurjasti
kiintynyt lapseen, että olisi halpamaista kylvettää hänet aamuisin,
jolloin mamma ei voi olla kotona".

Tämä oli raivostuttanut rouva Bascombia — se oli muuan niistä
tuhansista asioista, jotka raivostuttivat häntä. Mutta hänkin piti
iltakylvystä liian paljon, voidakseen vastustaa sitä avoimesti.

Tänä iltana hänellä ei ollut aikaa leikkiä alastoman pienokaisen
kanssa, kuten hän usein teki. "Ammeeseen vain, pieni lemmikkini, hieman
potkimaan pienillä jaloillasi, joiden pohjat ovat vielä kääntyneet
sisään päin kuin apinoiden, pikku kätesi puristaessa heikosti paljasta
käsivartta allasi..."

Kuinka suurelta ja tanakalta isoäidin solakka kyynärvarsi näyttikään
pienen ruumiin rinnalla!

"Saippuaako räiskähti? Viis siitä! Ole nyt kiltti tyttö. Pois sieltä
nyt. Isoäidin syliin, lämpimiin kuiviin pyyhkeihin. Sinä pieni
raukka! Sinä pienen pieni raukka! Kuinka tyhmästi sinä huidotkaan
käsivarsillasi! Tulevatko nämä pienet hervottomat sormet milloinkaan
pitelemään kirjaa? Entä kynää?"

Silloin hänen mieleensä tuli muuan ajatus kuin lyönti silmien
väliin... "Mitä nämä pienet sormet tekevät kehityttyään voimakkaiksi?
Lottien ollessa hänen äitinsä! Lemmikkini ei pian olekaan enää pieni
leikkikalu, joka on turvassa toisen polvilla. Mitä hän saa nähdä? Mitä
hän joutuu kuulemaan? Mikä hänestä tulee?"

Tänä iltana ei ollut aikaa mietiskelyyn tai vapisemiseen, Vain aikaa
sen varmuuden toteamiseen, että isoäiti aina olisi täällä, keksisi
kyllä aina jonkun keinon lemmikkinsä suojelemiseksi, aina työskentelisi
hänen hyväkseen, kuten nytkin, ja aina taistelisi hänen puolestaan.

Puoli kymmenen. Oliko pullo tarpeeksi lämmin? Kyllä oli. "Kas tuosta
saat, pieni nasu, lemmikkini, kultainen pikku nasuni — eikö se olekin
hyvää?"

Kymmenen minuuttia pakollista lepoa ja ajattelemista sillä aikaa kun
lapsi söi illallistaan. Kuinka naurettavaa oli nimittää häntä yhä
"lapseksi"! Miksi he eivät voineet päättää, että hänelle annettaisiin
jokin nimi ja kastettaisiin hänet kuin ainakin kristitty? Ehkä he
aikoivat valmistaa isoäidille mieluisan yllätyksen nimittämällä lapsen
hänen mukaansa "Maryksi". Tai "Joannaksi — isoisän mukaan. Kuinka
kauniilta se kuulostaisikaan, jos hänet nimitettäisiin Joannaksi! Joka
kerta, kun isoäiti puhuisi hänelle, olisi tuo nimi kuin hunajaa hänen
kielelleen, muistuttaisi hänelle sitä ensi hetkeä, jolloin heidän
katseensa yhtyivät ja jolloin hän oli nähnyt, että lapsi oli Joanna.

Jaha, nyt loppui viimeinenkin maitotippa. Lapsi vaipui uneen. Joanna
nukkui. Kuinka ihailtavan terve hän olikaan! Sellaisessa terveydessä
oli jotakin suurenmoista. Se säteili lämpöä ympärilleen kuin
auringonpaistetta. Nyt pieneen kehtoon isoäidin vuoteen viereen.

Ja sitten nopeasti takaisin keittiöön. Olivatko raudat jo kuumat?
Olivatko hellan viereen ripustetut vaatteet jo liian kuivat?

Melkein kymmenen. He palaisivat elävistäkuvista puoliyhdentoista
aikaan tai vähän myöhemmin. Häneltä ei jäisi aikaa flanellien, kuten
liinavaatteiden, silittämiseen. Mutta ne olivat vihdoinkin puhtaat.

Puoliyksitoista. Kaikki tehty. Laatikot täynnä puhtaita, silitettyjä,
huolellisesti taitettuja pikku vaatteita. Keittiössä ei minkäänlaisia
merkkejä illan toiminnasta, paitsi saippuan hajua ilmassa. Se oli
kuitenkin parempaa kuin talon tavallinen ilma.

Mutta kuinka hänen jalkojaan pakottikaan! Niiden pohjat olivat kuin
paiseita täynnä. Hän ottaisi kuuman kylvyn ja menisi vuoteeseen.

Ah, sitä kylpyhuonetta! Hän hapuili sinne sisälle pahoinvoipana ja
raivoissaan. Ammeen ympäri sisäpuolella oli musta rengas, kosteita
pyyhkeitä oli heitetty kaikkialle, likaisen pesualtaan yläpuolelle
kiinnitetyllä lasihyllyllä oli talkkia ja kierrettyjä hiustukkoja, ja
ilma oli ummehtunutta hiestä, hajuvesistä ja lapsen rievuista. Kuinka
rouva Bascomb inhosikaan Lottieta!

Hänen tuntemansa inho vaikutti samalla tavalla kuin häntä olisi
sivallettu piiskalla kasvoihin. Hän unohti pakottavat jalkansa. Hän
järjesti huoneen sellaiseen kuntoon kuin voi antaessaan veden virrata
ammeeseen.

Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hän palasi halliin, vaippa yöpukunsa
lisänä, hän kuuli pääoven aukenevan. He tulivat juuri kotiin. Jos hän
kävelisi äänettömästi, voisi hän ehkä päästä vuoteeseensa tarvitsematta
puhua heille. Mutta he olivat nähneet valoa hallissa, ja Lottien ääni
(hänen iloinen äänensä, se, jota hän käytti oltuaan kaupungilla jonakin
iltana) sanoi: "Ah, mamma, vieläkö valveilla?"

Rouva Bascomb ei vastannut, siirtyi vain varpaisillaan avonaiselle
ovelleen.

"Me olemme ajatelleet nimeä lapselle", jatkoi Lottie, "ja keksineet
oikein sievän. Se oli sankarittaren nimenä tämäniltaisessa kappaleessa.
Minä olen aina pitänyt siitä. Gladys."

Ei mitään vastausta ylhäältä. "Kuuliko hän, vai mitä luulet?" kysyi
Lottie kääntyen Ralphin puoleen.

Ralph riensi portaita ylös. Ylähalli oli tyhjä ja sen pienen huoneen
ovi kiinni, joka oli ollut hänen, mutta nyt oli hänen äitinsä hallussa.
"Siellä ei ole ketään", sanoi hän tullen taas alas. "Hän on varmaankin
mennyt nukkumaan ja jättänyt hallin lampun palamaan."

"No niin, voimmehan kertoa sen hänelle yhtä hyvin aamulla", sanoi
Lottie huolettomasti ja suopeasti. "Eikö se viimeinen tanssi ollutkin
hieno? "

       *       *       *       *       *

Sisällä pienessä huoneessa ojennettiin hyvin väsyneet jalat lepoon.
Mutta loukkaantunut, vihainen sydän jatkoi sykintäänsä väsyneesti.
"Gladys! Minä en salli milloinkaan huulieni lausua niin hirveätä nimeä."

Kuinka toivottoman väsynyt hän olikaan! Hänen silmäluomensa vaipuivat
umpeen kuin olisivat lyijyä. Sekavia, mahdottomia ajatuksia vilisi
hänen päässään — mutta ei mikään voinut pysyttää hereillä niin
väsynyttä ihmistä kuin hän oli.

Ristiriitaiset ajatukset tulivat ja menivät hämärästi kuin paksussa
sumussa liikkuvat esineet — pitkien väliaikojen kuluttua, kun hän
torkkui. Gladys! Millainen nimi! Mihin sellaista nimeä voitiin käyttää?
Gladys!

Mutta ainakin lapsen vaatteet olivat puhtaat.

Huh, hitto! Hän oli pessyt Lottien likaiset astiat jälleen!

Kuinka taivaallisen suloiselta tämä makaaminen, tämä lepääminen
tuntuikaan! Se kohotti kyyneleet lepääjän silmiin huojennuksesta.
Kuinka suloiselta kuolema voineekaan tuntua! Mutta nyt hän ei
uskaltanut kuolla. Mitä hänen lemmikilleen silloin tapahtuisi?

Oliko hän sanonut "hitto"? Hän, Mary Bascomb! No niin, mitä sillä oli
väliä! Kaikki oli yhdentekevää, kaikki paitsi...

Millä sitten oli väliä? Hän ei voinut muistaa. Mutta jotakin se oli.
Puolittain nukkuneena väsymykseen, vähemmän kuin puolittain hereillä
hän ojensi käsivartensa vuoteestaan laskien sen poikittain pienelle
kehdolle, niin että hänen kätensä lepäsi lapsen kylkeä vasten. Hän
tunsi nukkuvan lapsen kevyen, tasaisen, terveellisen hengityksen. Hän
itsekin hengitti nyt kevyesti ja tasaisesti ja nukahti. Hänkin nukkui
nyt yhtä sikeästi kuin lapsi hänen rinnallaan.




XI


Talvi kului hitaasti loppuun ponnistellen kuin vesilastiin joutunut
laiva, täynnä haaksirikkoisia merimiehiä. Asiat olivat jo niin
huonolla kannalla kuin suinkin voivat kulkiessaan tasaista vauhtia
ojasta allikkoon. Rouva Bascomb tiesi nyt, ettei Ralph halunnut lähteä
kaupungille Lottien kanssa iltaisin. Sillä ei ollut mitään tekemistä
hänen äitinsä viihtymisen kanssa. Eikä se johtunut hänen omasta
kuolettavasta väsymyksestäänkään.

Hänen äitinsä sai tietää syyn siihen eräänä tammikuun iltapäivänä,
kun hän palasi kotiin koulutyön päätyttyä ja näki Lottien "huvittavan
erästä miesystävää", kuten hän kuvaili sitä myöhemmin illallispöydässä
kertoessaan siitä Ralphille niin pirteästi kuin tahtoisi siinä
asiassa olla ihan vilpitön ja luonnollinen. "Hän on melkein keikari,
Ralph. Hyväinen aika, sinähän tunnet hänet! Etkö muista, että hän oli
Hudsonin salissa muutamia iltoja sitten ja että minä esitin hänet
sinulle? Se mies, jolla oli timanttisormus, sinun täytyi huomata hänen
timanttisormuksensa. Ja niin mainio keskustelutaito. Hän on ihan
ihmeellinen. Melkein täytyy huudahdella yhtä mittaa, kun hän puhuu.
Jokainen sanoo, että hänen pitäisi kuulua johonkin laulunäyttämöön.
Hän ansaitsisi siellä itselleen helposti omaisuuden. Mutta hän sanoo
jäävänsä mieluummin köyhäksi, mutta rehelliseksi. Hänen tehtävänään
on kaivososakkeiden myyminen. Mutta, Ralph, koeta nyt, sinun täytyy
muistaa hänet — hän oli tuo mies, joka näytti minulle niin etevän
askeleenoton hesitatio-tanssissa."

Hän oli jutellut paljon ja melko nopeasti, mutta keskeytti nyt ja joi
kulauksen vettä kerskailevan tyynesti.

Ralph kysyi: "Kuinka hän sattui tulemaan tänne?"

Hänen äitinsä ei tuntenut hänen ääntään. Se ei ollut Ralphin ääni
ollenkaan, vaan jonkun toisen miehen, raaka, käheä ja omituinen.

Poikkeamatta tavallisesta halveksitun, laiminlyödyn katselijan
osasta hän tuijotti poikaansa tiukasti, tuntematta hänen ilmettään
sen paremmin kuin hänen ääntäänkään. Hän ei ollut tavallisen Ralphin
näköinen. Jokin, mitä hän ei ollut milloinkaan nähnyt, kyti Ralphin
silmissä, kun ne suuntautuivat Lottieen.

"Kuinkako hän sattui tulemaan tänne?" toisti Lottie huolettomasti.
"Ah, hänellä on muuan mahdollisuus tämän kadun varrella jonkun matkan
päässä. Erään vanhan rouvan, joka vasta äskettäin on menettänyt
miehensä, pitää nyt sijoittaa johonkin henkivakuutusrahat. Herra
Boschin veli, joka työskentelee erään vakuutusyhtiön konttorissa,
ilmoittaa hänelle, milloin yhtiö joutuu maksamaan vakuutusrahoja. Ja
hän — hyväinen aika, kun hän meni tästä ohi, sattui hän huomaamaan
minut ikkunassa ja tuli sisään hetkiseksi. Hän ihastui Gladysiin. Hän
ihastuu lapsiin yleensä."

Rouva Bascomb oli tavannut lapsen yläkerrassa sidottuna kiinni kehtoon,
missä se oli hiljaa ja onnellisena leikkinyt kalistimellaan. Mutta hän
puri huulensa yhteen. Hän ei aikonut alentua juoruamaan Lottiesta.

"Onko hän käynyt täällä ennenkin?" kysyi Ralph.

Lottie epäröi sekunnin murto-osan, katsahti anoppiinsa ja sanoi
korostaen: "Ei, luonnollisesti hän ei ole käynyt."

Sen varmuus, että hän oli valehdellut, täytti huoneen kuin haju.

"Mitä minä olenkaan tehnyt", ajatteli rouva Bascomb tuntien
pahoinvointia, "että minut pakotetaan elämään yhdessä tämän kurjan..."

"Miltä sinusta tuntuisi", sanoi Ralph, "jos iltapäivisin kävisin
vierailuilla tyttöjen luona?"

Lottie avasi silmänsä selälleen lapsimaisen hämmästyneen näköisenä.
"Mutta herra Bosch ei ole _naimisissa_!" sanoi hän.

"Ei, mutta sinä olet", vastasi Ralph siirtyen kauemmaksi pöydästä.

"Niinpä kyllä, jos aiot olla niin ilkeä jokaisesta pikku seikasta",
sanoi Lottie, mutta ilman tavallista esille leimahtavaa uhmaansa. Hän
katsoi uteliaasti Ralphiin ja vaikeni hetkiseksi kuin ajattelisi,
mitä näkyi hänen kasvoistaan. Tämä oli harvinaista, koska Lottie ei
tavallisesti ajatellut mitään.

Hän ei pyrkinyt kaupungille sinä iltana, vaan hääräsi kotona, suuri
esiliina vyöllään, tuollaisessa oikullisessa taloudenhoidon puuskassa,
joka oli paljon turmiollisempi kuin hänen toimettomuuskautensa. Kaiken
hakemiseen meni päiväkausia sen jälkeen kun Lottie "vuorostaan suoritti
askareet", kuten hän sanoi. Hän hyräili ja vihelteli iloisesti yhä
uudestaan "Iloisen lesken valssia", jonka kansansuosio silloin oli
suurimmillaan, kertoi hilpeästi naapuristossa kuulemiaan juoruja, jolla
alalla hän oli asiantuntija, ja toisti pari kolme hullunkurista juttua,
jotka hän sanoi lukeneensa lehdestä sinä aamuna.

Ralphin töykeys ei lauhtunut. Hän istui synkkänä ja ääneti, pidellen
iltalehteä kasvojensa edessä, vaikka hänen lukemisensa keskeytyikin
silloin tällöin Lottien tullessa taputtelemaan hänen päätänsä tai
istumaan hetkiseksi hänen polvelleen. Kun hän katsoi Ralphiin, oli
hänen ilmeensä vaanivan tarkkaavainen. Kello ei ollut vielä lyönyt
yhdeksääkään, kun hän jo sanoi haukotellen raukeasti: "En ymmärrä,
mikä minua vaivaa, kun olen kokonaan lopussa tänä iltana. Tule, Ralph,
mennään nukkumaan. Eihän mamma pahastu, vaikka hänen nyt kerran
täytyykin syöttää viimeinen pullollinen lapselle." Kun he menivät
portaita ylös, oli hänen käsivartensa Ralphin kaulassa.

Kun rouva Bascomb kylvetti lasta ja sitten pani sen vuoteeseen,
oli talossa niin hiljaista kuin hän olisi ollut siellä yksinään,
kuten tavallisesti. Mutta riisuutuessaan hän kuuli muminaa toisesta
huoneesta, nyt hyvin hillittyä, ja senkin keskeyttivät pitkät
vaikenemiset. Hän väänsi valon sammuksiin ja laskeutui jäykkänä omalle
vuoteelleen. Talo oli nyt yhtä pimeä kuin hiljainenkin. Hän lepäsi
siinä kuunnellen jännitettynä, koettaen olla kuulematta.

Äkkiä kuului pimeän läpi naurua. Lottien kummallista, kiihoittuneen
riemun lyhyttä naurua.

Rouva Bascomb hautasi päänsä toiseen pielukseen ja veti toisen
korvilleen estääkseen äänen kuulumasta. Hän ei kuullut mitään muuta,
mutta tuo nauru kaikui hänen unissaan koko yön.

Aamulla hänen toimittaessaan pöytään aamiaista Ralph tuli alakertaan.
Hän oli kalpea, hienot piirteet olivat kiusaantuneet, huulet värittömät
ja kuihtuneet. Mutta outo ilme oli haihtunut hänen silmistään. Hän oli
jälleen sama Ralph, sennäköinen kuin hän tavallisesti oli ollut pienenä
poikana, kun ei ollut oikein terve, juuri joko sairastumaisillaan
johonkin tautiin tai parantumaisillaan.

"Lottiella on jonkinlaista päänkipua tänä aamuna", sanoi hän äreästi.
"Luullakseni on parasta, että vien aamiaisen hänelle vuoteeseen."

Mentyään yläkertaan senjälkeen kun Ralph oli vienyt sinne tarjottimen,
rouva Bascomb näki ovesta, joka oli jätetty auki, Lottien istuvan
vuoteessa tarjotin edessään. Hän oli ehkä hieman väsyneen näköinen,
mutta hänen poskensa olivat tavallista kermanvärisemmät, ja hän oli
tavallista kauniimpikin, täysin puhjenneen kukkeuden vielä väikkyessä
pehmeillä huulilla ja silmissä.

Ralph seisoi hänen vieressään, katsoen häneen ja äkkiä kumartui
kiihkeästi. Kun hän sitten oli omassa huoneessaan ja nosti lapsen
kehdosta, kuuli hän hopean ja porsliinin kilinää ja Lottien nauravan,
tukahtuneen äänen: "Voi sinua tyhmyriä! Ralph, päästä irti! Enhän voi
hengittääkään. Mihin se appelsiini joutui? Sinä paha poika!"

Rouva Bascomb palasi lapsi sylissään avonaisen oven ohitse, kääntäen
päänsä syrjään. "Mitä minä olen tehnyt? Mitä olenkaan tehnyt
ansaitakseni tämän?" valitti hän mielessään. Hän oli näkevinään Lottien
haamun katsovan ivallisesti riemuiten.

       *       *       *       *       *

Viime kuukausina hän oli laiminlyönyt raamatun lukemisen ennen makuulle
menoa. Mutta nyt, keskellä Ralphin avioliiton sitä alkujaksoa, jolloin
asiat kävivät yhä pahemmiksi, hän avasi vielä kerran tämän tutun,
nahkakantisen, hyvin kuluneen kirjan. Hän tiesi, mistä paikasta piti
etsiä haluamaansa kohtaa. Hyvinkin hän tiesi, miltä sivulta löytäisi
oikeat sanat. Kun hän istuutui huoneessaan uupuneena, lapsen nukkuessa
hänen lähellään ja talon ollessa tyhjänä, ja luki löytämiään sanoja,
näytti niiden syyttävä hehku liekehtivän hänen omilta huuliltaan.

    Sillä porton huulet tiukkuvat hunajaa,
    ja öljyä liukkaampi on hänen suulakensa.
    Mutta hänen loppunsa on katkera kuin koiruoho,
    moniteräistä miekkaa terävämpi.

    Hänen jalkansa menevät alas kuolemaan,
    ja hänen askeleensa rientävät tuonelaan.

Nämä sanat täyttivät sen pienen huoneen, missä Mary Bascomb istui,
ikäänkuin jonkin villin eläimen uhkaavalla murinalla.

    Nyt minä tahdon tuomita sinut tekojesi mukaan.
    Ja minä syytän sinua kaikista sinun inhoittavista
    teoistasi eivätkä minun silmäni säästä sinua enkä
    minä aio sääliä sinua, vaan minä tuomitsen sinut
    tekojesi mukaan

Mary Bascombin silmiä poltti, hänen kätensä vapisivat, ja hänen
sydämensä jyskytti nopeasti ja säännöttömästi.

       *       *       *       *       *

Talven jatkuessa hän kärsi helmikuussa niin kovasti sydämen
jyskytyksestä, että uskoi sen johtuvan jostakin vakavasta elimellisestä
vaivasta, minkä vuoksi hän kerran keskipäivällä meni neuvottelemaan
siitä tohtori Deweyn kanssa.

Hän kertoi lääkärille oireensa. Ne tuntuivat hänestä itsestään
hirveiltä ja levottomuutta herättäviltä, kuten tavattoman nopeasti
lyövien valtimoiden äkilliset puuskat, huimaus, hirmuinen tunne kuin
hän olisi tukehtumaisillaan ja usein, jopa melkein alituisesti vaivaava
käsien hermostunut vapiseminen, jota hän ei voinut hillitä. Oliko hän
saamaisillaan halvauksen? Voiko hän mahdollisesti kuolla pöytänsä
ääreen koulussa?

Vanha karkea lääkäri kuunteli tarkkaavaisesti hänen selostustaan,
katsoen häneen tiukasti ja tutkien hänet sitten perinpohjin, lisäämättä
ainoatakaan sanaa lyhyihin käskyihinsä: "Hengittäkää syvään!"
"Ilmoittakaa, milloin tekee kipeää." "Kääntykää ympäri."

Kun hän oli lopettanut, ei hän puhunut mitään minuuttiin tai pariin,
katseli vain miettiväisesti. Koettiko hän kerrankin ajatella jotakin
ystävällistä tapaa, jolla voisi ilmoittaa kohtalokkaan uutisen, vaikka
hän muuten aina sanoi sanottavansa säälimättä?

Sitten lääkäri sanoi: "Teidän sydämessänne ei ole mitään vikaa eikä
muissakaan elimissänne. Te olette ihan terve, varmaankin mainiota
rotua. Te olette terve ruumiillisesti. Minä en voi auttaa teitä
mitenkään."

"Mutta, tohtori", väitti rouva Bascomb loukkaantuneena,
"ette varmaankaan ymmärtänyt. Minulla on sellaisia hirveitä
vavistuskohtauksia päästä jalkoihin asti. Tuskin jaksan pitää mitään
kädessäni. Ja toisinaan sydämeni sykkii niin nopeasti, että on vaikea
hengittää."

"Saatteko milloinkaan sellaisia kohtauksia koulussa?" kysyi lääkäri.

Rouva Bascombin vastaus tuli niin äkkiä, että se hämmästytti häntä
itseäänkin: "En, en!" Hänen mieleensä muistui nyt ensimmäisen kerran,
ettei hän opettajan toimeen ruvettuaan ollut milloinkaan ennen
suoriutunut siitä niin reippaasti ja niin vähän jännittyen. Siinä ei
mikään enää vaivannut häntä. Päinvastoin hän kaipasi sitä joka päivä.
Se tuntui todellakin suovan hänelle lepoa. Nyt sitä ajatellessaan hän
ihmetteli.

Lääkäri käänsi silmänsä hänestä alkaen hypistellä kynän varttaan.
"Arvaan teidän ottavan kotiolonne perin raskaalta kannalta, rouva
Bascomb", sanoi hän, "ja luullakseni juuri ne vaivaavat teitä. Teidän
pitää oppia hillitsemään itseänne paremmin. Te kärsitte kaiketi niin
sanotuista aivojen puuskista, kiusaantumisen hermostuksesta. Se ajaa
verta ulommista hiussuonista ja vaikuttaa, että sydämessänne tuntuu
niin kummalliselta. Siksi teidän pitää oppia käsittelemään elämää
kylmäkiskoisemmin."

Ensi kerran — ainoan kerran elämässään rouva Bascomb puhui suunsa
puhtaaksi. Hieman vain — kolme sanaa. "Kuinka minä voin?" huudahti
hän katkerasti, katsoen tohtoriin suoraan, pakottaen heidän katseensa
yhtymään ja vaatien hänet tunnustamaan asioiden tilan, jonka hän
ymmärsi varsin hyvin ilman sanojakin.

"Niin, kyllä tiedän, kyllä tiedän", myönsi lääkäri nopeasti.

Hän epäröi, raapi ylähuultaan epävarmana etusormellaan, katsoen
vieläkin rouva Bascombiin, ja sanoi vihdoin:

"Minä luulen teidän erehtyvän, rouva Bascomb, siinä, että koetatte asua
yhdessä poikanne kanssa hänen avioliittonsa jälkeen. Se ei menesty
milloinkaan. Nuori pari suoriutuu aina paremmin itsekseen. Uskallan
lyödä vaikka vetoakin siitä, etteivät he nauti siitä enempää kuin
tekään."

Rouva Bascomb vaipui takaisin tuoliinsa mykkänä hämmästyksestä. Tuo
lause: "Koetatte elää poikanne kanssa", järkytti häntä kuin säädytön
pila. Hän avasi jo suunsa huutaakseen: "Koetanko elää heidän kanssaan!
Hyväinen aika, hehän elävät minun kanssani. Se on _minun_ taloni!
Minähän suoritan suurimman osan kuluista."

Mutta puhelimen kello kilahti samalla kovasti lääkärin pöydällä, ja
kohta hän oli kuin peninkulman päässä, syventyneenä uuteen asiaan,
tarkkaavaisena, kaiken muun unohtaneena. Näytti siltä kuin ei enää
sopisi vaatia hänen huomiotaan, vaikka siitä maksettiinkin. Rouva
Bascomb käsitti, että hänet aina sysättiin syrjään näyttämöltä.

Lääkäri virkkoi levottomasti kuulotorveen: "Milloin alkoi kuume kohota?
Tunti takaperinkö? Hyvä Jumala! Millainen hänen valtimonsa on? Miksi
ette kutsunut minua ennen? Antakaa hänelle amylnitraattia heti. Minä
olen siellä viiden minuutin kuluttua."

Hän ponnahti seisoalleen tuoliltaan, pyysi rouva Bascombilta anteeksi
nopealla, lyhyellä viittauksella, otti päällystakin ylleen, painoi
hatun päähänsä ja hävisi.

Rouva Bascomb jätettiin yksikseen, kuten hänet nykyään aina jätettiin
ilman ainoatakaan katselijaa, joka olisi tiennyt tai välittänyt
siitä, mitä hän teki, mitä tunsi tai kuinka hänen kävisi. Hän oli
saanut huomiota osakseen hetkiseksi, ja nyt hänet lähetettiin pois
merkityksettömänä, laiminlyötynä, ja hänen oli pakko jatkaa matkaansa
— ei kukaan välittänyt minne. Hän napitti päällystakkinsa vapisevin
sormin ja katseli ympärilleen epämääräisesti kuin hakien jotakin
unohtunutta kapinetta, mutta oikeastaan miettien jotakin keinoa, jolla
voisi silotella tätä kohtausta, menettämättä kaikkea itsekunnioitustaan.

Hänen käyttäytymisessään oli hänelle itselleen jotakin outoa. Mitä
merkitsi tällainen avuton, harhaileva katse? Missä hän oli nähnyt
sen ennen? Hän ei ollut kaiketi milloinkaan näyttänyt tällaiselta
ennen, koska hänen ei ikinä ennen ollut tarvinnut kärsiä näin syvää
ylenkatseen, avuttomuuden, hylkäämisen nöyryytystä.

Nyt hän muisti sen. Sennäköisiä olivat köyhät surulliset äidit
seisoessaan hänen pöytänsä vieressä, kun hän oli kohdistanut heihin
huomionsa hetkiseksi ja sitten yhdellä ainoalla katseella, sisäisen
kärsimättömyytensä ilmaisulla, työntänyt heidät syrjään näyttämöltä.
Ah, tällä tavallako he siis tunsivat? Olivatko he samanlaisten
vaikeuksien vuoksi tulleet hänen luokseen pyytämään apua? Sellaiseenko
katkeruuteen ja yksinäiseen surkeuteen kuin tähän, mikä nyt oli
musertamaisillaan hänet, hän oli karkoittanut heidät katseellaan?
Olivatko he tulleet hänen luokseen, kuten hän oli tullut lääkärin luo,
toivoen saavansa enemmän kuin olivat uskaltaneet pyytääkään, koska
heidän hätänsä oli ollut niin suuri?

Hän häpesi ja tunsi itsensä nöyryytetyksi, kun oli joutunut heidän
asemaansa. Hän häpesi nyt, kun sen muisti, sitä katsettaankin, jolla
oli karkoittanut heidät luotaan. Hänen myötätuntonsa heitä kohtaan ei
ollut nyt hellä, vaan vihamielinen, kiihkeä ja loukkautunut. Se teki
hänelle kipeää. Se pisti syvälle arkaan kohtaan, missä se loukkasi
häntä julmasti.

Hän oli jatkanut matkaansa sokeasti katua pitkin ja pääsi jo
koulurakennuksen ovelle, ennenkuin tuli entiselleen, kuten sanotaan
(vaikka hän näinä päivinä tuskin tiesikään, mitä entisellä
tarkoitetaan), ennenkuin hän ajatteli jälleen Lottieta ja Ralphia ja
sitä tosiasiaa, huutavaa, jyskyttävää tosiasiaa, jonka ympärille kaikki
kiertyi ja jonka lääkäri oli niin loukkaavasti syrjäyttänyt, että näet
se oli hänen talonsa! Se kuului hänelle. Hän oli ostanut sen omilla
rahoillaan, niillä kolikoilla, jotka hän oli ansainnut omalla työllään.
Hän kokosi mieleensä vuorenkorkuiseksi pinoksi kaikki todistukset sen
varmistamiseksi, että se kuului hänelle. Jokaisen täytyi kai tietää
niin tärkeä asia, kenelle talo kuului. Kuinka voi kukaan hetkeksikään
unohtaa sitä, vaikka he eivät tietäisikään (kuten he eivät voineetkaan,
koska hän ei alentunut kertomaan siitä kenellekään), että hän maksoi
verot, osti hiilet, maksoi pesun ja sähkö- ja kaasulaskut ja joka
viikko siivoojattaren palkan ja suoritti melkein kaikki talousaskareet
omin käsin. Hän kokosi yhä korkeammaksi pinoksi kaiken vanhurskautensa.
"Koetatte asua yhdessä poikanne kanssa" todellakin! Tämän lauseen
herättämä suuttumus pani hänet tempoilemaan.

Hän oli nyt menossa omaan luokkahuoneeseensa, ja tottumuksen raskas
käsi sulki sen huoneen oven, missä Mary Bascomb kiehui vihasta osakseen
tulleesta kohtelusta, ja avasi sen huoneen, missä opettaja kokemuksen
nojalla helposti muisti, että oli jo aika aloittaa Ranskan ja Intian
sotien kertaaminen.

Sinä iltapäivänä hän kotiin tullessaan huomasi Lottien taas huvittavan
herra Boschia arkihuoneessa. Lottie, katsahtaen yhä uudestaan
anoppiinsa, ei maininnut siitä mitään päivällisellä. Eikä hänen
anoppinsakaan.




XII


Hän ei maininnut mitään siitä, koska tapansa mukaan ei tahtonut vaipua
Lottien tasalle edes tuottaakseen miniälleen vaikeuksia. Ainoa asia,
joka hieman tuki häntä, oli hänen horjumaton vakaumuksensa, että hän
itse oli kokonaan toisenlainen olento kuin Lottie.

Mutta hänen vaikenemiseensa oli toinenkin syy, pikemmin jonkinlainen
harkitsematon vaisto, joka muutamina seuraavina kuukausina pakotti
hänet olemaan ehdottomasti vaiti Lottien hommista. Hänen vaikenemisensa
läpi tunkeutui hänen sisimpäänsä vähitellen, ensin hiipien ja
tunnustamatta, mutta myöhemmin kiihkeästi ja riemuisan eloisasti eräs
toivo, joka väijyi hänen vaistonsa pohjalla.

Kevääseen päästessä oli tullut vakinaiseksi säännöksi, ettei Ralphin
äiti halunnut lähteä iltaisin kaupungille, kun muka oli jo käymässä
liian vanhaksi, liian väsyksissä päivän kestäneen opetuksensa
jälkeen ja mieluummin vietti "tyynen, rauhallisen illan kotona" kuin
lähti hakemaan muualta ajanvietettä. Mutta hän meni vielä kirkkoon
jokaisena sunnuntaiaamuna. Lottie sanoi vieraille: "Mamma antaa niin
suuren arvon kirkolle, ja kun se sitäpaitsi on melkein ainoa, mistä
hän välittää, koetamme aina järjestää asiat niin, että hän on vapaa
sunnuntai-aamuina."

Ralph ja Lottie nukkuivat myöhään sunnuntai-aamuina ja lepäilivät vielä
myöhempään, usein ottaen kellon kymmentä käydessä ruokitun, puetun ja
siistityn lapsen vuoteeseensa ja leikkien siellä hänen kanssaan.

Pastori Bancroft näki siis rouva Bascombin tulevan kirkkoon entiseen
tapaansa ja ottavan hurskaasti osaa "raamatun kohtien kertaamiseen".
Hän olisi hämmästynyt, jos olisi tiennyt, kuinka rouva Bascombin mieli
huojentui hänen lukiessaan ääneen parhaalla sunnuntai-korostuksellaan:

    Kyllä, hän on tullut raskaaksi pahasta
    ja synnyttänyt vääryyttä.
    Hän on tehnyt kuopan ja syventänyt sitä,

tai jos hän olisi voinut kuulla rouva Bascombin kiihkeän äänen, joka
sulautui seurakunnan lohduttavaan muminaan, kun se vastasi hänelle:

    Hän on pudonnut kaivamaansa ojaan,
    ja hän saa kärsiä omista pahoista töistään.

Pastori kaivoi liivintaskustaan esille sen paperin, jossa ilmoitettiin
Naisten armeliaisuus- ja lähetysseuran kokouksista, ja jatkoi
lukemistaan:

    Hän saa vastata omasta väkivaltaisuudestaan.

Hän ei kuullut sitä raivoa, jolla keski-ikäinen nainen huusi
vastauksensa:

    Minä tahdon kiiltää Jehovaa hänen vanhurskaudestaan.

Herra Bosch tuli yhä useammin iltapäivisin Lottien huvitettavaksi.
Ainakin ne olivat iltapäiviä, jolloin rouva Bascomb useimmiten
kuuli hänen olevan arkihuoneessa, tullessaan itse kotiin keittiön
ovesta ja mennessään heti yläkertaan omaan huoneeseensa. Siellä
hän tavallisesti tapasi lapsenkin istumassa pienessä karsinassaan
hajalleen heitettyjen leikkikalujen keskellä. Hän oli voimakas, terve
lapsi, ja hänen ruoansulatuksensa oli mainio. Niinpä hän oli yleensä
hyvällä mielellä, ainoastaan harvoin vastustaen tätä yksinäisyyteen
jäämistä. Se oli suurenmoinen hetki rouva Bascombin päivässä, kun hän
aukaisi oven hiljaa ja seisoi siinä. Lapsi kohotti katseensa, ensin
välinpitämättömän kysyvästi. Mikä riemu nähdä kysyvän katseen vaihtuvan
iloiseksi tuntemiseksi, joka kirkasti pikku kasvot kuin sytytetty
liekki, nähdä hänen pudottavan minkä lelun hyvänsä ja ojentavan
kätensä isoäitiään kohti, kuulla hänen kimeän äänensä huutavan: "Ummi!
Ummi!" ja sitten, kun hän tuli vanhemmaksi: "Mummi! Mummi!" Sellaista
päivää ei ollutkaan, ettei rouva Bascomb, vaikka olisi ollut kuinka
alakuloinen tahansa, olisi jättänyt koko maailmaa taakseen astuessaan
tähän huoneeseen. Se oli nyt kolmas huone hänen elämässään, se, missä
hän ei ollut Mary Bascomb, haavoittunut, loukkaantunut, oikeassa oleva
ja vääryyttä kärsivä nainen eikä maltillinen, toimelias, persoonaton
opettajakaan käsittelemässä ammattiinsa kuuluvia välineitä sievästi
ja kätevästi. Kun hän otti lapsen syliinsä, haihtuivat nämä molemmat
naiset hänen muististaan. Hänestä tuli Mummi, joka eli niin mitätöntä,
niin ahdasta elämää, ettei siinä ollut muuta kuin tämä lapsi, joka oli
liian nuori voidakseen puhua ja niin rajattoman suuri, että Mummin
sydän oli usein liian pieni tallettamaan kaikkea.

Viime aikoina pari näistä naisista eli samassa ruumiissa kääntäen
silmänsä syrjään toisistaan, kun Mummi, pitäen rehevää pikku olentoa
sylissään, koetti sitä pukea päivittäistä kävelyretkeä varten, rouva
Bascombin ankarana kuunnellessa alakerrasta räiskyvää naurua ja kovia,
hilpeitä ääniä.

Rouva Bascomb istui aina ääneti illallispöydässä, Lottien jaaritellessa
kaikesta muusta, paitsi vieraastaan, ja vain rouva Bascomb istui
kapeassa vuoteessaan korkeakauluksisessa pitkähihaisessa yöpuvussaan
lukien riemuiten:

    Hän, joka on mennyt helvettiin,
    ei palaa sieltä enää,
    hän ei palaa enää taloonsa.
    Eikä hänen sijansa tunne häntä enää.

Mummi laski, ennenkuin vaipui uneen, varovasti käsivartensa kehdon
poikki, niin että hänen sormensa koskettivat lapseen ja kohosivat ja
laskivat kevyen, tasaisen hengityksen mukana, joka nykyään oli hänen
ainoa iltarukouksensa.

Opettaja kuunteli ammattimaisen hartaasti opettajain kokouksessa
kerrottuja juoruja eräästä Harristownin koulusta, jossa kuului olevan
rettelöitä. Siellä oli jouduttu vaikeuksiin, tuollaiseen myrkyttävään,
kiihtyvään riitaan, joka alkaa tyhjästä, mutta joka suurten koulujen
ahtaassa ilmapiirissä kehittyy kummalliseksi, ilkeäksi, katkeraksi,
elämän ja kuoleman uhalla käytäväksi taisteluksi.

Se oli alkanut (mutta tähän aikaan ei kukaan enää ajatellut, kuinka se
oli alkanut) siitä mielipiteiden eroavaisuudesta, kuinka maantiedettä
oli opetettava kolmannella luokalla. Mutta nyt se oli hyvin ilmeistä
sotaa, johon jokainen lähellä oleva oli vedetty mukaan. Toinen osa
opettajista oli johtajan ja toinen johtokunnan puolella. Tähän
kiehuvaan vihan kattilaan silmäilivät toisen pienemmän kaupungin
opettajat tyytyväisen innostuneina. Heidän omassa koulussaan ei ollut
sattunut oikeata tarmokasta oppiriitaa vuosikausiin, itse asiassa
ei sen koommin kun heillä oli ollut johtajana herra Kennedy, tyyni,
vanhahko, kyynillinen herra Kennedy, joka ohjaili alaisiaan niin
sievästi heidän heikkouksiensa avulla.

Harristownin taistelun kehityksestä teki joka viikko selkoa
seitsemännen luokan opettaja, jonka perhe asui Harristownissa ja joka
vietti viikon loppunsa siellä. Kaikki taistelut ovat mielenkiintoisia
näytelmiä erittäinkin niille, jotka eivät ole uhattuja. Tämäkään
ei ollut siitä poikkeus. Rintamauutiset levitettiin pirteästi
Gilmanvilleen Main-kadun koulun opettajille, jotka virkatovereina
olivat uteliaita tietämään, kuinka asia päättyisi.

Se päättyi sellaisella paukauksella, joka säikähdytti heitä, sillä se
vavisutti maata heidän omien jalkojensakin alla. Riidan puolivälissä
sai Harristownin johtaja eräästä varakkasta Tyynen valtameren
rannikolla sijaitsevasta kaupungista pyynnön, että hän perustaisi
sinne edistysmielisen, nykyaikaisen koulun. Se oli runsas, rahoilla
lastattu Tyynen valtameren rannikon tarjous, jonka hyväksymisen hän
lukuvuoden viime kokouksessa lennätti liioitellun kerskailevasti Idän
koulun saidan ja vanhoillisen johtokunnan eteen, ojentaen sille samalla
erohakemuksensa yhtä riemuitsevalla eleellä kuin ammattinyrkkeilijä
antaa vastustajalleen lopullisen iskun. Mutta siihen sisältyi
vielä enemmänkin. Hän vei mukanaan sellaisille palkoille, jotka
kohtuuttomasti ylittivät Harristownissa maksetut, ne kuusi opettajaa,
jotka olivat olleet hänen puolellaan. Nämä seitsemän katosivat
samanaikaisesti, ja siinä oli sellaista nenälle käypää julkeutta, ettei
Harristownin johtokunta voinut sitä sietää. Se ei tuhlannut aikaa,
vaan kääntyi alentuvasti pienemmän, köyhemmän Gilmanvillen puoleen
lahjoineen, ja Main-kadun koulun opettajat hämmästyivät kuullessaan,
että herra Kennedylle, heidän omalle Kennedylleen, johon he olivat
luottaneet kuin vuodenaikojen palautumiseen, oli tarjottu niin suuri
palkka Harristownin autioituneen koulun haltuunsa ottamisesta ja
uudestaan järjestämisestä, että hän oli suostunut.

       *       *       *       *       *

"Rouva Bascomb, saisinko puhutella teitä hetkisen kello
kahdeltatoista?" oli herra Kennedy sanonut, ja siellä hän nyt oli
johtajan konttorissa suljetun oven takana ja ihmetteli, mitä oli
tulossa.

Herra Kennedy selitti sen sellaisella virallisen jäyhällä tavalla,
jolla hän oli kyennyt johtamaan ja hillitsemään kaikkien näiden
helposti kiihoittuvien naisten luonteita. Hän selitti sen ikäänkuin
rouva Bascomb voisi katsella sitä yhtä tyynesti kuin hän itsekin,
ikäänkuin se ei olisi lainkaan mahdotonta — mutta tietysti hän ei ollut
selvillä siitä, mitä rouva tiesi tai toivoi, odottaen sen varmasti
tapahtuvan tavalla tai toisella. Hän pyysi rouva Bascombia eroamaan
nykyisestä toimestaan ja kodistaan ja lähtemään hänen ja neljän
nykyisen opettajatoverinsa kera Harristowniin, esittäen siitä koituvat
edut hyvin selvästi: "Vuosipalkka on viisisataa dollaria suurempi ja
työ helpompi. Luokalla ei ole koskaan viittäkolmatta oppilasta enempää,
ja kaikki ovat varakkaista kodeista. Siellä ei ole työläisten, vaan
ainoastaan hienojen kotien lapsia."

Hän keskeytti antaakseen tämän vaikuttaa. Koska hän oli tarkastellut
rouva Bascombia yksitoista vuotta, tiesi hän, että tämä puoli asiaa
painoi enemmän kuin raha. Mutta rouva ei sanonut mitään, eipä näyttänyt
edes innostuvan.

No niin, johtajalla oli varastossaan toinenkin ammus ja vielä pari
kolme lisäksi.

"Elämän mahdollisuudet ovat erittäin miellyttävät Harristownin
hienossa osassa", jatkoi hän. "Vähän matkan päässä koulusta on niin
hieno täysihoitola, etten ole milloinkaan hienompaa nähnyt, ja sitä
hoitaa todellinen herrasnainen omassa hienossa vanhassa talossaan. Ja
tehän tiedätte, millaisia etuja Harristown tarjoaa teidänlaisellenne,
älyllisiä pyrintöjä kannattavalle naiselle, eikä meillä täällä
Gilmanvillessä ole läheskään siihen verrattavaa: hienoimpia luentoja,
parhaita kappaleita New Yorkin teattereista, Sothern ja Marlowe
Shakespearen näytelmissä, Sembrich lausujana..."

Rouva Bascombin ilme hämmästytti häntä. Hän ei päässyt siitä selville
eikä voinut käsittää, miksi rouva Bascomb ei empimättä rientänyt pakoon
siitä sekamelskasta, jonka hänen poikansa avioliitto oli tuonut hänelle
kotiin. Hän oli näyttänyt kalpealta koko talven. Tässä tarjoutui
hänelle tilaisuus pelastua kaikesta arvokkaasti. Siihen herra Kennedy
oli luottanut.

Rouva Bascomb vastasi tyynesti: "Kiitoksia vain siitä, että muistitte
minua, herra Kennedy. Annan sille suuren arvon, mutta en voi
ajatellakaan sen hyväksymistä. Minua tarvitaan kotona." (Hän oli
sanomaisillaan: "Minua tullaan tarvitsemaan kotona.")

Herra Kennedy ei olisi voinut saada parempaa tilaisuutta viimeiselle
laukaukselle. "Rouva Bascomb", sanoi hän kumartuen eteenpäin,
"sallitteko minun puhua vanhan ystävän vilpittömään tapaan?
Sallitteko minun sanoa, mitä luonnollisesti itsekin tiedätte...
ettei sellainen suunnitelma ole milloinkaan hyväksi, että äiti asuu
yhdessä avioliittoon menneen poikansa kanssa. Siihen liittyy aina
onnettomuutta. Mitä tähän tapaukseen tulee... tiedän sen... yhtä hyvin
kuin kaikki muutkin... ettei tuo... hm... onnettomuus ole teidän
syytänne. Te... hm... teillä on ollut myötätuntomme puolellanne. Mutta
kaikki olemme tajunneet... hm... jos saan sanoa niin... että nuorten
naineiden ihmisten on itsensä paras ottaa vastuu niskoilleen. Ihmiset,
jotka menevät naimisiin" — hänen äänensä muuttui puuromaiseksi, ja hän
keskeytti, hakien epäröiden sanoja — "ihmiset, jotka menevät naimisiin,
ottavat itselleen erinäisiä velvollisuuksia, jotka heidän pitäisi..."

Tämä oli mieletöntä, ajatteli rouva Bascomb. Kuinka johtaja saattoi
sovittaa tuollaisia ummehtuneita vanhoja jokapäiväisyyksiä tähän
tapaukseen? Hän ei aikonut sietää sitä hetkistäkään lisää. Hän nousi
lopettaakseen kaikki selittelyt. Mutta ei kuitenkaan vihaisesti. Hän
oli liian varma asiastaan tunteakseen suuttumusta. Eikä herra Kennedy,
voimatta tietää, mitä oli tulossa kotona, voimatta nähdä sitä toivon
ovea, joka hitaasti avautui, saattanut tietää, kuinka väljähtyneiltä
hänen pienet valmiiksi ajatellut mietelmänsä kuulostivat.

Hän sanoi: "Joskus on sellaisia erityisiä olosuhteita... ei, minä
luulen, että minua tullaan tarvitsemaan kotona liian paljon, voidakseni
ottaa vastaan paikan muualta." Ärtyneenä toisen tietämättömyydestä,
vaikka itse ei kertonut kaikkea, hän lopetti hieman jäykästi: "Luulen
kykeneväni yhtä hyvin arvostelemaan omia asioitani kuin — kuin muutkin
ihmiset."

Herra Kennedy ei tunnustanut häviötään. Hän tarvitsi todellakin
rouva Bascombia. Hän saisi kyllä tarpeeksi tekemistä Harristownissa,
vaikkei palkkaisi toimeen jotakin kokematonta nuorta opettajaa, mikä
ehkä ei päättyisi hyvin. Niinpä hän sanoi herttaisesti, välittämättä
kieltäytymisestä: "No niin, rouva Bascomb, ajatelkaa kuitenkin asiaa,
ajatelkaa sitä joka tapauksessa. Minä säilytän teille sen toimen
avoinna viikon. Ei kukaan järkevä ihminen voi päättää mitään vähemmässä
kuin viikossa. Tulkaa tänne ensi keskiviikkona ja ilmoittakaa minulle
silloin lopullinen päätöksenne."

Kun rouva Bascomb astui keittiöön sinä iltapuolena, ei arkihuoneesta
kuulunut ääntäkään. Herra Bosch ei nähtävästi ollut tullut. Mutta
mennessään sen kautta halliin hän kuuli verhojen takaa äkillistä
säikähtynyttä liikettä, tuoli narahti, astuttiin nopeasti pari kolme
askelta, ja samalla alkoi kuulua hengästyneitä, mutta sujuvia ääniä
kuin siellä puheltaisiin vain ylimalkaisista asioista. Hän pysähtyi
epävarmana. Lottien ääni sanoi: "Tekö siellä olette, mamma? Hyväinen
aika, ettekö tule kotiin liian varhain? Herra Bosch ja minä sanoimme
juuri, kuinka tämä ihana kevätilma panee ihmisen rientämään!"

Lottie seisoi siinä työntäen verhoa syrjään. Hänen anoppinsa nojautui
seinään, voidakseen riisua kalossinsa, ja suuntasi katseensa syrjään
heistä. Hän ei katsahtanutkaan Lottieen, mumisi vain jotakin lapsesta
ja meni yläkertaan.

Takaansa hän kuuli Lottien huojentuneen äänen sanovan: "Ei, hän ei
huomannut..." Lottie luuli häntä varmaankin hölmöksi. Sitä parempi. Hän
sanoi itsekseen:

    Kaikki ne, jotka vihaavat, joutuvat häpeään,
    eikä jumalattomien telttaa ole enää olemassa.

"Mummi! Mummi!" huusi lapsen ääni. Hän oli niin älykäs, tuo pieni
lemmikki. Tiesi täsmälleen ajan, milloin sai ruveta odottamaan isoäitiä
ja kaivattua kävelyretkeä. Hän tunsi jo portailta kuuluvat askeleet.

Pienen makuuhuoneen ovi oli auki. Lapsi seisoi nojautuen pienen
karsinansa aitaukseen käsivarret ojossa ja polkien pieluksia
kärsimättömästi. "Mummi! Mummi! Ulos! Ulos!"

Ikkunasta tulviva valo, joka kimmahti takaisin valkoisesta ovesta, osui
kirkkaana lapsen kauniiseen korkeaan otsaan, jättäen silmät varjoon
ja tuoden näkyviin poskien ja leuan ääriviivat, jotka tavattomasti
muistuttivat isoisää. Rouva Bascomb hillitsi huudahduksensa ja
painoi kädellä sydäntään, johon oli koskenut kovasti. Hyväinen aika,
nehän olivat Johnin omat kasvot, hänen todellinen ilmeensä! Vainaja
oli siellä ja katsoi häneen noista rakastavista, elävistä silmistä
tervehtien...

Hän sieppasi lapsen syliinsä ja tarkasteli hänen kasvojaan.

"Ulos! Ulos!" huusi pienokainen pomppien maltittomana ja suoristaen
pienen voimakkaan selkänsä terveen lapsen hämmästyttävän voimakkailla
tempauksilla. Hento keski-ikäinen nainen jaksoi tuskin pidellä häntä
sylissään. Säikähtyneellä isoäidillä, jonka sydän vieläkin sykki
hurjasti yhdennäköisyyden järkytyksestä, ei ollut muuta kuin yksi toivo
— saada puristaa hänet kovasti syliinsä, peittää hänet suuteloilla,
tunnustella häntä ja joutua hänen tunnusteltavakseen.

Mutta pienokainen ei halunnut mitään sellaista, vaan tahtoi päästä ulos
katsomaan maailmaa ja hengittämään raitista ilmaa. Hän ei vaatinut
isoäidiltään muuta kuin palveluksia.

Rouva Bascomb höllensi kaipauksesta pakottavien käsivarsiensa otetta,
laski lapsen kehtoon ja ryhtyi etsimään pientä lakkia ja päällystakkia.




XIII


Lottien kanssa oli melkein mahdotonta tulla toimeen muutamina
seuraavina päivinä. Hänen mielentilansa purkautuivat alituisesti esille
tunteenpuuskina, joita hänen anoppinsa ei ymmärtänyt, ja vaihtelivat
nyt melkein joka hetki sen sijaan, että niiden välillä oli ennen
tavallisesti ollut tunti. Mitä ikinä joku teki, oli se väärin: jos
puhui tai oli puhumatta, otti lapsen syliinsä tai antoi sen olla
alallaan, ehdotti kaupungille lähtöä tai kotona pysyttelemistä. Hän
vihastui hirveästi, kun rouva Bascomb, ajatellen ilman muuttuneen
aamusta, riisui paksun villapuseron, jonka Lottie oli pukenut lapsen
ylle, ja otti sen sijalle kevyen röijyn, jonka itse vasta äskettäin oli
ostanut.

"Hän on minun lapseni!" oli Lottie tiuskaissut, riisuen kiireesti
röijyn, heittäen sen lattialle ja tunkien lapsen käsivarret takaisin
villanutun hihoihin.

Kun hän sai selville, että Ralph oli kuluttanut puolituntisen
pallokentällä (avajaiskilpailuissa, ensi kerran toista vuotta kestäneen
poissaolon jälkeen), aloitti hän äkäisen murjotuksen, jota Ralph,
puolustellen itseään, katuen, kiusaantuneena turhaan koetti murtaa
pitkillä toistetuilla selityksillä, kuinka kaikki tapahtui, kuinka hän
ei ollut ehtinyt soittaa hänelle eikä ottaa häntä mukaansa, kuinka
päällikkö oli tullut puoli tuntia ennen sulkemisaikaa hänen luokseen
ja sanonut: "Kuulkaa, Bascomb, lähdemmekö kilpailuun?" Rouva Bascomb
raivostui Ralphiin, nähdessään kuinka tuskaisena hän tarkkasi Lottien
kasvoja, kuinka hän hätääntyi huomatessaan niissä tyytymättömyyden
varjon, kuinka levoton hän oli, kunnes Lottie suvaitsi leppyä ja
jälleen hymyillä. Lottien tarvitsi vain katsahtaa häneen voidakseen
hallita häntä, ajatteli rouva Bascomb vihoissaan.

Ja kuitenkin rouva Bascomb sattui näiden myrskyjen, ärtyisyyden ja
järjettömyyden puuskien keskivaiheilla näkemään vilahdukselta Lottien
toisenlaisena kuin milloinkaan ennen. Hän kulutti tavallisesti
lauantai-iltapäivän ulkosalla lapsen kanssa, Ralphin ja Lottien mentyä
jonnekin tekemään jotakin, ellei muuta, niin ainakin katselemaan
eläviäkuvia. Mutta Ralph ei ollutkaan vapaa eräänä lauantai-iltapäivänä
toukokuussa. Hän oli soittanut konttorista, että hänen piti olla
ylityössä koko iltapäivä. Se oli aina tervetullutta, koska se tarkoitti
lisätuloja. Lottie oli pukeutunut ja lähtenyt kaupungille heti puolisen
jälkeen. Rouva Bascomb oli sopinut hammaslääkärinsä kanssa kello kolmen
ajasta. Siinä ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa lapsi mukaan kokoon
taitettavissa vaunuissa, jotka hän jaksoi kantaa yksinään portaita ylös
ja alas.

Hän saapui juuri ajoissa hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen hän
ei koskaan myöhästynyt mistään — mutta lääkäri ei voinutkaan ottaa
häntä vielä vastaan. Tavallisesti istuessaan siellä hänen hitautensa
viivyttämänä, kun hän oli rientänyt tulemaan ajoissa, hän vaivasi
aivojaan morkkaamalla maailman pahanilkisyyttä. Mutta tänä iltapäivänä
hänen täsmällisyyttään kohdannut vääryys näytti liukuvan hänen ohitseen
pistämättä kipeästi. Hän ei voinut kohdistaa siihen ajatuksiaan.
Kummallista! Ehkä se johtui siitä, että pienokainen häiritsi hänen
tarkkaavaisuuttaan hämmästyttävällä harrastuksellaan kuviin, ollen
siinä paljon edellä iästään. Hammaslääkärin pöydällä lojuvien vanhojen,
pehmenneiden aikakauskirjojen joukossa oli muuan risainen kuvakirjakin.
Isoäiti hämmästyi nähdessään, kuinka näppärästi pienet kädet
kääntelivät lehtiä, kuinka tarkkaavaisesti kirkkaat silmät katselivat
hevosien ja kamelien ja sikojen hauskoja kuvia.

"Enpä ole milloinkaan elämässäni nähnyt noin taitavaa lasta!" ajatteli
hän ylpeästi. Ja sitten hän uudesta mielijohteesta hymyili itselleen
huvitettuna. Hyväinen aika, hänhän oli ihan samanlainen kuin mautkin
hassahtaneet isoäidit.

Hän ajatteli nyt ensi kerran, että hän sentään jossakin suhteessa oli
hieman muiden ihmisten kaltainen.

Hän siirsi katseensa hetkiseksi pienokaisesta syrjään. Hammaslääkärin
vastaanottohuone oli alakerrassa. Katukäytävä oli juuri hänen ikkunansa
edessä. Ryhmä työläistyttöjä seisoi siellä nauttien lauantai-illan
suomasta miellyttävästä laiskottelemisesta, jutellen kevyesti ja
näyttäen papukaijaparvelta kirkkaanvärisissä hatuissaan ja puvuissaan.
Heidän kimeät, sivistymättömät, varomattomat nuoret äänensä kuuluivat
avonaisesta ikkunasta sekavina ja hajanaisina joutavan ja tyhmän
keskustelun katkelmina.

"Minä sanoin hänelle, minä sanoin: 'Sinun on parasta pitää huolta
omista asioistasi!' minä sanoin."

"Hän sanoi minulle: 'Vaaleanpunainen on sinun värisi äläkä sinä
milloinkaan välitä siitä, mitä muut sinulle sanovat.'"

"Hän aikoi suuttua, mutta ei voinut silti olla purskahtamatta nauruun."

"Se uusi askel, jonka hän näytti minulle..." "Musta satiiniröyhellys
ompeleita pitkin..." "Jos vain kärvennät päät..."

He tirskuivat ja työnsivät päänsä yhteen kuiskaillakseen, purskahtaen
sitten kovaan nauruun, heiluen korkeilla kannoillaan, heidän sileiden
valkoisten nuorten kurkkujensa taipuessa taaksepäin kuin visertämään
rupeavien lintujen kaulat.

Rouva Bascomb näki vilahdukselta erään kasvot, verhojen muodostaessa
hetkiseksi puitteet niiden ympärille — kauniit, lapselliset,
tyhmät kasvot, jotka olivat ihan kukkuroillaan mielihyvää, jonkun
leikkikentälle välitunniksi rientäneen tytön kasvot, jotka olivat
täynnä kalliiden, läksyistä vapauttavien minuuttien riemua.

Verho lennähti syrjään. Tyttöjoukko maleksi tiehensä, heidän ääntensä
lakatessa vähitellen kuulumasta. Nuo kasvot olivat olleet tutut. Missä
hän oli ne nähnyt?

Kah, se tyttöhän oli Lottie!

"Kaikki valmista, rouva Bascomb", sanoi hammaslääkäri avaten oven
hänen takanaan. "Olen hyvin pahoillani siitä, että olen antanut teidän
odottaa."

Tuntien rouva Bascombin vanhastaan hän lausui anteeksipyyntönsä peläten
ja oli iloinen, kun rouva Bascomb ei huomauttanut ollenkaan hänen
viipymisestään.

Kotona sinä iltana Lottie oli kummallisempi ja oikullisempi kuin
koskaan. Rouva Bascomb, kylvetettyään lapsen, ruokki hänet ja pani
hänet vuoteeseen, istuutuen sitten, mitä harvoin teki kotonaan,
puoleksi tunniksi lukemaan jotakin kirjaa. Hän ei milloinkaan enää
halunnut istua arkihuoneessa iltaisin. Hänelle kuuluva osa talosta
oli supistettu tähän pieneen makuuhuoneeseen, jonka hän jakoi lapsen
kanssa. Tänä lämpimänä kevätiltana hän antoi ikkunan ja oven olla auki,
että ilma vaihtuisi, ja istuutuen lampun viereen, joka oli käännetty
varjostamaan lapsen silmiä, hän avasi kirjan ja alkoi lukea.

Se oli Kansallisen kasvatusyhdistyksen valiokunnan laatima selostus
niin sanotusta itävaltalaisesta vähennyslaskun opettamistavasta. Herra
Kennedy oli antanut sen hänelle ja pyytänyt häntä lausumaan siitä
mielipiteensä seuraavassa opettajain kokouksessa. Se oli tapahtunut jo
monta viikkoa sitten, mutta hänen väkisin hillitty vihansa, toivonsa
ja kärsimättömyytensä olivat tehneet hänet niin hajamieliseksi, ettei
hän ollut kyennyt koko asiaa ajattelemaan. Tämän uuden menetelmän
väitettiin voivan lyhentää kolmella viikolla vähennyslaskun
opettamiseen tarvittavaa aikaa, joten jäisi paljon enemmän tilaisuutta
kertomataulun opettamiseen. Sellainen säästö oli luonnollisesti tärkeä.

Kun hän istui siinä koettaen kiinnittää tarkkaavaisuuttaan menetelmän
asialliseen, johdonmukaiseen selitykseen, oli hän epämääräisesti
tietoinen Lottiestakin, joka harhaili levottomana huoneissa, liikkuen
edestakaisin huoneensa ja kylpyhuoneen väliä, läiskien ovia, avaten
laatikoita ja paukutellen niitä kiinni. Oli selvää, ettei hän tiennyt,
mihin hän oikeastaan ryhtyisi, vaikka talossa olikin suunnattomasti
tehtävää.

Kun tätä rauhatonta liikehtimistä jatkui, ihmetteli rouva Bascomb,
oliko Ralph ehkä ihmeeksi mennyt kaupungille ilman Lottieta.
Hetkisen kuluttua, kun tämä mielijohde kohosi korkeammalle hänen
tietoisuuteensa, laski hän kirjansa syrjään ja meni alakertaan muka
juomaan lasillisen vettä. Ralph istui arkihuoneessa vaipuneena syvälle
nojatuoliin ja piteli, käsivarret levitettyinä leveälle eteensä,
sen newyorkilaisen lehden suuria sivuja, jota hän aina halusi lukea
pirteiden urheilu-uutisten vuoksi. Rouva Bascomb oli nähnyt hänet tällä
tavalla tuhansia kertoja ja nytkin kiinnitti sivumennen huomionsa tähän
tuttuun kuvaan. "Hyväinen aika", ajatteli hän. "Ralph onkin kotona!
Mikähän minut pakotti ajattelemaan, että hän oli mennyt ulos?"

Itävaltalainen vähennyslaskun opettamistapa palasi heti hänen
mieleensä. Hän alkoi muistella muutamia nykyisen luokkansa erityisiä
lapsia, joille laskento oli hyvin vaikeata. Huojentaisiko tämä
menetelmä todellakin heidän opintojaan?

Hän istuutui vielä kerran lampun ääreen kirja kädessään, unohtaen
melkein kokonaan Lottien ja hänen laiskan, tarkoituksettoman
häärimisensä. Hiljaisuus.

Oliko yhteenlaskun käsite todellakin helpompi kuin vähennyslaskun,
oleellisempi tavallisen lapsen tavalliselle järjelle? Hän muisteli
menneiden vuosien opettajakokemuksia, punniten tätä asiaa vakavasti.

Sitten säpsähdytti häntä se vaikutelma, että joku katsoi häneen
kiinteästi. Hän käänsi äkkiä päätänsä ja näki Lottien seisovan ovella.
Rouva Bascomb taivutti päänsä kumaraan, niin että sopi katsella
silmälasien yli, saadakseen selville, mitä Lottie halusi.

"Kysyitkö sinä minulta mitään, Lottie?" sanoi hän.

"Olen seisonut tässä ihmetellen, mitä kirjaa te luette", sanoi Lottie
odottamatta.

Hän oli pukeutunut rypistyneeseen aamunuttuun, eivätkä hänen kasvonsa
olleet oikein puhtaat. Kotona ei tavallisesti ollut sellaista iltaa,
ettei Lottie viettänyt tuntikausia kuvastimen ääressä.

"Mitäkö minä luen", toisti rouva Bascomb hämmästyen aika
lailla ja tuskin uskoen, että oli kuullut oikein. Hän katsoi
Lottieen ja sitten jälleen kirjaansa. "Tämä on vain Kansallisen
kasvatusyhdistyksen toimittama julkaisu itävaltalaisesta vähennyslaskun
opettamismenetelmästä", sanoi hän.

Tällaisen tosiseikan selvällä toteamisella oli ennenkuulumaton vaikutus
Lottieen. Hän heilautti käsivartensa päänsä yläpuolelle ja huudahti
kiihkeästi: "Ah, hyvä Jumala!" Sitten hän purskahti itkuun ja hyökäten
takaisin omaan huoneeseensa läimäytti oven kiinni takanaan.

Rouva Bascomb ei ollut milloinkaan hämmästynyt näin vilpittömästi
eikä ikinä joutunut tällaiseen neuvottomuuteen. Tuntui siltä kuin hän
olisi kertonut neljä neljällä ja nähnyt sen silmiensä edessä tekevän
viisitoista. Ei kannattanut koettaakaan ymmärtää Lottieta — saada
selvää hänen tempuistaan. Se oli samanlaista kuin koettaisi ymmärtää
kissaa tai koiraa.

Eikä piakkoin olisi enää tarvis sitä koettaakaan.

Tyyntyneenä ja ylenkatseellisena rouva Bascomb jatkoi niiden
menetelmien tutkimista, joita itävaltalaisissa kouluissa sovellettiin
vähennyslaskun opettamiseen.




XIV


Rouva Bascomb oli usein kysynyt itseltään levottomana, mille kannalle
hänen olisi parasta asettua, jos... kun... Hän pelkäsi, ettei hän
voisi teeskennellä hämmästystä, koska oli niin monta kertaa miettinyt
kaikkia niitä mahdollisia keinoja, joilla se voisi tapahtua, ettei
mikään niistä voinut olla hänelle tuntematon. Ja Ralphin mielestä se
varmaankin olisi omituista, ellei hän hämmästyisi.

Mutta sen tapahtuessa hän huomasikin, ettei hänen tarvinnut olla
huolissaan siitä tarkkaavaisuudesta, jota Ralph hänelle osoittaisi. Se
selvisi hänelle sinä hetkenä, jolloin hän maanantai-iltapäivänä avasi
oven ja näki Ralphin seisovan siellä lapsi sylissään, kasvot kalpeina
silmien leimutessa.

Hänen ilmeensä ja sekin, että hän oli siellä siihen aikaan päivästä,
säikähdytti häntä niin, että hän huusi kuin ei olisi ennakolta tiennyt
hänen vastaustaan: "Voi, Ralph! Mitä on tapahtunut?"

"Lottie on mennyt tiehensä", tiuskaisi Ralph käheällä äänellä.
"Karannut. Lähtenyt sen Boschin mukana, joka kerran vieraili täällä
hänen luonaan. Hän lähetti sanan konttoriin, että minun piti tulla
kotiin heti, koska lapsi jäisi muuten yksikseen. Ja kun tulin tänne,
oli täällä kirje häneltä."

"Ah, Ralph!" huusi hänen äitinsä, jonka polvet horjuivat. Hän vaipui
istumaan, suunnaten katseensa tarkkaavaisesti pojan kasvoihin. Miltä
kannalta Ralph tämän asian ottaisi?

Ralph luuli äidin huudahduksen johtuneen myötätunnosta ja torjui sen
raa'asti. "Pyh, minä en välitä siitä!" sanoi hän hurjasti. "Sinun ei
tarvitse luulla sen merkitsevän minulle mitään. Antaa hänen mennä!"

Hänen äitinsä kalpeat, säikähtyneet kasvot näyttivät hämmästyttävän
häntä, tekevän hänet toivottomaksi. "Hyvä Jumala, äiti" sanoi hän
vihaisesti. "Sinun on täytynyt huomata, millainen helvetinmoinen
erehdys se oli. Millainen hölmö, millainen kirottu ääliö mies sentään
voi olla!"

Hänen äitinsä nautti hänen sanoistaan kuin nektarista. Hän tunsi
rintansa kohoilevan rajusti ja alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut.
Se oli siis lopussa, uskomaton painajainen oli haihtunut. Hän oli
hengissä päässyt sen läpi. Eikä Ralph välittänyt koko asiasta, ei ollut
ennenkään välittänyt. Hän oli saanut Ralphin takaisin jälleen, oman
Ralphinsa. Ja hänellä oli lapsi, Johnin pojantytär. Vuosia aukeni hänen
eteensä ja niiden kultainen portti helisi.

"Ah, Ralph", huudahti hän jälleen, kyynelien virratessa poskille.
"Rakas poikani, rakas poikani!"

Ralph oli hänen poikansa jälleen, vapautunut siitä saastaisesta
tilasta, joka oli pannut hänet näyttämään niin halveksittavalta ja
erottanut heidät molemmat säädyllisistä ihmisistä, säädyllisistä
elämäntavoista, ja voisi aloittaa kaikki uudestaan, poika parka, elää
niin, että olisi kunniaksi sekä itselleen että hänelle. Hän tunsi
entisen äidinrakkautensa palaavan yhtä puhtaana kuin hän koskaan oli
sitä tuntenut.

"Rakas, rakas poikani!" huusi hän kyyneltensä läpi ja astui kiihkeänä
Ralphin luo. "Äitisi on täällä luonasi. Me voitamme sen kyllä yhdessä
ja unohdamme kaikki. Jokainen unohtaa sen pian. Ja meillähän on lapsi.
Hän on jättänyt meille lapsen." Hän kiersi käsivartensa Ralphin ja
pienokaisen ympärille, puristaen heitä molempia rintaansa vasten. Hän
rakasti poikaansa sanomattomasti senvuoksi, ettei tämä välittänyt
Lottien karkaamisesta.

Ralph seisoi jäykkänä ja kylmänä hänen syleilyssään, ja hän tunsi...
mitä hän tunsikaan? Jotakin, mitä heidän toisiaan koskettavat ruumiinsa
ilmoittivat hänelle, jotakin, mitä ei ollut huomannut hänen kasvoissaan
eikä kuullut hänen äänessään, jonkin hänen ruumiistaan tulleen viestin,
joka ei mennyt aivojen läpi — jotakin, mitä hän hetkistä myöhemmin
kieltäytyi myöntämästä tunteneensa. "Anna minulle lapsi", sanoi hän.
"Sinun pitää mennä yläkertaan pesemään kasvosi ja kätesi. Se tekee
sinulle hyvää." Sillä pari polttavaa kyyneltä oli vierähtänyt Ralphin
silmistä ja juovittanut hänen kalpeat poskensa.

Ralphin mentyä hän ajatteli: "Hän on yksinkertaisesti ihan suunniltaan
äärettömästä huojennuksesta. Se on luonnollisesti hermostuttava
järkytys, kuten ainakin suuri muutos. Minun täytyy valmistaa illallinen
tavallista aikaisemmin. Hän on ruoan tarpeessa."

Kun Ralph tuli alakertaan, lähetti rouva Bascomb hänet takapihalle
lapsen kanssa, joka jo tähän aikaan alkoi seisoskella yksinään ja
astua muutamia askelia. Hän itse ryhtyi hääräilemään keittiössä ja
ruokasalissa. Hänen jalkansa eivät tuntuneet koskettavankaan lattiaan,
ja hän uskoi voivansa yhdellä ainoalla ponnahduksella hypätä tuolin tai
pöydän yli. Sellainen hurja helpotus oli peloittava. Ei ollut ihmekään,
että Ralph näytti järkkyneeltä. Ei olisi hyvä sallia hänen puhua siitä
liian paljon, vaan suunnata hänen ajatuksensa rauhallisiin, iloisiin
tulevaisuuden suunnitelmiin.

"Tulevaisuus!"... Tämä sana pani pasuunan soimaan hänen sydämessään.
Hän ja Ralph ja lapsi. He voisivat nyt sanoa häntä Joannaksi, nimittää
häntä oikealla nimellään. He saisivat pitää hänet kokonaan itseään
varten, rakastaa, kasvattaa ja kehittää häntä kuin mahdollisuuksien
rikasta puutarhaa, jollainen hän oli. Kaikki hänen omat kokemuksensa
kasvattajana ja äitinä voitaisiin nyt panna kehittämään hedelmiä
rakkaassa lapsessa, Johnin pojantyttäressä...

"Tule, Ralph", huusi hän, "illallinen on valmis".

Sellainen illallinen! Saada syödä ateriansa väittelyittä ja juoruitta,
ilman pitkiä mutkallisia kertomuksia viimeisten elävienkuvien
juonesta, tarvitsematta hermostuneesti pelätä selittämättömiä
äkillisiä vihanpuuskia, ilman loppumattomia, epäjohdonmukaisia juttuja
tuntemattomista ja halveksittavista arki-ihmisistä, jotka kuuluivat
Lottien menneisyyteen! Oli uskomatonta, kuinka suurta mielihyvää
rouva Bascomb tunsi katsellessaan korkeassa tuolissaan istuvaa lasta,
joka söi tyynesti eteensä pantua terveellistä, ravitsevaa ruokaa,
rimpuilematta minkään aiheettoman tyhmän vallattomuuden takia ("Kas
niin, mamman pikku tytönkin pitää saada säilykkeitä, jos hän vain
haluaa.") tai joutamatta ilman syytä äkillisen ankaruuden uhriksi
("Voi, sinä ilkeä pieni tenava, kuinka sinä kehtaat sotkea sylisi
tuolla tavalla! Ihan tulen sairaaksi katsellessani sinua. Istu suorana
siinä, tai minä näytän sinulle. Enpä ole milloinkaan nähnyt mokomaa
ruokotonta lasta.")

Rouva Bascomb koetti nyt parhaansa mukaan pitää keskustelua tyynenä ja
rauhallisena eikä maininnut Lottieta, vaan puheli lapsen reippaista,
hullunkurisista pikku tempuista. Hän pani lapsen yhä uudestaan
toistamaan kaikki sen tuntemat sanat, ja kun hän kuuli sen liittävän
pari sanaa yhteen tehdäkseen niistä lauseen, huudahti hän kuin se olisi
jotakin ihmeellistä.

"Vauva kuuma", sanoi pienokainen selvästi kuin ilmaistakseen, miksi oli
sylkenyt suustaan ensimmäisen lusikallisen lientä.

"Kuulehan, Ralph", sanoi hänen isoäitinsä, "minä en muista milloinkaan
kuulleeni noin nuoren lapsen kyenneen..."

Ralph sanoi puuromaisella äänellä: "Missä hän on voinut seurustella
sen miehen kanssa? Ei ainakaan kadulla. Siitä olisin kyllä kuullut
puhuttavan."

Kun hänen äitinsä pelokkaasti katsoi häneen, tiuskaisi hän vihaisesti:
"Eipä silti, että minä _välittäisin_ siitä! Jos _mies_ vain on
sellainen, jollaisista hän pitää."

"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hänen äitinsä. "Me emme syö mitään
jälkiruokaa tänä iltana. Meillä ei ole kummallakaan ruokahalua. Sinun
pitää leikkiä lapsen kanssa vähän aikaa, ja minä suoritan askareet.
Vuode on meille nyt paras paikka. Me olemme enemmän itsemme kaltaisia
aamulla."

Mutta nopeasti puuhatessaan keittiössä hän ajatteli, ettei hän
milloinkaan voisi tuntea itseään enemmän kaltaisekseen kuin nyt. Niin,
hän oli oma itsensä kerran vielä, oltuaan kuukausia kuin täynnä kipeitä
ruhjehaavoja.

Riemun aallot vyöryivät huoneeseen, hukuttaen hänet ja taas kohottaen
ylös. Lottie oli mennyt matkoihinsa. He eivät näkisi häntä milloinkaan
enää. Ralph oli hänen omansa vielä kerran, ja hänet voitiin nyt
muovailla hyödylliseksi, kunniaa tuottavaksi mieheksi, kuten hän aina
oli suunnitellut. Ja hänellä oli lapsikin. _Hänen_ lapsensa nyt. Johnin
oma Japsi.

"Ihmeelliset ovat Herran tiet", lauloi hän hiljaa sydämessään,
niellen iloiset kyynelensä. Häntä järkytti se vanhurskas tapa, kuinka
Jumala lopulta oli toimittanut hänelle palkinnon. "Tämä on kuin Jobin
historia", ajatteli hän hartaasti. "Jumala koetteli minua saadakseen
nähdä, voinko kestää."

Hän pesi, ripusti rievut kuivamaan ja väännettyään valon sammuksiin
meni ruokasalin läpi arkihuoneeseen. Hän ei ollut sieltä kuullut
mitään ääntä vähään aikaan, arvaten siitä lapsen käyneen uniseksi,
ja näkikin hänen nyt nukkuvan sikeästi isänsä sylissä. Ralph istui
jäykkänä suoraselkäisellä tuolilla, tuijottaen lapsen pään yli
vastapäiseen seinään. Kun hänen äitinsä astui sisään, ei hän vähään
aikaan liikahtanutkaan. Mutta sitten hän säpsähti, katsoi äitiinsä
omituisesti, melkeinpä odottavasti kuin ei aluksi olisi käsittänyt,
kuka hän oli. Toinnuttuaan siitä hän sanoi pudistaen uhmaavasti
päätänsä ja hartioitaan: "Minä istuin tässä ajatellen, kuinka hyvä
asia se on, että hän on mennyt matkoihinsa." Hän puhui kovemmin kuin
oli tarpeellista pienessä huoneessa ja jatkoi samanlaisella kimakalla
äänellä: "Me olisimme vain hieroneet toisemme vereslihalle. Onpa
tosiaan mukavaa, että se nyt on lopussa!"

Hänen äänessään oli kaikua siitä sanattomasta viestistä, jonka äiti oli
saanut häntä syleillessään, ja se herätti jälleen levottomuutta. Rouva
Bascomb otti nukkuvan lapsen hänen sylistään ja sanoi: "Sinun on nyt
parasta mennä nukkumaan, Ralph. Mielenliikutus on varmaankin väsyttänyt
sinut kokonaan."

"Kenet? Minutko?" sanoi Ralph kovaa. "Ei likikään! Se ei merkitse
minulle mitään, sanoinhan jo sinulle. Hän on mennyt jonkun omaan
lajiinsa kuuluvan miehen mukana."

"Sinun on parasta mennä vuoteeseen, Ralph", toisti hänen äitinsä
levottomana.

"Ehkä niin..." vastasi Ralph epäröiden.

He menivät yhdessä yläkertaan. Kello puolikymmenen aikaan talo oli niin
pimeä ja rauhallinen kuin jokainen siellä nukkuisi yhtä sikeästi kuin
lapsikin.

Mutta Mary Bascomb ei nukkunut. Tämä hetki oli liian kallis. Sen
voimakas maku korvasi sapen, jolla hän oli elänyt. "_Makeammat
hunajaa ja mesileipää..._" Hän ei voinut edes levätä vuoteessaankaan
makuuasennossa. Kiihkon valtavat tyrskyt olisivat tukehduttaneet
hänet, jollei hän olisi ollut pystyssä vastustamassa niitä. Hän nousi
istualleen. Mutta sekään ei riittänyt. Hän siirtyi seisomaan lattialle
lämpimänä varhaiskesän yönä ja tunsi huoneen äkkiä täyttyvän intohimon
nousuvedellä. Yö, koko yökään ei olisi tarpeeksi pitkä pakottaakseen
hänet uskomaan tähän riemuun, muuttaakseen sen osaksi hänestä itsestään.

Jokin sen uusi puoli juolahti hänen mieleensä alituisesti, muuan
mitätön, mutta merkityksellinen, heitettynä sikinsokin yhteen —
kylpyhuone. Hän löi kätensä yhteen ilosta ajatellessaan, että hän
nyt saisi pitää kylpyhuoneen siistinä jälleen. Hän aikoi nousta
päivänkoitteessa ja ennen kouluun lähtöä heittää roskalaatikkoon kaikki
kuvottavasti tuoksuvat valmisteet, jokaisen tölkin ja pullon ja purkin
ja punaiseksi tahritun rievun. Ennenkuin Ralph heräisi aamulla, olisi
hän heittänyt menemään ja polttanut kaikki Lottien kauttakulun taloon
jättämät merkit.

Sitten hän aikoi uudestaan maalauttaa talon, hankkia uudet seinäpaperit
ja korjauttaa tuolit. Uudet verhot. Uudet kuvat seinille. Vaikka
hänen pitäisikin ottaa rahoja pieneltä säästökassatililtään, tahtoi
hän sisustaa talonsa uudestaan, puhdistaa sen valmiiksi uutta elämää
varten. _"Sillä kas, talvi on ohi, sade on lakannut ja päättynyt, ja
laulun aika on koittanut."_

Hän meni ikkunan ääreen, nojaten päätänsä siihen, ja katsoi pilvisen
kesäkuun yön pimeyteen. Hän ajatteli: "Ellei Ralph todellakaan tahtonut
lukea asianajajaksi, sai hän luonnollisesti valita jonkun toisen
ammatin. Mutta hän oli tahtonut sitä, ennenkuin Lottie tarrautui häneen
ja muutti hänet. Hän oli tahtonut sitä todellakin. Sillä ei ole väliä,
mitä hän nyt sanoo. Ja hän tahtoisi jälleen." Hän tiesi voivansa
taivuttaa Ralphin siihen uudestaan. Hän tiesi, kuinka poikaa oli
hoideltava, vähän kerrallaan, pakottamatta häntä tiukasti. Hän ei voisi
vastustaa tasaista painostusta. Hän haluaisi taas lukea asianajajaksi.
Hänen perheeseensä kuuluvat miehet olivat aina olleet asianajajia.
Koko se heidän elämänsä rakennus, jonka hän oli niin loistavasti
suunnitellut, kohosi jälleen raunioistaan.

Entä sitten lapsi — pikku Joanna — jonka kanssa nuori isä saattaisi
leikkiä, rakastaen häntä, ja josta hänen isoäitinsä voisi pitää huolta!

Ollen yksinään pimeässä huoneessa rouva Bascomb tunsi toisen riemun
musertavan vuoksen lähestyvän. Hän tarttui ikkunanpieleen. Ilo virtasi
juhlallisesti pimeästä hänen ylitseen. Lottie oli mennyt tiehensä.

"_Kun tuuli käy sen päällitse, ei häntä ole, eikä hänen sijansa häntä
enää tunne._" Ralph oli vapaa ja hänen omansa vielä kerran. Ja nyt oli
hänelläkin tuollainen lapsi, jota hän oli kaivannut koko elämänsä ajan,
Johnin lapsi, jollainen Ralph ei ollut koskaan ollut — nyt hänen oma
lapsensa yhtä paljon kuin hän olisi ruumiillisesti kantanut lasta oman
rintansa alla.

Riemun hyökyaalto laskeutui hitaasti alemmaksi ja tyyntyi vähitellen.
Hänen mieleensä juolahti vähäpätöisempiä asioita: kuinka hauskaa oli
jälleen olla kotinsa valtiaana, elää säädyllisesti ja hupaisasti, mennä
kaupungille iltaisin, tavata ystäviänsä tarvitsematta kavahtaa heidän
sääliään, pitää Ralphia vierellään ja taas saada hänestä kunniaa.

Hän näki tämän kaiken yhä uudestaan, näiden riemuisten tuntien
vieriessä eteenpäin, joista jokainen oli täynnä hänen palkintoaan.
Sitten hän laskeutui pitkälleen, ruumiin vapistessa väsymyksestä
ja sielun ahmiessa jumalten ruokaa. Viimeisten kuukausien
kärsimykset terästivät hänen näkynsä tulevista vuosista sellaiseksi
haltiotilaksi, ettei hän ollut tuntenut moista milloinkaan ennen. Ei
nuoruudessaankaan, ei avioliittoaikanaankaan hän ollut tuntenut tätä
voimakasta, elinvoimaista kaukonäköisyyttä, kärsimätöntä päivänkoiton
odottamista, jotta voisi nousta sen mukana ja aloittaa elämänsä.

Se oli niin unen kaltaista, ettei hän ollut varma siitä, oliko hän
nukkunut, mutta nyt hän lepäsi kuunnellen, milloin kello löisi.
Hetkisen kuluttua se tapahtuikin. Kaksi kertaa. Niin, hänen oli
täytynyt nukkua hieman. Puoliyö oli jo aikoja sitten ohi. Hän nousi,
astui lapsen kehdon luo ja polvistui sen viereen, painaen otsansa
kevyesti pieniä sormia vasten. Muuan raamatunlause juolahti hänen
mieleensä:

"_Ja Herra kostaa minulle vanhurskauteni jälleen, puhtauteni jälkeen
hänen silmiensä edessä_."

Hän ajatteli näiden sanojen olevan rukousta.

       *       *       *       *       *

Hiljaiselta, tyhjältä kadulta kuului nopeita, kiiruhtavia, eripitkiä,
melkein juoksevia askelia. Ne kääntyivät taloon johtavalle kujalle ja
kiiruhtivat sitten portaita ylös kuistille.

Avain kilahti pääoven lukossa.

Rouva Bascomb oli lyyhistyä lattialle, sormien tarrautuessa kehdon
puiseen kaiteeseen. Hän uskoi näkevänsä unta; varmaankin hän vielä
oli vuoteessaan. Niin, tämän täytyi olla painajainen, koska hän tunsi
oikeata aiheetonta kauhua ja painajaisen kaltaista kykenemättömyyttä
liikkumaan.

Pääovi aukeni ja sulkeutui.

Kylmää hikeä tihkui hänen ruumiistaan, virraten poskille ja liimaten
yöpuvun kiinni hänen ihoonsa.

Nopeat askelet kiiruhtivat yläkertaan pimeässä ja sitten Ralphin
huoneeseen. Senkin ovi aukeni ja sulkeutui.

Rouva Bascomb vaipui pitkälleen lattialle, ikäänkuin kaikki hänen
ruumiinsa luut olisivat irtautuneet liitoksistaan.

Mutta hetkisen kuluttua hän kuuli Ralphin äänen jylisevän niin
vihaisesti, ettei koskaan ennen ollut kuullut sentapaista — se ei
ollutkaan enää ihmisen, vaan eläimen karjuntaa. Sen petomainen raivo
tuotti hänelle ihanaa nautintoa.

Hän nousi taas polvilleen voimakkaana, pirteänä, ja rukoili. Ah, tällä
kertaa hän todellakin rukoili, huutaen apua, kirkuen äänettömästi
Ralphille, sinkauttaen tahtonsa hiljaa pimeyden läpi karkoittamaan
vihollista.

Hän kuuli nyt Lottien itkevän kiihkeästi, puhuvan epätoivoissaan.
Ralphin ei pitäisi antaa hänen puhua. _Älä salli hänen puhua, Ralph!_
Voi, hyvä Jumala, paaduta Ralphin sydän! Ralph! Hän on tullut takaisin
vain senvuoksi, ettei toinen mies hänestä huolinut. Tartu häntä niskaan
ja lennätä hänet ulos talosta. Ei, ei, älä koske häneen! Älä salli
hänen koskea itseesi! Ah, hyvä Jumala, minä olen luottanut Sinuun, älä
salli hänen hylätä minua kuolemanhetkenä. Ralph, huuda jälleen raa'alla
hirveällä äänelläsi. Lyö häntä! Aja hänet pois! Miksi sinä vaikenet?

Sillä sieltä ei kuulunut muuta ääntä kuin Lottien kiihkeää nyyhkytystä
ja puhelua. Miksi Ralph ei ollut taittanut hänen niskaansa, ennenkuin
hän ehti avata suunsa!

Lottien ääni yhä nyyhkyttämässä... puhumassa... rukoilemassa... yhä
vain puhumassa, rukoillen, hellytellen... sitten mumisten...

Hiljaisuus. Ei enää mitään.

Rouva Bascomb lojui lattialla pimeässä kuin riepu. Sitten pimeyden ja
hiljaisuuden läpi tunki heikko ääni hänen lihansa läpi sydämeen asti
kuin viiltävä teräs: Lottien hermostunut naurahdus.




XV


"Kyllä, rouva", sanoi kuoppaposkinen viisitoistavuotias poika, jolla
oli likainen pumpuliesiliina. "Kyllä, rouva Bascomb. Herra Bascombin
täytyy olla jossakin täällä lähellä."

Rouva Bascomb katsoi häneen ja huomasi, kuten hän tunsi melkein kaikki
kaupungin ihmiset, että tämä poika oli ollut hänen luokallaan koulussa.
Mutta hänellä ei ollut tällä kertaa aikaa tavalliseen ammattimaiseen,
ystävälliseen tervehdykseen. Päinvastoin hän katsoi poikaan niin
omituisesti, että tämä luuli vastauksensa jääneen kuulumatta ja
korottaen äänensä kaikkien niiden painokoneiden tärinää ja kolinaa
kovemmaksi, jotka sijaitsivat hänen takanaan laajalla parvekkeella,
huusi; "Tuolla on hänen pöytänsä, ja koska hänen hattunsa on vielä
siellä, ei hän ole mennyt vielä puoliselle."

"Minä odotan täällä, kunnes hän tulee. Jos näette hänet, sanokaa
hänelle, että hänen äitinsä haluaisi keskustella hänen kanssaan
hetkisen."

Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Ralphin työtuntien
taustaa. Eikä hän katsellut sitä nytkään. Hän istuutui tomuisen,
epäjärjestyksessä olevan pöydän ääreen tomuisessa, sekasortoisessa
komerossa, jonka erotti äänekkäästä ja meluisasta painohuoneesta vain
epämääräinen väliseinä, valmistettu vanhoista laudoista ja kovin
likaisista ikkunanruuduista. Se ei vähääkään vaimentanut rämisevien
vanhanaikaisten painokoneiden helvetillistä kolinaa, jotka jylisivät ja
paukkuivat yhtä epäsointuisesti kuin ajatukset hänen päässään.

Istuessaan siinä hän näki ruman huoneen toisessa päässä takaapäin
Ralphin, joka seisoi muistikirja kädessä ja puhui kaljupäiselle,
pikimustan pumpulisen suojapuvun verhoamalle työmiehelle, ja oman
likanaamaisen sanansaattajansa lähestyvän heitä. Ralph kääntyi kasvot
punehtuneina, kuunteli, mitä pojalla oli sanomista, hätkähti, jäykistyi
ja seuraten pojan viittausta katsoi painohuoneen poikki pöytäänsä päin.
Äidin ja pojan silmät kohtasivat toisensa suurten koneiden paukkuvassa
ja kalisevassa sekamelskassa ja vaihtoivat pitkän katseen, ennenkuin
Ralph kääntyi ja alkoi tulla takaisin.

Rouva Bascomb ei ollut voinut kuvitella, miltä Ralph näyttäisi, kun
taas ilmestyisi hänen näkyviinsä, voisiko Ralph enää koskaan pitää
päätänsä pystyssä ja katsoa häntä silmiin. Hänen hämmästyksekseen oli
pojan ilmeessä ollut pikemminkin suuttumusta kuin häpeilemistä hänen
edessään, ja ollen varma siitä, että vain hänellä — vieläpä ylenmäärin
— oli oikeus olla vihainen, hän tunsi käsiensä vapisevan ja kasvojensa
punastuvan. Näistä molemmista tunteista, jotka iskivät kolahtaen yhteen
hänen sisimmässään, vei viha voiton.

"Mutta minä en halua riidellä hänen kanssaan", sanoi hän itsekseen,
ristien kätensä kovasti yhteen. "Vaikka hän olisi kuinkakin töykeä,
en halua lausua hänelle moitteen sanaa siitä hänen syntisestä
heikkoudestaan, että hän salli vaimonsa, jonka hän tietää inhoittavaksi
olennoksi, vallata hänet takaisin lihallisella nautinnolla. Minä
en tahdo milloinkaan puhua vihaisia sanoja pojalleni. Tahdon vain
ilmoittaa hänelle saman, mitä herra Kennedyllekin, ja katsoa, mitä
hän siitä ajattelee. Luulenpa hänen tulevan järkiinsä, jos hän vain
käsittää, että minä voin mainiosti jättää heidät pitämään huolta
itsestään, etten ole sellainen heikko riepu, jollaiseksi hän minua
luulee, ja etten aio ikuisesti sallia heidän elää kustannuksellani ja
kohdella itseäni kuin koiraa. Minun mielestäni hänen pitäisi tietää,
että viimeöinen temppu tekee jo lopun minunkin kärsivällisyydestäni."

Hänen kiihkonsa kasvoi, kun hän näki Ralphin tulevan yhä lähemmäksi
ja astelevan varovasti eteenpäin hampaallisten metallikasojen ympäri,
jotka kalisuttivat leukojaan, paukutellen niitä mielettömästi auki ja
kiinni. Ne esittivät kuvaannollisesti, mitä tapahtui hänen mielessään.

"Minä en halua riidellä, aion vain selvittää välini hänen kanssaan
kerta kaikkiaan", sanoi hän puristaen kätensä kovemmin ristiin.
"Sittenpähän saamme nähdä, mitä hänellä on sanomista, kun hän kuulee
minun aikovan kääntää selkäni heille, lopettavan heidän laskujensa
maksamisen, heidän talousaskareittensa suorittamisen, asunnon antamisen
heille ja kokonaan heidän lapsensa hoitamisen."

Kun hän ajatteli lasta, heltyi hänen sydämensä. Ei, hän ei saanut
kohdella heitä liian kovasti, ei edes pakottaa Ralphia tajuamaan
asemaansa ja kuinka täysin riippuvainen hän oli äidistään. Hän leppyi
heti, kun Ralph näyttäisi tarpeeksi pelästyneeltä. Sillä siitä
huolimatta, mitä hän oli sanonut herra Kennedylle, hän tiesi kyllin
hyvin, ettei hän milloinkaan voisi erota lapsesta.

Niin pian kuin Ralph oli astunut pieneen, hirveään komeroon, missä hän
oli viettänyt suurimman osan elämästään kahtena viime vuonna, sanoi
hänen äitinsä vakavasti, hillityllä äänellä: "Ralph, en tavannut sinua
tänä aamuna ennen lähtöäni kotoa, enkä siis voinut puhella kanssasi
tulevaisuudensuunnitelmistani. Herra Kennedy on tarjonnut minulle hyvin
edullisen toimen paremmalla palkalla Harristownin koulussa, ja tänä
aamuna ilmoitin hänelle hyväksyneeni hänen tarjouksensa. Hän toivoo
niiden opettajien, jotka ovat suostuneet lähtemään hänen kanssaan,
kuuntelevan tänä kesänä luentoja Columbian kesäkursseilla, minkävuoksi
matkustan New Yorkiin noin kymmenen päivän kuluttua, kun koulutyöni
päättyy. Tietysti en sitten palaa tänne senjälkeen, vaan matkustan
suoraan Harristowniin syksyllä. Toivon sinun soittavan tästä Lottielle
iltapäivällä, niin että hän saa tietää sen, ennenkuin menen takaisin
kotiin."

Hän lausui tämän kuin olisi opetellut sen ulkoa. Niinkuin hän olikin.

Hän oli tiennyt sen aikeen, että hän kiskoisi itsensä irti juurineen ja
katoaisi, hämmästyttävän Ralphia perinpohjin, kuten se tekikin. Nuoren
miehen synkkä, härkämäinen ilme muuttui tuskalliseksi neuvottomuudeksi.
Hänen mieleensä ei nähtävästi ollut koskaan juolahtanut, että eläminen
jossakin muualla kuin ainaisessa ympäristössään, olisi hänen äidilleen
ruumiillisesti mahdollista. Tämä ei ollut ainoakaan niistä asioista,
joita vastaan hän oli rohkaissut itsensä astuessaan huoneen poikki. Se
oli niin odottamatonta, että hän vain töllisteli äitiään.

Rouva Bascomb oli sen arvannut. Ja hän oli odottanut yhtä
luottavaisesti, että Ralphin seuraava ilme tulkitsisi pelkoa. Kuinka
hän voisikaan järjestää elämänsä aineellisen puolen, jos hänen äitinsä
lakkauttaisi avustuksensa ja jättäisi heidät hänen omien mitättömien
keinojensa varaan? Kuka valmistaisi ruoan, pitäisi talon puhtaana,
maksaisi enemmän kuin puolet laskuista ja hoitaisi lasta? Missä he
sitten asuisivat, elleivät hänen mukavassa talossaan?

Mutta Ralphin seuraava ilme ei osoittanutkaan pelkoa, vaan suorastaan
huojennusta. Hän oli iloissaan siitä, että äiti poistuisi. Selvästi hän
tunsi helpotusta, käsitettyään uhkauksen sananmukaisesti. Ja iloissaan
hän piti mielensä kevennystä niin luonnollisena, ettei koettanutkaan
sitä salata. Sen ilmaisivat ne sanatkin, jotka ensin johtuivat hänen
mieleensä. Hän sanoi istuutuessaan raskaasti kuluneeseen kääntötuoliin
pöytänsä ääreen: "_Hyvä on!..._ Niin, se onkin luullakseni parasta
meille kaikille."

Istuen toisella kuluneella tuolilla hänen äitinsä katsoi häneen yhtä
suuresti hämmästyneenä kuin hänkin äsken. Oliko tässä sama mies,
epätoivoinen poika, joka vähemmän kuin vuorokausi takaperin oli
sanonut, ettei hän milloinkaan enää tahtonut nähdä arvotonta vaimoaan?
Ja eikö hänellä ollut lainkaan aavistusta siitä, mitä hänen äitinsä
oli tehnyt hänen hyväkseen kaikkina näinä kuukausina? Hän istui siinä
vanhana ja äänettömänä ja tunsi päätänsä huimaavan.

Ralph tajusi vimmastuneena olevansa hänelle velkaa jonkinlaisen
selityksen senjälkeen tapahtuneesta muutoksesta, kun viimeksi oli
puhutellut äitiään, ja sanoi äreästi, syyttäen häntä siitä, että hän
oli ollut sen todistajana, mikä nyt vaati ikävän selityksen:

"Se olikin kaikki erehdystä, että hän oli — kuten hän sanoi
kirjeessään. Hän ei tarkoittanut sitä ollenkaan. Hän ei ollut —
kenenkään luona. Hän ei aikonutkaan pysyä poissa. Hän oli vain halunnut
peloittaa minua — vaikken enää välittänytkään hänestä. Hän on vain
lapsi ja oli kiihdyttänyt mieltään niin kovasti, ettei tiennyt, mitä
oikein teki. Hän on ollut niin äärettömästi alakuloinenkin. Mutta hän
oli välttämättä tahtonut päästä takaisin minun ja lapsen luo — hän ei
ollut koskaan ajatellut mitään muuta."

Hänen äitinsä istui kasvot kivikovina huumaavassa hiljaisuudessa.
Tietysti oli uskomatonta, että Ralph oli antanut pettää itseään
moisella arvottomalla jutulla. Kuinka julkeata oli sitä toistaa
hänelle, koettaa uskotella, että hän itse siihen uskoi, ja siten
verhota aistillista heikkouttaan. Hän tiesi kyllin hyvin, mitä todella
oli tapahtunut. Jokainen, joka tunsi Lottien, tietäisi vaistomaisesti,
että jos hän oli tullut takaisin, oli se tapahtunut vain siksi, ettei
toinen mies ollut hänestä huolinut.

Kun hän jatkoi tätä katkeraa vaitioloa, kiihtyi Ralphin kiukku häntä
vastaan. Hän alkoi yllyttää itseään itsepuolustavaan vihaan ja sanoi
kovemmalla, karkeammalla äänellä: "Se on nyt niin, ettet sinä, äiti,
suurestikaan ponnistele tehdäksesi Lottien onnelliseksi, ja se on
totta. Minä en ole huomannut sitä ennenkuin viime yönä. Miehet eivät
sekaannu sellaisiin naisten välisiin kotiasioihin. Ja hän on ollut
niin topakka, että on salannut sen minulta. Minä en ole milloinkaan
todennut, millainen maanpäällinen helvetti se on ollut hänelle.
Lapsi-raukka! Hänet on pantu tuntemaan, että kaikki, mitä hän tekee
tai jättää tekemättä, on väärin. Elää jokainen minuutti siitä ajasta,
jonka hän on talossa, kuin todellisessa manalassa, missä hän vain
herättää pahennusta. Minä tiedän, miltä hänestä tuntuu, kun olen ollut
siellä itsekin. Sinä olet tehnyt minutkin kirotun araksi. Minä olen
ollut valmis karkaamaan tieheni monta monituista kertaa, livahtanut
kotoa, kasvettuani kyllin isoksi, kansankirjastoon, biljardisaleihin
tai kaduille maleksimaan tai jonnekin muualle, missä ei tarvinnut
jäätyä kuoliaaksi jonkun pienen seikan vuoksi, jonka olin tehnyt tai
jättänyt tekemättä. Lottiella ei ole ollut mitään mahdollisuuksia. Hän
on ollut täydellisesti onneton. Minä en ole nähnyt kenenkään mielen
niin järkkyneen kuin hänen viime yönä. Ja minulle piti kertoa melkein
kaikki, ennenkuin käsitin. Olenpa ollut tavattoman tyhmä. Hän on melko
loukkaantunut siitä tavastakin, jolla sinä koetat riistää meiltä
lapsemme."

Hän kumartui äitiinsä päin uhmaavasti, kiukkuisesti senvuoksi
(monivuotinen opettaja tajusi sen koneellisesti), että vieläkin
puolittain pelkäsi häntä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät
verestivät. Kun hän puhui yhä kovempaa, oli äidin korva huomannut
jotakin sekavaa hänen puheessaan, ja nyt, huolimatta painomusteen,
koneöljyn ja tomun lemusta, hän tunsi toista hajua, hapanta, mätää,
ilmeisesti sellaisen miehen hengitystä, joka on juopotellut.

Tämä oli kaiken kukkuraksi tullutta kehnoutta, suunnattomasti ylittäen
kaikki ne rajat, joita hän voi kuvitella. Hänen vaimonsa vaikutuksesta
oli hänen aistillisuutensa voittanut säädyllisyyden tunteen ja
itsekunnioituksen, ja nyt Ralph oli koettanut huumata itseään viskyllä,
jotta kykenisi loukkaamaan äitiään. Rouva Bascomb tunsi jälleen, että
kaikki oikeus oli hänen puolellaan.

Tämän kuin teräskannattimen tukemana hän nousi äkkiä eikä lausunut
enää sanaakaan. Hän ei katsonut poikaansa sen enempää kuin mihinkään
likaiseen ja saastaiseen esineeseen tässä likaisessa, saastaisessa
luolassa. Hän käänsi vain selkänsä ja poistui Ralphin elämästä.

Kun hän käveli hämärän hallin katuovelle, kehittelivät hänen aivonsa
toisen äänekkään, määrätyn selityksen toisensa jälkeen, mutta hänen
mielen liikutuksensa oli niin huumannut hänet, ettei hän voinut
kiinnittää niihin huomiotaan, ei ymmärtänyt tätä tapahtumaa eikä
sitä, mitä hän sanoi itselleen: "Nyt minun on pakko lähteä. Minun on
pakko luopua lapsestakin. Hän on karkoittanut minut tieheni. Kuinka
hän voikaan ajatella minun tarkoittaneen tosissani, mitä sanoin herra
Kennedylle! Poikani on karkoittanut oman äitinsä pois hänen omasta
talostaan."

Päästessään sanaan "talo" hän ajatteli tiukasti: "Hän ei maininnut
mitään talosta lähtemisestä. Kenen hän luulee sen olevan? Minä myyn sen
heidän nenänsä edestä tai vaikka poltan poroksi omin käsin." Mutta hän
tiesi kyllin hyvin, ettei siitä milloinkaan tulisi mitään, ettei hän
voisi pakottautua puhumaan siitä heille tai kellekään muulle. Siitä
tulisi lisätodistus heitä vastaan kohdistettuun laajaan syytökseen,
jota he yhä kartuttivat, uusi aihe hänen oikeutensa ja heidän
vääryytensä äärettömyyteen.

Tämän tunteen ohella hän sanoi itselleen aivojensa toisella
puoliskolla, uskomatta siitä sanaakaan: "Tämä tarkoittaa, että minun
pitää luovuttaa lapsi heille. Minä en saa nähdä lasta enää. He
kartoittavat minut pois lemmikkini luota."

Muuan kadulta tuleva työmies avasi oven ja piti sitä auki hänelle,
että hän voisi poistua. Pysähtyen siihen hetkiseksi katselemaan
aurinkoisen ilman omituisuutta kuin olisi saapunut jollekin uudelle
taivaankappaleelle hän esiintyi jälleen tavallisena, säädyllisenä ja
hienostuneena rouva Bascombina, joka oli Main-kadun koulun viidennen
luokan opettaja.

Hänen jalkansa veivät hänet katukäytävälle ja käänsivät hänet
koneellisesti takaisin koulurakennusta kohti. Hänen silmänsä näkivät
kirkontornin kellosta, että nyt oli neljännestä vaille yksi. Hän siis
myöhästyisi luokaltaan.

Hän käveli eteenpäin huolellisen jäykästi. Joku hänen takanaan huusi
ystävällisellä äänellä: "No, sepä sattui, rouva Bascomb! Odottakaa
hetkinen. Olettehan menossa samalle suunnalle kuin minäkin." Tulija
oli herra Kennedy, joka tervehtiäkseen nosti pehmeää huopahattuaan
harmahtavalta tukaltaan.

Hän oli tavattoman puheliaalla tuulella, mielissään siitä, että
rouva Bascomb oli hyväksynyt hänen tarjouksensa, mistä taas johtui
hänen omien pulmiensa johdonmukainen yksinkertaistuminen, mielissään
tulojensa vastaisesta lisääntymisestä, kauniista ilmasta, juuri äsken
syömänsä puolisen oivallisuudesta, siitä tosiseikasta, että hänen
poikansa oli menestynyt yliopistossa — mielissään hieman siitäkin (nyt
kun hän tapasi rouva Bascombin ja ajatteli asiaa), että oli auttanut
tätä kunnioitettavaa naista ja hyvää opettajaa pääsemään vaikeasta
asemasta toiseen mitä miellyttävimpään. Tämä viimeinen oli tietysti
se hänen hyväntuulisuutensa puoli, jonka hän nyt kohotti pinnalle
ilmaistakseen sen erittäinkin siksi, että hän näki rouva Bascombin
ilmeen olevan melko synkän. "Hän kaipaa rohkaisua", ajatteli hän
suopeasti ja alkoi luottavaisesti rohkaista.

"Puhelin juuri äsken tästä vaimolleni, rouva Bascomb, ja hän on yhtä
mielissään kuin minäkin siitä, että te tulette Harristowniin meidän
kanssamme. Hän lupasi kirjoittaa sisarelleen — mainitsinko teille
siitä mitään, että hänen sisarensa on sikäläisen postimestarin rouva?
— että teidän nimenne pitää merkitä Viikkokerhon uusien jäsenten
ehdokaslistaan. Se on kaupungin hienoin naiskerho. Varmasti teille
tulee paljon iloa niiden naisten seurassa. Te ette ole milloinkaan
tehnyt viisaampaa päätöstä. Muutos on hyväksi meille kaikille. Meille
kaikille, juuri. Te hämmästytte vielä nähdessänne, kuinka te uudessa
ympäristössänne saatte uusia voimia."

Hän mietti hetkisen, kuinka saisi hienotunteisesti viitatuksi hänen
elämänsä olosuhteihin, jotka tekivät muutoksen erittäin tervetulleeksi,
ja jatkoi: "Te olette aina tehnyt niin paljon, työskennellyt niin
kovasti, ollut niin vastuunalaisessa asemassa, että teistä varmasti
tuntuu todelliselta lomalta, kun teidän ei enää tarvitse ajatella
muita kuin itseänne. Ja hyvin jo olikin aika teidän saada sellainen
loma, jotta voisitte ajatella hieman itseännekin. Siellä saatte tehdä
jotakin, mikä on ihan uutta teille, rouva Bascomb, _tehdä sitä, mikä
teitä miellyttää_. Te voitte järjestää kaikki ihan mielenne mukaan."

Hänen mielestään tämä lause ilmaisi niin selvästi elämän ihanteellisen
puolen, että hän toisti sen, heidän kääntyessään yhdessä
koulurakennuksen ovesta sisään.

"Niin, totisesti", sanoi hän innostuneesti, "sen juuri pitäisi sopia
täydellisesti teille, koska teidän ei siellä tarvitse ajatella muita
kuin itseänne, vaan voitte järjestää asianne ihan mielenne mukaan."






II OSA




XVI


Niinä kolmena vuonna, jotka seurasivat Harristowniin lähtöä, herra
Kennedy usein huomautti tyytyväisenä vaimolleen, että hän rouva
Bascombia ajatellessaan tunsi vilpitöntä mielihyvää. "Se muutto
on kyllä koitunut meille kaikille melkoiseksi siunaukseksi, mutta
totisesti on ihmeellistä, kuinka se on vaikuttanut tuohon naiseen. Sinä
et voi kuvitellakaan miellyttävämpää elämää kuin hänen elämänsä nyt
on. No niin, voinpa lukea siitä osan omaksi kunniakseni. Minä sanoin
hänen tekevän elämänsä suurimman erehdyksen, ellei hän tulisi. Täällä
Harristownissa hän on saanut järjestää asiansa mielensä mukaan."

Niin, rouva Bascomb oli järjestänyt elämänsä juuri sellaiseksi kuin
oli aina halunnutkin. Hänen runsas palkkansa (josta hän nykyään
tarvitsi vähentää vain yhden henkilön elinkustannukset) salli hänen
vuokrata kaupungin parhaan täysihoitolan parhaimman huoneen ihanassa
vanhassa perhetalossa, jonne elähtänyt hieno rouva otti maksavia
vieraita. Se oli suuri julkipuolen huone toisessa kerroksessa etelän
puolella aurinkoisine kaari-ikkunoineen, joka oli hyvin sopiva paikka
kotikukille, kuten hän aina halusi nähdä niitä ympärillään. Hänellä
oli oma kylpyhuonekin, kylpykammioksi sisustettu entinen makuusuoja
ja senvuoksi tavallista pari kertaa suurempi. Siinä oli suuri kirkas
ikkuna, tilava vaatekomero ja yhtä paljon tilaa kauniille pukupöydälle
kuin lasihyllyiselle pesutelineelle ja vinokulmaiselle kuvastimelle.
Se oli tietysti aina hyvin puhdas ja järjestyksessä, hyvin tuuletettu,
raitis, tuoksuen vienosti mitä hienoimmalta ulkomaiselta, hajuttomalta
saippualta tai ehkä heikosti lavendelilta, ollen täydellisesti
sellainen kuin rouva Bascomb oli aina ajatellut toivottavaksi. Hän
sanoikin itselleen ääneen monta kertaa sen olevan kuin elämää, että
hänellä taas oli siisti kylpyhuone.

Entä hänen huoneensa? Mikään ei voinut olla hauskempi kuin hänen
huoneensa sitsillä päällystettyine tuoleineen, muutamine hyvine
vanhoine mahonkisine huonekaluineen, jotka olivat peräisin siltä
ajalta, kun hänen emäntänsä ei vielä ollut elähtänyt, ja kirkkaasti
loistaviin ikkunoihin ripustettuine hienoine sievine verhoineen.
Mukavalla kirjoituspöydällä oli korea kupulamppu. Vuode oli sellainen,
joka voitiin taittaa jonkinlaiseksi hylly pöydäksi, niin että rouva
Bascombin asumuksesta tuli kylpy-pukuhuoneen avulla mitä miellyttävin
arkihuone. "Täällä on kaikkea, mitä yksi nainen mahdollisesti
tarvitsee", sanoi hän usein vierailleen, kun he katselivat ihaillen
ympärilleen ja kadehtien hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.

Sillä hänen luonaan kävi vieraita. Hänen yhteiskunnallinen elämänsä
oli yhtä paljon hänen makunsa mukainen kuin hänen kylpyhuoneensakin.
Hänen piirinsä oli koottu juuri sellaisista henkilöistä, joista hän
piti: hienojen kasvavien perheiden hienostuneista, hyvin pukeutuneista
äideistä, vakavamielisistä, korkeasti sivistyneistä naisista,
jotka kuuluivat Vanhempien ja opettajain yhdistykseen, Naisten
kaupunkikerhoon, Kansalaisliittoon, Naisten Äänioikeusliittoon (tämä
oli naisten äänioikeustaistelun viimeisiä aikoja), Viikkokerhoon
(kirjallinen, suljettu järjestö, jolla oli olennainen kerhomenestyksen
todiste, pitkä ehdokasluettelo) ja kirkollisella alalla Naisten
armeliaisuusyhdistykseen ja Lähetysseuraan. Aikanaan valittiin rouva
Bascombkin jäseneksi kaikkiin niihin, koska hänet heti tunnustettiin
oikeaksi, niihin sopivaksi ainekseksi. Koulutyö, vuorottainen
suostuminen hänen luokkaansa kuuluvien lasten varakkaiden vanhempien
päivälliskutsuihin ja käyminen kaikkien näiden järjestöjen kokouksissa
antoivat rouva Bascombille kylliksi sellaista hommaa, josta hän oli
aina pitänyt, se kun velvoitti käyttämään parhaiten pukevia pukuja,
esiintymään edukseen ja kohtaamaan hienoja henkilöitä.

Hänet valittiin tietysti valiokuntiin, jotka kokoontuivat hänen luonaan
ja joille hän kokouksen jälkeen tarjoili teetä, käyttäen siihen
tarkoitukseen vaaleanpunaista porsliinikalustoaan, jonka väri oli
sopusoinnussa hänen sitsiverhojensa punan kanssa. Kun vieraat nousivat
lähteäkseen, järjestellen komeita kaulapuuhkiaan hyvin ommeltujen
pukujensa suojaksi, sanoivat he aina: "Meillä on ollut niin kovin
hauskaa, eikö olekin, hyvät naiset? Me olemme varmasti velkaa rouva
Bascombille suuret kiitokset."

Toisina lauantai-iltoina hän saattoi kohdata nämä samat ystävälliset,
hyvin puetut henkilöt kirkon keskusteluhuoneessa, ompelemassa vaatteita
köyhille; hän istui heidän vieressään kirkossa sunnuntaisin parikin
kertaa; torstai-iltoina hän kohtasi heidät rukouskokouksissa ja kahisi
heidän rinnallaan pois kunnantalon lukusalista sanoen heille ja kuullen
heidän sanovan: "Eikö se ollutkin loistava puhe?"

Niin, herra Kennedyn ennustus, millaiseksi hänen elämänsä kehittyisi,
oli toteutunut täydellisesti. Hänen ei tarvinnut ajatella muita kuin
itseään, ja asiat sujuivat juuri siten kuin hän tahtoikin. Ensimmäisen
vuoden lopulla ihmiset sanoivat hänelle: "Meistä ei tunnu lainkaan
mahdolliselta, että te olette tulokas kaupungissamme. Te olette
sopeutunut kaikkeen niin ihmeellisesti."

Ja kolmannen vuoden lopussa he olivat unohtaneet, ettei hän ollut aina
kuulunut valiokuntiin heidän kanssaan.

Näiden vuosien kesät hän vietti New Yorkissa Columbian kesäkursseilla.
Yhdessä kolmen opettajatoverinsa kanssa hän vuokrasi 118:nnen kadun
varrelta, juuri kurssipaikkaa vastapäätä, kalustetun huoneuston
eräältä seminaarin opettajalta, joka matkusti maaseudulle kesäksi.
Siellä hän jälleen tapasi mieleisensä asunnon, jonka seiniä koristivat
englantilaisten tuomiokirkkojen ja italialaisten madonnain valokuvat
ja lattioita peittivät oikeat ryijymatot. Nämä neljä opettajatarta
viettivät mitä hauskimman kesän, joka oli täynnä opettavaisia luentoja
ja kaikinpuolista kulttuuria. He katselivat Shakespearen kappaleiden
ulkoilmanäytäntöjä, kuuntelivat kyllin pätevien taiteilijain parasta
soittoa ja kuuntelivat usein julkisuudessa mainittujen henkilöiden
pitämiä esitelmiä kaikista mahdollisista aiheista. He väänsivät
runottaren lähteen hanaa ja pitivät kuppejaan siitä pursuavan suihkun
alla, näyttäen niin tyytyväisiltä kuin suinkin.

Rouva Bascomb, jolla oli suhteellisesti paljon rahaa, ja joka nyt
oli paremmin puettu kuin milloinkaan ennen, solakka, kalpea, hyvin
säilynyt, tarvitsi vain vähän tahdonvoimaa elämänsä ohjaamiseen, näiden
hänen olemassaolonsa hyvin järjestettyjen vuorovesien vyörytellessä
häntä sinne tänne, ylös ja alas. Koska hän oli hyvä taloudenhoitaja,
jolla oli vain yksi henkilö huollettavanaan eikä minkäänlaisia menoja
talon kunnossapitoon, voi hän vihdoinkin säästää rahaa ja näki edessään
vuosikorkojen avulla itsetyytyväisen ja mukavan vanhuuden. Kun hän
liikkui edestakaisin elämänsä vakinaisia polkuja pitkin, koulunsa
käytävissä tai miellyttävässä täysihoitolassaan, sanoivat ihmiset
hänestä: "Kuinka hienon näköinen nainen tuo rouva Bascomb sentään
onkaan! Niin hienostunut."

Kerran kysyi joku veltosti: "Eikö hän teidänkin mielestänne ole hieman
liian hiljainen ja hajamielinen?"

Mutta vähemmän huomiokykyiset kumosivat aina sellaisen arvostelun
sanomalla yhteen ääneen: "Hyväinen aika, ei suinkaan! Millainen ajatus!
Hän on päinvastoin hyvinkin puhelias. Hänellä on aina ystävällinen sana
tervehdykseksi jokaiselle."

Joskus saattoi joku kysyä epämääräisesti: "Eikö hän joutunut
rettelöihin poikansa avioliiton vuoksi? Minusta tuntuu siltä kuin
olisin kuullut jotakin sellaista."

Mutta seurassa oli aina joku muu tietävä ja varma henkilö, joka saattoi
vakuuttaa: "Ei ollenkaan. Minä tiedän hänestä kaikki. Hänen poikansa
nai jonkun, joka ei ollut lainkaan hänen lajiaan, hyvin tavallinen
vain, sanovat ihmiset. Tuollaisen, jonka kanssa tulee paremmin toimeen,
ellei kohtaa häntä liian usein, jos ymmärrätte tarkoitukseni. Senvuoksi
olikin rouva Bascomb niin järkevä, ettei koettanut ruveta asumaan
yhdessä heidän kanssaan. He ovat vain olleet eri mieltä asiasta, siinä
kaikki. Ei mitään välien rikkoutumista eikä muutakaan sentapaista.
Hänen poikansa tulee usein tänne Harristowniin liikeasioissa, ja minä
olen nähnyt hänen syövän puolista äitinsä kanssa monta kertaa. He ovat
varsin hyvissä väleissä."

Mutta kerran muuan nuori opettajatar, neitonen, joka aikoi erota
toimestaan mennäkseen naimisiin, väitti itsepäisesti: "No niin, hänessä
on sentään jotakin hullunkurista. Hän on minusta sellaisen henkilön
näköinen, joka kävelee unissaan."




XVII


Rouva Bascomb olisi voinut ilmaista toisen syyn siihen hajamieliseen
ilmeeseen, joka usein väikkyi hänen kasvoillaan. Se johtui eräästä
toivosta, ihan aiheettomasta kylläkin, sillä mitäpä hänellä
olisi ollut toivottavaa sen lisäksi, mitä hänellä jo oli? Se ei
nähtävästi milloinkaan oikein haihtunut hänen mielestään, sillä
ulkonaisten tapahtumien virran vähänkin hidastuessa hän oli siitä
tuskallisesti tietoinen. Hän tunsi tämän odottamisen kovin vaivaavaksi
ja väsyttäväksi, ikäänkuin alituisesti olisi sellaisen henkilön
kuuntelevalla, jännittyneellä kannalla, joka on unohtanut hyvin tutun
nimen, ja pakottanut alitajuntansa sitä ajattelemaan, joka hetki
odottaen sen kohoavan äkkiä muistiinsa.

Mutta rouva Bascomb tunsi, ettei hän ollut unohtanut mitään. Hän ei
olisi voinut pakottaa alitajuntaansa odotamaan mitään, koska oli ihan
varma siitä, ettei hänellä ole sieltä mitään haettavaa. Ja kuitenkin
hän miellyttävän elämänsä jokaisena lomahetkenä tunsi jännittävänsä
korviaan sen varalta, mikä tuntui olevan melkein siellä, jos hän vain
voisi sen muistaa, vain ajatella sitä.

Se oli tavattoman väsyttävää, tämä hapuileva etsiminen pimeässä. Mutta
se ei haihtunut eikä heikontunut päivien kuluessa, kuten hänen suureksi
hämmästyksekseen viimevuotiset raivonpuuskat ja kiukut paloivat loppuun
ja katosivat olemattomiin. Päinvastoin tämä heikko hapuileminen ja
kopeloiminen kiihtyi levottomuuden epämääräisestä tunteesta, jonka
ulkonainen toimeliaisuus helposti karkoitti, alituiseksi tuskaksi,
josta tuli hyödytön katkera ikävöiminen, kun puolitietoisuuden
hämärästä hänen etsimänsä päämäärä alkoi häämöittää... ah,
täydellisesti saavuttamaton päämäärä!

Hänen oikeutetun vihansa liekit himmensivät sitä ensi vuotena
kuukausia kuukausien jälkeen. Ja vielä sittenkin, kun nämä savuavat
liekit alkoivat lauhtua uusien vääryyksien puutteesta, leimahtivat
ne korkealle piilottaakseen nopeasti tämän epämääräisen kaipuun joka
kerta kun se ajelehti lähemmäs. Ja vielä senkin jälkeen kun hän tiesi
tällä tavalla odottavansa, vastoin tahtoakin, jotakin mahdollisuutta
lemmikkinsä hoitamisen jatkamiseen, oman avuttoman lemmikkinsä, joka
oli menettänyt ainoan auttajansa, synkensi tätä tietoa entisten
vihaisten huutojen äkillinen myrsky: "Minäkö hänestä luovuin? Vielä
mitä? Minuthan karkoitettiin, julmasti ajettiin pois, enkä saisi tulla
takaisin!"

Hänen oman varmuutensa itsesuojeleva ryöppy helisteli kumoamattomia
syitään ja tukahdutti hänen sydämensä järjettömän muminan.
"Mahdottomuuksien ajatteleminen ei ollenkaan kannata!" sanoi
johdonmukaisuus hänelle selvästi ja päättävästi. "Se on päätetty luku.
Sinä koetit kaikkia mahdollisia keinoja, vieläpä enemmänkin. Sinä
siedit ja teit enemmän kuin kukaan toinen nainen olisi uneksinutkaan
voivansa tehdä etkä sentään saanut aikaan mitään muuta kuin että
katkeroitit kaikkien mielen. Se oli täydellisesti ratkaiseva. Ei ollut
olemassa pienintäkään mahdollisuutta, jota et tutkinut."

Johdonmukaisuus lisäsi upeillen hänen itsekkyyttään ja itserakkauttaan,
mikä pakotti hänet tarkkaamaan sitä hyödyllistä, miellyttävää ja
suuresti arvossa pidettyä elämää, jota hän nyt vietti. "Voiko
mikään nainen kaivata vielä jotakin muuta? Sinä saat nyt nauttia
elämänaikuisen sivistyksesi ja vanhurskautesi palkintoa. Tässä
kaupungissa ei ole kunnioitettavampaa kansalaista. Unohda tuo elämäsi
ainoa onneton syrjäkohtaus. Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä
monien ympärilläsi elävien naisten pitää unohtaa. Päinvastoin kuin
he, sinä et voi moittia itseäsi mistään — sinun laitasi on ihan
päinvastoin. Sinä olet täydellisesti suorittanut naiselliset tehtäväsi.
Elä sinäkin nyt, kuten miehet elävät, itselleen ja työlleen. Karkoita
läheiset persoonalliset suhteet päästäsi miesten tapaan. Se ei ole
ainoastaan järkevää, vaan vieläpä ainoa teko, joka on mahdollinen.
Etkö sinä salli Lottien ja Ralphin käyttää hyödykseen omaa taloasi,
vastustamatta sitä sanallakaan? Kuka toinen anoppi olisi niin
jalomielinen?"

Hänellä oli paljon tällaista lohdutusta, muun mukana yleinen mielipide,
johon hän aina oli niin tukevasti nojannut. Se ei jättänyt häntä pulaan
nytkään, vaan sanoi hänelle: "Sinun asemassasi ei ole mitään tavatonta.
Se on melkein yhtä yleistä kuin olla naimisissa. Se on selviö, etteivät
poikien äidit voi tulla toimeen miniänsä kanssa. Kaikkialla ympärilläsi
ovat mitä hienoimmat naiset sinun asemassasi. Välittävätkö he sitä,
ettei heitä enää pakoteta vanhojen naisten ahdasmielisten, ahdistavien
persoonallisten suhteitten maailmaan? Ei, heidät on vapautettu siitä.
He kohdistavat voimansa toimeliaisuuden muille aloille. Heidät on
vapautettu naisellisten persoonallisuuksien ahdasmielisyydestä. Ja
jokainen ihailee heitä senvuoksi. Jokainen ihailee sinuakin. Jokainen."

Niin, kaikki oli hyvin tai melkein niin hyvin kuin se voi ollakin
tässä maailmassa. Ja vaikka se ei olisikaan hyvää, ei hän voinut
sitä mitenkään auttaa. Hän opetteli tämän tosiseikan yhä uudestaan,
ajatellen joka kerta pääsevänsä siitä rauhaan. Yhä uudestaan hän
asettui, pysyväisesti, ajatteli hän, tähän miellyttävään, hyödylliseen
ja tyydyttävään elämäänsä. Hän pani paljon arvoa sille aatteelle, että
hän nyt eli kuin hänen ikäisensä mies tai kuin hän luuli ikäistensä
miesten elävän — kokonaan itselleen ja työlleen, kuluttaen aikansa vain
ulkonaisessa toimeliaisuudessa ja täydellisesti luopuen sisäisestä
persoonallisesta elämästään. Hän hankki itselleen kaikkea, mitä vain
voi ajatella jo ennenkin halunneensa, vaikkakin epämääräisesti:
kauniita, pitseillä reunustettuja alusvaatteita, silkkisukkia,
sellaisia herkullisia ruokia, jotka olivat hänestä aina tuntuneet
liian yleisiltä ja kalliilta. Hän kävi säännöllisesti kähertäjän luona
hoidattamassa tukkaansa ja hankki itselleen vallitsevan muodin mukaisia
pukuja. Mutta hän nautti kaikesta tästä hyvin vähän, unohtipa usein nuo
kalliit herkutkin syömättä niin pitkäksi ajaksi, että ne kuivuivat, ja
hän kyllästyi ja kävi alakuloiseksi niinä tunteina, jotka hän kulutti
hiustensa hoidossa.

Hänen oli helpompi keskittää tarkkaavaisuutensa työhön. Hän oli
aina pitänyt ammatistaan: se oli merkinnyt hänelle enemmän kuin
hän oli luullutkaan ja auttanut häntä elämässä paremmin kuin
mikään muu. Ei kukaan toinen opettaja käynyt niin säännöllisesti
opettajien kokouksissa eikä kasvatusyhdistyksissä. Ei kukaan
ajatellut enemmän opettamisen pulmia, kuria, järjestystä eikä ollut
valmiimpi valiokuntien töihin; ei kukaan lukenut sen uskollisemmin
kasvatusopillisia aikakauskirjoja eikä tunnollisemmin pysytellyt
aikansa tasalla. Tämä keskittyminen hänen ammatissaan toimitti
hänelle monia tunteja, usein kokonaisia päiviäkin, jolloin hän näytti
vihdoinkin saavuttaneen sen, mitä hän kuvitteli keski-ikäisen miehen
suhteeksi elämään, kun elämän tärkeät puolet näyttivät todella koskevan
sitä, kuinka laajalti tai syvälti maantiedettä opetettiin viidennen
luokan lapsille, tai kuinka suuressa määrin kaikkia nykyaikaisia
lasten joukossa ilmenevän persoonallisen aloitekyvyn ilmauksia voitiin
sovittaa oikeaan käytäntöön veroilla ylläpidettävissä amerikkalaisissa
yleisissä kouluissa.

Hän kokosi tällaisia aatteita yhä korkeammaksi pinoksi sydäntuskilleen,
luullen siten ne piilottavansa. Mutta pinon paikallaan pysyttämiseen
vaadittiin alituisia ponnistuksia. Jokaisella väliajalla — jonakin
unettomana yönä, pari päivää kestävän sairauden aikana tai kun hänen
piti odottaa jotakin junaa tunnin verran — hän tunsi tuulen nousevan
jostakin kaukaisesta elämän kolkasta ja puhaltavan hiljaa ja yhtämittaa
kaikkiin näihin kuin vyöryvä hiekkaläjä, jättäen hänen ahdinkonsa
kovaksi ja paljaaksi ja suuremmaksi kuin hänen viime kerralla sitä
uhmatessaan.

New York saattoi ehkä kuitenkin suoda hänelle suurimman huojennuksen.
Hän käytti sitä, niinkun sydäntuskia kärsivä ihmiskunta, joka
on kaivannut onnea, aina on käyttänyt suuria joukkoja — kuin
nukutusainetta nälän tukahduttamiseksi. Nuo lukemattomat miehet ja
naiset, joiden tulva alituisesti uudistui jostakin suuresta milloinkaan
tyhjentymättömästä säiliöstä, syöksyen hänen ohitseen Niagaran
kaltaisella pauhinallaan, huumasivat hänen suhteellisuuden tunteensa.
Mitä merkitsi yksi enemmän tahi vähemmän sellaisissa laskemattomissa
miesten ja naisten joukoissa? Mitä se vaikutti, ettei muuan pieni
tyttö ehkä saanut kaikkia tilaisuuksia kehittyäkseen sellaiseksi kuin
hänestä mahdollisesti voisi tulla? Tämä ihmiskunnan voimakas, huutava,
nopea syöksy ei tulisi sen paremmaksi eikä huonommaksi siitä, mitä
muuan keski-ikäinen opettaja teki itselleen. Ei mikään, mitä yksi
ainoa ihminen teki, merkinnyt mitään. Ei kukaan huomannut, ei kukaan
välittänyt, ei kukaan ollut siitä huolissaan. Jokaisen piti vain
huutaa, kiiruhtaa ja syöksyä muiden mukana ja kourasta itselleen niin
paljon kuin suinkin kaikesta haluamastaan.

Niin, New Yorkissa vietetyt kesät soivat rouva Bascombille enemmän
unohdusta kuin hän sai missään muualla.

Mutta niin kestämätöntä unohdusta — joutumista yhden ainoan hiljaisen
tunnin armoille. Kuten savuverho, joka viimeisen polttoaineen loputtua
alkaa kiertää pois ja muuttua ohueksi, alkoi myös rouva Bascomb huomata
sydämensä lyijynraskaudesta, että verhon takana vieläkin laahautui
hänen hidas, hyödytön, toivoton hakemisensa pimeässä.

Hän oli aina ollut niin ahkera raamatunlukija, että ajatukset, nekin,
jotka olivat hänen omiaan, juolahtivat hänen mieleensä jonkun tutun
raamatunlauseen muodossa. Tänä aikana, jolloin hän siirtyi toisesta
ylentävästä harrastuksesta toiseen, kiusasi häntä seuraavien sanojen
alituinen toistuminen:

"Paljon sinä suret ja pyrit, mutta yksi on tarpeellinen."

Vähitellen pujahti hänen vanhan elämänsä raunioista esille ainoa
sille välttämätön asia — sen elävän hengen elossapysyminen, joka
oli ilmestynyt hänen poikansa lapsessa. Mitä merkitsivätkään siihen
verrattuina kaikki mitättömät, karkeat, kulmikkaat, persoonattomat
harrastukset? Vaikka hän olisi koonnut ne kuinka korkeaksi kasaksi
tahansa, olivat ne sittenkin kuolleita. Hänellä oli ollut jotakin
elävää elämässään ja kallista ja avutonta, mikä oli tarvinnut häntä,
mitä ei kukaan muu ollut nähnyt, rakastanut eikä palvellut. Hän oli
kääntänyt sille selkänsä.

Tämän ajatuksen tuottamat kärsimykset alkoivat yhä uudestaan kuin
olisivat hänelle ihan uusia. Ne palauttivat hänen mieleensä Johnin
kuoleman jälkeisten vuosien hitaan kidutuksen, niin kauan aikaa sitten
kärsityn, jolloin hän ei ollut kyennyt ymmärtämään, että John oli
ikipäiviksi mennyt, jolloin hän öisin oli säpsähtäen herännyt unestaan,
luulleen kuulleensa hänen askeliaan portailta. Nyt tuntui siltä kuin
John olisi kuollut häneltä toisen kerran.

Se oli pahempaa, sillä nyt tuntui kuin John ei olisikaan kuollut,
vaan elävä, asuen vain muutamien penikulmien päässä ja toivottomasti
kaivaten hänen apuaan, ikäänkuin hän Johnin poistuessa olisi tiennyt
hänen tarvitsevan apua ja kääntänyt hänelle selkänsä. Hänen oikeutettu
vihansa leimahti taas palamaan liekehtien ja pakotti hänet huutamaan
julki tiukan oikaisunsa: "Kääntänytkö selkäni? Millainen luulo!
Minuthan karkoitettiin julmasti pois, vaikka olin ihan syytön!"

Ja sen mukana palasi kaikki se, mitä todellisuus oli luonut hänen
ympärilleen... hyvin valaistu luentosali miellyttävine, vakavine
puhujineen, ehkä hänen oma luokkahuoneensa kauniine, hyvin puettuine,
hienoine lapsineen, joiden punakat puhtaat kasvot olivat oppivaisesti
kumartuneet tutkimaan läksyjä, hänen opettaessaan puolittain
hajamielisen helposti pitkällisen kokemuksensa turvissa.

Hän tapasi silloin tällöin Ralphin, joka tultuaan Harristowniin
liikeasioissa joskus söi puolista äitinsä kanssa niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. Eihän mitään ollutkaan tapahtunut. Hän oli mielestään
melkein yhtä läheisissä suhteissa poikaansa kuin milloinkaan ennen.
He olivat säilyttäneet rikkomatta säädyllisen perhesuhteen kuoren,
järjestäneet hänen poistumisensa niin, että se oli ulkonaisesti
moitteetonta. Ja mitä siitä olisi voitu sanoa? Siinä ei ollut mitään
tavatonta, että opettaja otti vastaan paremman toimen jossakin toisessa
kaupungissa. Kun hän oli lähtenyt heidän luotaan, oli hän puristanut
Lottien ja Ralphin käsiä, suudellut lasta... se oli ollut hirvittävä
hetki, joka oli usein jälkeenpäin ilmestynyt unissa... ja he olivat
tulleet ovelle katsomaan hänen lähtöään. Muuan naapuri oli sattunut
olemaan nurmikollaan, ja silloin Lottie oli huutanut anoppinsa jälkeen:
"Toivon teidän viihtyvän mainiosti pienessä vanhassa New Yorkissa!" Ja
Ralph oli sanonut: "Minä toivotan onnea!"

Mutta ei kumpainenkaan ollut sanonut mitään hänen palaamisestaan. Omaan
taloonsa!

Hän ei enää ajan mittaan toistellut tätä viime lausetta niin
kiihkeästi. Se vihlova tunne, että talo oli hänen oli monien muiden
asioiden ohella ajautunut etäisyyteen, hänen kulkiessaan horjuen
eteenpäin. Se ei tuntunut merkitsevän enää mitään, kuten ennen, kenen
talo se oli. Monet asiat tuntuivat nyt mitättömiltä.

Hän odotti ja toisaalta pelkäsi Ralphin satunnaisia, velvollisuudesta
johtuvia vierailuja. He keskustelivat hyvin tyynesti, kysyivät
toisiltaan, oliko kaikki kunnossa, ja vakuuttivat toisilleen, että
niin oli laita. Ralph kehui muun muassa lastaan, josta näytti
tulevan iso tyttö ja joka osasi jo lausua oman nimensä hyvin ja oli
sepittänyt siitä itselleen hullunkurisen lempinimen "Dids". He olivat
tosiaan ensin kuulleet sen tytön omilta huulilta, ja kaikki käyttivät
hänestä nyt sitä nimeä. Naurettavaa, kuinka hän oli niin vääntänyt
Gladys-nimen! Lottie ei hyväksynyt sitä oikein, vaikka se kuulostikin
leikilliseltä, ja voitiinko sitäpaitsi päättää, sopiko se pojalle vai
tytölle? Mutta Ralphin mielestä se sopi mainiosti pikku tenavalle.
Joka tapauksessa nimitettiin häntä nyt aina niin. Se oli jo juurtunut
kaikkiin.

Hänen äitinsä toisti nimen itsekseen: "Dids". Se olikin leikillinen
keksintö. Niin, se kuulosti hullunkuriselta. John olisi pitänyt siitä,
sillä hän lisäsi aina siihen, mikä muiden mielestä oli juhlallista
tai asiallista, jonkin saivartelevan sutkauksen. "Dids." Niin, hänkin
piti siitä. Se kuulosti Johnin äkilliseltä naurahdukselta pitkän
tarkkaavaisen katseen jälkeen.

"Onko hän leikillinen, Ralph?"

"Kuka? Didskö? Kyllä, hän on hyvin vilkas pieni tenava! Mutta minä
en tietysti saa olla hänen kanssaan paljon. En ole juuri milloinkaan
kotona päivisin. Hän nukkuu melkein aina heti sen jälkeen kun palaan
kotiin illalla."

"Niin, tietysti."

Joskus Ralph ponnisti muistaakseen lapsesta jotakin määrätympää ja
kertoakseen isoäidille. "Hän on niin viisas pieni vekkuli. Jokainen
ajattelee niin. Hänellä on aina jotakin sanomista. Kummallinen
pieni tenava joissakin suhteissa. Hän ei ole lainkaan minun eikä
Lottien näköinen. Hänellä on niin lystillinen tapa katsoa ihmisiin
silmäkulmainsa alta... En tiedä, kiinnititkö milloinkaan huomiotasi
hänen silmiinsä, jotka ovat melko syvällä ja näyttävät niin vakavilta,
että jokaisesta tuntuu hyvin omituiselta, kun hän katsoo suoraan vähän
aikaa. Ja sitten hän saattaa hymyillä ihan äkkiä. Se tekee hänet heti
ihan toisen näköiseksi, hänen ilmeensä täydellinen muutos."

Rouva Bascombilla oli hyvin vähän sanomista sellaisiin tilapäisiin
pojantyttärensä kuvauksiin. Tavallisesti hän suuntasi katseensa
lattiaan ja puri huulensa yhteen estääkseen niitä vapisemasta.

Hän tiedusteli aina juhlallisesti Lottien vointia, joka ei näyttänyt
erittäin mainiolta.

"Ei mitään kehuttavaa", toisteli Ralph hänelle yhä useammin. "Minun
luullakseni Didsin synnyttäminen oli melko vaikeata hänelle. Hän
sanoo, ettei hän ole voinut oikein hyvin sen jälkeen. Ah ei, ei
mitään vakavaa. Ensin toinen vaiva ja sitten toinen. Hän koettaa nyt
sähköhierontaa. Hyväinen aika, kuinka se maksaa!" Hän vaihtoi äkkiä
puheenaihetta. "Sinulla ei varmaankaan ole mitään valittamista?"

"Ei, minulla ei todellakaan ole mitään valittamista."

"Sinä asut todellakin mukavasti", sanoi Ralph suoden äitinsä
kodikkaalle, hyvin järjestetylle huoneelle samanlaisen ihailevan
katseen kuin muutkin vieraat.

Ei, paitsi tuota ainoata hetkeä painohuoneessa, hän ja Ralph eivät
milloinkaan riidelleet. Ja silloinkin hirvittävässä tilaisuudessa oli
vain Ralph puhunut kuten hän usein toisti itselleen. Ensin hän oli
ollut hyvin tyytyväinen tähän tosiseikkaan, mutta myöhemmin se alkoi
haihtua ja näyttää vähemmän tärkeältä, kuten niin monet muutkin asiat.

Ralph ei milloinkaan tuonut Didsiä mukanaan, eikä hänen äitinsä sitä
pyytänytkään. Hän piti varmana, ettei Lottie sitä sallisi.

Hän oli kovin levoton, jos sattui kulumaan liian pitkä aika pojan
tilapäisten vierailujen välillä. Mutta hänellä oli aina huono yö
Ralphin käynnin jälkeen, ja hän saattoi herätä äkkiä ja ennenkuin hänen
puolustuksensa olivat valmiit sanoa itselleen: "Sinä olet kääntänyt
selkäsi parhaalle, mitä elämä koskaan on näyttänyt sinulle, sille
ainoalle ihmisolennolle, joka tarvitsee sinua."

Tämän syytteen häpeällinen vääryys pisti hänet ihan hereille, niin että
hän huusi julki liiankin riittävän puolustuksen: "Kääntänyt selkäni!
Minuthan karkoitettiin sieltä. Minulle ei anneta lupaa tulla takaisin.
Minua ei tarvita siellä. Siellä minulla ei ole mitään tehtävää. Ei niin
mitään."

Oli öitä, jolloin hän tämän jälkeen makasi hereillään päivänkoittoon
saakka, katkerien kyynelten vuotaessa väkisin suljettujen luomien
raoista. Hän oli lopen väsynyt, tämän väärän syytteen luonnottoman
vääryyden murskaama. Se oli jo liikaa, että ihminen sai kärsiä
niin paljon kuin hän — ja kuulla vielä moitteita, siitä ettei muka
ollut tehnyt, mitä ei mikään inhimillinen olento voisi tehdä. Missä
hänen sydämensä kummallisessa sopessa se vaanikaan, tämä hänen
rauhansa vihollinen? Hän tiesi sen vanhastaan. Se oi samaa entistä
levottomuutta, jonka Johnin tarkkaavaisten silmien muisto oli aina
herättänyt. Mutta miksi? Miksi?

Nyt se kuitenkin oli peloittavasti enemmän kuin levottomuutta. Se oli
kuin syyllisyyden tunnetta. Ja niin syytön kuin hän sittenkin oli!

Hän ei voinut edes ikävöiden ojentaa pimeässä käsivarsiaan lemmikin
hyvin muistiin painuneita eläviä silmiä kohti, koska hän näki niissä
moitetta ja nuhdetta.

Kuinka voi niissä olla moitetta, huusi hän kiihkeästi, vaikka hän tiesi
niin hyvin olevansa moitteeton ja oli aina ollut moitteeton?




XVIII


Hän ihmetteli jo alusta asti tämän pienen välimatkan tuottamaa
erilaisuutta elämässään. Vähemmän kuin tunnin junamatkan päässä
entisistä oloistaan hän ei olisi täydellisemmin voinut muuttaa kaikkea,
vaikka olisi matkustanut puolen maailman päähän. Hänestä tuntui
ensimmäisinä päivinä ja kuukausina siltä kuin hän olisi poistunut
Ralphin painohuoneen raivostuttavasta kolinasta, paukauttanut oven
kiinni takanaan ja huomannut joutuneensa äänenpitävään koppiin. Tahi
kuin suunniltaan vihastunut lapsi oli hänetkin työnnetty tyhjään
huoneeseen "leppymään". Hänen korvansa soivat kovasti hiljaisuudessa.

Häneltä meni paljon aikaa sisäisen elämänsä sovittamiseen niiden
riitojen, surkeuden ja palaavan vihan puutteeseen, jotka olivat
tehneet hänestä melkein puolihullun ensi vuonna Ralphin naimisiinmenon
jälkeen; ja siihen aikaan kun hän oli eläytynyt uuteen maailmaansa,
uuden elämänsä sisäiseen tyhjyyteen, oli hänessä tapahtunut monta
kummallista muutosta. Hän tuli tietoiseksi jonkunlaisesta arvojen
sisäisestä muutoksesta, joka hämmensi ja huolestutti häntä, mutta jota
näytti jatkuvan hänen tahtomattaan. Se ei johtunut siitä, että hän
ajatteli asioita eri tavalla, vaan siitä, että hän tunsi ne eri lailla.
Tätä tunteittensa hidasta muutosta hän ei näyttänyt voivan mitenkään
hallita. Se jatkui kuin luonnollinen kehitys, kuin yksikseen jätetyn
tulen kekäleiden välttämätön palaminen tuhaksi, joita ei enää ruokita.

Se oli palanut kuumasti kauan aikaa, hänen hyvin perustellun
suuttumuksensa tuli. Vielä kuukausia Harristowniin muuttonsa jälkeen
hän lämmitteli käsiään sillä tietoisuudella, että häntä oli kohdeltu
häpeällisesti ja sillä vakaumuksella, että tämä oli hyvin tärkeää.
Mutta kun ei mitään uutta tilaisuutta ilmennyt näiden liekehtivien
harmien uudestaan sytyttämiseen, paloivat ne matalammiksi, savusivat
ja hajosivat vihdoin tuhaksi. Hän oli vieläkin varma siitä, että
hän oli ollut oikeassa. Mutta tämä varmuus ei suonut hänelle enää
lohduttavaa lämpöä. Entä sitten, vaikka hän olisi ollutkin? Kun tämä
pelkkä vilahdusmainen epäilys, ettei se ehkä ollutkaan niin tärkeää
kuin miltä se hänestä aina oli tuntunut, juolahti hänen mieleensä,
joutui hän jäykistävän väsymyksen valtaan. Jos se, että hän oli
oikeassa, oli menettänyt lämmittävän voimansa, niin minkä elinehdoille
välttämättömän tulen ääressä hän sitten voisikaan lämmitellä? Oliko
tämä ehkä tunteettoman vanhuuden alkua? Oliko hän jo kokenut kaikki ne
mielenliikutukset, joihin hän kykeni?

Tänä kolmivuotisena väliaikana ne hänen elämänsä ainekset, jotka olivat
näyttäneet hänen koko olemassaolonsa perustukselta, erkanivat hänestä
äänettömästi kuin omasta painostaan, niinkuin tyynenä syyspäivänä
vanhat lehdet putoilevat hiljaa puusta, joka aloittaa toista kautta.
Väristen ja avutonna hän katseli niiden putoilemista, voimatta
ajatella, että mitään jäisi hänelle niiden tyystin hävittyä.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli lukenut Ralphin kirjeen hänen
avioliitostaan, hän oli ollut täydellisesti syventynyt syytöksensä
laatimiseen Ralphia ja Lottieta vastaan. Häneltä ei ollut puuttunut
aineistoa. Hänen tarvitsi vain kumartua ja poimia sitä kasoista
ympäriltään. Jokainen päivä oli suonut hänelle uuden vääryyden,
uuden kiven lisättäväksi suureen raunioon, joka oli heidän välisensä
vainon merkkinä. Sen latominen yhä korkeammaksi oli suonut raivoisaa
jännitystä. Nyt se oli täydellinen, täydennetty muistomerkki heidän
tekemilleen vääryyksille ja hänen oikeudenmukaisuudelleen. Sen suuresta
kasasta ei puuttunut ainoatakaan vääryyttä.

Siinä se oli, kohoten korkealle. Uuden elämänsä tyynessä
äänettömyydessä hän silmäili sitä vapaa-aikoinaan. Mutta mitä hän
sillä tekisi? Päivä päivän jälkeen seuloi sen peitoksi ajankulun
hienoa näkymätöntä tomua. Se alkoi menettää ääri viivojensa jyrkkää
terävyyttä; eri vääryyksien kaamea särmikkyys kävi hämäräksi, niin
tarkasti kuin hän koettikin tunnustella niitä hekumallisella tuskalla,
jota ne kerran olivat hänelle tuottaneet.

Hän ei ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui, ja se peloitti häntä.
Hän tunsi olevansa vanha ja hirvittävän yksinäinen. Vaistomainen
kääntyminen miesvainajan puoleen tapahtui nyt useammin kuin ennen, ja
sitä oli nyt vaikeampi torjua monilla tyhjänpäiväisillä harrastuksilla,
jotka olivat olleet hänen turvanaan tätä kaipuuta vastaan. Hän uneksi
Johnista jälleen enemmän kuin vuosikausiin. Ja nyt hänen tulissaan
seisoi pieni pojantytär vainajan rinnalla. Molemmat kohdistivat häneen
tummista, syvällä sijaitsevista silmistään tarkkaavaisen, odottavan
katseen, että hän tekisi jotakin muuta kuin mitä teki, ja se heitti
hänet sellaiseen hämmentävään hätään, että hän heräsi usein vapisten ja
käsivarret ojennettuina, suojellakseen itseään heidän katseeltaan. Mitä
he toivoivat hänen tekevän? Mitä hän muutakaan voi tehdä? Mitä muuta
hän olisi milloinkaan voinut tehdä?

Hän kokosi toivottomasti itselleen kaikki harristownilaiset
jokapäiväiset harrastuksensa. Ne olivat samanlaisia kuin ennenkin,
vieläpä parempiakin, enemmän hänen muuttumattoman makunsa mukaisia. Ne
olivat aina ennen riittäneet. Miksi ne nyt näyttivät niin säälittävän
mitättömiltä tässä hautovassa hiljaisuudessa, joka levisi hänen
ympärilleen jokaisena joutilaana hetkenä?

Hän alkoi pelätä erästä kysymystä, joka tunkeutui hänen mieleensä kuin
kaukainen, puolittain kuultu ääni sellaisina hetkinä, jolloin hänen
mieltään eivät askarruttaneet toimeliaat ajatukset. Se kysyi häneltä:
"Mitä tällainen oikeassa oleminen ja muiden tekemien vääryyksien
miettiminen kannattaa, ellei se auta sinua palvelemaan sitä ainoata
inhimillistä olentoa, joka tarvitsee sinua?"




XIX


Eräänä iltapäivänä kesäkuun lopulla rouva Bascombin Harristownissa
oleskelun kolmantena vuonna hän meni kauppakadulle ostamaan
kaikenlaisia ompelutarpeita matkaompelulaatikkoonsa. Vuoroveden vuoksi
ja luode, jotka huuhtelivat häntä ylös ja alas ja edestakaisin, olivat
saattaneet hänet taas kerran siihen hetkeen, jolloin piti ajatella
matkustamista Columbian kesäkursseille. Hänen tavalliset kesätoverinsa
tekivät tavallisia matkavalmistuksia, ja hänkin ryhtyi koneellisesti
omiinsa.

Kun hän kääntyi rohdoskaupan nurkassa, näki hän erään suuren,
kolhiutuneen auton pysähtyvän sen edustalle kiveyksen viereen ja
kuuli siitä lintujen visertelyn tapaista juttelua, joka ilmaisi
nuorten tulleen sillä huviretkelle. Hänen korvansa, joka oli tottunut
tarkkaamaan seudun oman nuorison esiintymistä, määritteli tämän joukon
vähemmän säädyllisiksi henkilöiksi, sellaisiksi, jotka huutavat ja
nauravat julkisuudessa vielä kovemmin ja kimeämmin kuin ne, joiden
voidaan luulla olevan heitä yhtä tai paria yhteiskuntaluokkaa ylempänä.
Hän muisti, että nyt oli lauantai-iltapäivä ja että kehruu- ja
kaulustehtaat olivat aloittaneet kesätoimintansa suomalla apulaisilleen
puolen päivän viikottaisen loman. Nämäkin olivat luultavasti
tehtaantyttöjä ja -poikia.

Hän tunsi todellakin heidät, kun räikeästi pukeutuneet tytöt ja
asultaan huolimattomat pojat alkoivat äänekkäästi purkautua esille
vanhan auton koriin sulloutuneesta kasasta. He olivat hänen entisestä
kotikaupungistaan, Gilmanvillen poikia ja tyttöjä, jotka olivat
viettäneet vuoden hänen luokkahuoneessaan vain vähän aikaa sitten siitä
päättäen, kuinka hänen ikäisensä ihmiset laskevat aikaa. He kuuluivat
siihen sarjaan, joka sivuutettuaan pakollisen kouluiän heti kiiruhtaa
kauppoihin ja tehtaisiin ansaitsemaan hyviä palkkoja, sitten tuhlaten
ne suruttomasti hirvittäviin mielipukuihinsa. Hän näki sentään,
etteivät ne kuitenkaan kuuluneet siihen itsepintaiseen luokkaan, joka
paaduttuaan ajautuu ojennuslaitoksiin, sairaaloihin ja vankiloihin. He
olivat vain tavallisia nuoria, jotka elämän tarttuessa heihin joutuvat
ala-arvoisiin naimisiin — useinkin pakosta tai huonompien ravintoloiden
tarjoilijattariksi tai tehtaitten umpikujiin.

Hän huomasi nyt tuntevansa heidät, ei ainoastaan yhteisesti, vaan
vieläpä yksityisestikin, kun he hyppivät ja putoilivat ja kapusivat
ulos autosta. Opettajanmuistinsa avulla hän tiesi heidän nimensäkin...
Gertie Baumann, Budd Stone, Pete Daugherty, Mamie ja Minnie Flacker,
Gladys Wood, Bill Weismann, Mike Connelly, Flora Johnson... se oli
kuin hänen luokallaan tapahtuva nimenhuuto. Hän tiesi, millainen kurja
menneisyys oli heidän takanaan ja kuinka kurja tulevaisuus heitä
odotti. Kuin jokainen kokenut opettaja, tiesi hänkin tämän kaiken
heihin luomastaan yhdestä silmäyksestä, kun hän kiersi kadunkulman
matkallaan ostamaan neuloja ja lankaa ja hakasia ja renkaita.

Hekin tunsivat hänet, kuten kaikki muutkin Gilmanvillessä. "Ah, hyvää
päivää, rouva Bascomb!" huusivat he hänelle tavalliseen äänekkääseen
hyväntuuliseen tapaansa. "Teidät nähdessämme meistä tuntuu siltä kuin
olisimme kotonamme. Mutta he eivät ajatelleetkaan pysähdyttää häntä
pitempiin puheisiin. He eivät olleet koulussa päässeet rouva Bascombin
suosikeiksi eivätkä nytkään olleet sellaisia entisiä oppilaita, joihin
rouva Bascomb kiinnittäisi erityisesti huomiotaan.

Mutta rouva Bascomb pysähtyikin äkkiä itse ja katsoi heidän ohitseen
autoon jääneeseen olentoon, kalpeaan pikku tyttöön, joka oli juuri niin
pitkä, että hänen syvät, tummat silmänsä näkyivät istuimen kädensijan
yläpuolelta.

Vilkkaat nuoret ihmiset, jotka parveilivat opettajan ohi juomaan
jäätelösoodaa, säikähtyivät nähdessään hänen kasvojensa äkkiä
kalvenneen. He käänsivät päänsä nopeasti, näkivät, ymmärsivät ja
alkoivat selittää puhuen kaikki samalla kertaa:

"Niin, hyväinen aika sentään! Me otimme tuon pienen Bascombin tytön
mukaamme!"

"Ja tässä on hänen mummonsa."

"Mitä sinä ajattelet siitä?"

"Eikö se ole merkillistä?"

"Emme olisi osanneet sitä ajatellakaan."

Kaikki se, mitä he tiesivät rouva Bascombin ja hänen poikansa perheen
välisistä suhteista, muistui nyt hitaasti heidän mieleensä. He
vaikenivat äkkiä hämillään ja katsoivat toisiinsa. Muuan tyttö alkoi
touhuta kömpelön suopeasti keksiäkseen jonkun keinon hämmennyksen
haihduttamiseksi. "Minä uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, ettette
ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin, rouva Bascomb. Saammehan tuskin
milloinkaan enää nähdä teitä siellä päin. Hän on meidän korttelimme
sukkelin nulikka. Sakkimme nimittää häntä maskotikseen. Katsohan tänne,
Dids. Katsohan tänne ja sano hyvää päivää isoäidillesi."

He työnsivät rouva Bascombin takaisin auton luo lörpötellen kiihkeästi
ja kokoontuivat hänen ja pikku tytön ympärille, kun näiden kahden
välinen kohtaus oli hetkiseksi herättänyt heissä huvia. Sitten sanoi
eräs tyttö: "Jätetään hänet rouva Bascombin luo niin pitkäksi ajaksi,
että ehdimme juoda soodamme. Hänen äitinsä sanoi minulle, ettei hän
saa juoda mitään tänään. Hän on äsken ollut hieman kipeä, eikä hänen
vatsansa ole vieläkään oikein kunnossa. Ja hänestä tuntuisi niin
tylyltä, ellei hän saisi samaa kuin mekin. Te voitte kai olla hänen
luonaan hetkisen, rouva Bascomb?"

"Kyllä", sanoi rouva Bascomb avaten auton oven ja istuutuen tyttösen
viereen, joka oli tuijottanut häneen juron äänettömänä.

Kun äänekkäät nuoret ihmiset parveilivat tiehensä, sanoi hän lapselle
hiljaa: "Kuinka sinä voit, kultaseni?"

"Minä voin hyvin", sanoi lapsi heti hämmästyttävän vilkkaasti ja
varmasti. Hän ei kääntänyt silmiään harmaatukkaisesta, silmälaseja
käyttävästä naisesta, jonka sormikkaihin pistetyt kädet vapisivat niin
kummallisesti hänen sylissään.

Rouva Bascomb riisui sormikkaansa ja puristi lapsen kädet omaansa,
hennot, pienet, likaiset kädet, joissa kynsien alustat olivat mustat.
Pieni tyttö ei vetänyt niitä pois. Mutta ne eivät myöskään vastanneet
valkoisten vapisevien sormien hiljaiseen puristukseen, vaan pysyivät
liikkumattomina kuin lapsi ei olisi tiennyt, kuinka hänen pitäisi
menetellä. Hän ei näyttänyt ujolta, mutta oli valpas, tarkkaavainen ja
varuillaan.

"Eivätkö autoretket ole hauskoja?" kysyi rouva Bascomb. "Minäkin pidän
niistä, mutta pääsen niin harvoin mukaan."

"Minä ajan joka lauantai-iltapäivänä tänä kesänä", sanoi
tyttönen. "Mamie ja Gertie sanoivat minulle niin. Minä saan käydä
elävissäkuvissakin. Niin me aiomme tehdä tänäkin iltapäivänä, mennä
eläviinkuviin. Bill sanoi, että siellä on nyt tavattoman hauskaa."

"Salliiko äitisi sinun käydä elävissäkuvissa?" kysyi rouva Bascomb
vasten tahtoaankin.

"Ei äiti tiedä ollenkaan, että minä olen täällä", vastasi lapsi
ylpeästi. "Sakki tuli ja otti minut mukaansa, kun äiti oli mennyt
kaupungille, ja se vie minut takaisinkin, ennenkuin hän ehtii Baumannin
taloon. Hän ei saa tietää, että minä olen käynyt täällä."

Rouva Bascomb ei oikein tajunnut tätä, mutta ei uskaltanut tehdä liian
monta kysymystä. Hän istui ääneti hetkisen katsellen lasta, joka ei
ollut kääntänyt silmiään hänestä siitä asti kun hän astui autoon.

Pikku tytöllä oli vaaleanpunainen silkkipuku, jonka lyhyt hame
oli helmasta pyöristetty poimuiksi. Näiden kiinnittäminen oli
niin hätiköimällä neulottu, että toisin paikoin näkyi risaisia
pallistamattomia laitoja. Huonosti sopivan puvun etupuoli, joka
latteana peitti lapsen laihan ruumiin, oli täynnä suklaatahroja, jotka
oli pyyhitty pois, mutta joita ei ollut koetettu tyystin hävittää.
Selässä näkyivät pudonneen hakasen kohdalta likaiset alusvaatteet.
Karheat valkoiset pumpulisukat olivat rytyssä laihojen säärten
ympärillä, ja väljät valkoiset kengät olivat likaiset.

"Minä olen juhlapuvussa tänään", sanoi pienokainen. "Mamie nuuski
esille juhlapukuni äidin tietämättä."

"Minä näen sen", sanoi rouva Bascomb. "Puku onkin hyvin kaunis."

Pienokainen katseli pukuaan, siveli sen likaantuneita laskoksia hellien
ja suuntasi jälleen tarkastelevan katseensa isoäitiin. Se, mitä he
ilmaisivat toisilleen sanoilla, oli vain pieni osa siitä, mitä tapahtui
heidän välillään. Lapsi siirtyi nyt hieman lähemmäksi, laskien toisen
käsivartensa rouva Bascombin syliin.

"Tahtoisitko katsella, mitä minulla on käsilaukussani?" kysyi rouva
Bascomb ja avasi sen. "Pienet tytöt haluavat joskus leikkiä niillä
esineillä, joita siellä on."

"Saat lyödä vetoa vaikka hengestäsi, että minä tahdon", sanoi
pienokainen kiihkeästi. "Äiti ei salli minun milloinkaan koskea
omaansa. Hän sanoo minun särkevän jotakin."

Rouva Bascomb siirsi laukun punasilkkiseen syliin ja katseli sitten
pientä tyttöstä, joka silmäkulmat rypyssä tarkasteli sen sisältöä. Hän
otti sieltä avainrenkaan, toiselta puolelta liimatun kangaskaistaleen
ja pienen kynäveitsen, alkaen tutkia niitä pää kumarassa. Hänellä oli
komea tukka, paksu, tumma ja pitkä. Se riippui suorina, harjaamattomina
kiharoina hänen hartioilleen ja oli sidottu syrjään hänen otsaltaan
tummanpunaisella nauhalla. "Mihin eläviinkuviin sinä aiot mennä,
kultaseni?" kysyi rouva Bascomb. "Tiedätkö sen kappaleen nimeä?"

"Varmasti minä tiedän", sanoi lapsi vilkkaasti. "Sen nimi on 'Villiä
rakkautta', niin se on." Hän näytti kangaskaistaletta. "Mihin sinä tätä
käytät?" kysyi hän.

"Minä paikkaan sillä murtuneita esineitä. Katsohan nyt, tämä puoli
on liimattu, ja tämä on hyvin vahvaa kangasta. Sillä voidaan korjata
melkein millaisia rikkinäisiä esineitä tahansa."

"Enkö minäkin saisi liimata sillä jotakin?"

"Minä en näe mitään täällä", sanoi rouva Bascomb katsellen auton
jokaiseen soppeen, "mutta aina on paljon sellaisia murtuneita esineitä,
jotka ovat korjauksen tarpeessa. Jos vain voisit tulla minun kanssani
kotiin hetkiseksi, löytäisin sinulle heti paljon liimattavia esineitä.
Meillä olisi niin hauskaa. Minä leikin niin mielelläni paperinukeilla
ja osaan niin paljon satuja. Oletko sinä kuullut satua hyvästä
jättiläisestä ja pienestä pojasta, jolla oli nahkahousut?"

"Mistä jättiläisestä?"

"Ah, tuollaisesta hyvin, hyvin suuresta miehestä, joka on ison
rakennuksen pituinen. Samanlaisesta jättiläisestä kerrotaan myös Jaakko
Jättiläistentappaja nimisessä sadussa."

"Mikä se Jaakko Jättiläistentappaja oli?"

"Hyväinen aika, etkö ole koskaan kuullut puhuttavan Jaakosta? Hyvä on,
minä kerron senkin sinulle."

Jäätelösoodat oli nyt juotu loppuun. Äänekäs joukko syöksyi pois
rohdoskaupasta ja kokoontui yhteen ryhmään käytävälle jutellen,
nauraen, tuijottaen ohikulkijoihin, tyrkkien toisiaan sinne tänne,
kirkuen ja puristellen toisiaan, teeskennellen kuin he eivät olisi
tienneet, että heihin katsottiin, ja kuunnellen siis lyhyesti sanoen:
nauttien iltapäivälomastaan. Mamie Flacker huomasi molemmat autossa
ja lähestyi heitä suopeasti hymyillen. "No niin, te molemmat näytätte
tulevan mainiosti toimeen yhdessä", sanoi hän nojaten auton reunan
yli ja koettaen kutittaa pienokaista, joka siirtyi lähemmäksi rouva
Bascombia.

"Eikö hän ole sukkela tenava?" jatkoi Mamie, koettamatta lausua
sanojaan lapsen kuulematta. "Mamma sanoo että hän on ikäisekseen
vallan ihmeellinen. Hänen äitinsä tuo hänet meille usein ja jättää
hänet äidin luo niin kauaksi aikaa kuin hän viipyy kaupungilla. Didsin
isä on hieman hupsumainen ja hädissään senvuoksi, että hänen rouvansa
kuljeskelee kaupungilla liian paljon, ja siksi rouva ei kerrokaan
siitä hänelle. Jos Didsin äiti sattuu tulemaan kotiin ennen häntä,
kertoo hän olleensa meillä ompelemassa äidin kanssa. Onhan olemassa
paljon keinoja, joilla voi pettää liian juonikkaita miehiä." Hän nauroi
ja laski ystävällisesti kätensä pienokaisen pörröiselle tukalle.
"Dids on sellainen pieni hullunkurinen vekkuli, että hän naurattaa
äidin useinkin melkein kuoliaaksi ovelilla tempuillaan. Kukaan ei
voi aavistaakaan, mitä hän milloinkin aikoo sanoa. Me otamme hänet
niin mielellämme mukaamme. Hän on sitäpaitsi hyvä pieni tyttö. Hän ei
koskaan kantelisi äidistään, vai mitä, Dids?"

"En ikinä!" sanoi lapsi koettaen katsoa, kuinka avaimet saatiin pois
renkaasta.

"Hän voi säilyttää salaisuuden yhtä hyvin kuin aikaihminenkin", sanoi
Mamie lämpimästi. "Te voitte luottaa häneen siinä. Te ette ehkä voi
uskoa sitä, mutta tämä on jo kolmas kerta, kun otimme hänet mukaamme
eikä hän ole koskaan sanonut mammalleen muuta kuin että hän on ollut
meidän talossamme koko ajan. Pojat haluavat hänet niin mielellään
mukaansa. Hän vastaa heille aina niin terävästi, vaikka he koettaisivat
pimittää häntä kuinka paljon tahansa. Hän naurattaa meitä kaikkia, vai
mitä, Dids? Ja se onkin juuri parahiksi hänen äidilleen, kun niikseen
tulee, koska hän ei ota Didsiä mukaansa lähtiessään huvittelemaan. Jos
hänen äitinsä osaa pettää hänen isäänsä, osaa Dids luullakseni pettää
äitiänsä, vai mitä, Dids?"

"Kyllä", vastasi lapsi hajamielisesti, kilistellen avainnippua.

"Kuulkaahan nyt, Mamie", sanoi rouva Bascomb, "tehän voisitte sallia
Didsin tulla minun luokseni iltapäiväksi. Hän olisi vain haitaksi
teille nuorille, kun menette eläviinkuviin. Luovuttakaa hänet minulle
ja tulkaa sitten noutamaan hänet, kun olette valmiit lähtemään
takaisin. Minä asun keskimmäisen koulurakennuksen vieressä, suuressa
valkoisessa talossa, jossa on pitkät pylväät."

"Hyvä on, rouva", sanoi Mamie kevyesti. "Jos Dids vain haluaa, saa hän
mennä. Haluatko sinä mennä mieluummin sinne, Dids? Tahdotko sinä lähteä
mukaamme vai menetkö mieluummin isoäitisi luo?"

Lapsi ei vastannut. Hän painoi päänsä kumaraan näyttäen ensi kerran
hieman ujolta.

"No, kultaseni, kummanko sinä valitset?" kysyi Mamie kumartuen hänen
puoleensa. "Haluatko sinä mennä mummosi luo?"

Lapsi näytti melkein näkymättömästi pudistavan päätänsä.

"Hän sanoo lähtevänsä mieluummin eläviinkuviin", selitti Mamie,
suoristaen selkänsä ja katsoen anteeksipyytävästi rouva Bascombiin. "Me
lupasimme hänelle, että..."

Rouva Bascomb mumisi jonkin puolittain kuuluvan myöntymisen tähän
päätökseen, suuteli lasta ja laskeutuen kadulle autosta kääntyi
poispäin. Mutta kadunkulmassa hän kuuli hiljaista kapsetta takaansa ja
tunsi pienen luisevan käden tarttuvan omaansa.

"Hän on luullakseni muuttanut mieltänsä", huusi Mamie nauraen. "Hyvä
on, Dids. Sinä olet lääkärinä."

Rouva Bascomb tuli takaisin pari kolme askelta, puristaen pientä,
likaista kättä lujasti omaansa. "Muistatte kai, Mamie, että se on
seuraava talo koulurakennuksesta", toisti hän.

Jotakin juolahti Mamien mieleen juuri nyt, kun hän siirsi katseensa
lapsesta entiseen opettajaansa, joka näytti kauhistuttavan puhtaalta
raudanharmaassa, hyvin sopivassa puvussaan ja tahrattomassa
liinakauluksessaan. Oma kouluaika muistui hänen mieleensä ja pani
hänet nauramaan. "Kuulkaahan nyt, rouva Bascomb, minä tunnen teidät.
Älkää puhdistako häntä älkääkä tehkö mitään muutakaan, koska hänen
mammansa saa siinä tapauksessa kaikki ilmi. Minä en tahdo paljastaa
hänen omaisilleen, että meidän on tapanamme ottaa hänet mukaamme.
Teidän pitää jättää hänet sellaiseksi kuin hän nyt on. Minulla on hänen
vanhat vaatteensa ja kenkänsä täällä mukanani, ja me puemme ne hänen
ylleen palatessamme Gilmanvilleen. Teidän pitää jättää hänet yhtä
tahraiseksi kuin hän nyt on, muutoin joudumme rettelöön. Lottie on
kyllä hyväluontoinen, mutta hän joutuu helposti suunniltaan sattuessaan
sellaiselle tuulelle... uskokaa vain _minua_..."

"Minä en koskekaan häneen", lupasi rouva Bascomb katsoen pienokaiseen.

Kun he lähtivät matkaan yhdessä, kysyi hän iloisella äänellä:
"Tahtoisitko sinä, että kertoisin sinulle sadun nyt heti kävellessämme
eteenpäin? Osaan erään hyvin mukavan kiltistä, pienestä räätälistä,
joka tappoi seitsemän kärpästä yhdellä lyönnillä voileivälleen ja sai
sitten jälkeenpäin kokea kaikenlaista jännittävää."

Pienokainen nyökkäsi ja heitti päänsä taaksepäin, voidakseen katsoa
isoäitiä kasvoihin hänen puhuessaan.

He olivat lopettaneet tämän sadun päästessään rouva Bascombin
huoneeseen, ja kun hän istuutui ja otti lapsen syliinsä, kysyi hän:
"Mistä sadusta sinä nyt pitäisit?"

"Voi, en minä tiedä", sanoi tyttö epämääräisesti, hengähtäen syvään
tyytyväisyydestä. Hän kiersi toisen käsivartensa rouva Bascombin
kaulaan ja nojautui häneen.

"Millaisista saduista sinä enimmän pidät?" kysyi rouva Bascomb.
"Keijukaissaduistako? Vai sellaisistako oikeista saduista, joissa
kerrotaan oikeista lapsista?"

"Millaisia ne keijukaissadut ovat?" kysyi lapsi.

Rouva Bascomb vaikeni hetkiseksi. "Etkö ole milloinkaan kuullut
kerrottavan keijukaisista, kultaseni?" kysyi hän hiljaa.

Pienokainen pudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa olivat niin vakavat
kuin hän olisi syyllinen. "Minä en ole koskaan ennen kuullut mitään
satuja", sanoi hän. "Rouva Flacker kertoi minulle vain kerran, kuinka
hänen pieni poikansa oli polttanut kätensä melkein poikki."

Heidän silmänsä kohtasivat jälleen toisensa pitkässä, syvässä katseessa.

Rouva Bascomb mutisi umpimähkään: "No niin, luuletko sinä pitäväsi
saduista?"

Lapsi nyökkäsi ja mutisi: "Kyllä." Mutta kumpikaan ei ajatellut,
mitä oli sanonut. Lapsen silmät avautuivat yhä suuremmiksi. Hänen
herkkäpiirteinen suunsa värähteli, ja äkkiä hän purskahti niin
äänekkääseen, katkeraan itkuun, että kyynelet valuivat virtanaan hänen
kalpeille, likaisille poskilleen. Itkiessään hän kiersi yhä lujemmin
käsivartensa rouva Bascombin kaulaan.

Hänen isoäitinsä ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän ei kysynyt
lapselta itkun aihetta eikä koettanut hillitä nyyhkytyksiä. Liikutetun
keski-ikäisen henkilön avuttomaan tapaan hän sieppasi vain nenältään
silmälasit, joiden takana hänen omat silmänsä olivat täyttyneet
kyynelillä, laski ne äkkiä pöydälle ja kiertäen molemmat käsivartensa
lapsen ympärille puristi häntä lujasti ja hellästi.

Pienokainen, joka ilmeisesti itki niin katkerasti kuin vain taisi,
painoi päänsä isoäidin rintaa vasten ja kaivautui kiinteämmin
ympäröivien käsivarsien syleilyyni.

Hänen päänsä yläpuolella oli pidätetyn itkun irvistys vääntänyt
rouva Bascombin kasvot kummallisen näköisiksi. Mutta hän ei itkenyt.
Hän istui tyynesti paikallaan pidellen lasta, kunnes hänen omaa
rauhallisuuttaan oli virrannut pieneen hänen sylissään lepäävään
olentoon.

Lapsi lopetti itkunsa yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja
suoristautui, hieroen nyrkeillä silmiään. "Sinä lupasit, että
saisin liimata joitakin särkyneitä esineitä yhteen", sanoi hän
tuttavallisuuden ja varmuuden tyynnyttämällä äänellä.

Hän katsoi isoäitinsä kasvoihin ja hymyili nyt ensi kerran.

Rouva Bascomb haukkoi ilmaa kuuluvasti huohottaen. Mutta hän sanoi heti
vakavan iloisella äänellä: "Niin minä lupasinkin. Ja nyt minä näytän.
Me liimaamme yhdessä paljon särkyneitä esineitä kokoon."

       *       *       *       *       *

Kello viiden aikaan rouva Bascomb katseli auton jälkeen, heilutellen
nenäliinaansa vastaukseksi pikku käden huiskutukseen. Hän tunsi itsensä
rauhallisemmaksi kuin milloinkaan ennen Harristowniin tulonsa ja
Ralphin naimisiinmenon jälkeen... ehkä tyynemmäksi kuin syntymästään
saakka. Eikä hänen tietoisuudessaan ollut kuitenkaan muuta kuin
varmuus, että hänen elämäänsä oli tullut käännekohta ja että hänen
edessään oli uusi tie, joka vei jonnekin — hän ei tiennyt minne.

Hänen järkensä nousi sitä vastaan kiihtyneenä ja tarttui häneen
koettaen temmata hänet takaisin tyhmyydestä, jos hän koettaisi saada
aikaan jotakin, minkä hän itsekin tiesi mahdottomaksi. Mutta hän oli
nähnyt liian paljon järkeilyn avuttomuutta. Olihan olemassa toinenkin
ratkaisu kysymyksiin, joihin kiusattu järki ei kyennyt vastaamaan.
Omituista, ettei hän ollut ajatellut sitä ennen.

Hän käänsi selkänsä järjelle ja poikkesi päättävästi uudelle polulle.






III osa




XX


Mutta huolimatta tästä uudesta varmuudesta hänen polvensa horjuivat
hänen allaan, kun hän Gilmanvillessä kääntyi omaan kotiinsa vievälle
kujalle. Talo näytti likaiselta ja ränstyneeltä, muuan luukku
riippui katkenneen saranan varassa, maali alkoi varista maahan saman
kesähelteen hyökkäyksestä, joka oli korventanut julkipuolen nurmikon
ruskeaksi rikkaruohikoksi. Hän huomasi kaikki nämä puutteet, mutta
nyt ne tuntuivat hänen mielestään perin mitättömiltä. Mitä tapahtuisi
seuraavana tuntina? Vain se merkitsi jotakin.

Hän kiipesi maalamattomia portaita pitkin tomuiselle ja huonosti
hoidetulle kuistille, jonka korikeinutuolit nojautuivat sivulle
päin heikoilla jaloillaan. Hän soitti kelloa ja kuunteli niin
tarkasti kuin hänen sydämensä kova sykintä salli, kenen askeleet
sieltä lähestyisivät. Oven ruutujen läpi hän näki oman hallinsa ja
arkihuoneensa, samat huoneet, missä hän oli seisonut lukiessaan
Ralphin kirjettä ja nähnyt risaisen hampputupsun. Hän tajusi nyt
epämääräisesti, että siellä oli kaikki tuon tupsun kaltaista;
nukkavierua ja likaista; taulut oli otettu pois seiniltä, lattiat
olivat tomuiset, ja nurkissa oli sanomalehtikasoja, läjittäin vanhoja
vaatteita ja lasten leikkikaluja. Mutta se ei tehonnut hänen mieleensä.
Joku oli avannut keittiön oven ja katsoi nyt varovasti sen takaa
nähdäkseen, kuka oli soittanut.

"Hyväinen aika, äitikö siellä onkin!" huudahti Ralph hämmästyneenä.
Hän tuli halliin ja pysähtyi hetkiseksi katsomaan tulijaa. Hän
oli paitahihasillaan (paita oli melko likainen) pitäen kädessään
likaista astiapyyhettä, pussihousujen riippuessa melko alhaalla hänen
lanteillaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hieman pöhöttyneet,
ikäänkuin hän ei olisi nukkunut hyvin; häneltä puuttui kaulus kuumuuden
vuoksi, ja hänen kuiva tukkansa oli pöyhitty heinämäisiin tukkoihin.
Säteilevän nuoruuden loistosta ei hänessä ainakaan tällä hetkellä ollut
jälkeäkään. Hän näytti likaiselta ja heikolta ja nukkavierulta, juuri
sellaiselta mieheltä, joita rouva Bascomb oli aina ylenkatseellisesti
kammonut.

Kun hänen äitinsä katsoi poikaansa oven läpi, hänen takanaan
häämöittävän ikävän huoneen ollessa taustana, ei hän nähnyt muuta kuin
kasvojen ilmeen, tuntien surua ja sääliä. Hän nöyryytti itsensä tomuun
saakka ajatellen: "Poikaparkani! Minun poikaraukkani! Minä en ole
rakastanut Ralphia tähän hetkeen saakka."

Hän sanoi päättävän asiallisesti: "Halusin niin mielelläni tulla
tervehtimään sinua ja Lottieta, hyvä Ralph." Hän odotti Lottien tulevan
näkyviin millä hetkellä hyvänsä.

Ralph tointui entiselleen, kiiruhti avaamaan oven ja piti sitä
auki äidin astuessa sisään. "Sepä oli mainio ajatus!" sanoi hän
kummallisesti korostaen. "Tule vain sisään." Äidin mielestä oli hänen
katseensa kummallinen, mutta vaikka kaikki hänen tunteensa olivat
terästyneet toivottoman herkiksi, ei hän kuitenkaan voinut huomata
pojan ilmeessä muuta kuin epävarmuutta ja hämmästystä.

Ralph lisäsi: "Lottie ei ole kotona juuri nyt. Minä luulen hänen
ja Didsin pistäytyneen Flackereille. Lottie menee sinne useinkin
ompeluksineen saadakseen seuraa."

Kuuman metallin hajua tunkeutui äkkiä halliin keittiöstä.

"Voi sentään!" huudahti Ralph pujahtaen sinne ovesta. "Minä jätin..."

Seurattuaan häntä rouva Bascomb näki hänen sieppaavan syvän
kastikepannun kaasukeittiöltä unohtaen käyttää pidintä. Silloin Ralph
heti kiljaisi polttavan varren vuoksi ja pudotti pannun lattialle.

Tämä temppu, hänen eleensä ja äitiin suunnattu katseensa, kun hän
puhalteli palaneihin sormiinsa, murheellisesti nauraen omalle
tyhmyydelleen, muistuttivat niin suuresti sitä poikaa, jollainen hän
oli ollut, että hänen äitinsä unohti likaisen siistimättömän miehen,
jonka hän oli nähnyt ovella. Hänkin purskahti hieman hermostuneeseen
nauruun, ja Ralphin silmät, epäilevät ja varuillaan olevat tähän
saakka, kirkastuivat.

"Minäpä olen suurenmoinen vanha kokki", sanoi hän kumartuen ottamaan
pannua lattialta.

"Mitä sinä aioit tehdä sillä?" kysyi hänen äitinsä ja otti sen hänen
kädestään.

"Oh, minä vain ajattelin panna hieman perunoita tulelle, niin että
olisi jotakin alkua lämpimään ateriaan, kunnes Lottie ja Dids
palaavat. Hän viipyy useinkin hyvin myöhään iltapäivisin Flackerien
luona. Ja lääkäri on käskenyt antaa Didsille keitettyä ruokaa. Hänen
ruoansulatuksensa ei ole oikein hyvä, eikä kylmä ruoka siis sovi
hänelle."

Rouva Bascombin kuulo ja näkö, jotka tämän hetken kiusallinen jännitys
oli terästänyt, huomasi hänen välttelevästä katseestaan ja kuuli
hänen äänenpainostaan hänen tietävän vallan hyvin, ettei Lottie ollut
Flackerien luona, vaikka hän moraalisesta väsymyksestä teeskentelikin
toista. Oliko Lottie nöyryyttänyt hänet jo sille asteelle? Mutta
toisaalta oli totta sekin, ettei Ralphilla luonnostaan ollut paljon
vastustuskykyä.

Nyt välähti rouva Bascombin toivottomaan mieleen se katkera
totuus, että hän itse oli huolellisesti harjoittanut poikansa niin
vastustuskyvyttömäksi kuin suinkin, itse katseellaan tukahduttanut
jokaisen alunkin itsenäisyyttä. Ralph ei ollut milloinkaan voinut
vastustaa äitiään, ja nyt hän oli yhtä kykenemätön vastustamaan
Lottieta.

Tämä ajatus salpasi hänen henkeään, ja hän koetti siitä vapautua. "Anna
minun panna perunat tulelle, kun kerran olen täällä."

"Olkoon minusta kaukana, että tahtoisin kiistellä kenenkään kanssa
perunain keittämisoikeudesta", vakuutti Ralph, pysyen vieläkin hetkisen
hilpeän huolettomana, jollainen hän oli nuorena poikana ollut.

Pannun putoamisen kolina ja hänen äitinsä nauru olivat rikkoneet
jotakin, mikä oli ollut heidän välillään. He katsoivat nyt toisiinsa
luontevasti, valppaan epäilyn työntyessä hetkiseksi syrjään.

Rouva Bascomb käytti tätä hyväkseen... tilaisuus ei ehkä palaisikaan
enää... ja tukahduttaen ahdistavan pelkonsa, mitä Ralph vastaisi, hän
sanoi niin tyynellä ja rauhallisella äänellä kuin saattoi: "Ralph,
minä olen viime aikoina ajatellut erota nykyisestä toimestani.
Baker-kadun koulussa, täällä Gilmanvillessä, ihan tässä lähellä, on
kuulemma avoinna muuan paikka, jonka saisin. Olen juuri käynyt siellä
tiedustamassa. Ja sitten me kaikki voisimme asua jälleen yhdessä. Minä
olen huomannut melkoisesti ikävöiväni sinua ja Didsiä."

Puhuessaan hän päästi kattilaan vettä ja sanoi nyt olkansa yli: "Te
olette.. minullahan ei ole muuta kuin te."

Hän väänsi hanan kiinni, rohkaisi mielensä ja kääntyi katsomaan, miltä
kannalta Ralph ottaisi tämän asian.

Hän oli tiennyt, että Ralph hämmästyisi, koska oli kuullut äitinsä
sanovan satoja kertoja, ettei mikään voisi taivuttaa häntä
opettajaksi tuon köyhälistökorttelin kouluun, se kun oli täynnä vain
alhaison lapsia. Niin, hän oli tiennyt Ralphin hämmästyvän, mutta
ei ollut osannut odottaa, mitä nyt näkyi... Ralph katsoi häneen
niin typertyneenä kuulemastaan uutisesta, ettei voinut piilottaa
mielenliikutustaan. Ja tämä mielenliikutus oli huojennusta... melkein
peloittavaa huojennusta, sellaista kuin lapsi tuntee, joka avutonna
taistelee liian vaikean työn kanssa ja näkee sen sitten siirtyvän
aikaihmisen taitaviin käsiin.

"Jopa nyt jotakin, äiti..." huusi hän kovalla värähtelevällä äänellä.

Pari mielijohdetta juolahti rouva Bascombin mieleen melkein samalla
kertaa, taistellen hänessä ylivallasta: toinen oli erään vanhan
vaiston kirpeä vihuri — äkillinen huomio, että Ralph oli paljastanut
itsensä tällä mielenkevennyksen huudahduksella — ja toinen
miekkailijan hyökkäävä vaisto käyttää hyödykseen avausta, saada etua
hänen hämmästyksestään ja liikutuksestaan, pakottaa hänet selvästi
tunnustamaan, että hän uhrautui poikansa hyväksi. Hän avasi jo suunsa
kysyäkseen häneltä uhmaavasti ja säälimättä: "Ah, sinä siis toivot
minun tulevan takaisin? Sinä olet kaivannut minua, alkanut antaa hieman
enemmän arvoa sille, mitä tein hyväksesi."

Niin, kaikki tämä välähti hänen mielessään. Mutta hänen sydämestään
kumpusi esille niin rakastavaa sääliä Ralphia kohtaan, että hän huomasi
silmiensä kyyneltyvän, katsoessaan poikaansa ääneti ja hymyillessään
vapisevin huulin. Hän nyökäytti päätänsä, puri vapisevaa alahuultaan ja
sanoi nöyrästi: "Minä luulen nyt voivani tulla paremmin toimeen, hyvä
Ralph."

Häntä kauhistutti Ralphin syvästi liikutetun katseen hurja kummastus,
ja hän johtui ajattelemaan, että jollei hänkään tähän saakka ollut
todellisesti rakastanut Ralphia, oli tämä ehkä myös ensimmäinen hetki,
jolloin todellista rakkautta tuli Ralphin taholta hänen osakseen. "Voi,
äiti..." sanoi Ralph kuin torjuen ja antoi sitten hänen nöyryydelleen
sen puolustuksen, jonka vaatimisesta hän oli luopunut: "Kuuleppa,
äiti... sinä et ollut ollenkaan... se ei ollut sinun syysi", mutisi hän
käheästi hiljaisella äänellä.

Rouva Bascomb antoi sen mennä kuin ei olisi kuullutkaan. Pojan
silmistä kuvastunut hämmästynyt kiitollisuus hävetti häntä. Ralph ei
ollut koskaan ennen katsonut äitiinsä sillä tavalla. Mutta estääkseen
poikaansa lausumasta mitään lisää tähän suuntaan rouva Bascomb tarttui
kiireesti talouspuuhiin.

"Nyt pitäisi panna perunat kiehumaan", sanoi hän tyynesti. "Missä niitä
säilytetään?"

"Kukapa sen tietää!" vastasi Ralph epämääräisesti. "Kai jossakin."

He löysivät niitä paperipussista, joka oli lattialla nurkassa
korventuneiden ja rasvaisten astiapyyhkeiden seassa. Rouva Bascomb
alkoi huuhdella niitä pesupöydän ääressä, joka oli täynnä likaisia
astioita, ja ajatteli, että hänen piti vielä astua erään kuilun yli.
Vielä oli jotakin muuta puhuttava, mutta siihen ei saanut viitatakaan.
Hän ei voinut kuvitella, millaisia sanoja sopisi käyttää siihen
kysymykseen, jota ei saatu tehdä. Vihdoin hän turvautui rohkeimpiin
ja lyhimpiin sanoihin, tarvitsematta käyttää edes niitäkään. Hän oli
sanonut vain: "Tahtookohan Lottie...?" kun Ralph keskeytti hänet äkkiä,
niinkuin olisi puhunut ensin:

"Hitto vie, sitä en tiedä!" sanoi hän alakuloisella äänellä kuin
seinälle. Sitten hän lisäsi synkästi: "Se riippuu asianhaaroista."

Rouva Bascombin terästyneet aistit ilmaisivat hänen tarkoittavan, että
se riippui siitä, millaisella tuulella Lottie sattui olemaan tullessaan
kotiin.

Ralph liikahti, katsoi kelloon ja sanoi: "He ovat varmasti hyvin pian
täällä. Ehkä olisi hyvä, että katamme pöydän."

He menivät yhdessä ruokasaliin, missä tahrainen liina oli vinossa
pöydällä. Rouva Bascomb otti sen pudistellakseen ja näki samalla
vaistomaisesti, mikä se niistä oli, hieno damastinen liina, jonka hän
oli ostanut Bassetin huutokaupasta. Hän huomasi myös, että siihen oli
poltettu lähtemättömiä hedelmätahroja ja että se oli levitetty pöydälle
panematta huopaa sen alle. Talon tapa oli nähtävästi sellainen, koska
vanhassa hienossa mahonkipöydässä oli valkoisia rakkuloita niissä
paikoissa, mihin kuumat astiat oli laskettu. Hän tajusi Ralphin
huomanneen hänen katsovan niitä, ja kun hän silmäsi poikaansa,
järkytti tämän levoton ilme häntä, koska hän muisti Ralphin näyttäneen
samanlaiselta pelätessään, että Lottie oli pahalla tuulella. Heränneen
huomiokyvyn kaksiteräinen miekka kääntyi jälleen hänen kädessään. Se
ilme ei ainoastaan kuvastanut Lottien töykeyden herättämää tunteellista
pelkoa, vaan myöskin samaa hätää, joka oli Ralphin yllättänyt hänen
ollessaan tunteellinen pieni poika ja avuton äitinsä edessä. Tämä
pistos oli niin odottamaton ja tunkeutui niin syvälle, että se teki
melkein sairaaksi. Hän koetti ajatella muutamia sanoja, joilla voisi
saada Ralphin tuntemaan, kuinka vähän hän nyt välitti pöytäänsä
ilmaantuneista pilkuista. Mutta hän käsitti, ettei sellaisia sanoja
ollut, joihin Ralph uskoisi, koska tunsi äitinsä niin perinpohjin.
Siihen tarvittaisiin vielä monen monta vuotta, ennenkuin hän voisi
uskoa.

Ralph sanoi nyt levottomasti kuin puhuminen olisi tuntunut hänestä
äärettömän vaikealta eikä hän kuitenkaan olisi tohtinut olla puhumatta:
"Minä olen juuri ajatellut erästä asiaa... En oikein tiedä... ajattelin
vain makuutiloja."

Rouva Bascomb katsoi häneen hämmästyneenä."

"Lapsi on näet niin iso nyt, ettei mahdu enää kehtoonsa. Hän nukkuu nyt
oikein vuoteessa, toisessa makuuhuoneessa, minun entisessä sängyssäni."

Tämä este mykistytti rouva Bascombin hetkiseksi.

"Ehkä voisimme järjestää hänelle telttavuoteen omaan huoneeseemme?"
ehdotti Ralph levottomana.

Tämä aate ei miellyttänyt hänen äitiään ollenkaan. "Ei, ei!" sanoi hän
äkkiä. "Ei mitään sellaista!" Hän haki jotakin veruketta voidakseen
piilottaa tarkoituksensa. "Hän on jo tarpeeksi vanha saamaan itselleen
oman huoneen, jota hän voi oppia pitämään kunnossa. Jokaisella lapsella
pitäisi tietysti niin olla."

Hän ajatteli hetkisen, keskittäen kaiken huomionsa esteeseen, joka oli
tullut hänen epäitsekkään, välttämättömän päämääränsä tielle, ja tajusi
sen sulavan olemattomiin samalla tavalla kuin se oli tiennyt kaikkein
muiden esteiden katoavan nyt, kun hän ei enää itse panisi uralleen
sulkuja. "Entä se ullakkohuone? Sinä nukuit siellä silloin, kun Dids
syntyi. Se kelpaa kyllä minulle."

"Ullakkohuoneko?" huudahti Ralph eikä ollut uskoa korviaan.

"Niin, miksi ei?" kysyi hänen äitinsä reippaasti ja otti samalla esille
veitsiä ja haarukoita hopealaatikossa vallitsevasta tavattomasta
sekamelskasta, kattaakseen pöydän. "Tuollaisessa ullakkohuoneessa voi
panna toimeen kaikenlaisia miellyttäviä, mukavia muutoksia. Raot sopii
tukkia kalkkilaastilla, seinille liimata kauniit paperit ja ikkunoihin
ripustaa uudet uutimet. Sinne voi myös hankkia uusia huonekaluja
oikeata kokoa — saatpa vielä hämmästyä nähdessäsi, kuinka paljon sitä
voi somistaa. Minä saan siitä itselleni koko talon kauneimman huoneen."

Hän keksi toisenkin puheenaiheen ja jatkoi huolettomasti: "Minulla on
juuri nykyään koko joukko rahaa. Olen säästänyt näinä vuosina, ja nyt
on juuri sopiva aika kuluttaa hieman talon kaunistukseksi. Sen olenkin
laiminlyönyt viime aikoina. Minun olisi pitänyt toimittaa tarpeellisia
korjauksia jo kauan sitten; luulenpa, että joka huoneeseen tarvitaan
uudet seinäpaperit, ja uskon Lottien mielellään auttavaan minua niiden
valitsemisessa. Ja lattiatkin on maalattava uudestaan. Tosiaankin olen
viivytellyt liian kauan. Ja se on aina erehdys talon pidossa."

Nyt hän tunsi liioitelleensa — piti oppia puhumaan asioista kevyemmästi
ja hienotunteisemmasti. Hyvä, hän oppisi sen, oppisi kaikki, mitä hänen
pitäisikin oppia.

"Mitä muuta aioit suunnitella illalliseksi?" kysyi hän vaihtaakseen
puheenaihetta.

"Enpä tiedä!" sanoi Ralph. "Joskus syömme säilytettyjä tomaatteja."

"Kuinka ne keität?"

"Me emme keitä niitä lainkaan. Nehän ovat jo keitettyjä ostaessa.
Kaadamme ne pieniin kastikevateihin ja kastelemme leipäämme niihin."

"Mitä sanoisit, jos sensijaan valmistaisin tomaattikeksilientä?" kysyi
hänen äitinsä. "Näin pullollisen maitoa jääkaapissa." Se oli ennen
vanhaan ollut Ralphin herkkua.

"Paljonko luulet minun pitävän siitä?" sanoi Ralph nauraen. "Ehkä
pelkäät minun inhoavan sitä?"

"Hyvä on, juokse pyytämään rouva Baumannilta hieman salaattia hänen
puutarhastaan, koska aion valmistaa hieman sitäkin", rouva Bascomb, ja
kun Ralph poistui takaovesta, riisui hän hatun päästään, meni keittiön
ulvovaan autiuteen ja alkoi puuhata.

Oli jo melko myöhä, kun hän näki Lottien ja Didsin laskeutuvan
kadunkulmaan pysähtyneestä raitiovaunusta ja tulevan hitaasti kotiin
päin, laahaten väsyneesti jalkojaan.

"Lottie kärsii niin kovasti kuumuudesta", sanoi Ralph katsoen
häneen ikkunasta. Jo nähdessäänkin Lottien kaukaa hän sai ääneensä
anteeksipyytävän, selittävän, puolustavan väsyneen kaiun, joka oli
hänen äidilleen niin tuttu ja jälleen teki sydämen lyijynraskaaksi.
Ralphilta ei voinut toivoa mitään apua siihen taisteluun, joka oli
tulossa.

"Minä alan tuoda ruokia pöytään ja valmistan myös jääteetä", sanoi
rouva Bascomb.

"Ah, saammeko sitäkin?" virkkoi Ralph lapsellisen iloisella
äänenpainolla. "Minä kai menen heitä vastaan", lisäsi hän sitten
epäröiden.

Se on mainio ajatus", vastasi äiti palaten keittiöön.

Hänen polvensa vapisivat jälleen, hänen allaan kun hän liikkui
edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja kantoi liemilautasia ja
korkeaa, kilisevää jääteekannua.

"Se riippuu asianhaaroista", oli Ralph sanonut. Se riippui myös siitä,
ajatteli rouva Bascomb, voisiko hän itse pyyhkäistä näkymättömäksi
sen ylenkatseen, jonka Lottien ilmestyminen näkyviin oli kohottanut
pinnalle kuin ilkeän maun hänen suuhunsa, kuin jonkin kauhean rohdon
hajun hänen sieraimiinsa. Joutua jälleen riippuvaiseksi Lottien
oikuista päästäkseen hetkeksikään rauhaan... näiden oikkujen herättämä
kauhu vapisutti häntä entiseen tapaan. Mutta tulkoon, mitä tuli,
hänen piti malttaa mielensä, olla tyyni ja rauhallinen osatakseen
esittää asiat oikein, saadakseen kaikki näyttämään siltä, ettei hän
vaatinut mitään, vaan päinvastoin tarjosi kaikkea, tahtoi tehdä itsensä
pieneksi, hyvin pieneksi senvuoksi, että hänellä oli muuan päämäärä,
jonka rinnalla hän itse ei ollut mitään, ja että hän kerta kaikkiaan
myönsi Lottien olevan kaikin puolin oikeassa.

Hän näki ikkunasta Ralphin menneen Lottieta vastaan kertoakseen
uutisen. He seisoivat käytävällä jutellen keskenään. Lottien
hahmo, huolimatta kuumuuden tuottamasta väsymyksestä, oli kuosikas
ja hieno, kuten se aina oli hänen pukeuduttuaan kaupungillemenoa
varten. Tietäisikö Ralph, kuinka pitää esittää asiat oikealla
tavalla? Muistaisiko hän sanoa, mistä oli äsken ollut puhe... että
Lottien anoppi olisi vaatimaton, ei odottaisi mitään itselleen,
vaan antaisi heille kaiken omaisuutensa, sijoittuisi mielellään
ullakkohuoneeseen, ei pyytäisi mitään parempaa kuin saada jälleen
suorittaa talousaskareet, ei välittäisi siitä, kuinka hänen kalustoaan
oli käsitelty, että hänellä oli rahaa, jota Lottie saisi käyttää talon
kaunistamiseen, ja että... äkillinen aavistus ilmaisi rouva Bascombille
tämän viimeisen vaikuttavan enemmän kuin minkään muun että hänellä oli
hyvä illallinen valmiina tänä kuumana iltapäivänä, niin että Lottien
tarvitsi vain istuutua ruokapöytään.

Tuijottaessaan heihin hän näki lapsen, joka oli uupuneena tallustanut
äidin taluttamana, katsovan äkkiä isäänsä kuin olisi ymmärtänyt
jotakin hänen sanoistaan. Sitten pikku tyttö käänsi päänsä taloa kohti
ja vetäistyään kätensä irti lähti huomaamatta juoksujalkaa käytävää
pitkin. Hän työnsi auki oven, pysähtyi ujona ja katseli isoäitiään
kirkkailla tummilla silmillään.

"Päivää, pikku Dids", sanoi rouva Bascomb ojentaen kätensä lasta kohti.

Hänen äänensä sointu sai pienen tytön tarkkaavaiset kasvot äkkiä
loistamaan, ja niihin ilmestyi isoisän hurmaava hymy.

Rouva Bascombin sydäntä ihan riipoi. Hän halusi syöksyä lapsen luo,
puristaa häntä hurjasti rintaansa vasten, peittää hänet suuteloilla ja
itkeä ääneen. Mutta hän sanoikin vain iloisesti: "Eikö sinun ole nälkä?
Tule mukaani, niin saat hieman punaista lientä. Minä olen pannut sinun
osasi lautaselle, jossa on norsun kuva."

Dids antoi paukahtaa, oven kiinni takanaan ja astui isoäitinsä luo.

"Tahdotko kertoa minulle taas jonkun sadun?" kysyi hän.

"Ah, montakin mielelläni", vastasi rouva Bascomb nostaen hänet
syliinsä. "Minut on kuin luotu saduista."

Lapsi käytti hyödykseen asemaansa ja kurottautui sanomaan hänen
korvaansa, ollessaan hänen kasvojensa tasalla:

"Minä en kertonut heille, että kävin luonasi. Sitä en ole puhunut
kellekään."

Tämä kuiskaus värisytti rouva Bascombia. Hän puristi tyttöstä lujasti
ja sanoi murtuneella, vapisevalla äänellä: "Jumala auttakoon minua!
Jumala auttakoon!"

"Mitä sinä sanot?" kysyi Dids.

Hänen isoäitinsä ei vastannut. Hän oli nähnyt ikkunasta Lottien ja
Ralphin tulevan nyt sisälle, laski lapsen äkkiä lattialle ja siirtyi
hieman syrjään.

Lasioven läpi hän näki Lottien kiipeävän kuistin portaita ylös, jotka
narisivat hänen allaan. Lottie oli paljon lihavampi kuin ennen. Hänen
pulleutensa oli selvästi liiallista rasvaa, ja kureliivien nauhat oli
vedetty melko tiukalle. Puku oli sinistä silkkiä, jossa oli suuria
valkoisia täpliä, ja päässä oli pieni kuosikas, halpa olkihattu.

"Niin, Lottie", sanoi rouva Bascomb ystävälliseen tapaan tullen
avaamaan ovea, "nyt näet, etten voinut pysyä täältä pois. Onko Ralph
kertonut sinulle, että ikävöin omaisiani ja että ehkä eroan nykyisestä
toimestani Harristownissa ja tulen takaisin tänne, jos sinä vain otat
minut vastaan?"

Nähtyään hänet Lottie oli kiiruhtanut ja syöksähtäen eteenpäin levitti
nyt käsivartensa, kiertäen ne hänen kaulalleen. Rouva Bascomb tunsi
jälleen Lottien huulten unohtumattoman, sulattavan pehmeyden.

Lottie suuteli häntä tarmokkaasti ja sitten pitäen häntä käsivarren
matkan päässä itsestään sanoi ylevään tapaansa: "Me emme milloinkaan
sulje kotia äidiltämme. Tulkoon mitä tulee, te olette aina tervetullut
poikanne taloon."

"Ah, Lottie, kuinka _ystävällinen_ sinä olet sanoessasi niin!" virkkoi
rouva Bascomb hyväksyvästi.

Sinä iltana hän istui kylpyhuoneessa samalla tuolilla, missä oli
ensi kerran nähnyt lapsenlapsensa silmien katseen. Hän kumartui
nyt kylpyammeen yli, jossa pikku Dids istui vaahtoavassa vedessä,
heitellen ylös ja alas uutta selluloidiankkaa, mummon pestessä hänen
luisevaa pientä selkäänsä, joka oli likainen hiestä ja tomusta. Hän
kääntyi hetkiseksi syrjään ammeesta saadakseen saippuan käteensä ja
sanoi olkansa yli: "Ja juuri silloin Sindbad näki suuren varjon, ja
kas, siinä oli vaakalintu jälleen levittämässä pitkän pitkiä siipiään
laakson yli."

"Minä uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että Sindbad pääsi tällä
kertaa pakoon", huomautti Dids ojentautuen ottamaan takaansa ankan,
joka oli kimmahtanut hänen käsistään. Mutta ojentautui liian kauaksi,
menetti tasapainonsa ja lioetensaippuaisessa vedessä kaatui
loiskahtaen selälleen, niin että vettä roiskahti hänen hämmästyneille
pikku kasvoilleen.

Rouva Bascomb ei tiennyt, kuinka lapsi käyttäytyi pikku tapaturmissa,
ja peläten joko vihasta tahi pelosta johtuvaa purkausta sieppasi
syljeskelevän ja potkivan Didsin syliinsä, rientäen sanomaan
kääntääkseen hänen huomionsa muualle: "Kas, se oli kunnon uimaretki
pienelle sammakolle."

Lapsi haukkoi vielä ilmaa, mutta sanoi kuitenkin heti: "Sammakoilla
ei ole _hiuksia_. Minä olen joutsen!" Ja sanoessaan tämän pilan hän
katsahti niin leikillisesti ja ovelasti mummoonsa kirkkailla tummilla
silmillään, että rouva Bascomb purskahti hämmästyneeseen nauruun, joka
kajahti koko talon läpi.

Kuullessaan mummonsa nauravan pieni vekkuli nauroi hänen kanssaan ja
sitten he nauroivat mielettömästi omalle hilpeydelleen sellaiseen
suloiseen, hassunkuriseen iloiseen tapaan kuin vain pienet nauravat
lapset ja ne, jotka rakastavat heitä hellästi.

"Hyväinen aika, mille ihmeelle tällaisena hirveän kuumana iltana voi
nauraa?" kuului Lottien ääni hallista.

Hän tuli raukeana ovelle. Heidän aiheettoman naurunsa kirjava kupla
särkyi heti. Rouva Bascomb tavoitti jälleen saippuaa. Dids laski
ankkansa varovasti uimasilleen taivutettujen polviensa ja laihan pienen
ruumiinsa luomaan turvalliseen satamaan.

"Minä luulin teitä niin väsyneeksi, ettette jaksaisi kylvettää Didsiä
tänä iltana", sanoi Lottie. "Tämä kuumuus ihan tappaa minut. Minä en
jaksa hengittää. Minun mielestäni pitäisi teidänkin voimienne olla
lopussa."

Se herätti rouva Bascombin huomiota. Voimatko lopussa? Millaiselta
tuntui olla väsyksissä? Oliko hän milloinkaan väsynyt?

Katsahtaen miniäänsä hän näki oman kuvansakin kuvastimessa. Hän tuskin
tunsi omia kasvojaan. Hän siirsi katseensa loistavista silmistä ja
jäntevistä huulista Lottien raukeisiin kasvoihin.

"Ei", sanoi hän sävyisästi ja hienotunteisesti, "ei, minä en tunne
itseäni kovinkaan väsyneeksi".

"Sepä se, mutta minä ainakin tunnen", sanoi Lottie ja meni hitaasti
pois.




XXI


"Niin, hän saa syödä niin paljon banaaneja kuin vain haluaa, mamman
pikku tyttö saa. Banaanit ovat _terveellisiä_ lapsille. Minäkin syön
niitä aina paljon. Tohtori Dewey puhuu joutavia hänen alipainostaan.
Jokainenhan tietää banaanien lihottavan. Juuri senvuoksi eivät
sellaiset ihmiset saakaan syödä niitä, jotka koettavat laihduttaa
itseään."

       *       *       *       *       *

Kun Dids seuraavana aamuna heräsi hyvin punaisin poskin ja raukein
silmin, huusi hänen äitinsä: "Se on tulirokkoa, minä tiedän sen kyllä!"
ja sieppasi hänet rouva Bascombin sylistä, missä hän istui hervotonna,
painaen päätänsä mummon rintaa vasten. "Se on tulirokkoa! Rouva
Flacker sanoi sitä olevan paljonkin liikkeellä Warren-kadun varrella,
ja varmasti on teidän koulussanne siihen sairastuneita lapsia. Minun
mielestäni ei ole ollenkaan turvallista, että te hääräätte noiden
lasten kanssa, joissa saattaa olla kukaties vaikka mitä."

"Ehkä meidän on parasta katsoa, onko hänellä kuumetta", ehdotti rouva
Bascomb ja alkoi hakea kuumemittaria.

"Minä aion juuri ehdottaa samaa", sanoi Lottie.

Mutta kuumeinen lapsi, joka oli ärtyisä ja väsynyt, työnsi pienen
lasiputken äkäisenä syrjään. "Ei, ei", sanoi Dids käännellen päätänsä
puolelta toiselle.

"Mutta, pikku Dids kultaseni", sanoi hänen mummonsa, ottaen sen pois
hetkiseksi, "se ei tee sinulle kipeää. Sillä ei ole mitään makua, ja
se niin äärettömän sileäkin. Se on taikatikku, etkö sitä tiennyt,
tuollainen, joka voi tunnustella kielesi alustaa ja sitten ilmoittaa
meille, mitä on tehtävä pienelle sairaalle tyttöselle."

Didsin raukeat silmät näyttivät hieman vilkastuvan. Rouva Bascomb tuli
askeleen lähemmäksi ja antoi Didsin katsella mittaria. "Katsohan nyt,
vaikka sillä ei olekaan silmiä, tietää se kuitenkin heti, kun se saa
koskettaa sinua..."

Dids käänsi päänsä jälleen syrjään, epäluulon palatessa hetkiseksi, ja
hänen äitinsä huusi puristaen häntä kovasti rintaansa vasten: "Pieni
kultaseni! Ei anneta liata suuraukkaa millään ilkeällä esineellä. Ei,
mamma ei salli vaivata Dids-raukkaa."

Anopilleen hän sanoi Didsin pään yli: "En minäkään ole voinut sietää
noita esineitä. Ne ärsyttävät hermojani äärettömästi. Ja Dids on ihan
minun kaltaiseni. Hän on hyvin hermostunut. Enkä minä sitäpaitsi
uskokaan noihin mittareihin, vaikka ihmiset niillä niin kovasti
touhuavat. Ihmiset ovat tulleet toimeen vallan mainiosti ilman niitäkin
ennen vanhaan."

Rouva Bascomb pisti kojeen heti takaisin pieneen laatikkoon ja sanoi
tyynesti: "No niin, pyydämmekö tohtoria tulemaan tänne katsomaan
Didsiä?"

"Meidän kai pitää", sanoi Lottie. "Mutta soisin, että meillä olisi
täällä säädyllinen lääkäri, jonka puoleen voisimme kääntyä. Se vanha
tohtori Dewey väsyttää minua. Hän on niin suorasukainen. Ei lainkaan
herrasmies. Enkä usko hänen tietävän tuon taivaallista ammatistaan. Hän
ei ole voinut kertaakaan auttaa _minua_."

"Minä en tahdo tohtoria", huusi Dids äkkiä kimeästi. "Minä en tahdo
suorasukaista lääkäriä tänne." Hän alkoi itkeä ja rimpuilla äitinsä
sylissä.

"Dids on kyllä oikeassa", sanoi Lottie rouva Bascombille ja lisäsi
vastahakoisesti: "Mutta meidän pitää kai silti kutsua häntä. Ehkä te
soitatte hänelle."

Kun lääkäri tuli, antoi Didsin äiti hänen kysymyksiinsä vilpittömiä
vastauksia: "Ei, tohtori, ei. Ei, Dids on saanut syödä ihan samoja
ruokia kuin muinakin päivinä. Ja minä pidän aina hyvää huolta siitä,
mitä hän syö. Mielestäni on hyvin tärkeää se, mitä lapset syövät, vai
mitä luulette, tohtori?"

Kun tohtori käänsi vanhaa leijonanpäätänsä katsoakseen jälleen
pieluksella lepääviä Didsin tulipunaisia kasvoja, lennätti Lottie
pienokaiselle varoittavan katseen ja kohotti sormen huulilleen. Dids
sulki heti silmänsä ja näytti jäykän tyyneltä. Mitään yritystä ei tehty
tämän katseiden vaihdon piilottamiseksi rouva Bascombilta, joka seisoi
ovella, mutta nyt kääntyi pois puristeli kätensä kovasti yhteen.

"Luulen hänen tarvitsevan annoksen risiiniöljyä eikä mitään muuta",
kuului lääkärin ääni huoneesta.

"Voi, tohtori, minä en voi antaa hänelle niin ilkeää ainetta, enkä
saisikaan häntä sitä ottamaan. Hän huutaa, kirkuu ja ponnistelee aina
niin, etten saa häntä nielemään sitä."

"Ehkä hän ei käyttäytyisi niin, ellette kertoisi hänelle edeltäpäin
mitä toivotte hänen tekevän", sanoi lääkäri töykeästi. "Minäpä annan
hänelle annoksen itse. Kyllä minä siitä selviän."

Hirvittäviä ääniä makuuhuoneesta... Didsin tukahtunutta huutoa ja
kirkunaa, kimeitä, itkuisia vastalauseita Lottien puolelta, karheita
lääkärin äänellä lausuttuja sanoja: "Päästäkää käteni irti, rouva
Bascomb! Päästäkää käteni irti! Kas niin, pieni tyttöseni, nielaise
nyt kiltisti. Kas niin. Eihän se ollut mitään. Jokaisen täytyy nauttia
sitä. Kaikki meni. Nyt siitä päästiin."

Halliin johtavassa käytävässä seisoi rouva Bascomb jäykkänä, purren
hampaitaan yhteen ja vaivoin hilliten itseään lyömästä päätänsä seinään.

Harpatessaan pitkin askelin isoäidin ohi lääkäri huomautti olkansa yli
äidille: "Pitäkää häntä hiljaa älkääkä antako hänelle mitään syötävää
ennen huomisaamua, niin hän paranee."

Makuuhuoneessa Dids nyyhkytti surkeasti kiihkeästä itsesäälistä, jota
hänen äitinsä säesti vihaisilla, myötätuntoisilla huudahduksilla.
"Kuinka pahasti se ilkeä vanha tohtori kohteli lapsi-raukkaa! Mamma
ajaa vanhan tohtorin matkoihinsa, jos hän vielä koettaa antaa
Dids-raukalle ilkeää lääkettä..."

"Hänelle ei saa antaa mitään ruokaa, ennenkuin huomenaamuna, muistakaa
se", kuultiin lääkärin äänen huutavan alhaalta hallista.

Illalla, kun rouva Bascomb oltuaan koko päivän poissa koulussa,
pyyhiskeli sienellä kuumaa pientä ruumista, näki hän vuoteen olevan
täynnä kakun murusia.

       *       *       *       *       *

Illallispöydässä eräänä hyvänä päivänä: Kun Ralph tarjoili pihviä,
sanoi rouva Bascomb: "Dids, sinun olisi pitänyt olla kuulemassa,
kuinka kauniin jutun Nellie McIntosh tänään kertoi luokallani pienestä
veljestään, joka silloin oli neljän ja puolen vuoden ikäinen, siis
juuri niin vanha kuin sinä nyt. Tyttö kertoi hänen kerran viime kesänä
leikkineen heidän pihallaan ja nähneen pienen linnunpoikasen putoavan
pesästään maahan. Hän taapersi sitä katselemaan, mutta huomasikin
samalla naapurin kissan hiipivän likelle. Tuo urhoollinen pikku mies
tiesi vallan hyvin, mitä hänen piti tehdä. Hän kohotti linnunpoikasen
niin korkealle päänsä yläpuolelle kuin pienet käsivarret ulottuivat.
Ja suuri kissa oli varmaankin hyvin nälissään tahi muuten halusi saada
kiinni elävän linnun sillä se hyppi pientä poikaa vasten kynsien ja
sähisten. Mutta hän potki sitä niin kovasti kuin suinkin ja piti vielä
lujemmin kiinni lintua, samalla huutaen apua. Muuan sekatavarakaupan
vankkurien ajaja kuuli hänen huutonsa ja meni katsomaan, mikä siellä
oli hätänä. Hän kiipesi tietysti puuhun ja pani poikasen takaisin
pesään hyvään turvaan. Nellie kertoi heidän kaikkien olleen hyvin
ylpeitä pikku veljestä."

Ralph huomautti lämpimästi: "Hyvin rohkea poikanen hän olikin."

Lottie nyökäytti päätänsä. "Meidänkin pihallamme kasvoi vanha puu",
aloitti hän, "kun asuimme tehtaan vieressä, ja lintujen oli tapana
rakentaa pesänsä siihen, ja erään puolalaisen ilkeän pojan oli tapana
kiivetä sinne ja puhkoa kaikkien linnunpoikasten silmät neulalla,
kunnes pappa sai hänet kerran kiinni ja antoi hänelle selkään
kepillään. Mutta se Shrevenskyn poika oli sentään ilkein kaikista.
Minun luullakseni hänen järjessään oli jotakin vikaa, hän oli ehkä
hieman vähämielinen, koska hän suunnitteli mitä hirmuisimpia tekoja.
Kerran näin hänen, meitä oli koko joukko tyttöjä, pitävän kissaa
nuotion tulessa, jonka hän oli sytyttänyt autiolle palstalle. Huh, minä
tulen vieläkin kipeäksi sitä ajatellessani. Hän oli sitonut kissan
niin, ettei se voinut raapia, mutta kiljua se sai mielensä mukaan, ja
juuri se viekoittelikin meidät katsomaan oksien välistä, mitä siellä
tapahtui. Me huusimme hänelle, että hän lopettaisi, mutta hän kääntyi
meihin päin irvistellen meille niin ilkeästi, että pelästyimme melkein
kuoliaiksi. Hän oli hurjan näköinen veitikka, sellainen jonka suu
on aina ammollaan, ja hänen silmänsäkin muistuttivat peikon silmiä.
Hänellä ei ollut juuri ollenkaan otsaa, ja tukka ulottui melkein
silmäkulmiin saakka. He veivät hänet luullakseni vajajärkisten kotiin
senjälkeen kun hän oli kasvanut niin isoksi, että kävi vaaralliseksi
meille tytöille. Hyväinen aika, hän tuli sellaiseksi, että lähti
ajamaan takaa meitä tyttöjä, kun oltiin ulkona pimeässä, vaikka
olisimme olleet matkalla vain lähimpään taloon, ja hän koetti tarttua
meihin kiinni ja samalla huutaa mitä hirveimpiä..."

Räiskis! Rouva Bascomb oli kurottaessaan ottamaan leipäkoria tyrkännyt
käsivarrellaan sivulle päin. Ralphin vesilasi oli kaatunut lautaselle,
niin että vettä roiskahti pöydälle, säikäyttäen Didsiä, joka oli
katsellut äitiään.

"Kylläpä olen kömpelö!" sanoi hän anteeksipyytävästi ja kiiruhti
korjaamaan vahinkoa. Ja siinä riittikin tekemistä vähäksi ajaksi, kun
ensin oli harjattava pois kaikki lasipalaset ja sitten levitettävä
kuiva lautasliina kastuneelle kohdalle ja tuotava Ralphille puhdas
lautanen.

Kun hän istuutui jälleen paikalleen, huomautti hän Lottielle: "Kuinka
kaunis liivi tuo onkaan! Sinisen valkoinen päärme näyttää niin uudelta
ja hienolta."

Lottie sanoi suopeasti, katsellen sitä tyytyväisenä: "Minä ostin
sen Clarken loppuunmyynnistä tänä aamuna, ja tämä olikin siellä
ainoa sellainen vaatekappale, jota viitsisin käyttää, vaikka minulle
maksettaisiin. He ovat koonneet loppuunmyyntiinsä kaikenlaisia vanhoja
rääsyjä, mutta eivät saaneet niitä petkutetuiksi minulle. Minä
käynkin ostoksilla niin paljon. Ainoa keino pysyä heidän edellään,
on katsella tavaroita ensin toisessa kaupassa ja sitten toisessa. Ja
hekin tietävät sen, ja juuri senvuoksi myyjättäret kohtelevat niin
harvasanaisesti kaikkia sellaisia asiakkaita, jotka eivät heti osta.
Heille on annettu sellainen käsky. Kauppiaat eivät halua paljastaa
ihmisille liian paljon hintojaan tai tavaroitaan. He vaativat tyttöjä
käyttäytymään niin ilkeästi kuin suinkin kaikkia sellaisia naisia
kohtaan, jotka tulevat vain katselemaan, jotta sitten voisivat pettää
heitä loppuunmyynneillään ja kaikilla vaateriekaleillaan. Mutta he
eivät kykene pettämään minua. Minä tiedän oikeuteni ja keinot, kuinka
minun pitää niitä puolustaa. Minun mielestäni on jokaisen velvollisuus
hankkia itselleen niin tarkat tiedot kaikesta, että rahoista on hyötyä.
Sillä ei ole väliä, kuinka huonossa kunnossa vointini on, eikä kukaan
tiedä, kuinka kovat tuskat minulla on kyljessäni ja käsivarressani ja
että se surkeus panee minut montakin kertaa toivomaan kuolemaa, mutta
minä tunnen kuitenkin aina, että täytyy lähteä kaupungille pysyäkseni
aikani tasalla."

Hän puhui niin nopeasti, ettei malttanut syödä keksipalasta kädestään.
Alinomaa hän kohotti sen huulilleen, mutta sieppasikin sen jälleen pois
jatkaakseen sanatulvaansa.

"He eivät voi karkoittaa minua pois harvasanaisuudellaan, eivät
ollenkaan. Kun joku myyjätär yrittää laskea leikkiä minun
kustannuksellani, saa hän tietää huutia. Tänä aamuna ollessani
Simmonsin kaupassa oli siellä muuan sukkela tyttönen, joka koetti
esiintyä kaikessa loistossaan. 'Rouva', sanoi hän leuka pystyssä,
'rouva, minä olen nyt näyttänyt teille varastoni kaikki siniset
silkkikankaat', sanoi hän, 'ja ellette halua puolta jaardia enempää,
miksi ette mene katselemaan jäännöskappaleita nähdäksenne, voisitteko
niiden joukosta löytää jotakin.' 'Ei, älkäähän nyt sentään, nuori
neitiseni.' sanoin minä hänelle. 'Ei, teidän ei tarvitse koettaakaan
minua huiputtaa sellaisilla keinoilla: Täällä on jo liiankin paljon
asiakkaita odottamassa palveluksianne', sanoin minä. 'Minuun ei enää
pantaisi mitään huomiota tämän pöydän ääressä, jos poistun, eikä
se liikuta teitä, ostanko minä puoli jaardia vaiko en ollenkaan',
sanoin minä hänelle. 'Teille maksetaan siitä, että näyttelette
minulle tavaroitanne', sanoin minä, 'ja teidän pitää pysyä nurkumatta
työssänne', sanoin minä, 'kunnes —'."

Rouva Bascomb sanoi hiljaisella äänellä: "Ralph haluatko jo
jälkiruokaa? Jos vain haluat, korjaan ruoat pois pöydältä."

"Minä en ole vielä lopettanut!" sanoi Lottie. "Kah, kuinka ihmiset
voivat syödä niin nopeasti! Ettekö tiedä sen olevan epäterveellistä,
kun nielette ruokanne, purematta sitä ensin hyvin? Eräs nainen, jonka
tapasin tänään kaupungilla, kertoi miehestään, jonka vatsa on mennyt
ihan pilalle senvuoksi, että hän syö niin nopeasti. Tohtori sanoi..."

       *       *       *       *       *

Illallispöydässä eräänä pahana päivänä: Lottie raivoisasti: "Nämä
ihan uutukaiset patenttinahka-kengät, joista maksoin viisi dollaria
Curtisin kaupassa, ovat haljenneet puhki, vaikken luule käyttäneeni
niitä vielä kolmeakaan kertaa. Minä vein ne mukanani Curtisille ja
annoin heidän kuulla kunniansa. He koettivat vastata takaisin, mutta
minä sanoin haluavani puhutella omistajaa tai en ketään, ja silloin he
hakivat herra Curtisin sinne, ja me kinastelimme siellä aika lailla.
Hän suvaitsi olla niin hävytön ja sanoa myyjänsä ilmoittaneen minulle,
minun ostaessani ne, että ne olivat liian pienet minulle. Vieläpä hän
väittää, että hänen kaupassaan riippuu kaikkialla ilmoituksia siitä,
etteivät he takaa patenttinahka-kenkiä. Minä sanoin hänelle: 'Ettekö te
luule minun tietävän paremmin kuin minkään kenkäkauppa-apulaisen, minkä
kokoisia kenkiä minä käytän?' sanoin minä, ja hän..."

Rouva Bascomb päättäväisesti: "Onko teesi oikein hyvää, Lottie? Pelkään
vahingossa valmistaneeni sen liian väkeväksi tänä iltana, ja sinähän
tiedät lääkärin varoittaneen sinua juomasta liian voimakasta teetä, kun
olet niin kovin hermostunut. Maistappa, onko se hyvää."

Lottie sekoitellen teetä: "Kyllä se on luullakseni hyvää. Minä olen
joka tapauksessa niin hermostunut, etten voi sen hermostuneemmaksi enää
tulla. Mutta mistä minä puhuinkaan?"

Rouva Bascomb: "Minä näin jotakin mielenkiintoista lehdessä tänään
herra Burbankista. Näyttää siltä kuin hän toimisi kaktuksien
jalostamisessa, koettaen kehittää sellaisen muunnoksen jossa ei ole
piikkejä. Se olisi somaa, jos hän onnistuisi. Tämä herra Burbank,
Dids kultaseni, on juuri samanlainen kuin Tuhannen ja yhden yön
taikuri. Mutta hän saa todellakin ihmeitä toimeen — siinä ei ole
mitään kepposta. Hän voi ottaa hoivaansa jonkin piikkisen kasvin ja
työskennellä sen lasten ja lastenlasten kanssa niin kauan, ettei niissä
lopulta ole piikkejä lainkaan, ja niiden hedelmätkin ovat paljon
maukkaampia kuin ennen. Hän oppi tekemään sen tarkastelemalla, kuinka
se oli tapahtunut ennen. Tiedätkö sinä, että kauniit ja suuret punaiset
omenamme, jotka ovat niin makeita ja mehuisia, olivat ennen vanhaan
pieniä ja kuivia ja kovia, niinkuin ruusupensaan punaiset marjat, joita
näytin sinulle eilen, ja omenapuut olivat niin täynnä piikkejä kuin
ruusupensaatkin. Mutta ihmiset ovat jalostaneet niitä..."

Ralph nauraen: "Niitä on jalostettu samalla tavalla kuin mekin koetamme
jalostaa sinua, Dids, että osaisit kiinnittää oikein lautasliinasi,
pistää aina vähän ruokaa suuhusi ja malttaa mielesi. Sinä olet kuin
piikkinen villipensas, jonka haluamme jalostaa..."

Lottie: "Ah, nyt minä muistankin, mistä äsken puhuin, noista kengistä!
No niin, mitä te ajattelette? Se ilkeä vanha Curtis sanoi, ettei hän
halunnut ottaa niitä takaisin. 'Mutta, herra Curtis', sanoin minä, 'minä
en voi käyttää niitä mihinkään'. Ja hän sanoi: 'No niin, rouva, mihin
sitten luulette meidän voivan käyttää niitä?' Kuinka hän julkesikin!
Mutta minä selvitän vielä välini hänen kanssaan, vaikka täytyisi seistä
hänen kehnon kauppansa ovella ja ilmoittaa jokaiselle asiakkaalle..."

Ralph: "Voi, älä vain toteuta aikomustasi. Lottie! Hän voi syyttää
sinua oikeudessa, jos sinä alat..."

Lottie, tulistuen, huulten vapistessa, posket punaisina: "Niin paljon
sinä välität siitä, mitä minulle tapahtuu. Sinä et pane koskaan
vähintäkään huomiota minun sanoihini, paitsi silloin, kun voit ryhtyä
puolustamaan muita ihmisiä minua vastaan. Sinä _tahtoisit_, että
ihmiset pyyhkisivät jalkansa minuun. Ja minä kun olen melkein valmis
lentämään hermostumisesta. Tuo tuska kyljessäni..."

Ralph: "Minähän kuuntelen kyllä mielelläni puheitasi ja olen pahoillani
noiden kenkien vuoksi. Mutta, hitto vieköön, kukaan ei ole saanut
suunvuoroa."

Lottie: "Sinulla on kyllä ollut runsaasti tilaisuutta pärpättää,
jostakin vanhasta kaktuksesta, josta ei kukaan välitä."

Ralph lyhyesti: "Mitä minun siis pitäisi tehdä? Kuluttaako kaikki
aikani puhuakseni noista kirotuista kengistä?" (Didsin nopeat, viisaat
silmät kääntymässä toisesta toiseen, rouva Bascombin silmät suunnattuna
Didsiin.)

Lottie, purskahtaen itkuun: "Minä tahdon vain, että käyttäytyisit
hieman säädyllisemmin... Minä olen joka tapauksessa niin äärettömän
onneton. Kukaan ei välitä minusta puupenninkään vertaa. Soisin olevani
jo haudassa ja... Minä en ymmärrä, miksi kaikki ovat niin ilkeitä
minulle."

Ralph, iskien nyrkkinsä pöytään: "Totta totisesti, nyt saa jo..."

Rouva Bascomb äkkiä: "Oletteko te kuulleet mitään siitä, että
Baumannien taloon murtauduttiin viime yönä?"

Lottie, hämmästyneenä ja väristen: "Emme, taivaan nimessä! Ihan
lähimmässä naapurissa!"

Rouva Bascomb: "Sinähän tiedät, että heidän kellarikerroksessaan on
pieni ikkuna?"

Lottie: "Sekä vasemmalla, kun kiivetään etupuolelta portaita ylös?
Niin, minä olenkin monta kertaa ajatellut, että siitä murtautuu vielä
joku sisään. Minulla on ollut se kieleni kärjellä kymmeniä kertoja
sanoakseni rouva Baumannille, että hänen pitää..."

Rouva Bascomb: "No niin, sinä olit ihan oikeassa, sillä juuri sitä
tietä varkaat menivät taloon."

Lottie: "_Saivatko_ he siepatuksi Mamien uuden kaulapuuhkan? Eikö vanha
täti Rader pelästynyt?"

Rouva Bascomb: "Näyttää siltä kuin ei heistä kukaan olisi ollut kotona
viime yönä. Maude Baumann Whitman kertoi minulle heidän luulleen, että
joku kulkuri vain oli hakenut itselleen makuupaikkaa, missä saisi
nukkua suojassa kylmältä ja lumelta. Hän ei ollut kiivennyt talon
yläkerroksiin, kertoi hän, vaan oli ainoastaan nukkunut joillakin
vanhoilla rääsyillä lämmityskellarissa."

Lottie pettyneenä: "Kah, kulkuriko vain? Kun asuimme Fuller-kadun
päässä, silloin kun minä olin seitsenvuotias... ei, minä olin kai jo
silloin täyttänyt kahdeksan, koska muistan sen tapahtuneen sinä vuonna,
kun..."

       *       *       *       *       *

Hieman ennen joulua vietiin rouva Bascombin luokka eräänä iltapäivänä
koulun kokoushuoneeseen harjoittelemaan lauluja joulujuhlaan. He
pääsivät kotiinsa sieltä, mikä vapautti luokka-opettajat tavallista
aikaisemmin työstä. Rouva Bascomb päätti käyttää tämän odottamattoman
loman ostoksiin. Hän oli viime aikoina ajatellut niin vähän
pukuvarastoaan, että se oli uudistuksen tarpeessa.

Hän osti kiireesti eräästä kaupasta niin paljon sukkia ja alusvaatteita
kuin tarvitsi ja oli juuri menossa kenkäkauppaan ostamaan kalossit, kun
muisti mennessään rohdoskaupan ohi, ettei kotona ollut hammastahnaa, ja
poikkesi sinne sivuovesta hankkimaan sitäkin. Ralph ja Lottie olivat
huomaamattaan liukuneet siihen entiseen tapaansa, että sallivat hänen
kustantaa talouteen kaikki sellaiset yleiset tavarat. Didsin hampaista
päättäen ei varastoa ollut hänen poissa ollessaan useinkaan uusittu.

Myymälän perällä, soodajuomien tarjoilupöydän ääressä, hän huomasi
Lottien ja Didsin nauttivan siitä, mitä Lottien sanavarastossa
nimitettiin "vanhaksi hyväksi ajaksi", valkotakkisen, kiiltotukkaisen
tarjoilijan kanssa.

"Sinä kai menet naimisiin minun kanssani, kun olet kasvanut suureksi,
vai mitä, Dids?" sanoi vilkas nuori mies, nojautuen pöydän yli ja
kiertäen käsivartensa pikku tytön kaulaan.

"Sano hänelle, että sinä aiot pyydystää itsellesi kauniimman miehen
kuin hän on", huusi Lottie nauraen.

"Minä aion saada sellaisen miehen, jolla on äärettömän paljon rahaa",
ilmoitti Dids odottamatta, sellaisen lapsen kujeilevaan, itsetietoiseen
tapaan, joka tietää sanoneensa jotakin oikein naurettavaa.

Lottie ja nuori mies saivat suonenvetokohtauksia ja katsoivat toisiinsa
nauraessaan.

"Vai aiot sinä pyydystää sellaisen miehen, jolla on paljon rahaa",
sanoi nuori mies. Hän huusi eräälle toiselle apulaiselle: "Täällä
on muuan nuori neiti, joka aloittaa varhain. Hän sanoo hankkivansa
itselleen miehen, jolla on paljon rahaa."

Dids katseli kuulijakuntaansa, lapsellisten kasvojen loistaessa
tyydytetystä turhamaisuudesta. "Niin, saatte lyödä vetoa, että minä
teen sen", vakuutti hän.

"Mutta sinähän tahdot, että hän olisi kauniskin", sanoi soodan
tarjoilija, valaen syvälle hänen kosteihin silmiinsä oman katseensa
likaisia tietoja. "Et suinkaan sinä haluaisi suudella ketään rumaa
miestä, vai mitä?"

"Minä en halua suudella häntä ollenkaan", sanoi Dids nenäkkäästi. "Minä
en tahdo suudella, en muuta kuin naimisiin hänen kanssaan."

Tämä kiinnitti Lottien ja nuoren miehen hilpeyden taas hillittömäksi.
He tahrasivat Didsin mielikuvitusta, hokien hänelle vakaumustaan,
että hän oli koko maan sukkelin lapsi, ja nauttien ahneesti hänen
viattomuudestaan toistelivat yhä: "Minä en tahdo ollenkaan suudella,
mennä vain naimisiin hänen kanssaan."

Lottie sanoi hellästi: "Hän on juuri tulossa siihen ikään, jolloin
hänen seurastaan on suurta huvia. Lapset tuottavat hirveää rasitusta
ollessaan ihan pieniä — tuntuu kuin ei sitä aikaa voisi mitenkään
kestää. Mutta kun he kehittyvät niin viisaiksi, että alkavat huomata,
mitä maailmassa tapahtuu, on heistä vähän hauskuuttakin. Minäpä kerron
teille erään asian: Minä aion pitää häntä kotona poissa koulusta
toverinani niin kauan kuin suinkin — ainakin niin kauan, kunnes hän
tulee kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanhaksi. Se on parempi hänelle.
Lapset oppivat siten enemmän. Eikö hän teidänkin mielestänne opi paljon
enemmän liikkuessaan näin kaupungilla minun kanssani ja kuunnellessaan
ihmisten puheita kuin jossakin hirvittävässä luokkahuoneessa, missä
komenteleva vanhapiika määräilee kaikki hänen hommansa?"

"Varmasti hän oppii enemmän", vastasi nuori mies, hieroen kädellään
Didsin niskan satiininhienoa ihoa ja työntäen sormensa hänen pukunsa
kauluksen alle. "Varmasti hän oppii paljon enemmän."

"Komenteleva vanhapiika", toisti Dids peläten, että hänet
unohdettaisiin.

"Minä säälin aina sellaista tyttöä, joka on saanut käydä koulua liian
paljon", jatkoi Lottie. "Se tekee heistäkin jonkunlaisia opettajia.
Miehet eivät välitä sellaisista naisista, jotka tietävät liian paljon."

"Luulenpa miesten aina tulevan pitämään teidän tyttärestänne, olkoon
hän muuten millainen tahansa", sanoi apulainen hiljaa erityisellä
äänenpainolla ja katsoi Lottien silmiin.

Juuri silloin sattui Dids, joka vääntelehti tuolillaan, huomaamaan
rouva Bascombin myymälän toisessa päässä ostamassa hammastahnaa. "Hei,
mummo!" huusi hän.

Lottien kasvot synkistyivät harmista ja hämmennyksestä. Hän syventyi
selvästi heti heidän välisensä etäisyyden arvioimiseen, koettaen
ratkaista oliko hänen anoppinsa mitään kuullut. Mutta rouva Bascomb
heltyi melkein kyyneliin saakka siitä, ettei Didsin ilme vähääkään
muuttunut. Tyttönen oli pikemminkin mielissään saadessaan uuden
katselijan kekseliäisyydelleen ja haki mummonsa silmistä ylistystä yhtä
luonnollisesti ja pelottomasti kuin nuoren miehen taholta, ihan yhtä
vilkkaasti ja viattomasti.

Hän oli vielä niin pikkuruinen lapsi.

Rouva Bascomb tajusi, että arvostelevasta sanasta tai katseesta
seuraisi kokonainen vyöry äreää pahaatuulta, minkävuoksi hän tekeytyi
hyvin pieneksi ja rauhalliseksi ja sanoi ystävällisesti: "Ah, sinäkö
siellä oletkin, Lottie!" ja sitten: "Kuuleppas, Dids, pidätkö sinä
enemmän punaisista kuin sinisistä hammastahnaputkista?"

Uhkaava vyöry keinui paikallaan vaarallisen silmänräpäyksen, mutta ei
lähtenyt liikkeelle.

"Kas vain, mamma", sanoi Lottie suopeasti nähdessään, ettei hänelle
tehty muistutusta sopimattomasta käytöksestä. "Minä luulin teidän
olevan vielä koulussa. Kello ei ole neljääkään." Hän maksoi laskunsa
ja lähti liikkeelle liittyäkseen rouva Bascombiin, katsellen samalla
syrjästä myymälän kuvastimiin ja korjaten hattunsa asentoa. Hän
tarkasteli itseään tyytyväisenä ja kuitenkin peläten. Kun hän kääntyi
sivuttain, näytti hänen vartalonsa paksunneen peloittavasti. "Minä
alan todellakin lihoa liiaksi", mumisi hän. "Minun pitää kai ruveta
noudattamaan määrättyä ruokajärjestystä."

Hän sanoi sen melkein joka päivä nykyään.

"Kuinka paljon nuo sokeroidut hedelmät maksavat?" kysyi hän samalta
apulaiselta, joka kääri paperiin rouva Bascombin ostamaa hammastahnaa.
"Ovatko ne todella tuoreita? Viimeiset täältä ostamani olivat niin
vanhoja kuin vuoret", ja sitten: "No niin, minä koetan jälleen.
Punnitkaa minulle pari naulaa, olkaa niin hyvä."

Hän lisäsi: "Kuulkaahan nyt, mamma, maksakaa nuo hedelmät samalla kun
maksatte omatkin ostoksenne. Minä unhotin, että olenkin jo tuhlannut
melkein kaikki mukaani ottamani rahat. Minä maksan takaisin heti, kun
pääsemme kotiin."

Raitiovaunussa kotimatkalla oli niin vähän vapaita paikkoja, että
heidän pieni seurueensa hajaantui. Rouva Bascomb istuutui lähelle ovea
nostaen Didsin polvelleen. Lottie istui vaunun etuosassa, pitäen jo
avattua makeislaatikkoa sylissään.

"Kuulehan nyt, mummo", sanoi Dids painautuen lujemmin häneen, "etkö
sinä voisi jatkaa sitä satua? Sinä jäit kesken äärettömän jännittävässä
paikassa."

"Kyllä minä voin", sanoi rouva Bascomb, katsoen tummiin silmiin, jotka
kimaltelivat kirkkaina ja vakavina jalopiirteisen otsan alla. "Mehän
olimme siinä paikassa, emmekö olleetkin, missä Kaunotar oli löytänyt
kuvatuksen, joka makasi palatsin puistossa ruohikolla kuolemaisillaan?"

"Niin, niin", vastasi Dids kiihkeästi, "ja mitä sitten tapahtui?"

"No niin, kun Kaunotar näki, kuinka surullisesti se katsoi häneen ja
kuinka hirvittävän sairas ja heikko se oli, unhotti hän kokonaan, että
se oli karvainen ja raaka ja hirveä, muistaen vain, kuinka hyvä se oli
ollut hänen isälleen ja hänelle, kuinka ystävällinen ja hiljainen ja
surullinen... pyytämättä koskaan mitään itselleen. Ja nyt hän oli syynä
sen kuolemaan!"

Didsin silmät olivat kuin kiinni naulatut sadunkertojaan. Hän kumartui
nyt selvästi itsekin kuolevan Kuvatuksen puoleen, istuen ihan
liikkumatta, kauniin säälinilmeen levitessä hänen kasvoilleen. Hän
oli nyt kaukana raitiovaunusta ja soodavesi suihkusta. Hän oli yhä
pikkuruinen tyttönen.

"Kaunotar riensi sinne, missä se makasi, ja polvistui sen viereen,
kiertäen käsivartensa sen kaulalle ja kuiskaten: 'Ah, rakas, rakas
Kuvatus, älä kuole! Älä kuole! Minä rakastan sinua! Minä tahdon tehdä
sinut onnelliseksi. Ja mitä sinä luulet silloin tapahtuneen?'"

Didsin silmät suurenivat, ja hänen huulensa raottuivat hieman.

"Ne sanat ehtivät tuskin lipsahtaa hänen huuliltaan, kun Kuvatuksen
karvainen ja raaka ja kummallinen ulkomuoto muuttui kokonaan... parissa
silmänräpäyksessä haihtui kaikki, ja siinä hänen edessään seisoi kaunis
nuori prinssi puristaen hänen kättään ja katsoen häneen Kuvatuksen
hellillä silmillä, jotka eivät enää olleet lainkaan surulliset, vaan
hyvin onnelliset. Hän oli koko ajan ollut lumottuna sellaiseksi hirveän
näköiseksi olennoksi, ja Kaunotar oli rikkonut lumouksen rakastamalla
häntä, ja se vapautti hänet siitä."

"Aah!" sanoi Dids, hengähtäen syvään huojennuksesta. "Se oli hyvä, minä
niin pelkäsin hänen kuolevan. Voi, minä olen niin iloinen, kun Kaunotar
sai hänet sittenkin taas ihmiseksi!" Hän hymyili kirkkaasti mummolleen
sitä kaunista hymyä, jonka oli saanut lahjaksi toiselta kauniilta ja
voimakkaalta hengeltä. Hän oli vielä sellainen kultainen pieni tyttönen.

Mutta hän ei pysyisi pikku tyttönä enää pitkää aikaa.

Rouva Bascomb puristi pientä lapaseen pistettyä kättä omassaan ja istui
hiljaa sydämensä täyttyessä rakkaudella ja tuskalla.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin rouva Bascomb, joka oli jäänyt
Didsin luo Ralphin ja Lottien mentyä eläviinkuviin, hankasi ruokasalin
lattiaa, Didsin asetellessa seuraavassa huoneessa nukkejaan nukkumaan
sohvalle. Tyttönen jutteli niille yhtä mittaa, riisuessaan niitä.
"Sinä olet ollut pahankurinen tänään, Tilda, ja minä olen aikonut
kertoa siitä isällesi, että hän antaisi sinulle kyytiä." Nukke sanoi
nähtävästi jotakin ääneen hänen korvaansa, mihin hän vastasi suopeasti:
"No niin, minä en tee sitä tällä kertaa, mutta ellet sinä ole kiltimpi
huomenna, vien sinut sairaalaan, ja hoitajatar saa piiskata sinua
ja sitoa sinut vuoteeseen kiinni eikä hän saa antaa sinulle mitään
syötävää, paitsi hirveitä lääkkeitä satoina vuosina."

"Ah, Dids kultaseni, sinä et saa kertoa vauvoillesi sellaisia juttuja.
Sairaaloiden hoitajattaret ovat hyvin kilttejä kaikille sairaille
lapsille."

"Niin mamma kertoi minulle", sanoi Dids kohottaen kirkkaan katseensa
mummoon. "Hän sanoi minulle eilen, kun suuttui minuun."

"Olitko sinä ollut pahankurinen?" kysyi rouva Bascomb.

"Kyllä, mutta minä en osannut sen paremmin. Rouva Flacker kysyi
minulta, oliko mamma käynyt Hargreaven rohdoskaupassa eilen, ja minä
sanoin: "Kyllä, me käymme siellä melkein joka päivä. Minä en _tiennyt_,
ettei mamma halua, että rouva Flacker sen tietäisi. Mamma sanoo rouva
Flackerin suuttuneen siitä, että soodan tarjoilija on jättänyt Minnie
Flackerin, joka ennen seurusteli hänen kanssaan. Minä lupasin mammalle,
etten tee sitä enää, eikä hän edes läimäyttänyt minua."

Dids palasi nukkeinsa luo.

"Marta Ann", äänsi hän selvästi, "sinun pitää istua sievemmästi kuin
nyt, jos joskus suuremmaksi tultuasi aiot pyydystää itsellesi miehen.
Sinun pitää tietää, kuinka sinun pitää viitata heille oikealla tavalla,
ennenkuin he vähääkään välittävät sinusta."

Sitten ottaen yöpukuisen nuken syliinsä hellästi hän mumisi: "Mutta
mamma rakastaa sinua sittenkin, Marta kultaseni. Mamma laulaa sinulle
sievän kehtolaulun ja tuudittaa sinua hellästi."

Pieni suloinen ääni täytti hiljaisen huoneen hyräilyllään. Hän lauloi
seuraavan kehtolaulun:

    "Eipä huolta ollenkaan,
    miljonäärin kyllä saan.
    Kun hän kuolee, itken kai,
    sitten toinen minut nai."

Kun vauva nukkui, laski hän sen sohvalle hiljaa ja otti Tildan
syliinsä. "Haluaisitko, että lausuisin sinulle erään runon, jonka mummo
opetti minulle, Tilda?" kysyi hän nukelta mumisten.

Rouva Bascomb seisoi hiljaa paikallaan kuunnellen:

    "Tyhmä Simon meni kalaan,
    saadaksensa sieltä valaan;
    vesi äidin rainnan
    täyttää, kala sieltä päätään näyttää.
    Sen hän pyytää, suurisuisen;
    äiti hakee laudan puisen,
    kalan perkaa, pataan heittää,
    illallisen siitä keittää."

Hän katsoi hieman levottomasti mummoonsa ja sanoi: "Minä tiedän, ettet
sinä kertonut sitä minulle ihan näin, mutta minä ajattelin Tildan
pitävän siitä enemmän tällaisena. Minä tiedän, että hän olisi tullut
niin pahoilleen, ellei Simon raukka olisi saanut mitään."

Hänen kasvoissaan oli jälleen kaunis sääliväinen ilme.




XXII


Muuan tavallisuudesta poikkeava huvitus oli luvattu Gilmanvillen
kaupungille uudenvuodenpäiväksi vuonna 1913, täsmälleen kuuden
kuukauden kuluttua rouva Bascombin palaamisesta Harristownista.
Paikkakunnan lehti oli ollut täynnä kirjoituksia siitä; uusi
kauppakamari aikoi järjestää muun mukana talvikarnevaalikulkueen,
enemmän tahi vähemmän salaisesti taistellessaan suurliikkeitä
vastaan, jotka tyrkyttävät tavaraa postitse. Jokaisen johtavan
kauppaliikkeen piti siihen sommitella oma lava. Kauppakamari oli
luvannut kaksi kaunista palkintoa, toisen kauneimmasta ja toisen
huvittavimmasta lavasta. Kulkueeseen kuuluisi, niin olivat ihmiset
kuulleet, lavoja, jotka esittäisivät "Talvea" ja "Vanhaa kuningas
Kaalia" ja "Amerikkalaisten ihanteiden voittoa" ja "Washington
menossa Delewaren yli" ja muita samanlaisia; niiden joukkoon tulisi
myös muuan hullunkurinen jäädytettyine lattioineen, jolla ihmiset,
muutamat puettuina ilveilijöiksi, liukuisivat edestakaisin kompastuen
toisiinsa ja kaatuillen. Joku oli kertonut Lottielle, sanoi hän,
että eräs kaupungin tunnettu vilkas nuori mies ottaisi siihen osaa
ikäneidoksi pukeutuneena, päässä myssy ja kiemuraiset kiharat, ja joka
kerta kun hän kaatuisi, sätkyttelisi hän sääriään, niin että hameet
lentäisivät korviin ja paljastaisivat hänen alusvaatteensa, valkoiset
housut hampurilaisine päärmeineen, mikä varmasti naurattaisi melkein
kuoliaaksi. Lottie sanoi uskaltavansa lyödä vaikka vetoa siitä, että se
lava saisi kauppakamarin lupaaman palkinnon. Hän jaksoi tuskin odottaa
sitä päivää, sanoi hän. Sanomalehdet ilmoittivat kulkueen lähtevän
liikkeelle täsmälleen kello kahden aikana iltapäivällä Prescott- ja
Main-katujen kulmasta, ettei häirittäisi aamujumalanpalvelusta.

Vaikka aurinko nousi kirkkaana kauniille vaaleansiniselle
talvitaivaalle, ei päivä kuitenkaan alkanut suotuisasti — se oli muuan
niitä kohtalon määräämiä tilaisuuksia, joita koko perhe pelkäsi, kun
pahansuopa kohtalo hyökkäsi Lottien kimppuun eikä hänen tukkansa
tahtonut taipua kunnollisesti. Hän taisteli kohtaloa vastaan koko
tarmollaan, käsitteli tukkaansa uskonnollisella huolella, käveli
edestakaisin huoneessa jälkeenpäin, katseli levottomana kuvaansa
jokaisesta kuvastimesta uudistaakseen vaikutuksen ja vihdoin riipaisi
sen jälleen irti hartioilleen, huudellen epätoivoissaan. Ralphkin oli
saanut lomaa siksi päiväksi ja meni varhain Didsin kanssa pihalle
auttamaan häntä lumimajan rakentamisessa, ja rouva Bascomb pysytteli
keittiössä valmistellen juhlapäivällistä. Keittiössä ei ollut
ainoatakaan kuvastinta.

Puoliyhden aikaan he istuutuivat pöytään syömään mainiota päivällistä
varovasti, keskustellen samalla niin kartellen, että se kiersi kaukaa
kaikki sellaiset puheenaiheet, joita ei mahdollisesti olisi otettu
hyvin vastaan. Rouva Bascomb voi oikein pahoin, kuten hän usein teki,
heidän kaikkien osoittamasta arasta raukkamaisuudesta, Didsinkin,
Didsin ennen kaikkea muuta, kun he kiihkeästi hyväksyivät Lottien
jokaisen puheenaiheen, kannattaen lämpimästi kaikkia hänen sattumalta
lausuttuja mielipiteitään ja ottaen myötätuntoisesti osaa kaikkiin
hänen vaikeuksiinsa, erittäinkin muutteleviin tuskiin, jotka jälleen
kuin terävät leikkausveitset pistelivät häntä hartioista sydämeen
tai käsivarteen saakka. Tänään he kuuntelivat selostusta noista
tuskista niin lohduttavan hartaasti kuin suinkin. He toivovat niin
suuresti voivansa tänä aurinkoisena lomapäivänä luoda hieman yhteistä
hauskuutta. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi he juttelivat syödessään
iloisesti kaikenlaisista asioista, katsellen samalla tyynnyttävästi
Lottien synkkiin kasvoihin.

Mutta onneksi, kun hän pani päähänsä hatun, suuren mustan
samettihattunsa, johon, oli kiinnitetty valtavan suuri valkoinen
strutsinsulka, kohtalo leppyi, ja koko hänen tukkalaitteensa, joka
oli ollut itsepäisesti poissa paikaltaan, teki mitä onnellisimman
vaikutuksen hatun komeasti ylöspäin käännetyn lierin alla. Se lumosi
Lottien, ja hän käänteli päätänsä sinne tänne sitä ihaillessaan. Hänen
kasvonsa kirkastuivat, jolloin heidän päänsä yläpuolella kaartuva
synkkä, uhkaava pilvi nousi ja keveni.

Hän näytti tavattoman sievältä ja hyvin huomattavalta, kuten hän
melkein aina näytti, kun hän, käyttääksemme hänen omia sanojaan, oli
"pukeutunut nukkemaisen hurmaavasti". Niinpä hänen kirkkaat silmänsä
loistivat suopeudesta. Hänellä oli todella kauniit silmät, tuollaiset
loistavat, kosteat, kuultamattoman tummat silmät, jotka usein liittyvät
jokapäiväiseen käsitykseen onnesta. Pitkässä talviturkistakissaan ei
hänen lisääntyvä taipumuksensa lihavuuteen näkynyt niin selvästi kuin
ohuissa kesäpuvuissa. Hänen kasvojensa eloisaan nuorekkaaseen punaan
liittyi nyt ruumiillisen kypsyneisyyden tietoista loistoa. Hänen ihonsa
oli niin herkullisen ja mehevän kiinteä kuin täysin kypsä hedelmä, ja
katselijan suuhun kihahti vesi sitä katsellessa. Rouva Bascomb näki sen
kihahtavan Ralphin suuhun, kun hän katseli vaimoaan.

Hän oli pukeutunut myös huolellisesti huviretkeä varten ja näytti
reippaalta ja nuorelta Lottien hyväntuulisuuden tyynnyttämänä, samalla
kun häntä vilkastutti nuoren naisen kiihoittava ulkomuoto, niin että
hän jo edeltäpäin nautti toisten miesten aatteellisesta ihailusta.
Kimaltelevassa tammikuun auringonpaisteessa he olivat kaunis pari,
kävellessään rinnakkain katua pitkin raitiovaunua kohti. Heidän
takanaan käveli rouva Bascomb lattearintaisena ja opettajatarmaisena
vaatimattomassa tummassa kävelypuvussaan pitäen pientä tyttöstä kädestä
kiinni kuin keski-ikäinen hoitajatar. Mutta ei mikään ruumiiton henki
olisi voinut olla tiedottomampi ulkomuodostaan eikä siitä, mitä muut
hänestä mahdollisesti ajattelivat. Hän oli jo sivuuttanut sen kaiken.
Hänen sisimmässään ei ollut tilaa muulle kuin yhdelle tärkeälle
kysymykselle, joka siellä voimakkaan valtimon lailla sykki. "Kuinka
tästä selvitään? Kuinka tästä selvitään?"

Raitiovaunussa hän ja Dids saivat paikat vastapäätä ja toisiaan jonkun
matkan päässä Lottiesta ja Ralphista, jotka keskustelivat vilkkaasti.
Hetkisen kuluttua rouva Bascomb huomasi Didsin tahtovan sanoa hänelle
jotakin. Hän kumartui kuuntelemaan. "Mamma on ihan märän sametin
näköinen, eikö olekin?"

Rouva Bascomb katsoi häneen hämmästyneenä, minkä Dids sai usein aikaan
sanoillaan, jotka hänen isoäitinsä mielestä osoittivat harvinaista
huomiokyvyn ja ilmaisumuodon tarkkuutta. Millaisia mahdollisuuksia
uinuikaan lapsessa! Hän ei ollut ennen kuullut tuon ikäisen tai muuten
minkään lapsen lausuvan ja ajattelevan sellaisia asioita. Johnin
pojantytär! Johnin terävyys ja järkevyys pyrkimässä elämää kohti. Hänen
päässään takova kysymys kiihoitti hänen valtimonsa sykintää. "Kuinka
voin raivata tien hänelle?"

"Tässä sitä nyt ollaan", sanoi Lottie nousten seisaalleen ja
kimallellen kuin sen tietoisuuden voitelemana, että kaikki vainuissa
olevat miehet katsoivat häneen.

He näkivät katselijain jo alkavan reunustaa käytäviä. Jokainen katsoi
Lottieen, ja hän katsoi jokaiseen, nauraen äänekkäästi kaikille Ralphin
puheille. Rouva Bascomb huomasi hänen unohtaneen harjata hampaansa tänä
aamuna — ehkäpä hän ei ollut tehnyt sitä moneen aamuun, kuten joskus
tapahtui. Kun hän nauroi, näkyi hänen ikeniinsä tarttunut vaaleanharmaa
sakka.

"Kah, mehän olemme tulleet liian varhain", sanoi Ralph katsoen
tornikelloa.

"Puoli tuntia liian varhain!" huudahti Lottie. "Enköhän ehtisi hakea
Flackersilta käsipuuhkaani, jonka unohdin sinne?"

"Ei se käy päinsä", sanoi Ralph. "Mutta minä voin hakea sen sinulle,
jos sitä tarvitset."

Lottie katsahti häneen epäilevästi ja vastasi: "Ei, sinä et tietäisi,
mistä sinun pitäisi hakea sitä."

Se levisi hänen ympärilleen kuin haju, jonka Ralph ja hänen äitinsä
selvästi tunsivat, se tosiseikka, ettei hän puuhkansa vuoksi
halunnutkaan mennä Flackersille. Rouva Bascomb oli niin monta kertaa
säikähtynyt Didsin varhaiskypsistä huomioista, että katsoi nyt
pelokkaasti lapseen. Mutta kerrankin oli Dids ikäistensä kaltainen,
yksinomaan katsellen muutamia kadun toisella puolen leikkiviä poikia,
jotka esiintyivät kaikessa loistossaan hänen nähtensä. "Mutta siihen
ei ole enää pitkältikään aikaa, ennenkuin hänkin..." ajatteli hänen
isoäitinsä, toivottomuuden mustan lammikon kummutessa kylmänä hänen
sydämestään.

Ralph ja Lottie vaihtoivat ärtyneitä katseita. "Sinä et mitenkään
ennätä", sanoi Ralph komentavasti. "Mihin sinä oikeastaan tarvitsisit
käsipuuhkaasi? Miksi et vedä sormikkaita käsiisi, jos niitä palelee?"

Järjestäessään tukkaansa aamulla Lottie oli käyttänyt väliajat
kynsiensä kiilloittamiseen. Ralph tiesi vallan hyvin, miksi hän
ei vetänyt sormikkaita käsiinsä. Lottie käsitti tämän kysymyksen
hämäykseksi, kuten se oli tarkoitettukin. Hänen itsepäinen ilmeensä
tuli hänen kasvoihinsa. "Minä tiedän kai, mitä saan tehdä", sanoi hän.
"Jos kerran sinä voit sen toimittaa, tahtoisin mielelläni tietää, mikä
minua siitä estäisi. Minulla on aikaa enemmän kuin puoli tuntia. Se ei
ole kaukanakaan. Minä lähden."

"Sinä myöhästyt kulkueesta", huusi Ralph hänen jälkeensä, vaikkei
ollenkaan ajatellut sellaista onnettomuutta luultavaksi.

Mutta puolen tunnin kuluttua se alkoi häämöttää kuin peloittava
mahdollisuus. Lavat alkoivat kokoontua eikä Lottie ollut vielä
palannut. Nuo kolme, seisoen mainioilla paikoillaan kadunkulmassa,
kiinnittivät tuskin lainkaan huomiotaan edessä välkkyvään kimaltelevaan
sirkusparaatiloistoon. Heidän silmänsä kääntyivät levottomina sille
kadulle, jota pitkin Lottie oli hävinnyt näkyvistä. "Missä hän viipyy?"
sanoi Ralph hermostuneella äänellä. "Varmaankin on Flackerien kello
taas jäljessä, ja se on pettänyt hänet."

"Mummo, miksi ei mamma tule?" huusi Dids vetäen isoäitiään kädestä.

"Hän tulee tänne tuossa tuokiossa", sanoi rouva Bascomb lohduttavasti
molemmille lapsille. Mutta hän itse oli jännittynyt pelosta. Se oli
jo liian hirveätä ajateltavaksikin, jos Lottielta jäisi tämä kulkue
näkemättä.

"Hän myöhästyy. Hän ei saa nähdä sitä. Hän suuttuu hirveästi!" sanoi
lapsi vapisevalla äänellä ja katsoi isoäitiinsä.

"Ota sinä Dids hoiviisi, minä lähden hakemaan häntä", sanoi Ralph
toivottomasti, tunkeutuen heidän taakseen käytävälle kokoontuneen
joukon läpi. "Ehkä minä saan hänet kiiruhtamaan. Kaikki on Flackersien
kellon syytä."

Rouva Bascomb tiesi, että hänellä oli hyvin vähän toivoa tavata
Lottieta, mutta hän ei ollut voinut huolettomana kestää jännitystä.

Merkkitorvi kajautti nyt iloisesti: "Ta, ta! Ta ti ta!" Sen kirkas
ääni oli kuin kaiku talvipäivän hopeanhohtoisesta loistosta, ja sen
iloisuus muistutti käytäville kokoontuneiden hyvinpuettujen ja hyvin
ruokittujen ihmisten kasvojen riemua. He nauroivat ääneen, sillä
hullunkurinen lava sattui pysähtymään juuri rouva Bascombin ja Didsin
kohdalle. Se olikin niin koomillinen kuin oli ennustettu. Ilveilijät,
jotka olivat pukeutuneet Charlie Chapliniksi ja Fatty Arbuckleksi,
liukuvat hullunkurisen hätääntyneinä, ja jättimäinen ikäneito kaatuili
alituisesti, näytellen valkoisten alushousujensa hampurilaisia
kirjailuja ja kirkuen ujosta kauhusta. Lavan pyöriin kiinnitettyyn
valkoiseen vaatteeseen oli painettu suurilla kirjaimilla seuraavat
sanat:

DEARDORPIN JA GRUENBERGIN KAUPPA MYY HALVIMMALLA!

Verratkaa lattia harjojamme kaikkiin muihin!

"Miksi ei äiti tule?" vaikeroi Dids, alkaen vikistä ja hieroa nenäänsä
lapasellaan. "Ne menevät pian ohi!"

Ne alkoivatkin nyt liikkua. Raatihuoneen tornikello löi kaksi, ja
torvi kajautti kirkkaan törähdyksensä nauraen: "Ha ha! Ha ha ha?"
Kulkueen etunenään sijoitettu soittokunta alkoi soittaa jotakin
marssia, ikäneito puristi erään ilveilijän litteää miesmäistä rintaansa
vasten huutaen ujosti bassoäänellään: "Ah, tukekaa minua, herra,
ennenkuin kaadun", ja hyväksyvien naurujen ja taputusten kaikuessa
tämä ihmeellisesti onnistunut Gilmanvillen kauppakamarin ensimmäinen
talvikarnevaalikulkue lähti liikkeelle.

Dids kääntyi poispäin ja piilotti kasvonsa isoäidin hameeseen,
nyyhkyttäen ääneen.

Heidän ympärilleen kokoontunut joukko alkoi liikehtiä ja rientää
kulkueen jälkeen, hajaantuen kadulle, pienten poikien hypähdellessä
soiton tahdissa ja miesten äänten liittyessä kuoroon. Hetkisen kuluttua
kääntyi kulkue nurkassa ja hävisi näkyvistä.

Rouva Bascomb otti hoiviinsa nyyhkyttävän lapsen ja näki kääntyessään
Lottien hyökkäävän heitä kohti toiselta suunnalta, kasvot jäykkinä
epäilevästä pelosta, ja Ralphin kiiruhtavan paikalle toiselta taholta.
Lottie ehti vain huudahtaa: "Flackerien kello..." kun Ralph oli jo
hänen vieressään pitkä käsivarsi ojennettuna, tarttuakseen hänen
käteensä. "Nopeasti nyt!" huohotti hän. "Muuan mies kertoi juuri
kulkueen jatkavan matkaansa Simmons-katua pitkin Hargreave-kukkulalle,
ja jos oikaisemme takatietä pitkin..."

Toivo soi heille kuin lykkäystä. Lottie kokosi pitkän hameensa
laskokset käteensä ja juoksi Ralphin rinnalla horjahdellen korkeilla
kannoillaan, kun he hyökkäsivät huonosti kivetylle puistotielle. Hänen
nilkkansa notkuivat hänen painonsa alla, ja toinen käsi sai pidellä
kiinni suurta hattua, joka hypähteli toiselta korvalliselta toiselle.
Dids kiemurteli maahan mummonsa sylistä ja kiiti kuin pelästynyt
kaniini.

"Kiiruhtakaa!" huohotti Ralph. "Kiiruhtakaa!"

He juoksivat mielettömästi kuin koettaisivat joutua estämään
matkustajajunan pääsyä särkyneelle sillalle tai paeta tulvaa. Didsin
lyhyet sääret väsyivät pian ja alkoivat horjua, vaikka koettivat pysyä
mukana.

"Jatka sinä vain Lottien kanssa", huohotti rouva Bascomb Ralphille.
"Minä jään Didsin luo."

Ralph nyökkäsi sanomatta mitään ja kiertäen toisen käsivartensa Lottien
ympärille kiersi erään nurkan ja hävisi näkyvistä.

Dids pysähtyi heti (ilmeisesti hän ei ollut lainkaan senvuoksi, että
itse saisi vielä katsella kulkuetta, näännyttänyt itseään kovalla
vauhdilla). "Hyvä! Hyvä! Hyvä!" sanoi hän. "Minä olen niin iloinen,
että mammakin saa katsella sitä."

Molemmat jatkoivat matkaansa ääneti umpimähkään, tyynnyttäen
hengästyksensä, ja saapuivat pian sivukadulle, jonka kaukaista päätä
kulkue juuri oli sivuuttamassa, etäisyyden vaimentaessa torvien
epäsoinnut heikosti kuuluvaksi miellyttäväksi soitoksi.

"Mutta pappa ja mamma eivät menneet sinne päin!" huudahti Dids
kauhistuneena.

Sama ajatus oli juolahtanut myös rouva Bascombin päähän yhtä
kauhistuttavana. He seisoivat liikkumatta paikoillaan tämän uuden iskun
musertamana. Ja nyt he näkivät Lottien ja Ralphin tulevan heitä kohti
ja kuulivat Lottien sanovan: "Sinä teet aina kaikki väärin. Mikä sinut
pani ajattelemaan, että se menisi tämän kautta? Me olisimme ehtineet
sen lähelle, jos olisimme menneet Pelhamin puistokatua pitkin. Sinä et
koskaan osaa mitään kunnollisesti, et niin mitään. Sinä olit melkein
tappaa minut suunnattomalla kiireelläsi tyhjän vuoksi. Ruumistani
pakottaa päästä jalkoihin asti. Sinä et koskaan ajattele minua!"
Ja sitten kapinoiden äänekkäästi kohtaloaan vastaan: Minulle käy
aina näin. Ei mikään onnistu. Nyt olen odottanut viikkokausia tässä
kirotussa iänikuisessa mutakaupungissa, missä ei mitään tapahdu..."
Hänen silmissään kimalteli oikeita kyyneliä, jotka valuivat hänen
poskilleen.

Jälleen he tallustelivat kimaltelevaa lunta pitkin kauniissa talvisessa
auringonpaisteessa, nuori pari edellä, isoäiti ja pieni lapsi
jäljessä. Ilma oli kuin helmeilevää viiniä, kuiva ja kylmä. Puhtaiden
lumikiteiden miljoonista särmistä aurinko leimautti heidän silmiinsä
lumoavaa loistoaan. Jokaisella hengähdyksellään he vetivät kurjuutta
keuhkoihinsa ja hengittivät ilmaan surkeutta.

Äkkiä vaikeni raivoava ääni heidän edellään, sammuen kiukkuiseen
hiljaisuuteen, jota kesti iltaan saakka ja joka oli pahempi kuin
vihanpurkaukset. Ralph käveli raskaasti, hartiat kumarassa, puolittain
napitetun päällystakin laahustaessa ja rypistyessä rumiin poimuihin.

Kun he tulivat kotiin, syventyi hän heti newyork'laisen lehden
urheilupalstoihin sennäköisenä kuin ei välittäisi mistään muusta.
Lottie meni yläkertaan omaan huoneeseensa paukauttaen oven lujasti
kiinni takanaan.

Rouva Bascomb katsoi Didsiin, joka oli jäänyt laiminlyötynä seisomaan
halliin päällystakki vielä yllään, lapasiin pistetyt kädet velttoina
sivuilla ja mykistynyt ilme kasvoissa. Hän polvistui aukaisemaan
lapsen takkia. "Kuulehan nyt, kultaseni, minä menen keittiöön pesemään
astioita. Tahtoisitko tulla mukaani sinne puhaltelemaan saippuakuplia?
Minä olen piilottanut astiakaappiin sinulle savipiipun ihan sitä
varten."

Työskennellen pesupöydän ääressä hän katsahti usein lapseen ja toivoi
synkkyyden haihtuvan tunteellisista kasvoista. Mutta vaikka Dids leikki
tyynesti tunnin verran, pitäen käsiään lämpimässä saippuavedessä,
kohtasi hän isoäidin katseen hymyilemättä ja vakavana, milloin tahansa
rouva Bascomb koetti jutella hänelle iloisesti.

Myöhemmin iltapäivällä, juuri ennen illalliskellon soittoa, rouva
Bascomb kaipasi Didsiä ja liikkui rauhallisesti huoneesta huoneeseen
häntä etsien. Mutta lasta ei näkynyt missään, kunnes hänen isoäitinsä,
hakiessaan tarkemmin joka sopesta, sattui avaamaan vaatekomeronsa oven
ylhäällä ullakkohuoneessaan. Siellä Dids kyyrötti lattialla kasvot
kalpeina.

Kun ovi aukeni, kohotti hän katseensa, jossa ilmeni hirvittävää,
hysteeristä pelkoa. Hänen silmänsä kirkastuivat hieman, kun hän näki
isoäitinsä. "Älä sano mitään mammalle! Älä sano mammalle!" hätäili hän
äänekkäästi kuiskaten. Lapsen ulkomuoto pelästytti rouva Bascombia. Hän
meni huoneensa ovelle, sulki ja lukitsi sen ja palasi sitten Didsin
luo, kumartuen hänen puoleensa. "Mikä nyt on hätänä kultaseni?" sanoi
hän tyynesti. "Ehkä mummo voisi laittaa kaikki kuntoon jälleen."

Lapsi tarttui hänen käsivarteensa linnunkynsiä muistuttavilla jäykillä
sormillaan ja hoki vain: "Älä sano mitään mammalle. Älä sano mammalle."

Rouva Bascomb nosti hänet syliinsä ja huomasi silloin syyn hänen
pelkoonsa. Puvun etupuolessa oli pitkä risalaitainen repeämä.

"Ah", sanoi hän katsellen sitä, "kuinka sinä revit sen, Dids?"
Hän tunsi puvun liiankin hyvin, koska sen hinta oli ollut syynä
räjähdykseen Lottien ja Ralphin välillä.

Dids sanoi kalpeitten huulien liikkuessa jäykästi: "Mamma sanoi
hakevansa poliisin pistämään minut linnaan, jos revin tämän puvun.
Mutta se ei ollut tahallista. Niin juuri, en osannut aavistakaan, kun
äkkiä kuulin sen repeävän ja kun..."

"Minä kyllä korjaan sen entiselleen", sanoi rouva Bascomb ja laski
lapsen vuoteelleen, riisuen puvun hänen yltään. "Minä tuon sinulle
toisen ja korjaan tämän tänä iltana. Kyllä minä osaan."

"Ethän sinä kerro mitään mammalle? Hän on niin raivoissaan jo. Hänestä
tuntuu niin pahalta kun hän ei saanutkaan nähdä kulkuetta."

"En minä kerro hänelle", vastasi rouva Bascomb vakavasti.

"Ethän sinä anna poliisin viedä minua?"

"En minä anna viedä."

Lapsen kasvot rauhoittuivat, ja hänen päänsä vaipui pielukselle.

Kun rouva Bascomb meni alakertaan,- kohtasi hän Lottien, joka tuli
kylpyhuoneesta ja silmäsi anoppiansa tylsästi. Miellyttämishalu
oli haihtunut hänen kasvoistaan ja sen mukana kaikki ruumiillinen
viehkeyskin. Hän näytti yhtä liimamaisen tympäisevältä kuin kuollut
kala. Kun rouva Bascomb huomautti hänelle varovasti, että hän luuli
lumisateiden vielä jatkuvan, ei hän saanut vastausta ja sitten ovi
paukahti jälleen kiinni, kun Lottie meni takaisin omaan huoneeseensa.

Didsin huoneen valkoisesta lipastosta rouva Bascomb otti toisen pienen
puvun, ja piilottaen sen käsivarrelleen parin puhtaan pyyheliinan alle
pelosta, että Lottie sattuisi tulemaan äkkiä näkyviin ja kysymään, mitä
hänellä siinä oli, hän palasi yläkertaan.

Vuoteessa lepäävä väsynyt lapsi oli jo nukkunut. Hän makasi niin
hervotonna ja liikkumatta kuin olisi kuollut. Hänen hienopiirteiset
kasvonsa olivat kalpeat, tunteellinen suu oli hieman raollaan, ja
raskaiden, ummistuneiden luomien alustat olivat sinertävät.

Kun hänen isoäitinsä katsoi häneen ääneti, kuuli hän sydämessään
äänen sanovan: _"Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet
olivat, enemmin kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia
onnellisemmaksi sitä, jota ei tähän asti vielä ollut, joka ei ole
nähnyt sitä pahaa, jota auringon alla tehdään."_




XXIII


Niin, oli sellaisiakin aikoja, jolloin rouva Bascomb meni vuoteeseen,
tuntien — ei entiseen kiihkeän vihaiseen tapaansa, vaan tarkasti
ajattelevana, vakavana ihmisenä — että paras, mitä hän voi tehdä pienen
Didsin hyväksi, oli puristaa hänet lujasti rintaansa vasten ja hypätä
hänen kanssaan jokeen siihen paikkaan, missä se virtasi syvinnä,
vaahtoisana ja pyörteisenä Pelhamin puistokadun sillan alla.

Mutta hän ei tuntenut aina näin. Ihmissielulla on yhtä monta eri tapaa
laskea maahan taakkansa kuin elämässä on öitä. Hän pelkäsi usein mennä
yöksi pieneen ullakkohuoneeseensa, mihin hän tunsi päivän kaikkien
mielenliikutusten kokoontuneen synkäksi pilveksi odottamaan hänen
tuloaan, ja kuitenkin oli toisia iltoja, jolloin hän riisuutuessaan
ihmetteli itsekseen, miksi hän otti asiat niin traagilliselta kannalta,
sanoi olevansa tyhmästi vaikutuksille altis ja hermostunutkin ja
päätteli, että vähemmän hermostunut jännitys ja suorasukaisempi
takertuminen hyväluontoiseksi tekisi tilanteen siedettäväksi, ilman
erikoista traagillisuutta. "Mikä minua vaivaa, niin että lamaannun
ja käyn toivottomaksi? Missä on tahdonvoimani? Entä rohkeuteni? Minä
jaksan varmasti yhtä paljon kuin Lottie. Tiedänhän tarkasti sen, mitä
tahdon, ja olen valmis maksamaan siitä millaisen hinnan tahansa.
Luonnollisesti voin sen saavuttaa. Huomenna aloitan kaikki uudestaan,
ja tästä alkaen vallitsee täällä minun moraalinen ilmapiirini eikä
Lottien. Yksi ainoa sydämellinen nauru puhdistaa ilmaa enemmän kuin
kaikki hyvät tarkoitukset."

Mutta ajan oloon hän huomasi, että Lottien moraalinen ilmapiiri oli
samanlainen kuin hänen käyttämänsä hajuvesikin, paljon läpitunkevampi
ja tarttuvampi kuin puhdas ilma voi olla. Ehkä olisi hyvä nauru
puhdistanut ilmaa. Vaikeus oli siinä, että tuskin voi vetäistä
keuhkoihinsa tätä ilmaa kylliksi lyhyellekään naurahdukselle.

Melkein heti palaamisensa jälkeen hän oli ajatellut kylmästi ja
harkitun tarmokkaasti, mikä oli suuresti eronnut hänen entisistä
kiihkeistä vihanpuuskistaan: "Tässä ei ole muuta tehtävää kuin
vastustaa Lottieta hänen omilla aseillaan, käyttäytyä yhtä
väkivaltaisesti kuin hänkin, vieläpä pahemminkin. Vastustaa kulloinkin
tarmokkaasti hänen hirmuvaltaansa."

Ennenkuin hän luopui tästä menetelmästä, oli täytynyt kestää kaikkein
pahimpia päiviä; silloin oli kuulunut vain vihaisia ääniä, melua,
syytöksiä, sellaisia kauheita, hirvittäviä sanoja, joita rouva Bascomb
ei ollut uskonut kenenkään inhimillisen olennon voivan ääneen sanoa
toiselle, riitoja, joissa rouva Bascomb uskomattomaksi kauhukseen
menetti kaiken persoonattoman harkintansa tehon, menetti niin kokonaan
malttinsa, että huomasi voivansa riidellä yhtä tulisesti ja raa'asti
kuin Lottiekin.

Alussa oli pieni Dids ollut traagillisesti herkkä molempien naisten
raivolle. Mutta toisina aikoina ja erittäinkin sitten, kun hän oli
paremmin tottunut näihin kotimyrskyihin, lapsi oli kyynillisen
välinpitämätön heidän riidoistaan, katsellen heidän kasvojaan kylmästi
ja alkaen ovelasti kiihoittaa heitä toisiaan vastaan. Rouva Bascomb
ei voinut milloinkaan unohtaa erästä sateista huhtikuun iltapäivää,
jolloin hän istuessaan Lottien kanssa kuistilla oli vastustanut
miniänsä pahantuulisuuden puuskia vielä kiihkeämmällä purkauksella.
Kun heidän kiistansa aina yltyivät niin nopeasti kuin ruuti syttyy,
oli silloinkin heti noussut syytteiden myrsky jonka keskelle Dids oli
äkkiä ilmestynyt ja välittämättä lainkaan heidän vihaisista äänistään
ojentanut pienen kätensä ilmaan samalla kun oli katsellut kysyvästi
taivaalle: "Eihän siellä sada ollenkaan", oli hän sitten sanonut
itsekseen ja rauhallisen tyytyväisesti mennyt hakemaan nukkejaan
pienelle kävelyretkelle.

Rouva Bascomb ei tiennyt, mikä hänestä oli kauhistuttavampaa, lapsen
kärsiminenkö heidän riidoistaan, hänen paatumuksensa niitä kohtaan, vai
se viekas oveluus, jota hän alkoi näyttää järjestäessään omaa pientä
piilotettua elämäänsä heistä huolimatta.

Mitä Ralphiin tuli, niin hän asettui vilpittömästi perinnäiselle
miehiselle kannalle, ollen puolittain huvitettu, puolittain järkytetty
ja kerrassaan halveksivasti syrjään vetäytyvä naisväkensä riidoista.
Milloin tahansa äänet kovenivat, ponnahti hän pystyyn, painoi hatun
päähänsä ja katosi nähtävästi johonkin biljardisaliin tai muuhun
samantapaiseen miesten turvapaikkaan, jättäen äitinsä ja vaimonsa
selvittelemään välejään. Nämä olivat sellaisia iltoja jolloin rouva
Bascomb laskeutui vuoteelleen nöyryytettynä olentonsa viimeistä kuitua
myöten.

Kuinka pitkälti häneltä kului aikaa, ennenkuin hän vähääkään käsitti!
Kului monen monta viikkoa, ennenkuin hän ymmärsi sen, minkä olisi
pitänyt heti olla selvää, jos hän vain olisi sitä ajatellut, ettei
hän koskaan onnistuisi väkipakolla, koska väkipakko ja viha eivät
vahingoittaneet mitään sellaista, mille Lottie antoi arvoa, vaan olivat
liiankin kohtalokkaita sille päämäärälle, jota Didsin isoäiti koetti
saavuttaa. Oikeastaan Lottie nautti tästä vilkkaiden väittelyiden
ajanjaksosta. Se oli tervetullut keskeytys hänen sisäisen elämänsä
yksitoikkoisuuteen. Sellainen riita, jossa vihaiset sanat lentelivät
kuin myrkytetyt nuolet ja jota sitten seurasi kyyneleinen, tunteellinen
sovinto (Dids kutsuttiin aina katselemaan molempia draamallisia
vaiheita) — sellainen myrsky vaikutti Lottieen samalla tavalla kuin
nouseva, raju ukonilma tukahduttavaan päivään.

Rouva Bascombille selvisi vihdoin, ettei hän voisi suojella Didsiä
taistelemalla hänen ympärillään sen paremmin kuin voisi varjella
kauniita nuoria taimia kasvavaa puutarhatilkkua ottamalla osaa
kaikkialla sen alueella tapahtuvaan kovaan painiskeluun. Sillä ei
olisi väliä, kumpi voittaisi, koska kuitenkin kaikki nuoret taimet
katkeisivat ja tallautuisivat kuraan jalkojen alle. Hän teki nyt
äärettömästi paljon enemmän pahaa kuin hyvää. Hänen olisi ollut parempi
pysyä poissa kuin tulla synkistämään Didsin elämää nykyisellä tavallaan.

Hän keskeytti, henkeään pidättäen ja mietiskeli tarkasti. Ellei
väkivaltaisella vastustuksella, niin kuinka sitten?

Hänen täytyi keksiä jokin keino piakkoin, tai se olisi liian
myöhäistä, sillä Dids kokosi mieleensä terveen nuoruuden ahneudella
kaiken tarjotun elämänviisauden, jossa oli niin paljon myrkyllistä.
Asiat olivat nyt paljoa pahemmalla kannalla kuin ensimmäisenä
vuonna, joka rouva Bascombin mielestä oli ollut niin sietämätön.
Silloin oli tarvittu vain pitää Didsin turvatonta pikku ruumista
puhtaana ja hyvin ruokittuna. Sen vuoden surkeus oli johtunut rouva
Bascombin suuttumuksesta sen johdosta, mitä hänelle _itselleen_
tapahtui. Nykyinen rouva Bascomb muisteli tätä suuttumusta epäilevän
hämmästyneenä. Kuinka se oli saattanut tuntua niin tärkeältä? Hän oli
ollut kuin nainen, joka on huolissaan kuoleman portille joutuneesta
lapsesta, mutta samalla on levoton jonkun nauhan väristä tahi hihan
laskoksesta.

Mutta nytkin, kun hän jo aikoja sitten oli vapautunut sellaisista
huolista, nyt kun hän enää tuskin muistikaan, että joskus oli
välittänyt sellaisista pikku asioista, hän tunsi olevansa yhtä avuton,
koska vaara nykyään oli niin paljon uhkaavampi. Hän oli näkevinään
Didsin ja itsensä hiekkakuopan pohjalla, jonka laidat liukuivat
hitaasti alaspäin peittääkseen heidät. Jokainen liike, jonka hän teki
viedäkseen lapsen turvaan, vyörytti musertavia kasoja heidän päälleen
yhä peloittavammin ja nopeammin. He säilyttivät horjuvan tasapainonsa
vain silloin, kun hän pysyi hengähtämättä paikallaan eikä tehnyt mitään.

Mutta hän ei ollut palannut Harristownista Gilmanvilleen jättääkseen
kaikki sikseen. Ei mitään ollut saatu aikaan Didsin tietoisen elämän
neljänä vuotena, ja lapsi oli jo puolittain hautautunut. Jokainen
uusi, pienen tytön tyynesti lausuma valhe, jokainen oikein jäljitelty
raaka äänenpaino, jokainen hermostuneen väsymyksen tai kiihkon purkaus
ja uuden salaisen sairaloisen pelon paljastuminen lapsen sisäisessä
elämässä herätti isoäidissä suunnatonta kauhua. Hän haki siihen apua
yhä kiireemmin, yhä levottomammin... eikä keksinyt mitään.

Kuuden kuukauden kuluttua hän tunnusti itselleen, ettei hänen
palaamisensa ollut saanut aikaan muuta kuin että Dids nyt sai useammin
kylpeä, tavallisesti söi terveellisempää ruokaa ja meni säännöllisemmin
nukkumaan. Hän ei tiennyt, pitikö raivota vai itkeä sen tosiseikan
vuoksi, että tämä lievä, lapsen elämän pelkkä ruumiillinen parantuminen
oli saanut aikaan niin suuria ihmeitä hänessä. Tytön sairaloisuus
ja kuoppasilmäisyys olivat kadonneet samoin kuin selittämättömän
lievän kuumeen täyttämät päivätkin. Hänen ruumiinrakenteensa oli
nyt täysin vankka, ja ihmeteltävän pirteänä hän sai vaikutuksia
uusista oloistaan. Hänen käyntinsäkin oli nyt erikoista. Hän ei enää
kävellyt laahustavalla täysikasvaneiden ihmisten tavalla, mikä on niin
vastenmielistä normaalisissa pikku lapsissa, vaan loikki, hyppeli ja
juoksi varpaisillaan kuin varpunen.

Tohtori Dewey, kohdatessaan hänet joskus kadulla isoäidin seurassa,
tarkasteli häntä kiireesti kuin hyväntahtoinen tonttu, ottaen hänet
syliinsä ja kääntäen kaksin kerroin hänen silmänsä aliluomen voidakseen
tarkastaa silmämunuaisten väriä, vilkaisten myös korvalehtien väriin,
ja kieleen ja tunnustellen käsivarsia ja sääriä. Tyttösessä tapahtunut
muutos, sanoi hän, oli yhtä hämmästyttävä kuin mieluinenkin hänelle.
"Minä olin luullut häntä kovin heikoksi lapsukaiseksi", selitti hän
rouva Bascombille. "Mutta hän näyttää päässeen siitä eroon mainiosti.
Varmaankin hän nyt saa terveellisempää ravintoa ja nukkuu enemmän
eikä pääse niin usein eläviinkuviin." Hän laski lapsen maahan, käski
hänen juosta katselemaan leikkikalukaupan ikkunaa ja lisäsi sitten
isoäidille: "Ehkä hänelle ei myöskään enää sanota niin usein, että
mörkö tulee ottamaan hänet. Kuulkaapa, sillä tyttösellä on varmaan
yhtä luja ruumiinrakenne kuin hevosella, koska hän suoriutui hengissä
kaikesta siitä, mitä hän sai kestää jonkun aikaa." Ja hän jatkoi vanhan
lääkärin rehelliseen, alistuvaiseen tapaan: "Mutta, Jumala paratkoon,
melkein kaikkien lastenhan täytyy kestää samaa."

Kun rouva Bascomb toivottomuudessaan vihdoin koetti värvätä Ralphia
apulaisekseen, huomasi hän poikansa olevan yhtä mieltä lääkärin kanssa
siitä, että heidän elämänsä oli suunnilleen tavallista ja että Didsin
mahdollisuudet olivat yhtä hyvät kuin useimpien muidenkin lasten...
"tarpeeksi hyvät, keskinkertaisen hyvät", kuului hänen lausuntonsa.
Vaikka Ralph nähtävästi ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hänen
äitinsä puhui, ei hän käynyt ärtyiseksi eikä maltittomaksi, kun hänelle
koeteltiin selittää tilannetta. Rouva Bascombia oli hämmästyttänyt
se, että senjälkeen kun hän oli luopunut huvittelemasta, mitä hänellä
oli oikeus vaatia Ralphilta, tämä osoittikin hänelle paljoa enemmän
suopeutta ja luontevaa herttaisuutta kuin koskaan ennen. Mitä tahansa
se lienee ollutkaan heidän välillään pakottamassa heitä kohtelemaan
toisiaan väärin, se oli haihtunut samalla kuin monet muutkin entisen
elämän kahnaukset.

Katsoen nyt äitiinsä sohvalta, jolla hän lepäili velttona
sanomalehti kädessään, hän kuunteli värähteleviä, levottomia sanoja
kärsivällisesti, mutta hyvin vilpittömästi hämmästyneenä.

"Joutavia, äiti, mikä sinua oikeastaan vaivaa? Me tulemme nyt toimeen
mainiosti, kun sinä olet palannut hoitamaan asioita ja pitämään
jonkinlaista komentoa talossa. Me olimmekin todella helisemässä
yhteen aikaan. Lottie ei ole mikään kokki eikä ole edes teeskennellyt
olevansa. Mutta nyt, mikä nyt on hätänä? Katsoppa vain Didsiä. Hän on
yhtä tukeva kuin hirsireki."

Kun hänen äitinsä koetti epäröiden ja häpeillen kuvailla sanoilla,
mitä he kokivat joka päivä, ei hän ymmärtänyt sitä niinkään hyvin.
"Ah, joutavia, me tulemme toimeen mainiosti! Paitsi silloin, kun
sinä ja Lottie olette tukkanuottasilla. Minun täytyy sanoa, että
sinä olet naurettava, kun viitsit riidellä mielipiteistä. Minä olen
huomannut sinun pitävän puoliasi aika hyvin enkä olisi voinut uskoa
mahdolliseksi, että voit riidellä niin kovasti, kuin joskus teet.
Meidän pienet riitamme, Lottien ja minun, eivät vedä sille vertoja.
Me elämme samalla tavalla kuin muutkin myötä- ja vastoinkäymisessä.
Mitä sinä odotat? Mehän olemme vain inhimillisiä, vai mitä? Minä
menetän kyllä usein malttini, tiedän sen. Ja samoin on Lottienkin
laita, mutta mitä sillä on väliä? Ihmisten täytyy tottua siihen.
Elämämme on tarpeeksi hyvää, vieläpä keskinkertaista parempaakin.
Eihän voi toivoakaan, että Lottien lainen sievä nainen pysyisi kotona
alituisesti. Ja hän ihailee Didsiä. Sinähän tiedät, kuinka suunniltaan
hän on Didsin sairastuessa. Sinä otat asiat liian vakavasti, äiti,
niinkuin aina ennenkin. Dids häärää kyllä ja kasvaa suureksi samalla
tavalla kuin muutkin. Hänestä tulee kyllä kunnon tyttö."

Hän keskeytti nähdäkseen, oliko puheellaan saanut äitinsä sellaiseen
mielentilaan, että voisi jälleen hyvällä omallatunnolla ruveta
lukemaan lehteään, mutta huomasi harmikseen äitinsä näyttävän paljoa
järkkyneemmältä ja jännittyneemmältä kuin koskaan ennen. "Voi voi,
naiset ovat ihan mahdottomia!" ajatteli hän nousten istualleen sohvalle
ja laskien kätensä äidin olalle samalla tavalla kuin mies painaa
tyynnyttävän, hallitsevan kätensä vikurihevosen lautasille, kun se
värähtelee ja rimpuilee tyhjästä. "Kuulehan nyt, äiti", huomautti hän
vakavasti, "koeta tyyntyä. Täällä ei ole mitään hätää, ellet vaadi
liikoja. Sinä olet menettänyt oikean mittakaavan, siinä kaikki. Dids
on kiltti pieni tyttönen ja niin taitavakin, että hei vain! Minäkin
ajattelen Didsiä hyvin paljon. Mutta koko maailma ei silti pyöri vain
hänen tähtensä. Hän ei ole mikään taivaallinen olento, ja jos hän
olisi, ei hän kuuluisi meidän perheeseemme. Hän kasvaa suureksi samalla
tavalla kuin kaikki muutkin, ja sinähän tiedät lasten aina tekevän
niin. Mitä tuollaiset turhat oikut sillävälin hyödyttävät?"

Hänen äitinsä tarttui hänen käteensä, kuten naiset tekevät, tunteakseen
ainakin ruumiillista läsnäoloa. "Älä puhu sillä tavalla, Ralph!"
huudahti hän. "Minä en voi sietää sitä." Hän ei voinut hillitä
ääntään kirkumasta ja vapisemasta, vaikka tiesi sen olevan Ralphille
vastenmielistä. "Sinä et ole voinut lainkaan ajatella sitä, mistä
nyt puhun. Se ei johdu siitä, että pitäisin Didsiä taivaallisena...
vaan siitä, että hän on vielä vallan lapsi... kokonaan riippuvainen
meistä... avuton. Eihän sovi, että annamme hänelle vain lähinnä
parasta... tai vielä huonompaa... mistä ei ole liian paljon vaivaa...
vaikka hänen pitää saada niin hyviä mahdollisuuksia kuin suinkin voimme
hankkia hänelle... ei senvuoksi, että hän on Dids... vaan siksi, että
hän on lapsi, kuten muutkin lapset. Se on kasvatuksen periaate. Ellemme
me edes koeta antaa lapsille kaikkein parhainta, mitä... meidän pitää
ainakin koettaa... me teemme väärin, jos tyydymme..."

Kuinka hän voisi olla johdonmukainen? Kuinka hän voisi lopettaa monet
lauseensa, kun hän näki puolittain kunkin läpi, ettei se saavuttanut
Ralphia, ettei se saanut olinsijaa hänen mielessään? Jokainen lause
piti heittää kiireesti syrjään ja aloittaa uusi, mutta se oli turhaa.
Ralph ei kuullut muuta kuin hänen sekavuutensa, minkä vuoksi äidistä
ei tarvinnut välittää; hän ei nähnyt muuta kuin että äiti juuri nyt,
kun hänen pitäisi lukea lehteään, oli ärtyisällä, levottomuutta
herättävällä tuulella.

Ralph keskeytti nyt hänet taputtaen hänen kättään: "Kas niin, kas niin,
äiti, älähän hermostui Älä lainkaan hermostu, (Hän puhui nyt sillä
tavalla kuin olisi sanonut: "So, tyttöseni! Hiljaa nyt! Hiljaa!")
Äiti, sinä olet nyt liian kiihtynyt etkä senvuoksi voi... _oliko tuo
puhelin?_"

Hän ponnahti lattialle yhdellä hyppäyksellä kuin olisi odottanut
soittoa. Hänen äitinsä seurasi häntä halliin ja pysähtyi hänen taakseen
odottamaan, voidakseen jatkaa esitystään. Ralph ei ollut vielä alkanut
ymmärtää, ei ollut edes kuunnellutkaan häntä. Hänen täytyi saada
poikansa harrastus vireille.

Hän kuuli Ralphin lausuvan hämmästyneellä, kauhistuneella äänellä:
"Johan nyt jotakin, mies! Neljäneljättä kahdeksaa vastaan. Mitä ihmettä
on tapahtunut meidän joukkueellemme?"

"Pelasiko Gubleman puolustajana!"

"No, taivaan nimessä, miksi ei?"

"Hitto vie, se ei ole mikään syy!" Hänen niskansa kävi ihan punaiseksi.

"Se hongankolistaja! Mitä se häneen kuului?" Ralphin vapaa käsi
puristautui nyrkkiin ja huitoi ilmassa raivoisasti korostaakseen asiaa.

Silloin se heikko kaukainen ääni, jota rouva Bascomb kuuli purkautuvan
puhelimesta, lasketteli kirkuen muutamien hetkien aikana tulemaan niin
vuolaan selostuksen, että Ralphin koko ruumis kävi tarkkaavaiseksi kuin
väijyvän, metsästävän eläimen.

Kun ääni lakkasi kuulumasta, tuntui kuin metsästävä eläin olisi
hypännyt.

"Kuulehan nyt, Hack, tämän tällaisen täytyy _loppua_!" huusi Ralph
lyöden nyrkkinsä seinään. "Jotakin on tehtävä. Mitä silloin tapahtuu,
kun Pittin ja Killingworthin joukkueet tulevat tänne, ellemme ole
kunnossa? Meidän pitää ryhtyä toimeen ennen sitä. Mistä sinä soitat?"

"Kuulehan nyt, sinun pitää odottaa siellä minun tuloani. Minä en viivy
kymmentä minuuttiakaan. Ja me tartumme heti asiaan ja selvitämme tämän,
vaikka..."

"_Kyllä me voimme!_ Me voimme tehdä vaikka mitä, kunnes Gubleman
otetaan joukkueeseen takaisin ja Laville saa pelata taas keskustassa."

"Tuki jo suusi, sinä vain väsytät minua! Koskeeko tämä minuun kovasti?
Varmasti. Miksi se ei koskisi?"

"Joutavia, sinun pitää kuunnella minua... kukaan ei pääse mihinkään
heittämällä yrityksen kesken."

Ja sitten oikealla rohkealla anglosaksilaisella äänenpainolla:
"Elleivät ihmiset ole valmiit taistelemaan saadakseen asiat oikealle
tolalle... annetaan heille ansionsa mukaan... eikä sellainen joukkue
ole mistään kotoisin. Meidän pitää vain puskea vastaan, sen sanon
sinulle!"

Rouva Bascomb kääntyi ääneti pois ja kiipesi portaita ylös
ullakkohuoneeseensa.




XXIV


Ei mikään rouva Bascombin joskus ennen tuntema kärsimys ollut
verrattavissa siihen synkkyyteen, joka nyt laskeutui yhä alemmaksi
hänen ylleen, kun hän alkoi ajatella sitä mahdollisuutta, että hän ehkä
epäonnistuisi, ettei joutilas ja selittämätön kohtalo ehkä ottaisi
lainkaan lukuun sitä hänen koko persoonansa uhrautumista, johon hän oli
niin suuresti luottanut ja jonka varmuus nyt näytti niin tyhmältä ja
lapselliselta. Hän oli luopunut jokaisesta yrityksestä hoitaa ja pitää
yllä omaa olemustaan, koska sen suojeleva kuori oli särjetty palasiksi
raivokkailla hyökkäyksillä. Hän oli uskollisesti tehnyt äärimmäisen
uhrauksen, haudannut oman persoonallisuutensa, lohduttaen mieltään
sillä ennustuksella, että sen kuolema ja hautaaminen perustivat vain
uuden elämän.

Mutta ei mitään ollut tapahtunut. Ei mikään ollut muuttunut. Haudasta
ei ollut versonut esiin mitään uutta, ihmeellistä, kirkastavaa voimaa.
Ehkä vanha, hurskas taru valehtelikin sanoessaan, että uhrauksessa on
sellainen elävä siemen, josta varmasti puhkeaa vastustamaton elämä.

Hänet oli kasvatettu, ja hän itsekin oli kasvattanut muita
noiden hyvänuskoisuuden valikoitujen periaatteiden mukaan, joita
amerikkalaiset niin suuresti rakastavat olettaen (jos täyttävät, mitä
luulevat velvollisuudekseen), että välttämättä pääsee voitolle se,
mitä he luulevat oikeaksi. Hän ei ollut koskaan kertonut yhdellekään
lapselle alkuperäistä satua Punahilkasta, koska hänen mielestään
oli väärin uskotella lapsille niin pahaa, että sudet voisivat syödä
kilttejä pikku tyttöjä. Hän oli turvautunut siihen evankelisen seuran
laajalle levittämään toisintoon, jossa pienen tytön isä, sattuessaan
menemään majan ohi oikealla hetkellä, hyökkäsi sinne, tappoi ilkeän
suden ja vei lapsen takaisin hänen äitinsä luo, tahrankaan likaamatta
hänen kaunista päällystakkiaan. Jokaisena vuonna Ralphin avioliittoon
saakka hän oli laatinut itselleen seinäalmanakan, jota hänen tuttavansa
olivat suuresti ihailleet ja jäljentäneet ja jonka jokaisella lehdellä
oli muistutuksia siitä tosiseikasta, että vaikka etana olikin piikin
kärjessä, oli Jumala taivaassa.

Suuri osa näistä viittauksista oli valittu "Uusi suunta"-nimisestä
aikakauslehdestä, jonka kannan hän täydellisesti hyväksyi, vaikka
olikin ahkera kirkossakävijä. Hän oli kavahtanut sellaisia
kirjailijoita, joiden teokset näyttivät epäilevän, että oikeus
ei pääsisi voitolle, tai viittaavan, että siitä voitaisiin olla
epävarmoja, mikä oli oikein. Sellaiset kirjailijat eivät olleet
tuntuneet hänestä tärkeiltä, pikemminkin inhoittavilta ja vilpillisiltä
kuin peloittavilta, koska hän ei ollut uskonut sanaakaan heidän
puheistaan. Hän oli kääntänyt silmänsä pois heistä yhtä paljon inhoten
kuin sivistymättömän miehen raa'at sanat olivat hänelle vastenmielisiä.

Nyt hänestä näytti siltä, katsoipa hän minne tahansa, että sudet saivat
syödä lapsia, paitsi muutamia onnellisia, kenenkään välittämättä tai
kohottamatta sormeaankaan heidän pelastuksekseen. Vaikka hän olisikin
ottanut minkä kirjan tahansa käteensä, sattui hän aina näkemään jonkun
toivottoman synkän lauseen. Eivätkä sellaiset sanat näyttäneet kirjan
sivuilla enää joutavilta tai epätodellisilta, avuttomilta hänen
paheksumisensa edessä, niin että ne olisi voitu sulkea kirjan kansien
väliin ja unohtaa. Ne huusivat hänelle karmivasti kuin olisivat muiden
hänenlaistensa inhimillisten olentojen eläviä ääniä. Ne kirkuivat
kauhusta huomatessaan itsensä tuomituksi häviämään — samalla tavalla
kuin hän tunsi itsensäkin tuomituksi sen umpimähkäisen, paatuneen
pahanhengen voittamaksi, johon hän ei ollut koskaan uskonut ja jonka
hän oli aina luullut pakenevan vanhurskaan kätensä yhtä ainoata
reipasta liikettä. Se ivaili häntä nyt kyynillisesti, välittämättä
lainkaan siitä, että hän oli uhrannut kaikkensa.

"Meitä tulee viskomaan niin kova tuuli, että viljammekin tulee
näyttämään niin keveältä kuin akanat eikä hyvää voida erottaa mitenkään
pahasta."

Se hyökkäsi hänen kimppuunsa, tämä kova vihuri; se tunkeutui hänen
proosalliseen, pulpettien täyttämään luokkahuoneeseensa ja ajoi
häikäilemättä tyhjästä tyhjään, vieden mukanaan — kuin akanat
— Ralphin, Lottien ja hänet itsensä — niin että he olivat kuin
näkymättömiä hiukkasia äkillisessä pimeydessä. Hän ei voinut avata
raamattuaan näkemättä jonkun toisen inhimillisen olennon loistottomia
silmiä, joka oli sortunut, kuten hänkin tunsi piakkoin sortuvansa.
_"Minä sanoin sydämessäni: mikä kohtaa ihmisten lapsia, se kohtaa
eläimiä, ja sama kohtalo on molemmilla. Niinkuin toinen kuolee, niin
toinenkin kuolee."_

_"Pahemmin painaa vähäinenkin tyhmyys kuin viisaus ja kunnia."_

_"Tämä paha on kaikessa, ja hulluus on heidän sydämessänsä, niin
kauan kuin he elävät, ja sitten he menevät kuolleiden luo, mutta
kuollut ei tiedä mitään eikä heillä enää ole mitään palkkaa; sillä
heidän muistonsa on unohdettu. Heidän rakkautensakin ja vihansakin ja
kiivailemisensakin on jo aikaa sitten rauennut."_

Keski-ikäinen opettajatar, joka korjaili oikeinkirjoitusvihkoja
ja määräili laskuesimerkkejä, sai kokea toivottomuuden ikivanhaa
kalvamista. Hänen pienet, poloiset ohjeensa siistiin, siveelliseen
taloudenhoitoon hajoitettiin kuin oljet pimenevään taistelutanteren
kaaokseen. Maailmankaikkeus, joka oli hänelle esiintynyt miellyttävänä
pikku sopukassa, kunhan ihminen koetti parhaansa ollakseen moitteeton,
paljastuikin nyt suureksi pahaenteiseksi salaliitoksi, jotta sen
tarkoitusta ei ymmärtäisi eikä nuhteettomasta elämästä tulisi mitään,
ja ennen kaikkea erittäin vihamieliseksi jokaiselle ponnistukselle
saada Didsissä kehitetyksi niinkuin hän tahtoi, kaikkea parasta
eikä päinvastoin juuri pahinta. Nyt hän ymmärsi todellisen maailman
kaipaavan Lottien tapaisia ja heittäytyvän raskaalla painollaan heidän
puolelleen:

_"Katso, minkä minä näin olevan hyvää, mitä suloista: syödä ja juoda
ja nauttia hyvää kaikessa työssänsä. Eikä ihmisellä ole mitään enempää
kuin kani karjallakaan, sillä kaikki on turhuutta."_

Kaikki, mikä hänessä oli kuolevaista, sairastui ja kuoli näiden
pimeyden voimien hyökkäyksessä.

Mutta hänessä oli nyt myös sellaista, mikä ei ollut kuolevaista.
Hänen kiihkeä halunsa suojella Didsiä nousi suorana ja voimakkaana
pimeydessä, loistaen niin järkkymättä kuin jumalallinen henki. Se ei
jättänyt häntä milloinkaan pulaan. Se ei ikinä epäröinyt. Hän nojasi
selkänsä siihen ja uhmasi pimeyden voimia.

Eikö siis ihmiselämällä ollut mitään tarkoitusta? Oli kyllä; hänen
rakkaudessaan Didsiin oli jo sinänsä tarkoitus.

Oliko siis kaikki turhuutta? Ei ollut. Kun inhimillinen olento voi
tuntea toista kohtaan sellaista uhrautuvaa rakkautta kuin hän Didsiä
kohtaan, oli edes jotakin olemassa, mikä ei ollut turhuutta.

Hän ei ollut koskaan voinut kuvitella, millainen taivas on, ja hänen
elämänsä monien tunnustamattomien vastenmielisten asiain joukkoon
kuului myös hänen salainen inhonsa niitä taivaankuvia kohtaan, joita
hän oli koettanut itselleen luoda saarnojen ja virsien mukaan. Se oli
ollut niitä monia, pieniä tekopyhyyksiä, jotka olivat väsyttäneet ja
masentaneet mieltä. Nyt hänestä tuntui, että hän voi hieman arvailla,
millainen taivas saattaisi olla. Siellä saisi ihminen ehkä alituisesti
nauttia sellaisista tunteista kuin hänellä oli Didsiin kohdistuvan
rakkautensa liekkimäisten purkausten hetkinä.

Mutta jo pelkkä sen toiveen kiihkeys, että Didsille oli hankittava mitä
parasta, saattoi hänet mitä syvimpään masennukseen sellaisina hetkinä,
jolloin hän totesi, ettei Didsillä nähtävästi ollut mahdollisuuksia
edes lähinnä parhaan saamiseen. Kun hän tunsi tämän pelon aukovan
synkkää tietään tietoisuuden komeroihin, nousi hän aina kiivaasti
taistelemaan sitä vastaan. Mutta oli sellaisiakin päiviä, joina hänen
elinvoimansa oli niin heikko, että hänen uhmansa supistui pelkäksi
tuimaksi sähiseväksi kieltäytymiseksi heittämästä tätä toivoa, vaikka
hän tiesi, että sitä ei ollut hänelle suotu.

Hän ei voinut luopua siitä. Hän oli taistelunhaluista sukua. Ei
ainoakaan hänen esi-isiensä suuressa joukossa ollut huomannut mitään
kaunista alistumisessa tai mukaantumisessa. Tappion myöntäminen ja
siihen mukaantuminen silloinkin kun se oli ollut vanna, oli tuntunut
kaikista hänen esi-isistään yhtä halveksittavalta teolta kuin lipun
tahraaminen lokaan. Niitä päiviä oli paljon, joina vain tämä peritty
mieletön, aiheeton vastustamishalu oli ollut hänen ja mustan kuilun
välissä. Järjelleen, joka ilmoitti hänelle selvästi, että hän oli jo
hävinnyt, ettei paatuneessa maailmankaikkeudessa ollut ainoatakaan
voimaa hänen puolellaan, hän saattoi vain huohottaa kiihkeästi: "Ei,
ei, ei!" niinkuin ahdinkoon joutunut rotta puree hampaitaan.




XXV


Lottien lisääntyvä paino rasitti häntä. Hänen jalkojaan pakotti usein,
kun hän oli käynyt kaupungilla ahtaissa patenttinahkakengissään,
erittäinkin nyt, kun lämpimät kevätilmat olivat alkaneet. Perhe kuuli
paljon niiden tuottamista kovista tuskista. Joku Baumannien perheen
jäsen oli kertonut hänelle jutun eräästä serkusta, "jonka jalat olivat
olleet kipeät, minkä olikin sitten huomattu johtuvan siitä, että joku
luu oli mennyt sijoiltaan, ja hänen oli täytynyt hankkia sille hoitoa".
Lottie muisti silloin, että talvikarnevaalipäivänä, kun Ralph oli
niin raa'asti ja häikäilemättä pakottanut hänet juoksemaan huonosti
kivettyjä puistoteitä pitkin, hän oli tuntenut jonkin notkahtavan
molemmissa jaloissaan... "Se oli niin hullunkurista, ikäänkuin jokin
olisi katkennut juuri tuossa. Ensin toisessa ja sitten toisessa
jalassa."

Tämä teoria oli jonkun aikaa hyvin suotuisa talon rauhalle. Se
antoi Lottielle uuden puheenaiheen, jollaiset olivat hänelle niin
välttämättömiä. Mutta tohtori Dewey, jolta kysyttiin neuvoa, otti
röntgen-valokuvan hänen jalastaan ja ilmoitti ne täydellisesti
normaalisiksi. Hän ehdotti leveämpiä pohjia, matalampia kantoja ja
hieman suurempia kenkiä.

"Hän ei lainkaan koetellut", sanoi Lottie vihaisesti. "Hän ei pane
minuun vähääkään huomiota. Hän ei ole auttanut minua ikinä, vaikka olen
ollut niin surkeassa tilassa Didsin syntymästä saakka. Hän suorastaan
vihaa minua. Minä en välitä siitä, mitä hän sanoo. Hänen puheestaan voi
päättää jo alusta, että hän oli määrännyt kantansa, ennenkuin ottikaan
tuon röntgenkuvan. Minä tunnen luiden eroavan toisistaan juuri tuossa
paikassa, kun astun niille."

He koettivat hieroa niitä linimentillä. Ralph ja hän äitinsä hieroivat
vuorotellen rumentuneita jalkaraukkoja, joiden muodottomat varpaat
olivat likistyneet toistensa alle, niiden nivelet olivat punaiset ja
arpiset lukemattomien känsävoiteiden vaikutuksesta, joita Lottie oli
koettanut, luottaen yhä uudestaan jokaiseen. Jos he jaksoivat hieroa
kyllin kauan, lakkasivat tuskat joksikin aikaa, mutta palasivat kohta,
kun Lottie koetti kävellä muodinmukaisissa kengissään.

Hän ja Ralph kiistelivät meluisasti hänen kengistään, jälkimmäinen
halveksien niiden tyhmää kuosia ja kieltäytyen suomasta hänelle
myötätuntoa tuskia kohtaan niin kauan kuin Lottie ei suostunut niistä
luopumaan. Lottie taasen koetti monisanaisesti todistaa, etteivät ne
olleet syynä tuskiin, vaatien vihaisesti oikeudenmukaista myötätuntoa
todella koville kärsimyksilleen. "Minä en ilkeä käyttää noita
kauhistuttavia terveyskenkiä!" (Rouva Bascomb käytti aina sellaisia.)
"Eivätkä jalkanikaan ole luodut rumien terveyskenkien muotoisiksi. Minä
olen aina käyttänyt tällaisia kenkiä eivätkä ne ole koskaan vaivanneet
minua ennenkuin nyt, niin että niiden muodossa ei voi olla vikaa.
Minun jalkani on niin rintava, etten voi käyttää noita kauhistuttavia,
arkipäiväisiä kapineita. Minulla on luonnollisesti hyvin rintava jalka."

Hän ei ainoastaan tahtonut sellaisia kenkiä. ("Mitä ihmettä!" huudahti
hän hämmästyneenä puolustautuen. Ellei ihmisen enää sallita valita
omia kenkiäänkään, niin mitä sitten seuraa? Joku ryhtyy paloittelemaan
minulle ruokanikin, luullakseni.") vaan valitsi vielä itsepäisesti
kengät Didsillekin, koska se muka oli hänen ehdoton oikeutensa: "Kuka
sentään on hänen äitinsä?"

Didsin kummassakin jalassa oli nyt pieni känsä, helmenvärinen aamuisin
yön levon jälkeen, punainen ja hellä iltaisin, kun kauniit, muodikkaat,
patenttinahkaiset nauhakengät riisuttiin.

"Nuo eivät ole känsiä!" sanoi Lottie uhmaavasti. "Jokaisen jalkoihin
voi sattumalta ilmestyä pari kolme punaista täplää." Hän siirsi
katseensa hämmentyneen ja vihaisen näköisenä anopista mieheensä,
vaikka ei kumpikaan ollut virkkanut sanaakaan ja Ralph oli vain ääneti
nostanut lapsen syliinsä katsoakseen hänen jalkojaan. "Herrainen aika
sentään!" huusi Lottie vapisevalla äänellä. "Minä en ole ikinä nähnyt
juoniteltavan turhasta tällä tavalla!"

He eivät vieläkään puhuneet, mutta heidän hämmästyksekseen Lottie alkoi
nyt itkeä kuin hänen sydämensä olisi murtunut. "Tämä on liian ilkeätä",
nyyhkytti hän. "Minä en tahdo mitään pahaa. Haluan vain kauniita
esineitä, kuten kaikki muutkin. Ja te viitsittekin moittia minua siitä.
Te moititte minua kaikesta. Minä saan tapella joka kerta ihan hirveästi
halutessani jotakin kaunista Didsille ja itselleni."

Hän jatkoi itkuaan surkeana nojaten päätänsä käsivarsiin ja hänen
hartiansa hytkyivat. "Minä pidän kauniista esineistä!" huusi hän
katkonaisesti: "Mutta te näytätte niitä vihaavan. Tämä alituinen
taisteleminen väsyttää minua. Toivoisin saavani nauttia elämästäni edes
kerran kaikkien minua siitä moittimatta. Minä en ole ollut onnellinen
ainoatakaan päivää elämässäni."

Totuttuun tapaansa Ralph otti hiljaa hattunsa ja livahti ovesta
kadulle. Hänen äitinsä oli nähnyt iltalehdestä, että Pittin ja
Killingworthin koripallojoukkueet kilpailivat tänä iltana paikkakunnan
joukkueen kanssa.

Jäätyään kahden kesken Lottien kanssa rouva Bascomb istui hetkisen
paikallaan, kärsien katkonaisten nyyhkytysten surkeudesta. Hän yllytti
ivaansa kovasti. Hän sanoi itsekseen, tuijottaen Lottien leveään
selkään ja koettaen paaduttaa itseään ruikuttavaa itkua vastaan:
"Tuollainen itku on naurettavaa, yhtä naurettavaa ja järjetöntä kuin
kaikki muutkin tekosi. Ellet olisi niin laiska ja ahne, et lihoisi noin
hirveästi, ja sinä saattaisit käyttää samanlaisia kenkiä kuin ennenkin
tarvitsematta tappaa itseäsi."

Mutta hänen mielessään liikkui myös jotakin muuta, mikä vastoin hänen
tahtoaan värähti jokaisen tuollaisen surkean nyyhkytyksen kuuluessa.
Olla Lottielle myötätuntoinen noin luonnottoman surkeuden aikana...
kuinka naurettavaa! Yhtä naurettavaa kuin Lottie itsekin oli.

Hän halusi todistaa itselleen, kuinka naurettavaa se oli. Noustuaan
vaivaloisesti, sillä hänkin oli melko väsynyt näin päivän lopulla, hän
meni yläkertaan, toi sieltä jalkavadin täynnä lämmintä vettä keittiöstä
ja polvistuen sitten Lottien viereen alkoi taistella nauhojen solmuja
vastaan, jotka olivat painuneet pehmoiseen jalkarintaan. Vihdoin hän
sai kengät irti, veti silkkisukat pois (Lottie mukaantui tähän kaikkeen
huomautuksitta, niiskautti vain silloin tällöin nenäänsä) ja työnsi
paisuneet, ajettuneet jalat lämpimään veteen.

Tyynten kasvojensa naamion takana hän tyydytti riemuitsevan ylenkatseen
halua nähdessään Lottien ylenpalttisesti huojentuneen ilmeen.

"Oh, kuinka suloiselta se tuntuu!" sanoi Lottie vetäen syvään henkeään,
autuaan lohdun ilmestyessä hänen silmiinsä.

"Sinun on parasta istua siinä ja antaa niiden olla vedessä jonkun
aikaa", sanoi rouva Bascomb. "Minä vien sillä aikaa Didsin vuoteeseen.
Tässä on eilisen lehden kuvaliite."

Yläkerrassa, kun hän hellävaroen pesi Didsin kaunista pikku ruumista,
hän kutsui avukseen kaikki puolustuksensa sitä huolestusta vastaan,
joka oli liikkunut hänen sydämessään Lottien ruvetessa itkemään. Hän
haki esille väkevimmän vihtrillinsä korventaakseen jäljettömiin tämän
ohimenevän tunteellisuuden puuskan. "Loukatut tunteet! Lorua! Lottiella
ei ole mitään tunteita. Kipeitä känsiä, ei mitään muuta. Nyt kun hänen
jalkansa ovat kuumassa vedessä ja viimeinen _Mutt ja Jeff_ on hänen
katseltavanaan, eivät loukatut tunteet vaivaa häntä enää paljonkaan."

Hän loiskutteli vettä Didsin ympärillä kylpyammeessa hukuttaakseen
mielestään nuo säälittävät nyyhkytykset, ja myöhemmin, kun hän hieroi
voidetta Didsin punertuneihin, pahoinpideltyihin pieniin jalkoihin,
sanoi hän itselleen äkäisesti: "Teeskenteli kuin hänen tunteitaan olisi
loukattu! Samalla hetkellä, kun hänen jalkojaan lakkasi pakottamasta,
hän oli niin loukkautuneen näköinen kuin kissa kermassa."

Mutta kaikki tämä, kuten muukin maallinen, haihtui hänen mielestään,
kun hän polvistui lapsen vuoteen ääreen ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen.

"Hyvää yötä, mummo", mumisi väsynyt lapsi unisesti.

"Hyvää yötä, rakas pieni tyttöseni", sanoi hänen mummonsa, hänen
rukouksensa lapsen menestymisen hyväksi leimahtaessa liekkiin kuin tuli.

Hän kuuli Ralphin tulevan kotiin myöhään sinä iltana, ja kun Ralph
liikkui edestakaisin kylpy- ja makuuhuoneen väliä peseytyessään ja
riisuutuessaan, kuuli hän Lottien ärtyneen äänen valittavan myöhäistä
paluuta ja omaa ikävää iltaansa. Sitten makuuhuoneen ovi sulkeutui,
vaientaen molemmat epäsointuiset äänet ja hetkisen kuluttua oli kaikki
hiljaista.

Rouva Bascomb ajatteli, kuten muinakin iltoina ennen nukkumistaan: "Jos
Ralph voitaisiin erottaa hänestä ruumiillisesti edes lyhyeksi ajaksi,
menettäisi Lottie ehkä vaikutusvaltansa häneen. Se on kuin häijy
lumous. Joka päivä Ralph pääsee häntä pakoon, ja joka yö valtaa Lottie
hänet takaisin. Ja joka päivä käy Ralph hieman arkipäiväisemmäksi,
tylsemmäksi ja julkeammaksi. Kuinka hän saattaakaan... vaikka hän
tuntee Lottien niin hyvin? Ja halveksii häntä niin!"

Hän ei voinut milloinkaan tukahduttaa hämmästystään nähdessään Ralphin
silmien, jotka useinkin katselivat Lottieta yhtä halveksivasti
kuin hänenkin, kimaltelevan vanhasta himosta, kun näkyviin tuli
hänen vaimonsa, yllään alushame ja kureliivi, täyteläisten rintojen
ollessa paljaina kureliivin suojuksen epäiltävien pitsien ja rimsujen
yläpuolella. Takaisin hän vaipui Lottien valtaan, joka kerta hieman
alemmas.

Rouva Bascomb oli luopunut kaikista sellaisista ajatuksista, että
Ralph voisi jolloinkin pelastaa itsensä, omasta aloitteestaan lopettaa
tämän vajoamisen ja kiivetä ylöspäin. Jokaiseen viittaukseen siitä
asiasta hän kaiketi vastaisi, silmissään uusi, töykeä katse, joka niin
omituisesti jäykisti hänen vieläkin poikamaisia kasvojaan: "Pelastaako
itseni? Mitä pelastusarmeijan pötyä se on? Minähän rakastan vaimoani
niinkuin miesten on tapana. Mitä muuta voisit odottaa?"

Mutta hänen äitinsä otaksui nyt, että se side, joka kiinnitti hänet
Lottiehen, johtui alituisesti uudistuvan ruumiillisen kosketuksen
huumasta. "Se on häntä voimakkaampi. Ehkä se vie voiton mistä miehestä
tahansa", oletti tämä keski-ikäinen leski maatessaan kapeassa vuoteessa
ja pohtiessaan asiaa pimeässä. "Mutta ehkä se on niin voimakas vain
tottumuksena? Kenties se nykyään on enemmän tottumusta kuin mitään
muuta."

Mutta tietysti ei ollut keinoa lopettaa tätä tottumusta.

Seuraavana aamuna Lottie suvaitsi jäädä vuoteeseensa noin tunnin
ajaksi, koska hänen jalkojaan vieläkin pakotti. Silloin kun Lottie
pysyi vuoteessaan, olivat aamiaiset hauskoja tilaisuuksia, joiden
vuoksi rouva Bascomb mielelläänkin teki sen verran ylimääräistä työtä,
että vei tarjottimen yläkertaan.

Kuinka hauskaa heillä olikaan, pöydän ääressä istuvilla kolmella,
kun heidän ei tarvinnut pelätä Lottien painostavia katseita ja he
saivat iloita siitä varmuudesta, ettei mitään heidän hilpeätä pilaansa
käsitettäisi kirjaimellisesti eikä väärin.

Ralph hymyili suudellessaan heitä molempia ja lähti työhönsä. Didsin
kasvot oikein loistivat, kun hän riensi pihalle leikkimään. Rouva
Bascomb alkoi nopeasti korjata ruokia pöydältä. Työskennellessään
hän ajatteli: "Ah, kunpa Lottie vain tahtoisi syödä kaikki ateriansa
vuoteessaan!"

Ja tämän niin luonnollisesti, niin kevyesti, niin melkein
ylimalkaisesti johtuneen ajatuksen mukana hän siirtyi luonnollisesti,
kevyesti, melkein ylimalkaisesti elämänsä toisesta puolesta toiseen.






IV OSA




XXVI


Tämänkin, kuten niin monen tehokkaan ajatuksen, ensi ilmestys ei
ollut draamallinen. Se vaipui tietoisuuden pinnan alle liittyäkseen
pimeydessä tuhansiin muihin rouva Bascombin elämän voimakkaihin,
eloisiin ja tunnustamattomiin vaikutteihin. Kiiruhtaessaan
aamuaskareiden lopettamista ennen lähtöään kouluun hän tuskin
tajusikaan sen juolahtaneen mieleensä.

Eikä se näyttänyt päätänsä seuraavanakaan viikolla tai lähiaikoina,
kun Lottie, kyllästyttyään tohtori Deweyhin koetteeksi haki apua
eräältä naislääkäriltä, käsien ja jalkojen erikoisparantajalta, jonka
vastaanottohuone oli hänen oman talonsa sivurakennuksessa saman kadun
varrella. Lottie luotti hyvin vähän naislääkäreihin eikä rouva Bascomb
ollenkaan käsi- ja jalkalääkäreihin, mutta Lottien mielestä kannatti
yrittää, ja rouva Bascomb oli hyvillään kaikesta vaarattomasta, mikä
antoi Lottielle jotakin uutta ajateltavaa ja toimitti Didsille uuden
vierailupaikan ilman pelättävää vahinkoa. Ja kuten useimmat Lottien
kokeet turvautua uusiin hoitotapoihin, ei tämäkään kestänyt pitkää
aikaa. Naislääkäri lopetti käsittelynsä toistamalla tunteettoman
töykeästi juuri samaa, mitä tohtori Deweykin oli sanonut, ja Lottie
erosi hänestä suuttuneena.

Hänen jalkojaan pakotti sitä kovemmin, kuta enemmän hän niitä ajatteli,
ja hän sanoi murheellisena pakotuksen "ulottuvan nyt lonkkaan asti".
Hän alkoi väittää nyrjäyttäneensä jonkun luun selässään silloin kun
Ralph oli niin rajusti laahannut häntä mukanaan. Ralph huomautti
tilapäisesti eräänä aamuna aamiaispöydässä, ettei hän uskonut sen
olevan mitään vakavaa. "Äitikin valitteli ennen usein samanlaista
lonkkatuskien vuoksi. Vai olivatko ne tuskat sydämessäsi?" kysyi hän.
"Joka tapauksessa näet hänen parantuneen niistä täydellisesti. Sinä et
milloinkaan kuule hänen puhuvan särystä tai tuskista."

Rouva Bascomb hämmästyi melkein samalla tavalla kuin muutamia päiviä
takaperin kuullessaan erään opettajatoverinsa sivumennen huomauttavan,
että hänen tukkansa oli melkein valkea, jollaiseksi se oli muuttunut
hänen huomaamattaan. Niin, hän muisti hämärästi kärsineensä juuri
samanlaisia lonkkatuskia kuin Lottie nyt... epämääräisiä, aina uudessa
kohdassa, eikä lääkäri ollut niistä piitannut.

"Mutta hän ei ole milloinkaan tuntenut sellaista tuskaa, joka vihlaisee
jalasta lonkkaan saakka kuin tulikuuma parsinneula", sanoi Lottie
vihaisesti. "Kunpa saisin neuvotella jonkun säädyllisen lääkärin
kanssa, joka tahtoisi hiemankaan auttaa minua! Potilaan pitää katkaista
jalkansa, ennen kuin he osoittavat mitään harrastusta."

Tämä kuulosti ihan samanlaiselta kuin ainaiset puheet aamiaispöydässä.
Kuinka olisi rouva Bascomb voinut tietää, että hän oli jo astunut
näkymättömän viivan yli, kulkien uutta polkua pitkin?

Eikä hän tiennyt tästä muutoksesta mitään vielä silloinkaan kun
iltapäivällä kääntyessään kadulta pihalle huomasi hyasinttien kukkivan
ja heiluttelevan heleitä, pykäläisiä kehojaan kevätilmassa. Rouva
Bascomb koetti arvata — kuten hän aina ensin ajatteli — oliko Dids
huomannut näiden uusien kukkien ilmestymistä kukkasarkoihin. Muuan
niistä Didsin suomista monista iloista oli pienokaisen ihastus kukkiin.
Didsin ilme, kun hän kumartui katsomaan jotakin vastapuhjennutta
kukkaa, kohotti palan hänen isoäitinsä kurkkuun.

Rouva Bascomb pysähtyi hetkiseksi katselemaan niiden moniväristen
teriöiden voimakasta, elävää kauneutta, jotka niin ihmeellisesti olivat
versoneet esille mullasta ja ruskeasta sipulista. Ne toivat hänen
mieleensä Didsin. Melkein kaikki käänsi hänen ajatuksensa Didsiin,
mutta erittäinkin kukat. Hän taivutti jäykän, tunnontarkasti vaatetetun
ruumiinsa haistelemaan niiden tuoksua samanlaisesta hellivästä
mielijohteesta, joka pakotti hänet kiertämään käsivartensa Didsin
ympärille, milloin tahansa lapsi sattui olemaan likellä.

Kun hän nousi kuistille, näki hän, että vaikka hän oli maalauttanut sen
lattian viime kesänä, oli se uuden peitteen tarpeessa talvimyrskyjen
jälkeen. Hän työnsi oven auki ja astui halliin, missä hän joka kerta
tullessaan sinne oli hetkisen näkevinään kirkkaanvärisen, vihreän,
kimaltelevan olkihatun ja hampputupsun, joka oli vaativaisesti peitetty
ohuilla tekosilkkikuiduilla.

Hän kuuli ääniä arkihuoneesta. Lottien äänessä oli uusi sointu,
kiihkeä ja kunnioitettava. "Kyllä, tohtori, ihan niinkuin sanotte,
kerrassaan hirvittäviä tuskia, jotka vihlaisevat koko selkääni samassa
silmänräpäyksessä, kun nousen seisomaan."

Rouva Bascomb ajatteli ivallisesti: "Kas niin, nyt se on siirtynyt
hänen selkäänsä! Tänä aamuna se ei vielä ollut hänen lonkkaansa
kauempana." Hän meni arkihuoneensa ovelle nähdäkseen, millaisiin
tyhmyyksiin Lottie nyt oli ryhtynyt.

Dids istui äitinsä sylissä, herkät kasvot niin hartaan tarkkaavaisina,
että rouva Bascombin tuli paha olla, kun Dids niin kuunteli äitiään.
Lottie istui sohvalla, jutellen ainaiseen keskeytymättömään tapaansa.
Nojatuolissa istui pitkä ja ruma, siististi puettu mies, joka näytti
noin nelikymmenvuotiaalta. Huone tuoksui kalliilta sikaareilta ja
hajuvesiltä.

Miehen leveät, tummat, melko järeät kasvot olivat kääntyneet Lottieen
päin yhtä tarkkaavaisen näköisinä kuin Didsinkin. Kerrankin kuunneltiin
Lottien valituksia niin hartaasti kuin hän voi toivoa. Vieras näytti
tarkastelevan kaikkia Lottien ulkonaisia piirteitä, sieviä, lihana,
puuteroituja kasvoja, liian pyöreätä ruumista, kimaltelevia kynsiä
ja hieman likaisia käsiä ja paksuja jalkoja, joiden liha kiristi
esille pieninä kumpuina patenttinahkakenkien nauhojen välistä ja
joihin oli tiukasti vedetty läpikuultavat silkkisukat. Rouva Bascombin
hämmästykseksi tässä tuikeassa tarkastuksessa, huolimatta miehen
karkeista kasvoista, oi ollut vähääkään sitä himokasta eläimellisyyttä,
jota hän niin suuresti inhosi useimpien miesten Lottieen suunnatuissa
katseissa. Ja kuitenkin se teki hänet levottomaksi. Siinä oli
jonkinlaista harkitsevaa oveluutta, ikäänkuin vieras olisi mielessään
laskenut johteen numeroita saadakseen selville, paljonko tästä voi
hyötyä. Hän katseli Lottieta arvioiden kuin keräisi ulkomuodon
jokaisesta yksityiskohdasta tosiseikkoja, joita voisi käyttää edukseen.
Rouva Bascomb pani myös merkille, että mies, ennenkuin huomasi
hänen saapuneen, kiireesti tähysti huonettakin katseella, jossa oli
samanlaista keräilyä, ikäänkuin hän jokaisesta esineestä laskisi, mitä
täällä oli saatavana.

Mutta heti kun hän huomasi rouva Bascombin katselevan, muuttui hänen
kasvojensa ilme. Se tuli ja meni, ennenkuin rouva Bascomb ehti tajuta,
mitä se oli merkinnyt.

Lottie seurasi hänen katseensa suuntaa, näki anoppinsa ja nousi hieman
hämmentyneenä, kuten hän usein oli, jos sattui eteen jokin tavallinen
muodollisuus. Vaikka hän oli ostanut monta seurusteluopasta, ei hän
ollut oppinut esittelemään ihmisiä toisilleen sulavasti, näyttämättä
pulaan joutuneelta ja hengittämättä kiivaasti. Hän sanoi nyt: "Ah...
tohtori Pell, tässä näette anoppini, rouva..."

Vieras keskeytti hänet lähestyen herttaisesti rouva Bascombia, käsi
ojennettuna, johon rouva Bascombin käsi upposi "kuin höyhenpielukseen",
kuten hän sanoi itselleen.

Tohtori sanoi syvällä täyteläisellä äänellä ja taivuttaen sanoja niin
harkitusti kuin valtiomies: "Ah, minä tunnen rouva Bascombin oikein
hyvin. Vietinhän pari vuotta lapsuudestani hänen luokkahuoneessaan,
rakkaassa vanhassa Main-kadun koulurakennuksessa. En ole milloinkaan
unohtanut sitä innoitusta, jonka opettajani ihmeellinen persoonallisuus
minussa herätti." Hän keskeytti ja toisti voimakkaasti, nyökäyttäen
samalla vakavasti päätänsä: "Innoitusta! Ihmeellinen persoonallisuus."

Huomatessaan, ettei rouva Bascomb tuntenut häntä, hän lisäsi reippaasti
luonnollisella äänellään: "Kävin koulua vuodesta 1892 vuoteen 1894."

Vuosien takaa pulpahti esille muisto, kohoten raketin tavoin ja
täsmällisenä, puolittain huvittavana ja kauhistuttavana... niinpä niin,
tuossa seisoi siis entinen hirveä katupoika, Maurice Pell, se sama,
josta oli tullut puoskari.

Hänen tottumuksensa kätkeä todelliset kasvonsa opettajan arvokkaisuuden
rauhallisella naamiolla oli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hänen pikku
säpsähdyksensä ja silmun ilmestynyt tuntemuksen välähdys saivat johtua
pelkästä muistosta.

"Niin, tohtori Pell! Nyt muistan teidät vallan hyvin", sanoi hän
istuutuen ja laski kädet syliinsä. Hän oli varuillaan ja tukahdutti
naurunsa, johon tohtorin juhlallinen pöyhkeys kiihoitti. "Innoitus!
Persoonallisuus!" Samalla hän muisteli alituista, noina parina vuotena
heidän välillään käytyä sotaa, jolloin poika oli ollut vastuksena hänen
luokkahuoneessaan.

Lottie selitti suulaasti: "Rouva Flacker kertoi minulle, että tohtori
Pellin käsittely oli auttanut hänen serkkunsa vaimoa ihmeellisesti."

Tohtori Pell kieltäytyi kiitoksesta heilauttamalla valkoista sileää
kättään, jonka rouva Bascomb muisti likaiseksi sierottuneeksi ja
taipuvaiseksi anastamaan toisen omaa.

"Ja kun iltapäivällä olin kävelemässä Mamien kanssa, niin eikö
hän huomannut tohtori Pellin tulevan kadulle Willistonin talosta
— hän hoitaa Elizabeth Willistonin selkää, joka loukkautui hänen
kaatuessaan jäälle toista vuotta sitten. Minä en ollut kuullut siitä
hiiskaustakaan, mutta Gertie kertoi minulle hänen menneen pihalle
heidän takaovestaan viedäkseen vettä kanoille, ja näyttää siltä kuin
takaportaat olisivat olleet jäässä ja..."

Rouva Bascomb ei pitänyt siitä perinpohjaisesta tarkastuksesta,
jolla tohtori Pell tutki Lottieta hänen puhuessaan. Hänestä oli
hermostuttavaa, että joku katseli Lottieta niin tiukasti.

Miksi tuo mies luuli kannattavan uhrata aikaansa?

Niin rouva Bascomb puuttui asiaan keskeyttäen Lottien — eikä muulla
toivolla saanutkaan sanan vuoroa. "Mitä te, tohtori Pell, ajattelette
miniäni jalkavaivasta?" Hän oli todellakin utelias näkemään, kuinka
mies selviytyisi lääketieteellisestä keskustelusta.

Tohtorin silmiin, jotka olivat mustat ja melko lähellä toisiaan ja
joiden valkuaisissa oli keltaisia juovia, tuli vakava ilme. Mutta
ennenkuin hän avasi suunsa puhuakseen, kääntyi hän katsomaan vanhaa
opettajaansa. Kun hän äsken oli niin tutkivasti tähystellyt Lottieta,
oli rouva Bascomb jo silloin hätkähtänyt, mutta nyt häntä säikähdytti
paljon enemmän se vaaniva ilme, joka hetkiseksi ilmestyi tohtorin
silmiin. Tiesihän vanha rouva, etteivät ihmiset tuijottaneet häneen.
Hän oli jo tottunut siihen, että hyödylliset, keski-ikäiset naiset
olivat melkein näkymättömiä. Hän ei ollut vuosikausiin tavannut ketään,
joka olisi viitsinyt tähystää häntä sen verran, että hänen olisi
käynyt vaikeaksi pitää naamiota paikallaan. Kaikista oli yhdentekevää,
millaiseksi naiseksi hän vähitellen muuttui.

Mutta nähtävästi se kuitenkin merkitsi jotakin Maurice Pellille. Hän
oli jo melkein saanut selville, mitä rouva Bascomb oikeastaan ajatteli,
ennenkuin tämä ehti tihentää rauhallisen ilmeensä täydelliseksi
verhoksi ja katsoa häneen takaisin sennäköisenä kuin vain odottaisi,
mitä hän aikoi sanoa.

Mutta tohtori istui vieläkin kuin miettien nolossa hiljaisuudessa,
kääntämättä katsettaan rouva Bascombista, joka ihmetteli, mitä hänellä
oli mielessä. Sitten Lottie, jota tohtorin vaikeneminen hämmästytti,
vastasi anoppinsa salaiseen kysymykseen: "Kerrassaan ihmeellistä on,
kuinka tohtori osui heti oikeaan määritellessään vaivani, jota eivät
kaikki muut lääkärit ole vähääkään ymmärtäneet. Se on juuri sellaista
kuin olen kertonut teille ja Ralphille alusta asti. Minä tunsin sen
juuri sinä päivänä, jolloin Ralph juoksutti minua niin raa'asti. Minä
liukastuin jotenkin jäällä, ja olen vieläkin näkevinäni sen paikan,
kun kiersimme kulman Fulton- ja Melton-katujen välisellä kujalla,
siinä se muistaakseni tapahtui, tai kenties Fulton- ja Grant-katujen
kulmassa sittenkin, koska muistan meidän silloin olleen Pelhamin
talon takaoven kohdalla — niin, kaiketi se tapahtuikin Fulton- ja
Grant-katujen kulmassa ja kun lipesin, tunsin jonkin antavan perään
selässäni, juuri tässä kohdassa." Hän painoi kädellä selkäänsä
ristiluiden kohdalta. "Hyvin selvästi tunsinkin. Tohtori kysyi
minulta, eikö se tuntunut siltä kuin jokin jänne olisi venähtänyt, ja
se tuntuikin ihan sellaiselta. Ja tohtori Pell sanoo näyttävän siltä
kuin jokin luuni pieni nurkka olisi liukunut toisen luun sivu tai
jotakin sellaista. Tohtori sanoo olevan hyvin ihmeellistä, että olen
jaksanut olla lainkaan liikkeellä. Hän väittää, että jokainen muu
nainen olisi maannut vuoteessa selällään jo kauan aikaa sitten. Mutta
minä kerroin hänelle, etten koskaan hellitä niin vähällä. Minähän
tahdon olla liikkeellä, vaikka tekisi kuinka kipeää. Ja täällä on niin
paljon puuhaa. Minusta ei tuntunut siltä, että pitäisi heittää kaikki
sikseen. Tehän tiedätte, tohtori, kuinka nainen hoitaessaan taloutta
ei milloinkaan näe sitä hetkeä, jolloin hän todella voisi levätä. Ja
tohtori sanoo hirveiden jalkakipujen johtuen niistä hennoista, jotka
kulkevat pitkin selkäpiitä. Minä voin tuntea ne, kun astun jalalleni.
Tehän muistatte minun tänä aamuna sanoneen teille ja Ralphille, kuinka
selkääni koskee hirveästi, jos nousen seisomaan."

Hän jatkoi yhä, kuten hänen tapansa oli, kun ei kukaan keskeyttänyt.
Tohtori katseli tarkkaavaisesti entisen opettajansa kasvoja. Rouva
Bascombin silmät tuijottivat kiinteästi käsiin, jotka hän oli laskenut
syliinsä.

Kaikessa Lottien puheessa oli vain yksi ainoa lause, joka jäi rouva
Bascombin mieleeni "Maannut vuoteessa selällään." Tämä lause oli
huutaen murtautunut hänen tajuntaansa.

Pysytellen siellä kaikkien unohdettujen ja tarkoitettujen ajatusten
laajalla hämärällä pinnalla se tirkisteli ja hapuili kiihkeästi erästä
toista aatetta, joka oli sille sukua, sen edeltäpäin määrätty toveri,
sen toinen puolikas. Mikä se oli? Mikä oli se häipynyt ajatus, jota
Lottien lause oli sipaissut? Rouva Bascomb työnsi kouraisevat pihtinsä
syvälle ja tunsi raskasta painoa pinnan alla. Hurjalla vetäisyllä
hän sai sen melkein pinnan alle, missä voisi sen nähdä... hänen
tarkkaavaisuutensa laimeni hetkiseksi... ja ajatus katosi jälleen. Ei
ollut muuta kuin Lottie puhumassa.

Hän ponnisti jälleen, mutta sittenkin tunsi veltostuneen muistinsa
päästävän otteestaan tuon heikon muiston, jota Lottien lauseen
tilapäinen kosketus oli liikauttanut. Lisäksi hän huomasi tohtori
Pellin odottavan, että hän lausuisi mielipiteensä, näyttäisi korttinsa
ennen häntä. Hänen oli todella pakko sanoa jotakin pian.

Didsillä oli muuan nukkensa sylissään, ja kun keskustelu ikävystytti
häntä, oli hän alkanut huvitella kokeilemalla, kuinka kauas voi antaa
Tildan liukua äidin polvia pitkin ja vielä ulottua pelastamaan sen
putoamasta. Käyden vihdoin huolimattomaksi hän ei tehnytkään pelastavaa
liikettään tarpeeksi nopeasti, ja Tilda putosi Lottien sylistä
lattialle, niin että sen puinen pää kolahti.

Odottamattoman kopsahduksen kuullessaan rouva Bascomb säpsähti
hermostuneesti... ja ikäänkuin hän olisi sen mukana äkkiä vetäissyt
sisimmästään esille hämärän aatteen ilmestyi se nyt yhtä selvänä kuin
silloinkin, kun hän oli tilapäisesti saanut sen viikkoja takaperin,
mutta kasvaneena luonnottoman suureksi sen päivän jälkeen, jolloin hän
oli sallinut sen upota mieleensä. Hän katseli sitä kauhistuneena. Se
ei näyttänyt olevan missään suhteessa häneen, niin muuttunut se oli
alkuperäisestä aatteesta. Ja kuitenkin hän tiesi sen jokaisen hiukkasen
olevan peräisin hänen omasta sydämestään.

Niin, se oli todella Lottien lauseen edeltäpäin määrätty puolikas. Nämä
molemmat liittyivät yhteen kuin kemialliset alkuaineet, sekoittuen
toisiinsa tuomiopäivän kaltaisella leimahduksella. Ja ne muuttuivat
heti joksikin muuksi, jollaista ei kumpikaan ennen ollut. Se, mitä
niistä nyt oli tullut, pysäytti ja jäädytti rouva Bascombin sydämen.

Kun nukke putosi, kiiruhti tohtori Pell nostamaan sen lattialta,
hyväili sen kolhiutuneita puukiharoita, hymyili kankeasti Didsille
ja sanoi leikillisellä äänellä: "Nukkeraukka! Tohtori parantaa sen
haljenneen pään terveeksi. Kas niin! Tohtori hieroo sitä jollakin
linimentillä. Nyt se on jälleen kunnossa", lisäsi hän ojentaen
leikkikalun pikku tytölle, joka oli mielissään tästä kohteliaisuudesta.

Tähän oli kulunut vain hetkinen. Kun hän sitten taas nojautui
taaksepäin tuolissaan, katsoen arvioivasti rouva Bascombiin, oli
tämäkin valmis puhumaan, vaikka hengitys kävi kiivaasti ja hänen
äänensä värähteli.

Oliko se hänen oma äänensä? Hänkö siinä todellakin puhui tällä tavalla?
Mistä ne sanat pulppusivat esille niin sulavasti?

Hän sanoi vakavasti: "Niin, tohtori, onko hänen selässään todella jokin
vika? Sehän on hirveän vakavaa aina, vai mitä? Tytär raukkani! Kuinka
hän lieneekään kärsinyt! Eikä kukaan meistä ole osannut aavistaa sen
olevan niin vaarallista. Kuinka olemmekaan voineet kuvitella, että se
on vain jotakin lievää tuskaa hänen jaloissaan!"

Tämä odottamaton persoonallinen voitto pani Lottien haukkomaan
ilmaa. Kun hän kuuli anoppinsa heltyneen ja myötätuntoisen äänen,
täyttyivät, hänen silmänsä kyynelillä. "Minähän _sanoin_ kaikille sen
olevan jotakin hirmuista", sanoi hän niiskuttaen nenäänsä ja näyttäen
lohdutetulta. Mutta ei kukaan uskonut minua. He luulivat minun puhuvan
vain joutavia. Senvuoksi olenkin koettanut pysytellä pystyssä. Minä
olisin lannistunut jo aikoja sitten, ellen olisi tiennyt kaikkien
luulevan sitä laiskuudeksi."

"Sitä voi todella sanoa kohtalon sallimaksi, että satuit tapaamaan
tohtori Pellin", sanoi rouva Bascomb ihmetellen, voivatko nämä
todellakin olla hänen oman äänensä tuttuja korostuksia. "Me noudatamme
tietysti hänen ohjeitaan, jokaista hänen määräämäänsä käsittelyä. Te
siis ajattelette, tohtori, että hänen pitää suoda selkärangalleen
täydellistä lepoa makaamalla vuoteessaan jonkun aikaa?"

Nyt Lottie hätkähti, näyttäen hieman hätääntyneeltä, mutta rouva
Bascomb kuuli oman äänensä sanovan hartaasti: "Niin, niin, Lottie.
Mikään uhraus ei ole liian suuri, kun asia koskee sinun terveyttäsi.
Kyllä me siitä selviämme. Voimme palkata jonkun pitämään sinulle
seuraa päivisin, kunnes kouluni loppuu kesäksi — lomaan ei ole enää
pitkältikään aikaa." Hän kääntyi jälleen tohtorin puoleen: "Miniäni
pelkää niin kovasti tuottavansa meille vaikeuksia, mutta tietysti ei
mikään saa estää hänen parantumistaan."

Sitten hän taas puhui Lottielle. "Sinun ei tarvitse ajatella", sanoi
hän, "että sinun välttämättä pitää mennä tohtorin luo saamaan hoitoa.
Tuodaanhan nykyään röntgen-konekin potilaan huoneeseen vai mitä,
tohtori? Minä olen varma siitä, että tohtori voi käydä sinua päivittäin
hoitamassa täälläkin, väsyttämättä sinua turhilla kävelyillä." Hän
kääntyi jälleen tohtorin puoleen, peläten puhuneensa liian nopeasti
ja sanoneensa liian paljon, mutta uskaltamatta kuitenkaan lopettaa
pelosta, ettei ollut vielä sanonut tarpeeksi. "Kuinka te hoidatte
tällaisia vaivoja, tohtori Pell?" kysyi hän. Sinipunaisilla säteilläkö
vai hypistelyllä?"

Nyt hän vihdoinkin lopetti, sydän levottomana. Ja silloin oli myöskin
tohtori Pell valmis puhumaan. Hänen tyyntynyt katseensa siirtyi
vuorotellen kumpaankin naiseen, täyteläisen äänen kohotessa ja
laskiessa saarnaajan lailla koristeellisesti jokaisen lauseen lopussa.
Hän keskeytti jokaisen pitkän lauseensa jälkeen, katsoi magnetisoivasti
toisesta vilpittömästä silmäparista toiseen ja nyökkäillen vakavasti
kertasi tärkeimpänä pitämänsä sanan tai sen, jota he tuskin toistamatta
olisivat muistaneetkaan. "Homolateraalinen taive", sanoi hän samalla
tavalla kuin pappi lausuu: "In saecula saeculorum", ja "afferent
neurones" ja "plexus brachialis".

Kaikki kolme naista kuuntelivat oppivaisesti, kunnioittavasti, kunnes
Dids nukahti Tilda käsivarsillaan.

Kun Lottie alkoi näyttää hieman pelästyneeltä, siirsi rouva Bascomb
tuoliaan vähän lähemmäksi ja puristi hänen pehmeän kätensä omaansa.
Hän kohteli miniäänsä nyt ensi kerran äidillisesti. Mutta hänestä ei
tuntunut siltä kuin hän todella olisi niin menetellyt, yhtä vähän kuin
hän tajusi sanoneensa tohtorille kaiken sen, mitä hän oli sanonut.
Mutta todellisuus saavutti hänet hetkiseksi, kun hän tunsi Lottien
nihkeiden sormien puristuvan kätensä ympärille. Samalla hän tunsi
itseään kohtaan sairaloista kauhua, jonka myrkytetty nuoli tunki
syvälle hänen sijastaan puhuneen, turtuneen, epätodellisen henkilön
läpi, kauas sinne asti, minkä hän hyvin tunsi omaksi itsekseen,
vastuunalaiseksi kaikista teoistaan. Niin, mitä hän teki? Mitä hän
todellakin teki?

Todellisesti ja ulkonaisesti hän ei tehnyt muuta kuin kunnioittaen
mumisi silloin tällöin: "Niin, tohtori; niin, tohtori", istuessaan
siinä, yllään tumma, ompelijattaren valmistama puku, kunnioitettavan
arvokas ilme keski-ikäisissä kasvoissaan. Hetkisen kuluttua hän kuuli
itsensä sanovan: "Luonnollisesti me haluamme tehdä kaikki, mikä on
parasta poikani vaimolle", tukahduttaen samalla sydämensä ahdistavan
sairaloisuuden.

Kun tohtori katseli näitä molempia naisia, kimaltelivat hänen
keltajuovaiset, lähellä toisiaan sijaitsevat silmänsä. Hän pullisti
rintaansa, kiskaisi liivinsä alemmaksi, painoi sormiensa päät yhteen ja
korotti ääntään. "Pervaskulaarinen solu-imeytymä", sanoi hän komeasti,
ja "patalogisia muutoksia selkäpiin fluidumissa", ja "hajallista
analgesiaa".

"Ah, minä uskon teidän ymmärtävän vaivani!" sanoi Lottie, itkien hieman
huojennuksesta ja tyytyväisyydestä.

       *       *       *       *       *

Sinä iltana, kun Ralph avasi pääoven, tuli hänen äitinsä juuri
keittiön ovesta ja oli menossa ruokasaliin lautanen kädessään. Hallin
valo sattui hänen kasvoihinsa, ja vaikka Ralph kiinnittikin hyvin
vähän huomiota äitinsä ilmeen muutoksiin, säpsähti hän tällä kertaa.
"Herrainen aika, äiti!" huudahti hän. "Mikä nyt on hätänä? Onko
Didsille tapahtunut jotakin?"

Ei, hän näki Didsin siellä, kukoistavana ja tyynenä, panemassa Tildaa
nukkumaan.

Lottieta ei kuitenkaan näkynyt. Missä Lottie oli?

Hänen äitinsä kalpeus oli niin kauhistuttava — se oli muutakin kuin
kalpeutta — että Ralphin mielessä välähti kirkkaana salamana mieletön
ajatus: "Äiti on sen näköinen kuin olisi tappanut Lottien."

"Missä Lottie on?" kysyi hän ääneen.

"Yläkerrassa vuoteessaan", vastasi hänen äitinsä vakavalla äänellä.

Lautanen vielä kädessään hän kertoi Ralphille hallissa Lottien luona
käyneestä uudesta lääkäristä, joka näytti ymmärtävän hänen vaivansa,
ja tosiaankin, juuri niinkuin hän oli aina ajatellut, hänellä
näytti olevan jokin todellinen vaiva selkärangassaan; se oli ehkä
voinut johtua jostakin sillä hetkellä huomaamattomasta tapaturmasta
(tarkastuksen jälkeen lääkäri ei ollut voinut ilmoittaa syytä) Didsin
synnyttämisen kestäessä kärsityistä tuskista. "Sinähän tiedät", jatkoi
rouva Bascomb, "ettei Lottie ole milloinkaan ollut oikein kunnossa sen
jälkeen". Hän lisäsi, että Lottien piti suoda selkärangalleen ehdotonta
lepoa, pysyä täydellisesti liikkumatta vuoteessaan, minkä tohtori oli
luullut päivittäisen käsittelyn ohella ehkä auttavan.

Ralph oli myötätuntoinen. "Ai, ai, Lottie-parka!" sanoi hän. "Ja
minä olin ihan varma siitä, että se johtui vain hänen käyttämistään
sopimattomista kengistä. Merkillistä, juuri tänään muuan mies kertoi
minulle vaimostaan, kuinka hän oli kärsinyt samanlaisesta vaivasta
vuosikausia synnytyksen jälkeen. Muistelen Lottiella olleen tällaisia
oireita jo ennenkin. Hän koetti sitä parantaa sähköhieronnalla, mutta
se ei auttanut häntä paljonkaan."

Seuraten avuttomasti tuttua ajatusjuoksua, johon tämä oli johtanut
hänet, hän jatkoi sanoen: "Hitto vie, kuinka paljon se hieronta..." ja
keskeytti häpeillen.

Rouva Bascomb muisti myös jotakin. "On vielä muuan asia, josta
haluan keskustella kanssasi, Ralph", sanoi hän. "Minä tahdon, että
sallit minun suorittaa tämän hoidon kustannukset. Perheessä sattuvat
sairastapaukset ovat aina hankalia aloittelevalle nuorelle miehelle.
Minulla on nykyään paljon rahaa, ja olen oikein iloinen saadessani
uhrata niitä tähän."

Ralph oli syvästi liikutettu ja — mikä oli hänen puolestaan hyvin
harvinaista — painoi poskensa äitinsä poskea vastaan ja suuteli häntä.
"Sinä olet äärettömän hyvä, äiti", sanoi hän kiitollisesti.

Rouva Bascomb tukahdutti sisimmästään kohoavan haikean liikutuksen
ja meni takaisin keittiöön. Mutta hän pysähtyi ja tarttuen toisella
kädellä ovenpieleen ja nojaten päänsä käsivarteen, kuin olisi
väsyksissä, lisäsi: "Ja vielä muuan asia, Ralph. Tohtori sanoi, että
Lottien pitää saada olla vuoteessa yksinään. Niin että toistaiseksi
olen siirtänyt kapineesi Didsin huoneeseen ja laittanut vuoteesi sinne."

Ralph hämmästyi. "Ovatko asiat niin huonosti?" kysyi hän, mutta hänen
äitinsä näki hänen kasvoissaan muutakin kuin hämmästystä. "Mutta missä
Dids nukkuu?"

"Minä olen laittanut hänelle telttavuoteen ullakon toiseen päähän.
Siitä tulisi", lisäsi rouva Bascomb laskien käsivartensa alas ja
mennen keittiöön, "kaunis pieni makuusoppi" Jos kummallekin puolelle
puhkaistaisiin kattoikkuna. Mehän voimme palkata kirvesmiehen
laittamaan ne tänä kesänä."

"Mutta äiti, Lottien pitää kai parantua ja tulla entiselleen ennen
kesää vai mitä?" huusi Ralph.

Hänen äitinsä kiiruhti tyynnyttämään häntä: "Ah, sitä minäkin toivon!"
Mutta hetkistä myöhemmin hän huomautti olkansa yli: "Olisi kuitenkin
käytännöllistä, jos meillä olisi varalta toinenkin makuuhuone. Ja
ullakon eteläisestä ikkunasta on niin kaunis näköala."

Päivällisen jälkeen Ralph ja hänen äitinsä menivät yhdessä yläkertaan
katsomaan Lottien vointia. Hallin valo tuli makuuhuoneen avatusta
ovesta sisään, niin että he, pysähtyessään kynnykselle hetkiseksi
tottuakseen hämärään, näkivät Lottien nukkuvan suloisesti ja sikeästi,
toinen käsi kauniin pyöreän posken alla.

Ralph ei ainakaan nähnyt muuta. Mutta sitten hän huomasi äitinsä
silmien tuijottavan ihan eri kohtaan, ikäänkuin joku seisoisi siellä.
Hämmästyneenä hän käänsi katseensa jälleen huoneeseen. Siinä paikassa,
johon hänen äitinsä tuijotti, ei ollut mitään.

"Mitä sinä niin tähystelet?" kuiskasi hän oudostellen äitinsä
kummallista ilmettä.

Rouva Bascomb kääntyi heti pois. "En mitään", vastasi hän.

       *       *       *       *       *

Talon ilmassa oli sinä iltana jotakin niin levotonta, että Ralphin oli
paha ja ikävä olla. Hän käveli varpaisillaan huoneesta huoneeseen kuin
mies sellaisessa talossa, missä juuri tehdään leikkausta. Hän näytti
pelkäävän, ettei hän esiintynyt kovasti jännitetyistä naisellisista
hermoista kyllin järkkyneenä ja arkana.

Hän halusi istuutua nojatuoliinsa saadakseen rauhassa lukea selostuksen
tärkeästä nyrkkeilyottelusta, joka oli suoritettu Montanassa edellisenä
iltana, mutta se ei ollut hänen mielestään "oikein sopivaa".
Kuhnailtuaan hermostuneena jonkun aikaa hän meni keittiöön tarjoutuen
auttamaan äitiään ilta-askareissa.

"Ei, ei", sanoi rouva Bascomb tyynesti kuten hänen tapansa oli; "päivän
työn jälkeen sinä tarvitset rauhallisen illan".

Puhuessaan hän pesi käsiään ja harjasi niitä kovasti sellaisella
jäykällä harjalla, jota käytetään kasvisten puhdistamiseen. Kun
Ralph seisoi siinä muutellen painoaan toiselta jalalta toiselle,
lopetti rouva Bascomb pesuhommansa, huuhtoi vielä kätensä ja kuivasi
kaulainpyyhkeellä, mutta työnsi ne heti taas soikkoon, joka oli täynnä
saippuavettä. "Kuinka naurettavasti äiti käyttäytyy!" ajatteli hän.
"Hänestä on tulossa järjettömän vaativainen käsien puhtaudessa."

Hän sanoi: ""Mikä ihme sinua oikeastaan vaivaa? Miksi sinä peset
käsiäsi, kun sitten heti peset astioita?"

"Mitä sinä sanoit?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli hämmästyneenä, ja
kasvoista, jotka hän käänsi Ralphiin päin, tämä näki, ettei hän ollut
tähän saakka tiennyt pesseensä käsiään.

Ralph toisti epäluuloisesti sanansa, ja hetkisen kuluttua rouva Bascomb
vastasi hiljaa: "Ah, en tiedä; joskus olen niin hajamielinen." Sitten
hän lisäsi: "Sinä voit sentään auttaa minua hieman. Vie roskasanko
takakuistille."

Ralphin mieleen juolahti hänen astuessaan ulos sanko kädessä, että
koska hänen nyt piti nukkua yksinään, hän voisi mennä vuoteeseensa
varhain ja maatessaan mukavasti lampun ääressä lukea rauhassa
selostuksen nyrkkeilyottelusta. Hän oli aina nauttinut siitä, että sai
lukea itsensä nukuksiin, mutta naimisiin mentyään tietysti vieraantunut
siitä tavasta. Nyt hänestä oli mieluista, että se kävi jälleen
mahdolliseksi.

"Minä olen melko väsyksissä, äiti, sitä ei voi kieltää", sanoi hän
palattuaan. "Ja parasta onkin luullakseni, että menen aikaisin
nukkumaan."

Pieneksi kääröksi taitettu lehti kainalossaan ja katsoen salavihkaa
taakseen nähdäkseen, ettei hänen äitinsä sattumalta huomaisi sitä, hän
kiiti portaita pitkin yläkertaan harpaten pari askelmaa kerrallaan ja
sitten vanhaan lapsuuden aikuiseen huoneeseensa, sulkien oven takanaan
ja tuntien vapautuneensa naissuvusta. Konttorissa oli sanottu ottelun
kolmannen erän olleen ratkaisevan.

Hetkisen kuluttua, luettuaan itsensä miellyttävään uneliaisuuden
tilaan, hän sammutti lampun ja nukahti sikeästi. Hän ei pitänyt tätä
Lottien viimeistä päähänpistoa kovinkaan vakavana. Naiset keksivät
aina jotakin tuollaista. Lottie ryömisi vuoteestaan muitta mutkitta
ja kävelisi yhtä reippaasti kuin muutkin heti, kun joku Douglas
Fairbanks-filmi tulisi kaupunkiin.

Herätessään yöllä hän näki valoa vieläkin pilkoittavan oven reunoilta.
Äiti oli varmaankin unohtanut hallin lampun palamaan. Hän harppasi
unisena lattialle ja avasi oven.

Siellä yöpuvussa, valkoinen tukka paperikähertimissä" laihat kuihtuneet
kasvot kumartuneina pesuvadin yli, seisoi hänen äitinsä pesten käsiään.

Ralph ei ollut arka eikä kuvitellut turhia, mutta nyt hän kuitenkin
tunsi selkäänsä karmivan.

"Taivaan nimessä, äiti!" huudahti hän, tointuen kuullessaan oman
äänensä kaiun.

Äiti säpsähti, vetäisi kätensä vedestä ja alkoi nopeasti pyyhkiä niitä
kuiviksi.

"Mitä sinä luulet nyt olleesi tekemässä?" kysyi Ralph jyrkästi, koska
tunsi olevansa järkytetty.

Äiti hymyili hänelle raukeasti. "Minä..." Hän aikoi livistää tiehensä
Ralphin oven sivuitse ullakon portaita kohti. "Minä luulen nähneeni
unta", ilmoitti hän sammuttaen hallin lampun ja kiiveten ylöspäin.

Ralph meni takaisin vuoteeseensa ajatellen: "Äiti alkaa todellakin
muuttua _omituiseksi_!"

Ja myöhemmin kääntyessään vuoteessaan hän ajatteli: "Päähänpistoja! Hän
saa hassuja päähänpistoja."

Ja sitten: "Ihmiset käyvät niin omituisiksi vanhempina. Minusta
tuntuu kuitenkin, ettei äiti ole kyllin vanha hassuttelemaan. Kuinka
vanha hän nyt on? Jahka ajattelen..." Koska hän ei ollut milloinkaan
välittänyt ihmisten iästä, saatikka perhehistoriasta, oli hänen hyvin
vaikea päästä arviointinsa alkuunkaan. "Katsokaamme ensiksikin, milloin
isä ja hän menivät naimisiin? Minä synnyin vuonna '87..." (Siitä hän
oli ainakin varma.) "Heidän täytyi siis mennä naimisiin vuonna '86
tahi '85. Minä en usko heidän olleen kovin kauan naimisissa ennen
syntymääni. No niin, otaksutaan, että heidän häänsä vietettiin vuonna
'85, ja äiti oli silloin joko kolmen- tahi neljänkolmatta ikäinen — ja
koska nyt on 1914, niin kuinka pitkälti siihen on vuodesta '85... vai
sanoinko '86?"

Mutta nyt hän nukahti jälleen.

Aamulla hän muisti keskeytyneen arvioimisensa, ja koska hän
poika-ajoiltaan tiesi, että hänen äitinsä vihkimispäivä on kaiverrettu
muistokoteloon, jota hän aina piti kaulassaan, kysyi hän sivumennen
aamiaispöydässä: "Kuuleppa, äiti, anna minun katsella muistokoteloasi,
jossa on isän valokuva! Vanha herra Watson sanoi minulle joku päivä
sitten, että Didsin silmät ovat niin samanlaiset kuin..."

Hän keskeytti, katsellen hätääntyneenä äitiään kasvoihin, ja pelkäsi
koskettaneensa, kuten miehet niin usein tietämättään tekevät, johonkin
naiselliseen myrskykeskukseen, jollaisten karttaminen oli hänen
elämänsä päätarkoituksia. Hänen äitinsä oli kohottanut päätänsä niin
järkkyneen näköisenä, että hän pelkäsi kirottua tunnepurkausta.

Mutta hänen hämmästyksekseen ja huojennuksekseen äiti ei sanonut vähään
aikaan mitään. Sitten tuli hyvin rauhallinen vastaus. "Minä en käytä
sitä enää."

Ralph ihmetteli. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt äitiään ilman sitä.
"Mutta sinähän pyysit minua korjaamaan ketjun vielä viime sunnuntaina",
sanoi hän.

"Niin, kyllä. Mutta minä... minä irroitin sen kaulastani viime yönä",
sanoi hän.

Ralph peräydyn äkkiä heikolta jäältä, välittämättä siitä, kuinka se oli
käynyt heikoksi, mutta mielissään, kun se ei ollut murtunut. "No, sillä
ei ole väliä. Satuin vain muistamaan herra Watsonin sanat." Hän katsoi
kelloaan. "Kah, sehän on jo puoliyhdeksän! Minun täytyy kiiruhtaa."




XXVII


Baumannit hämmästyivät nähdessään naapurinsa, rouva Bascombin tulevan
pienen, hyvin hoidetun, tuoreen nurmikon poikki ennen aamiaista.

"Herra siunatkoon ja varjelkoon!" huusi Gertie, joka järjesteli
tukkaansa hirmuisen kiireesti, koska hänen isäntänsä vaati
yliluonnollista täsmällisyyttä, "mitä vanhalla rouva Bascombilla on
tekemistä täällä näin varhain?"

"Tuleeko hän _tänne_?" kysyi rouva Baumann, laskien kahvipannun
kädestään astuakseen ikkunan ääreen.

"Ehkä heiltä on loppunut jokin, sokeri tai kahvi, ja hän tulee nyt
lainaamaan meiltä", vihjaisi rouva Rader, rouva Baumannin vanha täti.

Hänen huomautustaan vastustettiin ivallisesti, mikä oli hänen
elämänselitystensä tavallinen kohtalo silloinkin, kun niihin pantiin
edes hiukan huomiota. "Vanha rouva Bascombko _lainaamaan_?" sanoi
Gertie. "Hän ei ole koko ikänään lainannut neulaakaan. Lottie on sen
perheen piintynyt lainaaja."

"Niin juuri", sanoi rouva Bauman. Saamme kiittää onneamme, että rouva
Bascomb palasi hoitamaan heidän talouttaan. Meillä ei olisi enää kotona
ainoatakaan esinettä josta Lottie ei olisi kuluttanut pois uutuuden
kiiltoa."

Rouva Bascomb oli nyt heidän kuistillaan ja koputti oveen. Sisällä
olevat kolme naista asettuivat erilaisiin huolettomiin asentoihin ja
huusivat niin asiallisesti vastaukseksi hänen koputukseensa kuin se
olisi ollut heidän saamansa ensimmäinen merkki hänen läsnäolostaan:
"Tulkaa vain sisään!"

Tulija ei näyttänyt oikein terveeltä, ajattelivat he nyökätessään niin
kunnioittavasti kuin ainakin tälle naiselle, joka oli Gertien entinen
opettaja, ja hyvä seurakuntalainen ja puhui sivistyneempää kieltä kuin
he.

Hänen ensi sanoistaan he ymmärsivät, miksi hän näytti niin riutuneelta.
Hänellä oli varmaankin ollut huono yö. Lottie oli sairas. Hänen täytyi
olla todellakin sairas tällä kertaa, koska vanha rouva Bascomb siitä
välitti. Vika _selkärangassa_. Mitä siitä ajattelisi? Heitä oikein
värisytti, ja he nauttivat suunnattomasti, kun saivat kuulla niin
tärkeän uutisen näin varhain aamulla. Tohtori Pell oli käynyt siellä.
Sama tohtori Pell, josta puhuttiin niin paljon. Sen täytyi olla jotakin
vakavaa. He lopettivat kaikki askareensa kokoontuen hänen ympärilleen
lumottuina kuuntelemaan selostusta "oireista". Rouva Bascomb puhuikin
niin yksityiskohtaisesti kaikesta kuin he halusivat sairaudesta
kerrottavan.

"Hyväinen aika!" sanoi vanha rouva Rader nauttien. "Hyväinen aika!"

"Herran tähden!" sanoi rouva Baumann. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"

Vaikka Gertie ei ollut tähän hetkeen saakka ajatellutkaan Lottien
selkärankaa, ei hän voinut hillitä luonnollista inhimillistä
mielijohdettaan, vaan huudahti: "Minä olen aina sanonut Lottielle, että
hän saa vielä tekemistä selästään", ja näin sanottuaan hän uskoikin
sen. He eivät olleet tunteneet tällaista harrastusta mihinkään siitä
asti, kun kadun päässä asuvan McDonaldin perheessä oli raivonnut
lavantauti, jolloin terveyspoliisi oli löytänyt heidän kaivostaan
mädänneen kanan, pakottanut heidät sulkemaan kaivonsa ja käyttämään
vesijohtovettä ja maksamaan siitä.

He olisivat halunneet kuulla yhä uudestaan selostuksen Lottien
sairaudesta, saada rouva Bascombin kertomaan vielä yksityiskohtaisemmin
kaikki, mitä tohtori oli sanonut, mitä Lottie oli sanonut ja mitä hän
itse oli sanonut, jotta heidän taas sopisi huomauttaa nähneensä, ettei
Lottie viime aikoina ollut jaksanut oikein hyvin. Mutta rouva Bascomb
ei voinut tuhlata aikaa. "Minun täytyy kiiruhtaa takaisin valmistamaan
aamiaista", sanoi hän. "Tulin vain kysymään, voisiko rouva Rader auttaa
meitä niin kauan kunnes Lottie paranee tai koulutyöni päättyy, jolloin
voin taas itse oleskella hänen luonaan kotona kaiken aikaa."

He katsoivat toisiinsa hämmästyneinä kuullessaan jonkun mainitsevan
omituisen vähäksytyn vanhan tädin nimen. Hän oli ollut jo vuosikausia
heidän perheensä huomaamaton jäsen, eikä kukaan ollut kääntynyt hänen
puoleensa millään asialla. Hän oli rampa, yli kuudenkymmenen vanha,
jokseenkin älytön ja veltto, kovin vaatimaton eukko, niin että hän
itsekin oli alkanut halveksia olemassaoloaan yhtä täydellisesti kuin
muutkin eikä milloinkaan uneksinutkaan voivansa vaatia elämältä
muuta kuin kolme kateellisesti suotua ateriaa päivässä ja vanhoja
vaatteita, joita ei kukaan muu enää halunnut käyttää. Kun hän kuuli
rouva Bascombin vihjauksen, että hänkin voisi olla hyödyksi jollekulle,
oli hän yhtä hämmentyneen näköinen kuin jos häntä olisi pyydetty
veturinkuljettajaksi.

Rouva Bascomb selitti: "Minä en tarkoita, että hänen pitäisi ottaa osaa
talousaskareihin. Niistä selviän itsekin tilaamalla siivoojattaren
taloon pari kolme kertaa viikossa eikä vain kerran, niinkuin tähän
asti. Eikä teidän tarvitse pitää huolta Didsistäkään, koska voin viedä
hänet mukaani kouluun. Hän onkin jo melkein laillisessa kouluiässä,
ja tiedän ensi luokan opettajan, neiti Sternsin, ottavan hänet sinne
joksikin aikaa. Niillä on siellä hiekkalaatikko ja paljon kuvakirjoja.
Didsillä ei tule olemaan mitään hätää."

"Mutta minä luulin, ettei Lottie salli Didsin mennä kouluun niin
nuorena", sanoi Gertie.

"Siitä ei tulekaan mitään sellaista, mitä oikeastaan sanotaan
koulunkäynniksi. Eikä Didsin tarvitse siellä oppia mitään. Minä vain
vien hänet sinne sentähden, ettei hän vaivaisi äitiään. Lottien
ympärillä pitää olla hyvin rauhallista."

"Niin, kukaan ei tietysti halua meluavia lapsia ympärilleen", myönsi
Gertie.

Rouva Bascomb kääntyi jälleen vanhan rouva Raderin puoleen, jonka suu
oli ammollaan hämmästyksestä. "Te näette nyt tästä, ettei se tule
olemaan vaikeata. Haluan vain, että istuskelette siellä, niin ettei
Lottien tarvitse olla yksinään kotona. Siellä pitää vain olla joku,
joka tekee hänelle pieniä palveluksia, tuo hänelle lasillisen vettä
tai appelsiinin tai sanomalehden, kun se saapuu. Enkä tahdo vaivata
teitä siihen maksutta. Se olisi minulle suureksi avuksi, ja voisin
maksaa siitä pari kolme dollaria viikolta. Ja enemmänkin, jos suostutte
pitämään tulta vireillä keittiössä ja noin puoliyhdentoista aikaan
panette kiehumaan joko perunoita, makaroonia tai muuta, niin että se on
valmista palatessani koulusta keskipäivällä. Minä ostan kotimatkalla
lampaankyljyksiä tai paistia ja voisin siinä tapauksessa valmistaa
puolisen muutamassa minuutissa."

Rouva Baumann katsoi Gertieen. Hän oli hirveästi kyllästynyt vanhaan
kompuroivaan täti Agnekseen, joka oli muiden tiellä pitkin päivää. Eikö
olisi suurenmoista, jos hänet saataisiin pois talosta joksikin aikaa?
Ja jos hän voisi ansaita noin paljon rahaa, voitaisiin hänet pakottaa
ostamaan omat kenkänsä. Henry kiukutteli aina niin hirveästi, kun piti
ostaa Agnes-tädille kengätkin.

Rouva Rader näytti häikäistyltä. Pari kolme dollaria viikolta, kenties
enemmänkin. Hän ei ollut nähnyt niin paljon rahaa vuosikausiin.

"Minä olisin apunne tarpeessa kymmenen minuuttia vaille yhdeksästä
kymmeneen minuuttiin yli kahdentoista ja puoli kahdesta hieman yli
neljän", selitti rouva Bascomb ja katsoi levottomasti rouva Raderiin,
jonka suu oli nyt lujasti kiinni.

"No niin, ehkä voisin _koettaa_", sanoi eukko vastahakoisesti ikäänkuin
pakosta mukautuen ikävään ehdotukseen.

"Niin, hän voisi luullakseni koettaa", sanoi rouva Baumann epäilevästi
kuin suoden jonkun edun.

"Kiitoksia hyvin paljon", sanoi rouva Bascomb hyväksyvästi. "Ja teidän
pitää pistäytyä niin usein kuin suinkin Lottien luo. Hän haluaa kuulla
kaikki uutiset. Pyytäkää Flackerin tyttöjä käymään siellä, kun tapaatte
heidät ensi kerran. He voivat hauskuttaa Lottieta. Hänen pitää kuulla
paljon iloista keskustelua."

"Minä vien varmasti heille sanan", sanoi Gertie mielissään ajatuksesta,
että hänellä oli niin tärkeitä uutisia kerrottavana.

Neljännestä yli neljän rouva Bascomb ja Dids, kävellessään nopeasti
käytävää pitkin, huomasivat auton pysähtyvän heidän kohdalleen. "Minä
olen matkalla poikanne kotiin", sanoi tohtori Pell heittäen sikaarinsa
menemään ja avaten oven. "Enkö saa viedä teitä molempia naisia mukanani
sinne?"

Rouva Bascomb kiipesi autoon, nostaen Didsin syliinsä. "Kiitoksia vain,
tohtori, minä olen iloinen voidessani säästää aikaa. Ja sitäpaitsi
halusin keskustellakin kanssanne."

"Potilaastammeko?" sanoi tohtori Pell. "Niin, niin, todellakin.
Meidän potilaastamme." Hän taivutti päätänsä sellaisen miehen tapaan,
joka aikoo lausua kohteliaisuuden, ja sanoi: "Minäkin olen iloinen
saadessani puhutella teitä, ennenkuin puhuttelen häntä. Teidän
selostuksenne on minulle hyvin tärkeä. Huomaan olevani suuresti
riippuvainen teidän arvostelustanne tässä tapauksessa, niin, teidän
arvostelustanne juuri." Hän puhui kömpelön imartelevaan tapaan,
ikäänkuin jollekulle hidasjärkiselle.

Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa ja otti sieltä nenäliinansa. "Hänellä
oli oikein huono yö, tohtori. Heräsin monta kertaa kuullessani hänen
kääntyilevän ja heittelehtivän, ja vaikka hän ei ollutkaan oikein
hereillä, vaikeroi hän unissaan. Ja tänä aamuna hän oli hyvin huonon
näköinen. Hänen ihonsa oli niin kummallisen harmaa."

"Se on hyvin tavallinen oire", sanoi tohtori Pell opettavaisesti,
"tuollainen väri, nimittäin. Hyvin tunnettu oire."

("Niin", ajatteli rouva Bascomb huojentuneena, "hän luulee minua
tylsäksi".) Ääneen hän sanoi: "Ja hän näytti niin heikolta. Minusta
tuntui kuin hänen pitäisi saada jotakin voimistuttavaa, ja siksi vaadin
häntä syömään tukevan aamiaisen, vaikka hän sanoi, ettei hänellä ollut
lainkaan ruokahalua."

"Niin, se oli ihan oikein", sanoi tohtori Pell, "meidän täytyy pitää
yllä hänen voimiaan; pitää yllä hänen voimiaan."

"Ja keskipäivällä, tohtori, vein hänelle tarjottimella hyvät annokset
oikein ravitsevaa ruokaa. Tällaisissa selkärankataudeissahan ei ole
määrättyä ruokajärjestystä?"

"Ei lainkaan. Antakaa hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä tekee",
sanoi tohtori Pell jalomielisesti.

Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa, työnsi nenäliinansa takaisin sinne
ja napsautti sen kiinni, mutta avasi sen taas heti jälkeenpäin ja otti
esille nenäliinan. "Tohtori, luonnollisesti te, jolla on niin suuri
kokemus... voitte edellyttää... Miniäni on nuori ja elämänhaluinen.
Voi käydä vaikeaksi pitää häntä kylliksi levossa. Kenties hän ei
käsitäkään, kuinka vakavaa laatua hänen selkärankavaivansa on.
Tahdotteko te...?" Kääntämättä silmiään lääkärin kasvoista hän avasi
haparoiden laukkunsa, työnsi nenäliinansa sinne ja napsautti lukon
kiinni.

Tohtori ilmoitti hänelle, että hän tietysti, kuten rouva Bascomb oli
ajatellut, suuren kokemuksensa perusteella oli aavistanut juuri tätä
vaikeutta, mutta sama laaja kokemus oli opettanut hänelle, sanoi hän,
ettei se ollut mikään niin erittäin suuri vaikeus, koska ihmisen
pysyttäminen levossa oli paljon helpompaa kuin rouva Bascomb luuli.
"Minulla on ollut niin paljon samanlaisia tapauksia, että tiedän sen
varmasti. Siihen pitää vain tottua. Olen tehnyt huomioita monista
potilaistani, erittäinkin naisista. Vain alku on heille jokseenkin
vaikea. Jos he pysyvät rauhallisina vuoteessaan muutamia viikkoja,
ei heistä ole suurtakaan vaivaa senjälkeen. Niin, rouva Bascomb,
monet sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole mitään vaivaa, nauttivat
todella siitä, että saavat pysyä vuoteessaan, niin, todella nauttivat.
Ja varmasti onkin", sanoi tohtori Pell pysäyttäen auton käytävän
viereen rouva Bascombin talon edustalle ja avaten kohteliaasti oven
hänelle, "varmasti onkin usein vaikeata suostuttaa heitä nousemaan
taas jalkeille. He näyttävät tottuvan makaamaan. Ja luonnollisesti
teidänlaisenne henkilö, jolla on niin suri kokemus ihmisluonteesta
ja niin perinpohjaiset tiedot siitä, mikä on hänelle mieluista tai
vastenmielistä, voi olla minulle suureksi avuksi, koettaessamme pitää
potilastamme rauhallisena ja tyytyväisenä."

"Minä lupaan varmasti tehdä kaiken voitavani", mumisi rouva Bascomb,
hakien jälleen hermostuneesti esille nenäliinansa.




XXVIII


"Katsoppa!" sanoi rouva Bascomb iloisesti, laskien tarjottimen
hyllylle ja siirtäen kauniin uuden vuodepöydän Lottien eteen, joka
lojui vuoteessa pieluksilla, "minä olen luullakseni keksinyt jotakin
ruokahalusi kiihoittamiseksi".

"Se tarjotin voisi kohottaa kivisen epäjumalankin istumaan ja hiomaan
hampaitaan", huusi Ralph kylpyhuoneesta. Hän tuli ovelle kuivaamaan
käsiään, sieraimien laajentuessa kaikista miellyttävistä tuoksuista,
joita äsken keitetty kahvi, halkeilevat makkarat, paahdettu leipä ja
vadelmahillo levittivät. "Meillä ei ole koskaan sellaisia pitoja kuin
sinulla, Lottie", lisäsi hän kääntyessään pois. "Äiti hellii sinut
vallan pilalle."

"Lottie-raukka", sanoi rouva Bascomb. "Se on vähin, mitä voimme
tehdä hänen hyväkseen, että hankimme hänelle hyvää ruokaa. Ja ellen
erityisesti ponnistelisi, söisi hän niin vähän, ettei sillä lintukaan
eläisi. Tohtori sanoo, että hänen tulee syödä pitääkseen voinkaan yllä."

"Tällä mennään nyt alakertaan samassa tarkoituksessa", huusi Ralph
olkansa yli ja hävisi näkyvistä portaille. "Tule sinäkin, Dids.
Aamiainen!"

       *       *       *       *       *

Toisena aamuna: "Minulla on sinulle yllätys, Lottie", sanoi rouva
Bascomb nostaen pois tyhjennetyn ja kevenneen tarjottimen. "Ostin
eilen sohvan Dustin ja Westoverilta — heillä on loppuunmyynti, ja he
toivat sen tänne eilen illalla. Minun mieleeni juolahti äkkiä, että
saisit miellyttävää vaihtelua joka päivä, jos sinut siirretään sille
vuoteesta. Voimmehan asettaa sen ikkunan viereen, niin että saat
katsella kadulle hyvin kauas."

"Minä pidän siitä", sanoi Lottie kiihkeästi. "Luulisin voivani
eteläisestä ikkunasta katsella niinkin kauas kuin Elm-kadun
raitiovaunuun."

Rouva Bascombilla oli vielä toinenkin suunnitelma. "Minäpä tiedän! Haen
sinulle sen vanhan kiikarin, jota isä käytti kansalaissodassa. Se on
hyvin vahva. Luulen sen tuovan Elm-kadun ja raitiovaunun niin lähelle
silmiäsi kuin Baumannien talo nyt on."

Lottien kasvot kirkastuivat. "Kuinka se olisi suurenmoista!" sanoi
hän. "Voisin nähdä kaikki vaunuun menijät ja siitä tulijat eivätkä he
tietäisi kenenkään heitä katselevan."

"Mutta luuletko jaksavasi koko painollasi astua niin pitkää matkaa?"
kysyi rouva Bascomb mittaillen katseellaan vuoteen ja ikkunan väliä.
"Sinähän muistat, kuinka se koski, kun viime kerralla koetit. Ja
tohtori Pellin määräykset ovat niin tiukat."

Lottie näytti olevan vähällä purskahtaa itkuun pettymyksestä. "Kyllä
minä uskon jaksavani", sanoi hän. "Miltä jalkani näyttävät tänä
aamuna?" Hän työnsi vuoteesta katseltavaksi toisen pyöreän jalkansa.
"Ovatko pohjat entisessä huonossa kunnossaan?"

Rouva Bascomb katsoi jalkapohjaa koskettaen sormellaan lihaan, josta
luonnollisesti vahvennut nahka oli kesimässä suurina vaaleankeltaisina
liuskoina. Se oli tunnustellessa melkein yhtä pehmeätä kuin veltto
pohjekin, joka oli kuin hyydelmää riippuvan valkoisen nahan sisässä.

"Ne näyttävät melko kummallisilta", sanoi rouva Bascomb epäilevästi,
mutta lisäsi sitten äkillisen innoittavasti: "Voi, kuinka tyhmä
olenkaan! Mehän voimme siirtää sohvan sinun vuoteesi viereen joka aamu.
Ralph vierittää sinut siihen ja työntää sen sitten ikkunan luo."

"Niin, luonnollisesti", sanoi Lottie huojentuneena.

Kutsuttuna Ralph toteutti hänelle määrätyn ohjelman. Kun hän kiepautti
Lottien sohvalle, sanoi hän nauraen: "Herrainen aika, tyttöseni, sinä
et ole mikään höyhen! Varmaankin sinä olet lihonut parikymmentä naulaa
tänä kuukautena vuoteessa. Etkä ennenkään kuulunut juuri höyhensarjaan."

"Se ei ole mitään", sanoi rouva Bascomb. "Jokainen, jonka pitää pysyä
vuoteessa jonkun aikaa, lihoo hieman liikaa, mutta laihtuu sitten pian.
Lottiekin pääsee kyllä lihavuudesta eroon, jahka hän nousee." Hän
lisäsi: "Nyt sinun, Ralph, pitää siirtää sohva tuon ikkunan viereen",
ja seurasi häntä työntäen vuodepöytää. "Minun täytyy kiiruhtaa", sanoi
Ralph. "Lottie, sinä voit nähdä minun kiipeävän raitiovaunuun ja
katsella, teenkö sen oikein."

Rouva Bascomb riensi hakemaan kiikarin, ja Lottie sovitti sen kiireesti
silmilleen, huudahtaen ihastuneena: "Ah, minä voin nähdä kaikki niin
selvästi! Näenpä Ralphin takin napitkin. Se on ihmeellistä. Minä voin
nähdä, kuka menee vaunuun hänen kanssaan yhtä hyvin kuin itse olisin
siellä. "Oh, kun käännän sitä hieman, näen Schusterin myymälän ja,
mitä kasviksia heillä on ikkunoissa. Ja nyt näen Emeryn rohdoskaupan,
minne muuan nainen on juuri menossa. Se on Min Flackersin käly.
Hän on käännättänyt sinisen kävelypukunsa." — Hän huokaisi syvään
tyytyväisyydestä ja kiersi ruuvia hieman saadakseen polttopisteen
tarkemmaksi. "Tämä on todellakin _suurenmoista_!" sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Vaanivin katsein kuin metsästäjä salolla rouva Bascomb käveli nopeasti
Main-katua pitkin kauppojen näyte-ikkunoiden ohi. Curtisin kenkäkaupan
ikkunassa oli joutsenen untuvilla reunustetut samettitohvelit. "Ah",
sanoi rouva Bascomb itsekseen ja poikkesi sisälle.

Tultuaan pian jälleen kadulle käärö kainalossa hän tapasi nuoren
maleksivan neitosen, jolla oli kirkkaansininen, taftisilkkinen puku,
koristettu monilla hieman haalistuneilla kultanauhajuovilia. Päässä
hänellä oli runsaasti kukilla ja hedelmillä somistettu hattu ja jalassa
korkeat moninappiset, mustat samettikengät, joiden kannat olivat hieman
lintassa ja kärjet jokseenkin kuluneet.

"Kah, Mimie, miten voitte?" virkkoi rouva Bascomb sydämellisesti.
"Minä toivonkin juuri tapaavani jonkun teistä tytöistä, saadakseni
teidät mukaani kotiin. Joka päivä pitäisi saada joku Lottien ystävä
poikkeamaan sinne. Hän on aina niin mielissään uutisista."

Vaikka rouva Bascombin sydämellisyys ei enää hämmentänyt neiti
Flackersia niin kovasti kuin alussa, ei hän voinut, ajatteli hän
mielessään, "saada näyttämään luonnolliselta, että hän kävelisi niin
luontevasti ja tuttavallisesti vanhan rouva Bascombin kanssa". Neiti
Flackers ei olisi myöntänyt ikinä, ettei hän ollut yhtä hyvä kuin rouva
Bascomb tai joku toinen kaupungin asukas, mutta hän oli aina tuntenut
avuttomasti sen yhteiskunnallisen eron heidän välillään, joka oli
tullut tarkasti, vaikkakin hiljaisuudessa merkityksi. Ja hän nautti sen
puuttumisesta nyt. Hän ei välittänyt lainkaan siitä, että hänet nähtiin
sellaisen henkilön seurassa, jolle kaikki kaupungin tärkeät henkilöt
nyökäyttivät kunnioittavasti päätänsä ja sanoivat: "Hyvää päivää!" —
pankinjohtaja, sanomalehden päätoimittaja, Clarken kaupan omistajan
rouva ja papit. Niin, hän halusi hyvin mielellään tulla tervehtimään
Lottieta niin usein kuin rouva Bascomb hänet tavatessaan ehdotti.

Ja ilman tätä miellyttävää valmistustakin oli hauska mennä katsomaan
Lottieta. Näihin vierailuihin sisältyi paljon muutakin, mistä hän piti,
mistä kaikki Lottien tuttavat pitivät — enimmäkseen sentään syötävää.
Rouva Bascomb ei todellakaan kitsastellut silloin, kun Lottien ystävät
tulivat. Hän valmisti aina joko limonaadia, hedelmämehua tai suklaata
vatkatun kerman kera (kukaan ei heistä olisi pitänyt teestä, paitsi
palan painoksi illallisella), ja hänellä oli aina niin monenlaisia
leivoksia, ettei niille ollut vertaa missään, enkelinleipiä, joiden
taikinaan vatkattiin yksitoista munanvalkuaista, tai maukasta
suklaakakkua tai pähkinäkakkua, jossa oli paksu alteatäyte, tai
kookospähkinäkakkua, jonka kermavaahtokerros oli melkein niin paksu
kuin kakun kerrokset yhteensä. Rouva Bascomb oli varmasti hyvin
taitava kokki. Siellä oli makeisiakin. Laatikollinen oli aina avoinna
Lottien sohvalla ja joka kerta sinne tullessa ihan erilaisia,
tunnettujen tehtaitten valmistamia eikä sellaisia, joita myytiin painon
mukaan kaikissa makeiskaupoissa. Ja siellä tavattiin aina viimeiset
ristisana-arvoituksetkin, ja Lottiella oli kaikki uusimmat nuotit
Ralphin äidin ostamaan sähköpianoon, kaikki suositut renkutukset New
Yorkin opereteista, joku salapoliisikertomus ja Harold Bell Wrightin
romaani ja kaiken maailman kuvajulkaisut ympärillään.

Lottien vieraat sanoivat usein Lottielle, ettei hänellä ollut hätää,
vaikka hänen selkänsä ehkä olikin kovin kipeä (hän kertoi heille,
ettei se enää, hänen maatessaan ihan hiljaa, vaivannut häntä juuri
ollenkaan). He palasivat jokseenkin vastahakoisesti jokapäiväisiin
askareihinsa vietettyään tunnin verran kirkkaassa huoneessa, missä
Lottie lepäsi komeana niin hienossa silkkinutussa, että he olivat
luulleet vain muotikauppojen vahakuvien _käyttävän_ sellaisia
todellisuudessa, ja sai kaiket päivät tehdä mielensä mukaan, jonkun
palvellessa häntä ja totellessa hänen käskyjään, ja se olikin oikein
hirveätä, kuinka hän komenteli heitä kaikkia, vieläpä itse rouva
Bascombia. Kun he tallustivat takaisin varhaisiin aamunousuihinsa
ja loppumattomaan aherrukseensa rahapalkasta tai keittiöihinsä
ja vaativaisten miestensä ja meluavien lastensa luo, sanoivat he
joskus tuntuvan hullunkuriselta, kuinka asiat luontuivat muutamille
ihmisille niin, että he saivat juuri sitä, mikä heille paraiten
sopi. Esimerkiksi Lottie, joka aina oli ollut koko luomakunnan suuri
laiskuri ja voi maleksia ympäri tekemättä mitään vieläpä kauemmin kuin
kukaan muu, ja nyt olivat asiat kääntyneet niin, ettei hänen tarvinnut
muuta tehdäkään. Ja hän sai vielä myötätuntoa kaupan päällisiksi.
Vaikka, luonnollisesti, kiiruhtivat he lisäämään (käyttäen tätä
lausetta manaavasti kuin sisilialaiset naiset olisivat hypistelleet
korallihaarukkansa kärkeä), _luonnollisesti_ he tiesivät, kuinka
hirveitä tuollaiset selkärankavaivat olivat.

He juttelivat ehkä useammin ja kateellisemmin kuin mistään muusta
Lottien elämän puolesta siitä, kuinka äärettömän hienot hänen kätensä
olivat nykyään. Koska hän voi tuhlata niiden hoitamiseen niin paljon
aikaa kuin suinkin, tarvitsematta koskaan tehdä mitään työtä, joka
olisi voinut niitä koventaa tai tahrata, muuttuivat Lottien kädet
heidän mielestään yliluonnollisen kauniiksi. He katselivat hänen
vahanvalkoisia sormiaan ja ruusunpunaisia kynsiään huudellen niin
ihastuneina, että Lottie hymyili onnellisena erittäinkin silloin,
kun joku heistä laski oman jäntevän, ryhmyisen, laihan työtätekevän
kätensä potilaan hienorakenteisen, vaaleanpunaisen käden viereen.
Hänen ystävilleen esiintyivät Lottien kädet toteutuneena ihanteena. He
sanoivat usein: "Ei voi kuvitellakaan mitään niin _täydellistä_ kuin
Lottien kädet, nyt ovat. Ne ovat todellakin sennäköiset kuin ei niillä
milloinkaan olisi tehty työn hitustakaan."




XXIX


Tohtori Pell tuli katsomaan potilasta kolmasti viikossa, tiistaisin,
torstaisin ja lauantaisin. Nämä päivät eivät tuntuneet Lottiesta
samanlaisilta kuin muut viikon päivät. Ne eivät tuntuneet hänestä
edes toistensakaan kaltaisilta, koska tohtori käsitteli häntä eri
tavalla kunakin päivänä, niin että kun Lottie heräsi tiistaina, hän
heti muisti, että häntä sinä päivänä käsiteltäisiin sähkösäteillä; ja
torstaina, että hän sinä päivänä saisi sähköhierontaa, kun sitä vastoin
lauantai-aamun ilmaakin väritti jokaviikkoisen tavallisen hieronnan
odotus.

Lauantaista hoitoa tohtori ei kuitenkaan nimittänyt "hieronnaksi" eikä
sietänyt muidenkaan käyttävän sitä sanaa. Mutta ne selitykset, jotka
hän antoi omasta "psykomanualisen terapeutiikan" nimiluettelosta,
olivat niin mutkallisia, että vaikka Lottie olisi kuullut ne kuinka
usein tahansa, hän ei kuitenkaan osannut toistaa niitä siinä
selostuksessa, jonka hän antoi ystävilleen tohtorin käsittelystä ja
sanoista. Hän puhui siitä aina kuin "hieronnasta", mutta lisäsi äkkiä
ja syyntuntoisesti: "vaikka se oikeastaan ei ole sellaista, vaan
jotakin paljon enemmän kuin hierontaa".

Näistä kolmesta käsittelystä hän piti enimmän siitä, vaikka hän yleensä
nauttikin näiden kaikkien taikojen yksityiskohdista. Tiistailla oli
erityinen merkityksensä, koska oli jo kulunut kolme päivää tohtorin
viime käynnistä, niin että hän oli jo hieman unohtanut hänen askeltensa
kaiun, sikaarin ja hajuveden arvokkaan väkevän hajun, joka leijaili
hänen edellään yläkertaan, ja ihmeellisen äänen kaiun, kun hän Ralphin
äidin kunnioittavasti seuraamana tuli sairaan huoneeseen hieroen
kauniita valkoisia käsiään ja kysyen kohteliaasti, kuinka hän oli
voinut nämä hänen viime käyntinsä jälkeiset päivät.

Lottien mieli oli tulvillaan hämmästynyttä kiitollisuutta siitä, että
joku niin paljon välitti hänen voinnistaan. Hänen kärsimyksensä olivat
nykyään jo aika kulunutta juttua "tytöille", hänen vierailleen; tosin
he kuuntelivat, kun hän kertoi heille oireittensa muutoksista, mutta
eivät enää niin tarkkaavaisesti kuin ennen, ja kohta kun hän keskeytti,
alkoivat he hyvin kylmäverisesti jutella omista oireistaan. Ralph ei
viitsinyt enää kuunnella ollenkaan, ja Ralphin äiti, joka oleskeli aina
siellä, tiesi jo ennakolta, miltä Lottiesta tuntui, niin ettei ollut
tilaisuutta kertoa hänelle.

Mutta tohtori Pell välitti todellakin; sen tunsi hänen silmiensä
ja äänensä jokaisesta ilmeestä. Jokaisen käynnin ensi osa kului
yksityiskohtaiseen selostukseen kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut
viime kerrasta asti; miltä hänestä oli tuntunut kunkin aterian
jälkeen, mikä oli sopinut hänen ruoansulatukselleen ja mikä oli
tuntunut "vaikeasti sulavalta"; kuinka hän oli nukkunut, ja samalla
kuvailtiin kaikki edestakaisin siirtyvät vaivat arassa selkärangassa.
Tohtori kirjoitti usein muistiin jotakin selostuksista, kuunteli
tarkkaavaisesti ja keskeytti vain silloin hetkiseksi, kun kirjoitti
nahkakantiseen muistikirjaansa, jonka hieno tuoksu oli osa hänen
hajustaan.

Näin Lottie sai puuhaa kootessaan aineistoa tohtori Pellille
annettavaan selostukseen. Jokaisen aterian jälkeen hän painoi
muistiinsa, että hänen piti tietää, kuinka kaikki eri ruokalajit olivat
vaikuttaneet, niin että hän voisi kertoa siitä tohtorille; ja aina,
istuttuaan pielustensa varassa tunnin verran, hän keskeytti kaikki
askareensa voidakseen ajatella vakavasti selässään ja säärissään
tuntuvia kipuja.

Joskus hänellä oli mitä kummallisimpia asioita kerrottavana — jokin
äkkiä ilmestynyt tunnoton paikka, juuri _tuossa kohdassa_. Tai
neulamaisia tuskia äkkiä säteilemässä joka suunnalle jostakin paikasta,
joka ei ollut koskaan ennen häntä vaivannut.

"Missä se kohta on?" kysyi sitten tohtori kiihkeästi kuin se antaisi
hänelle johtolangan, ja kun Lottie näytti hänelle sen kohdan selässään,
tai reidessään, koputteli tohtori sen ympäristöä sormellaan, painoi
lujasti silloin tällöin ja kysyi, koskiko se kipeämmin siihen vai
tuohon kohtaan. Hän kirjoitti aina vastaukset muistikirjaansa.

Lottie tiesi, milloin kyseleminen loppui, koska tohtori aina silloin
sulki muistikirjansa, vetäisi kuminauhan sen ympärille ja nousi sanoen
jotakin tällaista: "No niin, no niin, katsotaan nyt, mitä säteemme
vaikuttavat" (tai "vibratio" tai "psykomanipulatio"). "Me saamme teidät
kyllä piakkoin jalkeille pesemään pyykkiä ja harjaamaan lattioita niin
hyvin kuin ennenkin."

Lottie tunsi järkyttävää väsymystä, melkeinpä pyörtymystä, kun näitä
toimeliaan elämän peloittavan kovia töitä näin raa'asti mainittiin. Kun
jo käsivarsien pitäminen ylhäällä tarpeeksi kauan tukkaa kammatessa
vaati niin äärettömiä ponnistuksia, kuinka sitten jaksaisi seisoa
tuntikausia pesemässä astioita ja laittamassa vuoteita ja nostelemassa
patjoja? Sen pelkkä ajatteleminenkin kauhistutti häntä, ja hän lepäsi
vielä hervottomampana pehmeillä pieluksillaan.

Mutta hän luotti lujasti tohtorin käsittelyihin, jotka varmasti
saivatkin hänet tuntemaan voivansa mainiosti. Tiistaisin tohtori toi
mukanaan suuren, kauniisti valmistetun, samettivuorisen laatikon,
josta hän otti esille kimaltelevia nikkeli- ja punakumisia putkia ja
kummallisen muotoisen, onton lasivehkeen. Tämä viimeinen, sitten kun
hän oli kiinnittänyt mutkallisen koneiston yhteen ja yhdistänyt sen
sähkövirtaan, alkoi äkkiä, hehkua kovasti pahaenteisellä sinisellä
liekillä, sähisten samalla hiljaa, mikä pani Lottien pallean
väräjämään. Hän vetäisi alas rullakaihtimet, ennenkuin kutsui avukseen
tämän yliluonnollisen sinisen tulen, niin että se oli huoneen ainoa
valo, joka aavemaisesti valaisi tohtorin vakavia, mustanverisiä kasvoja
ja Ralphin äidin vanhahkoa kalpeutta.

Sitten Lottie kääntyi kyljelleen, ja tohtori alkoi kuljettaa tuota
hornamaista lasiputkea (hämmästyttävää kylläkin, se oli vain
miellyttävän lämmin) edestakaisin hänen selkäänsä pitkin levein
sivellyksin. "Tunnetteko säteiden tunkeutuvan lihan läpi?" kysyi
hän jonkun ajan kuluttua. "Minä voin näet vahventaa niitä, jos vain
kestätte."

Ajatellen kiihkeästi, tuntuivatko ne lihan läpi, Lottie alkoi tajuta
erilaisia omituisia vaikutelmia ja kiiruhti niitä kuvaamaan: "Se tuntuu
siltä kuin laahaisi silkkiä ylös ja alas selkäni iholla", sanoi hän
olkansa yli.

"Niinkö?" sanoi tohtori. "Minäpä vähennän virtaa hieman. Emme tahdo
pilata asiaa liioittelulla."

Niin, tiistait olivat hieman kauhistuttavia ja kiihoittavia
Lottien mielestä. Hän piti niistä, mutta oli melko iloinen, kun ne
kunnollisesti päättivät.

Torstait olivat erilaisia. Sinä päivänä hierottiin häntä sähköllä.
Tohtori toi sinne toisen kalliin, sametilla sisustetun laatikon, josta
hän otti esille toisen kojeen; sen päässä oli jonkinlainen vasara ja
siinä pyöreä kuminuppi. Kun hän väänsi sähkönappulaa, alkoi vasara
täristä hyvin monta kertaa minuutissa (tohtori sanoi hänelle, kuinka
monta, mutta hän ei voinut muistaa kertoessaan vierailleen, "oliko se
neljäkymmentä kertaa minuutissa... vai neljäsataako?"). Sillä ryhtyi
tohtori Pell naputtelemaan hänen selkäänsä miljoonilla heikoilla,
pehmeillä lyönneillä, keskeyttäen vain silloin, kun Lottie kokonaan
hengästyi ja pyysi lykkäystä. "Teidän pitää kärsiä tätä niin paljon
kuin suinkin", sanoi tohtori painaen sen ilkeästi takovaa päätä eri
kohtiin hänen leveää selkäänsä pitkin, jota hän käsitteli ammattimaisen
kylmäkiskoisesti, vaikka se oli niin valkoinen ja pehmeä. ("Luulen
hänen näkevän niitä niin paljon", ajatteli rouva Bascomb itsekseen
nähdessään, että tohtori katseli Lottieta niin hajamielisen kylmästi.)

Lottie piti kuitenkin enimmin hänen lauantai-hieronnastaan. Se oli
Lottielle hänen viikkonsa käännekohta. Kaikki kohosi sitä kohti ja
alkoi taas viettää siitä poispäin. Häneltä meni koko se päivä, vieläpä
osa seuraavastakin, voidakseen täydellisesti havahtua siitä lujien
käsien nukuttavasta rauhasta, johon tohtori hierottuaan kämmeniinsä
voidetta, oli lakkaamattomalla sivelyllä pitkin hänen selkäänsä hänet
vaivuttanut.

Käytetty voide oli tohtorin erityinen salaisuus ja keksintö. Se oli
sekoitettu monista harvinaisista alkuaineista, selitti hän, joista
eräällä oli niin pistävä, maustemainen haju, että se kokonaan erosi
kaikista niistä muista hajuista, joihin Lottie sai elämänsä kuluessa
tutustua. Hän luotti suuresti tähän voiteeseen ja alkoi tuntea
lievennystä jo sen ensi tuprahduksesta, kun tohtori väänsi auki
hopeakorkkisen kristallipullon, jossa sitä säilytettiin. Hän laski aina
alemmaksi ikkunan kaihtimet ennen käsittelyä ja hiljensi ääntäänkin.

"Sielullinen rauhallisuus on olennainen osa tässä
parannusmenetelmässä", selitti hän. Se hiljainen ääni, jota hän käytti
lauantai-aamuina, oli Lottien mielestä yhtä suuri osa käsittelystä
kuin voiteen kummallinen, miellyttävä hajukin ja liukuva, tohtorin
ihmeellisten käsien tuhat kertaa toistuva paineleminen ylös ja
alas pitkin hänen selkärankaansa. "Nyt te lakkaatte jännittämästä
lihaksianne ja pääsette täyteen lepoon", sanoi hän Lottielle tyynesti
ja käskevästi mumisevalla äänellä yhä uudestaan. "Tämä poistaa kaiken
kivun ja levottomuuden, poistaa ne täydellisesti ruumiistanne, samalla
täyttäen teidät rauhallisuudella. Hetkisen kuluttua tunnette suuren
rauhan hiipivän jäseniinne, ja pian saatte lepoa... täydellistä
lepoa..." Lopun lähestyessä, kun hänen kätensä liikkuivat yhä
hitaammin, hiljeni hänen äänensäkin pelkäksi epäselväksi muminaksi,
joka oli kuin osa huoneen hämärästä ja talon hiljaisuudesta.

Kun hän oli lopettanut, käänsi hän Lottien velttoa ruumista hiljaa,
kunnes Lottie makasi kyljellään ja nyökäyttäen sitten viimeisen kerran
ääneti hyvästiksi katosi huoneesta, sulkien oven niin hiljaa takanaan,
ettei pieninkään napsahdus rikkonut hiljaisuutta, joka ympäröi Lottieta
hänen lepäillessään raukeuden tilassa, joka tuntui hänestä rauhalta.

Tohtorin määräyksestä ei kukaan saanut mennä huoneeseen, ennenkuin
Lottie pyysi ruokaa. Joskus hän makasi sellaisessa hurmiotilassa
tuntikausia puolitajuttomana.

Lottien mieltä ei varmastikaan lauantaisin täyttänyt halu päästä
jaloilleen, kiitää sinne tänne, pestä astioita tai lakaista lattioita.

       *       *       *       *       *

Rouva Bascomb piti aina huolta siitä, että hän oli saatavissa tohtorin
käyntien aikana. Ei yhtä mittaa huoneessa, vaikka hän useinkin kävi
siellä, mutta aina kotona. Hän päästi tohtorin sisälle, kun hän
tuli, ottaen haltuunsa hänen päällystakkinsa ja hattunsa kuin hyvin
opetettu palvelijatar, ja kun tohtori laskeutui portaita alakertaan
vierailunsa jälkeen, oli hän aina saapuvilla päästääkseen hänet ulos
talosta. Tohtori kiinnitti häneen aikaa myöten yhä vähemmän huomiota,
ja hänen kolmasti viikossa tapahtuvat vierailunsa muuttuivat heidän
kaikkien syvälle juurtuneeksi tavaksi. Ensin tohtori pani merkille,
että vanha rouva Bascomb oli kirjoittanut maksuosoituksen hänen
kuukautisen palkkionsa suoritukseksi eikä nuoren potilaan aviomies,
mutta hän ei ollut niin tarkka siihen nähden, kuka hänelle maksoi, ja
vähitellen vuosien kuluessa alkoi tämä kuukautinen maksuosoitus tuntua
hänestä osingolta jostakin sijoituksesta, yhtä säännölliseltä, kuin
persoonattomalta.

Rouva Bascomb ei kuitenkaan voinut tottua kohtelemaan tohtori Pelliä
yhtä huolettoman asiallisesti. Niinä päivinä, kun tohtori oli käynyt
siellä, hän ei saattanut syödä, istuessaan pöydässä ja tarjoillessaan
Didsille ja Ralphille ja koettaessaan piilottaa sitä tosiseikkaa, ettei
hän itse ottanut mitään. Yleensä he eivät sitä huomanneet, mutta joskus
Ralph sanoi: "Kuulehan nyt, äiti, sinä et ole syönyt mitään, joit vain
kupillisen teetä. Mikä sinua vaivaa?"

"Minä en tunne olevani nälissäni tänä iltana", mumisi hän tavallisesti
vastaukseksi, alkaen nopeasti leikata jotakin palasiksi lautasellaan.
"Mutta minä tunnen voivani silti mainiosti."

Silloin tällöin Ralph oli itsepäisempi sanoen töykeän rakastavasti: "No
mutta, äiti, sinä lennät ihan ilmaan, ellet syö enempää."

Pari kolme kertaa hän ei ollut voinut hillitä sitä vastustavaa
kouristusta, joka veti kokoon hänen kurkkunsa, kun Ralph pakotti hänet
syömään.

"Anna minun olla rauhassa, Ralph", oli hän huutanut niin kiihkeästi,
että se oli säikähdyttänyt Ralphin hiljaiseksi, "minä en voisi ahtaa
vatsaani palastakaan, vaikka henkeni riippuisi siitä!"




XXX


Sen läheisempää inhimillistä suhdetta ei ole olemassa kuin potilaan
ja hoitajattaren, ei mitään, missä luonteen ominaisuudet tarkemmin
paljastuvat. Rouva Bascombin ei tarvinnut hoitaa Lottieta paria
kuukauttakaan huomatakseen, että hänellä oli useita täydellisiä
väärinkäsityksiä Lottien luonnosta.

Muuan niistä oli erittäin tärkeä. Rouva Bascomb oli pelännyt, että
kaikista vilkkaan elämän puolista Lottie enimmin kaipaisi miesten
himokasta, miehistä ihailua, joiden kanssa hän laski leikkiä ja
naureskeli kadunkulmissa, noiden miesten ruumiillista läheisyyttä,
jotka halusivat häntä, ja Ralphin hurmaantumisen tuottamaa kiihoketta.
Rouva Bascombista oli tuntunut ainoalta mahdolliselta, johdonmukaiselta
päätelmältä Lottien käyttäytymisestä, se että hän oli "hullaantunut
miehiin". Tätä puutetta olisi rouva Bascombin hyvin vaikea korvata.

Mutta Lottie paljasti itsensä ihan erilaiseksi niissä loppumattoman
pitkissä puheissa, joita rouva Bascomb nyt kuunteli levottoman
tarkkaavaisena. Hän ei ollut ennen edes koettanut kuunnella Lottien
pitkäveteisiä ja sekavia muistelmia. Mutta nyt, tuskaisesti tarviten
kaikki ne vihjaukset, jotka voisi saada potilaansa sisäisestä
virikkeistä, hän ei ainoastaan kuunnellut, vaan vieläpä kyselikin,
houkuttaen Lottien puhumaan. Hän oppi tietämään Lottiesta paljon
enemmän kuin toistaiseksi voi mihinkään käyttää. Monet tällä tavalla
paljastuneet asiat eivät kuuluneet hänen tarkoitukseensa. Ne hän
ajatteli heittää syrjään ja kokonaan hylätä. Mutta koska ei voi
muististaan tyystin poistaa kerran kuultua ja ymmärrettyä, upposivat
kaikki nämä Lottiesta ja Lottien elämästä saadut tiedot hänen
tietoisuutensa maljaan, liukenivat siellä hitaasti ja lisäsivät värinsä
siihen, mitä siellä oli jo ennestään.

Toistaiseksi rouva Bascomb, kovan hädän pakottamana, tavoitteli vain
niitä tosiseikkoja, jotka voisivat opastaa hänet nykyisten vaikeuksien
läpi. Tärkein näistä tosiseikoista oli Lottien suhde miehiin. Rouva
Bascombin hämmästys oli niin suuri, että se oli melkein eriskummainen,
kun hän huomasi, ettei Lottie pitänyt miehistä niinkään paljon kuin
hän itse eikä kaivannut heidän seuraansa niin lumottuna kuin hän oli
luullut, vaan todellisuudessa vihasi, pelkäsi ja halveksi heitä. Ja
pätevistä syistä kylläkin. Monenlaiset ja kuvottavat olivat hänen
syytteensä heitä vastaan varhaisimmasta tyttö-iästä alkaen, ja kaikki
ne paljastuivat nyt hänen hajanaisissa kertomuksissaan elämästään.
Katkera ja vihainen oli se filosofia, jonka Lottie oli itselleen
laatinut ensikäden kokemuksista. Säälimättömän ja oikeudenmukaisen
murhaava oli hänen käsityksensä heistä: "Vaikka he puhuisivat kuinka
hellästi, haluavat he naiselta vain yhtä, ja sitäkin ilmaiseksi."

Siitä rouva Bascombin tunteesta miehiä kohtaan, jota hän oli luullut
varmaksi ja myös yleiseksi kypsyneissä, kokeneissa naisissa, ei
Lottiessa ollut jälkeäkään. Rouva Bascomb oli uskonut, että kaikki
ne naiset, jotka olivat työskennelleet miesten ohella palkatuissa
toimissa tai eläneet miesten kanssa samalla tavalla kuin muidenkin
kanssa perheessä, tunsivat heitä kohtaan todellisuudessa luonnollista
inhimillistä ystävyyden ja kiusaantumisen sekoitusta. Mutta Lottien
tunteessa ei ollut mitään ystävyyttä, ja vaikka hän oli kovin katkera,
oli sen piilottaminen miehiltä hänen mielestään tarkoituksenmukaista,
koska he aina käyttivät hyväkseen kaikkea sitä, mikä paljasti heille
hiemankaan todellisia tunteita. Miehet olivat Lottien kannalta
yksinkertaisesti sellaisia olentoja, jotka käyttivät naisia hyödykseen,
elleivät naiset ehtineet ennen heitä.

Lottie oli jo varhain huomannut, että miehiä kannatti kiduttaa, että
heiltä voi saada, tehoamalla heidän aisteihinsa, mutta tyydyttämättä
heitä, joukoittain haluttuja esineitä, joita ei voinut saada millään
muulla keinolla — makeisia, esimerkiksi, joiden nauttimien kävi
Lottielle niin tyrannimaiseksi tottumukseksi kuin opiumin tai morfiinin
käyttö niihin langenneille — ja kauniita vaatteita, kuten hän oli
kiristänyt Ralphilta vuorottain kiihoittamalla ja vastustamalla, ja
tilaisuuksia tyydyttää suurta luontaista laiskottelunhaluaan, lisäksi
ihailua... mutta todellisuudessa hän nautti naisten ihailusta enemmän,
koska sitä oli vaikeampi saavuttaa ja koska se oli vaateliaampi. Ennen
kaikkea hän oli saanut tästä rimpuilemisesta miesten kanssa (eikä
mistään muusta lähteestä) elämänsä sen puolen, jota hän enimmän kaipasi
eikä lainkaan kyennyt luomaan itselleen — sen tunnelman, että pitäisi
olla "jotakin tekemistä", uusia vaikutteita, jotta voisi taistella
hirmuista ikävää vastaan, joka täytti yhtä tukehduttavasti kuin
myrkkykaasu ja yhtä peloittavastikin Lottien jokaisen peräti joutilaan
hetken.

Tarkastellessaan Lottieta ulkopuolelta rouva Bascomb oli luonnollisesti
tehnyt sen päätelmän näkemästään, että Lottiella oli kiihkeän
aistillinen luonto, joka oli vaatimuksissaan hyvin pakottava. Mutta
kun Lottien todellisen olemuksen ääriviivat alkoivat hitaasti
paljastua esille hänen sekavasta suulaudestaan, uskoi rouva Bascomb
saaneensa selville, että se, minkä hän oli huomannut leimahtavan
Lottien silmiin vastaukseksi miesten heränneeseen eläimelliseen
katseeseen, ei vähääkään ollut aistien nälkää, vaan kuolettavan
avutonta ikävystymistä, jolle kelpasi mikä tahansa lopettamaan tappavan
yksitoikkoisuuden ja joka ei kuitenkaan keksinyt muuta käyttökelpoista
kuin tämän helposti syttyvän kipinän miesten silmistä.

Vasta sitten rouva Bascomb, kun Lottien toistuvat puheet olivat
melkein näännyttäneet hänet, oli saanut selville, että Lottie itsekin
oli perin uupunut sen elämän karuudesta ja tyhjyydestä, joka oli
ollut hänelle avoinna. Hän muisteli nyt menneitä tapahtumia ja
käsitti kaikki hämmästyttävät puuskat — jollaisia olivat esimerkiksi
Lottien mieletön pettymys, kun hän ei ollut saanut nähdä joutavaa
talvikarnevaalia, hänen tarkoitukseton synkkä kuljeskelemisensa
huoneissa harvoina myrskyisinä iltoina, kun hänen huvittamisekseen ei
ollut suunniteltu mitään ulkopuolista vaihtelua, hänen alakuloisuutensa
ja tyytymättömyytensä, hänen tarrautumisensa jokaiseen ulkonaiseen
tapahtumaan, yhdentekevää vaikka mihin, saadakseen siitä puheenaihetta.

Muistellessaan jälleen hirmuista talvikarnevaalin päivää rouva Bascomb
tajusi nyt ensi kerran, että silloiset kyyneleet, jotka olivat
juovittaneet Lottien jauheen peittämät posket, olivat johtuneet
todellisesta epätoivosta.

Sellainen lapsellisuus oli tietysti perin halveksittavaa, mutta hän
tiesi nyt tarkasti, että se oli hänelle eduksi. Hän ymmärsi astuneensa
pitkän askeleen eteenpäin, kun siten oppi sen välttämättömyyden, että
hänen tuli karkoittaa ikävä niin kauaksi Lottien sairashuoneesta kuin
ei kukaan ollut karkottanut sitä hänen elämästään, ja hän sai kuin
välineen omaan käteensä Lottien kyvyttömyydestä huvitella edes omalla
tavallaan.

Hän edistyi joka päivä huomioissaan, jotka koskivat Lottien
tottumuksia, ja jokainen uusi huomio hämmästytti häntä, koska hän
ei huomannut mitään voimakasta ja ilkeätä vastustettavaksi, kuten
oli luullut, vaan hajanaista tyhjänpäiväisyyttä ennenkuulumattomassa
määrässä. Se, mitä Lottie kaipasi ja kaikki muutkin ihmiset aina
haluavat, sisältyi lopulta siihen, että jotakin tapahtuisi. Ja koska
ei mitään tapahtunut Lottien sisimmässä, täytyi jokaisen hänen
elämänsä kamalan yksitoikkoisuuden keskeytyksen tulla ulkopuolelta.
Mutta ulkopuolisessa maailmassa ne ainoat inhimilliset olennot, jotka
vähänkin piittasivat Lottiesta, olivat miehiä, kun heidän aistejaan
miellytti hänen ärsyttävä ulkomuotonsa. Askel askeleelta rouva
Bascombin järki opasti hänet saamaan miniästään ihan uuden käsityksen.

Istuessaan tuntikausia auttamassa Lottieta ristisana-arvoitusten
ratkaisemisessa, joista hän piti, mutta joita hän ei jaksanut loppuun
asti ratkaista, ja kuuntelemassa Lottien vuolasta puhetta rouva
Bascomb huomasi, ettei Lottien aistillisuus ollut voimakasta lajia,
vieläpä että hän siinä kohden oli niin kuvittelukyvytön ja viileä kuin
lapset. Hänen vieressään istuvasta normaalisesta naisesta, joka oli
tuntenut avioliitossaan onnellista rakkautta tuntui todellakin siltä
kuin Lottielta oikeastaan puuttuisi tavallinen inhimillinen herkkyys
elämän aistillista puolta kohtaan. Ilmeisesti koskaan tajuamatta sitä
kahden yhteiseksi autuudeksi. Lottie jutteli siitä aina kyynillisesti
kuin jostakin vastenmielisestä, mutta käytännöllisestä välineestä,
jonka kohtalo oli lahjoittanut naisille ja joka on heidän ainoa
keinonsa. Mutta rouva Bascomb kykeni arvaamaan, että Lottiesta olisi
hauskempaa saada makeisia, kauniita vaatteita, ihailua ja jotakin
tekemistä, tarvitsematta niin paljon vaivautua miesten selittämättömän
ja mukavan, mutta kuitenkin väsyttävän himon takia, he kun "aina
pyrkivät hypistelemään", kuten hän sanoi harkitsettomaan, välittömään,
arkipäiväiseen tapaansa, mikä alituisesti suututti rouva Bascombia.

Sellaista oli Lottien kokema elämä ollut. Ainoastaan leikkiminen
miesten himolla oli, kuten hän sanoi, "aina hankkinut hänelle mitä
tahansa". Rouva Bascomb tunsi viatonta hämmästystä huomatessaan, että
Lottie puolestaan sydämellisesti ylenkatsoi miehiä niinkuin nämä häntä
ja hänen kaltaisiaan. "Miehet ovat sellaisia ilkeitä olentoja", kuului
muuan arvostelu, jonka hän usein päästi huuliltaan niin asiallisella
äänenpainolla kuin sillä olisi täysin määritellyt heidät. Hänen
rehellinen vakaumuksensa näytti olevan se, ettei siitä ollut muuta
sanottavaa. Nähtävästi he olivat jouduttuaan tekemisiin hänen kanssaan
ennemmin tahi myöhemmin vastanneet tätä hänen käsitystään.

Tämä tunne näytti ulottuvan taaksepäin niin kauas kuin Lottie voi
muistaa. Suojelematon lapsuus ja tyttöaika, jotka tulivat esille näissä
harhailevissa kertomuksissa, näyttivät liian varhain ja liian räikeästi
paljastaneen hänelle elämän ruumiilliset todellisuudet, jotta hänessä
koskaan olisi herännyt romanttista tunnetta miehiä tai poikia kohtaan,
tai edes luonnollista ja inhimillistä mieltymystä. Hän oli nähtävästi
tajunnut jo aikaisemmin kuin voi muistakaan, että miehiin kiintyminen
oli liian vaarallista peliä, jos hän muuten olikaan nähnyt ketään,
johon olisi voinut kiintyä. Lottien kokemuksen mukaan ei miehistä
pidetty eikä heidän seurastaan nautittu, vaan heitä "muokattiin", jotta
heiltä voisi saada niin paljon kuin suinkin... kalliita kekkereitä,
jos heillä vain oli rahaa, kiihoittavaa vaihtelua unohtaakseen elämän
ikävyydet, jos he olivat helposti syttyviä; mutta ei saanut poiketa
liian kauaksi heidän kanssaan turvalliselta nopeasti pelastavalta
tieltä, tai muutoin he muokkaisivat vuorostaan tyttöä. "Pappa oli
yötyössä tehtaassa ja hänen oli pakko nukkua melkein koko päivä, ja
kun mamma kuoli jo lapsuudessani, täytyi minun oppia pitämään huolta
itsestäni", sanoi hän usein, kertoen jonkin uuden kohtauksen pitkältä
itsepuolustuskaudeltaan. Hän lisäsi usein hyökkäävästi: "Minä olen
ollut kihloissa montakin kertaa, mutta olin viaton tyttö, kunnes Ralph
ilmestyi, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka se oli minulta onnistunut.
He alkoivat nipistellä minua ja olivat ikävystyttää minut kuoliaaksi,
ennenkuin pääsin koulustakaan... Minä olin näet ikäisekseni niin suuri
ja kehittynyt."

Kaikkien niiden miljoonien sanojen joukossa, joita rouva Bascomb
kuunteli, Lottien mutkitellessa takaisin päin elämäntarinansa läpi, ei
ollut ainoatakaan, joka olisi kertonut tavallisesta, epäitsekkäästä,
inhimillisestä kohtelusta miehen puolelta. "Minun oli tapana ajatella
sen johtuvan siitä, etteivät kiltit miehet halua olla missään
tekemisissä köyhien tyttöjen kanssa", sanoi Lottie, "ja tavallisesti
olin hirveästi pahoillani siitä, että olin niin köyhä. Mutta nyt, kun
tunnen heidät paremmin, luulen heidän kaikkienkin olevan jokseenkin
samanlaisia. Usein katselen jotakin pappia, joka puhuu niin siveästi,
tai jossakin kuvassa presidenttiä, josta kaikki ajattelevat niin paljon
hyvää, ja sanon itsekseni: "Oh, lorua, sinä et voi pettää minua! Kyllä
minä tiedän, minkä näköinen sinä olet sisältä."

Vähitellen sai rouva Bascomb selville lopulliseksi, järkyttäväksi
hämmästyksekseen, että Ralph oli syyllinen tähän viimeiseen
pettymykseen ja autiuden tunteeseen. "Minä ajattelin jostakin syystä",
sanoi Lottie, "Ralphia erilaiseksi. Kun hän ensi kerran ilmestyi
seuraani, näytti hän niin hienostuneelta verrattuna kaikenlaisiin
temppeleihin, sentapaiselta kuin kerrotaan romaaneissa. Minä luulin
Ralphin rakastuneen minuun kauniilla tavalla, kuten hän teeskentelikin.
Ja minäkin olin varmasti ihan hullaantunut Ralphiin. Hän on ainoa
mies, jonka houkutuksiin todella lankesin... rehellisesti puhuen,
ainoa mies. Mutta sekin loppui juuri niin, kuin kaikki naimisiin
menneet tytöt voivat kertoa. Miestä ei voi viehättää muuta kuin yhdellä
tavalla: täytyy pysyä niin kauniina kuin suinkin, käyttää sirosti
koristeltuja alusvaatteita ja pakottaa hänet aina _haluamaan_. Mutta
siihen kyllästyy, varsinkin kun mies toisinaan katselee vaimoaan
kuin kuraa jalkojensa alla. Ralph ei koskaan puhu minulle kauniisti,
tarkoitan, asioista... sillä tavalla kuin puhutaan jollekin, josta
todella pidetään ja jota luullaan järkeväksi ihmiseksi. Ja kun minä
koetan puhua hänelle, vie se häneltä melkein hengen, kun hän ikävystyy
niin hirveästi. Hän lähtee mieluummin milloin tahansa katselemaan
pallokilpailua kuin jää minun luokseni tunniksikaan. Eikä hän edes
koeta teeskennellä muuta. Ja kuitenkin, milloin tahansa hän tuntee
halua taas rakastella, toivoo hän minun ihastuvan siitä entiseen
tapaani. Sellaisia ne miehet ovat! Mutta tietysti pitää vaimon koettaa
säilyttää miehensä rakkautta, tai muuten ihmiset luulevat hänen
joutuneen syrjään. Kaikki ovat aina varmoja siitä, että se on _hänen_
syynsä. Ei auta muu kuin pelata miesten haluamalla tavalla. Siinäkin on
näyte siitä, mihin meidän naisten pitää alistua."

Kerran jatkaessaan vauhdikkaasti keskeyttämätöntä puhettaan pitemmälle
kuin hänen tarkoituksensa oli, hän sanoi jotakin, mikä näytti rouva
Bascombille vilahduksen eräästä vaiheesta, jonka hän aina oli tulkinnut
eri tavalla. "Yhteen aikaan olin tulla melkein hulluksi huomatessani,
ettei Ralph minua oikeastaan tarvinnut. Luulin kuolevani, ellei joku
kaipaisi minua... enemmän kuin vain liehitelläkseen. Minä olin oikein
raivoissani enkä välittänyt, mitä minulle tapahtuisi, kunhan vain joku
rakastaisi minua kauniisti kuin kirjoissa. Mutta pian sain selville,
kuinka kauhistuttavia miehet ovat. Ralph on sentään herrasmies, vaikka
onkin mies."

Rouva Bascomb huomasi punnitsevansa hämmästyneenä sitä mahdollisuutta,
että Lottien silloin kauheana yönä Ralphille kertoma juttu ehkä
olikin yleispiirteiltään lähellä totuutta... että Lottie oli omasta
aloitteestaan ponnahtanut takaisin ja kauhuissaan kiiruhtanut jälleen
Ralphin ja Didsin luo.

       *       *       *       *       *

Rouva Bascombilla oli enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista joka ilta
ullakkohuoneessaan, kun hän harjatessaan ohenevaa harmaata tukkaansa
teki tiliä, järjesteli päivävaikutelmia ja huolellisesti harkitsi
elämänsä omituisesti muuttuneita oloja. Hän tunsi usein hämmennyksen
sulkeutuvan ympärilleen paksuna pilvenä ja peittävän sen hämärän ja
mutkaisen polun, jota hänen piti jollakin tavoin seurata. Mutta hän
ponnisteli yhä vapaaksi siitä sanomalla itselleen ankarasti, että hänen
tuli pitää järkensä selvänä ajattelematta muuta kuin sitä, kuinka
taas läpäisisi seuraavan päivän, tai muuten hän eksyisi jokaisen
uuden päivän hämmennyksen mutaan. Vähitellen, kun hän täten kohdisti
huomionsa vain niihin tilanteen yksityiskohtiin, jotka olivat hänelle
tärkeitä juuri sillä hetkellä, alkoivat muutamat asiat hahmottua
tarkemmin. Hän alkoi tietää, mihin hän sai luottaa.

Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen kesäkään ei ollut vielä lopussa,
kun hän jo sanoi itsekseen: "Nyt, kun olen kiinnittänyt huomioni
niihin asioihin, joita Lottie kaipaa, olisin vallan saamaton, ellen
voisi hankkia niitä hänelle enemmän kuin hän itse koskaan on osannut
hankkia." Hän katsoi itseään kuvastimesta ja huomasi näyttävänsä
litteältä, vanhahkolta naiselta pitkässä, yksinkertaisessa,
korkeakauluksisessa yöpuvussaan, mutta käsitti kuitenkin samalla,
että kaikkien niiden töykeän rumien huolien ja laskelmien joukossa,
jotka liittyivät yhteen hänen mielessään oli jälleen tilaa karulle
leikillisyydelle, joka oli ihan uusi tekijä hänen elämässään. "Minä en
liene öljytukkaisen osakekauppiaan näköinen", ajatteli hän ivallisesti,
"mutta uskallanpa väittää, että voitan heidät kaikki, kun pitää
tyydyttää Lottien kaipuuta... sillä minä voin tehdä jotakin, mihin
miehet eivät ikinä kykene — pitää sitä alituisesti mielessäni".

Usein hän melkein pelkäsi tällaisia julmia, häijyjä piloja ja katseli
synkkänä kuvastimesta näkyvää kovaa naista, joka oli niin salaperäinen
kuin piilossa oleva lähde. Kuka olikaan se voimakas, häikäilemätön
nainen, joka nyt eli hänen ruumiissaan?

Hän ajatteli tämän kauden aikana, että hän painoi mieleensä Lottien
loppumattomista puheista vain sen, mikä voi auttaa häntä ymmärtämään
ja hallitsemaan nykyistä tilannetta; mutta hänen monet uudet tietonsa
olivat jo värittäneet Didsiä koskevat suunnitelmat. Hyvin usein,
ennenkuin hän vaipui väsyneeseen, kuolemankaltaiseen uneensa, hänen
viimeinen ajatuksensa oli: "Didsin pitää saada paljon mielenkiintoisia
tehtäviä, paljon tekemistä, paljon hauskuutta... ei vetelehtimistä, ei
toimettomia hetkiä... ei ikävyyttä, ei laiskuutta."

Mutta hän ajatteli sitäkin huomiotaan, joka oli täyttänyt hänen
mielensä: "Lottie ei vaadi mieheltä muuta kuin mitä minäkin voin antaa
hänelle."




XXXI


Vaikka tämä tosiasia oli tuntunut hänestä suunnattoman tärkeältä ja
määräävältä, huomasi hän kuitenkin ajan mittaan, ettei se mitenkään
riittänyt takaamaan Lottien mukautumista nykyisiin oloihin. Vaikka
hän kuinkakin kekseliäästi olisi tehnyt Lottien elämän vaihtelevaksi
täyttämällä kaikkien päivien tunnit sellaisilla asioilla, joista
Lottie piti ja joita hän ei ollut koskaan onnen saanut kyllikseen,
sattui myrskyisiä hetkiä, jolloin Lottie vihasi kaikkea, jopa
raajarikkouttaankin.

"Minä olen kyllästynyt kaikkeen tähän joutavuuteen", sanoi hän
silloin synkästi, työntäen luotaan makeiset ja helpot ajanvietteet,
salapoliisikertomuksen ja sanomalehden, jossa oli pitkä selostus viime
murhasta, ja viktrola-nuotit ja kaikki muutkin leikkikalut. "Minä en
usko sen lääkärin ymmärtävän vaivaani ollenkaan. Varmasti voisin nousta
vuoteesta milloin tahansa ja kävellä yhtä hyvin kuin ennenkin."

Rouva Bascomb koetti joskus kääntää hänen huomiotaan muualle.
"Haluaisitko, että harjaisin tukkasi? Korkeakoulun tytöt ovat keksineet
uuden tukkalaitteen, jonka nuttura on..." Joskus se hyväksyttiin, mutta
useammin torjuttiin vihaisesti. "Ei, minä en tahdo, että koskette
tukkaani", saattoi Lottie tiuskaista töykeästi. "Minä en kärsi enää,
että muut kampaavat hiukseni. Minä haluan nousta ja pukeutua ja lähteä
kaupungille ja juoda soodaa ja uskon jaksavanikin.

Jo alusta asti rouva Bascombilla oli ollut ounastus siitä, ettei
milloinkaan sopinut vastustaa Lottieta, eikä hän ikinä niin tehnytkään.
"No niin, saatathan koettaa", vastasi hän. "Ehkä lääkäri onkin väärässä
väittäessään, että se voisi nyrjäyttää jotakin selässäsi. Eiväthän
lääkäritkään tiedä kaikkea, eivät läheskään. Minulla oli kerran serkku,
jonka selässä oli muka jotakin vikaa, ja siksi tohtorit vaivasivat
häntä, mutta hän nousi ja käveli minne vain heistä huolimatta."

"Eikö se tehnyt lainkaan kipeää?" kysyi Lottie.

"No niin, hän sai kyllä viimein halvauksen, mutta en varmasti osaa
sanoa, oliko hänen nousemisellaan siihen mitään syytä. Kenties ei
ollutkaan."

"Haluanpa melkein kuitenkin koettaa", vastasi Lottie alakuloisesti,
mutta vähemmän tarmokkaalla äänenpainolla.

"Minä en kerro tohtorille, vaikka niin tekisitkin", sanoi rouva
Bascomb, "ja vaikka kävisitkin siitä hieman sairaammaksi, ei meidän
tarvitse hänelle ilmoittaa sen syytä".

"Kyllä minä varmasti jaksaisin", toisti Lottie ja lisäsi, kuten hän
usein teki: "Muuten tiedän saavani sellaisen tavan, että aina vain
haluan maata."

"Ei, sinä pääset piakkoin ylös ja liikkeelle", vakuutti rouva Bascomb
aina. "Tohtorin mielestä on hänen käsittelyllään niin hyvä vaikutus.
Mutta jos sinusta tuntuu, ettet voi odottaa enää pitempää aikaa, niin
miksi et voisi koettaa nousta jalkeille vain hetkiseksi ja astua
muutamia askelia? Minä autan sinua."

Monta kertaa tänä ensi vuonna he suorittivat samat temput: Lottie
heitti syrjään kirkkaan värisen silkkipeitteen kauniisiin kenkiin
nyöritetyiltä jaloiltaan (sillä rouva Bascomb osti hänelle aina
sellaisia jalkineita, joista hän piti, korkeakantaisia, kapeakärkisiä
ja kapeapohjaisia), ja rouva Bascomb, huolestuneena, alistuvaisena,
pujotti kätensä Lottien kainaloihin ja auttaessaan häntä nousemaan
seisoalleen sanoi: "Heti kun pistävät tuskat jaloissasi alkavat, nojaa
minuun niin raskaasti kuin vain haluat." Lottie, jonka ajatukset olivat
kiintyneet vastamainittuihin pistäviin tuskiin, laski hitaasti lihavan
ruumiinsa painon voimattomille, veltoille, valkoisille säärilleen.
Joskus hän luopui heti ja vaipui takaisin sohvalle vaikeroiden.
Joskus hän kuitenkin oli niin itsepäinen, että koetti astua pari
kolme askelta, mutta huomasi tahtonsa ja hermojensa välisen yhteyden
ruostuneeksi ja narisevaksi. "Herrainen aika... minä en voi kohottaa
jalkaani ollenkaan! Ette suinkaan ajattele, että olen jo halvaantunut?
En jaksa liikuttaa sitä paikaltaan. Kas niin! Nyt olen siirtänyt sitä
hieman... voi, voi, kuinka se käy kipeästi! Tunnen jonkin venähtävän
selässäni. Pian, pian, laskekaa minut sohvalle, ennenkuin se katkeaa!"

Sitten pitkä myrsky loppumattomia kyyneliä ja valituksia. "Minä en
parane enää milloinkaan. Ah, kuinka mielelläni menisin kaupungille
juomaan lasillisen soodaa! Miksi tohtori ei auta minua? Yhtä hyvin
voisin olla kuollut kuin jäädä tällaiseen kuntoon! Ja minä toivonkin,
että olisin jo haudassa. Minä olen ihan sellaisessa tilassa tällä
hetkellä kuin minut olisi jo pantu kirstuun."

Tällöin hän turvautui usein rouva Bascombiin nyyhkyttäessään ja kiersi
kätensä vanhemman naisen kaulaan, painaen päänsä anoppinsa rintaa
vasten kuin itkevä lapsi.

Kimaltelevan, tumman pään yli rouva Bascomb katseli suoraan eteensä,
kasvot harmaina ja yrmeinä.






V OSA




XXXII


Dids oli luonnollisesti rakastanut kotiaan niin kauan kuin voi
muistaa taaksepäin samalla tavalla kuin kaikki rakastavat kotiaan,
mutta siinä ei ollut ainoatakaan niin rakasta osaa hänelle kuin eräs
puoli, jota ei laisinkaan ollut sisällä, ja se oli näköala hänen
makuuhuoneensa ikkunasta kolmannessa kerroksessa. Koska se huone oli
korkealla, olisi sieltä luonnollisesti ollut hauska näköala, missä
ympäristössä tahansa, mutta koska ikkuna oli jyrkästi viettävälle
takapihalle päin, oli se suorastaan kaunis. Kuilun pohjalla kasvavien
pisimpien puiden latvat olivat hänen ikkunanlautaansa alempana. Sieltä
voi katsella haivenisten, aina tuulessa huojuvien lehvien yli kauas
leveän kuilun toiselle puolen missä kaukaiset junat kiitivät lelujen
kokoisina taivasta vasten. Sitten katselijan silmät kiersivät taivaan
avointa kaarta pitkin turvallisesti takaisin omaan pikku huoneeseen,
omaan pikku itseen. Mutta sillä välin oli tehnyt kokonaisen matkan
ja tiesi voivansa tehdä sen uudestaan milloin tahansa pikaisella
yleissilmäyksellä ikkunasta. Didsistä oli hupaista saada näin vapaasti
kierrellä kauas, kun aina oli sentään varalla tukeva turvapaikka.

Hän iloitsi siitä, että hänen huoneensa oli aina ollut täällä ylhäällä.
Ei todellisuudessa tietystikään aina, sillä mummo oli kertonut
(jutellen mielellään vanhoista ajoista vanhojen ihmisten tapaan), että
hän vauvana oli nukkunut isän nykyisessä huoneessa. Silloin Didsiltä
oli puuttunut omaa huone. Sen sijalla oli ollut vain osa ullakkoa, eikä
kenenkään mieleen ollut juolahtanut katsoa ulos ikkunasta, alas ja
pitkin ja sitten ylös korkeisiin. Se oli kaikki hänen omaansa. Kukaan
ei ollut omistanut sitä sen paremmin kuin hänen käsiään ja jalkojaan
ennen häntä.

Didsillä oli aina tajuntansa perällä oman huoneensa ilmava, ylevä
rauhallisuus, kun hän hyppi ja loikki muissa huoneissa, kun hän meni
ja tuli koulusta, auttoi mummoa talousaskareissa tai istui äidin
ihastuttavassa, kukkien täyttämässä huoneessa pelaamassa korttia hänen
kanssaan tai auttamassa jonkun ristisanatehtävän ratkaisemisessa. Dids
piti talon kaikista huoneista, kuten ainakin paikoista, joissa on ollut
hauskaa, ja joka huone tuntui hänestä kuin eri henkilöltä. Mutta hänen
oma huoneensa oli hän itse, ja hän palasi mielellään sinne, vietettyään
pitkän, leikin ja työn täyttämän päivän.

Halli näytti jollakin tavalla keski-ikäiseltä ja rauhalliselta,
tietysti ei erityisen kauniilta, mutta kuitenkin ystävälliseltä ja
tyyneltä, ja kun tullessaan aukaisi oven ja astui sinne avarasta
maailmasta, tuntui se sanovan: "Halloo, onpa hauskaa, että olet tullut
takaisin." Dids otaksui luonnollisesti kaikkien muidenkin hallien
näyttävän samanlaisilta muista, heidän palatessaan kotiinsa. Sitä juuri
merkitsi kodin omistaminen. Sen naulakossa riippui tavallisesti joku
isän vaatekappale ja ehkä, jos mummo oli ehtinyt kotiin ennen, joku
hänen hatuistaan jotka tunsi jo penikulman päästä.

Hallin takana arkihuone oikein hymyili, kun riisui yltään
päällysvaatteita ja ripusti niitä naulaan (mummo oli turhantarkka
siitä, että jokaisen piti heti kotiin tultuaan ripustaa ne naulaan).
Ehkä se näytti hymyilevän senvuoksi, että piano oli auki kaikkine
valkoisine hampaineen ja odotti jonkun istuutuvan sen eteen ja
panevan sen laulamaan. Ja isän nojatuoli, jonka vieressä oli korkea
lattialamppu, näytti myös mukavalta. Siinä sai niin usein nähdä isän
istuvan suuret sanomalehtiarkit ympärillään ja nauttivan elämästään
niitä lueskellessaan. Arkihuone tuntui aina olevan täynnä niitä
hauskuuksia, joista he olivat siellä nauttineet... rauhallisia iltoja
toisten pienten tyttöjen parissa, jotka mummo oli kutsunut sinne ja
jotka kaikki neuloivat nukenvaatteita ja juttelivat, mummon mennessä
ja tullessa äidin huoneesta neuvomaan heitä, kuinka napinreiät ja muut
vaikeat kohdat piti ommella. Ja ehkä, jos isä sattui olemaan kotosalla
illalla, niin että voi mummon sijasta pelata korttia äidin kanssa tai
lukea hänelle ääneen, olivat pienten tyttöjen illat hauskempia, kun
mummo soitti pianoa ja pienokaiset kokoontuivat hänen ympärilleen
laulamaan ja visertelemään. Melkeinpä vielä parempia olivat illat,
jolloin kotityöt suoritettiin kiireimmiten, mummon auttaessa selviämään
pahimmista laskuista, niin että Didsille jäi hyvää aikaa kiertyä
sohvalle sykkyrään ja ahmia jotakin kirjaa, jonka mummo oli hänelle
tuonut kirjastosta. Arkihuone oli yhtä täynnä kirjojen ihmisiä, joihin
Dids oli siellä tutustunut, kuin oikeitakin lapsia, jotka olivat
melunneet siellä. Niin, hän _piti_ arkihuoneesta!

Jos halli näytti Didsistä keski-ikäiseltä, näytti ruokasali
suorastaan vanhalta, painostavalta, synkältä ja iäkkäältä, muuten
mielenkiintoiseltakin, vaikka sinne tietysti mentiin vain syömään. Se
tuntui vanhalta kaikkien vanhojen huonekalujen vuoksi, jotka olivat
kuuluneet... sepä se! Kenelle ne olivatkaan kuuluneet? Dids oli taas
unohtanut, oliko ne ennen omistanut äidin vai isoäidin isoäiti. Vai
_tarkoitettiinko_ sillä samaa henkilöä? Mummo kertoi hänelle niin
usein perheen vanhoista jäsenistä, mutta Dids ei voinut muistaa niitä
oikeassa järjestyksessä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksi mummo
viitsikään välittää niistä niin paljon eikä tajunnut sukulaissuhteita
tai mikä niissä oli erilaista. Kaikki nuo ihmiset olivat syntyneet
ja kuolleet jo paljon ennen Didsin ilmestymistä maailmaan, niin että
kuinka voi olla niin tärkeätä, kuka tuli kunkin jälkeen?

Keittiökin oli sievä huone, koska mummo valvoi niin tarkasti sen
puhtautta. Se oli yhtä miellyttävän näköinen kuin talon muutkin huoneet
ja usein miellyttävämmänkin, kun mummo paistoi siellä ryytikakkuja
tai salli Didsin ja hänen ystäviensä hääräillä siellä sateisena
lauantaina ja paahtaa maissia ja keittää nekkuja tai opetella korppujen
valmistusta. Mummo oli niin hirvittävän tarkka keittiön puhdistamisessa
kaikkina aikoina, mutta kun Dids meni leikkitoveriensa mukana heidän
koteihinsa ja näki heidän keittiönsä, oli hän aina hyvin tyytyväinen
päästessään takaisin omaansa. Sellaisesta keittiöstä jäi niin mieleen
hauska puhtauden tunne, hyvin samanlainen kuin suloisesta, salaisesta
puhtaudesta, jota sai tuntea kylvettyään ja pestyään tukkansa ja
puettuaan puhtaat alusvaatteet ylleen. Kukaan ei aavistanut tätä
erityistä puhtautta, mutta se merkitsi omassa mielessä niin paljon.
Didsillä oli suuri varasto tällaisia vaistomaisia tunteita, ja hänen
kantansa eri asioissa riippui hyvin paljon siitä, mikä oli painunut
oikein syvälle hänen mieleensä.

Luonnollisesti oli myös äiti-raukan huone _suloinen_, suloisin koko
talossa, koska siellä oli kaikkein kauneimpia esineitä. Ja sen pitikin
olla, koska hänet oli suljettu sinne. Mummo sanoikin hänelle usein,
ettei mikään, mitä he voivat tehdä äidin hyväksi, voinut kylliksi
korvata sitä, että hän oli raajarikko ja vanki.

Niihin kaukaisiin muistoihin, jotka Dids voi työläästi palauttaa
mieleensä, kuului sekin aika, jolloin kirvesmiehiä tuli ja meni
mummon komennon mukaan, heidän valmistaessaan moni-ikkunaista
aurinkohuonetta, joka ulkoni talosta kuin mikäkin yläkerran kuisti
ja jossa äiti vietti niin suuren osan ajastaan. Ja kuitenkin, vaikka
Dids muistikin vasaroimisen ja sahaamisen melun ja pitkät keltaiset
lankut, jotka olivat pystyssä rakennusta vasten ulkopuolella ja erään
vanhan työmiehenkin, joka oli lahjoittanut hänelle kauniin, tumman,
kimaltelevan pahkan leikkikaluksi, tuntui se hänestä joltakin kuvalta,
jonka hän oli nähnyt jossakin kirjassa, eikä miltään todelliselta,
koska hän ei voinut lainkaan muistaa, millaiselta äidin huone oli
näyttänyt ennen aurinkohuoneen liittämistä siihen.

Se olikin nyt varmasti ylellinen. Dids oli aina ylpeä siitä ja
äidistään, kun mummo luuli äidin jaksavan niin hyvin, että hän
saattoi viedä sinne mukanaan jonkun pienen koulutoverinsa muutamiksi
minuuteiksi. Joillakin toisilla tytöillä oli myös raihnaiset äidit,
mutta ei kellään ollut niin kivan näköistä kuin äiti oli levätessään
heleän silkkipeitteen alla, puettuna hienoon poimuteltuun ja
pöyhisteltyyn aamupukuun, jollaisia mummo hänelle aina valmisti, ja
nojatessaan lumivalkoisiin, pitseillä reunustettuihin pieluksiin,
hänen kauniin mustan tukkansa hohtaessa ja kimallellessa nutturoissa
ja palmikoissa, joita mummo osasi niin taitavasti järjestää. Muut
pienet tytöt sanoivat hänen näyttävän sellaiselta kuin elävissäkuvissa,
ja niin hän näyttikin, minkään rypyn rumentamatta kauniita, sileitä
kasvoja — luonnollisesti olivat hänen kasvonsa todellisuudessa hieman
liian pyöreät, ja kun hän taivutti päätänsä eteenpäin, ilmestyi
hänen leukansa alle suuri lihapussi, mutta, kuten mummo sanoi syynä
siihen, miksi äidin kasvoissa ei ollut ryppyjä, oli juuri se, että
äiti oli niin lihava. Hänelle olisi ehkä tuottanut vaivaa, jos
hänen olisi pitänyt nousta vuoteesta ja pukeutua mutta sitä ei
huomattu milloinkaan, paitsi tuota hänen toista leukaansa, sillä
hänen nähtiin aina vain lepäilevän joko vuoteessaan tai sohvalla
väljässä puvussaan. Ja se säilytti hänen kasvonsa nuoren näköisenä.
Ne olivat ihan erilaiset kuin mummon kasvot, jotka olivat hirvittävän
vanhat ja ryppyiset, nahan riippuessa niin irtonaisina ja velttoina
laskoksina hänen leukansa alla, ettei Dids mielellään katsellut sitä.
Mutta tietysti se oli luonnollista, koska mummo oli jo niin vanha
viisiseitsemättä viime syntymäpäivänään vai oliko se viisikuudetta?
Dids ei voinut muistaa ihmisten ikää, kun se nousi niin korkealle.
Sellaiset ikänumerot olivat hänestä aina samanlaisia, niinkuin biljoona
ei tunnu olevan eri summa kuin triljoona. Mitä sitten enää oli väliä,
kun ikää oli yli kolmenkymmenen?

Kaikkein enimmän Dids piti äidin huoneen kukista. Aurinkohuone oli
kuin ansari... ei, kuinka tyhmä hän olikaan sanoessaan niin! Se oli
paljon parempi kuin ansari, se oli kuin keijukaisten palatsi taivaalla.
Milloin tahansa mummo salli mennä katsomaan äitiä, odotti Dids hetkisen
oven ulkopuolella, ennenkuin aukaisi sen, muistaakseen miltä se näytti.
Ja sittenkin se oli aina paljon kauniimpi kuin hän muisti, koska hän ei
voinut painaa mieleensä pitkien kultaisten auringonsäteitten kirkkautta
eikä kukkateriöiden hienoutta. Dids rakasti terälehtien kauneutta niin
kovasti, että se teki hänen päänsä kipeäksi. Hänen oli tapana kumartua
niiden puoleen ja tuijottaa niihin, kunnes hänen silmänsä eivät nähneet
muuta kuin niiden satiinimaisen täydellisyyden. Kuinka ihmeellistä,
että ne olivat eläviä! Se ajatus liikutti aina Didsin mielikuvitusta
enemmän kuin mikään muu. Ajatella, että tuo ihanan ihana, hieno
kukka oli yhtä elävä kuin hänkin, elinvoiman virratessa edestakaisin
hienosti uurretuissa suonissa samalla tavalla kuin hänen oma verensä
virtasi edestakaisin ja ympäri hänen omissa suonissaan. Dids tunsi
aina olevansa karkea, tylppäsorminen jättiläinen, tuijotettuaan
johonkin teriöön kauan aikaa. Se pani hänet toivomaan, että hän voisi
puhua hiljempää, kävellä kevyemmin, käsitellä kaikkea varovaisemmin;
se soi hänelle sellaisen tunteen kun hän melkein voisi nähdä ilman,
kirkkaan, läpikuultavan ilman, joka olisi niin paljon suloisempi
katseltavaksi kuin mikään muu, jos vain voisi sen nähdä. Joskus, jos
Dids oli katsellut jotakin kukkaa ennen maatamenoaan, hän uneksi, että
hän saattoi nähdä ilman, ja se oli paljon suloisempaa kuin päästä
taivaaseen.

Kukista he enimmäkseen keskustelivatkin, hän ja hänen äitinsä, kun he
jolloinkin puhelivat (sillä enimmäkseen he ratkaisivat arvoituksia
yhdessä tai pelasivat korttia), kukista ja siitä, mitä niille tapahtui.
Sillä mummo järjesti niin, että siellä aina oli jotakin tapahtumassa
joku narsissi availi juuri ryppyisiä valkoisia kukkiaan niin nopeasti,
että sen voi huomata, jos vain pidätti henkeään katsoessaan; tai joku
tulppaani työnsi esille pitkiä, vahvoja, vihreitä keihäitään niin
nopeasti, että äiti sanoi näkevänsä eron niissä joka puolen tunnin
päästä; tai joku käenkaali, puuhaten siististi, hiljaa kuihtui ja
pudotteli ruskettuneita vanhoja kukkiaan ja availi uusia silkkimäisiä,
kirkkaanpunaisia, pitääkseen pienen haivenisen pensaansa heleänä ja
iloisena. Kun joku kasvi alkoi käydä ikäväksi, jatkaen vain elämäänsä
vanhalla tavallaan, vei mummo sen pois äidin huoneesta joko keittiöön
tai arkihuoneeseen ja hoiti sitä niin kauan, kunnes se jälleen oli
valmis tekemään jotakin huvittaakseen äitiä. Mummo sanoi, että heidän
piti koettaa niin kovasti kuin suinkin saadakseen jotakin hauskaa
tapahtumaan äidille kaikkina eri päivinä, koska äiti oli suljettu
sisälle.

Mummo olikin taitava järjestämään asiat niin, että jotakin aina
tapahtui. Joka päivä hän toi äidille jonkin uuden kirjan kirjastosta
tai valmisti hänen pukuaan varten jotakin uutta koreaa tai vei sinne
jonkin uuden kukan katseltavaksi tai laatikollisen makeisia syötäväksi.
Didsin mielestä se ei ollut ihan oikein, että äiti sai syödä niin
paljon makeisia kuin halusi, kun hän, Dids, ei saanut kuin yhden
palasen aterian jälkeen, mutta mummo selitti äidin taudin olevan
hermosairautta, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen ruoansulatuksensa
kanssa, ja että olisi väärin, ellei hänelle suotaisi lohdutusta
makeisilla. Mummo keksi myös aina jotakin uutta käsityötä äidille,
sellaista helppoa lajia, jossa on pitkät pistot, niin että työ edistyi
juuri niin nopeasti kuin äiti halusikin, ja kun äiti väsyi siihen,
vei mummo sen pois ja teki loput itse, sanomatta ikinä mitään, kun
äiti näytteli sitä vierailleen kuin omaa työtään ja he sanoivat: "Ah,
kuinka ihania käsitöitä sinä teetkään, Lottie!" Joskus siellä oli
jotakin uutta rohdoskaupasta, uudenlaista ihovoidetta tai kynsien
kiilloitusainetta. Äiti käytti paljon aikaa kynsiensä hoitoon, ja
ne olivatkin aina kauniit. Toisinaan taas huvitettiin äitiä uudella
korttipelillä, ja hän piti niistä peleistä, joita voi pelata yksin. Tai
mummo keksi ihan uuden kampaustavan äidille, joka oli siitä mielissään
melko kauan, ja se antoi vieraille jotakin puheenaihetta.

Kerrassaan ihmeellistä oli, kuinka mummo aina voi ajatella jotakin
uutta äidille. Mutta sehän oli luonnollista, koska äiti oli hänen
oma tyttärensä... vai isäkö olikin mummon poika? Dids ei milloinkaan
muistanut sukulaisuussuhteita. Ja mitä sillä olikaan väliä, koska
perheen kaikki aikaihmiset olivat toisilleen sukua tavalla taikka
toisella.




XXXIII


Dids piti luistelemisesta, ja koska mummo hyväksyn kaikki pirteät
ulkoilmaleikit, varattiin hänelle aina aikaa siihen. Mummo oli saanut
selville, että muuan Harristownin N.N.K.Y:ssä palveleva nuori neiti
osasi luistella kauniisti, ja niin kauan kuin jää kesti, tuli hän
Gilmanvilleen kaksi kertaa viikossa antamaan Didsille ja muutamille
muille hänen koulutovereilleen luistelutunteja. Se oli äärettömän
hauskaa. Dids piti talvesta luistelun vuoksi, mutta hän piti kesästä ja
keväästä ja syksystäkin, koska kaikkina näinä vuodenaikoina oli niin
monenlaisia huvituksia. Didsin päivissä ei todellakaan ollut tarpeeksi
tunteja niille huvituksille, joissa hän tahtoi olla mukana.

Mutta ehkä hän sittenkin piti luistelemisesta kaikkein enimmin.
Hänen mielestään se oli melkein yhtä ihana kuin lentäminen, ainakin
tuhat kertaa parempaa kuin käveleminen, kops, kops, kops, toisen
jalan siirtyessä nykäyksittäin toisen edelle — sellaista kovaa
työtä — ja miljoona askelta astuttavana, ennenkuin pääsi mihinkään.
Tämän viheliäisen kompuroimisen rinnalla oli kerrassaan erilaista
vaivattomasti liukua eteenpäin yhdellä luistimella haaveellisessa
pyyhällyksessä, jonka luistelija voi muuttaa säännölliseksi ympyräksi
vain kallistamalla ruumistaan toiselle syrjälle — ympäri siinä mentiin
kuin sukeltava lintu ja päästiin juuri samaan paikkaan, josta oli
lähdettykin. Sitä ei oikeastaan tiennyt, mikä niin voimakkaasti ja
nopeasti työnsi luistelijan jäätyneen lammikon toiselle reunalle ja
jälleen takaisin. Se tuntui käyvän kuin itsestään.

Dids ajatteli joskus päiviään kuin ne olisivat sellaisia ympyröitä.
Kun nousi vuoteesta tuntui siltä kuin liukuisi pois jonnekin,
pyörisi ympäri ja kiitäisi nähtävästi hyvinkin kauas, ja kuitenkin
yön tullessa sai huomata olevansa jälleen turvallisesti ja terveenä
samassa paikassa, mistä oli lähtenytkin liikkeelle, riisumassa samoja
vaatteita, jotka oli pukenut ylleen, ja valmiina menemään samaan
mukavaan vuoteeseen, josta oli aamulla karannut lattialle.

Mummollakin oli ympyränsä, jonka hän kiersi joka päivä, mutta hyvin
erilainen kuin Didsillä. Ja äidilläkin, vaikka hänen ympyränsä oli niin
pieni. Mutta se oli yhtä selvästi näkyvissä, ja Dids tunsi kaikki sen
sileät kaarteet yhtä hyvin kuin omansakin.

Se alkoi ensimmäiseksi aamulla, kun mummo meni sulkemaan äidin ikkunan
ja sytyttämään tulta. Noin vuosi sitten, kun Dids oli ollut kahdeksan
tahi yhdeksän vuotias, mummo oli muurauttanut sinne uunin, koska (sanoi
hän) leimuava takkavalkea ilahdutti niin suuresti kaikkia potilaita.
Äiti kääntyi mielellään vuoteessaan toiselle kyljelleen voidakseen
katsella kirkkaita liekkejä ja kuunnella tulen iloista rätinää.
Kun huone hetkistä myöhemmin oli lämmennyt, huusi mummo Didsille
ullakkokerrokseen, että nyt oli hänen vuoronsa, sillä kuta vanhemmaksi
Dids tuli, sitä enemmän antoi mummo hänen auttaa äitiään. Dids sääli
niin äiti-raukkaansa, että mielellään palveli häntä. Kun mummo kutsui,
kietaisi Dids ylleen aamunuttunsa, pisti tohvelit jalkaansa, kiiti
portaita pitkin alas toiseen kerrokseen, kaatoi lämmintä vettä äidin
kauniiseen heleänpunaiseen pesuvatiin ja laittoi saippuan, pesuvaatteen
ja pyyheliinan kuntoon. Sitten tuntien itsensä tärkeäksi, hän seisoi
vuoteen vieressä ojentaakseen äidilleen eri esineet sitä mukaa kuin hän
tarvitsi ja pitääkseen käsikuvastinta niin, että äiti voi kiinnittää
pitseillä reunustetun aamumyssynsä suoraan. Tällä välin mummo valmisti
aamiaista.

Sitten Dids palasi yläkertaan omaan huoneeseensa pukeutumaan ja
kampaamaan tukkaansa (sillä mummo oli opettanut hänet pitämään huolta
itsestään hänen vielä ollessaan hyvin pieni, ja siihen aikaan, kun
hän oli kaksitoistavuotias, hän osasi kammata tukkansa paremmin kuin
kukaan muu). Valmistettujen herkkujen tuoksu ilmoitti hänelle, milloin
mummo toi äidin tarjottimen, ja se kiidätti hänet alakertaan omalle
aamiaiselleen. Sitten mummo laittoi äidin kuntoon siksi päiväksi,
jollakin tavoin puolittain puetuksi väljiin silkkivaatteisiin ja
kauniisiin pieniin silkkitohveleihin. Mummo oli oikein tuhlaavainen
äidin tohveleihin nähden. Hän osteli yhtä mittaa uusia. Didsistä
tuntui, että hänellä oli niitä kymmeniä pareja: kiiltäviä,
sininahkaisia, mustia samettisia, turkisreunusteisia, tupsureunaisia,
kaikki korkeakantaisia ja kapeakärkisiä. Äiti piti juuri sellaisista,
ja mummo sanoi, että koska hän ei milloinkaan kävellyt eivät hänen
jalkansa menneet pilalle, vaikka hän käyttikin sellaisia kenkiä kuin
halusi. Tuollaiset kauniit tohvelit huojensivat niin suuresti äidin
mieltä. Hän kohotti aina niin paljon aamupukunsa helmaa, että toinen
jalka näkyi, eikä se ollutkaan ihmeellistä. Ne olivat yhtä kauniit kuin
silkkisukkaiset vahajalat kenkäkauppojen ikkunoissa.

Sitten mummo ja isä siirsivät äidin hänen sohvalleen ja työnsivät
sen aurinkohuoneeseen, ja mummo toi hänelle kauniin, punaiseksi
kiilloitetun laatikon, joka oli täynnä pieniä tölkkejä ja putkia ja
harjoja ja tikkuja. Siinä oli äidin pukeutumistarpeita, kaikkea,
mitä voi kuvitella: neljän- tai viidenlaista ihovoidetta, haihtuvaa,
kutistavaa ihoa vahvistavaa, kaksoisleukaa vähentävää; erityistä
ainetta kulmakarvoille ja viidettäkymmentä mainiota keinoa käsien
ja kynsien kaunistamiseksi. Äiti näytti aina niin onnelliselta ja
pirteältä alkaessaan latoa sairasvuodepöydälle kaikkia näitä pieniä
"hassutuksia", kuten Didsin isä niitä nimitti. Noin neljännestä vaille
yhdeksän tuli vanha rouva Rader auttamaan äitiä, jos hän tarvitsi,
kun isä meni työhönsä ja Dids ja mummo pukivat ylleen päällystakkinsa
mennäkseen kouluun.

Äidiltä kului aikaa, kuten hänen oli tapana sanoa, puoli yhteentoista
saakka joka aamu pukeutumisensa viimeistelyssä. Siitä ei kukaan voisi
selviytyä lyhemmässä ajassa, jos tahtoi tehdä sen kunnollisesti, sanoi
hän. Mutta silloin hän olikin jo melkein väsyksissä siirtämisestä
ja hieromisesta ja kiilloittamisesta ja siistimisestä. Äidin oli
niin vaikea pitää käsivarsiaan ylhäällä niin pitkää aikaa. Hän
kertoi heille usein, että hänen täytyi laskea kynsiviila kädestään
viisitoista tai parikymmentä kertaa voidakseen lepuuttaa käsivarsiaan,
ennenkuin lopetti kynsiensä hoitamisen aamuisin. Äiti kiinnitti niin
mielellään huomionsa sellaisiin asioihin — kuinka usein puhelin oli
soinut sinä aamuna, kuinka monta autoa oli kiitänyt katua pitkin
yhden- ja kahdentoista välillä. Hänen oli tietysti vielä vaikeampi
kohottaa käsivartensa niin, että hän voi järjestää tukkansa, ja hän oli
usein ihan lopussa, sanoi hän, kun vihdoinkin sai kaikki valmiiksi.
Äiti-raukka, hänellä ei ollut lainkaan voimia, kuten hän sanoi.
Pieninkin ponnistus oli liian vaikea hänelle.

Noin puoli yhdeltätoista tai yhdeltätoista hän siis oli tavallisesti
valmis lepäämään ja torkkumaan tunnin verran, ellei aamupostin tuomassa
lehdessä sattunut olemaan erittäin kiihoittavaa luettavaa. Mummo oli
tilannut kolme newyorkilaista lehteä äidille, sellaisia, joissa oli
enimmin värillisiä kuvia ja muuta erikoista ja kuitenkin tuskin salli
Didsin katsella ainoatakaan niistä. Tosin hän ei sanonut, ettei Dids
saanut, mutta hän järjesti asiat niin, ettei se käynyt päinsä. Mummolla
oli mitä kummallisimpia mielipiteitä. Didsin kärsivällisyys loppui
useinkin hänen oikkujensa vuoksi.

Mutta sitä Dids ei voinut kieltää, että hänen oli hauska syödä puolista
mummon kanssa, sitten kun äidin tarjotin oli viety yläkertaan. Mummo
ei ollut lainkaan ikävä, vaikka hän suotta hätäilikin niin paljon,
kuten ainakin vanhat ihmiset. Dids toivoi silloin tällöin, että mummo
panisi hieman enemmän huomiota pukuihinsa. Hän ei milloinkaan hankkinut
itselleen mitään uutta, vaan käytti yhä samaa vanhaa ompelijattaren
valmistamaa pukua. Siihen melkein ilmestyi reikiä, ennenkuin hän kävi
ostamassa uuden. Entä hänen hattunsa? Äiti sanoi joskus ettei hän
voinut ymmärtää, mihin mummo tuhlasi kaikki rahansa, — hänellä oli
rahaa pankissa, ja hän sai parempaa palkkaa kuin isä, tarvitsematta
tuhlata rahojaan kenenkään muun tarpeihin kuin omiinsa. Äiti sanoi
_näyttävän_ siltä kuin hän voisi hieman hellittää ja hankkia itselleen
vähän tyylikkäämpiä vaatteita.

Dids ei kuitenkaan oikeastaan välittänyt siitä, kuinka mummo
pukeutui. Mitä niin vanhan ihmisen olikaan väliä? Hän ei olisi ollut
Didsistä mummon näköinen, ellei olisi käyttänyt tuollaista tummaa,
yksinkertaista mummohattua. Ja hän piti sentään mummosta oikein paljon.
Toiset tytöt eivät uskoneet häntä, mutta hänestä oli hupaista oleskella
mummon läheisyydessä. Vaikka hän olikin niin vanha ja hätäilevä, halusi
Dids oleskella hänen seurassaan melko paljon. Puolista syödessään
heillä olikin hyvin hauskaa yhdessä. Mihin ikinä Dids sattui olemaan
innostunut juuri silloin — postimerkkien kokoomiseen tai erilaisiin
polkkatukan muotoihin tai luistelemiseen tahi sanaleikkeihin tai
kirjoituskilpailuun koulussa tai viimeiseen Dickensin kirjaan, jota hän
parhaillaan lueskeli — mitä tahansa se oli, mummo oli yhtä innoissaan
kuin Dids. Hänellä oli aina myös oma mielipide asiasta. Dids ei
milloinkaan juorunnut mummolle, mutta useinkin hän odotti, kunnes
mummo ehti lausua mielipiteensä jostakin, ennenkuin päätti, mille
kannalle itse asettuisi. Eipä silti, että hän aina oli samaa mieltä
mummon kanssa. Useinkin hän päinvastoin puhui eri suuntaan — vaikkapa
vain jostakin pienestä yksityiskohdasta. Mutta sittenkin Didsistä
aina tuntui kuin hänen pitäisi kuulla, mitä mummo ajattelisi jostakin
asiasta, ennenkuin hän oli varma omasta mielipiteestään — ainakin tähän
saakka, kun hän oli kaksitoista vuotias.

Mummo tiesi enemmän sanaleikkejä kuin kukaan muu ja osasi lausua paljon
runoja suoraan muistista ja kertoa kaikenlaisia hullunkurisia juttuja
vanhanaikaisista tavoista, kun hän oli ollut pieni tyttö. Heiltä
molemmilta ei milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Heidän kielensä
olivat toimessa yhtä mittaa, ja kuinka he sitten nauroivatkaan! Mummo
nauroi kuin mies, ihan hohottavasti, niin ettei hänen kanssaan voinut
olla nauramatta. Ja Didsistä nauru oli hauskaa.

Niin pitkistä kahdenkeskisistä puheluista mummo tiesi luonnollisesti
kaikki, mitä tapahtui Didsille, niin että hän voi aloittaa jonkin jutun
keskeltä, tarvitsematta selittää alkua, kuten oli tehdä pakko isälle.
Hänen olisi pitänyt selittää vielä enemmän äidille, mutta kun äiti ei
tiennyt mitään Didsin elämänvaiheista, ei juuri kannattanut kertoa
hänelle mitään, eikä Dids sitä koskaan yrittänyt. Muuten äidin vointi
ei ollutkaan kyllin hyvä, jotta hän olisi voinut paljon harrastaa
sairashuoneensa ulkopuolisia tapahtumia. Isä sanoi haluavansa kuulla
jotakin Didsin kouluelämästä, mutta hänen piti aina laskea lehtensä
syrjään kysyäkseen: "Kuka se neiti Drummond oikein on?" vaikka oli
miljoonia kertoja kuullut koulun soitannonopettajasta. Tai: "Maltahan
hieman, mitä harjoitusta sinä tarkoitat?" Ja se hidastutti asioita niin
ja sen selittämiseen kului Didsiltä niin paljon aikaa, että kun hän
pääsi takaisin siihen, mitä oli tapahtunut, hän oli menettänyt koko
intonsa. Isällä ei koskaan ollut niin paljon harrastusta aluksi. He
eivät päässeet kovinkaan pitkälle.

Mutta mummon kanssa sai aina käydä suoraan asiaan: "Se näytelmä, jota
kahdeksas luokka harjoittelee, — niin, Lorina Sheldon ei sittenkään
saa näytellä siinä Rowenan osaa." Tai: "Siellä lammen rannalla tuli
sama suuri koira luoksemme ja leikki taas kanssamme." Mummo tiesi, kuka
Lorina Sheldon oli, ja hänelle oli entisestään tuttu tuo iso hauska
koirakin, joka leikki heidän kanssaan heidän luistellessaan. Niin,
ateriat olivat mummon seurassa hyvin hauskoja.

Iltapäivällä tuli joko vanha rouva Rader takaisin, tai se sattui
olemaan jokin noista kolmesta päivästä, jolloin siivoojatar tuli
sinne, niin ettei äiti jäänyt yksikseen, kun Dids ja mummo kävelivät
kouluun yhdessä. He eivät useinkaan palanneet kotiin yhdessä puoli
neljän aikaan, vaikka Dids vapaina iltapäivinään tavallisesti menikin
mummon luokkahuoneeseen katsomaan, oliko mummo jo valmis lähtemään.
Jos siellä oli vain muutamia ihmisiä odottamassa, istuutui Didskin
odottamaan. Mutta useinkin oli mummon pöydän ympärillä niin suuri
ihmisryhmä, että hän jätti sikseen. Joskus oli mukavaa istua siellä
ja kuunnella, mutta useimmiten se tuntui Didsistä väsyttävältä, eikä
hän voinut käsittää, miten ihmeessä mummo voi sietää noita kummallisen
näköisiä naisia, joiden puvuissa ei ollut mitään tyyliä ja joilla usein
oli likanaamainen lapsi mukanaan, Didsistä näytti kuin heillä aina
olisi jokin kovanonnen loru kerrottavana mummolle, ja mummo kuunteli
heitä silti hartaasti, ikäänkuin parhaimpia ystäviään. Voi, kuinka he
jaksoivatkaan jauhaa asioita! Dids oli jo haukottelemaisillaan leukansa
sijoiltaan, kun mummo näytti vasta saavan suuvuoron.

Se oli muuan mummon väsyttäviä menettelytapoja. Ei kukaan toinen
opettaja sietänyt jankkaavia äitejä, sillä tavalla kuin mummo. Dids
toivoi usein, että mummo oppisi ajamaan heidät tiehensä, yhden joka
minuutti, niinkuin neiti Slocum, hänen oma opettajansa, seitsemännellä
luokalla. Neiti Slocum väittelikin siitä usein mummon kanssa ja sanoi,
että hän totisesti oli ansainnut palkkansa opetettuaan koko päivän,
vaikkei häneltä puijattaisikaan sitä pientä huvia, josta hän ehkä sai
nauttia niinä siunattuina päivinä, kun ei ollut opettajienkokousta.
Eikä hän ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi lisätä tunteja työpäiväänsä
vain senvuoksi, ettei rouva Wienerschnitzel tullut toimeen herra
Wienerschnitzelin kanssa. Mitä se _häntä_ liikutti, oli neiti Slocumin
tapana kysyä mummolta. Puhumattakaan siitä, että mummo piti huolta
kaikista koulutalon kasveista lepoaikanaan. "Teidän kasvinne ovat aina
hyvässä kunnossa", sanoi neiti Slocum. "Miksi ette tyydy siihen? Miksi
vaivaudutte hoitamaan muidenkin kasveja? Jättäkää vanhat sananjalat
käpristymään ja kuihtumaan, elleivät muut opettajat kastele niitä."
Mummo oli valmis vastaamaan tähän, että hän piti kasvien hoitamisesta
eikä voinut katsella niitä kuihtuneina, koska hän hyvin tiesi, mitä
niille oli tehtävä.

"Muuta kiitosta ette siitä saakaan!" sanoi neiti Slocum, näpsäyttäen
sormiaan. "Muut opettajat saavat siitä kunnian osakseen. Kukaan ei edes
tiedä teidän sitä tekevän."

Tähän mummolla ei näyttänyt olevan erityistä vastausta. Mutta hän
kiiruhti silti heti hoitamaan kukkia. Tietysti ajatteli Dids, kun
mummolla ei milloinkaan ollut mitään, mitä oikeastaan voi nimittää
hauskuudeksi tai huviksi, varsinkaan niin vanhalla iällä, eivät nuo
ylimääräiset työtunnit ehkä riistäneetkään häneltä mitään samalla
tavalla kuin nuorelta ja kauniilta neiti Slocumilta. Ehkä mummo pitikin
siitä. Aikaihmisestä ei voinut sanoa mitään varmaa — he pitivät
niin kummallisista asioista, erittäinkin tuollaiset vanhat, jos he
muuten pitivätkään mistään samalla tavalla kuin Dids. Kun sitä oikein
ajatteli, täytyi sen kai johtua siitä, että mummo mielellään piti
jokaista luomakunnan jäsentä niskoillaan, muuten hän ei sallisi sitä.

Ehkä he vaivasivat häntä senvuoksi, ettei hän milloinkaan näyttänyt
väsyvän kuuntelemaan. Siinä oli omituista — hänen kasvonsa näyttivät
usein hirveän vanhoilta ja harmailta ja ryppyisiltä, ja joinakin
päivinä olivat hänen hartiansa niin kumarassa kuin hänet olisi
taivutettu sellaiseen asentoon, mutta kun hän katsoi johonkuhun, eivät
hänen silmänsä näyttäneet milloinkaan väsyneiltä. Ei lähimainkaan niin
väsyneiltä kuin neiti Slocumin silmät usein.

Vaikka Dids näin nurisi siitä, että muut ihmiset vaivasivat mummoa niin
paljon, ei se hämmästyttänyt häntä. Hän itsekin kiiruhti aina silloin
mummon luo, kun sattui jokin kiusa. Kun tuli jotakin vaikeuksia,
kiiruhti jokainen päätä pahkaa rouva Bascombin luo, ja niin teki hänen
pojantyttärensäkin. Olipa hyvin mukavaa, ajatteli Dids usein, että
perheessä oli tuollainen vanha ihminen, niin vanha, ettei mikään enää
yllättänyt eikä peloittanut häntä tai ole hänelle liikaa. Dids luuli
sen johtuvan mummon vanhuudesta, niin ettei enää ollut väliä sillä,
mitä hänelle tapahtui. Mutta se antoi Didsille ainakin sen varmuuden,
että hänellä oli jotakin, mihin tarpeen vaatiessa voi turvautua, vaikka
enimmäkseen hän tietysti ei tarvinnut sitä lainkaan kuluttaessaan
nopeasti puuhaisat, iloiset päivänsä, ajattelematta mummoa, paitsi kun
huokaili hänen pikkumaisuutensa takia kynsien ja hampaiden hoitamisessa.

Monina iltapäivinä, kun hänellä oli jotakin määrättyä tekemistä koulun
loputtua, Dids ei edes katsahtanut mummon huoneeseen, lähti vain
suoraan toimittelemaan asioitaan, soittotunnille tai koulun laulukuoron
harjoituksiin tai jääpallokilpailuun urheilukentälle, tai ehkä oli sinä
iltapäivänä mentävä tanssikouluun, johon mummo hänet oli pannut, kun
hän nyt oli suuri kaksitoistavuotias tyttö.

Lauantai-aamuisin saattoi ryhmä hänen tovereitaan, seitsemännen luokan
tyttöjä, matkustaa Harristowniin raitiovaunussa ja pitää äärettömän
hauskaa N.N.K.Y:sen uima-altaassa uimaopettajan johdolla. Mummo oli
jollakin tavalla saanut toimeen, että hekin pääsivät sinne, vaikka
olivat Gilmanvillen eivätkä Harristownin tyttöjä. Dids muisteli
kuulleensa mummon asuneen jonkun aikaa Harristownissa, ja hänen
vaikutuksensa N.N.K.Y:een oli ehkä peräisin niiltä ajoilta. Mummon
valta oli toisinaan hyvin mukava asia.

Aina, niin säännöllisesti kuin kello nakutti, Didsin piti harjoitella
tunnin verran pianonsoittoa, puoli tuntia ennen illallista ja puoli
tuntia sen jälkeen. Ja hänen piti aina mennä pelaamaan korttia äidin
kanssa ennen nukkumista. Ja mummo järjesti aina niin, että hänellä
oli puolituntinen vapautta ennen maatamenoa, voidakseen lukea, mitä
kulloinkin halusi, ja mennä sitten vuoteeseen mieli täynnä lempikirjan
suomaa nautintoa.

Niin, siihen aikaan, kun Dids sulki silmänsä yöksi oli hänen takanaan
toimelias päivä: hän oli keveästi kiertänyt laajan ympyrän, johon
sisälsivät koulu, soittotunnit, herkulliset ruoat pöydässä, huvitukset,
äidin hoitaminen, lukeminen ja paljon leikkiä — eikä Dids todellakaan
tiennyt, mikä häntä niin voimakkaasti ja nopeasti kiidätti sen ympäri.

Se tuntui sujuvan ihan itsestään.




XXXIV


Kun Dids oli viiden- ja kuudentoista välillä, otti hän äkkiä vauhtia
ja alkoi kasvaa niin nopeasti, ettei hänen hameittensa helmoja ehditty
oikein pidentää. Hän ei kasvanut ainoastaan tuumissa. Syyskuussa, kuten
hän joskus sanoi itsekseen, hän oli vielä ollut vain lapsi, vaikka
olikin aloittanut ensi lukukautensa korkeakoulussa. Hän sipsutteli
muiden pienokaisten mukana ja hyppäsi vielä mielellään nuoraa, olipa
välistä piilosillakin, ja piti poikia vain leikkitovereina. Mutta
helmikuussa, kun hän ajatteli itseään, hän voi tuskin muistaa olleensa
sellainen pieni tyttönen. Piilosilla! Nyt hän olisi yhtä hyvin voinut
leikkiä nukeilla tai imeä peukaloaan. Hänen ruumiinsa oli melkein paria
tuumaa pitempi. Ja hän itsekin oli toinen henkilö.

Oliko hän ollut kaunis lapsi? Hän ei ollut milloinkaan välittänyt
siitä, oliko hän tarpeeksi sievä, koska oli aina leikkinyt ja
lueskellut niin ahkerasti, ettei siihen liiennyt aikaa. Mutta nyt hän
tiesi kutakuinkin, että hän oli sievä tyttö. Ja lisäksi hänet täytti
se kiihoittava huomio, että hän oli enemmänkin kuin sievä — että hän
miellytti poikia.

Hän sai sen selville kävellessään katua pitkin erään suuren pojan
kanssa. Hänen tarvitsi vain katsahtaa poikaan erityisellä tavalla — hän
ei oikeastaan tiennyt tätä tapaa, mutta kun hän tunsi olevansa täynnä
sähköä, voi hän aina tehdä niin — ja minuutissa tai parissa, vaikka
poika olisi jutellut kuinka innostuneesti pallopelistä, hän keskeytti,
katsoi takaisin häneen jollakin erityisellä tavalla ja siirtyi samalla
niin lähelle, että he koskettivat toisiinsa kävellessään. Silloin
heissä molemmissa kohisi ja vihloi päästä jalkoihin saakka, ja he
nauroivat suunnattomasti jollekin tyhjälle eivätkä oikein tienneet,
mistä puhuivatkaan. Sen oli _hirmuisen_ jännittävää.

Ja se pani kaiken muun, mitä oli ollut hänen elämässään, näyttämään
mitättömältä ja tyhmältä ja mauttomalta. Läksyt! Koripallo! Mummo!
Soitto! Luisteleminen! Runokirjat! Dids voi tuskin muistaakaan enää,
milloin hän oli ollut sellainen lapsi, että oli mokomista asioista
välittänyt. Puvut! Ne olivat nyt ajattelemisen arvoisia. Lyhyimmät
hameet, ohuimmat puserot, läpikuultavimmat sukat (vaikka tyrannimainen
vanha mummo ei hankkinutkaan niin hienoja kuin useimmat tytöt
käyttivät), pehmeän lyhyeksi leikatun tukan jokaisen kiharan oikea
asento, kynnet, niukkojen alusvaatteiden oikea kuosi... Dids nukkui
ajatellessaan näitä asioita ja heräsi mieli täynnä niitä. Ja Tug
Warneria.

Sillä hän ja Tug Warner olivat nyt ratkaisevasti ruvenneet pariksi. Tug
oli hänen "kaverinsa", vaikka mummo ei ollut sitä vielä huomannut. Dids
käveli hänen kanssaan, kuten oli nähnyt vanhempien tyttöjen kävelevän
"kaveriensa" kera. Tug vei hänet eri paikkoihin, kaikkiin niihin,
joissa mummo salli hänen käydä, ja muutamiin sellaisiinkin, joista
hän ei tiennyt mitään. Esimerkiksi, Tug vei hänet pari kolme kertaa
viikossa Petersin rohdoskauppaan ja tarjosi hänelle kaikkea, mitä hän
halusi, kalliita sekoitettuja juomiakin, joita hän ei ollut milloinkaan
halunnut, ja jotka maksoivat viisikolmatta tahi -neljättä senttiä
lasillinen. Tugin isä omisti Gilmanvillen hotellin, niin että Tugilla
aina oli paljon rahaa, ja hän tiesi aina kauppamatkustajien kertomat
viimeiset pilat.

Istuen kuin orrella korkeilla tuoleillaan marmorisen myyntipöydän
ääressä nämä molemmat korkeakoulua käyvät nuoret nauttivat niin
hitaasti kuin suinkin jäätelöstä ja jauhetuista pähkinöistä ja
hillotuista hedelmistä ja paksusta oivallisesta siirapista ja
sulatetuista alteakakuista valmistettua sekoitusta, katsellen toisiaan
hanojen takaisissa suurissa kuvastimissa ja käännellen päätänsä
sinne tänne ihaillen itseään, kohdaten toistensa silmät kuvastimessa
ärsyttävästi, nauraen ääneen ja tyrkkien toisiaan. Joskus he
kuuntelivat mielellään tarjoilijankin leikinlaskua, mutta toisinaan,
kun hän kävi liian iloiseksi, koettivat he turhaan nolata häntä. Dids
tiesi kaikkien kauppaan tulleiden katselevan ja kuuntelevan heitä. Se
herätti hänessä huimaavan kiihoittavan tunteen, jota hän luuli huviksi.
Se oli samanlaista kuin hänen katsoessaan syvälle Tugin silmiin, kun
he jälkeenpäin kävelivät yhdessä, heiluvien käsien silloin tällöin
koskettaessa toisiinsa.

Joskus, kun hän oli palannut kotiin omaan huoneeseensa omien
kuluneitten kirjojensa joukkoon tai istui pianon ääressä, jonkin
hopeanheleän, hyvin muistiin painuneen sävelen helkkyessä hänen
sormiensa alla, tai lepäsi rauhallisena ja torkkuvana pienessä
huoneessaan sen jälkeen kun valo oli sammutettu — joskus noiden
makeisten siirapinmaku tuli mieleen ja teki hänet melkein
pahoinvoivaksi, samoin kuin hän inhoten muisteli kaupassa
vetelehtineitä miehiä, jotka olivat erikoisesti katselleet häntä ja
nauraneet hänen tempuilleen. Mutta se oli vain ohimenevä. Hän oli
aina valmis aloittamaan uudestaan, ellei muun vuoksi, niin ainakin
sentähden, että häntä lämmitti ja miellytti muiden tyttöjen kateus.

Hän ei koskaan puhunut siitä mummolle, joka ei sivuuttanut Peterin
rohdoskauppaa matkallaan koulusta kotiin.

Hän ei vielä ollut sallinut Tugin suudella, vaikka arvasikin Tugin
tekevän niin jonakin päivänä. Hän oli romaaneissa lukenut paljon
suutelemisesta ja siitä, kuinka ihmeelliseltä se tuntui tytöstä, ja
saadessaan silloin tällöin mennä eläviinkuviin, ja katsella siellä
jotakin kuvaa, jossa sankari ja sankaritar vaihtoivat pitkän, tiukan
filmisuudelman, hän vapisi päästä jalkoihin saakka. Niin, sen täytyi
olla ihmeellisiä!

Katsellessaan Tugia monta kertaa päivässä Dids ei nähnyt häntä, vaan
viimeisen näkemänsä filmisankarin kalpeat, teräväpiirteiset kasvot
ja ammattimaisesti leimuavat silmät. Mutta vaikka hän ei nähnyt itse
Tugia, tunsi hän Tugin, kun tämä painautui likemmäksi häntä. Silloin
eivät lämpö ja värähtely johtuneet valkoisen kankaan varjosta, vaan
todellisesta, elävästä pojasta. Se oli äärettömän kiihoittavaa.

Neiti Mann, englantilainen kirjallisuuden opettaja, ja herra Leonard,
laskennon iäkäs lehtori, joka oli ainakin nelikymmenvuotias,
hätääntyivät Didsin äkillisestä huonosta lausumisesta ja
tarkkaavaisuudesta luokalla, vaikka hän tavallisesti oli niin etevä.
Kun he panivat hänet kovalle, katseli Dids vain haaveilevasti ja näki
jotakin, missä oli sekaisin kalpeita piirteitä ja hämmentävää nuorta
poikaa. Kuinka kuivilta ja mitättömiltä hänen läksynsä tuntuivatkaan!
Kuinka hän olisi voinut innostua kirjallisuuteen, lueskella satoja
vuosia sitten kirjoitettua näytelmää jossa kerrottiin vain noituudesta,
keijukaisista ja muista mahdottomista asioista, joita ei kukaan voi
uskoa — miehestä, jolla oli aasin pää! Ikäänkuin sellaista olentoa
voisi olla olemassa. Ja keijukaiskuningattaresta, joka oli niin tyhmä,
että rakastui häneen.

Neiti Mann luki huolellisesti korostaen:

    "Nyt istu kukkasille, aasi kulta,
    hyväilyn poskellesi saat sa multa;
    siloiseen päähäs pistän ruususen
    ja suurenmoista korvaas suutelen."

Hän keskeytti katsoen Didsiin vihaisesti ja sanoi: "Neiti Bascomb, te
ette kuuntele nytkään. Ettekö voi _tuntea_ tämän kohdan huumoria ja
ivaa?"

Ei, vilpittömästi sanoen, Dids ei ymmärtänyt, että kaikessa tuossa
lorussa oli mitään hänelle. Kerran, kun neiti Mannin itsepäisyys, että
hänen piti kiinnittää huomionsa tähän tyhmään tarinaan, vaivasi häntä,
ryhtyi hän vastustamaan: "Suoraan sanoen, neiti Mann, se kuulostaa
minusta pelkältä lorulta. Nykyään ei enää kukaan usko loitsuihin,
lumoamisiin eikä mihinkään sellaiseen. Kuinka kukaan välittäisi niin
paljon mokomasta tarinasta, että jaksaisi kiinnittää ajatuksensa
siihen? Se on niin mahdoton. Hänen täytyi kai huomata, että miehellä
oli aasin pää."

Neiti Mann oli tyytyväinen saatuaan kiihoitetuksi väittelyyn tuon
tytön, joka oli ennen ollut hänen parhain oppilaansa. "Hän näkikin
sen", sanoi hän innokkaasti. "Titania näki sen, mutta hän oli lumottu,
niin että se hänestä näytti kauniimmalta kuin miehen pää."

"Oh, kuinka hän olisi voinut!" huudahti Dids. "Kukaan ei voisi niin
erehtyä. Minä tarkoitan juuri sitä. Ette tekään voi sitä uskoa, koska
se on niin mahdotonta. Ja ruveta äkkiä rakastamaan aasin päätä ilman
mitään muuta syytä kuin että hänen silmiään oli sivelty jollakin
kasvinesteellä. Ei, neiti Mann, se on ehdottomasti naurettavaa."

"Minä otaksun teidän luulevan itseänne täysin päteväksi sitä
arvostelemaan", sanoi neiti Mann ratkaisevaan tapaansa. Hän oli
vasta äsken päässyt korkeakoulusta ja käytti usein hyvin ivallisia
persoonallisia huomautuksia, herättääkseen oppilaissaan rakkautta
kirjallisuuden kauneuksia kohtaan.

Dids ei välittänyt hänen puheistaan, kun oli taas vaipunut haaveilevaan
raukeuteensa. Mitä hän huoli muista ihmisistä! Tämän jälkeen hän
teeskenteli kirjallisuustunneilla ehdotonta alistumista kaikkeen, mitä
neiti Mann sanoi. "Kyllä, neiti Mann", mumisi hän mukautuvasti kuin
tuhannen penikulman päästä.

Ja: "Niin, herra Leonard", lempeällä äänellä katsellen hänen ryppyjään
ja harmaantuvaa tukkaansa ja ihmetellen, oliko hän milloinkaan ollut
nuori ja kosketuksesta värähtelevä, kävellessään jonkun rinnalla.

       *       *       *       *       *

Koulun perinnäistapojen mukaan heillä oli Lincolnin syntymäpäivänä
harjoituksia — soittoa ja eräs puhuja kaupungista. Kello kymmenen
aikaan aamulla oppilaat marssivat kokoussaliin, alempien luokkien
oppilaiden ravatessa pienillä jaloillaan kiihkoissaan siitä,
että saivat poistua omilta luokiltaan lukuaikana, ja pitkien
korkeakoulupoikien laahustaessa sisään, kädet housuntaskuissa,
ikävystyneinä jo edeltäpäin näihin ylimääräisiin jaaritteluihin.

Soitannon opettaja oli harjoittanut useita erityisiä soittokappaleita,
ja kaikki koulun kuoroon kuuluvat oppilaat istuivat eturiveissä hyvin
innostuneina, kylmäkiskoisesta ulkomuodostaan huolimatta, koska heillä
oli tärkeä osa ohjelmassa. He olivat jo unohtaneet, kenen syntymäpäivää
nyt vietettiin, eikä heidän mielessään tällä hetkellä ollut muuta kuin
se toivo, että sopraanot laulaisivat korkeat nuotit hieman paremmin
tällä kertaa kuin viime harjoituksissa.

Herra Elliott, koulun johtaja ja heidän maailmaansa komentava kenraali,
marssi lavalle vieden sinne mukanaan pitkän vanhan miehen, hyvin
suoran, hyvin vaikuttavan ja kauniimmin pukeutuneen kuin kukaan oli
Gilmanvillessä. Hänen asentonsa, kun hän seisoi siellä valkoinen pää
komeasti pystyssä, pani hänet näyttämään historialliselta henkilöltä.
Hän katseli uteliaasti ja tarkasti kaikkien näiden neljänsadan lapsen
kasvoihin, kun he totellen herra Elliotin antamaa merkkiä nousivat
seisaalle osoittamaan kunnioitusta hänelle, jota he eivät ollenkaan
tunteneet, sillä vaikka herra Elliott olikin kymmenen päivää sitten
ilmoittanut heille puhujan nimen, oli heidän mieleensä silloin painunut
vain se, ettei helmikuun kahdentenatoista päivänä olisi mitään
lukemista kymmenestä yhteentoista. Se oli niin tärkeätä, että senvuoksi
kannatti melkein käydä harjoituksissakin. Nyt kun heihin suuntautui
tuo ihan suora katse hyvin läpitunkevista teräksenvärisistä silmistä,
istuivat he suorempina koettaen muistella, mitä herra Elliott oli
sanonut puhujasta.

Dids oli ihan hätkähtänyt osakseen tulleesta eloisasta katseesta.
Hänestä tuntui siltä kuin puhuja olisi todella nähnyt hänet, todella
kiinnittänyt häneen huomionsa. Kuka hän siis olikaan? Oliko herra
Elliott sanonut häntä jonkun yliopiston rehtoriksi? Vai oliko hän
joku kuuluisa kemisti? Vai korkeimman oikeuden tuomariko? Kun he
istuutuivat, kuiskasi hän Florence Ringille: "Keneksi herra Elliott
sanoikaan...?"

Kuullessaan hänen ensimmäisen sanansa Florence kohotti kulmiaan ja
hartioitaan merkiksi, ettei hänelläkään ollut siitä aavistusta.
Esitykset alkoivat.

Dids lauloi mielellään mukana kuorossa. Kun hän istuutui laulettuaan
oikein sydämensä pohjasta Olaf Trygvasonin altto-osan, tunsi hän
olevansa kuin eri ihminen. Soitto tunkeutui aina Didsin läpi täyttäen
hänet kokonaan sävelillään. Se karkoitti kaiken muun hänen mielestään,
niin että hän sen loppuessa tunsi olevansa ihan tyhjä ja avoin
seuraavalle aistimukselle.

Seuraava aistimus, joka suuntautui häntä kohti, oli puhujan ääni.
Se oli kuin urkujen kumea sävel. Gilmanvillen asukkailla oli yhtä
vähän ollut sellaista ääntä kuin heillä oli sellaisia vaatteitakaan.
Jokainen kokoussaliin saapunut istui hyvin hiljaa, kuunnellen tuota
ääntä, vain muutamien tarkatessa hänen sanojaan. He eivät yskineet
eivätkä siirrelleet jalkojaan, kuten tavallisesti tekivät esitelmien
aikana, eivätkä katselleet taakseen nähdäkseen, kuka sieltä näin
myöhään tuli. Dids kuunteli hartaasti muiden kanssa, ja vaikkei hänkään
useimpien muiden lasten tapaan olisi kyennyt kertomaan, mitä tuo
sointuva, sivistynyt ääni oli sanonut hänelle, tunsi hän kuitenkin
sen sanoneen melko paljon. Nähtävästi he tunsivat kaikki samaa, sillä
kun he poistuivat kokoussalista esitysten loputtua, kävelivät kaikki
pienet lapset hiljaa, ja kaikkien vanhempien lasten kasvot näyttivät
haaveellisilta.

Didsin ja kaikkien muidenkin kuoroon kuuluvien oppilaiden oli pakko
odottaa omaa merkkiään voidakseen nousta ja lähteä pois, kunnes
alempien luokkien oppilaat olivat poistuneet käytävistä. Hänen
hämmästyksekseen, juuri kun he vihdoinkin saivat nousta seisaalle
lähteäkseen, kääntyi herra Elliott, joka oli jutellut vanhan, etevän
puhujan kanssa, häneen päin ja kurottautunut lavan reunan yli
huomautti: "Voitteko viipyä vielä hetkisen? Tohtori Levering haluaa
puhella kanssanne."

"Minunko kanssani?" kysyi Dids katsoen olkansa yli saadakseen varmuuden
siitä, ettei herra Elliott puhunut jollekulle hänen takanaan.

"Niin. Tulkaa tänne sivuportaita myöten, että saan esitellä teidät",
sanoi herra Elliott.

Niinpä sitten tapahtui, että viimeiset korkeakoulupojat ja tytöt,
kääntäessään päätänsä menossa halliin, näkivät hämmästyksekseen Dids
Bascombin seisovan lavalla ja tervehtivän kädestä sitä herraa, joka oli
äsken puhunut. "No, mitä sinä tiedät tuosta?" kysyivät heidän kohotetut
kulmakarvansa toisiltaan, kun he marssivat pois eri saleihinsa.

Dids itsekin oli suunnattomasti hämmästynyt. Olihan perin kiihoittavaa
seisoa siellä johtajan ja toiselta paikkakunnalta saapuneen kuuluisan
miehen rinnalla, jonka pitkä vartalo Didsin mielestä näytti
juhlalliselta ja arvokkaalta senvuoksi, että se tällä haavaa oli hänen
maailmansa keskus. Mitä ihmettä se herra aikoi hänelle sanoa?

Herra Elliott, jonka muuan viittaileva vahtimestari kutsui pois
lavalta, jätti koulutytön ja vanhan herran kahden kesken.

Nyt, kun he seisoivat näin vastakkain, Dids tunsi hänestä säteilevän
elävän voiman vaikutusta. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeasti, ja
hän tuijotti vanhaan herraan jäykästi pelästyneillä, melko suuriksi
auenneilla silmillään. Vieras taivutti valkoisen päänsä lähemmäksi
kukoistavia kasvoja ja sanoi hiljaa: "Minua hämmästytti niin kovasti
yhdennäköisyys teidän ja erään rakkaan nuoruudenystäväni välillä, jota
rakastin lapsuudestani saakka ja jonka kanssa asuin yliopistossa, että
kysyin teidän nimeänne. Se on sama kuin hänen."

Hän keskeytti ja näytti epäröivän kuin pelkäisi kysymyksen lausumista;
sitten hän sanoi syvällä äänellä: "Oletteko sattumalta John
Bascombin pojantytär?" Hän lausui tuon nimen sellaisella erityisellä
äänenpainolla kuin se olisi hänestä muita nimiä erilaisempi.

Siitä hetkestä alkaen, kun vieras puhutteli häntä, oli vanhan miehen
täyteläisen ja magneettisen persoonallisuuden pelkkä läheisyys tehonnut
Didsiin sydänjuuria myöten, hän oli vielä kypsymätön, vaikutuksille
altis ja kokemuksista kovettumaton. Hänen kysymyksensä ja tutun nimen
lausuminen niin hellästi kuin se olisi pyhä, järkytti häntä niin,
ettei hän voinut puhua mitään. Hän nyökkäsi vain mykkänä, tuijottaen
vierasta silmiin ja saaden niistä omaansa hakevan nuoruuden nopealla,
ahneella tavalla enemmän elinvoimaista ainesta elämänkatsomukseensa
kuin monista perättäisistä viikoista. Se virtasi häneen, tämä uusi,
heti hyväksytty elämän aines; hänen omansa tuli hakemaan häntä. Jokin
tuntematon sopukka hänen sydämessään oli ollut tyhjä ja odottanut juuri
tätä kultaista virtaa, tätä syvyyksien ja suuruuden käsittämistä... Se
ei voinut milloinkaan enää olla tyhjä.

Hän ei tajunnut vähääkään siitä, mitä hänelle tapahtui. Hän tunsi vain
haluavansa itkeä, mutta tiesi samalla, ettei se sopinut.

Vanha mies katsoi häneen kuin matkojen päästä ja hymyili kuin hän olisi
aina tuntenut hänet. Dids ei voinut siirtää katsettaan hänestä. Kun
hän nyökkäsi, syventyi vieraan katse. Hän puristi Didsin käden omaansa
voimakkaasti ja lämpimästi ja sanoi: "En voi toivottaa teille mitään
parempaa, kuin että teistä kehittyisi samanlainen nainen kuin hän oli
mies."

Se kuulosti Didsiltä rukoukselta. Häntä halutti nyt yhä enemmän itkeä.
Mutta hän puri vain huultaan ja nyökkäsi ääneti ikäänkuin jälleen
yhtyisi hänen sanoihinsa, vaikkei nyt kuullutkaan muuta kuin syvän
tunteellisen äänen kaikua. Vasta monen tunnin kuluttua hän oikeastaan
kuuli hänen sanansa.

Hallien kellot alkoivat kovasti kilistä. Herra Elliott ilmestyi äkkiä
takaisin. "Ah, tuo on hänen luokkakellonsa!" sanoi hän hermostuneesti.
_"Me emme saa myöhästyttää häntä luokalta!"_

       *       *       *       *       *

Luento käsitteli englantilaista kirjallisuutta, ja lausuminen oli jo
alkanut. Florence King töhersi jotakin paperipalaselle ojentaen sen
Didsille. "Mitä taivaan nimessä hän sinusta tahtoi?"

Dids kirjoitti takaisin: "Hän oli tuntenut isoisäni."

Florence nyökkäsi, hänen uteliaisuutensa tyyntyi, ja hänen
harrastuksensa tähän asiaan lakkasi äkkiä. Hän lähetti Didsin
selityksen kaikille muille samassa rivissä istuville ja kaikki
nyökkäilivät pettyneen näköisinä, koska siihen, mikä oli näyttänyt niin
jännittävältä, olikin vain niin jokapäiväinen ja epädraamallinen syy.

Anton Zaleski nousi seisaalle ja luki ääneen happamesti ja
häpeilevästi, jollainen tapa on hyväksytty kouluissa korjaamaan
runouden tyhmyyksiä:

    "Kun hänet kohtasin mä metsäss' äsken
    en malttanut ma olla sättimättä:
    hän lemmittynsä päähän karvaiseen
    kukista kietoi tuoreen seppeleen."

Kun hän istuutui, ojensi lähin oppilas hänelle tottuneen ovelasti
Didsin ilmoituksen, jolloin hänkin nyökkäsi hieman pettyneen näköisenä.

Kukaan ei sitten puhunut Didsille siitä uudestaan. Se haihtui heti
jokaisen mielestä.

Puolenpäivän aikaan Dids käveli kuten tavallisesti, mummon kanssa
koulusta kotiin. Hän tiesi, ettei mummo ollut nähnyt tätä kohtausta,
sillä hän oli poistunut salista viidennen luokkansa mukana ensimmäisten
joukossa. Mutta vaikka hän tiesi, että mummo olisi äärettömästi
innostunut siitä, tuntui hänestä siltä kuin hänen olisi vaikea siitä
puhua. Mutta miksi? Oliko syynä ujous vai kykenemättömyys löytää
oikeita sanoja? Ehkä hän ei vielä tiennyt, mitä itse tunsi siitä
tai millaisella äänenpainolla pitäisi siitä mainita. Hänestä oli
tarpeellista säilyttää sitä omana tietonaan jonkun aikaa, kunnes se
asettuisi rauhaan eikä enää näyttäisi niin omituisesti erilaiselta kuin
kaikki muu, mitä hänelle oli ennen tapahtunut. Hän avasi monta kertaa
suunsa kertoakseen mummolle, mutta alkoikin aina puhua jostakin muusta.
Hän ei voinut ymmärtää, kuinka aloittaisi.

Se säilyi kuitenkin niin pysyväisesti hänen mielessään, että hän
hämmästyi, kun illallisaika koitti ja päivä oli mennyt. Hänen
ajatuksensa olivat kääntyneet niin sisäänpäin, ettei hän muistanut,
mitä oli tehnyt. Mutta hän tiesi, että hänen tosiaan piti kertoa se
mummolle, eikä se enää tuntunut niin vaikealtakaan. Juuri niinkuin
hän oli ajatellut: Se oli painunut hieman enemmän muiden vaikutelmien
tasalle. Kun he pesivät astioita illalla, sanoi hän: "Mummo, se tohtori
Levering, joka puhui tänään, kutsui minut lavalle ja kysyi minulta,
olenko minä John Bascombin pojantytär. Ja kun myönsin olevani, sanoi
hän tunteneensa isoisän ollessaan yliopistossa."

Hän oli tiennyt mummon innostuvan asiaan. Mutta hän ei ollut
uneksinutkaan, että mummo voisi muuttua tuollaiseksi... kalpeaksi ja
hurjaksi, käsien jäykistyessä sen lautasen ympärille, jota hän piteli
käsissään. Hän käänsi päätänsä hitaasti.

"Mitä sinä sanoitkaan, Dids?" kysyi hän kuin ei olisi uskonut korviaan.

Kun Dids oli toistanut uutisensa, kuivasi mummo nopeasti kätensä ja
kiiruhti puhelimeen. Dids kuuli hänen puhuvan nähtävästi herra Elliotin
kanssa. Hän hengitti niin kiivaasti kuin olisi juossut. "Puoliyhdeksän
junassako? Onko hän jo matkalla asemalle? Siinä tapauksessa ehdin
puhella hänen kanssaan vähän aikaa. Kyllä minä kiiruhdan." Hän ripusti
kuulotorven paikalleen ja huusi Didsille: "Nopeasti, nopeasti nyt! Ota
pian päällystakkisi", ja alkoi kiskoa omia päällysvaatteita ylleen.

Tuokion kuluttua he olivat ulkona, juoksivat raitiovaunua kohti ja
kymmenen minuuttia myöhemmin poistuivat siitä aseman edustalla.

Kaikki tämä hämmästytti Didsiä, ja mummon kasvojen ilme suorastaan
peloitti. Mummo oli sennäköinen kuin ei tietäisi maailmassa olevankaan
muita ihmisiä. Hän nieleskeli pitkään, availi ja puristeli nyrkkiin
käsiään ja näytti niin omituiselta. Dids pelkäsi hänen tekevän
jotakin kummallista, mikä panisi ihmiset tuijottamaan häneen. Hän
oli sennäköinen kuin voisi purskahtaa itkuun milloin tahansa. Mutta
Dids otaksui luonnollisesti, etteivät niin vanhat ihmiset kuin mummo
osanneet itkeä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mummon vuodattavan
kyyneliä tai näyttävänkään olevan itkemäisillään. Didsin mieleen ei
ollut ennen juolahtanut, että mummo voisi tuntea erikoisesti jotakin
— kuten itkemishalua tai sen torjumista. Ajattelematta sitä lähemmin
hän oli aina pitänyt varmana, että mummon tunteet olivat kaikki
kuolleet jo aikoja sitten. Hänen oli nyt kiusallista istua vastapäätä
raitiovaunussa ja katsella outojen tunneaaltojen liikuttamia tuttuja
kasvoja, jotka hän oli aina nähnyt niin tyyninä ja hymyilevinä ja
vakavina. Hän toivoi, ettei mummo vain purskahtaisi itkuun näin
julkisessa paikassa. Mitähän ihmiset siinä tapauksessa ajattelisivat?
He tietysti tuijottaisivat häneen ihmeissään ja tuijottaisivat nytkin,
jos vain sattumalta katsoisivat mummon kasvoja, vaikka hän istui niin
suorana ja hiljaa. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Olihan isoisä ollut
kuolleena jo kymmeniä vuosia. Dids oli aina otaksunut, ettei mummo
häntä enää muistellut.

He eivät nähneet tohtori Leveringiä odotussalissa. Kello oli jo
kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan. Juna lähtisi kymmenen minuutin
perästä. Mummo katseli ympärilleen ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin
kerran, tarkaten vuoron perään kaikkia ihmisiä. Sitten hän meni
lippuluukulle, ja Dids kuuli hänen kysyvän erästä pitkää, vanhahkoa
herraa. Lippujen myyjä oli muistavinaan vanhan herrasmiehen menneen
suoraan ovesta laiturille kuin tupakoimaan.

Mummo riensi salin läpi, jossa monet ihmiset nyökkäilivät hänelle
ja sanoivat: "Hyvää iltaa, rouva Bascomb", mutta hän ei näyttänyt
heitä huomaavankaan, vaan meni ovesta laiturille Didsin kanssa. Pitkä
rivi sähkölamppuja loi kylmää, valkoista valoaan kylmään, mustaan
keskitalven yöhön. Vain muutamat ihmiset uhmasivat pakkasta, pari
asemamiestä kärryineen, joka oli täynnä matka-arkkuja, ja muuan
edestakaisin kävelevä nainen, jolla oli pieni koira mukanaan. Ei mitään
tohtori Leveringiä — ah, kyllä, laiturin kaukaisimmassa hämärässä
päässä joku pitkä epäselvä hahmo.

Mummo käveli niin nopeasti häneen päin, että melkein juoksi. Dids
seurasi häntä hirveästi hämillään ja häveten mummon vuoksi. Mitä
tuollainen hieno, kuuluisa mies kuin tohtori Levering ajattelisikaan
heistä, kun he tunkeutuivat tällä tavalla hänen luokseen? Ja mummo oli
niin vanha ja vaatimattomasti puettu, ja päässään hänellä oli muuan
hirveimmistä hatuistaan. Dids katui, että oli lainkaan lähtenyt mukaan,
ja toivoi voivansa erota mummosta, niin ettei hänen tarvitsisi ottaa
osaa siihen kiusalliseen kohtaukseen, joka oli tulossa.

Kun tohtori näki mummon tulevan luokseen, kääntyi hän, ja kun mummo oli
lähempänä, kohotti hän hieman hattuaan valkoiselta tukaltaan, näyttäen
hämmästyneeltä ja Didsin mielestä, melko vastahakoiselta ja ylpeältä.

Mummo ei aloittanut millään kohteliaisuudella, kuten sanomalla "Hyvää
iltaa" tai "Suokaa anteeksi", vaan kysyi suoraa päätä hyvin hiljaisella
äänellä kuin olisi pahasti hengästynyt: "Onko totta, että te tunsitte
mieheni? Että tunsitte John Bascombin?"

Tohtori Leveringin kasvot muuttuivat, niin että hän oli ihan eri
henkilön näköinen. Hän otti hatun päästään, ojensi kätensä mummolle
ja sanoi samalla urkumaisella äänellä, joka oli kajahdellut Didsin
mielessä koko päivän: "Onko tämä John Bascombin leski? Tätä naistako
John Bascomb rakasti?"

Ja silloin, juuri niinkuin Dids oli pelännyt, mummo alkoi itkeä,
vieläpä niin kovasti, ettei kyennyt puhumaan, ja hänen koko ruumiinsa
vapisi, mutta hän ei peittänyt kasvoja käsillään. Hän ei kääntänyt
silmiään tohtori Leveringin kasvoista. Dids oli iloissaan siitä, että
he olivat niin kaukana pimeässä, missä kukaan ei voinut heitä nähdä.
Hän tunsi olevansa hirveästi järkytetty, kun mummo itki noin, hänen
voimatta pyytää, että hän piilottaisi näkyvistä kyynelten kostuttamat
kasvonsa, joita nyyhkytykset vääristivät. Mummo koetti nyt puhua,
mutta Dids ei saanut selville hänen puheestaan muuta kuin että hän
katkonaisesti toisteli yhä samaa: "Te tunsitte Johnin. Te tunsitte siis
Johnin. Siitä on kulunut pitkä... niin kovin pitkä aika... kun olen
puhutellut henkilöä, joka on tuntenut Johnin."

Tohtori Levering puristi nyt mummon kättä molemmin käsin. Hänkin koetti
lausua jotakin, mutta vaikka hän ei itkenytkään, vapisi hänenkin
äänensä. Dids kuuli hänen sanovan: "Te siis olette John Bascombin
leski", ja vetävän syvään henkeään. Sitten hän jatkoi: "Minä olen
muistissani seurustellut hänen kanssaan koko tämän päivän, koska näin
hänen henkensä katsovan minuun hänen pojantyttärensä silmistä..." Hän
ojensi kätensä vetääkseen Didsin lähemmäksi. "Minä ajattelin hänen
syvää kirkasta katsettaan. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä sen vielä elävän
uudessa ihmisolennossa."

Hän kääntyi takaisin mummon puoleen, joka kömpelösti pyyhki kyyneliä
silmistään, jotta voisi katsoa tohtoriin. "Juuri silloin, kun tulitte
minua kohti, ajattelin häntä taas ja kyselin itseltäni, olinko elänyt
niin, etten pelkäisi nyt katsoa vielä kerran John Bascombia silmiin."

Ikäänkuin hänen sanansa olisivat suorastaan lyöneet, rouva Bascomb
päästi voihkaisun, niin, että Didsin sydän säpsähti. "Ei... ah, ei! Voi
tätä kurjuutta!" huusi hän ojentaen kätensä kuin puolustaakseen itseään.

Dids oli pelästynyt. Mummo näytti niin omituiselta. Tuntui
mahdottomalta, että tuo voi olla hänen oma rauhallinen mummonsa — tuo
toivoton vanha nainen, joka seisoi hämärässä vääristynein ja kyynelistä
kimaltelevin kasvoin.

       *       *       *       *       *

Kaukana radalla he näkivät veturin merkkilyhdyt. Ne kiskot, joiden
vieressä he seisoivat, alkoivat jymistä.

Tohtori Levering sanoi: "Kuulkaapa rouva Bascomb te olisitte varmasti
ylpeä saadessanne katsoa hänen silmiinsä, kun teillä on kasvatettavana
tällainen hieno tyttö hänen henkensä perijäksi. Minä olen tänään
kuullut millainen johtaja hän jo on ja kuinka hartaasti te häneen
olette kiintynyt."

Junan kolina kävi kovemmaksi. Mummo tarttui vanhan herran käteen ja
sanoi kiihkeästi: "Niin niin... minulla ei olekaan muuta... minä olen
koettanut... pojantyttäreni tähden..."

Vaunujen pyörät sivuuttivat kolisten kiskojen vaihteet ja
merkkilyhtyjen valot häikäisivät heidän silmänsä. "Hänestä tulee Johnin
kaltainen, eikö tulekin?" huusi mummo lähestyvän junan kolinan läpi —
tai ne olivat ne sanat, jotka Dids luuli kuulleensa hänen sanoneen kun
koko asema heräsi äkilliseen meluun jonkun huutaessa käheästi jonkin
ilmoituksen junasta ja ovien lennähtäessä auki odotussalista syöksyvien
matkustajien tieltä.

Tohtori Levering kääntyi ja samassa Dids näki hänen kumartuvan
puoleensa ja tunsi suutelon otsallaan. Sitten hän näki tohtorin
katsovan taas mummoon, näki hänen huultensa liikkuvan, mutta juna
kolisi nyt jyristen heidän ohitseen ja hän kuuli vain: "Niin kyllä
hänestä..."

Ja sitten hän oli poissa. Ihmisiä matkalaukkuineen hääräili heidän
ympärillään tyrkkien heitä ja huudellen toisilleen Dids ja mummo
peräytyivät pois joukosta nurkkaan, joka oli niin pimeä etteivät he
voineet nähdä toisiaan.

Mutta Dids tunsi mummon painautuvan häneen kuin pelkäisi kaatuvansa.
Hän kiersi käsivartensa lujasti mummon ympärille, jäykisti ruumiinsa
voimakkaaksi ja tunsi laihan ja vanhan vapisevan ruumiin painon
raskaaksi nuorille voimilleen.

Kuinka kovasti mummo painautuikaan häneen kiinni! Vai johtuiko se hänen
oman syleilynsä lujasta otteesta? He olivat kuin yksi ihminen. Hän
tunsi kyynelten kostuttavan poskiaan. Olivatko ne hänen? Vai mummonko?
Miksihän itkisi?

Tätä siis merkitsi... rakkaus.

Hän oli iloinen siitä, että he saivat olla täällä pimeässä missä ei
kukaan voinut nähdä heitä kunnes mummo rauhoittuisi hieman. Eikä mummo
enää vapissutkaan niin kovasti nojatessaan raskaasti Didsiin pää hänen
olkapäällään.

Vienona ja viileänä tuntui otsalla suudelma vanhalta herralta, joka
oli rakastanut hänen isoisäänsä ja sanonut antaessaan hänelle tuon
pyhittävän suudelman, että hänestä tulisi sen ystävän kaltainen, jota
hän oli hellinyt. Mitä suutelo toi hänen mieleensä? Hän ei voinut
muistaa.

Kuinka kummalliselta tuntuikaan että mummo nojautui _häneen_?

Täällä oli liian kylmä mummolle. Hänen omatkin jalkansa olivat kuin
jäätä.

"Tule nyt, mummo" sanoi hän hiljaa, "ehkä meidän on parasta lähteä
liikkeelle..."

"Kyllä, kyllä, kultaseni" sanoi mummo alistuvasti, "meidän on parasta
nyt lähteä kotiin".

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna, kun hän ja mummo erosivat toisistaan
koulurakennuksen pääoven sisäpuolella, lähestyi Didsiä hallin poikki
muuan omistavasti hymyilevä pitkä, hontelo, näppyinen poika. Dids
katsoi häneen ja näki hänet, näki hänessä julmasti kaikki, komeilevan
sormuksen hänen likaisessa sormessaan, huonosti sopivan norfolkilaisen
puvun, joka peitti rumasti hänen litteän rintansa, hänen ilmeensä,
jossa oli puolittain maalaismaista kömpelyyttä ja tylsää itserakkautta,
hänen laahaavan käyntinsä ja hänen silmiensä himokkaan ja raa'an ilmeen.

Se oli Tug Wagner. Noiden kalpeiden, velttojen huulien antaman suutelon
hän oli kerran ottanut vastaan... Se ajatus värisytti häntä. Mielessään
hän vihaisesti moitti poikaa siitä häpeämättömyydestä, että hän vielä
jatkoi olemassaoloaan.

Dids katsoi häneen ivallisesti vihaisilla nuorilla silmillään ja
kääntyi ylpeästi poispäin.

Pojan omahyväiset, itsetietoiset kasvot muuttuivat naurettavasti. Hänen
suunsa loksahti auki. "Mikä sinua vaivaa, Dids?" kysyi hän.

"Ei mikään", vastasi Dids kuivasti.

"Minä aioin sopia sinun kanssasi siitä, että me lähdemme iltapäivällä
Petersiin juomaan lasillisen kultakermaa", esitti hän.

"Ei, kiitoksia", sanoi Dids häijysti. "Minä olen kyllästynyt noihin
kuvottaviin iänikuisiin juomiin!"

"Mutta, Dids..." sanoi poika tunteellisesti, alentaen ääntään
ja käyttäen erityistä, tuttua äänenpainoa. Dids katsoi häneen
tahtomattaankin. Hänen silmissään oli ahmiva ilme, ja Dids huomasi
hänen siirtyvän vielä lähemmäksi.

Dids kuohahti. Kuinka Tug _uskalsi_? "Oh, mene tiehesi äläkä vaivaa
minua!" sanoi hän töykeästi.

Poika hätkähti. "Mutta miksi, Dids..." änkytti hän, hämmästyneen tuskan
pyyhkiessä pois hänen kasvoistaan tyhmyyden ja raakuuden, niin että hän
näytti säälittävältä kuin loukkautunut pikku poika.

Dids ei halunnut suoda hänelle enää katsettakaan. Peloittavan
paatuneena hän lausui lopullisen tuomionsa, kohauttaen hartioitaan:
"Voi, sinä hermostutat minua aika lailla! Minä en halua seurustella
enää sinun enkä kenenkään toisenkaan pojan kanssa!"

Hän käveli hallin päähän reippaasti kevein askelin. Luentosalin
ovella hän näki ryhmän tyttöjä ja poikia; se oli hänen oma vanha
toverijoukkonsa urheiluissa ja leikeissä. He odottivat häntä. Dids
paransi vauhtinsa loikkimiseksi ja hyppimiseksi ja liittyi heihin
hyökäten. He näyttivät hänestä hyviltä. Hän otti heidät jälleen
valtaansa ja tiesi heidän pitävän siitä, niinkuin hän itsekin piti.
"Te näytätte kovin huolestuneilta", sanoi hän iloisesti: "mikä nyt on
hätänä?" Hänen äänessään oli entistä tarmokasta varmuutta, että tässä
oli sellainen tyttö, joka voi korjata asiat, vaikka ne olisivatkin
kuinka hullusti tahansa.

Florence King kiersi käsivartensa hänen kaulaansa draamallisesti ja
vaikeroi: "Meillä on tentti Englannin kirjallisuudessa tänään, eikä se
ilkeä vanha noita ilmoittanut sitä ennemmin."

Muuan poika sanoi synkästi: "Minä en ole edes lukenut läpi sitä
kirottua vanhaa näytelmää."— "Oletteko te jo lukeneet viimeisen
näytöksen?" kysyi toinen.

Dids ei joutunut päästään pyörälle eikä tuhlannut aikaansa valituksiin.
"En minä ainakaan ole", sanoi hän kylmästi, "mutta tenttihän on
vasta kello kolme iltapäivällä". Hän katsoi kelloon ja alkoi sitten
näppärin sormin aukoa kirjapinkkansa nauhoja. "Meillä on nytkin vielä
viisitoista minuuttia aikaa ennen soimista, ja voimme vuorotellen lukea
toisillemme ruokasalissa. Minä jään tänään tänne väliaterialle. Ja
sitten voimme vuorotellen lukea..." Hän näki suunnitelmansa valmiina
edessään ja nyökäytti päätänsä luottavaisesti. Tytöt näyttivät
rauhoittuvan. Dids pelastaisi kyllä heidät kaikki, kuten aina ennenkin.
Muuan huusi olkansa yli eräälle vastatulleelle: "Tule tänne, Retta!
Dids aikoo auttaa meitä pänttäämisessä, niin että pelastumme Englannin
kirjallisuuden tentistä."

"Mihin viimeksi jäimme?" kysyi Dids, seilailen kirjansa lehtiä.

    "Lumottu katse hirviöstä kääntyy pois,
    kuin kaikki jälleen ennallansa ois."

"Oliko se siinä? Ei, nyt muistankin, että me olimme jo paljon
kauempana."

    "Unohda öinen ilve, tai jos muistat,
    se olkoon vain kuin häijy painajainen.
    Taas ollos niinkuin ennenkin ja katso,
    maailma kaikkineen on vielä samanlainen.
    Dianan umppu sai sen ihmeen aikaan,
    Kupidon kukka vielä yhtyi taikaan.
    Unesta nouse, armas kaunokainen!"

"Kuulehan nyt, Dids", sanoi Florence King keskeyttäen hänet, kun pääset
johonkin sellaiseen riviin, joka sinun mielestäsi on oikein hyvä,
ilmoita se minulle, niin että voin opetella sen ulkoa. Tentissä tulee
varmaankin olemaan sellainen kysymys, että pitää lausua jokin säe,
josta erityisesti pitää, enkä minä koskaan tiedä, mitä minun pitää
sanoa, kun opettaja sitä kysyy. Minun mielestäni se on englanninkielen
tenttien ilkeimpiä puolia."

"Varmasti", sanoi Dids. "Minä haen sinulle paljonkin sellaisia. Tässä
on esimerkiksi jotakin ihanaa, persikoita ja kermaa suuhusi...

    "Liekö kummaa vaiko totta: kaikenlaisiin
    satuihin en vain usko enkä keijukaisiin."

"Mutta siinähän on kaksi riviä", vastusti Florence. "Kumman niistä
lausun?"

       *       *       *       *       *

Didsillä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi hän oli niin
äkkiä alkanut inhota Tugia.

Rouva Bascombilla taas ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että
Dids joskus oli tuntenut vetovoimaa siihen poikaan tai sentapaisiin.




XXXV


Valoisa vuosikymmen, joka oli tuntunut niin pitkältä ja vaihtelevalta
Didsistä ja johon todella mahtui melkein kaikki se elämä, jonka
viisitoistavuotias tyttö voi muistaa, oli ollut rouva Bascombille ihan
erilainen. Mitä häneen itseensä tuli, olivat nämä vuodet sivuuttaneet
hänet kuin uni. Hän oli tänä ajanjaksona kiinnittänyt niin vähän
huomiota itseensä, tuskin tunsi eläneensäkään persoonallisesti. Mutta
Ralph ja Dids olivat eläneet ja muuttuneet. Kun hän katseli heitä
totesi hän, että kymmenen vuotta oli todellakin vierähtänyt siitä
huhtikuusta vuonna 1914, jolloin Lottie oli ruvennut makuulle.

Siihen aikaan Ralph oli ollut seitsenkolmattavuotias, jo kuusi vuotta
naimisissa. Hän työskenteli vieläkin siinä kirjapainossa, missä oli
sattumalta saanut toimen erotessaan yliopistosta, eikä näyttänyt saavan
työstään loistavaa menestystä. "Huh, kuinka minä vihaan sitä!" sanoi
hän silloin tällöin, vetäessään päällystakkia ylleen aamuisin. Mutta
tämä huudahdus oli pikemminkin alistumista kuin kapinaa. Se polkumylly
vaati häneltä komentavasti toisen jännittävän askelen toisensa
jälkeen. Hänessä ei ollut kyllin elinvoimaa jäljellä kapinan tekoon.
Tuskinpa hänessä oli koskaan ollut kapinallisuutta, ja hänen elämänsä
siitä asti, kun hän meni naimisiin, oli tukahduttanut senkin pienen
taipumuksen, joka hänellä lienee alkuperin ollut. Mies, jolla oli vaimo
ja kuusivuotias lapsi — ja nykyään vuoteen omaksi joutunut vaimo —
kuinka hänellä olisi ollutkaan varaa kapinoimaan?

Seitsenkolmattavuotiaan Ralphin kasvot olivat muistuttaneet sellaisen
rahan himmennyttä, tahriintunutta ulkomuotoa, joka on liian pehmeää
metallia, voidakseen vastustaa kolhivan käytännön kulutusta. Vain
lauantai-iltapäiväisin hänen lähtiessään johonkin pallokilpailuun
kirkastuivat hänen kasvonsa ennalleen, käyden vilkkaan näköisiksi.
Mutta siitä hänen äitinsä ja perheensä näkivät vain heikon kajastuksen,
kun hän tuli illalliselle ääni käheänä, vaatteet epäjärjestyksessä,
hyväntuulisena, kävellen kevyesti. Lottien raajarikkoisuuden
ensimmäinen vuosi oli ollut rouva Bascombille niin sietämätöntä
huolien, häpeän ja jännityksen täyttämää aikaa, että hän tuskin oli
kiinnittänyt Ralphiin sen enemmän huomiotaan kuin pitänyt huolta
vain siitä, että hän sai ateriansa ajoissa ja että hänen paitansa
ja kauluksensa lähetettiin säännöllisesti pesulaitokseen ja että
hänen nappinsa ommeltiin kiinni. Pitkä käytännöllinen kokemus näissä
asioissa oli lisännyt hänen luonnollista pätevyyttään, niin että hän
hoiti sellaiset yksityiskohdat vaistomaisesti tarvitsematta kääntää
huomiotaan pois sen suunnan uskomattomista pulmista, minne hän ohjasi.

Lottien raajaukkoisuuden ensimmäisenä vuonna hän oli liukunut
yhdeksännestäviidettä viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa ja
siitä, mitä oli jäljellä hänen ruumiillisesta nuoruudestaan,
vanhuutensa alkuun yhtä tietämätönnä ruumiistaan, terveydestään,
persoonallisuudestaan kuin sotasairasvaunujen ajaja pitkin pommien
lakaisemaa tietä. Hän ei todellakaan uskonut pääsevänsä päähän saakka
hengissä ja vielä niin voimissaan, että voisi jatkaa. Jännittyneenä
hän tuijotti sokeasti eteensä pimeyteen, jota hirvittävät räjähdykset
valaisivat, ja koetti, päästäkseen toisesta järkyttävästä hetkestä
toiseen, kestää vielä hieman kauemmin ja ohjata vielä yhden tuollaisen
kuilun ympäri, jollaisia ammotti alituisesti hänen tiellään. Joka aamu,
kun hän heräsi, hän hyppäsi vuoteestaan liiankin tietoisena siitä,
mitä oli tehtävä, eikä saanut miettiä, oliko hän vielä väsyksissä vai
suorastaan sairas. Ja joka ilta, kun hän väsyneenä vaipui vuoteelleen,
oli hänen ainoa tunteensa se hämmästys, että hän vielä oli yhden päivän
pitänyt heidän elämäänsä koossa.

Mutta toisena kesänä, vuonna 1915, kun Dids oli seitsenvuotias,
hän alkoi hellittää. Samoin kuin jokainen, joka ei kokonaan
epäonnistu uudessa yrityksessä, oli hänkin luonut työtään varten
tekniikan, niin ettei hänen ollut enää pakko jännittää voimiaan
loppumattomaan keksimiseen. Suurin osa siitä, mitä piti tehtämän
Lottielle tai Didsille, oli jo toistunut, jopa montakin kertaa. Kun
rouva Bascomb näki sellaisten asiain tulevan, ei hän enää koonnut
kaikkia mahdollisuuksiaan voidakseen niistä selvitä, vaan tiesi,
mitä milloinkin tarvittiin. Jokseenkin yhtä varmasti kuin hän
opetusvälineistä aina valitsi oikean hän nyt tavoitti kotona oikean
menetelmän jokaisen erityisen vaikeuden voittamiseksi. Hän tiesi, mitä
Lottie tekisi kaikissa niissä oloissa, joita mahdollisesti ilmestyisi;
hän oli arvioinut tohtori Pellin niin tarkasti kuin hänen tarvitsikin;
hän oli saanut selville, kuinka pitkäksi tai lyhyeksi ajaksi Lottie
voitiin jättää yksikseen eri leikkikaluineen, millaisella keskustelulla
hänen piti täyttää ne tunnit, jotka hän istui sairaan luona, ja
millaisilla peleillä ja muilla ajanvietteillä voitiin huvittaa Ralphia
sinä aikana, jonka hän viipyi vaimonsa huoneessa.

Häneltä oli mennyt melkein vuosi asioiden aineelliseen järjestelemiseen
siitä sekasorrosta, jonka kanssa hän alussa oli hädintuskin
jaksanut taistella, ja sen hän oli saanut toimeen vain hurjilla
ponnistuksilla. Vuoden lopussa Didsillä oli valoisa, hauska pieni
huone ullakon toisessa päässä; Lottien huoneen lasiseinäinen
aurinkoinen parveke oli saatu valmiiksi ja täytetty kukkivilla
kasveilla (ja kuitenkin niistä kolmestatuhannesta dollarista, jotka
hänellä oli ollut säästökassatilillä Harristownista lähtiessään,
oli vielä melkein puolet jäljellä); ja vaikka hän oli huomannut
pätevän naisapulaisen hankkimisen yhtä mahdottomaksi kuin muutkin
gilmanvilleläiset taloudenhoitajattaret, oli hän järjestänyt työt
sopivasti siivoojattaren, vanhan rouva Raderin, ompelijattaren ja erään
oppilaansa leskeksi jääneen äidin välillä; viimemainitun oli pakko
oleskella kotonaan raajarikkoisen lapsensa luona ja ansaita rahaa.
Hän oli taitava keittäjätär ja lähetti Bascombien taloon myöhään joka
iltapäivä pääruokalajin ja jälkiruoan päivälliseksi. Se kausi oli jo
ohi, jolloin rouva Bascombin oli täytynyt työskennellä myöhään yöhön,
saadakseen käsistään sen, mille ei ollut voinut varata hetkistäkään
toivottomien päivätuntiensa kuluessa.

Niin, kun kesä vuonna 1915 oli alkanut ja Lottien raajarikkoisuuden
ensimmäinen vuosi oli kestetty, huomasi rouva Bascomb jälleen saavansa
joutoaikaa, jollainen tunne oli melkein unohtunut. Tietysti ei
oikeastaan tunninkaan joutilaisuutta — tätä ja oman arvon ylläpitämistä
hänen ei sallittaisi enää koskaan tuntea — mutta eräinä tunteina hänen
ei tarvinnut työskennellä kuuttakymmentä minuuttia kauempaa. Hän oli
huokaisevinaan helpotuksesta ja uskalsi kääntää katseensa omalta
ladultaan muualle, nähdäkseen, mitä oli tapahtunut muille ihmisille,
jotka kulkivat hänen kerallaan tuntematonta kohtaloaan kohti.

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut näin katsoa Didsiin. Pieni tyttönen oli
ollut, kuten aina ennenkin, rouva Bascombin näyttämön keskus. Hän
tiesi paljoa paremmin, mitä oli tapahtunut Didsille tänä ensimmäisenä
ratkaisevana vuonna, kuin mitä oli tapahtunut hänelle itselleen. Hän
ajatteli lasta joka henkäyksellään, ja sinä vuonna Didsissä tapahtunut
muutos valoi kirkasta loistoa siihen kärsimykseen, että hän inhosi
itseään ja vihaisesti puolustautuvana moitti Lottieta, nämä kaksi
olivat hänen ainoat persoonalliset mielenliikutuksensa siltä kaudelta.
Lapsen kehitys toisenlaiseksi oli hänen isoäidilleen kuin auringonnousu
uudelle päivälle, kun se luo viattomat aamusäteensä myllerretylle
merelle, joka vielä vääntelehtii myrskyn jälkeen.

Dids oli silloin sivuuttanut seitsemännen syntymäpäivänsä ja oli
ikäisekseen melko pitkä ja vahva, ja hänestä säteili elinvoimaa. Hän
oli lopettanut ensi luokkansa koulussa, kävellen tukevana edestakaisin
mummonsa kanssa neljästi päivässä. Hänen toimelias mielensä oli
koulussa tarttunut yhtä ahneesti elämän uuteen ainekseen kuin kaikkeen
muuhunkin uuteen, mitä hänelle tarjottiin. Niin kokenut opettaja kuin
rouva Bascomb olikin, hämmästytti häntä samoin kuin neiti Sterniä,
ensi luokan opettajaa, pikku tytön merkillinen pirteys. "Hän oikein
haluaa oppia!" huudahti neiti Stern, epäuskoisesti ihmetellen sellaista
ilmiötä kouluun lähetettyjen lasten joukossa. "Minun ei tarvitse
lainkaan _opettaa_ häntä. Hän suorastaan sieppaa minulta."

Se, mitä Dids erittäinkin halusi siepata (kerran arvattuaan, mitä
kirjojen kansien sisällä saattoi olla), oli lukutaito. Tämän
taidon saavuttamiseen hän ryntäsi huutaen kuin sotilas syöksyyn.
Jo kauan ennenkuin hän oikeastaan osasi lukea, hän tavasi kaiken
painetun, mitä sattui hänen silmiinsä, raitiovaunujen ilmoituksista
leivinjauhetölkkien käyttöohjeisiin. Hän kompasteli pisimpien sanojen
yli, teki mitä naurettavimpia arvailuja, sipsutteli, hän kaatui, nousi
jälleen nauraen jaloilleen ja hyökkäsi taas eteenpäin innostuksesta
punottavin poskin. Silloin, kun hänen äitinsä oli joutunut
vuoteenomaksi, hän ei vielä tuntenut kirjaimiakaan. Seuraavana kesänä
hän jo luki mitä kirjaa vain halusi.

Rouva Bascomb oli ottanut osaa tähän kiihdyttävään saavutukseen ja
myös Didsin hehkuvaan mielihyvään siinä lumotussa maailmassa, jonne
hän oli niin uljaasti raivannut itselleen tien. Hän ja hänen pieni
pojantyttärensä olivat siitä asti tuttuja kävijöitä kansankirjastossa.
Mikä kirja piti Didsille valita seuraavalla kerralla, se kysymys
askarrutti aina rouva Bascombin mieltä, jossa nykyään olikin niin
paljon ajatuksia, että ne alituisesti törmäsivät ristiriitaisina
toisiaan vasten. Häpeään ja vihaan itseään ja miniää kohtaan sekaantui
kummallisesti hänen riemunsa, kun hän näki pienen tytön kiihkeän mielen
saavan voimakasta, suloista ja ytimekästä ravintoa — kaikenlaista
ravintoa, sillä rouva Bascomb piti kyllä huolta siitä, että lapsi
sai yhtä paljon välittömiä elämänkokemuksia kuin kirjastotietojakin,
ja hän kokosi naapuriston lapsia omalle pihalleen silmälläpitonsa
alaisiksi kiikkujen ja hiekkaläjien ja muiden samanlaisten lapsille
sopivien houkuttimien ympärille. Dids ei ollut ennen leikkinyt muiden
lasten kanssa (niiden melu ja mekastaminen kun oli hermostuttanut
Lottieta), mutta hän osasi sijoittua paikalleen heti tässä uudessa
yhteiskunnallisessa elämässä. Alusta saakka hän oli ryhmänsä johtaja
— iloinen, kekseliäs, hyväntuulinen, määräävä ja niin rohkea kuin
leijona pienten tyttöjen elämän pulmissa — kuten esimerkiksi jonkun
hurjistuneen koiran ilmestyessä, jonka tulon olivat jo ilmoittaneet
naapuriston naisten yhtä hurjat huudot, oksan katketessa puusta, johon
he juuri olivat kiipeämäisillään, tai jonkun leikkitoverin saadessa
haavan hänen astuttuaan lasinpalaselle. Sellaisissa tilaisuuksissa Dids
ryhtyi aina vaistomaisesti komentajaksi kalpeana ja jännittyneenä,
mutta maltillisena ja harkitsevana. Hän piti leikkimisestä syventyen
siihen koko tarmollaan. Mutta hän ihaili yhtä paljon niitäkin
hetkiä, jotka hän kulutti lukien. Kuten aurinko imee kastetta, imi
hänkin itseensä kaikkien niiden kirjojen sisällystä, joita rouva
Bascomb taitavasti piti kotona esillä; siellä oli kreikkalaisia
jumalaistaruja ja keltiläisiä satuja, intialaisia kertomuksia ja
kauniita kansanrunoja, Grimmin ja Andersenin satuja ja Lagerlöfin ja
Langin teoksia, Mark Twainin ja Lewis Carrollin leikillisiä juttuja
(kuinka mielellään Dids nauroi!), Dickensin ja Louisa Alcottin
romaaneja, historiallisia kertomuksia ja neuvoja, kuinka eri kapineita
valmistetaan — kaikki kelpasi käytteeksi myllyyn, joka yhä pyöri
uskollisesti akselinsa ympäri Didsin kimaltelevan, tumman pään sisässä.
Hän kasvoi pitkäksi ja voimakkaaksi moraalisesti ja henkisesti samalla
tavalla kuin oli kasvanut ruumiillisesti siitä alkaen, kun oli alkanut
saada ruokaa, lepoa ja rauhaa. Katsoessaan hänen kirkkaihin ja iloisiin
kasvoihinsa hänen isoäitinsä usein ajatteli, että hän oli kuin
nenätinkukka [isokonnatatar?] auringonpaisteessa.

Mutta sellaisiakin hetkiä tuli, jolloin kirkkaat oliivinväriset kasvot
olivat haaveelliset ja rauhalliset ja tummat silmät suurina, jolloin
runous itse katseli niistä ja rouva Bascomb tunsi sydämeensä putoilevan
kyyneliä, joita ei enää koskaan päästänyt näkyviin.

Eräänä iltana elokuussa tänä toisena kesänä, kun hän haki Didsiä
maatapanoaikana, hän kiersi takapihallekin. Ilta oli tyyni, lämmin ja
kuutamoinen, ja valkoista sumua kohosi rotkosta talon takaa. Lähellä
tämän hiipivän valkoisen huurun laitaa hän näki pienen tytön, joka
seisoi ja heilutti kädessään pitkää ohutta keppiä tahdikkaasti,
taivutellen samalla hitaasti päätänsä puolelta toiselle. Rouva Bascomb
seisoi hetkisen alallaan ja katseli häntä hämmästyen lapsen kasvojen
kauniista ilmeestä, joka oli täynnä illan suloa ja salaperäisyyttä. Hän
kuuli sanan tai pari siitä, mitä hento ääni mumisi:

    "Kuu on niinkuin kukkanen
    taivaan huvihuonehen..."

Vihdoin, hyvin hiljaa: "Mitä sinä teet siellä, kultaseni?" kysyi
isoäiti.

Tyttönen säpsähti ja katsoi taakseen nähdäkseen, kuka siellä oli.
Sitten, kuin heräten jostakin toisesta maailmasta, hän sai kasvoilleen
äkkiä sen loistavan hymyn, joka liikutti hänen isoäitinsä sydäntä
tuskallisesti ja hurmaavasti.

"Minä tein vain hieman taikoja", selitti Dids heti tullen lähemmäksi,
pistäen kätensä isoäidin käteen ja katsoen samalla häneen ilman
itsetietoisuuden varjoakaan kirkkaissa silmissään.

Rouva Bascomb muisteli sitä pientä tyttöä, jonka oli nähnyt soodaveden
tarjoilijan parissa.

Joka päivä hän käsitti yhä paremmin, kuinka kummallisen
vastustuskykyinen ja kestävä ihmissydän sentään on ja kuinka äärettömän
tilava. Kuinka hänen oma sydämensä muuten voisi kantaa sellaisen
surkeuden ja katkeruuden raskasta taakkaa... ja kuitenkin suoda tilaa
niin äärettömän suurelle ilolle!

Kun hän laski pienokaisen rauhallisesti vuoteeseen sinä iltana, levitti
hän hartiansa uudelleen kantamaan häpeänsä raskaan raskasta taakkaa,
koettaen kuitenkin samalla heittää sen Lottien hartioille. Näin hän
teki kymmeniä kertoja päivässä. Vain Lottieta sopi syyttää kaikesta,
sanoi hän itsekseen. Sekin oli Lottien syy, että myös hänestä itsestään
oli tullut halveksittava olento.

Ja hänen saatuaan Didsin iltasuudelman tämä taistelu loppui entiseen
tapaansa, hänen karkoittaessaan nämä molemmat ajatukset mielestään
kuin ne eivät olisi merkinneet mitään. Eihän sillä ollut väliä, että
hän oli moitteettomasta henkilöstä muuttunut halveksittavaksi. Jos
häntä voitiin siitä moittia, niin hän oli kyllin voimakas kantamaan
sitä taakkaa, kantamaan millaista taakkaa tahansa, niin kauan kuin hän
saisi nähdä Didsin juoksevan vapaana ja kevyesti edellään ylöspäin sitä
polkua pitkin, joka vei pienen tytön oikeaan elämään.




XXXVI


Niin, Dids oli kokonaan muuttunut tuona ensi vuonna, mutta rouva
Bascomb oli pitänyt silmällä tämän muutoksen jokaista vaihetta ja
tunsi täydellisesti senkin lapsen, jollainen Didsistä oli tulossa.
Vasta silloin, kun hän katsoi Ralphiin, hän huomasi toisen muutoksen
tapahtuneen hänen tietämättään tänä vaikeana vuonna, jolloin hänen
oli täytynyt syventyä vain omiin pulmiinsa. Tämä muutos ei koskenut
ainoastaan itse Ralphia, vaan myös heidän keskinäinen suhteensa oli
muuttunut. Heidän välisensä sulku näytti vähitellen heltiävän.

Hän ei ollut tiennyt sitä olevankaan (tai ehkä hän oli tuntenut sen
niin välttämättömäksi äidin ja lapsen välillä kuin erotuksen heidän
iässään). Vasta silloin, kun hän tunsi sen häviävän, hän tiesi sen aina
olleen erottamassa Ralphia hänestä. Hän ei ollut tajunnut, että milloin
tahansa hän vaikenemisensa jälkeen oli sanonut: "Ah, Ralph..." silloin
oli Ralphissa jokin hypähtänyt esille valppaana ja epäluuloisesti
varuillaan. Mutta nyt kun Ralph saattoi katsoa häneen silmin, joissa ei
ollut muuta kuin inhimillistä harkintaa hänen sanojensa johdosta, hän
muisti tuon toisen, puolittain uhmaavan ja hätkähtäneen epäluulon.

Ihmeellistä, kuinka heidän välisensä tunnustamattoman jännityksen
laukeaminen sulostutti pieniä jokapäiväisiä kosketuksia ja soi heidän
yhteiselle elämälleeen sellaista kirkkautta, jota hän ei ollut koskaan
ennen tuntenut. Hän hämmästyi huomatessaan, kuinka hauskaa hänestä oli,
että hän ja Ralph voivat keskustella vaivattomasti ja asianhaarain
mukaan kaikesta, mitä tarvitsi mainita, luulematta jokaista kohtausta
uudeksi kahakaksi salaisessa kaksintaistelussa ylivallasta.

Jonkun ajan kuluttua hän alkoi huomata tämän muutoksen tapahtuneen yhtä
paljon hänessä itsessään kuin Ralphissa. Oli kyllä totta, ettei Ralph
enää ollut heti varuillaan kun hänelle puhui, mutta sekin oli totta,
ettei hänellä itselläänkään enää ollut Ralphille puhuessaan mitään omaa
salaista tarkoitusta toteutettavana poikansa avulla, kiihoittamalla
hänet johonkin haluamaansa tekoon. Luovuttuaan omista toiveistaan ja
suunnitelmistaan, jotka koskivat Ralphia, hän ei enää tuntenut katkeraa
pettymystä poikansa takia.

Hänen hämmästyksekseen tämän paheksumisen haihtuminen sai aikaan
enemmänkin kuin vain hänen ja Ralphin suhteiden rauhoittamisen. Se
tuntui antavan hänelle niin tarkan ja syvällisen kyvyn päästä selville
Ralphin olemuksesta, ettei hän ollut aavistanutkaan sitä mahdolliseksi.
Ralph ei ollut hänelle enää läpikuultamaton ja torjuva salaperäisyys.
Nyt hän Ralphiin katsoessaan ymmärsi sen. Vai oliko hän siihen joutunut
toista tietä?

Ensiksikin hän näki tämän uuden kykynsä avulla, että Ralph oli onneton.
Ei ainoastaan ikävystynyt, pettynyt, ärtynyt, väsynyt, vaan todellakin
onneton. Hän ymmärsi nyt, ettei hän milloinkaan ennen Ralphin
lapsuudesta asti ollut tiennyt, millaiset hänen tunteensa olivat pinnan
alla.

Sitten, elettyään kauemman aikaa yhdessä näillä uusilla ehdoilla, hän
näki Ralphin tuntevan, että hänen onnettomuuttaan tarkattiin. Silloin
häntä vapisutti. Ralph oli aina ennen osoittanut tulista kiukkua
jokaista yritystä kohtaan tunkeutua hänen todelliseen elämäänsä. Rouva
Bascomb tuskin uskalsi uskoa sitä, kun nyt näki, ettei Ralph enää
tuntenut epäluuloista tarvetta onnettomuutensa piilottamiseen eikä
ollut vihoissaan, jos äidin silmät katselivat häntä myötätuntoisesti
ja osaaottavasti. Hän ei kohauttanut hartioitaan ärtyneesti eikä
kääntänyt katsettaan syrjään näyttääkseen toivovansa, ettei äiti olisi
mitään huomannut. Hän ei kiiruhtanut työntämään tunteitaan syvemmälle
näkymättömiin vaan vastasi äitinsä katseeseen, salaamatta silmiensä
huolestunutta ilmettä. He ilmoittivat tämän toisilleen sanoitta —
ääntensä painon varmemmalla tulkinnalla ja sillä tavalla, kuinka he
katsoivat toisiaan silmiin, kun Ralph joskus toivotti hänelle hyvää
yötä suudellen, hänen äitinsä käden kosketuksella, kun se laskeutui
hänen olalleen, heidän joskus seisoessaan kuistilla, ennenkuin Ralph
lähti inhoittavaan työhönsä.

Sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen rouva Bascomb oli sanonut
pojalleen: "Minä rakastan sinua ja otan osaa huoliisi", ennenkuin
tiesikään näiden huolien laatua.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltapäivänä lokakuussa, palatessaan asioiltaan kaupungilta,
hän huomasi Ralphin, joka hämärässä ei nähnyt häntä, lähtevän äkkiä
konttorinsa ovelta ja pysäyttävän erään solakan pitkän tytön, joka oli
sivuuttanut rouva Bascombin hetkistä aikaisemmin.

Tyttö seisahtui heti. "Kah, kuinka voitte, herra Bascomb?" huudahti hän
iloisella ystävällisellä äänellä, josta voitiin selvästi päättää hänen
hämmästyneen nähdessään Bascombin.

Katulyhty loi häikäisevän ja julmasti paljastavan valonsa Ralphin
kasvoihin, kun hän kiirehtien tytön luo ja kohottaen kiihkeästi
hattuaan vastasi tervehdykseen. Hänen äitinsä pysähtyi äkkiä sen ilmeen
pelästyttämänä, jonka hän näki Ralphin silmissä.

Molemmat nuoret seisoivat hetkisen rouva Bascombin katseen edessä, ja
sitten tyttö huomasi hänet kääntäessään päätänsä. "Kah, hyvää iltaa,
rouva Bascomb!" sanoi hän luonnollisesti ja keveän tuttavallisesti.
"Ovatko kaikki Bascombit kaupungilla tänä iltana?"

Rouva Bascomb tunsi hänet hyvin. Hän oli tohtori Deweyn nuorin tytär,
isänsä lemmikki, suorasukainen, punaposkinen, voimakas tyttö, jolle
kaikki hymyilivät, kun hän herttaisesti taivalsi tietään elämän läpi.

Jos rouva Basconibilta olisi edellisenä päivänä kysytty, kuinka vanha
Mildred Dewey oli, olisi hän sanonut tyttöä viisi- tai korkeintaan
seitsentoistavuotiaaksi. Nyt, seisoessaan siinä kovasti sykkivin
sydämin, hän teki nopean laskelman ja totesi Mildredin täyttäneen
yksikolmatta viime syntymäpäivänään. Hän oli siis jo täysi-ikäinen
nainen.

Mutta kaunis hän ei ollut huolimatta nuoruudestaan ja pirteästä
hyväntuulisuudestaan, joka loisti kirkkaana hänen sinisistä silmistään.
Puhuessaan hän siirteli katsettaan Ralphista hänen äitiinsä ja jälleen
takaisin, silmäillen samalla tavalla heitä kumpaakin. Ei mikään
harvinainen nainen millään tavalla, mutta rehellinen, voimakas ja
uljas... hän oli kaikkea sitä, mitä Lottie ei ollut.

Ralph kumartui hänen puoleensa kuin hehkuva poika silmien tuijottaessa
häneen nälkäisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta
kuunneltavaa kuin hänen äänensä.

Tyttö kertoi: "... Ohjaaja vei minut nurkkaan ensimmäisen puoliajan
kuluttua ja sanoi, ettei siinä auttanut muu kuin että minun piti
mennä puolustajaksi. Minä pelästyin melkein suunniltani, mutta se
oli sittenkin hauskaa. Jospa olisitte ollut katselemassa, kuinka
me rökitimme heidät seitsemäntoista kahdeksaa vastaan — olette kai
kuullut. Soisinpa, että olisitte ollut siellä."

"Minä en voinut saapua perjantai-illan otteluun", selitti Ralph.
"Silloin minulla oli este."

Rouva Bascomb muisti. Hän oli pyytänyt Ralphia jäämään kotiin sinä
iltana ja pelaamaan pokeria Lottien kanssa, niin että hän itse oli
voinut viedä Didsin katsomaan erästä historiallista filmiä.

Pitkä tyttö sanoi sydämellisesti: "No niin, me kaipasimme teitä
kaikissa tapauksissa." Sitten hän selitti hänen äidilleen: "Herra
Bascomb on joukkueemme etevin ja kokenein mies. Hän on varmasti nykyään
paras Gilmanvillessä, tavallaan meidän pelastuksemme, emmekä usko
milloinkaan voittavamme, ellei hän ole eturivissä."

Muuan sanomalehtipoika sivuutti heidät, kainalossaan kosteita
vastapainettuja lehtiä. "Suuri liittolaisten voitto venäläisellä
rintamalla!" huusi hän. Mutta ei kumpikaan, rouva Bascomb tai
Ralph, kiinnittänyt mitään huomiota huutoon. Sotaa oli jatkunut
jo toista vuotta, eikä ainoakaan sen huudoista ollut kantautunut
heidän korviinsa. Heillä oli tarpeeksi muita ja tärkeämpiä asioita
ajateltavana.

"No niin, minä tulen varmasti seuraavaan otteluun", sanoi Ralph.
Hän ei voinut kääntää katsettaan tytön rehellisistä, hymyilevistä
kasvoista, vaan tuijotti niin nälkäisen vaativasti, että hänen äitinsä
säikähtyi ja sitten tarkkasi Mildrediä. Mutta tytön vilpittömissä,
tyynissä kasvoissa ei ollut tietoisuuden jälkeäkään. Eikö herra Bascomb
ollut nainut mies? Tyttö katsoi niin säälimättömän ja persoonattoman
suopeasti kuin Ralph olisi vaaraton vanhus. "Me siis odotamme teitä",
sanoi hän iloisesti ja nyökättyään molemmille poistui joustavin askelin
ostamaan lehteä. Hän muisti isänsä haluavan olla tarkasti selvillä
siitä, mitä Euroopassa tapahtui.

       *       *       *       *       *

Rouva Bascomb ja Ralph jatkoivat matkaansa rinnakkain Main-kadun
sähkölamppujen hirveän häikäisevässä valossa. Rouva Bascomb toivoi,
ettei kukaan käytävillä tungeksivista katsoisi Ralphia kasvoihin. Äiti
ja poika eivät jutelleet keskenään, mutta tuskallinen ilo kouristi
rouva Bascombin sydäntä, kun Ralph hetkisen kuluttua pisti käsivartensa
hänen kainaloonsa ja tarttui hänen käteensä. Sillä hetkellä, kun
he kääntyivät väettömälle omalle sivukadulleen, solahti heidän
vaiteliaisuutensa pois heistä kuin päällystakki, jota ei enää tarvittu.

"Ah, äiti..." vaikeroi Ralph.

"Rakas, rakas poikani!" mumisi rouva Bascomb. Tuskastaan huolimatta hän
tunsi oudoksuvaa iloa senvuoksi, ettei Ralph sulkenut häntä pois, vaan
salli hänenkin ottaa osaa kurjuuteensa.

Vieläpä enemmänkin: antaa apuaan. Kapinoimaan kovemmin kuin milloinkaan
ennen. Hänen entinen taisteluhalunsa nousi tiikerimäisellä,
naisellisella hypyllä. Poikaraukan piti ainakin saada yksi onni
elämässään, vaikka taivas repeisi! Häntä oli jo rangaistu tarpeeksi.
Olihan mieletöntä yhteiskunnan puolelta nimittää Ralphin ja Lottien
välistä suhdetta avioliitoksi, sitoa hänet siihen ulkokullatuilla
puheilla sen liiton "pyhyydestä", vaikka se oikeastaan jo alusta saakka
oli ollut jotakin häpeällistä.

Hänen sydämensä tuntui murtuvan hänen rinnassaan, kun hän muisti
Ralphin poikamaisten kasvojen nälkäisen vaativan ilmeen, hänen
katsellessaan voimakasta, hyvää, vaatimatonta tyttöä, luonnollista
elämäntoveriaan. Hän ei ollut koskaan uskaltanut myöntää itselleen,
että Ralph oli heikko, koska hän tiesi halveksivansa heikkoutta.
Mutta nyt hän huusi sen itselleen — Ralph oli aina ollut heikko, eikä
voinut hallita kohtaloaan, vaan elämä oli hänet nujertanut; mutta hän
rakasti poikaansa ja oli voimakas. Nyt, kun hänellä ei enää ollut
mitään toivottavaa itselleen, hänelle ei myöskään ollut jäänyt mitään
pelättävää.

"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hän kiihkeästi, "minä voin pitää huolta
Lottiesta ja Didsistä ilman sinuakin. Sinä voisit... sinä voisit
matkustaa pois... kauas pois... niin etteivät gilmanvilleläiset sinusta
enää koskaan mitään kuulisi... sinä ja..."

Hänen kiihkeät, mielettömät sanansa leimahtelivat katkonaisina kuin
salama pimeässä.

Ralph hämmästyi niin kovasti, että pysähtyi heti, tuijottaen äitiinsä
hämärässä kuin nähdäkseen, oliko hän todella voinut tarkoittaa, mitä
oli sanonut.

Rouva Bascombin silmät eivät antaneet aihetta epäilykseen.

"No mutta, äiti...!" huudahti hän suu auki.

Ja sitten hän kysyi äidiltään epäröiden, melkeinpä hämillään, mikä oli
melko omituista hänen puoleltaan äitiään kohtaan: "Olisiko se oikein?"

Äiti kiivastui: "Minulla ei ole enää aavistusta siitä, mikä on oikein
ja mikä väärin. Enkä tiedä, onko mikään oikein vai väärin. Mutta jos
se on väärin, otan minä syyn niskoilleni. Moittikoot siitä minua. Minä
järjestän niin, että ihmiset moittivat vain minua. Sinä et kuulisi
siitä mitään."

Ralph seisoi häntä vastapäätä hämmästyneen näköisenä. Sitten hänen
silmiinsä tuli uusi ilme, jollaista hänen äitinsä ei ollut niissä ennen
huomannut, kestävä, voimakas katse, miehen katse ja poikamaisuus katosi
hänen kasvoistaan ikipäiviksi.

Ralph sanoi hitaasti, pysähtyen jokaisen sanan välillä: "Sinä pakotat
minut _inhoamaan_ niin kovasti itseäni."

Hän veti jälleen äitinsä käsivarren kiivaasti kainaloonsa ja lähti
jatkamaan matkaansa. "Luullakseni on jo aika, että minäkin karkaisen
luontoni ja kiristän hieman ohjaksia, siinä kaikki", sanoi hän
äidilleen ankarasti.

Sitten hän lisäsi hiljempää, painaen äitinsä käsivartta, kylkeään
vasten: "Sinä panet minut tuntemaan itseni kuin... Enpä koskaan ole
aavistanut sinua sellaiseksi.. — Hyvä Jumala, äiti, minäkin voinen
kestää sen, jos sinä vain voit."

Hänen äänensä kävi katkeraksi: "Se on _minun_ koetukseni eikä sinun.
Minä saan vain sen, mitä minulle kuuluu. Siinä ei kuitenkaan ole mitään
muuta tehtävää kuin kestää. Kaikki muu... olisi toisen laahaamista
samaan pulaan. Pelkkä sellainen ajatuskin olisi rikos minun puoleltani.
Kuinka minä kehtaisin toivoa, että kukaan..."

Hän keskeytti ja lisäsi sitten hurjasti nauraen: "Minäpä sanon sinulle,
kuka minä olen — minä olen maailman suurin kirottu hölmö enkä mitään
muuta."

Pian hän jatkoi vakavasti: "Mutta minulla on vielä muutamia heikkoja
tavallisen järjen kipinöitä jäljellä, vaikka olenkin hölmö — nähtävästi
enemmän kuin sinulla. Ainakin tarpeeksi tietääkseni, että minun on aika
nielaista oma lääkkeeni. Miksi sinä minua oikeastaan luuletkaan, äiti?"

Hän puhui kuin vihoissaan, kuin tahtoisi töykeästi nolata, mutta
heidän kävellessään eteenpäin hän puristi vieläkin tiukasti äitinsä
käsivartta. Silloin rouva Bascomb tunsi jotakin, mitä ei ollut tuntenut
hänen kasvettuaan suureksi, tunsi hänen iloitsevan siitä, että hänellä
oli äiti mukanaan. Tämän toteaminen herätti niin suurta iloa, että sitä
tuskin jaksoi kestää. Hän oli ylpeä Ralphin töykeydestä, siitä rajusta
tavasta, kuinka hän oli torjunut niin kiihkeästi tarjotun suunnitelman.
Hän oli erehtynyt. Ralph ei ollutkaan häntä heikompi. Rouva Bascomb
tunsi ylpeänä, että Ralphin voima vastusti hänen voimaansa ja heitti
hänet syrjään, kun hän tunkeutui eteenpäin.

       *       *       *       *       *

He kävelivät nyt ääneti ilmaisten lujalla kädenpuristuksellaan
jotakin, mille eivät löytäneet sanoja. Tultuaan oman talonsa edustalle
he pysähtyivät peläten palaamista valoon, takaisin elämään. He
seisoivat siinä näkymättöminä toisilleenkin pimeässä ja katselivat
sen talon valaistuja ikkunoita, joka oli suojellut heidän haparoivaa,
käsittämätöntä elämäänsä... sen talon, missä Ralph oli syntynyt, missä
hänen lapsensa oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut. Tuntui melkein
kuin he olisivat ruumiistaan vapautuneita sieluja, jotka omituisesti
katselivat kaukaa omia aineellisia ruumiitaan.

Heidän sisäisten tunteittensa aalto kohosi korkeimmilleen ja murtui.
Ralph laski molemmat kätensä äitinsä olkapäille ja pudisteli häntä
edestakaisin, niinkuin hänen sekainen tuskansa pudisteli häntä
itseäänkin. "Voi, äiti, äiti! Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi hän
kiihkeästi kuiskaten.

Äidillä ei ollut mitään vastausta, mutta Ralph näki hänen silmiensä
loistavan pimeydestä ja kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa purskahti
itkuun.

       *       *       *       *       *

Että hän oli saanut elää tähän hetkeen asti — ollakseen tukena
pojalleen, mitä vielä, kysyi Mary Bascomb itseltään, voi kukaan nainen
toivoa lisää?




XXXVII


Sinä päivänä, jolloin rouva Bascomb oli irroittanut medaljonkinsa, hän
oli lakannut lukemasta raamattua ja rukoilemasta ennen maatamenoaan,
mutta iltaisin, sammutettuaan valon, hän usein makasi valveilla kauan
aikaa, aivot täynnä laajoja muodottomia mietelmiä, joiden kaltaisia
hänellä ei koskaan ollut päivän puuhaisina tunteina. Koska hän oli
ennen ollut hyvin ahkera raamatunlukija, tuntui hänestä luonnolliselta,
että sellaisen melkein aution mietiskelyn läpi usein nousi hänen
mieleensä jokin raamatunlause. Tavallisesti jokin Uuden Testamentin
eriskummainen, hämärä väite, jota hän ei ollut ymmärtänyt, mutta joka
jo lapsuudessa alkaneen toistamisen pakosta oli käynyt hänelle tutuksi.

Hän ei ymmärtänyt niitä nytkään samalla tavalla kuin muita aatteitaan.
Mutta pitkinä miettimisen hetkinä pimeässä hän ei enää ollut huolissaan
eikä ymmällä senvuoksi, ettei oikein ymmärtänyt näiden salattujen,
jyrkkien lauseiden merkitystä. Ehkä se hänen osansa, joka todella
ymmärsi ajatuksia, oli nukahtanut väsyneenä päivän vaivoista. Mutta se
hänen osansa, joka oli vielä hereillä, näytti katselevan äärettömän
kaukaa päivän tapahtumia ja outoa hehkua sanaryhmästä, joka oli yhtä
arvoituksellinen ja tarkoitukseton hänen järjelleen kuin loitsu,
mutta hänen ymmärryksensä pysyessä toimetonna valaisi häntä kuin
auringonpaiste.

    _Mutta jos se kuolee, tuottaa se paljon hedelmiä.
    Hän, joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen,
    olkoon kaikkien käskyläinen.
    Sillä joka tahtoo pelastaa henkensä, on sen kadottava._

Illalla sen jälkeen kun hän oli saanut tuntea sanomatonta iloa siitä,
että Ralph nojautui häneen, hän makasi vuoteessaan ajatellen tätä
onnea ja kokien sen toistamiseen. Hän oli hyvin väsynyt, niinkuin aina
iltaisin, ja unisuus sai piankin valtaansa hänen uupuneen ruumiinsa.
Samalla kun hänen tajuntansa turtui, vedettiin kuin verho hänen
silmiensä edestä. Ja kuitenkin hänen ruumiilliset silmänsä olivat
ummessa lyijynraskaina väsymyksestä.

Hän tunsi alkavan unen sumentavan ajatusten kirkkaita, teräviä reunoja,
ja sumentumisen ohella väistyi toinen verho hänen ymmärtämyksensä
tieltä. Hänen suljetut silmänsä näkivät selvemmin.

Ne näkivät hänen kerran vielä alkaneen rakastaa elämäänsä.

Hänen poikansa vaimo

Kuinka kauan hänen kestikään sitä oppia! Hän oli yhtä tunteellinen
ja tyytyväinen kuin ennenkin. Hän oli luullut äidinrakkaudeksi sitä
nautintoa, jonka Ralphin nojautuminen häneen oli suonut. Ikäänkuin nämä
viimeiset, hurjasti varoittavat vuodet ja hänen rakkautensa Didsiin
eivät olisi opettaneet hänelle, ettei äiti ole se henkilö, johon
nojataan, vaan se joka tekee nojaamisen tarpeettomaksi.

_Tätä pahaa henkeä ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja
paastolla._

Hän päästi pitkän huokauksen, joka oli puolittain voihkaisu ja rukous,
ja kyyneliä valui hänen suljetuista silmistään, mutta hän ei tiennyt,
oliko hän hereillä vai näkikö hän unta, sillä niin täydellisesti
nukuksissa oli hänen väsynyt, ennen aikojaan vanhentunut ruumiinsa.

Ja sitten hänen huoneensa kylmästä pimeydestä kuului herätyskellon
soitto ankarana ja piti nousta. Niin, hän oli kai nukkunut.

Pari päivää tämän jälkeen hän ja Ralph istuivat vähän aikaa kahden
kesken illallispöydässä aterian loputtua ja Didsin mentyä yläkertaan
toimittamaan tavallisia iltatehtäviään, auttaakseen äitiään yökuntoon.
Rouva Bascomb sanoi: "Ralph, sinähän et ole milloinkaan pitänyt
nykyisestä toimestasi?"

"Pitäisinkö?" sanoi Ralph hämmästyen sellaista luuloakin.

"Minä olen ajatellut", jatkoi rouva Bascomb, "ja luulen keksineeni
erään suunnitelman. Nyt tahdon puhua siitä sinulle, ja sinun pitää
luvata kuunnella loppuun saakka ennenkuin sanot sanaakaan. Sen
kuunteleminen ei ole sinulle vahingoksi, vaikka se sinusta alussa
tuntuisikin tyhmältä."

"Anna tulla!" sanoi Ralph kylmäkiskoisesti.

Hän kuunteli ääneti äidin selostaessa suunnitelmaansa, ja hänen
silmissään oli masentava, ivallinen katse, jollaisen muutamat miehet
luovat suunnitelmiaan selostaviin naisiin varmoina siitä, että koko
juttu on mahdoton, ennenkuin siitä puhutaankaan. Rouva Bascombia
vastassa oli pojan itsepäinen yritys nolata jo ennakolta hänen
ponnistelleen mielikuvituksensa tulos, joka tarkoitti nousua parempaan
toimeen, ja tässä taistelussa hänen oli vaikea pysyä selityksensä
loppuun asti niin toiveikkaan varmana kuin hän oli sen aloittanut.

Kun hän lopetti, ei Ralph sanonut mitään, ei näyttänyt miltään.

"No, mitä sinä arvelet?" kysyi rouva Bascomb.

"En tiennyt, sopiko minun jo puhua", sanoi Ralph. "Tahdotko todellakin
tietää, mitä siitä arvelen?"

"Luonnollisesti!" vastasi hänen äitinsä, vasten tahtoaankin ärtyneenä,
sillä hänen vanha kiivautensa oli noussut.

Ralph nousi tuoliltaan ja kiersi pöydän ympäri hänen luokseen.
"Minun mielestäni se on hassuin suunnitelma, mitä eläissäni olen
kuullut esitettävän, paitsi yhtä", sanoi hän kuivasti, mutta kumartui
lieventämään sanojensa vaikutusta hyväilemällä hänen poskeaan.

"Mutta minähän toistin sinulle Willie Cranen sanat, että taitavia
urheiluosaston toimittajia on vaikea löytää ja että he ovat rahan
arvoisia, kun heidät löydetään", väitti äiti itsepäisesti.

"Yhtä harvinaisia ovat suurien rautatieyhtiöiden taitavat johtajat, ja
hekin ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", sanoi Ralph nauraen.
"Miksi et ehdota, että lähtisin koettamaan onneani sillä uralla. Se
olisi ihan yhtä järkevää."

Rouva Bascomb vetäisi hänet eteensä ja katsoi häneen tiukasti,
keskittäen koko persoonallisuutensa voiman silmiinsä. "Ei, se ei olisi
lainkaan yhtä järkevää, ja sinäkin tiedät sen", sanoi hän reippaasti.
Sitten hän antoi asian jäädä, mitä ei olisi voinut tehdä parikymmentä
vuotta takaperin.

Ralph koetti jatkaa puhelua ja ivata koko suunnitelmaa: "Enpä ole
milloinkaan kuullut niin hurjaa ehdotusta... Minä en ole ikinä
kirjoittanut riviäkään — siitä saakka kun yliopistossa kyhäilin
ainekirjoituksia... onko kukaan kuullutkaan, että..."

Mutta äiti keskeytti hänet sanoen: "Älä rupea nyt väittelemään. Siitä
ei ole mitään hyötyä, ennenkuin olet ehtinyt sitä ajatella."

"Väittelemäänkö siitä?" huudahti Ralph puoleksi nauraen, puoleksi
raivoissaan. "Enhän minä väittele. Minä vain selitän sinulle, kuinka
mieletöntä se on."

"Eikö yksi kerta riitä sitä ilmaisemaan?" huomautti rouva Bascomb,
jättäen hänet hautomaan uutta suunnitelmaa.

Pian tämän jälkeen rouva Bascomb tapasi jälleen Willie Cranen, kuten
hän vieläkin nimitti tätä miestä, joka viisikolmatta vuotta sitten oli
ollut hänen viidennellä luokallaan ja joka, perittyään Harristownin
Daily Heraldin isoisältään oli eronnut erään suuren clevelandilaisen
lehden toimituksesta ja nyt koetti kehittää tuota vanhaa lehteä
nykyajan vaatimusten mukaan.

"Kuulkaahan, rouva Bascomb", sanoi hän tavoittaen hänet takaapäin,
"minä olen ajatellut teidän suunnitelmaanne ja luulen sen kelpaavan
johonkin. Varmasti Ralph voisi siitä suoriutua. Totisesti minä
tarvitsen häntä, jos hän vain voi."

Rouva Bascomb pysähtyi katsoen häneen tyynesti. "Kyllä hän voisi
siitä selvitä, sitä ei tarvitse epäilläkään", sanoi hän sellaisen
henkilön ratkaisevaan tapaan, jonka vakaumus on niin järkkymätön,
ettei hän tunne tarvetta huutaa sitä julki. "Mutta hän ei tahdo
ajatella sitä. Mainitsin siitä hänelle joku päivä sitten kuin pelkästä
mahdollisuudesta. Mutta hän torjui sen heti, sanoen sitä mielettömäksi
suunnitelmaksi."

"Ehkä se johtui siitä, että niin äkkiä yllätitte hänet", vihjaisi
toinen.

"Ehkä", myönsi rouva Bascombkin, suoden hänelle kunnian tästä
ajatuksesta.

"Minä en tiedä konttorissa ketään, jolla olisi tarpeeksi tarmoa nousta
tuoliltaan", valitti uusi päätoimittaja. "Isoisä toimitti ehkä hyvää
lehteä Yrjö Washingtonin aikana, mutta vuoden 1812 sodan jälkeen hän on
koonnut vain muumioita. Minä haluaisin esikuntaani jonkun innostuneen
uuden miehen. Mutta Ralphin pitäisi siinä tapauksessa vaihtaa varma
toimeentulonsa epävarmaan... ja koska hänellä on sairas vaimokin..."

"No, minä olisin kyllä auttamassa, niin ettei sairaasta vaimosta olisi
hätää", sanoi rouva Bascomb, "ja voisihan Ralph aina saada jotakin
muuta työtä, ellei tämä näyttäisi menestyvän".

"Hän tietää enemmän urheilutapahtumista kuin kukaan toinen ihminen
tässä kaupungissa", ajatteli herra Crane ääneen.

"Hän ei varmastikaan ole ollut poissa ainoastakaan sen jälkeen kun sai
pitkät housut", sanoi hänen äitinsä lempeästi.

Willie Crane nauroi ja tämä leikillinen huomautus palautti hänen
mieleensä rouva Bascombin persoonallisuuden. Niinpä hänen katseessaan
nyt oli sitä mielihyvää (kajastusta hellyydestä omaa menneisyyttä
kohtaan), jota muutamat miehet tuntevat vanhoja hoitajattariaan,
kokkejaan, opettajiaan, vieläpä joskus äitejäänkin kohtaan. "Olisiko
teistä mieluista, jos hän vaihtaisi alaa?" kysyi hän sellaisella
äänenpainolla, joka teki vastauksen tärkeäksi.

Rouva Bascomb näki hänen katseensa ystävällisyyden ja pitäen häntä
tarkasti silmällä pani siihen niin paljon painoa kuin luuli sen
tarvitsevan. "Kyllä olisin, Willie, todellakin hyvin mielissäni",
vastasi hän tunteellisesti.

"Tehän tiedätte, kuinka tukalaa Ralphilla on ollut koko ajan.
Hän ei ole koskaan pitänyt siitä kirjapainotyöstä, jota hän nyt
tekee. Hän sattui suostumaan siihen vain senvuoksi, että hänen piti
hankkia itselleen työtä niin äkkiä, tai siksi, että me luulimme sitä
tarpeelliseksi. Hän menestyisi paljoa paremmin jossakin sellaisessa
työssä, josta hän todella pitää. Ja minä uskon tämän toimen,
josta olemme keskustelleet, sopivan hänelle. Olen tuntenut hänet
yhdeksänkolmatta vuotta ja huomannut hänen harrastuksensa jatkuvasti
kohdistuneen kaikista vastuksista huolimatta vain urheiluun. Minun oli
tapanani ajatella, että hän pääsisi siitä aikaa myöten eroon, mutta se
näyttää merkitsevän hänelle yhä enemmän. Se on hänen uskontonsa. Miksi
hän ei voisi saavuttaa menestystä kertomalla muille ihmisille siitä,
mitä hän rakastaa, mistä hän todella välittää?"

Hänen vakaumuksensa lämpö iski kipinän hänen kuuntelijastaan. "Totta
vie minäkin uskon hänen voivan!" sanoi Heraldin uusi toimittaja.

"Mutta, hän ei itse kuitenkaan näytä ajattelevan niin", sanoi
rouva Bascomb ja kaadettuaan tämän öljyn siihen tuleen, jota hän
sytytteli, jatkoi matkaansa, pilaamatta nytkään saavutettua vaikutusta
hihalyönnillä.

Sitten eräänä iltana hän huomasi Ralphin tähystelevän puolittain
leikillisesti pöydän yli ja tiesi siitä, että Willie Crane oli häntä
puhutellut.

"Hän aloitti sen", sanoi hän rohkeasti arvaten. "Hän tuli rinnalleni
takaapäin enkä voinut karkoittaa häntä."

"Tokkohan koetitkaan?" sanoi Ralph. Mutta nyt hän ei puhunut synkästi
tai vihaisesti. Painaen hänen äänensävynsä mieleensä ja eritellen
sen hitaasti palasiksi jälkeenpäin rouva Bascomb uskoi siinä olleen
jotakin tahdotonta keveyttä. Hän alkoi toivoa. "Minä olen aina pitänyt
Willie Cranesta", sanoi hän itsekseen, vaikka todellisuudessa olinkin
vuosikausiksi, hänen palaamiseensa asti, kokonaan unhottanut sellaisen
henkilön olemassaolon.

Nyt seurasi sellainen ajanjakso, jolloin hän säästääkseen Ralphia
häpeämästä katsoi aina muualle, eikä ollut mitään huomaavinaan.

"Hän ei halua erota entisestä toimestaan, ennenkuin on hieman koetellut
voimiaan uudessa", kertoi Willie Crane hänelle muutamia viikkoja
myöhemmin, kohdattuaan hänet kuten ennenkin kadunkulmassa. "Hän
koettaa kykyään selostamalla koripallokilpailuja (miesten kilpailuja,
kun ei sano viitsivänsä mennä katsomaan tyttöjä). Ei kuitenkaan
julkaistavaksi, vaan ainoastaan nähdäkseen, mihin hän kykenee."

"No kuinka hän saa sen luonnistumaan?" kysyi hänen äitinsä innostuneena
ja kuitenkin harmissaan, kun hänen oli pakko kysyä tätä sivulliselta.

"Ei kovinkaan mainiosti", vastasi Willie siekailematta. "Vajoaa usein
melko syvälle suohon. Siinä ei ole vauhtia juuri ollenkaan. Se on kuin
vedessä liotettua. Mutta hän on jo päässyt hajulle, kuinka hänen pitää
kirjoittaa omalla tavallaan. Ja se on jo jotakin. Jos hän saa kiinni
sen oikeasta päästä, voi hän ehkä kiskoa sen irti."

Se oli kovaa rouva Bascombin ylpeydelle, että hän näin sai sivulliselta
ainoan ilmoituksen siitä, mitä oli tapahtumassa Ralphin sisimmässä,
että Ralph taistellessaan näin vielä kerran pysyi hänestä loitolla.
Hän ei ollut, ajatteli hän joskus surullisesti, ansainnut tätä Ralphin
puolelta.

Mutta hänen viime vuosina ylläpitämänsä kuri ei ollut yllyttänyt häntä
mietiskelemään, mitä hän oli tai ei ollut ansainnut saada. Valittamatta
ja sanatonna hän matkan päästä piti silmällä Ralphia istuessaan pöydän
toisella puolen, vastapäätä kasvoja, jotka olivat omista ajatuksista
hajamieliset, tai suoritellessaan talousaskareita, kun Ralph huoneensa
oven toisella puolen istui iltamyöhään rimpuilemassa kynänsä ja
paperiensa kanssa. Lottie valitti, että Ralph yhä vähemmän seurusteli
hänen kanssaan päivisin, ja Ralphin äidin piti yhä enemmän täyttää
hänen paikkansa voimatta edes osoittaa hänelle sanatonta myötätuntoa.

Sillä hauteessaan mietteitään eräänä pitkänä, tyhjänä hetkenä ennen
nukkumistaan hän oli huomannut, että hänen myötätuntonsakin oli nyt
tunkeilemista, että Ralphilla nyt oli syytä loitota hänen luotaan, että
nyt. Ralphin piti seistä yksinään tai ei ollenkaan, että nyt sekä hänen
äitinsä että muidenkin sivullisten auttajien tuli pysyä syrjässä.

Se kestävyys, jota Ralph osoitti työssään, liikutti ja hämmästytti
häntä. Sen perusteella, mitä hän oli nähnyt pojassaan, hän oli luullut,
että kaikista luonteenominaisuuksista kestävyys jonkin saavuttamiseksi
kuului niihin, joihin hän vähimmin kykeni. Hän tajusi nyt, ettei hän
koskaan ennen ollut nähnyt Ralphin suuntaavan ponnistuksiaan mihinkään
sellaiseen, mitä hänen todellakin näytti kannattavan harrastaa.
Että sen piti olla urheilua! Vakavamielinen vanhahko nainen oli
siitä ihmeissään. Mutta kuinka hän oli tähän asti voinut olla sitä
huomaamatta? Kaikkina näinä vuosina se oli huutanut hänelle vasten
kasvoja. Hän ei ollut halunnut nähdä sitä, ja juuri senvuoksi hän oli
näin erehtynyt, sanoi hän itsekseen. Hän ei ollut kyennyt, ennenkuin
hänen poikansa oli kolmikymmenvuotias, myöntämään sitä mahdollisuutta
oikeaksi, että hänen poikansa voi ehkä olla ihan erilainen henkilö kuin
hän itse.

       *       *       *       *       *

"Hän alkaa voimistua", sanoi Willie Crane keskikesällä kujeilevan
salaliittolaisen näköisenä. "Se herkullinen selostus Harristownin
poikien ja meidän joukkueemme ottelusta oli hänen kynästään. Hän on
luullakseni iskenyt hampaansa siihen ihan oikealla tavalla."

Kun hän huomasi tunteellisen, naisellisen mielihyvän, joka kirkasti
rouva Bascombin kasvoja, heräsi oikean liikemiehen varovaisuus eloon
hätääntyneenä. "Tietysti teidän pitää ymmärtää", jatkoi hän tahtoen
kiihkeästi supistaa kuulijansa toivomuksia, "ettei pienen, viiden
pennin lehden kannata maksaa suuria palkkioita. Hänen tulonsa pysyvät
ehkä hyvinkin vaatimattomina jonkun aikaa, ja alussa hänen on pakko
laatia muitakin selostuksia, kirjoittaa kaikenlaisista asioista,
kuten tulipaloista, oikeusjutuista ja murtovarkauksista, mutta se
tarjoaa hänelle mahdollisuuden, jos hän vain edistyy. Urheilusivulla
on kyllä tilaa miehen koko ajalle. Senvuoksi juuri kaikki miehet,
kaikkien äitien pojat, ostavatkin lehden. Te näette heidän lukevan
juuri sitä sivua raitiovaunuissa. Tietysti pitää minun vieläkin
ostaa lehtitoimistolta urheilusivuainesta, mutta se ei vie Heraldia
ollenkaan eteenpäin. Jokainen lukija saa samat tiedot mistä tahansa
valveutuneesta lehdestä. Mutta erityisesti olisi tarpeen, että Ralph
kohottaisi koko tämän piirikunnan paikallisia joukkueita koskevat
selostukset samalle tasolle. Ei edes yksi sadasta meidän lukijastamme
ole katsellut suurta liitto-ottelua. Mutta se ei estä heitä mielellään
lukemasta hauskoja persoonallisia piirteitä Walter Johnsonista tai
Ty Cobbista. Eikö se otaksuma siis tunnu järkevältä, että he samalla
tavalla ihastuisivat niihin miehiin, jotka todellakin nyrkkeilevät
heidän nähtensä? Minä voin palkata jonkun kyhäämään keskinkertaisia
kuvauksia, kuten muutkin lehdet, mutta jos Ralph voi liittää
selostuksiinsa jotakin persoonallista, vie se Heraldin piirikunnan
jokaiseen sanomalehtimyymälään. Meillä on hyvin vähän urheilualalta,
vaikka sitä pitäisi olla paljon. Mutta jos hän jättää sikseen, ei
siitä suunnitelmasta tule mitään, ja kun hän on kiinnitetty sairaaseen
vaimoon ja kahdeksanvuotiaaseen lapseen, olisi rikollista, jos hänen
annettaisiin panna vaaraan liian paljon."

Rouva Bascomb avasi jo suunsa sanoakseen: "Hän ei voisi ansaita
paljon vähemmän kuin nykyäänkään", mutta hänen edessään seisovan
miehen ajatusten tarkka lukeminen esti hänet tästä avomielisestä
tunnustuksesta ja pakotti hänet sanomaan pontevasti: "Jos hän nauttii
työstään, tekee hän sen ehkä hyvin ja ansaitsee pian enemmän." Hän
muisti, ettei Willie Crane ollut poikana koskaan jäänyt toisen
petettäväksi marmorikuulien kaupassa.

       *       *       *       *       *

Useita kuukausia myöhemmin muutos oli todella tapahtunut, ja Ralphin
mieli oli ylenmäärin täynnä tämän taistelunsa, menneen ja tulevan
kiihkoa ja harrastusta, mutta vieläkin hän esteli suoraan tunnustamasta
äidin osuutta siihen, mikä merkitsi hänelle niin paljon. Sensijaan hän
kerran mukaantui selittämään tätä uutta työtään sanomalla äidilleen
jalomielisesti: "Kuulehan, minä en usko, että olisin koskaan ajatellut
sitä muutoin kuin sinun mieliksesi."

Rouva Bascombin ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa voidakseen salata
huvitetun hymynsä, sillä hän kuuli tuskin hänen sanojaan, koska
hänen kiihkeiden elämäntäyteisten kasvojensa kirkkaus vetosi niin
äänekkäästi hänen sydämeensä. "Tämä on hänen oikea rakkautensa",
sanoi hän itsekseen ja ajatteli, että jos hän oli melkein unohtanut
äitinsä olemassaolo, hän oli kaiketi melkein unhottanut myös Mildred
Deweyn, kuten hän oli unohtanut Margaret Hillin vuosia sitten ja kuten
Lottiekin oli hävinnyt hänen todellisesta elämästään. Nyt hän oli vapaa
mies, vapautettu äidistään niinkuin kaikista muistakin naisista.

"Sanomalehden reportteri!" sanoi Lottie hämmästyneenä. "Urheiluosaston
toimittaja! Voi, kuinka hullunkurinen toimi! Kuinka suuren palkan sinä
saat siitä?"




XXXVIII


Ralph oli ollut sanomalehtityössä kahdeksan vuotta, ennenkuin rouva
Bascombin mieleen hiipi hitaasti, melkeinpä salavihkaa, muuan kuvitelma
sellaisesta mahdollisuudesta, että hän ehkä sittenkin vielä voisi
pelastaa itselleen muutamia elinvuosia, että hän vielä saisi viettää
muutamia harvoja tunteja omassa vapaudessaan, kenenkään odottamatta
mitään palveluksia hänen puoleltaan. Näinä kahdeksana reportterivuonna
oli Ralphin ansaitsemiskyky yhtä mittaa lisääntynyt. Hän sai hyvän
palkan Harristown Heraldisia ja oli vilkkailla selostuksillaan
kilpailuista perustanut niin taitavan reporterin maineen, että hänen
kirjoitelmiaan luettiin valtakunnan muissakin osissa. Tämä merkitsi,
että suuremmat Buffalon ja Clevelandin lehdet tilasivat häneltä
silloin tällöin kirjoitelmia sunnuntaipainoksiinsa ja antoivat hänelle
tehtäväksi matkustaa sen piirikunnan tärkeimpiin urheilutilaisuuksiin.
Sellaisesta työstä, vaikka se olikin säännötöntä, maksettiin hyvin,
ja koska he elivät yleensä hyvin vaatimattomasti, oli se melkoisena
lisänä heidän tuloihinsa. Ralph ajatteli uskollisesti kaikkien
näiden ylimääräisten rahojen olevan lisäyksiä perheen tuloihin eikä
omiinsa. Hän kulutti hyvin vähän itse, ja nähtävästi sydämellisin
hänen elämänsä monista uusista huveista oli se, että hän saattoi tuoda
kotiin rahaa äidilleen käytettäväksi vaimonsa ja pienen tyttärensä
hyödyksi. Hän oli oikein hyvä heille kaikille, kolmelle naiselleen;
hän rakasti hellästi Didsiä ja oli hyvin ylpeä siitä, että Dids
kuului koripallo- ja uimarijoukkueihin, aina antelias, ystävällinen,
hyväntuulinen ja säästelemätön lahjojen antaja. Mutta hän sai tietysti
oleskella vain vähän heidän seurassaan, koska hän liikkui kotinsa ja
Harristownin välillä niin säännöttömästi, ollen usein myöhään ulkona
ja nukkuen sitten myöhään seuraavana aamuna. Silloinkin, kun hän oli
ruumiillisesti kotonaan, syöden samassa pöydässä kuin hekin, hän
oli usein oikeastaan hyvin kaukana, kuunnellen kuitenkin iloisesti
hymyillen heidän jaaritteluaan, olematta liian hajamielisen näköinen,
mutta saattoi ponnahtaa keskellä jotakin heidän lausettaan tuoliltaan
pystyyn ja syöksyä puhelimeen.

He tiesivät yhtä vähän siitä elämästä, jota nämä puhelinkeskustelut
edustivat, kuin hänkin heidän elämästään. Kun hän tuli takaisin, sanoi
hän usein tunnollisesti: "Anteeksi, äiti (tahi Dids tai Lottie), mutta
mistä sinä äsken puhuit? Tarkoitukseni ei ollut keskeyttää, mutta
satuin juuri muistamaan, etten ollut vielä ilmoittanut Fergusonille,
että aion matkustaa Rochesterin autokilpailuihin." (Tai Oneontan
otteluun tai Columbuksen jalkapallokilpailuihin.) Mutta tällainen
katkennut keskustelu uusiintui harvoin, eikä hänkään sitä huomannut.
Jonkun ajan kuluttua sitä ei huomannut kukaan muu kuin hänen äitinsä.
Ralphin suhde perheeseensä oli kaikissa tapauksissa samanlainen kuin
muidenkin saman kadun varrella asuvien hyvien huoltajien suhde omiin
perheisiinsä.

Bascombit olivat vihdoinkin sopeutuneet hyväksyttyyn kaavaan, ja
heidän gilmanvilleläiset naapurinsa lakkasivat heistä puhumasta paitsi
ylimalkaisesti. Ralph Bascomb sai kiittää onneaan, sanoivat ihmiset
(vasta nyt he alkoivat nimittää häntä herra Bascombiksi), että hänen
äitinsä oli hänen luonaan suorittamassa talousaskareita ja hoitamassa
hänen raajarikkoista vaimoaan; mutta toiselta puolen se tietysti oli
myös rouva Bascombille hyvä asia, että sellainen järjestely toimitti
hänelle kauniin kodin. Muutoin hän oli ihan yksinään maailmassa ja oman
onnensa nojassa, mikä aina oli kovaa naiselle, kuten jokainen tiesi.

Ja kuinka reipas tyttö Dids Bascombista näytti kasvavan, huomauttivat
hänen naapurinsa nähdessään hänen kävelevän ohi pitäen sileää, hyvin
harjattua, tummaa päätänsä komeasti pystyssä. Hän oli luokkansa
johtaja korkeakoulussa, ensimmäinen tyttö, joka milloinkaan oli
valittu siihen asemaan korkeammilla luokilla. Gilmanvilleläiset
olivat mielellään puhelleet siitä metelistä, jonka ilkeimmät pojat
olivat nostaneet senvuoksi, etteivät he muka voineet sietää tyttöä
johtajanaan. He olivat uhanneet keskeyttää Didsin johtaman ensimmäisen
luokkakokouksen, ja kaupungin asukkaat toistivat huvitettuina ja
kunnioittaen sitä juttua, kuinka Dids oli lannistanut heidät toisella
kädellään, toisen ollessa niin sanoaksemme sidottuna hänen selkänsä
taakse — kuinka tarmokkaasti hän kokouksen edellisenä päivänä oli
järjestänyt ja valmistanut niitä poikia, jotka olivat hänen puolellaan,
ja kaikkia tyttöjä, ja kuinka pelottomasti hän oli hyökännyt
vastapuolueen johtajien kimppuun heti, kun he olivat aloittaneet
metelin. Hän oli karkoittanut heidät ulos kokouksesta, ennenkuin he
olivat ehtineet vetäistä henkeäänkään, ja sitten tyynesti johtanut
kaikkia muita, pannen kaikki asiat mainioon kuntoon kokeneen vanhan
johtajan tavalla. Kaikki oli ohi ja lykätty toistaiseksi, ennenkuin
vastapuolue ehti oikein koota voimiaan. Hän oli tosiaan näppärä,
tämä Dids Bascomb. Gilmanvilleläiset olivat ylpeitä tästä pitkästä
tytöstä, jolla oli iloinen suopea sana jokaiselle, sillä hänen päässään
ei ollut ainoatakaan arastelevaa hiusta ja hän tunsi kaupungin
jokaisen asukkaan, mustan ja valkoisen, suuren ja pienen. Hänessä
ei ollut mitään hölynpölyä, vaan kaikki oli reilua. Mainio toveri,
jos kukaan. Puolet kaupungin tytöistä koetti matkia hänen tyyliään.
Kaikki saattoivat katsella Dids Bascombin puhtaita merimiespuseroita,
matalakantaisia kenkiä ja villasukkia joka kadunkulmassa, ja niitä
käyttivät ne tytöt, jotka tahtoivat näyttää hänen kaltaisiltaan. Mutta
ei ainoakaan heistä, sanoivat gilmanvilleläiset miehet tavallisesti,
voinut matkia sitä tapaa, kuinka hän katsoi jokaista suoraan silmiin.
Eikä kellään ollut Didsin hymyä, joka tunkeutui hänen kirkkaan
suoran katseensa läpi kuin auringonsäde. Jokainen ihastui Didsiin,
kun hän hymyili. "Odottakaahan vain, kunnes Dids pääsee valtion
yliopistoon", sanoivat gilmanvilleläiset, "niin hän näyttää yhtä ja
toista. Hän todistaa siellä, että pienetkin kaupungit voivat yhtä hyvin
kuin suuremmatkin lähettää tyttöjä, joista tulee johtajia." Mutta
Gilmanvillessä tuntuisi epäilemättä hyvin tyhjältä hänen lähdettyään.
Pienet lapset kaipaisivat häntä ja kaikki muutkin.

Sillä Dids aikoi tietysti lähteä valtion yliopistoon. Rouva Bascomb
suunnitteli myös hänen lähtöään, koska siitä osaksi riippui hänen oma
vapautensa. Hän oli nykyään yhtä paljon syrjässä Didsin kuin Ralphinkin
elämästä ja tiesi koko loppuiäkseen joutuvansa Gilmanvillessä
näkymättömiin Didsin lähdettyä suurempaan maailmaan. Hän ei voinut
tehdä mitään sen enempää Didsin hyväksi. Eikä Ralphinkaan. Ja nyt,
kun Ralphilla oli rahaa, hän saattoi palkata jonkun muun tekemään
Lottielle kaikki palvelukset, taitavan hoitajattaren, joka oli
tottunut kroonilliseen raajarikkoisuuteen (sillä Lottie oli nykyään jo
ehdottomasti ja auttamattomasti vuoteen oma) ja voisi hoitaa Lottieta
entistä paremmin. Ja jos hän suorittaisi Didsin yliopistomenot, olisi
Ralphilla tarpeeksi rahaa hoitajattaren palkkaamiseen.

Tämä ajatus, että hän ehkä saisi heittää taakan hartioiltaan, oikein
huimasi häntä. Hän ei nyt ikävöinyt kateutta herättävää koreaa asuntoa
hienoine kylpyhuoneineen ja virheettömän esteettisine saleineen,
missä hän voisi tarjoilla teetä valiokunnille. Nykyään hän haaveili
vain hiljaisuudesta... ja itseään ympäröivästä tyhjyydestä. Pienestä
makuuhuoneesta (hän ei halunnut edes tietää, kuinka se olisi
kalustettu, kunhan siellä vain olisi vuode), mihin hän voisi raskain
askelin laahustaa koulun loputtua, missä hän saattaisi tuntikausiksi
vaipua siunattuun tyhjyyteen kaikesta siitä, mikä oli niin kauan
aikaa ärsyttänyt häntä. Sinne ei tulisi keitään vieraita; hänen ei
tarvitsisi päättää mitään kenenkään puolesta; hänen ei olisi pakko
näyttää myötätuntoiselta kenenkään toisen mielialalle; hänen ei
tarvitsisi punnita aineellisen elämän miljoonia kertoja uusiintuvia
pulmia; hänen ei täytyisi varoa ilmaisemasta äänensävyllään kuolettavaa
väsymystä; hänen ei tarvitsisi valaa harrastusta ja myötätuntoa
ja tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa melkein tyhjästä varastostaan.
Sillä hän tunsi sydämensä käpertyneen väsymyksestä. Se pelkkä
mahdollisuuskin, että hän ehkä vielä voisi elämänsä aikana nauttia
rauhallisesta kaudesta, pani hänet tuntemaan itsensä heikoksi ja
raukeaksi huojennuksesta.

Hän puhui siitä Ralphille ja huomasi hänet, kuten hän aina oli nykyään,
hyvin ystävälliseksi, hyvin suostuvaiseksi kaikkiin hänen haluamiinsa
järjestelyihin, ollen samalla mittaamattoman matkan päässä hänestä.
"Haluaisitko todellakin, äiti, muuttaa yksiksesi asumaan jonnekin
Harristownin täysihoitolan pieneen huoneeseen?" kysyi hän sellaisen
täysikasvuisen henkilön järkevällä äänellä, joka koettaa saada lasta
tajuamaan puolivalmiin suunnitelman epäkäytännöllisyyttä. "Sinähän
muistat", sanoi hän varoittavasti, "kuinka yksinäiseksi tunsit itsesi
koettaessasi sitä muutamia vuosia sitten".

Rouva Bascomb ei keksinyt tähän mitään vastausta, vaan mutisi
ainoastaan: "Minä olenkin nyt paljoa vanhempi, kuusikymmenvuotias ensi
syntymäpäivänäni." Tämä ei kuulunut lainkaan asiaan, mutta hän tiesi
Ralphin tarkkaamattoman korvan hyväksyvän sen vastaukseksi sille, mitä
hän oli sanonut.

"No niin, äiti, mitä hyvänsä sinä itse vain haluat", sanoi Ralph
myöntyväisesti. "Ja minun mielestäni onkin vallan oikein, että joku
hoitajatar rupeaa pitämään huolta Lottiesta. Kuten sanoit, hänen
tilassaan tapahtuu niin vähän muutoksia. Enkä minä voi käyttää rahojani
sen parempaan kuin sinun ja Lottien ja Didsin hyväksi."

"Sinä olet hyvä poika", sanoi hänen äitinsä hiljaa.

Sitten hän lisäsi mietittyään hetkisen: "Meidän on parasta olla
puhumatta tästä Didsille, kunnes asia on vähän varmempi. Suunnitelmista
ei kannata puhua, ennenkuin on päätetty."

"Juuri niin", myönsi Ralph tavalliseen hajamieliseen tapaansa
saadessaan luovuttaa kaiken päätösvallan hänelle.

       *       *       *       *       *

Mutta kun hän puhui siitä Lottielle...

Hän oli luullut, että kaikki yllätykset, joita Lottie voi tuottaa,
olivat menneisyydessä. Vuosikausia oli heidän keskinäinen suhteensa
käynyt yhä tasaisemmaksi sitä mukaa kuin tottumusten graniittiset
muurit kohosivat Lottien elämän ympärille päivä päivältä yhä
korkeammiksi ja tukevammiksi. Lottie oli näyttänyt tyytyväiseltä, kun
hänen ei tarvinnut ajatella muuta kuin sairashuoneen tapausten pientä
luodetta ja vuoksea — aterioitaan, lääkärin käyntejä, ruokahalunsa
ja unensa vaihteluita, pieniä raajarikkoiselle sopivia hommiaan,
keskipäivän vieraiden tuloa ja tulematta jäämistä, viimeisen varkauden
tutkimisen edistymistä, murhia, newyorkilaisten lehtien selostuksia
avioeroista ja kotipukujen uusinta kuosia. Tässä säännöllisyydessä ei
ollut mitään, mitä taitava hoitajatar ei voisi toimittaa yhtä hyvin
kuin hänen anoppinsa, ja juuri sitä koetti rouva Bascomb selittää
huolellisesti ja toistellen, kun hän ensi kerran puhui aikomuksestaan
vetäytyä pois perhe-elämästä.

Mikään ei antanut rouva Bascombille pienintäkään varoitusta sen myrskyn
puhkeamisesta, joka alkoi, kun Lottie vihdoin ymmärsi suunnitelman.
Lottien entisistä purkauksista ei mikään ollut kiihkeydessä vetänyt
vertoja sille hysteeriselle hirmumyrskyille, joka nyt sai hänet
valtaansa. Hän itki niin hirveästi, puhui niin hurjasti toivostaan
saada kuolla heti, uhkasi niin kiihkeästi tehdä jotakin kauheata, jos
hänet jätettäisiin yksikseen, että rouva Bascomb, avutonna omassa
graniittimaisessa tottumuksessaan pitää miniäänsä rauhallisena mihin
hintaan hyvänsä, ei osannut muuta kuin taputella Lottien kättä niinä
väliaikoina, jolloin sai sen kiinni hurjien huitoilujen lomassa, ja
silittää takaisin kohdalleen silkkipeitteet, jotka Lottie työnsi
syrjään uhatessaan laahautua ikkunaan ja heittäytyä maahan.

"Kas niin, kas niin, ei puhuta siitä enää", mumisi rouva Bascomb
epätoivoissaan. "Ajatellaan nyt jotakin muuta."

Voimakkaampi kuin mikään muu hänen mielessään oli hänen hämmästyksensä.
Miksi Lottie oikeastaan riehaantui? Mikä pani hänet käyttäytymään
noin? Sen täytyi johtua siitä, ettei hän ollut oikein ymmärtänyt, että
hänelle hankittaisiin ihan oma hoitajatar, joka palvelisi häntä koko
ajan, lukisi hänelle ja seurustelisi hänen kanssaan, niin, ettei hänen
enää koskaan tarvitsisi oleskella yksinään, kuten usein nykyään.

Rouva Basccmb päätti odottaa, kunnes Lottie tyyntyisi, kunnes hän
ehtisi perehtyä suunnitelmaan tarkemmin, ennenkuin siitä hänelle
jälleen puhuttaisiin. Sillä häh ei aikonut vähääkään luopua omasta
suunnitelmastaan. Miksi hän luopuisikaan?

Mutta joka kerta, kun hän koetti uudestaan, Lottie suli kyyneliin.
Hän ei sallinut rouva Bascombin päästä ensimmäisiä sanoja pitemmälle
selityksessään, ennenkuin purskahti itkuun. Hän ei enää itkenyt
hurjasti eikä uhkaillut. Hän vain nyyhkytti, ikäänkuin rouva Bascomb
olisi murtamaisillaan hänen sydämensä jokaisella lausumallaan sanalla.

Näitä hiljaisia kyyneliä vastaan rouva Bascomb pani kaikki
kumoamattomat, johdonmukaiset selityksensä, kuinka miellyttävä siitä
muutoksesta tulisi Lottielle, kuinka paljon enemmän huomiota hän
saisi osakseen ja kuinka hauskalta hänestä tuntuisi saada itselleen
harjaantunut apulainen, joka osaisi kylvettää hänet ammattimaisen
taitavasti ja jolla olisi aikaa kuina paljon tahansa lukea hänelle ja
pelata hänen kanssaan korttia.

Lottie kumosi nämä kumoamattomat väitteet sillä yksinkertaisella
tavalla, ettei pannut niihin lainkaan huomiota. Hän vain itkeskeli,
kunnes hänen nenäliinansa oli muuttunut märäksi rääsyksi, niin että
rouva Bascombin piti tuoda hänelle uusi.

Nämä molemmat naiset joutuivat umpikujaan ja siellä he pysyivät monta
viikkoa Ralphin ja Didsin tietämättä, jotka liikkuivat hilpeinä
edestakaisin. Ja sitten yhdellä ainoalla sivalluksella Lottie hajoitti
rouva Bascombin koko suunnitelman tomuksi. Eräänä päivänä hän rikkoi
hiljaisuuden, kääntämättä katsettaan pois anoppinsa kasvoista
sanomalla: "Jos te lähdette pois, pitää Didsin jäädä luokseni. Hänen
on pakko. Minä uhrasin terveyteni hänen puolestaan, kun hän oli pieni,
ja nyt on hänen vuoronsa tehdä jotakin minun hyväkseni. Minun täytyy
saada pitää joku omaisistani luonani. Se on itsekästä hänen puoleltaan,
että hän haluaa lähteä yliopistoon, koska minä siinä tapauksessa jään
niin yksikseni. Mihin hän enää tarvitseekaan noita kaikkia lisätietoja?
Hänen pitää jäädä sairaan äitinsä luo. Ja jos hänellä on lainkaan
sydäntä, niin hän jääkin. Se on hänen velvollisuutensa. Minä aion sen
sanoa hänelle."

Rouva Bascomb horjahti tämän iskun voimasta, sillä hän tiesi olevan
mahdotonta sitä väistää. Vetäistyään pari kolme kertaa syvään henkeään,
niin että hänen sydämensä ehti rauhoittua hän sanoi: "Maltahan sentään
hieman, Lottie! Mitään ei ole vielä päätetty."

Mutta asia oli päätetty sillä hetkellä, ja hän tiesi sen.

       *       *       *       *       *

Se oli melkein enemmän kuin hän jaksoi kestää. Jäädä sinne, vieläpä
yksikseen Lottien kanssa Didsin mentyä! Se oli kuitenkin välttämätöntä.
Hän näki sen nyt. Kuinka hän ei ollut huomannut ennen, että hän oli
kaikkina näinä vuosina huolellisesti valmistanut kuolettavaa vaaraa
Didsille? Hän oli mielellään katsellut Didsin uljasta tarttumista
kaikkiin tehtäviin, jotka hänen mielestään olivat oikeita, laskematta
milloinkaan kustannuksia, rientäen heikon puolustajaksi, alttiisti
kantaen kuormia, jotka olivat liian raskaita muille. Mutta nyt tytön
ylevän uhrautuvaisuuden ajatteleminenkin peloitti häntä. Sillä tämän
erikoisen piirteensä vuoksi Dids olisi avuton sellaisen vaatimuksen
edessä, jonka Lottie kyllä osaisi taitavasti esittää. Hän muisteli
kohtaamiaan hiljaisia, syrjäytettyjä ennen aikojaan vanhentuneita
neitoja, jotka olivat kuihtuneet saamatta kukkia ja "pyhittäneet
elämänsä sairaille äideilleen". Taivas varjelkoon, jos hän itse
sattuisi kuolemaan ennen Lottieta tai ainakin ennenkuin Dids ehtisi
varttua täyteen mittaansa! Tämän uuden mahdollisuuden kauhu karkoitti
hänen mielestään oman traagillisen pettymyksen.

Hän liitti tämän uuden kauhun muihin taakkoihinsa ja jännittäen
hartiansa kantamaan taakkaa, joka parikymmentä vuotta sitten olisi
murskannut hänet, astui eteenpäin horjumatta. Hän ei siis voisikaan
lähteä lepäämään? Hyvä, hän ei ajattelisi sitä enää milloinkaan. Eikä
hän kuolisikaan liian varhain, koska se ei käynyt päinsä. Hän oli
oppinut hyvinkin tietämään, kuinka paljon on tilaa ihmissydämessä. Hän
sai nyt oppia jotakin saman sydämen rajattomasta kestävyydestä. Hän
huomasi sen jaksavan kestää mitä tahansa, niinkuin siinä oli sijaa
kaikelle. Tai melkein kaikelle... ei tietysti suopeudelle Lottien
tapaista kohtaan, sanoi hän itsekseen kiireesti, millään ehdolla
luopumatta ivastaan.

Se että hän oli omin käsin luonut Didsille tämän vaaran, jonka
karttamiseksi hän nyt tuomitsi itsensä ikuiseen vankeuteen,
oli hänenlaiselleen luonteelle vielä yksi lisäsyy valitusten
tukahduttamiseen. Hän muisti Ralphin töykeän arvostelun omista
vaikeuksistaan ja sanoi itselleen hänen sanoillaan: "Minä saan vain
sen, mitä minulle kuuluukin." Ainoa säädyllinen tapa oli kärsiä omien
töittensä seuraukset. Hänen täytyi kestää! Ja siksi jaksaisikin.

Muutamien päivien kuluttua, kun hän luuli voivansa jutella siitä
rauhallisesti, hän sanoi Ralphille: "Minä luulen olevan parasta, että
kokonaan luovun noista muuttohommistani. Olen ajatellut sitä tarkemmin
ja päättänyt jäädä kotiin."

Ralphin kasvojen hetkellinen hajamielisyys ilmaisi, ettei hän ollut
sitä ajatellutkaan äidin ensimmäisen ehdotuksen jälkeen. Mutta hän
muisti sen seuraavassa silmänräpäyksessä. "Ah niin! Kuten vain haluat,
äiti", sanoi hän ystävällisesti. "Minä tahdon aina, että asiat
järjestyvät sinun tahtosi mukaan."

Lottie ei milloinkaan enää maininnut asiasta hänelle. Eikä hänkään
puhunut siitä enää Lottielle.




XXXIX


Melkein Ralphin avioliiton ensi päivästä alkaen rouva Bascomb oli ollut
enemmän tai vähemmän tietoinen Lottien isän olemassaolosta, tiennyt
hänen kummallisen nimensä Alvah P. Hicks samoin hänen ammattinsa
(yövahtina suuressa kenkätehtaassa Harristownissa) ja kuullut enemmän
kuin välittikään hänen tyhmästä toisesta avioliitostaan erään
inhoittavan naisen kanssa pian Lottien naimisiinmenon jälkeen. Lottie
oli niin rajusti paheksunut tätä tapausta, että oli kokonaan eronnut
isästään, jota hän nähtävästi ei vähääkään kaivannut. Hän ei ollut
ainakaan puhunut mitään siitä, että hänen mieltään pahoitti olla
milloinkaan enää tapaamatta isäänsä ja kasvattaa pientä tytärtään
vieraaksi isoisälle. Mutta muuan niistä huomiotta jäänneistä,
Lottien luonnetta paljastavista asioista, jotka alkoivat vähitellen
selvetä rouva Bascombin mielessä, oli sekin havainto, että Lottien
tunne-elämässä oli sellaista, mistä hän ei puhunut — ehkä sen vuoksi,
ettei hän ollut oikein selvillä, tunsiko hän sitä, ja ehkä myös siksi,
ettei hän tiennyt, kuinka siitä puhuisi, tai ehkä sentähden, ettei
hänellä varhaisimpina vuosina, jolloin hän piintyi tottumuksiinsa,
ollut lähellään ketään, jolle hän olisi voinut puhua tunteistaan.
Sellaiset pinnan alla liikkuvat tunnustamattomat mielenliikutusten
virrat saattoivat olla syynä (kuten rouva Bascombista silloin tällöin
tuntui) niihin selittämättömiin mielialojen muutoksiin, joilla Lottie
aina oli hämmästyttänyt. Ehkä ne olivat olleet yhtä hämmästyttäviä
Lottielle itselleenkin.

Ainakaan ei mikään, mitä rouva Bascomb oli joskus nähnyt Lottiessa,
voinut selittää sitä säikähdyksen tuskaa, jonka valtaan hän joutui,
kun hän, Didsin juuri suorittaessa viime aineitaan päästäkseen
korkeakoulusta, sai Harristownin kunnalliselta sairaanhoitajattarelta
kirjeen, jossa vedottiin häneen herra Hicksin ainoana tiettävänä
omaisena. Ukko kuului olevan kuolemaisillaan johonkin parantumattomaan,
jäytävään tautiin, ja koska hänen vaimonsa oli kuollut noin vuosi
sitten ei siellä ollut ketään, joka voisi pitää hänestä huolta. Hänen
isäntiensä määräämä pieni eläke ei riittänyt hankkimaan oikeata hoitoa
niin sairaalle miehelle kuin hän oli.

Dids oli vienyt tämän kirjeen äidilleen, jonka tukkaa rouva Bascomb
juuri harjasi ja järjesteli. Hämmästyen saadessaan kirjeen (hän ei
ollut kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa) Lottie repi sen auki ja luki
sen nopeasti läpi. Sitten hän kääntyi anoppinsa puoleen huudahtaen
toivottomasti: "Ah, mamma, teidän pitää matkustaa katsomaan häntä!" Hän
tarttui rouva Bascombin käteen. "Papparaukka! Ihan yksinään ja sairaana
eikä ketään hoitamassa häntä. Voi, mamma, matkustakaa heti sinne
katsomaan häntä! Pappa-raukka!"

"Jos mummo lähtee, lähden minäkin hänen kanssaan", sanoi Dids. "Hän ei
ole mummon sukulainen, mutta hän on minun isoisäni." Sillä jo kauan
sitten Dids oli päässyt selville siitä, että sukulaisuudessa oli
enemmän kuin hän alussa oli luullutkaan ja nyt hän tiesi tarkasti,
kuinka edellinen sukupolvi oli sidottu yhteen.

       *       *       *       *       *

Tästä siis johtui, että pitkä seitsentoistavuotias tyttö ja kookas,
kumarainen, kuusikymmenvuotias nainen kiipesivät Harristownin
sairaanhoitajattaren mukana köyhien kaupunginosassa köyhän
täysihoitolan portaita ylös. Heidät otti ovella vastaan emäntä, joka ei
enää tahtonut vaivautua rahattoman, sairaan, vanhan miehen vuoksi.

Tuntia myöhemmin, kun he laskeutuivat portaita alas, olivat Didsin
nuoret kalpeat kasvot ja hänen silmänsä punaiset. Hän piti lujasti
kiinni isoäitinsä kädestä kuin vieläkin olisi pieni tyttö.

Rouva Bascomb ja hoitajatar pysähtyivät hetkiseksi keskustelemaan
asiallisesti. "Minä en voi tulla katsomaan häntä, ennenkuin kello
neljän jälkeen iltapäivällä", sanoi hoitajatar. "En saa poistua
konttorista ennemmin. Apulaiseni on lomalla eikä siellä ole ketään
vastaamassa soittoihin. Mutta jos saavun tänne puoliviiden aikaan
sairasvaunuilla, luulen voivani tuoda hänet kotiinne ennen pimeää, vai
mitä arvelette?"

"Niin", sanoi rouva Bascomb, harkiten mielessään, "ja se sopii
minullekin paremmin. Ehdin laittaa kaikki valmiiksi hänelle siihen
mennessä. Luullakseni ennätämme vielä kahtakymmentä minuuttia yli
yhdentoista lähtevään junaan, jos kiiruhdamme."

Hoitajatar hiljensi ääntään ja sanoi: "Tehän näitte itsekin, ettei se
voi kestää enää kauan. Teidän ei siis tarvitse ryhtyä pitkällisiin
puuhiin." Sitten jättäen tämän asian ammattimaisen tyynesti hän käänsi
huomionsa seuraavaan ja tutkittuaan muistikirjaansa sanoi. "Minun pitää
mennä katsomaan erästä syöpäpotilasta. Täytyy siis erota teistä nyt."
Ja hyvästeltyään heitä molempia kädestä hän poistui reippaasti.

Dids ja hänen isoäitinsä lähtivät kävelemään asemaa kohti, edellisen
vieläkin pitäessä lujasti kiinni rouva Bascombin kädestä. "Voi, mummo!"
sanoi hän tuskaisesti. "Kuinka hirveätä! Inhoittava pimeä pieni
huone... niin likainenkin... ja ihan yksinään! Hirmuinen, vihainen
nainen vain lennättämässä suullisen ruokaa silloin tällöin. Ja hän
on virunut siellä jo kuukausia. Kuinka hän katsoikaan sinuun, kun
sanoit hänelle, että me viemme hänet kotiimme... voi, mummo, kuinka
hirvittävän iloiseksi hän tuli! Minun tuli oikein paha olla, kun näin
hänen riemunsa. Siitä näki, kuinka hän oli kärsinyt... mutta minua
hävetti, kun purskahdin niin katkeraan itkuun. Mummo, sinä olit oikein
suurenmoinen! Kuinka sinä voit olla niin tyyni ja vakava aina?"

"Se on osa siitä, mitä ihminen oppii vanhetessaan... silloin oppii
kestämään", vastasi hänen isoäitinsä kääntäen rauhalliset, rakastavat
kasvonsa toivottomaan tyttöön päin. "Se korvaa muutamat asiat, jotka
ihminen menettää tullessaan vanhemmaksi."

Hän ei aikonut jutella sellaisista asioista Didsille, koska hän muisti
vielä melko hyvin oman nuoruutensa kärsimättömän epäuskoisuuden,
kun vanhemmat ihmiset puhelevat väsyttävällä, opettavalla tavalla.
Mutta joskus hänestä tuntui siltä, että niin nuori kuin Dids olikin
ja säännöllisesti kehittynyt, hän oli ystävällisempi, vähemmän
kova vanhemmille ihmisille, rakastavampi kuin hän itse oli ollut
nuoruudessaan. Rouva Bascombin mieleen ei juolahtanut, että hänellä
itsellään voisi olla siihen ansiota. Hän ajatteli vain nöyrästi
silloin tällöin: "Dids on aina niin hellä vanhalle mummolleen." Hän
laski sen Didsin omaksi ansioksi samalla tavalla kuin hänen ilmeisen
tietämättömyytensäkin siitä, että hänen toverinsa kunnioittivat häntä,
ja että hän oli niin etevä ja voimakas.

Kun he istuivat junassa ääneti ja mieli täynnä äsken nähtyä, liikahteli
Dids alituisesti ja kääntyi isoäitinsä puoleen avaten huulensa ja
sulkien ne jälleen. Vihdoin: "Kuulehan nyt mummo... minä en oikein
tiedä, kuinka minun pitäisi sanoa... mutta tahdon vain ilmoittaa
sinulle", aloitti hän kankeasti kuin hämmentynyt poika. "Se on
äärettömän uljasta sinun puoleltasi, että otat hänet kotiimme. Sinä
olet... juuri sellainen kuin pitääkin olla, mummo."

"Se on vain samaa, mitä kaikki olisivat tehneet näissä oloissa", mutisi
rouva Bascomb vanhan kaavan mukaan. Mutta Didsin ylistys oli kohottanut
heleän punan kalpeihin kasvoihin, joiden ilme tytön mielestä oli hetken
aikaa niin kaunis, että hän tuskin tunsi niitä mummon kasvoiksi.

Sitten rouva Bascomb sanoi asiallisesti: "Aion toimittaa niin, että
isäsi siirtyy huoneestaan joksikin ajaksi muualle. Hän joutuukin paljon
matkoille tänä kesänä. Ja kotona ollessaan hän saa nukkua arkihuoneen
komeron sohvalla."

"Salli minun luovuttaa hänelle _oma_ huoneeni!" huudahti Dids, tahtoen
kiihkeästi uhrautua juuri niinkuin hänen isoäitinsä tiesi hänen
voivan luopua kaikesta, mitä hänen äitinsä pyytäisi. Ajatellen sitä
ja jännittäen vielä kerran hartiansa horjuttavan taakan alla hän
vastasi kuin mietittyään, että hänen mielestään Didsin huone oli liian
korkealla sopiakseen sairaalle miehelle.

Muutos, hyvä huolenpito, äkillinen pelastuminen hädästä yhdessä tohtori
Deweyn tarmokkaan hoidon kanssa antoikin kuihtuneelle pienelle ukolle
lyhyeksi ajaksi enemmän voimia kuin kukaan heistä oli kuvitellut
mahdolliseksi. (Rouva Bascomb kutsui tohtori Deweyn hoitamaan häntä,
mitä tapaa hän aina noudatti kaikkia muita perheen jäseniä, paitsi
Lottieta kohtaan, selittäen miniälleen sen johtuvan siitä, etteivät
he yksinkertaisiin tavallisiin vaivoihin tarvinneet niin kalliin
erikoistuntijan kuin tohtori Pellin apua.)

Ukko Hicks, joka kannettiin taloon paareilla riutuneena, kalpeana,
melkein luurangoksi laihtuneena, luisevien käsien levätessä niin
hervottomina lakanalla kuin hänet olisi jo puettu laskettavaksi
hautaan, istuskeli viikon kuluttua vuoteessaan ja kyseli vaatteitaan.
"Ah, sallikaa minun saada housuni, tohtori", sanoi hän, "ja sitten voin
tuntea itseni mieheksi jälleen".

"Tehkää hänen mielikseen", sanoi tohtori Dewey rouva Bascombille eräänä
aamuna seisoessaan kuistin edustalla hänen kanssaan. "Se on enintäin
vain muutamien viikkojen asia, eikä siitä ole vahinkoa kellekään,
vaikka hän lyhentääkin sitä toteuttamalla mielihalujaan. Hänen
hyväkseen ei voi tehdä muuta kuin järjestää hänen olonsa niin mukavaksi
kuin suinkin."

Rouva Bascomb hämmästyi...Onko mahdollista, että hän voi nousta
jaloilleen vieläkin?" kysyi hän.

"Ettekö ole milloinkaan katsellut, kuinka lepattava kynttilä leimahtaa
vielä kerran liekkiin ennen lopullista sammumistaan?" vastasi tohtori.

       *       *       *       *       *

Niinpä ukko sai housunsa ja nojautuen tyttärentyttärensä voimakkaaseen
käsivarteen laahusti katsomaan vuoteen omana lepäävää tytärtään. Lottie
itki hieman nähdessään hänet ensi kerran, ja ukko oli hämillään eikä
tiennyt, mitä pitäisi sanoa. Mutta ennen pitkää päästivät yhteiset
muistot heidän kielensä irti, ja rouva Bascomb kuuli puuhaillessaan
kotona Lottien huoneesta alituista puheen sorinaa... "Kuulitko koskaan
puhuttavan siitä, mitä tapahtui sille Wheelerin pojalle, joka karkasi
kotoaan?" ja: "Sinä vuonna, kun tulva kohosi Mullinin puistokadun
päähän saakka..." ja: "Ei, hän meni uudestaan naimisiin ja sai kaksi
lasta, pojan ja tytön."

Tämän elämänsä viimeisen leimahduksen aikana ukko laahusti joskus
alakertaan ja pari kolme kertaa kadullekin, pitäen henkensä edestä
kiinni Didsistä, jonka suora kookas vartalo oli niin vahva kuin
nuori puu. Lopen laihtuneen ruumiin paino ei Didsistä tuntunut sen
raskaammalta kuin kuivunut lehti. "Minä jaksaisin nostaa sinut maasta
yhdellä kädelläni ja kantaa sinut yläkertaan, isoisä", sanoi hän joskus
nauraen, ja ukko oli mielissään.

Sillä hän nimitti ukkoa aina "isoisäksi", ja heidän keskinäinen
suhteensa oli hyvin leikillinen. Kuinka tarkasti tahansa rouva
Bascomb piti heidän yhdessäoloaan silmällä, ei Dids koskaan näyttänyt
häpeävän, että hänet nähtiin kadulla tämän nukkavierun vanhan työmiehen
seurassa, joka ujostelematta vastasi Didsin ystävien tervehdyksiin
sivistymättömällä puhetavallaan. Rouva Bascomb tiesi hyvin, että hänen
itsensä, kun hän oli ollut seitsentoistavuotias olisi ollut kovin
vaikea tunnustaa isoisäkseen tavallista raakaa työmiestä. Mutta Dids,
vaikka olikin vielä nuori, ei näyttänyt sitä koskaan ajattelevan. Hänen
sydämessään ei nähtävästi ollut tällä haavaa muuta kuin polttavaa,
pahoittelevaa sääliä. "Kunpa vain voisin keksiä vielä _jotakin_, millä
sovittaisin hänen kärsimyksensä!" sanoi hän kerran mummolleen, kuivaten
kiivaasti silmistään vuotavia kyyneliä. Mutta isoisälle hän osoitti
vain leikkisää, hellää iloisuutta, joka lumosi ukon.

Rouva Bascomb oli kunnioittavasti ylpeä Didsin sydämen jaloudesta.
Katsellessaan tytön kirkkaiden kasvojen hellää ilmettä hänen
keskustellessaan isoisänsä kanssa hän sanoi usein itsekseen: "Vain
voimakas sielu voi tuntea tuollaista sääliä... puhtaasti, alentumatta
tai ylenkatsomatta." Sellaista ainesta oli lapsessa! Sellaista hienoa,
suorasukaista, tervettä ainesta! Rouva Bascomb tiesi, mistä se oli
peräisin. Niinä päivinä, jolloin he odottivat kuoleman tuloa taloon,
näytti hänestä joskus kuin Dids kävelisi kahden vanhan miehen välissä,
molempien isoisiensä, jotka suuntasivat häneen loistavan katseen,
täynnä luottamusta ja toivoa.

       *       *       *       *       *

Uudistuneen voiman leimahdus himmeni yhtä nopeasti kuin oli
syttynytkin. Heinäkuun lopussa ukko Hicks ei päässyt enää vuoteestaan,
vaan lepäsi väsyneenä, loppuun kuluneena ja katseli avoimesta
ovesta halliin. Ralph palkkasi hoitajattaren päiviksi, jotta ukko
saisi tarpeellista lääkintähoitoa, mutta sairaan silmät kääntyivät
alituisesti rouva Bascombiin puoleen, jonka mennessä oven ohitse hänen
harmaat kasvonsa kirkastuivat aina hieman.

"Varmaankin sinä katsot häneen aina samalla tavalla kuin silloinkin,
kun astuit sinne kauheaan soppeen ja lupasit ottaa hänet mukaasi",
sanoi Dids isoäidilleen ja kiersi äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa.
"Niin sinä katsot minuunkin", jatkoi hän värähtelevällä äänellä. Heidän
sydämiään vapisutti, kun varjo hitaasti ajelehti lähemmäksi.

       *       *       *       *       *

Kuoleva mies ei milloinkaan kuluttanut rouva Bascombin aikaa eikä
tosiaan senjälkeen kun hoitajatar lähti kotiinsa joka ilta pyytänyt
mitään. Eikä yöllä tarvinnut tehdä mitään hänen hyväkseen. Mutta rouva
Bascomb, joka aina oli nukkunut kevyesti, laskeutui silloin tällöin
ullakkohuoneestaan aamunutussaan ja tohveleissaan ja sytytetty kynttilä
kädessään tekemään kierroksen talossa nähdäkseen, oliko kaikki hyvin,
ja näki ukon usein valvovan, silmät käännettyinä kärsivällisesti oveen
päin, kuin toivoisi hänen tulevan. Jos rouva Bascomb laski kynttilänsä
hänen pöydälleen ja istuutui hoitajattaren tuoliin hänen vuoteensa
viereen, osotti hän kiihkeää, pahoittelevaa mielihyvää. "Teidän pitää
mennä takaisin lepäämään", sanoi hän. "Te teette täällä muutenkin
enemmän kuin tarpeeksi."

Mutta kun rouva Bascomb näytti aikovan viipyä siellä vähän aikaa,
huokaisi ukko helpotuksesta.

Ja kuitenkin hänellä tuntui olevan vain kovin vähän sanottavaa eikä
hän myöskään näyttänyt odottavan, että hänelle puhuttaisiin paljon. Se
tuotti lohdutusta, sanoi hän rouva Bascombille kerran, että hänelle
pidettiin seuraa. Joskus hän näytti torkahtavan, mutta jos rouva
Bascomb hiemankaan liikahti, avautuivat ukon silmät häntä kohti, ja
heikko, anteeksipyytävä hymy tuli hänen huulilleen, ikäänkuin hän olisi
halunnut ilmaista, ettei hän enää pitkää aikaa olisi vaivaksi. Silloin
tällöin hän teki jonkun pienen huomautuksen, mistä nähtiin hänen
kuluttavan monta synkkää valvottavaa tuntia ajattelemalla sitä kotia,
jonne hän oli joutunut. Hän oli nähtävästi huomannut, että Didsin
ylistäminen miellytti hänen isoäitiään, ja juuri Didsistä puhuakseen
hän tavallisesti keskeyttikin sen hiljaisuuden, jossa hän lepäsi,
ollen hitaasti liukumassa kuoleman kynnyksen yli. "Te olette tehnyt
hirveän hyvää työtä Didsissä. Hän on niin hieno kuin puodista ostettu
nukke." Tai: "Kun toisen kerran menimme ulos, kohtasimme hänen koulunsa
pääprofessorin, ja hän sanoi minulle ettei hänellä ole milloinkaan
ollut Didsiä parempaa oppilasta."

Itsestään hän ei puhunut mitään, pyysi vain silloin tällöin anteeksi,
että hänestä oli niin paljon vaivaa. "Minun ei olisi pitänyt sallia
teidän menettää untanne tällä tavalla", sanoi hän hiljaa eräänä yönä,
"kun hoitajattaren huolenpito riittää minulle täydellisesti. Hän on
hyvä tyttö. Mutta minä tiedän ihan tarkasti, miltä Lottiesta tuntui,
kun hän luuli teidän lähtevän pois hänen luotaan... ikäänkuin pohja
olisi pudonnut pois kaikesta."

Rouva Bascomb hämmästyi kuullessaan, että Lottie oli kertonut hänelle
tuosta kohtauksesta, josta he eivät milloinkaan vaihtaneet sanaakaan
keskenään. Ukko huomasi hänen hämmästyksensä ja ymmärsi sen väärin.
"Vai ettekö ole _tiennytkään_", kysyi ukko häneltä, "kuinka Lottiesta
tuntui sellainen ajatuskin kauhealta, että te ette enää olisi hänen
luonaan? Hän sanoi, että hän antaisi kaiken mennä ja kuolisi, ellei
teitä olisi kotona." Rouva Bascombin hämmästys paisui nyt yhä
täydellisemmäksi kummastukseksi. Kaikkien otaksumien joukkoon tästä
asiasta ei ollut mahtunut sitä luuloa, että Lottie oli ehkä tuntenut
surua luullessaan hänen lähtevän pois. Tämä ajatus säpsähdytti häntä
yhtä kovasti kuin jos ehyessä seinässä hänen edessään olisi ovi
avautunut ja sen takaa lähtenyt polku, joka olisi vienyt tuntemattomaan
maahan. Lottie oli taas yllättänyt hänet.

Hän oli liian järkytetty voidakseen puhua ja istui liikkumatta koettaen
käsittää kuulemaansa lausetta, niin omituinen ilme kasvoissaan, että
kuoleva mies katsoi häneen ihmetellen. Hetkisen kuluttua ukko sanoi
käheällä äänellä:- "Luulen teidän olevan ihan tietämättömän siitä,
rouva Bascomb, kuinka paljon Lottie teistä pitää."

Ja oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi: "Ja miksi hän ei pitäisi? Hänen
lähelleen ei ole koskaan sattunut niin hyvää ihmistä kuin te olette.
Ajatelkaa, kuin paljon te olette tehnyt hänen hyväkseen. Ja hän osaa
antaa sille arvoa. Te olette luullakseni ainoa ihminen, jota hän
koskaan on oikein rakastanut."

Silloin rouva Bascomb katsoi maahan ja syrjään piilottaakseen sairaalta
mieheltä sen hävettävän, kauhistavan tuskan, joka ilmestyi hänen
kasvoihinsa. Ukko ei sanonut sen enempää sinä yönä.

Erään toisen kerran, kuumana elokuun yönä, kun hän istui siellä nojaten
päätänsä tuolin selustaan ja suunnaten katseensa kattoon, mieli
täynnä ihmettelyä elämänsä ja kenen hyvänsä elämän tarkoituksesta,
hänen hiljaisen elinvoimansa täyttäessä huoneen voimakkaammalla
virkistyksellä kuin mikään hoitajatar voi antaa kuolevalle miehelle,
huomautti ukko hiljaa: "Hänellä ei ollut koskaan tilaisuutta, omalla
tyttöraukallani. Jos hänestäkin olisi pidetty niin hyvää huolta kuin te
olette pitänyt Didsistä..."

Myöhemmin samana yönä hiljaisella anteeksipyytävällä äänellä: "Mutta me
emme tienneet mistään sen paremmasta hänen äitinsä ja minä."

Ja lopuksi, pitkän ajan kuluttua, niin hiljaa, että rouva Bascomb
tuskin kuuli hänen sanansa: "Ei kukaan opettanut meille mitään
parempaa."

       *       *       *       *       *

Seuraavana yönä hän näki ukon lepäävän sama kärsivällinen, odottava
ilme kasvoissaan, silmät käännettyinä ovea kohti. Ne olivat auki, mutta
niissä ei enää ollut eloa.

Rouva Bascomb laski kynttilän pöydälle, painoi hänen silmänsä hiljaa
umpeen ja suoristettuaan luurankomaiset vanhat kädet pani ne ristiin
hänen rinnalleen. Senjälkeen hän istuutui vuoteen viereen ummistaen
omat silmänsäkin pitkäksi aikaa, ennenkuin kutsui ketään.




XL


Florence Kingin ja hänen nuoren veljensä piti tulla noutamaan Didsiä
Fordillaan kello yhdeksän eräänä syyskuun aamuna, niin että tytöt
voisivat ehtiä yliopiston alueelle sinä päivänä ja saisivat kaikki
järjestykseen huoneissaan ennen illallista. Florencen, Didsin ja
Charlien oli määrä kaikkien istua etuistuimella ja jättää takaosa
vapaaksi parille suurelle matka-arkulle, sohvan pieluksille, viireille,
kehystetyille valokuville, grammofonille ja levyille, verhoille,
matoille, pöytäliinoille, tennismailoille..."kaikille kapistuksille,
jotka muuttavat huoneen kodikkaaksi", kuten Dids oli sanonut edellisenä
iltana kantaessaan niitä sylyksittäin alakertaan.

Siitä kasasta, jonka hän kymmenen vuoden aikana oli koonnut
viettäväkattoiseen huoneeseensa, hän valitsi kaikkea, mikä miellytti
hänen nykyistä makuaan, kääntäen selkänsä muulle yhtä iloisesti kuin
lapsuudelleenkin. "Kuinka hauskalta tuntuukaan saada niin suuri huone,
että voin säällisesti ripustaa kuvat seinille!" huudahti hän. "Florence
sanoo meidän saavan erään kauneimmista huoneista tyttöjen osastosta.
Minun tekee niin hirveästi mieli päästä sinne katsomaan ja laittamaan
sitä kuntoon." Keskeyttämättä hetkeksikään hän jatkoi kiitävää vauhtia:
"Minä luulen sittenkin, että otan nämä riippuvat kirjahyllyt mukaani.
Charlie voi sitoa ne kiinni astinlautaan." Hän nauroi iloisesti.

"Se vanha Ford tulee varmasti näyttämään oikeilta
mustalaisvankkureilta, mutta jokaisen, joka on edes hieman selvillä
asioista, sanotaan saapuvan sinne vanhassa autossa, johon on kerätty
kasoittain kaikenlaista tavaraa. Kuta pahemmalta se näyttää, sitä
selvemmän kuvan se antaa tulijan kaukonäköisyydestä. Minusta olisi
oikein ikävää ilmestyä sinne uusi kimalteleva matkalaukku mukanani.
Tämä tapa on paljon hauskempi."

Ja se olikin niin hauskaa, että lähdön iloinen tunnelma käänsi koko
talon ylösalaisin katosta maahan saakka. Florence King tuli varhain
auttamaan Didsiä päättämään, mitä otettaisiin mukaan, ja molemmat
isot lapset hyökkäsivät portaita ylös ja alas, huudellen kysymyksiä
ja vastauksia toisilleen, hyläten tuon ja valiten jonkun toisen ja
nauraen alituisesti pelkästä elämänilosta. Syyskuun auringon kultainen
hohde valaisi avonaisten ovien ja ikkunoiden kautta heidän kiiltäviä
päitään yhtä iloisesti kuin heidän lörpöttelevät äänensä kajahtelivat.
Kirkas ilma väreili heidän ympärillään, kun he hyokkäilivät sinne
tänne huutaen: "Onko sinulla jo pyyheliinat valmiina? Sinähän tiedät,
että meillä pitää olla omat pyyheliinat!" Ja: "Mihin sinä pistitkään
sen Masefieldin kirjan?" Ja: "Kah, sinä olet toimittanut mailasi taas
kireäksi! Eikö se olekin hieno?"

       *       *       *       *       *

Rouva Bascombille, joka istui ullakkohuoneessaan kädet sylissä ja
katse kohdistettuna kaukaiseen taivaaseen, olivat melu ja nuoruus ja
iloisuus kuin kimalteleva vuoksi. Hän tiesi tämän päivän merkitsevän
sen laskeutumista hänen luotaan ikuisiksi ajoiksi.

       *       *       *       *       *

"Tuolta tulee Charlie jo autoineen, enkä minä ole vielä ehtinyt kerätä
teekuppejani!"

"Viis siitä! Ruvetkoon hän kantamaan ulos, mitä jo olemme saaneet
valmiiksi, ja sullokoon autoon. Siinä on varmasti hieman tekemistä,
saat uskoa."

Charlien ääni kantautui nyt rouva Bascombin korviin nuorena ja
säröisenä. "Voi sentään, teitä tyttöjä! Te olette varmasti hulluja.
Miksi ette yhtä hyvin voisi ottaa mukaanne höyhenpatjaa ja kanakoppia,
kun kerran olette päässeet vauhtiin!"

Syöksyjä sisälle ja ulos, kiihkeiden nuorten jalkojen töminää,
ikkunoista huutavia nauravia nuoria ääniä... Rouva Bascomb sulki
silmänsä kuullakseen sen paremmin. Hän ei saisi kuulla sitä milloinkaan
enää. Dids oli lähtemäisillään kotoaan. Hänen kotoinen elämänsä oli
loppunut.

"Hei siellä, Flo", vaikeroi Charlien ääni, "miksi sinä minua oikeastaan
luulet? Raskaansarjan nyrkkeilijäksikö? Te tytöt saatte kantaa tätä
vehjettä toisesta päästä."

Liehuntaa... naurua... laahustavia askelia... pudotettuja tavaroita...
alakertaan heitettyjä kapineita "Kuule, ota kiinni!" "Voi, sinähän
tahrasit sen!"

He olivat nyt käytävällä Fordinsa vieressä. Rouva Bascomb avasi
silmänsä katsellakseen heitä, kun he kiipesivät pinottujen kääröjen
yli, kumartuivat köyttämään laatikoita kiinni ja keskeyttivät kaikki
voidakseen istuutua kantapäilleen ja nauraa ihan katketakseen täyteen
sullotun auton hullunkurisuudelle.

"Se on täydellinen, ehdottomasti täydellinen!" He painoivat kylkiään
nauraessaan, ja heidän äänensä kohosivat tyynen, nukuttavan syysilman
läpi rouva Bascombin ullakkohuoneen avonaiseen ikkunaan.

"Vakavasti puhuen, tytöt", sanoi Charlie, "meidän pitää todellakin
ryhtyä toimeen, jos haluamme pudota Alma Materin helmaan illalla.
Alahan liikkua, Dids!"

Tytöt palasivat nyt hakemaan hattujaan ja päällystakkejaan. "Vähät
siitä! Minulle on ihan yhdentekevää, vaikka emme löytäisikään. Minä en
haluakaan päähäni sellaista. Minä vihaan hattuja."

"Voi, Dids, sinun täytyy! Muuten sinun tukkasi..."

       *       *       *       *       *

Ja nyt Dids oli sanomassa jäähyväisiä äidilleen. Rouva Bascomb kuuli
hänen äänensä avonaisesta ovesta kuin olisi samassa huoneessa. "Nyt me
olemme vihdoinkin lähtövalmiit, äiti. Hyvästi. Minä kirjoitan heti kun
saavumme sinne. Hoida nyt itseäsi hyvin. Minä tilaan yliopistolehden
sinulle, niin että saat tietää kaikki uutiset. Hyvästi!"

Molemmat tytöt juoksivat sitten käytävää pitkin rinnakkain
pitkäsäärisinä ja notkeina kuin nuoret hiehot.

"Minä aion sijoittua taakse kuorman päälle."

"Voi, Dids, sinä putoat sieltä varmasti. Se ei ole lainkaan
turvallista."

"Enkä putoa. Minä voin pitää kiinni tästä nuorasta. Se on luja. Se on
köytetty kiinni molemmista päistään. Kun pitää kiinni jostakin lujasta,
ei putoa. Minä aion... voi, hyväinen aika, minähän unohdin sanoa
jäähyväiset mummolle!"

Syöksy käytävää pitkin takaisin taloon.

Ikkunastaan rouva Bascomb kuuli autossa istuvan tytön huomauttavan
veljelleen: "Dids on hirveän hyvä isoäidilleen. Monet tytöt eivät olisi
ikinä tulleet sitä ajatelleeksi."

Dids oli siinä, täyttäen huoneen kuin kukkatarhasta puhaltava
tuulenpuuska... terveydellään, nuoruudellaan ja iloisuudellaan. Jumala
häntä siunatkoon!

"Mummo, mitähän sinä ajatteletkaan. Kaikessa tuossa hälinässä
olin vähällä unohtaa, että minun pitää tulla suutelemaan sinua
jäähyväisiksi."

Hän heittäytyi polvilleen tuolissa istuvan vanhan naisen viereen ja
kiersi nuoret käsivartensa laihan vanhan ruumiin ympärille. "Hyvästi,
mummo! Sinä olet niin kelpo mummo, ettet saa unohtaa sitä... muistakin
se!"

Hän painoi lujat ja viattomat, raikkaat tyttöhuulensa toisen
kuihtunutta poskea vasten. "Hyvästi! Minä kirjoitan kotiin heti
tultuani sinne. Äläkä ole vähääkään huolissasi minusta. Minulla ei ole
koskaan mitään hätää."

"Hyvästi, kultaseni", vastasi rouva Bascomb, hymyillen hellästi.

Ja sitten Dids oli poissa.

Kun hän oli ponnahtanut jaloilleen ja kääntynyt pois, tunsi hänen
isoäitinsä tytön entisen elämän livahtavan hänen käsistään. Sitten kun
hän taas nauraen pysytteli tasapainossa arkkujen kansilla, hän oli
jo unohtanut isoäitinsä olemassaolon. Ja se olikin oikein. Sen piti
ollakin juuri niin. Dids tarvitsi kaiken ilmavan, luottavaisen, iloisen
hyökkäysintonsa luodakseen itselleen onnellisen tulevaisuuden.

       *       *       *       *       *

"Lähteekö kulkue nyt eteenpäin?" kysyi Charlie. "Kyllä varmasti."

Vanha auto narisi, surisi ja lähti kolisten liikkeelle.

"Varo, Dids, sinä putoat! Sinä putoat varmasti!"

"Lorua! Ihminen ei voi pudota, kun pitää kiinni jostakin lujasta
tuesta, vai mitä?"

Heidän naurunsa ja lörpöttelynsä ja heidän autonsa humoristinen
säksytys kuului sitä hiljemmin, mitä kauemmas he vierivät. Hetkien
kuluttua sitä ei kuulunut enää ollenkaan. Kadulla, kuuntelevassa
talossa, rouva Bascombin huoneessa, vallitsi tyhjä hiljaisuus.

Oliko hän hengissä? Hänestä tuntui kuin hän ei hengittäisi lainkaan.
Kaikki oli hänestä sellaista kuin hän olisi kuollut.

Tämä oli loppu. Nyt hänellä ei ollut enää mitään jäljellä, ei niin
mitään. Vain tyhjyyttä... tyhjyyttä... tämä oli kaiken loppu.

       *       *       *       *       *

Hän kuuli äänen kutsuvan valittavasti: "Voi, mamma, mamma!" Lottie
siellä huuteli.

Rouva Bascomb nousi vaistomaisesti ja laskeutui toiseen kerrokseen.
Lottie itki, pää haudattuna pieluksiin ja kädet kasvoilla.

Seisoessaan siinä huoneen ovella rouva Bascomb tunsi jotakin outoa
tulevan tyhjään sydämeensä. Ikäänkuin sitä olisi hitaasti tippunut
sinne ja niin kasautunut yhä enemmän sitä sulkua vastaan, joka
torjui sen pois hänen elämästään, se oli nyt siellä... välkkyvänä
tulvana. Lottien lohduttoman itkun ääni päästi sen vyörymään sulun
yli. Hän tunsi sen kirkkaiden parantavien vesien valuvan sydämensä
kuivettuneihin ja tomuisiin kammioihin.

Hän katsoi ovelta huoneeseen, kuten oli katsonut niin monta tuhatta
kertaa, ja näki nyt siellä seisovan avuttoman pienen aaveen, avuttoman
hylätyn lapsen, jonka ei olisi milloinkaan pitänyt saada syntyä, koska
se oli tuomittu sinä silmänräpäyksenä, jolloin se oli vetäissyt ensi
kerran henkeään, pysymään tietämätönnä, suojatonna, vääntyneenä ja
surkastuneena. Oliko se tullut tänne tietämättään hakemaan apua? Oliko
se seisonut siellä kaikki nämä vuodet odottamassa äitiä?

Omituista, että äärimmäinen nöyrtyminen ja katumus voi suoda niin
suloisen tunteen! Johtuikohan se siitä, että ne nyt olivat käyneet
hyvätuoksuisiksi säälistä ja rakkaudesta?

Lottie kohotti katseensa ja näki anoppinsa seisovan siinä. "Voi,
mamma, minulla ei ole enää ketään muuta jäljellä kuin te", sanoi hän
vaikeroiden ja ojensi käsivartensa.

Rouva Bascomb astui nopeasti lähemmäksi ja sanoi voimakkaalla, lohtua
suovalla hellällä äänenpainolla: "Niin, meidän molempien pitää nyt
pysyä yhdessä, Lottie rakas!"

Tämä ei silti ollut loppu, ei läheskään. Se oli, vihdoinkin, vasta alku.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄNEN POIKANSA VAIMO ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.