Pikku Dorrit I

By Charles Dickens

The Project Gutenberg eBook of Pikku Dorrit I
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pikku Dorrit I

Author: Charles Dickens

Translator: Helena Kesäniemi

Release date: July 9, 2024 [eBook #73994]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1926

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU DORRIT I ***





PIKKU DORRIT I

Kirj.

Charles Dickens


Englanninkielestä suomentanut

Helena Kesäniemi





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1926.




SISÄLLYS:

Edellinen osa.

        Henkilöitä.
     I. Valoa ja varjoa
    II. Matkatoverit
   III. Koti
    IV. Mrs Flintwinch näkee unta
     V. Perheasioita
    VI. Marshalsean isä
   VII. Marshalsean lapsi
  VIII. Telkien takana
    IX. Pikku äiti
     X. Sisältää koko hallitsemistaidon
    XI. Vapaa
   XII. Bleeding Heart Yard
  XIII. Patriarkallisuutta
   XIV. Pikku Dorrit kutsuissa
    XV. Mrs Flintwinch näkee taas unta
   XVI. Ei kenenkään heikkous
  XVII. Ei kenenkään kilpailija
 XVIII. Pikku Dorritin ihailija
   XIX. Marshalsean isä parissa kolmessa tilanteessa
    XX. Seuraelämässä
   XXI. Mr Merdlen tauti
  XXII. Pulmallinen kysymys
 XXIII. Koneet käynnissä
  XXIV. Ennustuksia
   XXV. Salajuonien punojia ja muita
  XXVI. Ei kenenkään mielentila
 XXVII. Viisikolmatta
XXVIII. Ei kenenkään häviäminen
  XXIX. Mrs Flintwinch uneksii edelleen
   XXX. Herrasmiehen sana
  XXXI. Itsetuntoa
 XXVII. Lisää ennustuksia
XXVIII. Mrs Merdlen valitus
 XXXIV. Barnacleja iso liuta




HENKILÖITÄ.


_Bangham_, pesijätär ja mrs Dorritin hoitajatar Marshalsean
   velkavankilassa.
_Barnacle_, Tite, ylhäinen virkamies verukevirastossa.
 — Clarence, »Barnacle nuorempi», hänen poikansa, virkamies
   verukevirastossa.
 — loordi Decimus Tite, ensinmainitun setä, myös verukevirastossa.
 — Ferdinand, loordin yksityissihteeri.
_Beadle_, Harriet, perhepiirissä »Tattycoram», löytölasten kodista
   otettu tyttö, Minnie Meaglesin kamarineito.
_Bob_, Pikku Dorritin kummi, Marshalsean vankilan vartija.
_Casby_, Christopher, Bleading Heart Yardin alueen isäntä.
_Cavalletto_, John Baptist, Rigaudin vankilatoveri Marseillesissa;
   myöhemmin Arthur Clennamin palveluksessa.
_Chivery_, John, Marshalsean vartija, joka ei asu siellä.
 — mrs, hänen vaimonsa.
 — nuorempi, John, heidän poikansa.
 _Clennam_, mrs, leskirouva.
 — Arthur, edellisen oletettu poika, mutta todellisuudessa vain
   poikapuoli; nai Pikku Dorritin.
_Cripples_, iltakoulun opettaja.
 — Master, edellisen poika.
_Daives_, hoitajatar.
_Dorrit_, William, velkavanki Marshalseassa.
 — Amy, lisänimeltään »Pikku Dorrit», edellisen tytär; menee
   naimisiin Arthur Clennamin kanssa.
 — Edward, perhepiirin »Tip», Pikku Dorritin vanhempi veli.
 — Fanny, Pikku Dorritin vanhempi sisar; menee naimisiin
 Edmund Sparklerin kanssa.
 — Frederick, William Dorritin veli.
_Doyce_, Daniel, koneseppä; ottaa liiketoverikseen Arthur Clennamin.
_Finching_, Flora, varakas leskirouva, Christopher Casbyn tytär.
_Flintwinch_, Jeremiah, mrs Clennamin palvelija ja myöhemmin
   liiketoveri.
 — Affery, edellisen vaimo, mrs Clennamin palvelijatar.
 — Ephraim, ensinmainitun kaksoisveli.
_General_, leskirouva, Dorritin tyttärien seuranainen.
_Gowan_, Henry, taiteilija; nai Minnie Meaglesin.
 — mrs, hänen äitinsä.
_Haggage_, lääkäri, velkavanki Marshalseassa.
_Jenkinson_, verukeviraston lähetti.
_Maggy_, Banghamin tyttärentytär, Pikku Dorritin suojatti.
_Marvon_, kapteeni, Edward Dorritin velkoja.
_Meagles_, entinen pankkiiri.
 — mrs, hänen rouvansa.
 — Minnie, perhepiirissä »Pet», heidän tyttärensä, myöhemmin
   Henry Gowanin puoliso.
_Merdle_, lontoolainen pankkiiri; menee vararikkoon ja surmaa itsensä.
 — mrs, hänen rouvansa,
_Fanny_ Dorritin anoppi.
_Mr F:n Iäti_, Flora Finchingin huollettavaksi joutunut miesvainajan
   vanha sukulainen.
_Nandy_, John Edward, mrs Plornishin isä.
_Pancks_, Casbyn vuokrien kerääjä.
_Pet_, kts. Meagles, Minnie.
_Plornish_, rappari, Casbyn vuokralaisia.
 — mrs, hänen vaimonsa.
_Rigaud_, muilta nimiltään Lagnier ja Blandois, roisto, joka
   kiristää rahoja mrs Clennainilta.
_Rugg_, asioitsija, jonka luona Pancks asuu.
 — Anastasia, hänen tyttärensä.
_Sparkler_, Edmund, mrs Merdlen poika ensimmäisestä avioliitosta;
   nai Fanny Dorritin.
_Sliltstalking_, loordi Lancaster, verukeviraston virkamies,
   Englannin edustaja ulkomailla.
_Tattycoram_, kts. Beadle, Harriet.
_Tickit_, emännöitsijä Meaglesin perheessä.
_Tinkier_, William Dorritin palvelija.
_Tip_, kts. Dorrit, Edward.
_Wade_, katkeroitunut neiti, joka houkuttelee Tattycoramin pois
   Meaglesin perheestä.
_Wobbler_, kirjuri verukevirastossa.




Alkulause.


_Pikku Dorrit_ ilmestyi ensin kahtenakymmenenä niteenä vuosina 1855—57;
kuhunkin oli taiteilija-nimimerkki Phiz piirtänyt pari kuvaa. Alkuansa
Dickens oli tällä kertaa suunnitellut vain suppeampaa kertomusta,
jonka nimeksi tulisi »Nobody's Fault» (Ei kenenkään syy), mutta kun
käsikirjoitusta oli valmistunut neljään niteeseen, hylkäsi hän mainitun
nimen, sillä hän oli jo silloin kehittänyt mielessään kertomukseen
sopivia uusia aatteita ja laajemman sarjan eri luonteita ja vaiheita.

Se aihepiiri, jonka hän oli ensin ottanut käsiteltäväkseen, olikin
epäilemättä liian niukka kelvatakseen suurteoksen pohjaksi. Siinä
näet oli päähenkilönä mies, joka oli syynä kaikkiin kertomuksessa
esitettäviin onnettomuuksiin, mutta sysäsi ne sallimuksen niskoille ja
huomautti jokaisen uuden kommelluksen tultua: »Onpa sentään hyvä, ettei
tarvitse ketään syyttää!» Tällainen ura oli liian kaita, jotta hän
olisi voinut sitä pitkin panna liikkeelle vilkkaan mielikuvituksensa
monilukuiset ja toimeliaat olennot. Niinpä sitten kävikin, että
kirjailijan piti levittää eteensä laajempi taulu kuvatakseen siinä
melkoista vaihtelevien luonteiden ryhmää köyhyyden ja rikkauden
vastakkaisissa oloissa.

Tämän romaanin kirjoittaminen ei aluksi sujunut Dickensiltä helposti.
Ensimmäiset niteet tuottivat hänelle montakin levotonta, tuskastuttavaa
hetkeä, sillä vaikka hänestä hyvällä syyllä voi sanoa, että hän usein
ihaili omaa kykyään ja tyyliään lämpimästi ja vilpittömästi, saattoi
hän taas toisinaan nousta itsensä perin vaateliaaksi arvostelijaksi.
Teos oli aloitettu Tavistock Housessa toukokuussa 1855 (hänen
kirjeissään on tosin mainittu lokakuu ja Pariisi käsikirjoituksen alun
valmistumisajaksi ja -paikaksi), ja hän kirjoitti niinä päivinä Wilkie
Collinsille m.m.: »En osaa kuvata sitä rauhatonta mielentilaa, jossa
kävelen edestakaisin huoneessani saatuani valmiiksi uuden kirjani
ensimmäisen sivun.» Pian senjälkeen hän muutti Folkestoneen ja pääsi
siellä nähtävästi paremmin käsiksi romaaniinsa, mutta vielä toisen
niteen valmistuttuakin hänellä oli kova halu kirjoittaa uudestaan
kaikki, mitä siihen asti oli paperille pantu. Kolmas nide näyttää
olleen hänelle yhä kiusallisempi. »Olen nyt juuri ryhtymässä kolmanteen
osaan», kirjoitti hän Collinsille, »joskus innostuneena, mutta useammin
jokseenkin laimeana. Siihen lukuun, jossa Marshalsean isä tuodaan
esille, olen tuhlannut tavattomasti vaivannäköä saadakseni mahtumaan
paljon asioita pieneen tilaan.» Syyskuun lopulla hän vihdoin oli
voittanut melkein kaikki vaikeudet ja niin sanoaksemme päässyt selville
vesille.

Tällöin oli romaanin juoni jo kehittynyt niin pitkälle, että hänellä
oli tilaisuus tehdä suurta huomiota herättänyt hyökkäyksensä julkisten
asioiden vitkallista, yhä toistaiseksi lykkäävää hoitoa vastaan
kuvaamalla oletettua »verukevirastoa». Varmana voi pitää, että hän
jo ennakolta nautti siitä vaikutuksesta, jonka tämä räikeä kuvaus
herättäisi asianomaisissa piireissä, ja siten sai lisää intoa ja
pirteyttä käsitellessään sellaista alaa, joka muuten olisi ollut vain
kiusallinen.

Lokakuussa Dickens matkusti Pariisiin ja asettui sinne pitkäksi
työkaudeksi, jatkaakseen _Pikku Dorritia_. Ensimmäinen nide ilmestyi
joulukuussa, ja seuraavan vuoden tammikuussa hän perin iloisena
kirjoitti Forsterille, että »sen rinnalla on jopa _Bleak House_ (hänen
edellinen romaaninsa) jäänyt varjoon. Se on oikein valtava alku, ja
minä olen siitä riemuissani.»

Tässä mielentilassa hän sitten reippaasti sepitti edelleen romaaniansa
selvän suunnitelman mukaan. Kuinka mainiossa työkunnossa hän oli
tänä talvena ja keväänä, toukokuun puoliväliin saakka, osoittaa m.m.
se, että hän tiheästi matkustellen Pariisin ja Lontoon väliä samalla
toimitti aikakauskirjaansa _Household Words_, luki siihen tarjottuja
lukuisia käsikirjoituksia ja hoiti laajaa kirjeenvaihtoa, vieläpä
huolehti monista sellaisistakin yksityiskohdista, jotka useimmat
nykyajan päätoimittajat jättäisivät apulaisen suoritettaviksi. Vaikka
hänellä oli tekeillä laaja romaani, johon kuka tahansa suosituista
kirjailijoistamme olisi pannut kaiken aikansa, oli se hänen puuhissaan
vain yksi monista, johon hänen toimelias henkensä oli kiintynyt.

Kesäksi 1856 Dickens siirtyi Boulogneen, jossa _Pikku Dorrit_ yhä
jatkui, ja syksyllä hän saapui takaisin kotiinsa Tavistock Houseen.
Seuraavan vuoden maaliskuussa hän vihdoin saattoi kirjoittaa loppusanat
romaaniinsa, ja muuan hänen lennokas kirjeensä Collinsille ilmaisee
hänen suuren ilonsa siitä, että _Pikku Dorrit_ oli valmistunut.

Alusta asti oli tämä vihkosarjana ilmestynyt teos saavuttanut suuren
suosion, niin että esim. toista nidettä myytiin lyhyessä ajassa
viisineljättä tuhatta kappaletta, mikä silloisissa oloissa oli
tavatonta. Mutta kirjallisuuden arvostelijat eivät suinkaan kovin
innostuneesti ylistäneet _Pikku Dorritia_. Kun teos oli täydellisenä
ilmestynyt, tehtiin _Edinburgh Review_-lehdessä sitä vastaan perin
ankara hyökkäys heinäkuussa 1857. Monta vuotta myöhemmin, vain
muutama kuukausi senjälkeen kun Dickens oli kuollut, sattui Forsterin
mainitsema pikku kohtaus, joka olisi kylliksi antanut kirjailijalle
korvausta aikaisemman arvostelun jyrkkyydestä, jos hän vain olisi
saanut elää niin kauan. »Bismarck ja Jules Favre kohtasivat toisensa
Pariisin vallien juurella», mainitsee hänen elämänkertojansa.
»Preussilainen aikoi avata tulen kaupunkia vastaan, ja ranskalainen
yritti parhaansa mukaan osoittaa hänelle, että oli viisaampaa jättää
se tekemättä. Silloiset sanomalehdet kertovat saaneensa tietää,
että sillaikaa kun molemmat etevät valtiomiehet koettivat keksiä
neuvotteluille yhteistä pohjaa, von Moltke istui nurkassa lukemassa
_Pikku Dorritia_. Voitaneen pitää varmana, että verukeviraston periaate
— kuinka jätetään tekemättä — silloin oli kiinnittänyt puoleensa vanhan
soturin kaiken huomion.»

Samoin kuin _Pikku Dorrit_ oli jo mainittuun aikaan saanut kotimaisen
menestyksensä lisäksi suuren lukijakunnan eri maissa, on se seitsemän
vuosikymmenen halki yhä kyennyt pitämään paikkansa niiden romaanien
joukossa, joista otetaan uusia painoksia ja jotka siis tyydyttävät
ainakin suuren yleisön makua, vaikkei kaikkien ammatillisten
arvostelijain. Myönnettävä kyllä on, että tätäkin teosta vaivaa
Dickensin luontainen taipumus antautua monisanaisuuteen ja pikku
seikkojen turhantarkkaan kuvaamiseen, mutta toisaalta lukija saa
mielihyvikseen todeta, ettei tässä esiinny läheskään yhtä runsaasti
pateettisuutta ja liiallista tunteilua kuin aikaisemmissa romaaneissa.
Mitä taas tulee siihen liioitteluun, joka koskee yhteiskunnallisia
oloja ja eri henkilöiden luonnepiirteitä, niin se johtuu Dickensin
tunnetusta halusta saada esille huumoria kaikesta, mikä suinkin
näytti hänelle tarjoavan siihen tilaisuutta, ja ivata silloisen ajan
epäkohtia. Tämä puoli hänen esitystapaansa antaakin lukijalle myös
_Pikku Dorritissa_, kuten muissa hänen romaaneissaan, täyden korvauksen
mahdollisesti kovin valtavalta tuntuvasta sanatulvasta, sillä huumorin
kehittämisessä mitä vaihtelevimpiin meheviin saavutuksiin hän todella
oli mestari.

Niin suurta nautintoa kuin tämä naurettavien kohtausten ja
henkilöiden kuvaaminen tuottaakin, on kuitenkin muistettava että
Dickensin romaanien osaksi tullut suuri suosio varsinaisesti perustuu
hänen maailmankatsomukseensa, siihen kantaan, jolle hän asettui
tarkastaessaan ihmisten elämää ja jonka mukaan hän sitten suunnitteli
tapausten kulun. Myös tässä suhteessa on _Pikku Dorrit_ edeltäjiensä
kaltainen. Lämminsydäminen kirjailija vaalii pitkin matkaa hellästi
kaikkea sitä, mikä on syvimmässä merkityksessä siveellisesti arvokasta,
erikoisesti nöyriä, ahkeria, toisten sortamia ihmisiä, ja antaa ivansa
ruoskan kirpeästi osua ylpeihin, paatuneihin ja tyhjäntoimittajiin. Hän
oli niin kiintynyt tähän aihepiiriin, että hänen eri romaaniensa kesken
huomataan eräissä suhteissa yhtäläisyyttä.

Kuten _David Copperfieldissä_ ja _Dombey ja Pojassa_ tavataan isäänsä
hellästi rakastava tytär (edellisessä Agnes, jälkimäisessä Florence),
joka ankaran arvostelun mukaan lienee liian ihanteelliseksi kuvattu ja
josta sitten tulee puoliso miehiselle päähenkilölle, samoin tutustumme
tässä »Pikku Dorritiin», velkavankilassa syntyneeseen ja varttuneeseen
tyttöön, jonka nöyryys ja uhrautuvaisuus isän hyväksi on kehittynyt
äärimmilleen ja joka sitten saavuttaa suojelijansa rakkauden.

Toisaalta, kuten jo viitattiin, Dickens paljasti häikäilemättömän
ivansa voimalla Englannin silloisessa yhteiskuntajärjestyksessä
ilmeneviä nurinkurisuuksia ja väärinkäytöksiä. Samaan tapaan luin
hänen _Oliver Twistissä_ kuvailemansa vaivaistalo epäkohtineen
herätti asianomaiset suunnittelemaan tällä alalla parannuksia,
sopinee olettaa, että _Pikku Dorritin_ perinpohjainen esitys
merkillisestä velkavankilasta ja vielä ylhäisemmästä kansallisesta
laitoksesta, »verukevirastosta», jonka piiriin mahtuivat kaikki tärkeät
hallintomiehet, oli aikanansa kylläkin tarpeellinen eikä jäänyt
pelkäksi huitaisuksi ilmaan. Esipuheessaan tähän romaaniin Dickens
mainitsee saaneensa tavallisten englantilaisten kokemuksesta aiheen
näin rajuun rynnäkköönsä korkeiden herrojen suosikkijärjestelmää ja
tyhjäntoimittamista vastaan, mikä vielä erikoisesti tuli ilmi teosta
kirjoitettaessa käydyn Krimin-sodan aikana.






ENSIMMÄINEN KIRJA. — KÖYHYYS




ENSIMMÄINEN LUKU

Valoa ja varjoa


Eräänä päivänä kolmekymmentä vuotta takaperin hehkui Marseille
päiväpaisteessa.

Kuuman elokuunpäivän polttava aurinko ei ollut etelä-Ranskassa
harvinaisempi siihen aikaan kuin muinakaan aikoina, ei sen edellisinä
eikä jälkeisinäkään. Kaikki esineet Marseillessa ja sen ympäristöllä
olivat tuijottaneet hehkuvalle taivaalle, joka vuorostaan tuijotti
takaisin, kunnes tuijottaminen oli käynyt siellä yleiseksi tavaksi.
Vieraat häikäistyivät ja hämmentyivät tuijottaessaan tuijottaviin
valkoisiin rakennuksiin, muureihin ja katuihin, tuijottaviin kuiviin
maanteihin ja tuijottaviin kukkuloihin, joiden vehreys oli palanut
ja lakastunut. Poikkeuksena olivat vain viiniköynnökset, jotka
taipuivat rypälekuormiensa painosta; ne eivät jäykästi tuijottaneet
eivätkä hohtaneet, vaan värähtelivät tuon tuostakin hiukan, kun kuuma
ilmanhenkäys vain hipaisikin niiden hentoja lehtiä.

Oli niin tyyntä, ettei näkynyt värähdystäkään sataman likaisella
vedenkalvolla eikä sen ulkopuolella leviävän ihanan meren pinnalla.
Mustan ja sinisen värin taitekohta osoitti rajan, jonka yli puhdas meri
ei milloinkaan läikähtänyt; mutta se päilyi yhtä tyynenä kuin rajan
takana oleva inhoittava lätäkkökin, johon se ei koskaan sekoittunut.
Telttakatottomat venheet olivat niin kuumia, ettei niihin sietänyt
koskea; maali kohosi rakkuloille ankkuroitujen laivojen kupeissa;
rantalaiturien kivet eivät kuukausiin olleet päässeet jäähtymään,
ei öisin eikä päivisin. Kaikkien Babelin rakentajain jälkeläisiä
oli tullut Marseilleen kauppaa tekemään: hindulaisia, venäläisiä,
kiinalaisia, espanjalaisia, portugalilaisia, englantilaisia,
ranskalaisia, genualaisia, neapelilaisia, venetsialaisia,
kreikkalaisia, turkkilaisia — ja kaikki he samalla tavalla pyrkivät
varjoon etsien mahdollisia suojapaikkoja piiloutuakseen mereltä, joka
oli liian huikaisevan sininen katseltavaksi, ja purppurataivaalta,
jonka laella hehkui iso, tulena liekehtivä jalokivi.

Yleinen tuijottaminen teki kipeätä silmiin. Hiukan helpotusta tosin
tuottivat Italian etäistä rantaa vasten näkyvät keveät utupilvet, jotka
verkkaan kohoilivat meren pinniltä veden haihtuessa; mutta muualla ei
tuntunut minkäänlaista lievennystä. Paksun pölyn peittämät, valkean
hohtavat tiet tuijottivat etäisyydestä, rinteiltä ja notkoista ja
rajattomalta tasangolta. Kaukana etäisyydessä, tuijottavan maan ja
tuijottavan taivaan välissä nuokkuivat ja läpättivät tien varsilla
maalaistalojen yläpuolella riippuvat pölyiset viiniköynnökset ja
yksitoikkoiset, varjottomat, paahtavassa auringossa kärvenneiden
puiden muodostamat lehtokujat. Samoin nuokkuivat hevoset, jotka,
uneliaasti kilahtelevat kellot kaulassa, vitkalleen vetelivät rattaita
pitkissä jonoissa sisäkaupunkiin päin; niinikään nuokkuivat niiden
väsyneet ajajat, silloin kun sattuivat olemaan hereillä, mikä harvoin
tapahtui; samoin tekivät uupuneet maatyöntekijät. Hohto ja tuijotus
painosti kaikkia eläviä olentoja; poikkeuksena olivat vain sisilisko,
joka nopeasti kiiti rosoisen kivimuurin ylitse, ja heinäsirkka, joka
kirskutti kuumasti ja kuivasti kuin päristin. Pölykin oli ruskeaksi
paahtunut, ja ilmassa tuntui jonkinlaista värinää, ikäänkuin sekin
läähättäisi.

Ikkunaluukut, kierrekaihtimet, verhot ja markiisit olivat suljetut
ja vedetyt ikkunoiden eteen suojaksi polttavalta helteeltä. Jos
jätti rakosenkin tai avaimenreiän avoimeksi, tunkeutui se siitä
valkeanhehkuvana nuolena. Kirkot olivat parhaiten suojassa siltä.
Siellä saattoi olla turvassa hetken aikaa, kaalien ja pylväiden
hämärässä; kuin unessa tuikahtelivat lamput katossa ja kuin unessa
vilahteli kirkkoväki alhaalla rumina, vanhoina varjoina, jotka hartaina
ja hurskaina torkkuivat, syljeksivät ja rukoilivat. Kun täältä tuli
ulos, tuntui kuin olisi heittäytynyt tuliseen virtaan, jossa oli
uitava henkensä edestä lähimpään varjopaikkaan. Tällaisena lepäsi
Marseille eräänä päivänä auringon paahteessa, sekä hajun että maun
puolesta voimakkaasti havaittavana tosiseikkana, ihmisiä virumassa
ja vetelehtimässä kaikissa mahdollisissa varjopaikoissa, verrattain
hiljaisena, sillä ei kuulunut paljoa puheen sorinaa eikä koirien
haukuntaa, tavan takaa vain epäsointuisten kirkonkellojen kilkatusta
tai kehnojen rumpujen pärinää.

Marseillessa oli siihen aikaan inhoittava vankila. Eräässä sen
huoneessa oleskeli kaksi miestä. Huone oli niin vastenmielinen paikka,
että itse tunkeileva tuijotuskin räpytti silmiään ja jätti sen kehnon
heijastusvalon varaan, minkä se saattoi hankkia itselleen. Paitsi
molempia miehiä oli huoneessa seinään kiinnitetty pahoinpidelty
ja vuoleskeltu penkki, johon oli veitsellä karkeasti kaiverrettu
tammilauta; lisäksi vanhoista napeista ja liemiluista tehty tammipeli
ja dominopeli, sekä kaksi mattoa ja pari kolme viinipulloa. Siinä
huoneen koko sisustus, lukuunottamatta rottia ja muita näkymättömiä
syöpäläisiä näkyväisten, molempien miesten lisäksi.

Huoneeseen pääsevä valontapainen tuli ison ikkunanmuotoisen
rautaristikon kautta, niin että huonetta saattoi joka hetki pitää
silmällä pimeästä porraskäytävästä, johon päin ristikko oli. Siitä,
missä ristikon alaosa oli kiinnitetty muuriin, noin kolme, neljä jalkaa
lattiasta, lähti vahva, leveä kivinen ulkonema. Tässä lojui toinen
miehistä puoliksi istuallaan, puoliksi pitkänään, polvet koholla, jalat
ja hartiat ristikonaukon vastakkaisia pieliä vasten. Ristikon tangot
olivat kyllin kaukana toisistaan, jotta hän saattoi huolettomasti
pistää käsivartensa kyynärpäätä myöten niiden väliin, ja niin hän oli
tehnytkin, istuakseen mukavammin.

Vankilan leima näkyi ja tuntui kaikessa. Vangittu ilma, vangittu
valo, vangittu kosteus, vangitut miehet, kaikki oli vapauden
puutteessa huonontunut. Samoin kuin vangit olivat kalpeita ja
laihtuneita, niin oli rautakin ruosteista, kivi limaista, puu
mädännyttä, ilma pilaantunutta ja valo sameata. Vankila ei tiennyt
ulkoisesta kirkkaudesta enempää kuin kaivo tai kellari tai hauta; ja
se olisi säilyttänyt turmeltuneen ilmapiirinsä jossakin Intian meren
maustesaaressakin.

Ulkonemalla lojuvaa miestä vieläpä palelikin. Kärsimättömästi
liikauttaen toista hartiaansa hän nykäisi avaran takkinsa paremmin
ylleen ja murisi: »Hiiteen aurinko, senkin kiertelevä rosvo, joka ei
milloinkaan paista tänne!»

Hän odotti ruokaansa; nähdäkseen kauemmaksi alas portaita hän kurkisti
syrjästä tankojen välistä, ja ilme muistutti suuresti samassa asemassa
olevan petoeläimen ilmettä. Mutta hänen liian lähekkäin olevat silmänsä
eivät olleet yhtä jalosti sijoittuneet päähän kuin eläinten kuninkaan,
ja ne olivat paremmin terävät kuin kirkkaat — teräviä aseita, jotka
pienen ulkopintansa tähden pysyivät salaisina. Niissä ei ollut syvyyttä
eikä vivahtelua; ne kiiluivat, ja ne avautuivat ja sulkeutuivat.
Näissä suhteissa ja jättäen niiden käytännön omistajan huoleksi olisi
kelloseppäkin voinut takoa paremman silmäparin. Hänellä oli käyrä
nenä, kaunis kyllä laatuaan, mutta liian korkea silmien kohdalla,
luultavasti juuri saman verran liian korkea kuin silmät olivat liian
lähekkäin. Muuten hän oli kookasvartaloinen; huulet, mikäli niitä
tiheiltä viiksiltä näkyi, olivat ohuet, ja tuuhea, kuiva tukka oli
takkuisessa tilassaan epämääräisen värinen, mutta punaiseen vivahtava.
Ristikon tankoa pitelevä käsi (sen selkäpuoli oli täynnä rumia, äsken
parantuneita naarmuja) oli tavattoman pieni ja pehmeä, se olisi ollut
tavattoman valkoinenkin, ellei vankilan lika olisi peittänyt sitä.

Toinen mies makasi kivilattialla, karkean, ruskean takin peitossa.

»Nouse pois, sika!» ärisi ulkonemalla istuja. »Älä nuku, kun minun on
nälkä.»

»Samantekevä, herra», vastasi sika nöyrästi, vieläpä hieman
hilpeästikin; »minä voin valvoa, kun tahdon, ja voin nukkua, kun
tahdon. Se on yhdentekevää.»

Tätä sanoessaan nousi hän seisoalleen, pudistelihe, raapi itseään,
sitoi ruskean takkinsa, jota äsken oli käyttänyt peittona, hihoista
löyhästi kaulaansa ja istui haukotellen kivilattialle, selkä ristikon
vastaista seinää vasten.

»Sanos mitä kello nyt on», murisi toinen.

»Päivälliskello soi neljänkymmenen minuutin kuluttua.» Pysähtyessään
oli hän katsellut ympärilleen vankihuoneessa ikäänkuin päästäkseen
varmuuteen.

»Sinä olet oikea kello. Mistä tiedät aina ajan kulun?»

»En osaa selittää sitä. Mutta tiedän aina mitä kello on ja missä olen.
Minut tuotiin tänne yöllä ja venheestä, mutta tiedän sittekin missä
olen. Katsokaas! Marseillen satama.» Polvillaan lattialla osoitti hän
likaisella etusormellaan joka paikan kuin kartalla. »Tässä on Toulon
(jossa kaleerit ovat), tuossa on Espanja ja tuolla Algier. Tässä
vasemmalla on Nizza ja tuossa nurkalla Genua. Genuan aallonmurtaja
ja satama. Karanteenialue. Tässä kaupunki ruusuista punoittavine
pengermäkukkatarhoineen. Tuossa on Porto Fino. Edempänä Livorno. Ja
vieläkin kauempana Cività Vecchia. Ja sitte tulee — kas, Neapelilla ei
olekaan tilaa.» Hän oli nyt joutunut seinälle. »Mutta sama se; tuolla
se kuitenkin on.»

Hän jäi polvilleen ja katsoi vilkkaasti vankilatoveriinsa, merkillisen
vilkkaasti ollakseen vanki. Hän oli päivettynyt, ketterä, notkea pieni
mies, hieman tanakkatekoinen. Hänellä oli korvarenkaat ruskeissa
korvissaan, valkoiset hampaat loistivat hänen eriskummaisissa ruskeissa
kasvoissaan, pikimusta tukka valui ruskealle kaulalle ja repaleinen,
punainen paita oli auki ruskean rinnan kohdalta. Jalassa hänellä oli
avarat merimiehen housut ja siistit kengät, päässä pitkä punainen
myssy, ja punaiseen vyöhön oli veitsi pistettynä.

»Katsokaa, tulenko takaisin Neapelista samassa järjestyksessä kuin
missä menin sinne! Katsokaa tänne, herra! Cività Vecchia, Leghorn,
Porto Fino, Genua, kulmaus ja sen sisässä Nizza, Marseille, te ja
minä. Vanginvartijan asunto ja hänen avaimensa ovat tuossa peukaloni
kohdalla; ja tässä ranteeni kohdalla he säilyttävät kansallista
partaveistä kotelossaan ‒ giljotiinia lukon takana.»

Toinen sylkäisi äkkiä lattialle, ja hänen kurkustaan kuului korahdus.

Heti sen jälkeen kuului alhaalta lukonkin kurkku korahtavan ja ovi
paukahtavan. Joku astui hitaasti portaita ylös, ja askeleiden kopinaan
sekaantui suloisen pienen äänen kaiku; ja vanginvartija ilmestyi
näkyviin kantaen kolmi- tai nelivuotiasta tytärtään sekä koppaa.

»Mitä kuuluu tänään, hyvät herrat? Kuten näette, kulkee pienokaiseni
mukana kierroksellani saadakseen nähdä isänsä lintuja. Hyi toki!
Katsele nyt lintuja, kultaseni, katsele!»

Itse katsoi hän terävästi lintuihin pidellessään lasta ristikon
kohdalla, varsinkin pienempään, jonka pirteys näkyi tekevän hänet
epäluuloiseksi: »Toin tässä leipänne, signor John Baptist», virkkoi hän
(he puhuivat kaikki ranskaa, mutta pieni mies oli italialainen); »ja
jos saisin varoittaa teitä pelaamasta —»

»Te ette varoita tuota herraa siitä!» vastasi John Baptist ja näytti
hymyillessään valkoisia hampaitaan.

»En, mutta herra voittaa», väitti vartija vilkaisten ohimennen toiseen
mieheen; silmäys ei todistanut erikoista mieltymystä tähän. »Ja te
menetätte. Se on aivan eri asia. Sentähden te saatte kaunaista leipää
ja hapanta viiniä, mutta hän saa lyoninmakkaraa, vasikkaa herkullisen
hyytelön kera, valkoista leipää, strachinojuustoa ja hyvää viiniä.
Katsele lintuja, kultaseni!»

»Lintuparat!» sanoi lapsi.

Ristikon läpi arasti kurkistavat pienet, kauniit kasvot, jotka
ilmaisivat jumalallista sääliä, olivat kuin enkelin ilmestys
vankilassa. John Baptist nousi ja lähestyi niitä ikäänkuin ne olisivat
voimakkaasti vetäneet häntä puoleensa. Toinen lintu pysyi alallaan,
katsahti vain kärsimättömästi koriin.

»Malttakaas!» virkkoi vanginvartija istuttaen pienen tyttärensä
ristikon ulkoiselle ulkonemalle, »lapsi saa ruokkia lintuja. Tämä iso
leipä on signor John Baptistille. Meidän täytyy taittaa se saadaksemme
sen työnnetyksi häkkiin. Kas, siinä on kesy lintu, joka suutelee
pikkusen kättä! Tämä viininlehviin kääritty makkara on monsieur
Rigaudille. Ja vielä — tämä vasikanliha herkullisine hyytelöineen on
monsieur Rigaudille. Ja monsieur Rigaud saa nämä kolme pientä valkoista
leipääkin. Lisäksi vielä tämän juuston — viinin — ja tupakan. Kaikki
tämä on monsieur Rigaudille. Onnellinen lintu!»

Lapsi pisti kaikki nämä ruokatavarat monsieur Rigaudin hienoon,
pehmeään, kaunismuotoiseen käteen, mutta oli ilmeisesti peloissaan —
hän vetäisi tavantakaa omansa takaisin ja katsoi mieheen rypistäen
kaunista otsaansa, joka ilmaisi sekä pelkoa että vastenmielisyyttä.
Sitävastoin oli hän aivan luottavasti laskenut karkeat leipäpalat John
Baptistin mustiin, rosoisiin, luiseviin kouriin (joiden kahdeksassa
sormessa ja kahdessa peukalossa tuskin oli sen verran kynttä kuin
monsieur Rigaudin yhdessä ainoassa); ja kun hän suuteli lapsen kättä,
oli tämä hyväillen silittänyt hänen kasvojaan. Monsieur Rigaud, jota
toiselle suotu suosionosoitus ei liikuttanut, koetti mielistellä isää
nauramalla ja nyökkäämällä tyttärelle, aina kun tämä ojensi hänelle
jotakin; ja kohta saatuaan kaikki ruokatavarat sopivasti sijoitetuiksi
ympärilleen ulkonemalle, jolla hän istui, alkoi hän halukkaasti syödä.

Kun monsieur Rigaud nauroi, muuttuivat hänen kasvonsa pikemmin
omituisella kuin miellyttävällä tavalla. Hänen viiksensä kohosivat
nenän alle ja nenä vajosi viiksien yllä, mikä näytti julmalta ja
pahaenteiseltä.

»Kas noin!» sanoi vanginvartija kääntäen korinsa ylös alaisin
pudistellakseen muruset siitä, »olen käyttänyt kaikki saamani rahat,
tässä on lasku, ja niin on se asia selvä. Monsieur Rigaud, kuten
otaksuin eilen, toivoo tuomari saavansa kunnian tavata teitä tänään
kello yksi.»

»Kuulustellakseenko minua, vai mitä?» kysyi Rigaud veitsi kädessä ja
pala suussa.

»Tepä sen sanoitte. Kuulustellakseen teitä, niin juuri.»

»Eikö ole mitään uutisia minulle?» tiedusteli John Baptist, joka oli
alkanut tyytyväisenä pureksia leipäänsä.

Vartija kohautti hartioitaan.

»Pyhä Maria! Pitääkö minun virua täällä koko ikäni, isäseni?»

»Mistä minä tiedän?» huudahti vanginvartija ja kääntyi hänen puoleensa
etelämaisen vilkkaasti, viittoillen molemmilla käsillään ja kaikilla
sormillaan ikäänkuin uhaten repiä toisen kappaleiksi. »Ystäväni, kuinka
minä voisin sanoa, kuinka pitkäksi aikaa te jäätte tänne virumaan.
Mistä minä sen tietäisin, John Baptist Cavalletto? Herran nimessä!
Täällä on toisinaan vankeja, joilla ei suinkaan ole noin riivatun
kiirettä joutua kuulusteltaviksi.»

Tätä sanoessaan hän vilkaisi salaa monsieur Rigaudiin, mutta monsieur
Rigaud oli jo taas alkanut syödä, vaikkei enää yhtä halukkaasti kuin
äsken.

»Hyvästi, lintuseni!» sanoi vartija nostaen kauniin lapsensa
käsivarrelleen ja suuteli sitä sanellessaan sille jäähyväissanat.

»Hyvästi, lintuseni!» toisti suloinen lapsi.

Hänen viattomat kasvonsa säteilivät hänen katsoessaan isän olan yli
vankeihin; kantaessaan tyttöään portaita alas lauloi isä hänelle
lapsenlaulua:

    »Ken tuolta rientää iltamyöhään?
        Compagnon de la Majolaine!
    Ken tuolta rientää iltamyöhään?
        Aina iloinen!»

johon John Baptist katsoi kunnianasiakseen vastata ristikolta; ja hän
lauloi oikeassa tahdissa ja puhtaasti, vaikka hieman käheästi:

    »Kuninkaan miehist' on hän reippain,
        Compagnon de la Majolaine.
    Kuninkaan miehist' on hän reippain,
        aina iloinen.»

Laulun kaiku seurasi heitä niin kauan heidän astuessaan harvalukuisia,
jyrkkiä portaita alas, että vanginvartijan täytyi lopuksi pysähtyä
antaakseen tyttösensä kuunnella laulun loppuun ja kerrata sen
loppusäkeet heidän ollessaan vielä näkyvissä. Sitte lapsen pää hävisi
ja miehen pää samaten, mutta hento ääni jatkoi yhä lauluaan, kunnes ovi
paukahti kiinni.

Monsieur Rigaudin mielestä John Baptist oli hänen tiellään ja jo
ennenkuin kaiku oli vaiennut — sekin oli vankilailmassa heikompaa ja
pyrki vitkastelemaan — töykkäsi hän häntä jalallaan, huomauttaakseen,
että hänen oli parasta vetäytyä pimeämpään kolkkaansa. Pikku mies
istuutui kivilattialle huolettoman luontevasti, kuten ainakin
sellaiseen istumapaikkaan tottunut; ja asettaen eteensä kolme palasta
karkeata leipäänsä kävi hän tyytyväisenä käsiksi neljänteen, ikäänkuin
niistä suoriutuminen olisi ollut jonkinlaista peliä.

Kenties vilkaisi hän lyoninmakkaraan ja kenties myöskin herkulliseen
vasikkahyytelöön, mutta ne eivät kauan pysyneet näkyvissä
herahduttamassa vettä hänen kielelleen; monsieur Rigaud antoi
niiden nopeasti hävitä, huolimatta tuomarista ja tuomioistuimesta,
ja nuoleksi sitten sormiaan niin puhtaiksi kuin sai ja pyyhki
niitä viininlehviinsä. Sitten hän pysähtyi kesken ryyppäämistään
tarkastellakseen vankilatoveriansa, jolloin viikset taas kohosivat
nenän alle ja nenä painui alas.

»Miltä leipäsi maistuu?»

»Hieman kuivalta, mutta minulla on tässä vanha kastikkeeni», vastasi
John Baptist näyttäen veistään.

»Mikä kastike?»

»Minä saatan leikata leipäni näin — melooniksi. Tai näin — munakkaan
muotoiseksi, tai tällä tavalla — paistetun kalan näköiseksi, tai noin
nyt siitä tuli lyoninmakkara», vastasi John Baptist näyttäen kädessään
olevan leivän avulla havainnollisesti eri leikkaustapojaan, jolla välin
hän tyynesti pureksi suupalaansa.

»Tuossa on!» huusi monsieur Rigaud. »Juo. Saat tästä loput.»

Lahja ei ollut suuri, sillä viiniä oli vain tilkkanen jäljellä; mutta
signor Cavalletto ponnahti pystyyn ottaen kiitollisena vastaan pullon,
nosti sen ylösalaisin huulilleen ja maiskutti suutaan.

»Aseta pullo toisten joukkoon», käski Rigaud.

Pikku mies totteli ja seisoi valmiina antaakseen toiselle tulta
tupakkaan; Rigaud näet juuri kierteli sitä savukkeiksi mukana
seuranneisiin pieniin nelikulmaisiin paperipaloihin.

»Kas tässä! Saat yhden näistä.»

»Tuhannet kiitokset, hyvä herra!» John Baptist sanoi tämän omalla
kielellään ja maanmiestensä vilkkaalla, miellyttävällä tavalla.

Monsieur Rigaud nousi, sytytti savukkeen, pisti loput niistä
povitaskuunsa ja oikaisihe pitkäkseen penkille. Cavalletto istui
lattialle ja pidellen kiinni kummastakin nilkastaan poltteli
rauhallisesti. Sen paikan lähin ympäristö kivilattialla, johon
John Baptistin peukalo oli pysähtynyt kartalla, näytti jollakin
kiusallisella tavalla vetävän monsieur Rigaudin silmiä puoleensa. Ne
vaelsivat niin usein siihen suuntaan, että italialainen ihmetellen
seurasi niitä tuon tuostakin.

»Mikä hornan luola tämä onkaan!» huudahti monsieur Rigaud keskeyttäen
pitkän äänettömyyden. »Katsohan päivänvaloa! Päivän? Ei, se on
viimeviikkoista valoa, kuusi kuukautta, kuusi vuotta vanhaa valoa! Niin
velttoa ja kuollutta se on!»

Se valui laimeasti alas nelikulmaista torvea pitkin, joka pimensi
porraskäytävässä olevan ikkunan, niin ettei sen läpi näkynyt taivasta —
eikä mitään muutakaan.

»Cavalletto», virkkoi monsieur Rigaud siirtäen silmänsä äkkiä torvesta,
johon molemmat olivat tahtomattaan luoneet katseensa, »tiedäthän, että
minä olen herrasmies?»

»Totta kai, totta kai.»

»Kuinka kauan olemme jo olleet täällä?»

»Minä yksitoista viikkoa ensi yönä puolenyön aikaan, ja te yhdeksän
viikkoa ja kolme päivää tänään kello viisi jälkeen puolenpäivän.»

»Olenko minä koskaan tehnyt täällä mitään? Olenko koskenut luutaan tai
levittänyt mattoja lattialle tai käärinyt niitä kokoon, olenko ottanut
tammipelin esille tai koonnut dominolaattoja tai kajonnut mihinkään
muuhun työhön?»

»Ette milloinkaan.»

»Oletko koskaan odottanut saavasi nähdä minun tekevän jotakin?»

John Baptist vastasi pudistellen oikean käden etusormea taaksepäin,
joka on italialaisen ilmeikkäin kieltotapa.

»Et! Sinä tiesit ensi hetkestä nähdessäsi minut, että olin herrasmies?»

»Altro!» vastasi John Baptist sulkien silmänsä ja heilauttaen kiivaasti
päätänsä. Tuo sana, joka genualaisen eri tavalla korostamana saattaa
merkitä kymmeniä eri asioita: väitteen vahvistusta, vastaväitettä,
vakuutusta, kieltoa, ivaa, kohteliaisuutta, leikinlaskua, ilmaisi
tässä tapauksessa monin verroin painokkaammin samaa kuin meidän
vakuutuksemme: »tietysti!»

»Haha! Sinä olet oikeassa! Minä olen herrasmies! Ja sellaisena tahdon
elää ja sellaisena kuolla! Minun päämääräni on olla herrasmies! Se on
minun osani, sitä näyttelen, totta vieköön, minne joutunenkin!»

Hän nousi istumaan ja huusi voitonriemuisena:

»Tässä olen! Katsele minua! Kohtalon arparasiasta on minut pudisteltu
tänne halvan salakuljettajan seuraan; — minut on suljettu tyrmään
yhdessä mitättömän salakuljettajan kanssa, jolla ei ole selviä
papereita ja jonka poliisi on vanginnut, koska hän sen lisäksi on rajan
yli pääsyä varten lainannut venheensä toisille pikkueläjille, joilla
ei myöskään ole selviä papereita, ja hän käsittää vaistomaisesti minun
asemani tässäkin valaistuksessa ja tässä paikassa. Olen hyvin näytellyt
osaani! Totisesti, minä kyllä voitan, kuinka käyneekin.»

Taas viikset kohosivat nenän alle, ja nenä vajosi alas.

»Mitä kello nyt on?» kysyi hän, kasvoilla kuuma, kuiva kalpeus, jota
oli vaikea käsittää hilpeydestä johtuvaksi.

»Noin puoli yksi.»

»Hyvä! Tuomari saa kohta nähdä edessään herrasmiehen. No niin. Kerronko
sinulle, mistä minua syytetään? Se on tehtävä nyt tai sitten ei
milloinkaan, sillä minä en enää palaa tänne. Minut joko vapautetaan
tahi sitten saan valmistautua partaveitsen käsiteltäväksi. Sinähän
tiedät, missä sitä säilytetään.»

Signor Cavalletto otti savukkeen suustaan ja näytti hetkisen
alakuloisemmalta kuin olisi saattanut odottaa.

»Minä olen» — monsieur Rigaud nousi seisomaan sanoakseen tämän —
»minä olen maailmankansalainen. Ei minulla ole varsinaista isänmaata.
Isäni oli sveitsiläinen, Vaudin kanttonista. Äitini suonissa virtasi
ranskalaista verta, mutta hän oli englannitar syntyjään. Itse olen
syntynyt Belgiassa. Minä olen maailmankansalainen.»

Hänen teatterimainen ilmeensä hänen seistessään siinä toinen käsi
lanteella takin poimuissa ja tapa, millä hän, sivuuttaen toverinsa,
kääntyi puhuessaan vastapäisen seinän puoleen, pani otaksumaan,
että hän pikemmin harjoitteli esiintymistä tuomarin edessä, jonka
tutkittavaksi hän kohta joutuisi, kuin vaivautui antamaan tietoja
itsestään niin mitättömälle henkilölle kuin John Baptist Cavallettolle.

»Otaksukaamme, että olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen. Olen
nähnyt maailmaa. Olen elänyt siellä ja olen elänyt täällä ja aina olen
elänyt herrasmiehenä. Kaikkialla minua on kohdeltu ja kunnioitettu
herrasmiehenä. Jos tahdot vahingoittaa minua selittämällä, että olen
elänyt oveluudellani, niin sanohan, millä lakimiehenne elävät ja
poliitikkonne ja vehkeilijänne ja pörssimiehenne.»

Hän piti aina pienen, hienon kätensä näkyvillä ylhäisyytensä
todistajana, josta tempusta hänellä ennen oli ollut paljon hyötyä.

»Kaksi vuotta takaperin tulin Marseilleen. Myönnän, että olin
köyhä; olin ollut sairaana. Kun teidän lakimiehenne, poliitikkonne,
vehkeilijänne ja pörssimiehenne sairastuvat eivätkä ole koonneet
kylliksi rahoja, köyhtyvät _hekin_. Asetuin asumaan Kultaristin
majataloon — sitä piti silloin monsieur Henri Barronneau — hän oli
vähintäin kuusikymmentäviisivuotias ja sairaloinen. Olin asunut
talossa noin neljä kuukautta, kun monsieur Henri Barronneaulle sattui
se onnettomuus, että hän kuoli; mutta eihän se ole mikään tavaton
onnettomuus. Sellaisia sattuu kyllä jotenkin usein, ilman minun
apuanikin.»

John Baptist oli polttanut savukkeensa loppuun, ja monsieur Rigaud
oli niin jalomielinen, että viskasi hänelle toisen. Hän sytytti
sen ensimmäisen tuhasta ja poltteli edelleen, katsellen syrjästä
kumppaniaan, joka oli niin syventynyt kertomukseensa, että tuskin
vilkaisi toiseen.

»Monsieur Barronneaulta jäi leski. Hän oli kaksikymmentäkaksi vuotta
vanha. Häntä mainittiin kauniiksi, ja (mikä usein on eri asia) hän oli
kaunis. Minä elelin edelleen Kultaristissä. Näin madame Barronneaun.
Otin hänet puolisokseni. Ei ole minun asiani sanoa, oliko meidän
välillämme suurtakin eroa. Tässä seison vankilailman saastuttamana;
mutta mahdollisesti sinä sittenkin pidät minua hänelle sopivampana kuin
hänen ensimmäinen miehensä oli ollut.»

Hän luulotteli olevansa kaunis mies, vaikka ei ollut, ja hyvin
kasvatettu mies, jota hän ei myöskään ollut. Se oli pelkkää kerskumista
ja pöyhkeilyä; mutta tässä tapauksessa, kuten useimmissa muissakin, käy
pöyhistelevä varmuus täydestä.

»Oli miten oli, mutta madame Barronneau hyväksyi minut. Ja se seikka
toivottavasti ei ole minulle vahingoksi?»

Tätä kysyessään sattui hän vilkaisemaan John Baptistiin, jolloin
pieni mies vilkkaasti pudisti päätänsä ja hillityllä äänellä toisti
vakuuttavasti altro, altro, altro, altro — loppumattomiin.

»Nyt alkoivat asemamme vaikeudet. Minä olen ylpeä. En mitenkään
puolusta ylpeyttä, mutta minä olen ylpeä. Luonteeni mukaista on
myös hallita. En voi alistua; minun täytyy hallita. Pahaksi onneksi
oli madame Rigaudin omaisuus määrätty hänen itsensä hoidettavaksi.
Sellaisen mielettömän säädöksen oli hänen miesvainajansa tehnyt.
Vielä pahempi oli, että hänellä oli sukulaisia. Kodin rauha on
vaarassa, jos vaimon sukulaiset asettuvat miestä vastaan, kun tämä on
herrasmies ja ylpeä ja tahtoo hallita. Välillämme oli olemassa vielä
toinenkin eripuraisuuden syy. Madame Rigaud oli valitettavasti hieman
sivistymätön. Minä koetin parantaa hänen tapojaan ja yleensä opettaa
hänelle hienompaa käytöstä; hän (tässäkin sukulaistensa kannattamana)
loukkautui yrityksistäni. Välillämme syntyi riitoja, jotka madame
Rigaudin sukulaisten panettelun liioittelemina ja levittäminä joutuivat
naapurien tietoon. On kerrottu, että minä kohtelin madame Rigaudia
julmasti. Minun oli muka nähty lyövän häntä korvalle — ei mitään muuta.
Minulla on keveä käsi; ja jos minun on nähty oikaisevan madame Rigaudia
tällä tavalla, niin olen tehnyt sen melkein leikilläni.»

Jos monsieur Rigaudin hymy sillä hetkellä kuvasti hänen
leikillisyyttään, niin olisivat madame Rigaudin sukulaiset varmaankin
paljoa mieluummin suoneet hänen oikaisseen onnetonta vaimoansa
vakavasti.

»Minä olen hienotunteinen ja rohkea. En tahdo mainita hienotunteisuutta
ja rohkeutta minään ansioina, mutta nämä ominaisuudet kuuluvat
luonteeseeni. Jos madame Rigaudin miehiset sukulaiset olisivat
esiintyneet avonaisesti, olisin kyllä tiennyt millä tavoin kohdella
heitä. Lie tiesivät sen ja vehkeilivät salassa; seurauksena oli, että
madame Rigaud ja minä usein törmäsimme pahasti yhteen. Jos tarvitsin
pienenkin rahamäärän yksityisiin tarpeisiini, en saanut sitä riidatta
— minä, tällainen mies, jonka luonteensa mukaan täytyy saada hallita!
Eräänä iltana kävelimme, madame Rigaud ja minä, hyvinä ystävinä —
voinpa sanoa rakastavaisina—meren yläpuolelle kohoavalla kukkulalla.
Paha onni johti madame Rigaudin mainitsemaan sukulaisiaan; keskustelin
hänen kanssansa tästä asiasta ja soimasin häntä velvollisuudentunnon
ja rakkauden puutteesta, hän kun salli heidän hänen miestänsä
kohtaan osoittaman kateellisen vihamielisyyden vaikuttaa itseensä.
Madame Rigaud syytteli puolestaan minua, johon minä vastasin samalla
mitalla. Madame Rigaud kiihtyi; minä myös kiihdyin ja ärsytin häntä.
Myönnän sen. Vilpittömyys kuuluu luonteeseeni. Viimein madame, Rigaud
sai raivokohtauksen, jota en herkeä pahoittelemasta, syöksyi minun
kimppuuni kirkuen kiukusta (nämä huudot juuri lienevät kuuluneet jonkun
matkan päähän), repi vaatteitani, raastoi tukkaani, kynsi käsivarteni
haavoille, potki ja tallasi maata ja heittäytyi viimein jyrkänteeltä
alas lyöden itsensä kuoliaaksi kallioihin. Tällainen on tapausten
kulku, vaikka panettelu on selittänyt, että minä muka olisin yrittänyt
pakottaa madame Rigaudia luopumaan oikeuksistaan ja että kun hän
itsepäisesti oli kieltäytynyt suostumasta pyyntööni, olisin tapellut
hänen kanssaan — ja murhannut hänet!»

Hän astui ulkoneman luo, jossa viininlehvät yhä viruivat, kokosi pari
kolme käteensä ja pyyhkieli niihin sormiaan, seisten selin valoon päin.

»No», kysyi hän oltuaan hetken vaiti, »eikö sinulla ole mitään
sanomista tähän?»

»Se on ruma juttu», vastasi pikku mies; hän oli noussut seisomaan
ja kiilloitti veistään, kihnuttaen sitä saappaaseensa, nojatessaan
toisella kädellä seinää vasten.

»Mitä tarkoitat?»

John Baptist kiilloitti edelleen veistänsä virkkamatta mitään.

»Tarkoitatko, etten ole kertonut asiaa totuudenmukaisesti?»

»Al—tro!» vastasi John Baptist. Sana ilmaisi nyt anteeksipyyntöä ja
merkitsi: »Enhän toki!»

»Mitä sitten?»

»Tuomarit ja tuomioistuimet ovat kovin ennakkoluuloisia.»

»Olkoot!» huusi toinen heittäen kärsimättömästi takkinsa liepeen
hartiainsa peitoksi ja kirosi. »Tehkööt he pahimpansa!»

»Luultavasti he sen tekevätkin», jupisi John Baptist itsekseen,
taivuttaen päätänsä pistääkseen veitsen vyöhönsä.

Muuta ei puhuttu kummaltakaan puolen, vaikka molemmat alkoivat
astella edes takaisin ja välttämättä joutuivat toistensa tielle
joka käänteessä. Monsieur Rigaud pysähtyi toisinaan, ikäänkuin
aikoen esittää asiansa uudessa valossa tahi tehdäkseen kiukkuisen
huomautuksen; mutta signor Cavalletto asteli vain edelleen hitaasti
edestakaisin eriskummaista hölkkäänsä, silmät maahan luotuina, eikä
toisen aikeista tullut mitään.

Lukossaan kitisevän avaimen ääni veti vähän ajan kuluttua molempien
huomion puoleensa. Sitten kuului puhetta ja askelten kopinaa. Ovi
paukahti, äänet ja askelet lähenivät, ja vanginvartija astui hitaasti
portaita alas sotilasvartion seuraamana.

»No, monsieur Rigaud», virkkoi hän pysähtyen hetkeksi ristikolle,
avaimet kädessä, »tehkää hyvin ja tulkaa ulos».

»Huomaan, että minut saatetaan täältä oikein juhlamenoin.»

»Niin, ellei tehtäisi näin», vastasi vartija, »voisi sattua, että
lähtisitte täältä niin monena kappaleena, että kävisi vaikeaksi saada
niitä enää kokoon. Tuolla ulkopuolella odottelee väkijoukko teitä,
monsieur Rigaud, eikä se pidä teistä.»

Hän katosi näkyvistä, irroitti salvan huoneen nurkassa olevan matalan
oven edestä ja avasi sen. »Kas niin», virkkoi hän astuen sisään,
»tulkaa ulos».

Taivaan alla ei ole sellaista valkoisen vivahdusta, jota voisi verrata
monsieur Rigaudin kasvoja sillä hetkellä peittävään kalpeuteen,
eikä ihmiskasvoilla näe toista sellaista ilmettä kuin se, jonka
vähäisinkin värähdys kuvastaa pelästyneen sydämen sykintää. Molempia
on tavallisesti verrattu kuolemaan, mutta näiden välillä on yhtä syvä
kuilu kuin se, joka erottaa loppuun suoritetun kamppailun parhaillaan
kestävästä, äärimmäisen epätoivoisesta taistelusta.

Monsieur Rigaud sytytti uuden paperisavukkeen toverinsa savukkeesta,
puraisi sen lujasti hampaittensa väliin, pani päähänsä pehmeän
lerppahatun, heitti vaipan liepeen taas hartioilleen ja astui
sivukäytävään, jonne ovi avautui, välittämättä sen enempää signor
Cavallettosta. Mitä tähän pikku mieheen tuli, oli hänen koko huomionsa
kiintynyt oveen, jonka lähelle hän pyrki saadakseen vilkaista siitä.
Aivan samoin kuin eläin lähestyy häkkinsä avattua ovea ja katselee
ulkopuolella olevaan vapauteen, niin hänkin käytti nämä muutamat
minuutit kurkistaakseen ja nähdäkseen ulos, kunnes ovi sulkeutui taas.

Sotilaita komensi upseeri, tanakka, kunnokas, perin tyyni mies,
paljastettu miekka kädessä, sikaari suussa. Hän määräsi lyhyesti
monsieur Rigaudin sijoitettavaksi vartion keskelle, asettui kylmän
välinpitämättömänä sen etunenään ja komensi »eteenpäin», jolloin koko
joukko alkoi kalisten astua portaita alas. Ovi paukahti — avain kiertyi
lukossa — ja outo valonsäde, outo ilman henkäys tuntui kulkeneen
vankilan läpi, haihtuen ohuihin, sikaarista nousseisiin savurenkaihin.

Yksin jääneenä vankeuteensa hyppäsi John Baptist kuin eläin, kuin
kärsimätön apina tai vihastunut pieni karhu, ulkonemalle, nähdäkseen
viimeisenkin vilahduksen saatosta. Seistessään siinä ja pidellen
molemmin käsin kiinni ristikon tangoista kuuli hän äkkiä kovaa melua;
siinä kuului huutoa, ulvontaa, kirouksia, — uhkauksia, sadattelua,
kaikkea sekaisin, vaikkei (enempää kuin myrskyssäkään) voinut selvästi
erottaa muuta kuin raivoisan äänten hyökyaallon.

Hänen intonsa saada tietää lisää kiihdytti hänet vielä enemmän häkkiin
suljetun eläimen kaltaiseksi; hän hyppäsi keveästi maahan, juoksenteli
edestakaisin huoneessa, hyppäsi taas keveästi ulkonemalle, tarttui
ristikkoon ja koetti pudistella sitä, hyppäsi alas juoksentelemaan ja
taas ylös kuuntelemaan eikä levännyt ennenkuin melu, joka vähitellen
eteni, oli aivan hiljennyt. Kuinka moni parempi vanki onkaan tällä
tavoin tyystin kuluttanut jalon sydämensä kenenkään sitä ajattelematta,
vieläpä heidän rakkaimpiensakaan siitä tietämättä, jolla välin heidän
vangitsijansa, suuret kuninkaat ja maan mahtavat, ovat kulkeneet
paisteessa loistavaa uraansa kansan hurratessa. Ja samat suuret
henkilöt ovat kuolleet vuoteissaan, saaden mallikelpoisen lopun ja
loistavia muistopuheita, ja kohtelias historia, joka on nöyrempi ja
alamaisempi kuin heidän välikappaleensa, balsamoi heidät!

Viimein John Baptist, joka nyt sai itse valita paikan vankilansa
seinien sisäpuolella, harjoittaakseen erikoista taitoaan nukkua milloin
tahtoi, laskeutui penkille, painoi kasvonsa ristittyjen käsivarsiensa
varaan ja nukahti. Alistuvaisuudessaan, suruttomuudessaan,
hyvätuulisuudessaan, lyhytaikaisine intohimoineen, huolettoman
tyytyväisenä kovaan leipään ja kovaan kivilattiaan, valmiina
nukahtamaan milloin hyvänsä, oikkuineen ja päähänpistoineen hän oli
synnyinmaansa aito poika.

Suuri tuijotus tuijotti itsensä hetkeksi horroksiin; aurinko laski
punaisen-, vihreän-, kullanhohtoiseen ihanuuteen; tähdet ilmestyivät
taivaalle, ja tulikärpäset matkivat niitä alemmassa piirissään, samoin
kuin ihmiset yrittävät heikosti jäljitellä ylempien olentojen hyvyyttä;
pitkät, pölyiset tiet ja rajattomat tasangot olivat levossa — ja niin
syvä hiljaisuus vallitsi merellä, että se tuskin kuiskaili siitä
ajasta, jolloin se taas alkaisi elää.




TOINEN LUKU

Matkatoverit


»Ei kuulu tuolta tänään enää eilisen kaltaista ulvontaa, sir, vai mitä?»

»En ole kuullut mitään.»

»Silloin voitte olla varma siitä, ettei siellä ulvotakaan. Kun tämä
kansa kiljuu, tekee se sen kuuluvasti.»

»Otaksun, että niin on useimpien kansojen laita.»

»Niin! Mutta tämä kansa kiljuu aina. Se ei ole onnellinen muuten.»

»Tarkoitatteko Marseillen asukkaita?»

»Tarkoitan Ranskan kansaa. He huutavat aina. Mitä Marseilleen tulee,
niin tunnemme sen kyllä. Se lähetti maailmalle kapinallisimman laulun,
mitä milloinkaan on sävelletty. Tullakseen toimeen, täytyy sen aina
saada hoilottaa 'allons' ja 'marchons' milloin millekin asialle voiton
tai kuoleman, tulipalon tai jonkun muun tapahtuman kunniaksi.»

Hän oli koko ajan puhunut hullunkurisen hyväntuuliseen tapaan ja
katseli nyt rintavaruksen yli syvästi halveksien kaupunkia; sitte
asettui hän topakkaan asentoon, pistäen kädet taskuihin, kilisteli
niissä olevia rahoja ja kääntyi lyhyesti naurahtaen puheessaan
kaupungin puoleen.

»Niin tosiaankin, aina vain 'allons' ja 'marchons'. Olisi sinulle
enemmän kunniaksi, että antaisit toisten huutaa 'allons' ja 'marchons'
laillisessa toimessaan etkä sulkisi heitä karanteeniin!»

»Mikä on kylläkin ikävää», lisäsi toinen. »Mutta tänään pääsemme
vapaiksi.»

»Vapaiksi!» kertasi ensimmäinen puhuja. »Paha tulee melkein pahemmaksi
siitä, että pääsemme vapaiksi tänään. Vapaiksi! Miksi meidät ensinkään
on suljettu tänne?»

»Syy ei todellakaan ole erikoisen suuri, se täytyy minun sanoa. Mutta
koska olemme tulleet Idästä, ja koska Itä on ruton tyyssija —»

»Ruton!» toisti toinen. »Sehän juuri tuottaa minulle tuskaa. Olen
sairastanut ruttoa jatkuvasti siitä saakka kun tulin tänne. Olen kuin
hulluinhuoneeseen teljetty terve mies; en voi kestää sitä, että minua
luullaan sairaaksi. Tulin tänne niin terveenä kuin ikinä voin olla;
mutta kun minua epäillään ruttosairaaksi, saan myös ruton. Minulla on
ollut se — ja olen saanut sen.»

»Te kestätte sen kerrassaan hyvin, mr Meagles», virkkoi toinen puhuja
hymyillen.

»Enpä. Jos tietäisitte, kuinka asia todella on, ette suinkaan sanoisi
tuota. Olen herännyt miltei joka yö ja sanonut itselleni: 'nyt olen
saanut sen, nyt se on kehittynyt, nyt olen kiinni, nyt nämä ihmiset
täällä ryhtyvät varovaisuustoimenpiteisiinsä. Niin, antaisin lävistää
itseni neulalla ja törröttäisin siinä jossakin kovakuoriaiskokoelmassa
mieluummin kuin viettäisin tällaista elämää.»

»No, mr Meagles, älä puhu enää siitä, se on ohi nyt», kielteli hilpeä
naisääni.

»Ohi!» toisti mr Meagles, joka (olematta pahalla tuulella) näytti
olevan siinä omituisessa mielentilassa, että kenen hyvänsä lausuma
viimeinen sana oli ensi loukkaus. »Ohi! Ja minkätähden minä en puhuisi
siitä, koska se on ohi?»

Hän kääntyi mrs Meaglesin puoleen, joka oli häntä puhutellut; tämä
oli kuten mr Meagleskin miellyttävän ja terveen näköinen, hänellä oli
hauskat englantilaiset kasvot, jotka vähintäin viisikymmentäviisi
vuotta olivat katselleet kotipiirin ihmisiä ja esineitä ja joissa nyt
näkyi niiden kirkas heijastus.

»Kas niin! Älä muistele sitä enää, isä, älä!» rauhoitteli mrs Meagles.
»Iloitse sensijaan Petistämme.»

»Petistämme?» toisti mr Meagles yhä loukatun näköisenä. Mutta Pet
olikin jo aivan hänen takanaan ja laski kätensä hänen olkapäälleen,
jolloin mr Meagles soi Marseillelle sydämestään anteeksi kaiken
kärsimänsä.

Pet oli noin kaksikymmenvuotias. Hän oli kaunis tyttö, tuuhea ruskea
tukka valloillaan ja luonnollisissa kiharoissa. Hän oli suloinen
tyttö, ystävällisillä, kauniilla kasvoilla avonainen ilme ja silmät
ihmeelliset, suuret, lempeät ja kirkkaat. Hän oli täyteläinen ja
terve, hymykuopat poskissa, ja hieman hemmoiteltu. Hänen olemuksessaan
oli ujoutta ja luottavaisuutta, joka on maailman parasta heikkoutta;
se antoi hänelle sen täydentävän sulon, jota vaille niin kaunis ja
miellyttävä tyttö helposti olisi voinut jäädä.

»No, kysynpä teiltä», virkkoi mr Meagles ystävällisimmän
tuttavallisesti ja astui askeleen taaksepäin työntäen tyttärensä saman
verran eteenpäin, tehdäkseen kysymyksensä havainnolliseksi, »kysynpä
teiltä suoraan kuin mies toiselta, ymmärrättehän, oletteko milloinkaan
kuullut mainittavan sellaista kirottua järjettömyyttä, että Pet
teljetään karanteeniin».

»Siitä on ollut seurauksena, että karanteenikin on käynyt
nautittavaksi.»

»Aivan niin!» vastasi mr Meagles. »Se on kyllä totta. Olen kiitollinen
teille siitä huomautuksesta. Kas niin, lemmittyni, parasta on, että
menet nyt äidin kanssa valmistautumaan venematkalle. Karanteenilääkäri
ja joukko muita pöllöpäitä, kolmikolkkahatut päässä, tulevat vihdoinkin
päästämään meidät täältä: ja me vangitut linnut saamme syödä aamiaista
kaikki yhdessä, hieman kristillisemmällä tavalla taas ennenkuin
lähdemme lentoon, kukin omalle suunnalleen. Tattycoram, pysyttele
nuoren emäntäsi lähellä.»

Puhuteltu oli kaunis, hyvin sievästi puettu tyttö, jolla oli kiiltävän
musta tukka ja tummat silmät; hän niiasi hiukan astuessaan heidän
ohitseen ja seuratessaan mrs Meaglesia ja Petiä. He menivät kaikki
kolme yhdessä auringonpaahtaman pengermän poikki ja hävisivät hohtavan
valkoisen holvin kautta. Mr Meaglesin toveri, totinen, tumma,
nelikymmenvuotias mies, katseli heidän mentyään yhä edelleen holviin
päin, kunnes mr Meagles taputti häntä käsivarrelle.

»Pyydän anteeksi», sanoi toinen säpsähtäen.

»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles.

He kävelivät äänettöminä kerran edes ja takaisin muurin varjossa,
nauttien karanteenirakennusten ollessa siksi korkealla siitä
raikkaudesta, jota merituuli saattoi tarjota kello seitsemän aamusella.
Mr Meaglesin toveri jatkoi taas keskeytynyttä puhelua.

»Saanko kysyä teiltä», sanoi hän, »mikä nimi —»

»Tattycoramilla on?» pisti mr Meagles väliin. »Minulla ei ole
aavistusta siitä.»

»Ajattelin», virkkoi toinen, »että —»

»Tattycoram?» arvaili mr Meagles taas.

»Kiitos — että Tattycoram oli nimi; ja olen usein ihmetellyt sen
outoutta.»

»Katsokaas, asia on niin», vastasi mr Meagles, »että mrs Meagles ja
minä olemme käytännöllistä väkeä».

»Sen olette usein maininnut hauskojen ja mielenkiintoisten
keskustelujemme aikana kävellessämme edes takaisin näillä kivillä»,
virkkoi toinen ja pieni hymy kirkasti hänen tummia, totisia kasvojaan.

»Käytännöllistä väkeä. Niinpä kerran, viisi, kuusi vuotta
takaperin, veimme Petin Lastenkodin kirkkoon — olettehan kuullut
Löytölastenkodista Lontoossa? Samanlainen laitos kuin Lastenkoti
Pariisissa.»

»Olen nähnyt sen.»

»Hyvä! Eräänä päivänä veimme Petin sinne kuulemaan musiikkia — sillä,
käytännöllistä väkeä kun olemme, pidämme elämämme tehtävänä näyttää
hänelle kaikkea, mikä voisi huvittaa häntä — ja silloin äiti (nimitän
mrs Meaglesia tavallisesti äidiksi) alkoi itkeä niin, että meidän
täytyi saattaa hänet ulos. 'Mikä sinun on, äiti?' kysyin minä saatuamme
hänet hiukan rauhoittumaan; 'sinä peloitat Petin, rakkaani'. 'Tiedän
sen, isä', vastasi äiti, 'mutta juuri siksi, että rakastan häntä niin
suuresti, tuli tuo ajatus mieleeni'. 'Mikä ajatus tuli mieleesi, äiti?'
'Voi, hyvä Jumala!' huudahti äiti ja puhkesi uudelleen itkemään,
'kun katselin noita pitkiin riveihin järjestettyjä lapsia, jotka
vetosivat tuntemattomista maallisista isistään meidän kaikkien suureen
taivaalliseen isäämme, kuvittelin, että joku onneton äiti joskus tulisi
tänne katselemaan näitä nuoria kasvoja ja etsimään niiden joukosta sitä
lapsiraukkaa, jonka hän on toimittanut tähän kurjaan maailmaan ja joka
ei milloinkaan saa oppia tuntemaan äitinsä rakkautta ja suudelmaa,
äitinsä kasvoja ja ääntä, ei edes äitinsä nimeä!’ No, siinä ilmeni
äidin käytännöllisyys, ja minä sanoinkin sen hänelle. Sanoin: ’Äiti,
tuossa ilmeni taas sinun käytännöllisyytesi, rakkaani'.»

Toinen myönsi sen ja näytti hiukan liikutetulta.

»Seuraavana päivänä sanoin äidille: 'No, äiti, nyt ehdotan sinulle
jotakin, johon otaksun suostuvasi. Ottakaamme yksi noista lapsista
luoksemme palvelustytöksi Petille. Me olemme käytännöllistä väkeä. Niin
että jos huomaamme hänen mielenlaatunsa hiukan puutteelliseksi tai
hänen tapansa hiukan eroaviksi omistamme, niin tiedämme, mitä kaikkea
meidän on otettava huomioon. Tiedämme, että hän on jäänyt osattomaksi
lukemattomista vaikutteista ja kokemuksista, jotka ovat olleet
tekijöinä meidän kasvatuksessamme — ei hänellä ole ollut vanhempia eikä
sisaruksia, ei omaa kotia, ei joulupukkia eikä haltiatarkummia. Tällä
tavalla saimme Tattycoramin luoksemme.’»

»Entä itse nimi —»

»Totisesti!» huudahti mr Meagles, »senhän olin aivan unohtaa. Niin,
lastenkodissa sanottiin häntä Harriet Beadleksi — se oli tietysti
vain mielivaltaisesti valittu nimi. No, Harrietin muutimme Hattyksi
ja tämän taas Tattyksi, sillä käytännöllisiä kun olemme, arvelimme
leikillisen nimen olevan hänelle jotakin uutta ja vaikuttavan
lempeämmin ja suostuttelevammin, ymmärrättehän? Mitä Beadle-nimeen
tulee, niin on sanomattakin selvää, ettei se tullut kysymykseenkään.
Kaitsija [_Beadle_ merkitsee _kaitsija, suntio_. — Suom.] on olento,
jota on miltei mahdoton sietää; hän on virkavaltaisen ylimielisyyden
ja järjettömyyden perikuva; virkapuvussaan, iso keppi kädessä edustaa
hän meidän englantilaisten vastenmielisyyttä luopua joutavuuksista
senkin jälkeen kun jokainen on huomannut niiden joutavuuden. Oletteko
äskettäin nähnyt kaitsijaa?»

»En; olen elänyt enemmän kuin kaksikymmentä vuotta Kiinassa.»

»Älkää sitte», kielsi mr Meagles vilkkaasti, laskien etusormensa
toverinsa rinnalle, »älkää millään muotoa ruvetko tekemisiin sellaisen
kanssa, jos vain voitte välttää. Kun vain näen kaitsijan täysissä
tamineissa astelevan katua jonakin sunnuntaina köyhäinkoulu-luokan
etunenässä, katson velvollisuudekseni kääntyä ja juosta tieheni, jotten
löisi häntä. Koska Beadle-nimi ei siis voinut tulla kysymykseen ja
koska Löytölastenkodin perustaja oli ollut hyvä, siunattu ihminen,
nimeltä Coram, niin annoimme lemmikkimme pienelle palvelustytölle hänen
nimensä. Toisinaan hän oli Tatty, toisinaan Coram, kunnes keksimme
yhdistää nuo molemmat nimet, ja nyt hän aina on Tattycoram.»

»Tiedän», sanoi toinen, kun he taas olivat kävelleet kertaalleen
edestakaisin äänettöminä ja seisseet hetken muurin luona katsellen
merelle ja nyt taas jatkoivat kävelyään, »että tyttärenne on teidän
ainoa lapsenne. Saanko kysyä — en tee sitä nenäkkäästä uteliaisuudesta,
vaan sentähden että olen viihtynyt niin hyvin seurassanne enkä kenties
enää saa vaihtaa sanaakaan kanssanne tässä sokkeloisessa maailmassa
ja että haluan säilyttää teidät ja perheenne tarkoin muistissa —
saanko kysyä teiltä, enkö ole ollut oikeassa saadessani kelpo vaimonne
puheista sen käsityksen, että teillä on ollut muitakin lapsia?»

»Ette», sanoi mr Meagles. »Meillä ei oikeastaan ole ollut toisia
lapsia. Yksi vain.»

»Pelkään huomaamatta koskettaneeni arkaa asiaa.»

»Ei tee mitään», vastasi mr Meagles. »Vaikka olen totinen siitä
puhuttaessa, en ole ensinkään murheissani. Se panee minut hetkiseksi
hiljentymään, mutta onneton en ole. Petillä oli kaksoissisar, joka
kuoli silloin kun saatoimme nähdä hänen silmänsä — ne olivat aivan
samanlaiset kuin Petinkin — pöydän reunan yli hänen seistessään
varpaillansa sen ääressä, pidellen siitä kiinni.»

»Ah, todellako, todellako?»

»Niin, ja koska olemme käytännöllistä väkeä, mrs Meagles ja minä,
niin on mielessämme vähitellen muodostunut eräs käsitys, jonka te
ehkä ymmärrätte — tai kenties ette ymmärrä sitä. Pet ja hänen pieni
sisarensa olivat niin tarkasti yhdennäköiset, niin täydellisesti
yhtä, ettemme ajatuksissamme ole voineet erottaa heitä sen jälkeen.
Ei hyödytä mitään kertoa meille, että kuollut lapsemme oli vain
pieni lapsukainen. Tämä lapsi on meidän muistissamme muuttunut sitä
mukaa kuin eloon jäänytkin, joka aina on meidän kanssamme. Kun
Pet on kasvanut, on tämäkin lapsi kasvanut; kun Pet on kehittynyt
ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi, on hänen sisarensa myös
kehittynyt ymmärtäväisemmäksi ja naisellisemmaksi juuri samassa
määrässä. Olisi turha yritys vakuuttaa minulle, että jos minun
huomenna olisi siirryttävä toiseen maailmaan, en Jumalan armosta
tapaisikaan siellä Petin kaltaista tytärtä; uskoisin sitä yhtä vähän
kuin mahdollista väitettä, että rinnallani seisova Pet ei olisikaan
todellinen.»

»Minä ymmärrän teidät», vakuutti toinen lempeästi.

»Mitä Petiin tulee», jatkoi hänen isänsä, »niin se seikka, että hän
näin äkkiä menetti pienen kuvaisensa ja leikkitoverinsa, joten hän
aikaisin joutui tekemisiin sen mysteerion kanssa, joka on meille
kaikille yhteisenä osana, mutta jota lapset eivät useinkaan joudu
näkemään näin läheltä — se seikka jätti välttämättä jälkensä hänen
luonteeseensa. Sitäpaitsi, hänen äitinsä ja minä emme olleet nuoria
naimisiin mennessämme, joten Pet aina on saanut viettää tavallaan
täysikasvuisen elämää, vaikka kyllä olemme koettaneet soveltautua hänen
mukaansa. Meitä on monta kertaa, aina kun hän on hiukan sairastellut,
kehoitettu mahdollisimman usein vaihtamaan ilmanalaa ja olinpaikkaa
hänen tähtensä, varsinkin näihin aikoihin — ja pitämään häntä hyvällä
tuulella. Siksipä nyt kiertelemme maailmaa, minulla kun ei nykyään
ole pakko kyyröttää työpöydän ääressä (olen aikoinani ollut kylläkin
köyhä, tietäkää se; muuten olisin nainut mrs Meaglesin paljoa
aikaisemmin). Sentähden olette tavannut meidät töllistelemässä Niiliä,
pyramideja, sfinksejä ja erämaata ja kaikkea muuta nähtävää; ja siksipä
Tattycoramista aikaa myöten tulee suurempi matkustaja kuin kapteeni
Cook oli aikoinaan.»

»Kiitän teitä», virkkoi toinen, »sydämellisesti luottamuksestanne».

»Älkää puhuko siitä», vastasi mr Meagles. »Olen varma siitä, että
olette ansainnut sen. Ja nyt, mr Clennam, saanen kysyä, joko olette
päättänyt, minne lähdette täältä?»

»En todellakaan. Olen sellainen harhaileva kulkuri, että mieluimmin
heittäydyn virran vietäväksi, minne se sitte paiskanneekin minut.»

»Minusta tuntuu oudolta — suonette anteeksi, että otan vapauden
sanoa sen — ettette matkusta suoraan Lontooseen», sanoi mr Meagles
tuttavallisen neuvonantajan äänellä.

»Ehkä matkustankin.»

»Niin, mutta ette mielellänne ja tahtoen.»

»Minulla ei ole tahtoa. Tarkoitan» — hän punastui hiukan — »että
minulta melkein puuttuu oma tahto toimia niin tai näin. Minut on
kasvatettu kovuudella ja pakolla, murrettu, ei taivutettu; raskain
rautakahlein on minut sidottu päämäärään, josta ei ole kysytty minun
mieltäni ja jota en ole valinnut; jo ennen kuin olin täysi-ikäinen,
pantiin minut laivaan ja kuljetettiin maailman toiseen ääreen, jossa
elin maanpaossa viime vuoteen saakka, jolloin isäni kuoli siellä. Olen
aina saanut jauhaa myllyssä, jota aina olen vihannut; mitä minulta,
keski-ikäiseltä mieheltä, enää saattaa odottaa? Tahtoa, suunnitelmia,
toivoa? Ne valot sammutettiin minulta jo ennen kuin kykenin lausumaan
niiden nimet.»

»Sytyttäkää ne uudelleen!» ehdotti mr Meagles.

»Ah! Niin on helppo sanoa. Minulla oli, mr Meagles, kova isä ja kova
äiti. Olen sellaisten vanhempien ainoa lapsi, jotka punnitsivat,
mittasivat ja hinnoittivat kaikki ja jotka eivät piitanneet mistään
muusta kuin sellaisesta, jota kävi punnitseminen, mittaaminen ja
hinnoittaminen. He olivat kunnon väkeä, kuten sanotaan, ankaran
uskonnon tunnustajia, synkän uskonnon, joka muka vaati heitä luopumaan
taipumuksista ja mielihaluista, joita heillä ei ikinä ollut ja jotka he
uhrasivat ikäänkuin maksuksi omaisuutensa turvallisuudesta. Ankaroita
kasvoja, armoton kuri, rangaistusta tässä maailmassa ja kauhua
tulevassa — ei missään mitään herttaista eikä lempeää, lannistetussa
sydämessäni vain tyhjyyttä — tällaista oli lapsuuteni, jos saan
väärinkäyttää tätä sanaa puhuessani sellaisesta elämän alusta.»

»Todellakin! Se oli vaikea alku», sanoi mr Meagles, joka tuli oikein
levottomaksi siitä kuvasta, joka esiintyi hänen mielikuvitukselleen.
»Mutta kuulkaa! Teidän pitää nyt opiskella ja käyttää hyväksenne
kaikkea, mitä sen mukana seuraa, kuten käytännöllinen mies ainakin.»

»Jospa ihmiset, joita tavallisesti sanotaan käytännöllisiksi, olisivat
sitä samassa mielessä kuin te —»

»No, niinhän he ovatkin!» arveli mr Meagles.

»Ovatko todellakin?»

»Otaksun niin», vastasi mr Meagles, miettien asiaa. »Kuinka! Eihän
ihminen voi olla muuta kuin käytännöllinen, ja mrs Meagles ja minä emme
ole mitään muuta.»

»Minun tuntematon tulevaisuuteni lieneekin siis helpompi ja
toivehikkaampi kuin olin odottanut», sanoi Clennam pudistellen päätänsä
ja hymyillen totista hymyään. »Mutta jo riittää puhe minusta. Tuossapa
vene tulee!»

Se oli täynnä kolmikolkkahattuja, joita kohtaan mr Meagles tunsi
kansallista vastenmielisyyttä, ja hattujen omistajat nousivat maihin
ja portaita ylös ja kaikki pidätetyt matkustajat kokoontuivat
yhteen. Ja sitten kolmikolkat ottivat esille suuren määrän papereita
ja huutelivat matkustavaisia nimeltä, jonka jälkeen ryhdyttiin
papereita allekirjoittamaan, sinetöimään, leimaamaan, tarkastelemaan
ja hiekoittamaan, ja tuloksena oli joukko erinomaisen tuhruisia,
mustepilkkuisia ja vaikeasti luettavia asiakirjoja. Vihdoin oli kaikki
laillisesti suoritettu, ja matkustajat olivat vapaat lähtemään minne
halusivat.

Nämä eivät kiinnittäneet huomiota helteisen päivän hehkuun ja
tuijotukseen iloitessaan taas jälleensaadusta vapaudestaan, vaan
kiitivät satamalahden poikki hilpeinä venekuntina ja kokoontuivat taas
isossa hotellissa, jonne aurinko ei päässyt tunkeutumaan peitoksi
vedettyjen ikkunaverhojen läpi ja jossa paljaat kivilattiat, ilmavat
huoneet ja kajahtelevat käytävät vaimensivat painostavaa hellettä.
Pian kannettiin avaran huoneen isoon pöytään runsas ja erinomainen
ateria; ja karanteenielämä tuntui todella köyhältä ja niukalta, kun
sitä muisteli tässä herkullisten ruokalajien, etelän hedelmien,
jäähdytettyjen viinien, genualaisten kukkien ja vuorten huipuilta
tuodun lumen ääressä, kaikkien sateenkaaren värien heijastuessa
kuvastimista.

»Mutta en minä silti kanna mitään kaunaa noita yksitoikkoisia muureja
vastaan», sanoi mr Meagles. »Ihminen on aina taipuvainen suomaan
anteeksi paikalle, jonka on saanut jättää taaksensa; uskallanpa
väittää, että vanki alkaa leppyä vankilalleen päästyänsä siitä pois.»

Seurueessa oli noin kolmekymmentä henkeä, ja kaikki juttelivat, mutta
tietysti ryhmittäin. Isä ja äiti Meagles istuivat, tytär välissään,
alinna toisella puolen pöytää, ja toisella puolen vastapäätä heitä
istui mr Clennam; hänen vierustoverinsa oli kookas ranskalainen
herrasmies, tukka ja parta pikimustat, ilme synkkä ja peloittava,
voisipa sanoa ylhäisen pirullinen, vaikka hän itse oli osoittautunut
miehistä lauhkeimmaksi. Sitte seurasi nuori, kaunis, ylpeän ja
tarkkaavaisen näköinen englannitar, joka matkusti aivan yksin; hän
oli joko itse vetäytynyt erilleen muista tai olivat toiset väistäneet
häntä — ei kukaan, häntä itseään ehkä lukuunottamatta, voinut päättää
kumpi oli tapahtunut. Loput seurueesta oli tavallisista aineksista
koottu. Siinä oli asioillaan matkustavia ja huvikseen matkustavia,
Intiasta lomalle tulleita upseereita. Kreikassa ja Turkissa kauppaa
käyviä liikemiehiä, yksinkertaiseen, ruumiinmukaiseen takkiin puettu
englantilainen pappismies häämatkalla nuoren vaimonsa kanssa, mahtava
englantilainen äiti ja isä, ylhäisöön kuuluvia, mukanaan kolme
täysikasvuista tytärtä, jotka pitivät päiväkirjaa, nolostuttaen
sillä lähimmäisiään, ja kuuro, vanha englantilainen äiti, matkoilla
karaistunut, yhdessä totisesti täysikasvuisen tyttärensä kanssa, joka
kierteli maailmaa piirrellen luonnoksia ja toivoen lopulta saavansa
piirtää nimensä naineitten luetteloon.

Erillään pysyttelevä englannitar tarttui mr Meaglesin viime
huomautukseen.

»Tarkoitatteko, että vanki antaa anteeksi vankilallensa?» kysyi hän
hitaasti ja painokkaasti.

»Niin otaksuin, miss Wade. En kuitenkaan tahdo väittää tietäväni
tarkoin, mitä vanki tuntee. En ole milloinkaan ollut vankina.»

»Mademoiselle epäilee», huomautti ranskalainen herrasmies omalla
kielellään, »ettei ole niinkään helppoa antaa anteeksi».

»Niin teen.»

Pet sai kääntää tämän keskustelun mr Meaglesille, joka ei milloinkaan
ottanut selvää sen maan kielestä, jossa hän matkusti. »Oh!» huudahti
hän. »Hyvänen aika! Mutta sehän on surullista, eikö olekin?»

»Ettäkö en ole herkkäuskoinen?» kysyi miss Wade.

»En tarkoittanut juuri sitä. Mutta sanokaamme näin: että ette voi uskoa
anteeksiannon olevan helppoa.»

»Kokemukseni», vastasi toinen tyynesti, »ovat oikaisseet uskoani
monessa suhteessa viime vuosina. Se kuuluu luonnolliseen kehitykseemme,
olen kuullut sanottavan.»

»Hyvä, hyvä! Mutta ei ole luonnollista kantaa kaunaa kuitenkaan,
toivoakseni?» arveli mr Meagles ystävällisesti.

»Jos minut olisi teljetty johonkin riutumaan ja kärsimään, vihaisin
aina sitä paikkaa ja tahtoisin polttaa sen tai hajoittaa sen maan
tasalle. Muuta en tiedä.»

»Tuimaa puhetta, sir?» kääntyi mr Meagles ranskalaisen puoleen;
hänen tapoihinsa kuului myöskin puhutella minkämaalaista tahansa
murteellisella englanninkielellä, ollen aivan varma siitä, että he
kyllä ymmärtävät sen jollakin tavalla. »Nuoressa ystävässämme on pontta
ja perää, eikö teidänkin mielestänne?»

Ranskalainen vastasi kohteliaasti: »Plait-il?» johon mr Meagles
tyytyväisenä huomautti: »Olette oikeassa, aivan samaa mieltä kuin
minäkin.»

Kun hilpeys aamiaispöydässä alkoi vähitellen väsähtyä, piti mr
Meagles seuralle puheen. Se oli sydämellinen ja puheeksi kylläkin
lyhyt ja järkevä. Hän tahtoi vain saada sanotuksi, että koska sattuma
oli heittänyt heidät tänne yhteen ja koska he kaikki koko ajan
olivat pysyneet hyvässä sovussa keskenään ja nyt hajoaisivat eri
suunnille eivätkä luultavasti enää milloinkaan tapaisi koko seuraa
näin koolla, niin mitäpä he muuta voisivat tehdä kuin jättää toinen
toisensa hyvästi ja juoden yhdessä lasillisen jäähdytettyä samppanjaa
toivottaa toisillensa onnellista matkaa. Niin tehtiinkin ja yleisen
kättenpudistelun jälkeen seura hajosi ainiaaksi.

Yksinään pysyttelevä nuori englannitar ei ollut enää virkkanut
mitään. Hän nousi pöydästä muiden mukana ja vetäytyi äänettömänä ison
huoneen etäiseen nurkkaan, jossa istui ikkunan viereiseen sohvaan ja
näytti katselevan ikkunaverhossa hopeisena väreilynä näkyvää veden
heijastelua. Hän istui selin huoneeseen, ikäänkuin omasta ylpeästä
tahdostaan pysytellen näin yksin. Ja kuitenkin oli yhä yhtä vaikeata
kuin ennenkin päättää, välttikö hän muuta seuraa vai välttikö se häntä.

Varjo, jossa hän istui, lankesi synkkänä huntuna hänen otsalleen ja
sointui hyvin hänen kauneutensa erikoiseen sävyyn. Kun katseli hänen
tyyniä ja pilkallisia kasvojaan kaarevine tummine kulmakarvoineen ja
tummine hiusaaltoineen, ei voinut olla aprikoimatta, millaisiksi ne
muuttuisivat, jos niiden ilme vaihtuisi. Näytti melkein mahdottomalta,
että ne pehmenisivät ja kävisivät lempeämmiksi. Useimmat katselijat
saivat niistä sen vaikutuksen, että niiden ilme kyllä saattoi syventyä
suuttumukseksi tai äärimmäiseksi uhmaksi ja että jos niiden ilme
ollenkaan muuttuisi, niin muutos tapahtuisi juuri tähän suuntaan.
Niissä ei näkynyt koristelevaa sovinnaista ilmettä. Ne eivät olleet
avonaiset, muttei niissä ollut teeskentelyäkään. »Minä olen riippumaton
ja luotan itseeni; teidän mielipiteenne ei merkitse mitään minulle;
te ette vähääkään kiinnitä mieltäni, en välitä teistä, katselen ja
kuuntelen teitä välinpitämättömänä» — sen nuo kasvot selvästi sanoivat.
Sen saattoi lukea ylpeistä silmistä, laajentuneista sieraimista,
kauniista, mutta yhteenpuristetuista huulista, joissa näkyi julmakin
piirre. Jos kaksi noista luonteen ilmaisijoista olisi peitetty, niin
kolmas olisi kertonut samaa. Jos kaikki kolme olisi naamioitu, niin
pelkkä pään heilahdus olisi ilmaissut kukistamattoman luonteen.

Pet oli lähestynyt häntä — mr ja mrs Meagles sekä mr Clennam, jotka
paitsi molempia neitosia olivat ainoat huoneeseen jääneet, olivat
keskustelleet miss Wadesta — ja seisoi nyt hänen vieressään.

»Onko teillä» — toinen katsahti ylös ja Pet alkoi änkyttää — »onko
teillä ketään vastassanne täällä, miss Wade?»

»Minullako? Ei.»

»Isä lähettää kysymään postista kirjeitä. Saako hän luvan käskeä
tiedustelemaan teillekin kirjeitä?»

»Kiitän häntä, mutta tiedän, ettei siellä ole minulle mitään.»

»Pelkäämme», jatkoi Pet arasti ja lempeästi, istuen hänen viereensä,
»teidän tuntevan itsenne kovin hyljätyksi, sittenkun me kaikki olemme
lähteneet».

»Todellako!»

»Emme tietystikään», puolustautui Pet hämmentyneenä toisen katseesta,
»kykene olemaan teille seurana emmekä ole olleetkaan; emme edes luule
teidän haluavankaan sitä».

»Tarkoitukseni ei ole ollut uskotella kenellekään haluavani sitä.»

»Ei, tietysti ei. Mutta — lyhyesti», ehdotti Pet, koskettaen
arasti heidän välillään sohvalla liikkumattomana lepäävää kättä,
»ettekö sallisi isän jollakin tavalla auttaa tai palvella teitä. Se
ilahduttaisi häntä.»

»Todellakin se ilahduttaisi minua», vahvisti mr Meagles tullen
lähemmäksi vaimonsa ja mr Clennamin seurassa. »Olen valmis tekemään
mitä hyvänsä teidän puolestanne, mutta vierasta kieltä en puhu.»

»Olen kiitollinen tarjouksestanne», vastasi nainen, »mutta olen jo
tehnyt tarpeelliset varustukseni ja kuljen mieluimmin omaa tietäni
omalla tavallani.»

»Niinkö teette!» ihmetteli mr Meagles itsekseen katsellen häntä hieman
ymmällä. »Hyvä! Siinä on tarmoakin.»

»En ole tottunut nuorten naisten seuraan ja pelkään, etten osaa antaa
sille sitä arvoa, mitä muut ihmiset. Hauskaa matkaa toivotan teille!
Hyvästi!»

Hän ei näyttänyt aikovan ojentaa kättänsä, mutta mr Meagles pisti esiin
omansa hänen eteensä, niin ettei hän voinut välttää sitä. Hän pani
kätensä siihen, ja se lepäsi siinä yhtä liikkumattomana kuin äsken
sohvalla.

»Hyvästi!» sanoi mr Meagles. »Nämä ovat viimeiset jäähyväiset listalla,
sillä äiti ja minä olemme juuri sanoneet hyvästi mr Clennamille, ja hän
odottaa vain saadakseen hyvästellä Petiä. Jääkää hyvästi. Emme kai enää
milloinkaan tapaa toisiamme.»

»Elämämme tiellä kohtaamme ihmisiä, jotka ovat lähetetyt tapaamaan
meitä, oudoissa paikoissa ja oudoilla teillä», kuului rauhallinen
vastaus; »ja mitä he ovat määrätyt tekemään meille ja mitä me olemme
määrätyt tekemään heille, se myös tehdään.»

Hänen tavassaan sanoa tämä oli jotakin, mikä särähti Petin korvissa.
Siihen sisältyi, että se, mikä tulisi tehdyksi, oli välttämättä jotakin
pahaa, ja siksi Pet kuiskasi: »Oi, isä!» ja vetäytyi lapsellisen
hemmoiteltuun tapaansa lähemmäksi isäänsä. Tämä ei jäänyt puhujalta
huomaamatta.

»Kaunis tyttärenne», sanoi hän, »värisee ajatellessaan sellaisia
asioita. Kuitenkin», katsoen suoraan Petiin, »voitte olla varma siitä,
että nyt jo on liikkeellä miehiä ja naisia, joiden on määrä joutua
tekemisiin _teidän_ kanssanne ja jotka myös täyttävät tehtävänsä. Aivan
varmasti he täyttävät sen hinta saattaa tulla satojen ja tuhansien
peninkulmien takaa tuolta meren toiselta puolen; he lienevät kohta
täällä; heitä saattaa ilmestyä tämänkin kaupungin kurjimmilta kulmilta
ennenkuin aavistattekaan tai ehditte tehdä mitään estääksenne heitä.»

Tervehtien mahdollisimman kylmäkiskoisesti lähti hän huoneesta
kasvoillaan uupunut ilme, joka antoi hänen varmasti vasta
alkukukoistuksessaan olevalle kauneudelleen jonkinlaisen riutuneen
leiman.

Hänen oli kuljettava monet portaat ja käytävät matkallaan avaran talon
läpi vuokraamaansa huoneeseen. Päästyään melkein matkansa päähän ja
astuessaan käytävää, jonka varrella hänen huoneensa sijaitsi, kuuli
hän vihaista mutinaa ja nyyhkytystä. Eräästä avoimesta ovesta näki hän
äsken jättämänsä nuoren neidin palvelijattaren, tuon outonimisen tytön.

Hän pysähtyi katselemaan tätä. Äreä ja kiukkuinen tyttö! Hänen tuuhea,
musta tukkansa riippui kasvoilla, jotka olivat punaiset ja kuumat, ja
itkiessään ja raivotessaan hän nyki säälimättömin käsin huuliaan.

»Itsekkäät elukat!» sanoi hän, tavantakaa huokaillen ja nyyhkien.
»Eivät välitä siitä, kuinka minun käy. Jättävät minut tänne nälkäisenä,
janoisena ja väsyneenä, eivät välitä mistään! Pedot! Paholaiset!
Kelvottomat!»

»Mikä on hätänä, tyttö rukka?»

Tämä katsahti äkkiä ylös, silmät punaisina, kädet kohotettuina
nipistelemään kaulaa, jossa näkyi rumia, äsken revittyjä veripunaisia
naarmuja. »Ette te välitä siitä, mikä minulla on hätänä. Se ei merkitse
mitään kenellekään!»

»Kyllä minä välitän; olen pahoillani nähdessäni teidät tuollaisena.»

»Ettepä ole», väitti tyttö vastaan. »Iloitsette siitä. Tiedän sen. Olen
vain kaksi kertaa ollut tällainen, tuolla karanteenissa; ja molemmilla
kerroilla yllätitte minut. Pelkään teitä.»

»Pelkäätte minua?»

»Niin kyllä. Te näytte tulevan samalla tavoin kuin oma vihani, oma
pahuuteni, oma — mitä se lienee — en tiedä mitä se on. Mutta minua
kohdellaan huonosti, huonosti, huonosti!» Ja nyt alkoivat uudelleen
itku ja nyyhkytykset ja repimiset, jotka ensi hämmästys oli hetkeksi
hillinnyt.

Vieras seisoi ja katseli häntä omituinen tarkkaava hymyhuulillaan. Oli
ihmeellistä katsella tytön taistelun raivoa ja ruumiillista kamppailua;
näytti siltä kuin pahat henget olisivat raadelleet häntä.

»Minä olen kaksi tai kolme vuotta häntä nuorempi, ja kuitenkin minun
on pidettävä huolta hänestä ikäänkuin olisin vanhempi, ja häntä aina
hemmotellaan ja nimitetään pienokaiseksi. Halveksin tuota nimitystä.
Vihaan häntä. He tekevät hänestä hupsun, turmelevat hänet. Hän ei
ajattele muita kuin itseään; minua hän ei ajattele enempää kuin jos
olisin kivi tai kanto!» Näin hän raivosi edelleen.

»Teidän täytyy olla kärsivällinen.»

»En _tahdo_ olla kärsivällinen.»

»Jos he hyvin huolehtivat itsestään ja teistä vain vähän tai ei
ensinkään, niin ette saa välittää siitä!»

»Mutta minä _tahdon_ välittää siitä.»

»Hiljaa! Olkaa varovaisempi. Unohdatte riippuvaisen asemanne.»

»En välitä siitä. Lähden karkuun. Teen jotakin pahaa. En kestä tätä; en
voi kestää tätä; kuolen, jos koetan kestää.»

Vieras seisoi käsi povellaan ja katseli tyttöä, niinkuin sairas tarkkaa
samanlaisen vamman leikkausta ja paljastusta toisessa sairaassa.

Tyttö raivosi ja kamppaili nuoruutensa ja elämänkyllyytensä täydellä
voimalla, kunnes hänen intohimoiset purkauksensa vähitellen vaimenivat
katkonaiseksi jupinaksi, ikäänkuin hän olisi valitellut ruumiillista
kipua. Sitä myöten muuttui hänen asentonsakin; ensin hän vaipui
tuolille istumaan, sitte polvilleen, siitä lattialle vuoteen ääreen,
josta hän veti peiton alas, osaksi piilottaakseen siihen nolostuneet
kasvonsa ja kosteat hiuksensa ja osaksi syleilläkseen sitä, koska hän
nähtävästi tarvitsi jotakin, mitä voisi painaa katuvalle sydämelleen.

»Menkää pois luotani, menkää pois! Kun vihastus valtaa minut, olen ihan
mieletön. Tiedän, että kyllä voisin hillitä sen, jos vain koettaisin
parastani, ja joskus koetankin, mutta toisinaan taas en tee niin enkä
tahdokaan yrittää. Mitä olenkaan sanonut! Tiesin saneessani sen,
että kaikki oli valhetta. He luulevat, että minusta täällä pidetään
huolta ja että saan kyllä, mitä tarvitsen. He ovat aina hyviä minulle.
Rakastan heitä sydämestäni; kukaan ei voi olla ajattelemattomalle
olennolle kiltimpi kuin he ovat minulle. Menkää, menkää pois, minä
pelkään teitä. Pelkään itseäni, kun tunnen vihani nousevan, ja yhtä
paljon, pelkään teitä. Menkää pois luotani ja antakaa minun rukoilla ja
itkeä itseni paremmaksi!»

Päivä kului loppuun, ja suuri tuijotus tuijotti taas itsensä
sammuksiin; kuuma yö levisi Marseillen ylle, ja aamuisen karavaanin
jäsenet, hajoitettuina eri suuntiin, matkustivat kukin määrättyä
tietänsä omalle haaralleen. Ja näin me elon tien rauhattomat
matkaajat vaellamme herkeämättä, yötä ja päivää, auringon paisteessa
ja tähtien valossa, kiipeilemme pölyisiä mäkiä ja laahustamme
väsyttävillä tasangoilla, matkustamme maitse ja matkustamme meritse,
tulemme ja menemme ihmeellisesti, kohtaamme toisemme, vaikutamme ja
vastavaikutamme toinen toiseemme.




KOLMAS LUKU

Koti


Oli synkkä, painostava, ummehtunut sunnuntai-ilta Lontoossa.
Tiilimuurit kajahtelivat raivostuttavasti kaikenkaltaisten
kirkonkellojen hirveistä epäsoinnuista, terävien ja ohuiden,
halkinaisten ja kirkkaiden, nopeasti kilkattavien ja hitaasti
kumahtelevien kellojen soitosta. Katumuksentekijäin nokiseen pukuun
verhotut alakuloiset kadut upottivat synkkään epätoivoon niiden
sielut, jotka olivat tuomitut katselemaan niitä ikkunoistaan.
Jokaiselta pääkadulta, miltei joka kujalta ja kulmauksesta kuului
kurjan kirkonkellon jyskytys, pauke ja pauhu, aivan kuin rutto
raivoaisi kaupungissa ja ruumisvaunut kiertelisivät katuja. Kaikki,
mikä olisi voinut tuottaa virkistystä ylen rasittuneille ihmisille,
oli suljettu ja lukon takana. Ei ollut tilaisuutta katsella tauluja
tai outoja eläimiä tai harvinaisia kasveja ja kukkia tai muinaisen
maailman luonnollisia tai keinotekoisia ihmeitä — kaikki kiellettyä
niin valistuneen ankarasti, että British Museumissa säilytetyt
rumat Etelämeren epäjumalat olisivat voineet luulla olevansa taas
kotimaassaan. Ei muuta nähtävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei muuta
hengitettävää kuin katuja, katuja, katuja. Ei mitään virkistävää tai
vilkastuttavaa mietteitään hautovalle mielelle. Uupuneella raatajalla
ei ollut muuta tekemistä kuin verrata lepopäivänsä yksitoikkoisuutta
työpäivien yksitoikkoisuuteen, ihmetellä elämänsä vaivaloisuutta ja
tehdä se mahdollisimman siedettäväksi — tai sietämättömäksi, aina
olosuhteiden mukaan.

Tällaisena onnellisena, uskonnon ja siveellisyyden vaikutuksille
otollisena hetkenä istui mr Arthur Clennam Ludgate Hillin varrella
olevan kahvilan ikkunassa; hän oli äskettäin saapunut Marseillesta
Doverin kautta tänne Doverin postivaunuissa, n.s. Sinisilmäisessä
tytössä. Häntä ympäröi kymmenentuhatta mahtavaa taloa, jotka katselivat
muodostamilleen kaduille niin synkästi, kuin jos jokaisessa asuisi
sadun kymmenen nuorukaista, jotka mustasivat kasvonsa ja joka yö
valittelivat kurjuuttansa. Hänen ympärillään oli viisikymmentätuhatta
luolaa, joissa ihmiset elivät niin epäterveellisessä ilmassa, että jos
lauvantai-iltana asetti astiallisen raikasta vettä heidän täpötäysiin
asuntoihinsa, oli se jo sunnuntaiaamuna turmeltunutta; ja kuitenkin
hänen ylhäisyytensä, heidän parlamenttiedustajansa, ihmetteli, etteivät
he tahtoneet pitää liemilihaansa makuuhuoneessaan. Umpinaisten
kaivonkuilujen kaltaisia taloja, joiden asukkaat läähättivät ilman
puutteessa, levisi peninkulmittain kompassin joka suuntaan.

Keskikaupungin läpi juoksi kuolemaa tuottava likaviemäri kauniin,
raikkaan virran asemesta. Mitäpä maallista hyvää tämä miljoonainen
ihmisolentojen lauma saattoi odottaa viikkonsa seitsemänneltä päivältä,
tämä lauma, jonka kuusi viikonpäivää kului työssä tässä arkaadisessa
ympäristössä ja joka syntymähetkestään kuolemaansa asti oli sidottu sen
suloiseen yksitoikkoisuuteen? He eivät tietysti tarvinneet muuta kuin
ankaran poliisin.

Mr Arthur Clennam istui Lugdate Hillin varrella olevan kahvilan
ikkunassa ja seurasi läheisen kirkonkellon soittoa, sepitellen vasten
tahtoansa sen säestyksellä joukon kertosäkeitä ja aprikoiden, kuinka
monen sairaan kuoleman se vuodessa aiheutti. Sitä mukaa kuin tunti
lähestyi täyttymystään, kävi sen tahdin muutos raivostuttavammaksi.
Neljännestä vailla alkoi se läppäillä kauhistuttavan vilkkaasti ja
tungettelevasti, kutsuen ihmisiä suulaasti: »tulkaa kirkkoon, tulkaa
kirkkoon, tulkaa kirkkoon!» Kymmentä vailla älysi se, että kirkkoväkeä
saapuisi niukasti, ja takoi hitaasti ja alakuloisesti: »He eivät tahdo
tulla, he eivät tahdo tulla, he eivät tahdo tulla!» Viittä vailla
menetti se toivonsa ja tärisytteli naapurirakennuksia kolmensadan
sekunnin ajan, iskien epätoivoisen voihkinan kaltaisen synkän iskun
joka sekunti.

»Jumalan kiitos!» huoahti Clennam, kun kello löi ja soitto taukosi.

Mutta sen ääni oli herättänyt eloon pitkän jonon surkeita
sunnuntaipäiviä, eikä niiden kulkue pysähtynyt kellonsoiton mukana,
vaan jatkoi marssiansa yhä edelleen. »Jumala suokoon anteeksi minulle»,
sanoi hän, »ja kasvattajilleni. Kuinka olenkaan vihannut tätä päivää!»

Siinä kulkueessa oli hänen lapsuutensa kaamea sunnuntai, jolloin
hän istui kädet edessään, mielettömäksi pelästyneenä kuunnellessaan
julmaa saarnaa, joka kääntyi lapsiparan puoleen kysymällä ensi
työkseen, otsakkeessa, miksi hän oli matkalla kadotukseen — jota
uteliaisuutta mekkoon ja polvihousuihin puettu poikanen ei kyennyt
tyydyttämään — ja joka vielä enemmän viehättääkseen lapsen mieltä
teki joka toisella rivillä sellaisia sykähyttäviä viittauksia kuin
2. Tess. 3:6-7. Siinä oli hänen poikaikänsä pitkäveteinen ja unelias
sunnuntai, jolloin häntä, siveellisesti kytkettynä toiseen poikaan,
marssitettiin kuin mitäkin karannutta sotilasta opettajavartion
saattamana kolmasti päivässä kirkkoon ja jolloin hän mielellään olisi
vaihtanut kaksi ateriaa sulamatonta saarnaa yhteen tai pariin unssiin
huonoa lampaanlihaa, jota hänen niukalla ruumiillisella ateriallaan
tarjottiin. Siinä oli hänen alaikäisyytensä loppumaton sunnuntai,
jolloin hänen äitinsä ankarakasvoisena ja tylynä istui koko päivän
raamatun ääressä — se oli, samoin kuin äidin raamatuntulkintakin,
sidottu mahdollisimman koviin, alastomiin ja jäykkiin kansiin;
päällyskannessa oli kahleenmuotoinen painettu koriste ja syrjissä
vihaisen punaisia viiruja — aivan kuin juuri tämä kirja olisi
linnana ja varustuksena mielen lempeyttä, luonnollista tunnetta ja
ystävällistä keskustelua vastaan. Ja siinä oli harmistunut sunnuntai
vähän myöhäisemmältä ajalta, jolloin hän istui äkäisenä ja synkkänä
koko pitkän päivän, katkera loukatun tunne sydämessään, tietämättä
Uuden Testamentin siunaustatuottavasta historiasta enempää, kuin jos
olisi kasvatettu pakanain parissa. Kokonainen legioona tällaisia
sunnuntaipäiviä, täynnä hyödytöntä katkeruutta ja nöyryytystä, vaelsi
kulkueena hänen mielensä läpi.

»Anteeksi, sir», sanoi ripeä tarjoilija pyyhkien pöytää. »Haluatteko
valita itsellenne makuuhuoneen?»

»Kyllä. Olen juuri päättänyt tehdä niin.»

»Siivoojatar!» huusi tarjoilija. »Tämä herra tahtoo valita itselleen
huoneen.»

»Odottakaa!» sanoi Clennam, kooten ajatuksensa. »En ajatellut mitä
sanoin, vastasin koneellisesti. En jää tänne yöksi. Menen kotiin.»

»Niinkö, sir? Siivoojatar! Tämä herra ei jääkään tänne yöksi.»

Kun ilta tuli, istui Clennam yhä samalla paikalla ja katseli vastapäätä
olevia ikäviä taloja, aprikoiden saattoivatko niiden entisten
asukkaiden ruumiistaan eronneet henget nähdä niitä ja kuinka he
mahtoivat surkutella itseään, joiden oli täytynyt asua tällaisissa
vankiloissa. Tavantakaa ilmestyivät yhdet ja toiset kasvot sameiden
ikkunaruutujen taakse ja hävisivät taas pimeään ikäänkuin nähtyään
kylliksi elämästä olisivat häipyneet siitä tyhjään. Nyt alkoi sade
vetää vinoja viivojaan hänen ja talojen väliin, ja ihmiset kokoontuivat
suojaa hakien vastapäiseen kauppakujaan ja katselivat toivottomina
taivaalle, josta sade alkoi tippua yhä kiivaammin ja tiheämmin.
Sitten ilmestyi näkyviin märkiä sateensuojia, tuhrautuneita helmoja
ja rapakkoa. Kuka voi sanoa, missä rapakko oli piillyt tähän saakka
ja mistä se nyt ilmestyi? Mutta hetkessä se nyt kokoontui aivan kuin
kansan tahto ja ennätti viidessä minuutissa tuhria kaikki Aatamin
pojat ja tyttäret. Lyhtyjen sytyttäjä kulki kierroksellaan, ja kun
kirkkaat liekit sävähtivät palamaan hänen kosketuksestaan, saattoi
kuvitella näiden ihmettelevän sitä, että valon sallittiin pilkahtaakaan
tällaiseen surkeuteen.

Mr Arthur Clennam otti hattunsa, napitti takkinsa ja lähti ulos.
Maalla olisi sade kehittänyt ilmaan tuhansia raikkaita tuoksuja, ja
jokainen pisara olisi ollut vilkkaassa yhteydessä jonkin kasvamis- ja
elämismuodon kanssa. Kaupungissa se herätti eloon vain inhoittavia,
ummehtuneita hajuja ja oli vain katonräystäiden sairaloisena, haaleana,
likaisena, kurjana lisänä.

Hän meni aukeaman poikki Pyhän Paavalin kirkon kohdalla ja sitten
alaspäin, tehden suuren mutkan, melkein vedenrajaan saakka, pitkin
virran ja Cheapsiden välisiä katuja (nämä olivat siihen aikaan
vieläkin mutkaisempia ja ahtaampia kuin nyt). Hän sivuutti milloin
vanhanaikaisen, kunnianarvoisen ammattikunnan homeenpeittämän
seuratalon, milloin seurakunnattoman kirkon, joka yhä valaistuna näytti
odottavan jotakin seikkailunhaluista Belzonia kaivamaan sitä esille
ja julkaisemaan sen historian; toisinaan taas kulki hän hiljaisten
tavaratalojen ja veistämöjen tai virralle vievän ahtaan lehtokujan
ohitse tahi muurin sivuitse, jossa pieni surkea ilmoitus, _Löydetty
hukkuneena_, itkeä vetisteli märällä seinällä. Vanha tiilirakennus,
likaisuuttaan melkein musta, seisoi erillään erään porttikäytävän
sisäpuolella. Sen edustalla oli neliön muotoinen pihamaa ja siinä pari
pensasta ja pieni läiskä nurmikkoa, jotka olivat yhtä huonosti hoidetut
ja metsistyneet (ja se merkitsi paljon) kuin niitä ympäröivä rauta-aita
oli ruostunut; sen takana näkyi kattoja sikin sokin. Rakennus oli
kaksikerroksinen, ikkunat korkeat, kapeat ja kömpelösti kehystetyt.
Monta vuotta takaperin sillä oli ollut aikomuksena kellistyä toiselle
kyljelleen; mutta sitä oli pönkitetty, ja nyt sillä oli tukenaan puoli
tusinaa jättiläiskokoisia kainalosauvoja, mutta nämä ilmojen tahrimat,
nokiset, sammaltuneet naapurikissojen voimistelutelineet eivät enää
viime aikoina näyttäneet erikoisen luotettavilta tukipylväiltä.

»Kaikki ennallaan», huomautti kulkija pysähtyen katselemaan
ympärillensä. »Pimeätä ja kurjaa kuten aina. Äitini ikkunassa valoa,
joka näyttää palaneen siinä aina siitä saakka, kun palasin kahdesti
vuodessa koulusta, raahaten matkalaukkuani, pihan poikki. Niin, niin,
niin!»

Hän meni ovelle, jonka ulkonevaa katosta koristivat erääseen aikaan
hyvin suositun, suurenmoisen mallin mukaan tehdyt leikkaukset:
köynnösmäisesti poimutettu pitkäliina ja köynnösten lomissa
lapsenpäitä, joilla näytti olevan vettä aivoissa. Hän koputti ovelle.
Eteisen kivilattialla kuului pian laahustavia askeleita, ja oven avasi
vanha, kumaraselkäinen, kuivettunut, mutta teräväkatseinen mies.

Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka hän hetkeksi kohotti terävien
silmiensä avuksi. »Ah, mr Arthur?» sanoi hän ilmaisematta minkäänlaista
liikutusta. »Olette vihdoinkin tullut! Käykää sisään!»

Mr Arthur astui sisään ja sulki oven.

»Olette lihonut ja käynyt tanakammaksi», huomautti vanha mies, kääntyen
taas tarkastamaan häntä kynttilä koholla, ja pudisti päätänsä; »mutta
ette te minun mielestäni vedä vertoja isällenne. Ettekä äidillennekään.»

»Kuinka äitini voi?»

»Hän on sellainen kuin aina ennenkin», kuului vastaus. »Pysyttelee
huoneessaan silloinkin, kun ei ole suorastaan vuoteenomana; hän ei ole
käynyt ulkona viittätoista kertaa yhtä monen vuoden aikana, Arthur.» He
olivat tulleet kehnoon, alastomaan ruokailuhuoneeseen. Vanha mies oli
asettanut kynttilänjalan pöydälle; kannattaen oikeata kyynärpäätänsä
vasemmalla kädellään hän silitteli nahkamaista leukaansa ja katseli
vierasta. Tämä tarjosi kättään. Toinen tarttui siihen kylmästi, mutta
näytti pitävän leukaansa parempana ja palasi siihen kohta, kun se kävi
mahdolliseksi.

»En luule äitinne hyväksyvän sitä, että palaatte kotiin
sunnuntaipäivänä, Arthur», sanoi hän ja pudisti arvelevasti päätänsä.

»Ette suinkaan lähetä minua takaisin?»

»Minä? Minäkö? Enhän minä ole isäntä täällä. Sitä en suinkaan tahtoisi.
Olen seisonut isänne ja äitinne välissä monta vuotta. Mutta en tahdo
seistä äitinne ja teidän välillä.»

»Tahdotteko ilmoittaa hänelle, että olen tullut kotiin?»

»Kyllä, Arthur, kyllä. Tietysti. Kerron hänelle, että olette tullut
kotiin. Olkaa hyvä ja odottakaa täällä. Tapaatte huoneen aivan
entisessä kunnossa.» Hän otti toisen kynttilän kaapista, sytytti
sen, jätti toisen pöydälle ja meni toimittamaan asiansa. Hän oli
lyhyenläntä, kaljupäinen vanha mies, yllään musta, hartioista
korkea takki, mustat liivit, harmaat polvihousut ja pitkät, harmaat
säärystimet. Häntä olisi puvusta päättäen luullut joko kirjuriksi tai
palvelijaksi, ja todellisuudessa hän oli kauan ollut kumpaakin. Hänellä
ei ollut mitään muuta koristuksentapaista kuin vanhasta mustasta
nauhasta riippuva kello, joka oli upotettu oman taskunsa syvyyteen,
ankkurina taskun reunalta näkyvä vihreän ruosteinen kupariavain
osoittamassa, minne kello oli vajonnut. Hänen päänsä oli vinossa, ja
hän liikkui krapumaisen toispuoleisesti, ikäänkuin hänen perustuksensa
olisivat liikahdelleet samoihin aikoihin kuin talonkin ja kuin hänkin
olisi ollut samalla tavalla pönkityksen tarpeessa.

»Kuinka heikko olenkaan», sanoi Arthur Clennam itsekseen toisen mentyä;
»niin, voisinpa itkeä, kun minut otetaan tällä tavalla vastaan! Minä,
joka en milloinkaan ole kokenut muuta enkä nytkään odottanut muuta.»

Hän ei ainoastaan voinut itkeä, hän todella itki. Hän antautui hetkeksi
haikeiden tunteiden valtaan, sillä sydän, tajunnan aamunkoitosta
saakka koettuaan vain pettymyksiä, ei sittenkään ollut tauonnut
toivomasta ja ikävöimästä. Sitten hän malttoi mielensä, tarttui
kynttilään ja tarkasteli huonetta. Vanhat huonekalut olivat entisillä
paikoillaan; Egyptin vitsaukset Lontoon vitsausten, kärpästen ja
savun mustentamina riippuivat kehyksiin ja lasiin pantuina seinällä.
Siellä oli vanha, lyijyllä verhottu tyhjä pullosäilytin, joka oli
kuin osastoilla varustettu ruumisarkku; siellä oli entinen pimeä
säilytyshuone, sekin tyhjänä, jonka ainoana sisältönä hän monta kertaa
oli ollut rangaistuspäivinä ja jota hän oli pitänyt sen kauhujen paikan
naapuriseutuna, jota kohti saarna oli havainnut hänen laukkaavan.
Siellä oli tarjoilupöydällä iso, tylykasvoinen kello, jonka hän aina
oli kuvitellut rypistävän kirjailtua otsaansa hänelle, hurjasti
iloiten, kun hän oli takapajulla läksyissään; kun se kerran viikossa
vedettiin rauta-avaimella, oli hän ollut kuulevinaan, kuinka se murisi
julmana nauttien edeltäpäin ikävyyksistä, joihin se saattaisi hänet.
Mutta vanha mies palasikin jo, sanoen: »Arthur, minä menen edellä ja
näytän valoa.»

Arthur seurasi häntä porraskäytävään, jonka seinälaudoituksen ruudut
muistuttivat surukortteja, ja sitte hämärään makuuhuoneeseen, jonka
lattia vähitellen oli vajonnut ja kallistunut niin, että uuni oli
joutunut kuoppaan. Tässä syvennyksessä seisoi musta, paarinkaltainen
sohva, ja siinä istui hänen äitinsä puettuna leskenpukuun ja nojaten
isoon, mustaan, kulmikkaaseen pielukseen, joka muistutti entisinä
hyvinä aikoina juhlallisissa mestauksissa käytettyä mestauspölkkyä.

Hän ja hänen miehensä olivat eläneet epäsovussa niin kauan kuin poika
saattoi muistaa. Hänen lapsuutensa rauhallisimpia hetkiä olivat olleet
ne, jolloin hän ankaran hiljaisuuden vallitessa oli istunut ääneti
ja katsellut pelokkaana vuoroin toisia, vuoroin toisia poispäin
kääntyneitä kasvoja. Äiti antoi pojalleen kylmän suudelman ja ojensi
hänelle neljä kankeata, villakintaisiin verhottua sormea. Saatuaan
tämän tervetuliaishyväilyn istui poika pienen pöydän toiselle puolen.

Ristikolla paloi valkea, niinkuin se oli tehnyt yötä päivää
viidentoista vuoden aikana. Kattila riippui koukusta sen yllä, kuten
oli riippunut yötä päivää viidentoista vuoden aikana. Kiitoksella oli
pieni kasa kostutettua tuhkaa ja toinen pieni kasa oli lakaistuna
ristikon alle, kuten oli ollut yötä päivää viidentoista vuoden aikana.
Huoneen ummehtuneessa ilmassa tuntui mustan värin haju, jonka valkea
oli imenyt lesken puvusta viidentoista kuukauden aikana ja paarien
kaltaisesta sohvasta viidentoista vuoden kuluessa.

»Äiti, sinä olet luopunut entisestä toimeliaasta elämäntavastasi.»

»Minun maailmani on nyt supistunut näin pieneksi, Arthur», vastasi
äiti, kiertäen huonetta katseellaan. »On hyvä, etten ole milloinkaan
kiinnittänyt sydäntäni sen joutaviin turhuuksiin.»

Äidin läheisyyden ja hänen tylyn, ankaran äänensä entinen vaikutus
valtasi niin hänen poikansa, että tämä tunsi, kuinka lapsuudenaikainen
viluntunne ja arka varovaisuus taas palasivat.

»Etkö milloinkaan lähde huoneestasi, äiti?»

»Reumatismini ja siitä johtuvan voimattomuuden tai hermoheikkouden
tähden — nimitykset eivät tässä merkitse mitään — olen menettänyt
liikuntokykyni. En milloinkaan lähde huoneestani. En ole ollut tämän
oven ulkopuolella — kerro hänelle kuinka pitkään aikaan», sanoi hän
puhuen olkansa yli.

»Ensi jouluna kahteentoista vuoteen», vastasi vinkuva ääni huoneen
pimennosta.

»Onko se Affery?» kysyi Arthur, katsoen sinne päin.

Vinkuva ääni totesi, että se oli Affery; ja vanha vaimo tuli esille
hämärään valopiiriin ja suuteli emäntänsä kättä; sitte hän taas häipyi
pimentoon.

»Kykenen kuitenkin», selitti mrs Clennam viitaten heikosti
pyörätuoliin, joka seisoi korkean, tarkasti suljetun kirjoituspöydän
edessä, »kykenen kuitenkin hoitamaan liikeasioitani ja olen kiitollinen
siitä edusta. Se on suuri etu. Mutta ei sen enempää liikeasioista
tänään. Siellä on ruma ilma, eikö olekin?»

»Kyllä, äiti.»

»Sataako siellä lunta?»

»Luntako, äiti? Vastahan olemme syyskuussa.»

»Minusta ovat kaikki vuodenajat samanlaisia», vastasi mrs Clennam
ikäänkuin tuntien julmaa nautintoa. »En tiedä mitään kesästä enkä
talvesta, tänne kun olen teljetty. Herra on nähnyt hyväksi erottaa
minut kaikesta siitä.» Kun katseli hänen kylmän harmaita silmiään,
kylmän harmaita hiuksiaan ja liikkumattomia kasvojaan, jotka olivat
yhtä jäykät kuin hänen kivenkovan päähineensä poimut, niin tuntui
luonnolliselta, että hän oli yhtä kaukana vaihtelevien vuodenaikojen
kuin vaihtelevien mielenliikutustenkin ulottuvilta.

Hänen pienellä pöydällään oli pari kolme kirjaa, hänen nenäliinansa,
äsken riisutut terässankaiset silmälasit ja vanhanaikainen kaksi- ja
paksukuorinen kultakello. Tähän esineeseen pysähtyivät hänen poikansa
ja hänen omat silmänsä nyt yhtaikaa.

»Huomaan, että isän kuoleman jälkeen sinulle lähettämäni paketti on
tullut perille, äiti.»

»Niin tuli.»

»En milloinkaan nähnyt isäni olevan niin huolissaan mistään asiasta
kuin siitä, että hänen kellonsa lähetettäisiin suoraa päätä sinulle.»

»Pidän sitä tässä muistona isästäsi.»

»Hän ilmaisi tämän toivomuksen vasta viimeisinä hetkinään, jolloin
hän kykeni vain laskemaan kätensä sen päälle ja sanomaan epäselvästi:
'Äitisi.' Hetkistä aikaisemmin olin luullut hänen hourivan, kuten hän
oli tehnyt tuntimäärin sitä ennen — en luule hänen tunteneen mitään
kipua lyhyen sairautensa aikana — kun näin hänen kääntyvän vuoteessaan
ja koettavan avata kelloa.»

»Eikö isäsi sitten houraillutkaan koettaessaan avata sitä?»

»Ei. Hän oli aivan selvä silloin.»

Mrs Clennam pudisti päätänsä; muttei käynyt selville tekikö hän niin
pudistaakseen kuolleen muiston mielestään vai vastustaakseen poikansa
mielijohdetta.

»Isän kuoltua avasin sen itse otaksuen sieltä löytyvän joitakin
muistiinpanoja, joista en tiennyt. Tuskin tarvinnen mainita sinulle,
äiti, etten löytänyt sieltä muuta kuin vanhan helmikoristeisen
silkkipaperin; sen sinä (epäilemättä) näit olevan paikallaan kuorien
välissä, josta löysin sen ja johon sen myös jätin.»

Mrs Clennam nyökkäsi ja lisäsi sitten: »Älkäämme enää puhuko asioista
tänä päivänä. — Affery, kello on yhdeksän.»

Tämän jälkeen vanha vaimo tyhjensi pöydän, meni ulos ja palasi kohta,
mukanaan tarjotin; siinä oli pieniä korppuja lautasella ja säntillinen,
kylmä, valkoinen, tiivis voipala. Vanha mies oli koko vastaanoton
ajan seisonut ovella samassa asennossa, katsellen äitiä yläkerrassa
samalla tavalla kuin oli katsellut poikaa alakerrassa; hän meni ulos
samalla kuin vaimo, viipyi kauemmin kuin tämä ja palasi kantaen toista
tarjotinta, jolla oli runsas puoli pullollinen portviiniä (jonka hän,
huohotuksesta päättäen, oli noutanut kellarista), sitruuna, sokeriastia
ja mausterasia. Näistä aineksista ja kattilan sisällöstä valmisti
hän kuuman ja hyvänhajuisen juoman ja kaatoi sen pikariin mitaten ja
sekoitellen sitä niin täsmällisesti, kuin jos se olisi ollut lääkärin
määräyksen mukaan tehtävä. Tähän sekoitukseen kastoi mrs Clennam tietyn
määrän korppuja ja söi ne, jolla välin vanha vaimo levitti voita
myöskin tietylle määrälle korppuja, jotka oli syötävä kuiviltaan. Kun
sairas oli syönyt kaikki korppunsa ja juonut juomansa, siirrettiin
tarjottimet pöydältä, jolle kirjat ja kynttilä, kello, nenäliina
ja silmälasit taas pantiin takaisin. Mrs Clennam pani silmälasit
nenälleen ja luki ääneen muutamia kohtia eräästä kirjasta — ankarasti,
raivokkaasti, kiukkuisesti — rukoillen, että hänen vihollisensa
(äänestä ja sävystä päättäen teki hän ne omikseen) kaatuisivat miekan
terään, palaisivat tulessa, sairastuisivat ruttoon ja pitaaliin, että
heidän luunsa muserrettaisiin tomuksi ja että heidät hävitettäisiin
sukupuuttoon. Hänen lukiessaan tuntuivat vuodet häipyvän hänen poikansa
muistista kuin unikuvat, ja sijalle kohosivat kaameina varjoina entiset
synkät kauhut, joilla häntä tavallisesti oli vaivutettu viattomaan
lapsenuneen.

Mrs Clennam sulki kirjan ja jäi hetkeksi istumaan käsi silmillä.
Samoin teki vanha mies, pysyen muuten entisessä asennossaan, ja niin
luultavasti teki eukkokin pimeässä nurkassaan. Sitten oli sairas valmis
menemään vuoteeseen.

»Hyvää yötä, Arthur. Affery pitää huolta sinun mukavuudestasi.
Kosketa minua varovasti, sillä käteni on arka.» Poika kosketti hänen
villakinnastaan — se ei merkinnyt mitään; jos hänen äitinsä olisi
ollut puettuna kuparivarustukseen, eivät he olisi olleet sen kauempana
toisistaan kuin nyt — ja seurasi molempia vanhuksia alakertaan.

Vanha vaimo kysyi häneltä, heidän ollessaan kahden hämärässä
ruokahuoneessa, eikö hän tahtonut illallista.

»En, Affery, en tahdo illallista.»

»Saatte, jos tahdotte», vakuutti Affery. »Ruokasäiliössä on peltokana
huomista varten — ensimmäinen tänä vuonna; käskekää vain, niin paistan
sen heti.»

Ei, hän oli äskettäin syönyt eikä halunnut mitään.

»Ettekö edes tahdo jotakin juotavaa», kysyi Affery; »saatte hänen
portviiniään, jos vain tahdotte. Sanon Jeremiahille, että te käskitte
minun tuoda sitä.»

Ei, sitäkään hän ei tahtonut.

»Ei teidän tarvitse, Arthur» — eukko kumartui hänen puoleensa
kuiskatakseen — »ei teidän tarvitse pelätä heitä, vaikka minä pelkään.
Olettehan saanut puolet omaisuudesta, vai mitä?»

»Olen, olen.»

»Hyvä, älkää te antako masentaa itseänne. Olettehan viisas mies,
Arthur, olettehan?»

Toinen nyökäytti päätänsä, koska eukko näytti odottavan vahvistusta
otaksumalleen.

»Nouskaa siis heitä vastaan! Äitinne on kauhean viisas, ja vain viisas
uskaltaa vastustaa häntä. Mutta ukko on myös ovela — kuinka ovela hän
onkaan! ja ottelee toisinaan itse rouvankin kanssa, tekeepä niinkin!»

»Teidänkö miehenne?»

»Niin kyllä. Vapisen kuin haavanlehti, kun he kiistelevät. Mieheni,
Jeremiah Flintwinch, voittaa teidän äitinnekin. Eikö hän silloin ole
viisas mies?»

Ukon laahustavat askeleet kuuluivat lähestyvän ja ajoivat eukon
huoneen toiseen päähän. Hän lyyhistyi kokoon pienen, teräväsilmäisen,
krapumaisen ukon edessä, vaikka olikin kookas, karkeapiirteinen,
jäntevä nainen, joka nuoruudessaan olisi huoleti voinut salaa pujahtaa
jalkaväkeen pahoinkaan pelkäämättä ilmituloa.

»No, Affery», sanoi ukko, »no, vaimo, mitä sinä toimitat? Etkö voi
keksiä master Arthurille jotakin pureksittavaa?»

Master Arthur toisti äskeiset vakuutuksensa, ettei tahtonut mitään
pureksittavaa.

»Hyvä, tee sitten hänelle vuode», käski vanha mies. »Ala liikkua.»
Hänen kaulansa oli niin vääntynyt, että valkoisen kaulustimen solmitut
päät tavallisesti roikkuivat toisella korvalla; hänen luonnollinen
terävyytensä ja tarmonsa, joka lakkaamatta kamppaili tavaksi tullutta
luonteen tukahduttamista vastaan, teki hänen kasvonsa pöhöttyneiksi
ja punaisiksi, ja koko miehestä sai täten sen kaamean vaikutelman,
että hän joskus oli yrittänyt hirttäytyä ja oli siitä saakka kulkenut
hirttonuora kaulassa, aivan kuin joku olisi ehtinyt hätään ja ajoissa
katkaissut nuoran..

»Äitinne ja teidän välillänne vaihdetaan huomenna katkeria sanoja,
Arthur», ennusti Jeremiah. »Hän ei hyvällä alistu teidän päätökseenne
luopua liikkeestä isänne kuoltua — hän aavistaa sitä, vaikka olemme
jättäneet sen teidän kerrottavaksenne.»

»Olen luopunut elämässä kaikesta liikkeen tähden, ja nyt on aika luopua
siitä.»

»Hyvä!» huudahti Jeremiah, vaikka nähtävästi tarkoitti: paha.
»Mainiota! Mutta älkää odottako, että asetun äitinne ja teidän väliin,
Arthur. Menin ennen äitinne ja isänne väliin torjuen milloin minkin
onnettomuuden ja jouduin puristetuksi ja litistetyksi heidän välillään;
mutta nyt olen saanut kyljikseni sellaisesta.»

»Minä en ikinä pyydä teitä ryhtymään siihen uudelleen, Jeremiah.»

»Hyvä, olen hyvilläni siitä, sillä minun täytyisi kieltäytyä, jos
pyytäisitte sitä. Mutta olemme jo puhuneet kylliksi, kuten äitinne
sanoi, enemmänkin kuin kylliksi tällaisista asioista pyhäpäivänä.
Affery, vaimo, oletko jo löytänyt, mitä tarvitset?»

Tämä oli ottanut eräästä kaapista hursteja ja peittoja ja kiirehti nyt
kokoamaan niitä ja vastaamaan: »Olen, Jeremiah.» Arthur Clennam auttoi
itse häntä kuorman kantamisessa, toivotti ukolle hyvää yötä ja nousi
sitten eukon kanssa talon ylimpään kerrokseen.

He nousivat yhä ylemmäksi vanhan, umpinaisen, vähänkäytetyn talon
homeelta haisevassa ilmassa ja tulivat avaraan ullakkomakuuhuoneeseen.
Se oli köyhä ja alaston, kuten muutkin huoneet ja sitäpaitsi niitä
rumempi ja kurjempi, sillä sitä käytettiin kuluneiden huonekalujen
karkoituspaikkana. Sen irtaimistoa olivat rumat, vanhat tuolit, joiden
istuimet olivat kuluneet, ja rumat, vanhat, tykkänään istuimettomat
tuolit, kulunut, haalistunut matto, rampa pöytä, raajarikko
vaatekaappi, niukka kokoelma takka-aseita, kuin edesmenneen kokoelman
luuranko, pesulaitos, joka näytti iät ja ajat seisseen likaisessa
saippuavaahtosateessa, ja sänky, jonka kaikki neljä alastonta,
kummitusmaista pylvästä päättyivät terävään kärkeen, ikäänkuin niiden
yövierasten synkäksi mukavuudeksi, jotka halusivat seivästää itsensä
kuoliaiksi. Arthur avasi matalan, leveän ikkunan ja katseli vanhaa
tuttua, nokista ja mustaa savupiippumetsää ja vanhaa tuttua punaista
paistetta taivaalla, joka ennen muinoin hänestä näytti hornantulen
heijastukselta, se kun aina kummitteli hänen lapsellisessa mielessään,
katsoipa hän minne päin hyvänsä.

Hän veti päänsä taas sisään ja istui katselemaan, kuinka Affery
Flintwinch teki vuodetta.

»Affery, te ette ollut naimisissa, kun läksin täältä.»

Eukko väänsi suutansa sanoakseen »en», pudisti päätänsä ja sovitteli
pielusta päälliseensä..

»Mitenkä se tapahtui?»

»No, Jeremiah tietysti», vastasi Affery päällisen kulma hampaissa.

»No, tietysti hän ehdotti sitä, mutta kuinka te tulitte ajatelleeksi
sellaista? En olisi luullut teidän kumpaisenkaan menevän naimisiin, ja
kaikkein vähimmän toinen toisenne kanssa.»

»Enkä minä myöskään», sanoi mrs Flintwinch sitoen päällisen nauhoja.

»Sitähän minäkin. Milloin aloitte ajatella toisin?»

»En minä alkanutkaan ajatella toisin», vastasi mrs Flintwinch.

Pannessaan pielusta paikoilleen huomasi hän, että Arthur yhä katseli
häntä ikäänkuin odottaen vastauksen jatkoa, antoi pielukselle aimo
tönäyksen ja kysyi sitte: »Minkäs minä sille tein?»

»Naimisiinmenollenneko?»

»Tietysti», vastasi mrs Flintwinch. »Ei se ollut minun keksintöni.
En ollut milloinkaan ajatellut sitä. Oli minulla muutakin tekemistä
kuin ajatella, oli totisesti. Teidän äitinne piti kyllä huolen
siitä, silloin kun hän oli jalkeilla, ja hän oli vielä siihen aikaan
jalkeilla.»

»Entä, sitten?»

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Niin sanoin silloinkin
itsekseni. Entä sitten? Mitäpä hyötyä oli miettimisestä? Kun nuo
molemmat viisaat olivat päättäneet asian, niin mitäpä minulla oli
siihen sanomista? Ei mitään.»

»Äitinikö oli suunnitellut asian?»

»Herra siunatkoon teitä, Arthur, ja suokoon minulle anteeksi!» huudahti
Affery, puhuen aina matalalla äänellä. »Elleivät he molemmat olisi
olleet yhtä mieltä, niin kuinka siitä olisi voinut tulla mitään?
Jeremiah ei milloinkaan mielistellyt minua; kuinkapa se olisi tullut
kysymykseenkään, kun olimme eläneet samassa talossa ja hän oli
komennellut minua niin monta vuotta. Hän sanoi minulle eräänä päivänä
näinikään: 'Affery', sanoi hän, 'nyt kerron sinulle jotakin. Mitä
sinä pidät Flintwinch-nimestä?' 'Mitäkö pidän siitä?' sanoin minä.
'Niin,' sanoi hän, 'sillä sinä otat sen nyt omaksesi', sanoi hän. 'Otan
omakseni?' sanoin minä. 'Jere-_mi_-ah!' Voi, kyllä hän on ovela!»

Mrs Flintwinch alkoi levitellä päällimmäistä hurstia vuoteelle,
huopaista sen päälle ja sitten peittoa, aivan kuin olisi jo lopettanut
kertomuksensa.

»Entä sitten?» kysyi Arthur taas.

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch taas. »Minkäs minä sille tein?
Hän sanoi minulle: 'Sinun ja minun täytyy mennä naimisiin, ja sanonpa
sinulle minkätähden. Hän on käynyt sairaloiseksi ja tarvitsee alituista
palvelusta huoneessaan, ja meidän on oltava paljon hänen kanssaan eikä
hänellä ole ketään muita luonansa kuin me, ja näin sopii kaikin puolin
parhaiten. Hän on samaa mieltä kuin minäkin', sanoi hän, 'niin että
pane vain hattu päähäsi ensi maanantai-aamuna kello kahdeksan, niin
suoritamme asian'.» Mrs Flintwinch tukki peiton patjan alle.

»Entä sitten?»

»Entä sitten?» kertasi mrs Flintwinch. »Minä suostuin. Istahdin
tuolille ja sanoin sen. No! — Jeremiah sanoi silloin minulle: 'Mitä
kuulutuksiin tulee, niin on ensi sunnuntai kolmas koulutuspäivä
(kävin ilmoittamassa jo kaksi viikkoa takaperin), ja siksi määräsin
maanantain vihkipäiväksi. Hän puhuu itse sinulle tästä ja huomaa sinut
nyt valmistuneeksi, Affery.' Samana päivänä hän puhui minulle ja
sanoi: 'Affery, olen kuullut, että sinä ja Jeremiah aiotte naimisiin.
Olen iloinen siitä ja niin sinäkin olet, täydestä syystä. Se on hyvä
sinulle ja hyvin sopivaa minulle näissä oloissa. Hän on ymmärtäväinen
ja luotettava mies, sitkeä ja hurskas mies. Mitäpä minä saatoin sanoa,
kun asia oli jo näin pitkällä? Niin, vaikka olisi ollut puhe minun —
tukehduttamisestani naittamisen sijasta» — mrs Flintwinch mietti päänsä
ympäri keksiäkseen tämän ilmaisumuodon — »en olisi voinut virkkaa
sanaakaan kahta niin viisasta vastaan».

»Sen uskon kyllä.»

»Niin, voitte uskoa sen, Arthur.»

»Affery, kuka tyttö oli äsken juuri äitini huoneessa?»

»Tyttö?» kysyi mrs Flintwinch jotenkin terävällä äänellä. »Näin
varmasti siellä tytön teidän lähellänne — hän oli melkein piilossa
pimeässä nurkassa.»

»Oh, hän? Pikku Dorrit? Ei hän ole mikään — vain hänen oikkujaan.»
Affery Flintwinchin omituisuuksia oli, ettei hän milloinkaan maininnut
mrs Clennamia nimeltä. »Mutta on olemassa muitakin ja toisenlaisia
tyttöjä. Oletteko unohtanut entisen mielitiettynne? Aikoja sitten,
arvaan.»

»Sain kärsiä niin paljon siitä, että äitini erotti meidät, etten ole
unohtanut. Muistan hänet aivan hyvin.»

»Oletteko saanut toisen?»

»En.»

»Silloin tiedän kertoa teille uutisia. Hän voi hyvin ja on leski. Ja
jos tahdotte, niin voitte saada hänet.»

»Ja mistä te sen tiedätte, Affery?»

»Nuo molemmat viisaat ovat puhuneet siitä. — Mutta Jerehmiah kuuluu
tulevan portaissa!» Ja hän hävisi silmänräpäyksessä.

Mrs Flintwinch oli lisännyt viimeisen mallista puuttuvan langan
kudokseen, jota Arthur Clennamin muisti ahkerasti kutoi tässä vanhassa
työpajassa, jossa hänen nuoruutensa kangaspuut olivat seisseet.
Poikamaisen rakkauden keveä hullutus oli löytänyt tien tähänkin
taloon, ja hän oli lempensä toivottomuudessa ollut yhtä onneton, kuin
jos talo olisi ollut romanttinen linna. Vähän enemmän kuin viikko
takaperin Marseillessa oli se nuori kaunis tyttö, josta hän oli eronnut
kaivaten, kiinnittänyt tavattomassa määrässä hänen mieltänsä ja
herättänyt hänessä hellää mieltymystä siitä syystä, että hän huomasi
hänen kasvoissaan yhdennäköisyyttä, todellista tai luuloteltua,
niiden kasvojen kanssa, jotka olivat kohottaneet hänet hänen synkästä
elämästään liitelemään mielikuvituksen kultamailla. Hän nojasi matalan,
leveän ikkunan pieleen, katseli taas mustunutta savupiippumetsää ja
alkoi uneksia. Sillä tämän miehen elämän suunta oli johdonmukaisesti
tehnyt hänestä uneksijan — niin monta puutetta siinä oli, joita sieti
ajatella, niin monen seikan saattoi mietiskelemällä saada näyttämään
paremmalta ja onnellisemmalta.




NELJÄS LUKU

Mrs Flintwinch näkee unta


Kun mrs Flintwinch uneksi, teki hän sen tavallisesti toisella tavalla
kuin vanhan emäntänsä poika, nimittäin silmät ummessa. Tänä yönä, vain
jokunen tunti sen jälkeen kun hän oli eronnut vanhan emäntänsä pojasta,
näki hän erittäin elävän unen. Oikeastaan se ei ollutkaan kuin unta,
niin todelliselta se tuntui joka suhteessa. Se oli tällaista.

Mr ja mrs Flintwinchin makuuhuone oli vain muutaman askeleen päässä
siitä huoneesta, johon mrs Clennam näin kauan oli ollut sidottu. Se
ei ollut samassa kerroksessa, vaan kylkirakennuksessa, ja siihen
päästiin kulkemalla lyhyitä, epätasaisia, jyrkkiä portaita alas, jotka
erosivat pääportaista melkein vastapäätä mrs Clennamin ovea. Tuskin
saattoi sanoa, että huone oli korvan kuuluvissa, sillä vanhan talon
seinät, ovet ja laudoitukset, olivat siksi ääntä ehkäiseviä, mutta
sinne oli helppo päästä, pukemattomana ja mihin aikaan hyvänsä yöllä
ja riippumatta siitä, oliko kylmä vai lämmin. Vuoteen pääpuolessa,
muutaman tuuman päässä mrs Flintwinchin korvasta, riippui kello, jonka
langan toinen pää oli mrs Clennamin käden ulottuvilla. Kohta kun tämä
kello soi, hyökkäsi Affery pystyyn ja ilmestyi sairashuoneeseen jo
ennen kuin oli täysin hereillä.

Saatuaan emäntänsä vuoteeseen sytytti mrs Flintwinch yölampun, toivotti
hyvää yötä ja lähti levolle kuten tavallista, vaikka hänen herraansa ei
vielä näkynyt. Herrastaan ja miehestään juuri mrs Flintwinch näki unta,
huolimatta huomioista, joita monet oppineet olivat tehneet mielessä
olleen viimeisen asian vaikutuksesta uniin.

Hän oli heräävinään, nukuttuaan muutaman tunnin, ja huomasi, ettei
Jeremiah vielä ollut vuoteessa. Sitte hän oli katsovinaan kynttilää,
jonka oli jättänyt palamaan, ja arvioi, kuten kuningas Alfred Suuri,
ajan kulua sen mukaan, päätellen sen lyhyydestä nukkuneensa jotensakin
pitkän ajan. Hän oli nousevinaan ylös, kietoi vaipan ympärillensä,
pani kengät jalkaansa ja lähti ihmeissään porraskäytävään etsimään
Jeremiahia.

Portaat olivat yhtä puisevat ja lujat kuin tavallisestikin, ja
Affery astui niitä alas tekemättä minkäänlaisia unitilalle ominaisia
hairahduksia. Hän ei liidellyt niiden yli, vaan astui alas, porras
portaalta, pidellen kiinni käsipuusta, sillä kynttilä oli palanut
loppuun. Eräässä eteisen nurkassa pääoven takana oli pieni, onkalon
kaltainen odotushuone, jossa oli pitkä kapea, kuin aukiviilletty
ikkuna. Tässä huoneessa, jota ei milloinkaan käytetty, paloi kynttilä.

Mrs Flintwinch meni eteisen poikki ja tunsi sen kivityksen kylmäävän
sukattomia jalkojaan; ovi oli raollaan, ja hän kurkisti sisään sen
ruosteisten saranoiden välistä. Hän odotti näkevänsä ukon nukkumassa
tai pyörtyneenä, mutta tämä istui rauhallisena tuolilla hereillä
ja yhtä terveenä kuin tavallisesti. Mutta mitä — mitä? — Herra
armahtakoon! Mrs Flintwinch mutisi jotakin sentapaista ja tunsi
päätänsä huimaavan.

Sillä hereillä oleva mr Flintwinch vartioi nukkuvaa mr Flintwinchiä.
Hän istui pienen pöydän ääressä tuijottaen pöydän toisella puolen
istuvaan, leuka rintaa vasten kuorsaavaan itseensä. Hereillä oleva
Flintwinch istui kasvot suoraan päin vaimoonsa, nukkuva sivuttain.
Valvova Flintwinch oli oikea, alkuperäinen, nukkuva oli hänen
kaksoisolentonsa. Affery huomasi, pää pyörällä, tämän erotuksen,
niinkuin olisi erottanut käsin koskettavan esineen sen kuvastinkuvasta.

Jos hän olisi ollut epätietoinen siitä, kumpi oli hänen oma
Jeremiahinsa, niin olisi tämän kärsimättömyys pian hälventänyt
epäilyksen. Mr Flintwinch katseli ympärilleen etsien hyökkäysasetta,
tarttui kynttiläsakseihin ja, ennenkuin niisti karrelle palaneen
kynttilänsydämen, töykkäsi saksilla toista kuin olisi aikonut lävistää
hänet.

»Kuka se on? Mikä on hätänä?» huudahti nukkuja havahtuen hereille.

Mr Flintwinch heilautti asettaan ikäänkuin vaatien toista vaikenemaan
uhkaamalla työntää sakset hänen kurkkuunsa; toinen alkoi tointua,
hieroi silmiään ja sanoi: »Unohdin, missä olin.»

»Sinä olet nukkunut kaksi tuntia», ärisi Jeremiah katsoen kelloaan.
»Sanoit virkistyväsi, jos saat hiukan vain nukahtaa.»

»Hiukan vain minä olenkin nukahtanut», väitti kaksoisolento.

»Kello on puoli kaksi aamulla», jupisi Jeremiah. »Missä hattusi on ja
takkisi? Entä missä laatikko on?»

»Täällä on kaikki tallella», vastasi kaksoisolento kietoen unisen
huolellisesti huivin kaulaansa. »Odotas. Anna nyt hiha tänne, ei sitä
— toinen. Haa! En olekaan enää nuori kuin ennen.» Mr Flintwinch oli
auttanut takin hänen päällensä vihaisen tarmokkaasti. »Lupasit minulle
toisen lasillisen levättyäni.»

»Tuossa on!» vastasi Jeremiah, »ja tarttukoon se kurkkuusi, olin sanoa
— mutta lähde nyt, tarkoitan». Ja puhuessaan otti hän esille äskeisen
portviinipullon ja täytti viinilasin.

»Hänen viiniänsä, arvaan?» kysyi kaksoisolento, maistellen sitä
ikäänkuin olisi ollut lastaustyöläinen eikä kiireestä olisi tietoa.
»Hänen maljansa!»

Hän ryyppäsi.

»Sinun maljasi!»

Taas hän ryyppäsi.

»Pojan malja!»

Vielä ryyppy.

»Ja kaikkien Saint Paulin seuduilla asuvien ystävieni malja!» Hän
tyhjensi lasinsa ja asetti sen pöydälle, jättäen kesken tämän
vanhanaikaisen kansalaismaljan ja tarttui laatikkoon. Tämä oli
rautainen, neliönmuotoinen, sivu noin kaksi jalkaa pitkä, ja hän kantoi
sitä jotensakin kevyesti kainalossaan. Jeremiah katseli epäluuloisin
silmin, kuinka hän käsitteli sitä; hän koetteli sitä, ollakseen varma
siitä, että toinen piteli sitä kyllin lujasti, käski häntä hengen
uhalla olemaan huolellinen tehtävässään ja sitte hiipi varpaillaan
huoneesta avaamaan hänelle ovea. Affery, arvaten edeltäpäin viime
liikkeen, oli jo portaissa. Asioiden kulku oli niin luonnollinen ja
tavallinen, että hän, siinä seisten, saattoi kuulla oven avautuvan,
tunsi yöilman viimaa ja näki tähdet taivaalla.

Mutta nyt seurasi unen merkillisin osa. Hän pelkäsi miestään niin,
ettei kyennyt vetäytymään portailta huoneeseensa (kuten hän kyllä
olisi hyvin ehtinyt tehdä ennen kuin mies oli sulkenut oven), ja
seisoi paikallaan tuijottaen. Seuraus oli, että toinen törmäsi häneen
astuessaan kynttilä kädessä portaita ylös mennäkseen nukkumaan. Mr
Flintwinch näytti hämmästyneeltä, muttei virkkanut mitään. Astuen
edelleen piti hän vaimoaan koko ajan silmällä, ja tämä, joka kokonaan
oli hänen vallassaan, peräytyi hänen edellään. Näin, toinen kulkien
takaperin edellä ja toinen seuraten perässä, pääsivät he omaan
huoneeseensa. Mutta ovi oli tuskin sulkeutunut heidän perässään, kun mr
Flintwinch tarttui vaimoaan kurkusta ja pudisteli häntä, kunnes Affery
oli sininen kasvoiltaan.

»No, Affery, vaimo — Affery!» sanoi mr Flintwinch. »Oletko nähnyt unta?
Herää, herää! Mikäs on hätänä?»

»Hätänäkö — Jeremiah?» läähätti mrs Flintwinch, pyöritellen silmiään.

»No, Affery — vaimo — Affery! Sinä olet unissasi lähtenyt vuoteestasi,
rakkaani. Tulin tänne nukahdettuani hetkisen tuolla alhaalla ja tapasin
sinut käärittynä vaippaasi ja painajaisen kiusaamana. Affery vaimo»,
lisäsi mr Flintwinch, ystävällinen hymy ilmeikkäillä kasvoillaan, »jos
vielä kerran näet tällaista unta, niin merkitsee se, että olet lääkkeen
tarpeessa. Ja minä annan sinulle annoksen sitä, eukkoseni — aimo
annoksen.»

Mrs Flintwinch kiitti häntä ja ryömi sänkyynsä.




VIIDES LUKU

Perheasioita


Kun kaupungin kellot löivät yhdeksän maanantaiaamuna, työnsi
hirsipuusta pudotettua muistuttava Jeremiah Flintwinch mrs Clennamin
pyörätuolissa ison kirjoituspöydän ääreen. Kun rouva oli avannut
pulpettinsa ja asettunut sen eteen, vetäytyi Jeremiah pois — kuten
näytti hirttäytyäkseen perinpohjaisemmin — ja Arthur Clennam ilmestyi
huoneeseen.

»Voitko paremmin tänään, äiti?»

Äiti pudisti päätänsä, kasvoillaan sama tuiman nautinnon ilme kuin
edellisenä iltana ilmasta puhuttaessa. »Minä en enää milloinkaan tule
paremmaksi. Ja hyvä on, Arthur, että tiedän ja jaksan kantaa sen.»

Istuessaan kädet hajalla pulpetilla, korkea kirjoituspöytä
törröttämässä edessään, hän näytti kuin soittavan mykkiä urkuja. Hänen
poikansa ajatteli niin (se oli lapsuudenaikainen mielikuva) istuessaan
hänen viereensä.

Mrs Clennam avasi pari laatikkoa, tarkasteli muutamia asiapapereita
ja pisti ne taas paikoilleen. Hänen tuimissa kasvoissaan ei näkynyt
vähintäkään liikettä, joka olisi saattanut opastaa toista hänen
ajatustensa hämäriin sokkelokäytäviin.

»Puhunko nyt liikeasioistamme, äiti? Haluatko neuvotella niistä?»

»Haluanko, Arthur? Pikemmin, haluatko sinä? Isäsi on jo ollut kuolleena
toista vuotta. Olen siitä saakka ollut käytettävänäsi ja odottanut,
milloin suvaitsisit tulla kotiin.»

»Oli paljon järjestelemistä, ennenkuin pääsin lähtemään; ja kun sitte
lähdin, matkustelin hiukan levokseni ja huvikseni.»

Mrs Clennam kääntyi häneen päin, ikäänkuin ei olisi kuullut tai
käsittänyt hänen viime sanojaan.

»Levoksesi ja huviksesi?»

Hän kiersi katseellaan synkkää huonetta ja näytti, huulten liikkeestä
päättäen, kertaavan sanoja itsekseen, ikäänkuin haastaen huonetta
todistajaksi siitä, kuinka vähän kumpaakin se tarjosi hänelle.

»Sitäpaitsi, äiti, sinähän yksin olet jälkisäädöksen toimeenpanija ja
omaisuuden hoitaja ja määrääjä, joten minulle jäi vähän tai, voisinpa
sanoa, ei mitään tehtäväksi, ennenkuin sinä olit saanut asiat mielesi
mukaiseen järjestykseen.»

»Tilinpäätökset on tehty», vastasi äiti; »minulla on ne täällä.
Todisteet ovat tarkastetut ja hyväksytyt. Voit katsoa niitä, Arthur,
kun tahdot, vaikkapa nyt, jos haluat.»

»Minulle riittää tieto, että tilit ovat päätetyt, äiti. Jatkanko nyt?»

»Miksei!» vastasi äiti tylyyn tapaansa

»Äiti, meidän kauppamme on supistunut supistumistaan vuosi vuodelta,
ja liikkeemme taantuu askel askeleelta. Me emme milloinkaan ole
osoittaneet suurta luottamusta muille emmekä ole itsekään saaneet sitä
osaksemme; emme ole hankkineet itsellemme ystäviä; emme ole pysyneet
aikamme tasalla; olemme jääneet kauas takapajulle. Minun ei tarvitse
selittää tätä tarkemmin, äiti, sinä kyllä tiedät sen.»

»Tiedän, mitä tarkoitat», vastasi mrs Clennam kuivasti.

»Tämäkin vanha talo, jossa nyt keskustelemme», jatkoi hänen poikansa,
»todistaa väitteeni oikeaksi. Isäni nuoruudessa ja hänen setänsä
aikoina ennen häntä se oli kauppatalo — todellinen liiketalo, vieläpä
liikekeskuskin. Nyt se seisoo tässä luonnottomana ja mahdottomana,
ajasta jääneenä ja tarkoituksettomana. Kaikki tavaralähetyksemme ovat
jo kauan kulkeneet Rovinghamin välitysliikkeen kautta; ja vaikka
tämän valvominen ja isäni varojen hoito on kysynyt sinulta terävää
arvostelukykyä ja suurta valppautta, niin eivätkö nämä ominaisuudet
olisi voineet vaikuttaa isäni omaisuuteen yhtä paljon, jos olisit
asunut jossakin yksityishuoneustossa, vai mitä?»

»Arveletko», vastasi mrs Clennam ottamatta huomioon hänen kysymystään,
»ettei talolla ole mitään tarkoitusta ollessaan heikon ja murheellisen
— täydellä syyllä ja omasta ansiostaan heikon ja murheellisen — äitisi
suojana?»

»Puhuin vain liiketarkoituksista.»

»Ja missä mielessä?»

»Tulen juuri siihen.»

»Arvaan», vastasi mrs Clennam katsoen kiinteästi poikaansa, »mistä
on kysymys. Mutta Herra varjelkoon minua marisemasta missään
koettelemuksessa. Syntieni tähden olen ansainnut tämän katkeran
pettymyksen, ja minä otan sen vastaan.»

Ȁiti, olen hyvin pahoillani kuullessani sinun puhuvan noin, vaikka
pelkäsinkin jo, että sinä —»

»Pelkäsit siis jo sitä. Sinä tunsit minut», keskeytti äiti.

Poika oli hetken ääneti. Hän oli saanut äitinsä tulistumaan ja oli
ihmeissään. »No!» virkkoi tämä jähmettyen taas kiveksi. »Jatka. Anna
kuulua.»

»Kuten olet otaksunut, äiti, olen päättänyt puolestani luopua
liikkeestä, Olen saanut siitä kyltikseni. En tahdo pyrkiä,
neuvonantajaksesi; huomaan, että aiot jatkaa sitä. Jos voisin
vaikuttaa sinuun jotakin, niin käyttäisin tätä valtaani lieventääkseni
arvosteluasi minusta, joka tuotan sinulle tämän pettymyksen, ja
muistuttaakseni sinulle, että olen jo elänyt pitkän elämän toisen
puolen enkä ole kertaakaan tätä ennen asettanut omaa tahtoani sinun
tahtoasi vastaan. En voi sanoa kyenneeni muodostelemaan sydäntäni
ja mieltäni sinun sääntöjesi mukaan; enkä voi väittää olleeni
näinä neljänäkymmenenä vuotena hyödyksi tai iloksi itselleni enkä
kellekään muulle, mutta olen aina alistunut, ja vain sitä pyydän sinua
muistamaan.»

Voi sitä anojaa — jos sellaista milloinkaan oli ollut täällä — joka
odotti näkevänsä jonkinlaista myöntymystä näiltä järkähtämättömiltä
kasvoilta! Voi sitä erehtynyttä, joka vetosi siihen oikeuteen, missä
nämä ankarat silmät katselivat häneen tuomarinistuimelta! Tämä
kovasydäminen nainen tarvitsi lakkaamatta salaperäistä, synkkyyteen
ja pimeyteen verhottua uskontoansa, joka välähdytteli kirouksen,
koston ja hävityksen salamoita mustien pilvien lomista. Anna meille
meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin annamme niille, jotka ovat
meitä vastaan rikkoneet — se oli hänen mielestään liian raukkamainen
rukous. Lyö Sinä, Herra, minun vihollisiani, ja muserra heidät; tee
Sinä niinkuin minäkin tekisin ja minä tahdon palvoa Sinua: tällaisen
jumalattoman kivitornin hän rakensi kunnioittaakseen taivasta.

»Joko olet lopettanut, Arthur, vai onko sinulla vielä muuta sanottavaa
minulle? En luulisi enää olevan muuta. Puheesi on ollut lyhyttä, mutta
sisältörikasta!»

»Äiti, minulla on kuitenkin vielä jotakin sanottavaa. Se on ahdistanut
mieltäni yötä päivää koko tämän pitkän ajan. Se on paljon vaikeampaa
sanoa kuin äskeinen. Se koski vain minua, tämä taas meitä kaikkia.»

»Meitä kaikkia? Keitä kaikkia?»

»Sinua, minua ja isä vainajaani.»

Mrs Clennam siirsi kätensä pulpetilta, risti ne helmaansa ja tuijotti
tuleen kasvoilla muinaisegyptiläisen kuvapatsaan tutkimaton ilme.

»Sinä tunsit isäni monin verroin paremmin kuin minä konsanaan, ja hän
ei ollut yhtä umpimielinen sinua kohtaan kuin minua. Sinä, äiti, olit
häntä paljon voimakkaampi ja johdit häntä. Tiesin sen lapsena yhtä
hyvin kuin nyt. Tiesin, että sinun vaikutusvaltasi häneen oli syynä
siihen, että hän lähti Kiinaan hoitamaan liikettämme siellä, sillä
välin kun sinä hoidit täällä (vaikken vieläkään ole selvillä siitä,
nämäkö olivat erosopimuksenne varsinaiset ehdot), ja että minä sinun
tahdostasi jäin luoksesi kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni saakka
ja sitte matkustin hänen luoksensa. Etkö loukkaannu siitä, että nyt,
kaksikymmentä vuotta myöhemmin, muistutan sinulle tätä?»

»Odotan saavani kuulla, mistä syystä teet sen.»

Arthur alensi ääntänsä ja sanoi ilmeisen vastenmielisesti ja
vastahakoisesti:

»Tahtoisin kysyä sinulta, äiti, juolahtiko milloinkaan mieleesi epäillä
—»

Kuullessaan sanan »epäillä» käänsi mrs Clennam silmänsä hetkeksi
poikaansa, rypistäen synkästi kulmiaan. Sitte katsoi hän takaisin
tuleen, kulmat yhä rypyssä, ikäänkuin muinais-egyptiläinen
kuvanveistäjä olisi kaivertanut koviin graniittikasvoihin ikuisesti
vihaisen ilmeen.

»— että jokin salainen muisto ahdisti hänen mieltänsä ja tuotti hänelle
— omantunnonvaivoja. Huomasitko milloinkaan hänen käytöksessään jotakin
tällaiseen viittaavaa tai puhuitko milloinkaan hänen kanssaan siitä tai
kuulitko hänen joskus vihjaavan tällaisiin asioihin?»

»En ymmärrä, millaisten muistojen ahdistamana päättelet isäsi olleen»,
vastasi mrs Clennam, oltuaan hetken vaiti. »Puhut kovin hämärästi.»

»Onko mahdollista, äiti» — hänen poikansa kumartui ollakseen lähempänä
kuiskatessaan kysymyksensä ja laski hermostuneesti käteensä pulpetille,
— »onko mahdollista, äiti, että hän onnettomuudeksi oli tehnyt
jollekulle vääryyttä, myöhemmin sovittamatta sitä?»

Luoden raivostuneen katseen poikaansa vetäytyi mrs Clennam taaksepäin
tuolissaan pitääkseen häntä edempänä itsestään, muttei vastannut mitään.

»Käsitän täydellisesti, äiti, että ellei tämä ajatus milloinkaan ole
juolahtanut mieleesi, minä näytän julmalta ja luonnottomalta sinun
silmissäsi mainitessani siitä, näin meidän keskenkin vain. Mutta en
pääse siitä eroon. Aika ja olojen muutos (olen koetellut kumpaakin,
ennenkuin puhuin asiasta sinulle) eivät voi sitä haihduttaa. Muista,
että olin yhdessä isäni kanssa. Ajattele, että näin hänen kasvonsa,
kun hän antoi kellon minun huostaani koettaen saada sanotuksi, että
hän lähettää sen sinulle merkiksi, jonka sinä kyllä ymmärrät. Muista,
että näin hänen, kynä voimattomassa kädessään, yrittävän kirjoittaa
sinulle muutamia sanoja, joita hän ei kuitenkaan saanut paperille
muodostetuiksi. Kuta hämärämmältä ja julmemmalta tämä epämääräinen
aavistus tuntuu, sitä useampia asianhaaroja ilmestyy, jotka mielestäni
saattavat sen näyttämään todenmukaiselta. Koettakaamme taivaan tähden
tarkoin tutkia, onko jollekulle tehty vääryyttä, joka on jätetty meidän
korjattavaksemme. Ei kukaan muu voi auttaa tässä asiassa niinkuin sinä,
äiti.»

Mrs Clennam istui edelleen niin takakenossa, että häiritty tasapaino
tuon tuostakin liikahdutti tuolin pyöriä, joten hän näytti yhä
edemmäksi liukuvalta kauhealta aaveelta; hän kohotti kyynärpäästä
koukistetun vasemman käsivartensa, käden selkä kasvoja vasten
käännettynä, itsensä ja poikansa väliin ja katseli häntä jäykän
äänettömänä.

»Rahaa koottaessa ja armotonta kauppaa käytäessä — olen alkanut ja
minun täytyy nyt jatkaa puhetta näistä asioista, äiti on kenties
jotakuta pahasti petetty, jopa viety hänet perikatoon. Jo ennen minun
syntymääni olit sinä koko tämän koneiston liikkeellepanevana voimana;
sinä valoit voimakkaamman henkesi kaikkiin isäni yrityksiin enemmän
kuin neljän kymmenen vuoden aikana. Uskon, että sinä voit hälventää
kaikki nämä epäluulot, jos vain tahdot auttaa minua paljastamaan
totuuden. Tahdotko tehdä sen, äiti?»

Hän vaikeni toivoen äidin vastaavan. Mutta tämän harmaat suortuvat
eivät olleet sen liikkumattomammat kuin hänen lujasti yhteen puristetut
huulensa.

»Jos vielä on mahdollista korjata vääryys ja maksaa takaisin vääryyttä
kärsineelle, niin ottakaamme selvä asiasta ja tehkäämme se. Ei, äiti,
jos kykenen siihen, niin salli minun tehdä se. Perin vähän onnea olen
nähnyt rahasta lähtevän, se on minun tietääkseni tuottanut niin vähän
rauhaa ja tyydytystä tähän kotiin ja sen jäsenille, että sillä minun
silmissäni on vähemmän arvoa kuin useimpien muiden. En voisi hankkia
sillä itselleni mitään, mikä tuottaisi iloa ja tyydytystä, jos minua
ahdistaisi epäluulo, että se synkistytti omantunnon vaivoilla isäni
viimeisiä hetkiä ja ettei se kunniallisesti ja oikeuden mukaan kuulu
minulle.»

Laudoitetulla seinällä, parin kolmen kyynärän päässä kirjoituspöydästä
riippui kellonnuora. Äkkiä ja nopeasti liikahduttaen jalkaansa työnsi
mrs Clennam pyörätuolinsa vinhasti sen ääreen ja soitti vimmatusti
— yhä pidellen käsivarttaan kilpenään, ikäänkuin odottaen pojaltaan
iskua, jota vastaan täytyi suojella itseään.

Huoneeseen riensi tyttö pelästyneen näköisenä.

»Lähetä Flintwinch tänne!»

Tyttö hävisi silmänräpäyksessä, ja samassa seisoi vanhus huoneessa.
»Mitä? Joko te nyt olette otelleet?» virkkoi hän, tyynesti sivellen
kasvojaan. »Arvasin sen. Olin aivan varma siitä.»

»Flintwinch!» sanoi äiti, »katso poikaani. Katso häntä!»

»No! Minä katson häntä», vastasi Flintwinch.

Mrs Clennam oikaisi kilpenä käytetyn käsivartensa ja puhuessaan osoitti
sillä vihansa esinettä.

»Melkein samassa hetkessä kuin hän palaa kotiin — ennenkuin kenkä
hänen jalassaan on kuivunut — häpäisee hän isänsä muistoa äitinsä
kuullen! Pyytää äitiänsä yhdessä kanssaan urkkimaan isän liikeasioita,
jopa koko elämän ajalta! Epäilee, että maallinen tavara, jota olemme
vaivaloisesti koonneet myöhään ja varhain, työllä ja tuskalla, raataen
ja kieltäytyen, on vain ryöstettyä omaisuutta, ja kysyy, kenelle se on
luovutettava takaisin, jotta vääryys tulisi korjatuksi ja sovitetuksi.»

Vaikka hän oli raivoissaan sanoessaan tämän, oli hänellä kuitenkin
äänensä niin vallassaan, että hän puhui melkein tavallista hiljemmin.
Sanat hän myös lausui erittäin selvästi.

»Sovitetuksi!» kertasi hän. »Niin kai! Helppoa on hänen puhua
sovituksesta, hänen, joka juuri palaa matkoilta ja huvituksista
vierailta mailta ja elää turhuudessa ja nautinnoissa. Mutta katsokoon
hän minua, vankia, tuoliini kytkettyä. Minä kestän nurkumatta, koska
minut on määrätty näin sovittamaan syntejäni. Sovitusta! Eikö tässä
huoneessa ole sovitettu? Eikö täällä ole viidentoista vuoden aikana
sovitettu?»

Näin hän aina selvitti tilinsä taivaan Herran kanssa, merkiten
hyväkseen kaikki tarkkaan tulopuolelle, velkoen ankarasti saatavansa
ja pitäen lujasti kiinni vaatimuksistaan. Tuhannet tekevät samoin joka
päivä, kultin omalla tavallaan. Hänen tapansa oli vain huomattava siinä
ilmenevän voiman ja ponnen tähden.

»Flintwinch, anna minulle tuo kirja.»

Vanha mies nouti sen hänelle pöydältä. Mrs Clennam pisti kaksi
sormea lehtien väliin, sulki kirjan jättäen sormet paikoilleen ja
ojensi kirjan uhkaavasti poikaansa kohti.

»Muinaisina aikoina, Arthur, joista puhutaan tässä selityskirjassa, eli
Herran valittuja, hurskaita miehiä, ja he olisivat kironneet poikansa
vähemmästäkin syystä kuin tästä, olisivat karkoittaneet heidät, vieläpä
kokonaisia kansojakin, jotka olisivat kannattaneet heitä, karkottaneet
heidät Jumalan ja ihmisten yhteydestä, hukkumaan ja häviämään, äitinsä
helmassa lepäävää sylilasta myöten. Mutta minä ilmoitan sinulle näin,
että jos kerrankin vielä otat puheeksi tämän asian, niin hylkään sinut;
lähetän sinut ulos tuosta ovesta sillä tavalla, että sinun olisi ollut
parempi olla äidittömänä kehdosta saakka. En tahdo enää milloinkaan
nähdä sinua enkä tietää sinusta mitään. Ja jos kuitenkin kerran tulisit
tähän hämärään huoneeseen katsomaan minua maatessani kuolleena,
niin ruumiini, jos se vain olisi vallassani, hikoaisi verta sinun
lähestyessäsi sitä.»

Rauhoittuneena osaksi uhkauksensa kiihkeydestä osaksi tuntiessaan
(outoa kyllä) suorittaneensa jonkinlaisen uskonnollisen toimituksen,
antoi hän kirjan takaisin vanhalle miehelle ja oli vaiti.

»No», sanoi Jeremiah, »en aio asettua teidän molempien väliin, mutta
sallinette minun kysyä (koska minut oli kutsuttu tänne kolmanneksi),
mistä on kysymys».

»Pyytäkää selitystä äidiltäni», vastasi Arthur, huomaten, että
puhuminen oli jätetty hänen asiakseen. »Jääköön tämä sikseen. Mitä olen
sanonut, oli vain äitiäni varten.»

»Oh!» huudahti vanha mies. »Äidiltänne? Vai pitäisi minun pyytää
selitystä äidiltänne? Hyvä! Mutta äitinne mainitsi, että te olitte
epäillyt isäänne. Siinä ette menettele kuuliaisen ja nöyrän pojan
tavoin, mr Arthur. Ketä te tämän jälkeen alatte epäillä?»

»Jo riittää», keskeytti mrs Clennam kääntyen yksinomaan vanhan miehen
puoleen. »Älkäämme puhuko enää tästä asiasta.»

»Kyllä, mutta odottakaa, odottakaa hiukan», sanoi ukko itsepintaisesti.
»Tarkastakaamme tilannetta. Oletteko sanonut mr Arthurille, ettei hän
saa syyttää isäänsä? Ettei hänellä ole oikeutta siihen? Ettei hänellä
ole syytä siihen?»

»Sanon sen hänelle nyt.»

»Ah! Aivan niin», vastasi vanha mies. »Te sanotte hänelle sen nyt. Ette
ole sanonut hänelle sitä ennen, mutta sanotte sen nyt. Niin, niin!
Aivan oikein! Tiedätte, että seisoin teidän ja hänen isänsä välillä
niin kauan, ettei kuolemakaan näytä muuttaneen asiaa, vaan on kuin
seisoisin siinä yhä edelleen.

»Sentähden tahdon vilpittömästi ja ehdottomasti saada tämän asian
selväksi. Arthur, suvaitkaa kuulla, ettei teillä ole oikeutta epäillä
isäänne eikä mitään aihetta siihen.»

Hän asetti kätensä pyörätuolin selkänojalle ja mutisten itsekseen
työnsi emäntänsä hitaasti takaisin kirjoituspöydän ääreen. »Sen
varalta», jatkoi mr Flintwinch jääden seisomaan tuolin taakse,
»että lähtisin tieheni jättäen tehtäväni kesken ja että minua
taas kutsuttaisiin sitä jatkamaan, kun uudelleen joudutte riitaan
keskenänne, sen varalta kysyn, onko Arthur kertonut, miten hän aikoo
menetellä liikkeen suhteen».

»Hän on luopunut siitä.»

»Hän on kai luovuttanut sen jollekulle?»

Mrs Clennam katsahti poikaansa, joka nojautui ikkunaan. Arthur huomasi
hänen katseensa ja vastasi: »Äidilleni tietysti. Hän tekee siinä
asiassa niin kuin häntä miellyttää.»

»Ainoa miellyttävä puoli», vastasi mrs Clennam oltuaan hetken vaiti,
»minkä saatan keksiä pettymyksessäni, on se, että voin auttaa vanhaa,
uskollista palvelijaa eteenpäin. Poikani, jonka olin toivonut
miehuutensa kukoistuksessa valavan uutta nuoruutta ja voimaa vanhaan
liikkeeseemme ja tekevän sen tuottoisaksi ja mahtavaksi, pettää
toiveeni. Jeremiah, kapteeni pakenee laivasta, mutta sinä ja minä
vajoamme tai pelastumme sen mukana.»

Jeremiah, jonka silmät välähtivät kuin hän olisi, nähnyt rahaa,
loi poikaan pikaisen katseen, joka näytti sanovan: »Sinulle en ole
kiitoksen velassa tästä, sinä et ole tehnyt mitään asian hyväksi.»
Sitte hän sanoi emännälleen kiittävänsä häntä ja että Affery kiitti
häntä ja ettei hän milloinkaan eikä Affery milloinkaan hylkäisi häntä.
Lopuksi hän veti kellonsa esille taskun syvyyksistä, ilmoittaen:
»Yksitoista. Osterienne aika!» Ja vaihtamatta puheenaineen mukana
ilmettä tai käytöstä hän soitti kelloa.

Mutta mrs Clennam oli päättänyt kohdella itseään entistä ankarammin,
koska oli otaksuttu, että syntien sovitus oli hänelle tuntematonta,
ja kun osterit tuotiin, kieltäytyi hän syömästä niitä. Ne näyttivät
houkuttelevilta; valkoisella liinalla peitetyllä tarjottimella oli
valkoinen lautanen, ja sille oli asetettu kahdeksan osteria kehän
muotoon; vieressä oli kappale ranskanleipää ynnä voita ja pieni tanakka
lasi kylmää viiniä ja vettä; mutta hän vastusti kaikkia suostutteluja
ja lähetti tarjottimen alas taas — epäilemättä merkiten toimituksen
hengellisen tilikirjansa tulopuolelle.

Tätä osteriateriaa ei tarjonnut Affery, vaan se tyttö, joka oli
ilmestynyt kellon soidessa, sama, joka oli ollut hämärässä huoneessa
edellisenä iltana. Nyt kun hänellä oli tilaisuutta tarkastaa häntä,
huomasi Arthur, että hänen pieni vartalonsa, hennot kasvonpiirteensä
ja kapea, köyhä pukunsa tekivät hänet paljoa nuoremman näköiseksi kuin
mitä hän oikeastaan oli. Hän oli luultavasti noin kahdenkymmenenkahden
vuoden ikäinen nainen, mutta kadulla olisi häntä luullut miltei
puolta nuoremmaksi. Ei siksi, että hänen kasvonsa olisivat olleet
erikoisen nuoret, sillä todellisuudessa niissä näkyi enemmän huolen
ja huolenpidon jälkiä kuin oli luonnollista siinä iässä, mikä
hänellä korkeintaan saattoi olla; mutta hän oli niin pieni ja hento,
kevytliikkeinen ja arka ja näytti olevan niin tietoinen siitä, ettei
sopinut näiden kolmen jäykän aikuisen pariin, että hän käyttäytyi aivan
kuin pelästynyt lapsi ja oli hyvin sellaisen näköinenkin.

Mrs Clennam näytti tuntevan tätä palvelijaansa kohtaan jonkinlaista
mielenkiintoa, joka ilmeni milloin tuimalla milloin epävarmalla
tavalla, milloin suojelevana, milloin masentavana, vaikuttaen toisinaan
kuin ruiskukannun valelu, toisinaan kuin vesipuristin. Sinäkin
hetkenä, jolloin tyttö totellen kiivasta soittoa, tuli huoneeseen,
kun äiti merkillisellä toimituksellaan suojasi itseänsä pojaltaan,
sinäkin hetkenä näkyi mrs Clennamin silmissä jonkinlainen yksilöllisen
jälleentuntemuksen ilme, joka näytti olevan omistettu vain tytölle.
Samoin kuin kovimmankin metallin kovuudessa on asteita ja itse
mustassa Värissäkin on vivahduksia, niin oli mrs Clennamin käytöksen
tylyydessäkin hieno astevaihtelu, kun oli tehtävä ero pikku Dorritin ja
muun ihmiskunnan välillä.

Pikku Dorrit kulki taloissa ompelemassa. Hänet sai tilata niin ja niin
suuresta tai niin ja niin pienestä maksusta päivässä, kahdeksasta
kahdeksaan. Säntillisesti minuutilleen ilmestyi pikku Dorrit;
säntillisesti minuutilleen hän hävisi. Salaisuutena pysyi, missä hän
vietti molempien kahdeksien välisen ajan.

Vielä toinen pikku Dorritin omituisuus. Paitsi rahaa kuului hänen
päiväpalkka-sopimukseensa myöskin vapaa ruoka. Hänestä oli erikoisen
vastenmielistä syödä seurassa; hän ei tehnyt sitä milloinkaan, jos
vain suinkin sai vältetyksi. Hän esteli aina ilmoittaen, että täytyi
ensin aloittaa tuo tai lopettaa tämä työ; hän mietti ja suunnitteli
luultavasti, kuinka voisi syödä yksin — erikoisen ovelasti se ei
tapahtunut, sillä hän ei saanut petetyksi ketään. Pikku Dorritin
senpäiväinen suuri murhe oli ohi, jos hän onnistui suunnitelmissaan;
hän oli onnellinen saadessaan kantaa lautasensa johonkin, käyttäen
helmaansa, jotakin laatikkoa tai vieläpä lattiaakin pöytänä; jopa
luultiin hänen syövän, varpaillaan seisten, uunin reunaltakin.

Ei ollut helppoa päästä selville siitä, millaiset pikku Dorritin
kasvot olivat; hän vetäytyi niin erilleen, käytteli neulaansa
jossakin etäisessä nurkassa ja pakeni pelästyneenä kohdatessaan
jonkun portaissa. Mutta ne näyttivät olevan kalpeat, läpikuultavat
ja ilmeikkäät, vaikka ne muuten, Lukuunottamatta lempeitä, ruskeita
silmiä, eivät olleet kauniit. Sirosti taivutettu pää, hento varsi,
näppärät, ahkerat kätöset ja kulunut puku — se lienee ollut hyvin
kulunut, koska saattoi näyttää niin nukkavierulta huolimatta
erinomaisesta siisteydestään — sellaiselta näytti pikku Dorrit
istuessaan työnsä ääressä.

Näistä pikku Dorritia koskevista yksityisseikoista ja yleisistä
piirteistä, joiden perille mr Arthur päivän pitkään oli päässyt, oli
hänen kiittäminen omia silmiään ja mrs Afferyn kieltä. Viimemainittu
tietolähde olisi luultavasti koitunut pikku Dorritille vahingoksi,
jos mrs Affery olisi saanut seurata omaa tahtoaan ja mieltään. Mutta
koska »nuo molemmat ovelat» — joihin mrs Affery alituisesti vetosi
ja joiden tahtoon hänen persoonallisuutensa hukkui — koska he olivat
sopineet keskenään pitääkseen pikku Dorritia taloon kuuluvana, ei
Afferylla ollut muuta neuvoa kuin seurata esimerkkiä. Samaten, jos
»ovelat» olisivat päättäneet murhata pikku Dorritin kynttilänvalossa
ja mrs Afferyn olisi käsketty pidellä kynttilää, olisi hän epäilemättä
totellut.

Mrs Affery paistoi peltokanaa sairashuonetta varten sekä valmisti
lihapiirakkaa ja vanukasta ruokasalia varten, mutta työnsä lomassa hän
ehti antaa yllämainitut tiedot ja kurkisti kurkistamasta päästyäänkin
ovesta sisään yllyttääkseen vastustamaan »molempia ovelia». Hänen
halunsa nostattaa talon ainoa poika taisteluun heitä vastaan näytti
paisuneen todelliseksi intohimoksi.

Päivän kuluessa tarkasti Arthur myös koko talon. Hän huomasi sen
ikäväksi ja synkäksi. Ränsistyneet huoneet, jotka vuosi vuodelta
pysyivät käyttämättöminä, näyttivät vaipuneen tylsään horrokseen,
josta ei mikään voinut herättää niitä. Huonekalut, nekin kehnoja
ja kömpelöitä, näyttivät pikemmin piiloutuvan huoneisiin kuin
kalustavan niitä, ja koko talossa ei näkynyt minkäänlaista väriä;
ne värit, joita siellä kenties joskus oli ollut, olivat jo aikoja
sitten häipyneet sinne eksyneiden päivänsäteiden mukana — olivat
hajonneet ja ehkäpä imeytyneet kukkiin, perhosiin, lintujen sulkiin,
kallisarvoisiin kiviin ja kukaties mihin. Siellä ei ollut ainoatakaan
suoraa permantoa, kellarista ullakkoon saakka; pöly ja savu olivat
kirjailleet katot niin haaveellisin kuvioin, että vanhat eukot
olisivat voineet ennustaa niistä paremmin kuin teen pohjasakasta;
kalmankylmissä liesissä ei näkynyt muuta muinaisen lämmityksen merkkiä
kuin piipuista tuiskahtaneet tuhkakasat, jotka ovia avattaessa
pölähtivät ilmaan pieninä pyörteinä. Siinä suojassa, jota joskus oli
käytetty seurusteluhuoneena, oli pari vaivaista kuvastinta; niiden
kehyksiä kiersi jono mustia olentoja, mustat seppeleet käsissä;
mutta nämäkin olivat toiset päätä, toiset sääriä vailla, ja muuan
hautausurakoitsijalta näyttävä Cupido oli pyörähtänyt oman akselinsa
ympäri ja joutunut seisomaan päällänsä, ja toinen oli tykkänään
pudonnut pois. Huone, jota Arthur Clennamin isävainaja oli käyttänyt
liiketarkoituksiin pojan aikaisimpien muistojen aikoina, oli niin
koskematon ja muuttumattomassa kunnossa, että olisi voinut luulla hänen
näkymättömänä vielä asustavan siinä, samoin kuin hänen näkyväinen
leskensä asui omassa huoneessaan yläkerrassa, Jeremiah Flintwinchin yhä
liikkuessa heidän välillään sovittelijana. Isän mustunut ja synkkä kuva
riippui vakavan äänettömänä seinällä; silmät katsoivat poikaan yhtä
kiihkeän puhuvina kuin sinä hetkenä, jolloin elämä sammui niistä, ja
näyttivät juhlallisesti kehoittavan häntä täyttämään tehtävän, johon
oli ryhtynyt; mutta äidin taipumisesta hänellä ei nyt ollut mitään
toivoa, ja samoin oli hän pitkiksi ajoiksi luopunut toivosta päästä
muilla keinoin rauhaan epäilyksiltään. Alhaalla kellareissa ja ylhäällä
makuuhuoneissa oli vanhoja esineitä, jotka hän hyvin, muisti; ne olivat
entisillä paikoillaan, mutta vanhuuttaan rappeutuneet ja muuttuneet;
olipa siellä tyhjiä oluttynnyreitäkin, harmaina hämähäkinverkoista, ja
tyhjiä viinipulloja, kaulat tukehduttavan täynnä karvaista hometta.
Tuonne, kassahuoneeseen, käyttämättömien pullokorien ja kalpeiden,
pihasta heijastuvien valojuovien keskelle oli ladottu joukko vanhoja
pääkirjoja, ja niistä levisi sellainen ummehtuneen, ja mädänneen haju,
että olisi luullut vanhojen kirjanpitäjien joka yö aaveaikoina palaavan
tekemään niihin tilinpäätöstä.

Lihapiirakka tarjottiin, kuin katumuksentekijälle ainakin, ryppyisellä
pöytäliinalla ruokapöydän toisella kulmalla, kello kaksi; Arthur söi
yhdessä mr Flintwinchin, uuden yhtiökumppanin kanssa. Tämä ilmoitti
Arthurille, että hänen äitinsä taas oli rauhoittunut ja ettei tarvinnut
pelätä hänen enää koskettavan aamullista keskustelunaihetta. »Ja älkää
syyttäkö isäänne, mr Arthur», lisäsi Jeremiah, »kerta kaikkiaan, älkää
tehkö sitä! No, nyt emme enää puhu siitä asiasta.»

Mr Flintwinch oli uudelleenjärjestänyt ja pölyttänyt oman erikoisen
pienen konttorinsa, ikäänkuin uuteen arvoon astumisensa kunniaksi.
Hän palasi työhönsä täytettyään itsensä lihalla, särvittyään
veitsenterällä sisäänsä kaiken kastikkeen ja ryypättyään aimo kulauksia
keittiössä seisovasta kaljalekkeristä. Näin virkistyneenä kääri hän
ylös paidanhihansa ja teki työtänsä; mr Arthur, katsellessaan hänen
toimiaan, huomasi selvästi, että hän tältä mieheltä saattoi odottaa
yhtä paljon tietoja asioista kuin isänsä kuvalta tai haudalta.

»No, Affery, vaimo», huusi mr Flintwinch, kun eukko meni eteisen läpi.
»Sinä et ollut valmistanut mr Arthurin vuodetta, kun viimeksi kävin
ylhäällä. Ala liikkua. Kiirehdi.»

Mutta mr Arthurin mielestä talo oli niin autio ja synkkä ja hän
oli niin haluton olemaan toista kertaa läsnä äidin leppymättömästi
luovuttaessa vihollisensa (joihin kenties hän itsekin kuului)
ajalliseen turmioon ja ikuiseen perikatoon, että hän ilmoitti
aikovansa ruveta asumaan hotellissa, johon oli jättänyt
matkatavaransa. Mr Flintwinch oli tyytyväinen päästessään hänestä,
ja hänen äitinsä ei sekautunut taloudellisiin järjestelyihin, oman
huoneensa seinien ulkopuolella, kunhan vain oteltiin huomioon hänen
säästäväisyysperiaatteensa, joten mr Arthur, aikaansaamatta lisää
pahennusta, saattoi panna aikomuksensa täytäntöön. Sovittiin muutamista
tunneista päivässä, jotka he, hänen äitinsä, mr Flintwinch ja hän itse,
käyttäisivät välttämättömään tilikirjojen ja paperien tarkastamiseen,
ja sydän raskaana hän lähti näin myöhään löytämästään kodista.

Entä pikku Dorrit?

Liiketunnit kestivät kymmenestä kuuteen, kahden viikon ajan;
lomahetkinä nautti mrs Clennam sairasruokiaan, ostereja ja peltokanaa,
kun taas mr Arthur virkistäytyi tekemällä kävelymatkoja. Toisin
ajoin pikku Dorrit oli ompelutöissä, toisin ajoin ei; toisinaan
ilmestyi hän taloon nöyränä vierailijana, jollaisena hän lienee ollut
siellä Arthurin tuloiltanakin. Alussa herännyt uteliaisuus kasvoi mr
Clennamissa yhä, kun hän piti silmällä pikku Dorritia, näki hänet tai
oli näkemättä ja mietiskeli hänen olemustaan. Entisyyttä koskeva,
hellittämätön huoli ja epäilys vei hänet niinkin pitkälle, että hän
usein kyseli itseltään, olisiko tämä tyttö mahdollisesti jollakin
tavoin yhteydessä sen kanssa. Viimein päätti hän hankkia lisää tietoja
pikku Dorritin tarinasta.




KUUDES LUKU

Marshalsean isä


Kolmekymmentä vuotta takaperin oli Southwarkin esikaupungissa, juuri
ennen kuin tullaan Saint Georgen kirkolle, etelään johtavan tien
vasemmalla puolen Marshalsean vankila. Se oli seisonut siinä jo monta
vaotta ja jäi siihen vielä useaksi ajastajaksi; mutta nyt se on
hävinnyt, eikä maailma ole tullut sen menettämisestä huonommaksi.

Vankila oli pitkulainen, kasarmimainen rykelmä, jaettu likaisiin,
selkä selkää vasten seisoviin taloihin, joten siinä ei ollut mitään
perähuoneita; ympärillä oli ahdas, kivetty piha, jota kiersi korkea
piikeillä varustettu muuri. Vankila oli kylläkin ahdas ja rajoitettu
velkavankien säilytyspaikka, mutta sisälsi vieläkin ahtaamman ja
rajoitetumman tyrmän salakuljettajia varten. Valtiokassaa vastaan
rikkoneiden samoin kuin myyntivero- ja tullilakien rikkomisesta
sakotettujen, jotka eivät kyenneet maksamaan sakkojaan, otaksuttiin
istuvan raudoitetun oven takana toisessa vankilassa, joka sisälsi pari
lujaa koppia ja pimeän, noin puolitoista kyynärää leveän käytävän;
tähän salaperäiseen osastoon päättyi se perin rajoitettu keilarata,
jolla Marshalsean vangit pelasivat pois murheensa ja huolensa.

Heidän vain otaksuttiin istuvan siellä, sillä aika oli jo hyvän
matkaa sivuuttanut lujat kopit ja pimeän käytävän. Käytännössä oli
jouduttu pitämään niitä hiukan liian huonoina, mutta teoriassa ne
olivat yhtä hyvät, kuin konsanaan ennen; samoin on nykyään, eräiden
koppien laita, jotka eivät ole ensinkään lujat, ja eräiden pimeäin
käytävien, jotka ovat pilkkopimeitä. Tästä johtui, että salakuljettajat
tavallisesti seurustelivat velkavankien kanssa, jotka ottivat heidät
vastaan avoimin sylin, paitsi muutamina lainsäätäminä hetkinä, jolloin
joku jostakin virastosta tuli jonkin muodollisuuden täyttämiseksi
tarkastamaan jotakin, mistä ei hänellä eikä kellään muullakaan ollut
mitään tietoa. Näissä aito brittiläisissä tilaisuuksissa olivat
ainakin salakuljettajat vetäytyvinään lujiin koppeihinsa ja pimeään
käytäväänsä, sillä välin kun virallinen joku oli toimittavinaan
jotakin; todellisuudessa hän lähti tiehensä mitä pikimmin, ehdittyään
jättää suorittamatta sen, mitä oli tullut suorittamaan — antaen
pienoiskuvan useimpien yleisten asioiden hoidosta perin pienellä,
ahtaan pienellä saarellamme.

Aikoja ennen tuota päivää, jolloin aurinko paahtoi Marseillen yllä
ja josta tämä kertomus alkaa, oli Marshalsean vankilaan tuotu muuan
velkavanki, josta hiukan puhutaan tässä tarinassa.

Hän oli siihen aikaan hyvin rakastettava ja hyvin avuton keski-ikäinen
herrasmies, joka heti taas pääsisi vapaaksi. Tietysti hän heti pääsisi
vapaaksi, sillä Marshalsean ovi ei milloinkaan sulkeutunut velkavangin
jälkeen, joka ei aivan heti taas pääsisi pois. Hän toi mukanaan
matkalaukun, jota hän ei arvellut tarvitsevansa purkaa, koska oli
täysin varma siitä — kuten kaikki muutkin, sanoi portinvartija — että
hän heti taas pääsisi ulos.

Hän oli ujo, arka mies, kaunismuotoinen, vaikka naisellinen; hänellä
oli lempeä ääni, kiharat hiukset, epävarmasti liikehtivät kädet
(sormuksia sormissa siihen aikaan), jotka alituisesti kohosivat
vapiseville huulille hänen vankilassa-oloaikansa alussa. Etupäässä hän
oli levoton vaimostaan.

»Luuletteko, sir», kysyi hän portinvartijalta, »että hän olisi hyvin
järkytetty, jos tulisi tapaamaan minua portilla huomisaamuna?»
Portinvartija ilmoitti kokeneensa, että toiset olivat, toiset eivät.
Yleensä eivät olleet. »Mitä laatua hän on, nähkääs, siitä se riippuu»,
arveli hän mietiskelevästi.

»Hän on hyvin herkkä ja kokematon.»

»Siitä on hänelle haittaa», vastasi portinvartija.

»Hän on niin tottumaton liikkumaan yksin ulkona», sanoi vanki, »etten
käsitä, kuinka hän pääsee tänne ensinkään, jos hän tulee jalan».

»Ehkäpä hän ottaa ajurin», ehdotti vartija.

»Niin, ehkä.» Epävarmat sormet kohosivat vapiseville huulille. »Soisin,
että hän tekisi niin. Mutta tuskin hän tulee ajatelleeksi sitä.»

»Tai kenties», arvaili vartija, »ottaa hän veljensä tai sisarensa
saattamaan itseään». Istuen kuluneella puutuolillaan lausui hän
otaksumiaan ja ehdotuksiaan kuin lapselle, jonka heikkoutta hän sääli.

»Hänellä ei ole veljeä eikä sisarta.»

»No, veljentyttären, veljenpojan, serkun, palvelijan, kamarineidon tai
vihanneskauppiaan sitten. — Kissa vieköön! Ottakoon jonkun niistä»,
kivahti portinvartija, eväten jo edeltäpäin kaikkien ehdotustensa
hylkäämisen.

»Pelkään — toivon, ettei ole vastoin asetuksia — että hän tuo lapset
mukanaan.»

»Lapset?» ihmetteli vartija. »Ja vastoin asetuksia? Voi taivas,
meillähän on täällä oikea lasten leikkikenttä. Lapsia! Ohhoh, niitä
täällä suorastaan vilisee. Montako teillä on?»

»Kaksi», vastasi vanki, nostaen taas epävarman kätensä huulilleen ja
kääntyen menemään sisälle vankilaan.

Vartija katseli hänen jälkeensä. »Ja sinä olet yksi, mikä tekee kolme»,
huomautti hän itsekseen. »Ja lyönpä vetoa kruunusta, että vaimosi on
yksi. Siitä tulee jo neljä. Ja panen lisäksi likoon puolikruunusen
siitä, että vielä viides on tulossa! Luulenpa vielä, totta tosiaan,
tietäväni, kumpi on avuttomampi, syntymätön vauva vai sinä.»

Kaikki hänen otaksumansa osuivat kohdalleen. Vaimo tuli seuraavana
päivänä, -mukanaan kolmivuotias poikanen ja pieni kaksivuotias tyttö,
ja vartijan arvelut saivat täyden vahvistuksen.

»Joko olette saanut huoneen?» kysyi portinvartija parin viikon kuluttua.

»Jo sain oikein hyvän huoneen.»

»Kai sinne hankitaan yhtä ja toista kalustusta, vai kuinka?» kysyi
vartija.

»Erään ajurin pitäisi tänään iltapäivällä tuoda sinne muutamia
välttämättömimpiä huonekaluja.»

»Rouva ja pienokaiset kai tulevat teille seuraksi?» kyseli vartija
edelleen.

»Kyllä, niin, mielestämme on parempi, ettemme ole erossa, emme muutamaa
viikkoakaan.»

»Muutamaa viikkoakaan, niin tietysti», vastasi vartija. Ja taas hän
katsahti vangin jälkeen ja nyökäytteli päätään moneen kertaan hänen
mentyään.

Tämän velkavangin raha-asiat olivat joutuneet epäjärjestykseen sen
kautta, että hän oli osakkaana liikeyrityksessä, josta hän ei tiennyt
muuta kuin että oli pannat siihen rahoja; oli olemassa oikeudellisia
asiakirjoja luovutuksista ja sopimuksista, myönnytyksistä sinne ja
myönnytyksistä tänne, mutta myös epäluuloja muutamien saamamiesten
laittomasta suosimisesta yhtäällä ja salaperäisestä omaisuuden
häviämisestä toisaalla; ja koska ei kukaan maan päällä voinut olla
kykenemättömämpi kuin velkavanki itse selvittämään ainoatakaan
seikkaa tässä sotkussa, ei hänen asioistaan päästy milloinkaan sen
paremmin selville. Juttu kasvoi vain korkoa korolle sotkuisuudessa,
kun häntä yksityiskohtaisesti tutkittiin, koettaen saada vastaukset
sopusointuun keskenään, ja kun hänet teljettiin neljän seinän sisään
yhdessä laskumestarien ja ovelien asianajajain kanssa, jotka tunsivat
maksukyvyttömyyden ja vararikon kaikki metkut ja juonet. Jokaisessa
tällaisessa tilaisuudessa hapuilivat avuttomat sormet vapisevia huulia
yhä tuloksettomammin, ja ovelimmatkin asianajajat hylkäsivät hänet,
selittäen hänen juttunsa toivottomaksi.

»Vapaaksi?» puheli portinvartija; »hän ei milloinkaan pääse vapaaksi.
Elleivät hänen saamamiehensä tartu hänen hartioihinsa ja työnnä häntä
ulos vankilasta.»

Hän oli ollut vankilassa noin viisi, kuusi kuukautta, kun hän
eräänä aamupäivänä tuli juosten portinvartijan luokse, kalpeana ja
hengästyneenä ja kertoi vaimonsa olevan sairaana.

»Senhän saattoi kuka hyvänsä nähdä, että hän sairastuisi», vastasi
vartija.

»Olimme ajatelleet», kertoi toinen, »että hän vasta huomenna vuokraisi
itselleen asunnon maalla. Mitä minä nyt teen? Voi, hyvä Jumala,-mitä
minä nyt teen?»

»Älkää tuhlatko aikaa vääntelemällä käsiänne ja puremalla sormianne»,
sanoi käytännöllinen portinvartija, tarttuen häntä kyynärpäähän, »vaan
tulkaa minun kanssani».

Vartija kuljetti häntä eräitä vankilan pääportaita ylös ja pysähtyi
muutaman ullakkohuoneen ovelle; matkalla vapisi vanki kiireestä
kantapäähän ja hoki itkien itsekseen: »Mitä minä teen, mitä minä teen?»
ja tuhersi avuttomilla -sormillaan kasvonsa yltäympäri kyyneliin.
Vartija koputti oveen avaimensa kädensijalla.

»Käykää sisään!» huudettiin sisältä.

Hän avasi oven, jonka takaa ilmestyi kurja, pieni, pahanhajuinen huone
ja siinä kaksi käheätä, pöhöttynyttä, punanaamaista miestä istumassa
huojuvan pöydän ääressä, pelaten korttia, polttaen piippua ja juoden
viinaa.

»Tohtori», sanoi portinvartija, »erään herrasmiehen vaimo tarvitsisi
täällä teidän apuanne nyt heti; asia ei siedä hetkenkään viivytystä!»

Tohtorin ystävä oli käheyden, pöhöttyneisyyden, punanaamaisuuden,
korttipelin, tupakan, lian ja viinan positiivisella asteella,
tohtori taas niiden komparatiivisella asteella — hän oli käheämpi,
pöhöttyneempi, punanaamaisempi, enemmän korttipelin, tupakan, lian
ja viinan turmelema. Tohtori oli hämmästyttävän kurjasti puettu;
hänellä oli yllään repaleinen ja parsittu takki, jollaisia merimiehet
käyttävät kovalla säällä; hihat olivat rikki kyynärpäiden kohdalta,
ja se oli melkein kokonaan vailla nappeja (hän oli aikoinaan ollut
matkustajalaivan kokeneena lääkärinä); lisäksi hänellä oli likaisimmat
valkoiset housut mitä ikinä on nähty kuolevaisella ja kangastohvelit,
eikä mitään näkyviä liinavaatteita. »Lapsivuodeko?» kysyi hän. »No,
kyllä minä tulen!» Näin sanoen otti tohtori kamman uuninreunalta ja
suki hiuksensa pystyyn — tämä näkyi olevan hänen tapansa puhdistautua;
kaapista, jossa hän säilytti kuppia, teevatia ja hiiliä, veti hän
esille kurjan näköisen, ammattitarpeita sisältävän lippaan tai
laatikon, painoi leukansa hartioilla riippuvan likaisen viittansa
poimuihin, ja niin oli tämä aavemainen lääkäri — variksenpelätti —
valmis lähtöön.

Tohtori ja velkavanki riensivät portaita alas ja viimemainitun
huoneeseen, jättäen vartijan palaamaan toimeensa. Kaikki vankilan
naiset olivat saaneet tiedon uutisesta ja kokoontuneet pihaan.
Muutamat olivat jo ottaneet huostaansa molemmat lapset ja olivat juuri
viemässä niitä pois; toiset tarjosivat lainaksi pieniä mukavuuksia
omista vähistä varoistaan; toiset taas ilmaisivat osanottonsa mitä
vuolaimmalla puhetulvalla. Herrat vangit, jotka tunsivat itsensä
syrjäytetyiksi, vetäytyivät, ellei tahdo sanoa matelivat, huoneisiinsa,
joiden avoimista ikkunoista toiset kohteliaasti tervehtivät tohtoria
vihellyksillä tämän kulkiessa ohitse, kun taas toiset, edempänä
vankilassa asuvat, vaihtoivat ivallisia huomautuksia yleisestä
jännitystilasta.

Oli kuuma kesäpäivä, ja vankilan huoneet huokuivat hellettä korkeiden
muurien puristuksessa. Velkavangin ahtaassa huoneessa oli mrs Bangham
tarjoutunut kärpästen pyydystäjäksi ja apulaiseksi yleensä; hän oli
pesijätär ja asialähetti, ei vanki (oli kyllä kerran ollut sitäkin),
mutta oli nyt suosittuna välittäjänä vankilan ja ulkomaailman
välillä. Seinät ja katto olivat mustina kärpäsistä. Mrs Bangham, joka
oli kekseliäs, löyhytteli toisella kädellä, kaalinlehti viuhkana,
sairaalle viileyttä ja viritti toisella kädellä kärpäsille pyydyksiä
sekoittamalla etikkaa ja sokeria purkkeihin; sen ohella lausui hän
rohkaisevia ja onnea toivottavia, tilaisuuteen sopivia mietelmiä
sairaalle.

»Kärpäset kiusaavat teitä, vai kuinka, ystäväiseni?» sanoi mrs Bangham.
»Mutta kenties ne myöskin haihduttavat huolianne ja tekevät teille
hyvää. Marshalsean kärpäset kasvavat kovin isoiksi tässä hautausmaan,
maustekaupan, vaunuvajojen ja teurastamon välissä. Ehkäpä ne ovat
lähetetyt meille lohdutukseksi, jos vain ymmärrämme sen. Kuinka nyt
voitte, rakkaani? Ette paremmin? Ette, ystäväiseni, sitähän ei voi
odottaa; tulette vielä sairaammaksi ennenkuin paranette, ja te tiedätte
sen, eikö niin? Kyllä. Se on oikein! Ja ajatelkaas pientä keruubia,
joka syntyy täällä lukkojen takana. Eikö se ole kauriista, eikö se
ajatus voi ylläpitää teitä vaikeuksissanne? Niin, tällaista ei ole
tapahtunut täällä, rakkaani — en todellakaan voi sanoa kuinka pitkään
aikaan. Ja te itkette vielä!» puheli mrs Bangham koettaen yhä rohkaista
potilasta. »Te, joka teette itsenne kuuluisaksi kerrassaan! Ja vaikka
kärpäsetkin tipahtelevat purkkeihin kymmenittäin! Ja kaikki käy niin
hyvin! Ja tässähän», jatkoi hän, kun ovi avautui, »tässähän tulee
teidän rakas miehenne tohtori Haggagen kanssa! Ja nyt olemme kyllä
turvassa, olemme totisesti!»

Tohtorin ulkonainen olemus oli tuskin omiaan valamaan potilaaseen
täydellisen turvallisuuden tunnetta, mutta kun hän nyt lausui
mielipiteensä: »Asiamme on kyllä niin hyvällä alulla kuin se voi olla,
mrs Bangham, ja me suoriudumme tästä kuin leikillä vain», ja kun hän
ja mrs Bangham ottivat poloisen avuttoman pariskunnan hoiviinsa,
kuten kaikki muutkin olivat tehneet, oli tilanne niin hyvä, ettei
paremmasta juuri apua. Pääpiirteenä tohtori Haggagen hoitotavassa
tässä tapauksessa oli hänen luja päätöksensä ylläpitää mrs Banghamin
rohkeutta ja toimintakykyä! Kuten esimerkiksi:

»Mrs Bangham», sanoi hän ennenkuin oli vielä ollut kahtakymmentä
minuuttia paikalla, »menkää ulos ja tuokaa hiukan viinaa; muuten saamme
nähdä, ettette jaksa kestää loppuun asti».

»Kiitos, sir. Muttei sitä tarvita minua varten», kielteli mrs Bangham,

»Mrs Bangham», vastasi tohtori, »minä hoidan lääkärinä tätä rouvaa,
niin että älkää yrittäkö vastustaa määräyksiäni. Menkää noutamaan
hiukan viinaa, muuten lyyhistytte kokoon.»

»Kai minun on toteltava sitten, sir», taipui mrs Bangham ja nousi.
»Luulen, että teillekin tekisi hyvää maistaa sitä, sillä näytätte
huonolta, sir.»

»Mrs Bangham», torjui tohtori, »kiitos vain, mutta teidän asianne ei
ole huolehtia minusta, mutta minun on pidettävä huolta teistä. Älkää,
milloinkaan välittäkö minun asioistani, sitä pyydän. Teidän tulee vain
tehdä mitä käsketään ja nyt mennä noutamaan sitä, mitä äsken pyysin.»

Mrs Bangham alistui, ja tohtori, annettuaan annoksen eukolle, otti
itsekin kulauksen. Tämä virkistely uudistui joka tunti, ja tohtori
oli erittäin täsmällinen mrs Banghamia kohtaan. Kului kolme tai neljä
tuntia; kärpäsiä kävi sadoittain pyydyksiin; ja viimein ilmestyi näiden
pikku kuolleiden keskelle hentoinen elämä, joka ei ollut niitä paljoa
voimakkaampi.

»Kerrassaan sievä pieni tyttö», arveli tohtori, »pieni, mutta hyvin
muodostunut. Hohoi, mrs Bangham! Näytätte kovin surkealta! Menkää
tuossa paikassa, rouvaseni, hakemaan lisää viinaa, muuten saatte
hermokohtauksen.»

Näihin aikoihin olivat sormukset alkaneet putoilla velkavangin
avuttomista sormista kuin lehdet talvisesta puusta. Niissä ei ollut
ainoatakaan tänä iltana; kun hän pisti jotakin kilahtelevaa tohtorin
rasvaiseen kouraan. Sillä välin oli mrs Bangham ollut asialla
läheisessä liikkeessä, jota koristi kolme kultaista palloa ja jossa
hänet hyvin tunnettiin.

»Kiitos», sanoi tohtori, »paljon kiitoksia. Teidän kelpo vaimonne on
aivan tyyni ja rauhallinen. Hän on kestänyt mainiosti.»

»Olen hyvin iloinen ja kiitollinen siitä», vastasi velkavanki, »vaikken
olisi voinut aavistaa milloinkaan, että —»

»Että teille syntyisi lapsi tällaisessa paikassa?» arvasi tohtori.
»Pyh, sir, mitäpä se merkitsee? Emme kaipaa täällä mitään muuta kuin
hiukan avarampaa liikkumisalaa. Täällä saamme olla rauhassa; täällä ei
kukaan ahdistele meitä; ei täällä ole ovikelloja, sir, joita velkojat
helistelisivät pelästyttäen meitä pahanpäiväisesti. Kukaan ei täällä
kysele, olemmeko kotona, eikä lupaa odottaa, kunnes tulemme. Tänne
ei kukaan lähetä uhkailevia velkomiskirjeitä. Tämä on vapautta, sir,
vapautta! Olen harjoittanut lääkärinammattiani sekä kotimaassa että
ulkomailla, olen ollut sotilaslääkärinä ja laivalääkärinä, mutta sanon
teille, etten milloinkaan ole toiminut näin rauhallisissa oloissa
kuin tänään täällä. Muualla ihmiset ovat levottomia, kiusaantuneita,
kiireisiä, huolissaan yhdestä ja huolissaan toisesta asiasta. Täällä ei
mikään sellainen tule kysymykseen, sir. Me olemme kokeneet tämän kaiken
— tunnemme pahimman siitä; olemme saavuttaneet pohjan, emme voi enää
pudota alemmaksi, ja mitä olemme löytäneet? Rauhan. Sen juuri. Rauhan.»
Lausuttuaan tämän uskontunnustuksen, palasi tohtori, joka oli vanha
vankilalintu ja nyt oli tavallista pöhnäisempi ja kantoi taskussaan
harvinaista lisäkiihoitinta, rahaa, kumppaninsa luo, joka oli melkein
yhtä käheä, pöhöttynyt ja punanaamainen kuin hän ja yhtä paljon
korttipelin, tupakan, lian ja viinan tylsistyttämä.

Velkavanki oli kyllä aivan erilainen mies kuin tohtori, mutta hänkin
oli jo alkanut taivaltaa ympyrän vastakkaisella puolella samaa pistettä
kohden. Aluksi oli hän tosin musertunut vankeudessaan, mutta pian alkoi
hän tuntea siinä tylsää helpotusta. Hän oli tosin lukkojen ja salpojen
takana; mutta samat lukot ja salvat, jotka estivät häntä pääsemästä
ulos, estivät joukon huolia ja ikävyyksiä pääsemästä sisään. Jos hän
olisi ollut lujatahtoinen mies ja päättänyt uhmata näitä vaikeuksia
ja taistella niitä vastaan, olisi hän murtanut kietovan verkon tai
hänen sydämensä olisi murtunut; mutta ollen sellainen kuin oli, liukui
hän veltosti tasaista luisua alas eikä milloinkaan enää yrittänyt
askeltakaan ylöspäin.

Päästyään vapaaksi sotkuisista liikeasioistaan, joita ei millään
keinoin voitu selvitellä, ja sitten kun asiamiehet, joita tusinamäärin
kävi hänen luonansa yrittämässä etsiä sekavan vyyhdin alku- ja
loppupäätä, huomaten mahdottomaksi päästä asioiden enempää kuin
miehenkään perille, olivat jättäneet hänet omiin hoteisiinsa, hän
huomasi kurjan pakopaikkansa rauhallisemmaksi kuin mitä hänellä ennen
oli ollut. Aikoja sitten hän oli jo purkanut matkalaukkunsa; ja hänen
vanhemmat lapsensa leikkivät nyt säännöllisesti pihalla, ja kaikki
tunsivat pikku vauvan ja vaativat itselleen eräänlaista omistusoikeutta
häneen.

»Tiedättekö, minä olen ylpeä teistä», sanoi hänen ystävänsä
portinvartija eräänä päivänä. »Teistä tulee pian Marshalsean vanhin
asukas. Marshalsea ei olisi kaltaisensa ilman teitä ja perhettänne.»

Vartija oli todellakin ylpeä hänestä. Hän puhui tästä miehestä
ylistävin sanoin vastatulleille, silloin kun hän ei ollut itse
kuulemassa. »Huomasitte kai hänet», saattoi hän kysyä, »joka äsken
juuri tuli ulos rakennuksesta?»

Vastatullut vastasi luultavasti myöntäen.

»Hän jos kukaan on syntynyt herrasmieheksi. On saanut äärettömän
kalliin kasvatuksen. Kävi kerran vankilanjohtajan talossa koettelemassa
uutta pianoa siellä. Soitti sitä ymmärtääkseni kuin kone vain
—kauniisti! Entä kieliä — hän puhuu mitä kieltä hyvänsä. Meillä on
hänen aikanaan täällä ollut ranskalainen, ja minun käsitykseni mukaan
osasi herrasmiehemme enemmän ranskaa kuin hän. Meillä on täällä hänen
aikanaan ollut italialainenkin, ja puolessa minuutissa tukki hän
italialaiselta suun. En tahdo väittää, ettette tapaisi arvohenkilöitä
muissakin vankiloissa, mutta jos haluatte nähdä mainitsemissani
suhteissa etevimmän, niin teidän täytyy tulla Marshalseaan.»

Kun hänen nuorin lapsensa oli kahdeksanvuotias, matkusti hänen vaimonsa
maalle tervehtimään köyhää ystävää, entistä imettäjäänsä, ja kuoli
siellä; hän oli jo kauan sairastanut ja riutunut, perittyä heikkouttaan
vain, ei siksi että olisi kärsinyt oudosta asuinpaikastaan enempää kuin
miehensäkään. Tämä sulkeutui pariksi viikoksi huoneeseensa sen jälkeen,
ja eräs asianajajakirjuri, jonka vararikko-oikeus oli tuominnut,
kirjoitti hänelle surunvalitus-adressin; se oli vuokrasopimuksen
näköinen, ja kaikki vangit allekirjoittivat sen. Kun hän taas ilmestyi
muiden joukkoon, oli hän harmaampi (hän oli alkanut aikaisin harmeta);
ja portinvartija huomasi, että hänen kätensä usein taas kohosivat
vapiseville huulille samalla tavoin kuin hänen ensin tullessaan
vankilaan. Mutta hän tointui haikeasta surustaan parissa kuukaudessa;
ja sillä välin lapset leikkivät säännöllisesti pihassa kuten ennenkin,
mutta mustiin puettuina.

Sitten alkoi mrs Bangham, joka kauan oli ollut suosittu välittäjä
vankilan ja ulkomaailman välillä, käydä heikoksi; yhä useammin
tavattiin hän kadulle nukahtaneena, korissa olevat ostokset
tärveltyinä, ja asiakkaat saivat liian vähän rahaa takaisin.
Velkavangin poika astui nyt mrs Banghamin sijalle ja toimitteli asioita
taitavasti; hän oli pian yhtä selvillä kaduista ja kujista kuin
vankilan sokkeloista.

Aika kului ja vartijakin alkoi heikontua. Hänen vartalonsa pöhöttyi;
sääret kävivät voimattomiksi ja häntä ahdisti. Kulunut puutuoli kävi
hänelle »ylivoimaiseksi», valitti hän. Hän istui nyt pieluksella
varustetussa nojatuolissa ja huohotti toisinaan niin, ettei kyennyt
lukitsemaan ovea. Usein kun hänellä oli tällaisia kohtauksia, teki
velkavanki sen hänen puolestansa.

»Te ja minä», sanoi portinvartija eräänä lumisena talvi-iltana, kun
portinvartijanhuone, jossa paloi kirkas takkavalkea, oli jotenkin
täynnä väkeä, »olemme vankilan vanhimmat asukkaat. Olen itse ollut
täällä vain seitsemän vuotta kauemmin kuin te. En jää tänne enää
pitkäksi aikaa. Kun lähden portiltani ainiaaksi, tulee teistä
Marshalsean isä.»

Portinvartija astui ulos tämän elämän portista seuraavana päivänä.
Hänen sanojaan muisteltiin ja toisteltiin, ja perimätieto kertoi
sukupolvelta sukupolvelle — Marshalseassa sukupolvi laskettiin
noin kolme kuukautta käsittäväksi — että vanha, nukkavieru,
lempeäkäytöksinen ja valkotukkainen velkavanki oli Marshalsean isä.

Ja hän alkoi olla ylpeä arvonimestään. Jos joku petkuttaja olisi
noussut vaatimaan sitä itselleen, olisi hän vuodattanut suuttumuksen
kyyneleitä, koska häneltä yritettäisiin riistää hänen oikeutensa.
Hänessä alkoi ilmetä halu suurentaa vankilavuosiensa lukumäärää;
tiedettiin yleisesti, että hänen laskuistaan oli vähennettävä
muutamia vuosia; velkavankien vaihtelevat sukupolvet syyttivät häntä
turhamaisuudesta.

Kaikki vastatulleet esiteltiin hänelle. Hän oli hyvin tarkka tässä
toimituksessa. Irvihampaat saattoivat suorittaa sen liioitellun
juhlallisesti ja kohteliaasti, mutta eivät niin vakavasti kuin hän.
Hän otti heidät vastaan köyhässä huoneessaan (pihassa esittämistä hän
ei hyväksynyt, se ei ollut kyllin muodollista — kuka hyvänsä saattoi
tulla siellä esitellyksi) alentuvan hyväntahtoisesti. Hän sanoi heille,
että he olivat tervetulleita Marshalseaan. Kyllä, hän oli Marshalsean
isä. Siksi maailma häntä ystävällisesti nimitti; ja se hän olikin,
jos enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden oleskelu siellä saattoi antaa
hänelle oikeuden vaatia sitä arvonimeä. Aluksi siellä saattoi tuntua
ahtaalta ja pieneltä, mutta seura oli oikein hyvää — sekalaista kyllä —
tietysti sekalaista — ja ilma oli hyvää.

Sattui usein, että yöllä pistettiin hänen ovensa alta kirjeitä, jotka
sisälsivät puolikruunusen, kaksi puolikruunusta, vieläpä toisinaan,
vaikka paljoa harvemmin, puoli sovereigniakin, Marshalsean isälle.
»Ynnä terveisiä poislähtevältä vankilatoverilta.» Hän otti vastaan
nämä lahjat julkiselle henkilölle tulevina ihailun osoituksina.
Toisinaan kirjeiden lähettäjät ottivat itselleen leikillisiä nimiä,
kuten Tiilikivi, Palkeet, Vanha karviaismarja, Valvoja, Kala, Mopsi,
Hännystakkimies, Sianruuan syöjä; mutta hän pani tällaisen pahakseen ja
loukkautui siitä aina hiukan.

Aikojen kuluessa alkoi tässä kirjeenvaihdossa näkyä väsähtämisen
oireita, se kun vaati lähettäjiltä ponnistusta, johon he eivät
lähtökiireessä kyenneet; sentähden otti Marshalsean isä tavakseen
saattaa arvokkaampia yhteiskuntansa jäseniä portille ja siellä
hyvästellä heitä. Käsittelynalainen saattoi silloin toisinaan, kättä
paiskattua, pysähtyä kääriäkseen jotakin paperiin ja tulla takaisin,
huudahtaen: »Hei!»

Silloin toinen katsahti hämmästyneenä taakseen. »Minäkö?» kysyi hän ja
hymyili.

Tällä välin oli lähtijä saavuttanut hänet, jolloin hän kysyi
isällisestä »Oletteko unohtanut jotakin? Miten voin auttaa teitä?»

»Unohdin jättää tämän Marshalsean isälle», vastasi poispääsijä
tavallisesti.

»Hyvä herra», lausui silloin Marshalsean isä, »hän on erinomaisen
kiitollinen teille siitä». Mutta sitten jäi aina avuton käsi taskuun,
johon raha oli solahtanut, koko ajaksi, kun hän käveli pariin kolmeen
kertaan pihan ympäri, jottei tämä toimitus liiaksi pistäisi muiden
vankilanasukkaiden silmään.

Eräänä iltapäivänä hän oli edustanut laitosta ja hyvästellyt
useampia vankilatovereita, jotka sattuivat pääsemään samalla kertaa
vapauteen, ja palatessaan portilta hän tapasi erään köyhän miehen,
joka vähäpätöisen rahamäärän takia oli pantu velkavankeuteen viikko
takaperin ja nyt pääsi pois hänkin, saatuaan asiansa järjestetyksi.
Mies oli yksinkertainen rappari, työpukuunsa puettu, mytty kädessä; hän
oli vaimonsa seurassa ja hyvin iloinen.

»Jumala siunatkoon teitä, sir», lausui hän kulkiessaan ohitse.

»Niin teitäkin», vastasi Marshalsean isä ystävällisesti.

He olivat jo jonkun matkan päässä toisistaan astuen kukin omaa
tietänsä, kun rappari huusi: »Kuulkaas, sir!» ja tuli takaisin.

»Tämä ei ole paljon», sanoi mies ja pisti pienen kasan puolen pennyn
kolikoita hänen käteensä, »mutta se annetaan hyvästä sydämestä».

Marshalsean isälle ei ollut vielä milloinkaan tarjottu veroa kuparissa.
Hänen lapsilleen kyllä usein, ja isän täydellä suostumuksella olivat
rahat menneet yhteiseen kukkaroon ja niillä oli ostettu ruokaa, jota
hän oli syönyt, ja juomaa, jota hän oli juonut, mutta kalkin tahrimaan
molskiin puettu työmies tarjoamassa puolen pennyn kolikoita hänelle
kädestä käteen, se oli sentään uutta.

»Kuinka kehtaatte!» sanoi hän miehelle ja purskahti heikkoudessaan
itkuun.

Rappari käänsi hänet muuriin päin, jottei hänen kasvojaan nähtäisi;
tämä teko oli niin hienotunteinen ja mies niin perin katuvainen ja
pyysi niin vilpittömästi anteeksi, että toisen täytyi antaa hänelle
tunnustus: »Tiedän, että tarkoituksenne oli hyvä. Älkää sanoko muuta.»

»Jumala siunatkoon teitä, sir, se oli todella hyvä», vakuutti rappari
innokkaasti. »Luulenpa, että tahtoisin tehdä enemmän hyväksenne kuin
nuo muut.»

»Mitä sitte tahtoisitte tehdä?» kysyi toinen.

»Tulisin takaisin katsomaan teitä päästyäni täältä.»

»Antakaa minulle rahat taas», pyysi toinen innokkaasti, »minä säilytän
enkä milloinkaan käytä niitä. Kiitos teille niistä, tuhannet kiitokset!
Tapaammeko vielä toisemme?»

»Jos elän vielä viikon, niin tapaamme.»

He puristivat toistensa kättä ja erosivat. Vankilan asukkaat,
kokoontuneina sinä iltana erääseen huoneeseen juomakesteihin,
ihmettelivät, mitä oli tapahtunut heidän isälleen, hän kun käveli
myöhään illalla hämärässä pihassa ja näytti kovin alakuloiselta.




SEITSEMÄS LUKU

Marshalsean lapsi


Lapsi, jonka ensimmäiseen hengenvetoon oli sekautunut tohtori Haggagen
viinanhöyryä, kulki perintönä vankipolvelta toiselle samoin kuin
perimätieto heidän yhteisestä isästään. Olemassaolonsa alkuaikoina hän
todella kirjaimellisesti ja kouraantuntuvasti kulki perintönä vankien
keskuudessa, sillä kultakin uudelta vankilayhteiskunnan jäseneltä
vaadittiin miltei sisäänpääsyehtona, että hän hoitaisi vankilassa
syntynyttä pienokaista.

»Oikeastaan», huomautti portinvartija, kun lasta ensimmäisen kerran
näytettiin hänelle, »oikeastaan minun pitäisi saada tulla hänen
kummikseen».

Isä mietti epävarmana asiaa hetkisen ja sanoi sitten: »Ehkäpä ette
olisi vastahakoinen todella rupeamaan hänen kummiksensa?»

»En toki! En minä ole», vastasi portinvartija, »ellette itse ole
vastahakoinen pyytämään minua siksi».

Näin tapahtui, että pienokainen ristittiin eräänä
sunnuntai-iltapäivänä, kun portinvartija oli vuorollaan vapaa
toimestaan, ja että tämä astui kastemaljalle P. Yrjön kirkossa, lupasi,
kieltäytyi ja vannoi lapsen puolesta kuin hyvä kristitty ainakin, kuten
hän sieltä palattuaan kertoi.

Tämä antoi hänelle uuden omistusoikeuden lapseen, paitsi ja yläpuolella
entistä virallista. Kun pienokainen alkoi kävellä ja puhua, tuli se
hänelle rakkaaksi; hän osti pienen nojatuolin ja asetti sen uunin
edessä olevan korkean ristikon viereen portinvartijan huoneessa.
Hän piti mielellään lasta luonaan ollessaan virantoimituksessa ja
houkutteli hänet halvoilla leikkikaluilla juttelemaan kanssansa.
Lapsi puolestaan kiintyi pian vartijaan, niin että tulla ryömi
vapaaehtoisesti hänen tupansa portaita ylös minä päivänhetkenä hyvänsä.
Kun hän nukahti tuoliinsa korkean uuninristikon vieressä, peitti
vartija hänet nenäliinallaan; ja kun hän istui siinä pukien ja riisuen
nukkeansa — joka pian muuttui erilaiseksi kuin portin toisella puolen
olevat nuket ja alkoi hirvittävästi muistuttaa mrs Banghamia — katseli
vartija häntä erinomaisen lempeästi. Vangit, jotka näkivät kaiken
tämän, arvelivat, että portinvartija, joka oli naimaton, oli oikeastaan
luotu perheenisäksi. Mutta tämä kiitti ja vastasi: »En ole, tyydyn
täydellisesti katselemaan muiden lapsia täällä.»

Vaikeata olisi ollut vastata kysymykseen, minä varhaisen elämänsä
jaksona tämä pieni olento alkoi käsittää, etteivät kaikki ihmiset
eläneet näin, teljettyinä korkeiden piikkiharjaisten muurien
ympäröimiin ahtaisiin pihoihin. Mutta hän oli todella hyvin, hyvin
pieni tehdessään sen huomion, että hänen isänsä käsi aina irtautui
hänen omastaan portilla, joka avattiin isolla avaimella, ja että vaikka
hänen kepeät jalkansa olivat vapaat kulkemaan siitä, ei isä milloinkaan
saanut astua tämän rajan yli. Säälivä ja surkutteleva katse, jolla hän
katseli isäänsä jo aivan pienenä, oli kenties seuraus tästä huomiosta.

Tällaisena liikkui tämä Marshalsean lapsi ja Marshalsean isän
tytär täällä kahdeksan ensimmäistä ikävuottansa, katsellen kaikkea
säälivin ja surkuttelevin silmin — isän varalle niissä vielä oli
jonkinlainen suojeleva ilme — istui ystävänsä portinvartijan luona
hänen huoneessaan, oleskeli isänsä huoneessa tai käveli vankilan
pihassa. Säälien ja surkutellen hän katseli itsepäistä, oikullista
sisartansa, laiskaa veljeänsä, korkeita, autioita muureja, niiden
sisäpuolelle teljettyä, kuihtunutta joukkoa, vankilan lasten leikkiä,
kun he huusivat ja juoksivat, leikkien piilosilla ja pitäen sisäportin
rautatankoja »kotina».

Kaihoisana ja miettivänä hän istui kesäpäivinä porttihuoneessa korkean
ristikon vieressä katsellen taivaalle ristikkoikkunan läpi, kunnes
hänen ja ystävän väliin ilmestyi valoristikko, kun hän käänsi silmänsä
pois ikkunasta; näin hän näki ystävänsäkin ristikon läpi.

»Ajattelet kai peltoja ja niittyjä», kysyi vartija kerran, katseltuaan
häntä, »eikö niin?»

»Missä ne ovat?» kysyi lapsi.

»Ne, ne ovat — tuolla, rakkaani», vastasi portinvartija heilauttaen
epämääräisesti avaintaan. »Juuri tuollapäin ne ovat.»

»Avataanko niitäkin ja lukitaan? Ovatko nekin suljetut?»

Vartija oli ymmällä. »Hm!» vastasi hän. »Eivät yleensä.»

»Ovatko ne hyvin kauniita, Bob?» Hän nimitti vartijaa Bobiksi tämän
erikoisesta pyynnöstä ja neuvosta.

»Ihania. Täynnä kukkia. Siellä on voikukkia ja siellä on satakaunoja,
siellä on» — portinvartija epäröi, kun ei ollut selvillä kukkien
nimistöstä — »siellä on leijonanhampaita ja kaikenlaisia leikkejä».

»Onko siellä hyvin hauskaa, Bob?»

»Erinomaisen», vastasi tämä.

»Onko isä milloinkaan ollut siellä?»

»Hm!» rykäisi vartija. »Kyllä, hän on ollut siellä, joskus.»

»Onko hänestä ikävää, ettei hän nyt saa olla siellä?»

»E—ei erikoisesti», vastasi portinvartija.

»Eikö noiden muidenkaan mielestä?» kysyi lapsi katsahtaen pihalla
liikkuvaan huolettomaan joukkoon päin. »Oletteko ihan varma siitä, Bob?»

Keskustelun jouduttua tällaiseen pulmalliseen kohtaan peräytyi Bob
ja käänsi puheen piparkakkuihin; ne olivat aina hänellä viimeisenä
turvana, kun hänen pikku ystävänsä oli ajanut hänet poliittiseen,
yhteiskunnalliseen tai jumaluusopilliseen umpikujaan. Mutta tästä
keskustelusta sai alkunsa sarja sunnuntaisia huvimatkoja, joita nämä
omituiset ystävykset tekivät yhdessä. He lähtivät tavallisesti joka
toinen sunnuntai-iltapäivä juhlallisesti matkaan suuresta portista ja
kävelivät jollekin niitylle tai vihreälle kedolle, jonka portinvartija
viikon kuluessa oli tarkkaan määrännyt, ja siellä tyttönen poimi
ruohoja ja kukkia kotiin vietäviksi, jolla välin vartija poltteli
piippuansa. Perästäpäin menivät he johonkin puistoon, jossa tarjoiltiin
teetä, katkorappoja, olutta ja muita herkkuja; ja sitte he palasivat
vankilaan käsikkäin, ellei pienokainen ollut tavallista väsyneempi ja
nukahtanut Bobin olkapäätä vasten.

Lapsen varhaisimpina elonvuosina alkoi portinvartija perinpohjin
miettiä kysymystä, joka vaati niin suurta henkistä ponnistusta,
että se vielä hänen kuolinpäivänään oli ratkaisematta. Hän päätti
testamentata pienet säästönsä kummityttärelleen ja pohti kysymystä,
miten jälkisäädös olisi kirjoitettava, jotta rahat tulisivat kokonaan
lapsen omaksi hyväksi. Hänen vankilakokemuksensa oli antanut hänelle
erinomaisen selvän käsityksen siitä, kuinka uskomattoman vaikeata oli
suunnilleenkin tarkasti pitää kiinni rahoista, ja päinvastoin, kuinka
tavattoman helposti ne luiskahtivat hyppysistä, niin että hän vuosi
vuodelta säännöllisesti esitti tämän kiperän kysymyksen jokaiselle
uudelle asianajajalle tai muulle laintuntijalle, joka velkavankina
istui aikansa Marshalseassa.

»Otaksukaamme», saattoi hän sanoa, tehden selkoa asiastaan ja
silitellen lakiherran liivejä avaimellaan, »otaksukaamme, että
mies haluaa määrätä omaisuutensa nuorelle naiselle ja tahtoo
saada jälkisäädöksensä sellaiseen muotoon, ettei kukaan muu pääse
kouraisemaan noita rahoja; kuinka tuo jälkisäädös silloin on
kirjoitettava?»

»Määrätkää tarkasti, että omaisuus lankeaa yksin hänelle», vastasi
laintaitava herrasmies kohteliaasti.

»Mutta kuulkaas», jatkoi vartija. »Otaksukaamme, että hänellä on
esimerkiksi isä tai vaikkapa veli tai puoliso, joka mahdollisesti
haluaisi kouraista tuota omaisuutta hänen saatuaan sen — kuinka silloin
olisi meneteltävä?»

»Perintö on määrättävä hänelle yksin, eikä heillä ole siihen enempää
laillista oikeutta kuin teilläkään», kuului ammatillinen vastaus.

»Malttakaas», keksi vartija vielä. »Otaksukaamme, että hän on
helläsydäminen ja että he ahdistavat häntä. Kuinkas teidän lakinne
järjestäisi sen asian?»

Mutta terävinkään lakimies, jolta portinvartija kysyi neuvoa, ei
kyennyt keksimään kylliksi sitovaa lakipykälää. Niinpä vartija mietti
asiaa koko elämänsä ajan ja kuoli sittekään tekemättä jälkisäädöstä.

Mutta tämä tapahtui paljoa myöhemmin, sittenkun hänen kummityttärensä
oli täyttänyt kuusitoista. Tämän elämänjakson ensimmäinen puolikas oli
vasta juuri päättynyt, kun hänen säälivä ja surkutteleva katseensa
näki isän leskenä. Tästä ajasta alkaen hänen kummastelevien silmiensä
suojeleva ilme ruumiillistui toiminnaksi, ja Marshalsean lapsen suhde
isään sai uuden luonteen.

Aluksi näin pieni lapsi tuskin saattoi tehdä muuta kuin istua hänen
luonansa ja katsella häntä, jättäen hupaisamman paikkansa korkean
uuninristikon ääressä. Mutta tämäkin jo teki hänet niin tarpeelliseksi
isälle, että tämä tottui häneen ja alkoi tuntea kaipaavansa häntä,
kun hän ei ollut läsnä. Tämän pienen portin kautta kulkien hän jätti
lapsuuden taaksensa ja astui huolten kuormittamaan elämään.

Mitä kaikkea hänen säälivä silmänsä hänen nuorella iällään näki
isässä, sisaressa, veljessä, vankilassa, kuinka paljon tai kuinka
vähän kurjasta todellisuudesta Jumala salli hänen käsittää, se pysyy
moninkertaisen salaperäisyyden verhossa. Siinä on kylliksi, että
hän innostui tulemaan joksikin, jota eivät muut olleet, ja olemaan
sitten erikoinen ja työteliäs, toisten hyväksi. Innostui? Niin kyllä.
Puhuisimmeko vain runoilijan tai papin innoituksesta emmekä sydämen,
jota rakkaus ja itsensäuhraamisen halu pakottaa ihanimpaan työhön,
ihanimpaan elämäntapaan!

Ilman ainoatakaan maallista ystävää apunaan tai edes näkemässä häntä,
lukuunottamatta tuota yhtä omituista, paripuolta toveria, tietämättä
mitään tavallisimmistakaan jokapäiväisen elämän tavoista ja sävystä
vankilan ulkopuolisen vapaan yhteiskunnan jäsenten keskuudessa;
syntyneenä ja kasvaneena yhteiskunnallisessa asemassa, joka oli kiero
kieroimpaankin muurien ulkopuoliseen asemaan nähden, juoden lapsuudesta
saakka lähteestä, jonka vesi oli omalla erikoisella tavallaan mutaista
ja sameaa, jolla oli oma erikoinen epäterveellinen ja luonnoton
makunsa, tällaisissa oloissa aloitti Marshalsean lapsi elämänsä naisena.

Mitäpä siitä, mitä kaikkea hänen oli kärsittävä ja kestettävä,
ennenkuin hänet huomattiin tarpeelliseksi, vieläpä korvaamattomaksikin;
mitäpä kannatti muistella kaikkia erehdyksiä ja masennuksia,
leikinlaskua (ei pahasti tarkoitettua mutta silti kipeästi koskevaa)
hänen nuoruutensa ja pienen kokonsa kustannuksella, nöyrää oman
lapsellisuuden ja heikkouden tuntoa (kun oli kysymyksessä nostaminen
ja kantaminen) taikka väsymystä ja toivottomuutta ja monia
salaisia kyyneleitä. Se aika tuli kerran, jolloin hänet huomattiin
tarpeelliseksi, jopa korvaamattomaksikin. Hän otti vanhimman paikan
sisarusjoukossa, vaikkei ollutkaan ensin syntynyt; hän oli rappeutuneen
perheen pää ja kantoi omalla sydämellään sen huolia ja häpeää.

Kolmetoistavuotiaana hän osasi lukea ja laskea — se on, osasi sanoin ja
numeroin merkitä, mitä heidän välttämättömimmät tarpeensa maksoivat ja
kuinka paljon rahaa heiltä puuttui niiden ostamiseen. Hän oli muutamin
ottein, joitakuita viikkoja kerrallaan, käynyt iltakoulua vankilan
ulkopuolella ja toimittanut sisarensa ja veljensä päiväkouluihin,
joissa he jotenkin epäsäännöllisesti kävivät kolme tai neljä vuotta.
Kukaan heistä ei voinut saada mitään opetusta kotona; mutta hän
ymmärsi sen — paremmin kuin kukaan muu — että niin murtunut mies kuin
Marshalsean isä ei kyennyt olemaan omien lastensa isä.

Näihin vajavaisiin kasvatuskeinoihin lisäsi hän vielä erään, oman
keksimänsä. Kerran ilmestyi vankilan monikirjavaan asujainjoukkoon
tanssinopettaja. Lapsen sisarella oli suuri halu oppia tanssimestarin
taidetta, ja hänellä näytti olevan taipumustakin siihen.
Kolmetoistavuotias Marshalsean lapsi ilmestyi tanssinopettajan luokse
pieni laukku kädessä ja esitti nöyrän pyyntönsä.

»Anteeksi, sir, olen syntynyt täällä.»

»Vai niin, te siis olette se nuori neiti, eikö niin?» kysyi
tanssimestari ja tarkasti pientä olentoa ja puoleensa kohotettuja
kasvoja.

»Olen sir.»

»Ja mitä — voin tehdä hyväksenne?» kysyi tanssimestari.

»Ette mitään minun hyväkseni, sir, kiitoksia», ja hän aukoi hätäisesti
pienen laukkunsa nauhoja, »mutta tahtoisitteko täällä ollessanne
opettaa sisartani halvalla —»

»Lapseni, minä opetan häntä ilmaiseksi», lupasi tanssinopettaja ja
sulki laukun. Hän oli hyväluontoisin tanssimestari, mikä milloinkaan
on tanssinut vararikkotuomioistuimen eteen, ja hän piti sanansa.
Sisar oli niin taitava oppilas, ja mestarilla oli niin runsaasti
aikaa opettamiseen (häneltä meni kymmenen viikkoa kumartaessaan
velkamiehilleen, viedessään tanssiin asiamiehet ja pyörähdellessään
heidän kanssansa sekä karkeloidessaan oikeaan ja vasempaan takaisin
ammattiharrastuksiinsa), että tulokset olivat kerrassaan ihmeelliset.
Tanssimestari olikin niin ylpeä tästä menestyksestä ja innokas tekemään
sen ennen lähtöään tunnetuksi muutamille valituille vankilaystävilleen,
että eräänä kauniina aamuna kello kuusi pihassa esitti oppilaansa
kanssa hovimenuetin — vankilahuoneet olivat liian ahtaat tähän
tarkoitukseen — jossa karkeloitiin niin laajalla alalla ja askeleet
otettiin niin tunnollisesti, että hän itse, joka samalla soitti viulua,
oli aivan hengästynyt.

Tämä menestyksellinen alku, josta seurasi, että tanssimestari vielä
vapaaksi päästyäänkin jatkoi opetustaan, rohkaisi poloista lasta
yrittämään uudelleen. Hän odotteli kuukausimäärin ompelijatarta. Ja
ajan tultua saapuikin vankilaan muotikauppias, ja hänen puoleensa
kääntyi nyt Marshalsean lapsi omalla asiallaan.

»Anteeksi, rouva», sanoi hän ja kurkisti arasti muotikauppiaan ovesta
sisään ja tapasi rouvan itkemässä ja vuoteessa, »minä olen täällä
syntynyt!»

Jokainen näkyi saavan kuulla hänestä kohta kun tuli vankilaan;
muotikauppiaskin nousi istumaan vuoteessaan, kuivasi silmänsä ja sanoi,
samoin kuin tanssinopettajakin:

»Vai niin, sinäkö se lapsi oletkin?»

»Niin, rouva.»

»Olen pahoillani, ettei minulla ole sinulle mitään antaa», pahoitteli
muotikauppias pudistaen päätänsä.

»Ei se ole sitä, rouva. Tahtoisin oppia ompelemaan.»

»Miksi opettelisit sitä», vastasi muotikauppias, »kun näet, miten minun
on käynyt? Ei se ole tuottanut minulle mitään hyvää.»

»Ei mikään — olipa se mitä hyvänsä — näytä tuottaneen hyvää kenellekään
tänne tulijalle», vastasi lapsi viattomasti, »mutta tahtoisin sittekin
oppia sitä».

»Pelkäänpä, että olet liian heikko sellaiseen», vastusteli
muotikauppias.

»En luule olevani heikko, rouva.»

»Ja katsos, sinä olet kovin, kovin pieni», väitti toinen vielä.

»Kyllä, pelkään todellakin olevani kovin pieni», vastasi Marshalsean
lapsi ja alkoi itkeä tätä onnetonta vikaansa, joka niin usein oli
hänelle haittana. Muotikauppias, joka ei ollut äreä eikä kovasydäminen,
vain äskettäin joutunut vararikkotilaan, tuli liikutetuksi, otti hänet
hyväntahtoisesti hoiviinsa, huomasi hänet erittäin kärsivälliseksi
ja vakavaksi oppilaaksi ja teki hänestä aikaa myöten taitavan
ompelijattaren.

Aikojen kuluessa ja juuri tähän samaan aikaan kehitti Marshalsean
isä vähitellen uuden luonnekukkasen. Kuta isällisemmäksi hän
kävi Marshalsealle ja kuta riippuvaisemmaksi vaihtelevan
perheensä avustuksista, sitä suuremman arvon pani hän menetetylle
ylhäisyydelleen. Samalla kädellä, jolla hän puoli tuntia takaperin
oli pistänyt taskuunsa poislähtevän vangin puolikruunusen, hän pyyhki
pahastuksen kyyneleet poskiltaan, jos joku sattui vihjaamaan, että
hänen tyttärensä ansaitsi perheen elatuksen. Niin että Marshalsean
lapsen oli jokapäiväisten huoltensa lisäksi vielä ylläpidettävä
ylhäistä kuvitelmaa, että he kaikki olivat joutilaita kerjäläisiä.

Sisaresta tuli tanssijatar. Suvun jäsenten joukossa oli taloudellisesti
häviölle joutunut setä; hän oli veljensä, Marshalsean isän, kautta
joutunut häviölle, tietämättä enempää kuin tämäkään, miten se oli
tapahtunut, mutta mukautuen siihen kuten välttämättömään tosiseikkaan
ainakin, ja hänen suojelukseensa uskottiin sisar nyt. Hän oli
luonnostaan ujo ja vaatimaton mies eikä ollut onnettomuuden sattuessa
osoittanut panevansa sitä erikoisesti pahakseen, paitsi että jättäytyi
pesemättömäksi sinä päivänä, jolloin sai tiedon vararikosta, eikä enää
milloinkaan langennut tällaiseen ylellisyyteen. Hän oli ollut hyvin
keskinkertainen musiikinharrastaja parempina päivinään, ja kun hän
yhdessä veljensä kanssa joutui perikatoon, ryhtyi hän, ansaitakseen
leipänsä, soittamaan klarinettia, joka oli yhtä likainen kuin hän
itsekin, pienessä teatteriorkesterissa. Samaan teatteriin joutui hänen
veljentyttärensäkin tanssijattareksi, setä oli jo pitkän aikaa ollut
siellä, melkein kuin kiinteään kalustoon kuuluvana, kun tyttö astui
vaatimattomaan toimeensa, ja hän suostui olemaan tytön saattajana
ja suojelijana yhtä alistuvasti kuin olisi mukautunut sairauteen,
testamenttilahjoitukseen, juhlaan, nälännäkemiseen — kaikkeen muuhun
paitsi saippuaan.

Hankkiakseen sisarelleen tilaisuuden ansaita joitakuita shillingejä
viikossa, täytyi Marshalsean lapsen noudattaa huolellisesti mietittyjä
muodollisuuksia isänsä kanssa.

»Fanny ei nyt vähään aikaan asu kotona, isä. Hän on kyllä suuren osan
päivästä täällä, mutta hän muuttaa kaupunkiin sedän luokse.»

»Sinä hämmästytät minua. Minkätähden?»

»Luulen, että setä tarvitsee seuraa, isä. Hän tarvitsee palvelusta ja
hoitoa.»

»Seuraa? Hänhän viettää suuren osan ajastaan täällä. Ja sinä, Amy,
palvelet ja hoitelet häntä paljoa enemmän kuin sisaresi konsanaan. Te
olette kaikki kovin paljon poissa kotoa — kovin paljon poissa kotoa.»

Tällä tavalla ylläpidettiin kuvitelmaa ja luulottelua, ettei isällä
ollut aavistusta siitä, että Amy itse päivisin oli kaupungissa työssä.

»Mutta me tulemme aina mielellämme taas kotiin, isä, eikö niin? Ja mitä
Fannyyn tulee, niin paitsi että hän pitää huolta sedästä ja on hänellä
seurana, niin ehkäpä on hyvä, ettei hän aina asu vain täällä. Eihän hän
ole syntynyt täällä kuten minä, isä.»

»Hyvä, Amy, hyvä. En oikein ymmärrä sinua, mutta on kai luonnollista,
että Fanny mieluummin oleskelee ulkopuolella, ja samoin haluat sinäkin
usein. Niin että tehkää te, sinä, rakkaani, ja Fanny ja setä, niinkuin
parhaaksi näette. Hyvä, hyvä. En tahdo sekaantua asiaan; älkää
välittäkö minusta.»

Vaikein tehtävä hänellä oli koettaessaan saada veljensä pois
vankilasta ja hänen mrs Banghamilta perimästään asiapoikatoimesta
sekä epäilyttävien toverien huonosta seurasta, johon hän joutui
vankilassa asuessaan ja asioilla liikkuessaan. Kahdeksannestatoista
kahdeksanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka saattaisi hän tällä
tavalla laahautua eteenpäin, eläen kädestä kärsään, tunnista tuntiin,
pennistä penniin. Vankilaan ei ilmestynyt ketään, jolta hän olisi
voinut oppia jotakin hyödyllistä tai hyvää, eikä Amy voinut keksiä
hänelle muuta suojelijaa kuin vanhan ystävänsä ja kumminsa.

»Rakas Bob», sanoi hän, »mikähän Tip-parasta tulee?» Hänen nimensä oli
Edward, jonka lyhennyksestä Tedistä vankilassa oli muodostettu Tip.

Portinvartijalla oli hyvinkin selvät yksityiset mielipiteet siitä mitä
Tip-parasta tulisi, olipa sen estämiseksi mennyt mm pitkälle, että oli
tiedustellut Tipiltä, eikö hänestä olisi sopivaa lähteä pois vankilasta
ja ruveta maansa palvelukseen. Mutta Tip kiitti eikä sanonut itsellään
olevan halua palvella maatansa.

»Niin, rakkaani», vastasi vartija, »jotakin pitäisi tehtämän hänen
hyväkseen. Mitähän, jos koettaisin saada hänet lakitielle?»

»Kyllä olisitte kiltti, Bob.»

Portinvartijalla oli nyt kaksi asiaa esiteltävänä vankilaan tuleville
lakimiehille. Tätä toista asiaa hän ajoi niin itsepintaisesti, että
Tipille viimein löytyi pulpetti ja kahdentoista shillingin viikkopalkka
oikeuspalatsi-nimisessä kansallisessa laitoksessa erään asianajajan
luona; tämä laitos oli siihen aikaan Albionin arvon ja turvallisuuden
monia ikuisesti kestäviä tukipylväitä, joiden sija ei enää tunne niitä.

Tip vetelehti kuusi kuukautta Cliffordin majatalossa ja tämän ajan
kuluttua asteli eräänä iltana kädet taskuissa takaisin, huomauttaen
ohimennen sisarelleen, ettei hän enää aikonut palata työhönsä.

»Et palaa työhösi?» huudahti poloinen, levoton Marshalsean lapsukainen,
joka aina laski ja suunnitteli Tipin varalle; tämä oli hänen
päähuolenansa.

»Olen niin kyllästynyt siihen», vastasi Tip, »että livistin sieltä».

Tip kyllästyi kaikkeen. Uskollisen ystävänsä avulla toimitti hänen
pieni toinen äitinsä hänet vuoron perään työhön tavaravarastoon,
puutarhakauppaan, humalakauppaan, lakimiehelle uudelleen,
huutokauppiaalle, panimoon, osakekauppiaalle, taas lakimiehelle,
ajurin liikkeeseen, omnibuskonttoriin, lakimiehelle taas,
sekatavarakauppiaalle, tislaamoon, uudelleen lakimiehelle,
villavarastoon, lyhyttavarakauppaan, kalakauppaan, ulkomaisten
hedelmäin kauppaan ja laivatelakoille, ja väliaikoina hän vetelehti
Marshalseassa ja hoiti mrs Banghamilta perimäänsä tointa. Ryhtyipä Tip
mihin tahansa, aina hän väsyi ennen pitkää ja ilmoitti livistäneensä.
Tulipa onneton Tip mihin tahansa, niin hän näytti kuljettavan
vankilanmuureja mukanaan ja asettavan ne pystyyn toimipaikassaan
ja maleksivan niiden ahtaissa rajoissa entiseen huolettomaan,
tarkoituksettomaan, länttäkantaiseen tapaansa, kunnes todelliset,
liikkumattomat Marshalsean muurit taas lumosivat hänet ja vetivät
takaisin taikapiiriinsä.

Siitä huolimatta oli hänen uljas pieni sisarensa lujasti päättänyt
pelastaa hänet, ja sillä välin kun veli teki surkean kiertokulkunsa,
oli hän raatanut ja saanut kokoon sen verran, että saattoi lähettää
hänet Canadaan. Kun Tip sitten oli kyllästynyt tyhjäntoimittamiseen ja
oli halukas livistämään vuorostaan siitäkin, suostui hän armollisesti
lähtemään Canadaan. Ja sisaren sydämessä oli sekä eron surua että
toivon iloa: pääsisihän veli nyt vihdoinkin oikealle tielle.

»Jumala siunatkoon sinua, rakas Tip. Älä vain rikastuttuasi käy niin
ylpeäksi, ettet tule meitä katsomaan.»

»Hyvä!» vastasi Tip ja lähti.

Mutta ei Canadaan saakka; ei edemmäs kuin Liverpooliin. Matkustettuaan
Lontoosta Liverpoolin satamaan, hän tunsi olevansa ehdottomasti
pakotettu livistämään laivasta ja päätti kävellä takaisin. Pantuaan
päätöksensä toimeen ilmestyi hän kuukauden päästä sisarensa eteen
repaleisena, paljain jaloin ja kyllästyneempänä kuin milloinkaan ennen.

Viimein, oltuaan taas jonkun aikaa mrs Banghamin seuraajana, keksi hän
itselleen sopivan tehtävän ja ilmoitti sen sisarellensa.

»Amy, olen saanut paikan.»

»Oikeinko totta, Tip?»

»Totta. Nyt kyllä onnistun. Sinun ei enää tarvitse olla huolissasi
minun tähteni, tyttöseni.»

»Mitä se on, Tip?»

»No, tunnet kai Slingon ulkonäöltä?»

»Eihän se vain ole hän, jota nimitetään kauppiaaksi?»

»Sama mies. Hän pääsee vapaaksi maanantaina, ja hän antaa minulle
paikan.»

»Mitä kauppaa hän tekee, Tip?»

»Hevoskauppaa. Mainiota! Nyt kyllä menestyn, Amy.»

Hän hävisi nyt sisarensa näkyvistä useammaksi kuukaudeksi, eikä
tämä kuullutkaan hänestä kuin yhden ainoan kerran. Vanhemmat
vankilayhteiskunnan jäsenet kuiskailivat keskenään, että hänet oli
nähty petollisessa huutokaupassa Moorfieldsissä, jossa hän oli ollut
ostavinaan hopeoituja esineitä aito hopeisten sijasta maksaen niistä
erittäin runsaasti pankinseteleillä, mutta tämä huhu ei milloinkaan
tullut sisaren korviin. Eräänä iltana istui tämä yksin työnsä ääressä
— hän nousi viimein seisomaan ikkunan viereen käyttäen hyväksensä
viimeistä muurin yläpuolelta tulevaa päivänvaloa — kun Tip avasi oven
ja astui sisään.

Sisar suuteli häntä ja toivotti tervetulleeksi takaisin, mutta pelkäsi
kysellä mitään. Tip huomasi, kuinka levoton ja arka hän oli, ja näytti
surulliselta.

»Pelkään, Amy, että tällä kertaa olet vihainen minulle. Pelkään
totisesti.»

»Olen pahoillani saneessasi noin, Tip. Tuletko taas takaisin?»

»No — tulen.»

»En odottanut tällä kertaa, että saamasi paikka tyydyttäisi sinua, niin
että olen vähemmän hämmästynyt ja pahoillani kuin muuten olisin, Tip.»

»Ah! Mutta se ei ole pahinta vielä.»

»Ei ole pahinta vielä?»

»Älä näytä niin hätääntyneeltä. Ei, se ei ole pahinta, Amy. Olen
tullut takaisin kuten näet; mutta — älä näytä noin hätääntyneeltä —
olen tullut takaisin niin sanoakseni uudella tavalla. En kuulu enää
vapaaehtoisiin Marshalsean asukkaihin.. Olen nyt telkien takana,
varsinaisena vankina.»

»Voi, älä sano, että olet vanki, Tip! Älä, älä!»

»No niin, ei minulla ole erikoista halua sanoa sitä», vastasi toinen
vastahakoisesti; »mutta ellet sinä ymmärrä minua sanomattani, niin mitä
minun on tehtävä? Minut on vangittu neljänkymmenen punnan takia.»

Ensimmäisen kerran näinä vuosina lyyhistyi Amy maahan huoltensa
painosta. Kohottaen ristityt kätensä päänsä ylle hän huusi, että heidän
isänsä kuolisi, jos hän joskus saisi tietää tämän; sitten hän vaipui
Tipin kunnottomiin jalkoihin.

Tipin oli helpompi saada sisarensa tointumaan kuin tämän saada häntä
ymmärtämään, että Marshalsean isä joutuisi suunniltaan, jos saisi
tietää totuuden. Tip ei voinut käsittää sitä, pitäen sitä pelkkänä
kuvitelmana, mutta kuitenkin hän tai pui edes aluksi Amyn hartaisiin
pyyntöihin, joita setä ja sisar kannattivat. Isälle kerrottiin
siis tavalliseen tapaan hänen palaamisestaan, olihan se tapahtunut
lukemattomia kertoja ennen; muut vankilan asukkaat, jotka paremmin kuin
Tip käsittivät tämän hurskaan petoksen tarpeellisuuden, tukivat sitä
vilpittömästi.

Tällaista oli kaksikolmatta-vuotiaan Marshalsean lapsen elämä,
tällainen hänen tarinansa. Hän oli yhä kiintynyt kurjaan pihaan ja
rakennusryhmään, joka oli hänen syntymäpaikkansa ja kotinsa, mutta hän
lähti sieltä ja palasi sinne nyt arkaillen, koska tunsi naisellisella
vaistollaan, että kaikki osoittivat häntä sormellaan. Alettuaan
käydä työssä vankilan ulkopuolella, hän oli huomannut tarpeelliseksi
salata asuntopaikkansa ja kulkea mahdollisimman salaperäisesti vapaan
kaupungin ja rautaporttien väliä, joiden ulkopuolella hän ei vielä
ollut viettänyt ainoatakaan yötä. Hänen synnynnäinen arkuutensa
oli kasvanut tässä salaamisessa, ja hänen keveät jalkansa ja pieni
olentonsa karttoivat väkirikkaita katuja matkalla työhön ja työstä.

Vaikka hän oli maallisesti viisas köyhyydessä ja vaikeuksissa, oli hän
viaton kaikessa muussa. Viattomin silmin katseli hän kuin sumun läpi
isäänsä ja vankilaa ja sinne ja sieltä vyöryvää sameata, elävää virtaa.

Tällaista oli pikku Dorritin elämä, tällainen hänen tarinansa, kun hän
eräänä pilvisenä syyskuun iltana oli matkalla kotiin ja Arthur Clennam
piti häntä silmällä. Sellaista oli pikku Dorritin elämä, sellainen
hänen tarinansa, kun hän kääntyi London Bridgen päässä, meni uudelleen
sen poikki, riensi taas takaisin, sivuutti Pyhän Yrjön kirkon,
kääntyi äkkiä takaisin vielä kerran ja hävisi Marshalsean avonaisesta
ulkoportista vankilan pieneen pihaan.




KAHDEKSAS LUKU

Telkien takana


Arthur Clennam seisoi kadulla aikoen kysyä joltakin ohikulkijalta, mikä
paikka tämä oli. Hän antoi muutamien mennä ohi, heidän kasvonsa kun
eivät rohkaisseet häntä tekemään kysymystään, ja seisoi yhä samassa
paikassa kadulla, kun siihen ilmestyi vanha mies, joka kääntyi vankilan
pihaan.

Hän kulki hyvin kumarassa ja laahustihe eteenpäin hitaasti ja
hajamielisenä, mikä teki Lontoon meluavat kadut hänelle vähemmin
turvallisiksi kulkupaikoiksi. Hän oli likaisesti ja köyhästi puettu
kuluneeseen, muinoin siniseen takkiin, joka ylettyi nilkkoihin ja oli
napitettu leukaa myöten, missä se katosi kalpean samettikaulusvainajan
sisään. Kappale punaista kangasta, jolla tämä aave elinaikanaan oli
kangistettu, oli nyt paljastunut ja törrötti ukon niskassa yhdessä
mykkyrässä harmaiden hiusten ja kuluneen kaulaliinan ja soljen kanssa,
niin että hattu oli työntyä päästä. Rasvainen oli hattu ja nukaton;
se riippui silmillä, lieri oli haljennut ja käppyräinen ja hatun alla
roikkui nenäliinan kulma. Housut olivat niin pitkät ja väljät ja kengät
niin kömpelöt ja isot, että ukko kävellä kompuroi kuin norsu; vaikeata
oli kuitenkin sanoa, minkä verran tämä johtui astuntatavasta ja minkä
verran kömpelöistä vaatteista ja kengistä. Toisessa kainalossaan
kantoi hän vetelää, lopenkulunutta koteloa, jossa oli jonkinlainen
puhallussoitin; samassa kädessä oli hänellä hitunen nuuskaa
vaaleanruskeassa paperikäärössä, josta hän veti pitkän siemauksen
vanhan sinisen nenäparkansa lohduksi juuri kun Arthur Clennam katsoi
häneen.

Tälle vanhukselle, joka juuri oli astumaisillaan pihaan, esitti hän
kysymyksensä koskettaen hänen olkapäähänsä. Ukko pysähtyi ja katsoi
taaksensa, laimeissa, harmaissa silmissä sellainen ilme, kuin olisivat
ajatukset olleet kaukana ja kuin hän olisi hiukan huonokuuloinen.

»Anteeksi, sir», toisti Arthur kysymyksensä, »mikä paikka tämä on?»

»Häh! Mikäkö paikka?» vastasi ukko, keskeyttäen nuuskaamisensa ja
osoittaen vankilaa katsomatta siihen. »Tämä on Marshalsea, sir.»

»Velkavankilako?»

»Sir», vastasi vanhus ja näytti pitävän huomautusta sen tarkoituksesta
jotensakin tarpeettomana, »tämä on velkavankila».

Hän kääntyi ja jatkoi matkaansa.

»Pyydän anteeksi», jatkoi Arthur pysähdyttäen hänet vielä kerran,
»mutta sallitteko minun vielä kysyä jotakin? Voiko kuka hyvänsä mennä
sinne?»

»Kuka hyvänsä voi mennä sinne», vastasi vanha mies; vastauksen korostus
lisäsi selvästi: »muttei kuka hyvänsä voi lähteä sieltä».

»Anteeksi vielä kerran. Tunnetteko te tämän paikan?»

»Sir», vastasi ukko rutistaen nuuskakääröä kädessään ja katsoen
kysyjään kuin olisivat sellaiset kysymykset loukanneet häntä, »tunnen».

»Suokaa minulle anteeksi, en kysele hävyttömästä uteliaisuudesta, vaan
minulla on todellinen syy siihen. Tunnetteko ketään Dorrit-nimistä
täällä?»

»Minun nimeni, sir, on Dorrit», vastasi vanha mies odottamatta.

Arthur nosti hattuansa hänelle. »Sallikaa minun sanoa vielä muutama
sana. Olin aivan valmistumaton vastaukseenne ja toivon sen riittävän
puolustuksekseni, kun olen rohjennut puhutella teitä. Olen äskettäin
palannut Englantiin oltuani kauan poissa. Näin äitini, mrs Clennamin,
luona Cityssä nuoren naisen ompelemassa ja kuulin häntä puhuteltavan ja
hänestä puhuttavan vain pikku Dorritina. Hän on herättänyt vilpittömän
mielenkiintoni ja tahtoisin hyvin mielelläni saada tietää enemmän
hänestä.»

Vanha mies katseli häntä tarkkaavasti. »Oletteko merimies, sir?» kysyi
hän. Hän näytti hiukan pettyneeltä, kun toinen vastasi pudistamalla
päätänsä. »Ettekö ole? Päivettyneistä kasvoistanne päättelin teidän
olevan merimiehen. Oletteko tosissanne, sir?»

»Vakuutan olevani ja pyydän teitä uskomaan minun olevan täysin
tosissani.»

»Tunnen perin vähän maailmaa, sir», vastasi toinen, jolla oli
heikko ja vapiseva ääni. »Olen kulkenut tietäni vain kuin varjo
aurinkokellon yli. Ei kenenkään kannata yrittää johtaa minua harhaan,
se olisi todella liian helppoa — liian mitätön menestys tuottaakseen
minkäänlaista tyydytystä. Nuori nainen, jonka näitte menevän sisään
tästä, on veljeni lapsi. Veljeni on nimeltään William Dorrit, minun
nimeni Frederick. Olette nähnyt hänet äitinne luona (tiedän, että
äitinne on ystävällinen hänelle), hän kiinnittää mieltänne, ja tahdotte
tietää, mitä hän toimittaa täällä. Tulkaa katsomaan.»

Hän jatkoi taas matkaansa, ja Arthur seurasi häntä.

»Veljeni», sanoi ukko ja pysähtyi kynnykselle kääntyen hitaasti ympäri,
»on ollut täällä monta vuotta, ja paljon, mitä tapahtuu muurien
ulkopuolella, meidänkin, hänen omaistensa, keskuudessa, pidetään
häneltä salassa syiden tähden, joista minun ei nyt tarvitse puhua.
Olkaa hyvä ja älkää mainitko veljentyttäreni ompelemisesta. Olkaa hyvä
ja älkää puhuko muusta kuin sellaisesta, josta meillä puhutaan. Jos
pysyttelette meidän rajoissamme, ette voi erehtyä. No niin! Tulkaa
katsomaan.»

Arthur seurasi häntä ahtaaseen porttikäytävään; sen päässä kuului
kierrettävän avainta, ja vahva ovi avautui sisältäpäin. Sen kautta
pääsivät he porttihuoneeseen tai eteiseen, jonka läpi kuljettuaan
he tulivat toiselle, ristikolla varustetulle ovelle; tämä avautui
vankilaan. Vanha mies kulki koko ajan edellä ja heidän tullessaan
virantoimituksessa olevan portinvartijan luo kääntyi ympäri hitaasti,
kankeasti, kumaraselkäisenä, ikäänkuin esittääkseen seuralaisensa.
Vartija nyökäytti päätänsä, ja seuralainen pääsi sisään tarvitsematta
ilmoittaa, ketä hän tuli tapaamaan.

Ilta oli pimeä, ja vankilan pihalyhdyt ja ikkunoista paistavat,
monenlaisten vanhojen, vinojen verhojen ja kaihtimien takaa tuikkivat
kynttilät eivät kyenneet tekemään sitä valoisammaksi. Muutamia ihmisiä
liikkui ulkona, mutta suurin osa vankilan asujamista oli sisällä.
Vanhus kääntyi oikealle puolen pihaa, astui sisään kolmannesta tai
neljännestä ovesta ja alkoi nousta portaita. »Ne ovat kyllä pimeät,
sir, mutta täällä ei ole mitään, mihin voisi kompastua.»

Hän pysähtyi hiukan ennenkuin avasi oven toisessa kerroksessa. Hän oli
tuskin kiertänyt lukonkahvaa, kun vieras jo näki Dorritin tyttären ja
ymmärsi syyn, miksi hän välttämättä aina tahtoi syödä yksin.

Tyttö oli tuonut kotiin ruuan, joka hänen itse olisi pitänyt syödä, ja
lämmitti sitä jo rautapannussa liedellä isälleen, joka puettuna vanhaan
harmaaseen takkiin, musta lakki päässä, odotteli illallistaan pöydän
ääressä. Hänen eteensä pöydälle oli levitetty puhdas liina ja sille
asetettu veitsi, haarukka ja lusikka, suola-astia, pippurirasia, lasi
ja tinainen olutkannu. Ei puuttunut sellaisiakaan hienouksia kuin hänen
oma erikoinen cayennepippuripullonsa ja hitunen kurkkuja teevadilla.

Tyttö säpsähti, sävähti punaiseksi ja sitten kalpeni. Vierailija pyysi
enemmän silmillään kuin vaistomaisella pienellä kädenliikkeellään häntä
rauhoittumaan.

»Tapasin tämän herran», selitti setä — »mr Clennam, William, Amyn
ystävän poika — tapasin hänet ulkoportilla; hän halusi ohi kulkiessaan
käydä tervehdyksellä täällä, mutta oli epätietoinen pääsisikö sisään.
Tämä on veljeni William, sir.»

»Toivon», virkkoi Arthur hyvin epävarmana siitä, mitä sanoisi, »että
kunnioitukseni tytärtänne kohtaan selittää ja puolustaa haluani tulla
esitellyksi teille, sir».

»Mr Clennam», vastasi toinen, nousi seisomaan, otti lakin päästänsä,
laski sen kämmenelleen ja piteli sitä valmiina pantavaksi taas päähän,
»te suotte minulle kunnian. Olette tervetullut, sir.» Hän kumarsi
syvään. »Frederick, tuoli. Tehkää hyvin ja istukaa, mr Clennam.»

Hän pani taas mustan lakkinsa päähänsä ja istui äskeiselle paikalleen.
Hänen käytöksessään oli ihmeellisen hyväntahtoinen ja suojeleva sävy.
Tällaisilla menoilla oli hänellä tapana ottaa vastaan Marshalsean uusia
asukkaita.

»Olette tervetullut Marshalseaan, sir. Olen lausunut monta herrasmiestä
tervetulleeksi näiden muurien sisäpuolelle. Kenties tiedätte — ehkä
tyttäreni Amy on maininnut — että olen tämän paikan isä.»

»Niin — niin olen käsittänyt asian», vastasi Arthur umpimähkään.

»Tiedätte ehkä, että tyttäreni Amy on syntynyt täällä. Hän on hyvä
tyttö, sir, herttainen tyttö, jo kauan ollut minun lohdutuksenani ja
tukenani. Amy, rakkaani, tuo ruoka pöytään; mr Clennam suo anteeksi
yksinkertaiset tapamme, joihin olemme pakotetut täällä. Saanko pyytää,
teitä, sir, kunnioittamaan minua ottamalla osaa —»

»Kiitos», vastasi Arthur. »Olen juuri syönyt.»

Hän ihmetteli suuresti miehen käytöstä ja sitä, ettei hänen mieleensä
ollut juolahtanutkaan mahdollisuus, että pikku Dorritilla olisi syytä
hävetä perheensä tarinaa.

Tytär täytti isänsä lasin, asetti kaikki pöydällä hänen ulottuvilleen
ja istui sitte hänen vieressään hänen syödessään illallistaan.
Nähtävästi noudattaen heidän illallistapojaan otti Amy hiukan leipää
eteensä ja kosketti huulillaan isänsä lasia; mutta Arthur huomasi, että
hän oli huolissaan eikä syönyt mitään. Tyttären tapa katsoa isäänsä,
puoliksi ihaillen häntä ja ylpeillen hänestä, puoliksi häveten hänen
puolestaan, mutta joka tapauksessa kunnioittaen ja rakastaen häntä
liikutti syvästi Arthur Clennamin sydäntä.

Marshalsean isä kohteli veljeään alentuvaisen herttaisesti ja
hyväntahtoisesti, kuten yksityistä henkilöä, joka ei ollut päässyt
mihinkään erikoiseen arvoasemaan. »Frederick», sanoi hän, »tiedän,
että Fanny ja sinä syötte illallista kotonanne tänä iltana. Minne olet
jättänyt Fannyn, Frederick?»

»Hän on kävelyllä Tipin kanssa.»

»Tip, kuten ehkä tiedätte, on minun poikani, mr Clennam. Hän on ollut
hieman raju ja vaikea taltuttaa, mutta hänet esitettiinkin maailmalle»
— hän kohautti hartioitaan huoahtaen ja katseli ympärilleen huoneessa —
»hieman onnettomissa oloissa. Oletteko täällä ensimmäistä kertaa, sir?»

»Olen, ensimmäistä kertaa.»

»Olisitte tuskin voinut olla täällä poikavuosienne jälkeen minun
tietämättäni. Harvoin sattuu, että kukaan — arvokkaampi — arvokkaampi —
saapuu tänne tulematta esitellyksi minulle.»

»Veljelleni on esitetty neljä- jopa viisikymmentäkin päivässä», kertoi
Frederick, ja ylpeyden säde kirkasti heikosti hänen kasvojaan.

»Niin!» vahvisti Marshalsean isä. »Olemme ylittäneetkin tämän määrän.
Jonakin kauniina sunnuntai-päivänä poispääsyaikoina saattaa täällä olla
kuin hovin vastaanottajaiset — aivan kuin hovin vastaanottajaiset. Amy,
rakkaani, olen puolen päivää koettanut muistella sen Camberwellistä
kotoisin olevan herrasmiehen nimeä, jonka minulle viime jouluviikolla
esitteli miellyttävä hiilikauppias jouduttuaan uudestaan tänne kuudeksi
kuukaudeksi.»

»En muista hänen nimeään, isä.»

»Frederick, muistatko sinä hänen nimensä?»

Frederick epäili milloinkaan kuulleensakaan sitä. Kuka hyvänsä käsitti,
että Frederick oli viimeinen ihminen maan päällä, jolta saattoi kysyä
tällaista valaisevan vastauksen toivossa.

»Tarkoitan», selitti veli, »sitä herrasmiestä, joka suoritti kauniin
tekonsa niin hienosti. No! Voi toki! Nimi on kerrassaan hävinnyt
muististani. Mr Clennam, koska tulin maininneeksi kauniista ja hienosta
teosta, niin kenties tahtoisitte tietää, mikä se oli.»

»Hyvin mielelläni», vakuutti Arthur siirtäen katseensa pois
alaspainuvasta sirosta päästä ja kalpeista kasvoista, joita uusi huoli
alkoi varjostaa.

»Se oli niin jaloa ja todistaa niin hienoa tunnetta, että katson
melkein velvollisuudekseni mainita siitä. Sanoin silloin, että
aion aina kertoa siitä sopivissa tilaisuuksissa, välittämättä
henkilökohtaisesta arkatuntoisuudesta. Toisinaan — niin — toisinaan —
ei ole tarvis peitellä sitä — tiedätte varmaan, mr Clennam, että täällä
olleet toisinaan haluavat lahjoittaa jotakin — pienen muistolahjan
Marshalsean isälle.»

Surullista, kovin surullista oli nähdä, Kuinka tytär äänettömästi
pyytäen laski kätensä isän käsivarrelle ja kuinka hänen pieni ja arka
olentonsa väristen kääntyi poispäin.

»Väliin», jatkoi Marshalsean isä matalalla, pehmeällä äänellä,
kiihtyneenä, tuon tuostakin selvitellen kurkkuaan, »väliin tämä
esiintyy yhdessä, väliin toisessa muodossa, mutta tavallisimmin —
hm — rahana. Ja se on, minun täytyy tunnustaa se, liiankin usein —
hm — tervetullutta. Tämä herra, josta puhun, esittäytyi erittäin
miellyttävällä tavalla, mr Clennam, ja keskusteli sekä erittäin
kohteliaasti että erittäin — hm — ymmärtäväisesti.» Vaikka hän
oli lopettanut illallisensa, haparoi hän koko ajan hermostuneesti
lautastaan veitsellä ja haarukalla, ikäänkuin siinä olisi vielä
ollut jotakin. »Hänen keskustelustaan selvisi, että hän omisti
puutarhan, vaikka hän hienotunteisesti ei aluksi tahtonut mainita
siitä, koska puutarhat eivät ole — hm — saavutettavissani. Mutta se
tuli ilmi sen kautta, että minä ihailin kaunista kurjenpolvikimppua
— se oli totisesti kaunis kurjenpolvikimppu — jonka hän oli tuonut
kasvihuoneestaan. Huomauttaessani sen väriloistosta näytti hän
sen ympärille sidottua paperikaistaletta, johon oli kirjoitettu
'Marshalsean isälle', ja lahjoitti kukkakimpun minulle. Muttei — hm —
siinä kaikki. Hyvästi sanoessaan pyysi hän erityisesti, että puolen
tunnin kuluttua poistaisin paperin kukkakimpun ympäriltä. Minä — tuota
— minä tein niin ja huomasin sen sisältävän — tuota —kaksi guineaa.
Vakuutan, mr Clennam, olen vastaanottanut — hm — monella tavalla
annettuja ja erisuuruisia — hm — muistolahjoja, ja ne ovat aina olleet
— hm — ikävä kyllä — hm — tervetulleita; mutta ei mikään — hm — lahja
ole tuottanut minulle suurempaa mielihyvää kuin tämä.»

Arthur oli juuri aikeissa sanoa sen vähän, mitä hän saattoi sanoa
tällaisesta puheenaiheesta, kun kello alkoi soida jossakin ja kuului
lähestyvien askelten kopinaa. Ovelle ilmestyi nuori mies ja sievä
tyttö, jonka vartalo oli paljon kauniimpi ja kehittyneempi kuin pikku
Dorritin; kasvoiltaan tämä kyllä näytti paljon nuoremmalta, kun sisaret
seisoivat rinnakkain. Molemmat tulijat pysähtyivät ovelle nähdessään
vieraan.

»Mr Clennam, Fanny. Vanhin tyttäreni ja poikani, mr Clennam. Kello on
lähtömerkkinä vierailijoille, ja he ovat tulleet sanomaan hyvää yötä;
mutta kyllä vielä on aikaa, hyvää aikaa. Tytöt, mr Clennam suo kyllä
anteeksi, jos teillä on joitakin talousasioita toimitettavana. Luulen
hänen kyllä tietävän, että minulla on vain yksi huone täällä.»

»Minä pyydän vain puhtaan pukuni Amylta, isä», vastasi toinen tyttö.

»Ja minä vaatteeni», sanoi Tip.

Amy meni vanhan huonekalun ääreen, jonka yläosa oli lipastona ja alaosa
vuoteena, avasi erään laatikon ja otti siitä kaksi pientä kääröä, jotka
hän antoi veljelleen ja sisarelleen. »Ovatko ne paikatut ja siistityt?»
kuuli Clennam sisaren kysyvän, johon Amy vastasi: »Ovat.» Clennam
oli noussut seisomaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen katsellakseen
huonetta. Paljaat seinät olivat maalatut vihreiksi — nähtävästi
taitamattoman käden työtä — ja koristetut muutamilla vähäisillä
kuvilla. Akkunassa oli verhot, lattialla mattoja; siellä oli hyllyjä
ja naulakkoja ja muita mukavuuksia, joita oli kokoontunut vuosien
kuluessa. Huone oli ahdas ja pieni ja köyhästi sisustettu; lisäksi
kamiinan torvi työnsi sisälle savua, niin että sen yläpuolella oleva
peltisuojus oli tarpeeton; kaikesta huolimatta oli huone jatkuvalla
hoidolla ja huolella saatu siistiksi, vieläpä tavallaan kodikkaaksikin
ja mukavaksi.

Koko ajan soi kello, ja setä tahtoi välttämättä lähteä. »Tule pois,
Fanny, tule pois, Fanny», hoki hän, kulunut soitinkotelo kainalossa,
»ovi suljetaan, lapsi; ovi suljetaan!»

Fanny toivotti isälleen hyvää yötä ja liiteli keveästi huoneesta.
Tip oli jo kiivennyt portaita alas. »No, mr Clennam», muistutti setä
katsoen taakseen kompuroidessaan nuorten jäljessä ulos, »ovi suljetaan,
sir, ovi suljetaan!»

Mr Clennamilla oli kaksi tehtävää suoritettavana, ennenkuin saattoi
lähteä; ensiksi tahtoi hän tarjota muistolahjansa Marshalsean isälle
tuottamatta tuskaa hänen tyttärellensä ja toiseksi sanoa tälle lapselle
vaikkapa vain pari sanaa selittääksensä, miksi oli tullut tänne.

»Sallikaa minun», sanoi isä, »saattaa teidät portaita alas». Amy
oli hiipinyt ulos muiden jäljessä, ja he olivat kahden. »Ei millään
muotoa», epäsi vieras kiireisesti. »Pyydän, sallikaa minun» — kili,
kili.

»Mr Clennam», sanoi isä, »olen syvästi, syvästi —» Mutta vieras oli
sulkenut hänen kätensä tukahduttaakseen kilinän ja rientänyt kiireesti
portaita alas.

Hän ei nähnyt pikku Dorritia portaissa eikä pihassa. Viimeiset pari
kolme kävelijää kiirehtivät portille päin, ja hän oli aikeissa seurata
heitä, kun huomasi Amyn sisäänkäytävän viereisen talon ovella. Hän
palasi kiireesti sinne.

»Suokaa anteeksi, että puhuttelen teitä tässä; suokaa anteeksi,
että ensinkään tulin tänne! Seurasin teitä tänä iltana. Tein sen,
koska tahdon koettaa jollakin tavoin palvella teitä ja perhettänne.
Tiedättehän, millainen meidän suhteemme on, äitini ja minun, ja
ymmärrätte, etten ole tahtonut lähestyä teitä hänen talossaan, jotten
tahtomattani tekisi häntä epäluuloiseksi tai suututtaisi häntä tai
järkyttäisi hänen hyvää ajatustaan teistä. Se, mitä näinä lyhyinä
hetkinä olen nähnyt täällä, on suuresti lisännyt harrasta haluani olla
teidän ystävänne. Tuntisin saaneeni korvausta monista pettymyksistä,
jos voisin toivoa saavuttavani teidän luottamuksenne.»

Tyttö näytti ensin pelästyvän, mutta rohkaistui sitä mukaa kuin toinen
puhui.

»Te olette kovin hyvä, sir, ja puhutte vilpittömästi minulle. Mutta
kuitenkin — olisin suonut, ettette olisi seurannut minua tänne.»

Clennam ymmärsi, että hän isänsä tähden oli niin liikutettu sanoessaan
tämän, kunnioitti sitä ja oli vaiti.

»Mrs Clennam on auttanut minua suuresti; en tiedä, mitä olisimme
tehneet, ellei hän olisi antanut minulle työtä; en luule, että on
kaunista palkita häntä olemalla salaperäinen; en voi sanoa muuta tänä
iltana. Olen varma, että tarkoitatte parastamme. Kiitos, kiitos.»

»Antakaa minun vielä kysyä erästä asiaa, ennenkuin lähden. Oletteko
tuntenut äitini jo kauan?»

»Kaksi vuotta, luulen, sir. — Kello on vaiennut.»

»Kuinka opitte ensin tuntemaan hänet? Lähettikö hän noutamaan teitä
täältä?»

»Ei. Hän ei edes tiedä minun asuvan täällä. Meillä, isällä ja minulla,
on ystävä — köyhä työmies, mutta ystävistä parhain — ja minä kirjoitin
haluavani ompelutyötä ja ilmoitin hänen osoitteensa. Ja hän pani
ilmoitukseni muutamiin paikkoihin, joista ei tarvinnut maksaa mitään;
näin mrs Clennam sai tiedon minusta ja lähetti noutamaan minut. Portti
suljetaan, sir!»

Tyttö oli levoton ja hädissään ja mies niin täynnä myötätuntoa häntä
kohtaan ja niin syvästi kiintynyt hänen tarinaansa, joka vähitellen
alkoi selvitä hänelle, että hän tuskin saattoi riistäytyä irti. Mutta
kellon vaikeneminen ja sitä seuraava hiljaisuus vankilassa varoittivat
viipymästä, ja sanottuaan vielä pari kiireistä ystävällistä sanaa jätti
hän tytön, joka hiipi takaisin isänsä luo.

Mutta Clennam oli viipynyt, liian kauan. Sisäportti oli kiinni ja
porttihuone suljettu. Tarhaan koputettuaan hiukan kädellään, jäi hän
seisomaan paikalleen mielessään epämiellyttävä varmuus siitä, että
hänen oli vietettävä yönsä vankilassa; silloin kuuli hän rakkaan äänen,
joka puhutteli häntä.

»Kiinni, vai mitä?» sanoi ääni. »Ette pääse kotiin ennenkuin huomenna.
— Oh, tekö siinä olettekin, mr Clennam?»

Ääni oli Tipin; ja he seisoivat katsellen toisiaan vankilan pihassa,
kun alkoi sataa.

»Olette kiinni nyt», huomautti Tip. »Toisen kerran teidän pitää olla
paremmin varuillanne.»

»Mutta tekin olette jäänyt lukkojen taakse», vastasi Arthur

»Niinpä kai!» sanoi Tip ivallisesti. »Siltä näyttää. Mutta en samalla
tavalla kuin te. Minä kuulun laitokseen, mutta sisareni on sitä mieltä,
ettei sitä milloinkaan saa ilmoittaa isäukolle. Minä puolestani en
käsitä syytä siihen.»

»Voisinkohan minä päästä jonnekin suojaan?» kysyi Arthur. »Mitä minun
olisi tehtävä?»

»Parasta olisi, jos ensiksi saisimme Amyn käsiimme», arveli Tip, jonka
mielestä oli luonnollista lykätä kaikki vaikeudet Amyn ratkaistaviksi.

»Kävelisin mieluummin vaikka koko yön — se ei olisi suurikaan asia —
kuin hankkisin hänelle lisähuolta.»

»Teidän ei tarvitse tehdä sitä, jos tahdotte maksaa vuoteesta. Jos
ette pelkää maksua, niin he kyllä tekevät teille vuoteen ravintolan
pöydälle, tässä tapauksessa. Jos tulette mukaan, saatan teidät sinne.»

Heidän kulkiessaan poikki vilkaisi Arthur ylös äsken jättämänsä huoneen
ikkunaan, jossa hän vielä näki valoa.

»Kyllä sir», selitti Tip, seuraten hänen katsettaan, »tämä on isäukon
ikkuna. Amy istuu vielä jonkun tunnin hänen kanssaan ja lukee hänelle
eilistä lehteä tai jotakin sellaista; ja sitte hän tulee sieltä hiipien
kuin pieni aave ja häviää äänettömänä.»

»En ymmärrä teitä.»

»Isäukko nukkuu huoneessaan ja Amylla on yösija Portinvartijan luona.
Ensimmäinen talo tuolla», selitti Tip osoittaen sisäänkäytävää,
jonne sisar oli poikennut. »Ensimmäisessä talossa hänellä on pieni
ullakkohuone, josta hän maksaa kaksi kertaa niin paljon kuin hänen
tarvitsisi maksaa kaksin verroin paremmasta huoneesta vankilan
ulkopuolella. Mutta hän tahtoo, tyttö rukka, pysytellä isäukon
läheisyydessä yötä päivää.»

He olivat nyt tulleet ravintolaan, joka oli vankilan yläpäässä
ja josta velkavangit juuri olivat lähteneet vietettyään iltaansa
kerhossaan. Alakerta, jossa kerhoa pidettiin, oli juuri kysymyksessä
oleva ravintola; puheenjohtajan istuin, tinakannut, lasit, piiput,
tupakantuhka ja jäsenten jälkeensä jättämä yleinen tuntu ja tuoksu,
kaikki oli yhä siinä kunnossa, johon juhlallinen seura oli lähtiessään
jättänyt sen.

Tottumaton vierailija vankilan ulkopuolelta otaksui tietysti, että
kaikki täällä olivat, vankeja — ravintolanisäntä, tarjoilija,
siivoojatar, palvelijapoika ja kaikki. Hän ei päässyt selville siitä,
oliko asia niin vai ei, mutta kaikki he näyttivät ränsistyneiltä ja
nukkavieruilta. Vastapäisessä huoneessa kauppaa pitävä mies, joka
myös otti herrasmiehiä vuokralaisiksi, tuli auttamaan -vuodetta
tehtäessä. Hän oli aikoinaan ollut räätäli ja pitänyt omia vaunujakin,
kertoi hän. Hän kehui käräjöivänsä velkavankien oikeuksien puolesta
ja hänellä oli epämääräisiä ja häälyviä epäluuloja siitä, että
vankilanjohtaja pidätti rahoja, joiden olisi pitänyt tulla vangeille.
Hän tahtoi uskoa näin ja koetti aina istuttaa vastatulijoihin ja
vieraisiin samaa uskoa tähän varjomaiseen vääryyteen; hän ei kuitenkaan
kuolemakseenkaan olisi voinut selittää, mitä rahoja hän tarkoitti ja
kuinka tällainen epäluulo oli päässyt juurtumaan hänen mieleensä.
Tästä huolimatta oli hän aivan varma siitä, että hänen oma osuutensa
näistä rahoista oli kolme shillingiä yhdeksän pennyä viikossa ja
vankilanjohtaja siis säännöllisesti joka maanantai petkutti häntä, joka
myös oli vankilayhteiskunnan jäsen. Hän tuli auttamaan vuoteen teossa
nähtävästi sitä varten, ettei menettäisi tilaisuutta puhua asiastaan;
kevennettyhän mieltänsä ja ilmoitettuaan (kuten hän arvattavasti aina
teki panematta kuitenkaan uhkaustaan toimeen) aikovansa kirjoittaa
sanomalehtiin asiasta ja paljastaa vankilanjohtajan petkutukset, alkoi
hän keskustella muiden kanssa kaikenlaisista asioista. Seuran puhelun
sävystä selvisi, että he kaikki pitivät maksukyvyttömyyttä ihmisen
normaalitilana ja velkojen maksamista ajoittain puhkeavana sairautena.

Tässä oudossa ympäristössä ja näiden outojen olentojen liikkuessa
hänen edessään katseli Arthur Clennam näitä valmistuksia kuin unessa.
Sillä välin näytteli asioihin aikojen kuluessa tuiki perehtynyt Tip
juhlallisen tyytyväisenä ravintolan mahdollisuuksia, yhteistä keittiön
uunia, joka oli saatu pystyyn vankien kokoamilla varoilla, ja samalla
tavoin hankittua vesikattilaa ja muita mukavuuksia, tähdäten ja pyrkien
siihen johtopäätökseen, että Marshalsea oli terveyden, hyvinvoinnin ja
viisauden tyyssija.

Kahdesta nurkkaan asetetusta pöydästä muodostui vähitellen
hyvänpuoleinen vuode, ja vieras jätettiin Windsor-tuolin,
puheenjohtajan istuimen, viinanhöyryjen, sahajauhojen, piipunsavun ja
sylkyastiain seuraan lepäämään. Kesti kuitenkin kauan, kauan, kauan
ennenkuin lepo lientyi uneksi. Paikan outous, valmistumaton joutuminen
sinne, teljettynä olen tunne, muisto yläkerrassa olevasta huoneesta,
molemmista veljeksistä ja ennen kaikkea arasta, lapsellisesta
olennosta, jonka kasvoilla hän nyt näki monta vuotta kärsityn ravinnon
riittämättömyyden, jopa puutteen leiman, kaikki tämä vei häneltä
unen ja teki hänen mielensä raskaaksi. Valvoessa pyöri painajaisen
tavoin hänen mielessään mietteitä ja kuvitelmia, jotka olivat mitä
kummallisimmassa suhteessa vankilaan, mutta kuitenkin koko ajan
kiertelivät sitä. Oliko vankilassa ruumisarkkuja varalla niitä varten,
jotka mahdollisesti kuolivat siellä; missä ja miten niitä säilytettiin,
minnekä vankilassa kuolleet haudattiin, kuinka ne vietiin sieltä pois,
mitä muodollisuuksia oli otettava huomioon, jos leppymätön velkoja
tahtoi pidättää kuolleen? Mitä vankilasta karkaamiseen tuli, niin mitä
mahdollisuuksia siihen oli? Jos vanki pääsi kiipeämään muurille nuoran
ja koukun avulla, niin miten pääsi hän alas toiselle puolen — saattoiko
hän hypätä jonkun rakennuksen katolle, hiipiä tikapuita alas, livahtaa
jostakin ovesta ulos ja hävitä ihmisjoukkoon? Ja mitähän, jos tuli
pääsisi irti vankilassa nyt hänen maatessaan siinä!

Nämä tahdottomat mielikuvituksen kirmailut olivat kuitenkin vain
kehyksenä hänen edessään olevalle taululle, jossa esiintyi kolme
henkilöä. Hänen isänsä, jonka kuva oli profeetallisesti tummunut ja
jonka silmissä oli sama luja katse kuin kuolemanhetkelläkin; hänen
äitinsä, käsivarsi koholla suojana pojan epäluuloa vastaan; pikku
Dorrit käsi nöyryytetyn isänsä käsivarrella, painunut pää poispäin
käännettynä.

Mitähän jos äidillä oli vanha, hänelle hyvin tunnettu syy osoittaa
ystävällisyyttä tälle köyhälle tytölle! Mitähän jos vanki, joka nyt
nukkui rauhallista unta — suokoon taivas hänelle sitä! — suuren
tuomiopäivän valjetessa johtaisi onnettomuutensa jäljet hänen
äitiinsä! Mitähän jos joku hänen ja isän teko olisi, vaikkapa vain
välillisestikin, ollut syynä siihen, että näiden molempien veljesten
harmaat päät olivat vaipuneet niin alas!

Hänen mieleensä juolahti äkkiä eräs ajatus. Mitähän jos hänen
äitinsä piti tätä pitkää vankeutta täällä ja omaa pitkää vankeuttaan
huoneessaan velkana ja sen kuittauksena! »Myönnän olleeni
myötävaikuttamassa tämän miehen vankeuteen. Olen saanut kärsiä siitä
samalla tavalla. Hän on vanhentunut vankeudessaan, minä omassani. Olen
maksanut velkani.»

Kun kaikki muut ajatukset olivat häipyneet hänen mielestään, piti tämä
sitä yhä vallassaan. Kun hän nukahti, ilmestyi äiti hänen eteensä
rullatuolissaan, torjuen hänet tällä puolustuksella. Kun hän heräsi,
kavahtaen syyttä säikähtyneenä pystyyn, soivat nämä sanat hänen
korvissaan, aivan kuin äiti olisi hitaasti lausunut ne hänen vuoteensa
ääressä herättääkseen hänet: »Hän kuihtuu vankilassaan, minä kuihdun
omassani; armoton oikeus on tuominnut, mitä minä vielä olen velkaa?»




YHDEKSÄS LUKU

Pikku äiti


Päivänvalo ei pitänyt kiirettä vankilan muurin yli kiipeämisellä
eikä ravintolan ikkunasta kurkistamisella, ja tullessaan olisi
se ollut tervetulleempi yksin kuin saderyöppy seuranaan. Mutta
päiväntasausmyrskyt puhalsivat nyt merellä, ja puolueeton lounaistuuli
ei lennossaan laiminlyönyt ahdasta Marshalseaakaan. Ulvoessaan Pyhän
Yrjön kirkon tapuleissa ja kieputellessaan naapuriston savuhattuja teki
se pienen mutkan tuhauttaakseen Southwarkin savua vankilaan; savua
tunkeutui uuninpiippuihin ja oli tukehduttaa ne muutamat aamunvirkut
vankilanasukkaat, jotka silloin jo sytyttelivät takkavalkeitaan.

Arthur Clennamilla ei olisi ollut halua viipyä vuoteessaan, vaikka
tämä olisi ollut yksityisemmässäkin ja rauhallisemmassa paikassa ja
vaikkeivät häntä olisi häirinneet kaikenlaiset aamuaskareet, kuten
lieden puhdistaminen edellisen päivän tulen jäljiltä, tämänpäiväisen
tulen sytyttäminen yhteiskunnan kattilan alle; tämän spartalaisen
astian täyttäminen vedellä kaivolla, kokoushuoneen lakaisu ja
sahajauhoittaminen ja muut sellaiset valmistukset. Hän oli sydämellisen
iloinen nähdessään päivän koittavan, vaikka olikin nukkunut
vain vähäsen, ja lähti ulos kohta, kun saattoi erottaa esineitä
ympäristössään, ja käveli pihassa kaksi pitkää tuntia, ennenkuin portti
avattiin.

Muurit olivat niin lähekkäin ja rajut pilvet kiitivät niin nopeasti
niiden ylitse, että hän oli tuntevinaan alkavaa meritautia
katsellessaan myrskyiselle taivaalle. Sade, jonka tuulenpuuskat
painoivat vinoon, vihmoi sitä päärakennuksen sivua, jossa hän oli
viettänyt yönsä, mutta jätti kapean, kuivan käytävän sen muurin
kupeelle, jossa hän käveli edestakaisin oljenkorsien, rikkojen ja
paperien, pumpulta lirisevien likaisten purojen ja edellisen päivän
vihannesjätteiden keskellä. Näky oli mahdollisimman kurja.

Eikä sen elähdyttämiseksi näkynyt vilahdustakaan siitä pikku olennosta,
joka oli saattanut hänet tänne. Ehkäpä hän hiipi omasta ovestaan
ulos ja isän ovesta sisään juuri silloin, kun odottaja oli kääntynyt
molemmista poispäin; hän ei nähnyt tytöstä vilahdustakaan. Veljelle
taas oli aamu vielä liian aikainen; joka oli nähnyt hänet kerran, oli
nähnyt kylliksi tietääksensä, että hän oli laiska nousemaan vaikkapa
kuinka likaiselta yövuoteelta tahansa, niin että Arthur Clennam
astellessaan edestakaisin ja odotellessaan portin avaamista mietiskeli
enemmän tulevaisuuden kuin nykyhetken varalle keinoja jatkaaksensa
huomioitaan.

Viimein avautui porttihuoneen ovi, ja vartija, joka suoritti rappusilla
aamukampaustaan, oli valmis päästämään hänet ulos. Iloinen vapautuksen
tunne sydämessään Clennam meni porttihuoneen läpi ja joutui pienelle
ulkopihalle, jossa edellisenä päivänä oli puhutellut veljeä.

Siellä oli jo joukko ihmisiä pyrkimässä sisään; heitä ei ollut
vaikea tuntea vankilan epämääräisiksi sananviejiksi, välikäsiksi ja
asiantoimittajiksi. Muutamat olivat vetelehtineet sateessa odotellen
portin avaamista, toiset, jotka olivat paremmin laskeneet tuloaikansa,
saapuivat nyt paikalle ja pääsivät sisään tuoden mukanaan kosteita
vaaleanruskeita paperipusseja maustekauppiaalta, leipiä, voikimpaleita,
munia, maitoa ja muuta sellaista. Kannattipa todella katsella
näitä kurjien kurjia palvelijoita, näitä velkaantuneiden köyhiä,
velkaantuneita apulaisia. Ei edes lumppukaupassa saanut nähdä niin
kuluneita takkeja ja housuja, niin likaisia hameita ja huiveja, niin
kuhmuisia lakkeja ja hattuja, sellaisia saappaita ja kenkiä, sellaisia
sateensuojia ja kävelykeppejä. Kaikilla oli yllään vain toisten miesten
ja naisten vaatehylkyjä; ne oli kokoonpantu muiden yksilöllisyyden
tilkuista ja paikoista, vailla omaa räätälinluomaa luonnetta ja
olemusta. He liikkuivatkin kuin eri rotuun kuuluvat. Omalla erikoisella
äreällä tavallaan livahtivat he kulman taakse, ikäänkuin ikuisesti
olisivat menossa panttilainausliikkeeseen. He yskivätkin kuten ihmiset,
jotka ovat tottuneet jäämään unohtuneina seisomaan portaisiin ja
vetoisiin käytäviin odottamaan vastausta haalistuneella musteella
tuherrettuihin kirjoituksiin, jotka tuottivat vastaanottajilleen
suurta päänvaivaa eikä mitään tyydytystä. Kun he katsoivat vieraaseen
ohi kulkiessaan, tekivät he sen lainaapyytävin silmin — nälkäisin,
terävin, tutkivin, aprikoiden kuinka myöntyväinen asianomainen olisi
velkojana ja olisiko hän mahdollisesti taipuvainen antamaan pienen
almun. Ammattikerjääminen taivutti heidän kumaraiset hartiansa,
tärisytti heidän tutisevia sääriään, napitti, parsi, paikkasi ja kursi
heidän vaatteensa, kulutti heidän napinreikänsä, pisti esiin heidän
puvustaan likaisina pieninä narunpätkinä ja huokui heidän suustaan
alkoholinhajuisina hengähdyksinä.

Clennamin yhä seistessä pihassa menivät nämä ihmiset hänen ohitsensa,
ja muudan kääntyi kysymään, voisiko hän palvella häntä jollakin
tavoin; silloin hänen mieleensä juolahti, että hän voisi puhutella
pikku Dorritia vielä kerran, ennenkuin menisi tiehensä. Tyttö oli ehkä
tointunut ensi hämmästyksestään ja saattaisi puhua vapaammin hänen
kanssansa. Hän kysyi tältä veljeskunnan jäseneltä (jolla oli kädessään
kaksi suolaista silliä sekä leipä ja kainalossaan kiilloitusharja),
voisiko jostakin läheltä saada kupillisen kahvia. Epämääräinen antoi
rohkaisevia tietoja ja saattoi hänet kivenheiton päähän kadun varrella
olevaan kahvilaan.

»Tunnetteko miss Dorritin?» kysyi uusi asiakas.

Epämääräinen tunsi kaksikin miss Dorritia; toinen oli syntynyt
vankilassa. — Hänestäkö oli puhe? Vai hänestä? Epämääräinen oli
tuntenut hänet jo monta vuotta. Mitä toiseen miss Dorritiin tuli niin
asui epämääräinen samassa talossa kuin hän ja hänen setänsä.

Tämä tieto muutti asiakkaan puolivalmiin päätöksen jäädä kahvilaan
odottamaan, että epämääräinen ilmoittaisi Dorritin tulleen kadulle.
Hän antoi nyt epämääräiselle toimeksi ilmoittaa pikku Dorritille,
että hänen isänsä eilisiltainen vieras pyysi saada kunnian puhutella,
häntä hänen setänsä asunnossa; samasta lähteestä sai hän tietää talon
tarkan osoitteen; setä asui aivan lähellä; maksettuaan epämääräiselle
puolikruunusen ja päästettyään hänet menemään, virkistäytyi Clennam
kiireesti kahvilassa ja riensi klarinetinsoittajan asunnolle.

Talossa oli niin monta asuntoa, että ovenpieli näytti olevan yhtä
täynnä kellonripoja kuin tuomiokirkon urut rekisterinappuloita.
Epätietoisena siitä, mikä oli klarinettinappula, seisoi hän aprikoiden
asiaa, kun eräästä ikkunasta lensi höyhenkorkki hänen hatulleen. Hän
huomasi silloin, että ikkunassa oli kaihdin ja siinä kirjoitus Mr
Cripplesin opisto ja toisella rivillä Iltaopetusta; kaihtimen takaa
näkyi pieni kalpea poika voileipä toisessa kädessä, höyhenkorkki-maila
toisessa. Ikkunaan ylettyi kadulta ja Clennam kurkisti kaihtimen yli,
antoi höyhenkorkin takaisin ja kysyi asiaansa.

»Dorrit?» toisti kalpea poikanen (joka oli itse nuori herra Cripples).
»Mr Dorrit? Kolmas kello, yksi soitto.»

Mr Cripplesin oppilaat näyttivät pitäneen katuovea kirjoitusvihkonaan:
niin täyteen se oli töhritty lyijykynällä. Usein esiintyvä yhdistelmä
»vanha Dorrit» ja »likainen Dick» todisti mr Cripplesin oppilailla
olevan henkilökohtaisia tarkoituksia. Clennamilla oli runsaasti aikaa
huomioiden tekoon, ennenkuin ovi avautui; ukko parka avasi sen itse.

»Kas!» sanoi hän hitaasti muistaen Arthurin. »Te olitte viime yön
telkien takana.»

»Niin olin, mr Dorrit. Toivon pian tapaavani veljentyttärenne täällä.»

»Vai niin!» virkkoi hän mietiskellen. »Veljeni tietämättä. Aivan niin.
Tahdotteko tulla ylös odottamaan häntä.»

»Kiitos, kyllä.»

Kääntyen itse yhtä vitkaan kuin hän mielessään käänteli kuulemaansa ja
sanottavaansa nousi ukko edellä ahtaita, portaita ylös. Talo oli kovin
umpinainen ja siellä oli epäterveellinen haju. Pienet porrasikkunat
olivat toisten yhtä epäterveellisten talojen ikkunoihin päin; näistä
pisti ulos riukuja ja naruja, joissa riippui rumia liinavaatteita;
näytti siltä kuin asukkaat olisivat onkineet vaatteita ja saaneet
koukkuunsa niin kelvotonta saalista, ettei siitä kannattanut välittää.
He tulivat takapihan puoliseen ullakkohuoneeseen; ilma oli painostavaa,
lattialla seisoi äskettäin ja niin suurella kiireellä kokoonsysätty
vuode, että peitot ikäänkuin kiehuivat yli ja pitivät kantta koholla,
ja keikkuvalla pöydällä oli keskeneräinen kahden hengen aamiainen,
kahvia ja paahdettua leipää, kaikki hujan hajan heiteltynä.

Huoneessa ei ollut ketään. Ukko, hetken mietittyään, jupisi
itsekseen, että Fanny kai oli juossut tiehensä, ja meni viereiseen
huoneeseen tuomaan hänet takaisin. Vieras huomasi, että tyttö piteli
ovea sisästäpäin, ja kuuli hänen kiivaasti huudahtavan: »Älä avaa,
tyhmyri!» kun setä koetti avata ovea; samalla näki hän sukkia ja
naisvaatteita virumassa huoneessa, josta päätti nuoren neidin vielä
olevan puolipukeissa. Setä, joka ei näkynyt pääsevän minkäänlaiseen
päätökseen, laahusti takaisin, istui tuoliinsa ja alkoi lämmitellä
käsiään tulen ääressä. Ei siksi, että olisi ollut kylmä tai että hän
olisi ollut selvästi tietoinen siitä, oliko kylmä vai lämmin.

»Mitä ajattelitte veljestäni, sir?» kysyi hän, huomattuaan vähitellen
mitä teki, tauoten siitä ja kurottautuen ottamaan klarinettikotelonsa
uuninreunalta.

»Olin iloinen», vastasi Arthur jotakuinkin ymmällä, sillä hänen
ajatuksensa askartelivat läsnäolevassa veljessä, »olin iloinen
nähdessäni hänet terveenä ja reippaana».

»Hm!» mutisi vanhus. »Niin, niin, niin, niin, niin!»

Arthur tuumaili, mitä ukko mahdollisesti, aikoi tehdä
klarinettikotelolla. Ei kerrassaan mitään. Hän huomasi ajoissa, ettei
se ollutkaan hänen pieni nuuskapussinsa (sekin oli uuninreunalla),
pani kotelon takaisin, otti sen asemesta nuuskaa ja lohduttautui
vetämällä siitä siemauksen nenäänsä. Hän oli yhtä heikko, huono ja
hidas nuuskaamisessa kuin kaikessa muussakin; vain vienoja nautinnon
värähdyksiä näkyi silmäkulmien ja suupielten poloisissa kuluneissa
hermoissa.

»Amy, mr Clennam. Mitä arvelette hänestä?»

»Kaikki, mitä olen nähnyt ja ajatellut hänestä, on vaikuttanut syvästi
minuun.»

»Veljeni olisi ollut hukassa ilman Amya», virkkoi vanhus. »Kaikki
olisimme olleet hukassa ilman Amya. Hän on hyvin hyvä tyttö, tämä Amy.
Hän tekee velvollisuutensa.»

Arthur oli kuulevinaan tässä kiittelyssä samanlaisen tavanomaisuuden
sävyn kuin isänkin puheessa edellisenä iltana, ja se herätti hänen
sydämessään vastustusta ja suuttumuksen tunteen. He eivät kitsastelleet
kiitollisuudessaan eivätkä olleet välinpitämättömiä siitä, mitä hän
teki heidän hyväkseen; mutta he olivat veltosti tottuneet häneen
samoin kuin kaikkeen muuhunkin asemassaan. Hän otaksui, että vaikka
heillä joka päivä oli tilaisuus verrata häntä erääseen toiseen ja
itseensä, he kuitenkin katsoivat hänen vain täyttävän määrätyn
paikkansa pitäen hänen suhdettansa heihin ja käytöstänsä heitä kohtaan
yhtä luonnollisesti hänelle kuuluvana kuin hänen oma nimensä tai
ikänsä. Hän otaksui, etteivät he käsittäneet hänen kohonneen vankilan
piiriä ylemmäs, vaan pitivät häntä siihen kuuluvana, arvelivat hänen
epämääräisesti täyttävän sen, mitä heillä oli oikeus vaatia, eikä
mitään muuta.

Hänen setänsä jatkoi aamiaistaan, mutusteli kahviin kastettua
paahtoleipäänsä ja oli aivan unohtanut vieraansa, kun kolmas kello soi.
Se oli Amy, sanoi hän, ja meni alas päästämään hänet sisälle, jättäen
vieraansa odottamaan mielessään yhtä elävä kuva hänen tuhruisista
käsistään, likavakoisista kasvoistaan ja ränsistyneestä olemuksestaan
kuin jos hän yhä olisi istunut tuolissaan.

Amy tuli hänen jäljessään yllään tavallinen yksinkertainen pukunsa
ja yhtä arkana käytökseltään kuin aina. Hänen huulensa olivat hiukan
raollaan, ikäänkuin sydän olisi sykkinyt tavallista nopeammin.

»Mr Clennam, Amy», selitti setä, »on odottanut sinua täällä jonkun
aikaa».

»Rohkenin lähettää pyytämään teitä tänne.»

»Minä sain kyllä sanan, sir.»

»Menettekö äitini luo tänään? Ette kai, tavallinen aikanne on jo ohi.»

»En tänään, sir. Minua ei tarvita siellä tänään.»

»Sallitteko minun seurata teitä vähän matkaa sinnepäin, mihin olette
menossa. Voin silloin puhutella teitä matkalla ja vältän siten
viivyttämästä teitä ja viipymästä itse täällä häiritsemässä setäänne.»

Tyttö näytti olevan hämillään, mutta vastasi »kyllä». Clennam
teeskenteli unohtaneensa, mihin oli pannut kävelykeppinsä antaaksensa
Amylle aikaa korjata vuodetta, vastata sisarensa kärsimättömään
koputukseen ja kuiskata jotakin sedälleen. Sitte hän löysi keppinsä,
ja he menivät portaita alas, Amy edellä, Clennam perässä, jolla välin
setä seisoi portaiden yläpäässä ja luultavasti oli unhottanut heidät jo
ennen, kuin he olivat päässeet alakertaan.

Mr Cripplesin oppilaat lakkasivat aamuhuvituksestaan, mukiloimasta
toisiaan laukuilla ja kirjoilla, ja tuijottivat kaikilla mahdollisilla
silmillään vierasta, joka oli käynyt katsomassa Likaista Dickiä.
He jaksoivat kestää merkillisen näyn houkutuksen siksi, kunnes
salaperäinen vieras oli turvallisen matkan päässä; mutta silloin
puhkesivat he ulvomaan, heittelivät kiviä ja pyörivät villissä
pilkkatanssissa, haudaten kaikella kunnialla rauhanpiipun niin
rajuin menoin, että jos mr Cripples olisi ollut maantierosvosakin
tatuoitu päällikkö, olisivat he tuskin voineet tehdä paremmin oikeutta
kasvatukselleen.

Kesken tätä kunnianosoitusta tarjosi mr Arthur Clennam käsivartensa
pikku Dorritille, ja pikku Dorrit tarttui siihen. »Mennäänkö Iron
Bridgen kautta?» kysyi hän; »siellä olemme kauempana kadun melusta».
Pikku Dorrit vastasi »kyllä» ja uskalsi nyt toivoa, ettei hän »panisi
pahakseen» mr Cripplesin poikien käytöstä, sillä hän oli itsekin
saanut kasvatuksensa, sen verran kuin hänellä oli sitä, mr Cripplesin
iltakoulussa. Clennam vastasi mielellään ja täydestä sydämestään
antavansa anteeksi mr Cripplesin pojille. Näin mr Cripples tietämättään
lievensi heidän välistänsä juhlallisuutta ja saattoi heidät
luonnollisella tavalla lähemmäksi toisiaan paremmin kuin Beau Nash
olisi voinut, jos he olisivat eläneet hänen kultaisella ajallaan ja
hän olisi sitä tarkoitusta varten astunut alas kuusivaljakon vetämistä
vaunuistaan.

Ilma oli yhä ruma ja kadut kurjan rapakkoiset, muttei kuitenkaan
satanut heidän kävellessään Iron Bridgelle. Pikku Dorrit näytti
niin nuorelta Clennamin silmissä, että hän toisin hetkin huomasi
miettivänsä, eikö olisi parasta puhutella häntä kuin lasta. Ehkä hän
itse näytti sensijaan vanhalta tytön silmissä.

»Olen pahoillani, että teille sattui niin ikävästi eilen illalla, sir,
että jäitte telkien taakse. Se oli kovin pahasti.»

Se ei merkinnyt mitään, vastasi toinen. Hän oli saanut oikein hyvän
vuoteen.

»Niin kai!» sanoi tyttö vilkkaasti; »luulen, että ravintolassa on
erinomaisia vuoteita». Clennam huomasi, että ravintola hänen silmissään
oli uhkea hotelli ja että sen maine oli hänelle kallis.

»Luulen, että hinnat siellä ovat hyvin korkeat», sanoi pikku Dorrit,
»mutta isäni on kertonut, että siellä tarjotaan hyviä päivällisiä. Ja
viiniä», lisäsi hän arasti.

»Oletteko milloinkaan ollut siellä?»

»Enhän toki! Keittiössä vain, noutamassa kuumaa vettä.»

Kummallista ajatella ihmistä, joka on kasvanut ja ylennyt suuresti
ihaillen ja kunnioittaen tämän ensiluokkaisen laitoksen, Marshalsean
hotellin, ylellisyyksiä!

»Kysyin teiltä eilen illalla», virkkoi Clennam, »miten olette
tutustunut äitiini. Olitteko kuullut mainittavan hänen nimeään,
ennenkuin hän lähetti noutamaan teitä?»

»En, sir.»

»Luuletteko isänne kuulleen sitä?»

»En, sir.»

Tyttö nosti silmänsä, ja heidän katseensa yhtyivät (hän pelästyi
tätä kohtausta ja kääntyi taas pois), mutta Clennam oli nähnyt hänen
katseessaan niin suurta ihmetystä, että huomasi tarpeelliseksi sanoa:

»Minulla on syy, jonka tähden kyselen tätä, vaikka en voi selittää
sitä; mutta ette saa millään muotoa luulla sitä senluontoiseksi,
että se tuottaisi teille vähintäkään levottomuutta tai tuskaa. Aivan
päinvastoin. Ja te luulette, ettei nimi Clennam ole ollut isällenne
tuttu minään hänen elämänsä kautena?»

»Niin, sir.»

Clennam arvasi äänestä, että tyttö katsoi häneen taas noin huulet
raollaan, ja tuijotti sentähden vain eteensä, jottei uudelleen
saattaisi häntä hämilleen ja hänen sydäntään kiivaammin sykkimään.

Näin he tulivat Iron Bridgelle, joka tuntui melkein maalaisen
rauhalliselta katuhälinän jälkeen. Tuuli puhalsi rajusti,
sadekuurot pyyhälsivät heidän ohitsensa, kuohuttaen kadun ja
käytävän vesilätäköitä ja ajaen ne virtaan. Pilvet kiitivät kilpaa
lyijynkarvaisella taivaalla, savu ja sumu syöksyivät niiden perässä,
tumma virta juoksi väkevänä ja rajuna samaan suuntaan. Pikku Dorrit
näytti maailman pienimmältä, hiljaisimmalta ja heikoimmalta olennolta.

»Antakaa minun hankkia teille vaunut», pyysi Arthur Clennam ja oli
vähällä lisätä: »lapsi parka!»

Mutta tyttö kieltäytyi kiireisesti vakuuttaen, että hänelle oli
yhdentekevää satoiko vai paistoi; hän oli tottunut liikkumaan ulkona
kaikilla ilmoilla. Arthur tiesi niin olevan ja tunsi sydämessään vielä
syvempää sääliä ajatellessaan rinnallaan kulkevaa hentoa olentoa
iltaisin rientämässä kosteita, pimeitä, meluisia katuja sellaiseen
kotiin.

»Te puhuttelitte minua niin ystävällisesti eilen illalla, sir, ja
kuulin perästäpäin, että olitte ollut niin antelias isälle, että minun
täytyi noudattaa pyyntöänne, vaikkapa vain tullakseni kiittämään teitä,
varsinkin kun tahdoin välttämättä sanoa teille —» Hän epäröi ja vapisi
ja kyyneleitä kihosi hänen silmiinsä, mutta ne eivät vierineet alas.

»Sanoa minulle —?»

» — sanoa toivovani, ettette käsitä isääni väärin. Älkää tuomitko
häntä niinkuin tuomitsisitte muita, vankilan ulkopuolella eläviä. Hän
on ollut niin kauan siellä! En ole milloinkaan nähnyt häntä vankilan
ulkopuolella, mutta ymmärrän, että hänen on täytynyt muuttua joissakin
suhteissa näinä vuosina.»

»Uskokaa minua, etten milloinkaan arvioitse häntä kohtuuttomasti tai
tylysti.»

»Ei silti», jatkoi tyttö ylpeämmin, nähtävästi aavistaen että
mahdollisesti näyttäisi siltä kuin hän pettäisi isänsä, »ei silti, että
hänen tarvitsisi millään tavalla hävetä puolestaan tai että minulla
olisi syytä hävetä hänen tähtensä. Häntä on vain ymmärrettävä. Soisin
vain, että muistettaisiin, millaista hänen elämänsä on ollut. Kaikki,
mitä hän sanoi, oli totta. Kaikki on tapahtunut niinkuin hän kertoi
sen. Häntä pidetään suuressa arvossa. Jokainen sinne tulija tahtoo
mielellään tutustua häneen. Häntä suositaan enemmän kuin ketään muuta.
Häntä kunnioitetaan enemmän kuin vankilan johtajaakin.»

Jos ylpeys saattaa olla viatonta, niin se oli sitä tässä tapauksessa,
kun pikku Dorrit ylpeili isästään.

»Usein on sanottu, että hänen käytöksensä on todellisen herrasmiehen
oikea esikuva. En ole nähnyt kenenkään siellä käyttäytyvän niinkuin
hän ja häntä pidetään kaikkia muita etevämpänä. Hänelle annetaan
lahjoja aivan yhtä paljon tästä syystä kuin siitä, että hän on niiden
tarpeessa. Häntä ei voi moittia köyhyydestä, rakasta isäraukkaa. Kukapa
rikastuisi istuessaan vankilassa neljännesvuosisadan!»

Millainen rakkaus soikaan hänen sanoissaan, millainen sääli ilmeni
hänen tukahdutetuissa kyynelissään, kuinka suuri uskollinen sielu
asuikaan hänessä ja kuinka tosi olikaan valo, joka ympäröi isää
valheloistolla!

»Jos olen pitänyt parhaana salata, missä kotini on, en ole tehnyt sitä
siksi, että häpeäisin isäni puolesta. Jumala varjelkoon siitä! Enkä
edes häpeä paikankaan tähden niin suuresti kuin ehkä saattaisi luulla.
Ihmiset eivät ole pahoja, vaikka joutuvatkin sinne. Olen tuntenut monta
hyvää, ahkeraa kunniallista ihmistä, jotka epäonnistumisen tähden on
lähetetty sinne. He ovat melkein aina hyväntahtoisia toisiaan kohtaan
Ja olisin todella kiittämätön, jos unohtaisin, että olen viettänyt
monta rauhallista, rattoisaa hetkeä siellä, että minulla pienenä
ollessani oli siellä erittäin hyvä ystävä, joka oli hyvin kiintynyt
minuun, että siellä olen saanut opetusta, tehnyt työtä ja nukkunut yöni
makeasti. Olisi mielestäni miltei raukkamaista ja julmaa, ellen tämän
jälkeen hiukan pitäisi vankilasta.»

Hän oli keventänyt uskollista, täyttä sydäntänsä ja virkkoi nyt ujosti,
kohottaen pyytävästi silmänsä uuden ystävänsä puoleen: »En aikonut
sanoa näin paljoa enkä ole kuin kerran, ennen puhunut tästä. Mutta
näin ehkä ymmärrätte meidät paremmin kuin eilen illalla. Sanoin eilen,
etten olisi suonut teidän seuraavan minua, sir. Nyt en enää pahoittele
sitä, ellette luulisi — oikeastaan olen siitä mielissänikin, ellen
ole puhunut niin sekavasti, että — että te tuskin käsitätte, mitä
tarkoitan; pelkään todella tehneeni niin.»

Clennam vakuutti totuudenmukaisesti, ettei asia ollut niin, ja asettuen
Amyn ja kirpeän tuulen ja sateen väliin koetti suojella häntä parhaansa
mukaan.

»Ehkä sallitte minun nyt kysellä hiukan enemmän isästänne?» pyysi hän.
»Onko hänellä monta velkojaa?»

»Voi, koko joukko.»

»Tarkoitan sellaisia velkojia, jotka tahtovat pitää häntä vankilassa?»

»Kyllä, koko joukko.»

»Voitteko sanoa saan epäilemättä tietää asian muualtakin, ellette voi
kuka heistä on vaikutusvaltaisin?»

Dorrit sanoi, hetken mietittyään, kuulleensa kauan sitten erästä
mr Tite Barnaclea mainittavan hyvin mahtavaksi mieheksi. Hän oli
asiamies, johtokunnanjäsen tai uskottu mies tai »jotain sellaista».
Hän asui Grosvenor Squaressa, luuli hän, tai aivan sen läheisyydessä.
Hän oli virkamies — hänellä oli korkea virka verukevirastossa.
Amy oli jo lapsena saanut kammottavan käsityksen tämän pelottavan
Grosvenor Squaressa tai sen läheisyydessä asuvan mr Tite Barnaclen
ja verukeviraston mahtavuudesta, niin että melkein lyyhistyi kokoon
mainitessaankin häntä.

»En pahenna asiaa», ajatteli Arthur, »jos käyn mr Tite Barnaclen
puheilla».

Tämä ajatus ei tullut hänen mieleensä niin hiljaa, ettei pikku Dorritin
tarkka vaisto olisi huomannut sitä. »Ah!» sanoi hän pudistaen päätänsä,
kasvoillaan elämänikäinen hiljainen toivottomuus. »Monet ovat joskus
luulleet voivansa vapauttaa isäni mutta te ette aavista, kuinka
toivotonta se on.»

Hän unohti arkuutensa hetkeksi vilpittömästi varoittaessaan Arthuria
vajonneesta hylystä, jonka tämä uneksi voivansa nostaa päivänvaloon,
ja katsoi häneen silmin, jotka yhdessä kärsivällisten kasvojen, hennon
vartalon, yksinkertaisen puvun ja sateen ja tuulen kanssa eivät
suinkaan järkyttäneet Clennamin päätöstä auttaa häntä.

»Vaikka se onnistuisikin», sanoi hän — »eikä se voi nyt onnistua — niin
missä isä voisi elää ja millä? Olen usein ajatellut, että jos sellainen
muutos tapahtuisi, olisi se kaikkea muuta kuin onneksi hänelle nyt.
Ihmiset eivät ajattelisi hänestä mm hyvää vankilan ulkopuolella kuin
sen sisäpuolella. Häntä ei kohdeltaisi siellä niin jalomielisesti
kuin vankilassa. Eikä hän itse sopisi elämään siellä niin hyvin kuin
vankilassa.»

Tätä sanoessaan hän ensi kerran oli kykenemätön estämään kyyneleitä
tipahtamasta; ja pienet laihat kädet, joita Clennam oli katsellut
niiden ahertaessa työssä, vapisivat puristautuessaan yhteen.

»Hänelle koituisi uusi huoli siitä, että minä ansaitsen hiukan rahaa
ja että Fanny ansaitsee hiukan rahaa. Hän on, katsokaas, niin levoton
meidän tähtemme, tuntien itsensä avuttomaksi siellä telkien takana.
Sellainen hyvä, hyvä isä!»

Clennam antoi pienen tunteenpurkauksen mennä ohi, ennenkuin puhui
mitään. Pian se olikin ohi. Amy ei ohut tottunut ajattelemaan itseään
eikä vaivaamaan ketään mielenliikutuksillaan. Toinen oli katsellut
kaupungin kattoryhmiä ja savupiippuja, joiden välissä savu vyöryi
raskaana, mastojen sekasotkua joella ja tapulien sekasotkua joen
rannoilla, mikä kaikki sulautui yhteen myrskyisessä usmassa; ja pikku
Dorrit oli taas pian yhtä rauhallinen kuin istuessaan neula kädessä mrs
Clennamin talossa.

»Olisitteko iloinen, jos saisitte veljenne vapaaksi?»

»Oi, hyvin, hyvin iloinen, sir!»

»Hyvä, toivokaamme, että onnistumme edes hänen suhteensa. Kerroitte
eilen itsellänne olevan ystävän.»

Hänen nimensä oli Plornish, kertoi pikku Dorrit.

Entä missä Plornish asui? Hän asui Bleeding Heart Yardissa. Hän oli
vain rappari, kertoi pikku Dorrit varoittaakseen Clennamia odottamasta
Plornishilta liikaa yhteiskunnalliseen asemaan nähden. Hän asui
Bleeding Heart Yardin viimeisessä talossa, ja hänen nimensä oli pienen
katuoven yllä.

Arthur pani muistiin osoitteen ja antoi Amylle omansa. Hän oli nyt
saanut tehdyksi kaikki, mitä oli aikonut tällä kertaa, ja tahtoi vain
erota tytöstä tietäen, että tämä luotti häneen, ja saada häneltä
jonkunlaisen lupauksen, että hän säilyttäisi tämän luottamuksensa.

»Siinä on yksi ystävä!» sanoi Arthur kohottaen taskukirjaansa. »Kun nyt
saatan teidät takaisin — menettehän takaisin?»

»Menen suoraa päätä kotiin.»

»Kun nyt saatan teidät takaisin», sana koti särähti hänen korvaansa,
»niin pyydän teitä vakuuttamaan itsellenne, että teillä on toinenkin
ystävä. En tee lupauksia enkä sano muuta.»

»Olette hyvin hyvä minulle, sir. En tarvitsekaan mitään lupauksia.»

He kävelivät takaisin kurjia, likaisia katuja pitkin pienten vaivaisten
kauppapuotien ohitse, köyhien korttelissa vilisevien likaisten
kaupustelijoiden töykkiessä heitä. Koko matkalla ei tarjoutunut mitään
miellyttävää yhdellekään viidestä aistimesta. Tämä ei kuitenkaan
Clennamin silmissä ollut mikään arkipäiväinen kävely tavallisessa
sateessa, liassa ja melussa, kun hänellä oli rinnallaan tämä pieni,
hento, huolellinen olento. Kuinka nuorelta tyttö näytti hänestä ja
kuinka vanha hän oli tytön silmissä ja millainen salaisuus he olivat
toinen toisellensa nyt, kun heidän kohtalojensa langat alkoivat kiertyä
toisiinsa, se ei kuulu tähän. Clennam ajatteli häntä syntyneenä ja
kasvaneena näiden näkyjen keskellä, jotka olivat hänelle kyllä tuttuja,
mutta joihin hän ei oikeastaan kuulunut ja joiden ohi hän nyt väristen
kulki; hän ajatteli tytön pitkäaikaista tuttavuutta elämän varjopuolten
kanssa ja hänen viattomuuttansa, hänen pitkäaikaista huolenpitoansa
muista ja nuoruuttaan ja lapsellista ulkomuotoaan.

He olivat päässeet High Streetille, jonka varrella vankila oli, kun
joku huusi: »Pikku äiti, pikku äiti!» Dorrit pysähtyi katsoen taaksensa
ja näki oudon, kiihtyneen olennon juoksevan heitä kohden (yhä huutaen
»pikku äiti») ja lankeavan, jolloin hänen ison perunakoppansa sisältö
vieri rapakkoon.

»Voi, Maggy», huudahti Dorrit, »millainen kömpelö lapsi oletkaan!»

Maggy ei ollut loukkautunut, vaan kömpi heti pystyyn ja alkoi sitte
poimia perunoita, jossa työssä sekä Dorrit että Arthur Clennam
auttoivat häntä. Maggy poimi vain muutamia perunoita ja suuren määrän
rapakkoa, mutta kaikki perunat löytyivät ja pistettiin koriin. Sitte
Maggy hankasi rapakkoisia kasvojaan huivillaan ja paljasti ne puhtauden
perikuvana Clennamin nähtäviksi.

Hän oli noin kahdeksankolmatta-vuotias, isoluinen, leveäkasvoinen,
jalat ja kädet isot, silmät suuret, mutta hiuksia puuttui. Hänen suuret
silmänsä olivat kirkkaat ja melkein värittömät eivätkä näyttäneet
olevan herkkiä valolle, vaan pysyvän oudosti liikkumatta. Hänen
kasvoillaan oli sama tarkasti kuunteleva ilme kuin sokeilla; mutta
hän ei ollut sokea, sillä hänellä oli yksi jotenkin käyttökelpoinen
silmä. Hänen kasvonsa eivät olleet erikoisen rumat, vaikkapa se vain
oli hänen hymynsä ansio; tämä hymy oli ystävällinen ja miellyttäväkin
itsessään, mutta kävi säälittäväksi sentähden, että se aina asui hänen
kasvoillaan. Paljaan päänsä peittona hänellä oli iso valkoinen myssy,
jonka hämäränväriset hetaleet alituisesti huiskivat hänen ympärillään;
myssyn takia ei hänen vanha musta hattunsa pysynyt paikoillaan päässä,
vaan roikkui niskassa kuin mustalaisen vauva. Vain rihkamakauppiaista
kokoonpantu tutkijakunta olisi voinut määritellä, mitä muita aineksia,
hänen pukuparkaansa kuului; mutta se muistutti suuresti meriruohoa,
jossa paikka paikoin näkyi jättiläiskokoinen teelehti. Hartiahuivi
varsinkin oli kuin pitkäaikaisesti liotettu teelehti.

Arthur Clennam katsoi Dorritiin kasvoillaan ilme, joka sanoi: »Saanko
kysyä, kuka tämä on?» Dorrit, jonka kättä Maggy, yhä nimitellen häntä
pikku äidiksi, oli alkanut hyväillä, vastasi sanoin. He seisoivat nyt
porttikäytävässä, jonne enin osa perunoita oli vierinyt.

»Tämä on Maggy, sir.»

»Maggy, sir», toisti esitetty henkilö. »Pikku äiti!»

»Hän on vanhan hoitajani tyttärentytär —» sanoi Dorrit.
»Tyttärentytär», toisti Maggy.

»Hoitajani on jo kauan ollut kuolleena. Maggy, kuinka vanha olet?»

»Kymmenen, äiti», ilmoitti Maggy.

»Ette aavista, kuinka kiltti hän on, sir», sanoi Dorrit äärettömän
hellästi.

»Kiltti hän on», kertasi Maggy, erinomaisen ilmeikkäästi siirtäen
asemosanan tarkoittamaan pikku äitiään.

»Ja kuinka taitava hän on», jatkoi Dorrit. »Hän osaa toimitella
asioita yhtä hyvin kuin kuka tahansa.» Maggy nauroi. »Ja on yhtä
luotettava kuin Englannin pankki.» Maggy nauroi. »Hän ansaitsee itse
kokonaan toimeentulonsa. Kokonaan, sir!» kertoi Dorrit matalammalla ja
voitonriemuisella äänellä. »Oikein totta!»

»Millainen hänen tarinansa on?» kysyi Clennam.

»Ajatteles, Maggy!» sanoi Dorrit tarttuen Maggyn suuriin käsiin ja
läiskytellen niitä vastakkain. »Tuhansien peninkulmien takaa tuleva
herrasmies tahtoo tietää sinun tarinasi!»

»_Minun_ tarinani?» huudahti Maggy. »Pikku äiti.»

»Hän tarkoittaa minua», selitti Dorrit hiukan hämillään; »hän on hyvin
kiintynyt minuun. Hänen vanha isoäitinsä ei ollut niin hyvä hänelle
kuin olisi pitänyt; tokko olikaan, Maggy?» Maggy pudisti päätänsä,
muodosti vasemmasta kourastaan juoma-astian, josta ryyppäsi, ja sanoi:
»Viinaa.» Sitte hän piiskasi kuviteltua lasta ja selitti: »Luudanvarsia
ja hiilihankoja.»

»Kun Maggy oli kymmenvuotias», kertoi Dorrit katsellen puhuessaan
Maggya, »oli hänellä vaikea kuumetauti, sir, eikä hän sen jälkeen ole
kasvanut kymmentä vuotta vanhemmaksi».

»Kymmentä vuotta vanhemmaksi», kertasi Maggy, nyökäyttäen päätänsä.
»Mutta kuinka kaunis sairaala! Niin hauskaa siellä oli, eikö ollutkin?
Oi kuinka kaunista siellä oli! Se oli taivaallinen paikka!»

»Häntä ei ennen ollut milloinkaan kohdeltu ystävällisesti, sir.»
Dorrit kääntyi hetkeksi Arthurin puoleen ja puhui hiljaa. »Siksi hän
alituisesti muistelee sitä aikaa.»

»Millaisia vuoteita siellä oli!» huudahti Maggy. »Millaista limonaadia
ja millaisia appelsiineja! Ja kuinka herkullista lihalientä ja viiniä!
Sellaisia kananpoikia! Oi, kyllä se oli ihana paikka ja siellä oli hyvä
olla!»

»Ja Maggy jäi sinne niin kauaksi kuin vain voi», jatkoi Dorrit entiseen
tapaansa, Maggynkin kuullessa kertoen kuin lapsen tarinaa, »ja kun hän
ei enää voinut jäädä sinne, tuli hän sieltä pois. Sitten, koska hän ei
voinut milloinkaan tulla kymmentä vuotta vanhemmaksi, vaikka eläisi
kuinka kauan —»

»Vaikka eläisi kuinka kauan», kertasi Maggy.

»Ja koska hän oli kovin heikko, niin heikko, että kun hän alkoi nauraa,
ei hän voinut lopettaa — mikä oli kovin surullista —»

(Maggy muuttui äkkiä hyvin totiseksi.)

»— ei hänen isoäitinsä tiennyt mitä tehdä hänelle ja oli muutamia
vuosia hänelle hyvin paha. Vihdoin alkoi Maggy vähitellen koettaa
parantaa itseään ja muuttui hyvin huomaavaiseksi ja hyvin ahkeraksi; ja
vähitellen sallittiin hänen tulla ja mennä niin usein kuin itse tahtoi
ja hän sai kylliksi työtä elättääkseen itsensä, ja niin hän tekeekin.
Ja tällainen», lopetti pikku Dorrit, läiskytellen taas Maggyn suuria
käsiä vastakkain, »tällainen on Maggyn tarina, jonka Maggy itsekin
tietää».

Ah! Arthur olisi kyllä tiennyt, mitä siitä vielä puuttui, vaikkei hän
milloinkaan olisi kuullut sanoja »pikku äiti», vaikkei olisikaan nähnyt
Maggyn hyväilevän pientä, laihaa kättä, vaikkei olisikaan huomannut —
värittömiin silmiin kohonneita kyyneleitä tai kuullut nyyhkytystä, joka
tukahdutti kömpelön naurun. Likainen porttikäytävä, jossa tuuli vinkui
ja sade ropisi ja rapakkoinen perunakori odotti uutta kuperkeikkaa tai
päästäkseen Maggyn käsivarrelle kiikkumaan, ei milloinkaan tuntunut
siltä vastenmieliseltä luolalta, mikä se oikeastaan oli, kun hän
muisteli sitä tässä valossa. Ei milloinkaan, ei milloinkaan!

He olivat aivan lähellä päämääräänsä ja tulivat nyt ulos
porttikäytävästä kulkeakseen matkansa viimeisen taipaleen. Maggy ei
tyytynyt vähempään kuin että he poikkesivat tieltänsä ja pysähtyivät
erään maustekaupan ikkunan eteen, jotta hän saisi näyttää taitoaan.
Hän osasi omalla tavallaan lukea, mainitsi isot numerot hintalipuista,
enimmäkseen oikein. Hän tavaili myöskin (tässä hänen menestyksensä
ehdottomasti oli voiton puolella erehdysten rinnalla) erilaisia
ihmisystävällisiä suositteluja, kuten: Koetelkaa meidän sekoitustamme,
Koetelkaa mustaa perheteetämme, Koetelkaa meidän oranssituoksuista
mustaa teetämme, ja kilpailuhaasteita varsinkin kukkaisteelajeille sekä
varoituksia yleisölle käyttämästä arvottomia liikkeitä ja ostamasta
väärennettyä tavaraa. Kun Clennam huomasi, kuinka mielihyvä punersi
Dorritin kasvoja Maggyn osuessa oikeaan, tunsi hän, että tuuli ja sade
ennemmin väsyisivät raivoamasta kuin hän kyllästyisi seisomaan siinä ja
pitämään maustekaupan ikkunaa lukuhuoneenaan.

Viimein saapuivat he vankilan ulkopihalle, ja hän sanoi hyvästi pikku
Dorritille. Pieneltä tämä aina oli näyttänyt, mutta tuntui nyt entistä
hennommalta astuessaan Marshalsean porttihuoneeseen, pikku äiti ison
lapsensa seuraamana. Häkin ovi avautui, ja kun pieni, vankeudessa
kasvanut lintu oli kesynä pyrähtänyt sisään, näki Clennam sen
sulkeutuvan taas, ja silloin hän lähti.




KYMMENES LUKU

Sisältää koko hallitsemistaidon


Verukevirasto oli (mikä on jokaiselle sanomattakin selvää) hallituksen
tärkein osasto. Ei minkään laatuista julkista asiaa voitu milloinkaan
ratkaista ilman verukeviraston vahvistusta. Sen sormi oli mukana
pienintä julkista piirakkaa ja isointa julkista kakkua leivottaessa.
Oli yhtä mahdotonta suorittaa yksinkertaisinta laillista tekoa
kuin ehkäistä selvintä vääryyttä ilman verukeviraston nimenomaista
valtuutusta. Jos uusi räjähdyttämishanke olisi keksitty puoli
tuntia ennen tulilangan sytyttämistä, ei kenelläkään olisi ollut
oikeutta pelastaa parlamenttia, ennenkuin verukevirasto olisi pitänyt
tusinan istuntoja ja saanut kokoon puoli tynnyrillistä pöytäkirjoja,
useita säkillisiä julkisia asiakirjoja sekä perhearkistollisen
kieliopillisesti virheellistä kirjeenvaihtoa.

Tämä kunniakas laitos oli ollut alusta pitäen mukana, kun
valtiomiehille ensiksi selvisi valtion hallitsemisen vaikean taidon
ainoa ylevä periaate. Se oli ensimmäisenä alkanut tutkia tätä loistavaa
keksintöä ja antanut sen säteilevän vaikutuksen tunkea läpi koko
virallisen toimintansa. Olipa mikä asia hyvänsä suoritettava, niin
verukevirasto oli aina ennen muita selvillä siitä — _kuinka se ei ollut
tehtävä_.

Tämä hieno käsityskyky ynnä tahdikkuus, jolla se aina kävi asiaan
käsiksi, ja nerous, jolla se ajoi sitä, oli kohottanut verukeviraston
kaikkien muiden virastojen yläpuolelle; ja yleinen tila oli muodostunut
sellaiseksi — kuin se oli.

Totta on, että »kuinka ei ollut tehtävä» oli kaikkien verukevirastoon
kuuluvien osastojen ja ammattipolirikkojen tärkeänä tutkimuksen
esineenä ja päämääränä. Totta on, että jokainen uusi pääministeri ja
jokainen uusi hallitus, joka oli päässyt valtaan kannattamalla jotakin
määrättyä, välttämättä aikaansaatavaa parannusta, oli tuskin ryhtynyt
toimeensa, kun jo ponnisti kaikki kykynsä osoittaaksensa, kuinka se
ei ollut tehtävä. Totta on, että heti kun yleiset vaalit olivat ohi,
jokainen tappiolle joutunut mies, joka vaalipaikalla oli kiihkoillut
siitä, ettei sitä ollut tehty, ja syytteen uhalla tiedustellut
vastapuolueen arvoisan herra ehdokkaan ystäviltä, miksei sitä ollut
tehty, ja vaatinut sitä tehtäväksi ja luvannut omasta puolestaan,
että se tulisi tehdyksi, alkoi mietiskellä, kuinka sitä ei olisi
tehtävä. Totta on, että parlamentin molempien huoneiden neuvottelut
koko istuntokauden ajan johdonmukaisesti pyrkivät pitkäpiimäiseen
harkintaan, kuinka se ei tulisi tehdyksi. Totta on, että tällaisen
istuntokauden alkajaisissa kuninkaallinen puhe todellisuudessa sanoi
näin: »Loordit ja herrat, teillä on huomattava työmäärä edessänne
ja suvainnette vetäytyä kukin neuvotteluhuoneeseenne keskustelemaan
siitä, kuinka se ei tulisi tehdyksi.» Totta on, että kuninkaallinen
puhe tällaisen istuntokauden päättäjäisissä todellisuudessa sanoi näin:
»Loordit ja herrat, olette monen työkuormaisen kuukauden kuluessa
uskollisesti ja isänmaallisesti harkinneet, kuinka ei olisi tehtävä, ja
olette päässeet selville siitä; ja toivottaen kaitselmuksen siunausta
sadonkorjuulle (luonnolliselle, ei poliittiselle) lasken teidät nyt
lomalle.» Kaikki tämä on totta, mutta verukevirasto meni vielä paljon
pitemmälle.

Sillä verukevirasto toimi koneellisesti joka päivä pitäen liikkeessä
tätä ihmeellistä, kaikkeen pätevää valtionhoidon ratasta, jonka
nimeksi sopii Kuinka — ei — ole — tehtävä. Se näet hyökkäsi jokaisen
tietämättömän valtionpalvelijan kimppuun, joka oli aikeissa tehdä
jotakin tai näytti olevan vähimmässäkin vaarassa joutua jonkun
odottamattoman tapahtuman sattuessa tekemään sen, ja pommitti
häntä pöytäkirjalla, virkakirjelmällä tai toimintaohjeilla, jotka
sammuttivat hänen intonsa. Juuri tämä verukeviraston käyttökelpoisuus
oli vähitellen saattanut sen tekemisiin kaiken ja kaikkien kanssa.
Mekaanikot, luonnonfilosofit, sotilaat, merimiehet, anomuksentekijät,
ihmiset, jotka tahtoivat välttää vääryyttä, ihmiset, jotka tahtoivat
korjata vääryyttä, keinottelijat, keinottelijain uhrit, sellaiset,
jotka eivät saaneet palkintoa kunnostaan, ja sellaiset, jotka eivät
saaneet rangaistusta kunnottomuudestaan, kaikki he erotuksetta
työnnettiin verukeviraston vihreän veran alle.

Lukematon joukko ihmisiä hävisi verukevirastoon. He olivat
onnettomia, vääryyttä kärsineitä tai sellaisia, jotka olivat tehneet
yleishyödyllisiä suunnitelmia (heidän olisi ollut parempi kärsiä
vääryyttä heti vain kuin käyttää tätä katkeraa, varmasti onnettomuutta
vaikuttavaa englantilaista lääkettä) ja verkkaisen vitkaan ja tuskia
tuntien onnellisesti läpäisseet muut virastot; näissä heitä oli
kohdeltu säännöksi tulleella tavalla, toisissa haukuttu, toisissa
viekkaudella voitettu, toisissa väistetty ja vältetty; ja viimein he
olivat joutuneet verukevirastoon eivätkä enää milloinkaan nähneet
päivänvaloa. Heitä pohdittiin komiteoissa, sihteerit tekivät heistä
pöytäkirjoja, asiamiehet jaarittelivat heistä ja kirjurit merkitsivät
heidät luetteloihinsa, vertailivat ja numeroivat, ja niin he hävisivät
olemattomiin. Lyhyesti, kaikki maan asiat kulkivat verukeviraston läpi;
lukuunottamatta niitä, jotka eivät milloinkaan läpäisseet sitä, ja
niiden luku oli loputon.

Toisinaan ärtyneet henget ahdistivat verukevirastoa. Toisinaan
nostettiin siitä kysymys parlamentissa ja kansanvillitsijät, joilla oli
niin alhainen ja typerä käsitys, että hallituksen ainoana pyrkimyksenä
muka oli saada jotakin tehdyksi, tekivät tai uhkasivat tehdä esityksiä
siitä parlamentissa. Silloin ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa
herrasmies, jonka osaston tehtäväksi verukeviraston puolustaminen
kulloinkin osui, pisti appelsiinin taskuunsa ja varustautui tuimaan
otteluun asiasta. Hän saapui alahuoneeseen, iski kätensä pöytään ja
kohtasi arvoisan moittijan kasvoista kasvoihin. Sitte puolustajalla oli
tapana ilmoittaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että verukevirasto
ei ollut ainoastaan täysin moitteeton tässä asiassa, vaan oli
kiitettäväkin, vieläpä pilviin saakka ylistettävä tässä asiassa.
Lisäksi oli hänellä tapana sanoa tälle arvoisalle herrasmiehelle,
että vaikka verukevirasto aina oli oikeassa ja täysin oikeassa, ei se
milloinkaan ollut niin oikeassa kuin tässä asiassa. Vielä oli hänellä
tapana huomauttaa tälle arvoisalle herrasmiehelle, että olisi ollut
hänelle enemmän kunniaksi, enemmän ansioksi, todistanut suurempaa
älyä, suurempaa tahdikkuutta, enemmän kaikkia kuluneiden lauseparsien
sanakirjassa lueteltuja hyveitä, jos hän olisi jättänyt verukeviraston
rauhaan eikä ensinkään puuttunut tähän asiaan. Sitten oli hänellä
tapana toisella silmällä tarkata verukeviraston palveluksessa olevaa
neuvojaa eli päähänpänttääjää, joka istui aidakkeen alapuolella,
ja nujertaa vastustajansa, tuo arvoisa herrasmies, esittämällä
verukeviraston kertomukset asiasta. Ja vaikka aina kävi joko niin, että
verukevirastolla ei ollut mitään sanottavaa ja se sanoi sen tai että
sillä oli jotakin sanottavaa, mutta ylhäinen loordi tai hyvin arvoisa
herrasmies erehtyi toisesta puolesta ja unohti toisen puolen, niin
sittekin verukevirasto joka kerta äänestettiin syyttömäksi nöyrästi
mukautuvan enemmistön avulla.

Pitkällisen, tämänluontoisen toimintansa kautta oli verukevirastosta
muodostunut sellainen valtiomiesten kasvatuslaitos, että muutamia
juhlallisia loordeja pidettiin suorastaan yliluonnollisen taitavina
asioiden ajajina vain sentähden, että he verukevirastoa johtaen olivat
toteuttaneet sen periaatetta, kuinka ei ole tehtävä. Tämän temppelin
alemman papiston ja virkamiehistön kesken oli tästä seurauksena, että
he kaikki, nuorinta juoksupoikaa myöten, olivat jakautuneet kahteen
luokkaan ja joko uskoivat verukevirastoon kuin jumalaiseen laitokseen,
jolla oli ehdoton oikeus tehdä mitä ikinä mieli, tahi johtuivat
täydelliseen uskottomuuteen ja pitivät sitä huutavana häpeänä.

Barnaclen perhe oli jonkun aikaa ollut apuna verukeviraston
hoitamisessa. Tite Barnaclen haara katsoi kyllä yleensä itsellään
olevan erikoisoikeudet tällä alalla ja pani pahakseen, jos joku muu
perhe pyrki vaikutusvaltaan. Barnaclet olivat hyvin ylhäistä ja hyvin
laajaa sukua. Heitä oli siroteltuna kaikkiin julkisiin virastoihin, ja
heillä oli hallussaan kaikenlaatuisia valtion toimia. Joko oli isänmaa
suuressa kiitollisuudenvelassa Barnacleille tai Barnaclet olivat
suuressa kiitollisuudenvelassa isänmaalle. Sitä ei kuitenkaan ollut
vielä lopullisesti ratkaistu; Barnaclet olivat siitä toista, isänmaa
taas toista mieltä.

Se mr Tite Barnacle, joka puheenaolevaan aikaan tavallisesti opasti
verukeviraston päämiestä ja pani hänelle sanat suuhun, silloin kun
tämän ylhäisen tai hyvin arvoisan miehen asema kävi hieman epävarmaksi
siitä syystä, että joku maankiertäjä oli hyökännyt hänen kimppuunsa
jonkun sanomalehden palstoilla, tämä mr Tite Barnacle saattoi enemmän
ylpeillä ylhäisestä suvustaan kuin rahoista. Barnacle-sukuun kuuluvana
oli hänellä tosin virkansa, mikä oli kylläkin hyvä, ja Barnacle-sukuun
kuuluvana oli hän tietysti sijoittanut poikansa, Barnacle nuoremman,
virastoon. Mutta hän oli nainut eräästä Stiltstalking-suvun haarasta,
joka niinikään oli saanut osakseen enemmän ylhäistä verta kuin
kiinteätä tai irtainta omaisuutta, ja tästä avioliitosta oli syntynyt
Barnacle nuorempi ja kolme nuorta neitiä. Barnacle nuoremman, nuorten
neitien, mrs Tite Barnaclen, o.s. Stiltstalkingin, ja hänen omien
ylimyksellisten tarpeittensa tähden tuntuivat neljännesten väliajat
mr Tite Barnaclen mielestä ison joukon pitemmiltä kuin olisi ollut
suotavaa; tämän pulan laski hän aina isänmaan kitsauden syyksi.

Mr Arthur Clennam kävi eräänä päivänä verukevirastossa viidennen
kerran pyrkimässä mr Barnaclen puheille; edellisillä kerroilla
oli hän odottanut mainittua herraa vuoron perään eteishallissa,
ikkunakomerossa, odotushuoneessa ja tulenkestävässä käytävässä, jossa
virasto tuntui säilyttävän ilmanvetoansa. Tällä kertaa mr Barnacle ei,
kuten edellisillä, ollut kiinni viraston ylhäisen ihmejohtajan luona,
vaan oli poissa. Mr Clennam ohjattiin kuitenkin Barnacle nuoremman luo,
joka pienempänä tähtenä vielä näkyi viraston taivaalla.

Clennam ilmoitti haluavansa neuvotella Barnacle nuoremman kanssa
ja tapasi nuoren herran lämmittelemässä pohkeitaan isällisen
lieden ääressä ja nojaamassa selkärankaansa uunia vasten. Huone
oli hauska, kauniisti kalustettu ylempään viralliseen tyyliin,
ja poissaolevan Barnaclen johtivat komeasti mieleen paksu matto,
nahalla päällystetty pulpetti, jonka ääressä sopi istua, nahalla
päällystetty pulpetti, jonka ääressä sopi seistä, suunnaton nojatuoli,
liesimatto, tulenvarjostin, korkeat paperipakat, sähkösanomalokerot,
joista puikotti esille pieniä paperiliuskoja kuin lääkepulloista tai
takavarikoidun talon ovilta, huoneessa vallitseva nahan ja mahonkipuun
haju ja yleinen hämmentävä, kuinka — se — ei — ole — tehtävä —
periaatteen painama leima.

Läsnäoleva Barnacle, joka piti kädessään mr Clennamin korttia, oli
hyvin nuoren näköinen ja hänellä oli untuvaisimmat pienet viikset,
mitä kenties milloinkaan on nähty. Hänen kaljuilla poskillaan oli
untuvainen häivä, niin että hän näytti vasta sulkansa saavalta
linnunpoikaselta, ja osaaottava katsoja olisi ymmärtänyt, että ellei
hän olisi lämmitellyt pohkeitaan, olisi hän kuollut viluun. Hänellä
riippui kaulassa hieno silmälasi, mutta ikävä kyllä hänellä oli niin
laakea silmäkuoppa ja niin veltot, pienet silmäluomet, ettei lasi
pysynyt kiinni, kun hän nosti sen silmälleen, vaan vierähti kilahtaen
liivinnappeja vasten, mikä harmitti häntä kovin.

»Ah niin, katsokaas! Isäni ei ole täällä eikä tule tänne enää tänään»,
sanoi Barnacle nuorempi. »Voisinko minä tehdä jotakin tässä asiassa?»

(Helskis! Silmälasi putosi. Barnacle nuorempi aivan pelästyi ja hapuili
lasia, muttei löytänyt sitä.)

»Olette kovin ystävällinen», sanoi Arthur Clennam. »Mutta tahtoisin
kuitenkin tavata mr Barnaclea.»

»Mutta kuulkaas! Ettehän ole saanut mitään määräystä», sanoi Barnacle
nuorempi.

(Nyt hän taas oli löytänyt silmälasin ja asetteli sitä silmäkulmaansa.)

»En», vastasi Arthur Clennam. »Sellaisen juuri tahdonkin saada.»

»Mutta, kuulkaas! Onko asianne valtiollista laatua?» kysyi Barnacle
nuorempi.

(Helskis! Silmälasi putosi taas. Barnacle nuorempi oli niin kiintynyt
sen etsimiseen, ettei mr Clennam katsonut kannattavan vastata.)

»Onko», kysyi Barnacle nuorempi ottaen huomioon vieraansa ruskettuneet
kasvot, »onko kysymys — tonniluvusta — tai sentapaisesta?»

(Pysähtyen kuulemaan vastausta avasi hän kädellään oikean silmänsä ja
pisti lasin silmäkulmaan niin kiivaasti, että silmästä alkoi vuotaa
vettä virtanaan.)

»Ei», vastasi Arthur, »ei ole kysymys tonniluvusta».

»No, kuulkaas, onko asianne yksityisluontoinen?»

»En voi sanoa varmasti. Se koskee erästä mr Dorritia.»

»Kuulkaas, minäpä sanon teille. Teidän olisi parasta käydä meidän
kotonamme. Kaksikymmentä neljä Mews Street, Grosvenor Square. Isäni
on saanut lievän leinikohtauksen, jonka tähden hänen on pysyteltävä
kotona.»'

(Ymmällä olevan nuoren Barnaclen lasilla varustettu silmä oli
nähtävästi tulemaisillaan sokeaksi, mutta hän ei kehdannut enää
korjailla kiusallisia laitteitaan.)

»Kiitoksia. Lähden sinne nyt. Hyvästi.» Nuori Barnacle näytti
neuvottomalta, ikäänkuin ei olisi odottanutkaan hänen lähtevän.

»Onko aivan varmaa», kysyi Barnacle nuorempi toisen ollessa jo ovella,
»ettei asia koske tonnilukua?» Hän ei näkynyt tahtovan luopua muka
sukkelasti keksimästään otaksumasta.

»Aivan varmaa.»

Näin vakuuttaen ja miettien, mitä olisi tapahtunut, jos hänen asiansa
olisi koskenut tonnilukua, lähti mr Clennam jatkamaan tiedustelujaan.

Mews Street, Grosvenor Square, ei ollut itse Grosvenor Square,
mutta aivan lähellä sitä. Se oli hirveä, pieni katu; sen varrella
oli ikkunattomia muureja, talleja, lantakasoja, parvekkeellisia
ajurintaloja, joissa asuvat ajurinperheet intohimoisesti kuivailivat
vaatteita ja koristivat ikkunalautansa pienoiskokoisilla
kääntöporteilla. Tämän hienon korttelin päänuohooja asui Mews Streetin
umpikujapäässä, ja samassa kulmauksessa sijaitsi muudan kauppapuoti,
jossa kävi vilkas liike aikaisin aamulla ja iltahämärässä ja josta
ostettiin viinipulloja ja paistinrasvaa. Usein saattoi nähdä joukon
työkaluja nojallaan Mews Streetin elotonta muuria vasten, sillä välin
kun työkalujen omistajat jossakin söivät päivällistä, ja naapuriston
koirat pitivät kokouksiaan samoissa nurkissa. Mews Streetin alkupäässä
oli kuitenkin pari kolme pientä ummehtunutta taloa, joista maksettiin
suunnattomia vuokria, koska ne asemaltaan olivat hienon kaupunginosan
kurjia kuokkavieraita; ja jos joskus joku näistä pelottavan pienistä
häkeistä oli vuokrattavana (mikä harvoin sattui, sillä ne olivat kovin
haluttuja), niin talon isännöitsijä ilmoitti siitä kehuen sitä hienoksi
herrasasunnoksi, joka sijaitsi ylhäisimmän ylhäisön kaupunginosassa.

Ellei hieno herrasasunto juuri näissä ahtaissa rajoissa olisi ollut
olennaisen tärkeä Barnaclein verelle, olisi tämä vaatelias perhe hyvin
voinut valita itselleen jonkun toisen, sanokaamme, kymmenestätuhannesta
talosta, jotka tarjosivat viisikymmenkertaisen mukavuuden,
vuokran kolmanneksesta. Näin ollen mr Barnacle, huomaten hienon,
herrasasuntonsa äärimmäisen sopimattomaksi ja äärimmäisen kalliiksi,
laski isänmaan palvelijana aina syyn isänmaan niskoille ja toi sen
esiin lisäesimerkkinä kruunun kitsaudesta.

Arthur Clennam tuli ahtaalle pienelle talolle, jonka julkisivu oli
huojuva ja kallellaan, ikkunat pienet ja himmeät, edessä oleva kosteata
liivintaskua muistuttava pihamaa pieni ja pimeä; tämä oli numero
kaksikymmentäneljä, Mews Street, Grosvenor Square. Hajuaistiin vaikutti
talo kuin pullollinen väkevästi tislattua tallintuoksua; ja kun lakeija
avasi oven, tuntui hän ottavan tulpan pullon suulta.

Lakeija oli samassa suhteessa Grosvenor Squaren lakeijoihin kuin talo
Grosvenor Squaren taloihin. Hän oli erinomainen lajiaan, mutta hänen
lajinsa oli kolmannen ja neljännen luokan. Hänen loistonsa ei ollut
vapaata likaisuudesta, ja hänen sekä ulkomuotonsa että älynsä olivat
kärsineet hänen ruokasäiliönsä umpinaisuudesta. Harmaan velttouden
leima olemuksessaan hän otti tulpan pullon suulta työntäen pullon mr
Clennamin nenän eteen.

»Tehkää hyvin ja antakaa tämä kortti mr Tite Barnaclelle ja sanokaa,
että olen juuri käynyt nuoremman mr Barnaclen puheilla ja että hän
neuvoi minua tulemaan tänne.»

Lakeija (jonka taskujen käänteillä oli niin monta isoa Barnaclein
sukumerkillä koristettua nappia, kuin hän olisi ollut perheen
aarrearkku ja kantanut muassaan nappiensa takana kaikkia talon
pöytähopeita ja jalokiviä) tarkasti ensin korttia mietiskellen ja
sanoi sitten: »Käykää sisään.» Kehoituksen noudattamisessa vaadittiin
jonkun verran älyä, jottei sysännyt auki eteisen sisäovea eikä
myöskään sisäisen hajamielisyyden ja ulkonaisen pimeyden tähden
romahtanut keittiön portaita alas. Vieras pääsi kuitenkin onnellisesti
kynnysmatolle.

Vielä kerran lakeija kehoitti: »Käykää sisään», ja vieras seurasi
häntä. Sisemmältä ovella tuntui kuin olisi otettu tulppa toisen
pullon suulta. Sen huomattiin olevan täynnä keskitettyä ruokatavaraa,
ruokasäiliöihanasta puristettua mehustetta. Ahtaassa käytävässä
sattui ensin pieni välikohtaus, kun lakeija luottavasti avaten
kurjan ruokahuoneen oven huomasikin hämmästyen, että siellä oli
joku, ja peräytti hämillään vieraan, joka sitte suljettiin pieneen
takahuoneeseen odottamaan, että hänet ilmoitettaisiin. Siellä hänellä
oli tilaisuus virkistäytyä molempien pullojen tuoksulla samalla kertaa,
katsellessaan ikkunasta kolmen jalan päässä olevaa matalaa, ikkunatonta
takaseinää ja miettiessään, kuinka suuri kuolevaisuusmäärä mahtoi
olla Barnaclein keskuudessa, jotka omasta vapaasta lakeijamaisesta
tahdostaan asuivat tällaisissa hökkeleissä.

Mr Barnacle suostui ottamaan hänet puheilleen. Tahtoiko hän nousta
yläkertaan? Hän tahtoi ja hän nousi, ja vastaanottohuoneessa hän tapasi
itse mr Barnaclen, sääri nostettuna sohvalle, kuinka — ei — ole —
tehtävä — periaatteen ilmeisenä perikuvana ja edustajana.

Mr Barnacle oli sen paremman ajan lapsia, jolloin isänmaa ei
ollut niin kitsas eikä verukevirasto niin liikatyön rasittama.
Hän kiersi valkoisen kaulaliinan monin kerroin kaulaansa samoin
kuin kiersi paperia ja sidenauhaa monin kerroin isänmaan kaulaan.
Hänen kalvosimensa ja kauluksensa olivat valtavat; hänen äänensä ja
käytöksensä oli valtava. Hänellä oli mahtavat kellonperät ja niissä
kimpullinen sinettejä, takki rasittavan korkealle napitettu, liivit
niinikään rasittavan korkealle napitettu, rypyttömät housut ja kankeat
kengät. Hän oli kaikin puolin komea, mahtava, valtava ja jäykkä. Hän
näytti koko elämänsä ajan joka päivä istuneen sir Thomas Lawrencen
edessä maalattavana.

»Mr Clennam?» sanoi mr Barnacle. »Istukaa.»

Mr Clennam istui.

»Olette käynyt kysymässä minua, sanotaan», lausui mr Barnacle,
»verukevirastossa». Hän venytti tätä sanaa, niinkuin siinä olisi ollut
noin kaksikymmentäviisi tavua.

»Olen rohjennut tehdä niin.»

Mr Barnacle taivutti nyt juhlallisesti päätänsä ikäänkuin sanoakseen:
»En tahdo kieltää, että se todistaa rohkeutta; rohkaiskaa edelleen
mieltänne ja ilmoittakaa asianne.»

»Sallikaa minun huomauttaa, että olen oleskellut useita vuosia
Kiinassa, että olen täysin vieras täällä kotimaassa ja ettei minulla
ole minkäänlaista henkilökohtaista vaikutinta tai itsekästä tarkoitusta
tiedustellessani asioita, joista pulmakseni olen tullut luoksenne.»

Mr Barnacle naputteli sormillaan pöytään ja ikäänkuin istuen
maalattavana uuden ja oudon taiteilijan edessä näytti sanovan
vieraalleen: »Olisin kiitollinen, jos suvaitsisitte maalata minut tämä
arvokas ilme kasvoillani.»

»Olen tavannut Marshalsean vankilassa velkavangin, nimeltä Dorrit,
joka on ollut siellä jo monta vuotta. Tahtoisin päästä selville hänen
sekavista asioistaan saadakseni tietää, eikö olisi mahdollista näin
pitkän ajan kuluttua parantaa hänen onnetonta asemaansa. Minulle on
mainittu mr Tite Barnaclen nimi edustamassa erittäin vaikutusvaltaista
osakasta hänen velkojiensa joukossa. Ovatko saamani tiedot oikeat?»

Verukeviraston periaatteisiin kuului, ettei missään asiassa milloinkaan
ole annettava suoraa vastausta, ja sentähden mr Barnacle vastasi:
»Mahdollisesti.»

»Sallikaa kysyä, kruununko puolesta vai yksityisenä henkilönä.»

»Verukevirasto, sir», vastasi mr Barnacle, »on saattanut määrätä
— mahdollisesti — en voi sanoa varmasti — että joitakin valtion
vaatimuksia on valvottava jonkun liikkeen tai yhtiön vararikossa, johon
mainittu henkilö ehkä kuuluu. Se lienee julkisen käsittelyn kuluessa
alistettu verukeviraston mietittäväksi. Virasto lienee määrännyt
laadittavaksi tai vahvistanut pöytäkirjan, jossa tällainen päätös on
tehty.»

»Otaksun siis, että asia on niin.»

»Verukevirasto», jatkoi mr Tite Barnacle, »ei vastaa kenenkään
otaksumista».

»Sallikaa minun kysyä, kuinka voisin saada virallisen tiedon asian
todellisesta tilasta.»

»Kuka hyvänsä — yleisöstä» — mr Barnacle mainitsi tämän epäilyttävän
yhtymän vastahakoisesti, kuten luonnollisen vihollisensa ainakin
— »on oikeutettu lähettämään hakemuksen verukevirastolle. Mitä
muodollisuuksia tässä on otettava huomioon, sen saa selville
tiedustelemalla asianomaiselta osastolta.»

»Mikä on asianomainen osasto?»

»Minun täytyy», vastasi mr Barnacle ja soitti, »kehoittaa teitä
kääntymään osaston itsensä puoleen saamaan muodollisen vastauksen
kysymykseenne».

»Anteeksi, että mainitsen —»

»Virasto on avoinna — yleisölle» — mr Barnacle pysähtyi aina tämän
julkeamerkityksisen sanan kohdalla — »jos yleisö lähestyy sitä
noudattaen virallisia muotoja; ellei — yleisö noudata virallisia
muotoja, saa — yleisö syyttää itseään».

Mr Barnacle kumarsi hänelle vakavasti, loukattuna ylimyksenä,
loukattuna virkamiehenä ja loukattuna herrasasunnon isäntänä;
mr Clennam vastasi tähän kolminkertaista loukkausta ilmaisevaan
kumarrukseen, ja veltto lakeija saattoi hänet Mews Streetille.

Päästyään näin pitkälle päätti hän, harjoittautuakseen kestävyydessä,
palata verukevirastoon ja koettaa, mitä tietoja sieltä mahdollisesti
lähtisi. Niin hän palasi verukevirastoon ja lähetti vielä kerran
korttinsa Barnacle nuoremmalle vahtimestarin mukana, joka pani kovin
pahakseen, että hän tuli takaisin, ja joka söi perunasuttua ja
paistinkastiketta eteisen lieden edessä olevan varjostimen takana.

Hänet saatettiin taas Barnacle nuoremman luokse, ja hän tapasi tämän
nuoren herran lämmittelemässä tällä kertaa polviansa ja haukottelemassa
aikansa kuluksi odotellessaan, että kello tulisi neljä.

»No! Kuulkaas! Te vaivaatte meitä oikein hitonlaisesti», tervehti
Barnacle nuorempi, katsahtaen olkansa yli vieraaseen.

»Tahdon tietää —»

»Kuulkaas. Älkää tulkokaan tänne sanoen, että tahdotte tietää jotakin»,
oikaisi Barnacle nuorempi häntä, kääntyen ympäri ja sovitellen lasia
silmäänsä.

»Tahdon tarkkaan tietää», intti Arthur Clennam, joka oli päättänyt
olla itsepäinen ja lyhytsanainen, »mitä vaatimuksia kruunulla on
esitettävänä Dorrit-nimiselle velkavangille».

»No, mutta! Kuulkaas! Kylläpä te pidätte asiallanne kiirettä. Ettehän,
hitto vie, ole saanut määräystäkään», sanoi Barnacle nuorempi,
ikäänkuin asia jo olisi ruvennut näyttämään vakavalta.

»Minä tahdon tietää», ilmoitti Arthur sitkeästi ja kertasi taas asiansa.

Barnacle nuorempi tuijotti häneen, niin että silmälasi putosi
silmäkuopasta; hän pani sen paikoilleen ja jatkoi tuijotustaan, kunnes
lasi taas putosi: »Teillä ei ole oikeutta nostaa tällaista hälinää»,
huomautti hän sitte peräti voimattomana. »Kuulkaas. Mitä teillä on
mielessä? Tehän ette äsken sanonut tietävänne, oliko asia julkista
laatua vai ei.»

»Olen nyt päässyt selville siitä, että se on julkista laatua», vastasi
asiakas, »ja minä tahdon tietää» — ja taas hän toisti yksitoikkoisen
kysymyksensä.

Se vaikutti nuoreen Barnacleen niin, että hän avuttomasti taas toisti:
»Kuulkaas! Älkää taivaan tähden tulko tänne virastoon sanoen tahtovanne
tietää jotakin — älkää!» Tämä vaikutti Arthur Clennamiin niin, että
hän toisti kysymyksensä aivan samoin sanoin ja samalla äänellä kuin
ennenkin. Tämä taas vuorostaan vaikutti nuoreen Barnacleen niin, että
hän painui neuvottomuuden ja avuttomuuden ilmeiseksi kuvaksi.

»Hyvä, minäpä sanon teille jotakin. Kuulkaas. Teidän olisi parasta
yrittää sisäasiain osastossa», neuvoi hän viimein, hivutti itsensä
kellon luo ja soitti. »Jenkinson», puhutteli hän vahtimestaria, joka
tuli perunasuttunsa äärestä, »mr Wobbler!»

Arthur Clennam, joka nyt tunsi vihkiytyneensä tekemään rynnäkön
verukevirastoa vastaan ja tahtoi päästä voitolle, seurasi vahtimestaria
rakennuksen toiseen kerrokseen, jossa tämä virkailija osoitti hänelle
mr Wobblerin huoneen. Hän astui sisään ja tapasi siellä kaksi
herrasmiestä istumassa vastakkain ison ja mukavan kirjoituspöydän
ääressä; toinen kiilloitti nenäliinallaan pyssynpiippua ja toinen
levitti paperiveitsellä hilloa leivälle.

»Mr Wobbler?» kysyi asiakas.

Molemmat herrat katsahtivat häneen ja näyttivät hämmästyvän hänen
rohkeuttaan.

»Sitte hän matkusti», kertoi pyssynpiippua kiilloittava herrasmies,
joka puhui äärettömän hitaasti ja harkiten, »serkkunsa maatilalle
ja otti koiran mukaansa junaan. Verraton koira. Hyökkäsi kantajan
kimppuun, kun se pantiin koiravaunuun, ja junankuljettajan kimppuun,
kun se otettiin sieltä pois. Sen omistaja kokosi puoli tusinaa
tovereita erääseen latoon sekä hyvän joukon rottia ja koetteli koiraa.
Huomatessaan sen suoriutuvan hyvin tehtävästään hän löi vetoa suuresta
summasta. Kun kilpailun aika tuli, lahjoi vastapuoluelainen erään
heittiön, sir, joka juotti koiran päihdyksiin, ja koiran omistaja
hävisi.»

»Mr Wobbler?» kysyi asiakas.

Se herrasmies, joka levitti hilloa leivälle, kysyi nostamatta
katsettaan työstään: »Mikä oli koiran nimi?»

»Lovely», vastasi toinen. »Koiran isäntä kertoi sen olevan aivan hänen
vanhan tätinsä näköisen, jonka hän toivoi saavansa periä; varsinkin kun
koira oli juovuksissa, oli yhdennäköisyys huomattava.»

»Mr Wobbler?» sanoi asiakas.

Molemmat herrat nauroivat vähän aikaa. Pyssynpiipun kiilloittaja
ojensi piipun toiselle tarkastettuaan sitä ja huomattuaan sen olevan
tyydyttävässä kunnossa; saatuaan huomionsa vahvistetuksi hän pisti
pyssyn paikoilleen pöydällä olevaan koteloon, josta otti esille
pyssynperän; tätä hän nyt alkoi, hiljaa vihellellen, kiilloittaa.

»Mr Wobbler?» sanoi asiakas.

»Mitä on asiaa?» kysyi nyt mr Wobbler, suu täynnä leipää.

»Tahtoisin tietää —» ja taas Arthur Clennam koneellisesti kertasi, mitä
hän tahtoi tietää.

»En voi antaa teille tietoja siitä», huomautti mr Wobbler nähtävästi
leipäpalallensa. »En ole milloinkaan kuullut siitä. Se asia ei
ensinkään kuulu minulle. Parempi yrittää mr Cliven luona, toinen ovi
vasemmalle seuraavassa käytävässä.»

»Ehkä hän antaa minulle saman vastauksen.»

»Hyvin luultavaa. En tiedä mitään asiasta», vastasi mr Wobbler.

Asiakas lähti tiehensä ja oli jo päässyt huoneesta, kun pyssynpiipun
kiilloittaja kutsui häntä. »Hoi, herra!»

Clennam kurkisti ovelta.

»Sulkekaa ovi jälkeenne. Päästitte tänne hitonmoisen vedon.»

Muutaman askeleen kuljettuaan joutui hän toiselle ovelle vasemmalla
seuraavassa käytävässä. Tässä huoneessa tapasi hän kolme herrasmiestä,
joista ensimmäinen ei tehnyt mitään erikoista, toinen ei tehnyt mitään
erikoista ja kolmas ei tehnyt mitään erikoista. Mutta he näyttivät
kuitenkin olevan suoranaisemmin kuin edelliset mukana viraston
suuren periaatteen tehokkaassa toimeenpanossa, sillä huoneen takana
oli kaksinkertaisella ovella varustettu juhlallinen osasto, jossa
verukeviraston viisaat näyttivät pitävän neuvottelua ja josta virtasi
kunnioitusta herättävä määrä paperia ja jonne niinikään virtasi
kunnioitusta herättävä määrä paperia, melkein herkeämättä; neljäs
herrasmies toimi tämän paperivirran kuljettajana.

»Tahtoisin tietää», sanoi Arthur Clennam — ja taas hän esitti asiansa
entiseen posetiivimaiseen tapaansa. Koska numero yksi neuvoi hänet
numero kahden luo ja numero kaksi numero kolmen luo, oli hänellä
tilaisuus esittää asiansa kolmeen kertaan, ennenkuin he kaikki kolme
lähettivät hänet numero neljän puheille. Tälle hän taas kertoi sen.

Numero neljä oli vilkas, hauskan näköinen, hyvin puettu, miellyttävä
nuori mies — hän oli Barnacleja, mutta suvun eloisampaa haaraa — ja
sanoi luontevasti:

»Oh, tiedättekö, parempi olisi, ettette vaivaisi päätänne tällä
asialla.»

»Etten vaivaisi päätäni tällä asialla?»

»Niin! Neuvon teitä olemaan vaivaamatta sillä päätänne.»

Tämä oli Arthur Clennamille niin uusi näkökohta, ettei hän käsittänyt,
miten oli meneteltävä.

»Te voitte, jos tahdotte. Minä voin antaa teille vaikka kuinka monta
kaavaketta täytettäväksi. Kyllä niitä on täällä. Saatte vaikkapa
tusinan, jos tahdotte. Mutta tätä asiaa ette ikinä saa suoritetuksi»,
vakuutti numero neljä.

»Onko se niin toivotonta työtä? Anteeksi, minä olen vieras Englannissa.»

»En minä sano, että se on toivotonta», vastasi numero neljä hymyillen
vapaasti. »En minä lausu mielipidettäni asiasta; lausun vain ajatukseni
teistä. En usko, että te saatte tätä asiaa ajetuksi. Mutta te teette
tietysti niinkuin haluatte. Otaksun, että siinä jokin sopimus on
jätetty täyttämättä, tai jotakin sentapaista, vai mitä?»

»En todellakaan tiedä.»

»No niin. Sen te kyllä saatte tietää. Sitte saatte selville, mihin
osastoon sopimus kuului, ja siellä pääsette kaiken muun perille.»

»Pyydän anteeksi, mutta kuinka saan tämän kaiken selville?»

»No, teidän pitää — teidän pitää kysellä siksi, kunnes he vastaavat.
Sitte teidän on kirjoitettava anomus tälle osastolle (määrättyjen
kaavojen mukaan, joista teidän on otettava selko) saadaksenne luvan
kirjoittaa anomuksen tuolle osastolle. Jos saatte luvan (mikä on
mahdollista jonkun ajan kuluttua), niin on tämä anomus annettava tuohon
osastoon, lähetettävä kirjoihin merkittäväksi tähän osastoon, takaisin
leimattavaksi tuohon osastoon, varmennettavaksi tänne, ja sitte sitä
aletaan säännönmukaisesti käsitellä tuossa osastossa. Saatte tietää
millä asteella asia milloinkin on, jos kyselette kummastakin osastosta
siksi, kunnes he vastaavat.»

»Mutta ei suinkaan asia tällä tavalla tule ajetuksi», pääsi Arthur
Clennamilta.

Nuorta, vilkasta Barnaclea suorastaan huvitti, että toinen
yksinkertaisuudessaan saattoi hetkenkin uskoa, että asia näin tulisi
ajetuksi. Tämä tietäväinen nuori Barnacle oli täysin selvillä siitä,
ettei se tulisi näin ajetuksi. Tämä nopeaälyinen nuori Barnacle oli
kiivennyt tähän osastoon yksityisenä sihteerinä ollakseen sitten
valmis, kun joku valtion läskipala olisi tarjolla, ja hän ymmärsi
hyvin, että tämä osasto oli rattaana poliittisdiplomaattisessa
hölynpöly-koneistossa, jonka tehtävänä oli avustaa ylhäisiä yleisöä
vastaan. Lyhyesti, tästä komeasta, nuoresta Barnaclesta tulisi
todennäköisesti vielä valtiomies ja huomattava henkilö.

»Kun asia viimein on säännöllisesti käsiteltävänä tuossa toisessa
osastossa, mikä tämä sitte lienee», jatkoi loistava nuori Barnacle,
»niin voitte tuon tuostakin seurata sen kulkua osastossa. Kun se tulee
säännöllisesti käsiteltäväksi tässä osastossa, silloin teidän on tuon
tuostakin seurattava sitä tässä osastossa. Me lykkäämme sitä oikeaan
ja vasempaan, ja mihin se lykättäneenkin, on teidän pidettävä sitä
silmällä. Kun se joskus palautuu meille, on parasta, että käytte täällä
tiedustamassa sitä. Jos se pysähtyy johonkin, on teidän koetettava
antaa sille sysäys. Kun ehkä kirjoitatte toiseen osastoon tiedustellen
sitä ja sitte kirjoitatte tähän osastoon tiedustellen sitä — ettekä saa
mitään tyydyttäviä tietoja, niin on parasta, että — vain kirjoitatte
edelleen.»

Arthur Clennam näytti todella hyvin epätietoiselta.

»Olen kuitenkin joka tapauksessa kiitollinen kohteliaisuudestanne»,
sanoi hän.

»Ei mitään kiittämistä», vastasi kohtelias nuori Barnacle. »Koettakaa
keinoa ja katsokaa, mitä pidätte siitä. Omassa vallassannehan on
luopua siitä, ellei se miellytä teitä. Teidän olisi paras ottaa joukko
kaavakkeita mukaanne. Antakaa hänelle joukko kaavakkeita!» Annettuaan
tämän määräyksen numero kahdelle otti tämä loistava nuori Barnacle
uuden kourallisen papereita numero yhdeltä ja numero kolmelta ja kantoi
ne pyhäkköön tarjotakseen ne verukeviraston maan parasta valvoville
epäjumalille.

Arthur Clennam pisti jotenkin alakuloisena kaavakkeet taskuunsa ja
lähti tiehensä, astuen pitkän kivikäytävän läpi ja pitkiä kiviportaita
alas. Hän tuli sitten kääntöovelle ja odotti, ei ylen kärsivällisenä,
että ne kaksi henkilöä, jotka olivat hänen ja oven välissä, menisivät
ulos; silloin kuului toisen ääni perin tutulta. Hän katsoi puhujaan
ja tunsi mr Meaglesin. Mr Meagles oli kovin punainen kasvoiltaan —
punaisempi kuin pitkällä matkalla ahavoitunut ja taluttaen niskasta
mukanaan olevaa lyhyttä miestä lausui: »Tulkaa ulos, senkin heittiö,
tulkaa ulos!»

Oli niin odottamatonta kuulla mr Meaglesin ääntä täällä ja hänen
käytöksensä niin outoa hänen sysätessään kääntöoven auki ja
sukeltaessaan ulos kadulle mukanaan perin viattomalta näyttävä,
lyhyenläntä mies, että Clennam pysähtyi hetkeksi ja vaihtoi
ällistyneitä silmäyksiä ovenvartijan kanssa. Hän seurasi kuitenkin
heitä kiireesti ja näki mr Meaglesin astelevan katua pitkin,
vihollisensa rinnallaan. Pian saavutti hän vanhan matkatoverinsa ja
kosketti hänen selkäänsä. Kiukkuiset kasvot, jotka mr Meagles käänsi
häneen päin, lauhtuivat, kun hän näki, kuka häneen oli koskettanut, ja
hän ojensi ystävällisesti kätensä.

»Kas, päivää!» huudahti hän. »Kuinka voitte? Olen juuri palannut
ulkomailta. Olipa hauskaa tavata teitä.»

»Minäkin olen iloinen tavatessani teidät.»

»Suur' kiitos! Suur' kiitos!»

»Mrs Meagles ja tyttärenne —?»

»Voivat mahdollisimman hyvin», vastasi mr Meagles. »Olisin vain suonut
teidän tapaavan minut miellyttävämmässä tilassa, mitä vilpoisuuteen
tulee.»

Vaikka päivä oli kaikkea muuta kuin helteinen, oli mr Meagles niin
kuumissaan, että se herätti ohikulkijoiden huomiota, varsinkin kun
hän nojasi selkänsä erääseen aitaan, riisui hattunsa ja kaulahuivinsa
ja kaikin voimin hieroi höyryävää päätänsä ja kasvojaan, punoittavia
korviaan ja niskaansa, vähääkään välittämättä yleisestä mielipiteestä.

»Huhhuh!» ähki mr Meagles ja pukeutui taas. »Sepä teki hyvää. Nyt olen
vilpoisempi.»

»Teitä on suututettu, mr Meagles. Mitä on tapahtunut?»

»Odottakaa hetkinen, niin kerron. Onko teillä aikaa kävellä hiukan
tuolla puistossa?»'

»Niin kauan kuin haluatte.»

»Menkäämme sitten. Ah, katsokaa vain häntä!» Clennam oli sattunut
vilkaisemaan rikolliseen, jota mr Meagles oli niin tuimasti pudistellut
niskasta. »Häntä sietää kyllä katsoa, tuota vekkulia.»

Hänessä ei ollut paljoa katseltavaa, ei koon eikä puvun puolesta;
hän oli vain lyhyt, tanakka, käytännölliseltä näyttävä mies, hiukset
harmaantuneet, kasvoissa ja otsassa syviä, mietiskelyn kyntämiä
vakoja, jotka näyttivät kovaan puuhun kaiverretuilta. Hän oli puettu
siistiin mustaan, hiukan kuluneeseen pukuun ja näytti älykkäältä
käsityöläismestarilta. Hänellä oli kädessään silmälasikotelo, ja
ollessaan puheenaiheena pyöritteli hän sitä peukaloillaan, joissa
ilmennyttä taidokkuutta ja näppäryyttä näkee vain työkaluihin
tottuneilla.

»Te seuraatte meitä», käski mr Meagles uhkaavasti, »ja minä esittelen
teidät heti. No niin!»

Clennam ihmetteli itsekseen heidän kulkiessaan suorinta tietä
puistoon, mitä tämä tuntematon (joka totteli lempeän taipuvasti)
oikeastaan oli tehnyt. Hänen ulkomuotonsa ei millään tavoin oikeuttanut
epäilemään, että hänet olisi tavattu suunnittelemassa hyökkäystä mr
Meaglesin nenäliinan kimppuun; eikä hän liioin näyttänyt riitaiselta
tai väkivaltaiselta. Hän oli tyyni, vaatimaton, vakava mies; ei
yrittänyt karata; näytti hieman alakuloiselta, mutta ei häpeävältä
eikä katuvalta. Jos hän oli pahantekijä, oli hän varmasti parantumaton
tekopyhä; jos hän taas ei ollut pahantekijä, niin miksi mr Meagles
hyökkäsi hänen niskaansa verukevirastossa? Hän huomasi, ettei mies
tuottanut päänvaivaa vain hänelle vaan myös mr Meaglesille; sillä
heidän keskustelunsa lyhyellä matkalla puistoon ei tahtonut ensinkään
sujua, ja mr Meaglesin katse palasi alituisesti mieheen, silloinkin kun
hän puhui muista asioista.

Viimein kun he olivat puiden siimeksessä, pysähtyi mr Meagles äkkiä ja
sanoi:

»Mr Clennam, tehkää mielikseni ja katsokaa tuota miestä. Hänen nimensä
on Doyce, Daniel Doyce. Ette kai voisi aavistaa, että tämä mies on
tunnettu veijari, ettehän?»

»Enpä suinkaan.» Kysymys tuosta miehestä oli todella pulmallinen.

»Ette. Ette voisi. Tiedän, ettette voisi. Ette voisi aavistaa, että hän
on julkinen pahantekijä, ettehän?»

»En.»

»Ette. Mutta hän on. Hän on julkinen pahantekijä. Mihin hän on syypää?
Murhaanko, miestappoon, murhapolttoon, väärennykseen, huijaukseen,
murtovarkauteen, ryöstöön, näpistelyyn, salajuonitteluun vai
kavallukseen? Mitä näistä luulette hänen tehneen?»

»Luulen», vastasi Arthur Clennam, joka huomasi pienen hymyn Daniel
Doycen kasvoilla, »ettei hän ole tehnyt mitään näistä».

»Oikeassa olette», sanoi mr Meagles. »Mutta hän on ollut kekseliäs ja
koettanut käyttää kekseliäisyyttään maansa hyödyksi. Se on suoraa päätä
tehnyt hänestä julkisen pahantekijän, sir.»

Arthur katsoi mieheen itseensä, joka vain pudisti päätänsä.

»Tämä Doyce», selitti mr Meagles, »on seppä ja koneenkäyttäjä. Hän ei
ole suurtyöntekijä, mutta tunnettu hyvin kekseliääksi mieheksi. Noin
kaksitoista vuotta takaperin teki hän keksinnön (se käsittää hyvin
omituisen, salaperäisen menetelmän), joka on erinomaisen tärkeä hänen
maallensa ja lähimmäisillensä. En tahdo sanoa, paljonko rahaa se maksoi
hänelle ja kuinka monta elinvuottansa hän kulutti siihen, mutta hän
sai sen valmiiksi noin kaksitoista vuotta takaperin. Kaksitoistahan
se oli?» kysyi mr Meagles kääntyen Doycen puoleen. »Hän on maailman
raivostuttavin ihminen, hän ei milloinkaan valita!»

»Kyllä. Paremminkin kuin kaksitoista vuotta takaperin.»

»Paremminkin?» huudahti mr Meagles. »Tarkoitatte huonomminkin. No niin,
mr Clennam. Hän kääntyy hallituksen puoleen. Samassa hetkessä kuin hän
kääntyy hallituksen puoleen, tulee hänestä julkinen pahantekijä! Sir»,
pauhasi mr Meagles, joka taas oli vaarassa kuumeta ylenmäärin, »hän
taukoaa olemasta viaton kansalainen ja muuttuu rikolliseksi. Häntä
kohdellaan tästä hetkestä alkaen kuin inhoittavan rikoksen tehnyttä
miestä. Häntä väistetään, torjutaan, kohdellaan ylimielisesti, ivataan,
lähetetään toisen ylhäisen nuoren tai vanhan herrasmiehen luota toisen
ylhäisen nuoren tai vanhan herrasmiehen luokse ja juoksutetaan takaisin
taas; hänellä ei ole oma aikansa eikä oma omaisuutensa vallassaan; hän
on suojaton, josta on lupa vapautua millä keinoin hyvänsä ja jota saa
kiusata kuinka tahansa.»

Tätä ei tämänaamuisen kokemuksen jälkeen ollut niin vaikea uskoa kuin
mr Meagles luuli.

»Älkää, Doyce, tuossa pyöritelkö silmälasikoteloanne», huusi mr
Meagles, »vaan kertokaa mr Clennamille se, mitä tunnustitte minulle».

»Minut saatettiin todella tuntemaan», selitti keksijä, »kuin olisin
tehnyt rikoksen. Liikkuessani kuin sukkula edestakaisin eri virastojen
välillä kohdeltiin minua aina enemmän tai vähemmän niinkuin rikokseni
olisi ollut suurikin lisäksi. Pysyäkseni pystyssä olen katsonut
tarpeelliseksi aika ajoin johtaa mieleeni, etten todellakaan ole tehnyt
mitään, minkä tähden minun tarvitsisi joutua Newgaten luetteloihin,
vaan olen vain tahtonut aikaansaada suuren säästön ja suuria
parannuksia.»

»Kas niin!» huudahti mr Meagles. »Päättäkää nyt liioittelinko minä
äsken! Ja nyt kai voitte uskoa minua, kun kerron loput jutusta.»

Näiden valmistelujen jälkeen jatkoi mr Meagles kertomusta iänikuista
kertomusta, joka jo väsyttää, tavallista, jokapäiväistä kertomusta,
jonka me kaikki jo osaamme ulkoa. Kuinka loppumattoman virastoissa
juoksun ja virallisen kirjeenvaihdon, lukemattomien hävyttömyyksien,
tyhmyyksien ja loukkausten jälkeen ylhäiset herrat viimein kirjoittivat
pöytäkirjan, numero kolmetuhatta kaksisataa seitsemänkymmentäkaksi,
jossa pahantekijälle annettiin lupa omalla kustannuksellaan
tehdä eräitä kokeita keksinnöllänsä. Kuinka kokeet suoritettiin
kuusimiehisen lautakunnan läsnäollessa, jonka kaksi vanhaa jäsentä
olivat liian sokeita nähdäkseen, kaksi vanhaa jäsentä olivat liian
kuuroja kuullakseen, yksi vanha jäsen ontui niin pahasti, ettei
päässyt kyllin lähelle ja kuudes vanha jäsen oli liiaksi härkäpäinen
katsoakseen. Kuinka kului yhä useampia vuosia ja kokoontui yhä
enemmän hävyttömyyksiä, tyhmyyksiä ja loukkauksia. Kuinka ylhäiset
herrat tekivät uuden pöytäkirjan, numero viisituhattasatakolme,
ja lykkäsivät jutun verukevirastoon. Kuinka verukevirasto aikaa
myöten otti asian käsiteltäväkseen aivan kuin se olisi ollut uuden
uutukainen, eilispäiväinen, josta ei milloinkaan ennen ollut kuultu,
tonki sitä, kaiveli sitä ja käänteli sitä kylmän suihkun alla. Kuinka
hävyttömyydet, tyhmyydet ja loukkaukset kävivät läpi kertomataulun.
Kuinka kolme Barnadea ja yksi Stiltstalking määrättiin antamaan
lausunto keksinnöstä; nämä herrat eivät tienneet mitään keksinnöstä,
heidän päähänsä ei käynyt takominen mitään siitä, he ikävystyivät
siihen ja toivat lausunnossaan esiin fysikaalisia mahdottomuuksia.
Kuinka verukevirasto pöytäkirjassaan, numero kahdeksantuhatta
seitsemänsataa neljäkymmentä, »ei katsonut olevan syytä muuttaa
ylhäisten herrojen päätöstä». Kuinka verukevirasto saatuaan tietää,
etteivät ylhäiset herrat olleet tehneet mitään päätöstä, pani asian
pöydälle. Kuinka juuri tänä aamuna oli ollut lopullinen neuvottelu
verukeviraston pääpomon kanssa ja kuinka tämä häpeämätön ihminen oli
puhunut ja ollut yleensä ja joka tapauksessa ja katsoen asiaa eri
puolilta sitä mieltä, että asiassa oli noudatettava toista kahdesta
keinosta: joko se oli jätettävä sikseen tykkänään tai aloitettava
uudelleen alusta pitäen.

»Jonka perästä minä», jatkoi mr Meagles, »käytännöllisenä miehenä
siinä paikassa ja pomon läsnäollessa tartuin Doycen niskaan ja sanoin,
että selvästi ymmärsin hänen olevan inhottavan veijarin ja petollisen
häiritsijän, joka ei jättänyt hallitusta rauhaan, ja saatoin hänet
ulos. Kuljetin häntä niskasta viraston ovelle, jotta portinvartijakin
älyäisi minun olevan käytännöllisen miehen, joka ymmärtää sellaisten
veijarien virallisen arvon; ja tässä me nyt olemme!»

Jos vilkas nuori Barnacle olisi ollut läsnä, olisi hän kenties
ujostelematta selittänyt, että verukevirasto oli täyttänyt
velvollisuutensa; että Barnaclein tehtävänä oli vain tarrautua kiinni
valtiolaivaan ja pysytellä siinä niin kauan kuin mahdollista, että
laivan kohentaminen tasapainoon, sen keventäminen ja siistiminen
tietäisi heidän sysäämistään yli laidan, että heidät vain pois
sysäämällä saataisiin lähtemään laivasta ja että jos se ajoi karille
heidän yhä pysytellessään siinä, oli se laivan asia eikä heidän.

»Kas niin!» lopetti mr Meagles, »nyt tiedätte Doycen jutun. Kuitenkaan
ette nytkään kuule hänen valittavan, ja se ei suinkaan paranna minun
mielentilaani.»

»Te olette varmaan harvinaisen kärsivällinen», sanoi Arthur Clennam ja
katseli Doycea jonkun verran ihmetellen, »harvinaisen suvaitsevainen».

»En», vastasi toinen, »en luule olevani sitä enemmän kuin muutkaan
ihmiset».

»Kautta taivaan, te olette sitä enemmän kuin olin luullutkaan»,
huudahti mr Meagles.

Doyce hymyili sanoessaan Clennamille: »Katsokaas, nämä kokemukseni
eivät ole alkaneet oman juttuni kanssa. Olen joutunut näkemään
tästä yhtä ja toista ennenkin. Minun juttuni ei ole mitenkään
poikkeuksellinen. Minua ei ole kohdeltu huonommin kuin satoja muitakaan
samassa tilanteessa olevia kuin kaikkia muitakaan, olin sanoa.»

»En usko, että tämä voisi millään tavalla lohduttaa minua, jos juttu
olisi minun; mutta olen iloinen, että se lohduttaa teitä.»

»Ymmärtäkää minut oikein! En väitä», vastasi Doyce vakavaan,
harkitsevaan tapaansa ja katsellen etäisyyteen, ikäänkuin hänen harmaat
silmänsä mittaisivat välimatkoja, »että tämä olisi minkäänlainen
korvaus miehen työstä ja toiveista; mutta tunnen jonkinlaista
tyydytystä tietäessäni, etten oikeastaan ole odottanut muuta».

Hän puhui tyyneen, punnitsevaan tapaan ja hillityllä äänellä, kuten
usein mekaanikot, jotka ovat tottuneet tarkasti miettimään ja
sovittelemaan. Se oli hänelle ominaista samoin kuin hänen peukalonsa
taipuisuus tai kuin hänen erikoinen tapansa tuon tuostakin työntää
hattunsa takaraivolle, ikäänkuin tarkastelisi puolivalmista kättensä
työtä ja mietiskelisi sitä.

»Pettynytkö?» jatkoi hän kävellen heidän välissään puiden siimeksessä.
»Kyllä. Epäilemättä olen pettynyt. Loukkautunutko? Kyllä. Tietysti
olen loukkautunut. Sehän on luonnollista. Mutta sanoessani, että tähän
tilanteeseen joutuneita ihmisiä enimmäkseen kohdellaan tällä tavoin,
tarkoitan —»

»Niin, Englannissa», pisti mr Meagles väliin.

»Niin, tietysti tarkoitan Englannissa. Kun he vievät keksintönsä
ulkomaille, on asianlaita aivan toisin. Ja siksi moni usein tekeekin
niin.»

Mr Meaglesin oli jo taas perin kuuma.

»Tarkoitin sanoa, että samanlainen kuin hallituksemme laillinen
menettely sattuu olemaan tällä kertaa, sellainen sen laillinen
menettely on kaikessa muussakin. Oletteko milloinkaan kuullut,
ettei keksijä tai uudistusten suunnittelija olisi huomannut sitä
luoksepääsemättömäksi ja ettei se olisi masentanut ja kohdellut heitä
huonosti?»

»En voi sanoa kuulleeni.»

»Oletteko milloinkaan huomannut sen ensiksi hyväksyvän mitään
hyödyllistä asiaa? Tai olevan esimerkkinä minkäänlaisessa hyödyllisessä
toiminnassa?»

»Olen hyvän joukon vanhempi ystäväämme tässä», sanoi mr Meagles, »ja
vastaan sentähden: emme milloinkaan».

»Mutta otaksun, että me kolme», virkkoi keksijä, »tiedämme suuren
joukon esimerkkejä siitä, että se on lujasti päättänyt pysytellä
peninkulmia ja vuosia meitä muita jäljessä ja on näkynyt itsepäisesti
pitävän kiinni sellaisesta, mikä jo aikoja sitten on hyljätty
käytännöstä ja minkä sijalle on saatu yleisesti tunnettua ja käytettyä
uutta ja parempaa».

Kaikki myönsivät tämän todeksi.

»No niin», jatkoi Doyce huoahtaen, »samoin kuin tiedän, miten minkin
metallin käy missäkin lämpömäärässä ja kuinka kukin kappale muuttuu
kussakin puristuksessa, samoin saatan (jos mietin asiaa) arvata,
kuinka nämä ylhäiset loordit ja herrasmiehet luultavasti menettelevät
tällaisessa asiassa kuin minun on. Jos minulla on päätä ja järkeä, niin
ei minulla ole oikeutta hämmästyä sitä, että joudun saman kohtalon
alaiseksi kuin kaikki edeltäjäinkin. Minun olisi pitänyt jättää asia
sikseen. Olen totisesti saanut kylliksi varoituksia.»

Näin sanoen pisti hän silmälasikotelon taskuunsa ja sanoi Arthur
Clennamille: »Vaikken valita, mr Clennam, osaan kuitenkin tuntea
kiitollisuutta ja vakuutan tuntevani sitä yhteistä ystäväämme kohtaan.
Monet kerrat ja monella tavalla on hän tukenut minua.»

»Joutavaa jaaritusta», murahti mr Meagles.

Arthur ei voinut olla katselematta Daniel Doycea nyt seuraavan
lyhyen äänettömyyden kestäessä. Hän oli pidättynyt toimettomasta
napisemisesta, sillä se johtui hänen luonteensa peruspiirteistä ja oman
asiansa arvon tunnosta, mutta hän oli vanhentunut, köyhtynyt ja käynyt
tuimaksi pitkän ponnistelunsa aikana. Arthurin täytyi ajatella, kuinka
siunattu asia olisi, että tämä mies olisi käynyt oppia niiden herrojen
luona, jotka hyvyydessään olivat ottaneet kantaakseen isänmaan huolia
hartioillaan, ja oppinut, kuinka se ei ole tehtävä.

Mr Meagles oli kuuma ja alakuloinen viiden minuutin ajan ja alkoi sitte
jäähtyä ja käydä iloisemmaksi.

»Kas niin, kas niin!» sanoi hän. »Me emme paranna asiaa murjottamalla.
Minne olette menossa, Dan?»

»Menen takaisin työpajaan», vastasi Dan.

»No, me menemme kaikki takaisin työpajaan tai kävelemme sinne päin»,
päätti mr Meagles iloisesti. »Eihän mr Clennam säikähdä sitä, että
työpaja on Bleeding Heart Yardissa.»

»Bleeding Heart Yardissa?» kysyi Clennam. »Sinne minäkin olen menossa.»

»Sitä parempi», huudahti mr Meagles. »Menkäämme siis!»

Heidän kävellessään ajatteli varmaan yksi seurasta ja luultavasti
useampikin, että Bleeding Heart Yard ei ollut niinkään sopimaton matkan
määrä miehelle, joka oli ollut virallisessa kanssakäymisessä ylhäisten
loordien ja Barnaclein kanssa — kenties oli heillä lisäksi vielä paha
aavistus, että itse Britannia jonakin onnettomana päivänä joutuisi
etsimään itselleen asuntoa Bleeding Heart Yardissa, jos se piti
verukevirastoa liian suuressa arvossa.




YHDESTOISTA LUKU

Vapaa


Myöhäinen, pilvinen syysyö laskeutui Saône-joen ylle. Virta kuvasti
raskaita pilviä kuin tahrainen kuvastin synkässä huoneessa, ja matalat
rannat kumartuivat paikka paikoin veden ylle, ikäänkuin olisivat olleet
puoliksi peloissaan, puoliksi uteliaita näkemään kuvaisensa siinä.
Chalonsin ympärillä leviävä tasanko kulki pitkänä, leveänä, paikka
paikoin kasvavien poppelirivien tähden hiukan epätasaisena viivana
vihaisenpunaista iltaruskoa kohden. Saône-virran ranta millä oli
kosteata, masentavaa, yksinäistä; ja yö pimeni nopeasti.

Chalonsia kohden hitaasti asteleva mies oli maiseman ainoa näkyvä
olento. Kain mahtoi näyttää yhtä yksinäiseltä ja hyljätyltä kuin tämä.
Hänellä oli selässä vanha lampaannahkainen reppu ja kädessä paksu,
kuorimaton sauva, jostakin metsästä katkaistu; hän oli likainen,
jalat haavoilla, kengät ja säärystimet kuluneet, hiukset ja parta
sukimattomat, hartioille heitetty päällystakki ja muut vaatteet märät
sateesta; tuskallisesti ja vaivaloisesti ontui hän eteenpäin, näyttäen
siltä kuin pilvet olisivat paenneet häntä, kuin tuuli olisi valittanut
hänestä ja ruoho värissyt hänen tallatessaan sitä, kuin vesi olisi
hiljaa, salaperäisesti loristen jupissut hänestä ja kuin hän olisi
häirinnyt oikullista syysyötä.

Hän vilkaisi milloin oikeaan, milloin vasempaan, äreästi, mutta samalla
arasti; ja toisinaan hän pysähtyi, kääntyi ja katseli ympärillensä.
Sitten ontui hän edelleen, vaivaloisesti ja jupisten itsekseen:

»Piru periköön tämän loppumattoman tasangon! Piru periköön nämä kivet,
jotka viiltävät kuin veitset! Piru periköön tämän kurjan pimeyden, joka
kalmankylmänä kietoutuu ympärilleni! Minä vihaan teitä!»

Hän olisi tahtonut, jos olisi voinut, purkaa vihansa tämän kaiken yli
siinä kiukkuisessa katseessa, jonka hän loi ympärilleen. Hän tallusteli
vähän matkaa edelleen, pysähtyi sitten taas ja tuijotti etäisyyteen.

»Minä täällä nälkäisenä, janoisena, uupuneena. Te, pöllöpäät siellä,
missä valot tuikkivat, te syötte, juotte ja lämmittelette itseänne
takan ääressä! Soisinpa, että saisin pakkoverottaa kaupunkianne, niin
kyllä kostaisin teille, lapseni!»

Mutta vaikka hän puri hammasta kaupungille ja pui sille nyrkkiä, ei
se tullut sen lähemmäksi; ja hän oli vieläkin nälkäisempi, janoisempi
ja uupuneempi, kun hänen jalkansa vihdoin tallasivat sen epätasaista
kiveystä ja hän seisoi katsellen ympärilleen.

Siinä oli hotelli porttikäytävineen, jonka tienoilla tuntui suloinen
ruuanhaju, tuossa kahvila, jonka valaistujen ikkunoiden läpi kuului
dominolaattojen kalina, tässä värjäämö, ovenpielessä punainen
kankaanpalanen, tuolla kultasepän myymälä korvarenkaineen ja
alttariuhreineen, tuolla tupakkakauppa ja sen edustalla vilkas ryhmä
ostajia, kaikilla piiput hampaissa; siinä oli kaupungin paha haju,
sade ja katuojien törky, kadun poikki lankeava heikko lyhdynvalo, isot
diligenssivaunut tavarakuormineen, edessä kuusi harmaata hevosta,
hännät solmulla; vaunut olivat juuri matkalla asemalleen. Mutta koska
ei missään näkynyt köyhälle matkamiehelle sopivaa majataloa, kiersi
hän pimeän nurkan taakse, missä kaalinlehtiä virui paksuimmalta maassa
tallattuina yleisen vesisäiliön ympärillä, josta naiset vieläkin
nostivat vettä. Siellä syrjäkadulla löysi hän sopivan majatalon,
Päivänkoitto nimisen. Uutimet tosin verhosivat Päivänkoiton, mutta
sisällä näytti olevan lämmintä ja valoisaa, ja selvin kirjaimin sekä
sopivin, biljardipalloa ja -sauvaa esittävin koristein ilmoitettiin,
että Päivänkoitossa oli tilaisuus pelata biljardia, että siellä
tarjottiin ruokaa, juomaa ja yösijaa sekä jalan että ratsain kulkijalle
samoin kuin että siellä oli saatavana hyvää viiniä, likööriä ja viinaa.
Mies tarttui Päivänkoiton ovenripaan ja kompuroi sisään.

Astuessaan ovesta sipaisi hän haalistunutta, lerpattavaa hattuansa,
tervehtien huoneessa olevia muutamia miehiä. Kaksi näistä pelasi
dominoa pienen pöydän ääressä, kolme tai neljä istui takkavalkean
ympärillä, jutellen ja poltellen; biljardipöytä huoneen keskellä
oli sillä hetkellä käyttämättä. Päivänkoiton emäntä istui lyhyen
myymäpöydän takana pölyisten mehupullojensa, leipäkoriensa ja
lyijyisten lasinkuivauskojeittensa keskellä ja ompeli.

Vieras meni pienen tyhjän pöydän luo uunintakaiseen nurkkaan, irroitti
repun selästään ja riisui takin lattialle. Kehottaessaan päätänsä tämän
tehtyään huomasi hän majatalon emännän seisovan vieressään.

»Saako täällä yösijaa, madame?»

»Saapi kyllä!» vastasi emäntä kimakalla, laulavalla, hilpeällä äänellä.

»Hyvä. Ja täällä saa päivällistä — illallista — miksi haluatte nimittää
sitä?»

»Ah, kyllä saa!» huusi emäntä kuten äskenkin.

»Kiirehtikää siis, madame, olkaa hyvä. Jotakin syötävää, niin pian kuin
voitte, ja hiukan viiniä nyt heti. Olen aivan uuvuksissa.»

»On kovin ruma ilma, monsieur», huomautti emäntä.

»Kirottu ilma.»

»Ja pitkä matka.»

»Kirottu matka.»

Hänen käheä äänensä sortui ja hän painoi päänsä käsiensä varaan leväten
siinä siksi, kunnes viini tuotiin hyllyltä. Kahdesti täytettyään ja
tyhjennettyään pienen pikarinsa, ja lohkaistuaan kappaleen isosta
leipäviipaleesta, joka pantiin hänen eteensä yhdessä pöytäliinan ja
ruokaliinan sekä lautasen, suolan, pippurin ja öljyn kanssa, nojasi hän
selkänsä seinän nurkkaukseen, nosti jalkansa penkille, jolla istui, ja
alkoi pureksia leipää odotellessaan aterian valmistumista.

Uunin ympärillä oli keskustelu tuokioksi keskeytynyt ja siinä istujat
olivat hetkeksi käyneet välinpitämättömiksi ja hajamielisiksi toistensa
suhteen, kuten aina käy tällaisessa seurassa, kun vieras tulee isään.
Tämä hetki oli nyt jo ohi, ja miehet olivat herenneet katselemasta
vierasta ja juttelivat edelleen.

»Tästä syystä juuri», sanoi yksi heistä lopetellen kertomaansa juttua,
»tästä syystä juuri sanottiin, että paholainen oli päässyt irti».
Puhuja oli pitkäkasvuinen sveitsiläinen, kirkonpalvelija, ja hän loi
keskusteluun jonkun verran kirkollista pätevyyttä ja asiantuntemusta —
varsinkin kun oli kysymys paholaisesta.

Emäntä, joka oli antanut määräyksensä uuden vieraan vastaanotosta
miehellensä Päivänkoiton kokille, istuutui taas pöydän taakse työnsä
ääreen. Hän oli vilkas, sievä, iloinen pieni nainen, iso myssy päässä
ja paksut sukat jalassa; ja hän sekaantui tavantakaa keskusteluun
hymyillen ja nyökäyttäen päätänsä, mutta nostamatta katsettaan työstä.

»Voi taivas, sentään!» huudahti hän. »Kun laiva tuli Lyonista ja toi
tiedon, että paholainen oli päässyt irti Marseillessa, nielaisivat
muutamat uutisen kuin lammen hauet. Mutta minä? En minä.»

»Madame, te olette aina oikeassa», vastasi pitkä sveitsiläinen.
»Tietysti te olitte vimmastunut tuohon mieheen, madame?»

»No, tietysti!» huudahti emäntä, nostaen silmänsä työstä ja avaten
ne selkoselälleen, ja keikautti päätänsä toiselle sivulle. »Olin
tietysti.».

»Hän oli huono ihminen.»

»Hän oli kurja heittiö», sanoi emäntä, »ja olisi hyvin ansainnut sen,
mistä hänen hyvä onnensa pelasti hänet. Ikävä kyllä.»

»Seis, madame! Katsokaammepa», vastasi sveitsiläinen ja käänteli
todistelevasti sikaaria hampaissaan. »Ehkä tämä vain oli hänen onneton
kohtalonsa. Ehkäpä hän oli olosuhteiden tulos. Onhan mahdollista, että
hänessä oli ja on jotakin hyvää, jos vain päästäisiin siihen käsiksi.
Filosofinen ihmisrakkaus opettaa —»

Uunin ympärillä istuvan pienen seuran muut jäsenet murisivat tämän
uhkaavan aiheen puheeksi ottamista vastaan. Molemmat dominonpelaajat
katsahtivat ylös pelistään, ikäänkuin vastustaakseen filosofisen
ihmisrakkauden mainitsemistakin Päivänkoitossa.

»Vaiti te siellä ihmisrakkauksinenne», nauroi emäntä, nyökäyttäen
päätänsä entistä vilkkaammin. »Kuulkaahan, minä olen nainen, minä,
enkä tiedä mitään teidän filosofisesta ihmisrakkaudestanne. Mutta
minä tiedän, mitä olen nähnyt ja mitä olen katsellut silmästä silmään
tässä maailmassa, missä elän. Ja sanonpa teille, ystäväni, että on
olemassa ihmisiä (sekä miehiä että naisia, valitettavasti), joissa
ei ole mitään hyvää — ei kerrassaan mitään. Että on ihmisiä, joita
täytyy ehdottomasti inhota. Että on ihmisiä, joita on kohdeltava kuin
ihmissuvun vihollisia. Että on ihmisiä, joilla ei ole inhimillistä
sydäntä ja jotka on hävitettävä kuin villipedot ja raivattava pois
tieltä. Sellaisia on vain vähän, toivon; mutta olen nähnyt (tässä
maailmassa, missä elän, ja pienessä Päivänkoitossakin), että sellaisia
ihmisiä on olemassa. Enkä epäile, että se mies — mikä hänen nimensä
lienee, olen unohtanut sen — on yksi niitä.»

Emännän vilkas puhe sai suurempaa suosiota osakseen Päivänkoitossa kuin
se olisi saanut eräiltä rakastettavilta, lähempänä Suur-Britanniaa
olevilta henkilöiltä, jotka olivat taipuvaisia pesemään puhtaaksi
ja puolustamaan sitä ihmisluokkaa, jonka emäntä näin kohtuuttomasti
tuomitsi.

»Totisesti! Jos teidän filosofinen ihmisrakkautenne», päätteli emäntä
ja laskien työn käsistään nousi ottamaan vieraalle valmistetun
liemen mieheltään, joka ilmestyi sivuovelle, »pitää tuollaisten
ihmisten puolta sanoin tai teoin tai molemmin ja sallii jonkun raukan
joutua heidän käsiinsä, niin älkää mainitko sitä oppianne täällä
Päivänkoitossa, sillä se ei ole sounkaan arvoinen».

Kun hän asetti liemen vieraan eteen, joka nyt kohottautui istuvaan
asentoon, katsoi tämä häntä suoraan silmiin; hänen viiksensä kohosivat
nenän alle ja nenä vajosi viiksien ylle.

»Hyvä!» sanoi ensimmäinen puhuja, »palatkaamme äskeiseen
keskustelunaiheeseemme. Jättäen kaiken tämän sikseen, herrat, tiedämme,
että Marseillen asukkaat kertovat paholaisen päässeen irti, kun tämä
mies oli julistettu vapaaksi syytteestä. Näin tämä puhe sai alkunsa ja
sitä se tarkoitti; muuta ei.»

»Miksikä he nimittävät häntä?» kysyi emäntä. »Biraud, vai kuinka?»

»Rigaud, madame», vastasi pitkä sveitsiläinen.

»Rigaud! Aivan niin!»

Liemen jälkeen tarjoiltiin matkustajalle lihaa ja sen jälkeen
kasviksia. Hän söi kaikki, mikä tuotiin hänen eteensä, tyhjensi
viinipullonsa, tilasi lasillisen rommia ja poltteli savukettaan
kahvia juodessansa. Virkistyttyään kävi hän ylimieliseksi ja kohteli
Päivänkoiton iltaseuraa alentuvaisen ystävällisesti, sekaantuen
tavantakaa heidän jutteluunsa, aivan kuin hänen asemansa olisi paljoa
korkeampi kuin mitä ulkomuoto osoitti.

Seuralla lienee ollut muita tehtäviä tai kenties tunsivat he
alemmuutensa, sillä oli miten oli, he hävisivät vähitellen, ja kun ei
muita vieraita tullut sijalle, jättivät he Päivänkoiton uuden herransa
ja mestarinsa haltuun. Isäntä kolisteli keittiössään, emäntä istui
tyynenä työnsä ääressä ja virkistynyt matkamies istui tupakoiden uunin
edessä, lämmitellen repaleisia jalkojaan.

»Anteeksi, madame — se Biraud —»

»Rigaud, monsieur.»

»Rigaud, niin — onko hän herättänyt teidän tyytymättömyytenne vai mitä?»

Emäntä, joka yhtenä hetkenä oli itsekseen ajatellut, että mies oli
kauniin näköinen, ja toisena taas, että hän oli ruman näköinen,
huomasi nyt nenän vaipuvan viiksien ylle sekä viiksien nousevan nenän
alle ja taipui kiivaasti jälkimäisen mielipiteen puolelle. Rigaud oli
pahantekijä, kertoi hän, joka oli murhannut vaimonsa.

»Ai, ai. Totta vie, kylläpä onkin pahantekijä. Mutta mistä tiedätte
sen?»

»Koko maailma tietää sen.»

»Höh! Ja kuitenkin hän pääsi oikeuden kynsistä?»

»Monsieur, häntä vastaan ei ollut riittäviä todistuksia. Niin sanottiin
oikeudessa. Siitä huolimatta kaikki tietävät hänen tehneen sen. Kansa
tiesi sen niin varmasti, että se tahtoi repiä hänet kappaleiksi.»

»He kun kaikki elävät niin erinomaisessa sovussa omien vaimojensa
kanssa! Haha!» nauroi vieras.

Päivänkoiton emäntä katsoi häneen taas ja päätteli jälkimmäisen
mielipiteensä melkein varmaksi. Mutta, miehellä oli hienot kädet, joita
hän mielellään näytteli. Emäntä rupesi taas miettimään, ettei mies
sittenkään näyttänyt hullummalta.

»Mainitsitteko te, madame — vai äskeiset herrasmiehetkö siitä puhuivat
— miten hänen sitten on käynyt?»

Emäntä pudisti päätänsä; tämä oli keskustelun kuluessa ensimmäinen
kerta, jolloin hän ei vilkkaan innokkaasti nyökäyttänyt päätänsä
sanottavansa tahdissa. Hän huomautti, että Päivänkoitossa oli
sanomalehtien mukaan kerrottu, että miestä oman turvallisuutensa tähden
oli pidetty vankilassa. Oli miten oli, hän oli kuitenkin välttänyt
rangaistuksensa, ja se oli hyvin pahasti.

Vieras istui ja katseli häntä polttaessaan viimeistä savukettaan
ja emännän työskennellessä pää kumarassa, ja hänen kasvoillaan oli
ilme, joka, jos emäntä olisi nähnyt sen, olisi haihduttanut hänen
epäröimisensä ja auttanut häntä pääsemään lopulliseen varmuuteen miehen
ulkomuodosta. Mutta kun hän katsoi ylös, oli ilme hävinnyt. Käsi vain
siveli pörröisiä viiksiä.

»Saisinko kysyä, missä makuuhuoneeni on, madame?»

»Hyvin kernaasti; monsieur. Hoi, mieheni!»

Tämä opastaisi hänet yläkertaan. Siellä oli jo toinen matkustaja
nukkumassa, uupuneena mennyt aikaisin vuoteeseen; mutta huone oli iso,
siinä oli kaksi vuodetta ja tilaa kahdellekymmenelle. Tämän kaiken
emäntä sirkutteli selitykseksi, kutsuen sivuovelta tuon tuostakin:
»Hoi, mieheni!»

»Mieheni» vastasi viimein: »Tässä olen, vaimoni!» ja ilmestyi heidän
luoksensa, kokkilakki päässä, ja valaisi vieraan jyrkkiä ja ahtaita
portaita yläkertaan; vieras otti takkinsa ja reppunsa ja toivotti
emännälle hyvää yötä kohteliaasti sekä mieluisaa jälleentapaamista
seuraavana päivänä. Huone oli avara, lattia karkea ja rosoinen,
katto-orret rappaamattomat, ja kummallakin sivuseinällä oli vuode.
Täällä »mieheni» laski kädessään olleen kynttilän pöydälle, loi
syrjäsilmäyksen vieraaseensa, joka kumartui reppunsa yli, ilmoitti
jurosti: »Oikeanpuolinen vuode!» ja jätti vieraansa lepäämään. Olipa
isäntä hyvä tai huono kasvoistakatsoja, joka tapauksessa oli hän heti
selvillä siitä, että mies oli ruma veijari.

Vieras katseli halveksien hänelle valmistettua siistiä, mutta karkeata
vuodetta, istui sen vieressä olevaan rottinkituoliin, veti rahat
taskustaan ja laski ne kädessään. »Ihmisen täytyy syödä», jupisi hän
itsekseen, »mutta kautta taivaan, huomenna minun on syötävä toisen
miehen kustannuksella!»

Hänen istuessaan siinä miettien ja koneellisesti punniten rahoja
kourassaan, kuului toisesta vuoteesta niin syvä ja säännöllinen
hengitys, että se veti hänen huomionsa sinne päin. Nukkuja oli
lämpimästi peitetty ja oli vetänyt päänpuoliset valkoiset uutimet
eteen, niin että häntä ei näkynyt; huokuminen vain kuului. Mutta
syvä, säännöllinen hengitys, joka jatkui hänen riisuessaan kuluneet
kenkänsä ja sääryksensä ja yhä edelleen jatkui hänen heittäessään
päähänsä takkinsa ja kaulaliinansa, alkoi aikaa myöten kiihoittaa hänen
uteliaisuuttansa ja herätti hänessä halun nähdä nukkujan kasvot.

Ja niinpä valvova matkamies hiipi lähemmä, vielä hiukan lähemmä
nukkuvaa matkamiehen vuodetta, kunnes seisoi aivan sen ääressä. Hän ei
vielä silloinkaan voinut nähdä nukkujan kasvoja, sillä tämä oli vetänyt
hurstin niiden peitoksi. Koska hengitys yhä jatkui säännöllisenä,
ojensi hän hienon, valkoisen kätensä (kuinka petolliselta se näyttikään
hiipiessään siinä hänen luotansa!) ja kohotti hiljaa hurstia.

»Kuolema ja kirous!» kuiskasi hän kavahtaen taaksepäin, »Cavallettohan
se on!»

Pieni italialainen oli ehkä jo unissaan tuntenut toisen hiiviskelevän
läheisyyden, Ja hänen säännöllinen hengityksensä taukosi; hän huokasi
syvään ja avasi silmänsä. Aluksi ne eivät olleet hereillä, vaikka
olivatkin auki. Hän makasi muutaman sekunnin tyynesti katsellen entistä
vankilatoveriaan, mutta hyppäsi sitten yhtäkkiä vuoteestaan huudahtaen
hämmästyksestä ja levottomuudesta.

»Hiljaa! Mikä on hätänä? Ole rauhallinen! Minä tässä olen. Tunnetko
minut?» huudahti toinen hillityllä äänellä.

Mutta John Baptist tuijotti eteensä, mutisi joukon rukouksia ja
huudahduksia, peräytyi väristen nurkkaan, veti housut jalkaansa ja
sitoi nuttunsa hihat kaulaan ja näytti selvästi olevansa halukkaampi
livahtamaan ovesta ulos kuin uudistamaan tätä tuttavuutta. Huomaten
tämän riensi hänen vanha vankilatoverinsa ovelle ja asettui selin sen
eteen.

»Cavalletto! Herää, poika. Hiero silmiäsi ja katso minuun. Älä nimitä
minua entisellä nimelläni — älä suinkaan — Lagnier, sano Lagnier!»

John Baptist tuijotti häneen silmät selällään ja pudisti kansalliseen
tapaansa moneen kertaan oikean käden etusormea taaksepäin, ikäänkuin
hän olisi edeltäpäin päättänyt evätä kaikki, mitä toinen mahdollisesti
koko elämänsä aikana saattaisi ehdottaa.

»Cavalletto! Anna minulle kättä. Sinä tunnet Lagnierin, herrasmiehen.
Purista herrasmiehen kättä!»

John Baptist, jonka sääret vielä tutisivat, alistui taas hänen
alentuvaisen mahtavaan käytöstapaansa, astui hänen luoksensa ja laski
kätensä herransa käteen. Monsieur Lagnier nauroi ja puristettuaan
italialaisen kättä viskasi sen ylös ilmaan ja antoi pudota alas.

»Teiltä ei sitte —» ihmetteli John Baptist väristen.

»Partaa ajettukaan? Ei. Katsos tätä!» huudahti Lagnier, pyöritellen
päätänsä. »Se on yhtä lujassa kuin omasikin.»

John Baptist, jota hiukan puistatti, katseli ympärilleen huoneessa,
ikäänkuin muistutellakseen mieleensä missä oli. Hänen herransa käytti
tilaisuutta kiertääkseen oven lukkoon ja istui sitte vuoteellensa.

»Katsos!» sanoi hän, nostaen kenkänsä ja säärystimensä ilmaan. »Ne ovat
kehnoja herrasmiehen koruja, sanoisit kai. Ei tee mitään, saatpa nähdä,
kuinka pian korjaan ne. Tule istumaan. Entiselle paikallesi!»

John Baptist, joka näytti kaikkea muuta kuin rauhalliselta, istui
lattialle vuoteen viereen ja katseli koko ajan herraansa ja mestariaan.

»Hyvä!» huusi Lagnier. »Voisimme olla taas entisessä inhoittavassa
luolassa, hei! Kuinka kauan olet ollut sieltä poissa?»

»Pääsin sieltä kaksi päivää myöhemmin kuin te, herrani.»

»Kuinka tulit tänne?»

»Minua varoitettiin jäämästä kaupunkiin, minkä tähden läksin sieltä
heti, ja sen jälkeen olen lakkaamatta vaihtanut olinpaikkaa. Olen
toimitellut yhtä ja toista Avignonissa, Pont Espritissä ja Lyonissa,
Rhônella ja Saônella.» Puhuessaan osoitti hän päivettyneellä kädellään
kaikki nämä paikat lattialla kuin kartalla.

»Entä minne olet nyt menossa?»

»Menossako, herra?»

»Niin kyllä.»

John Baptist näytti haluavan väistää tätä kysymystä tietämättä
miten. »Kautta Bacchuksen!» sanoi hän viimein ikäänkuin pakotettuna
myöntymään. »Olen toisinaan ajatellut käydä Pariisissa ja kenties
Englannissakin.»

»Cavalletto. Olkoon tämä vain meidän kesken, mutta minäkin olen aikonut
lähteä Pariisiin ja kenties Englantiin. Me menemme yhdessä.»

Pieni mies nyökäytti päätänsä ja näytti hampaitaan, mutta ei tuntunut
pitävän tätä järjestelyä aivan ylenmäärin toivottavana.

»Me menemme yhdessä», toisti Lagnier. »Saat nähdä, kuinka pian pakotan
ihmiset tunnustamaan minut herrasmieheksi, ja sinulla on hyötyä siitä.
Sovittu? Liitymmekö yhteen?»

»Tietysti, tietysti!» myönteli pikku mies.

»Kerronpa sinulle ennenkuin nukuin — ja vain muutamalla sanalla, sillä
minun täytyy saada nukkua — mitä olen kokenut tällä aikaa, minä,
Lagnier. Muista se. Ei entinen.»

»Altro, altro! Ei Ri —» Ennenkuin John Baptist ennätti lopettaa sanan,
oli hänen toverinsa tarttunut häntä leukaan ja raivokkaasti painanut
hänen suunsa kiinni.

»Kuolema! Mitä sinä puhut? Tahdot saattaa minut tallatuksi ja
kivitetyksi? Tahdotko sinä tulla tallatuksi ja kivitetyksi? Niin
sinun kävisi. Älä luulekaan, että he hyökkäisivät minun kimppuuni ja
jättäisivät vankilatoverini rauhaan. Älä luulekaan!»

Hänen hellittäessään otteensa ystävänsä leuasta oli hänen kasvoillaan
ilme, josta ystävä päätteli, että jos asiat kehittyisivät kivitykseen
ja tallaamiseen, niin monsieur Lagnier kyllä kunnioittaisi häntä
huomiollaan, niin että hänkin saisi täyden osansa leikistä. Hän muisti,
millainen maailmankansalainen monsieur Lagnier oli ja kuinka harvoille
hän osoitti ystävällistä huomiota.

»Minulle», kertoi monsieur Lagnier, »on yhteiskunta tehnyt veristä
vääryyttä senjälkeen kun viimeksi näit minut. Tiedät, että minä
olen hienotunteinen ja rohkea ja että minun luonteeni mukaista on
hallita. Onko yhteiskunta antanut arvoa näille ominaisuuksilleni?
Minulle on huudettu ja ulvottu kaduilla. Minua on täytynyt suojata
kaduilla miehiä ja varsinkin naisia vastaan, jotka ovat hyökänneet
kimppuuni, mikä mikin ase kädessä. Minun on täytynyt henkeni tähden
virua vankilassa ja sen paikka on täytynyt pitää salassa, jottei
minua olisi riistetty sieltä ja tuhansin iskuin tapettu. Minut on
yösydännä kuljetettu rattailla Marseillesta ja raahattu peninkulmien
päähän sieltä sullottuna heiniin. Turvallisuuteni tähden en ole voinut
lähestyä kotiani, ja kerjäläisen kannikka taskussani olen siitä saakka
kuljeksinut inhoittavassa ilmassa ja kurjalla kelillä, kunnes olen kuin
raajarikkoinen; katsos jalkojani! Tällaisia nöyryytyksiä on yhteiskunta
antanut minun kärsiä, minun, jolla on äsken mainitsemani ominaisuudet,
kuten sinäkin tiedät. Mutta yhteiskunta saa maksaa sen.»

Kaiken tämän hän kuiskasi toverinsa korvaan, käsi suun edessä.

»Täälläkin», jatkoi hän samaan tapaan, »tässäkin pienessä kapakassa
vainoaa yhteiskunta minua. Madame parjaa minua, hänen vieraansa
parjaavat minua. Minua, herrasmiestä, jonka käytös ja tiedot kohottavat
minut paljon heidän yläpuolelleen! Mutta yhteiskunnan vääryydet minua
kohtaan ovat tallella tässä rinnassa.»

Tähän kaikkeen John Baptist, joka tarkkaan kuunteli hillityn, käheän
äänen kuiskutuksia, vastasi tavantakaa: »Tietysti, tietysti!»
keikauttaen päätänsä ja sulkien silmiään, aivan kuin yhteiskunnan
syyllisyys olisi selvää selvempi näin vilpittömällä tavalla esiin
tuotuna.

»Aseta kenkäni tuonne», jatkoi Lagnier. »Ripusta takkini kuivumaan
tuonne oven pieleen. Ota hattuni.» Toinen totteli hänen jokaista
käskyään. »Ja tämän vuoteen sitten yhteiskunta antaa minulle, vai mitä?
Haa! Erinomaista!»

Hän ojentautui vuoteelle, rääsyinen nenäliina käärittynä jumalattomaan
päähän ja tämä jumalaton pää vain näkymässä vuodevaatteiden alta;
katsellessaan tätä muisti John Baptist elävästi, mitä oli ollut
tapahtumaisillaan, niin että olisi estänyt viikset nousemasta nenän
alle, kuten ne nyt tekivät, ja nenän vajoamasta viiksien ylle, kuten se
nyt teki.

»Taas minut on pudistettu kohtalon arparasiasta sinun seuraasi, heh!
Kautta taivaan! Sitä parempi sinulle. Hyötyä sinulla siitä on. Minä
tarvitsen pitkän levon. Anna minun nukkua aamuun saakka.»

John Baptist vastasi, että hän saisi nukkua niin pitkään kuin halusi,
ja toivottaen hyvää yötä sammutti kynttilän. Nyt olisi luullut
italialaisen heti riisuutuvan, mutta hän tekikin aivan päinvastoin ja
pukeutui täydellisesti, kenkiä vaille. Sen tehtyään heittäytyi hän
vuoteelle, takki yhä sidottuna kaulaan ja veti osan peittoja ylleen,
aikoen näin viettää yönsä.

Kun hän heräsi, kurkisti päivänkoitto silloin jo kaimaansa. John
Baptist nousi, otti kengät käteensä, kiersi hyvin varovasti avainta
ja hiipi portaita alas. Alhaalla ei ollut muita hereillä kuin kahvin,
viinin, tupakan ja siirapin tuoksu; ja madamen pieni myymäpöytäkin
näytti kovin aavemaiselta. Mutta John Baptist oli jo iltasella
maksanut, madamelle laskunsa eikä hänen tarvinnut tavata ketään —
ei tarvinnut mitään muuta kuin vetää kengät jalkaansa, sitoa reppu
selkäänsä, avata ovi ja livistää tiehensä.

Hän onnistui hyvin aiheessaan. Ei kuulunut liikettä eikä ääntä, kun
hän avasi oven; yläkerran ikkunassa ei näkynyt rääsyiseen nenäliinaan
käärittyä jumalatonta päätä. Kun aurinko oli vierittänyt koko kiekkonsa
taivaanrannan tasaiselle tanhualle ja heijastutti säteitään pitkänä
viivana jatkuvasta, rapakkoisesta, kivetystä, väsyttävän, pienipuisen
lehtokujan reunustamasta maantiestä, liikkui tällä tiellä musta pilkku
pärskytellen vettä leimuavista lätäköistä; tämä musta pilkku oli John
Baptist Cavalletto, joka livisti herransa ja käskijänsä luota.




KAHDESTOISTA LUKU

Bleeding Heart Yard


Bleeding Heart Yard oli kyllä itse Lontoossa, joskin tunnettuun
esikaupunkiin johtavan vanhan maalaistien varrella, sillä kohtaa,
missä William Shakespearen, kirjailijan ja näyttelijän, aikana oli
kuninkaallisia metsästyslinnoja; nyt siellä ei enää ole jäljellä
riistaa muille kuin ihmismetsästäjille. Sen ulkomuoto ja olosuhteet
olivat suuresti muuttuneet; mutta se oli kuitenkin säilyttänyt jotakin
entisestä suuruudestaan. Pari kolme valtavaa savupiippua ja muutamat
isot synkät huoneet, jotka olivat säilyneet joutumasta väliseinillä
jaettaviksi pienempiin ja siten säilyttäneet alkuperäiset ääriviivansa,
antoivat Yardille erikoisen leiman. Siellä asui köyhää kansaa, joka
oli asettunut elämään sen haalistuneen loiston keskelle, samoin kuin
erämaan arabialaiset pystyttävät telttansa pyramidien raunioille;
mutta siellä vallitsi eräänlainen herkkä perhetietoisuus Yardin
arvokkaisuudesta.

Bleeding Heart Yardia ympäröivä maa oli kohonnut aivan kuin jos
eteenpäin pyrkivän kaupungin alainen maakamara olisi paisunut ja
pullistunut, niin että Yardiin laskeuduttiin portaita myöten, jotka
eivät alkuperäisesti kuuluneet siihen ensinkään; matala holvikäytävä
johti sitten Yardista pois. Siitä alkoi taas sokkeloinen ryhmä
kehnoja katuja, jotka kaartuen ja kiemurrellen kohosivat vähitellen
takaisin muun kaupungin tasalle. Tässä Yardin päässä ja holvikäytävän
yläpuolella oli Daniel Doycen työpaja, josta usein kuului kuin
vertavuotavan rautasydämen raskasta, sykintää, metallin kalskuessa
metallia vasten.

Yardissa oltiin eri mieltä sen nimen synnystä. Arkisemmat asukkaat
pitivät kiinni murhatarinasta; herkemmät ja mielikuvitukseltaan
vilkkaammat, joihin kuului koko lempeämpi sukupuoli, uskoivat
legendaan nuoresta ylimysnaisesta, jonka julma isä muinoin telkesi
huoneeseen, koska tytär pysyi uskollisena rakkaudelleen eikä suostunut
isän valitsemaan kosijaan. Legenda kertoi, kuinka neitosen nähtiin
rautaristikkoisen ikkunansa takana jupisevan lemmestä riutuvaa laulua,
jonka kertosäe oli: »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away»
[Bleeding Heart Yard merkitsee Vertavuotavan sydänten tarha. Suom.],
kunnes hän viimein kuoli. Murhaajapuolue väitti, että tämä kertosäe
tunnetusti oli erään yhä Yardissa asuvan koruompelijan, haaveellisen
ikäneidon keksintöä. Mutta koska kaikki eniten suositut legendat aina
ovat yhteydessä ihmisten intohimojen kanssa ja koska paljon useammat
rakastuvat kuin tekevät murhia — toivottavasti, vaikka olemmekin
pahoja, mikä on elämämme ehtona maailman loppuun saakka — pääsi suuren
enemmistön kannattama »Bleeding heart, bleeding heart, bleeding away»
voitolle. Kumpikaan puolue ei välittänyt naapuristossa oppineita
luentoja pitävän muinaistutkijan väitteistä, että vertavuotava sydän
oli ollut sen vanhan suvun vaakunamerkkinä, joka aikoinaan oli
omistanut tämän alueen. Ja ottaen huomioon, että heidän vuosi vuodelta
kääntelemässään tuntilasissa valui mitä maisinta ja karkeinta hietaa,
oli Bleeding Heart Yardin asukkailla täysi syy vastustaa ainoan siinä
kimaltelevan runollisen kultasuun riistämistä itseltään.

Daniel Doyce, mr Meagles ja Clennam astuivat portaita alas Yardiin
ja mennen sen läpi ja kummallekin kädelle aukenevien ovien välitse,
joiden kynnyksillä hennot lapsukaiset hoitelivat painavia sylivauvoja,
saapuivat näin Yardin toiseen päähän, holvikäytävälle. Täällä Arthur
Clennam pysähtyi etsimään Plornish-rapparin asuntoa; Daniel Doyce, aito
lontoolaisen tavoin, ei ollut siihen hetkeen saakka nähnyt eikä kuullut
mainittavan sellaista nimeä.

Se oli kuitenkin hyvin selvä löytää, kuten pikku Dorrit oli sanonut; se
oli kirjoitettuna muurilaastilla tahritun porttikäytävän ylle, jossa
Plornish säilytti tikaportaita ja paria tynnyriä. Bleeding Heart Yardin
viimeinen talo, jonka pikku Dorrit oli maininnut Plornishin asunnoksi,
oli iso, monenlaisille ihmisille vuokrattu rakennus; mutta Plornish
ilmoitti kekseliäästi, millä kohtaa hän siinä asui: hänen nimensä
alla oli maalattu käsi, jonka etusormi (taiteilija oli koristanut sen
sormuksella ja erinomaisen huolellisesti tehdyllä, siromuotoisella
kynnellä) ohjasi kaikki kävijät perille.

Eroten tovereistaan ja sovittuaan tapaamisesta mr Meaglesin kanssa,
meni Clennam yksin porttikäytävään ja koputti rystysillään arkihuoneen
ovelle. Sen avasi nainen, lapsi sylissä, samalla järjestellen vapaalla
kädellään kiireesti pukunsa yläosaa. Tämä oli mrs Plornish, ja suuren
osan valveillaolostaan hän vietti tässä äidillisessä toimessa.

Oliko mr Plornish kotona? »Ei ole, sir», vastasi mrs Plornish, joka oli
kohtelias nainen; »totta puhuen hän on ulkona etsimässä työtä».

»Totta puhuen» oli mrs Plornishilla vain puhetapa. Hän ei suinkaan
olisi tahtonut valhetella kenellekään, mutta hänellä oli tällainen
omituinen tapa rauhoittaa puhuteltavaansa.

»Luuletteko hänen palaavan piankin, jos odottaisin häntä?»

»Olen varronnut häntä», vastasi mrs Plornish, »joka hetki viime puolen
tunnin ajan. Käykää sisään, sir.»

Arthur astui jotenkin pimeään ja ummehtuneeseen huoneeseen (vaikka se
oli kylläkin korkea) ja istui tuoliin, jonka vaimo tarjosi hänelle.

»Totta puhuen, sir», sanoi mrs Plornish, »minä kyllä huomasin sen ja
olen teille kiitollinen siitä».

Toinen ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja tämä näkyi niin selvästi
hänen katseestaan, että mrs Plornish selitti:

»Monikaan ei, tullessaan köyhän kotiin, katso kannattavan ottaa
lakkia päästään. Mutta köyhä panee sille suuremman arvon kuin ihmiset
luulevatkaan!»

Clennamiin koski epämiellyttävästi ajatus, että tällainen
yksinkertainen kohteliaisuus olisi jotakin tavatonta, ja hän vastasi:
»Siinäkö kaikki?» Ja kumartuen nipistämään toista, lattialla istuvaa
lasta poskesta hän kysyi mrs Plornishilta, kuinka vanha tuo kaunis
poika oli.

»Juuri täyttänyt neljä vuotta, sir», kertoi mrs Plornish. »Hän on
kaunis pieni veitikka, eikö olekin, sir. Mutta tämä toinen on kovin
sairaloinen.» Näin sanoen tuuditteli hän hellästi lasta sylissään.
»Ettehän pahastu, jos kysyn, koskeeko asianne jonkinlaista työtä
miehelleni, ettehän, sir?» lisäsi mrs Plornish totisena.

Hän teki kysymyksensä niin huolestuneen näköisenä, että jos Clennam
olisi omistanut jonkin rakennuksen, millaisen hyvänsä, olisi hän
rappauttanut sen vaikkapa jalan paksuudelta mieluummin kuin vastannut
ei. Mutta hänen täytyi vastata ei; hän näki pettymyksen varjon vaimon
kasvoilla, kun tämä tukahdutti huokauksen ja katsoi sammuneeseen
lieteen. Hän näki myöskin, että mrs Plornish oli nuori nainen, jonka
köyhyys oli tehnyt jonkun verran huolimattomaksi itsensä ja ympäristön
suhteen ja jonka kasvoihin köyhyys ja lapset yhdistetyin voimin olivat
uurtaneet vakoja.

»Minusta näyttää siltä», sanoi mrs Plornish, »kuin kaikki sellainen
kuin työ olisi maailmasta loppunut, totta totisesti näyttää siltä».
(Mrs Plornishin huomautus rajoittui koskemaan vain rappaustyötä, eikä
hän viitannut verukevirastoon tai Barnacleihin.)

»Onko työn saanti niin vaikeata?» kysyi Arthur Clennam.

»Kyllä Plornishin mielestä», vastasi vaimo. »Hänellä on huono onni,
kovin huono onni.»

Niin hänellä olikin. Hän oli yksi niitä monia elämäntien vaeltajia,
joilla onnettomuudekseen on luonnottomat liikavarpaat, jotka
estävät heitä elämän kilpajuoksussa voittamasta edes ontuviakaan
kilpailijoitaan. Plornish oli työnhaluinen, uuttera, hyväsydäminen,
vaikkei hyväpäinen mies, joka kantoi kohtaloaan niin kärsivällisesti
kuin suinkin saattoi odottaa, mutta tämä kohtalo oli todella kova.
Sattui ani harvoin, että joku näytti tarvitsevan häntä; vain
poikkeustapauksissa kysyttiin hänen kykyänsä, ja hänen hidas älynsä
ei pystynyt käsittämään eri vaiheiden syitä. Hän otti sentähden olot
sellaisina, jollaisiksi ne kulloinkin muodostuivat; hän kellahti
kaikenlaisiin vaikeuksiin ja kellahti niitä taas vapaaksi, ja näin
heilahdellen sinne ja tänne läpi elämän hän sai aimo kolahduksia.

»Se ei johdu siitä, ettei hän olisi hakenut työtä, siitä olen varma»,
tuumi mrs Plornish kohottaen kulmiaan ja etsien arvoituksen ratkaisua
uuninristikon tankojen välistä, »eikä myöskään siitä, ettei hän olisi
ahkerasti tehnyt työtä saatuaan sitä. Ei kukaan ole milloinkaan kuullut
mieheni valittavan työn paljoutta.»

Kuinka lienee ollut, mutta tällainen huono onni oli aivan yleinen
Bleeding Heart Yardissa. Aika ajoin nähtiin julkisuudessa liikuttavia
valituksia työnpuutteesta — eräät panivat tämän erikoisesti pahakseen,
ikäänkuin heillä yksin olisi ollut oikeus valittaa vaikeuksistaan
— mutta asia ei näistä pyynnöistä milloinkaan parantunut, vaikka
Bleeding Heart Yard oli yhtä työnhaluinen kuin mikä muu brittiläinen
kortteli tahansa. Vanhalla, ylhäisellä Barnaclein perheellä oli
niin työtä suuren periaatteensa toteuttamisessa, ettei se joutanut
tutkimaan asiata; eihän tällä asialla ollut mitään yhteyttä heidän
pääharrastuksensa kanssa: valppaasti valvoa, että kaikki muut
vanhat ylhäiset perheet paitsi Stiltstalkingit sysättäisiin pois
valta-asemista.

Mrs Plornishin näin puhuessa poissaolevasta herrastaan ja miehestään,
palasi tämä kotiin. Hän oli sileäposkinen, punakka, vaaleaviiksinen
mies, noin kolmikymmenvuotias; sääret pitkät, polvet notkuvat, kasvojen
ilme yksinkertainen; hänellä oli yllään flanellitakki; vaatteet olivat
kalkin tahrimat.

»Tämä on Plornish, sir.»

»Tulin», sanoi Clennam nousten seisomaan, »pyytääkseni saada puhua
hiukan kanssanne Dorritin perheestä».

Plornish kävi epäluuloiseksi. Näytti vainuavan velkojaa. Sanoi: »Kyllä,
niin. No. Mutta en ymmärrä, miten minä voisin antaa herrasmiehelle
tyydyttäviä tietoja siitä perheestä. Mistä on kysymys?»

»Minä tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan», sanoi Clennam
hymyillen.

Plornish ei hymyillyt vastaan huomauttaessaan, ettei hänellä ollut
kunnia tuntea herraa.

»Ette kyllä tunne», vastasi Arthur; »olenkin kuullut hyvistä teoistanne
toisen kautta, mutta sellaisen, joka tietää asian parhaiten. Pikku
Dorritin kautta. — Tarkoitan», korjasi hän, »miss Dorritin kautta».

»Olette siis mr Clennam? Oh, olen kuullut teistä, sir!»

»Ja minä teistä.»

»Tehkää hyvin ja istukaa taas, sir, ja olkaa tervetullut. ‒ Niin»,
sanoi Plornish, otti tuolin ja nosti vanhemman lapsen polvelleen,
saadakseen siveellistä tukea katselemalla lapsen pään yli vieraaseen,
jonka kanssa puhui, »minä olen itse ollut vankilan ovien pahalla
puolen, ja sillä tavalla olemme tutustuneet miss Dorritiin. Minä ja
vaimoni, me tunnemme molemmat miss Dorritin.»

»Läheisesti!» huudahti mrs Plornish. Hän olikin niin ylpeä tästä
tuttavuudesta, että oli herättänyt jonkun verran katkeraa mieltä koko
korttelissa suurentaessaan suunnattomaksi sen rahamäärän, jonka tähden
miss Dorritin isä oli pantu velkavankilaan. Bleeding Heartia suututti,
että hän kehui tuntevansa näin hienoa väkeä.

»Hänen isäänsä minä ensin tutustuin. Ja tutustuttuani häneen, katsokaas
— niin, tutustuin hänen tyttäreensä», toisteli Plornish.

»Niin, ymmärrän.»

»Ah! Hänpä vasta osaa käyttäytyä! Siinä on hieno mies. Ja sellaisen
herrasmiehen täytyy vanheta ja harmeta Marshalsean vankilassa! Niin, te
ette kenties tiedä» — Plornish alensi ääntänsä ja puhui nurinkurisesti
ihaillen siitä, jota hänen olisi pitänyt sääliä ja halveksia — »että
miss Dorrit ja hänen sisarensa eivät uskalla ilmoittaa isälleen
tekevänsä työtä elatuksekseen. Ei!» vakuutti Plornish ja katseli
naurettavan voitonriemuisena ensin vaimoonsa ja sitten ympäri huonetta.
»Eivät uskalla ilmoittaa hänelle, eivät uskalla!»

»Vaikken suinkaan ihaile häntä tämän tähden», huomautti Clennam
totisena, »niin säälin häntä sydämestäni». Tämä huomautus tuntui
herättävän Plornishin ensimmäisen kerran ajattelemaan, että tämä
kenties ei ollutkaan mikään erikoisen hieno luonteen piirre. Hän mietti
sitä hetkisen ja hylkäsi sen sitten.

»Mitä minuun tulee», jatkoi hän, »niin mr Dorrit on totisesti ollut
niin ystävällinen kuin suinkin saatan odottaa. Ystävällisempikin, kun
otan huomioon meidän välillämme olevan erotuksen ja välimatkan. Mutta
miss Dorritistahan olimmekin puhumassa.»

»Aivan niin. Mutta sanokaas, kuinka tulitte esittäneeksi hänet
äidilleni?»

Mr Plornish poimi viiksistään kalkinmurusen, pisti sen suuhunsa,
käänteli sitä kielellään kuin luumurua, mietti, huomasi olevansa
kykenemätön selvästi kertomaan asiaa, vetosi vaimoonsa ja sanoi:
»Sally, _sinähän_ voit yhtä hyvin selittää, kuinka se kävi, eukkoseni.»

»Miss Dorrit», aloitti Sally tuuditellen vauvaa sylissään ja
painaen poskensa pienelle kädelle, joka taas yritti panna hänen
pukunsa epäjärjestykseen, »tuli eräänä iltapäivänä tänne mukanaan
kirjoitettu paperilappu ja kertoi haluavansa ompelutyötä ja kysyi,
tuottaisiko se meille vaivaa, että hän ilmoittaisi osoitteensa tänne».
(»Osoitteensa tänne», kertasi Plornish matalalla äänellä, aivan kuin
olisi vastaillut kirkossa.) »Minä ja Plornish vastasimme, ettei se
tuottanut mitään vaivaa ('Ei mitään vaivaa', toisti Plornish), ja hän
kirjoitti osoitteen siihen, niin. Sitte minä ja Plornish sanoimme
että: 'Kuulkaas, miss Dorrit', sanoimme me.» ('Kuulkaas, miss Dorrit',
kertasi Plornish.) »'Oletteko ajatellut jäljentää ilmoituksen pariin
kolmeen kertaan, jotta se nähtäisiin useammassa kuin yhdessä paikassa?'
'En', vastasi miss Dorrit, 'en ole, mutta teen sen'. Hän jäljensi
sen nyt, tällä pöydällä ja hienolla käsialalla, ja Plornish vei
sen mukanaan työpaikalleen, sillä hänellä oli silloin juuri työtä
(Plornish kertasi: 'Silloin juuri työtä'), ja samaten tämän korttelin
isännälle; hänen kauttansa juuri mrs Clennam ensin tuli käyttäneeksi
miss Dorritia». Plornish toisti: »Tuli käyttäneeksi miss Dorritia», ja
mrs Plornish lopetettuaan kertomuksensa oli purevinaan lapsen sormia
suudellessaan sen kätöstä.

»Kuka on täällä isäntänä?» kysyi Arthur Clennam.

»Mr Casby, se hän on nimeltään», selitti Plornish, »ja Pancks kantaa
vuokrat. Niin», lisäsi mr Plornish, viipyen asiassa ja vaipuen tylsään
mietiskelyyn, joka ei näyttänyt olevan yhteydessä minkään erikoisen
asian kanssa eikä johtavan mihinkään, »nämä ne juuri ovat, uskottepa
minua tai olette uskomatta, kuinka vain tahdotte».

»Vai niin?» vastasi Clennam, tullen hänkin vuorostaan miettiväksi. »Mr
Casby, hänkö! Hän on vanha tuttavani entisiltä ajoilta.»

Mr Plornish ei keksinyt mitään huomautusta tähän ja jätti sellaisen
tekemättä. Ja koska asia varmastikaan ei mistään syystä voinut
kiinnittää hänen mieltänsä, palasi Arthur Clennam puhumaan käyntinsä
varsinaisesta tarkoituksesta, nimittäin aikomuksestaan käyttää
Plornishia välikappaleena yrittäessään vapauttaa Tipin vankeudesta; sen
piti tapahtua niin, että nuoren miehen itseluottamus ja kyky auttaa
itseään — otaksuen, että hänellä oli jätteitä näistä ominaisuuksista
mikä epäilemättä oli rohkea otaksuma — kärsisivät mahdollisimman
vähäisen vaurion. Plornish, joka oli kuullut oikeudenkäynnin syyn itse
vastaajalta, ilmoitti Arthurille, että kantaja oli hevoshuijari ja että
hänen (Plornishin) mielestään kymmenen shillingiä puntaa kohden oli
»kerrassaan mainio sopimus» ja että suuremman summan tarjoaminen olisi
rahan tuhlausta. Päämies ja apulainen ajoivat sitten yhdessä erääseen
hevostarhaan High Holborniin, jossa oli myytävänä huomattavan kaunis
harmaa valakka, alhaisimman arvion mukaan seitsemänkymmenen viiden
guinean arvoinen (lukuunottamatta sen pillerin hintaa, jonka se oli
saanut nielaista parantaakseen ulkomuotoansa); se oli nyt tarjolla
kahdenkymmenen punnan hinnasta siitä syystä, että se edellisellä
viikolla oli pillastunut ja karannut cheltenhamilaisen kapteeninrouva
Barbaryn istuessa vaunuissa; tämä rouva ei ollut mikään hevossankaritar
ja tahtoi nyt vain suutuksissaan myydä hevosen pilkkahinnasta tai
toisin sanoen lahjoittaa sen. Plornish meni nyt yksin talliin, jättäen
päämiehensä ulkopuolelle, ja tapasi siellä herrasmiehen, jolla oli
jäntevät vaaleanruskeat sääret, vanhanpuoleinen hattu päässä, pieni
koukkupää keppi kädessä ja sininen liina kaulassa (kapteeni Maroon
Gloucestershirestä, kapteeni Barbaryn ystävä); tämä sattui olemaan
siellä ja oli valmis ystävällisesti huomauttamaan näitä pikkuseikkoja,
jotka koskivat tätä huomattavan kaunista harmaata valakkaa, jokaiselle
hevostuntijalle ja sukkelalle hyvän kaupan haistajalle, joka
ilmoituksen johdolla pistäytyi täällä katsomassa. Tämä herrasmies
sattui samalla olemaan kantaja Tipin asiassa; hän osoitti mr Plornishin
asianajajansa luokse ja kieltäytyi neuvottelemasta mr Plornishin kanssa
ja edes sietämästä häntä läheisyydessään täällä, ellei hän esiintynyt
kahdenkymmenen punnan seteli kädessä; vain siinä tapauksessa saattoi
hän otaksua sopimuksen tekemisen olevan kysymyksessä ja ryhtyä
keskusteluun hänen kanssaan. Ymmärtäen tämän vihjauksen vetäytyi mr
Plornish päämiehensä luokse neuvottelemaan ja palasi sitte, mukanaan
vaadittu suosituskirje. Silloin kysyi kapteeni Maroon: »No, kuinka
pitkän ajan tarvitsette hankkiaksenne toiset kaksikymmentä? Annan
teille kuukauden aikaa.» Kun ei tämä vedellyt, sanoi kapteeni Maroon:
»No, minäpä sanon, mitä teemme. Te kirjoitatte minulle neljän kuukauden
hyvän vekselin, joka on käypä jossakin pankissa, noiden kahdenkymmenen
punnan asemesta!» Kun ei _tämäkään_ vedellyt, sanoi kapteeni Maroon:
»No kuulkaas, nyt sanon viimeisen sanani teille. Antakaa minulle
kymmenen punnan seteli, niin kuivaan siihen kynäni.» Kun ei _tämä_
vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No, nyt sanon, kuinka ratkaisemme
asian; hän on pahasti petkuttanut minua, mutta minä vapautan hänet,
jos maksatte viitosen sekä pullollisen viiniä; jos suostutte tähän,
niin sanokaa: 'Olkoon menneeksi', mutta ellette suostu, niin rauetkoon
asia.» Viimein kun ei _tämäkään_ vedellyt, sanoi kapteeni Maroon: »No,
kättä päälle sitten.» — Ja suostuen ensimmäiseen tarjoukseen hän antoi
koko saatavasta kuitin ja vapautti vangin.

»Mr Plornish», sanoi Arthur, »luotan siihen, että te säilytätte
salaisuuteni. Jos tahdotte ottaa ilmoittaaksenne nuorelle miehelle,
että hän on vapaa ja että olette eräältä, jonka nimeä teidän ei ole
lupa sanoa, saanut tehtäväksenne maksaa velan hänen puolestaan, niin
teette palveluksen, ette vain minulle, vaan myös hänelle ja hänen
sisarellensakin.»

»Viimeinen syy, sir», vastasi Plornish, »olisi täysin riittävä.
Minä kyllä täytän toivomuksenne.»

»Voitte, jos tahdotte, sanoa, että eräs ystävä on vapauttanut hänet,
eräs ystävä, joka toivoo, että hän sisarensa tähden, ellei minkään
muun, käyttäisi vapauttansa hyvin.»

»Minä kyllä täytän toivomuksenne, sir.»

»Ja vielä pyytäisin teitä, joka paremmin tunnette perheen, vapaasti
neuvottelemaan kanssani ja osoittamaan minulle, millä keinoin voisin
hienotunteisesti ja tehokkaasti auttaa pikku Dorritia; tuntisin olevani
teille suuressa kiitollisuuden velassa jos näin auttaisitte minua.»

»Älkää puhuko siitä, sir», vastasi Plornish; »minullekin se tuottaisi
iloa ja — minullekin se tuottaisi iloa ja —» Kun mr Plornish kahdesti
yritettyään ei kyennyt lopettamaan lausettansa, jätti hän sen,
viisaasti kyllä, kesken. Hän otti vastaan mr Clennamin kortin sekä
sopivan rahallisen kehoituksen.

Hän oli innokas suorittamaan tehtävänsä loppuun yhtä kyytiä, ja
samaa mieltä oli hänen päämiehensäkin. Tämä tarjoutui viemään hänet
Marshalsean portille, ja niin he ajoivat Blackfriars Bridgen yli
siihen suuntaan. Matkalla sai Arthur uudelta ystävältään kuulla
sekavan selostuksen Bleeding Heart Yardin sisäisestä elämästä. He
elivät siellä kaikki vaikeissa oloissa, sanoi mr Plornish, tavattoman
vaikeissa oloissa, totisesti. Niin, hän ei voinut sanoa, kuinka niin
oli; hän ei tiennyt, voisiko kukaan sanoa, kuinka niin oli; sen hän
vain tiesi, että niin oli. Kun mies tunsi omassa nahassaan ja omassa
vatsassaan, että hän oli köyhä, niin tämä mies (mr Plornish lausui
sen järkähtämättömänä uskonaan) tiesi varmasti, että köyhä hän oli,
syystä tai toisesta, eikä sitä tietoa voinut puhumalla ajaa hänestä
ulos enempää kuin saattoi puhumalla ajaa pihviä hänen sisäänsä. Ja
sitten, nähkääs, toiset, paremmissa oloissa elävät, sanoivat, ja monet
heistä elivät itsekin kädestä kärsään, vieläpä tuhlaavamminkin, oli
hän kuullut kerrottavan, ja nämä sanoivat, että Bleeding Heart Yardin
asukkaat elivät »varomattomasti» (tämä oli oikein mielisana) Bleeding
Heart Yardissa. Esimerkiksi, jos he näkivät miehen ajavan Hampton
Courtiin vaimonsa ja lastensa kanssa, kenties ainoan kerran vuodessa,
sanoivat he: »Kas, kas, minä kun luulin teitä köyhäksi, varomaton
ystäväni!» Voi, taivas, kuinka tämä oli kovaa! Mitä oli miehen tehtävä?
Eihän hän voinut heittäytyä synkkämieliseksi hulluksikaan. Ja jos
hän sen tekisikin, ei se asiata parantaisi. Mr Plornishin käsityksen
mukaan se vain pahentaisi sitä. Kuitenkin uhkasi häntä aina vaara
tulla synkkämieliseksi hulluksi, ellei yhdellä, niin toisella tavalla.
Mitä he tekivät Yardissa? Käykää katsomassa. — Siellä tytöt ja heidän
äitinsä ompelivat, sitoivat kenkiään, paikkailivat, laittelivat
pukujaan yötä ja päivää, päivät ja yöt, ja kykenivät juuri ja juuri
pitämään sielunsa ja ruumiinsa koossa — eikä aina sitäkään. Siellä eli
kaikenlaatuisia käsityöläisiä, ja kaikki olivat työn tarpeessa eivätkä
kyenneet saamaan sitä. Siellä oli vanhuksia, jotka koko elämänsä ajan
aherrettuaan joutuivat köyhäintaloon, jossa ruoka, asunto ja kohtelu
oli paljoa huonompaa kuin pahantekijöillä. Niin, minne kääntyisi
saadakseen hiukan lohtua? Mitä tuli kysymykseen, kenenkä syytä tämä
oli, niin ei mr Plornish tiennyt, kenessä syy oli. Hän saattoi kyllä
hyvin kertoa kuka kärsi, muttei kuka siihen oli syypää. Hänen asiansa
ei ollut ottaa selkoa tästä, ja kukapa välittäisi siitä, mitä hän
sanoi, vaikka hän pääsisikin selville syyllisistä. Sen hän vain tiesi,
etteivät asiat tässä olleet oikealla tolalla ja etteivät ne korjautuisi
itsestään. Ja lyhyesti sanoen oli hänen epäjohdonmukainen ajatuksensa
se, että joka ei voi tehdä mitään hänen hyväksensä, älköön myöskään
ottako häneltä mitään sen tekemisestä; mikäli hän ymmärsi, oli asia
jotenkin tällä tavalla. Näin, monisanaisesti, lauhkeasti nuristen ja
typerästi käänteli Plornish asemansa sekaista vyyhteä edestakaisin
aivan kuin sokea, joka koetti löytää siitä päätä, kunnes he saapuivat
vankilan portille. Täällä hän erosi päämiehestään, joka edelleen
ajaessaan mietiskeli, kuinka monta tuhatta Plornishia päivän tai
parin kuluessa kävikään verukevirastossa soittelemassa kaikenlaisia
omituisia, tämän saman sävelmän toisintoja, joita tässä kunniakkaassa
laitoksessa ei otettu kuuleviin korviinkaan.




KOLMASTOISTA LUKU

Patriarkallisuutta


Mr Casbyn mainitseminen oli Clennamin muistissa taas virittänyt tulta
niihin uteliaisuuden ja mielenkiinnon sammuneisiin hiiliin, joita mrs
Flintwinch oli koettanut puhaltaa hehkuun samana iltana, jolloin hän
oli tullut kotiin. Flora Casby oli ollut hänen poikaikänsä rakastettu
ja oli tuon vanhan pölkkypään Christopherin ainoa lapsi (tällä
nimellä mainitsivat ukkoa toisinaan muutamat nenäkkäät pilkkakirveet,
jotka olivat asioissa hänen kanssaan ja joihin tuttavallisuus ehkä
oli tehnyt tunnetun vaikutuksensa); hänen kerrottiin rikastuneen
viikkovuokralaisilla ja pusertaneen hyvän joukon verta muutamien
kehnojen talojen ja tanhuvien kivistäkin.

Käytyään muutamina päivinä kyselemässä ja tiedustelemassa Arthur
Clennam ymmärsi, että Marshalsean isän asia oli kerrassaan toivoton, ja
surullisin mielin luopui ajatuksesta auttaa häntä vapauteen. Hänellä
ei ollut nyt mitään toivehikasta tiedusteltavaa pikku Dorritinkaan
puolesta; mutta hän päätteli itsekseen, että mikäli hän ymmärsi,
saattoi lapsiparalle olla hyödyksi, että hän itse uudisti tämän
tuttavuutensa. Tuskin on tarpeellista lisätä, että hän epäilemättä
olisi ilmestynyt mr Casbyn ovelle, vaikkei pikku Dorritia olisi ollut
olemassakaan; sillä tiedämmehän kaikki, kuinka me jokainen petämme
itseämme — kuinka ihmiset yleensä, syvempää olemustaan lukuunottamatta,
pettävät itseänsä tekojensa vaikuttimia arvioidessaan.

Miellyttävän tunteen elähyttämänä ja tavallaan aivan vilpittömästi
uskoen hyödyttävänsä pikku Dorritia tekemällä sellaista, mikä ei
mitenkään koskenut häntä, löysi hän itsensä eräänä iltapäivänä mr
Casbyn kadunkulmassa. Mr Casby asui erään kadun varrella Gray’s Inn
Roadissa; se oli lähtenyt tältä pääkadulta aikoen yhtä kyytiä painaltaa
alas laaksoon ja taas rinnettä ylös Pentonville Hillin huipulle, mutta
olikin juossut itsensä hengästyneeksi jo kahdenkymmenen yardin päässä
ja pysähtynyt siihen ainiaaksi. Tässä seudussa ei enää ole sellaista
paikkaa, mutta monta vuotta takaperin se oli siinä, katsellen pettyneen
näköisenä raivaamatonta alaa, jossa siellä täällä näkyi hedelmättömiä
puutarhoja ja äkkiä nousseita kesämajoja, joiden ohi se ei milloinkaan
päässyt.

»Talo», ajatteli Clennam kulkiessaan kadun poikki ovelle, »on
yhtä vähän muuttunut kuin äitini talo ja näyttää miltei synkältä.
Mutta yhdennäköisyys pysähtyy ulkopuoleen. Minä tunnen sen tyynen
rauhallisuuden, joka vallitsee sisäpuolella. Olen tuntevinani tänne
saakka tuoksun, joka leviää kuivilla ruusunlehdillä ja lavendelilla
täytetyistä ruukuista.»

Kun hän vanhanaikaisella kiiltävällä kuparikolkuttimella koputti
ovelle ja palvelijatar ilmestyi avaamaan sitä, tervehti häntä
todellakin lakastunut tuoksu kuin talven henkäys, jossa vielä
tuntuu menneen kevään vieno muistontuulahdus. Hän astui vakavaan,
äänettömään, umpinaiseen taloon — olisi voinut luulla, että kaikki
ääni oli tukahdutettu siellä kuin itämailla kielettömiltä — ja ovi
sulkeutui jättäen ulkopuolelle kaiken äänen ja liikkeen. Kalusto oli
jäykkää, juhlallista ja kveekarimaista, mutta hyvin säilynyttä ja yhtä
viehättävää kuin mikä hyvänsä esine ihmisolennosta alkaen puutuolia
myöten, joka on tarkoitettu olemaan suureksi hyödyksi, mutta jota
vain vähän ja säästäen käytetään. Siellä oli juhlallinen kello, joka
naksutteli jossakin yläkerrassa; ja samalla suunnalla oli äänetön
lintu, joka nokki häkissään ikäänkuin naksutellen sekin. Takkavalkea
naksutteli vastaanottohuoneen uunissa. Huoneessa oli yksi ainoa
henkilö, ja äänekäs kello naksutteli hänen taskussaan kuuluvasti.

Palvelustyttö naksutteli kaksi sanaa »Mr Clennam» niin hiljaa,
ettei niitä kuulunut, jonka tähden Arthur jäi tytön sulkeman
oven sisäpuolelle seisomaan huomaamattomana. Kauan elämän tietä
taivaltanut mies, jonka sileät harmaat kulmakarvat näyttivät liikkuvan
kellon naksutuksen tahtiin tulenloimon heijastaessa niihin, istui
nojatuolissa, päärmätyt tohvelit matolla, ja pyöritteli peukaloitaan.
Tämä oli vanha Christopher Casby — ensi silmäyksellä hänet tunsi
— yhtä muuttumattomana kuin hänen omat huonekalunsa, vaikka oli
kulunut kolmattakymmentä vuotta, siitä, kun Clennam oli nähnyt hänet;
vaihtelevat vuodenajat olivat yhtä vähän vaikuttaneet häneen kuin hänen
porsliiniruukuissaan oleviin vanhoihin ruusunlehtiin ja lavendeliin.

Tässä vaikeassa maailmassa olisi tuskin ollut vaikeampaa kuin kuvitella
tätä miestä poikana. Ja kuitenkin hän oli muuttunut hyvin vähän elämän
kuluessa. Vastakkaisella seinällä samassa huoneessa, missä hän istui,
riippui pojan kuva, jonka jokainen olisi tuntenut master Christopher
Casbyksi kymmenen vuoden ikäisenä, vaikka hänellä harhauttavasti oli
kädessään heinäharava, jollaista hän eläessään oli käyttänyt yhtä vähän
kuin sukelluskelloa; hän istui (toisella säärellään) orvokkipenkillä
ja katseli varhaiskypsän miettivänä kyläkirkon torninhuippuun. Siinä
oli sama sileä otsa ja sileät kasvot, samat tyynet siniset silmät,
sama rauhallinen ilme. Kiiltävää kaljua päälakea, joka näytti kovin
leveältä, siksi että se niin kiilsi, ja sen sivuilla ja takana
riippuvaa pitkää harmaata tukkaa, joka oli kuin silkkistä untuvaa
tai kehrättyä lasia ja näytti kovin hyväntahtoiselta, koska sitä
ei milloinkaan leikattu, näitä ei tietysti näkynyt pojalla, kuten
vanhalla miehellä. Siitä huolimatta saattoi heinäharavaa pitelevässä
enkelimäisessä olennossa havaita selviä piirteitä päärmetohvelisesta
patriarkasta.

Patriarkaksi nimittivät häntä monet mielellään. Useat vanhat
naapurirouvat puhuivat hänestä viimeisenä patriarkkana. Hän oli niin
harmaa, hidas, tyyni, rauhallinen ja paksupäinen: patriarkka oli
kerrassaan sopiva nimitys hänelle. Häntä oli puhuteltu kadulla ja
kiihkeästi pyydetty istumaan patriarkka-mallina taidemaalareille ja
kuvanveistäjille; ja tämä tapahtui niin imartelevan tungettelevasti,
että kävi selvästi ilmi, kuinka kykenemättömiä kaunotaiteet olivat
muistamaan patriarkan tuntomerkkejä tai keksimään niitä. Ihmisystävät
kyselivät, kuka hän oli, ja saatuaan vastauksen: »Vanha Christopher
Casby, entinen loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijä», olivat
huudahtaneet: »Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole syntynyt
hyväntekijäksi! Voi, eikö hän, jolla on tuollainen pää, ole orpojen
isä ja ystävättömien ystävä!» Ja kuitenkin hän, tämä pää hartioillaan,
pysyi vanhana Christopher Casbyna, jota yleisesti mainittiin rikkaaksi
talojen omistajaksi; ja tämä pää hartioillaan istui hän nyt hiljaisessa
vastaanottohuoneessaan. Ja kerrassaan järjetöntähän olisi ollut otaksua
hänen istuvan siellä ilman tätä päätä.

Arthur Clennam liikahti vetääksensä ukon huomion puoleensa, ja harmaat
kulmakarvat kääntyivätkin häntä kohden.

»Pyydän anteeksi», sanoi Clennam, »mutta pelkään, ettette kuullut, kun
minut äsken ilmoitettiin».

»En, sir, en kuullut. Tahdotteko puhutella minua, sir?»

»Tahdoin tulla tervehtimään teitä.»

Mr Casby näytti höyhenen painon verran pettyneeltä kuullessaan tämän;
hän oli kenties odottanut vieraalta jotakin kouraantuntuvampaa kuin
pelkkää tervehdystä. »Onko minulla kunnia», jatkoi hän — »tehkää hyvin
ja istukaa — onko minulla kunnia tuntea —? Ahaa, todellakin, luulenpa
olevan! En luule erehtyväni, jos sanon tuntevani nuo piirteet. Otaksun
puhuttelevani herrasmiestä, jonka kotimaahan palaamisesta mr Flintwinch
on kertonut minulle?»

»Hän juuri on nyt vieraananne.»

»Todellako? Mr Clennam?»

»Juuri hän, mr Casby.»

»Mr Clennam, onpa hauska tavata teitä. Kuinka olette voinut sitte viime
tapaamisemme?»

Katsomatta kannattavan selittää, että hän kuluneen neljännesvuosisadan
aikana oli kokenut joitakuita satunnaisia pieniä vaihteluja terveytensä
ja mielialansa suhteen, vastasi Clennam ylimalkaisesti, ettei hän
milloinkaan ollut voinut paremmin tai jotakin muuta tilaisuuteen
sopivaa, sitte hän pudisti kättä, jonka omistajan pää nyt valoi
patriarkallista loistettansa häneen.

»Olemme vanhempia nyt, mr Clennam», sanoi Christopher Casby.

»Emme — ole nuorempia», vastasi Clennam. Lausuttuaan tämän älykkään
huomautuksen tunsi hän esiintyneensä vähemmin loistavasti ja huomasi
olevansa hermostunut.

»Ja teidän kunnioitettava isänne», sanoi mr Casby, »ei ole enää
elävien joukossa! Olin suruissani kuullessani siitä, mr Clennam, olin
suruissani.»

Arthur vakuutti tavalliseen tapaan olevansa äärettömän kiitollinen.

»Oli aika», jatkoi mr Casby, »jolloin vanhempanne ja minä emme olleet
sovinnossa keskenämme. Meidän välillämme oli pieni perheristiriita.
Arvoisa äitinne oli melkein hiukan mustasukkainen poikansa tähden; kun
sanon poikansa tähden, niin tarkoitan teidän arvoisaa itseänne, juuri
teidän arvoisaa itseänne.»

Hänen sileät kasvonsa kukoistivat kuin kypsä säleistöhedelmä. Kun
katseli hänen kukoistavia kasvojaan, »tuota päätä» ja hänen sinisiä
silmiänsä, tuntui kuin hän lausuilisi harvinaisen viisauden ja
hyveellisyyden sanoja. Samaten näytti hänen ilmeensä yli vuotavan
hyväntahtoiselta. Ei kukaan voinut sanoa, missä tämä viisaus tai hyve
tai hyväntahtoisuus piilivät; mutta jonnekin hänen olemukseensa ne
tuntuivat kätkeytyneen.

»Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet», jatkoi mr Casby, »olleet
ja menneet. Virkistäyn joskus käymällä arvoisan äitinne luona ja
ihailemalla hänen voimaansa ja mielenlujuuttansa koettelemuksissa,
koettelemuksissa, niin.»

Näin toistellessaan sanojaan, istuen kädet ristissä, taivutti hän
päätänsä toiselle sivulle, kasvoilla lempeä hymy, ikäänkuin hänellä
olisi ajatuksissaan jotakin liian suloisen syvämielistä sanoihin
puettavaksi. Oli kuin hän olisi kieltänyt itseltään huvin lausua sen
julki, jottei liitelisi liian korkealle; sentähden hänen lempeytensä
mieluummin jäi ilmeettömäksi.

»Olen kuullut», sanoi Arthur tarttuen ohiliukuvaan tilaisuuteen, »että
te eräällä vierailullanne olitte ystävällinen ja mainitsitte pikku
Dorritista äidilleni».

»Pikku —? Dorritista? Ompelijattarestako, josta muudan köyhä
vuokralaiseni puhui minulle? Niin, niin. Dorrit? Se hänen nimensä oli.
Ah, niin, niin. Sanotte häntä pikku Dorritiksi?»

Ei tietoa tiestä siihen suuntaan. Ristikuulustelusta ei herunut mitään.
Siitä ei tullut hullua hurskaammaksi.

»Tyttäreni Flora», sanoi mr Casby, »meni, kuten ehkä olette kuullut,
mr Clennam, naimisiin ja sai oman kodin jo useita vuosia takaperin.
Onnettomuudekseen menetti hän miehensä oltuaan naimisissa vain muutamia
kuukausia. Hän asuu nykyään taas yhdessä minun kanssani. Hän ilostuu
saadessaan tavata teidät, jos sallitte minun ilmoittaa hänelle täällä
olostanne.»

»Tietysti», vastasi Clennam. »Olisin pyytänyt sitä, ellette
ystävällisyydessänne olisi ehtinyt edelleni.»

Tämän jälkeen mr Casby nousi seisomaan ja astui tohveleissaan hitaasti
ja raskaasti (hän oli norsumaisen suurikasvuinen) ovelle. Hänellä
oli yllään pullonvihreä, avaraliepeinen takki, pullonvihreät housut
ja pullonvihreät liivit. Patriarkat eivät pukeutuneet pullonvihreään
verkaan, ja kuitenkin hänen vaatteensa näyttivät patriarkallisilta.

Hän oli tuskin lähtenyt huoneesta, jolloin kellon naksutus taas kävi
kuuluvammaksi, kun kiireinen käsi kiersi ulko-oven avainta, avasi oven
ja sulki sen. Heti sen jälkeen tuli ketterä ja kiihkeä, tumma, lyhyt
mies huoneeseen semmoisella vauhdilla, että hän saattoi pysähtyä vasta
parin askeleen päässä Clennamista.

»Halloo!» sanoi hän.

Clennam ei huomannut syytä, miksei hänkin puolestaan sanoisi: »Halloo!»

»Mikä on hätänä?» kysyi lyhyt tumma mies.

»En ole kuullut mistään hädästä», vastasi Clennam.

»Missä mr Casby on?» kysyi lyhyt, tumma mies katsellen ympärilleen.

»Hän palaa kohta tänne, jos tarvitsette häntä.»

»Jos minä tarvitsen häntä?» sanoi lyhyt tumma mies. »Ettekö te tarvitse
häntä?»

Tähän Clennamin oli vastattava pari selittävää sanaa, joita lyhyt tumma
mies kuunteli henkeään pidätellen ja katsellen häntä. Hän oli puettu
mustaan ja homeisen teräsharmaaseen pukuun; hänellä oli sysimustat
helmisilmät, musta, sänkinen, lyhyt leuka, kankea musta tukka, joka
törrötti haarukan tai hiusneulan kaltaisina suorrukkeina päästä, ja
iho luonnostaan hyvin tuhruinen tai kenties keinotekoisesti hyvin
tuhruinen tai ehkäpä se oli hyvin tuhruinen sekä luonnostaan että
keinotekoisesti. Hänellä oli likaiset kädet ja likaiset halkeilleet
kynnet ja näytti siltä kuin olisi ollut tekemisissä hiilten kanssa; hän
hikoili, pärski ja puhkui, puhisi ja tuhisi kuin käynnissä oleva pieni
höyrykone.

»Oho!» huudahti hän, kun Arthur kertoi, miten hän oli joutunut sinne.
»Hyvä. Aivan niin. Jos hän kysyisi Pancksia, niin tahdotteko olla
hyvä ja sanoa, että Pancks on tullut?» Sen jälkeen hän tuhahtaen ja
pärskähtäen hävisi toisesta ovesta.

Ennen aikaan, Arthurin kotona ollessa, oli eräitä liikkeessä olevia
viimeistä patriarkkaa koskevia häikäilemättömiä huhuja ja epäilyjä
joutunut hänenkin tietoonsa, joitakin nyt unohtuneita teitä myöten.
Hän tunsi siihen aikaan kaikenlaisia epäluulon hiukkasia ja läikkiä
leijailevan ilmassa; näin samenneen ilman läpi katsottuna esiintyi
Christopher Casby pelkkänä majatalon tienviittana, joka ohjasi
olemattomaan majataloon kehoitti kiitolliseen lepoon sinne, missä ei
ollut lepopaikkaa eikä kiitollisuuden syytä. Hän tiesi, että toisten
hiukkasten läpi katsottuna Christopherin patriarkanpää kykeni tekemään
suunnitelmia ja ovelasti petkuttamaan lähimmäistään. Toiset hiukkaset
esittivät hänet raskasliikkeisenä, itsekkäänä, tuulten ajettavana
kuhnuksena, joka törmätessään kömpelösti muita vastaan oli tehnyt
sen keksinnön, että päästäkseen helposti kunnialla elämän läpi hänen
oli vain pidettävä suunsa kiinni ja paljas päälakensa kiiltävänä ja
annettava tukkansa vapaasti kasvaa; hänellä oli ollut juuri kylliksi
älyä sen keksiäkseen ja noudattaakseen sitä. Kerrottiin, että hän oli
päässyt loordi Decimus Tite Barnaclen isännöitsijäksi, ei siksi että
hänellä olisi ollut vähääkään liikemieskykyä, vaan siksi, että hän
oli niin peräti hyväntahtoisen näköinen, ettei kukaan voinut epäillä
sellaisen miehen johtamassa liikkeessä kiskottavan tai keinoteltavan;
niinikään sanottiin, että hän samoista syistä nykyään sai enemmän
ja helpommin rahaa kiskotuksi omista kurjista vuokrataloistaan kuin
toinen, jolla ei ollut niin kupuraista ja kiiltävää päälakea, olisi
mahdollisesti saanut. Lyhyesti, oli huomautettu (muisteli Clennam
istuessaan yksin naksuttelevassa vastaanottohuoneessa), että monet
ihmiset valitsevat mallinsa miltei samalla tavoin kuin maalaajat,
joista äsken oli puhe, ja että, kuten kuninkaallisessa akatemiassa
vuosittain vanha, kurja koiranvarasroisto saatetaan huomata kaikkien
päähyveiden ruumiillistumaksi vain silmäripsiensä tai leukansa tai
sääriensä tähden (jonka kautta tarkkasilmäisemmät luonnon tutkijat
joutuvat aivan ymmälle), samalla tavoin suuressa yhteiskunnallisessakin
näyttelyssä ulkonaiset sivuseikat otetaan huomioon sisäisten
ominaisuuksien edellä ja asemasta.

Muistellen näitä seikkoja ja sijoittaen mr Pancksin niiden joukkoon,
kallistui Arthur Clennam, vaikkei aivan ratkaisevasti, sen mielipiteen
puolelle, että viimeinen patriarkka oli juuri tuollainen tuulten
ajettava kuhnus, joka ennen kaikkea tarkoin muisti pitää päälakensa
erittäin kiiltävänä. Toisinaan saattoi nähdä, kuinka kömpelö laiva
virralla ajelehti vuoksen mukana sivuttain, perä edellä omia teitänsä
ja kaikkien muiden tiellä, vaikka näytti siltä kuin sitä olisi hyvinkin
ohjailtu ja käännelty, ja kuinka silloin yhtäkkiä pieni hinaaja valtasi
sen, sitoi sen peräänsä ja kuljetti mukanaan; samalla tavoin oli
tuhiseva Pancks ottanut köyteensä kömpelön patriarkan, joka nyt kulki
tämän pienen likaisen hinaajan vanavedessä.

Mr Casby, joka palasi huoneeseen mukanaan tyttärensä Flora, keskeytti
nämä mietelmät. Clennamin silmät olivat tuskin sattuneet hänen vanhan
rakkautensa esineeseen, ennenkuin rakkaus särkyi ja hajosi kappaleiksi.

Useimmat ihmiset ovat kylliksi uskollisia itselleen ollakseen
uskollisia vanhalle ihanteelle. Ei todista mielen häilyväisyyttä,
vaan juuri päinvastaista se, että ihanne ei siedä tarkkaa vertailua
todellisuuden kanssa ja että niiden välinen ristiriita on rakkaudelle
kohtalokas isku. Näin oli Clennamin laita. Nuoruudessaan hän oli
kiihkeästi rakastanut tätä naista ja tuhlannut häneen kaiken sydämeen
teljetyn kiintymys- ja mielikuvitusrikkautensa. Tämä rikkaus oli ollut
hänen autiossa kodissaan kuin Robinson Crusoen rahat ruostumassa,
kunnes hän levitti sen rakastettunsa eteen. Tästä muisteltavasta ajasta
saakka oli hän säilyttänyt vanhan haaveensa muuttumattomana entisessä
pyhitetyssä kätkössään, vaikka olikin kotiinpaluu-iltaansa saakka
täydellisesti poistanut Floran kaikista nykyisyyttä tai tulevaisuutta
koskevista suunnitelmistaan, aivan kuin tyttö olisi kuollut (kuten
hän kyllä olisi voinutkin Clennamin tietämättä siitä mitään). Ja
nyt, kaiken jälkeen, astui viimeinen patriarkka tyynesti huoneeseen
ikäänkuin sanomaan: »Olkaa hyvä ja viskatkaa ihanteenne maahan ja
tanssikaa sen päällä. Tämä on Flora.»

Flora, joka aina oli ollut kookas, oli lihonut vielä ja käynyt
ahdashenkiseksi, mutta se ei merkinnyt paljon. Florasta, jonka hän oli
jättänyt liljana, oli tullut piooni; mutta tämä ei merkinnyt paljon.
Flora, joka oli ollut ihastuttava kaikessa, mitä oli sanonut ja
ajatellut, oli nyt laverteleva ja typerä. Se merkitsi jo paljon. Flora,
joka kauan sitten oli ollut hemmoiteltu ja lapsekas, oli päättänyt
nytkin olla hemmoiteltu ja lapsekas. Se oli kohtalokas isku.

Tämä siis oli Flora!

»Vakuutan», tirskui Flora ja nakkeli niskojaan kuten ennen tyttönä
(tästä liikkeestä tuli nyt kuitenkin vain entisen irvikuva, sellainen,
jonka ilveilijä olisi esittänyt hänen hautajaisissaan, jos hän olisi
elänyt ja kuollut klassillisessa muinaisuudessa), »vakuutan, että
oikein häpeän tavatessani mr Clennamin; olen niin hirveän näköinen,
tiedän, että olen hänen mielestään kauheasti muuttunut, olen todellakin
vanha nainen; kamalaa on näyttäytyä, tällaisena, kerrassaan kamalaa!»

Clennam vakuutti, että Flora oli aivan sellainen kuin hän oli
odottanutkin ja ettei aika ollut pysynyt paikoillaan hänen itsensäkään
kohdalla.

»Oh, mutta herrojen laita on aivan toisin, ja te näytätte todellakin
niin hämmästyttävän reippaalta, ettei teillä ole oikeutta sanoa noin,
jotavastoin minä, kuten näette — oh!» huudahti Flora hiukan kirkaisten,
»minä olen kauhea!»

Patriarkka, joka nähtävästi ei ollut selvillä omasta osastaan
esitettävänä olevassa näytelmässä, säteili ajatuksetonta tyyneyttä ja
rauhaa.

»Mutta jos puhumme säilymisestä», sanoi Flora, joka ei milloinkaan
päässyt asian päähän, puhuipa hän mistä tahansa, »niin katsokaa isää,
eikö isä ole aivan samanlainen kuin teidän lähtiessänne pois, eikö isä
ole julma ja luonnoton ollessaan sellaisena soimauksena omaa lastansa,
vastaan; jos tätä jatkuu kauankin, niin luulevat vieraat ihmiset, että
minä olen isän äiti!»

»Sinne lienee vielä pitkä aika», arveli Arthur.

»Oh, mr Clennam, te vilpillisin luoduista olennoista», sanoi
Flora, »huomaan, ettette ole unohtanut vanhaa tapaanne lausua
kohteliaisuuksia, vanhaa tapaanne siltä ajalta, jolloin väititte
olevanne ylenmäärin ihastunut, muistattehan — en suinkaan tarkoita,
että minä — oh, en tiedä mitä tarkoitan!» Tässä Flora kikatti hämillään
ja loi häneen yhden entisiä silmäyksiään.

Patriarkka, jolle nyt alkoi selvitä, että hänen osansa näytelmässä
vaati häntä poistumaan näyttämöltä mitä pikemmin sitä parempi,
nousi ja meni samalle ovelle, josta Pancks oli hävinnyt, ja kutsui
tätä hinaajahöyryänsä nimeltä. Hän sai vastauksen joltakin pieneltä
telakalta ja hinattiin kohta näkyvistä.

»Ettehän toki vielä aio lähteä», kielteli Flora — Arthur oli vilkaissut
hattuunsa, kun hänet oli vallannut naurettava pelko, eikä hän tiennyt
mitä tehdä; »ettehän voi olla niin epäystävällinen, että nyt jo
lähtisitte, Arthur — tarkoitan mr Arthur — tahi mr Clennam kai olisi
paljon sopivampi — mutta en näy nyt tietävän mitä puhun — ei sanaakaan
menneistä rakkaista päivistä; kuitenkin, kun ajattelen niitä, huomaan,
että on parasta olla puhumatta niistä, ja hyvin luultavaa on, että
olette solminut paljon miellyttävämmän liiton, ja vakuutan, että olen
viimeinen tunkeutumaan väliin, vaikka olikin aika, mutta taas minä
eksyn hulluttelemaan».

Oliko mahdollista, että Flora oli ollut tuollainen lörpöttelijä niihin
aikoihin, joihin hän viittaisi? Saattoikohan niissä viehättävissä
ominaisuuksissa, jotka ennen olivat hurmanneet hänet, olla jotakin
sukulaisuutta hänen nykyisen sekavan puheliaisuutensa kanssa?

»Luulenpa todellakin», jatkoi Flora syöksyen eteenpäin hämmästyttävällä
vauhdilla ja käyttäen lauseissaan pelkkiä pilkkuja, niitäkin harvassa,
»että olette naimisissa jonkun kiinalaisen naisen kanssa, kun olette
niin kauan ollut Kiinassa liikeasioissa, niin tahdoitte tietysti
asettua siellä vakinaiseksi liikemieheksi ja saada tuttavuuksia, ja
silloin ei mikään ollut luonnollisempaa kuin että kositte kiinalaista
naista, eikä mikään ollut luonnollisempaa kuin että hän suostui ja
katsoi tehneensä hyvän kaupan, toivon vain, ettei hän ole pagodilainen
lahkolainen».

»En ole», vastasi Arthur hymyillen vasten tahtoaan, »naimisissa
kenenkään kanssa, Flora».

»Voi, herra Jumala, ettehän vain ole pysynyt naimattomana näin kauan
minun tähteni!» tirskui Flora, »mutta ettehän toki, miksikäpä olisitte
niin tehnyt, pyydän, älkää vastatko tähän, en tiedä, mihin taas olen
joutunut, oh, kertokaa minulle jotakin kiinalaisista naisista, ovatko
heidän silmänsä todellakin niin soikeat ja kapeat, ne muistuttavat
minulle aina helmiäispelimarkkaa, ja käyttävätkö he todellakin
niskapiiskaa ja onko se palmikoitukin vai miehilläkö vain on sellainen,
ja kun he kiristävät hiuksensa niin kovalle otsan kohdalta, niin eikö
se tee kipeätä, ja minkätähden he ripustavat tiukuja siltoihinsa
ja temppeleihinsä, hattuihinsa ja joka paikkaan ja tekevätkö he
todella niin!» Taas Flora loi häneen yhden entisiä silmäyksiään. Heti
senjälkeen jatkoi hän taas, aivan kuin Arthur jo olisi vastannut.

»On siis totta, että he todellakin tekevät niin, herra Jumala, Arthur!
— anteeksi — vanhan tavan mukaan — mr Clennam on paljon sopivampi —
millaista onkaan asua sellaisessa maassa näin kauan ja niin paljon
lyhtyjä ja päivänvarjoja kuin siellä on, ja kuinka pimeätä ja kosteata
ilma siellä lieneekään ja todella onkin, ja kuinka paljon rahaa
kokoavatkaan nämä kaksi kauppatavaraa, kun kaikki käyttävät niitä ja
ripustavat niitä kaikkialle, ja pienet kengät ja lapsuudesta saakka
puristetut jalat ovat hämmästyttäviä, kuinka paljon olettekaan nähnyt
maailmaa!»

Naurettavassa säikähdyksessään sai Clennam vielä yhden Floran entisiä
silmäyksiä, eikä hänellä ollut aavistusta, mitä tehdä sillä.

»Ai, ai», sanoi Flora, »kun ajattelen niitä muutoksia, joita on
tapahtunut kotona, Arthur — en pääse siitä, tuntuu niin luonnolliselta,
mr Clennam paljoa sopivampi — senjälkeen kun olette perehtynyt
kiinalaisiin tapoihin ja kieleen, jota uskon teidän puhuvan yhtä hyvin
ellei paremmin kuin kiinalainen, kun te olitte aina niin taitava ja
sukkela, vaikka se epäilemättä on hyvin vaikeata, olen varma siitä,
että teearkutkin jo veisivät minulta hengen, jos yrittäisin sellaisia
muutoksia, Arthur — taas sanon niin, se tuntuu luonnolliselta, mutta
on hyvin sopimatonta — joita ei olisi uskonut, kukapa olisi voinut
ajatella, että minusta tulisi mrs Finching, kun en itsekään voinut sitä
kuvitella!»

»Sekö on teidän nimenne naineena?» kysyi Arthur, joka kaikesta tästä
sekamelskasta erotti jonkinlaista sydämenlämpöä Floran äänessä,
kun hän viittasi, tosin oudolla tavalla, heidän nuoruudenaikaiseen
suhteeseensa. »Finching?»

»Finching, niin, eikö se ole kauhea nimi, mutta kuten mr F. sanoi
kosiessaan minua, niin hän teki seitsemän kertaa suostuen kiltisti,
kuten sanoi, tyytyväisenä odottamaan kaksitoista kuukautta, joka
tapauksessa hän ei voinut mitään nimellensä, erinomainen mies, aivan
toisenlainen kuin te, mutta erinomainen mies!»

Flora oli vihdoinkin hetkiseksi puhunut itsensä hengästyksiin.
Hetkiseksi, sillä hän tointui taas kehottaessaan pienen
nenäliinankulman silmilleen poismenneen mr F:n muistoksi ja aloitti
uudelleen.

»Ei kukaan voi kieltää, Arthur — mr Clennam — että olette aivan
oikeassa osoittaessanne minulle vain muodollista ystävällisyyttä
näissä muuttuneissa olosuhteissa, ja todella ei voisikaan olla toisin,
ainakaan en voi otaksua, että te tietäisitte, mutta en voi olla
muistamatta, että on ollut aika, jolloin asiat olivat ihan toisin.»

»Rakas mrs Finching», aloitti Arthur, taas liikutettuna ystävällisestä
äänensävystä.

»Oh, älkää sanoko tuota ilkeätä, rumaa nimeä, sanokaa Flora.»

»Flora. Vakuutan teille, Flora, että nyt olen onnellinen saadessani
taas nähdä teidät ja huomatessani, että te samoin kuin minäkin vielä
muistatte entisiä mielettömiä unelmia, joiden aikana katselimme kaikkea
nuoruutemme ja toivomme valossa.»

»Te ette näytä siltä», tokaisi Flora nyrpeänä, »te olette aivan
välinpitämätön, mutta te olette pettynyt minun suhteeni, ehkäpä
kiinalaiset naiset — mandariinittaret, jos nimitätte niitä siksi — ovat
siihen syypäitä tai kenties olen itse syyllinen, siltä näyttää».

»Ei, ei», vastusti Clennam, »älkää sanoko niin».

»Oh, täytyyhän minun», väitti Flora vastaan, »miksen minä sitä sanoisi,
tiedänhän minä, etten ole sellainen kuin odotitte, kyllä minä sen
tiedän».

Kesken laverteluansa hän oli päässyt selville siitä, havaiten sen yhtä
nopeasti kuin älykkäämpikin nainen. Se sekava ja läpeensä järjetön
tapa, jolla hän siitä huolimatta heti jatkoi laverteluansa koettaen
punoa yhteen heidän lapsuudenaikaisen suhteensa ja tämänpäiväisen
kohtaamisensa, saattoi Clennamin tuntemaan itsensä miltei löyhäpäiseksi.

»Tahdon huomauttaa», sanoi Flora muuttaen aivan odottamatta ja
Clennamin suureksi kauhuksi keskustelun lemmenkinastelun luontoiseksi,
»tahdon selittää erään asian, kun teidän äitinne tuli ja pani toimeen
näytelmän tämän johdosta minun isäni kanssa ja kun minut kutsuttiin
alas pieneen aamiaishuoneeseen, jossa he katselivat toisiaan teidän
äitinne päivänvalo välissään ja istuivat kumpikin tuolillaan kuin kaksi
kiukkuista sonnia, niin mitä minä saatoinkaan tehdä!»

»Rakas mrs Finching», rauhoitti Clennam, »noin vanhoja ja aikaa sitten
loppuun saatettuja asioita ei kannata näin vakavasti —»

»En voi, Arthur⁻», vastasi Flora, »antaa koko Kiinan seurapiirin
syyttää itseäni sydämettömyydestä puolustautumatta, kun kerta minulla
on tilaisuutta siihen, ja te varmasti muistatte, että Paul ja Virginia
oli palautettava minulle niinkuin se palautettiinkin, mutta ilman
minkäänlaista kirjelippua tai tervehdystä, en tietysti tarkoita, että
olisitte voinut kirjoittaa minulle, vartioitu kun olin, mutta jos
kirjan kannessa olisi ollut vaikkapa vain punainen suulakka, niin
olisin tiennyt sen tarkoittavan että 'tule Pekingiin, Nankingiin ja
mikä se kolmas paikka on, paljain jaloin'».

»Rakas mrs Finching, ei teissä ole syytä, enkä ole milloinkaan
syyttänytkään teitä. Me olimme molemmat liian nuoria, liian
riippuvaisia ja avuttomia tehdäksemme muuta kuin alistua
erottamiseemme. — Ajatelkaa, kuinka pitkä aika siitä on kulunut»,
huomautti Arthur vakavasti ja lempeästi.

»Vielä tahdon huomauttaa», jatkoi Flora ehtymättömän monisanaisena,
»vielä tahdon selittää erään asian, viisi päivää minulla oli nuhaa
itkemisestä ja vietin, ne kokonaan pihanpuolisessa seurusteluhuoneessa
— tämä pihanpuolinen seurusteluhuone on yhä ensimmäisessä kerroksessa
ja pihan puolella todistamassa sanojani — kun se kauhea aika oli ohi,
seurasi tylsyyden kausi, vuodet vierivät ja mr Finching tutustui meihin
yhteisen tuttavamme luona, hän oli hyvin huomaavainen, tuli luoksemme
seuraavana päivänä ja pian alkoi käydä kolmena iltana viikossa
ja lähettää kaikenlaisia pikku lahjoja illallisiin, se ei ollut
rakkautta mr F:n puolelta, vaan palvontaa, mr F. kosi isän täydellä
suostumuksella, ja mitä minä saatoin tehdä?»

»Ette ikinä mitään muuta kuin minkä teitte», vakuutti Arthur iloisimman
myöntyväisenä. »Sallikaa vanhan ystävän lausua varma vakaumuksensa,
että menettelitte aivan oikein.»

»Vielä tahdon viimeiseksi huomauttaa», jatkoi Flora, lykäten
kädenliikkeellä arkielämän syrjään, »tahdon selittää erään asian,
oli aika ennenkuin mr F. ensin alkoi osoittaa huomaavaisuutta, jonka
suhteen ei saattanut erehtyä, mutta se on ohi eikä voinut kestää, rakas
mr Clennam, te ette enää kanna kultakahletta, olette vapaa, toivon
teidän tulevan onnelliseksi ja tässä tulee isä, joka aina on sietämätön
ja pistää nokkansa joka paikkaan, missä sitä ei tarvita».

Näin sanoen ja tehden nopean arasti varoittavan liikkeen —
sellaiseen eleeseen olivat Clennamin silmät kyllä tottuneet entisinä
aikoina — jättäytyi Flora parka taas kauaksi taapäin ajassa,
kahdeksantoistavuotiaaksi ja viimein pääsi puhetulvansa loppuun.

Tai oikeastaan hän jätti toisen puolen itsestään
kahdeksantoistavuotiaaksi ja karsi toisen puolen mr Finchingin
leskeksi, esiintyen siveellisessä mielessä merenneitona, joka näytelmä
teki hänen entiseen nuorukaisrakastajaansa omituisesti, sekoittuneen,
surullisen ja samalla hullunkurisen vaikutuksen.

Esimerkiksi. Ikäänkuin hänen itsensä ja Clennamin välillä olisi ollut
mitä hurmaavin salainen ymmärtämys, ikäänkuin Skotlantiin saakka
kulkevat neljän hevosen vetämät postivaunut olisivat nyt nurkan takana
juuri lähdössä ja ikäänkuin hän ei olisi voinut (eikä tahtonut)
astua hänen kanssansa pitäjänkirkon alttarin eteen perhesuojan alla,
patriarkan siunaus otsallaan ja koko miessuvun kilpailu kintereillään,
lohduttautui Flora antamalla ilmitulemisen pelkoa ilmaisevia merkkejä
ja varoituksia. Tuntien joka hetki tulevansa yhä löyhäpäisemmäksi
katseli Clennam, kuinka mr F-vainajan leski huvitteli mitä
ihmeellisimmällä tavalla, asettaen itsensä ja hänet heidän entisille
paikoillensa ja läpikäyden kaikki vanhat temput — nyt, kun näyttämö
oli himmeä, kulissit haalistuneet, orkesteri tyhjä ja valot sammuneet.
Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää, että juuri hänen tulonsa näin
eriskummaisella tavalla herätti eloon sen, minkä hän muisti Florassa
ennen olleen luonnollista ja kaunista, ja että siinä tuntui liikuttava
muisto.

Patriarkka tahtoi välttämättä häntä jäämään päivälliselle, ja Flora
antoi merkin »jääkää». Clennam olisi niin suonut voivansa tehdä enemmän
kuin jäädä päivälliselle — olisi niin vilpittömästi suonut tapaavansa
Floran sellaisena kuin hän oli ollut tai kuin hän ei ollut milloinkaan
ollut — että suostuminen perheen toivomukseen oli vähin korvaus, minkä
hän saattoi tarjota aiheuttamastaan pettymyksestä, joka häntä melkein
hävetti. Sentähden hän jäi päivälliselle.

Pancks söi heidän kanssansa. Hän höyrysi pieneltä telakaltaan
neljännestä vailla kuusi ja laski suoraan patriarkkaa kohden,
joka sattui umpimähkään ajelehtimaan hitaissa Bleeding Heart
Yard-laskelmissa. Pancks sitoi hänet heti köyteensä ja hinasi selville
vesille.

»Bleeding Heart Yard!» sanoi Pancks tohahtaen ja pärskähtäen. »Siitä
omaisuudesta on paljon vaivaa. Se kyllä tuottaisi hyvin, mutta
vuokrat ovat kovassa. Siitä on enemmän hommaa kuin kaikista muista
vuokrataloistanne yhteensä.»

Samaten kuin köydessä kulkeva iso laiva useimpien katsojain silmissä
näyttää hinaajaa voimakkaammalta, tuntui tavallisesti siltä kuin
patriarkka olisi lausunut sen, mitä Pancks sanoi hänen puolestaan.

»Todellako?» kysyi Clennam, joka nähdessään vilahduksenkin kiiltävästä
päälaesta heti sai tämän vaikutuksen niin tehokkaana, että puhutteli
isoa laivaa hinaajahöyryn asemesta. »Ovatko ihmiset siellä niin köyhiä?»

»Eihän voi sanoa, tietysti», tuhisi Pancks ja veti toisen likaisen
kätensä homehtuneen teräksenharmaasta taskustaan purraksensa kynsiään,
jos löytäisi sellaisia sormistaan, ja käänsi helmisilmänsä isäntänsä
puoleen, »ovatko he köyhiä vai eivät. He sanovat olevansa, mutta niin
he kaikki sanovat. Jos ihminen sanoo olevansa rikas, niin voitte
yleensä arvata, ettei hän ole sitä. Sitäpaitsi, vaikka he olisivatkin
köyhiä, ei sille voi mitään. Itsehän siitä köyhtyisi, jos ei saisi
vuokriansa.»

»Totta kyllä», myönsi Arthur.

»Eihän kaikille Lontoon köyhille voi tarjota vapaata asuntoa», jatkoi
Pancks. »Ei heille voi ilmaiseksi antaa huoneita. Mahdotonta on avata
ovensa selkoselälleen ja antaa heidän tulla sisään vapaasti. Se ei
kävisi päinsä.»

Mr Casby pudisti päätänsä ylimalkaisen lempeästi ja hyväntahtoisesti.

»Jos joku ottaa teiltä huoneen puolen kruunun viikkovuokrasta eikä
hänellä viikon kuluttua olekaan maksaa tätä puolta kruunua, niin te
sanotte hänelle: 'Miksi otitte sitten huoneen? Missä olette ollut ja
mitä olette tehnyt rahoillanne? Jos ette ole saanut kokoon toista, niin
mitä teette toisellakaan? Mikä on tarkoitus? Mitä teillä on mielessä?'
Näin juuri te sanotte tämänkaltaiselle miehelle; ja ellette sano sitä,
niin se on oma häpeänne!» Tämän sanottuaan nosti mr Pancks oudon ja
ällistyttävän melun, jonka hän sai aikaan jonkinlaisella voimakkaasti
puhaltavalla ponnistelulla nenän tienoilla; tästä ei kuitenkaan ollut
muuta tulosta kuin äänellinen.

»Te kai omistatte melkoisia alueita täällä kaupungin itä- ja
koillisosissa?» kysyi Clennam epätietoisena kumman puoleen kääntyä.

»Kyllä, useampia», vastasi Pancks. »Mutta ei niiden tarvitse
välttämättä sijaita itä- tai koillisosassa; mikä kompassin suunta
hyvänsä kelpaa. Hyvä rahojen sijoitus ja nopea tuottavaisuus vain ovat
tarpeen. Sellaiseen tartumme, missä sitä on tarjolla. Emme ole tarkkoja
paikan valinnassa, emme ensinkään.»

Patriarkallisessa teltassa asui vielä neljäskin omituinen olento,
joka myös ilmestyi huoneeseen ennen päivällistä. Se oli merkillinen
pieni nainen, jolla oli tuijottavat puunuken kasvot — nukke oli
niin halpahintainen, ettei sillä ollut ilmettä kasvoissaan — ja
kankea, keltainen tekotukka, joka oli vinossa päälaella, ikäänkuin
lapsi, joka omisti nuken, olisi lyönyt naulan sen päähän jonnekin,
että tukka pysyisi siinä. Toinen merkillinen seikka tässä pienessä
eukossa oli, että sama lapsi näytti iskeneen häntä kasvoihin, pariin
kolmeen kohtaan, jollakin tylsällä, lusikantapaisella esineellä,
sillä naamassa, varsinkin nenän päässä näkyi merkillisiä kuhmuja,
jotka jotenkin näyttivät vastaavan lusikan koveraa päätä. Vielä eräs
merkillinen seikka eukossa oli se, ettei hänellä ollut muuta nimeä kuin
mr F:n täti.

Hän esiteltiin vieraalle seuraavalla tavalla: Flora kysyi, kun
ensimmäinen ruokalaji tuotiin pöytään, oliko mr Clennam mahdollisesti
kuullut, että mr F. oli jättänyt hänelle testamentin. Clennam
vastasi toivovansa, että mr F. oli jättänyt suurimman osan maallista
omaisuuttaan, ellei sitä kokonaan, palvomalleen naiselle. Flora
vastasi: »oh, kyllä», mutta hän ei tarkoittanut sitä; mr F. oli kyllä
tehnyt kauniin jälkisäädöksen, mutta myös jättänyt hänelle erikoisena
perintönä tätinsä. Hän lähti sitte huoneesta noutamaan perintönsä ja
palatessaan esitteli melkein voitonriemuisena: »Mr F:n täti.»

Mr F:n tädin ominaisuuksista pisti vieraan silmään huomattavimpina
äärimmäinen ankaruus ja tuikea vaiteliaisuus; viimemainitun keskeytti
toisinaan halu lausua tavattoman syvällä, varoittavalla äänellä
huomautuksia, jotka hämmästyttivät ja pelästyttivät kuulijoita, kun
eivät millään tavalla liittyneet edellä sanottuun eivätkä olleet
minkäänlaisessa ajatusyhteydessä keskustelun aiheiden kanssa.
Kenties mr F:n täti heitti huomautukset keskusteluun jonkinlaisen
järjestelmänsä mukaan, joka saattoi olla sekä nokkela että nerokas,
mutta johon ei ollut avainta.

Siististi tarjoilluilla ja hyvin valmistetuilla päivällisillä (sillä
tässä patriarkallisessa taloudessa oli kaikki omiaan edistämään
rauhallista ruuansulatusta) syötiin ensiksi jonkinlaista lientä,
paistettua kampelaa, katkorappokastiketta ja perunaa. Keskustelu koski
yhä vuokrien kantoa. Mr F:n täti, katseltuaan seuraa kymmenen minuutin
ajan pahansuovin silmin, lausui seuraavan peloittavan huomautuksen:

»Kun asuimme Henleyssä, varastivat kattilanpaikkaajat Barnasin
koirashanhen.»

Mr Pancks nyökäytti rohkeasti päätänsä ja sanoi: »Niin kyllä, ma'am.»
Mutta tämä salaperäinen keskustelu suorastaan pelästytti Clennamia.
Toinenkin seikka teki tämän vanhan naisen erikoisen peloittavaksi.
Vaikka hän lakkaamatta tuijotti, ei hän milloinkaan osoittanut
näkevänsä ketään. Kohtelias ja huomaavainen vieras tahtoi esimerkiksi
tiedustella hänen mieltään perunoiden suhteen. Turhaan kääntyi
ilmeikkäänä tämän naisen puoleen, Mitä tehtävä? Ei kukaan mies voinut
sanoa: »Mr F:n täti, sallitteko minun?» Jokaisen täytyi, kuten Cennamin,
luopua kohteliaisuudenyrityksestään säikähtyneenä ja nolona.

Sitten tarjottiin lampaanpaistia ja omenapiirakkaa — jotakin, jolla
ei ollut kaukaisintakaan yhteyttä hanhien kanssa — ja ateria jatkui
ilottomanakin juhlana, jota se todella olikin. Ennen muinoin oli hän
istunut tässä pöydässä eikä kiinnittänyt huomiotansa mihinkään muuhun
kuin Floraan; nyt hän katsellessaan Floraa pani vasten tahtoansa
merkille, että tämä oli erittäin mielistynyt olueen, että hän katsoi
ison joukon sherryä tarpeelliseksi maljan juonnissa, ja että jos
hän oli hiukan liian lihava, niin sillä oli oleelliset syynsä.
Viimeinen patriarkka oli aina ollut suursyöjä, ja hän pisti poskeensa
suunnattomat määrät tanakkaa ruokaa, lähimmäistään ruokkivan armeliaan
sielun hyväntahtoinen ilme kasvoillaan. Mr Pancks, jolla aina oli kiire
ja joka aika ajoin vilkaisi vieressään olevaan likaiseen muistikirjaan
(se sisälsi kenties luettelon vuokransa laiminlyöneistä, jotka hän
aikoi etsiä käsiinsä, ja hän nautti ehkä tästä ajatuksesta kuin
jälkiruuasta), söi jotenkin samalla tavalla kuin hinaajahöyry lastaa
hiiliä: aikalailla meluten, aikalailla tiputellen ympärillensä ja
tuon tuostakin tuhahtaen ja pärskähtäen aivan kuin olisi ollut valmis
höyryämään tiehensä.

Koko päivällisajan kietoi Flora toisiinsa nykyisen harrastuksensa
syömiseen ja juomiseen ja entisen harrastuksensa haaveelliseen
rakkauteen ja teki sen sillä tavalla, että Clennam tuskin uskalsi
kohottaa katsettaan lautasesta, sillä hän ei voinut katsahtaa Floraan
saamatta varoittavaa tai salaperäisesti tarkoittavaa silmäystä, aivan
kuin he olisivat olleet salaliitossa keskenään. Mr F:n täti istui
äänettömänä ja katseli häntä uhmaten ja äärimmäisen katkerana, kunnes
pöytäliina korjattiin pois ja viinikarahvit ilmestyivät pöydälle,
jolloin hän lausui toisen huomautuksen —se paukahti keskustelun lomaan
kuin kellon lyönti, kysymättä kenenkään mieltä tai mistä, paraillaan
oli puhe.

Flora oli juuri sanonut: »Mr Clennam, suvaitsetteko kaataa lasillisen
portviiniä mr F:n tädille?»

»London Bridgen lähellä oleva muistopatsas», julisti tämä rouva heti
siihen, »pystytettiin Lontoon suuren palon jälkeen; tämä suuri palo ei
ollut se tulipalo, jossa George-setäsi verstaat paloivat poroksi».

Mr Pancks vastasi yhtä rohkeasti kuin edellisellä kerralla: »Todellako,
ma’am? Aivan niin!» Mutta F:n täti näytti kiukustuneen kuvitelluista
vastaväitteistä tai muuten huonosta kohtelusta, niin että hän, sen
sijaan että olisi vaipunut äänettömyyteen, antoikin lisäjulistuksen:

»Minä vihaan hulluja!»

Tämä ajatelma, joka itsessään oli miltei salomonimainen, sai erittäin
loukkaavan ja henkilökohtaisen leiman siitä, että hän tähtäsi sen
suoraan vierailijan päätä kohden, jonka tähden mr F:n täti oli
talutettava ulos huoneesta. Tämän teki Flora, aivan tyynesti, eikä mr
F:n täti tehnyt vastarintaa, kysyi vain ulosmennessään leppymättömän
vihan vallassa: »Mitä miehellä täällä on tekemistä?»

Palatessaan selitti Flora, että hänen perintönsä oli älykäs vanha
nainen, hieman omituinen toisinaan ja »sai vastenmielisyyden muutamia
kohtaan» — Flora näytti pikemmin ylpeilevän näistä erikoisuuksista
kuin häpeävän niitä. Vapauduttuaan vanhan naisen pelottavasta
läsnäolosta soi Clennam mielellään anteeksi hänen vikansa, koska hän
oli houkutellut näkyviin Floran hyväsydämisyyden, joka tässä pääsi
oikeuksiinsa. Arvaten, että Pancks kohta nostaisi ankkurin ja että
patriarkka rupeaisi levolle, kertoi Clennam tahtovansa välttämättä
käydä äitinsä luona ja kysyi Pancksilta, mihin päin hänen matkansa piti.

»Cityyn päin, sir», vastasi Pancks.

»Menemmekö yhdessä?» kysyi Arthur.

»Erittäin hauskaa», vastasi Pancks.

Tällä välin Flora jupisi hänen korvaansa vuolain katkonaisin lausein,
että oli ollut aika ja että menneisyys kuitenkin oli ammottava kuilu
ja ettei häntä, Clennamia, sitonut mikään kultainen kahle ja että hän,
Flora, kunnioitti mr F:vainajan muistoa ja että hän oli kotona huomenna
kello puoli kaksi ja että kohtalon päätökset olivat järkähtämättömät
ja ettei hänestä ollut mikään vähimmin luultavaa kuin että hän,
Clennam, kävelisi Gray's-Inn Gardensin luoteista puolta juuri kello
neljä jälkeen puolenpäivän. Clennam koetti hyvästi heittäessään
vilpittömästi antaa kättä nykyiselle Floralle — ei häipyneelle Floralle
eikä merenneidolle — mutta Flora ei tahtonut, ei voinut ottaa sitä, hän
oli täysin kykenemätön erottamaan itseänsä ja häntä heidän menneistä
ja muuttuneista luonteistaan. Clennam lähti talosta surkeassa tilassa
ja niin paljon entistä sekapäisempänä, että ellei hänen onnensa olisi
toimittanut häntä hinaajahöyryn köyteen, olisi hän ensimmäisenä
neljännestuntina ajelehtinut kuin lastu laineilla.

Toinnuttuaan raikkaassa ilmassa ja päästyään pois Floran läheisyydestä
huomasi hän Pancksin painaltavan eteenpäin täydellä höyryllä, kalvaen
niukkaa kynsilaiduntaan mikäli sitä vielä oli jäljellä ja tohahdellen
tuon tuostakin, toinen käsi taskussa ja nukkainen hattu takaperin
päässä; nämä toimitukset ja asenteet näyttivät muodostavan sen tilan,
jossa hänen oli helpointa miettiä.

»Raikas ilta!» huomautti Arthur.

»Kyllä, oikein raikas», myönsi Pancks. »Vieras kun olette, huomaatte
paremmin ilmanalan vaihtelut kuin minä, luulen. Minulla ei todellakaan
ole ollut aikaa tuntea niitä.»

»Elätte niin työteliästä elämää?»

»Niin teen, minulla on aina jotakin hommaa vuokrien tai vuokrattavien
kanssa. Mutta minä rakastan työtä ja touhua», sanoi Pancks ja paransi
vauhtia. »Sitä vartenhan ihminen on luotu.»

»Sitäkö varten vain?» kysyi Clennam.

»Mitä muuta varten?» kysyi Pancks vastaan. Siihen kysymykseen tiivistyi
pieneen alaan koko se taakka, joka oli painanut Clennamin elämää; eikä
hän vastannut mitään. »Samaa kysyn meidän viikkovuokralaisiltammekin»,
jatkoi Pancks. »Muutamat heistä tekeytyvät surkeiksi ja valittavat:
'Näettehän, herra, kuinka köyhiä olemme, ja kuitenkin teemme työtä,
aherramme ja raadamme herkeämättä, emme saa yön rauhaakaan’. Minä
vastaan heille: 'Sitävartenhan olette luodutkin.' Se masentaa heidän
vastustuksensa. He eivät osaa vastata siihen mitään. 'Sitävartenhan
olette luodutkin.' Se on murhaava vastaus.»

»Voi, voi, voi!» huokasi Clennam.

»Katsokaa minua», jatkoi Pancks todisteluaan viikkovuokralaisia
vastaan. »Mitä muuta varten otaksutte, että minä luulen olevani luotu?
Ei mitään. Aikaisin nousta kolistelen vuoteeltani, lähden liikkeelle,
käytän mahdollisimman lyhyen ajan hotkaistakseni ruokani ja pysyn
sitte työssäni. Pysyn tiukasti työssäni, pidän siinä muitakin, ja muut
puolestaan pitävät siinä taas toisia. Siinä on liikealalla elävän
miehen velvollisuus ja tarkoitus.»

Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam: »Eikö
teillä ole mitään harrastuksia, mr Pancks?»

»Millaisia harrastuksia?» kysyi Pancks kuivasti.

»No sanokaamme taipumusta johonkin.»

»Minulla on taipumusta hankkia rahaa, sir», vastasi Pancks, »kun vain
neuvotte keinon millä tavalla se käy päinsä». Hän päästi taas äskeisen
oudon puhaltavan nenä-äänen, ja nyt vasta juolahti hänen toverinsa
mieleen, että se lienee ollut hänen tapansa nauraa. Hän oli joka
suhteessa omituinen mies; tuskinpa hän puhui täysin tosissaan, vaikka
oli vaikeata pitää leikinlaskuna sitä lyhyttä, tuikeata, rivakkaa
tapaa, jolla hän tuprutti ilmoille periaate-tuhkaansa aivan kuin
kieppuvan koneen voimalla.

»Arvaan, ettette ole erikoisen huvitettu lukemisesta?» otaksui Clennam.

»En lue milloinkaan muuta kuin kirjeitä ja laskuja. En milloinkaan
kokoile muuta kuin lähimpiä sukulaisiani koskevia ilmoituksia. Jos
sellaista voi sanoa harrastukseksi, niin siinä tapauksessa minulla on
harrastuksia. Ettehän te ole sukua Cornwallin Clennameille, mr Clennam?»

»En tietääkseni.»

»Tiedän, ettette ole. Kysyin sitä äidiltänne, sir. Hän on liian
tarmokas, päästääkseen tilaisuuden solahtamaan käsistään.»

»No, entä jos olisin Cornwallin Clennameja?»

»Niin olisitte saanut kuulla jotakin itsellenne hauskaa.»

»Todellako! Olenkin viime aikoina kuullut kovin vähän, mikä minulle
olisi hauskaa.»

»Cornwallissa on maatila, joka kerjää itselleen omistajaa, eikä löydy
yhtään ainoata cornwallilaista Clennamia, joka ottaisi sen vastaan»,
ilmoitti Pancks, ottaen esille muistikirjan povitaskustaan ja pistäen
sen taas sinne takaisin. »Minä käännyn tästä. Toivotan teille hyvää
yötä.»

»Hyvää yötä!» vastasi Clennam. Mutta hinaajalaiva, joka äkkiä keveni ja
vapautui köydessä kuljetettavastaan, höyrysi jo pitkän matkan päässä.

He olivat kulkeneet yhdessä Smithfieldin poikki ja erosivat
Barbican-kulmassa. Clennam ei ollut aikonut ilmestyä äitinsä
synkkään huoneeseen sinä iltana eikä olisi voinut tuntea itseään
masentuneemmaksi ja hyljätymmäksi kuin nyt, vaikka olisi vaeltanut
erämaassa. Hän kääntyi hitaasti Aldersgate Streetille ja käveli Saint
Paulia kohden pyrkien suurille valtaväylille, koska siellä oli valoa
ja elämää; silloin näki hän suuren ihmisjoukon liikkuvan häntä kohden
samalla katukäytävällä, ja hän väistyi syrjään erään kauppaliikkeen
seinälle päästääksensä sen ohitse. Kun he tulivat hänen kohdallensa,
huomasi hän, että he olivat kokoontuneet jonkin ympärille, jota
muutamat miehet kantoivat hartioillaan. Pian havaitsi hän, että siinä
oli ikkunaluukusta tai jostakin sellaisesta kiireessä kokoon kyhätyt
paarit, joilla makasi joku, ja väkijoukosta kuuluvat hajanaiset
lauseet, erään miehen kantama rapakkoinen mytty ja toisen kantama
rapakkoinen hattu ilmoittivat hänelle, että oli tapahtunut onnettomuus.
Paarit pysähtyvät lyhdyn alle päästyään vain muutaman askeleen päähän
hänestä — miehet korjasivat jotakin kantamuksessaan; väkijoukko
pysähtyi myöskin, ja hän joutui keskelle tungosta.

»Vahingoittunuttako viedään sairaalaan?» kysyi hän vieressään
seisovalta vanhalta mieheltä, joka pudisteli päätänsä ikäänkuin
aloittaakseen keskustelun.

»Niin kyllä», vastasi mies, »hän on jäänyt diligenssin alle. Ne olisi
saatettava syytteeseen ja tuomittava, nuo diligenssit. Ne tulla
syöksevät Lad Lanea ja Wood Streetiä kahdentoista ja neljäntoista
peninkulman nopeudella tunnissa, nuo diligenssit. Ihme ja kumma,
etteivät ne useammin aja ihmisiä kuoliaiksi.»

»Toivottavasti tämä henkilö ei ole kuollut?»

»En tiedä!» vastasi mies. »Ei diligenssiltä ainakaan puuttunut hyvää
tahtoa.» Puhuja risti käsivartensa ja asettui kaikessa rauhassa
moittimaan diligenssejä kaikille, jotka vain halusivat kuunnella,
ja useat äänet,-myötätuntoisina kärsivää kohtaan, vahvistivat hänen
puheensa; eräs ääni sanoi Clennamille: »Ne ovat yleisenä kiusana,
nämä diligenssit, sir», ja toinen: »Eilen illalla näin erään vaunun
pysähtyvän tuuman päässä eräästä pojasta», ja kolmas: »Näin erään
ajavan kissan ylitse, sir — se olisi voinut olla teidän oma äitinne»;
ja kaikki yhdessä selittivät, että jos hänellä sattui olemaan
jonkinlaista yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, ei hän voinut käyttää
sitä paremmin kuin diligenssejä vastaan.

»Ajatelkaas, että synnynnäinen englantilainenkin on joka ilta
hengenvaarassa diligenssien tähden», puheli ensimmäinen vanha mies,
»ja hän tietää kuitenkin, milloin ne tulla syöksähtävät kulman takaa
sellaisella vauhdilla, että voisivat kiskoa jäsenet ruumiista. Mitä
saattaakaan odottaa poloiselta ulkomaalaiselta, joka ei tiedä niistä
mitään!»

»Onko hän ulkomaalainen?» kysyi Clennam kumartuen eteenpäin nähdäkseen.

Joukosta vastattiin sekaisin: »Ranskalainen, sir», »Portugalilainen,
sir», »Hollantilainen, sir», »Preussilainen, sir», ja muuta yhtä
epävarmaa; näiden vastausten keskeltä kuului heikko ääni pyytävän sekä
ranskan- että italiankielellä vettä. Vastaukseksi kiersi väkijoukossa
huomautus: »Voi, mies rukka sanoo, ettei hän läpäise tätä; eipä ihme!»
Clennam pyysi päästä lähemmäksi, koska hän ymmärsi poloisen kieltä.
Hänet lykättiin heti paarien luo puhuttelemaan vahingoittunutta.

»Ensimmäiseksi tarvitsee hän vettä», sanoi Clennam katsellen
ympärilleen. (Tusina ystävällisiä ihmisiä hajosi eri suuntiin noutamaan
sitä.) »Oletteko pahasti vahingoittunut, ystäväni?» kysyi hän paareilla
makaavalta mieheltä, joka oli italialainen.

»Olen, sir, olen, olen, olen. Sääreni, sääreni. Mutta minusta on hauska
kuulla tuota vanhaa musiikkia, vaikka olenkin kovin kurja.»

»Olette matkustavainen? Odottakaas! Tässä on vettä! Antakaas, kun minä
juotan teitä.»

He olivat asettaneet paarit kiviröykkiölle. Se oli sopivan korkealla
maasta, ja kumartuen saattoi Clennam mukavasti kohottaa miehen päätä
toisella kädellään ja nostaa lasin hänen huulillensa toisella.
Vahingoittunut oli pieni, jäntevä, ruskea mies, tukka musta, hampaat
valkoiset. Kasvot näyttivät vilkkailta. Korvissa oli renkaat.

»Kas noin. Olette matkustaja?»

»Niin olen, sir.»

»Outo tässä kaupungissa?»

»Niin, niin, uppo-outo. Saavuin tänne tänä onnettomana iltana.»

»Mistä tulette?»

»Marseillesta.»

»Vai niin, kas! Sieltä minäkin tulen! Tulin äskettäin tänne
Marseillesta ja olen täällä melkein yhtä outo kuin tekin, vaikka olen
syntynyt täällä. Älkää olko huolissanne!» Kasvot katsoivat Clennamiin
rukoilevasta kun hän oikaisihe pyyhittyään niitä ja hellävaroen korjasi
takkia, joka peitti kärsivää olentoa. »En jätä teitä, ennenkuin
joudutte hyvään talteen, Rohkeutta! Puolen tunnin päästä on teidän
paljon parempi olla.»

»Ah! Altro, altro!» huudahti pieni mies parka, hiukan epäilevästi; ja
kun he nostivat hänet taas ylös, riiputti hän oikeata kättään paarien
reunalta pudistellakseen sen etusormea ilmassa, kädenselkä edellä.

Arthur Clennam kääntyi ympäri ja astui paarien vieressä, lausuen tuon
tuostakin rohkaisevan sanan, kunnes he saapuivat läheiseen Saint
Bartholomewin sairaalaan. Sisään ei päästetty muita kuin kantajat
ja hän; vahingoittunut mies asetettiin heti pöydälle kylmästi ja
asiallisesti, ja lääkäri tutki häntä huolellisesti; tämä oli yhtä
nopeasti saatavissa ja käsillä kuin itse onnettomuuskin. »Hän ymmärtää
tuskin ainoatakaan englantilaista sanaa», virkkoi Clennam; »onko hän
pahasti vahingoittunut?»

»Ottakaamme ensin selvä asiasta», torjui lääkäri ja jatkoi tutkimustaan
ammattimaisen hartaasti, »ennenkuin annamme lausunnon».

Koeteltuaan säärtä yhdellä sormella ja kahdella, yhdellä kädellä
ja molemmilla, päältä ja alta, ylhäältä ja juuresta, yhtäänne päin
ja toisaanne päin sekä huomautettuaan mielenkiintoisista seikoista
seurassaan olevalle toiselle herralle taputti lääkäri viimein potilasta
olkapäälle ja sanoi: »Ei hän ole pahasti vahingoittunut. Hän kyllä
paranee. Asia on tosin hiukan pulmallinen, muttei meidän tarvitse ottaa
pois säärtä tällä kertaa.» Tämän Clennam tulkitsi potilaalle, joka oli
täynnä kiitollisuutta ja vilkkaaseen tapaansa suuteli sekä tulkin että
lääkärin kättä moneen kertaan.

»Vamma lienee vaikea?» tiedusteli Clennam.

»O-on», vastasi lääkäri miettivän hartaana, kuten taiteilija, joka
katselee jalustalla olevaa maalaustansa. »On se kokolailla vaikea.
Polven yläpuolella on luunmurtuma ja alapuolella nyrjähdys. Molemmat
ovat kauniinmuotoiset.» Hän taputti taas ystävällisesti potilaan
olkapäätä, ikäänkuin olisi huomannut hänet kerrassaan kelpo mieheksi ja
kaikkea kiitosta ansaitsevaksi, kun oli katkaissut säärensä tieteelle
niin mielenkiintoisella tavalla.

»Puhuuko hän ranskaa?» kysyi lääkäri.

»Kyllä, hän puhuu ranskaa.»

»Ei hänellä sitten ole hätää täällä. — Teidän on vain rohkeasti
kestettävä hiukan kipua, ystäväni, ja oltava kiitollinen siitä, että
kaikki käy niin hyvin kuin käy», lisäsi hän tällä kielellä; »te kyllä
vielä kävelette kaikkien ihmeeksi. No, katsokaamme nyt onko muuta
vammaa ja kuinka kylkiluittemme laita on.»

Muuta vammaa ei ollut, ja »kylkiluumme» olivat terveet. Clennam
viipyi sairaalassa siksi, kunnes kaikki, mitä mahdollisesti voitiin
tehdä, tuli tehdyksi taitavasti ja nopeasti — poloinen vahingoittunut
matkamies vieraassa maassa pyysi liikuttavasti häneltä tätä palvelusta
— ja istui sitte vuoteen vieressä, jonne sairas aikanaan kannettiin,
kunnes hän vaipui uneen. Silloin kirjoitti hän nimikortilleen muutaman
sanan luvaten palata seuraavana päivänä ja pyysi, että kortti
annettaisiin sairaalle hänen herättyään.

Kaikki nämä toimitukset veivät niin paljon aikaa, että kello löi
yksitoista, kun hän astui ulos sairaalan portista. Hän oli vuokrannut
itselleen asunnon Covent Gardenissa ja meni nyt suorinta tietä kotiin
Snow Hillin ja Holbornin kautta.

Jäätyään taas yksin huolenpitoa ja sääliä aiheuttaneen viime
seikkailunsa jälkeen, vaipui hän tietysti mietteisiinsä. Eikä hän
luonnollisestikaan voinut astella kymmentä minuuttia miettiessään
muistamatta Floraa. Ja tämä taas välttämättä palautti mieleen hänen
elämänsä kaikkine harhoineen ja vähäisine onnenhetkineen.

Tultuaan asuntoonsa istui hän sammuvan takan ääreen samoin kuin
ennen oli seisonut ikkunan luona vanhassa huoneessaan, katsellen
mustaa savupiippumetsää, ja loi katseensa synkkään polkuun, joka oli
johtanut hänet tähän elämän kohtaan. Se oli pitkä, autio, tyhjä. Ei
lapsuutta, ei nuoruutta, lukuunottamatta yhtä ainoata muistoa; ja sekin
osoittautui tänä päivänä hulluudeksi.

Hänelle merkitsi onnettomuutta tämä, joka jollekulle muulle olisi
saattanut olla vain joutava pikkuseikka. Sillä vaikka kaikki hänen
kovat ja synkät muistonsa koeteltaissa pysyivät todellisuutena — ne
sekä näyttivät että tuntuivat kankean paatuneilta eivätkä hiukkastakaan
hellittäneet vanhaa julmaa ankaruuttansa — niin tämä hänen elämänsä
ainoa hellä ja suloinen muisto ei kestänyt samaa koetusta, vaan häipyi
olemattomiin. Tämän hän oli aavistanut edellisenä iltana uneksiessaan
avoimin silmin; silloin hän ei vielä ollut tuntenut sitä, mutta nyt hän
tunsi sen.

Hän oli uneksija siinä mielessä, että hänen sieluunsa oli syvälle
juurtunut usko kaikkeen hienoon ja hyvään, jota vaille hänen elämänsä
oli jäänyt. Hänet oli kasvatettu yksinkertaisuudessa ja kovassa työssä,
ja se oli tehnyt hänestä jalon, anteliaan miehen. Hänet oli kasvatettu
tylyydessä ja ankaruudessa, ja sen kautta hän oli saanut lämpimän ja
myötätuntoisen sydämen. Hän oli kasvanut liian vaativassa ja pimeän
röyhkeässä uskossa, joka sen sijaan että olisi muodostellut ihmisen
Luojansa kuvan kaltaiseksi muovailikin Luojan erehtyvän ihmisen kuvan
mukaan, ja tämä auttoi häntä pidättymään tuomitsemasta ketään ja teki
hänen nöyrän sydämensä sääliväksi, toivorikkaaksi ja armeliaaksi.

Ja tämä varjeli häntä myös uikuttavasta raukkamaisuudesta ja julmasta
itsekkäisyydestä, joka sentähden, ettei tämä onni tai tuo hyve ollut
sattunut hänen pienelle polullensa tai tuottanut hänelle hyötyä, kohta
uskoisi, ettei niitä ole olemassa maailman suuressa suunnitelmassa,
vaan että missä ne näyttävät esiintyvän, ne supistuvat alhaisimpiin
alkeisiin. Hänen sielunsa oli kyllä pettynyt, mutta liian voimakas ja
raitis eksyäkseen tuollaiseen epäterveeseen ajattelutapaan. Jääden itse
pimentoon saattoi se riemuita valosta ja ylistää sitä, kun näki sen
paistavan muiden polulle.

Sentähden istui hän nyt sammuvan hiiloksen ääressä ja mietiskeli
surullisena tietä, joka oli johtanut hänet tähän iltaan, kuitenkaan
siroittelematta myrkkyä niille teille, joita myöten muut olivat siihen
saapuneet. Oli todellakin surullista, että hän oli jäänyt vaille niin
paljoa ja että hänen aina oli täytynyt niin kaukaa etsiä itselleen
jonkinlaista tukea ja toveria yksinäisen elämänsä tiellä. Hän tuijotti
tuleen, josta liekki sammui, hehku kalpeni, hiilos hiipui ja harmaat
hiilet hajosivat tuhkaksi, ja ajatteli: »Kohtapa muutun minäkin näin
asteittain ja häviän elämästä!»

Näin hänen muistellessaan elämäänsä tuntui siltä kuin hän kiipeäisi
alas vihreästä, kukkia ja hedelmiä kantavasta puusta ja kuin jokainen
oksa hänen lähestyessään kuihtuisi ja katkeaisi.

»Mitä olen saavuttanut elämäni aikana, kun nyt muistelen sitä,
alkaen aikaisimman nuoruuteni onnettomasta sorronalaisuudesta,
muistelen ankaraa, rakkaudetonta kotiani, matkaani vieraalle
maalle, pitkällistä maanpakolaisuuttani, kotiinpaluutani, äitini
vastaanottoa, seurusteluani hänen kanssaan ja viimein tätä iltapäivää
sekä Flora-parkaa», sanoi Arthur Clennam, »mitä olen saavuttanut, mitä
minulla siitä on tallella?»

Hänen ovensa avautui hiljaa, ja hän hämmästyi seuraavia sanoja, jotka
tulivat kuin vastaukseksi hänen kysymykseensä:

»Pikku Dorrit.»




NELJÄSTOISTA LUKU

Pikku Dorrit kutsuissa


Arthur nousi kiireesti ja näki hänen seisovan ovella. Tätä kertomusta
on toisinaan katseltava pikku Dorritin silmin, ja ja alamme nyt
katselemalla siten Arthur Clennamia.

Pikku Dorrit näki hämärän huoneen, joka hänestä näytti avaralta ja
komeasti sisustetulta. Kirjavat mielikuvat ja käsitykset Covent
Gardenista tekivät huoneen pikku Dorritin silmissä hämärämmäksi kuin se
olikaan, kun hän arkana katseli sitä ovelta: mielikuva liehittelevästä
Covent Gardenista mainioine kahviloineen, joissa herrasmiehet,
kultakirjaiset takit yllä, miekat vyöllä, riitelivät ja ottelivat
kaksintaisteluissa; mielikuva kalliista Covent Gardenista, jossa kukat
talvella maksoivat guinean kappale, ananashedelmät guinean naula,
herneet guinean puoli litraa; mielikuva kiehtovasta Covent Gardenista
suurenmoisine teattereineen, jossa näyteltiin ihania näytelmiä komeasti
puetuille naisille ja herroille ja joka ikiajoiksi pysyi kaukana Fanny
raukan ja setä raukan ulottuvilta; mielikuva toivottomasta, kurjasta
Covent Gardenista luolineen ja holveineen, joissa kurjat, repaleiset
lapset, joiden lauman läpi hän juuri oli kulkenut, livahtelevat ja
piileksivät kuin rotanpoikaset, eläen ruuanjätteistä, painautuen yhteen
lämpimikseen ja paeten takaa-ajajiaan (pitäkää silmällä rottia, sekä
poikasia että täysikasvaneita, kaikki te Barnaclet, sillä Jumalan
edessä ne nakertelevat ja kalvavat teidän perustuksianne ja pudottavat
kerran katon teidän päähänne!); mielikuva kirjavasta, monisärmäisestä
Covent Gardenista, jossa oli sekaisin menneen ajan ja nykyhetken
mysteeriota ja taruja, rinnakkain ylellisyyttä ja puutetta, kaunista ja
rumaa, ihania maalaispuutarhoja ja likaisia katuojia.

Herrasmies, jota hän tuli tapaamaan, istui ensin tuolissa sammuneen
valkean ääressä ja kääntyi sitten ihmeissään katsomaan häneen. Tumma
totinen herrasmies, joka hymyili niin miellyttävästi, joka oli niin
vilpitön ja hienotunteinen käytöksessään ja jonka vakavuus muistutti
hänen äitiänsä, kuitenkin niin, että tämä oli ankaran vakava, mutta
poika lempeän vakava. Nyt hän katseli ovesta tullutta tarkkaavin ja
tutkivin silmin, joiden edessä pikku Dorrit aina oli painanut katseensa
maahan, kuten hän nytkin teki.

»Lapsi parka! Kuinka tulitte tänne keskellä yötä?»

»Sanoin pikku Dorrit, sir, valmistaakseni teitä, sillä tiesin, että
kovin hämmästyisitte!»

»Tulitteko yksin?»

»En, sir, otin Maggyn mukaani.»

Tämä, joka otaksui, että hänen tuloansa oli kylliksi valmistettu
hänen nimensä mainitsemisella, astui nyt sisään porstuasta, leveästi
hymyillen. Hän tukahutti kuitenkin heti tämän mielenilmauksen ja
muuttui jäykän juhlalliseksi.

»Ja minulla ei ole valkeata takassa», pahoitteli Clennam. »Ja te olette
—» Hän oli sanomaisillaan »kovin ohuesti puettu», mutta keskeytti sen,
koska siihen olisi sisältynyt viittaus hänen köyhyyteensä, ja sanoi sen
sijaan: »Ja nyt on kovin kylmä.»

Siirtäen tuolin, josta äsken juuri oli noussut, lähemmäksi uunia,
istutti hän vieraansa siihen; sitte toi hän kiireesti puita ja hiiliä,
latoi ne uuniin ja viritti valkean. »Teidän jalkanne on kuin marmoria,
lapseni»; hän oli sattunut koskettamaan sitä ollessaan polvillaan
virittämässä valkeata; »siirtäkää se lähemmäksi tulta». Pikku Dorrit
kiitti häntä hätäisesti. Se oli kyllä lämmin, aivan lämmin! Clennamin
sydäntä vihlaisi, kun hän huomasi pikku Dorritin koettavan piilottaa
ohutta, kulunutta kenkäänsä.

Pikku Dorrit ei hävennyt huonoja kenkiänsä. Clennam tunsi hänen
tarinansa, eikä syy ollut siinä. Mutta pikku Dorrit pelkäsi, että hän
mahdollisesti moittisi hänen isäänsä, jos hän näkisi ne, että hän
kenties saattaisi ajatella: »Miksi isä tänään söi päivällistä ja jätti
pienen tyttärensä kylmien katukivien armoille!» Hän ei suinkaan pitänyt
sellaista ajatusta oikeana, hän tiesi vain kokemuksesta, että ihmiset
toisinaan erehtyivät sillä tavalla. Sekin oli yksi puoli hänen isänsä
onnettomuudessa.

»Ennenkuin sanon muuta», aloitti pikku Dorrit, istuen kalpean
takkavalkean edessä ja kohottaen taas katseensa kasvoihin, jotka
sopusointuisine, mielenkiintoa, sääliä ja suojelemisen halua
heijastavine ilmeineen olivat hänelle kaukainen, miltei käsittämätön
arvoitus, »tahdon kertoa teille jotakin, sir».

»Kertokaa, lapseni.»

Vieno pahan mielen varjo levisi hänen kasvoilleen, kun Clennam niin
usein sanoi häntä lapseksi. Hän ihmetteli, että toinen huomasi sen tai
että hän kiinnitti huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin; mutta Clennam
jatkoi heti:

»Tarvitsin sydämellisen puhuttelusanan enkä keksinyt muuta. Koska
äsken juuri annoitte itsellenne sen nimen, jota he käyttävät teistä
äitini luona ja jonka nimisenä minä aina ajattelen teitä, niin sallikaa
minun sanoa teitä Pikku Dorritiksi.»

»Kiitos, sir, pitäisin siitä nimestä enemmän kuin mistään muusta.»

»Pikku Dorrit.»

»Pikku äiti», korjasi Maggy, joka oli torkahtanut.

»Se on aivan sama, Maggy», vastasi Dorrit, »aivan sama».

»Onko se aivan sama, äiti?»

»On, aivan sama.»

Maggy nauroi ja kuorsasi heti sen jälkeen. Tämä outo olento ja outo
ääni näytti ja kuului Pikku Dorritista oikein hauskalta. Hän oli ylpeä
suuresta lapsestaan; se näkyi hänen ilmeestään, kun hän taas kohtasi
tumman, vakavan herrasmiehen silmät. Hän aprikoi, mitä tämä mahtoi
ajatella katsellessaan Maggya ja häntä. Hän ajatteli, kuinka hyvä isä
hän olisi. Kuinka hän, tällainen ilme silmissään, neuvoisi ja hyväilisi
tytärtään.

»Aioin kertoa, sir», sanoi Pikku Dorrit, »että veljeni nyt on vapaa».

Arthur oli iloinen kuullessaan sen ja toivoi, että hänen kävisi hyvin.

»Aioin sanoa teille, sir», jatkoi Pikku Dorrit, joka kauttaaltaan
vapisi, »etten ole saanut tietää, kuka jalomielisyydessään on
vapauttanut hänet — en saa milloinkaan kysyä sitä, eikä sitä
milloinkaan minulle kerrota enkä saa milloinkaan kiittää sitä
herrasmiestä täydestä sydämestäni!»

Hän ei luultavasti halunnut kiittelyjä, arveli Clennam. Mahdollisesti
oli hän itse kiitollinen — ja syystäkin — siitä, että hänellä oli
keinoja ja tilaisuus tehdä pieni palvelus Pikku Dorritille, joka hyvin
olisi ansainnut suuremmankin. »Vielä aioin sanoa, sir», jatkoi Pikku
Dorrit vapisten entistä enemmän, »että jos tuntisin hänet ja saisin,
niin kertoisin, ettei hän milloinkaan, milloinkaan voisi aavistaa,
kuinka syvästi tunnen hänen hyvyytensä ja kuinka syvästi rakas isäni
tuntee sen. Vielä aioin sanoa, että jos tuntisin hänet ja jos saisin —
mutta en tunne häntä enkä saa — tiedän sen! — niin sanoisin hänelle,
etten enää milloinkaan laskeudu vuoteeseeni rukoilematta ensin,
että taivas siunaisi ja palkitsisi hänet. Ja jos tuntisin hänet ja
saisin, niin polvistuisin hänen eteensä, tarttuisin hänen käteensä
ja suutelisin sitä ja pyytäisin, ettei hän vetäisi sitä pois, vaan
jättäisi sen käteeni oi, jättäisi sen hetkeksi vain käteeni — ja
sallisi kiitollisten kyyneleitteni kostuttaa sitä, sillä en voi häntä
muulla tavalla kiittää.»

Pikku Dorrit oli painanut kätensä huulilleen ja olisi polvistunut
hänen eteensä, mutta hän torjui sen lempeästi ja asetti hänet takaisin
tuoliin. Hänen silmänsä ja äänensävynsä olivat kiittäneet monin verroin
paremmin kuin hän luulikaan. Clennam sanoi, vaikkei yhtä tyynesti
kuin tavallisesti: »Kas niin, Pikku Dorrit, kas niin, kas niin!
Otaksukaamme, että te tunnette tuon henkilön ja saatte tehdä niin ja
että se kaikki jo on tehty. Ja kertokaa nyt minulle, joka olen aivan
toinen henkilö — joka en ole muuta kuin se ystävä, joka pyysi teitä
luottamaan itseensä — miksi olette keskellä yötä ulkona ja mikä asia
ajaa teidät kadulle näin myöhään, te hento, arka» (»lapsi» oli hän jo
taas sanomaisillaan), »Pikku Dorrit!»

»Maggy ja minä olemme tänä iltana olleet», kertoi tyttö hilliten
itsensä tyynesti, kuten hän jo kauan oli tottunut tekemään,
»teatterissa, jonka palveluksessa sisareni on».

»Ja eikö se ole taivaallisen ihana paikka», keskeytti Maggy äkkiä: hän
näkyi voivan nukahtaa ja herätä milloin vain halusi. »Melkein yhtä
ihana kuin sairaala. Siellä vain ei ollut kananpoikia.»

Sen sanottuaan pudisti hän itseään ja nukahti taas.

»Me menimme sinne», sanoi Pikku Dorrit katsahtaen suojattiinsa, »sillä
minä haluan väliin itse nähdä, että sisarelleni käy siellä hyvin;
ja tahdon omin silmin nähdä hänet siellä, hänen itsensä ja sedän
tietämättä siitä. Niin voi tosin tapahtua vain aniharvoin, sillä kun
en ole kaupungilla työssä, olen isäni luona, ja vaikka olenkin työssä,
niin riennän aina kiireesti kotiin hänen luoksensa. Mutta tänä iltana
teeskentelin lähteväni kutsuihin.»

Tehdessään tämän tunnustuksen arasti ja epäröiden, kohotti hän
katseensa Clennamin kasvoihin, joiden ilmeen hän niin helposti
tulkitsi, että heti vastasi siihen.

Hän vaikeni hetkeksi toisen tarkkaavasti katsellessa häntä ja lisäsi
sitten: »Toivon, ettei siinä ollut mitään pahaa. En olisi voinut
milloinkaan olla miksikään hyödyksi, ellen olisi hiukan teeskennellyt.»

Hän pelkäsi, että Clennam mielessään moittisi häntä siitä, että hän
näin kekseliäästi vehkeili huolehtien omaisistaan ja vartioiden heitä,
heidän tietämättään ja heidän kiittämättään häntä siitä; vieläpä
saattoivat he soimata häntä luullusta velvollisuuden laiminlyönnistä.
Mutta Clennam ajatteli vain tarmokkaasti toimivaa hentoa olentoa, jonka
kengät olivat ohuet ja kuluneet ja puku puutteellinen ja riittämätön
ja joka teeskenteli lähtevänsä huvittelemaan ja virkistymään. Hän
kysyi, missä oletetut kutsut olivat. Eräässä hänen työpaikassaan,
vastasi Pikku Dorrit punastuen. Hän oli puhunut siitä hyvin vähän, vain
muutaman sanan rauhoittaakseen isäänsä. Tämä ei luullut, että kutsut
olivat suuret —tietysti hän ei voinut sitä luulla. Ja Pikku Dorrit
vilkaisi hartioillaan olevaa huivia.

»En ole milloinkaan ennen ollut iltasella poissa kotoa», sanoi Pikku
Dorrit. »Ja Lontoo näyttää kovin suurelta, autiolta ja kauhealta.»
Sen synkän taivaan kattama autius näytti peloittavalta Pikku Dorritin
silmissä, ja hän värisi puhuessaan siitä.

»Mutta en minä tällä tullut vaivaamaan teitä, sir», keskeytti hän taas
tyynesti hilliten itsensä, »vaan ensimmäinen syy, jonka tähden läksin
kotoa tänä iltana, oli se, että sisareni kertoi saaneensa ystävän
eräästä hyvin ylhäisestä naisesta, ja siitä olen ollut hyvin levoton.
Ja kun jouduin tänne teidän asuntonne seuduille (tahallani kyllä) ja
kun näin valoa ikkunassa —»

Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa. Ei, ei ensimmäistä kertaa.
Pikku Dorritin silmissä oli tämä ikkuna monena iltana loistanut kuin
kaukainen tähti. Hän oli väsyneenäkin ja huolissaan poikennut tieltään
katsoakseen siihen ja ihmetellen muistellakseen vakavaa, tummaa
herrasmiestä, joka oli tullut kaukaa vieraalta maalta ja kohdellut
häntä ystävän ja suojelijan tavoin.

»Oli kolme asiaa», jatkoi Pikku Dorrit, »jotka halusin sanoa teille,
jos olisitte yksin kotona ja jos uskaltaisin tulla portaita ylös.
Ensiksikin, mitä jo yritin sanoa, mutta en milloinkaan voi — en
milloinkaan saa —»

»Vaiti, vaiti! Sehän on jo tehty ja saa jäädä sikseen. Käykäämme
nyt käsiksi toiseen kysymykseen», sanoi Clennam ja rauhoitti hänet
hymyllään, kohensi valkean paistamaan hänelle kirkkaammin ja asetti
viiniä, kakkua ja hedelmiä hänen eteensä pöydälle.

»Luulen», sanoi Pikku Dorrit — »tämä on toinen asia — luulen, että mrs
Clennam on päässyt salaisuuteni perille ja tietää mistä tulen ja minne
menen. Tietää, missä asun, tarkoitan.»

»Todellako?» kysyi Clennam kiireesti. Hetken mietittyään kysyi hän,
miksi Pikku Dorrit otaksui sitä.

»Luulen», vastasi Pikku Dorrit, »että mr Flintwinch on vaaninut minua».

Ja miksi, kysyi Clennam kääntäen katseensa tuleen päin, painaen päänsä
alas ja miettien taas, miksi se oli luultavaa.

»Olen tavannut hänet kahdesti. Kummallakin kerralla lähellä kotia.
Kummallakin kerralla iltasella, palatessani työstä. Kummallakin
kerralla arvelin (vaikka saatan kyllä erehtyä siinä), että hän ei
näyttänyt tapaavan minua sattumalta.»

»Sanoiko hän mitään?»

»Ei; hän vain nyökkäsi ja pani päänsä kallelleen.»

»Hiisi vieköön hänen päänsä!» mietti Clennam, yhä katsellen tuleen; »se
on aina kallellaan».

Hän kokosi ajatuksensa ja kehoitti vierastaan juomaan hiukan viiniä ja
maistamaan jotakin syötävää — se oli hyvin vaikeata, sillä Pikku Dorrit
oli niin ujo ja arka — ja sanoi, taas miettien:

»Onko äitini muuttunut käytöksessään teitä kohtaan?»

»Ei ensinkään. Hän on aivan samanlainen kuin ennen. Arvelin, olisiko
minun ehkä parempi kertoa hänelle koko tarinani. Arvelin, pitäisikö
minun — tarkoitan, tahtoisitteko te, että kertoisin hänelle. Arvelin»,
sanoi Pikku Dorrit katsoen häneen apua anovasti ja luoden sitte
vähitellen silmänsä alas, kun Clennam katsoi häneen, »tahtoisitteko te
neuvoa minua, mitä minun olisi tehtävä».

»Pikku Dorrit», sanoi Clennam, ja nämä sanat alkoivat heidän välillään
jo vastata tuhansia ystävällisiä sanoja, riippuen siitä, millä
äänensävyllä ja missä yhteydessä ne lausuttiin, »älkää tehkö mitään.
Tahdon hiukan puhua vanhan ystäväni mrs Afferyn kanssa. Älkää tehkö
mitään, Pikku Dorrit — muuta kuin virkistäytykää sillä, mitä tässä on.
Pyydän teitä tekemään mielikseni.»

»Kiitos, mutta minun ei ole nälkä. Eikä», vastasi Pikku Dorrit, kun
Clennam ystävällisesti työnsi lasin hänen eteensä, »janokaan. — Ehkä
Maggy haluaisi jotakin, luulisin.»

»Pistämme hänen taskuihinsa kaiken tämän sitten», sanoi Clennam; »mutta
ennenkuin herätämme hänet, puhukaamme siitä kolmannesta asiasta».

»Niin. Mutta ettehän vain pahastu siitä, sir?»

»Lupaan sen, ehdoitta.»

»Se kuuluu kyllä oudolta. Tuskin tiedän, kuinka voin sanoa sen. Älkää
pitäkö minua itsepäisenä ja kiittämättömänä», pyysi Pikku Dorrit ja
kiihtyi taas entistä enemmän.

»En, en, en. Uskon varmasti, että se kuuluu luonnolliselta ja oikealta.
En luule käsittäväni sitä väärin, olkoon se mitä hyvänsä.»

»Kiitos. Te aiotte käydä taas katsomassa isääni?»

»Niin, kyllä.»

»Olitte niin hyvä ja huomaavainen, että kirjoititte hänelle ja
ilmoititte tulevanne huomenna.»

»Oh, eihän se mitään ollut. Kyllä.»

»Voisitteko arvata», kysyi Pikku Dorrit liittäen pienet kätensä lujasti
yhteen ja katsoen häneen koko totinen sielunsa silmissä, »mitä aion
pyytää, ettette tekisi».

»Luulen voivani. Mutta saatan erehtyä.»

»Ei, ette te erehdy», vakuutti Pikku Dorrit, pudistaen päätänsä. »Jos
se on aivan välttämätöntä, niin ettemme voi muuten tulla toimeen, niin
antakaa minun pyytää sitä teiltä.»

»Kyllä — kyllä.»

»Älkää rohkaisko isää pyytämään. Älkää olko ymmärtävinänne, jos hän
pyytäisikin. Älkää antako hänelle. Säästäkää hänet siltä, niin voitte
saada hänestä paremman käsityksen.»

Clennam vastasi — ei aivan selvällä äänellä, kun hän näki kyynelten
kimmeltävän tytön tuskaisissa silmissä — että hän pitäisi tyttären
toivomusta pyhänä.

»Te ette tiedä, millainen hän on», sanoi Pikku Dorrit, »ette tiedä,
millainen hän oikeastaan on. Kuinka voisittekaan, kun näette hänet nyt
näin äkkiä, rakkaan isäni, ettekä ole seurannut häntä vähitellen ja
asteittain, kuten minä. Olette ollut niin hienon ja todellisen hyvä
meille, jonkatähden tahtoisin, että ennen kaikkea teillä olisi hyvä
käsitys isästäni. Ja minä en jaksa kestää», huudahti Pikku Dorrit
ja peitti kyyneleensä käsillään, »en jaksa ajatella, että juuri te
jouduitte näkemään hänen ainoan alennuksensa».

»Pyydän», rauhoitti Clennam, »älkää olko niin suruissanne. Älkää,
älkää, Pikku Dorrit! Olemmehan aivan selvillä tästä asiasta nyt!»

»Kiitos, sir, kiitos! Olen koettanut pidättäytyä sanomasta tätä; olen
ajatellut sitä yötä ja päivää; mutta kun sain varman tiedon siitä, että
tulisitte taas käymään, niin päätin puhua kanssanne. Ei siksi, että
häpeäisin hänen tähtensä», hän kuivasi kiireesti kyynelensä, »mutta
siksi, että tunnen hänet paremmin kuin kukaan muu ja rakastan häntä ja
olen hänestä ylpeä».

Kevennettyään mielensä tästä kuormasta oli Pikku Dorrit hermostuneen
innokas lähtemään. Maggy oli aivan hereillä nyt ja töllisteli edempää
hedelmiä ja kakkuja tirskuen ja nauttien jo edeltäpäin herkuista;
Clennam keksi hyvän keinon haihduttaakseen keskustelun jälkitunnelman
kaataessaan Maggylle lasillisen viiniä, jonka tämä, särpi, tuon
tuostakin äänekkäästi maiskuttaen ja painaen kättään kurkulleen ja
kehuskellen, silmät kovin pullollaan: »Oi, eikös tää ole hyvää! Ihan
kuin sairaalassa!» Hänen juotuaan lasinsa pohjaan ja lopetettuaan
ylistysvirtensä, kehoitti Clennam häntä täyttämään korinsa (Maggy ei
milloinkaan liikkunut ilman koria) kaikella syötävällä, mitä pöydältä
löytyi, ja erikoisesti varomaan jättämästä mitään tähteitä. Maggyn
huvi tätä tehdessä ja hänen pikku äitinsä ilo siitä, että Maggylla oli
hauskaa, oli oloihin nähden paras käänne, minkä edellinen keskustelu
saattoi saada.

»Mutta portit ovat jo aikoja sitten kiinni», huomautti Clennam, joka
äkkiä muisti sen. »Minnekä te menette?»

»Minä menen Maggyn asuntoon», vastasi Pikku Dorrit.

»Siellä olen kyllä turvassa, ei minulla ole mitään hätää.»

»Minun täytyy saattaa teidät sinne», päätti Clennam. »En voi sallia
teidän mennä yksin.»

»Kyllä, minä pyydän teitä, antakaa meidän vain mennä kahden. Älkää
tulko mukaan», pyysi Pikku Dorrit.

Hän oli niin tosissaan, että Clennam katsoi hienotunteisimmaksi olla
pakottautumatta hänen seuraansa, ja varsinkin, koska hän hyvin arvasi,
että Maggyn asunto oli alkuperäisintä laatua. »Tule, Maggy», sanoi
Pikku Dorrit hilpeästi, »kyllä me selviämme; osaammehan me sinne nyt,
Maggy?»

»Kyllä, kyllä, pikku äiti, kyllä me osaamme», tirskui Maggy. Ja
he läksivät. Ovella kääntyi Pikku Dorrit vielä sanomaan: »Jumala
silmätköön teitä!» Hän sanoi sen hyvin hiljaa, mutta ehkä kuuluivat
hänen sanansa taivaaseen — kuka tietää — yhtä selvästi kuin kokonainen
tuomiokirkon kuoro.

Arthur Clennam antoi heidän kulkea kadunkulman ohi, ennenkuin alkoi
seurata heitä etäältä; hänellä ei suinkaan ollut aikomusta toista
kertaa tunkeutua Pikku Dorritin yksityisoloihin, mutta hän teki
sen vain rauhoittaakseen itseään tiedolla, että tyttö oli turvassa
siinä ympäristössä, johon oli tottunut. Hän näytti niin pieneltä,
heikolta ja avuttomalta kosteassa, harmaassa yöilmassa, siinä keveästi
liidellessään kömpelösti kompuroivan suojattinsa varjossa, että
Clennam, jonka sydän oli täynnä sääliä ja joka oli tottunut pitämään
Pikku Dorritia karkeasta maailmasta erillään olevana lapsena, olisi
mielellään nostanut hänet syliinsä ja kantanut hänet perille saakka.

Jonkun ajan kuluttua saapui hän pääkadulle, jonka varrella Marshalsea
sijaitsi, ja Clennam näki hänen hiljentävän vauhtiansa ja poikkeavan
eräälle sivukadulle. Clennam pysähtyi, tunsi, ettei hänellä ollut
oikeutta seurata heitä edemmäksi, ja lähti vitkalleen takaisin. Hänellä
ei ollut epäilystä sinnepäinkään, että he olivat vaarassa jäädä
taivasalle aamuun saakka; hänellä ei ollut aavistustakaan totuudesta
ennenkuin paljoa, paljoa myöhemmin.

»Mutta», sanoi Pikku Dorrit, kun he pysähtyivät pilkkopimeässä olevan
kurjan asunnon eteen, josta ei kuulunut luiskahdustakaan, kun he
kuuntelivat ovella, »tämä on hyvä asunto sinulle, Maggy, eikä meidän
pidä tuottaa heille harmia. Siispä koputamme vain kaksi kertaa eikä
kovin äänekkäästi, ja elleivät he herää, niin täytyy meidän kuljeksia
aamuun saakka.»

Pikku Dorrit koputti yhden kerran, varovasti, ja kuunteli. Pikku Dorrit
koputti toisen kerran, varovasti, ja kuunteli. Kaikki pysyi suljettuna
ja äänettömänä. »Maggy, meidän täytyy nyt koettaa parastamme, ystäväni.
Meidän täytyy olla kärsivällisiä ja odottaa päivää.»

Oli pimeä, kylmä yö ja kostea tuuli puhalsi, kun he palasivat
pääkadulle ja kuulivat kellojen lyövän puolta kahta. »Viiden ja puolen
tunnin päästä jo voimme mennä kotiin», lohdutteli Pikku Dorrit. Kodista
puhuen oli luonnollista mennä katsomaan sitä, koska se oli aivan
lähellä. He menivätkin suljetulle portille ja kurkistivat pihaan.
»Toivon, että hän nukkuu hyvin», sanoi Pikku Dorrit suudellen yhtä
portintankoa, »eikä kaipaa minua!»

Portti oli niin tuttu ja tuntui melkein toverilta, että he asettivat
Maggyn korin yhdelle nurkalle istuimeksi ja painautuen lähelle
toisiaan, leväten siinä jonkun aikaa. Kun katu oli tyhjä ja hiljainen,
ei Pikku Dorrit pelännyt mitään; mutta kun hän kuuli askeleita jossakin
tai näki katulyhtyjen alla liikkuvan varjon, pelästyi hän⁻ ja kuiskasi:
»Maggy, näen jonkun tulevan. Tule pois!» Maggy heräsi silloin enemmän
tai vähemmän kärtyisenä, ja he kävelivät hiukan ja palasivat sitte
paikalleen.

Niin kauan kuin syöminen oli uutta ja hauskaa, pysyi Maggy hyvällä
tuulella. Mutta kun se menetti viehätyksensä, alkoi hän nurista
kylmyyden tähden, värisi ja vikisi. »Pian se on ohi, rakkaani»,
lohdutti Pikku Dorrit kärsivällisesti. »Oh, kyllähän teidän kelpaa,
pikku äiti», vastasi Maggy, »toista on minun raukan, joka olen vasta
kymmenen vuoden vanha». Viimein, yösydännä, kun katu oli aivan
hiljainen, asetti Pikku Dorrit Maggyn raskaan pään rinnoilleen ja
tyynnytti hänet uneen. Ja näin istui hän vankilan portilla, kun ei
ketään näkynyt liikkeellä, katseli ylös tähtiin ja näki pilvien rajulla
vauhdilla kiitävän heidän yllään — siinä oli Pikku Dorritin kutsujen
tanssi.

»Jospa nyt olisimmekin kutsuissa!» ajatteli hän kerran, istuessaan
siinä. »Jospa olisikin valoisaa ja lämmintä ja kaunista ja talo
olisi meidän omamme ja rakas isäparkani olisi sen isäntä eikä olisi
milloinkaan elänyt näiden muurien sisäpuolella! Ja jospa mr Clennam
olisi vieraanamme ja tanssisimme kauniin soiton mukaan ja olisimme
kaikki niin iloisia ja huolettomia kuin suinkin. Mitähän jos —» Ja
hänen mielikuvitukselleen avautui sellaisia näköaloja, että hän jäi
unelmiinsa vaipuneena tuijottamaan tähtiin, kunnes Maggy taas alkoi
öristä ja tahtoi nousta kävelemään.

Kello löi kolme ja puoli neljä, ja he olivat kulkeneet London Bridgen
yli. He olivat kuulleet vuoksiaallon kohisevan tokeita vastaan,
olivat katselleet kauhun valtaamina alas virran yllä leijailevaa
synkkää sumua, olivat nähneet veden pinnalla pieniä valoläikkiä,
siltalyhdyn heijastamia, jotka kiiluivat kuin paholaisen silmät ja
vaikuttivat kammottavan lumoavasti synnin ja kurjuuden uhreihin. He
olivat hätkähtäneet sivuuttaessaan kodittomia, jotka viruivat kokoon
kyyristyneinä nurkkauksissa, olivat juosseet juopuneita pakoon,
säikähtäneet hiipiviä miehiä, jotka viheltelivät ja vihjailivat
toisilleen kadunkulmissa tai juoksivat täyttä vauhtia. Vaikka Pikku
Dorrit kaikkialla oli johtajana ja ohjaajana, oli hän kuitenkin
riippuvinaan Maggyssa ja turvautuvinaan häneen, kerrankin hyötyen
lapsellisesta ulkomuodostaan. Ja useammin kuin kerran kuului heidän
tiellään meluavasta tai hiiviskelevästä parvesta ääni kehoittavan
tovereita antamaan »vaimon lapsineen kulkea rauhassa».

Näin oli vaimo lapsinensa kulkenut ja kierrellyt, ja kellot olivat
torneissa lyöneet viisi. He astelivat hitaasti itää kohti ja alkoivat
jo aavistella kalpeata päivänkoittoa, kun muudan vaimo tuli heidän
jäljessään.

»Mitä aiotte tehdä tuolle lapselle?» kysyi hän Maggylta.

Hän oli nuori — aivan liian nuori ollakseen täällä, sen taivas
tietäköön — eikä hän ollut ruma eikä turmeltuneen näköinen. Hän puhui
karkeasti, muttei luonnostaan karkealla äänellä; siinä oli jonkinlaista
musikaalista sointuakin.

»Mitä aiotte tehdä itsellenne sitten?» ärähti Maggy keksimättä parempaa
vastausta.

»Ettekö näe sitä sanomattakin?»

»Enpä luule näkeväni», vastasi Maggy.

»Surmata itseni. Nyt olen vastannut teille, vastatkaa nyt minulle. Mitä
aiotte tehdä lapselle?»

Otaksuttu lapsi piti päänsä painuksissa lähellä Maggya.

»Poloinen!» sääli nainen. »Eikö teillä ole sydäntä rinnassanne, kun
kuljetatte häntä julmilla kaduilla tähän aikaan? Eikö teillä ole
silmiä nähdäksenne, kuinka hieno ja hento hän on? Eikö teillä ole älyä
(eikä sitä näy paljon olevankaan), kun ette tuon enempää sääli tätä
värisevää, kylmää kätöstä?»

Nainen oli tullut kadun poikki heidän luoksensa ja piteli kätöstä
omissaan, hieroen sitä. »Suutele onnetonta haaksirikkoista, lapseni»,
pyysi hän kumartuen hänen puoleensa, »ja kerro, mihin hän vie sinut».

Pikku Dorrit kääntyi häneen päin.

»Mitä, hyvä Jumala!» huudahti toinen peräytyen, »tehän olette nainen!»

»Älkää olko millännekään!» rauhoitti Pikku Dorrit, tarttuen toisen
käsiin, jotka olivat kiireesti päästäneet hänen omansa irti. »En minä
pelkää teitä.»

»Teidän olisi parempi pelätä minua», vastasi nainen. »Eikö teillä ole
äitiä?»

»Ei.»

»Eikä isää?»

»Kyllä, hyvin hyvä isä.»

»Menkää kotiin hänen luoksensa ja pelätkää minua. Päästäkää minut.
Hyvää yötä!»

»Minun täytyy kiittää teitä ensin; antakaa minun puhua teille, kuin jos
olisin lapsi.»

»Ette voi tehdä sitä», vastasi nainen. »Olette hyvä ja viaton, mutta
ette voi katsella minua lapsen silmillä. En olisi ikinä koskenut teihin,
ellen olisi luullut teitä lapseksi.» Ja oudosti, rajusti huudahtaen
riensi hän tiehensä.

Taivaalla ei vielä ollut tietoa päivästä, mutta sensijaan
kajahtelevilla katukivillä; vaunut, rattaat ja vankkurit kulkea
kolistelivat niitä pitkin, työmiehet riensivät erilaisiin toimiinsa,
aikaisia liikkeitä availtiin, kauppa alkoi torilla, ja virranrannalla
oli liikettä. Koittava päivä tuntui lepattavissa lyhdynvaloissa, jotka
loistivat himmeämmin kuin muina aikoina, se tuntui myös lisääntyneenä
kirpeytenä ilmassa ja yön aavemaisessa häipymisessä.

He palasivat taas Marshalsean portille aikoen odottaa siinä siksi,
kunnes portti avattaisiin, mutta ilma oli niin raakaa ja kylmää, että
Pikku Dorritin täytyi pysytellä liikkeellä, taluttaen puolinukkuvaa
Maggya.

Kulkiessaan kirkon ohi huomasi hän siellä valoa ja oven olevan auki,
jonkatähden hän nousi portaita ylös ja vilkaisi ovelta sisään.

»Kuka siellä?» huusi kookas vanha mies, joka juuri asetti yömyssyä
päähänsä ikäänkuin aikoen ruveta makuulle johonkin holviin.

»Ei juuri kukaan, sir», vastasi Pikku Dorrit.

»Seis!» huusi mies. »Antakaas kun katson teitä!»

Pikku Dorritin, joka jo oli ollut aikeissa lähteä ulos, täytyi nyt
palata ja ilmestyä suojatteineen vanhan miehen eteen.

»Arvasin sen!» sanoi tämä. »Kyllä tunnen teidät!»

»Olemme usein nähneet toisemme», sanoi Pikku Dorrit tuntien hänet
suntioksi tai vahtimestariksi tai kirkonvartijaksi tai mikä hän lienee
ollut, »kun olen ollut täällä kirkossa».

»Enemmänkin vielä, tiedättekö, meillä on teidän syntymänne merkittynä
kirkonkirjaamme; te kuulutte meidän merkillisyyksiimme.»

»Todellako?» ihmetteli Pikku Dorrit.

»Niin aivan. Marshalsean lapsi — mutta kuinka olette ulkona näin
aikaisin?»

»Me jäimme eilen illalla portin taakse ja olemme nyt odottaneet sen
avaamista.»

»Älkäähän toki! Ja siihen on vielä hyvän joukon toista tuntia! Tulkaa
sakastiin. Siellä palaa valkea maalareita varten. Odotan maalareita,
muuten en suinkaan olisi täällä tähän aikaan, sen voitte uskoa. Yksi
meidän merkillisyyksistämme ei suinkaan saa värjötellä vilussa, jos
vain voimme tarjota hänelle suojaa ja lämmintä. Tulkaa siis!»

Hän oli kerrassaan ystävällinen vanha ukko, hauskaan, isälliseen
tapaan; ja kohennettuaan sakastin takkavalkeata etsi hän
kirkonkirjahyllyltä erästä määrättyä nidosta. »Kas, tässä te olette»,
sanoi hän ottaen sen alas ja käännellen lehtiä. »Täältä löydätte
itsenne luonnollisessa koossa. Amy, William ja Fanny Dorritin tytär.
Syntynyt Marshalsean vankilassa Saint Georgen seurakunnassa. Ja me
kerromme ihmisille että te olette asunut siellä siitä saakka olematta
päivääkään tai yötä poissa. Onko se totta?»

»Aivan totta, viime yöhön saakka.»

»Jumala sentään!» Mutta hänen katsellessaan tyttöä ihailevin silmin
juolahti hänen mieleensä muutakin. »Olen pahoillani nähdessäni, että
olette heikko ja väsynyt. Jääkää tänne vähäksi aikaa. Minä tuon
kirkosta pieluksia, niin että te ja ystävänne voitte levätä tässä takan
ääressä. Älkää pelätkö, ettette joutuisi isänne luokse, kun portit
avataan. Minä herätän teidät.»

Hän toikin kohta pieluksia, jotka levitti lattialle.

»Kas niin, siinä saatte levätä, taas luonnollisessa koossa. Oi, älkää
huoliko kiittää. Minullakin on tyttäriä. Ja vaikkeivät he ole syntyneet
Marshalsean vankilassa, olisi sekin voinut sattua, niinkuin minä olen
hoitanut asioitani, jos olisin ollut samanlaista sukuperää kuin teidän
isänne. Odottakaas. Minun pitää panna jotakin tuon pieluksen alle,
johon voitte sitte painaa päänne. Tässä on kuolleitten luettelo. Juuri
se! Olemme merkinneet mrs Banghamin siihen. Mutta useimmille tämä kirja
on mielenkiintoinen — ei niiden tähden, jotka jo ovat merkityt siihen,
vaan niiden tähden, joiden nimi ei vielä ole siinä — kuka ensi kerralla
merkitään ja milloin. Se kysymys on mielenkiintoinen.»

Vilkaisten kehoittavasti järjestämäänsä vuoteeseen jätti hän heidät
tunniksi lepäämään. Maggy kuorsasi jo, ja Pikku Dorrit nukahti
hänkin pian, pää sinetöidyn kohtalonkirjan päällä, huolehtimatta sen
salaperäisistä valkeista lehdistä.

Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut. Hän sai nähdä suurkaupungin
häpeän, autiuden, kurjuuden kaikessa alastomuudessaan ja kokea
synkän yön kosteutta, kylmyyttä, vitkaan vieriviä tunteja ja pilviä
kiidättävää tuimaa tuulta. Tällaiset olivat Pikku Dorritin kutsut,
joilta hän palasi kotiin ylen uupuneena, sateisen aamun harmaana
sarastaessa.




VIIDESTOISTA LUKU

Mrs Flintwinch näkee taas unta


Raihnainen vanha talo Cityssä nojasi nokiviitta yllään rappeutuneihin
ja kuluneihin kainalosauvoihinsa eikä tuntenut minkäänlaisia terveyden
tai hilpeyden väliaikoja, tapahtuipa mitä hyvänsä. Jos aurinko joskus
sattui siihen, hipaisi se sitä vain yhdellä säteellä, joka jo puolen
tunnin kuluttua siirtyi pois; jos kuun valo lankesi siihen, loi se vain
muutamia läikkiä sen synkälle takille ja teki sen entistä surkeamman
näköiseksi. Tähdet tietysti katselivat sitä kylmästi, kun sumu, pilvet
ja savu sen sulkivat, ja kaikki rumat säät pysyivät sille harvinaisen
uskollisina. Niinikään viipyivät aina sade ja rakeet, huurre ja
kaste sen synkällä alueella senkin jälkeen, kun ne jo muualta olivat
hävinneet; mitä lumeen tulee, niin vielä viikkoja senjälkeen, kun
se muualla oli muuttunut keltaisesta mustaksi, se täällä itkeskeli
kurjan elämänsä sammuksiin. Muita uskollisia ystäviä ei talolla ollut.
Katumelukin, pyörien kolina kiveyksellä, syöksähti vain ohimennen
porttikäytävään ja kohta ulos, niin että kuuntelevasta mrs Afferysta
tuntui kuin hän olisi kuuro ja saisi vain hetkellisinä välähdyksinä
kuulonsa takaisin. Samoin oli viheltämisen, laulamisen, nauramisen ja
kaikkien muiden rattoisten ihmisellisten ääntelyjen laita. Ne vain
pistäytyivät portin aukossa ja jatkoivat sitte matkaansa.

Takkavalkean ja kynttilän valon vuorottelu mrs Clennamin huoneessa
tuotti suurimman vaihtelun talon kuolleessa yksitoikkoisuudessa.
Hänen molemmissa pitkissä kapeissa ikkunoissaan paistoi valo synkkänä
yötä ja päivää. Joskus harvoin se leimahti liekkiin intohimoisena
samoin kuin hän itsekin; mutta enimmäkseen se paloi tukahutettuna ja
hillittynä, kuten hän itsekin, kalvaen ja kuluttaen itseään tasaisesti
ja vitkaan. Lyhyiden talvipäivien hitaina hetkinä, kun hämärä saapui jo
aikaisin iltapäivällä, ilmestyi porttikäytävän toisella puolen olevalle
seinälle vääntyneitä varjokuvia hänestä itsestään pyörätuoleineen,
mr Flintwinchistä, niska väärässä, ja mrs Afferysta, joka kulki
edestakaisin; varjot liehuivat seinällä kuin suuren taikalyhdyn
kuvat. Kun huoneeseen sidottu potilas asettui yölevolle, hävisivät
ne vähitellen, mrs Afferyn suurentunut varjo, joka koko ajan liehui
edestakaisin, viimeiseksi, kunnes se lopullisesti liukui ilmaan,
aivan kuin lähtien jonnekin noidanlentoon. Sitte paloi yksinäinen
kynttilä liikkumattomana aamunkoittoon saakka, jolloin sen loisto
kalpeni, kunnes se viimein tykkänään sammui mrs Afferyn hengähdyksen
vaikutuksesta, kun hän laskeutui unen taikamailta.

Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen valkea olikin oikeastaan
majakkatuli, joka kutsui jotakuta, ehkäpä odottamattominta ja vähimmin
luultavaa jotakuta maailmassa, tulemaan siihen paikkaan, jonne hänen
täytyi tulla! Mitähän, jos tämä pieni sairashuoneen kynttilänvalo
olikin oikeastaan vartiotuli, joka paloi täällä joka yö siihen saakka,
kunnes eräs määrätty tapahtuma oli ohi ja vartioaika päättynyt!
Kukahan niistä lukemattomista matkamiehistä, jotka auringon ja
tähtien alla kiipeilivät pölyisiä rinteitä ja vaelsivat väsyttäviä
tasankoja pitkin, matkasivat maitse ja matkasivat meritse, tulivat ja
menivät ihmeellisesti, tavatakseen toinen toisensa, vaikuttaakseen
ja vastavaikuttaakseen toinen toisiinsa — kukahan tästä laumasta,
aavistamatta tiensä päätä, varmasti oli matkalla tänne?

Aika sen näyttää. Elämän suurella valtatiellä vaeltaa matkamiehiä,
joiden päämäärät ovat ihmeellisen erilaisia: kunnia-asema ja
häpeäpaalu, kenraalinvirka ja rumpalin toimi, päärin hautapatsas
Westminster Abbeyssa ja merimiehen lepoverkko syvyyden pohjassa,
piispanhiippa ja vaivaistalo, ministeriö ja hirsipuu, valtaistuin ja
giljotiini; aika vasta osoittaa, minne kukin on määrätty kulkemaan.

Erään talvisen iltapäivän hämärässä näki mrs Flintwinch, jota koko
päivän oli nukuttanut, tällaisen unen:

Hän oli olevinaan keittiössä valmistamassa teetä ja istui, jalat
uuninristikolla ja hameenliepeet käärittyinä ylös, lämmittelemässä
takan keskipalkalla kokoonlysähtäneen valkean ääressä, jonka
kummallakin puolen ammotti kylmä, musta kuilu. Siinä istuessaan
ja mietiskellessään kysymystä, eikö elämä muutamille ihmisille
ollut kerrassaan typerä keksintö, oli hän säikähtävinään takanaan
kuuluvaa äkillistä melua. Hän oli muistavinaan pelästyneensä
edellisellä viikolla samanlaista melua, joka hänen mielestään oli
kovin salaperäistä laatua — jonkinlaista ratinaa ja kolme, neljä
nopeata, kiireellistä askeleiden kaltaista kolahdusta; samalla oli hän
tuntevinaan tärähdyksen tai narahduksen sydämessään, ikäänkuin askeleet
olisivat tärisyttäneet lattiata tai kuin kaamea käsi olisi koskettanut
häntä. Tämä oli herättävinään hänessä eloon erään vanhan pelon, että
talossa kummitteli, ja hän oli kiitävinään keittiön portaita ylös,
tietämättä miten, päästäkseen vain ihmisten ilmoille.

Mistress Affery oli, päästyään eteiseen, näkevinhän herransa ja
miehensä konttorin oven olevan auki ja huoneen tyhjän. Hän meni
aukiratkotun ikkunan ääreen katuoven viereiseen pieneen huoneeseen
tyynnyttääkseen sykkivää sydäntään katselemalla ikkunasta eläviä
olentoja, joita liikkui kummittelevan talon ulkopuolella. Silloin oli
hän näkevinhän porttikäytävän vastaisella seinällä molempien ovelien
varjot keskustelemassa toistensa kanssa. Hän oli silloin nousevinaan
yläkertaan, kengät kädessä, osaksi ollakseen lähempänä ovelia, jotka
kyllä pitivät puolensa useimpia kummituksia vastaan, ja osaksi
kuunnellakseen, mistä he puhuivat.

»Älkää tulkokaan puhumaan minulle joutavuuksianne», sanoi mr
Flintwinch. »En siedä sitä teiltä.»

Mrs Flintwinch uneksi seisovansa oven takana, joka oli hiukan raollaan,
ja kuulevansa selvästi, että hänen miehensä sanoi nämä kopeat sanat
emännällensä.

»Flintwinch», vastasi mrs Clennam tavallisella voimakkaalla, syvällä
äänellään, »teissä asuu vihan paha henki. Olkaa varuillanne.»

»En pidä väliä, onko niitä yksi vai kokonainen tusina», vastasi mr
Flintwinch, äänensävyllään selvästi vihjaten, että suurempi lukumäärä
oli todennäköisempi. »Jos niitä olisi viisikymmentä, niin ne sanoisivat
kaikki: 'Älkää tulko puhumaan minulle joutavuuksianne, en siedä sitä
teiltä.' Minä pakottaisin ne sanomaan niin vasten tahtoaankin.»

»Mitä minä sitten olen tehnyt, te häijy ihminen?» kysyi toinen
voimakkaalla äänellään.

»Tehnytkö?» matki mr Flintwinch. »Hyökännyt kimppuuni.»

»Jos tarkoitatte, että olen vakavasti huomauttanut teille —»

»Älkää panko suuhuni sanoja, joita en tarkoita», intti Jeremiah, pitäen
sitkeän ja jäykän itsepintaisesti kiinni kuvaannollisesta sanonnastaan.
»Minä tarkoitan, että olette hyökännyt kimppuuni.»

»Huomautin vakavasti teille», aloitti toinen taas, »että —»

»En tahdo kuulla sitä!» huusi Jeremiah. »Te hyökkäsitte minun
kimppuuni.»

»No, minä hyökkäsin teidän kimppuunne sitten, senkin pahansuopa
ihminen» (Jeremiah hihitti saatuaan toisen pakotetuksi hyväksymään
hänen lauseensa), »koska tuona aamuna puhuitte Arthurille turhan selvin
sanoin. Minulla on oikeus valittaa siitä melkein kuin jos olisitte
pettänyt luottamukseni. Ette tietysti tarkoittanut tehdä niin —»

»En tahdo kuulla sitä!» keskeytti uppiniskainen Jeremiah ja viskasi
myönnytyksen takaisin sen tekijälle. »Kyllä minä tarkoitin.»

»Minun kai on annettava teidän puhua vain itseksenne, jos niin
haluatte», vastasi mrs Clennam hetken vaitiolon jälkeen, joka tuntui
olevan suuttumuksen kyllästämä. »Minun on turha puhua kiivaalle ja
itsepäiselle vanhalle miehelle, joka on päättänyt olla kuulematta
minua.»

»En tahdo kuulla tuotakaan teiltä», vastusti Jeremiah. »En ole
päättänyt mitään sellaista. Sanoin, että tahdoin todella tehdä niin.
Tahdotteko tietää miksi tein niin, te kiivas ja itsepäinen vanha
nainen?»

»Huomaan, että te vain annatte minulle takaisin omat sanani», totesi
toinen, taistellen suuttumustaan vastaan. »Tahdon.»

»No kuulkaa siis. Sentähden, että te ette puolustanut hänen isäänsä
hänen edessään, kuten teidän olisi pitänyt tehdä. Sentähden, että
ennenkuin rupesitte kiukuttelemaan omasta puolestanne, vaikka olette —»

»Vaiti, Flintwinch!» huusi mrs Clennam muuttuneella äänellä, »voisitte
mennä liian pitkälle.»

Vanha mieskin arveli, että niin voisi käydä. Syntyi taas hiljaisuus, ja
hän oli vaihtanut paikkaa huoneessa, kun hän taas puhui, nyt lempeämmin:

»Aion kertoa teille, miksi tein niin. Sentähden, että mielestäni teidän
olisi pitänyt puolustaa Arthurin isää ennen kuin puolustitte itseänne.
Arthurin isää! Minä en erikoisesti rakastanut Arthurin isää. Palvelin
Arthurin isän setää tässä talossa, kun Arthurin isä ei ollut paljoa
minun yläpuolellani — oli minua köyhempikin rahojen puolesta — ja kun
hänen setänsä olisi voinut määrätä minut perillisekseen yhtä hyvin kuin
hänet. Hän näki nälkää vierashuoneessa ja minä näin nälkää keittiössä;
siinä meidän asemamme pääasiassa erosivat toisistaan; meidän välillämme
ei ollut juuri muuta kuin hengenvaaralliset portaat. En milloinkaan
liittynyt häneen siihen aikaan; en muuten tiedä erikoisesti liittyneeni
häneen mihinkään aikaan. Hän oli epävarma, päättämätön olento, jota
nuorena oli peloitettu niin, ettei hänelle jäänyt muuta jäljelle
kuin orpo elämänsä. Ja kun hän nai teidät, jonka hänen setänsä oli
valinnut hänelle, näin ensi silmäyksellä teistä (olitte kaunis nainen
siihen aikaan), kumpi ottaisi ohjakset käsiinsä. Siitä hetkestä saakka
luotitte vain omaan voimaanne. Tehkää niin nytkin. Älkää turvautuko
kuolleeseen.»

»En aiokaan — kuten te nimitätte sitä — turvautua kuolleeseen.»

»Mutta teillä oli halu tehdä niin, jos minä olisin suostunut», ärisi
Jeremiah, »ja siitä syystä te hyökkäsitte kimppuuni. Ette voi unohtaa
sitä, etten minä alistunut ja suostunut. Otaksun teidän ihmettelevän,
että minä katson kannattavan vaatia oikeutta Arthurin isälle? Vai
mitä? On yhdentekevää, vastaatteko vai oletteko vastaamatta, sillä
minä tiedän teidän ihmettelevän sitä, ja itsekin tiedätte sen. Kuulkaa
siis, kuinka asian laita on. Olkoon, että olen luonteeltani hiukan
omituinen, mutta se kuuluu luonteeseeni, etten voi sallia kenenkään
saada tahtoansa täydellisesti läpi. Te olette päättäväinen nainen ja
älykäs nainen, ja kun näette päämäärän edessänne, ei mikään voi estää
teitä saavuttamasta sitä. Kukapa tietäisi sen paremmin kuin minä?»

»Ei mikään estä minua saavuttamasta sitä, Flintwinch, jos omatuntoni
hyväksyy sen. Lisätkää tämä.»

»Jos omatuntonne hyväksyy sen? Sanoin, että te olette päättäväisin
nainen maan päällä (tai tarkoitin sitä), ja jos olette päättänyt, että
omatuntonne hyväksyy sen, mitä teillä on tekeillä, niin se tottelee.»

»Ihminen! Tämä kirja on omantuntoni ohjeena», huusi toinen ja iski,
päättäen sanoja seuraavasta läiskäyksestä, käsivartensa koko voimalla
pöytään.

»Älkää huoliko siitä nyt», vastasi Jeremiah tyynesti, »emme käy siihen
kysymykseen käsiksi tällä kertaa. Kuinka lieneekin, niin ajatte aina
aikeenne perille ja kaikki muu saa väistyä tieltä. Mutta minä en
tahdo väistyä. Olen ollut uskollinen teille, olen hyödyttänyt teitä
ja olen kiintynyt teihin. Mutta en voi suostua, en tahdo suostua,
en ole milloinkaan suostunut enkä aio milloinkaan suostua hukkumaan
teihin. Nielaiskaa joku muu, kernaasti minun puolestani. Luonteeni
omituisuuksiin kuuluu, etten tahdo joutua elävänä niellyksi.»

Ehkäpä tämä juuri oli alkujaan ollut syynä siihen, että he niin
hyvin ymmärsivät toisiaan. Huomattuaan mr Flintwinchissä tällaista
luonteenlujuutta katsoi mrs Clennam kenties kannattavan liittoutua
hänen kanssaan.

»Jo on puhuttu tarpeeksi ja enemmän kuin tarpeeksi tästä asiasta»,
päätti hän synkästi.

»Niin, ellette uudelleen hyökkää kimppuuni», vastasi itsepäinen
Flintwinch; »muuten voitte odottaa saavanne kuulla siitä taas».

Mistress Affery uneksi, että hänen herransa ja miehensä alkoi kävellä
edestakaisin huoneessa ikäänkuin tyynnyttääkseen kiukkuansa ja että hän
itse juoksi tiehensä, mutta että, kun hän jonkun aikaa oli seisonut
kuunnellen ja vapisten eteisessä eikä Jeremiahia kuulunut tulevaksi
ulos huoneesta, hän hiipi takaisin portaita ylös, kuten äskenkin
kummitusten ja uteliaisuuden ajamana, ja kyyristyi taas oven taakse.

»Olkaa hyvä ja sytyttäkää kynttilä, Flintwinch», sanoi mrs Clennam,
nähtävästi pyrkien takaisin heidän tavalliseen keskustelusävyynsä.
»Teen aika on kohta käsissä. Pikku Dorrit tulee ja tapaa minut
pimeässä.»

Mr Flintwinch sytytti kynttilän kiireesti ja kysyi asettaen sen
pöydälle:

»Mitä aiotte tehdä Pikku Dorritille? Aiotteko iankaikkisesti antaa
hänen käydä täällä ompelemassa, iankaikkisesti tulla tänne teetä
juomaan, kulkea tätä väliä samalla tavalla iankaikkisesti?»

»Kuinka voitte puhua 'iankaikkisuudesta' minunkaltaiselleni rammalle?
Eikö meitä ole niitetty kuin pellon heinää, ja eikö viikate kaatanut
minua ja monta muuta sitten? Ja siitä saakka olen virunut täällä
odotellen, että minut korjattaisiin latoon.»

»Niin, niin! Mutta sillä aikaa kun te olette virunut täällä — ette
kuolemaisillanne — ette sinnepäinkään — on niitetty joukoittain
lapsia, nuorisoa, kukoistavia naisia ja voimakkaita miehiä ja korjattu
latoihin; ja te makaatte yhä siinä, ette edes pahasti muuttuneenakaan.
Te ja minä elämme vielä kauan. Kun sanon iankaikkisesti, tarkoitan
(vaikken ole runollinen) koko meidän elämämme aikaa.» Mr Flintwinch
antoi tämän selityksen erittäin rauhallisesti ja odotti rauhallisesti
vastausta.

»Niin kauan kuin Pikku Dorrit on hiljainen ja ahkera ja tarvitsee sen
vähäisen avun, jonka minä voin hänelle antaa, ja ansaitsee sen, niin
kauan kai hän, ellei itse omasta tahdostaan vetäydy pois, saa käydä
täällä, jos minulle elonpäiviä suodaan.»

»Eikö muuta?» kysyi Flintwinch pyyhkäisten suutansa ja leukaansa.

»Mikä muu tulisi kysymykseen? Mikäs muu voisi tulla kysymykseen?»
huudahti mrs Clennam tuiman ihmettelevään tapaansa.

Mrs Flintwinch uneksi, että he parin kolmen minuutin ajan tuijottivat'
toisiinsa, kynttilä välissään, ja että hän sai sen käsityksen, että he
tuijottivat toisiinsa erikoisen tutkivasti.

»Satutteko tietämään, mrs Clennam», kysyi sitten hänen herransa ja
miehensä paljoa matalammalla äänellä ja sellaisella äänenpainolla,
joka ei tuntunut olevan oikeassa suhteessa kysymyksen yksinkertaiseen
sisältöön, »missä hän asuu?»

»En.»

»Tahtoisitteko — no niin, tahtoisitteko tietää sen?» kysyi Jeremiah
hypähtäen aivan kuin aikoisi hyökätä toisen kimppuun.

»Jos olisin tahtonut, niin kai minä sen jo tietäisin. Oksinhan minä
päivänä hyvänsä voinut kysyä häneltä sitä.»

»Ette siis ole halunnut tietää sitä?»

»En ole.»

Mr Flintwinch veti syvään ja merkitsevästi henkeään ja sanoi sitte
painokkaasti taas: »Sillä minä olen sattumalta — huomatkaa: sattumalta
— päässyt asian perille.»

»Asukoonpa hän missä hyvänsä», sanoi mrs Clennam kovalla,
yksitoikkoisella äänellä ja selvästi erotellen joka sanan, aivan kuin
lukisi ne erillisistä metallipaloista, yhden erältään, »niin hän on
pitänyt sen salassa, ja minä en aio milloinkaan riistää häneltä sitä
salaisuutta».

»Ehkäpä oikeastaan ette tahtoisikaan tietää sitä?» arveli Jeremiah,
ja hän sanoi sen irvistäen, ikäänkuin sanat olisivat tulleet hänen
suustaan yhtä vääntyneinä ja kieroina kuin hän itsekin oli.

»Flintwinch», sanoi hänen emäntänsä ja yhtiökumppaninsa, leimahtaen
äkkiä niin tarmokkaaksi, että Affery hämmästyi, »miksi ärsytätte minua?
Katselkaa ympärillenne täällä. Jos se olisi jonkinlaisena korvauksena
pitkäaikaisesta vankeudestani näiden ahtaiden seinien sisällä — ei
silti, että valittaisin kärsimyksistäni; te tiedätte, etten milloinkaan
valita jos se olisi jonkinlaisena korvauksena pitkäaikaisesta
vankeudestani tässä huoneessa, että samoin kuin olen osaton kaikesta
hauskasta, mikä voisi tuottaa vaihtelua, saisin myös pysyä erossa
sellaisista asioista, joista en halua tietää mitään, niin miksi te,
juuri te, ette soisi minulle tätä lohdutusta?»

»Kyllä minä suon sen teille», vastasi Jeremiah.

»Älkää sitten sanoko mitään muuta. Älkää sanoko muuta. Antakaa Pikku
Dorritin pitää salaisuutensa älkääkä tekään ilmaisko sitä minulle.
Antakaa hänen tulla ja mennä, huomaamattomana ja rauhassa kyselyiltä.
Antakaa minun kärsiä ja suokaa minulle se vähäinen helpotus, mikä on
tilani seurauksena. Onko se niin suuri, että teidän on syytä ahdistaa
minua kuin paha henki?»

»Minä tein teille vain kysymyksen. Siinä kaikki.»

»Minä olen vastannut siihen. Kas niin, älkää sanoko muuta. Älkää sanoko
muuta.» Nyt kuului pyörätuoli liikkuvan lattialla, ja Afferyn kello soi
kiivaasti.

Affery, joka tällä kertaa pelkäsi miestään enemmän kuin keittiössä
kuuluvaa salaperäistä ääntä, hiipi tiehensä niin hiljaa ja nopeasti
kuin suinkin voi, riensi keittiönportaita alas melkein yhtä kiireesti
kuin oli juossut niitä ylös, istui äskeiselle paikalleen takan eteen,
kokosi helmansa ympärilleen ja heitti viimein esiliinan päänsä
peitoksi. Sitten kello soi uudelleen ja taas uudelleen ja jatkoi yhä
soimistaan; mutta huolimatta näistä vaativista kutsuista istui Affery
yhä esiliinansa takana koettaen tointua.

Viimein tulla laahusti mr Flintwinch portaita alas eteiseen, koko ajan
mutisten ja kutsuen: »Affery, vaimo!» Afferyn istuessa yhä esiliinansa
takana hän tulla kompuroi keittiönportaita alas, kynttilä kädessä,
haparoi hänen luoksensa, nykäisi esiliinan hänen päänsä päältä ja
herätti hänet.

»Oi Jeremiah!» huudahti Affery heräten. »Kuinka pelästytit minut!»

»Mitä sinä olet tehnyt, vaimo?» kysyi Jeremiah. »Sinua on soitettu,
lukemattomia kertoja.»

»Oi Jeremiah!» huudahti mrs Affery. »Olen — olen nähnyt unta.»

Muistaen vaimonsa entisiä samanlaisia yrityksiä toi mr Flintwinch
kynttilän niin lähelle hänen päätänsä kuin olisi aikomus sytyttää eukko
tuleen keittiön valaisemiseksi.

»Etkö sinä tiedä, että nyt on hänen tee-aikansa?» kysyi hän irvistäen
ilkeästi ja potkaisten mrs Afferyn tuolin jalkaa.

»Jeremiah? Tee-aikako? En tiedä, mikä minulle tuli. Mutta tunsin
kauheata huimausta, Jeremiah, ennenkuin aloin — uneksia, niin että se
varmaan oli sitä.»

»Hassutuksia! Unikeko!» ärähti mr Flintwinch. »Mistä sinä puhut?»

»Kuulin sellaista outoa ääntä, Jeremiah, ja kummallista liikehtimistä.
Täällä keittiössä — juuri täällä.»

Jeremiah kohotti kynttiläänsä ja katseli mustunutta kattoa, laski sen
alas ja katseli kosteita lattiakiviä, kääntelehti kynttilä kädessä ja
katseli likaisia tahraisia seiniä.

»Rottia, kissoja, vettä, viemärejä», selitti Jeremiah.

Mrs Affery pudisti jokaiselle sanalle kieltävästi päätänsä. »Ei,
Jeremiah, olen kuullut ja kokenut sitä ennen, yläkerrassakin ja
kerran portaissa, kun olin iltaselle tulossa hänen huoneestaan meidän
huoneeseemme — kahinaa ja jonkinlaista väräjävää kosketusta takanani.»

»Affery, vaimoni», sanoi mr Flintwinch julman näköisenä, pistettyään
nenänsä lähelle rouvan suuta, koetellakseen, tuoksahtaisiko se
väkeville, »ellet nyt kiireesti toimita teetä, eukko, niin saat tuntea
kahinaa ja kosketusta, joka lennättää sinut keittiön toiseen päähän».

Tämä ennustus elähdytti mrs Flintwinchin kiirehtimään ja rientämään
mrs Clennamin huoneeseen. Mutta kaiken tämän jälkeen alkoi hän olla
yhä varmempi siitä, että tässä synkässä talossa jotakin oli hullusti
päin. Tästä alkaen ei hän milloinkaan hämärän tultua tuntenut
olevansa turvassa siellä eikä milloinkaan kulkenut portaissa pimeässä
peittämättä päätänsä esiliinalla, jottei näkisi mitään.

Näiden aavemaisten tuntemusten ja kummallisten unien vaikutuksesta
joutui mrs Flintwinch tänä iltana levottomuuden ja pelon tilaan, josta
tämä kertomus ei tiedä hänen pitkiin aikoihin tointuvan. Kaikkien
hänen uusien kokemustensa ja huomioittensa epämääräisyys ja hämäryys
samoin kuin häntä ympäröivien olojen salaperäisyys tekivät hänetkin
salaperäiseksi muille; ja hän kävi muille yhtä käsittämättömäksi kuin
talo ja mitä siinä tapahtui oli hänelle itsellensä.

Hän ei vielä ollut valmistanut mrs Clennamin teetä, kun ovelta kuului
hiljainen koputus, jollainen aina ilmoitti Pikku Dorritin tulon.
Mrs Affery katseli Pikku Dorritia, kun tämä riisui yksinkertaisen
päähineensä eteisessä, ja mr Flintwinchiä, joka siveli leukojaan
tarkastellen äänettömänä tyttöä, ja näytti odottavan tästä joitakin
ihmeellisiä seurauksia, jotka pelästyttäisivät hänet järjiltään tai
räjäyttäisivät heidät kaikki kappaleiksi.

Kun tee oli juotu, kuului toinen koputus, joka ilmoitti Arthurin
saapuneen. Mrs Affery meni laskemaan hänet sisään, ja Arthur sanoi
tullessaan eteiseen: »Affery, olipa hyvä, että te -tulitte avaamaan.
Tahtoisin kysyä teiltä jotakin.»

Affery vastasi paikalla: »Jumalan tähden, älkää kysykö minulta
mitään, Arthur, olen puolikuollut säikähdyksestä ja loput minusta on
kuolemaisillaan unien tähden. Älkää kysykö minulta mitään! Kaikki on
mullin mallin minun päässäni!» — ja hän syöksyi samassa tiehensä eikä
lähestynyt häntä enää.

Mrs Afferylla ei ollut halua lukemiseen, eikä synkässä huoneessa ollut
kylliksi valoa, jotta hän olisi nähnyt ommella, jos hänellä olisi
ollutkin taipumusta siihen; sentähden hän joka ilta istui pimennossa,
josta hän tuon tuostakin oli ilmestynyt Arthurin kotiinpaluuiltana ja
hautoi mielessään hurjia mietteitä ja arveluja emännästään, miehestään
ja talossa kuuluvista äänistä ja kahinasta. Kesken hirvittäviä
hartaudenharjoituksia vetivät nämä mietteet mrs Afferyn katseet ovelle,
aivan kuin hän odottaisi jonkun pimeän olennon ilmestyvän sieltä noina
sopivina hetkinä neljänneksi heidän seuraansa.

Muuten ei Affery milloinkaan sanonut eikä tehnyt mitään, joka olisi
vetänyt ovelien erikoisen huomion hänen puoleensa, paitsi jonkun
kerran, tavallisesti maatapanon rauhallisina hetkinä, jolloin
hän saattoi äkkiä hyökätä esille pimeästä nurkastaan ja kuiskata
kauhistunein kasvoin mr Flintwinchille, joka luki sanomalehtiä mrs
Clennamin pienen pöydän läheisyydessä:

»Kuule, Jeremiah! Kuuntele! Mitä melua tuo on?»

Tällöin melu, jos sellaista oli kuulunutkaan, tavallisesti taukosi, ja
mr Flintwinch ärähti ja kääntyi kiivaasti hänen puoleensa, aivan kuin
vaimo olisi hetkeksi pelästyttänyt hänetkin vasten hänen tahtoaan:
»Affery, eukko, sinun pitää saada lääkeryyppy, eukko, aimo lääkeryyppy!
Olet taas uneksinut!»




KUUDESTOISTA LUKU

Ei kenenkään heikkous


Kun aika tuli, jolloin Clennamin piti uudistaa tuttavuutensa Meaglesin
perheen kanssa, lähti hän, noudattaen Bleeding Heart Yardissa mr
Meaglesin kanssa tekemäänsä sopimusta, eräänä lauantaina Twickenhamia
kohden, jossa mr Meaglesilla oli pieni maalaisasumus. Koska ilma
oli kaunis ja kuiva ja kaikki englantilaiset tiet erinomaisen
mielenkiintoisia hänelle, joka oli ollut kauan poissa, lähetti hän
laukkunsa diligenssissä ja lähti astelemaan jalkaisin. Kävelymatka
itsessään oli hänelle uutta huvia ja sellaista, josta hän harvoin oli
saanut nauttia kaukana vieraalla maalla.

Hän kulki Fulhamin ja Putneyn kautta saadakseen huvin käyskennellä
nummella. Siellä oli kirkasta ja säteilevää, ja päästyään näin
pitkälle matkallaan Twickenhamiin, huomasi hän myös päässeensä hyvän
taipaleen matkallaan ilmavampia, aineettomampia päämääriä kohden.
Ne olivat nopeasti kohonneet hänen näköpiiriinsä terveellisen
liikunnan ja hauskan tien vaikutuksesta. Ei ole helppoa kävellä maalla
mietiskelemättä jotakin. Ja hänellä oli riittävä määrä ratkaisemattomia
kysymyksiä mietittävänään, vaikka olisi kävellyt maailman ääriin.

Ensiksikin kysymys, joka harvoin poistui hän mielestään, kysymys, mitä
hän nyt alkaisi tehdä, mihin toimeen antautuisi, miltä haaralta olisi
paras hakea elämäntehtävää. Hän ei suinkaan ollut rikas, ja jokainen
päättämättömyydessä ja toimettomuudessa kulunut päivä lisäsi hänen
perintönsä hänelle tuottamaa tuskaa ja huolta. Joka kerta, kun hän
aikoi suunnitella perintönsä suurentamista tai säästöön panemista,
palasi hänen epäluulonsa, että jollakulla oli tyydyttämättömiä
vaatimuksia hänen suhteensa, joita hänen oikeudentuntonsa ei saanut
jättää huomioonottamatta; ja tässä jo riitti miettimisen aihetta
pisimmällekin kävelyretkelle. Sitten oli kysymys äidin, jonka hän
tapasi useita kertoja viikossa, ja hänen välisestään suhteesta; se oli
nyt tasainen ja sovinnollinen, muttei suinkaan luottavainen. Pikku
Dorrit oli vallitsevana ja pysyvänä ajatuksen aiheena; miettiessään
omia olojaan yhteydessä hänen tarinansa kanssa Arthur tajusi, että
tämä pieni olento oli ainoa henkilö, joka liittyi häneen, toiselta
puolen viattoman luottavaisuuden, toiselta hellän suojeluksen siteillä,
myötätunnon, kunnioituksen, epäitsekkään mielenkiinnon, kiitollisuuden
ja säälin siteillä. Ajatellessaan häntä ja mahdollisuutta, että hänen
isänsä pääsisi vankeudesta kuoleman vapauttavan käden kautta — tätä
hän piti ainoana ajateltavana olojen muutoksena, joka antaisi hänelle
tilaisuuden olla Pikku Dorritille sellaisena ystävänä, joksi hän
tahtoikin tulla, muuttaen hänen elämäntapansa kokonaan, tasoittaen
hänen kivikkoisen tiensä ja antaen hänelle oikean kodin — ajatellessaan
näin Clennam kuvitteli hänet, poloisen rauhaan päässeen Marshalsean
lapsen, ottotyttärekseen tulevaisuudessa. Jos hänellä lopuksi vielä
oli Twickenhamia koskeva ajatuksenaihe, oli se niin epämääräinen, että
se miltei muodosti vain vallitsevan ilmapiirin, jossa nämä muut aiheet
liikkuivat.

Hän oli kulkenut nummen poikki ja oli juuri jättämäisillään sen
taaksensa, kun saavutti erään henkilön, joka jonkun aikaa oli astunut
hänen edellänsä ja jonka hän nyt, lähelle päästyään, luuli tuntevansa.
Hän päätteli niin jostakin pään asennossa huomattavasta piirteestä ja
vartalon miettiväisettä ilmaisevista liikkeistä, kulkijan astuessa
jotenkin ripeästi eteenpäin. Mutta kun mies — sillä kulkija oli mies —
työnsi hattunsa takaraivolle ja pysähtyi tarkastamaan jotakin edessään
olevaa esinettä, tunsi hän Daniel Doycen.

»Mitä kuuluu, mr Doyce?» kysyi Clennam saavuttaen hänet. »Hauska tavata
teitä taas ja terveellisemmässä paikassa kuin verukevirastossa.»

»Kas, mr Meaglesin ystävä!» huudahti pahantekijä heräten laskelmistaan,
joita oli ollut tekemässä, ja ojentaen kätensä. »Hauska tavata teitä,
sir. Suokaa anteeksi, että olen unohtanut nimenne.»

»Kyllä mielelläni. Se ei ole mikään kuuluisa nimi. Se ei ole Barnacle.»

»Ei, ei», nauroi Doyce. »Ja nyt minä muistankin sen. Clennam se on.
Mitä kuuluu, mr Clennam?»

»Toivon hiukan», sanoi Arthur heidän jatkaessaan yhdessä matkaansa,
»että meillä on sama päämaali, mr Doyce».

»Nimittäin Twickenhamko?». vastasi Daniel. »Sepä hauskaa kuulla.»

He tulivat pian tuttavallisiksi ja lyhensivät matkaansa keskustelemalla
erilaisista asioista. Kekseliäs pahantekijä oli erittäin vaatimaton
ja älykäs, joka, vaikka olikin kansanmies, oli liiaksi tottunut
yhdistämään aatteiden omaperäisyyttä ja rohkeutta niiden toteuttamisen
vaatimaan kärsivällisyyteen ja huolellisuuteen, ollakseen missään
suhteessa tavallinen mies. Aluksi oli vaikeata johtaa häntä puhumaan
itsestänsä, ja hän torjui Arthurin yritykset siihen suuntaan
myöntämällä ohimennen vain, että hän kyllä oli tehnyt tämän ja
tuon, että se ja se oli hänen käsialaansa ja että hän oli keksinyt
sellaisen ja sellaisen, mutta tämähän kuului hänen ammattiinsa,
nähkääs, ammattiinhan se kuului, kunnes hän vähitellen huomasi, että
hänen toverinsa oli todella huvitettu hänen kertoessaan itsestään,
jolloin hän taipui avomielisesti tyydyttämään toisen tiedonhalua.
Ja silloin kävi selville, että hän oli hevosenkengitäjän poika
pohjois-Englannista ja että leskeksi jäänyt äiti ensin oli pannut
hänet lukkosepän, oppiin; täällä hän oli »sattunut keksimään muutamia
pikkuasioita» lukkojen valmistuksessa, jonka johdosta hän oli saanut
vapautuksen, työsopimuksestaan sekä rahalahjan; se teki hänelle sitten
mahdolliseksi toteuttaa hartaan toivomuksensa työskennellä mekaanikon
työpajassa; täällä oli hän sitten seitsemän vuoden aikana ahertanut
ankarasti, opiskellut ankarasti ja elänyt ankaraa elämää. Tämän ajan
kuluttua oli hän työskennellyt viikkopalkalla »verstaassa» toiset
seitsemän tai kahdeksan vuotta, jonka jälkeen oli lähtenyt Clyden
rantamille, opiskellut, viilannut ja takonut siellä, lisäten sekä
tietojaan että taitojaan, vielä kuuden tai seitsemän vuoden ajan.
Hänen täällä ollessaan oli hänelle tarjottu Lyonissa paikka, jonka hän
otti vastaan; sieltä hänet oli kutsuttu Saksaan ja täältä Pietariin,
jossa hänellä oli ollut hyvä menestys — parempi kuin missään muualla.
Kuitenkin oli hänellä, tietysti, ollut kotimaa mielessä ja halu saada
siellä tunnustusta sekä palvella sitä, mikäli kykeni, mieluummin kuin
vierasta maata. Ja niin oli hän palannut kotiin. Ja täällä hän oli
perustanut liikkeen, tehnyt keksintöjä ja käyttänyt niitä, uurtanut
itselleen uran, kunnes hänet kahdentoista vuoden herkeämättömän
palveluksen ja virastoissa juoksun jälkeen kirjoitettiin suuren
brittiläisen kunnialegioonan, verukevirastossa tiuskaisten torjuttujen
legioonan kirjoihin ja hän sai rintaansa suuren brittiläisen ritariston
ansiomerkin, Barnaclein ja Stiltstalkingien ansiottomuusmerkin.

»Olipa vahinko, että ollenkaan käänsitte ajatuksenne sille ladulle, mr
Doyce», sanoi Clennam.

»Totta kyllä, sir, ainakin jossakin määrin. Mutta minkäs ihminen
kohtalolleen voi? Jos hänelle sattuu sellainen onnettomuus, että hän
keksii jotakin, mikä voisi hyödyttää isänmaata, täytyy hänen kantaa sen
seuraukset.»

»Eikö olisi parempi jättää se sikseen?» kysyi Clennam.

»Sitä hän ei voi tehdä», vastasi Doyce ja pudisti, miettiväisesti
hymyillen, päätänsä. »Sitä ei ole johdettu hänen mieleensä, jotta
se haudattaisiin unhotukseen. Se on johdettu hänen mieleensä, jotta
se tuottaisi hyötyä. Olemme saaneet elämämme sillä ehdolla, että
viimeiseen saakka taistelemme lujasti ylläpitääksemme sitä. Samalla
tavalla mies ajattelee keksinnöstään.»

»Se merkitsee siis», päätteli Arthur, joka alkoi todella ihailla
rauhallista toveriansa, »ettette vielä nytkään ole menettänyt
rohkeuttanne».

»Vaikka olisinkin menettänyt sen, ei minulla olisi lupaa tehdä niin»,
vastasi toinen. »Asia on yhtä tosi kuin konsanaan ennen.»

Kun he olivat astuneet jonkun matkaa äänettöminä, kysyi Clennam, sekä
muuttaakseen keskustelun suuntaa että välttääkseen tekemästä sitä
liian äkillisesti, oliko mr Doycella liikekumppania, joka ottaisi
hartioilleen osan liikehuolista.

»Ei», vastasi mr Doyce, »ei tällä kertaa. Ensin, kun aloitin, oli
minulla kyllä toveri, ja hyvä olikin. Mutta hän kuoli muutama vuosi
takaperin, enkä mielelläni kääntynyt toisen puoleen menetettyäni
hänet, minkä tähden ostin hänen osansa ja olen sitte jatkanut liikettä
yksin. Ja vielä eräs asia», sanoi Doyce, hyväntuulisesti naurahtaen,
pysähtyi hetkeksi ja laski oikean nyrkkinsä, jossa oli niin erikoisen
notkea ja taipuisa peukalo, Clennamin käsivarrelle, »keksijästä ei ole
liikemieheksi, tiedättekös».

»Eikö?» ihmetteli Clennam.

»Ei, niin väittävät liikemiehet», vastasi toinen nauraen ääneen ja
jatkaen matkaa. »En tiedä, miksi meiltä onnettomilta otaksutaan
puuttuvan tervettä järkeä, mutta sellainen on yleinen luulo. Paras
ystävänikin maailmassa, erinomainen yhteinen ystävämme tuolla», Doyce
nyökkäsi Twickenhamiin päin, »pyrkii ottamaan minut suojelukseensa,
tiedättekös, aivan kuin en oikein kykenisi itse huolehtimaan itsestäni».

Arthur Clennam ei voinut olla yhtymättä toisen hyväntuuliseen nauruun,
sillä hän huomasi kuvauksen sattuvaksi.

»Sentähden olen arvellut sopivaksi ottaa itselleni yhtiökumppanin, joka
on liikemies eikä syyllinen minkäänlaisiin keksintöihin», tuumi Daniel
Doyce ottaen hatun päästänsä sivelläkseen otsaansa, »ellei muun tähden,
niin ainakin tyydyttääkseni yleistä mielipidettä ja ylläpitääkseni
työpajani arvoa. En luulisi hänen voivan väittää, että olen veltosti
tai sekavasti johtanut sen työtä; mutta hänen — olipa hän kuka hyvänsä
— asiansa on puhua tästä eikä minun.»

»Ette siis vielä ole valinnut häntä?»

»En, sir, en ole. Olen vastikään päässyt selville siitä, että minun
on valittava toveri. Asian laita on niin, että työtä on ilmestynyt
enemmän kuin ennen, ja työpajassa on minulle tehtävää kylliksi nyt,
kun alan vanheta. Kun on kirjanpitoa, kirjeenvaihtoa, ulkomaanmatkoja
ja muuta sellaista, johon johtajaa tarvitaan, niin ei minulta riitä
aikaa kaikkeen. Olen matkalla — holhoojani ja suojelijani luokse»,
sanoi Doyce, taas nauravin silmin, »keskustelemaan siitä, kuinka tämä
asia olisi parhaiten järjestettävä, jos nyt tästä maanantaiaamuun saan
rauhallisen puolituntisen neuvotteluihin. Hän on ymmärtäväinen mies
liikeasioissa ja on käynyt hyvää koulua.»

Tämän jälkeen he keskustelivat erilaisista asioista, kunnes pääsivät
perille. Daniel Doycessa ilmeni tyyntä ja vaatimatonta itseluottamusta
— rauhallinen tietoisuus siitä, että mikä oli totta, sen täytyi pysyä
totena huolimatta Barnaclein perhemerestä, ja että se pysyi totena,
tinkimättä totena senkin jälkeen, kun tämä meri oli juossut kuiviin
— ja tässä oli eräänlaista suuruutta, vaikkei ulkonaista, virallista
laatua.

Hän tunsi talon hyvin ja vei Arthurin sinne sellaista tietä, jolta se
näkyi enimmin edukseen. Se oli ihastuttava paikka (sitä ei suinkaan
haitannut sen lievä omituisuus) virran viertä kulkevan tien varrella,
ja juuri sellainen, jollainen Meaglesin perheen asunnon tuli olla. Se
oli puutarhan keskellä, joka epäilemättä vuoden toukokuussa oli yhtä
raikas ja kaunis kuin Pet elämänsä toukokuussa; sitä suojasivat kauniit
puuryhmät ja kiertelevät, rehevät muratit, aivan kuin mr ja mrs Meagles
Petiä. Se oli tehty vanhasta tiilirakennuksesta, jonka yksi osa oli
tykkänään purettu ja toinen osa muutettu nykyiseksi asunnoksi, niin
että siihen kuului vanhempi, hyvin säilynyt osa edustamassa mr ja mrs
Meaglesia ja uusi maalauksellinen, erittäin kaunis osa edustamassa
Petiä. Siellä oli myös myöhemmin rakennettu kasvihuone, joka nojautui
itse rakennukseen epämääräisen värisine, tummaksi maalattuine laseineen
ja jonka läpinäkyvämmät osat loistivat päivänpaisteessa milloin tulena,
milloin viattomina vesipisaroina; tämä saattoi edustaa Tattycoramia.
Näköpiirissä kimmelsi rauhallinen virta lauttavenheineen ja saarnasi
huvilan asukkaille, sanoen: »Katsokaa, vanhat ja nuoret, kiihkeät ja
tyynet, ärtyisät ja tyytyväiset, näin vierii virta herkeämättä ja
tasaisesti eteenpäin. Värähdelköön sydän millaisista epäsoinnuista
tahansa, niin soittaa liplatteleva vesi aina samaa säveltä
lauttavenheen keulaa vasten. Vuosi vuodelta kuluu niin ja niin paljon
voimaa lautan kuljettamiseen, niin ja niin monta peninkulmaa vierii
virta tunnissa, täällä on kaislaa, tuolla lumpeita, ei mitään epävarmaa
eikä levotonta tällä tasaisesti virtaavalla tiellä, jotavastoin te,
ajan virralla matkaajat, olette kovin oikullisia ja rauhattomia.»

Porttikello oli tuskin kilahtanut, kun mr Meagles jo tuli heitä
vastaan. Mr Meagles oli tuskin päässyt pihaan, kun mrs Meagles tuli
ulos. Mrs Meagles oli tuskin tullut ulos, kun Pet ilmestyi. Pet oli
tuskin ilmestynyt, kun Tattycoram tuli ulos. Harvoin tulee vieraiden
osaksi vieraanvaraisempaa vastaanottoa.

»Tänne me nyt, kuten näette», sanoi mr Meagles, »olemme koteloituneet
omiin kotirajoihimme, ikäänkuin emme enää milloinkaan lähtisi lentoon —
matkustamaan. Täällä ei ole samanlaista kuin Marseillessa, tokko vain?
Täällä ei tule kysymykseen mikään 'allons' ja 'marchons'.»

»Niin, tämä kauneus on todella aivan eriluonteista!» vastasi Clennam
katsellen ympärilleen.

»Mutta voi ihme sentään!» Huudahti mr Meagles hieroen hyvillään
käsiään, »se oli tavattoman hauskaa, tuo karanteenissaolomme, eikö
ollutkin? Tiedättekö, olen monta kertaa toivonut olevani siellä taas.
Meitä oli siellä hauska seura.»

Tällainen mr Meagles aina oli. Matkalla ollen moitti hän kaikkea, mutta
kun oli kotona, ikävöi hän matkansa kiusoja ja vaivoja.

»Jos olisi kesäaika», sanoi hän, »jota toivoisin teidän tähtenne,
ja kaikki täällä järjestyksessä, niin että saisitte nähdä kotimme
parhaimmillaan, niin tuskin kuulisitte omaa ääntänne lintujen laululta.
Me, jotka olemme käytännöllistä väkeä, emme milloinkaan salli kenenkään
peloitella lintuja; ja ne, jotka niinikään ovat käytännöllistä väkeä,
kokoontuvat tänne myriadein. Olemme iloisia siitä, että tulitte tänne,
Clennam (jos sallitte, jätän misterin sikseen); vakuutan vilpittömästi,
että olemme iloisia siitä.»

»En ole saanut osakseni näin herttaista tervehdystä», sanoi Clennam,
mutta muisti samassa, mitä Pikku Dorrit oli sanonut hänelle hänen
omassa huoneessaan, ja lisäsi uskollisena: »lukuunottamatta yhtä
ainoata kertaa — senjälkeen kun kävelimme edestakaisin katsellen
Välimerta».

»Ah!» vastasi mr Meagles. »_Siinä_ oli näköalaa, eikö ollutkin? En ole
ihastunut sotilashallitukseen, mutta en panisi pahaksenikaan, jos.
joskus täältä naapuristosta kuuluisi jokunen — jokunen vain — ‘allons'
ja 'marchons'. Täällä on hiivatin hiljaista.»

Pitäen tällaisen ylistyspuheen syrjäiselle kotikolkalleen ja pudistaen
epäilevästi päätänsä saattoi mr Meagles vieraansa sisälle. Talo oli
kylliksi avara, ei liikaa; se oli yhtä kaunis sisältä kuin ulkoakin,
hyvin järjestetty, mukava ja kodikas.

Jälkiä perheen kiertolaistavoista saattoi huomata siinä, että
huonekalut ja taulut olivat peitetyt, uutimet verhotut, mutta helposti
saattoi nähdä, että yksi mr Meaglesin mielijohteita oli pitää koti
aina heidän poissaollessaan siinä kunnossa kuin he palaisivat
kotiin ylihuomenna. Siellä oli niin suuri ja sekalainen kokoelma
esineitä, joita hän oli koonnut monilla matkoillaan, että talo oli
kuin rakastettavan merirosvon asumus. Siellä oli muinaisesineitä
Keski-Italiasta, jotka oli tehty parhaissa uudenaikaisissa, tätä
teollisuutta harjoittavissa tehtaissa; muumionkappaleita Egyptistä
(tai kenties Birminghamista); venetsialaisia malligondoleja;
sveitsiläisiä mallikyliä, kivettyneen, hakatun vasikanlihan näköistä
mosaiikkikivitystä Herculaneumista ja Pompeijista, hautatuhkaa,
Vesuviuksen laavaa, -espanjalaisia viuhkoja, Spezzian olkihattuja,
maurilaisia tohveleja, Toscanan hiusneuloja, Carraran veistoksia,
Trasteveren vöitä, Genuan sametteja ja filigrammeja; neapelilaisia
koralleja, Rooman kameoita, geneveläisiä jalokiviä, arabialaisia
lyhtyjä, itse paavin siunaamia rukousnauhoja ja loppumaton varasto
kaikenlaatuista kamaa. Siellä oli jos jonkinlaisia näköaloja
lukemattomista eri paikoista; ja siellä oli pieni tauluhuone
pyhitettynä muutamille tavanmukaisille tahmeille vanhoille
pyhimyksille, joiden suonet olivat kuin ruoskansiimoja, hiukset kuin
Neptunuksen hapset, kasvojen rypyt kuin tatueerausta, ja joilla oli
yllään sellaiset vernissatakit, että jokainen pyhä henkilö toimi
kärpäspyydyksenä. Näistä kuva-ostoista puhui mr Meagles vanhaan
tapaansa. Hän ei ollut mikään asianymmärtäjä, sanoi hän, hankkipahan
vain sellaista, mikä häntä miellytti; hän oli keksinyt nämä ja ostanut
ne pilkkahinnasta, ja ihmiset olivat pitäneet niitä kerrassaan
hienoina. Eräs mies, jonka ainakin pitäisi ymmärtää näitä asioita,
oli selittänyt, että »Lukeva viisas» (erikoisen öljyinen vanha
herrasmies, jolla oli huopapeitto hartioillaan ja joutsenuntuvainen
leukaparta ja jota yltyleensä peitti paksua piirakankuorta muistuttava
levykerros) oli hieno Guercino. Mitä tuohon Sebastian del Piomboon
tuli, sai Clennam itse päättää: jos se ei ollut hänen myöhäisempää
maalaustapaansa, niin täytyi kysyä, kenenkä se sitten olisi.
Titianinko? Saattoi olla, saattoi olla olemattakin ehkä siinä oli
vain hänen vaikutustaan. Daniel Doyce arveli, ettei siinä luultavasti
tuntunut Titianin vaikutusta, mutta mr Meagles ei ollut kuulevinaan
hänen huomautustaan.

Näytettyään kaikki saaliinsa, vei mr Meagles vieraat omaan hauskaan
huoneeseensa, jonka ikkunat olivat pihaan päin ja jonka yksi osa oli
sisustettu pukuhuoneeksi ja toinen konttorihuoneeksi; täällä oli
eräänlaisella luukkupöydällä pari kuparivaakaa kullan punnitsemista
varten ja rahalapio.

»Kas tässä ne ovat», sanoi mr Meagles; »näiden kahden esineen takana
seisoin kokonaista viisineljättä vuotta, joiden kuluessa ajattelin
maailman kiertelemistä yhtä vähän kuin nyt ajattelen — kotona
pysymistä. Kun sitten erosin pankista ainiaaksi, pyysin nämä itselleni
ja toin ne mukanani tänne: Mainitsen niitä nyt heti, ettette luule
minun istuvan (kuten Pet väittää) liiketoimistossani ja laskevan
rahojani, niinkuin kuningas laulussa, jossa kerrotaan neljästäkolmatta
rastaasta.»

Clennamin silmät olivat pysähtyneet seinällä riippuvaan tauluun, joka
esitti kahta pientä kaunista tyttöä, luonnollisessa koossa, kädet
kiedottuina toistensa ympärille. »Niin, Clennam», sanoi mr Meagles
hiljaisemmalla äänellä. »Siinä he ovat molemmat. Se otettiin noin
seitsemäntoista vuotta takaperin. Kuten usein sanon äidille, he olivat
vauvoja silloin.»

»Heidän nimensä?» kysyi Clennam.

»Niin, tosiaankin! Ette ole kuullut muuta nimeä kuin Pet.
Petin nimi on Minnie, hänen sisarensa Lillie.»

»Olisitteko voinut arvata, mr Clennam, että toinen noista olen minä?»
kysyi Pet itse, joka nyt oli ilmestynyt ovelle.

»Olisin luullut molempien esittävän teitä, molemmat ovat kovin teidän
näköisiänne. Todellakaan», sanoi Clennam katsellen vuoroin kaunista
alkukuvaa, vuoroin taulua, »en voisi nytkään sanoa, kumpi ei ole teidän
kuvanne».

»Kuuletkos, äiti?» huusi mr Meagles vaimolleen, joka seurasi tytärtään.
»Aina sama juttu; kukaan ei osaa erottaa heitä. Vasemmanpuolinen lapsi
on Pet.»

Taulu sattui riippumaan lähellä erästä peiliä. Kun Arthur katsoi siihen
taas, huomasi hän peilistä, kuinka Tattycoram kulkiessaan oven ohitse
pysähtyi kuuntelemaan, mistä oli puhe, ja jatkoi sitte matkaansa
kasvoillaan vihainen ja halveksiva ilme, joka väänsi niiden kauneuden
rumuudeksi.

»Mutta tulkaa nyt!» muisti mr Meagles. »Olette kävelleet pitkän
matkan ja riisutte varmaan mielellänne saappaat jalastanne. Mitä
Danieliin tulee, niin luulen, ettei hän milloinkaan tulisi riisuneeksi
saappaitaan, ellemme asettaisi saapaspihtia hänen eteensä.»

»Kuinka niin!» kysyi Daniel, hymyillen merkitsevästi Clennamille.

»No, teillä on niin paljon muuta ajateltavaa», vastasi mr Meagles
taputtaen häntä olkapäälle, ikäänkuin toista heikkoudessaan ei mistään
hinnasta olisi käynyt jättäminen omiin hoteisiinsa, »malleja, pyöriä,
tappeja, vipuja, ruuveja, sylinterejä ja tuhansia muita asioita».

»Minun ammatissani», vastasi Doyce huvitettuna, »pienempi aina sisältyy
isompaan. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä. Mikä miellyttää teitä, se
miellyttää minuakin.»

Istuessaan huoneessaan takkavalkean ääressä Clennam ei voinut olla
aprikoimatta, orastiko mahdollisesti kunniallisen, sydämellisen,
vilpittömän mr Meaglesinkin sydämessä mikroskooppinen hiukkanen sitä
sinapinsiementä, josta verukeviraston valtava puu oli kasvanut. Siihen
viittasi se merkillinen ylemmyyden sävy hänen suhteessaan Daniel
Doyceen, joka ei niin paljoa perustunut tämän henkilökohtaisiin
luonteenominaisuuksiin kuin siihen tosiseikkaan, että hän oli keksijä
eikä kulkenut samaa tallattua latua kuin muut miehet. Tämä kysymys
olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan siihen saakka, kunnes hän tuntia
myöhemmin meni päivälliselle, ellei hänellä olisi ollut punnittavana
toinen kysymys, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen kuin hän oli
Marseillessa karanteenissa ja joka nyt palasi, vaatien ratkaisua.
Kysymys ei ollut vähemmästä kuin siitä, sallisiko hän itsensä rakastua
Petiin.

Hän oli kaksi kertaa niin vanha kuin Pet. (Hän siirteli sääriään,
vaihtaen toisen säären toisen päälle ja koetti laskea uudelleen,
muttei saanut tulosta muuttumaan.). Hän oli kaksi kertaa niin vanha.
No, entä sitten! Hän oli nuori ulkomuodoltaan, nuori terveydeltään ja
voimiltaan, nuori sydämeltään. Nelikymmenvuotias mies ei varmaankaan
ollut vanha. Ja monet miehet eivät varallisuussyiden tähden voineet
naida tai eivät halunneet naida ennen tätä ikää. Toiselta puolen ei
ollutkaan kysymys siitä, mitä hän ajatteli asiasta, vaan mitä Pet
ajatteli siitä.

Hän luuli mr Meaglesin pitävän häntä arvossa ja tiesi vilpittömästi
kunnioittavansa mr Meaglesia ja tämän hyvää vaimoa. Hän käsitti, että
kauniin, ainoan, hellästi rakastetun lapsen luovuttaminen miehelle
tulisi olemaan niin vaikea koetus heidän rakkaudelleen, etteivät he
vielä olleet jaksaneet sitä ajatella. Mutta kuta kauniimpi, suloisempi
ja viehättävämpi Pet oli, sitä lähemmäksi siirtyi välttämättömyys ottaa
tämä mahdollisuus huomioon. Ja miksi se ei saattaisi tapahtua hänen
eduksensa yhtä hyvin kuin jonkun muun?

Sitten juolahti hänen mieleensä taas, ettei kysymys ollut siitä, mitä
he ajattelivat asiasta, vaan mitä Pet ajatteli siitä.

Arthur Clennam oli vaatimaton mies, joka tiesi itseltään paljon
puuttuvan; hän liioitteli mielessään kauniin Minnien etuja ja halvensi
omiansa siinä määrin, että takertuen tähän menetti kaiken toivonsa.
Pukeutuessaan päivälliseksi päätti hän lopullisesti, että hän ei
sallisi itsensä rakastua Petiin.

Heitä oli vain viisi pyöreässä pöydässä, ja heillä oli hyvin hauskaa.
Oli niin monta paikkaa ja henkilöä muistettavana, ja he olivat kaikki
niin hilpeitä ja iloisia yhdessä (Daniel Doyce istui joko huvitettuna
syrjästäkatsojana tai liitti keskustelun kulkuun jonkin älykkään pienen
havainnon tai kokemuksen), että olisivat saattaneet olla toistensa
seurassa vaikkapa kaksikymmentä kertaa oppimatta tuntemaan toisiaan
näin hyvin.

»Entä miss Wade», sanoi mr Meagles, heidän muistelmaan useita
matkatovereitaan. »Onko kukaan nähnyt miss Wadea?»

»Minä olen», vastasi Tattycoram.

Hän oli käynyt noutamassa pienen viitan, jota hänen nuori emäntänsä oli
pyytänyt, ja kumartui juuri panemaan sitä tämän hartioille, kun hän
kohotti tummat silmänsä ja antoi tämän odottamattoman vastauksen.

»Tatty!» huudahti hänen nuori emäntänsä. »Oletko nähnyt miss Waden?
Missä?»

»Täällä, miss», vastasi Tattycoram.

»Mitenkä?»

Tattycoramin kärsimätön silmäys näytti Clennamin mielestä sanovan:
»Silmilläni!» Mutta sanoin vastasi hän vain: »Tapasin hänet kirkon
lähellä.»

»Mitä ihmettä hän siellä teki!» sanoi mr Meagles. »Enpä luulisi hänen
menneen kirkkoon.»

»Hän oli kirjoittanut minulle», ilmoitti Tattycoram.

»Oh, Tatty!» huudahti hänen emäntänsä, »ota pois kätesi.
Tuntuu aivan kuin joku toinen koskettaisi minua!»

Hän sanoi tämän nopeasti, tahdottomasti, mutta puoliksi leikillään,
eikä hemmoitellummin tai epämiellyttävämmin kuin lempilapsi, joka
seuraavana hetkenä on valmis nauramaan. Tattycoram puristi täyteläiset
punaiset huulensa yhteen ja risti kätensä rinnalleen.

»Tahdotteko tietää, sir», kysyi hän katsoen mr Meaglesiin, »mitä miss
Wade kirjoitti minulle?»

»No niin, Tattycoram», vastasi mr Meagles, »koska kysyt ja koska kaikki
olemme täällä ystäviä, niin ehkä mainitset sen, jos sinua haluttaa».

»Hän sai meidän matkalla ollessamme tietää, missä asutte», kertoi
Tattycoram, »ja hän näki kerran minut, kun olin hiukan — hiukan —»

»Hiukan huonolla päällä, Tattycoram?» arvaili mr Meagles ja pudisti
ystävällisesti varoittaen päätänsä tummille silmille. »Odota hetkinen —
laske viiteenkolmatta, Tattycoram.»

Tyttö puristi taas huulensa yhteen ja veti syvään henkeänsä.

»Hän kirjoitti sitten ja sanoi, että jos tuntisin itseni loukatuksi»,
hän katsoi alas nuoreen emäntäänsä, »tai jos minua kohdeltaisiin
huonosti»; taas hän vilkaisi emäntäänsä, »niin tulisin hänen luoksensa,
ja hän kohtelisi minua hyvin. Minun piti ajatella asiaa ja saatoin
tavata hänet kirkon luona. Ja niin menin kiittämään häntä siitä.»

»Tatty», sanoi hänen nuori emäntänsä ja ojensi olkansa yli hänelle
kätensä, »miss Wade melkein peloitti minua erotessamme eikä minusta
ollut oikein miellyttävää ajatella, että hän äskettäin on tietämättäni
ollut minua niin lähellä. Tatty rakas!»

Tatty seisoi hetkisen hievahtamatta.

»Hei!» huudahti mr Meagles. »Laske viiteenkolmatta, Tattycoram!»

Hän olisi ennättänyt laskea tusinan kertaa viiteenkolmatta, ennen kuin
hän kumartui suutelemaan hyväilevää kättä. Se taputti Tattya poskelle,
koskettaen hänen kauniita kiharoitaan, jonka jälkeen tyttö meni ulos
huoneesta.

»Kas siinä», sanoi mr Meagles ja pyöräytti äkkiä oikealla puolellaan
olevaa liikkuvaa tarjoilupöytää saadakseen sokerin ulottuvilleen,
»siinä on tyttö, joka olisi mennyttä ja hukassa, ellei olisi joutunut
näin käytännöllisten ihmisten pariin. Vain sentähden, että olemme
käytännöllisiä, tiedämme me, äiti ja minä, että tämän tytön mieli aika
ajoin nousee kapinaan, kun hän näkee meidän olevan niin kiintyneitä
Petiin. Hänellä, poloisella, ei ole ollut rakastavaa äitiä eikä isää.
Ei ole hauska ajatella, mitä onneton lapsi, jonka sydän on täynnä
kiivautta ja uhmaa, tuntee kuullessaan sunnuntaisin viidettä käskyä
luettavan kirkossa. Tekee aina mieleni huutaa: 'Kirkko, Tattycoram,
laske viiteenkolmatta'.»

Mr Meaglesilla oli kaksi punaposkista ja kirkassilmäistä sisäkköä,
jotka olivat varsin koristeellisia lisiä pöydän kaunistuksessa, »Ja
miksi ei olisi», sanoi mr Meagles tästä puhuttaessa. »Kuten aina sanon
äidille: miksi emme hankkisi jotakin kaunista katseltavaa, jos meidän
kerran on katseltava jotakin tämäntapaista?»

Muuan mrs Tickit, joka toimi keittäjänä ja taloudenhoitajana, kun
perhe oli kotona, ja pelkkänä taloudenhoitajana sen ollessa matkoilla,
täydensi talouden. Mr Meagles pahoitteli, että mrs Tickitin tehtävät
olivat senluontoiset, ettei hän voinut sillä hetkellä ilmestyä
heidän seuraansa, mutta hän toivoi voivansa esittää hänet uudelle
vierailijalle seuraavana päivänä. Hänellä oli tärkeä asema huvilassa,
ja kaikki mr Meaglesin ystävät tunsivat hänet. Hänen muotokuvansa
oli tuossa nurkkaseinällä. Kun perhe lähti matkalle, pukeutui hän
aina silkkipukuun ja sysimustaan tekotukkaan, joka oli edustettuna
muotokuvassakin (keittiössä hänen tukkansa oli punertavan harmaa),
ja asettui aamiaishuoneeseen, pisti silmälasinsa kahden määrätyn
lehden väliin tohtori Buchanin Kotilääkärissä ja istui päivät pitkään
katsellen ikkunaverhon takaa ulos, kunnes he palasivat kotiin. Perheen
piirissä otaksuttiin, että olisi mahdotonta keksiä keinoa, jolla mrs
Tickit saataisiin taivutetuksi jättämään vartiopaikkansa ikkunan
ääressä, viipyköötpä he kuinka kauan tahansa matkallaan, tai luopumaan
tohtori Buchania palvomasta; mr Meagles oli muuten aivan varma siitä,
ettei eukko vielä eläissään ollut kysynyt sanankaan verran neuvoa
oppineen lääkärin tutkielmasta.

Illalla pelattiin vanhanaikaista wistiä, ja Pet istui väliin isänsä
vieressä katsellen hänen kortteihinsa, väliin pianon ääressä laulaen
pätkän silloin, toisen tällöin. Hän oli hemmoiteltu lapsi; mutta
kuinka saattoikaan olla toisin. Kukapa voisi kauemmin elää sellaisen
rakastettavan ja kauniin olennon kanssa joutumatta hänen herttaisen
vaikutuksensa lumoihin? Kukapa voisi viettää täällä illan ja olla
rakastamatta häntä pelkästään hänen suloisen ja viehättävän läsnäolonsa
tähden? Näin mietiskeli Clennam huolimatta yläkerrassa tekemästään
lopullisesta päätöksestä.

Näiden mietiskelyjen tähden unohti hän tunnustaa väriä. »No, mitä
ajattelette, hyvä herra?» kysyi mr Meagles, hänen vastapelaajansa,
ihmeissään. »Anteeksi, en mitään», vastasi Clennam. »Ajatelkaa jotakin
ensi kerralla; olettepa te mainio!» päivitteli mr Meagles. Pet otaksui
nauraen, että hän oli ajatellut miss Wadea.. »Minkätähden miss Wadea,
Pet?» kysyi hänen isänsä. »Niin todellakin, minkätähden?» ihmetteli
Arthur Clennam. Pet punastui hiukan ja palasi pianon ääreen.

Kun he olivat aikeissa erota yöksi, kuuli Arthur Doycen pyytävän
isännältään puolen tunnin keskustelua seuraavana aamuna ennen suurusta.
Mr Meagles vastasi myöntävästi, ja Arthur jäi Doycen jälkeen hetkeksi,
sillä hänelläkin oli jotakin sanottavaa samaan asiaan.

»Mr Meagles», aloitti hän heidän jäätyään kahden, »muistatteko, että
neuvoitte minua menemään suoraan Lontooseen?»

»Aivan hyvin.»

»Ja että annoitte minulle toisenkin hyvän neuvon, jota tarvitsin
silloin?»

»En voi sanoa, minkä arvoinen neuvo oli», vastasi mr Meagles, »mutta
sen muistan kyllä, että keskustelimme hauskasti ja tuttavallisesti».

»Olen seurannut neuvoanne; ja vapauduttuani ammatista, joka monesta
syystä oli minulle kiusallinen, tahdon nyt antautua voimineni ja
varoinani toiseen tehtävään.»

»Hyvä. Ryhtykää siihen mahdollisimman pian», kehoitti mr Meagles.

»Katsokaas, kun tulin tänne tänään, kuulin, että ystävänne mr Doyce
etsii liikekumppania — ei koneellisten keksintöjensä ymmärtäjää,
vaan miestä, joka tietäisi neuvoja ja keinoja hänen liikkeensä
kehittämiseksi mahdollisimman tuottoisaksi.»

»Aivan niin», myönsi mr Meagles, kädet taskuissa ja vaakojen ja
rahalapion aikainen liike-ilme kasvoilla.

»Mr Doyce mainitsi sivumennen keskustelumme kuluessa, että hän aikoi
pyytää teidän arvokasta neuvoanne tämän liiketoverin valinnassa. Jos
arvelette meidän mielipiteittemme ja olosuhteittemme vähänkin sopivan
yhteen, niin ehkä antaisitte hänen tietää, että minä voisin olla
hänelle hyödyksi. Puhun tietysti tuntematta yksityisseikkoja, ja nehän
saattavat kummaltakin puolen tehdä asian mahdottomaksi.»

»Epäilemättä, epäilemättä», myönsi mr Meagles, varovaisena kuten ennen,
seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.

»Mutta ne koskevat etupäässä numeroita ja laskelmia...»

»Aivan niin, aivan niin», arveli mr Meagles, laskuopillisesti varmana
kuten ennen, seistessään vaakakuppien ja rahalapion ääressä.

»— Ja minä olisin hyvin halukas liittymään tähän liikkeeseen, sillä
ehdolla tietysti, että mr Doyce suostuu ja että te katsotte asian hyvin
käyvän päinsä. Jos siis sallitte, niin jätän asian teidän huostaanne,
ja olen kiitollinen, jos tahdotte puhua puolestani.»

»Clennam, otan mielelläni vastaan luottamuksenne», vastasi mr Meagles,
»ja kajoamatta edeltäpäin niihin kohtiin, joita te liikemiehenä
tietysti parhaiten ymmärrätte arvostella, otan kuitenkin vapauden
lausua mielipiteenäni, että tämä yritys kyllä menestyy. Eräästä asiasta
voitte olla täysin varma. Daniel on rehellinen, kunniallinen mies.»

»Olen niin varma siitä, että heti empimättä päätin puhua teille
asiasta.»

»Teidän täytyy johtaa häntä, teidän täytyy ohjata ja taluttaa häntä;
hänellä on kaikenlaisia oikkuja», sanoi mr Meagles, tarkoittaen
nähtävästi vain sitä, että hän keksi uusia koneita ja kulki uusia
teitä; »mutta hän on yhtä kirkkaan vilpitön kuin aurinko; ja nyt hyvää
yötä!»

Clennam palasi huoneeseensa, istui taas takkavalkean eteen ja arveli
iloitsevansa päätöksestään olla rakastumatta Petiin. Tämä oli niin
kaunis, niin rakastettava, hänen lempeä luontonsa ja viaton sydämensä
olivat niin alttiit kaikille vilpittömille vaikutuksille, että se mies,
joka sai hänet omakseen, olisi maailman onnellisin ja kadehdittavin
ihminen; ja tämän tähden Clennam iloitsi päätöksestään.

Mutta koska tämä kaikki olisi voinut olla syynä päinvastaiseen
päätökseen, pohti hän asiaa vielä edelleen. Puolustaakseen
menettelyänsä, kenties.

»Otaksukaamme, että mies», näin mietiskeli hän, »joka on ollut
täysikasvuinen jo kaksikymmentä vuotta, joka onnettoman lapsuutensa
tähden on käynyt araksi ja epäröiväksi, jonka luonteen perussävel
on raskas ja vakava, joka tietää itseltään puuttuvan monta pientä
viehättävää muissa ihailemaansa ominaisuutta, hän kun on viettänyt
monta vuotta kaukaisissa maassa, vailla lempeätä, herkkämielistä
seuraa; jolla ei ole kilttejä sisaria esitettävänä vaimolleen eikä
herttaista kotia, johon voisi tutustuttaa hänet; joka on vieras
isänmaassansa; jolla ei ole omaisuutta, mikä edes jossakin määrin voisi
korvata nämä puutteet; jolla ei ole juuri muuta puolestaan puhuvaa kuin
vilpitön rakkautensa ja yleinen halunsa tehdä oikein — otaksukaamme,
että sellainen mies tulisi tähän taloon ja antautuisi tämän suloisen
tytön viehätyksen lumoihin ja luulottelisi itselleen voivansa voittaa
hänet omakseen; kuinka suurta heikkoutta se olisikaan!»

Hän avasi hiljaa ikkunansa ja katseli rauhalliselle joelle. Vuosi
vuodelta kuluu niin ja niin paljon voimaa lautan kuljettamiseen, niin
ja niin monta peninkulmaa vierii virta tunnissa, täällä kaislaa, tuolla
lumpeita, ei mitään epävarmaa eikä levotonta.

Miksi tuntisi hän suuttumusta tai sydänkipua? Eihän tämä kuviteltu ja
otaksuttu heikkous ollut hänen. Eikä se ollut kenenkään, kenenkään
hänen tuntemansa heikkous; mitäpä hän siis surisi sitä! Ja kuitenkin
hän suri sitä. Ja hän ajatteli — kukapa ei joskus hetkittäin olisi
ajatellut niin — että olisi parempi joen tavoin virrata edelleen
yksitoikkoista uomaansa, tuntematta tuskaa enempää kuin onneakaan.




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Ei kenenkään kilpailija


Aamulla ennen suurusta lähti Arthur kävelemään ja katselemaan
ympäristöä. Koska aamu oli kaunis ja hänellä oli tunnin verran
aikaa, meni hän lautalla joen yli ja käveli sitte niittyjen poikki
johtavaa polkua pitkin. Palatessaan lauttauspaikalle tapasi hän siellä
herrasmiehen, joka huuteli vastaisella rannalla olevaa lauttaa ja
odotti ylipääsyä.

Herrasmies näytti tuskin kolmikymmenvuotiaalta. Hän oli hyvinpuettu,
kaunisvartaloinen; hipiä raikas, tumma, ilme vilkas ja hilpeä. Kun
Arthur astui jalkaportaan yli ja veden partaalle, vilkaisi odottelija
häneen ohimennen ja potki sitten edelleen aikansa kuluksi kiviä
veteen. Siinä tavassa, jolla hän korollaan kaivoi kiviä esille ja
asetti ne sopivaan kohtaan potkaistaviksi, oli Clennamin mielestä
jotakin julmaa. Useimmat meistä ovat joskus tai ehkä useinkin saaneet
samanlaisen vaikutelman katsellessamme millä tavalla ihmiset suorittavat
vähäpätöisiä asioita: poimivat kukan, poistavat esteen tieltänsä tai
hävittävät jonkun tunteettoman esineen.

Herrasmiehen kasvoista näkyi, että hän oli hajamielinen, eikä hän
kiinnittänyt mitään huomiota kauniiseen newfoundlandilaiskoiraan,
joka tarkkaavasti katseli häntä ja jokaista lentoon potkaistua kiveä,
valmiina hyppäämään jokeen saatuaan herraltaan merkin. Lauttavenhe tuli
kuitenkin toiselta puolen koiran saamatta merkkiä, ja kun se pääsi
rantaan, tarttui herra sen kaulanauhaan ja talutti venheeseen.

»Ei tänä aamuna», sanoi hän sille. »Ei sinun sovi vettä valuvana
esiintyä naisten seurassa. Makaa siinä.»

Clennam astui miehen ja koiran perässä venheeseen ja istuutui. Koira
totteli ja paneutui pitkäkseen. Mies jäi seisomaan, kädet taskuissa,
Clennamin ja näköalan väliin. Kohta kun lautta karahti rantaan,
hyppäsivät sekä mies että koira keveästi maihin ja menivät matkaansa.
Clennam oli iloinen päästyään heistä.

Tornin kello löi juuri aamiaistuntia, kun hän astui pienen aukeaman
poikki, jonka reunassa puutarhaportti oli. Samassa kun hän soitti
kelloa, kuului muurin takaa äänekäs, karkea haukunta.

»En kuullut koiranhaukuntaa eilen illalla», ajatteli Clennam. Toinen
punaposkisista palvelustytöistä avasi portin, ja Clennam näki äskeisen
miehen newfoundlandilaiskoirineen seisovan pihassa.

»Miss Minnie ei ole vielä tullut alas, hyvät herrat», ilmoitti
punastuva portinvartija, heidän kaikkien saavuttua puutarhaan. Sitten
esitteli hän Clennamin koiran isännälle: »Mr Clennam, sir», ja
sipsutteli tiehensä.

»Omituista, mr Clennam, että tapaamme taas täällä», sanoi mies, minkä
jälkeen koira taukosi haukkumasta. »Sallikaa minun esittäytyä — Henry
Gowan. Tämä on kaunis paikka ja kerrassaan ihastuttava tänä aamuna!»

Hänen käytöksensä oli vapaata, ääni miellyttävä; mutta siitä huolimatta
ajatteli Clennam, että ellei hän varmasti olisi päättänyt olla
rakastumatta Petiin, olisi hän saanut vastenmielisyyden tätä Henry
Gowania kohtaan.

»Paikka lienee aivan uusi teille?» kysyi Gowan, kun Clennam oli
ylistänyt huvilaa.

»Aivan uusi. Tutustuin siihen vasta eilen iltapäivällä.»

»Ah! Tietysti se ei nyt esiinny enimmin edukseen. Keväällä se oli
ihastuttava, ennenkuin he viimeksi lähtivät matkoille. Silloin
olisin suonut teidän näkevän sen.»

Ellei tuota monesti mainittua päätöstä olisi ollut, olisi
Clennam toivottanut hänet Etnan kraateriin kiitokseksi hänen
kohteliaisuudestaan.

»Minulla on ollut onni nähdä se monessa eri hahmossa viimeksi
kuluneiden kolmen vuoden aikana, ja se on todellinen — paratiisi.»

Oli (ainakin olisi ollut ilman tuota viisasta päätöstä) hänen
kekseliään häikäilemättömyytensä kaltaista nimittää tätä paikkaa
paratiisiksi. Hän sanoi niin vain siksi, että ensin näki Petin
lähestyvän ja tahtoi hänen kuultensa saada sanotuksi, että hän oli
paratiisin enkeli. Hiisi vieköön miehen!

Ja kuinka säteilevä, kuinka iloinen tyttö olikaan! Kuinka hän
hyväili koiraa ja kuinka tämä tunsi hänet! Kuinka ilmeikästä olikaan
kirkkaampi puna hänen kasvoillaan, hänen hämminkinsä, hänen maahan
luotu katseensa, hänen epävarma onnellisuutensa! Milloinka Clennam
oli nähnyt hänet sellaisena? Eipä siksi, että olisi olemassakaan
syytä, jonka tähden hän joskus olisi saanut, voinut, saattanut nähdä
hänet sellaisena tai että hän milloinkaan sydämessään olisi toivonut
näkevänsä hänet sellaisena; mutta sittenkin — milloinka hän edes oli
luullut Petin esiintyvän sellaisena!

Hän seisoi vähän matkan päässä heistä. Tämä Gowan oli, puhuessaan
paratiisista, mennyt ja tarttunut Petin käteen. Koira oli laskenut
ison käpälänsä hänen käsivarrelleen ja päänsä hänen rinnalleen. Pet
oli nauranut ja toivottanut heidät tervetulleiksi ja aivan liiaksikin
hyväillyt koiraa, aivan, aivan liiaksi — ottaen huomioon nimittäin,
että sitä katseli kolmas henkilö, joka rakasti häntä.

Pet irtautui nyt heistä ja tuli Clennamin luo, laski kätensä hänen
käteensä toivottaen hyvää huomenta ja tarttui herttaisesti hänen
käsivarteensa tullakseen talutetuksi sisälle. Tämä Gowan ei osoittanut
mitään tyytymättömyyttä. Ei, hän tiesi olevansa varma asiastaan.

Ohimenevä varjo synkensi mr Meaglesin hyväntuulisia kasvoja, kun
he kaikki kolme (neljä, kun koira laskettiin mukaan, ja se olikin,
lukuunottamatta erästä, seuran sietämättömin jäsen) tulivat
aamiaiselle. Clennam pani merkille sekä tämän että mrs Meaglesin lievän
levottomuuden, kun hän huomasi pilven miehensä otsalla.

»No, Gowan», sanoi mr Meagles, tukahduttaen huokauksen, »mitäs teille
nyt kuuluu?»

»Ei mitään erikoista, sir. Lion ja minä päätimme, ettemme hukkaisi
hetkeäkään jokaviikkoisesta vierailustamme, jonka tähden läksimme
aikaisin liikkeelle Kingstonista, nykyisestä pääkortteeristani, jossa
olen maalannut pari luonnosta.» Sitte kertoi hän tavanneensa mr
Clennamin lautalla ja kuinka he yhdessä tulivat joen yli.

»Mrs Gowan kai voi hyvin, Henry?» kysyi mrs Meagles. (Clennam kävi
tarkkaavaksi.)

»Äiti voi varsin hyvin, kiitos.» (Clennamin tarkkaavaisuus herpaantui.)
»Olen rohjennut tuoda tänne yhden vieraan lisää perhepäivällisillenne
ja toivon, ettette te eikä mr Meagles pane sitä pahaksi. Minun
oli vaikea menetellä toisin», selitti hän kääntyen viimemainitun
puoleen. »Tämä nuori mies kirjoitti minulle ja ilmoitti aikovansa
tulla luokseni; ja koska hän on hyvästä perheestä, arvelin, ettette
pahastuisi, jos tuon hänet mukanani tänne.»

»Kuka tämä nuori mies on?» kysyi mr Meagles erikoisen hyväntahtoisesti.

»Hän on Barnacleja. Tite Barnaclen poika, Clarence Barnacle, joka
on isänsä virastossa. Voin ainakin taata sen, ettei hänen käyntinsä
vahingoita jokea; hän ei sytytä sitä palamaan.»

»Vai niin, vai niin?» sanoi mr Meagles. »Hän on Barnacleja siis? Me
kyllä tiedämme yhtä toista siitä perheestä, eikö niin, Dan? Totisesti;
he ovat puun latvassa, totta vie! Malttakaas! Kuinka tämä nuori mies
on sukua loordi Decimukselle? Hänen ylhäisyytensä nai seitsemäntoista
sataa yhdeksänkymmentä seitsemän lady Jemima Bilberryn, joka oli
toinen tytär kolmannesta aviosta — ei! Siinä erehdyin! Se olikin lady
Seraphina — lady Jemima oli ensimmäinen tytär viidennentoista jarli
Stiltstalkingin toisesta aviosta kunnianarvoisan Clementina Toozellemin
kanssa. Hyvä. Sitte tämän nuoren miehen isä nai erään Stiltstalkingin,
ja hänen isänsä nai serkkunsa, joka oli Barnacleja. Tämän isän, joka
nai Barnaclen, isä nai Joddlebyn sukuun kuuluvan naisen. — Olen mennyt
hiukan liiaksi taaksepäin ajassa, Gowan; tahdoin saada selville, millä
tavoin tämä nuori mies on sukua loordi Decimukselle.»

»Se on helposti selvitelty. Hänen isänsä on loordi Decimuksen
veljenpoika.»

»Loordi — Decimuksen — veljenpoika»; mr Meagles oikein herkutteli
toistaessaan näitä sanoja, silmät ummessa, jottei mikään häiritsisi
hänen nauttiessaan sukupuun tuoksusta. »Totisesti, olette oikeassa,
Gowan. Niin juuri on asia.»

»Tietysti, loordi Decimus on hänen isänsä setä.»

»Mutta malttakaas!» huudahti mr Meagles avaten silmänsä ja tehden uuden
keksinnön. »Äidin puolelta siis lady Stiltstalking on hänen äitinsä
täti.»

»Tietysti.»

»Vai niin, vai niin!» huudahti mr Meagles erittäin innostuneena.
»Tosiaankin, tosiaankin! Hyvin hauskaa tavata häntä. Otamme hänet
vastaan pannen parastamme, yksinkertaisissa oloissamme; ei hänen
tarvitse ainakaan nähdä nälkää täällä.»

Tämän kaksinpuhelun alussa oli Clennam odottanut mr Meaglesin puolelta
samanlaista valtavaa, viatonta vihanpurkausta kuin verukevirastossa
hänen taittuessaan Doycen niskaan. Mutta hänen kelpo ystävällään oli
heikkous, jota ei meidän kenenkään tarvitse hakea naapurista saakka
ja jota ei minkäänlainen verukevirasto-kokemus voi pitemmäksi aikaa
tukahduttaa. Clennam vilkaisi Doyceen; mutta tämä tiesi kaikki jo
ennakolta ja katseli vain lautaselleen silmää räpäyttämättä, sanaa
virkkamatta.

»Olen hyvin kiitollinen teille», sanoi Gowan lopettaakseen keskustelun
tästä aiheesta. »Clarence on tosin suuri aasi, mutta samalla herttaisin
ja paras toveri maailmassa.»

Jo ennen kuin aamiainen oli päättynyt, kävi selville, että kaikki,
jotka tämä Gowan tunsi, olivat joko jossakin määrin aaseja tai jossakin
määrin veijareita, mutta siitä huolimatta erittäin herttaisia,
miellyttäviä, vaatimattomia, luotettavia, kilttejä, rakkaita ihmisiä,
maailman parhaita. Mr Henry Gowan olisi selittänyt menetelmän, jolla
hän saavutti muuttumattomasti saman tuloksen huolimatta erilaisista
edellytyksistä, jotenkin tähän tapaan: »Minua huvittaa pitää kirjaa,
erittäin tarkkaa, jokaisen ihmisen ominaisuuksista, ja merkitsen
huolellisesti muistiin hänen sekä hyvät että huonot puolensa. Teen
tämän niin tunnollisesti, että voin ilokseni kertoa teille huomanneeni,
kuinka kunnottominkin mies samalla on mitä herttaisin kelpo ihminen
ja saatan antaa teille sen tyydyttävän tiedon, että kunnon miehen ja
konnan välillä on paljoa pienempi erotus kuin mitä olette taipuvainen
otaksumaan.» Seurauksena tästä ilahduttavasta keksinnöstä sattui
olemaan, että kun hän tunnollisesti koki löytää hyvää useimmista
ihmisistä, alensi hän sen siinä, missä sitä todella oli, ja maalasi
sitä sinne, mistä sitä puuttui, mutta tämä oli menetelmän ainoa
epämiellyttävä tai vaarallinen puoli.

Mutta se ei kuitenkaan tuottanut mr Meaglesille yhtä suurta tyydytystä
kuin Barnaclein sukuselvitys. Pilvi, jota Clennam ei milloinkaan ennen
tätä aamua ollut huomannut hänen kasvoillaan, palasi nyt alituisesti;
ja sama levottoman tarkkailun varjo asui hänen vaimonsa miellyttävillä
kasvoilla, kun hän katsoi mieheensä. Monta kertaa, kun Pet hyväili
koiraa, huomasi Clennam isän olevan pahoillaan siitä; ja varsinkin
kerran, kun Gowan seisoi koiran toisella puolella ja kumartui samalla
kertaa sen yli, kuvitteli Arthur näkevänsä kyyneleitä mr Meaglesin
silmissä, kun hän riensi pois huoneesta. Joko oli asia todella niin
tai hän kuvitteli sen sellaiseksi perästäpäin, mutta hänestä tuntui,
että Pet itse kyllä huomasi kaikki nämä pienet tapahtumat, että
hän koetti tavallista hellemmin osoittaa hyvälle isällensä, kuinka
paljon hän rakasti häntä, ja että hän samasta syystä jäi muiden
jälkeen sekä kirkkoon mentäessä että sieltä palattaessa ja tarttui
isänsä käsivarteen. Arthur olisi voinut vannoa, että hän myöhemmin
kävellessään yksin puutarhassa näki vilahdukselta, kuinka Pet isänsä
huoneessa hellästi syleili vanhempiansa ja itki isänsä olkapään varassa.

Loppupäivä oli sateinen, jonkatähden he pysyttelivät sisällä,
katselivat mr Meaglesin kokoelmia ja kuluttivat aikaansa
keskustelemalla. Tällä Gowanilla näytti olevan paljon sanottavaa
itsestään ja hän sanoi sen suorasukaisesti ja hauskasti. Hän tuntui
olevan taiteilija ammatiltaan ja oleskelleen jonkun aikaa Roomassa,
mutta hänen kevytmielinen, huoleton tapansa ilmaisi, että hän
oikeastaan oli vain harrastelija — sekä hänen taidepalvonnassaan että
hänen luonteessaan oli jotakin selvästi ontuvaa — jota Clennamin oli
vaikea ymmärtää.

Apua saadakseen kääntyi hän Doycen puoleen heidän seistessään yhdessä
ikkunan ääressä.

»Te tunnette mr Gowanin?» kysyi hän matalalla äänellä.

»Olen tavannut hänet täällä. Hän tulee tänne joka sunnuntai, kun he
ovat kotona.»

»Hänen puheestaan olen ollut ymmärtävinäni, että hän on taiteilija?»

»Niin on, jonkinlainen», vastasi Daniel Doyce happamesti.

»Minkälainen?» tiedusteli Clennam hymyillen.

»Noo, hän astelee taiteen tietä yhtä kevein askelin kuin
Pall-Mall-katua», vastasi Doyce, »enkä luule, että näitä polkuja käy
maleksiminen aivan yhtä huolettomasti».

Jatkaen tiedustelujaan sai Clennam tietää, että Gowanin perhe oli hyvin
etäinen haara Barnaclein sukua ja että isä Gowan aikoinaan oli ollut
jossakin ulkomaalaisessa lähetystössä, mutta sitte saanut eläkkeen
jonkinlaisena epämääräisenä virkamiehenä ja kuollut paikalleen,
nostettu palkka kädessään, sankarillisesti puolustaen sitä viimeiseen
saakka. Tämän erinomaisen yhteiskunnallisen palveluksen tähden
ehdotti silloin vallassa ollut Barnacle, että hallitus myöntäisi
hänen leskelleen parin tai kolmen sadan punnan vuotuisen eläkkeen,
johon seuraava vallassa oleva Barnacle lisäsi hyvin turvallisen ja
rauhallisen asunnon Hampton Courtin linnassa; siellä vanha lady
yhä asui ja valitteli aikojen huonontumista yhdessä useiden muiden
vanhojen, kumpaakin sukupuolta olevien ladyjen kanssa. Hänen poikansa,
mr Henry Gowan, joka oli isältään virkamieheltä perinyt todella
epäilyttävän elämäntuen, varsin vähäisen riippumattomuuden, oli ollut
vaikea sijoitettavaksi, varsinkin koska silloin sattui olemaan niukalti
täyttämättömiä virkoja ja koska hänen neronsa hänen aikaisemman
miehuutensa päivinä ilmeni yksinomaan maanviljelyksen harrastuksena,
hän kun etupäässä käytti aikansa villin kauran kylvöön. Viimein oli hän
selittänyt aikovansa ruveta taidemaalariksi, osaksi koska hänellä aina
oli ollut jonkun verran senlaatuista kätevyyttä, osaksi ärsyttääkseen
vallassa olevia Barnacleja, jotka eivät olleet pitäneet huolta hänestä.
Tästä oli seurannut, että ensin muutamat hienot ladyt olivat tulleet
kovin järkytetyiksi; sitten oli pantu hänen töitänsä salkkumäärin
kiertämään iltakutsuissa, joissa ne oli otettu ihastuksella vastaan
ja julistettu todellisiksi Claudeiksi, todellisiksi Cuypeiksi,
kerrassaan ainoalaatuisiksi; sitte loordi Decimus oli ostanut häneltä
taulun ja kutsunut samalla esimiehen ja neuvoston päivällisille sekä
lausunut mahtavan juhlalliseen tapaansa: »Tiedättekö, minun nähdäkseni
tämä maalaus on todella äärettömän ansiokas.» Lyhyesti sanoen,
vaikutusvaltaiset henkilöt olivat todella nähneet vaivaa saattaakseen
hänet maineeseen. Mutta jostakin syystä yritys oli epäonnistunut.
Ennakkoluuloinen yleisö oli asettunut itsepäisesti poikkiteloin. Se oli
päättänyt olla ihailematta loordi Decimuksen taulua. Se oli päättänyt
pitää käsityksenään, että jokaisessa toimessa, paitsi heidän omassaan,
miehen tulee ansioitua ahertamalla aamusta iltaan, tekemällä työtä koko
voimallaan, täydestä sydämestä. Näin mr Gowan, samoin kuin sadun vanha
kulunut arkku, joka ei ollut Mahometin eikä kenenkään muunkaan, riippui
kahden pisteen, kahden elämismuodon välillä: kateellisena ja katkerana
sille, jonka oli jättänyt, kateellisena ja katkerana sille, jota ei
voinut saavuttaa.

Tämänsisältöisiä olivat ne tiedot, jotka Clennam sai tänä sateisena
sunnuntai-iltana ja myöhemmin.

Noin tunti varsinaisen päivällisajan jälkeen ilmestyi nuori Barnacle
silmälaseineen; hänen perhesuhteittansa kunniaksi oli mr Meagles pannut
hauskat sisäkkönsä viralta siksi päiväksi ja hankkinut heidän sijalleen
kaksi likaista miespalvelijaa. Nuori Barnacle hämmästyi ja hämmentyi
pahanpäiväisesti nähdessään Arthurin ja ennätti tahtomattaan jupista
itsekseen: »Kuulkaas! — Totta vie!» ennenkuin tointui.

Ja sittenkin täytyi hänen tarttua ensi tilaisuuteen vetääkseen
ystävänsä erään ikkunan luokse ja sanoakseen hänelle nenä-äänellään,
joka sekin oli hänen yleisen heikkoutensa ilmaus:

»Tahtoisin puhutella teitä, Gowan. Kuulkaas. Totta vie, kuka tuo mies
on?»

»Isäntäväkemme ystävä. Ei minun.»

»Hän on kauhea yltiöpää, tiedättekös», sanoi nuori Barnacle.

»Onko hän? Mistä te sen tiedätte?»

»No, äskettäin tuli hän virastoomme, sir, ja kävi väkemme kimppuun
peloittavalla tavalla. Hän meni kotiinikin ja kävi isäni kimppuun niin
raivokkaasti, että hänet täytyi ajaa ulos. Sitte palasi hän virastoon
ja hyökkäsi minun kimppuuni. Totta vie. Ette ole milloinkaan nähnyt
sellaista miestä.»

»Mitä hän tahtoi?»

»No, sir», vastasi nuori Barnacle, »hän sanoo tahtovansa tietää
jotakin, nähkääs! Tunkeutui virastoomme — kutsumattomana — ja sanoi
tahtovansa tietää jotakin!»

Moittivan ihmettelevä tuijotus, jolla nuori Barnacle lopetti tämän
paljastuksen, olisi rasittanut ja vahingoittanut hänen silmiänsä, ellei
kutsu päivälliselle olisi tullut sopivana vapautuksena. Mr Meagles
(joka erittäin huolestuneena oli tiedustellut hänen setänsä ja tätinsä
vointia) pyysi häntä taluttamaan mrs Meaglesin ruokailuhuoneeseen.
Ja kun nuori mies sitten istui mrs Meaglesin oikealla puolen, näytti
mr Meagles niin tyytyväiseltä kuin jos koko perhe olisi ollut hänen
vieraanaan.

Edellisen päivän teeskentelemätön viehätys oli tykkänään poissa.
Päivällisen syöjät samoin kuin päivällinen itsekin olivat laimeita,
mauttomia, seuranpidon ja keittiötulen liikarasittamia — ja kaikki tämä
vain pienen, typerän, nuoren Barnaclen tähden. Tämän keskustelutaito
oli tosin aina kehno, mutta nyt hän sen lisäksi oli aivan erikoisen,
olosuhteista johtuvan heikkouden vallassa, jonka aiheuttajana
oli yksin Clennam. Hänen oli välttämätöntä ja pakko alituisesti
vilkaista tähän herrasmieheen, jonka tähden hänen silmälasinsa
loikahti vuoroin hänen liemilautaselleen, hänen viinilasiinsa, mrs
Meaglesin lautaselle ja roikkui useita kertoja kuin kellonnauha hänen
selässään, jolloin likaiset miehet aina pistivät nöyryyttävästä sen
hänen poveensa. Ymmällä tämän kapineen alituisesta häviämisestä ja
sen vastahakoisuudesta pysymään silmäkulmassa ja joutuen yhä enemmän
hämilleen alinomaa katsahtaessaan salaperäiseen Clennamiin, asetteli
onneton nuori Barnacle milloin minkin pöytäkaluston esineen silmäänsä.

Huomatessaan nämä erehdyksensä tuli hän vain yhä neuvottomammaksi,
muttei voinut olla alituisesti vilkaisematta Clennamiin. Ja kun tämä
puhui jotakin, pelästyi onneton nuorukainen ilmeisesti, luullen
Clennamin jonkin ovelan käänteen kautta alkavan taas kysellä ja
tiedustella jotakin.

Epätietoista oli sentähden, oliko päivällisistä huvia kenelläkään
muulla kuin mr Meaglesilla. Mutta hän kyllä nautti nuoren Barnaclen
läsnäolosta. Samoin kuin sadussa pullollinen kultavettä maahan
kaadettuna tulvahti kokonaiseksi lähteeksi, samoin näytti mr Meaglesin
mielestä koko sukupuun tuoksu tulvahtavan hänen pöytäänsä tämän
pienoisen Barnacle-vesan mukana. Sen läheisyydessä haalistui ja
laimeni mr Meaglesin avomielinen, kirkas ja vilpitön olemus; hän ei
ollut vapaa, hän ei ollut luonnollinen, kuten tavallisesti, hän pyrki
johonkin, mikä ei kuulunut hänelle; hän ei ollut oma itsensä. Kuinka
outo omituisuus tämä olikaan mr Meaglesin kaltaisessa miehessä ja
voisiko ajatella mahdolliseksi toista samanlaista tapausta!

Sateinen sunnuntaipäivä kului viimein sateiseksi illaksi, ja nuori
Barnacle ajoi kotiinsa vuokravaunuissa, poltellen mietoa savuketta.
Sietämätön Gowan käveli kotiinsa sietämättömän koiransa kanssa. Pet
oli koko päivän rakastettavasti pannut parastaan tullakseen hyväksi
ystäväksi Clennamin kanssa, mutta tämä oli aamiaisesta alkaen pysynyt
hiukan jäykkänä nimittäin olisi pysynyt, jos olisi rakastanut Petiä.

Clennamin tultua huoneeseensa ja heittäydyttyä tuoliinsa takan ääreen,
koputti mr Doyce ovelle ja tuli sisään, kynttilä kädessä, kysyäkseen,
mihin aikaan seuraavana päivänä Clennam aikoi palata kotiin. Kun
tämä kysymys oli ratkaistu, sanoi Clennam jotakin Gowanista, joka
hyvinkin olisi askarruttanut hänen ajatuksiaan, jos olisi ollut hänen
kilpailijansa.

»Ne eivät ole erikoisen loistavia tulevaisuudentoiveita
taidemaalarille», huomautti Clennam sitten.

»Eivät», myönsi Doyce.

Tämä seisoi kynttilä kädessä, toinen käsi taskussa ja tuijotti
liekkiin, kasvoillaan tyyni tietoisuus siitä, että heillä vielä oli
jotakin sanottavaa tähän asiaan.

»Olin huomaavinani, että kelpo ystävämme muuttui ja että hänen
hyväntuulisuutensa katosi, kun Gowan ilmestyi tänne tänä aamuna»,
huomautti Clennam taas.

»Niin kyllä», vastasi Doyce.

»Mutta niin ei käynyt hänen tyttärensä», sanoi Clennam.

»Ei», vastasi Doyce..

Molemmat olivat hetken vaiti. Mr Doyce, yhä tuijottaen liekkiin, lisäsi
hitaasti:

»Asia on niin, että hän kahdesti on vienyt tyttärensä ulkomaille,
toivoen voivansa erottaa hänet mr Gowanista. Hän luulee, että tytär on
hiukan taipuvainen mieltymään nuoreen mieheen, ja epäilee tuskallisesti
(kuten minäkin ja uskallanpa väittää, että teillä on sama ajatus
asiasta) tämän avioliiton onnellisuutta.»

»Kaiketi —» Clennam änkytti, yski ja vaikeni.

»Niin, kaiketi olette vilustunut», sanoi Daniel Doyce, mutta katsomatta
toiseen.

»Kaiketi he ovat kihloissa?» arveli Clennam huolettomasti.

»Eivät. Sen mukaan kuin minulle on kerrottu he eivät ole kihloissa.
Mies on kyllä kiihkeästi tahtonut sitä, mutta siihen ei ole suostuttu.
Viime kotiinpaluun jälkeen on ystävämme myöntynyt jokaviikkoiseen
vierailuun, mutta enempään ei. Minnie ei petä isäänsä eikä äitiänsä.
Te olette matkustanut heidän seurassansa, ja luulen teidän tietävän,
kuinka erinomaisen hellät siteet yhdistävät heitä, ulottuen tämän
elämän rajojen taaksekin. Olen varma siitä, ettei miss Minnien ja mr
Gowanin välillä ole muuta kuin mitä mekin näemme.»

»Ah! Me näemme aivan kylliksi!» huudahti Arthur.

Mr Doyce toivotti hänelle hyvää yötä sellaisella äänellä kuin olisi
kuullut jonkun huudahtavan tuskaisesti, melkeinpä epätoivoisesti ja
koettaisi valaa rohkeutta ja toivoa tämän henkilön mieleen. Se kai oli
yksi ilmaus hänen omituisuudestaan, hän kun oli kovin merkillinen ja
oikullinen; sillä kuinka olisi hän voinut kuulla sellaista huudahdusta,
kun ei Clennamkaan mitään kuullut?

Sadepisarat putoilivat raskaasti katolle, tippuivat maahan ja ropisivat
murateille ja puiden lehdettömille oksille. Sade valui raskaana,
alakuloisena. Oli kyynelten yö.

Jos Clennam ei olisi päättänyt olla rakastumatta Petiin, jos hän olisi
ollut kyllin heikko rakastuakseen häneen, jos hän vähitellen olisi
tullut panneeksi koko sielunsa totisuuden, toivonsa voiman ja kypsyneen
luonteensa rikkauden tämän kortin varaan ja jos hän sitten olisi
huomannut, että kaikki oli menetetty, olisi hän tänä iltana tuntenut
itsensä sanomattoman kurjaksi. Mutta kuten nyt oli —

Kuten nyt oli, lankesi sade raskaana, alakuloisena.




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Pikku Dorritin ihailija


Pikku Dorrit ei ollut täyttänyt kahdettakolmatta ikävuottansa
tapaamatta ihailijaa. Harmaassa Marshalsean vankilassakin oli iäti
nuori jousimies tuon tuostakin ampunut sulattoman nuolen homehtuneelta
kaareltaan yhden ja toisen vangin siipeen.

Pikku Dorritin ihailija ei kuitenkaan ollut vanki. Hän oli erään
vartijan tunteellinen poika. Hänen isänsä toivoi ajan tullen saavansa
jättää hänelle perinnöksi tahrattoman avaimen ja oli pojan aikaisesta
lapsuudesta saakka tutustuttanut hänet virkansa velvollisuuksiin ja
kiihoittanut hänen kunnianhimoansa pitämään vankilanavainta suvun
käsissä. Odottaessaan vallanperimystä auttoi poika äitiänsä tämän
pienessä tupakkakaupassa Horsemonger Lanen kulmauksessa (isällä ei
ollut perheasuntoa vankilassa), ja heillä oli tavallisesti paljon
ostajia vankilan asukkaiden joukossa.

Vuosia takaperin jo, kun hänen ihailunsa esineellä oli ollut tapana
istua pienessä tuolissaan korkean varjostimen vieressä oli nuori
John, sukunimeltään Chivery ja vuotta vanhempi tyttöä, katsellut tätä
ihaillen ja ihmetellen. Kun he olivat leikkineet yhdessä pihalla, oli
hänen mielikuviansa ollut muka vangita tyttö nurkkaan ja ottaa häneltä
suudelmia lunnaiksi. Kun hän kasvoi kyllin pitkäksi ylettyäkseen
kurkistamaan pääoven ison lukon avaimenreiästä, oli hän monta kertaa
jättänyt isänsä päivällisen tai illallisen oman onnensa nojaan oven
ulkopuolelle ja vilustuttanut toisen silmänsä kurkistamalla tyttöä
tästä ilmavasta tähystyspaikasta.

Jos nuoren Johnin uskollisuus mahdollisesti olikin herpautunut hänen
poikavuosiensa vähemmän tunteellisina kausina, jolloin nuoriso
unohtaa sitoa kengännauhansa ja elää onnellisessa tietämättömyydessä
ruuansulatuselimien olemassaolosta, niin hän oli pian taas virittänyt
sen ja kiristänyt tiukalle. Yhdeksäntoista ikäisenä oli hänen kätensä
liidulla kirjoittanut tytön ikkunaa vastassa olevalle seinälle tämän
syntymäpäivätervehdyksen: »Onnea keijukaisten suloiselle suojatille!»
Kolmenkolmatta iässä sama käsi vapisten lahjoitti sunnuntaisin
sikaareja Marshalsean ja hänen sydämensä valtiattaren isälle.

Nuori John oli pienikasvuinen, heikkosäärinen, harva- ja
vaaleatukkainen. Hänen toinen silmänsä (kenties juuri se, jolla hänellä
oli ollut tapana kurkistaa avaimenreiästä) oli niinikään heikko ja
näytti isommalta kuin toinen, ikäänkuin se ei olisi voinut supistua.
Nuori John oli luonteeltaan lempeä. Mutta hänellä oli suuri sielu.
Runollinen, ylevä, uskollinen.

Vaikka nuori John olikin liian nöyrä sydämensä valtiattaren edessä
toivoakseen paljon, oli hän kuitenkin harkiten tarkastellut
kiintymyksensä sekä valo- että varjopuolia. Kuvitellen asian onnellista
ratkaisua oli hän, ilman itserakkautta, tullut siihen päätökseen,
että he sopisivat toisillensa. Mitähän, jos kaikki kävisi hyvin ja he
menisivät naimisiin, Marshalsean lapsi ja Marshalsean portinvartija!
Se soveltuisi hyvin. Ja jos hänestä tulisi portinvartija, jolla olisi
asunto vankilassa, niin Marshalsean lapsi saisi virallisesti asua
siinä huoneessa, josta hän pitkät ajat oli maksanut vuokraa. Tämä
ajatus oli kaunis ja erikoinen. Huoneesta saattoi nähdä muurin yli,
jos nousi varpailleen, ja jos sen koristaisi punapapusäleistöllä
ja hankkisi sinne kanarialinnun, tulisi siitä oikea lehtimaja. Tuo
kuvitelma oli ihastuttava. Ja kun he sitten olisivat kaikki kaikessa
toisillensa, niin olisi lukon takana olossakin jotakin viehättävää.
Porttien ulkopuolelle jäisi maailma (paitsi se osa siitä, joka oli
niiden sisäpuolella), ja sen surut ja ristiriidat he tuntisivat vain
kuulopuheina, kun pyhiinvaeltajat matkallaan vararikon pyhäkköön
viipyisivät hetkisen heidän luonansa ja kertoisivat kuulumisia
maailmalta; asuen ylhäällä lehtimajassa ja alhaalla porttikamarissa
liukuisivat he hiljalleen ajan virtaa pitkin, nauttien suloista
kotoista onnea. Nuoren Johnin silmiin kihosivat kyyneleet, kun hän
kuvitelmansa lopuksi vankilan yhteydessä olevalle hautausmaalle aivan
muurin viereen pystytti hautakiven, jossa oli seuraava liikuttava
kirjoitus: »Pyhitetty _John Chiveryn_ muistolle. Oli kuusikymmentä
vuotta ovenvartijana ja viisikymmentä vuotta pääoven vartijana lähellä
olevassa Marshalsean vankilassa. Kuoli yleisesti kunnioitettuna
joulukuun ensimmäisenäneljättä, vuonna kahdeksantoistasataa
kahdeksankymmentäkuusi kolmenyhdeksättä vuoden ikäisenä. Samoin
kuin hänen hellästi rakastetun ja hellästi rakastavan vaimonsa
Amyn muistolle, jonka tyttönimi oli Dorrit, joka eli vain kaksi
vajaata vuorokautta miehensä kuoleman jälkeen ja joka veti viimeisen
henkäyksensä ennenmainitussa Marshalseassa. Siellä hän oli syntynyt,
siellä hän oli elänyt, siellä hän kuoli.»

Chivery-vanhukset eivät olleet tietämättömiä poikansa kiintymyksestä
— olipa tämä toisinaan poikkeustapauksissa saanut hänet käyttäytymään
kiukkuisesti ostajia kohtaan ja siten vahingoittamaan liikettä
— ja hekin olivat vuorostaan tehneet laskelmia ja ratkaisseet
asian toivottavia päämääriä silmälläpitäen. Mrs Chivery, joka oli
viisas nainen, oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että heidän
Johninsa toiveet portinvartijantoimeen nähden varmasti suurenisivat,
jos hän naisi miss Dorritin, jolla oli jonkinlaisia oikeuksia
vankilayhteiskunnassa ja jota pidettiin siellä suuressa arvossa. Mrs
Chivery oli toivonut miehensä ottavan huomioon, että jos toiselta
puolen heidän Johnillansa oli varoja ja varma toimi, niin oli toiselta
puolen miss Dorritilla perhesuhteita, ja että hänen (mrs Chiveryn)
mielipiteensä oli, että kahdesta puolikkaasta tulisi yksi kokonainen.
Mrs Chivery puhui nyt äitinä eikä valtioviisaana ja katsoen asiaa
toiselta näkökannalta toivoi vielä miehensä muistavan, ettei heidän
Johninsa ollut milloinkaan ollut voimakas ja että hänen rakkautensa
oli rasittanut ja kuluttanut häntä ilmankin, joten ei suinkaan pitänyt
suotta kiusaamalla ajaa häntä tekemään itselleen pahaa niinkuin
varmasti kävisi, jos onnettomuus kohtaisi häntä. Nämä todistelut
vaikuttivat niin voimakkaasti mr Chiveryyn, joka oli harvasanainen
mies, että hän toisinaan sunnuntai-aamuisin antoi pojallensa, kuten hän
sanoi, »onnenläimäyksen», joka merkitsi onnentoivotusta, kun poika sinä
päivänä valmistautui ilmaisemaan rakkautensa ja tulemaan onnelliseksi.
Mutta nuori John ei milloinkaan saanut kootuksi kyllin rohkeutta
siihen, ja varsinkin tällaisten tilaisuuksien jälkeen hän palasi
kiihtyneenä tupakkapuotiin ja ärisi ostajille.

Tässä asiassa kuten kaikissa muissakin kysyttiin viimeksi Pikku
Dorritin mieltä. Hänen veljensä ja sisarensa olivat selvillä asiasta
ja saavuttivat eräänlaisen arvoaseman käyttämällä sitä ripustimen
tapaisena, johon iänikuinen, surkea, resuinen tarina perheen
ylhäisyydestä ja hienoudesta ripustettiin tuuleutumaan. Hänen sisarensa
tehosti perheen ylhäisyyttä ja hienoutta ivailemalla poloista
moukkamaista nuorukaista, kun tämä kierteli vankilassa saadakseen
vilahdukselta nähdä lemmittynsä. Tip taas tehosti perheen hienoutta ja
omaansa samalla, esiintyen ylhäisenä veljenä, ja vetelehti pienellä
keilaradalla kehuskellen, kuinka muuan herrasmies, jonka nimi sai jäädä
mainitsematta, kyllä vielä tuivertaisi erästä pikkuruista tolvanaa,
jonka nimi niinikään saattoi jäädä mainitsematta. Nämä eivät olleet
ainoat Dorritin perheen jäsenet, jotka käyttivät asiaa hyväksensä.
Eivätpä suinkaan. Marshalsean isän otaksuttiin olevan täysin syrjässä
siitä, tietysti; hänen poloinen arvokkaisuutensa ei voinut katsoa niin
alas. Mutta hän otti kyllä vastaan sunnuntaisin tarjotut sikaarit ja
oli iloinen saadessaan ne; alentuipa toisinaan kävelemään pihassa
edestakaisin antajan kanssa (joka silloin oli ylpeä ja toivorikas) ja
hyväntahtoisesti polttamaan sikaarin hänen seurassaan. Yhtä kernaasti
ja alentuvasti otti hän vastaan kohteliaisuuksia Chivery vanhemmalta,
joka aina luovutti hänelle nojatuolinsa ja sanomalehtensä, kun kävi
porttihuoneessa täyttäessään joitakin velvollisuuksiaan, ja joka oli
huomauttanut, että jos mr Dorrit joskus jonakin hämyhetkenä halusi
hiljakseen kävellä etupihassa ja katsella kadulle, niin ei siihen ollut
suuriakaan esteitä. Syynä siihen, ettei mr Dorrit käyttänyt hyväkseen
tätä kohteliaisuutta, oli vain se, että hän oli menettänyt halunsa
siihen; muuten otti hän aina vastaan kaikki, niitä hänelle tarjottiin,
ja sanoi joskus: »Hän on erittäin kohtelias, tämä Chivery, erittäin
huomaavainen ja kunnioittava käytökseltään. Nuori Chivery samaten;
heillä tuntuu todella olevan miltei hienotunteinen käsitys minun
asemastani täällä. Se on oikein hyväntapainen perhe, tämä Chiveryn
perhe. Olen varsin tyytyväinen heidän käytökseensä.»

Rakastunut nuori John katseli perhettä aina vain kunnioittavin
silmin. Hän ei uneksinutkaan kiistää heidän vaatimuksiansa, vaan teki
kunniaa heidän surkealle hölynpöly-paraatilleen. Hän kärsi tyynesti
kaikki loukkaukset hänen veljensä puolelta ja olisi pitänyt kielensä
terästämistä tai kätensä nostamista tätä pyhitettyä herrasmiestä
vastaan kerrassaan jumalattomana tekona, vaikkei olisikaan ollut niin
erinomaisen rauhallinen luonteeltaan kuin hän todellisuudessa oli.
Hän oli pahoillaan siitä, että tämä ylevä sielu suuttui ja vihastui,
mikä hänen ymmärtääkseen ei kuitenkaan häirinnyt sen ylevyyttä ja
hän koetti parhaansa mukaan sovittaa ja lepytellä tätä ritarillista
sielua. Ja lemmittynsä isää, onnettomuuteen joutunutta herrasmiestä
— hienosti sivistynyttä ja hienotapaista herrasmiestä, joka aina oli
kärsivällinen ja ystävällinen hänelle — hän syvästi kunnioitti. Ja
lemmittynsä sisarta hän tosin piti hiukan turhamaisena ja kopeana,
mutta silti kaikin puolin täydellisenä nuorena ladyna, joka ei voinut
unohtaa menneisyyttä. Mutta Pikku Dorritin arvon ja ylemmyyden kaikkien
muiden rinnalla tämä nuori mies vaistomaisesti tunnusti rakastamalla ja
kunnioittamalla häntä yksinkertaisesti juuri sellaisena kuin hän oli.

Tupakkakauppa Horsemonger Lanen kulmassa sijaitsi maalaismallisessa,
yksikerroksisessa rakennuksessa, jonka siunauksiin kuului
Horsemonger Lane-vankilan pihoista tuulahteleva raitis ilma ja
tämän hauskan laitoksen muurinviereinen rauhallinen kävelypaikka.
Liike oli siksi vaatimaton, ettei sen sopinut osoitekilpenä käyttää
luonnollisenkokoista ylämaalaista, vaan se pani ovenpieliselle
olkakivelle vain pienoisen olennon; tämä muistutti lähinnä langennutta
enkeliä, joka oli huomannut välttämättömäksi pukeutua mekkohameeseen.

Näin koristellusta ovesta ilmestyi nuori John eräänä sunnuntaina,
syötyään aikaisen päivällisen, jonka pääruokalajina oli ollut
lihavanukas, matkalle tavalliselle sunnuntaiasiallensa, ei tyhjin
käsin, vaan mukanaan lahjasikaarit. Hän oli komeasti puettu, yllään
luumunvärinen takki, jonka mustasamettinen kaulus oli niin leveä kuin
hänen pieni vartalonsa vain suinkin sieti, silkkiset liivit, jotka
oli kirjailtu kultalehvillä, kaulassa hieno, siihen aikaan erittäin
muodikas kaulahuivi, joka oli kuin sinipunerva eläintarha täynnä
riikinkukkoja nahanvärisellä pohjalla, jalassa housut, jotka olivat
koristetut niin moninkertaisilla raidoilla, että kumpikin lahje oli
kuin kolmikielinen luuttu, ja päässä juhlahattu, hyvin korkea ja kova.
Kun viisas mrs Chivery huomasi, että hänen Johnillaan, paitsi kaikkea
tätä komeutta, oli kädessä valkoiset säämiskähansikkaat ja tienviittaa
muistuttava kävelykeppi, jonka päässä oli norsunluinen käsi ohjaamassa
häntä matkalla, ja kun hän näki poikansa näissä raskaissa varusteissa
kiertävän kulman ympäri ja kääntyvän oikealle, huomautti hän mr
Chiverylle, joka sattui olemaan kotona siihen aikaan, että hän luuli
tietävänsä, minnepäin tuuli puhalsi.

Velkavangeilla kävi erikoisen paljon vieraita sinä
sunnuntai-iltapäivänä, ja heidän isänsä pysytteli huoneessaan
mahdollisten esittelyjen varalta. Tehtyään tavallisen kierroksensa
vankilan pihassa nousi Pikku Dorritin ihailija pamppailevin sydämin
yläkertaan ja koputti rystysillään isän ovelle.

»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti armollinen ääni. _Hänen_
isänsä ääni, hänen isänsä, Marshalsean isän! Tämä istui musta
samettilakki päässä pöydän ääressä sanomalehti kädessä; pöydälle
oli sattumalta jäänyt kolme shillingiä kuusi pennyä ja pari tuolia
oli valmiiksi asetettuna pöydän viereen. Kaikki oli järjestetty
vastaanottoa varten.

»Ah, nuori John! Kuinka voitte, kuinka voitte?»

»Varsin hyvin, kiitos, sir. Toivon, että tekin voitte hyvin.»

»Kyllä, John Chivery, kyllä. Ei ole valittamisen syytä.»

»Olen rohjennut, sir, tuoda —»

»Kuinka?» Tähän tultaissa kohotti Marshalsean isä silmäkulmiaan ja
muuttui herttaisen ja hymyilevän hajamieliseksi.

»— muutaman sikaarin, sir.»

»Oh!» (Ylenmäärin hämmästyneenä.) »Kiitos, nuori John, kiitos. Mutta
pelkään todellakin olevani liiaksi — Eikö? No, en sano sitten mitään
siihen. Tehkää hyvin ja pankaa ne tuohon uuninreunalle, John. Ja käykää
istumaan, käykää istumaan. Ettehän te ole vieras täällä, John.»

»Kiitos, sir, enpä suinkaan. — Miss», nuori John käänteli, käänteli
suurta hattuaan vasemmassa kädessään kuin hitaasti pyörivää
hiirenloukkua, »miss Amy kaiketi voi hyvin, sir?»

»Kyllä, John, kyllä; oikein hyvin. Hän on ulkona.»

»Todellako, sir?»

»Kyllä, John. Miss Amy on lähtenyt kävelylle. Minun nuorisoni liikkuu
paljon ulkona. Mutta onhan se luonnollista heidän iällään, John.»

»Niin kyllä, aivan niin, sir.»

»Kävelylle. Kävelylle. Niin.» Hän naputteli hajamielisenä pöytää ja
vilkaisi ikkunaan. »Amy on mennyt kävelemään Iron Bridgelle. Hän on
viime aikoina erikoisesti mieltynyt Iron Bridgeen ja näkyy kävelevän
siellä mieluummin kuin missään muualla.» Sitte jatkoi hän taas
keskustelua. »Isänne ei lienekään nyt virantoimituksessa, John?»

»Ei, sir, hän tulee vasta illemmällä.» Taas pyörähteli iso hattu
kädessä, ja nuori John virkkoi nousten seisomaan: »Minun kai on
sanottava hyvästi nyt, sir.»

»Joko nyt? Hyvästi, nuori John. Ei, ei», äärimmäisen alentuvasti,
»älkää välittäkö hansikkaista, John. Antakaa kätenne tänne vain
hansikkaineen päivineen. Ettehän ole vieras täällä.»

Ylen ihastuneena ystävälliseen vastaanottoon astui nuori John portaita
alas. Matkallaan tapasi hän vankilayhteiskunnan jäseniä, jotka toivat
vierailijoitaan esitettäviksi, ja juuri samassa sattui mr Dorrit
erittäin selvällä äänellä sanomaan kaiteiden yli hänelle: »Paljon
kiitoksia, John, pienestä muistolahjastanne.»

Pikku Dorritin ihailija laski kiireesti siltarahansa Iron Bridgen
verolautaselle ja astui sillalle katsellen ympärilleen ja hakien
hyvintunnettua ja rakastettua olentoa. Ensiksi pelkäsi hän, ettei
tyttö olisikaan siellä, mutta kävellessään edelleen Middlesexiin päin
näki lemmityn seisomassa paikallaan ja tuijottamassa veteen. Hän oli
ajatuksiinsa vaipunut, ja John aprikoi, mitä hän mahtoi ajatella.
Sillalle näkyi pinoittain kaupungin kattoja ja savupiippuja, jotka
nyt olivat vähemmin savun vallassa kuin arkipäivinä; sinne näkyi myös
kaukaisia mastoja ja torneja. Kenties hän ajatteli niitä.

Pikku Dorrit mietiskeli niin kauan ja oli niin hajamielinen, että
vaikka hänen ihailijansa seisoi, kuten luuli, pitkän aikaa hiljaa
yhdessä kohdin ja sitten pari kolme kertaa vetäytyi pois ja taas
palasi samaan paikkaan, hän yhä seisoi liikkumattomana. Paikka oli
rauhallinen, ja nyt tai ei milloinkaan oli aika puhua.

Hän astui eteenpäin; eikä Amy näyttänyt kuulevan hänen askeleitaan,
ennenkuin tulija oli hänen kohdallaan. Kun hän sanoi: »Miss
Dorrit!» säpsähti tämä ja peräytyi, kasvoillaan säikähtynyt ja
vastenmielisyydeltä näyttävä ilme, joka sanomattomasti pelästytti
Johnia. Amy oli usein väistänyt häntä — niin, oikeastaan jo pitemmän
ajan. Hän oli kääntynyt pois ja liukunut tiehensä niin usein,
nähdessään toisen lähestyvän, ettei onneton nuorukainen voinut pitää
sitä satunnaisena. Mutta hän oli toivonut, että se oli arkuutta, että
se johtui hänen ujoudestaan ja siitä, että hän aavisti toisen sydämen
tilan; että se oli mitä hyvänsä muuta, muttei vastenmielisyyttä häntä
kohtaan. Nyt tämä hetkellinen silmäys oli sanonut: »Tekö, juuri te!
Mieluummin olisin kohdannut kenenkä hyvänsä muun kuin teidät!»

Tällainen ilme viipyi vain hetken hänen katseessaan, sillä hän hillitsi
itsensä heti ja sanoi lempeällä, vienolla äänellänsä: »Oh, mr John!
Tekö?» Mutta hän tiesi, mitä oli tapahtunut, samoin kuin toinenkin
tiesi sen; ja he seisoivat katsellen toisiaan, molemmat yhtä hämillään.

»Miss Amy, pelkään säikähdyttäneeni teitä äsken, kun puhuttelin teitä.»

»Niin teitte. Tulin — tulin tänne saadakseni olla yksin ja luulin
todella olevanikin.»

»Miss Amy, rohkenin kävellä tänne päin, sillä mr Dorrit, jota kävin
äsken juuri tervehtimässä, sattui mainitsemaan, että te —»

Tyttö pelästytti häntä entistä enemmän kuiskaamalla äkkiä: »Oi isä,
isä!» sydäntäsärkevällä äänellä ja kääntyi poispäin.

»Miss Amy, toivon, etten saattanut teitä levottomaksi mainitsemalla
mr Dorritin. Vakuutan, että hän voi varsin hyvin ja oli erittäin
hyvällä tuulella, olipa minulla tavallista ystävällisempi; hän sanoi
herttaisesti, etten minä ole vieras hänen kodissaan, ja kohteli minua
kaikin puolin rakastettavasti.»

Ihailijansa sanomattomaksi hämmästykseksi peitti Pikku Dorrit poispäin
käännetyt kasvonsa käsillään ja jupisi, heilutellen itseään kuin
suuressa tuskassa: »Oi isä, kuinka voit! Oi rakas, rakas isä, kuinka
voit, kuinka voit tehdä niin!»

Poika parka seisoi katsellen häntä, sydän täynnä myötätuntoa,
mutta tietämättä mitä tehdä, kunnes Pikku Dorrit otettuaan esille
nenäliinansa ja painettuaan sen yhä poispäin käännettyjä kasvojaan
vasten riensi tiehensä. Ensiksi seisoi John liikkumattomana, mutta
kiirehti sitte hänen jälkeensä.

»Miss Amy, minä pyydän, pysähtykää hetkeksi. Miss Amy, jos sikseen
tulee, niin sallikaa minun mennä. Joutuisin suunniltani, jos tietäisin
tällä tavalla karkoittaneeni teidät täältä.»

Hänen vapiseva äänensä ja vilpitön totisuutensa pysähdyttivät Pikku
Dorritin. »Oi, en tiedä mitä tehdä», huusi hän, »en tiedä mitä tehdä!»

Nuori John, joka ei milloinkaan ollut nähnyt häntä näin tyynen
malttinsa menettäneenä, vaan aina lapsuudesta saakka luotettavana
ja itsensäunohtavana, tuli niin järkytetyksi nähdessään hänen
tuskansa ja ajatellessaan olevansa syypää siihen, että hän vapisi,
koko mies, suuresta hatusta katukivitykseen saakka. Hän tunsi,
välttämätöntä tarvetta selittää. Hänet oli ehkä käsitetty väärin —
otaksuttu tarkoittavan tai tehneen jotakin, mikä ei milloinkaan ollut
juolahtanut hänen mieleensäkään. Hän pyysi miss Amylta suurimpana
suosionosoituksena, että hän kuuntelisi hänen selitystänsä.

»Miss Amy, tiedän vallan hyvin, että teidän perheenne on paljon
yläpuolella meidän perhettämme. Olisi turhaa salata, sitä. Minun
tietääkseni ei Chivery-suvussa ole ollut ainoatakaan herrasmiestä,
enkä suinkaan tahdo käyttäytyä niin alhaisesti, että valhettelisin
näin tärkeässä asiassa. Miss Amy, minä tiedän kyllä hyvin, että
yleväsieluinen veljenne samoin kuin ylpeä sisarenne katsovat
korkeudestaan halveksien minuun. Minun velvollisuuteni on vain pitää
heitä arvossa, pyrkiä saavuttamaan heidän ystävyyttänsä, katsomaan
kunnioittavasti heidän ylhäistä asemaansa omalta alhaisemmalta
tasoltani sillä se on alhainen, tiedän sen, katsottiinpa siinä
tupakkakaupan tai porttikamarin puolta — ja aina toivomaan heille onnea
ja kaikkea hyvää.»

Poikaraukan vilpittömyys oli todella liikuttava samoin kuin hänen
hattunsa kovuuden ja sydämensä pehmeyden (kenties myöskin pään
pehmeyden) välinen vastakohta. Pikku Dorrit kielsi häntä millään
tavalla alentamasta itseään tai asemaansa ja ennen kaikkea luulemasta,
että hän piti omaa asemaansa korkeampana. Tämä hiukan lohdutti nuorta
Johnia.

»Miss Amy», änkytti hän sitten, »olen kauan aikaa — se tuntuu
vuosisadoilta — vyöryviltä vuosisadoilta — hartaasti halunnut sanoa
teille jotakin. Saanko sanoa sen?»

Pikku Dorrit säpsähti ja väistyi tahtomattaan hänen rinnaltaan taas,
silmissä hiukan äskeisen katseen jälkiä; taistellen voittaakseen
vastenmielisyytensä käveli hän kiivaasti sillan puoliväliin vastaamatta
mitään.

»Saanko — miss Amy, kysyn vain nöyrästi, saanko sanoa sen. Olen jo
kyllin onneton tuotettuani tahtomattani teille näin suurta tuskaa,
niin ettei totisesti ole pelkoa siitä, että sanoisin sen saamattani
teiltä lupaa. Voinhan yksin tulla onnettomaksi, voinhan yksin kärsiä
ja masentua; miksi tekisin onnettomaksi ja saattaisin kärsimään hänet,
jonka hyväksi olisin valmis heittäytymään tämän kaiteen yli, jos vain
voisin sillä tuottaa hänelle hetkenkin iloa! Ei silti, että tuo teko
suuriakaan merkitsisi; tekisin sen kahdesta pennystäkin.»

Hänen synkkä mielialansa ja ulkonainen komeutensa olisivat vaikuttaneet
naurattavasti, mutta hänen hienotunteisuutensa herätti kunnioitusta.
Pikku Dorrit sai siitä vihjauksen, mitä tehdä.

»Hyvä John Chivery», vastasi hän vapisten, mutta tyynesti, »koska
olette niin hienotunteinen, että kysytte minulta, saatteko sanoa lisää,
niin pyydän teitä, älkää sanoko».

»Eikö milloinkaan, miss Amy?»

»Ei, ei milloinkaan, John.»

»Voi hyvä Jumala!» huokasi nuori John.

»Mutta kenties sallitte minun sensijaan sanoa jotakin teille. Tahdon
sanoa sen vakavasti ja niin selvästi kuin mahdollista. Kun muistelette
meitä, John — tarkoitan veljeäni, sisartani ja minua — niin älkää
ajatelko meitä erilaisina kuin muut; sillä mitä lienemmekin ennen
olleet (josta tuskin tiedän mitään), niin olemme jo aikoja sitten
herenneet olemasta sitä emmekä enää milloinkaan voi tulla siksi. On
paljoa parempi teille itsellenne ja paljoa parempi muillekin, että
ajattelette näin eikä kuten ennen.»

Nuori John vakuutti surullisena koettavansa pitää tämän mielessä ja
olevansa iloinen voidessaan tehdä jotakin hänen mielikseen.

»Mitä minuun tulee», jatkoi Pikku Dorrit, »niin ajatelkaa minua niin
vähän kuin suinkin; kuta vähemmin, sitä parempi. Kun joskus kuitenkin
ajattelette, muistelkaa minua lapsena, jonka olette nähnyt kasvavan
vankilassa, aina joukko velvollisuuksia hartioillaan, hentona, ujona,
vähään tyytyväisenä, suojeluksettomana tyttönä. Varsinkin soisin
teidän muistavan, että kun joudun vankilan porttien ulkopuolelle, olen
suojaton ja yksin.»

Hän koettaisi tehdä kaikki, mitä miss Amy pyysi. Mutta miksi hän tahtoi
erikoisesti muistuttaa tätä?

»Siksi», vastasi pikku Dorrit, »että silloin voin varmasti luottaa
siihen, ettette unohda tätä päivää ja ettette sano minulle enää mitään
muuta. Te olette niin jalomielinen, että tiedän voivani luottaa teihin;
teenkin niin nyt ja myös vastedes. Näytän teille nyt heti, kuinka
varmasti luotan teihin. Pidän tästä paikasta, jossa nyt keskustelemme,
enemmän kuin mistään muusta tuntemastani paikasta», hänen poskiensa
vieno puna oli kalvennut, mutta hänen ihailijansa oli näkevinään sen
palaavan uudelleen, »ja tulen usein tänne. Tiedän, että minun tarvitsee
vain mainita tästä teille, ollakseni täysin varma siitä, ettette enää
milloinkaan tule tänne tapaamaan minua. Ja minä olenkin — aivan varma
siitä.»

Siihen hän sai luottaa, vakuutti nuori John. Hän tosin oli vain kurja
raukka, mutta miss Amyn tahto merkitsi hänelle enemmän kuin laki.

»Ja hyvästi siis, John», sanoi Pikku Dorrit. »Ja minä toivon, että
kerran saatte hyvän vaimon ja tulette onnelliseksi. Olen varma siitä,
että te ansaitsette tulla onnelliseksi ja tulettekin, John.»

Kun hän näin sanoen ojensi kätensä nuorukaiselle, paisui tämän sydän
kirjailtujen liivien alla — jos totuus on sanottava, olivat ne vain
tehdastyötä — todelliseksi herrasmiehen sydämeksi, ja kun ei tällä
yksinkertaisella poika paralla ollut sille kylliksi tilaa, purskahti
hän itkemään.

»Oi älkää itkekö», pyysi Pikku Dorrit säälivästi, »älkää toki! Hyvästi,
John. Jumala siunatkoon teitä!»

»Hyvästi, miss Amy. Hyvästi!»

Ja niin John jätti hänet, mutta huomasi kuitenkin ensin, että hän
istuutui penkin kulmalle ja nojasi; ei vain pientä kättänsä, vaan
kasvonsakin kovaa kaidetta vasten, ikäänkuin hänen päänsä olisi ollut
ylen raskas ja mielensä murheinen.

Todella liikuttava kuva rauenneista ihmissuunnitelmista tarjoutui
nähtäväksi katsellessa Pikku Dorritin ihailijaa, kun hän, pienen
tienviitan osoittaessa järkähtämättä kotisuuntaa, hiipi kurjimpia
syrjäkatuja pitkin, suuri hattu silmillä, samettikaulus pystyssä kuin
sateella, luumunvärinen takki napitettuna kultakirjaisten silkkiliivien
peitoksi, ja sepitteli uutta muistokirjoitusta Saint Georgen
kirkkomaalle pystytettävää hautakiveä varten:

»Tässä lepäävät maalliset jäännökset. Hänestä ei ole erikoista
mainittavaa. Kuoli lopulla vuotta kahdeksantoistasataa
kaksikymmentäkuusi. Sydän murtuneena. Lausuen viimeisenä
toivomuksenaan, että sana Amy kaiverrettaisiin hänen hautansa ylle,
joka toivomus täytettiin hänen murtuneiden vanhempiensa toimesta.»




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Marshalsean isä parissa kolmessa tilanteessa


Oli merkillistä ja mielenkiintoista katsella veljeksiä William ja
Frederick Dorritia heidän kävellessään edestakaisin vankilan pihassa
— tietysti ylhäisön puolella, siis pumpun puolisessa pihan osassa,
sillä isä katsoi arvonsa vaativan, ettei hän liian usein ilmestynyt
köyhien lastensa pariin, vain sunnuntaiaamuisin, joulupäivinä ja
muissa juhlatiloissa, joiden kohteliaisuuskäyntien suorittamisessa
hän oli erittäin tarkka ja täsmällinen ja joissa tilaisuuksissa
hän laski kätensä heidän lastensa pään päälle, siunaten näitä
nuoria vararikkoisia niin suopeasti, että se teki oikein ylentävän
vaikutuksen. Vapaa Frederick oli vaatimaton, kumaraselkäinen, kulunut
ja haalistunut, vangittu William taas sulavakäytöksinen, alentuvainen,
hyväntahtoisen tietoinen siitä, että hänellä oli asema ja arvoa;
tämänkin tähden jo, ellei muuten, olivat veljekset merkillinen
nähtävyys.

He kävelivät edestakaisin pihassa samana sunnuntai-iltapäivänä, jolloin
Pikku Dorritilla oli kohtauksensa John Chiveryn kanssa Iron Bridgellä.
Vastaanotto oli päättynyt siltä päivältä, seurusteluhuoneessa oli
käynyt paljon vieraita, useita uusia esittelyjä oli sattunut,
sattumalta pöydälle jääneet kolme shillingiä kuusi pennyä olivat
sattumalta kasvaneet kahdeksitoista shillingiksi, ja Marshalsean isä
virkistäytyi nyt polttelemalla sikaaria. Oli merkillistä katsella häntä
hänen kävellessään siinä edestakaisin, hyväntahtoisesti sovitellen
askeleitaan veljensä laahustavan käynnin mukaisiksi, ei ylpeänä
etevämmyydestään, vaan suhtautuen hienotunteisesti ja kärsivällisesti
tähän poloiseen raukkaan; hänen raihnaisuuksiensa suvaitsemista huokui
jokainen savuhattarakin, jonka hän puhalsi huuliltaan ja joka pyrki
nousemaan piikkiharjaisen muurin yli.

Hänen veljensä Frederick laahusteli nöyränä hänen rinnallaan
sameasilmäisenä, kädet vapisten, selkä kumarassa, äly hapuilevana,
hatarana, ottaen alistuvasti vastaan hänen suojeluksensa samoin kuin
hän otti vastaan kaiken muun tässä sokkeloisessa maailmassa, jossa hän
kuljeksi eksyksissä. Hänellä oli kädessään tavanmukainen vaaleanruskea
paperitötterönsä, josta hän aika ajoin kaivoi pienen hyppysellisen
nuuskaa. Tehtyään sen vapisevin käsin saattoi hän katsahtaa veljeensä
melkein ihailevasti, panna kädet selän taakse ja laahustella hänen
rinnallaan, kunnes taas otti hyppysellisen nuuskaa tai pysähtyi ja
katseli ympärillensä, kenties kaivaten klarinettiaan.

Vierailijat hävisivät vähitellen illan hämärtyessä; mutta piha oli
vielä täynnä väkeä, sillä vankilan asukkaat saattelivat vieraitaan
portille. Veljesten kävellessä pihassa katseli William vanki
ympärilleen vastaanottaen tervehdyksiä, vastasi niihin nostamalla
sirosti lakkiansa ja esteli, kohteliain elein, Frederick vapaata
törmäämistä toisia vastaan tai joutumasta työnnetyksi muuria vasten.
Vankilan asukkaihin, kokonaisuutena katsoen, ei ollut helppo vaikuttaa,
mutta hekin, kukin omalla tavallaan, näkyivät pitävän veljeksiä
merkillisenä nähtävyytenä.

»Sinä olet hiukan alakuloinen tänä iltana, Frederick», huomautti,
Marshalsean isä. »Vaivaako sinua jokin?»

»Vaivaako?» Hän tuijotti hetkisen ilmaan, mutta sitte painuivat pää ja
silmät taas alas. »Ei, William, ei. Ei minua mikään vaivaa.»

»Jospa koettaisit hiukan siistiä itseäsi, Frederick.»

»Niin, niin!» hätääntyi vanhus. »Mutta ei se käy päinsä. Ei se käy. Älä
puhu siitä. Kaikki on ohi ja mennyttä.»

Marshalsean isä vilkaisi ohikulkevaan velkavankiin, jonka kanssa
hän oli hyvä tuttu, ikäänkuin sanoakseen: »Heikko vanha mies, tämä
tässä; mutta hän on minun veljeni, sir, minun veljeni, ja luonnon
ääni on voimakas.» Ja tarttui veljen kuluneeseen hihaan estääkseen
häntä törmäämästä pumpun tankoa vastaan. Hän olisi ollut täydellinen
veljellisenä ohjaajana, filosofina ja ystävänä, jos vain olisi estänyt
veljensä joutumasta rahalliseen perikatoon sen sijaan että saattoi
hänet siihen.

»Luulenpa, että menen kotiin nukkumaan, William», sanoi hänen hellän
huolenpitonsa esine; »minua tuntuu väsyttävän».

»Rakas Frederick», vastasi toinen. »Älä viivy minun tähteni ei sinun
pidä uhrata mielitekojasi minun hyväkseni.»

»Valvominen myöhään, kuuma ilma teatterissa ja ikä ovat heikontaneet
minua», selitti Frederick.

»Rakas Frederick», vastasi Marshalsean isä, »hoidatkohan sinä itseäsi
kyllin huolellisesti? Ovatkohan elämäntapasi yhtä säntilliset ja
järjestelmälliset kuin — esimerkiksi minun? En tahdo enää palata äsken
mainitsemaani pieneen omituisuuteesi, mutta hankitkohan sinä itsellesi
kylliksi liikuntoa ja raitista ilmaa, Frederick? Tämä kävelypaikkahan
on aina käytettävissäsi. Mikset käytä sitä säännöllisemmin?»

»Ohhoh!» huokasi toinen. »Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä.»

»Mutta ei hyödytä sanoa kyllä, kyllä, rakas Frederick», tiukkasi
Marshalsean isä lempeässä viisaudessaan, »ellet myöskin tee sitä, mihin
myönnyt. Ajattelepas minua. Olen hyvä esimerkki tässä suhteessa. Aika
ja pakko ovat opettaneet minulle kuinka menetellä. Määrättyinä päivän
tunteina tapaat minut kävelyllä, huoneessani, seurusteluhuoneessa,
lukemassa sanomalehtiä, vastaanottamassa vieraita, syömässä ja
juomassa. Olen opettanut Amylle vuosien kuluessa, että minun täytyy
esimerkiksi saada ruokani täsmällisesti määrättyinä aikoina. Amy on
kasvanut siinä tietoisuudessa, että nämä järjestelyt ovat erittäin
tärkeitä, ja tiedäthän kuinka hyvä tyttö hän on.»

Veli huokasi vain taas kompuroidessaan edelleen: »Ohhoh. Niin, niin,
niin, niin.»

»Rakas ystävä», sanoi Marshalsean isä pannen kätensä hänen
olkapäällensä ja laskien lempeästi leikkiä hänen kanssaan — lempeästi
vain rakkaan veliparan heikkouden tähden, »sinä sanoit samaa äsken,
eikä se paljoa ilmaise, vaikka saattaisikin merkitä paljon. Jospa
voisin hiukan reipastuttaa sinua, Frederick; olisit sen tarpeessa.»

»Kyllä, William, kyllä. Epäilemättä», vastasi toinen kohottaen sameat
silmänsä veljen puoleen. »Mutta minä en ole samanlainen kuin sinä.»

Marshalsean isä kohautti hartioitaan vaatimattomasti alentaen itsensä
ja sanoi: »Oh, sinä voisit kyllä olla samanlainen kuin minä, rakas
Frederick, voisit kyllä, jos tahtoisit!» ja taukosi oman suurenmoisen
voimansa tunnosta ahdistamasta langennutta veljeään.

Siellä täällä nurkissa sanottiin jäähyväisiä, kuten oli tavallista
sunnuntai-iltaisin, ja yksi ja toinen poloinen vaimo, puoliso tai
äiti itki pimeässä vastatulleen velkavangin kanssa. Isä itsekin
oli aikoinaan itkenyt tämän pihan pimennoissa, kun oli nähnyt
vaimoraukkansa itkevän. Mutta siitä oli jo kulunut monta vuotta; ja
nyt hän oli kuin pitkämatkainen laivassakulkija, joka jo on parantunut
meritaudista ja on kärsimätön nähdessään tottumattomien, viime
satamasta otettujen matkustajien sitä potevan. Hän oli taipuvainen
väittämään ja lausumaan mielipiteenään, että ihmisillä, jotka eivät
voineet itkemättä olla Marshalseassa, ei ollut sinne mitään asiaakaan.
Käytöksellään, ellei sanoin, hän osoittikin aina tyytymättömyyttään
tällaista yleisen sopusoinnun häiriötä kohtaan. Ja se ymmärrettiin niin
hyvin, että syylliset tavallisesti vetäytyivät pois, jos tiesivät hänen
olevan läheisyydessä.

Tänä sunnuntai-iltana saattoi hän veljensä portille, suvaitsevainen ja
lempeä ilme kasvoillaan, sillä hän oli lauhkealla tuulella ja valmis
armollisesti suomaan kyyneleet anteeksi. Porttihuoneen lepattavassa
kaasuvalossa oleili joukko vankilanasukkaita: toiset hyvästelivät
vieraitaan, ja toiset, joilla ei ollut vieraita, katselivat avaimen
ahkeraa kiertyilemistä lukossa ja juttelivat keskenään ja mr Chiveryn
kanssa. Isän sisääntulo herätti tietysti huomiota; ja mr Chivery
kosketti avaimella hattuaan ja toivoi — hieman kuivasti — että isä voi
hyvin.

»Kiitos, Chivery, varsin hyvin. Entä te itse?»

Mr Chivery vastasi murahtaen syvällä äänellä: »Oi, minä kyllä voin
hyvin.» Näin hän aina hieman huonolla tuulella ollessaan vastasi hänen
vointiaan tiedusteleville.

»Nuori John kävi luonani päivällä, Chivery. Ja vakuutan että hän oli
todella hienon näköinen.»

Niin oli mr Chivery kuullut kerrottavan. Mutta mr Chiveryn täytyi
kuitenkin tunnustaa, ettei hän soisi poikansa tuhlaavan rahojaan
sellaiseen. Sillä mitä se tuotti hänelle? Pelkkää harmia. Ja sitä hän
sai kyllä ilmaiseksikin mistä hyvänsä.

»Harmiako, Chivery?» kysyi hyväntahtoinen isä.

»Mitäpä noista», vastasi Chivery. »Älkää huoliko niistä. Joko mr
Frederick lähtee?»

»Kyllä, Chivery, veljeni menee kotiin nukkumaan. Hän on väsynyt eikä
voi oikein hyvin. Ole varovainen, Frederick, ole varovainen. Hyvää
yötä, rakas Frederick!»

Pudistettuaan veljensä kättä ja kosketettuaan rasvaista hattuansa
tervehtien muuta seuraa, kompuroi Frederick hitaasti ovesta ulos, jonka
mr Chivery avasi hänelle. Marshalsean isä osoitti ylemmän rakastettavaa
huolenpitoa siitä, ettei toiselle tapahtunut mitään pahaa.

»Olkaa hyvä ja pitäkää ovea auki hetkinen, Chivery, että näen hänen
astuvan käytävän läpi ja portaita alas. Ole varovainen, Frederick! (Hän
on kovin raihnainen.) Muista askelmia! (Hän on kauhean hajamielinen.)
Ole varovainen kulkiessasi kadun poikki, Frederick! (Minä en ensinkään
pidä siitä, että hän kulkee yksin; hän voi erikoisen helposti joutua
hevosten jalkoihin.)»

Näin sanoen ja hyvin levottoman ja huolestuneen näköisenä kääntyi hän
porttihuoneessa oleviin päin; hän osoitti niin selvästi säälivänsä
veljeänsä, koska tämä ei ollut telkien takana, että se mielipide
tarttui muihinkin huoneessa oleviin.

Mutta hän ei hyväksynyt tätä mielipidettä ehdottomasti, ei,
päinvastoin; hän toivoi, etteivät herrat käsittäisi häntä väärin. Hänen
veljensä Frederick oli kyllä hyvin raihnainen, ja hänelle (Marshalsean
isälle) itsellensä olisi rauhallisempaa tietää hänen olevan turvassa
vankilamuurien sisäpuolella. Kuitenkin oli muistettava, että
monivuotisen vankilaelämän kestämiseen tarvittiin eräitä ominaisuuksia
— hän ei tahtonut sanoa erinomaisia ominaisuuksia, mutta eräitä —
siveellisiä ominaisuuksia. No, oliko nyt hänen veljellään Frederickillä
näitä erikoisia ominaisuuksia? Hyvät herrat, hän oli erinomainen mies,
erittäin lempeä, hieno, tunteikas, kunnioitettava mies, yksinkertainen
kuin lapsi; mutta sopiko hän, vaikka olikin sopimaton useimpiin muihin
paikkoihin, silti tänne? Ei, hän oli varma siitä, että ei. Ja hän sanoi
lisäksi, että Jumala varjelkoon Frederickiä tulemasta sinne muuten
kuin näin vapaaehtoisesti. Herrat, ken joutui tähän yhteiskuntaan
pitemmäksi aikaa, sillä täytyi olla luonteen lujuutta kestääkseen
ja läpäistäkseen yhtä ja toista. Oliko hänen rakastettu veljensä
Frederick sellainen mies? Ei. He näkivät, että hän näinkin ollen
oli murtunut mies. Onnettomuus oli murtanut hänet. Hänellä ei ollut
kylliksi voimaa tointuakseen iskujen jälkeen, ei kylliksi joustavuutta
säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja tunteakseen olevansa herrasmies,
vaikka asuikin tällaisessa paikassa. Frederickillä ei ollut kylliksi
voimaa (jos sopi käyttää sitä sanaa), nähdäkseen jokaisessa pienessä
hienossa kohteliaisuudessa ja — ja — muistolahjassa, jonka hän näissä
oloissa saisi vastaanottaa, ihmisluonteen hyvyyttä ja hienoa käsitystä
vankilanasukkaiden yhteenkuuluvaisuudesta, ja käsittääkseen, ettei
tämä millään tavalla alentanut häntä ihmisenä eikä herrasmiehenä. Hän
toivotti herroille hyvää yötä ja Jumalan siunausta.

Tällainen oli saarna, jonka hän asiansa parantamiseksi ja
kaunistamiseksi piti porttihuoneeseen kokoontuneille, ennenkuin
palasi ikävään pihaan taas ja asteli omassa vaivaisen nukkavierussa
arvokkuudessaan aamunuttuun puetun vankilatoverin sivuitse, joka ei
omistanut takkia, tohvelijalkaisen toverin ohi, jolla ei ollut kenkiä,
ja kookkaan korderoi-polvihousuihin puetun vihanneskauppiastoverin
ohi, jolla ei ollut huolia, ja napittomaan mustaantakkiin puetun
kirjuritoverin ohi, jolla ei ollut toiveita, nousi omia kurjia
portaitaan ylös ja astui omaan kurjaan, köyhään huoneeseensa.

Siellä oli pöytä katettuna hänen illallistaan varten, ja vanha harmaa
takki oli valmiina hänen takanviereisen tuolinsa selkämyksellä.
Hänen tyttärensä pisti pienen rukouskirjansa taskuunsa — oliko hän
rukoillut armoa kaikille vangeille ja lukon takana oleville? — ja nousi
toivottamaan hänet tervetulleeksi.

Muuttaessaan isälleen takkia ja antaessaan hänelle mustan samettilakin
kyseli hän, joko setä oli mennyt. Jo oli mennyt. Oliko isä nauttinut
kävelystään? No, eipä juuri. Eikö? Oliko hän huonovointinen?

Tyttären seistessä hänen takanaan ja kumartuessa hellästi hänen
tuolinsa yli hän katseli tuleen. Isän oli paha olla, aivan kuin olisi
hävettänyt; ja kun hän sitte puhui, tapahtui se hajanaisesti ja
sekavasti.

»Jotakin, en — hm — en tiedä mikä Chiveryä vaivaa. Hän ei ole — hm —
hän ei tänä iltana ollut läheskään yhtä huomaavainen ja kohtelias kuin
tavallisesti. Se — hm — sehän on vähäpätöinen asia, mutta se pahoittaa
mieltäni, rakkaani. Minun on mahdoton unohtaa», hän käänteli ja katseli
tarkasti käsiänsä, »että — hm — tällaisissa oloissa, kuin minun ovat,
olen joka hetki ja joka asiassa riippuvainen näistä ihmisistä».

Tyttären käsi lepäsi hänen olkapäällään, mutta hän ei katsonut isäänsä
kasvoihin, tämän puhuessa. Hän käänsi päänsä ja katseli toisaalle.

»Minä en — hm — minä en käsitä, Amy, mistä Chivery olisi loukkautunut.
Onhan hän yleensä varsin huomaavainen ja kunnioittava. Ja nyt hän oli
oikein — oikein töykeä minua kohtaan. Ja muut samaten! Hyvä Jumala,
jos menettäisin Chiveryn ja hänen virkatoveriensa kannatuksen ja
tunnustuksen, kuolisin nälkään täällä.»

Puhuessaan hän availi ja sulki käsiään kuin näkinkengän kuoria ja
oli koko ajan sellaisen häpeäntunteen vallassa, että hätkähti omien
sanojensa merkitystä.

»En — hm — en ymmärrä, mistä tämä johtuu. En saata käsittää, mikä
siihen on syynä. Täällä oli kerran muuan Jackson portinvartija nimeltä
Jackson (en luule sinun muistavan häntä, rakkaani, olit kovin nuori
silloin) ja — hm — hänellä oli — veli — ja tämä — nuori veli kosi
— tai ellei mennyt aivan niin pitkälle, niin kuitenkin — ihaili —
kunnioittavasti ihaili erään meikäläisen erittäin hienon miehen — ei
tytärtä, vaan sisarta. Hän oli todella hieno mies, nimeltä kapteeni
Martin; ja hän kysyi minulta neuvoa, tulisiko hänen tyttärensä —
sisarensa — loukata portinvartijaa — hm — kohtelemalla toista veljeä
kylmästi. Kapteeni Martin oli hieno mies, kunnon mies, ja minä pyysin
häntä ensin sanomaan oman — oman mielipiteensä. Kapteeni Martin (joka
nautti suurta kunnioitusta armeijassa) sanoi silloin empimättä, että
hänen mielestään hänen — hm — sisarensa ei tarvinnut ymmärtää aivan
tarkoin miehen tarkoitusta, mutta että hän saattoi antaa hänelle
toiveita — en kuitenkaan varmasti muista, käyttikö kapteeni Martin
juuri niitä sanoja; hän lieneekin sanonut 'sietää häntä' — isänsä
— tuota, veljensä tähden. En käsitä, kuinka tuo juttu nyt muistui
mieleeni. Ehkä vain siksi, etten pääse selville siitä, mikä Chiveryä
vaivaa; mutta mitä muuta yhteyttä näillä kahdella asialla on keskenään,
sitä en ymmärrä —»

Hänen äänensä hiljeni, ikäänkuin tytär ei kestäisi kuulla sitä, ja
pikku käsi kohosi vähitellen hänen huulillensa. Hetken ajan vallitsi
täydellinen äänettömyys ja hiljaisuus; isä istui vaipuneena tuoliinsa,
ja tytär seisoi käsivarsi hänen kaulassaan ja pää hänen olkapäänsä
varassa.

Hänen illallisensa lämpisi tulella kattilassa, ja kun Amy liikahti,
teki hän sen tuodakseen ruuan pöytään. Isä istui tavalliselle
paikalleen, tytär samoin omalleen, ja isä alkoi syödä. He eivät
kuitenkaan katsoneet toisiinsa. Vähitellen alkoi isä jos jollakin
tavoin osoittaa olevansa huonolla tuulella hän laski meluavasti
veitsen ja haarukan käsistään, tarttui astioihin kiivaasti, haukkasi
leipäänsä kuin olisi ollut sille vihainen ja niin edespäin. Viimein
lykkäsi hän lautasen luotaan ja alkoi puhua äänekkäästi ja oudon
epäjohdonmukaisesti.

»Mitäpä väliä sillä on, syönkö vai näenkö nälkää? Mitäpä väliä sillä
on, päättyykö tällainen kurja elämä kuin minun nyt vai ensi viikolla
tai ensi vuonna? Mitäpä minä merkitsen kenellekään? Tällainen köyhä
vanki, joka elää almuilla ja huonolla ruualla, tällainen kurja,
nöyryytetty olento!»

»Isä, isä!» Kun hän nousi seisomaan, heittäytyi tytär polvilleen hänen
eteensä ja ojensi kätensä häntä kohden.

»Amy», jatkoi hän hillityllä äänellä vapisten kovasti, silmissä hurja
ilme kuin mielipuolella. »Minä sanon sinulle, että jos voisit nähdä
minut samanlaisena kuin äitisi näki minut, niin et uskoisi minua
samaksi olennoksi, jota olet katsellut vain tämän häkin ristikon
sisäpuolella. Olin nuori, olin hieno, olin kaunis ja komea, olin
riippumaton — totisesti, niin olin, lapsi! — ja ihmiset pyrkivät
seuraani ja kadehtivat minua. Kadehtivat minua!»

»Rakas isä!» Hän koetti vetää alas isänsä huitovaa käsivartta, mutta
tämä pani vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.

»Jos minulla olisi muotokuvani siltä ajalta, vaikka huonostikin
onnistunut, niin voisit ylpeillä siitä, voisit ylpeillä siitä. Mutta
minulla ei ole sellaista. Olkoon minun esimerkkini varoituksena muille!
Älköön kukaan», huusi hän katsellen hurjasti ympärilleen, »laiminlyökö
hankkimasta ainakin tätä pientä todistusta ja muistoa onnensa ja
kunniansa päiviltä. Elleivät kasvoni kuolemassa saa takaisin entistä,
aikoja sitten kadotettua muotoansa — olen kuullut sellaista joskus
tapahtuvan — niin eivät lapseni milloinkaan ole nähneet minua.»

»Isä, isä!»

»Oi halveksi minua, halveksi! Kääntäkää silmänne minusta, älkää
kuunnelko minua, vaientakaa minut, punastukaa puolestani, itkekää
tähteni — sinäkin, Amy! Tee se, tee se! Minä teen niin itsekin. Olen
paatunut nyt, olen vajonnut liian syvälle välittääkseni siitä!»

»Isä kulta, rakas isä, lemmittyni!» Tytär kietoi kätensä hänen
ympärilleen, sai hänet istumaan tuoliin taas, tarttui hänen kohotettuun
käsivarteensa ja koetti kiertää sitä kaulaansa.

»Anna sen olla siinä, isä. Katso minuun, isä, suutele minua, isä!
Ajattele vain minua, isä, hetkisen vain!»

Mutta purkausta jatkui yhä yhtä kiihkeästi, kunnes se vähitellen
vaimeni surkeaksi vikinäksi.

»Ja kuitenkin minua pidetään täällä jonkinlaisessa arvossa. Olen
jaksanut pysyä pystyssä huolimatta kaikesta. En ole joutunut kokonaan
tallattavaksi. Käy kysymässä, kuka on päähenkilö täällä. He vastaavat,
että se on sinun isäsi. Käy kysymässä, ketä täällä ei milloinkaan
pilkata ja ketä aina kohdellaan hienotunteisesti. He vastaavat:
'Isääsi'. Käy kysymässä, kenen hautaussaatto täällä (sen täytyy lähteä
täältä, tiedän, ettei se voi tapahtua muualla) herättää enemmän
huomiota ja kenties enemmän suruakin kuin mikään muu tästä portista
kulkenut. He vastaavat: 'Isäsi'. No, Amy, Amy! Onko isäsi siis
yleisesti halveksittu? Eikö mikään puhu hänen puolestaan? Eikö ole
muuta muistuttamassa hänestä kuin häviö ja rappeutuminen? Voitko olla
ajattelematta häntä hellyydellä, poloista onnetonta isääsi, kun hän
kerran on poissa?»

Hän puhkesi kyyneliin, hempeämielisesti säälien itseään, ja salli
viimein itseään syleiltävän ja hoivattavan, painoi harmaan päänsä
tyttärensä poskea vasten ja vaikerteli kurjuuttaan. Mutta sitte vaihtoi
hän valitustensa esinettä, kiersi kätensä tyttärensä ympärille, tämän
syleillessä häntä, ja huusi: »Oi Amy, äiditön, orpo lapseni! Kuinka
kauan olenkaan nähnyt sinun tekevän työtä hyväkseni ja huolehtivan
minusta!» Sitte palasi hän taas itseensä ja selitti itkunsekaisella
äänellä, kuinka paljoa enemmän tytär olisi rakastanut häntä, jos olisi
tuntenut hänet sellaisena kuin hän ennen oli ollut, ja kuinka hän olisi
naittanut hänet herrasmiehelle, joka olisi ollut ylpeä hänestä, koska
hän oli isänsä tytär, ja kuinka hän (tässä hän taas itki) ensin olisi
ratsastanut isänsä rinnalla omalla hevosellaan ja kuinka kansa (tällä
hän todellisuudessa tarkoitti niitä, jotka olivat lahjoittaneet hänelle
hänen taskussaan paraikaa helisevät kaksitoista shillingiä) olisi
kunnioittavasti tallustellut heidän ohitsensa pölyisellä tiellä.

Näin paljasti hän alennustilansa rakastavalle lapselleen, vuoroin
kehuskellen, vuoroin puhjeten epätoivoon, mutta aina pysyen
vankilamädännäisyyden saastuttamana vankina, jonka sieluun vankilan
epäpuhtaus oli syvälle syöpynyt. Kukaan muu kuin tytär ei milloinkaan
nähnyt hänen alennustaan näin yksityiskohdittain. Eivätkä hänen
vankilaveljensä, jotka huoneissaan naureskelivat hänen viime
puheelleen porttihuoneessa, aavistaneet millainen vakava kuva tänä
sunnuntai-iltana esiintyi heidän hämärässä Marshalsea-galleriassaan.

Oli kerran klassilliseen aikaan tytär — lienee ollut — joka hoiteli
isäänsä tämän vankeudessa samalla tavalla kuin äiti ennen oli
hoidellut häntä itseään. Pikku Dorrit, vaikka olikin sankarisädekehää
puuttuvan nykyajan lapsi ja vain englantilainen, teki paljon enemmän
lohdutellessaan isänsä riutunutta sydäntä, painaen sitä omaa viatonta
rintaansa vasten ja kääntäen häntä kohden rakkauden ja uskollisuuden
suihkun, joka ei milloinkaan kuivunut eikä ehtynyt isän pitkien
nälkävuosien kestäessä.

Amy rauhoitti häntä ja pyysi häneltä anteeksi, jos oli laiminlyönyt
tai näytti laiminlyöneen velvollisuutensa; vakuutti hänelle, ja
taivas tietää sen olleen totta, ettei hän olisi kunnioittanut isää
enempää, jos hän olisi ollut onnen suosikki, ja koko maailma olisi
kunnioittanut häntä. Kun isän kyyneleet olivat kuivuneet eikä hän
enää heikkoudessaan nyyhkyttänyt ja oli vapautunut äskeisestä häpeän
tunteesta ja saanut takaisin tavallisen ryhtinsä, lämmitti tytär hänen
illallisensa jäännökset uudelleen ja istuutuen hänen viereensä iloitsi
siitä, että hän söi ja joi. Sillä nyt istui hän taas musta samettilakki
päässänsä ja vanha harmaa aamunuttu yllänsä ylevänä tuolissaan ja olisi
esiintynyt kenenkä hyvänsä neuvoa kysymään tulleen vankilaveljen edessä
jonkinlaisena henkisesti suurena loordi Chesterfieldinä tai Marshalsean
siveysopillisten menojen ohjaajana.

Askarruttaaksensa isän ajatuksia puhui tytär hänelle hänen
vaatteistaan, jolloin isä suvaitsi myöntää, että paidat, jotka hän
ehdotti hankittaviksi, sopivat erittäin hyvin; ne, jotka hänellä
nyt oli, olivat jo aivan kuluneet eivätkä olleet milloinkaan oikein
sopineetkaan, ne kun oli ostettu valmiina. Ollen taas puheliaalla
ja järkevällä tuulella kiinnitti hän tyttärensä huomion oven takana
riippuvaan takkiinsa arvellen, että vankilan isä antaisi muutenkin
huolimattomuuteen taipuville lapsilleen huonon esimerkin, jos kulkisi
heidän joukossaan kyynärpäät rikkinäisinä. Hän puhui leikillisesti
kenkiensä korkojen korjaamisesta, mutta kävi vakavaksi, kun tuli puhe
kaulahuivista, ja antoi Amylle luvan ostaa uuden, kun tällä olisi
varoja siihen.

Isän rauhallisesti poltellessa sikaariansa, teki tytär hänelle
vuoteen ja järjesti pienen huoneen yökuntoon. Väsyneenä myöhäisen
ajan ja mielenliikutustensa tähden nousi isä tuolistaan siunatakseen
tyttärensä ja toivottaakseen hänelle hyvää yötä. Koko tällä ajalla
ei hän kertaakaan ollut ajatellut Amyn pukuja, hänen kenkiään, hänen
tarpeitaan. Ei kukaan muu maailmassa, paitsi Amy itse, olisi voinut
niin tyystin unohtaa hänen tarpeitaan.

Hän suuteli tytärtään moneen kertaan. »Jumala siunatkoon sinua,
rakkaani. Hyvää yötä, lapseni!»

Mutta Amyn lempeä sydän oli niin syvästi haavoittunut kaikesta, mitä
hän oli nähnyt ja kuullut, ettei hän mielellään tahtonut jättää
isäänsä, peläten, että hän taas vaipuisi suruun ja epätoivoon. »Isä
kulta, minua ei väsytä, anna minun tulla takaisin, kun olet vuoteessa,
ja istua täällä luonasi.»

Isä kysyi häneltä suojelevasti, tunsiko hän itsensä yksinäiseksi.

»Kyllä, isä.»

»Tule sitte kaikin mokomin takaisin, lapseni.»

»Minä olen kyllä aivan hiljaa.»

»Älä ajattele minua, rakkaani», vastasi isä, antaen hänelle täydestä
sydämestä luvan palata. »Tule kaikin mokomin takaisin.»

Hän näytti jo nukahtaneen, kun Amy palasi ja kohensi pientä
takkavalkeaa hiljaa, jottei herättäisi häntä. Mutta hän kuuli kuitenkin
ja kysyi, kuka siellä oli.

»Amy vain, isä.»

»Amy, lapseni, tule tänne. Tahdon sanoa sinulle jotakin.» Hän
kohottautui hiukan matalassa vuoteessaan, kun tytär polvistui sen
ääreen tuodakseen kasvonsa lähemmäksi häntä ja otti hänen kätensä
omiinsa. Oi, sekä yksityinen isä että Marshalsean isä olivat voimakkaat
hänessä silloin.

»Rakkaani, olet viettänyt kovaa elämää täällä. Sinulla ei ole ollut
tovereita, ei virkistyshetkiä, paljon huolia vain, pelkään.»

»Älä ajattele sitä, rakas. En minäkään milloinkaan ajattele sitä.»

»Sinä tiedät asemani, Amy. En ole kyennyt tekemään paljoakaan
hyväksesi; mutta kaikki, minkä olen voinut, sen olen tehnyt.»

»Kyllä, rakas isä», myönsi tytär suudellen häntä. »Tiedän sen, tiedän
kyllä.»

»Minulla kuluu nyt kolmaskolmatta vuosi täällä», sanoi hän syvään
hengähtäen, mikä vähemmin kuului nyyhkytykseltä kuin vastustamattomalta
itsehyväksymisen äännähdykseltä, äkilliseltä ylevän itsetietoisuuden
purkaukselta. »Siinä kaikki, mitä olen voinut tehdä lasteni hyväksi
— ja minä olen tehnyt sen. Amy, ystäväiseni, sinä olet aina ollut
minulle rakkain teistä kolmesta; sinua olen etupäässä ajatellut — mitä
ikinä olen tehnyt puolestasi, rakas lapseni, sen olen tehnyt vapaasta
tahdosta ja nurkumatta.»

Se viisaus yksin, jolla on tiedossaan kaikkien sydänten ja kaikkien
salaisuuksien avaimet, voi varmasti sanoa, missä määrin ihminen ja
varsinkin näin syvästi nöyryytetty ihminen kuin kysymyksessä oleva
saattaa pettää itseänsä. Siinä määrin ainakin tässä tapauksessa,
että tämä itsensä pettäjä saattoi maata siinä silmäluomet kosteina
kyynelistä, rauhallisena, majesteetillisena, annettuaan alennustilansa,
viheliäisen elämänsä, jonkinlaisina myötäjäisinä rakastavalle
lapsellensa jonka hartioita sen kurjuus oli raskaasti painanut ja jonka
rakkaus yksin oli pelastanut hänet edes sellaiseksi kuin hän nyt oli.

Tämä lapsi ei epäillyt mitään, ei kysellyt itseltään mitään, oli
vain äärettömän tyytyväinen voidessaan nähdä sädekehän hänen päänsä
ympärillä. Poloinen rakas, hyvä rakas, hyvä isä, rakas isä, isäkulta,
näin hän vain nimitteli isäänsä rauhoittaessaan häntä uneen.

Amy ei jättänyt häntä koko yönä yksin. Aivan kuin olisi tehnyt hänelle
vääryyttä, jota hänen hellyytensä tuskin kykeni sovittamaan, istui
hän isänsä vieressä tämän nukkuessa, suuteli hengitystään pidättäen
häntä tuon tuostakin ja nimitti kuiskaten häntä hellillä nimillä.
Toisinaan väistyi hän syrjään, jotta takkatuli pääsi lankeamaan
nukkuvan kasvoille, katseli niitä ja aprikoi, oliko hän nyt ensinkään
samannäköinen kuin ollessaan rikas ja onnellinen; isän kuvitelma, että
hän kerran vielä, tuona kauhun hetkenä, tulisi entisensä näköiseksi,
oli järkyttänyt hänen mieltään. Ajatellessaan tätä aikaa, polvistui
hän taas vuoteen ääreen ja rukoili: »Oi, säästä hänen henkensä! Oi,
anna minun pitää hänet! Oi katso rakkaan, kauan kärsineen, onnettoman,
suuresti muuttuneen, kalliin, kalliin isäni puoleen!»

Vasta kun aamu saapui suojelemaan ja rohkaisemaan häntä, antoi Amy
hänelle viimeisen suudelman ja jätti pienen huoneen. Kun hän oli
hiipinyt portaita alas, tyhjän pihan poikki ja noussut omaan korkeaan
ullakkohuoneeseensa, erottuivat savuttomat talojen katot ja etäiset
maaseudun kukkulat muurin yli kirkkaassa aamuilmassa. Kun hän hiljaa
avasi ikkunansa ja katseli itäänpäin vankilan pihan yli, alkoivat
muurinharjalla törröttävät piikit punoittaa, sitten kirjaili synkkä
purppurapilvi taivaan laelle kohoavan auringon kiekolle kuvioita.
Muurin harjapiikit eivät milloinkaan olleet näyttäneet niin teräviltä
ja julmilta kuin nyt, ristikkojen tangot niin paksuilta eikä vankilan
alue niin synkältä ja ahtaalta kuin nyt. Hän ajatteli auringon nousua
vyöryvällä virralla tai aavalla merellä tai vehmaassa maisemassa tai
suuressa metsässä, jossa linnut heräilivät ja puut humisivat; ja sitte
katsoi hän alas elävään hautaan, jonka ylle aurinko oli noussut ja
jossa hänen isänsä oli virunut kolmekolmatta vuotta, ja puhkesi surun
ja säälin huudahdukseen: »Ei, ei, en ole eläissäni nähnyt häntä!»




KAHDESKYMMENES LUKU

Seuraelämässä


Jos nuorella John Chiveryllä olisi ollut halua ja kykyä kirjoittaa
pilkkajuttu perheylpeydestä, ei hänen olisi tarvinnut hakea kostavan
valaisevia esimerkkejä kauempaa kuin rakastettunsa perheestä.
Sellaisiksi olisivat mainiosti kelvanneet ritarillinen veli ja hieno
sisar, joilla oli runsaasti kokemusta kaikenlaisesta kurjuudesta, mutta
kuitenkin ylevä tietoisuus perheen nimen arvosta; jotka olivat valmiit
pyytämään ja lainaamaan köyhimmältäkin, syömään kenen hyvänsä leipää,
tuhlaamaan kenen tahansa rahoja, juomaan kenen hyvänsä kupista ja
särkemään sen kohta perästäpäin. Jos nuori John olisi kuvannut heidän
elämänsä surulliset tosiseikat ja kuinka he haastoivat kummittelevan
sukuhienoutensa pelästyttämään hyväntekijöitänsä, olisi hänestä tullut
ensiluokkainen ivarunoilija.

Tip oli käyttänyt vapauttansa toivehikkaalla tavalla, ruveten
biljardimerkitsijäksi. Kysymys, kuka hänet oli vapauttanut, askarrutti
niin vähän hänen mieltänsä, että Clennamin tuskin olisi tarvinnut
vaivautua tukkimaan mr Plornishin suuta tässä asiassa. Olipa kuka
hyvänsä osoittanut hänelle tämän kohteliaisuuden, niin hän oli varsin
valmis ottamaan sen vastaan ja vastasi siihen omasta puolestaan
kohteliaasti kiittäen, ja sillä hyvä. Jättäen vankilan näin keveästi
ja huolettomasti rupesi hän biljardimerkitsijäksi, ja nyt pistäytyi
hän vain toisinaan vankilan pienellä keilaradalla puettuna vihreään
Newmarket-takkiin (käytettyyn), jossa oli kiiltävät napit (uudet),
kaulassa kiiltävä kaulus, ja joi vankilaveljesten olutta.

Tämän herrasmiehen veltossa luonteessa oli kuitenkin yksi luja ja
kestävä kohta: hän kunnioitti ja ihaili Amy-sisartaan. Hänen tunteensa
ei kuitenkaan milloinkaan ollut saanut häntä säästämään sisareltaan
hetkenkään levottomuutta tai itse kärsimään pienintäkään rajoitusta
tai epämukavuutta hänen tähtensä; mutta hän rakasti Amya, vaikka hänen
rakkaudessaan olikin tällainen marshalsealainen tahra. Sama ummehtunut
Marshalsea-tuoksu tuntui siinäkin, että hän selvästi ymmärsi sisarensa
uhrautuvan isänsä tähden, mutta ettei hänellä ollut aavistustakaan
siitä, että sisar oli tehnyt jotakin myös hänen hyväksensä.

Milloin tämä uljas nuori mies ja hänen sisarensa alkoivat
järjestelmällisesti käyttää perhekummitusta vaikuttaakseen
vankilayhteiskuntaan, sitä tämä kertomus ei tiedä tarkoin mainita.
Luultavasti siihen aikaan, jolloin he alkoivat elää yhteiskunnan
armoilla. Varmaa on, että kuta köyhempiä ja kuta suuremmassa puutteessa
he olivat, sitä uljaampana ilmestyi kummitus haudastaan, ja että
kun jotakin erikoisen kurjaa oli ilmassa, esiintyi kummitus aina
aavemaisimmassa upeudessa.

Pikku Dorrit oli myöhäinen maanantaiaamuna, sillä hänen isänsä nukkui
pitkään, ja sitten oli valmistettava hänelle aamiaista ja järjestettävä
hänen huoneensa. Hänen ei tarvinnut mennä ulos työhön kuitenkaan; hän
oli sentähden isän luona siihen saakka, kunnes hän, Maggyn avulla,
sai kaikki järjestykseen ja näki isänsä lähtevän aamukävelylleen
(noin kahdenkymmenen yardin pituiselle) kahvilaan saakka sanomalehteä
lukemaan. Silloin Amy pani hatun päähänsä ja lähti ulos; hän olisi
välttämättä tahtonut päästä jo aikaisemmin matkaan. Rupattelu vaikeni
kuten tavallisesti hänen kulkiessaan porttihuoneen läpi, ja vasta
lauantai-iltana tullut velkavanki sai kotiutuneemmalta toveriltaan
töykkäyksen kylkeensä ja tiedoituksen: »Katsokaa, siinä hän on.»

Hän tahtoi tavata sisartaan, mutta tultuaan mr Cripplesin luo kuuli,
että sekä sisar että setä olivat menneet teatteriin, jossa heillä
oli toimensa. Otettuaan matkalla huomioon tämän mahdollisuuden ja
päätettyään siinä tapauksessa seurata heitä, lähti hän suoraa päätä
teatteriin, joka oli samalla puolen virtaa eikä kaukana.

Pikku Dorrit oli miltei yhtä outo teatterikäytävissä kuin jonkun
kultakaivoksen sokkeloissa, ja kun hänet neuvottiin salaperäiselle,
omituisen unenpöpperöiseltä näyttävälle ovelle, joka tuntui
häpeävän olemassaoloaan ja piiloutuneen erääseen kujaan, epäröi hän
lähestyessään sitä; lisäksi pelästyi hän nähdessään viisi, kuusi
herrasmiestä, jotka sileiksi ajeltuina, lakki omituisesti päässä,
maleksivat oven tienoilla; he muistuttivat jonkun verran Marshalsean
asukkaita. Tämä yhdennäköisyys rauhoitti Pikku Dorritia, ja hän kääntyi
heidän puoleensa tiedustellakseen, missä saisi tavata miss Dorritia,
jolloin he väistyivät päästääkseen hänet sisään pimeään eteiseen — se
muistutti isoa sammunutta kauheata lyhtyä enemmän kuin mitään muuta
— ja hän kuuli etäistä soittoa ja tanssivien jalkojen sipsutusta.
Eräs mies, joka näytti olevan niin tuulettamisen tarpeessa, että
oli yltyleensä sinisen homeen peitossa, istui siellä nurkassa kuin
hämähäkki ja vartioi tätä pimeätä paikkaa, ja hän lupasi lähettää
sanan miss Dorritille ensimmäisen herran tai naisen mukana, joka
kulkisi eteisen läpi. Ensimmäisellä naisella, joka meni siitä läpi,
pisti nuottikäärö puuhkasta esille, ja hän näytti olevan sellaisessa
hajaannuksen tilassa, että olisi luullut tekevänsä hyvän työn
vannehtimalla hänet. Mutta hän tuntui olevan hyvänluontoinen ja sanoi:
»Tulkaa minun kanssani, minä kyllä pian löydän miss Dorritin.» Miss
Dorritin sisar lähti hänen kanssansa ja kulkien pimeässä lähestyi askel
askeleelta soiton ja tanssin ääntä.

Viimein saapuivat he pölypilveen, jossa joukko ihmisiä sekaisin
hyppeli ja liikkui ja jossa näkyi sellainen käsittämätön sekamelska
hirsiä, orsia, tiilimuureja, nuoria, rullia, sellainen kaasuvalon ja
päivänvalon sekoitus, että olisi voinut luulla joutuneensa katsomaan
luomakunnan kudosta nurjalta puolen Pikku Dorrit, yksin jääneenä
ja saaden survaisuja joka hetki, oli ihan sekaisin, kun hän kuuli
sisarensa äänen.

»Mitä ihmeitä, Amy, mikä sinut tänne toi?»

»Tahdoin tavata sinua, Fanny kulta, ja koska minun on huomenna oltava
työssä koko päivä ja tiesin sinun olevan kiinni tänään koko päivän,
niin arvelin —»

»Mutta ajattele, että sinä tulit tänne, Amy. Enpä olisi uskonut!»
Toivottaen sisarensa näin vähemmin ystävällisesti tervetulleeksi
saattoi Fanny hänet avonaisemmalle paikalle tomupilvessä, jossa joukko
kultakoristeisia tuoleja ja pöytiä oli koottu yhteen ja jossa parvi
nuoria naisia istui, mikä missäkin, jutellen. Kaikki nämä nuoret naiset
olivat myös vannehtimisen tarpeessa ja kurkkailivat yhtä mittaa eri
tahoille.

Juuri kun sisarukset saapuivat paikalle, kurkisti muuan uninen
poika, skotlantilaislakki päässä, erään vasemmanpuolisen hirren
takaa ja sanoi: »Ei sellaista melua, hyvät naiset!» ja hävisi. Heti
sen jälkeen pisti vilkas, pitkä- ja mustatukkainen herra päänsä
erään oikeanpuolisen hirren takaa ja sanoi: »Ei sellaista melua,
kullanmuruset!» ja hävisi niinikään.

»Eipä olisi ikinä juolahtanut mieleeni, että sinä ilmestyisit tänne
meidän joukkoomme, Amy!» sanoi hänen sisarensa. »Mitenkä osasit tulla
tänne?»

»En tiedä. Se neiti, joka ilmoitti sinulle minun olevan täällä, oli
niin ystävällinen, että opasti minut tänne.»

»Se on niin sinun, pienen rauhallisen olennon, kaltaista! Luulenpa,
että voisit mennä minne tahansa. Minä en osaisi, vaikka tunnen maailmaa
paljon enemmän.»

Perheen keskuudessa pidettiin perheselviönä, että Amy oi pieni
yksinkertainen kotiolento, jolta puuttui muiden perheenjäsenten suuri
ja viisas kokemus. Tätä perhesepitelmää käytettiin perhevakuutuksena
hänen palveluksiansa vastaan. Niille ei pitänyt panna liian suurta
merkitystä.

»No, mitä nyt olet saanut päähäsi, Amy? Sinulla on tietysti mielessäsi
jotakin, joka koskee minua?» kysyi Fanny. Hän puhui aivan kuin sisar,
joka oli pari kolme vuotta häntä nuorempi, olisi ennakkoluuloinen
isoäiti.

»Eipä paljoa; mutta siitä saakka, kuin kerroit minulle rouvasta, joka
lahjoitti sinulle rannerenkaan, Fanny —»

Uninen poika pisti taas päänsä vasemmanpuolisen hirren takaa ja sanoi:
»Pitäkää varanne, hyvät naiset», ja hävisi. Vilkas mustatukkainen herra
kurkisti yhtä nopeasti oikeanpuolisen hirren takaa sanoen: »Pitäkää
varanne, kullanmuruset!» ja hävisi niinikään. Silloin kaikki nuoret
neitoset nousivat ja alkoivat suoristella hameitaan.

»No, Amy», virkkoi Fanny, tehden samoin kuin kaikki muutkin, »mitä
aioit sanoa?»

»Siitä saakka, kun kerroit minulle rouvasta, joka lahjoitti sinulle
rannerenkaan, en ole ollut levollinen sinun tähtesi, ja haluaisin
tietää asiasta hiukan enemmän, jos tahtoisit kertoa minulle.»

»Nyt, hyvät naiset!» sanoi skotlantilaispoika. »Nyt, kullanmuruset!»
sanoi mustatukkainen herra. Ja samassa he kaikki hävisivät, ja soitto
ja tanssi kuului taas.

Pikku Dorrit istui kullatussa tuolissa ja oli aivan ymmällä kaikkien
keskeytysten vuoksi. Hänen sisarensa ja muut neitoset olivat kauan
poissa, jolla välin soiton lomassa ääni (tuntui mustatukkaisen herran
ääneltä) kuului huutavan: »Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi
— noin! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin! Tahdissa,
kullanmuruset! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi — noin!» Viimein
ääni vaikeni, ja he tulivat taas kaikki takaisin, toiset enemmän,
toiset vähemmän hengästyneinä, kääriytyivät huiveihinsa ja pukeutuivat
lähteäkseen ulos. »Odota hiukan, Amy, antakaamme noiden ensin lähteä»,
kuiskasi Fanny. Pian he jäivät kahden; muuta merkillisempää ei sillä
välin tapahtunut kuin että poika kurkisti entisen hirtensä takaa
sanoen: »Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, hyvät naiset!»
ja mustatukkainen herra pisti päänsä entisen hirtensä takaa ja sanoi:
»Kello yksitoista huomenna jokainen paikallaan, kullanmuruset!»
kumpikin omalla tunnetulla ja totutulla tavallaan.

Kun he jäivät kahden, vyöryi tai hävisi jollakin muulla tavalla
jokin tieltä pois ja heidän eteensä aukeni suuri tyhjä kuilu, jonka
syvyyksiin Fanny kurkisti ja sanoi: »Nyt, setä!» Kun Pikku Dorritin
silmät tottuivat pimeään, erotti hän epäselvästi kuilun pohjalta
setänsä istumassa yksin hämärässä nurkassa, kuluneeseen koteloon
pistetty soitin kainalossaan.

Vanha mies näytti siltä kuin kaukaisen korkean parvekkeen ikkunat,
joista näkyi pieni kaistale taivasta, olisivat kuvanneet hänen
onnenpäiviänsä, joilta hän asteittain oli vajonnut tänne pohjaan. Hän
oli istunut tällä paikalla kuusi iltaa viikossa monena vuotena, muttei
ollut milloinkaan näkynyt nostavan silmiänsä nuoteista; kerrottiin
varmana otaksumana, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt näytelmää.
Niinikään kerrottiin, ettei hän tuntenut suosittuja sankareja ja
sankarittaria edes ulkonäöltäkään ja että halpamainen ilveilijä
oli vedon mukaan »tönäissyt» häntä hullunkurisimmalla tavallaan
viitenäkymmenenä iltana, eikä hän ollut osoittanut huomaavansa mitään.
Kirvesmiesten kesken laskettiin leikkiä ja väitettiin, että hän oli
kuollut tietämättä sitä itse, ja permannolla istujat otaksuivat, että
hän vietti koko elämänsä, yöt ja päivät ja sunnuntaitkin, orkesterissa.
He olivat toisinaan koetelleet häntä tarjoamalla nuuskaa kaiteen yli,
ja hän oli aina vastannut kohteliaisuuteen havahtuen hetkeksi, jolloin
hänen käytöksessään tuntui kalpea kajastus sivistyneen herrasmiehen
olemuksesta; muuten ei hän milloinkaan ottanut osaa siihen, mitä hänen
ympärillään tapahtui, eikä välittänyt muusta kuin siitä osasta, joka
oli kirjoitettu klarinetille; yksityiselämässä, jossa klarinetilla
ei ollut osaa, ei hänelläkään ollut osaa. Toiset sanoivat, että hän
oli köyhä, toiset, että hän oli rikas saituri; itse hän ei sanonut
mitään, ei kohottanut milloinkaan painunutta päätänsä eikä muuttanut
laahustavaa käyntiänsä nostamalla raskaita jalkojansa maasta. Vaikka
hän nyt odottikin veljentyttärensä kehoitusta, ei hän kuullut sitä,
ennenkuin tämä oli kolme, neljä kertaa puhutellut häntä, eikä
myöskään vähääkään hämmästynyt nähdessään kaksi veljentytärtä yhden
asemesta, vaan vastasi vain vapisevalla äänellänsä: »Tulen, tulen!»
ja ryömi sieltä jonkinlaisen maanalaisen käytävän läpi, josta levisi
kellarimainen haju.

»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, kun he kaikki kolme menivät ulos
ovesta, joka näytti häpeävän, että oli erilainen kuin muut ovet, ja
setä oli vaistomaisesti tarttunut Amyn käsivarteen, kuin ainoaan, johon
saattoi turvata, »no, Amy, sinä olet utelias tietämään jotakin minusta».

Hän oli kaunis, tiesi sen ja ylpeili siitä, ja siinä alentuvaisuudessa,
jolla hän nyt unohti sulojensa etevämmyyden ja maailmankokemuksensa
puhuen sisarelleen melkein kuin vertaiselleen, näkyi erittäin selviä
perhepiirteitä.

»Kaikki, mikä koskee sinua, Fanny, koskee minuakin ja kiinnittää
mieltäni.»

»Niin, sellainen sinä olet, juuri sellainen, ja sinä olet Amyista
parhain. Jos joskus olenkin kiusallinen ja ikävä, niin otat varmaan
huomioon, mitä merkitsee olla minun asemassani ja tuntea olevansa sen
yläpuolella. En välittäisi siitä niin», sanoi Marshalsean isän tytär,
»elleivät nuo muut olisi niin alhaisia. Ei yksikään heistä ole syntynyt
samoihin oloihin kuin me. He ovat kaikki täällä omalla tasollaan.
Alhaisia.»

Pikku Dorrit katsoi vain lempeästi puhujaan, muttei keskeyttänyt
häntä. Fanny veti esille nenäliinansa ja pyyhki melkein kiukkuisena
silmiään. »Minähän en ole syntynyt siellä, missä sinä, Amy, ja kenties
se vaikuttaa meidän erilaisuuteemme. Rakas lapseni, kun pääsemme irti
sedästä, niin saat kuulla kaikki. Me jätämme hänet ruokalaan, jossa hän
käy syömässä.»

He kävelivät hänen seurassaan, kunnes saapuivat likaisen kadun varrella
olevan ruokalanikkunan kohdalle, joka oli melkein läpinäkymätön,
siihen kun oli laskeutunut lämpimistä liharuuista, vihanneksista ja
vanukkaista nousevaa höyryä. Vilauksittain näkyi sieltä kuitenkin
paistettu kinkku, joka puhkesi rasva- ja sipulikyyneliin kastiketta
täynnä olevassa metalliastiassa, tuoksuva paahtopaisti ja kuplainen
Yorkshirevanukas, joka porehti samanlaisessa astiassa, silavoitu
vasikan selkäliha, joka nopeasti teki loppua, lampaanpaisti, joka
hikoili mennessään suurella vauhdilla kaupaksi, matala vadillinen
paistettuja perunoita, jotka omasta mehukkaisuudestaan olivat yhteen
takeltuneet, pari kulhollista keitettyjä vihanneksia ja muita tanakoita
herkkuja. Huoneessa näkyi muutamia puisia karsinoita, ja näissä
sellaiset ruokavieraat, jotka pitivät parempana kuljettaa saamaansa
ruokaa vatsassaan kuin käsissään, kaikessa rauhassa sulloivat saalista
reppuunsa. Heidän katsellessaan näitä herkkuja avasi Fanny laukkunsa
ja veti tästä säilytyspaikasta esille shillingin, jonka antoi sedälle.
Katseltuaan, mitään näkemättä, hetkisen rahaa, arvasi setä sen
tarkoituksen ja jupisi: »Päivällistä? Vai niin! Niin, niin, niin!» ja
hävisi hitaasti heidän näkyvistään ruokahöyryihin.

»No, Amy», sanoi hänen sisarensa, »tule nyt kanssani, ellet ole liiaksi
väsynyt kävelläksesi Harley Streetille, Cavendish Squareen».

Amy ihmetteli sisarensa ilmettä hänen sanoessaan tämän hienon
osoitteen ja tapaa, jolla hän kohensi uutta hattuansa (se oli enemmän
korea kuin tarkoituksenmukainen); mutta hän oli valmis kävelemään
Harley Streetille, ja sinne he nyt suuntasivat matkansa. Saavuttuaan
tähän komeaan päämäärään valitsi Fanny kauneimman talon, jonka
ovelle hän kolkutti ja jossa hän kysyi mrs Merdleä. Vaikka ovea
avaavalla lakeijalla oli puuteroitu pää ja häntä seurasi kaksi,
niinikään puuteripäistä lakeijaa, myönsi hän mrs Merdlen olevan
kotona, pyysipä vielä Fannya käymään sisälle. Fanny astui sisään
ottaen sisarensa mukaansa; ja he nousivat yläkertaan puuteripään
käydessä edellä ja puuteripään jäädessä jälkeen, ja heidät jätettiin
avaraan, puolipyöreään vastaanottohuoneeseen, yhteen monista
vastaanottohuoneista, jossa riippui papukaija nokastaan kultahäkkinsä
ulkopuolella, suomuiset sääret ilmassa, kieppuen jos jonkinlaisissa
oudoissa, ylösalaisissa asennoissa. Sama omituisuus on huomattu
aivan toisenlaisten höyhenten peittämissä linnuissa, jotka niinikään
kiipeilevät kultalangoilla.

Huone oli paljoa komeampi kuin mikään Pikku Dorritin itselleen
kuvittelema ja olisi ollut komea ja kallisarvoinen kenen hyvänsä
katsella. Hän vilkaisi hämmästyneenä sisareensa ja olisi kysynyt
jotakin, ellei Fanny varoittavasti rypistäen otsaansa olisi osoittanut
verhojen peittämää, toiseen huoneeseen johtavaa oviaukkoa. Verho
liikahti seuraavassa hetkessä, ja nainen, joka kohotti sitä monin
sormuksin koristetulla kädellään, pudotti sen taaksensa astuessaan
sisään.

Hän ei ollut nuori ja raikas luonnon kädestä lähteneenä, vaan hän oli
nuori ja raikas kamarineitinsä kädestä lähteneenä. Hänellä oli suuret,
tunteettomat, kauniit silmät, tummat, tunteettomat, kauniit hiukset,
korkea, tunteeton, kaunis povi, ja hän oli joka suhteessa laiteltu
mahdollisimman edukseen. Vilustumisen välttämiseksi tai siksi, että se
somisti hänen kasvojaan, oli hänellä kaunis valkoinen huivi sidottuna
päähän ja leuan alle. Ja tämä tunteeton, kaunis leuka, joka oli niin
lujasti ja kiinteästi suistettu pitsipäitsillä, näytti, jos mikään,
siltä kuin sitä ei milloinkaan olisi hellästi hyväilty.

»Mrs Merdle», esitteli Fanny. »Sisareni, ma'am.»

»Hauska nähdä sisarenne, miss Dorrit. En muistanut teillä olevan
sisarta.»

»En ole maininnutkaan hänestä», vastasi Fanny.

»Niinkö!» Mrs Merdle koukisti vasemman kätensä pikkusormea aivan kuin
olisi sanonut: »Sainpas teidät kiinni. Tiesin, ettette ollut maininnut
hänestä!» Hän teki aina kaikki käden liikkeet vasemmalla kädellä, sillä
hänen kätensä olivat pari puolet: vasen oli paljon valkoisempi ja
pyylevämpi kuin oikea. Sitte lisäsi hän: »Käykää istumaan!» ja istuutui
itse rennosti purppura- ja kultapielus-pesäseen, papukaijahäkin
läheiseen matalaan sohvaan.

»Onko hänkin tanssijatar?» kysyi mrs Merdle tarkastaen Pikku Dorritia
silmälasin läpi.

Fanny vastasi, että ei. »Vai ei», sanoi mrs Merdle ja pudotti lasin
silmästään. »Hän ei olekaan tanssijattaren näköinen. Hyvin miellyttävä
muuten, muttei tanssijattaren näköinen.»

»Sisareni, ma’am», selitti Fanny, jonka käytöksessä oli merkillinen
sekoitus nöyryyttä ja rohkeutta, »on pyytänyt minua kertomaan, kuin
sisarelle ainakin, miten sain kunnian tutustua teihin. Ja koska olin
sitoutunut käymään vielä kerran luonanne, niin rohkenin ottaa hänet
mukaani, toivoen teidän ehkä kertovan hänelle asian. Tahdon ilmoittaa
sen hänelle, ja soisin teidän kertovan sen.»

»Luuletteko, että sisarenne ikäiselle —» epäröi mrs Merdle.

»Hän on paljoa vanhempi kuin miltä näyttää», ilmoitti Fanny, »melkein
minun ikäiseni».

»Seuraelämää», sanoi mrs Merdle koukistaen taas pikkusormeansa, »on
niin vaikea selittää nuorille (sitä on oikeastaan vaikea selittää
kenelle hyvänsä), että olen iloinen kuullessani sen. Soisin, ettei
seuraelämä olisi niin omavaltainen, soisin, ettei se olisi niin
vaativainen — Lintu, ole vaiti!»

Papukaija oli kirkaissut läpitunkevasti, aivan kuin sen nimi olisi
ollut Seuraelämä ja se puolustaisi oikeuttansa olla vaativainen.

»Mutta», jatkoi mrs Merdle, »meidän on otettava se sellaisena kuin se
on. Me tiedämme, että se on onttoa ja sovinnaista, maailmallista ja
iljettävää, mutta koska emme ole Etelämeren villejä (minä kuuluisin
mielelläni heihin — elämä siellä on hupaisaa ja ilmasto erinomaista,
olen kuullut kerrottavan), täytyy meidän noudattaa sen sääntöjä.
Se on meidän kaikkien kohtalo. Mr Merdlellä on suuri liike, hänen
kauppasuhteensa ulottuvat hyvin laajalle, hänen rikkautensa ja
vaikutuksensa ovat varsin suuret, mutta hänkin — Lintu, ole vaiti!»

Papukaija oli taas kirkaissut, siten täydentäen niin ilmeikkäästi mrs
Merdlen lauseen, ettei hän katsonut tarvitsevansa lopettaa sitä.

»Koska sisarenne pyytää minua päättämään henkilökohtaisen
tuttavuutemme», aloitti hän taas kääntyen Pikku Dorritin puoleen,
»kertomalla asioista, jotka ovat hänelle suureksi kunniaksi, en
tietysti voi kieltäytyä noudattamasta hänen pyyntöänsä. Minulla on
kaksi- tai kolmekolmattavuotias poika (menin hyvin nuorena ensimmäisen
kerran naimisiin).»

Fanny puristi huulensa yhteen ja loi puoliksi voitonriemuisen katseen
sisareensa.

»Kaksi- tai kolmekolmattavuotias poika. Hän on hieman vallaton,
sellaiseen nuoren miehen ominaisuuteen on seuraelämä kyllä tottunut, ja
hän on hyvin herkkätunteinen. Hän on kenties perinyt tämän onnettoman
ominaisuuden. Minäkin olen luonteeltani hyvin herkkä. Erinomaisen
tunteellinen olento. Tulen äärettömän helposti liikutetuksi.»

Hän sanoi tämän ja kaiken muun niin kylmästi kuin jäänainen, muistaen
sisaruksia vain silloin tällöin ja näyttäen puhuvan jollekin
ajatellulle seuraelämän käsitteelle. Sen varalle hän niinikään tuon
tuostakin korjasi pukuansa tai sohvalla viruvan vartalonsa asentoa.

»Niin että hän on hyvin herkkä. Se ei mielestäni ole mikään onnettomuus
luonnollisissa oloissa, mutta me emme elä luonnollisissa oloissa. Se
on epäilemättä kyllä hyvin valitettavaa varsinkin minulle, joka olisin
oikea luonnonlapsi, jos vain saisin näyttäytyä sellaisena; mutta en
saa. Seuraelämä vallitsee ja pitää meitä kurissa — Lintu, ole vaiti!»

Papukaija oli purskahtanut valtavaan nauruun pudisteltuaan häkkinsä
lankoja käyrällä nokallaan ja nuoltuaan niitä mustalla kielellään.

»On turhaa kertoa teidän kaltaisellenne järkevälle, maailmaa kokeneelle
ja hienotunteiselle henkilölle», sanoi mrs Merdle purppura- ja
kultapesäsestään — tätä sanoessaan täytyi hänen pistää lasi silmäänsä
muistutellakseen itsellensä kenen kanssa puhui — »että näyttämö
toisinaan lumoaa tämänluontoisia nuoria miehiä. Kun sanon näyttämö,
tarkoitan näyttämön naissukupuoleen kuuluvia henkilöitä. Sentähden,
kun kuulin, että poikani oli ihastunut tanssijattareen, tiesin
mitä tämä tavallisesti merkitsi seuraelämässä, ja luotin siihen,
että kysymyksessä oleva nainen oli oopperan tanssijatar; siellä
seurapiireissä liikkuvat nuoret miehet tavallisesti ihastuvat.»

Hän siveli toisella kädellään toista, nyt katsellen sisaruksia, ja
sormukset hänen sormissaan kalisivat kalseasti vastakkain.

»Kuten sisarenne kertonee teille, niin päästyäni selville siitä,
mistä teatterista oli puhe, hämmästyin suuresti ja tulin kovin
onnettomaksi. Mutta kuultuani, että sisarenne, eväten poikani pyynnöt
(odottamattomalla tavalla, on minun lisättävä), oli saattanut hänet
ehdottamaan avioliittoa, valtasi minut äkillinen syvä hätä ja tuska.»

Hän siveli ja silitteli vasenta silmäkulmaansa.

»Epätoivoisessa mielentilassa, jonka ainoastaan äiti — seurapiireissä
elävä äiti — voi tuntea, päätin itse käydä teatterissa ja selostaa
mielentilaani tanssijattarelle. Esitytin itseni sisarellenne. Huomasin
ihmeekseni, että hän monessa suhteessa oli toisenlainen kuin olin
kuvitellut, eikä missään niin kuin siinä, että hän vastasi minun
vaatimuksiini esittämällä itse jonkinlaisia — kuinka sanoisin? —
perhevaatimuksia.» Mrs Merdle hymyili.

»Minä sanoin teille, ma'am» sanoi Fanny punan kohotessa poskille,
»että vaikka näittekin minut tällaisessa asemassa, olin kuitenkin niin
korkealla muiden yläpuolella, että katsoin perheeni olevan teidän
poikanne perheen veroisen, ja että minulla on veli, joka, jos tietäisi
asianlaidan, olisi samaa mieltä eikä pitäisi tätä avioliittoa minään
kunniana».

»Miss Dorrit», virkkoi mrs Merdle katseltuaan häntä kylmästi
silmälasinsa läpi, »juuri tämän olin aikeissa kertoa sisarellenne,
noudattaakseni pyyntöänne. Olen kiitollinen siitä, että niin tarkasti
muistitte tämän ja ennätitte sanoa sen ennen minua. Heti», kääntyen
Pikku Dorritin puoleen, »(sillä minä noudatan aina mielijohteita)
otin renkaan ranteestani ja pyysin saada kiinnittää sen sisarenne
ranteeseen, todistukseksi siitä, kuinka hyvilläni olin voidessani ottaa
asian keskusteltavaksi näin ikäänkuin yhteisellä pohjalla seisten.»
(Tämä oli aivan totta: mrs Merdle oli matkallaan tapaamaan miss
Dorritia ostanut halvan ja korean rannerenkaan, lahjominen mielessä.)

»Ja minä sanoin teille, mrs Merdle», kertoi Fanny, »että me olemme
joutuneet onnettomuuteen, mutta emme ole alhaissyntyisiä».

»Aivan niin, miss Dorrit», myönsi mrs Merdle.

»Ja minä sanoin teille, mrs Merdle», jatkoi Fanny, »että kun te
puhuitte minulle poikanne ylemmästä yhteiskunnallisesta asemasta, niin
voi sattua, että petyitte käsityksessänne minun syntyperästäni, ja
että isäni asema niissä piireissä, joissa hän elää (mitkä ne ovat, sen
tiedän itse parhaiten), on erittäin etevä ja kaikkien tunnustama».

»Aivan niin», myönsi mrs Merdle. »Ihailtava muisti.»

»Kiitos, ma'am. Kenties suvaitsette nyt kertoa sisarelleni loput.»

»Ei ole enää paljoa kerrottavaa», sanoi mrs Merdle tarkastellen
rintansa leveyttä, ikäänkuin sen laajuus olisi ollut oleellisen
tarpeellinen, jotta hänen tunteettomuutensa saisi kylliksi tilaa,
»mutta se on sisarellenne kunniaksi. Selvitin sisarellenne tilanteen:
kuinka meidän seurapiiriemme olisi mahdoton tuntea ja tunnustaa hänen
seurapiiriään — joka varmaan on erittäin miellyttävä — ja kuinka perin
ikävään asemaan hän täten saattaisi sen perheen, jota hän pitää niin
suuressa arvossa, mutta jota meidän olisi pakko halveksia ja josta
meidän (seurapiiri-velvollisuuksiemme tähden) täytyisi inhoten kääntyä
pois. Lyhyesti, vetosin sisarenne kiitettävään ylpeyteen.»

»Mainitkaa, olkaa hyvä, mrs Merdle, sisarelleni siitäkin», sanoi Fanny
happamesti ja heilautti koreata hattuaan, »että minulla jo oli ollut
kunnia ilmoittaa pojallenne, ettei minulla enää ollut hänelle mitään
sanottavaa».

»Minun olisi kenties pitänyt mainita se ensin, miss Dorrit», myönsi
mrs Merdle, »mutta en ajatellut sitä, koska muistelin silloista suurta
pelkoani, että poikani mahdollisesti ei hellittäisi ja teillä sittekin
olisi jotakin sanottavaa hänelle. Mainitsin myöskin sisarellenne —
puhun taas ei-taiteelliselle miss Dorritille — että poikani, jos
menisi naimisiin hänen kanssansa, ei saisi mitään ja olisi suorastaan
kerjäläinen. (Mainitsen tämän vain kertomukseen kuuluvana enkä
ensinkään siksi, että otaksuisin sen vaikuttaneen sisareenne enempää
kuin tällaiset seikat teennäisessä yhteiskunnassamme varovaisuuden ja
oikeuden nimessä vaikuttavat jokaiseen meistä.) Lopuksi, muutamien
kopeiden sanojen ja äkäisten purkausten jälkeen sisarenne puolelta,
sovimme täydellisesti siitä, ettei ollut mitään vaaraa uhkaamassa;
ja sisarenne oli niin kohtelias, että salli minun kunnioitukseni
todistukseksi lahjoittaa hänelle pari ompelijattareni tekemää pukua.»

Pikku Dorrit näytti surulliselta ja vilkaisi huolestuneena Fannyn
kasvoihin.

»Niinikään», jatkoi mrs Merdle, »on hän ollut ystävällinen ja luvannut
tulla lopullisesti keskustelemaan asiasta kanssani, ja me eroamme nyt
parhaassa sovussa toisillemme. Ja koska niin on», lisäsi mrs Merdle
jättäen pesäsensä ja pistäen jotakin Fannyn käteen, »niin toivon miss
Dorritin sallivan minun omalla tylsällä tavallani sanoa hänelle hyvästi
ja toivottaa kaikkea hyvää».

Sisarukset nousivat nyt yhtaikaa, ja he seisoivat kaikki lähellä
papukaijan häkkiä; lintu haukkasi nokallisen korppua, sylkäisten
sen sitten suustaan, näytti pilkkaavan heitä tanssittaen pöyhkeästi
ruumistansa, liikuttamatta jalkojaan, kiepsahti yhtäkkiä ylösalaisin
ja laahautui kultahäkkinsä ulkoseinää pitkin julman nokkansa ja mustan
kielensä avulla.

»Hyvästi, miss Dorrit, kaikkea hyvää toivotan teille», lausui mrs
Merdle. »Jos pääsisimme tuvat vuotiseen valtakuntaan tai johonkin
sentapaiseen, niin minä esimerkiksi saisin ilon oppia tuntemaan
joukon miellyttäviä ja lahjakkaita henkilöitä, joiden seurasta nyt
olen erotettu. Yksinkertaisempi yhteiskunnallinen tila olisi minulle
hyvin mieluinen. Siihen aikaan, kun kävin koulua, luimme runoa, jossa
sanottiin jotenkin tähän tapaan: 'Katsokaa intiaaniparkoja, te, jotka
jotakin ajattelette!' Jos muutama tuhat seurapiirien jäsentä voisi
ruveta intiaaneiksi, niin minäkin heti kirjoittaisin nimeni niiden
joukkoon; mutta koska kuulumme seurapiireihin, niin emme voi ruveta
intiaaneiksi — ikävä kyllä. — Hyvästi!»

He kulkivat portaita alas puuteripää edellään ja puuteripäitä
perässään, vanhempi sisar kopeana, nuorempi nöyryytettynä, ja
suljettiin ulos puuterittomalle Harley Streetille, Cavendish Squarelle.

»No?» kysyi Fanny, kun he olivat astuneet vaiti jonkun matkaa. »Eikö
sinulla ole mitään sanottavaa, Amy?»

»Voi, en tiedä mitä sanoa!» vastasi Amy surullisesti. »Et kai pitänyt
siitä nuoresta miehestä, Fanny?»

»Pitänyt? Hänhän on täysi hölmö.»

»Olen pahoillani — älä loukkaannu — mutta koska kysyt, mitä minulla on
sanottavaa, Fanny, niin olen hyvin pahoillani siitä, että sallit tämän
rouvan antaa sinulle jotakin.»

»Sinä pieni hupakko!» vastasi sisar pudistaen häntä tartuttuaan
kiivaasti hänen käsivarteensa. »Eikö sinussa ole vähääkään ylpeyttä?
Mutta niinhän se onkin. Sinulla ei ole itsekunnioitusta, et osaa olla
tarpeeksi ylpeä. Aivan samoin kuin sallit pienen mitättömän Chiveryn
keikkua kintereilläsi», lisäsi hän halveksivimman painokkaasti, »samoin
sallisit perhettäsi poljettavan nousematta vastarintaan».

»Älä sano niin, rakas Fanny. Minä teen mitä voin heidän hyväksensä.»

»Teet mitä voit heidän hyväksensä!» matki Fanny, kävelyttäen häntä
hyvin kiireesti. »Sallisitko tuollaisen naisen, jonka jokainen vähänkin
kokenut huomaa mahdollisimman kieroksi ja häikäilemättömäksi —
sallisitko hänen nöyryyttää perhettäsi kiittäen häntä vielä siitä?»

»En, Fanny, en suinkaan.»

»No, anna siis hänen maksaa siitä, sinä pieni raukka. Mitä muuta voisit
vaatia häneltä? Anna hänen maksaa siitä, sinä tyhmä lapsi, ja käytä
rahat perheen hyväksi.»

He eivät puhuneet enää mitään matkallaan Fannyn ja sedän asunnolle. Kun
he saapuivat sinne, tapasivat he vanhuksen istumassa huoneen nurkassa
puhaltamassa klarinetistaan mitä surullisimpia säveleitä. Fannyn piti
valmistaa ateria, johon kuului lampaanlihaa, porteria ja teetä, ja hän
kiukutteli muka tehdessään sitä, vaikka hänen sisarensa oikeastaan
suoritti kaikki tyynesti ja rauhallisesti. Kun Fanny viimein istui
syömään ja juomaan, heitteli hän pöytäkalustoa ja puri kiukkuisesti
leipäänsä samalla tavoin kuin hänen isänsä edellisenä iltana oli tehnyt.

»Jos halveksit minua», sanoi hän purskahtaen kiihkeään itkuun, »siksi
että olen tanssijatar, niin minkätähden ohjasit minut sille alalle?
Se on sinun työtäsi. Sinä tahdoit, että minä olisin taipunut maahan
saakka mrs Merdlen edessä ja sallinut hänen sanoa ja tehdä mitä halusi,
halveksia meitä ja sanoa sen minulle vasten kasvoja. Sentähden, että
olen tanssijatar!»

»Oi, Fanny!»

»Ja samoin on Tip paran laita. Tipiäkin hän saa alentaa mielin
määrin, häiritsemättä — sentähden kai, että Tip on ollut lakimiesten
palveluksessa, laivatelakoilla ja jos jossakin. Se on sinun työtäsi,
Amy. Kyllä sinun edes pitäisi hyväksyä se, että häntä puolustetaan.»

Koko ajan puhalteli setä surullisesti klarinettiaan, siirtäen sen
toisinaan hetkeksi tuuman verran huuliltaan pysähtyessään katselemaan
heihin, hämärästi aavistaen, että joku oli sanonut jotakin.

»Entä isäsi, poloinen isäsi, Amy. Sentähden, että hän ei ole vapaa
eikä voi esiintyä ja puhua puolestansa, sallisit sinä noiden ihmisten
rankaisematta loukata häntä. Vaikket välittäisikään siitä omasta
puolestasi, koska käyt työssä vierasten luona, niin sinun pitäisi
mielestäni kuitenkin välittää siitä hänen tähtensä, kun ajattelet mitä
kaikkea hän pitkien aikojen kuluessa on saanut kestää.»

Pikku Dorrit parkaan koski moitteen vääryys varsin kipeästi. Edellisen
illan muisto pisti lisäodan hänen sydämeensä. Hän ei vastannut mitään,
vaan käänsi tuolinsa pöydästä takkaan päin. Setä, pidettyään pienen
väliajan, puhalteli taas surullista säveltänsä.

Fanny kiukutteli teekupeille ja leivälle niin kauan kuin hänen
suuttumustansa kesti, väitti sitten olevansa maailman onnettomin tyttö
ja toivoi olevansa kuollut. Sitten hän alkoi vuodattaa katumuksen
kyyneliä, nousi pöydästä ja syleili sisartansa. Pikku Dorrit koetti
estää häntä sanomasta mitään, mutta toinen vastasi, että hän tahtoi,
hänen täytyi. Ja sitte hän pyysi uudelleen ja yhä uudelleen: »Minä
pyydän sinulta anteeksi, Amy», »Anna anteeksi, Amy», miltei yhtä
kiihkeästi kuin oli sanonut sen, mitä nyt katui.

»Mutta varmasti, Amy, varmasti», otti hän asian uudesti puheeksi heidän
istuessaan sisarellisessa sovussa vierettäin, »toivon ja uskon, että
asia olisi näyttänyt sinusta toisenlaiselta, jos olisit hiukan enemmän
tuntenut seuraelämää.»

»Ehkäpä olisi, Fanny», myönsi lempeä Pikku Dorrit.

»Katsos, sillä välin kun sinä olet elänyt hiljaista, suljettua
kotielämää, siellä, Amy», jatkoi sisar alkaen vähitellen taas
muuttua suojelevaksi, »olen minä ollut maailmalla, liikkuen enemmän
seuraelämässä, ja käynyt ylpeäksi ja vaativaksi — kenties liiaksikin».

Pikku Dorrit vastasi: »Niin, niin kyllä!»

»Ja sillä välin kun sinä olet ajatellut ruokaa ja vaatteita, olen minä
saattanut ajatella perhettämme, näetkös, Amy. Eiköhän se liene niin?»

Pikku Dorrit nyökkäsi. »Niin, niin», sanoi hän, kasvot paljoa
iloisempina kuin sydän.

»Varsinkin kun tiedämme», lisäsi Fanny, »että sillä paikalla, jolle
olet pysynyt niin uskollisena, on aivan erikoinen, sille kuuluva
sävynsä, joka tekee sen toisenlaiseksi kuin kaikki muut seurapiirit.
Suutele minua nyt vielä kerta, rakas Amy, ja sopikaamme siitä, että
olemme molemmat oikeassa ja että sinä olet rauhallinen, kiltti
kotihiiri.»

Klarinetti oli yhä valitellut surullisesti tämän kaksinpuhelun aikana,
mutta keskeytettiin nyt, kun Fanny ilmoitti lähtöajan olevan käsissä,
mikä tapahtui siten, että hän kääri kokoon sedän nuotit ja otti
klarinetin hänen huuliltaan.

Pikku Dorrit erosi heistä ovella ja kiirehti Marshalseata kohden.
Siellä tuli aikaisemmin pimeä kuin muualla, ja kun hän astui sinne tänä
iltana, tuntui siltä kuin hän olisi astunut syvään onkaloon. Muurin
varjo näkyi kaikkien esineiden yllä. Eikä vähimmin isän yllä, joka
puettuna vanhaan harmaaseen takkiinsa ja musta samettilakki päässä
kääntyi ympäri, kun Pikku Dorrit astui hämärään huoneeseen.

»Ja miksei minunkin ylläni!» ajatteli Pikku Dorrit käsi vielä lukolla.
»Fanny ei ollut niinkään väärässä.»




YHDESKOLMATTA LUKU

Mr Merdlen tauti


Merdlen loistorakennus Harley Streetin varrella Cavendish Squaressa ei
saanut halvempaa varjoa kuin kadun toisella puolen olevien samanlaisten
loistorakennusten julkisivujen luomaa. Samoin kuin moitteettoman
seurapiirin jäsenet keskenään, niin Harley Streetin varrella
olevain vastakkaisten talojen katotkin suhtautuivat perin jäykästi
ja tyhjästi toinen toiseensa. Todellakin, talot ja niiden asukkaat
olivat niin samantapaiset tässä suhteessa, että usein sai nähdä
päivällisvierasten asettuneen vastakkaisille puolin pöytää ikäänkuin
taistelujärjestykseen, istuen oman ylhäisyytensä varjossa ja tuijottaen
toiselle puolen pöytää yhtä tylysti ja tylsästi kuin talotkin.

Jokainen tietää, kuinka päivällispöydän kummallakin puolen istujat
muuttuvat katunsa kaltaisiksi, samanlaisiksi kuin sen varrella
olevat talot, nuo parikymmentä ilmeetöntä yksitoikkoista rakennusta,
joihin kaikkiin on soitettava tai kolkutettava samalla tavalla,
joihin noustaan samanlaisia ikäviä portaita pitkin, joissa kaikissa
on samanmalliset kaiteet, kaikissa yhdenlaiset, epäkäytännölliset
tulipalon sammutusvehkeet, sama tarkoitukseensa sopimaton kalusto
päärakennuksessa, ja joita kaikkia poikkeuksetta on arvioitava
korkeimpien mittojen mukaan — kukapa ei olisi aterioinut näiden
seurassa? Tässä surkeasti rappeutunut talo, tuossa yksinäinen
ulkonemaikkuna, täällä stukkokoristeinen rakennus, tuolla uuden
julkisivun saanut, siinä nurkkatalo, jossa on vain kulmikkaita
huoneita; vielä sellainen talo, jossa uutimet aina ovat alhaalla, ja
sellainen, jonka luukut aina ovat auki, sekä talo, jonka vuokramaksujen
kokooja, käydessään nostamassa aatteen neljänneksiä, ei tapaa ketään
kotona — kukapa ei olisi aterioinut heidän seurassaan? Kukapa ei
tuntisi taloa, jota ei kukaan tahdo ottaa ja jonka täytyy alentaa
hintaansa? Entä komea talo, jonka pettynyt herrasmies vuokrasi
eliniäkseen ja johon hän ei ole ensinkään tyytyväinen — kukapa ei
tuntisi sitä?

Harley Street, Cavendish Square, oli enemmän kuin tietoinen mr
ja mrs Merdlestä. Harley Streetillä asui tunkeilijoita, joita
katu ei tuntenut, mutta mr ja mrs Merdlelle se mielellään osoitti
kunnioitustaan. Seuraelämä tunnusti mr ja mrs Merdlen. Seurapiirit
olivat sanoneet: »Tunnustakaamme ja tuntekaamme heidät.»

Mr Merdle oli suunnattoman rikas, tavattoman yritteliäs mies, korvaten
Midas, joka muutti kaikki, mihin kosketti, kullaksi. Hän onnistui
kaikessa, pankkiasioista alkaen rakennusyrityksiä myöten. Hän oli
parlamentin jäsen, tietysti. Hän kuului Cityyn, sehän oli selvää. Hän
toimi tämän yhdistyksen tai yhtiön puheenjohtajana, tuon uskottuna
miehenä ja kolmannen presidenttinä. Rahamiehet kysyivät yrittelijöiltä:
»No, mitä nimiä teillä on? Oletteko saaneet Merdlen mukaan?» Ja jos
vastaus oli kieltävä, vastasivat hekin epäävästi: »Silloin en minä voi
auttaa teitä.»

Tämä suuri ja onnellinen mies oli viisitoista vuotta takaperin
valmistanut mrs Merdlen pulskalle povelle, joka vaati ylen avaran tilan
tunteettomuudellensa, purppura- ja kultapesäsen. Sillä povella ei
ollut hyvä levätä, mutta siihen sopi mainiosti ripustaa jalokiviä. Mr
Merdle tarvitsi jotakin, johon ripustaa jalokiviä, ja hän osti sen sitä
varten. Storr ja Mortimer olisi voinut naida samassa tarkoituksessa.

Tämä, samoin kuin hänen kaikki muutkin keinottelunsa, oli viisas
ja onnekas. Jalokivet esiintyivät parhaimmassa valaistuksessa.
Seuraelämässä liikkuva, jalokivillä peitetty rinta herätti yleistä
ihailua. Seuraelämä lausui hyväksymisensä, ja mr Merdle oli
tyytyväinen. Hän oli erinomaisen epäitsekäs ihminen — teki kaikki
vain seuraelämän hyväksi, hyötyen itse mahdollisimman vähän kaikista
ansioistaan ja huolenpidostaan.

Kai oli kuitenkin otaksuttava, että hän sai mitä halusi — mitä tosin
olisi muutenkin voinut saada rajattoman rikkautensa avulla. Mutta hän
halusi ennen kaikkea olla seurapiireille (mitä nämä sitte lienevätkin
olleet) mieliksi ja piti kunnianaan lunastaa kaikki niiden hänelle
asettamat vekselit. Hän ei loistanut seurassa; hänellä ei omasta
puolestaan ollut paljoa sanottavaa; hän oli vaatimaton, syrjässä
pysyttelevä mies, otsa leveä, ulkoneva, katse tarkkaavainen, poskilla
se erikoinen tumma puna, joka on paremmin kuihtumisen kuin raikkaan
terveyden merkki, ja levoton ilme hihankäänteiden tienoilla, aivan
kuin ne olisivat olleet liitossa hän kanssansa ja kuin niillä olisi
ollut syytä välttämättä koettaa peittää ja piilotella hänen käsiänsä.
Siinä vähässä, minkä hän sanoi, hän oli kylläkin miellyttävä mies,
koruton, erittäin valmis vastaamaan sekä yleiseen että yksityiseen
luottamukseen ja sitkeän itsepäisesti sitä mieltä, että jokaisen oli
vähimmässäkin mukauduttava seurapiirien vaatimuksiin. Näistä samaisista
seurapiireistä (jos niillä tarkoitettiin niitä, jotka tulivat hänen
päivällisilleen ja mrs Merdlen vastaanottoihin ja konsertteihin) ei
hän itse näyttänyt suuriakaan nauttivan, näkyihän vain enimmäkseen
jurottavan ovien takana ja seinämillä. Niinikään mennessään ulos
seurapiireihin sen sijaan, että ne tulivat hänen kotiinsa, näytti hän
hieman väsyneeltä ja tuntui haluavan mieluummin mennä nukkumaan, mutta
siitä huolimatta hän aina harrasti seuraelämää, liikkui siinä ahkerasti
ja oli aina erinomaisen aulis uhraamaan rahoja sen alttarille.

Mrs Merdlen ensimmäinen mies oli ollut eversti, jonka hoivassa povi
oli joutunut kilpailemaan Pohjois-Amerikan lumen kanssa ja jäänyt
tappiolle valkeudessa, muttei kylmyydessä. Everstin poika oli mrs
Merdlen ainoa lapsi. Hän oli paksukalloinen, korkeahartiainen ja näytti
yleensä paremmin pöhöttyneeltä poikaselta kuin nuorelta mieheltä.
Hän oli osoittanut niin vähän älyn merkkejä, että hänen toveriensa
keskuudessa liikkui juttu siitä, kuinka hänen aivonsa olivat jäätyneet,
kovalla pakkasella, joka oli vallinnut St. Johnissa, New Brunswickissa
hänen syntymäaikoinaan, eivätkä olleet sen koommin sulaneet. Toinen
juttu tiesi, että hän lapsuudessaan, hoitajan huolimattomuuden
tähden, oli pudonnut korkeasta ikkunasta päälleen, joka luotettavien
todistajien kertoman mukaan oli haljennut. Luultavasti olivat nämä
molemmat kertomukset taannehtivaa alkuperää; nuorella herralla (jonka
kuvaava nimi oli Sparkler [Sparkler merkitsee säikkyvä. — Suom.]) oli
päähänpiston kaltainen tapa kosia jos jonkinlaisia vähemmin toivottavia
nuoria naisia, joita jokaista hän, naimatarjousta tehdessään, kehui:
»Olette hiton hauska typykkä — hyvin kasvatettukin — ettekä ensinkään
tuollainen joutavan tekopyhä.»

Näin vähälahjainen poikapuoli olisi ollut haittana ja esteenä kelle
hyvänsä toiselle miehelle; mutta mr Merdle ei tarvinnut poikapuolta
itseään varten, vaan hän tarvitsi poikapuolen seuraelämää varten.
Mr Sparkler oli ollut kaartissa ja piti tapanaan käydä kaikissa
kilpa-ajoissa, kilpailuissa ja kutsuissa, ja seuraelämä, tuntien hänet
hyvin, oli tyytyväinen poikapuoleensa.

Tämän hyvän tuloksen olisi mr Merdle katsonut saavuttaneensa halvalla
hinnalla, vaikka mr Sparkler olisi ollut kalliimpikin kapine. Eikä
hän nytkään ollut suinkaan vähillä kustannuksilla saanut häntä
seuraelämälle kelpaavaan kuntoon.

Harley Streetin varrella olevassa komeassa talossa oli päivälliskutsut
samana iltana, jolloin pikku Dorrit, istuen isänsä vieressä, ompeli
tämän uusia paitoja; kutsuilla nähtiin hovin pomoja ja Cityn pomoja,
alahuoneen ja ylähuoneen pomoja, ylioikeuksien ja alioikeuksien pomoja,
piispallisia pomoja, pomoja valtiovarain virastosta, hevoskaartista,
laivastosta — kaikkia noita mahtimiehiä, jotka pitävät meitä käynnissä
ja toisinaan asettavat kampia eteemme.

»Olen kuullut», sanoi piispapomo hevoskaartille, »että mr Merdle taas
on voittanut suunnattomasti. Puhutaan sadastatuhannesta punnasta.»

Hevoskaarti oli kuullut puhuttavan kahdestasadasta.

Valtiorahasto kolmesta.

Laki, joka hypisteli vakuuttavaa kaksoissilmälasiansa, luuli melkein,
että oli kysymys neljästä. Tässä oli tapahtunut tuollainen onnistunut
laskelmiin ja yhdistelmiin perustuva pelisiirto, jonka tulosta oli
vaikea arvioida. Siinä oli esimerkki laajakatseisesta tilanteen
käsityksestä, johon liittyi tavallinen hyvä onni ja luonteenomainen
rohkeus; sitä sai vuosisadan kuluessa ihailla vain harvoin. Mutta
siinähän tuli Veljekset Bellows, joka oli ollut mukana suuressa
pankkikeinottelussa ja joka ehkä tiesi jotakin lisää. Kuinka suureksi
Veljekset Bellows arvioi tämän uuden voiton?

Tämä herra oli juuri menossa kumartamaan povelle ja saattoi
vain ohimennen kertoa kuulleensa, että sen otaksuttiin kaiken
kaikkiaan nousevan puoleen miljoonaan, mikä otaksuma tuntui sangen
todenmukaiselta.

Laivasto selitti, että mr Merdle oli ihmeellinen mies. Valtiovarat
pitivät häntä uutena mahtina maassa ja kykenevänä ostamaan koko
alahuoneen. Piispa iloitsi siitä, että nämä rikkaudet tulvivat
sellaisen miehen taskuihin, joka aina oli valmis kannattamaan
seurapiirien parhaita harrastuksia.

Mr Merdle itse saapui aina myöhään tällaisiin tilaisuuksiin kuten
mies, jota hänen suurten yritystensä jättiläiskynnet yhä pidättivät
senjälkeen, kun muut jo olivat päässeet irti päivätöittensä
kääpiökätösistä. Tällä kertaa tuli hän aivan viimeisenä. Valtiovarojen
mielestä Merdlen työ näytti hiukan rasittavan häntä. Piispa sanoi
iloitsevansa ajatellessaan, että rikkaudet virtasivat sellaisen miehen
taskuihin, joka otti ne nöyränä vastaan.

Puuteria! Tarjoilussa oli niin paljon puuteria, että se antoi makua
päivällisille. Jauhemaisia osasia sekaantui ruokalajeihin ja suuren
maailman herkut saivat lisähöysteen ensiluokkaisista tarjoilijoista.
Mr Merdle vei pöytään kreivittären, joka piili jossakin suunnattoman
avaran puvun sisimmässä ja joka suhtautui siihen kuin liiaksi kasvaneen
kaalin sydän sen paisuneeseen lehtiverhoon. Jos on lupa käyttää niin
halpaa vertausta, niin puku astui portaita alas kuin paksuun silkkiin
puettu nukke, eikä kukaan saattanut nähdä millainen pienokainen sitä
kantoi.

Päivällisvierailla oli kaikkea, mitä he saattoivat pyytää, ja kaikkea,
mitä he eivät saattaneet pyytää. Heillä oli kaikkea mahdollista
katseltavaa, kaikkea mahdollista syötävää ja kaikkea mahdollista
juotavaa. Toivottavasti he nauttivatkin siitä; mr Merdlen osuus
ateriasta ei olisi maksanut enempää kuin kahdeksantoista pennyä. Mrs
Merdle oli komea. Ylihovimestari oli hänen jälkeensä sen päivän komein
laitos. Hän oli seuran pulskin mies. Hän ei tehnyt mitään, mutta hän
katseli kaikkea sillä tavalla kuin vain harvat kykenivät tekemään.
Hän oli mr Merdlen viime lahja suurelle maailmalle. Mr Merdle ei itse
tarvinnut häntä ja joutui hämilleen joka kerta, kun tämä suuri mies
katsoi häneen; mutta kyllästymätön seuraelämä tahtoi hänet — ja sai
hänet.

Näkymätön kreivitär näytteli lapsekkaan tytön osaa, ja povi esiintyi
ylinnä kaunotarten sarjassa. Valtiovarat sanoivat: Juno. Piispa sanoi:
Judith.

Laki keskusteli hevoskaartin kanssa sotaoikeudesta. Veljekset Bellows
ja korkein oikeus ottivat osaa keskusteluun. Muut pomot sanoivat
sanansa hekin. Mr Merdle istui äänettömänä ja tuijotti pöytäliinaan.
Tuon tuostakin joku pomo kääntyi hänen puoleensa suunnaten oman
erikoisen puhetulvansa häneen; mutta se kiinnitti harvoin mr Merdlen
huomiota; hän heräsi vain laskelmistaan ja kohotti lasiansa.

Kun pöydästä noustiin, oli useilla pomoilla jotakin henkilökohtaisesti
sanottavaa mr Merdlelle, niin että tämän täytyi pitää pieniä
vastaanottoja tarjoilupöydän luona, jonne he pysähtyivät matkallaan
ovelle.

Valtiovarain osasto rohkeni uuden voiton johdosta onnitella
maailmankuulua englantilaista kapitalistia ja kaupparuhtinasta (hän oli
parlamentissa joskus käyttänyt tätä erikoista nimitystä, jonkatähden
se helposti kerkesi hänen kielellensä). Tällaisten miesten voittojen
kasvaminen tiesi isänmaan voittojen ja mahdollisuuksien kasvamista,
ja osasto antoi mr Merdlen ymmärtää, että se kohotti isänmaallista
tunnetta.

»Kiitän teitä, mylord», vastasi mr Merdle, »kiitän teitä. Otan ylpeänä
vastaan onnittelunne ja iloitsen siitä, että hyväksytte toimintani.»

»Niin, en kuitenkaan hyväksy sitä ehdottomasti, rakas mr Merdle.
Sillä», valtiorahasto käänsi hymyillen hänet tarjoilupöydän puoleen ja
puhui leikkiä laskien, »teidän ei milloinkaan kannata jättää sitä ja
tulla auttamaan meitä».

Mr Merdle katsoi suureksi kunniaksi, että —

»Ei, ei», väitti valtiovarain pomo, »tässä valossa ei tällaisen
käytännöllisen kyvyn ja laajakatseisen liikemiehen voida otaksua
katsovan asiaa. Jos joskus sattuisi niin onnellisesti, että me
tilanteen herroina voisimme ehdottaa, että tällainen etevä henkilö —
tulisi joukkoomme ja käyttäisi vaikutusvaltaansa, tietojaan, asemaansa
meidän eduksemme, niin se olisi ehdotettava hänelle velvollisuutena.
Juuri velvollisuutena seuraelämää kohtaan.»

Mr Merdle lausui, että seuraelämä, suuri maailma, oli hänen
silmäteränsä ja sen vaatimukset tärkeät ennen kaikkia muita.
Valtiovarat väistyivät, ja laki siirtyi sijalle.

Laki, tehden pienen kehittelevän lautakunta-kumarruksensa ja
hypistellen vakuuttavaa kaksoissilmälasiaan, toivoi, että hänelle
suotaisiin anteeksi, jos hän tälle suurelle miehelle, joka paremmin
kuin useimmat muut oli kyennyt muuttamaan kaiken pahan alkujuuren
kaiken hyvän alkujuureksi ja oli pitkät ajat luonut loistoa tämänkin
kauppamaan aikakirjoihin, jos hän tälle aivan epäitsekkäästi ja
kuten he, lakimiehet, turhantarkkaan tapaansa sanoivat, ollen
_amicus curiae_, mainitsi eräästä tosiseikasta, joka sattumalta
oli tullut hänen tietoonsa. Häntä oli pyydetty tarkastamaan maan
itäosassa sijaitsevan isohkon maatilan saantikirjaa — itse asiassa
oli maatila (mr Merdlehän tiesi, että he, lakimiehet, halusivat
olla asiallisen tarkkoja) kahden itäisimmän maakunnan välisellä
rajalla. No, saantikirja oli täysin pätevä ja tila oli huomattavan
edullisilla ehdoilla kaupan sille, jolla oli rahaa käytettävänään
(lautakuntakumarrus ja vakuuttava silmälasi). Laki oli juuri tänään
saanut tiedon tästä ja hänen mieleensä oli juolahtanut: »Tänä iltanahan
minulla on kunnia syödä päivällistä arvoisan ystäväni mr Merdlen luona
ja silloinpa mainitsen hänelle kahdenkesken tästä tilaisuudesta.» Tämä
kauppa tuottaisi sekä suurta tunnustettua valtiollista vaikutusvaltaa
että myöskin papinotto-oikeuden viidessä, kuudessa seurakunnassa, mistä
oli huomattava vuotuinen tulo. Ei silti, että laki olisi luullut mr
Merdleltä muutenkaan puuttuvan keinoja pääomansa sijoittamiseksi ja
toimintahaluisen, voimakkaan henkensä askarruttamiseksi, mutta hän
rohkeni mainita mielessään heränneen kysymyksen, eikö ansiostaan näin
korkeaan asemaan kohonneen ja eurooppalaisen maineen saavuttaneen
miehen ollut velvollisuus — älkäämme sanoko itseään kohtaan, mutta
sanokaamme seurapiirejä kohtaan — hankkia itselleen tällainen
vaikutusvalta ja käyttää sitä — älkäämme sanoko omaksi eikä puolueensa,
mutta sanokaamme seuraelämän — hyväksi.

Mr Merdle ilmaisi taas hartaan halunsa aina palvella tätä
herkeämättömän huolenpitonsa esinettä, ja laki vei vakuuttavan
silmälasinsa ylös isoja portaita. Piispa liukui kuin sattumalta
tarjoilupöydän suuntaan.

Hän huomautti kuin ohimennen, että maallinen rikkaus tuskin saattoi
suuntautua parempaan uomaan kuin kokoontuessaan viisaiden ja älykästen
taikakäsiin, he kun tunsivat tarkkaan rikkauden arvon (tässä piispa
koetti näyttää mahdollisimman köyhältä), tiesivät sen merkityksen
lähimmäisen hyödyksi, kun sitä ymmärtäväisesti hallittiin ja
oikeudenmukaisesti jaettiin.

Mr Merdle oli nöyrästi vakuutettu siitä, ettei piispa voinut tarkoittaa
häntä ja ilmaisi epäjohdonmukaisesti syvän kiitollisuutensa piispan
hyvästä ajatuksesta.

Piispa asetti keikarimaisesti siromuotoisen oikean säärensä hiukan
toisen edelle ikäänkuin sanoakseen mr Merdlelle: »Älkää huoliko
kauhtanasta, se on vain muotoasia», ja teki hyvälle ystävälleen seuraa
van kysymyksen:

Oliko hänen hyvä ystävänsä tullut ajatelleeksi, ettei suuri maailma
ollut kohtuuton toivoessaan, että hän, jonka yrityksiä aina seurasi
siunaus ja jolla asemassaan oli suuri vaikutusvalta, tahtoisi uhrata
hiukan rahoja Afrikalähetykselle tai johonkin muuhun sellaiseen?

Kun mr Merdle vastasi mielellään ottavansa asian harkittavaksi, teki
piispa hänelle toisen kysymyksen:

Oliko hänen hyvä ystävänsä seurannut »meidän» pappien palkankorotusta
pohtivan lisätyn komiteamme toimia ja oliko hän tullut ajatelleeksi,
että pienen rahasumman suuntaaminen tännepäin edistäisi hienolla
tavalla suurta aatetta?

Mr Merdle vastasi samalla tavalla kuin äsken, ja piispa selitti syyn
kysymyksiinsä:

Suuri maailma odotti hänen hyvän ystävänsä kaltaisilta miehiltä
tällaista. _Hän_ ei odottanut, mutta seurapiirit odottivat. Aivan
samoin kuin se ei ollut »meidän» komiteamme, joka odotti pappien
palkankorotusta, vaan seurapiirit, jotka olivat peloittavan
levottomia, kunnes se olisi saatu läpiajetuksi. Hän pyysi vakuuttaa
hyvälle ystävälleen pitävänsä erinomaisen tärkeänä sitä, että hänen
hyvä ystävänsä joka tilaisuudessa kiinnitti huomionsa seurapiirien
parhaisiin harrastuksiin ja arveli, että hän itse samalla palveli näitä
harrastuksia ja ilmaisi seurapiirien tunteet toivottamalla hyvälle
ystävällensä jatkuvaa onnea, jatkuvaa rikastumista ja yleensä jatkuvaa
joka lajia.

Piispa nousi hänkin portaita ylös, ja muita mahtimiehiä ilmestyi
vuorotellen hänen jälkeensä, kunnes alhaalla ei ollut ketään muita
kuin mr Merdle. Tämä herra tuijotti ensin pöytäliinaan niin kauan,
että ylihovimestarin sielu hehkui ylevää paheksumista, ja lähti sitte
nousemaan muiden jäljessä yläkertaan häviten suureen ihmisvirtaan
suurissa portaissa. Mrs Merdle edusti talonväkeä, parhaat jalokivet
oli ripustettu näytteille, seurapiirit saivat sen, mitä varten olivat
tulleetkin, ja mr Merdle joi nurkassaan teetä kahden pennyn edestä ja
sai enemmän kuin oli pyytänyt.

Seniltaisten mahtimiesten joukossa oli kuuluisa lääkäri, joka tunsi
kaikki ja jonka kaikki tunsivat. Astuessaan sisään ovesta äkkäsi hän
mr Merdlen istumassa nurkassaan juomassa teetä ja kosketti hänen
käsivarttaan.

Mr Merdle säpsähti. »Oh, tekö siinä?»

»Voitteko paremmin tänään?»

»En», vastasi mr Merdle, »en voi paremmin».

»Vahinko, etten tavannut teitä tänä aamuna. Olkaa hyvä ja tulkaa
huomenna minun luokseni tai sallikaa minun tulla teidän luoksenne.»

»Hyvä», vastasi toinen. »Tulen luoksenne huomenna ajaessani ohitse.»

Laki ja piispa olivat molemmat läsnä tämän lyhyen kaksinpuhelun aikana,
ja kun mr Merdle hävisi ihmisjoukkoon, tekivät kumpikin huomautuksensa
sen johdosta lääkärille. Laki sanoi, että henkisille ponnistuksille
oli olemassa raja, jota ei kukaan voinut ylittää, ja että tämän rajan
vaihtelu riippui aivojen laadusta ja ruumiinrakenteen omituisuuksista,
kuten hän oli usein joutunut huomaamaan oppineiden virkaveljiensä
kesken; mutta jos tämä sietämisraja ylitettiin hiuskarvankin verran,
oli seurauksena masentunut mieli ja huono ruuansulatus. Tahtomatta
tunkeutua lääketaidon pyhiin salaisuuksiin otaksui hän (tehden
lautakuntakumarruksensa ja hypistellen vakuuttavaa silmälasiansa),
että mr Merdlen laita oli juuri samoin. Piispa kertoi, että hänellä
nuoruudessaan oli lyhyen ajan ollut tapana kirjoittaa saarnoja
lauantaisin, jota tapaa kirkon nuorten poikien tulisi huolellisesti
välttää, ja että häntä siihen aikaan aina vaivasi mielenmasennus,
jonka hän otaksui johtuneen hengen liikarasituksesta; kerrassaan
tenhoava vaikutus oli silloin tuoreen munan keltuaisella, jonka hänen
kiltti silloinen vuokraemäntänsä vatkasi sokerin kera, lisäten siihen
lasillisen hyvää sherryviiniä ja hiukan muskottia. Yrittämättä ehdottaa
näin yksinkertaista parannuskeinoa syvämieliselle suuren lääkintätaidon
harjoittajalle, hän rohkeni kysyä, eikö tällainen mieto, mutta silti
tehokkaasti vaikuttava kiihoitusaine voisi laukaista (inhimillisesti
puhuen) mutkallisten laskelmien ja mietiskelyjen kautta syntynyttä
hengenvoimien jännitystä.

»Kyllä», myönsi lääkäri, »kyllä olette molemmat oikeassa. Mutta voinhan
kertoa teille, etten löydä mr Merdlessä mitään vikaa. Hänellä on
ruumiinrakenne kuin sarvikuonolla, ruuansulatus kuin kamelikurjella
ja keskityskyky kuin osterilla. Mitä hermoihin tulee, mr Merdle
on tyyniluontoinen eikä ensinkään tunteellinen, ja melkein yhtä
haavoittumaton kuin Akilles. Teistä tuntuu oudolta, että sellainen mies
syyttä otaksuisi olevansa sairas. Mutta minä en ole tavannut hänessä
mitään vikaa. Hänessä saattaa kyllä olla joku syvällä piilevä salainen
sairaus. Sitä en tiedä. Voin vain sanoa, etten ole sitä vielä keksinyt.»

Mr Merdlen sairauden varjoa ei näkynyt povella, joka komeili kalliiden
kivien alla ja kilpaili muiden samanlaisten uhkeiden jalokivitelineiden
kanssa; mr Merdlen sairauden varjoa ei tuntunut nuoressa Sparklerissa,
joka harhaili huoneissa noudattaen päähänpistoaan ja etsien kylliksi
sopimatonta nuorta neitosta, jonka olemuksessa ei olisi joutavaa
tekopyhyyttä; ei tätä varjoa myöskään huomannut Barnacleissa eikä
Stiltstalkingeissa, joita oli läsnä miltei siirtokunnittain, eikä
liioin muussakaan seurassa. Hänessä itsessäänkin tuo varjo ilmeni
vain kalpeana kajastuksena hänen liikkuessaan vierastungoksessa ja
vastaanottaessaan kunnianosoituksia.

Mr Merdlen tauti. Seurapiirit ja hän olivat niin paljon tekemisissä
keskenään muutenkin, että oli vaikea ajatella hänen tautinsa, jos
hänellä sellainen oli, pysyvän hänen yksityisenä asianaan. Kytikö
hänessä syvällä piilevä salainen sairaus ja pääsisikö lääkäri
sen perille? Kärsivällisyyttä. Sillä välin loi Marshalsean muuri
todellisen, pimentävän varjonsa, jonka saattoi havaita Dorrit-perheessä
joka aika vuorokaudessa, olipa aurinko missä asennossa tahansa.




KAHDESKOLMATTA LUKU

Pulmallinen kysymys


Marshalsean isän suosio mr Clennamia kohtaan ei lisääntynyt samassa
määrässä kuin tämän vierailut Marshalseassa. Hänen tylsyytensä
suuressa muistolahjakysymyksessä ei ollut omiaan herättämään isällisen
sydämen ihailua, vaan pikemmin pahastumista tällä arkatuntoisella
taholla, jossa sitä katsottiin suorastaan sivistyneen miehen tunteiden
puutteeksi. Pettymyksen tunne tämän herrasmiehen suhteen pääsi
pimittämään isällistä mieltä, koska mr Clennamilla ei näyttänytkään
olevan sitä hienotunteisuutta, jolla isä luottavaisena oli hänet
kaunistanut. Menipä isä niinkin pitkälle, että sanoi, perheensä
keskuudessa, pelkäävänsä, ettei mr Clennam ollut mikään ylevämielinen
mies. Hän huomautti, että hän Marshalsea-yhteiskunnan julkisena
johtajana ja edustajana hyvin mielellään otti vastaan mr Clennamin, kun
hän tuli tervehdyskäynnille mutta ei henkilökohtaisesti viihtynyt tämän
herran seurassa. Hänestä tuntui puuttuvan jotakin (isä ei voinut sanoa
mitä). Kaikesta huolimatta ei Marshalsean isä laiminlyönyt osoittamasta
vieraalleen ulkonaista kohteliaisuutta, päinvastoin kohteli hän
tätä erittäin huomaavaisesti, kenties toivoen hiljaisuudessa, että
vaikkei hän ollut kylliksi loistavan antelias ja välitön kehoittamatta
uudistaakseen muistolahjaansa, saattoi hänen luonteessaan kuitenkin
olla ainesta kannattamaan hienotunteisen herrasmiehen osaa tähän
suuntaan tähtäävässä kirjevaihdossa.

Clennamista tuli pian kolminkertaisesti huomattava vankilassa
kävijä: ulkopuolelta tulevana herrasmiehenä, joka ensimmäisellä
käynnillään sattui jäämään yöksi telkien taakse, ulkopuolelta tulevana
herrasmiehenä, joka oli tiedustellut Marshalsean isän asioita,
mielessään ällistyttävä tarkoitus vapauttaa hänet, ja ulkopuolelta
tulevana herrasmiehenä, joka oli kiinnittänyt huomionsa Marshalsean
lapseen. Hän ei ihmetellyt sitä huomaavaisuutta, jota mr Chivery
osoitti hänelle ollessaan virkatoimessaan, sillä hän ei huomannut
suurtakaan eroa hänen ja muiden portinvartijoiden kohteliaisuuden
välillä. Mutta eräänä iltana hämmästytti mr Chivery hänet äkkiä ja
erottui jyrkästi virkaveljistään.

Mr Chivery, käyttäen taitavasti porttihuoneen tyhjentämisvaltaansa,
oli onnistunut poistamaan sieltä kaikki maleksijat, joten Clennam
tullessaan vankilasta tapasi hänet yksin virantoimituksessa.

»(Yksityisesti) Pyydän anteeksi, sir», sanoi mr Chivery salaperäisesti,
»mutta mitä tietä aiotte kulkea?»

»Menen London Bridgen yli.» Hiukan hämmästyneenä katsoi hän mr
Chiveryyn, joka hänestä näytti vaikenemisen vertauskuvalta, seistessään
siinä avain huulilla.

»(Yksityisesti) Pyydän vielä kerran anteeksi», sanoi mr Chivery, »mutta
voisitteko kiertää Horsemonger Lanen kautta? Olisiko teillä aikaa
pistäytyä tällä kortilla mainitussa paikassa?» Ja hän pisti Clennamin
käteen pienen kortin, joka oli painettu kiertelemään liiketuttavien
keskuudessa, sekä Chiveryn että tupakkatehtailijoiden, jotka
tuottivat maahan väärentämättömiä Havanna-sikaareja, Bengal-tupakkaa,
hienotuoksuista kubalaista, erikoisnuuskaa j.n.e., j.n.e.

»(Yksityisesti) Ei ole kysymys tupakkakaupasta», ilmoitti mr Chivery.
»Totta puhuen, asia koskee vaimoani. Hän tahtoisi mielellään puhua
kanssanne, sir, eräästä asiasta, joka koskee — niin», sanoi mr Chivery
vastaten Clennamin ymmärtävään katseeseen nyökäyttämällä päätänsä,
»joka koskee häntä».

»Menen heti tapaamaan vaimoanne.»

»Kiitos, sir. Hyvin kiitollinen. Tämä mutka ei vaadi enempää kuin
kymmenen minuuttia. Kysykää mrs Chiveryä.» Nämä huomautukset mr
Chivery, joka jo oli laskenut hänet ulos, sanoi varovasti ulko-ovessa
olevan pienen luukun läpi, jonka hän saattoi avata sisästäpäin
pitääkseen, silloin kun tahtoi, silmällä vierailijoita.

Arthur Clennam, kädessä kortti, jossa osoite oli, saapui pian
määräpaikkaansa. Se oli aivan pieni kauppapuoti, ja myymäpöydän takana
istui siististi puettu nainen ommellen. Pieniä tupakkarasioita,
pieniä sikaarilaatikoita, pieni piippuvalikoima, yksi tai pari pientä
nuuskarasiaa, pieni kenkäsarvea muistuttava koje nuuskan mättämistä
varten, siinä koko vähittäiskauppa varasto.

Arthur mainitsi nimensä ja luvanneensa mr Chiveryn kehoituksesta
poiketa tänne. Hän luuli, että oli kysymys jostakin, mikä koski miss
Dorritia. Mrs Chivery laski heti ompeluksen käsistään, nousi tuoliltaan
myymäpöydän takaa ja pudisti surullisena päätänsä.

»Saatte nähdä heti», sanoi hän, »jos suvaitsette pistäytyä tänne».

Näin salaperäisesti puhuen saattoi hän vieraan pieneen puodinviereiseen
huoneeseen, jonka pieni ikkuna oli hyvin pieneen pimeään takapihaan
päin. Tässä pihassa koki joukko hursteja ja pöytäliinoja riippua
itsensä kuiviksi parilla nuoralla, mutta tuloksetta, ilman puutteessa,
ja näiden velttoina riippuvien vaatteiden keskellä istui tuolilla
pieni, surkean näköinen nuori mies kuin laivan kannelle viimeiseksi
eloon jäänyt merimies joka ei enää jaksanut kääriä purjeita kokoon.

»Meidän John», sanoi mrs Chivery.

Jottei osoittaisi puuttuvaa mielenkiintoa, kysyi Clennam, mitä hän
siellä teki.

»Tämä on hänen ainoa virkistyksensä», selitti mrs Chivery pudistaen
taas päätänsä. »Hän ei mene edes takapihalle, ellei siellä ole
pesuvaatteita kuivamassa; mutta kun niitä on siellä suojaamassa häntä
naapurien katseilta, istuu hän pihassa tuntimäärin. Tuntimäärin hän
silloin oleskelee pihassa. Sanoo istuvansa siellä kuin lehtimajassa!»
Mrs Chivery pudisti taas päätänsä, nosti äidillisesti esiliinan
silmilleen ja saattoi vieraansa takaisin kauppapuolelle.

»Tehkää hyvin ja istukaa, sir», pyysi mrs Chivery. »Miss Dorritin
tähden meidän John on tällainen, sir; pojan sydän murtuu hänen
tähtensä, ja tahtoisinpa kysyä, mikä korvaus hänen vanhemmillensa
suodaan, kun näin tapahtuu.»

Mrs Chivery, joka oli hauskannäköinen ja jota pidettiin suuressa
arvossa Horsemonger Lanen seuduilla tunteiden ja keskustelukyvyn
tähden, lausui tämän kaamean tyynesti ja alkoi heti taas pudistella
päätänsä ja kuivailla silmiään.

»Sir», jatkoi hän, »te olette tuttu siinä perheessä, se kiinnittää
mieltänne, ja teillä on siinä vaikutusvaltaa. Jos voitte edistää
pyrkimyksiä, jotka tarkoittavat kahden nuoren onnea, niin pyydän teitä
meidän Johnin tähden, ja heidän molempien tähden, tekemään niin.»

»Tänä lyhyenä aikana», vastasi Arthur hämmästyen, »jona olen tuntenut
Pikku — jona olen tuntenut miss Dorritin, olen niin tottunut katsomaan
häntä aivan toisenlaisessa valossa kuin missä nyt esitätte hänet, että
hämmästytätte minua. Tunteeko hän poikanne?»

»He ovat kasvaneet yhdessä, sir», vastasi mrs Chivery, »leikkineet
yhdessä».

»Tietääkö hän poikanne ihailevan häntä?»

»Oh, mitä sanotte, sir», huudahti mrs Chivery värähtäen kuin
voitonriemuisena, »hän ei ole voinut nähdä poikaamme sunnuntaisin
tietämättä sitä. Hänen kävelykeppinsäkin olisi jo aikoja kertonut sen,
ellei hän sitä muuten tietäisi. Johnin kaltaiset nuoret miehet eivät
hanki itselleen osoittelevia norsunluukäsiä tyhjän takia. Mistä minä
itse olisin päässyt asian perille? Juuri samalla tavalla.»

»Ehkäpä miss Dorrit ei ole yhtä kärkäs arvaamaan kuin te, katsokaas.»

»Silloin hän tietää sen siksi, että se on selvin sanoin sanottu
hänelle», vastasi mrs Chivery.

»Oletteko varma siitä?»

»Sir», vakuutti mrs Chivery, »yhtä varma kuin siitä, että tässä talossa
olen. Ollessani tässä talossa näin poikani omin silmin menevän ulos
ja ollessani tässä talossa näin poikani omin silmin palaavan kotiin
ja tiesin hänen tehneen niin!» Näin yksityiskohtaisesti ja toistellen
esittämällä asian sai mrs Chivery sanoilleen hämmästyttävästi
vaikuttavan voiman.

»Saanko kysyä, kuinka hän tuli vaipuneeksi siihen toivottomuuden
tilaan, joka näin suuresti huolestuttaa teitä.»

»Se tapahtui», kertoi mrs Chivery, »samana päivänä, jolloin tähän
taloon näin Johnin palaavan näillä silmillä. Sen koommin ei tässä
talossa enää ollut oma itsensä. Sen jälkeen ollut erilainen kuin
milloinkaan ennen, siitä hetkestä alkaen, jolloin tähän taloon
seitsemän vuotta takaperin minä ja hänen isänsä neljänneksittäin
maksavina vuokralaisina muutimme!» Mrs Chiveryn erikoinen
lauseenrakentamiskyky antoi näille sanoille valallisen vakuutuksen
leiman.

»Rohkenenko kysyä, mitä itse ajattelette asiasta?»

»Kyllä», vastasi mrs Chivery, »ja minun vastaukseni teille on yhtä
vilpitön ja tosi kuin se, että tässä puodissa seison. Meidän John on
kaikkien suosiossa ja kaikki suovat hänelle hyvää. Hän leikki tytön
kanssa, kun hän täällä pihassa lapsena leikki. Hän on tuntenut hänet
siitä saakka. Hän lähti ulos tuona sunnuntai-iltapäivänä tässä samassa
huoneessa päivällistä syötyään ja tapasi tytön joko sopimuksen mukaan
tai muuten, sitä en voi sanoa. Hän kosi häntä. Hänen veljensä ja
sisarensa ovat ylpeitä ja meidän Johnia vastaan. Hänen isänsä ajattelee
vain itseänsä eikä tahdo antaa tytärtään kellekään. Näin ollen vastasi
hän meidän Johnille: 'Ei, John, en voi ottaa teitä, en voi ottaa
miestä ensinkään, en aio milloinkaan mennä naimisiin, minä aion uhrata
elämäni muille, hyvästi, hakekaa itsellenne toinen arvoisenne vaimo
ja unohtakaa minut!' Näin hän on tuomittu elinkautiseksi orjaksi
heille, jotka eivät ansainneet ole, että hän heillä elinkautisena
orjana olisi. Näin meidän John ei ole saanut osakseen muuta iloa
kuin vilustua märkien vaatteiden keskellä ja esiintyä pihassa, kuten
äsken näytin teille, murtuneena rauniona, joka särkee äidin sydämen!»
Näin sanoen osoitti kelpo nainen pientä ikkunaa, josta näkyi hänen
lohduton poikansa istumassa hiljaisessa lehtimajassa; ja taas äiti
pudisti päätänsä ja pyyhki silmiään ja rukoili molempien nuorten
nimessä Clennamia käyttämään vaikutusvaltaansa, jotta nämä onnettomat
tapahtumat saataisiin kääntymään hyvin päin.

Hän esitti asian niin uskottavasti ja Pikku Dorritin ja hänen
perheensä väliset suhteet olivat sille niin epäämättömän oikeina
perusteluina, ettei Clennam voinut ajatella asiaa varmaksi toisinkaan
päin. Hän oli tullut kiintyneeksi Pikku Dorritiin aivan erikoisella
tavalla — joka kiintymys erotti tytön hänen halvasta ja karkeasta
ympäristöstään, — niin että tuntui pettymykseltä, epämiellyttävältä
ja miltei tuskalliselta ajatella hänen olevan rakastunut takapihalla
istuvaan nuoreen mr Chiveryyn tai johonkin toiseen hänen kaltaiseensa
henkilöön. Toiselta puolen vakuutti hän itselleen, että Pikku Dorrit
oli aivan yhtä hyvä ja yhtä uskollinen ja vilpitön, olkoonpa rakastunut
mieheen tai ei, ja hänen halunsa tehdä Pikku Dorritista jonkinlainen
kesy haltiatar erottamalla hänen sydämensä niistä ainoista ihmisistä,
jotka hän tunsi, oli vain hänen oman mielikuvituksensa aiheuttama
heikkous eikä mikään hyvänlaatuinen heikkous. Ja kuitenkin, hänen
nuorekas ja puhtoisen viaton olemuksensa, hänen lempeä käytöksensä,
hänen tunteellisen äänensä ja ilmeikkäiden silmiensä tenho, kaikki tämä
joka paitsi hänen omaa yksilöllisyyttänsä oli herättänyt Clennamin
mielenkiintoa, sekä sen lisäksi hänen ja hänen ympäristönsä välinen
suuri erilaisuus eivät olleet eivätkä tulisi milloinkaan olemaankaan
sopusoinnussa äsken esitetyn otaksuman kanssa.

Mietittyään kaikkea tätä — oikeastaan teki hän niin jo toisen puhuessa
— hän vakuutti kelpo mrs Chiverylle, että tämä saattoi luottaa siihen,
että hän aina panisi kaikkein parhaansa edistääkseen miss Dorritin
onnea, mikäli se oli hänen vallassaan ja mikäli hän pääsi selville
hänen toiveistaan. Samalla varoitti hän rouvaa pitämästä asiaa varmana
ja ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sekä vaati vaiteliaisuutta
ja asian salassapitämistä, jottei miss Dorrit joutuisi kärsimään, ja
erittäinkin neuvoi eukkoa koettamaan saavuttaa poikansa luottamuksen
päästäkseen täysin selville siitä, kuinka asiat todellisuudessa olivat.
Viimemainittu varovaisuustoimenpide oli, arveli mrs Chivery, turha,
mutta hän lupasi kuitenkin koettaa. Hän pudisti päätänsä, ikäänkuin
ei olisi saanut tästä keskustelusta kaikkea sitä lohdutusta, jota
hän hartaasti oli toivonut, mutta kiitti siitä huolimatta Clennamia
vaivasta, jota tämä hyväntahtoisesti oli nähnyt heidän tähtensä. He
erosivat hyvinä ystävinä, ja Arthur meni matkaansa.

Kadun väentungos häiritsi hänen aivoissaan liikkuvaa asiatungosta, ja
välttääkseen siitä johtuvaa sekasortoa ei Clennam mennytkään London
Bridgellc päin, vaan käänsi kulkunsa Iron Bridgen suuntaan. Hän oli
tuskin astunut sillalle, kun näki Pikku Dorritin astuvan edellään. Oli
kaunis päivä, keveä tuuli puhalsi ja hän näytti juuri tulleen sinne
saamaan raitista ilmaa. Clennamin lähtiessä tunti takaperin hänen
isänsä huoneesta oli hän jäänyt sinne.

Tämä oli onnellinen sattuma ja edisti Clennamin pyrkimyksiä, hän kun
halusi tehdä huomioita hänen ilmeestään ja käytöksestään, kun ei muita
ollut läsnä. Hän joudutti kulkuaan, mutta jo ennen kuin hän saavutti
Pikku Dorritin, käänsi tämä päätänsä.

»Pelästytinkö teitä?» kysyi Clennam.

»Luulin tuntevani askeleet», vastasi tyttö epäröiden.

»Ja tunsitteko ne, Pikku Dorrit? Tuskinpa saatoitte otaksua niitä minun
askelikseni.»

»En otaksunut mitään. Mutta kun kuulin astuntaa, ajattelin, että se
muistutti, ajattelin, että — se muistutti teidän astuntaanne.»

»Oletteko menossa edemmäksi?»

»En, sir, kävelen täällä vain hiukan virkistyäkseni.»

He kävelivät yhdessä, ja Pikku Dorritin luottavaisuus palasi taas, ja
hän katsoi Clennamin kasvoihin sanoessaan, ympärilleen silmäiltyään:

»On niin kummallista. Ehkäpä ette voi käsittää sitä. Minusta tuntuu
toisinaan kuin olisi melkein sydämetöntä kävellä täällä.»

»Sydämetöntä?»

»Niin; nähdä virta ja näin paljon taivasta, näin monta esinettä,
nauttia tällaisesta vaihtelusta ja liikunnasta. Ja sitte palata
vankilaan, katsokaas, ja tavata hänet aina samasta ahtaasta sopesta.»

»Ah niin! Mutta teidän tulee muistaa, että palatessanne tuotte
mukananne kaikesta tästä saamanne vaikutuksen ja virkistyksen, jolla
voitte ilahduttaa häntä.»

»Tuonko? Soisin niin olevan! Pelkään, että kuvittelette liikoja, sir,
ja uskotte minusta liian paljon. Jos te olisitte vankilassa, niin
voisinko tällä tavalla lohduttaa teitäkin?»

»Kyllä, Pikku Dorrit. Varmasti voisitte!»

Huulten värähdyksestä ja kasvoille häilähtäneestä kiihtymyksen varjosta
päätteli Clennam, että hän ajatteli isäänsä. Hän oli vaiti jonkun
hetken, jotta toinen ehtisi tointua. Pikku Dorrit, joka vapisi hänen
käsivartensa varassa, oli vähemmin kuin milloinkaan sopusoinnussa
mrs Chiveryn otaksuman kanssa, mutta hän ei ollut yhtä sovittamaton
uuteen kuvitelmaan, joka nyt heräsi Clennamin mielessä, että nimittäin
oli olemassa joku toinen toivottoman — se ei enää ollut kuvitelmaa —
toivottoman saavuttamattomassa etäisyydessä.

He kääntyivät, ja Clennam sanoi: »Kas tässä tulee Maggy!» Pikku Dorrit
katsahti ylös hämmästyen, ja he tulivat Maggya vastaan, joka nähdessään
heidät pysähtyi kuin paikalleen naulittuna. Hän oli marssinut eteenpäin
niin hajamielisenä ja toimessaan, ettei ollut huomannut heitä ennen
kuin oli heidän kohdallaan. Hän kävi äkkiä niin noloksi ja syyllisen
näköiseksi, että hänen koppansakin hahmo muuttui.

»Maggy, sinä lupasit jäädä isän luokse.»

»Niin olisin tehnytkin, pikku äiti, mutta hän ei sallinut sitä. Jos hän
ottaa ja lähettää minut asialle, täytyy minun mennä. Jos hän ottaa ja
sanoo: 'Maggy, juokse viemään tämä kirje, ja jos tuot hyvän vastauksen,
saat kuusi pennyä’, niin täytyy minun ottaa se. Herrajesta, pikku äiti,
mitäpä poloinen kymmenvuotias siihen voisi? Ja jos mr Tip — jos hän
sattuu tulemaan sisään juuri kun menen ulos ja jos hän sanoo: 'Mihinkäs
menet, Maggy?' ja jos minä vastaan: 'Menen sinne ja sinne', ja jos hän
sanoo: 'Minäkin yritän', ja jos hän pistäytyy Georgelle ja kirjoittaa
kirjeen ja antaa sen minulle ja sanoo: 'Vie tämä samaan paikkaan, ja
jos tuot hyvän vastauksen, annan sinulle shillingin', niin se ei ole
minun syyni, äiti.»

Arthur luki Pikku Dorritin maahan luoduista silmistä, kelle hän arvasi
kirjeiden olevan osoitettuja.

»Menen sinne ja sinne. Kas niin! Sinne juuri olen matkalla», selitti
Maggy. »Menen sinne ja sinne. Teillä ei, pikku äiti, ole mitään
tekemistä tämän asian kanssa — vaan teillä», ilmoitti Maggy kääntyen
Arthurin puoleen. »Teidän pitäisi nyt tulla sinne ja sinne, jotta
voisin antaa ne teille.»

»Ei meidän tarvitse olla niin tarkkoja tässä asiassa, Maggy, Anna
minulle ne tässä vain», sanoi Clennam matalalla äänellä.

»Hyvä, no, tulkaa tien poikki», vastasi Maggy äänekkäästi kuiskaten.
»Pikku äidin ei pitänyt saada tietää tästä mitään, eikä hän olisi
milloinkaan saanutkaan tietää mitään, jos te olisitte mennyt, sinne
ja sinne ettekä olisi kulkenut ja maleksinut täällä. Se ei ole minun
syyni, minun täytyy tehdä mitä käsketään. Heidän pitäisi hävetä
pyytäessään minulta sitä.»

Clennam meni tien poikki ja avasi kiireesti kirjeet. Isän lähettämässä
sanottiin, että kirjoittaja odottamatta oli joutunut sellaiseen outoon
tilanteeseen, että oli pettynyt Citystä saapuvan rahamäärän suhteen,
jota hän varmasti oli odottanut, jonka tähden hän tarttui kynäänsä,
koska onnettomain olosuhteiden, nimittäin kaksikymmentä kolme vuotta
(kaksinaisesti alleviivattu) kestäneen vankeuden tähden oli estetty
tulemasta itse, mitä hän toisin ollen ei suinkaan olisi laiminlyönyt
— hän tarttui kynäänsä pyytääkseen mr Clennamia lainaamaan hänelle
kolme puntaa kymmenen shillingiä velkakirjaa vastaan, jonka hän tässä
liitti mukaan. Pojan kirje arveli, että mr Clennam varmasti olisi
hyvillään kuullessaan, että hän vihdoin oli saanut erittäin tyydyttävän
pysyvän toimen ja sen mukana hyvät täydellisen menestyksen toiveet;
mutta senkautta, ettei hän, isäntänsä satunnaisen rahapulan tähden,
ollut vielä tähän päivään saakka saanut palkkaansa (tässä pulmassaan
oli mainittu isäntä vedonnut hänen jalomieliseen kärsivällisyyteensä,
jota hän toivoi aina voivansa osoittaa lähimmäiselleen), samoin kuin
erään kavalan ystävän petollisen menettelyn takia sekä elintarpeiden
nykyisten korkeiden hintojen tähden oli hän joutunut perikadon
partaalle, jonne syöksyisi, ellei saisi tänä iltana kello neljännestä
vailla kuuteen kahdeksaa puntaa kokoon. Tämän summan — mr Clennam
iloitsisi kuullessaan sen — oli hän jo useiden hänen rehellisyyteensä
lujasti luottavain ystäväin auliilla avulla saanut kokoon; puuttui vain
mitätön yhden punnan seitsemäntoista shillingin neljän pennyn suuruinen
erä; tämän puuttuvan erän laina, kuukauden pituinen, tuottaisi runsain
määrin tavallisia siunauksellisia seurauksia.

Näihin kirjeisiin vastasi Clennam lyijykynänsä ja lompakkonsa avulla
heti; hän lähetti isälle, mitä tämä anoi, ja kieltäytyi kohteliaasti
täyttämästä pojan pyyntöä. Sitte käski hän Maggya viemään vastaukset
perille ja antoi hänelle shillingin, jota vaille hän muuten olisi
jäänyt toisen asiansa epäonnistumisen tähden.

Kun hän oli palannut Pikku Dorritin luo ja he taas olivat alkaneet
kävellä, sanoi tämä äkkiä:

»Luulen, että minun on paras lähteä nyt. Minun on paras mennä kotiin.»

»Älkää olko pahoillanne», pyysi Clennam. »Minä vastasin kirjeisiin. Ei
niissä mitään ollut. Kyllähän sen tiedätte. Eivät ne mitään merkinneet.»

»Mutta minä pelkään», vastasi tyttö, »jättää heitä, pelkään jättää
ketään heistä yksin. Kun minä menen, turmelevat he — tahtomattaan kyllä
— Maggynkin.»

»Hänen asiansa oli aivan viatonta laatua, tyttörukan. Ja salatessaan
sitä teiltä, luuli hän vain säästävänsä teitä huolilta.»

»Niin, toivon, että asia on niin. Mutta minun olisi kuitenkin paras
mennä kotiin! Vain muutama päivä takaperin sanoi sisareni, että
minä olen niin tottunut vankilaan, että olen omistanut sen sävyn
ja luonteen. Niin kai onkin. Olen varma siitä, että niin on, kun
näen kaiken tämän. Minun paikkani on siellä. Sinne sovin parhaiten.
Menettelen sydämettömästi ollessani täällä, silloin kun voisin tehdä
edes jotakin siellä. Hyvästi! Paljon parempi on, että pysyn kotona!»

Tuskainen tapa, jolla hän sanoi tämän, aivan kuin se olisi itsestään
purkautunut hänen ahdistetusta sydämestään, liikutti niin Clennamia,
että hänen oli vaikea pidättää kyyneleitään kuunnellessaan ja
katsellessaan häntä.

»Älkää nimittäkö sitä kodiksi, lapseni!» pyysi hän. »Minun on aina
tuskallista kuulla teidän sanovan sitä kodiksi.»

»Mutta sehän on koti! Mitäs muuta kotia minulla on? Miksi unohtaisin
sitä hetkeksikään?»

»Sitä ette milloinkaan tee, rakas Pikku Dorrit, kun on kysymys hyvästä
ja uskollisesti avusta ja palveluksesta.»

»Toivon, etten tee sitä, oi, toivon, etten tee sitä! Mutta minun
on parempi pysyä siellä, menettelen paremmin, uskollisemmin ja
onnellisemminkin, jos pysyn siellä. Pyydän, älkää seuratko minua,
antakaa minun mennä yksin. Hyvästi. Jumala siunatkoon teitä. Kiitos,
kiitos.»

Clennam tunsi, että oli parempi myöntyä hänen hartaaseen pyyntöönsä,
eikä liikahtanut, kun hento olento riensi kiireesti hänen luotansa. Kun
se oli häipynyt näkyvistä, kääntyi hän virtaan päin ja jäi miettimään.

Pikku Dorrit olisi aina tullut onnettomaksi noiden kirjeiden tähden,
mutta miksi nyt noin syvästi, noin rajattomasti?

Kun hän oli nähnyt isänsä kerjäävän nukkavierussa valepuvussaan ja kun
hän oli hartaasti pyytänyt Clennamia olemaan antamatta hänelle rahaa,
oli hän ollut onneton, muttei tässä määrin. Jokin asia oli tehnyt hänet
juuri nyt enemmän ja herkemmän tunteelliseksi. Niin, oliko olemassa
joku jossakin toivottoman saavuttamattomassa etäisyydessä? Vai oliko
epäluulo herännyt hänessä, Clennamissa, sen kautta, että sillan alla
juokseva virta oli muistuttanut hänelle samaa virtaa sen juostessa
ylempänä maassa, sen yksitoikkoista loiskinaa lauttaveneen keulaa
vasten, rauhallisesti niin ja niin monta peninkulmaa tunnissa virtaavaa
jokea, jossa oli tässä ruohikkoa, tuolla lumpeita eikä missään mitään
epävarmaa eikä rauhatonta?

Hän ajatteli kauan lapsiraukkaansa, Pikku Dorritia, siinä seistessään,
ajatteli häntä kotiin kulkiessaan, yhä ajatteli häntä yöllä, ajatteli
sittenkin, kun päivä taas palasi kierrokseltaan. Ja lapsiraukka,
Pikku Dorrit, ajatteli häntä — liian uskollisesti, ah, aivan liian
uskollisesti — Marshalsean muurien varjossa!




KOLMASKOLMATTA LUKU

Koneet käynnissä


Mr Meagles kävi niin auliin innokkaasti käsiksi niihin neuvotteluihin
Daniel Doycen kanssa, jotka Clennam oli hänelle uskonut, että hän
piankin sai asiat liiketolalle ja ilmestyi eräänä aamuna kello yhdeksän
Clennamin luokse tekemään selkoa, saavutuksistaan.

»Doyce on erittäin tyytyväinen teidän hyvään ajatukseenne hänestä»,
aloitti hän liikekeskustelun, »ja toivoo mitä hartaimmin, että te
puolestanne tarkastaisitte tehtaiden asiat päästäksenne täydellisesti
niiden perille. Hän on antanut minulle avaimet, jotta pääsette käsiksi
kaikkiin hänen kirjoihinsa ja papereihinsa — täällä avaimet kilisevät
taskussani — ja ainoa määräys, minkä hän antoi minulle, on tämä:
'Antakaa mr Clennamille tilaisuus päästä tietämään liikkeestä kaikki,
mitä minäkin tiedän. Vaikkei asiasta tulisikaan mitään, ei hän petä
luottamustani. Ellen olisi tietänyt sitä jo alusta pitäen, en olisi
ruvennut mihinkään tekemisiin hänen kanssansa.' Tämä on», sanoi mr
Meagles, »Daniel Doycea alusta loppuun saakka».

»Kerrassaan kunnioitettava ja rehellinen mies.»

»No kyllä, se on varmaa. Siitä ei ole epäilystäkään. Omituinen,
mutta erittäin kunnioitettava. Mutta perin omituinen. Niin, voitteko
uskoa, Clennam», sanoi mr Meagles sydämellisesti naurahtaen ystävänsä
omituisuudelle, »että kulutin kokonaisen aamun siellä — minkä nimisessä
Yardissa —»

»Bleeding Heart Yardissa?»

»Kokonaisen aamun Bleeding Heart Yardissa, ennen kuin sain hänet
houkutelluksi edes neuvottelemaan asiasta?»

»Kuinka niin?»

»Niin, kuinka niin, ystäväni. Tuskin ennätin mainita nimenne siinä
yhteydessä, kun hän jo jyrkästi kieltäytyi.»

»Kieltäytyi ryhtymästä asioihin minun kanssani?»

»Tuskin olin maininnut nimenne, Clennam, kun hän vastasi. 'Siitä ei
tule mitään.' Kysyin, mitä hän sillä tarkoitti. 'Älkää huoliko siitä,
Meagles, mutta se ei käy päinsä.' 'Miksei se käy päinsä?’ Teidän on
vaikea uskoa sitä, Clennam», sanoi mr Meagles nauraen itsekseen,
»mutta kävi ilmi, ettei se ikinä käy päinsä sentähden, että te
kävellessänne yhdessä Twickenhamiin olitte joutuneet tuttavalliseen
keskusteluun, jonka kuluessa hän oli tullut maininneeksi aikovansa
ottaa itselleen liikekumppanin, sillä hän otaksui teidän olevan yhtä
varmassa lopullisessa asemassa kuin St. Paulin kirkon. 'Ja nyt', sanoi
hän, 'voisi mr Clennam luulla, että minun avomielisellä puheellani
oli hämärä, harkittu tarkoitus. Sitä en voi sietää, olen liian ylpeä
sietääkseni sitä', sanoi hän.»

»Yhtä hyvin voisin epäillä —»

»Tietysti voisitte», keskeytti mr Meagles, »ja sen sanoinkin hänelle.
Mutta koko aamu kului, ennenkuin pääsimme sen muurin yli; ja epäilen,
olisiko kukaan muu kuin minä (hän pitää minusta vanhastaan) saanut
hänen säärensä heitetyiksi sen yli. No niin, Clennam. Kun tämä
erikoinen liikemiehen este oli voitettu, asetti hän ehdoksi, että
ennen kuin puhuisin teidän kanssanne, tarkastaisin hänen kirjansa ja
muodostaisin asiasta oman mielipiteen. Tarkastin kirjat ja muodostin
oman mielipiteen. 'Onko tilanne yleensä puoltava vai kieltävä?' kysyi
hän. 'Puoltava', vastasin minä. 'Siinä tapauksessa', myönsi hän,
'voitte, hyvä ystävä, antaa Clennamille tilaisuuden myöskin muodostaa
oman mielipiteensä asiasta. Jotta hänen kävisi helpommaksi tehdä se
puolueettomasti ja vapaasti, lähden itse viikoksi pois kaupungista’. Ja
hän on lähtenyt jo», kertoi mr Meagles; »siinä nyt on neuvottelujemme
erinomainen tulos».

»Joka herättää minussa todella ylevän tunteen hänen rehellisyydestään
ja —»

»Omituisuudestaan», pisti mr Meagles väliin. »Sen minä uskon!»

Tosin Clennam ei juuri sitä sanaa aikonut käyttää, mutta hän ei
huolinut keskeyttää hyväntuulista ystäväänsä.

»Ja nyt», jatkoi tämä, »voitte ryhtyä toimeen niin pian kuin katsotte
sopivaksi. Minä olen luvannut selittää sen, mihin tahdotte selitystä,
mutta täysin puolueettomasti, ja pidättyä kaikesta muusta.»

Vielä samana aamupäivänä he ryhtyivät tarkastukseensa Bleeding
Heart Yardissa. Kokenut silmä keksi helposti pieniä omituisuuksia
mr Doycen tavassa hoitaa asioitaan, mutta ne olivat melkein aina
kekseliäitä keinoja, joilla vaikeudet tehtiin yksinkertaisemmiksi,
ja johtivat usein suoraa tietä toivottuun päämäärään. Että hänen
kirjanpitonsa oli takapajulla ja että hän tarvitsi apua liikkeensä
mahdollisuuksien kehittämiseksi, oli kylläkin selvää; mutta hänen
yritystensä tulokset monien vuosien kuluessa olivat selvästi kirjaan
pannut ja helposti todettavissa. Ei mitään ollut tehty paraillaan
käynnissä olevan tarkastuksen varalta, kaikki oli arkisessa työasussa,
eräänlaisessa kunniallisen kömpelössä kunnossa. Hänen omakätiset
laskelmansa ja merkintänsä, joita oli paljon, olivat karkean
koruttomasti kirjoitetut, ei sirosti sijoitellut, mutta aina selvät
ja suoraan päämäärään johtavat. Arthur tuli ajatelleeksi, että moni
yksityiskohdissa huolellisemmin laadittu ja näköisämpi kirjanpito —
kuten ehkä verukeviraston asiakirjat — saattoi olla paljoa vähemmän
tarkoituksenmukainen, se kun oli tarkoitettu vähemmän käsitettäväksi.

Kolmen, neljän päivän kiinteän tarkkaavaisuuden avulla pääsi hän niiden
asioiden perille, jotka hänen oli oleellisen tärkeätä tuntea. Mr
Meagles oli koko ajan ulottuvilla ja aina valmis valaisemaan jokaisen
hämärän kohdan kirkkaalla pienellä, vaakalautasten ja rahalapion
ääressä sytytetyllä lyhdyllään. He sopivat keskenään siitä summasta,
joka olisi kohtuullinen tarjota puolen liikeosuuden hinnaksi, ja
kun mr Meagles avasi sinetöidyn paperin, johon Doyce oli merkinnyt
hinta-arvionsa, huomattiin tämä vähän pienemmäksikin. Kun sitte Daniel
palasi Lontooseen, oli asia jo miltei päätetty.

»Ja nyt minun on tunnustettava, mr Clennam», sanoi hän pudistaen
sydämellisesti tämän kättä, »että vaikka olisin hakenut ylhäältä ja
alhaalta liikekumppania, en luullakseni olisi löytänyt enemmän mieleni
mukaista».

»Samaa sanon minä», vastasi Clennam.

»Ja minä sanon teille molemmille», lisäsi mr Meagles siihen, »että te
sovitte hyvin yhteen. Te pidätte häntä aisoissa, Clennam, selvällä
järjellänne, ja te, Dan, antaudutte kokonaan tehtäväänne —»

»Epäselvällä järjelläni?» arvaili Daniel, hymyillen tyyntä hymyään.

»Sanokaa sitä siksi, jos tahdotte — te tulette olemaan toistenne
oikeana kätenä. Ja tässä annan minä, käytännöllisenä miehenä, oikean
käteni teille molemmille.»

Kuukauden kuluttua oli kauppakirja tehty. Arthurille jäi senjälkeen
yksityisomaisuutta vain vähän yli viisisataa puntaa; mutta hänelle
avautui täten työtä ja menestystä lupaava ura. Ystävykset söivät
yhdessä päivällistä tänä hyvien toiveiden päivänä; työpaja ja työpajan
vaimot ja lapset viettivät vapaapäivää ja söivät päivällistä hekin;
Bleeding Heart Yard söi myöskin päivällistä ja oli täynnä ruokaa. Kaksi
kuukautta oli tuskin kulunut, kun Bleeding Heart Yard jo taas oli niin
tottunut hätään ja puutteeseen, että pidot olivat unohtuneet; silloin
ei yhtiössäkään näyttänyt olevan enää muuta uutta kuin ovenpieleen
maalattu nimitaulu Doyce ja Clennam, ja Clennamistakin tuntui, että hän
jo monta vuotta oli hoitanut liikkeen asioita.

Clennamin yksityisesti käytettäväksi varattu pieni konttori oli puusta
ja lasista tehty huone pitkän työpajan toisessa päässä; paja oli
täynnä höylä- ja ruuvipenkkejä, työkaluja, hihnoja ja pyöriä, ja kun
höyrykone pani ne kaikki käyntiin ja kieppumaan, näytti siltä kuin
niiden murhanhimoisena tarkoituksena olisi jauhaa liike nuuskaksi ja
repiä talokin kappaleiksi. Katossa ja permannossa olevat isot luukut
välittivät yhteyttä ylä- ja alapuolella olevien työpajojen kanssa
ja lennättivät näköpiiriin valovasamia, jotka palauttivat Clennamin
muistiin lapsuudenaikaisen kuvakirjan, missä samanlaiset valosäteet
olivat Abelin murhan todistajina. Melu oli siksi kaukaista ja
konttorihuoneesta erotettua, että se tuli vain kumeaksi työnhyrinäksi,
jonka määräaikainen kilahdus ja tömähdys aina keskeytti. Kärsivälliset
ahertajat olivat mustia rauta- ja teräsviilajauhosta, jota lenteli
joka höyläpenkin yllä ja pursui jokaisesta palkkien välisestä raosta
työpajaan noustiin ulkopihasta johtavia portaita myöten; nämä samalla
toimivat suojana suurelle tahkokivelle, jolla työkaluja teroitettiin.
Kaikessa tässä oli jotakin sekä haaveellista että käytännöllistä, joka
vaihteluna miellytti Clennamin silmää; ja joka kerta kun hän nosti
katseensa ensimmäisestä työstä, jona oli eri asiapaperien saattaminen
täydelliseen järjestykseen, silmäili hän tätä kaikkea tuntien työniloa,
joka oli uutta hänelle.

Nostaessaan silmänsä näin taas eräänä päivänä hämmästyi hän nähdessään
naisen hatun pyrkivän portaita ylös. Tätä tavatonta ilmiötä seurasi
toinenkin naisen hattu. Hän huomasi sitten, että toinen oli mr F:n
tädin päässä ja toinen Floran, joka näkyi joltisella vaivalla hinanneen
testamenttilahjansa jyrkkiä portaita ylös.

Vaikkei ollutkaan ylenmäärin ihastunut nähdessään nämä vierailijat,
riensi Clennam heti avaamaan ja vapauttamaan heidät työpajasta;
tämä pelastus olikin varsin tarpeellinen, sillä mr F:n täti oli
jo kompastunut muutamiin esteisiin ja uhkaili höyryvoima-laitosta
kivenkovalla laukulla, joka hänellä oli kädessään.

»Herra Jumala, Arthur — mr Clennam piti sanomani, paljon sopivampaa
— sellaista kiipeämistä tänne ja kuinka pääsemme taas alas ilman
palosammutuskojeita ja mitähän jos mr F:n täti putoaa askelmien välistä
ja loukkaa itsensä ja te täällä kone- ja valimo-alalla, se on jo liikaa
ajatellakseni, ettekä ole kertonut meille mitään!»

Näin Flora, hengästyksissään. Tällä välin kihnutti mr F:n täti
arvoisia nilkkojaan sateensuojallansa ja katseli kostonhimoisin silmin
ympärilleen.

»Hyvin epäystävällistä, ettette tullut käymään enää tuon päivän
jälkeen, vaikkeihän voinut odottaakaan, että _meidän_ talomme mitenkään
vetäisi, teillä on tietysti paljon hauskempaa muualla, se on varmaa,
se, onko hän vaalea vai tummaverinen, onko hänellä siniset vai mustat
siimat, tahtoisin tietää, ei silti että odottaisin muuta kuin että
hän joka suhteessa on minun vastakohtani, sillä minun suhteenihan
on petytty, tiedän sen hyvin, ja teillä on epäilemättä täysi oikeus
ihastua, älkää suinkaan, Arthur, huoliko siitä, mitä sanon, en itsekään
tiedä, Herra Jumala!»

Näihin aikoihin oli Arthur nostanut heille tuolit. Kun Flora vaipui
omaansa, loi hän Clennamiin yhden entisiä katseitaan.

»Ja ajatella Doyce ja Clennamia, kuka Doyce lienee», sanoi Flora,
»miellyttävä mies epäilemättä ja ehkä naimisissa tai kenties hänellä on
tytär, onko todellakin, silloinhan ymmärtää liikekumppanuuden ja kaikki
on selvää, älkää kertoko minulle mitään, sillä tiedän, ettei minulla
ole mitään oikeutta kysyä, se kultarengas, joka kerran taottiin, on
katkennut ja niinhän sen pitikin.»

Flora laski hellästi kätensä hänen kädelleen ja loi häneen toisen
nuoruudenaikaisen katseen.

»Rakas Arthur — tavan voima, mr Clennam joka suhteessa hienotunteisempi
ja sopivampi näissä oloissa — minun täytyy pyytää anteeksi että
tunkeudun näin tänne mutta arvelin voivani sen verran vedota entisiin
aikoihin, jotka ovat iäksi lakastuneet eivätkä enää milloinkaan puhkea
uuteen kukkaan, että saatoin tulla mr F:n tädin seurassa onnittelemaan
teitä ja toivottamaan menestystä teille, tämä on epäilemättä ison
joukon parempaa kuin Kiina ja paljoa lähempänä vaikka korkeammalla!»

»Olen hyvin iloinen siitä, että tulitte», vastasi Clennam, »ja kiitän
teitä, Flora, siitä, että ystävällisesti muistitte minua».

»Sitä en voi omasta puolestani sanoa», vastasi Flora, »sillä vaikka
minä olisin kuollut ja kuopattu moneen kertaan ja vaikka olisi
tapahtunut mitä hyvänsä, ette te todellakaan olisi muistanut minua tai
tehnyt mitään siihen suuntaan mutta huolimatta viime huomautuksesta
tahtoisin vielä antaa viimeisen selityksen —»

»Rakas mrs Finching», vastusti Arthur säikähtäen.

»Oh, älkää käyttäkö tätä vastenmielistä nimeä, sanokaa Floraksi.»

»Flora, kannattaako teidän pahoittaa mieltänne uusilla selityksillä?
Vakuutan, ettei niitä tarvita. Olen tyytyväinen täysin tyytyväinen.»

Tässä sattui pieni keskeytys, kun mr F:n täti teki seuraavan tiukan ja
kammottavan huomautuksen:

»Doverin tiellä on peninkulmapatsaita!»

Huokuen tällaista kuolettavaa vihaa ihmissukua kohtaan hän ampui
tämän nuolen, jota vastaan Clennam ei tiennyt kuinka puolustautua,
sitä vähemmin kun hän jo ilmankin oli ymmällä siitä, että tämä
kunnioitettava rouva oli tullut vierailulle hänen luoksensa, vaikka
selvien merkkien mukaan katseli häntä äärimmäisen inhon tuntein.
Clennam ei voinut muuta kuin katsella häntä hämillään hänen istuessaan
siinä huokuen katkeruutta ja ylenkatsetta ja tuijottaen kauas
etäisyyteen. Flora kuitenkin suhtautui huomautukseen kuin se olisi
ollut erittäin sattuva ja miellyttävää laatua ja totesi hyväksyvästi,
että mr F:n täti oli varsin älykäs nainen. Joko tämän kohteliaisuuden
tai palavan suuttumuksensa kiihoittamana lisäsi tämä erinomainen
nainen: »Antaa hänen suoriutua siitä, jos voi!» Ja heilauttaen tuimasti
kivenkovaa laukkuansa (tämä lisäke oli sangen iso ja kivettymän
näköinen) hän osoitti, että Clennam oli se onneton henkilö, jolle tämä
haaste heitettiin.

»Vielä viimeinen huomautus», alkoi Flora uudelleen, »olin äsken
sanomassa, että tahtoisin antaa vielä viimeisen selityksen, mr F:n
täti ja minä emme olisi tunkeutuneet tänne liikeaikana, mr F:lläkin
oli liike, viinikauppakin on liikettä, kaikilla liikkeillä ovatpa ne
minkänimisiä tahansa on samat liiketavat, sen todisti mr F. itse,
jolla oli tohvelit matolla aina säntilleen kymmentä vailla kuusi
iltapäivällä ja saappaat uuninristikolla säntilleen kymmentä vailla
kahdeksan aamulla kaikilla ilmoilla, satoi tai paistoi — emme sentähden
olisi tunkeutuneet tänne ilman syytä, tarkoitus on ystävällinen ja
otetaan toivottavasti ystävällisesti vastaan, Arthur, mr Clennam paljon
sopivampi, Doyce ja Clennam olisi luultavasti vielä asiallisempaa.»

»Älkää suinkaan pyytäkö anteeksi tänne tuloanne», torjui Arthur;
»olette aina tervetullut».

»Hyvin kohteliasta Arthur — en voi muistaa sanoa mr Clennam ennen kuin
toinen nimi jo on päässyt huuliltani sellainen on iäksi menneiltä
ajoilta saadun tavan voima ja niin uskollinen se on että usein yön
hiljaisuudessa ennen unen tuloa (rengas on sitonut ihmiset yhteen)
muisti tuo mieleen rakkaat henkilöt entisten aikojen valossa — hyvin
kohteliasta mutta pelkään enemmän kohteliasta kuin totta sillä
kun rupesitte koneliikkeeseen lähettämättä isälle edes riviä tai
korttiakaan — en sano minulle vaikka oli aika mutta se on mennyttä
nyt elän vain kuivassa arkipäiväisyydessä mutta mitä siitä — se ei
todellakaan näytä siltä, vai mitä?»

Floran välimerkitkin näyttivät tällä kertaa olevan tipotiessään samoin
kuin nuoruudenrakkauskin; hänen puheensa oli nyt vieläkin hajanaisempaa
ja vuolaampaa kuin edellisen kohtauksen aikana.

»Vaikka eihän muuta voinut odottaakaan», antoi hän taas tulla, »ja
mitäpä muuta odottaisikaan, ja kun ei ole mitään odotettavaa niin
mitä sitten odotetaan ja minä en suinkaan moiti teitä enkä ketään
muuta, kun teidän äitinne ja minun isäni väkivaltaisesti repivät
rikki sen kultaisen vitsan tarkoitan vitjan ja olen varma siitä että
tiedätte mitä tarkoitan ja jos ette tiedä niin vahinko ei ole suuri
ettekä te siitä paljoa piittaakaan, sen arvaan — kun he repivät sen
kultaisen vitjan joka yhdisti meidät ja me heittäydyimme sohvalle ollen
tukehtumaisillamme itkuun, ainakin minä, niin muuttui kaikki; ja kun
annoin käteni mr F:lle tiedän tehneeni sen avoimin silmin mutta hän oli
niin onneton ja alakuloinen että oli tuskissaan vihjannut turvautuvansa
virtaan ellei joihinkin apteekkarien öljyihin ja sentähden minä
suostuin.»

»Hyvä Flora, tästähän olemme jo puhuneet. Sehän on kaikki selvää.»

»Niin teidän mielestänne kaikki on selvää», vastasi Flora »sillä te
otatte asian varsin tyynesti ellen olisi tiennyt että oli kysymyksessä
Kiina olisin arvannut pohjoisnavan seutuja, rakas mr Clennam teillähän
on oikeus tehdä kuten haluatte enkä minä voi moittia teitä mutta mitä
tulee Doyce ja Clennamiin niin isän talo on täällä läheisyydessä joten
me kuulimme Pancksilta siitä muuten emme olisi ikinä saaneet asiasta
tietoa, siitä olen varma.»

»Ei, ei, älkää sanoko niin.»

»Mitä joutavia miksemme sanoisi sitä Arthur — Doyce ja Clennam — minun
on helpompi ja keveämpi sanoa niin kuin mr Clennam — kun minä tiedän
sen ja te tiedätte sen ettekä voi kieltää sitä.»

»Mutta minä kiellän sen, Flora. Minun oli aikomus piankin tulla
luoksenne ystävälliselle vierailulle.»

»Ah!» huudahti Flora nakellen niskojaan. »Todellako!» Ja loi taas
häneen nuoruudenaikaisen katseen. »Joka tapauksessa kun Pancks kertoi
meille siitä päätin että mr F:n täti ja minä tulisimme luoksenne sillä
isä oli — jo aikaisemmin sattunut mainitsemaan hänen nimensä minulle
ja sanomaan että te suositte häntä ja minä sanoin heti että hyvänen
aika miksemme pitäisi häntä meillä kun täällä on työtä jota ei silloin
tarvitse lähettää muualle suoritettavaksi.»

»Kun puhutte _hänestä_», kysyi Clennam, joka nyt oli aivan ymmällä,
»tarkoitatteko mr F:n —?»

»Herra Jumala Arthur — Doyce ja Clennam paljon helpompi minulle
muistoineni — kukapa ikinä olisi kuullut mr F:n tädin ompelevan ja
käyvän taloissa työssä?»

»Käyvän taloissa työssä! Puhutteko Pikku Dorritista?»

»No tietysti», vastasi Flora; »ja kaikista oudoista nimistä joita olen
kuullut on se oudoin se on kuin kaukana maalla oleva paikka jossa
on sulkupuomi tai kuin mielipony tai nukke tai lintu tai jotakin
siemenkaupasta saatua joka pistetään puutarhaan tai kukka-astiaan josta
se sitte nousee kirjavana näkyville».

»Mr Casby oli siis, Flora, niin ystävällinen, että mainitsi teille
Pikku Dorritista, niinkö?» kysyi Arthur, jolle keskustelu äkkiä tuli
mielenkiintoiseksi. »Mitä hän sanoi?»

»Oh, tehän tiedätte millainen isä on», vastasi Flora, »ja kuinka
ärsyttävänä hän saattaa istua ja vain näyttää kauniilta ja pyöritellä
peukaloitansa herkeämättä, herkeämättä niin että alkaa pyörryttää jos
katselee häntä, hän sanoi kun puhuimme teistä — en tiedä kumpi meistä
alkoi keskustella teistä Arthur (Doyce ja Clennam), mutta olen varma
siitä etten minä sitä tehnyt ainakin toivon etten tehnyt sitä teidän
täytyy suoda anteeksi etten tunnusta enempää tässä asiassa».

»Tietysti», vakuutti Arthur.

»Olette perin myöntyväinen», huomautti Flora näpeillään ja sekaantui
äkkiä yrittäessään näytellä viehättävän kainon osaa, »se minun on
myönnettävä, isä sanoi teidän puhuneen hänestä vakavaan tapaan ja minä
vastasin sen mitä olen kertonut teille jo ja siinä kaikki».

»Siinäkö kaikki?» kysyi Arthur hieman pettyneenä.

»Niin, paitsi mitä Pancks kertoi teidän joutumisestanne tähän
liikkeeseen, jota hänen oli vaikea saada meitä uskomaan, minä sanoin
silloin mr F:n tädille että me tulisimme tänne kysymään teiltä sopisiko
kaikille asiaankuuluville että hän otettaisiin meidän taloomme kun
työtä on sillä tiedän että hän usein menee teidän äitinne luo ja tiedän
että teidän äitinne on hyvin tuikealuontoinen Arthur — Doyce ja Clennam
— muuten en milloinkaan olisi mennyt naimisiin mr F:n kanssa vaan
olisin tällä hetkellä voinut olla — mutta minä eksyn nyt joutavuuksiin.»

»Te olitte todella ystävällinen, Flora, kun ajattelitte sitä.»

Flora parka vastasi yksinkertaisen vilpittömästi, mikä sopi hänelle
paremmin kuin hänen nuorekkain katseensa, olevansa iloinen siitä, että
Clennam ajatteli niin. Hän sanoi sen niin sydämellisesti, että Clennam
olisi maksanut paljon saadakseen heti lunastaa häneltä heidän vanhan
suhteensa ja viskata sen ynnä merenneidon menemään ikipäiviksi.

»Minä uskon, Flora», sanoi hän, »että, se työ, jonka voitte antaa Pikku
Dorritille, ja hyvyys, jota voitte osoittaa hänelle —»

»Niin minä tahdonkin tehdä», lupasi Flora nopeasti.

»Olen varma siitä, että se on hänelle suurena apuna ja kannatuksena.
Minulla ei ole oikeutta kertoa teille, mitä tiedän hänestä, sillä se
on luottavasti uskottu minulle sellaisissa oloissa, että olen sidottu
olemaan vaiti. Mutta tämä pieni olento kiinnittää niin mieltäni, ja
minulla on niin suuri kunnioitus häntä kohtaan, etten voi ilmaista sitä
teille. Hänen elämänsä on ollut niin täynnä koettelemuksia ja itsensä
uhraamista, täynnä tyyntä hiljaista hyvyyttä, että tuskin voitte
kuvitella sitä mielessänne. Voin tuskin ajatella häntä, vielä vähemmin
puhua hänestä tulematta liikutetuksi. Tästä tunteesta voitte paremmin
kuin sanoistani ymmärtää, millaiset hänen olonsa ovat, ja otatte hänet
hyvyytenne hoiviin, josta kiitän teitä.»

Vielä kerran ojensi hän vilpittömästi ja vapaasti kätensä
Flora-paralle, mutta Flora-parka ei tälläkään kerralla saattanut
tarttua siihen vilpittömästi ja vapaasti, ei pitänyt sitä minkään
arvoisena avoimesti tarjottuna, vaan tahtoi välttämättä vetää sen
entisten juonien ja salaperäisyyden piiriin. Omaksi mielihyväkseen ja
Clennamin kauhuksi peitti hän käden, tarttuessaan siihen, huivinsa
kulmalla. Sitte hän vilkaisten konttorin lasipäätyyn näki kaksi
henkilöä lähestyvän ja huudahti äärettömän tyytyväisenä: »Isä! Hiljaa,
Arthur, Jumalan tähden!» ja horjui takaisin tuolilleen hämmästyttävän
taitavasti matkien pyörtymäisillään olevaa, kauheasti pelästynyttä,
neitseellisen ujouden valtaamaa naista.

Sillä välin tuli patriarkka konttoria kohden sisällyksettömästi
säteillen ja purjehtien Pancksin vanavedessä. Pancks avasi oven
hänelle, hinasi hänet sisään ja vetäytyi omille teloilleen huoneen
nurkkaan.

»Kuulin Floralta», sanoi patriarkka hyväntahtoisesti hymyillen,
»että hän aikoi käydä luonanne, käydä luonanne. Ja kun olin ulkona,
ajattelin, että minä tulen kanssa, ajattelin, että minä tulen kanssa.»

Se hyväntahtoinen viisaus, jonka hän sinisten silmiensä, kiiltävän
päälakensa ja pitkien valkoisten hapsiensa avulla valoi tähän
selitykseen (joka ei itsessään ollut syvä), oli kerrassaan vaikuttava.
Se tuntui ansaitsevan joutua talletettavaksi parhaiden miesten
ylevimpien ajatelmien joukossa. Samaten, kun hän sanoi Clennamille,
istuutuessaan hänelle tarjottuun tuoliin: »Ja te olette nyt ruvennut
uuteen liikkeeseen, mr Clennam? Toivotan teille onnea, sir, toivotan
teille onnea!» tuntui hän tehneen hyväntahtoisuuden ihmeitä.

»Mrs Finching on kertonut minulle», sanoi Arthur tehtyään selkoa
asioistaan, mutta mr F:vainajan leski vastusti, tehden kieltävän eleen,
tämän kunnioitettavan nimityksen käyttämistä, »että hän toivoo tuon
tuostakin voivansa antaa työtä sille nuorelle ompelijattarelle, jota te
suosititte äidilleni. Tästä olen kiittänyt häntä.»

Patriarkka käänsi raskaasti päätänsä Pancksiin päin; tämä apulainen
pisti taskuunsa muistikirjan, jonka tutkimiseen oli ollut vaipuneena,
ja otti hänet köyteensä.

»Te ette suositellut häntä, tiedättehän», sanoi Pancks »kuinka olisitte
voinut tehdä niin? Te ette tiennyt hänestä mitään, ette mitään. Hänen
nimensä vain mainittiin teille ja te mainitsitte sen edelleen. Siinä
kaikki, mitä te teitte.»

»Hyvä!» puuttui Clennam puheeseen. »Hän tekee kaikki suositukset
oikeutetuiksi, niin että tämä ei merkitse mitään.»

»Te iloitsette siitä, että hänen käy hyvin», selitteli Pancks, »mutta
se ei olisi ollut teidän syynne, jos hänen olisi käynyt huonosti.
Teillä ei ole tässä ansiota enempää kuin olisi ollut häpeätäkään, jos
asiat olisivat kääntyneet niin päin. Teillä ei ole mitään edesvastuuta.
Te ette tiedä hänestä mitään.»

»Ette siis tunne ketään hänen perheestään?» uskalsi Arthur umpimähkään
kysyä.

»Tunne ketään hänen perheestään?» vastasi Pancks. »Kuinka se olisi
mahdollista? Ette ole milloinkaan kuullutkaan heistä. Ette kai voi
olla tuttu ihmisten kanssa, joista ette ole milloinkaan kuullut
puhuttavankaan, vai mitä? Enpä luulisi!»

Koko tämän ajan istui patriarkka rauhallisesti hymyillen aina tarpeen
mukaan nyökäyttäen tai pudistellen päätänsä hyväntahtoisesti.

»Mitä suosituksiin tulee», sanoi Pancks, »niin tiedättehän mitä
suosituksilla ja takauksilla yleensä tarkoitetaan. Ne ovat vain
pelkkää kuvittelua! Katsokaa vuokralaisia täällä Yardissa. He
takaisivat toisensa joka ainoa, jos vain sallittaisiin. Mitä hyötyä
siitä olisi? Onko parempi joutua petetyksi kahden kuin yhden suhteen?
Yksi riittää. Henkilö, joka ei kykene maksamaan, takaa, että toinen
maksukyvytön kykenee maksamaan. Aivan kuin jos henkilö, jolla on
kaksi puujalkaa, vakuuttaisi toisen, jolla niinikään on puujalat,
kävelevän luonnollisilla jaloilla. Se ei tekisi kumpaakaan kykeneväksi
kävelykilpailuun. Ja neljä puujalkaa tuottaa teille enemmän huolta kuin
kaksi, kun ette kuitenkaan haluaisi yhtäkään.» Näin päätteli mr Pancks
puhaltaen höyrynsä ilmoille.

Syntyi hetken äänettömyys, jonka mr F:n täti katkaisi; hän oli viime
julkisen huomautuksensa jälkeen istunut jonkinlaisessa horrostilassa,
jäykkänä ja suorana. Nyt tempoi häntä ankara suonenvetokohtaus, joka
oli tarkoitettu vaikuttamaan hätkähdyttävästi tottumattomien hermoihin,
ja hän lausui peloittavan vihamielisesti:

»Tyhjästä messinkikuulasta ette voi tehdä päätä ja aivoja. Ette
voinut tehdä sitä George-setänne eläessä ja vielä vähemmin nyt, hänen
kuoltuaan.»

Mr Pancks oli kohta valmis vastaamaan, tavalliseen tyyneen tapaansa:
»Todellako, rouva? Hyvänen aika! Olen aivan ihmeissäni siitä.»
Huolimatta hänen neuvokkuudestaan Vaikutti mr F:n tädin puhe
masentavasti pieneen seuraan, ensiksikin koska oli mahdotonta salata,
että juuri Clennamin viaton pää oli tuo alennettu järjen temppeli, ja
toiseksi, koskei kukaan milloinkaan tiennyt kenen George-setään hän
näissä tilaisuuksissa viittasi tai mitä aavemaisia olentoja hän manasi
esiin tällä maininnallaan.

Sentähden Flora huomautti, vaikka tosin hiukan ylpeillen
testamenttilahjastaan, että mr F:n täti tänään oli varsin vilkas ja
että ehkä oli parasta nyt lähteä kotiin. Mutta mr F:n täti osoittautui
niin vilkkaaksi, että suhtautui tähän ehdotukseen odottamattoman
kiukkuisesti ja selitti, ettei hän tahtonut lähteä, ja lisäsi, käyttäen
loukkaavaa puhetapaa, että jos »hän» — liiankin selvästi tarkoittaen
Clennamia — tahtoi päästä hänestä, niin »antaa hänen heittää minut
ikkunasta pihalle», ja ilmaisi välttämättä tahtovansa nähdä hänen
suorittavan tämän toimituksen.

Tässä pulmassa tarttui mr Pancks, jolla näytti riittävän keinoja
jokaisen patriarkallisissa vesissä sattuvan tapauksen varalta,
hattuunsa, livahti konttorin ovesta ulos ja tuli hetken perästä sisään
taas teennäisen vilkkaana ja eloisana, ikäänkuin olisi oleskellut
useita viikkoja maalla. »Mitä nyt, mitä kummia näenkään, rouva!»
huudahti hän, pörröttäen tukkaansa ylenmäärin hämmästyneenä, »tekö
siinä olette? Kuinka voitte, rouva? Te olette kerrassaan viehättävä
tänään. Olen iloinen nähdessäni teidät. Suvaitkaa tarttua käsivarteeni,
rouva; me lähdemme pienelle kävelylle, te ja minä, jos suotte minulle
kunnian saattaa teitä.» Ja niin talutti hän erinomaisen kohteliaasti
ja hyvällä menestyksellä mr F:n tädin konttorin yksityisiä portaita
alas. Patriarkallinen mr Casby nousi seisomaan kasvoillaan sellainen
ilme kuin hän itse olisi suorittanut tämän kaiken ja seurasi lempeänä
perästä jättäen tyttärensä vuorostaan tekemään lähtöä; tämä huomautti
ujosti kuiskaten (josta hän suuresti nautti) entiselle sulhaselleen,
että he olivat tyhjentäneet elämän maljan pohjasakkoja myöten, ja
lisäsi salaperäisen viittauksen, että mr F:vainaja oli maljan pohjalla.

Kun Clennam taas jäi yksin, ahdistivat häntä hänen vanhat epäilyksensä
äidin ja Pikku Dorritin suhteen, ja hän hautoi mielessään entisiä
epäluulojaan ja mietteitään. Ne asustivat koko ajan hänen tajunnassaan
ja sekaantuivat tehtäviin, joita hän koneellisesti suoritteli; hänen
papereilleen ilmestyvä varjo sai hänet katsahtamaan ylös nähdäkseen,
mikä sen aiheutti. Sen aiheena oli mr Pancks. Hattu niskassa ikäänkuin
hänen teräslankamaiset hiuksensa olisivat jousina ponnahtaneet pystyyn
ja työntäneet sen päästä, pikimustat helmisilmät tiukan tarkkaavina,
oikean käden sormet suussa kynsien puremista odottamassa ja vasemman
käden sormet taskussa varalta vartoomassa vuoroaan loi mr Pancks
lasiseinän läpi varjonsa Clennamin kirjoille ja papereille.

Mr Pancks tiedusteli heilauttamalla kysyvästi päätänsä, saisiko hän
tulla vielä sisälle. Clennam vastasi nyökäyttämällä myöntävästi.
Mr Pancks tulla puhkui sisään, laski sivuittain pulpetin laitaan,
kiinnitti itsensä nojaamalla käsivartensa siihen ja aloitti keskustelun
yhdellä aivastuksella ja yhdellä päristyksellä.

»Mr F:n täti on toivottavasti rauhoittunut?» kysyi Clennam.

»Kaikki hyvin, sir», vastasi Pancks.

»Minä olen onnettomasti kyllä herättänyt ankaran vihan tämän rouvan
sydämessä», valitti Clennam. »Tiedättekö miksi?»

»Tietääkö hän miksi?»

»En luulisi.»

»En minäkään luulisi.»

Hän otti esille muistikirjansa, avasi ja sulki sen, pudotti sen
hattuunsa, joka oli hänen vieressään pulpetilla, ja kurkisti siihen sen
viruessa hatun pohjalla, koko ajan miettivä ilme kasvoillaan.

»Mr Clennam», aloitti hän, »tarvitsisin tietoja, sir».

»Tästä liikkeestäkö?» kysyi Clennam.

»Ei», vastasi Pancks.

»Mitä tietoja sitten, mr Pancks? Otaksun nimittäin, että tahdotte näitä
tietoja minulta.»

»Kyllä, sir, kyllä, teiltä minä tahdon niitä», sanoi Pancks, »jos
voin saada teidät antamaan niitä minulle. A, B, C, D, Da, De, Di, Do.
Sanakirjajärjestyksessä. Dorrit. Siitä nimestä juuri, sir.»

Mr Pancks piti taas tavallista meluansa ja hyökkäsi oikean käden
kynsien kimppuun. Arthur katsoi tutkivasti häneen, ja hän katsoi
takaisin.

»En ymmärrä teitä, mr Pancks.»

»Tästä nimestä juuri haluan tietoja.»

»Ja mitä haluatte tietää?»

»Mitä vain voitte ja tahdotte kertoa minulle.» Tämä hänen toiveittensa
laaja yhteenveto vaati ankaraa työtä ja puhkumista mr Pancksin koneelta.

»Tämä on merkillinen vierailu, mr Pancks. Minusta tuntuu perin oudolta,
että tulette minun luokseni tällaisella asialla.»

»Saattaa olla, että se on outoa kaikkityynni», vastasi Pancks. »Saattaa
olla, että se on tavallisuudesta poikkeavaa, mutta liikeasioita se
sittenkin on. Lyhyesti, se on liikeasia. Minä olen liikemies. Mitäs
asiaa minulla täällä maailmassa on, ellen hoida liikeasioita? Ei mitään
asiaa.»

Kuten kerran ennenkin, heräsi Clennamissa epäilys, ettei tämä kuiva,
tuikea mies aina ollut tosissaan, ja hän katseli tutkivasti hänen
kasvojaan. Ne olivat yhtä sänkiset ja likaiset kuin ennenkin, yhtä
kiihkeät ja innokkaat, eikä niissä näyttänyt piileksivän minkäänlaista
ilmettä, joka olisi vivahtanut salaiseen ivailuun, jota hän äsken oli
ollut kuulevinaan äänessä.

»No», sanoi Pancks, »asettaaksemme tämän asian oikealle tolalle,
ilmoitan, ettei se ole isäntäni asia».

»Tarkoitatteko mr Casbya puhuessanne isännästänne?»

Pancks nyökäytti päätänsä. »Isännästäni, niin. Ottakaamme esimerkki.
Sanokaamme, kuulen isäntäni luona mainittavan erästä nimeä — nuoren
henkilön, jota mr Clennam haluaa auttaa. Sanokaamme, että tuon
nimen ensiksi mainitsi isännälleni Plornish Yardista. Sanokaamme,
minä menen Plornishin luo ja pyydän liikemiehenä häneltä tietoja.
Sanokaamme, Plornish kieltäytyy, vaikka on velkaa kuuden viikon
vuokran isännälleni. Ja mrs Plornish kieltäytyy. Sanokaamme, molemmat
viittaavat mr Clennamiin. Sellainen esimerkki.»

»Entä sitten?»

»Entä sitten, sir», kertasi Pancks; »sanokaamme, minä menen mr
Clennamin luo. Sanokaamme, täällä olen nyt.»

Teräslankahiukset pystyssä ympäri päätä ja huohottaen raskaasti ja
lyhyeen astui toimelias Pancks askeleen taaksepäin (laivakielellä:
peräytyi puoli kierrosta) ikäänkuin oikein näyttääkseen likaista
runkoaan, höyrysi sitten eteenpäin taas ja suuntasi nopean katseensa
vuoroin hattuunsa, jossa hänen muistikirjansa oli, ja vuoroin Clennamin
kasvoihin.

»Mr Pancks, tunkeutumatta teidän salaisuuksienne alueelle, tahdon olla
niin avomielinen teitä kohtaan kuin vain voin. Sallikaa minun tehdä
pari kysymystä. Ensiksikin —»

»Hyvä!» sanoi Pancks nostaen pystyyn likaisen etusormensa haljenneine
kynsineen. »Minä tiedän: 'Mikä on teillä vaikuttimena?'»

»Aivan niin.»

»Vaikutin hyvä», vakuutti Pancks. »Asia ei koske isäntääni, sitä ei
nyt voi ilmoittaa, olisi naurettavaa ilmoittaa sitä nyt; mutta hyvä
se on. Halu palvella nuorta henkilöä, Dorrit nimistä», etusormi yhä
varoittavasti pystyssä. »Parasta myöntää, että vaikutin on hyvä.»

»Toiseksi ja viimeiseksi, mitä tahdotte tietää?»

Mr Pancks onki muistikirjan hatusta ennenkuin kysymys oli tehty ja
napitti sen huolellisesti povitaskuunsa; katsoen koko ajan suoraan
Clennamiin vastasi hän lyhyen vaitiolon ja sitä seuraavan pärskähdyksen
jälkeen: »Haluan täydentää tietojani joka lajia.»

Clennam ei voinut olla hymyilemättä, kun tuo pieni puhkuva höyrylaiva,
joka oli niin hyödyllinen isolle kömpelölle alukselle, Casbylle,
vahti ja vaani häntä aivan kuin etsien tilaisuutta hyökätäkseen ja
ryöstääkseen häneltä sen, mitä halusi, ennenkuin hän ehtisi vastustaa
hänen liikkeitään; tosin mr Pancksin innossa oli muutakin, joka herätti
hänessä kaikenlaisia ihmetteleviä mietiskelyjä. Hetken aprikoituaan
päätti hän antaa mr Pancksille tärkeimmät tiedot, jotka olivat hänen
vallassaan, hyvin tietäen, että ellei tämä saanut niitä häneltä,
keksisi hän varmasti keinoja hankkiakseen niitä muualta.

Sentähden hän, muistutettuaan mr Pancksille tämän vapaaehtoista
selitystä, että hänen isännällään ei ollut mitään osaa asiassa ja
että hänen omat aikeensa olivat hyvät (jotka selitykset pieni nokinen
herrasmies mitä kiihkeimmin uudisti), avomielisesti kertoi, että hän ei
tiennyt mitään Dorrit-suvusta eikä sen entisistä asuinpaikoista ja että
hänen tietonsa perheestä rajoittui siihen tosiasiaan, että se näytti
supistuneen viiteen henkeen, nimittäin kahteen veljekseen, joista
toinen oli naimaton ja toisella, leskellä, oli kolme lasta. Heidän
ikänsä hän ilmoitti mr Pancksille, mikäli saattoi arvata niitä, ja
lopuksi kuvasi hänelle Marshalsean isän aseman sekä ajan ja tapausten
kulun, jonka kautta hän oli saanut tämän arvon. Kaikkea tätä kuunteli
mr Pancks erittäin tarkkaavasti, puhisten ja pärskien sitä rajummin,
kuta mielenkiintoisemmaksi asia kävi, ja näytti siltä kuin kertomuksen
tuskallisimmat kohdat olisivat herättäneet hänessä miellyttävämpiä
tunteita, ja erikoista nautintoa tuotti hänelle kuvaus William Dorritin
pitkästä vankeusajasta.

»Lopuksi, mr Pancks», lausui Arthur, »tahdon sanoa vain sen, että
paitsi henkilökohtaisesta kunnioituksesta johtuvia on minulla muitakin
syitä puhua mahdollisimman vähän Dorrit-perheestä, varsinkin äitini
talossa (mr Pancks nyökäytti päätänsä) ja tietää mahdollisimman paljon
heistä. Niin harras liikemies kuin te — no, mikä nyt on?»

Sillä mr Pancks oli äkkiä suorittanut tavallisen nenäpuhalluksensa
harvinaisen rajusti.

»Ei mitään», vastasi hän.

»Niin harras liikemies kuin te ymmärtää täydellisesti, mitä
rehellinen sopimus merkitsee. Ja minä tahtoisin tehdä kanssanne
rehellisen sopimuksen, jonka mukaan te kerrotte minulle, mitä
tiedätte Dorrit-perheestä, sittenkun saatte jotakin tietää, samoin
kuin minä olen kertonut tietoni teille. Ehkäpä ette saa erikoisen
imartelevaa käsitystä minun liiketavoistani, kun en edeltäpäin jo
sanellut ehtojani», jatkoi Clennam, »mutta minä teen ne mieluummin
kunnia-asiaksi. Totta puhuen, mr Pancks, olen nähnyt kauppoja tehtävän
niin terävän ovelasti, että olen kyllästynyt siihen.»

Mr Pancks nauroi. »Tämä käy sopimuksesta», sanoi hän; »saatte nähdä,
että minä noudatan sitä».

Sitte seisoi hän hetkisen hiljaa katsellen Clennamiin ja pureksien
kaikkia kymmentä kynttään; nähtävästi hän kiinnitti muistiinsa, mitä
oli kuullut, ja tarkasti huolellisesti tietovarastonsa, ennen kuin
tilaisuus mahdollisen aukon täyttämiseen olisi ohi. »Hyvä on», sanoi
hän viimein, »ja nyt sanon teille hyvästi; tänään on vuokrankantopäivä
Yardissa. Mutta kuulkaapas, siellä on kepin varassa ontuva
ulkomaalainen.»

»Ahaa! Te näytte kuitenkin joskus hyväksyvän takauksen?» sanoi Clennam.

»Jos vain takaaja kykenee maksamaan, sir», vastasi Pancks. »Ota kaikki
mitä saat irti äläkä anna mitään, jota sinun ei ole pakko antaa. Ne
ovat liiketapoja. Ontuva ulkomaalainen haluaa ullakkohuoneen Yardissa.
Kykeneekö hän maksamaan siitä?»

»Minä vastaan maksusta», sanoi Clennam.

»Se riittää», sanoi Pancks merkiten asian kirjaansa. »Mutta minun
täytyy saada vuokrani Bleeding Heart Yardissa. Minun täytyy saada
ne. Maksakaa, muuten omaisuus tänne. Se on Yardin tunnussana. Ontuva
keppiniekka ulkomaalainen väitti teidän lähettäneen hänet, mutta hän
olisi yhtä hyvin voinut väittää, että Suur-Mogul oli lähettänyt hänet.
Hän lienee ollut sairaalassa?»

»Niin on. Hänelle sattui tapaturma. Hän on juuri päässyt sairaalasta.»

»Sairaalassaolo on pahasti köyhdyttävää, olen kuullut sanottavan?» Ja
taas hän aikaansai nenällään tuon merkillisen äänen.

»Niin olen minäkin kuullut», myönsi Clennam kuivasti.

Mr Pancks, joka nyt oli valmis lähtöön, lisäsi hetkessä höyryä ja
ilman sen enempiä merkkejä ja menoja laskea tohisi jo portaita alas ja
Bleeding Heart Yardin väyliä, ennen kuin saattoi arvata hänen lähteneen
konttoristakaan.

Lopun päivää oli Bleeding Heart Yard aivan kuohuksissa julman Pancksin
risteillessä sen vesillä; hän nuhteli asukkaita maksamattomista
veloista, vaati vuokria, uhkaili häädöillä ja ulosotoilla, ajoi
leväperäiset upoksiin, nostattaen edelleen kauhun hyökyaallon,
joka vielä kuohui hänen vanavedessäänkin. Vaaniskellen kiertelivät
ihmisparvet, kohtalokkaan vetovoiman vallassa, niiden talojen nurkkia,
joissa hän kulloinkin oli, kuunnellen katkelmia hänen keskusteluistaan
talon asukasten kanssa; ja kun huhuttiin hänen tulevan portaita alas,
eivät he päässeet niin nopeasti hajoamaan, ettei hän sitä ennen ehtinyt
ilmestyä heidän keskelleen, vaatia heiltä vuokria ja naulita heitä
siihen paikkaan. Lopun päivää kaikui Yardissa vain Pancksin: »Paljonko
olette velkaa?» ja »Mikä on tarkoitus?» Mr Pancks ei tahtonut kuunnella
puolustuksia, ei valituksia, ei kuulla puhuttavan korjauksista eikä
mistään muusta kuin että rahat ehdottomasti lyötiin pöytään. Hikoillen
ja puhkuen ja puikkelehtien mitä oudoimpia väyliä ja käyden yhä
likaisemmaksi ja kuumemmaksi hetki hetkeltä vitsoi hän Yardin vedet
kiehuvaan kuohumistilaan. Ne eivät olleet vielä tyyntyneet runsaasti
kahden tunnin kuluttua siitä, jolloin hänen oli nähty taivaanrannalla
portaiden yläpäässä höyryävän matkaansa.

Bleeding Heart Yardin tavallisina kokoontumisaikoina oli tänä iltana
koolla useampia pieniä ryhmiä, joiden keskuudessa yleisesti sovittiin
siitä, että mr Pancks oli kova mies, jonka kanssa ei ollut hyvä
asioida, ja että oli suuri vahinko, totisesti niin oli, että mr Casbyn
kaltainen herrasmies oli antanut vuokrankannon hänen tehtäväkseen
eikä milloinkaan joutunut näkemään häntä oikeassa valossa. Sillä
(niin arvelivat Bleeding Heart Yardin asujamet) jos herrasmies,
jolla oli sellainen pää sellaiset hiukset ja sellaiset silmät,
ottaisi vuokrankannon omiin käsiinsä, hyvä rouva, niin ei tulisi
kysymykseenkään tällainen kiusaaminen ja näännyttäminen, ja kaikki
asiat olisivat, toisin päin.

Samana iltana, tuntina ja minuuttina patriarkka, joka rauhallisesti oli
liukunut Yardin läpi aamupäivällä ennen kuin levottomuus oli alkanut,
ilmeisesti tarkoittaen vahvistaa äsken mainittua luottamusta kiiltävään
päälakeensa ja silkkikiharoihinsa — samana tuntina ja minuuttina
tämä ensi luokan petkuttaja, tämä tuhattykkinen sotalaiva raskaasti
paiskautui lopen uupuneen hinaajahöyrynsä pienelle telakalle kotona ja
sanoi peukaloitaan pyöritellen:

»Huono päivätyö, Pancks, kerrassaan huono päivätyö! Minusta näyttää,
sir, ja katson velvollisuudeksi itseäni kohtaan huomauttaa siitä
pontevasti, että teidän olisi pitänyt saada kokoon paljon enemmän
rahaa, paljon enemmän rahaa.»




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Ennustuksia


Samana iltana tuli mr Plornish tapaamaan Pikku Dorritia, haluten
puhutella häntä kahdenkesken, minkä toivomuksensa hän ilmaisi rykimällä
niin huomiotaherättävästi kuin olisi ollut tarkoituksena osoittaa,
että hänen isänsä, kun oli kysymys tyttären ompelijatartoimesta, oli
kuvaava esimerkki sen selviön totuudesta, että umpisokeampia ihmisiä ei
ole olemassa kuin ne, jotka eivät tahdo nähdä, minkä jälkeen molemmat
hävisivät oven taakse yleiseen porraskäytävään.

»Meillä kävi tänään muuan rouvasihminen, miss Dorrit», mutisi Plornish,
»ja hänen mukanaan toinen, joka on kuin vanha noita, vaikken ikinä
ennen olisi sellaista nähnyt. Voi hirmu, kuinka pahasti hän katsoi
ihmiseen!»

Lauhkealuontoinen Plornish ei aluksi voinut irroittaa ajatuksiaan
mr F:n tädistä. »Sillä», puolustautui hän, »hän oli hapan kuin
etikkapullo».

Viimein, ponnistaen lujasti, irtautui hän tästä ajatuksesta sen verran,
että huomautti:

»Mutta hän ei nyt tällä hetkellä ole täällä eikä siellä. Toinen oli
mr Casbyn tytär; ja jos mr Casby tulee hyvin toimeen ihmisten kanssa,
paremmin kuin kukaan, ei se suinkaan ole Pancksin ansio. Sillä hän,
Pancks, hän ei tule toimeen, ei totisesti, ei tule!»

Tapansa mukaan puhui mr Plornish hiukan epäselvästi, mutta
tunnollisesti ja pontevasti.

»Ja mr Casbyn tytär tuli meille sanomaan», jatkoi hän, »että jos
miss Dorrit tulisi tämän kortin mukaan — siinä mainitaan mr Casbyn
osoite, ja Pancksilla on konttori myöskin, toisella puolen, jossa
hän työskentelee, mahdotonta uskoa — niin hän tahtoisi mielellään
antaa miss Dorritille työtä. Hän mainitsi erikoisesti olevansa mr
Clennamin vanha ja hyvä ystävä ja toivoi voivansa olla hyödyllisenä
ystävänä hänen ystävällensä. Näin hän sanoi. Koska hän tahtoi tietää,
voisiko miss Dorrit tulla huomisaamuna, lupasin käydä luonanne, miss,
kysymässä, ja pistäytyä tänä iltana hänen luonansa ilmoittamassa, että
tulette, tai jos olette kiinni huomenna, milloin voitte tulla.»

»Minä voin kyllä mennä huomenna, kiitos», vastasi Pikku Dorrit. »Teitte
hyvin ystävällisesti, mutta sellainenhan olette aina.»

Kieltäen vaatimattomasti ansionsa avasi mr Plornish huoneen oven
päästääksensä Pikku Dorritin takaisin sisälle ja seurasi hänen
perässään tekeytyen niin silmäänpistävän viattomaksi äskeiseen
oventakaiseen kohtaukseen, että isä olisi huomannut sen, vaikkei olisi
ollut erikoisen epäluuloinenkaan. Mutta hän pysyi vain kohteliaan
tietämättömänä eikä ollut varuillansa. Lyhyen keskustelun jälkeen,
jolloin ilmenivät vuoroin Plornishin kunnioituksen tunne entisenä
vankilan jäsenenä ja tietoisuus hänen nykyisestä etuoikeudestaan
ulkopuolisena ystävänä, vaatimattomana tosin, sillä hän oli vain
halpa rappari, sanoi hän hyvästi ja lähti; sitten hän teki kierroksen
vankilassa ja katseli hetkisen keilapeliä, sekavin tuntein, entisenä
vankilan jäsenenä, jolla oli omat erikoiset syynsä uskoa kohtalon vielä
johtavan hänet sinne takaisin.

Aikaisin seuraavana aamuna Pikku Dorrit, juhlallisesti uskottuaan
taloudenhoidon Maggylle, lähti matkalleen patriarkallista telttaa
kohden. Hän kulki Iron Bridgen yli, vaikka se maksoi hänelle pennyn, ja
käveli tämän taipaleen hitaammin kuin muut välit. Kello viittä vailla
kahdeksan tarttui hänen kätensä patriarkalliseen kolkuttimeen, joka oli
niin korkealla, että hän juuri ylettyi siihen.

Hän antoi mrs Finchingin kortin oven avanneelle nuorelle naiselle,
ja tämä ilmoitti hänelle, että miss Flora — Flora oli nimittäin
palattuaan isällisen katon alle ottanut takaisin puhuttelunimen, joka
hänellä oli ollut ennen asuessaan kotonaan — ei vielä ollut ilmestynyt
makuuhuoneestaan, mutta miss Dorritia pyydettiin astumaan hänen
seurusteluhuoneeseensa. Hän nousi miss Floran seurusteluhuoneeseen,
kuten oli pyydetty; täällä näki hän hauskan, kahdelle katetun
aamiaispöydän sekä lisäksi kolmatta varten varustetun tarjottimen.
Nuori nainen, joka hävisi hetkeksi, palasi taas pyytämään miss Dorritia
istumaan tulen ääreen, riisumaan hattunsa ja olemaan kuin kotonaan
ainakin. Mutta Pikku Dorrit oli ujo eikä tottunut olemaan kuin kotonaan
tällaisissa tapauksissa, sentähden hän istui yhä ovenpielessä hattu
päässä, kun Flora tulla tuuskahti sisään puoli tuntia myöhemmin.

Flora oli kovin pahoillaan siitä, että oli odotuttanut itseään, ja
herrainen aika miksi hän istui siinä kylmässä kun hän oi luullut
tapaavansa hänet tulen ääressä lukemassa lehteä ja ei se huolimaton
tyttö ollut luonutkaan hänen tervehdystään hän tahtoi taivaan tähden
riisua hänen hattunsa! Ja riisuttuaan sen mitä ystävällisimmällä
tavalla, hämmästyi hän suuresti kasvoja, jotka ilmestyivät sen alta,
ja sanoi: »Kas, sellainen pieni kiltti olento, rakkaani!» ja otti
lempeimmän naisellisesti nuo kasvot käsiensä väliin.

Sanat lausuttiin ja hyväily suoritettiin silmänräpäyksessä. Pikku
Dorrit ennätti tuskin huomata niiden ystävällisyyttä, kun Flora jo
syöksyi aamiaispöydän luokse touhuissaan ja sukelsi korviaan, myöten
puheliaisuutensa ylenpalttisuuteen.

»Olen todellakin pahoillani, että tulin juuri tänä aamuna nukkuneeksi
pitkään aioin ja toivoin voivani olla valmiina ottamassa vastaan teitä
kun tulitte ja sanomassa että jokainen joka vähänkään kiinnittää
Arthur Clennamin mieltä kiinnittää minunkin mieltäni ja toivottamassa
teidät sydämellisimmin tervetulleeksi ja että olin iloinen mutta sen
sijaan he eivät herättäneet minua vaan makasin siellä kuorsaten jos
totta puhutaan ja jos ette halua kylmää lintua tai lämmintä keitettyä
sianlihaa joita muutamat välttävät vaikkeivät ole juutalaisia se
saattaa olla heille omantunnonasia jota on kunnioitettava vaikka minun
täytyy sanoa että soisin heidän olevan yhtä tunnollisia myydessään
meille väärennettyä tavaraa oikeana joka ei ole hintansa arvoista olen
oikein vihoissani siitä», sanoi Flora.

Pikku Dorrit kiitti ja vastasi arasti, että leipää ja voita ja teetä
hän tavallisesti —

»Joutavia rakas lapsi en tahdo kuulla puhuttavan sellaisesta», vastasi
Flora käännellen teekeittiötä mitä huolettomimmin ja räpytellen
silmiään saadessaan niihin kuumaa vettä, jota räiskähti teekannusta
hänen kurkistaessaan siihen liian läheltä. »Tehän olette tullut tänne
ystävänä ja seurakumppanina jos sallitte minun pitää teitä sellaisena
ja minä häpeäisin itseäni jos olisi toisin kun Arthur Clennam puhui
teistä sillä tavalla — te olette väsynyt, rakkaani.»

»En ole, ma'am.»

»Te kalpenette niin olette kävellyt liian pitkälti ennen aamiaista
luulen että asutte kovin kaukana teidän olisi pitänyt ajaa tänne»,
sanoi Flora, »rakas lapsi mitä voisin antaa teille?»

»Voin todellakin aivan hyvin, ma'am. Kiitän teitä tuhannesti; mutta
minä voin aivan hyvin.»

»Juokaa sitten teenne yhtä kyytiä, olkaa hyvä», pyysi Flora »ja
syökää tämä linnunsiipi ja sianlihaviipale, älkää huoliko minusta
älkääkä odottako minua sillä vien aina itse tämän tarjottimen mr F:n
tädille joka syö aamiaista vuoteessaan ja hän on miellyttävä vanha
nainen ja hyvin älykäs, tuolla oven luona on mr F:n muotokuva se on
kyllä hänen näköisensä vaikka hiukan liiaksi otsaa ja mitä tulee
pilariin ja marmorilattiaan ja kaiteisiin ja suihkukaivoon niin en
milloinkaan nähnyt häntä sellaisessa tai senkaltaisessa ympäristössä
koko viinikaupan aikana, erinomainen mies muuten muttei ensinkään
sentyylinen.»

Pikku Dorrit katseli taulua, puutteellisesti käsittäen tähän
taideteokseen liittyviä selityksiä ja tiedonantoja.

»Mr F. oli niin kiintynyt minuun ettei sallinut minun milloinkaan olla
näkyvistä poissa», kertoi Flora, »vaikka tietysti en voi sanoa kuinka
kauan sitä olisi kestänyt ellei hän olisi kuollut minun vielä ollessani
uusi luuta, kunnioitettava mies muttei runollinen, miehekästä proosaa
ei runollisuutta».

Pikku Dorrit katsoi taas muotokuvaa. Taiteilija oli antanut sille pään,
joka henkisesti katsoen olisi ollut melkoinen Shakespearellekin.

»Runollisuutta, niin», jatkoi Flora touhukkaasti valmistellen mr F:n
tädin paahtoleipää, »kuten peittelemättä sanoin mr F:lle kun hän kosi
minua ja te ihmettelette varmaan kuullessanne että hän kosi seitsemän
kertaa kerran vuokravaunuissa kerran venheessä kerran kirkonpenkissä
kerran aasin selässä Tunbridge Wellsissä ja muut kerrat polvillaan
minun edessäni, runoelma häipyi nuoruuden päivien ja Arthur Clennamin
mukana meidän vanhempamme riistivät meidät erilleen. me muutuimme
marmoriksi ja kuiva todellisuus otti valtaistuimen haltuunsa, mr F.
puhui hyvin puolestaan hän tiesi koko asian pitipä tätä asiain tilaa
parempanakin lupaus tuli annetuksi häät pidettiin ja sellaista on elämä
rakkaani ja kuitenkaan emme taitu vaan taivumme, olkaa hyvä ja syökää
hyvä aamiainen sillä välin kun minä vien tämän tarjottimen sisään».

Hän hävisi jättäen Pikku Dorritin miettimään hänen hajanaisten
puheittensa merkitystä. Hän palasi taas pian ja alkoi viimein syödä,
hänkin, jutellen koko ajan.

»Katsokaas, ystäväni», selitti hän mitatessaan pari lusikallista
jotakin ruskeata, viinalle lemuavaa liuosta teehensä, »minun
täytyy tarkkaan noudattaa lääkärini määräyksiä vaikka haju onkin
epämiellyttävä sillä minä olen heikko raukka enkä ole milloinkaan
tointunut siitä järkytyksestä jonka sain nuoruudessani itkiessäni
ylenmäärin tässä viereisessä huoneessa kun minut erotettiin Arthurista,
oletteko tuntenut hänet kauankin?»

Kohta kun Pikku Dorrit käsitti, että hänelle oli tehty tämä kysymys —
sillä siihen tarvittiin aikaa, hänen uuden suojelijattarensa laukkaava
juttelu kun jätti hänet kauaksi jäljelle — vastasi hän tunteneensa mr
Clennamin tämän kotiintulosta saakka.

»Tietysti ette olisi voinut tuntea häntä aikaisemmin, ellette olisi
ollut Kiinassa tai kirjevaihdossa hänen kanssaan kumpikin yhtä
vähän luultavaa», selitteli Flora, »sillä matkustaneet ihmiset
ovat tavallisesti mahonginvärisiä ja ette ole sitä ensinkään ja
mistä olisitte kirjoittanut en tiedä muusta kuin teestä, vai hänen
äitinsä luona te siis ensin opitte tuntemaan hänet, erittäin älykäs
ja lujatahtoinen mutta peloittavan ankara — hän olisi sopinut
rautanaamio-miehen äidiksi.»

»Mrs Clennam on ollut hyvä minulle», sanoi Pikku Dorrit.

»Todellako? Olen tietysti iloinen siitä sillä onhan minun hauska saada
parempi käsitys hänestä kuin ennen koska hän on Arthurin äiti vaikka
mitä hän ajattelee minusta kun oikein soitan suutani kuten tiedän
tekeväni ja hän istuu mulkoillen minuun kuin kohtalotar pyörätuolissa ‒
kauhea vertaus kyllä — rampa muttei se ole hänen syynsä — sitä en tiedä
enkä voi kuvitella mielessäni.»

»Onko minulle täällä jotakin työtä, ma'am?» kysyi Pikku Dorrit arasti,
katsellen ympärilleen; »voinko saada sen?»

»Te pieni ahkera keijukainen», vastasi Flora ottaen toisen kupillisen
teetä, johon niinikään sekoitti annoksen lääkärin määräämää ainetta,
»ei ole minkäänlaista kiirettä ja on parempi että aluksi juttelemme
tuttavallisesti yhteisestä ystävästämme — liian kylmä sana ainakin
minulle en tarkoita sitä mutta hyvin sopiva nimitys yhteinen ystävämme
— kuin että pelkkien muodollisuuksien kautta tulemme ette te vaan
minä spartalaisen pojan kaltaiseksi jota kettu puri, toivon suovanne
anteeksi, että mainitsin hänet sillä kaikista ikävistä pojista jotka
heittäytyvät kaikenlaiseen seuraan on tämä poika ikävin».

Pikku Dorrit istui, kovin kalpeana, taas kuuntelemaan. »Enkö voisi
sillä välin tehdä työtä?» kysyi hän. »Voin ommella ja kuunnella samalla
kertaa. Olisi parempi, jos voisin saada tehdä niin.»

Hän oli niin todella levoton työttömänä, että Flora vastasi: »No niin,
ystäväni, kuinka vain tahdotte», ja toi hänelle korillisen valkoisia
nenäliinoja. Pikku Dorrit asetti tyytyväisenä sen viereensä, otti
esille pienen ompelurasiansa, pujotti langan neulansilmään ja alkoi
päärmätä.

»Kuinka näppärät sormet teillä on!» ihmetteli Flora, »mutta voitteko
aivan hyvin?»

»Kyllä, aivan hyvin!»

Flora nosti jalkansa uunin ristikolle ja valmistui erittäin
romanttiseen paljastukseen. Hän alkoi täydellä höyryllä, heilautteli
päätänsä, huokaili huomiota herättävällä tavalla, käytteli ahkerasti
silmäkulmiaan ja vilkaisi toisinaan, ei usein, työn yli kumartuneisiin
hiljaisiin kasvoihin..

»Teidän tulee tietää, ystäväni», sanoi hän, »vaikken epäille teidän
tietävänkin sitä jo ei vain siksi että olen viitannut siihen
ylimalkaisesti vaan koska tiedän, että se hehkuvin merkein — vai
miten ne sanat olivatkaan on leimattuna minun otsaani että ennenkuin
tutustuin mr F:vainajaan olin kihloissa Arthur Clennamin kanssa — mr
Clennam julkisuudessa jolloin varovaisuus on tarpeen täällä Arthur
— me olimme kaikki kaikessa toisillemme silloin oli elämän aamu oli
onnea oli intohimoa oli kaikkea tätä korkeimmassa määrässä, silloin
meidät riistettiin erilleen ja muutuimme kiveksi jollaisena Arthur meni
Kiinaan ja minusta tuli mr F:vainajan marmorimorsian».

Flora lausui nämä sanat syvällä äänellä ja nautti sanomattomasti.

»En yritä», jatkoi hän, »kuvata senaamuisia mielenliikutuksia
kun kaikki oli vain marmoria sisällisesti ja mr F:n täti seurasi
lasivaunuissa jotka tietysti olivat kurjassa kunnossa eihän ne muuten
olisi voineet rikkoontua parin kadunvälin päässä kotoa ja mr F:n täti
tuotiin samoin kuin marraskuun viidentenäkin kotiin ruokopohjaisessa
tuolissa riittää kun mainitsen että kolkko aamiainen syötiin alakerran,
ruokasalissa ja että isä söi liiaksi lohisäilykettä ja sairasti
viikkomäärin ja että mr F. ja minä läksimme mannermaa-matkalle
Calaisiin jossa ihmiset satamassa tunkeilivat niin että erottivat
meidät vaikkei iäksi ollut vielä aika.»

Marmorimorsian, joka tuskin pysähtyi hengähtämään, jatkoi edelleen
tyytyväisenä ja haaveellisen haihattelevaan tapaan, jollaista joskus
sattuu lihalle ja verelle.

»Tahdon vetää verhon tämän unelmaelämän peitoksi, mr F. oli hyvällä
tuulella hänellä oli hyvä ruokahalu hän piti hyvästä ruuasta ja
heikosta mutta hyvänmakuisesta viinistä, me palasimme kotiin ja
asetuimme asumaan numero kolmeenkymmeneen aivan lähelle Little Gosling
Streetiä Lontoon telakoiden tienoolle, ennenkuin vielä olimme päässeet
oikein selville siitä että sisäkkö möi höyheniä ohuesta patjastaan oli
leini alkanut levitä ylöspäin ja liiti mr F:n kanssa toiseen maailmaan.»

Hänen leskensä katsahti seinällä riippuvaan muotokuvaan, pudisti
päätänsä ja pyyhki silmiään.

»Minä kunnioitan mr F:n muistoa hän oli kelpo mies ja erittäin
myöntyväinen ja hyvä aviomies, minun tarvitsi vain mainita parsaa
niin ilmestyi sitä kohta pöytään tai vihjata haluavani jotakin hyvää
juotavaa niin sitä oli jo kuin taian tuomana pieni pullollinen edessäni
se ei ollut hurmaavaa mutta rattoisaa, sitte palasin isän katon alle ja
elin yksin mutta onnellisena muutamia vuosia kunnes isä eräänä päivänä
tulla hissutteli sisään ja sanoi Arthur Clennamin odottavan minua
alhaalla, minä menin alas ja tapasin hänet älkää kysykö millaisena
tapasin hänet paitsi että hän vielä oli naimaton ja muuttumaton.»

Hämärä salaperäisyys, johon Flora nyt verhoutui, olisi pysähdyttänyt
mitkä muut sormet tahansa, muttei niitä näppäriä sormia, jotka
työskentelivät hänen läheisyydessään. Ne ompelivat edelleen,
herkeämättä, ja ahkera pää kumartui työn yli tarkatakseen pisteitä.

»Älkää kysykö minulta», kielsi Flora, »rakastanko häntä vielä tai
rakastaako hän minua tai mikä lopuksi tulee tai milloin, meitä
ympäröivät tarkkaavat silmät ja voi käydä niin että olemme määrätyt
riutumaan erillä toisistamme ettemme milloinkaan enää voi yhtyä
uudelleen ei sanaakaan ei henkäystä ei silmäystä joka voisi ilmaista
meidät kaiken täytyy pysyä salassa niinkuin haudassa, älkää sentähden
ihmetelkö jos minä suhtaudun verrattain kylmästi Arthuriin tai jos
Arthur suhtautuu verrattain kylmästi minuun meillä on kohtalokkaat
syymme riittää jos me ymmärrämme ne vaiti!»

Tämän kaiken Flora sanoi niin kiivaan kiihkeästi kuin olisi todella
uskonut sen. Ei epäilystä, ettei hän, kiihoitettuaan itsensä oikeaan
merenneito-hurmioon, todella uskonutkin mitä sanoi.

»Vaiti!» toisti hän, »olen nyt kertonut teille kaikki meidän kesken
vallitsee luottamus vaiti, Arthurin tähden tahdon aina olla ystävänne
iäkäs tyttöni ja Arthurin nimessä voitte aina luottaa minuun».

Näppärät sormet laskivat työn syrjään ja pieni olento nousi suutelemaan
hänen kättään. »Te olette aivan kylmä», huomautti Flora, muuttuen taas
olennoltaan luonnollisen hyväntahtoiseksi, joka muutos oli hänelle
suureksi eduksi. »Älkää enää ommelko tänään, ette varmaankaan voi
hyvin, luulen, ettette ole erikoisen voimakas.»

»Se johtuu siitä vain, että tunnen itseni yllätetyksi teidän hyvyytenne
tähden ja mr Clennamin hyvyyden tähden, kun hän uskoo minut teidän
huostaanne, jota hän on niin kauan rakastanut.»

»Niin, ystäväni», sanoi Flora, jolla oli selvä taipumus olla
rehellinen, kun hän vain malttoi ajatella. »Parasta on, että jätämme
tämän asian nyt, sillä en voi kuitenkaan mennä sanomaan, mutta mitäpä
siitä, ruvetkaa hiukan pitkäksenne!»

»Minulla on aina riittänyt voimia sen suorittamiseen, mitä minulla on
ollut tehtävänä, ja minä voin kohta aivan hyvin», vakuutti Pikku Dorrit
heikosti hymyillen. »Te olette kuormittanut minut kiitollisuudella,
siinä kaikki. Jos istun hetkeksi ikkunan ääreen, niin toinnun
entiselleni.»

Flora avasi ikkunan, asetti hänet tuoliin sen ääreen ja vetäytyi
varovasti entiselle paikalleen. Oli tuulinen päivä, ja raikkaat
puhallukset kirkastivat Pikku Dorritin kasvot. Vähän ajan kuluttua
palasi hän työkorin luo, ja hänen näppärät sormensa olivat taas yhtä
näppärät kuin konsanaan ennen.

Tyynesti jatkaen työtänsä hän kysyi Floralta, oliko mr Clennam kertonut
mitään hänen asuinpaikastaan. Floran vastattua kieltävästi sanoi
Pikku Dorrit hyvin ymmärtävänsä, miksi mr Clennam oli ollut näin
hienotunteinen, mutta olevansa varma siitä, että hän pahoittamatta mr
Clennamin mieltä sai uskoa salaisuutensa Floralle, joten hän Floran
luvalla tekisi niin. Saatuaan rohkaisevan vastauksen sisällytti hän
oman elämänsä tarinan muutamaan niukkaan sanaan ja piti hehkuvan
ylistyspuheen isästään; ja Flora kuunteli sitä luonnollisen hellänä,
joka täysin ymmärsi asian, eikä hänessä silloin ollut mitään hajanaista
eikä epäjohdonmukaista.

Kun tuli päivällisaika, veti Flora uuden suojattinsa käden omalleen,
talutti hänet portaita alas ja esitti hänet patriarkalle ja Pancksille,
jotka ruokahuoneessa jo odottivat aterian alkamista. (Mr F:n täti oli
sillä haavaa vuoteessa, jossa hän söi päivällistään.) Molemmat herrat
ottivat hänet vastaan kumpikin luonteensa mukaan: patriarkka näytti
tekevän hänelle arvaamattoman palveluksen sanoessaan, että hän iloitsi
nähdessään hänet, iloitsi nähdessään hänet, ja mr Pancks puhalsi
ilmoille mielitohahduksensa tervehdykseksi.

Tässä uudessa ympäristössä hän olisi joka tapauksessa ollut kylläkin
ujo, varsinkin Floran kehoittaessa häntä juomaan lasillisen viiniä
ja syömään parasta mitä oli tarjolla; mutta mr Pancksin tähden kävi
painostus vieläkin suuremmaksi. Tämän herrasmiehen käytös herätti
hänessä ensin sen otaksuman, että hän mahdollisesti oli kuvien
piirtäjä, sillä niin kiinteästi hän katseli tulokasta ja niin usein hän
vilkaisi vierassään olevaan pieneen muistikirjaan. Huomatessaan, ettei
hän kuitenkaan piirtänyt siihen mitään luonnoksia, puhuen pelkistä
liikeasioista, alkoi hän epäillä, että mies edusti jotakin hänen isänsä
velkojaa, jonka saamatta jäänyt laina oli merkittynä taskukirjaan.
Tältä kannalta katsoen ilmaisivat mr Pancksin puhkumiset loukkausta ja
kärsimättömyyttä, ja jokaisesta äänekkäämmästä pärskähdyksestä tuli
maksukehotus.

Mutta mr Pancksin outo ja ristiriitainen käytös osoitti, että Pikku
Dorrit tässäkin käsityksessään oli harhateillä. Hän oli puoli tuntia
takaperin noussut pöydästä ja istui yksin työnsä ääressä. Flora
oli »heittäytynyt pitkäkseen» viereisessä huoneessa, ja samoihin
aikoihin kuin hän vetäytyi sinne, oli taloon levinnyt jonkinlaisten
juotavien aineiden haju. Patriarkka nukkui ruokailuhuoneessa sikeästi,
ihmisystävällinen suu ammollaan ja keltainen nenäliina kasvojen
peittona. Tänä rauhallisena hetkenä ilmestyi mr Pancks hänen eteensä,
ystävällisesti nyökäten.

»Hieman ikävä, vai mitä, miss Dorrit?» kysyi hän matalalla äänellä.

»Ei, kiitos kysymästä, sir», vastasi Pikku Dorrit.

»Ahkera, huomaan», huomautti mr Pancks, hiipien vähitellen peremmälle.
»Mitä nämä ovat, miss Dorrit?»

»Nenäliinoja.»

»Niinkö, todellako?» ihmetteli Pancks. »Sitä en olisi arvannut.»
Vilkaisemattakaan niihin katseli hän vain Pikku Dorritia. »Kenties
ihmettelette, kuka minä olen. Sanonko? Olen ennustaja.»

Nyt alkoi Pikku Dorrit luulla häntä mielipuoleksi.

»Kuulun ruumiineni, sieluineni isännälleni», ilmoitti Pancks;
»näittehän isäntäni syövän päivällistään alhaalla. Mutta harjoitan
ennustustakin toisinaan, yksityisesti, miss Dorrit, aivan yksityisesti.»

Pikku Dorrit katseli häntä epäröiden ja hiukan levottomana. »Pyytäisin
teitä näyttämään minulle kämmenenne», sanoi Pancks. »Tahtoisin katsella
sitä. Mutta älkää antako minun häiritä.»

Hän häiritsi kuitenkin siinä määrin, ettei häntä ensinkään olisi
kaivattu siellä, mutta Pikku Dorrit laski työn helmaansa ja ojensi
hänelle vasemman kätensä, sormustin sormessa.

»Vuosikausien raadantaa, vai kuinka?» päätteli Pancks, hiljaa,
koskettaen kättä kömpelöllä etusormellaan. »Mutta mitäs muuta täältä
löytyy? Ei mitään. Halloo!» Hän katseli viivoja. »Mikä ristikko tuossa
on? Se merkitsee velkavankilaa! Entä tämä tässä, harmaa takki yllä,
musta lakki päässä? Se on isä! Ja tuo klarinetti? Se tarkoittaa setää!
Ja tuossa on tanssikengät? Sisar! Kukas tuossa maleksii laiskana? Veli
se on! Ja tämä ajattelee ja huolehtii kaikkien puolesta? Se olette te,
miss Dorrit!»

Tämä katsoi häntä silmiin ihmetellen ja arveli, että vaikka ne olivat
terävät, näytti hän nyt kuitenkin iloisemmalta ja lempeämmältä mieheltä
kuin päivällispöydässä. Mutta Pancks tarkasteli taas kättä, joten
tilaisuus tämän vaikutelman vahvistamiseen tai korjaamiseen oli mennyt.

»No hiisi vie», jupisi Pancks seuraten erästä viivaa kömpelöllä
sormellaan, »enkös minä ole tuossa kulmassa? Mitä minulla siellä on
tekemistä? Entä mitäs minun takanani on?»

Hän kuljetti hitaasti sormeaan ranteeseen ja sen ympäri katsellen muka
käden selkäpuolelta mitä hänen takanaan oli.

»Eihän se vain liene mitään ikävää?» kysyi Pikku Dorrit hymyillen.

»Hiisi olkoon!» sanoi Pancks. »Mitä luulette sen merkitsevän?»

»Minunhan pitäisi kysyä sitä teiltä. Enhän minä ole ennustaja.»

»Totta», myönsi Pancks. »Mitä se merkitsee? Saatte elää nähdäksenne
sen, miss Dorrit.»

Päästäen vähitellen irti hänen kätensä Pancks työnsi kaikki sormensa
teräslankatukkaansa, niin että se törrötti pystyssä pahintaennustavana,
ja toisti hitaasti: »Muistakaa mitä sanon, miss Dorrit. Saatte elää
nähdäksenne sen.»

Pikku Dorrit ei voinut olla näyttämättä kummastustaan, ellei muusta,
niin siitä, että toinen tiesi hänestä näin paljon.

»Ah! katsokaas nyt!» huudahti Pancks osoittaen häntä. »Ei noin, miss
Dorrit, ei mitenkään.»

Yhä enemmän ihmeissään ja hiukan pelokkaanakin katsoi Pikku Dorrit
häneen saadakseen selityksen viime sanoihin.

»Ei näin», sanoi Pancks jäljitellen hyvin totisena hämmästynyttä
katsetta ja käytöstä, mikä hänen sitä tarkoittamattaan teki perin
hullunkurisen vaikutuksen. »Älkää tehkö näin. Älkää nähkö minua, ei
missään eikä milloinkaan. Minä en ole kukaan. Älkää välittäkö minusta.
Älkää mainitko nimeäni. Älkää kiinnittäkö minuun mitään huomiota.
Suostutteko siihen, miss Dorrit?»

»En todellakaan tiedä mitä sanoa», vastasi Pikku Dorrit ällistyneenä.
»Minkätähden?»

»Sentähden, että minä olen ennustaja. Pancks, mustalainen. En ole vielä
kertonut teille niin paljon kohtalostanne miss Dorrit, että tietäisitte
mitä minun takanani on tässä pienessä kädessä. Olen sanonut, että
saatte elää nähdäksenne. Se on siis sovittu, miss Dorrit?»

»Sovittu, että — minä —»

»Että te ette kiinnitä minuun mitään huomiota tästälähin, ellen minä
ensin lähesty teitä. Ette huomaa minua, kun tulen tai lähden. Se
on hyvin helppoa. Minä en ole vaivainen, en ole kaunis, en hauska
seuramies, olen vain isäntäni työväline. Teidän ei tarvitse ajatella
muuta kuin: 'Ah, Pancks, mustalainen ja ennustaja — hän ilmoittaa loput
kohtalostani jonakin päivänä — minä saan elää nähdäkseni sen. Onko
sovittu, miss Dorrit?»

»O—on», änkytti Pikku Dorrit, joka oli aivan ymmällä, »kyllä kai,
kunhan ette tuota mitään ikävyyksiä».

»Hyvä!» Mr Pancks vilkaisi viereisen huoneen seinään ja kumartui
eteenpäin. »Rehellinen ihminen, erinomainen nainen, mutta ajattelematon
ja lavertelija, miss Dorrit.» Ja hän hieroi käsiään, ikäänkuin tämä
haastattelu olisi ollut erittäin tyydyttävä, mennä huohotti ovelle ja
hävisi ystävällisesti nyökäten.

Jos Pikku Dorrit oli ylenmäärin hämmästynyt uuden tuttavansa
omituisesta käytöksestä ja siitä, että hän oli joutunut tekemään
tällaisen merkillisen sopimuksen, niin se, mitä sitte seurasi, ei
ollut omiaan vähentämään hänen hämmästystään. Paitsi että mr Pancks
käytti jokaista mr Casbyn talossa tarjoutuvaa tilaisuutta katsoakseen
merkitsevästi häneen ja pärskiäkseen hänelle — mikä ei ollut
paljon senjälkeen, mitä hän jo oli tehnyt ennen — tämä mies alkoi
tunkeutua hänen jokapäiväiseen elämäänsä. Kun hän tuli mr Casbylle,
oli Pancks aina siellä. Kun hän meni mrs Clennamin taloon, tuli
Pancks sinne jonkin tekosyyn nojalla, aivan kuin pitääkseen häntä
silmällä. Tuskin oli kulunut viikko, kun hän ihmeekseen eräänä iltana
tapasi hänet porttihuoneessa juttelemassa virantoimituksessa olevan
portinvartijan kanssa ja näytti olevan tämän läheisiä tuttavia. Uusia
yllätyksiä tuli yhä: Pikku Dorrit tapasi hänet yhtä kotiutuneena
vankilassa, näki hänen esittäytyvän muiden vierasten joukossa isälle
tämän sunnuntaivastaanotossa, sitten kävelevän käsikoukkua erään
vankilanjäsenen kanssa pihassa, kuuli huhun kertovan että hän eräänä
iltana oli herättänyt suurta huomiota vankilanjäsenten kerhossa,
joka piti istuntojaan yhteisessä kokoushuoneessa, pitämällä puheen
mainitun kerhon jäsenille laulamalla heille laulun ja tarjoamalla koko
seuralle ankkurillisen olutta — hullu huhu lisäsi kymmenen kapallista
katkorappoja. Se vaikutus, jonka nämä ilmiöt tekivät mr Plornishiin,
kun tämä uskollisilla vierailuillaan joutui niiden todistajaksi,
herätti Pikku Dorritissa ihmettelyä; se oli verrattavissa vain
siihen hämmästykseen, jonka itse ilmiöt hänessä herättivät. Plornish
aivan mykistyi ja jäykistyi, tuijotti vain ja jupisi joskus hiljaa,
ettei kukaan Bleeding Heart Yardissa tuntisi tätä Pancksiksi; mutta
senjälkeen hän ei enää sanonut sanaakaan asiasta eikä viitannut
siihen, ei edes Pikku Dorritille. Mr Pancks kruunasi salaperäisyytensä
tutustumalla jollakin tuntemattomalla tavalla Tipiin ja tuli eräänä
sunnuntaina Marshalseaan Tipin käsi kainalossaan. Tämän ohella hän ei
milloinkaan kiinnittänyt huomiota Pikku Dorritiin, paitsi yhden tai
pari kertaa, jolloin hän sattui joutumaan ihan lähelle eikä ollut muita
saapuvilla; silloin sanoi hän ohimennen, luoden häneen ystävällisen
silmäyksen ja tohahtaen rohkaisevasti: »Mustalais-Pancks — ennustaja.»

Pikku Dorrit puuhasi ahkerasti kuten tavallisesti, ihmetellen tätä
kaikkea, mutta kätkien ihmetyksensä omaan sydämeensä, jonne oli
aikaisimmasta lapsuudestaan saakka tottunut kätkemään raskaampiakin
taakkoja. Tässä kärsivällisessä sydämessä oli tapahtunut muutos,
jota jatkui yhä edelleen päivä päivältä. Uusi päivä tapasi hänet yhä
hiljaisempana ja ihmisiä karttavampana. Hänen hartain toivomuksensa
omaksi hyväkseen oli saada tulla vankilaan ja lähteä sieltä
huomaamattomana ja pysyä muuallakin syrjäisenä ja unohdettuna.

Omaan huoneeseensa, joka muuten oli perin outo hänen kaltaiselleen
vienolle nuorelle olennolle, vetäytyi hän hyvin mielellään, kun
ei mikään velvollisuus sen kautta vain tullut laiminlyödyksi. Oli
iltapäivähetkiä, jolloin häntä ei tarvittu, kun vieraita pistäytyi
pelaamaan korttia hänen isänsä kanssa, jolloin hänellä ei ollut mitään
tehtävää kotona, vaan täysi vapaus. Silloin riensi hän pihan poikki
ja kiipesi parikymmentä porrasta, jotka johtivat hänen huoneeseensa,
ja istui ikkunan ääreen. Muurin harjapiikkeihin kiertyi monenlaisia
mietteitä, kankea rauta luontui keveiksi, ilmaviksi olennoiksi,
ruskealle ruosteelle lankesi moni kullanhohtoinen unelma Pikku Dorritin
istuessa ikkunan ääressä mietiskellen. Uusia kaaria ja kiemuroita
ilmestyi vanhaan kammottavaan kirjailuun toisinaan, kun hän katseli
sitä kyynelvirran läpi; mutta kaunistuipa tämä siitä tai muuttui
entistäänkin kolkommaksi, aina näki hän saman lähtemättömän leiman
kaiken sen yllä ja alla ja läpi, mitä hän yksinäisyydessään poloiseksi
ilokseen katseli ja mietiskeli.

Ullakkohuone, lisäksi ja tinkimättömästi vielä marshalsealainen
ullakkohuone, oli Pikku Dorritin asuntona. Se oli huolellisesti
hoidettu mutta ruma itsessään, eikä siinä ollut muuta kehumisen varaa
kuin puhtaus ja raitis ilma; sillä niillä kaunistuksilla, joita
hänellä oli ollut varaa ostaa, hän oli somistanut isän huonetta. Siitä
huolimatta kiintyi hän yhä enemmän köyhään kolkkaansa, ja siellä yksin
istuminen oli hänen parhaana virkistyksenään.

Niinpä eräänä iltana Pancksin salaperäisyyksien kautena, kun hän istui
ikkunansa ääressä ja kuuli Maggyn tuttujen askeleiden äänen portaissa,
hän oli menettää mielenmalttinsa pelätessään, että hänet kutsuttaisiin
pois. Maggyn askeleiden kohotessa ja lähetessä, hän vapisi ja tärisi
niin, että tuskin kykeni puhumaan, kun Maggy viimein ilmestyi näkyville.

»Pikku äiti», huohotti Maggy hengästyneenä, »teidän täytyy kyllä tulla
tapaamaan häntä. Hän on täällä.»

»Kuka, Maggy?»

»No, mr Clennam tiettävästi. Hän on teidän isänne huoneessa, ja hän
sanoi minulle, että 'eikös olisi hyvä ja menisi sanomaan hänelle, että
minä vain olen täällä'.»

»Minä en voi hyvin, Maggy. Olisi parempi, etten tulisi. Rupean levolle.
Katsos, minä makaan tässä nyt parannellen päätäni. Sano kiitollisin
tervehdyksin, että jätit minut tällaisena, muuten olisin tullut.»

»Hyvä, muttei ole kovinkaan kohteliasta, pikku äiti», huomautti
töllistelevä Maggy, »että käännätte kasvonne poispäin».

Maggy oli hyvin arka henkilökohtaisille epäkohteliaisuuksille ja
varsin tarkka huomaamaan niitä. »Ja peitätte kasvonnekin vielä
molemmin käsin!» jatkoi hän. »Jos ette jaksa katsella köyhää raukkaa,
niin on parempi, että sanotte sen heti suoraan ettekä sysää häntä
noin luotanne, loukaten hänen tunteitaan ja murtaen hänen sydämensä,
kymmenvuotiaan raukan!»

»Se on vain minun sairaan pääni tähden, Maggy.»

»Hyvä, ja jos te itkette parantaaksenne päätänne, niin antakaa minun
itkeä mukana, pikku äiti. Älkää pitäkö kaikkea itkua itsellänne, se on
itsekästä», nuhteli Maggy ja alkoi heti itkeä kollottaa.

Oli hieman vaikeata houkutella häntä palaamaan ja viemään
anteeksipyyntö perille; mutta kun hänelle luvattiin kertoa satu —
satujen kuunteleminen oli vanhastaan hänen mielihuviaan — sillä.
ehdolla, että hän keskittäisi kaikki kykynsä asiansa toimittamiseen ja
jättäisi pienen emäntänsä vielä tunnin ajaksi rauhaan, ja kun Maggy
lisäksi epäili jättäneensä hyvän tuulensa portaiden alapäähän, onnistui
houkuttelu, ja hän läksi takaisin jupisten sanottavaansa koko ajan,
jottei se unohtuisi, ja palasi sovitulla ajalla.

»Hän oli hyvin pahoillaan teidän päänne tähden, voin kertoa», sanoi
hän, »ja tahtoi haettaa lääkäriä. Ja hän tulee huomenna uudelleen,
tulee niin, ja luulen, ettei hän ensi yönä nuku hyvin, kun kuuli teidän
päästänne, pikku äiti. Voi toki! Oletteko itkenyt?»

»Vähän vain, Maggy.»

»Vähänkö? Voi, voi!»

»Mutta se on jo ohi — kaikki on hyvin jo, Maggy. Ja minun pääni on
paljon parempi ja viileämpi, ja minä voin varsin hyvin. Olen oikein
iloinen siitä, etten mennyt alas.»

Hänen iso, töllistelevä lapsensa syleili häntä hellästi ja silitettyään
hänen hiuksensa, huuhdeltuaan hänen otsaansa ja silmiänsä raikkaalla
vedellä (näissä toimissa hänen kömpelöt sormensa muuttuivat taitaviksi)
syleili uudelleen, nauroi ihastuneena nähdessään hänet iloisempana ja
asetti hänet tuoliin ikkunan ääreen. Ylenmäärin ponnistellen, mikä ei
ensinkään olisi ollut tarpeellista, veti Maggy sitten arkun, jolla hän
aina istui satuja kuunnellessaan, tuolin eteen, istui siihen, syleili
omia polviaan ja sanoi ahneena kuuntelemaan satua ja silmät selällään:

»No, pikku äiti, kertokaa nyt!»

»Mistä siinä pitäisi kerrottaman, Maggy?»

»Oh, prinsessasta», ehdotti Maggy, »ja tehkää hänestä oikea prinsessa,
ei sellaista luuloteltua, tiedättehän».

Pikku Dorrit mietti hetkisen, ja miltei surullinen hymy huulillaan ja
kasvot laskevan auringon purppuroimina aloitti:

»Maggy, oli kerran ylhäinen kuningas, jolla oli kaikkea mitä halusi ja
hyvä joukko enemmänkin. Hänellä oli kultaa ja hopeaa, timantteja ja
rubiineja, rikkauksia kaikenkaltaisia. Hänellä oli linnoja, hänellä oli
—»

»Sairaaloita», keskeytti Maggy yhä syleillen polviaan. »Antakaa hänen
omistaa sairaaloitakin, ne ovat niin hauskoja. Sairaaloita ja suuret
määrät kananpoikia.»

»Kyllä, hänellä oli runsaasti niitä ja kaikkea muuta.»

»Paljon perunavanukasta, esimerkiksi?» kysyi Maggy.

»Niin, paljon joka lajia.»

»Voi Herra Jumala!» kikatti Maggy puristellen polviaan. »Se oli metkaa!»

»Tällä kuninkaalla oli tytär, ja hänen vertaistaan viisasta ja kaunista
prinsessaa ei ole milloinkaan nähty. Lapsena osasi hän läksynsä jo
ennenkuin opettajat olivat niitä opettaneetkaan hänelle, ja kun hän
kasvoi suureksi, oli hän maailman ihme. No niin, prinsessan linnan
läheisyydessä oli mökki, ja siinä asui köyhä hento nainen, joka eli
aivan yksin.»

»Vanhako nainen?» kysyi Maggy hurmautuneena maiskutellen huuhaan.

»Ei, ei vanha, aivan nuori hän oli.»

»Eiköhän häntä peloittanut», tuumi Maggy. »Entä sitten?»

»Prinsessa kulki melkein joka päivä mökin ohitse, ja milloin ikinä hän
ajoi siitä kauniissa vaunuissaan, näki hän aina tämän köyhän pienen
naisen istuvan kehräämässä rukkinsa ääressä, ja hän katsoi tuohon
pieneen naiseen, ja pieni nainen katsoi häneen. Sitten eräänä päivänä
käski hän ajajan pysähtyä vähän matkan päässä mökistä, käveli mökille
ja kurkisti ovelta, ja siellä pieni nainen istui, kuten tavallisesti,
kehräämässä rukkinsa ääressä, ja hän katsoi prinsessaan, ja prinsessa
katsoi häneen.»

»Ikäänkuin koettaisivat katsoa toinen toisensa sisään», huomautti
Maggy. »Entä sitten?»

»Tämä prinsessa oli ihmeellinen prinsessa, sillä hän pääsi aina
kaikkien salaisuuksien perille, ja hän sanoi pienelle naiselle:
'Minkätähden te pidätte sitä täällä?' Tästä arvasi nainen heti, että
prinsessa tiesi, miksi hän aina asui näin yksin kehräten rukillaan,
ja hän polvistui prinsessan eteen pyytäen, ettei tämä milloinkaan
ilmaisisi häntä. Ja prinsessa lupasi olla milloinkaan ilmaisematta
häntä ja pyysi saada nähdä sitä. Silloin pieni nainen sulki mökin
ikkunaluukut ja pani oven säppiin, koko ruumis vapisten, sillä hän
pelkäsi, että joku epäilisi jotakin. Sitten avasi hän salaisen paikan
ja näytti prinsessalle varjon.»

»Herra Jumala!» päivitteli Maggy.

»Se oli Erään varjo, Erään, joka oli kulkenut siitä ohitse jo kauan
sitten, Erään, joka oli mennyt kauas, saavuttamattomiin, eikä enää
milloinkaan, ei milloinkaan palaisi. Se oli kirkas ja kaunis katsella,
ja kun pieni nainen näytti sitä prinsessalle, oli hän koko sydämestään
ylpeä siitä kuin suuresta, suuresta aarteesta. Kun prinsessa oli
hetkisen katsellut sitä, sanoi hän naiselle: 'Ja te valvotte ja
vartioitte tätä joka päivä?' Ja nainen loi silmänsä maahan ja kuiskasi:
'Niin.' Silloin prinsessa sanoi: 'Sanokaas miksi.' Siihen toinen
vastasi, ettei siitä milloinkaan ollut kulkenut ketään niin hyvää ja
ystävällistä ja että se siitä alkoi. Hän sanoi myös, ettei kultaan
kaivannut sitä, ettei hän täten riistänyt sitä keneltäkään ja että hän
oli mennyt niiden luo, jotka odottivat häntä —»

»Eräs oli siis mies?» arvasi Maggy.

Pikku Dorrit vastasi arasti luulevansa, että se oli mies, ja jatkoi
sitten:

»— Oli mennyt niiden luo, jotka odottivat häntä, ja ettei
hänen muistoansa oltu varastettu eikä pidätetty keneltäkään.
Prinsessa vastasi: 'Ah! Mutta kun te kuolette, löytyy se täältä.' Pieni
nainen selitti, ettei niin kävisi, sillä kun se aika tulisi, vaipuisi
varjo hänen mukanansa tyynesti hautaan, eikä sitä kukaan löytäisi.»

»Niinkö, tosiaankin!» ihmetteli Maggy. »Entä sitten?»

»Prinsessa oli kovin ihmeissään tästä, kuten voit arvata, Maggy.»

»No totta kai», ymmärsi Maggy.

»Ja hän päätti pitää pientä naista silmällä, nähdäkseen kuinka kävisi.
Joka päivä ajoi hän kauniissa vaunuissaan mökin oven ohi ja näki pienen
naisen aina istumassa yksin rukkinsa ääressä, ja hän katsoi naiseen, ja
nainen katsoi häneen. Viimein eräänä päivänä ei rukki pyörinytkään eikä
naista näkynyt. Kun prinsessa tiedusteli, miksi rukin pyörä seisoi ja
missä pieni nainen oli, vastattiin hänelle, ettei rukki voinut pyöriä,
kun sillä ei ollut polkijaa, pieni nainen kun oli kuollut.»

»Olisivat vieneet hänet sairaalaan», arveli Maggy, »kyllä hän siellä
olisi parantunut».

»Kun hän oli hiukan itkenyt pikku naisen kuolemaa, pyyhki hän silmänsä
ja astui vaunuistaan samassa paikassa, missä oli pysähdyttänyt sen
ennenkin, käveli mökille ja kurkisti ovelta. Siellä ei ollut ketään
katsomassa häneen eikä ketään, johon olisi voinut katsoa, niin että hän
astui sisään etsiäkseen aarteena talletettua varjoa. Mutta siitä ei
löytynyt merkkiäkään; silloin hän tiesi, että pieni nainen oli puhunut
totta, ettei varjo milloinkaan tuottaisi harmia kenellekään, että se
oli tyynesti vaipunut hänen omaan hautaansa ja että he nyt yhdessä
lepäsivät siellä. — Siinä kaikki, Maggy.»

Laskeva aurinko paistoi niin kirkkaasti Pikku Dorritin kasvoihin, että
hänen täytyi kädellään varjostaa niitä.

»Oliko hän tullut vanhaksi?» kysyi Maggy.

»Pieni nainenko?»

»Niin.»

»En tiedä», vastasi Pikku Dorrit. »Mutta samoin olisi käynyt, vaikka
hän olisi tullut kuinka vanhaksi tahansa.»

»Niinkö olisi käynyt!» ihmetteli Maggy. »Niin kai.» Ja hän jäi
tuijottamaan ja hautomaan kuulemaansa.

Hän istui niin kauan silmät selällään, että Pikku Dorrit viimein,
houkutellakseen hänet arkultaan, nousi ja katsoi ulos ikkunasta.
Katsoessaan pihaan näki hän Pancksin tulevan sinne juuri ja vilkaisevan
toisella silmällä ylös hänen ikkunaansa ohi kulkiessaan.

»Kuka tuo on, pikku äiti?» kysyi Maggy. Hän oli tullut hänen luoksensa
ikkunan ääreen ja nojasi hänen olkapäähänsä. »Näen hänen usein
liikkuvan täällä.»

»Olen kuullut häntä sanottavan ennustajaksi», vastasi Pikku Dorrit.
»Mutta epäilen, osaako hän kertoa monellekaan heidän entisiä tai
tulevia vaiheitaan.»

»Eikö hän olisi voinut kertoa prinsessalle hänen vaiheitaan?» kysyi
Maggy.

Pikku Dorrit, joka mietiskellen katseli alas pimeään vankilalaaksoon,
pudisti päätänsä.

»Eikö pienelle naisellekaan?» tiedusti Maggy edelleen.

»Ei», vastasi Pikku Dorrit, ja laskeva aurinko paistoi kirkkaasti hänen
kasvoihinsa. »Mutta siirtykäämme nyt pois tästä ikkunan äärestä.»




VIIDESKOLMATTA LUKU

Salajuonien punojia ja muita


Mr Pancksin yksityisasunto oli Pentonvillessä, jossa hän asui toisessa
kerroksessa äärimmäisen pientä liikettä harjoittavan asioitsijan luona;
siellä oli ulko-oven sisäpuolella toinen, jousen varassa liikkuva ovi,
joka avautui napsahtaen kuin pyydys; asioitsija oli pannut viuhkan
muotoiseen ikkunaansa ilmoituksen: _Rugg, asioitsija, kirjanpitäjä,
velkojen perijä_.

Tämä ankarassa yksinkertaisuudessaan majesteetillinen ilmoitustaulu
loi hohdettansa pieneen puutarhatilkkuseen, joka oli rakennuksen ja
janoisen valtatien välissä ja jossa muutama mahdollisimman pölyinen
puu, poloiset lehvät riipuksissa, vietti kituvaa elämää. Ensimmäisessä
kerroksessa asui kirjoituksen opettaja, joka koristi puutarha-aidan
lasilaatikoilla; nämä sisälsivät valittuja esimerkkejä siitä, mihin
hänen oppilaansa olivat pystyneet ennen hänen antamiaan kuutta
oppituntia ja kun koko hänen nuori perheensä heilutteli pöytää ja mihin
he pystyivät kuuden oppitunnin jälkeen, kun nuori perhe pidettiin
kurissa. Mr Pancksin asumus rajoittui ilmavaan makuuhuoneeseen; hän oli
sopinut isäntänsä mr Ruggin kanssa siitä, että hän tarkoin määrätyistä
maksuista ja joka kerta tehtävän suullisen ilmoituksen jälkeen saisi
sunnuntaisin ottaa osaa mr ja miss Ruggin (mr Ruggin tyttären)
aamiaiseen, päivälliseen, teehen tai illalliseen, oman valintansa
mukaan yhteen tai useampaan tai kaikkiin näihin aterioihin, jotka
syötiin pihanpuolisessa arkihuoneessa.

Miss Rugg oli saanut pienen omaisuuden sekä huomatun aseman
naapuristossa siten, että läheisyydessä asuva keski-ikäinen
leipuri oli pahasti runnellut hänen sydäntänsä ja loukannut hänen
tunteitansa, jolloin miss Rugg oli katsonut välttämättömäksi mr Ruggin
avulla turvautua lakiin saadaksensa vahingonkorvausta rikotusta
aviolupauksesta. Leipuri, joka miss Ruggin neuvonantajan toimesta tässä
tilaisuudessa vaadittiin maksamaan kokonaista kaksikymmentä guineaa,
laskien noin kahdeksantoista pennyä kutakin lisänimeä kohden, ja joutui
suorittamaan asiaan kuuluvan vahingonkorvauksen, sai vieläkin aika
ajoin kärsiä vainoa Pentonvillen nuorison puolelta. Mutta miss Rugg,
jota lain majesteetti ympäröi ja joka oli saanut vahingonkorvauksensa
sijoitetuksi yleisen kassan turviin, nautti naapuriensa kunnioitusta.

Isäntäväkensä seurassa: mr Ruggin, jolla oli pyöreät, valkoiset
kasvot, aivan kuin hän jo aikoja sitten olisi menettänyt punastumisen
taidon, sekä kulunutta uuniluutaa muistuttava pörröinen, keltainen
pää, ja miss Ruggin, jonka kasvot olivat täynnä pieniä ruskeita
läikkiä, kuin paidannappeja, ja jonka omat keltaiset kiharat olivat
kaikkea muuta kuin tuuheat, näiden molempien seurassa oli mr Pancks
muutaman vuoden aikana tavallisesti syönyt sunnuntaipäivällisensä ja
noin pari kertaa viikossa nauttinut illallisaterian, johon kuului
leipää, hollantilaisjuustoa ja porteria. Mr Pancks oli yksi niitä
harvoja avioliittoon vapaita miehiä, joita miss Rugg ei kammonnut, ja
mainittu herrasmies selitti syyn siihen olevan kahtalaisen, ensiksikin:
»sellaista ei toki tapahdu kahta kertaa», ja toiseksi: »minä en ole
sen arvoinen». Tämän kaksinkertaisen varustuksen turvissa saattoi hän
huoletta tohista ja pärskiä miss Ruggille.

Tähän saakka ei mr Pancksilla ollut Pentonvillessä ollut juuri
muuta asioimista kuin nukkumista; mutta nyt, kun hänestä oli tullut
ennustaja, istui hän usein puoleen yöhön suljettujen ovien takana mr
Ruggin kanssa tämän pienessä kadunpuolisessa konttorissa, ja tämänkin
myöhäisen tunnin jälkeen paloi kynttilä hänen makuuhuoneessaan.
Vaikka hänen tehtävänsä isäntänsä työvälineenä eivät suinkaan olleet
vähentyneet ja vaikka tämä palvelus ei missään muussa suhteessa kuin
piikkien runsaudessa muistuttanut ruusuvuodetta, niin oli kuitenkin
olemassa uusi liikehaara, joka lakkaamatta vaati hänen huomiotansa
osakseen. Kun hän illalla irroitti patriarkan köydestään, teki hän sen
vain kiinnittääkseen siihen toisen, tuntemattoman aluksen, jota hän
sitten hinasi uusille vesille.

Mr Chivery vanhemman henkilökohtaisena tuttavana ei mr Pancksille liene
ollut vaikeata tulla esitellyksi hänen rakastettavalle vaimollensa ja
lohduttomalle pojalleen; mutta olipa se helppoa tai ei, niin Pancks
sai sen joka tapauksessa aikaan. Jo parin viikon kuluttua, lukien
hänen ilmestymisestään Marshalsean yhteiskuntaan, oli hän tunkeutunut
tupakkakaupan sydämeen ja pyrki erikoisesti viljelemään hyviä välejä
nuoren Johnin kanssa. Näissä pyrkimyksissään onnistui hän niin hyvin,
että sai tämän riutuvan paimenen houkutelluksi lehdostaan ja ryhtymään
salaperäisiin tehtäviin, joiden suorittamista varten hän alkoi
epämääräisten väliaikojen kuluttua hävitä pariksi, kolmeksi päiväksi
kerrallaan. Ymmärtäväinen mrs Chivery, joka suuresti ihmetteli tätä
muutosta, olisi asettunut sitä vastustamaan, koska se oli haitallinen
ovenpielisen ylämaalaista esittävän kilven vaikutukselle, mutta kaksi
pakottavaa syytä pidätti häntä siitä; toinen oli se, että hänen
Johninsa oli herännyt suureen innostukseen siitä asiasta, jota näiden
matkojen otaksuttiin edistävän — ja tämä teki äidin mielestä hyvää
hänen alakuloiselle mielellensä; toinen syy oli se, että mr Pancks
kaikessa hiljaisuudessa sopi hänen kanssaan maksaakseen hänelle hänen
poikansa ajan käyttämisestä sievoisen summan, seitsemän shillingiä
kuusi pennyä päivältä. Mr Pancks itse ehdotti näin ja esitti sen
seuraavin ytimekkäin sanoin: »Jos teidän Johninne on kyllin typerä
kieltäytyäkseen ottamasta sitä vastaan, niin eihän teidän silti
tarvitse olla niin typerä. Niin, liikeasiat ovat liikeasioita, hyvä
rouva, näin meidän kesken; tässä ovat rahat!»

Mitä mr Chivery ajatteli näistä asioista ja kuinka vähän hän niistä
tiesi, sitä hän ei milloinkaan kertonut. On jo ennen mainittu,
että hän oli harvapuheinen mies, ja tässä on lisättävä, että hän
virantoimituksessaan oli saanut tavan lukita kaiken mahdollisen
telkien taakse. Hän lukitsi itsensä yhtä huolellisesti telkien taakse
kuin Marshalsean velkavangitkin. Hänen tapansa sulloa ruoka sisäänsä
olisi ehkä sekin voinut olla yhdenmukaisen kokonaisuuden osana;
mutta ainakin oli varmaa että hän kaikissa muissa tapauksissa valvoi
suutansa yhtä huolellisesti kuin Marshalsean ovea. Hän ei milloinkaan
avannut sitä turhan tähden. Jos siitä oli jotakin päästettävä ulos
avasi hän sitä hiukan vain ja piti auki juuri sen verran kuin oli
välttämätöntä ja sulki sen kohta taas. Samoin kuin hän, tahtoen säästää
vaivojaan Marshalsean ovella, pidätti uloslaskettavaa vierasta muutamia
minuutteja nähdäkseen toisen olevan tulossa, jotta yksi avaimen kierto
riittäisi molemmille yhteisesti, samoin säästi hän usein huomautustaan
aavistaessaan toisen kohta perässä pyrkivän hänen huulilleen ja
lausui sitten molemmat samalla suunavauksella. - Yhtä selvästi kuin
Marshalsean portinavain saattoi kuvastaa sen lukon taakse sulkemain
henkilöiden yksilöllisiä luonteita ja elämäntarinoita, yhtä selvästi
saattoi Chiveryn kasvoista lukea hänen sisimmän olemuksensa piirteitä.

Mr Pancksin elämässä ei ollut vielä sattunut sellaista tapahtumaa, että
hän olisi kutsunut jonkun päivälliselle Pentonvilleen. Mutta nyt kutsui
hän nuoren Johnin, saattoipa hänet lisäksi miss Ruggin (kalleutensa
tähden) vaarallisen viehätysvoiman piiriin. Juhla-ateria oli määrätty
sunnuntaiksi, ja tätä tilaisuutta varten täytti miss Rugg omin käsin
lampaanpaistin ostereilla ja lähetti sen leipurille paistettavaksi — ei
kuitenkaan hänelle, vaan vastapäätä olevalle. Appelsiineja, omenia ja
pähkinöitä varustettiin niinikään. Ja mr Pancks hankki lauantai-iltana
rommia kutsuvieraan sydämen ilahduttamiseksi.

Ruumiillisten nautintojen tarjoaminen ei kuitenkaan ollut pääasiana
vieraan hyvänä pitämisessä. Erikoisena piirteenä siinä oli se luottamus
ja myötätunto, jota perhe jo edeltäpäin tunsi häntä kohtaan. Kun nuori
John ilmestyi kello puoli yksi, ilman norsunluukätistä kävelykeppiään
ja kultakirjoisia liivejään, aivan kuin aurinko, jonka säteet
piiloutuivat synkkiin pilviin, esitti mr Pancks hänet keltatukkaisille
Ruggeille sinä nuorena miehenä, jonka hän oli usein maininnut
rakastavan miss Dorritia.

»Olen iloinen», sanoi mr Rugg tervehtien häntä nimenomaan miss Dorritin
ihailijana, »saadessani erikoisen kunnian tutustua teihin, sir. Teidän
tunteenne tuottavat teille kunniaa. Olette nuori; älkööt tunteenne
kuolko ennen teitä! Jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, sir»,
sanoi mr Rugg, joka oli monisanainen mies ja tunnettu huomattavaksi
puhujaksi, »jos minun tunteeni kuolisivat ennen minua, niin määräisin
jälkisäädöksessäni viisikymmentä puntaa sille henkilölle, joka
lopettaisi minun olemassaoloni».

Miss Rugg huokasi syvään.

»Tyttäreni, sir», esitteli isä. »Anastasia, tämän nuoren miehen
mielentila ei ole sinulle vieras. Tyttärellänikin on ollut
koettelemuksensa, sir», mr Rugg olisi voinut käyttää sanaa selvemmin
yksikkömuodossa, »ja hän kyllä ymmärtää teidän tunteenne».

Nuori John tunnusti, että tämä liikuttava tervehdys aivan yllätti hänet.

»Minä kadehdin teitä, sir», sanoi mr Rugg, »sallikaa minun ottaa
hattunne — meillä ei ole naulakkoja — asetan sen tänne nurkkaan, ei
kukaan astu siihen siellä — niin, kadehdin teitä, sir, kun voitte
myöntää itsellenne omien tunteiden ylellisyyden. Minun ammatissani on
meidän usein kieltäydyttävä sellaisesta ylellisyydestä.»

Nuori John vastasi kiitollisena, että hän toivoi vain tekevänsä sitä,
mikä oli oikein ja mikä osoitti, kuinka hartaasti hän oli kiintynyt
miss Dorritiin. Hän tahtoi olla epäitsekäs ja toivoi olevansakin sitä.
Hän tahtoi tehdä mitä suinkin voi palvellakseen miss Dorritia ja pysyä
itse aivan näkymättömänä, ja hän toivoi tekevänsä niin. Hän kykeni
saamaan aikaan vain vähän, mutta toivoi tekevänsä sen vähänkin.

»Sir», sanoi mr Rugg tarttuen hänen käteensä, »tekee hyvää tutustua
teidän kaltaiseenne nuoreen mieheen. Teidän kaltaisenne nuoren miehen
asettaisin mielelläni todistajain aitioon puhaltamaan asianajajain
mieliin enemmän ihmisellisyyttä. Toivon, että olette tuonut hyvän
ruokahalun mukananne ja käyttelette ahkerasti veistä ja haarukkaa!»

»Kiitos, sir», vastasi nuori John, »mutta en syö paljoa nykyään».

Mr Rugg veti hänet hiukan syrjään. »Siihen aikaan, sir», sanoi hän,
»kun tyttäreni, puolustaessaan loukattuja tunteitaan ja sukupuoltaan,
oli kantajana jutussa Rugg ja Hawkins, minä olisin voinut, mr Chivery,
jos olisin katsonut tarpeelliseksi, todistaa, että se määrä kiinteää
ravintoa, minkä hän tänä aikana nautti, ei ylittänyt kymmentä unssia
viikossa».

»Luulen, että minä kyllä ylitän tämän määrän, sir», vastasi toinen
epäröiden, ikäänkuin hiukan häpeäisi tunnustaa sitä.

»Mutta teillähän ei olekaan ketään vihollista ihmishahmossa», selitti
mr Rugg hymyillen vakuuttavasti ja tehden samaa tarkoittavan eleen
kädellään. »Huomatkaa, mr Chivery! Ei vihollista ihmishahmossa!»

»Ei, sir, ei olekaan», myönsi John yksinkertaisesti; »olisin hyvin
pahoillani, jos niin olisi laita.»

»Sitä juuri odotinkin teiltä, kun tunnen periaatteenne», sanoi mr
Rugg. »Se liikuttaisi kovin tytärtäni, jos hän kuulisi sen, sir. Mutta
koska huomaan paistin olevan pöydässä, olen iloinen, ettei hän kuullut
sitä. Mr Pancks, olkaa hyvä ja istukaa tällä kertaa vastapäätä minua.
Rakkaani, istu sinä mr Chiveryä vastassa. Olkaamme (me ja miss Dorrit)
sydämestämme kiitollisia siitä ravinnosta, jota meille suodaan!»

Ellei mr Ruggin käytöksessä olisi ilmennyt jonkinlaista vakavaa
leikillisyyttä hänen näin avatessaan juhlapäivällisiä, olisi voinut
luulla, että miss Dorritiakin odotettiin seuraan. Pancks, joka ymmärsi
leikinlaskun kuten aina, kävi ottamaan muonaa tavalliseen tapaansa.
Miss Rugg, joka kenties korvaili entisiä menetyksiään, otti niinikään
eteensä runsaasti lammasta, joka nopeasti katosi, niin että vain luut
jäivät jäljelle. Voileipävanukas hävisi kokonaan ja huomattava määrä
juustoa ja retiisejä niinikään. Sitte tuli jälkiruoka.

Samalla kertaa ja ennenkuin käytiin rommin ja veden kimppuun, ilmestyi
mr Pancksin muistikirja pöydälle. Nyt seuraavat liiketoimitukset olivat
lyhyet mutta omituiset, melkeinpä salaliiton luontoiset. Mr Pancks luki
tarkasti muistikirjaansa, joka nyt oli täyteen kirjoitettu, ja teki
siitä pieniä otteita, jotka hän kirjoitti erityisille paperiliuskoille;
mr Rugg seurasi sillä välin hänen toimiaan kiinteän tarkkaavasti, ja
nuoren Johnin hajamielinen katse hukkui mietiskelyjen usvaan. Kun mr
Pancks, salaliittolaisten päämies, oli kirjoittanut otteensa, tarkasti
ja korjasi hän ne, pisti muistikirjan taskuunsa ja kokosi otteet
käteensä kuin kortit.

»No, tässä on kirkkomaa Bedfordshiressä», sanoi Pancks. »Kuka ottaa
sen?»

»Minä otan sen», lupasi mr Rugg, »ellei kukaan muu tahdo sitä».

Mr Pancks antoi hänelle kortin ja katsoi taas pakkaansa.

»No, tässä on tiedustelu Yorkissa», sanoi Pancks. »Kuka sen ottaa?»

»Minä en kelpaa siihen», vastasi mr Rugg.

»Ehkäpä te, mr Chivery, tahdotte olla niin kohtelias?» kysyi Pancks.

Kun nuori John suostui, antoi Pancks hänelle hänen korttinsa ja
tarkasti taas kädessään olevia.

»Täällä on lontoolainen kirkko. Senhän minä voin ottaa. Ja
perheraamattu; senkin voin ottaa. Siinä on kaksi minulle. Kaksi
minulle», huohotti Pancks kortteihinsa. »Tässä on kirjuri Durhamista
teille, John, ja vanha merta kyntävä herrasmies Dunstablesta teille,
mr Rugg. Kaksi minulle, niinhän se oli? Niin, kaksi minulle. Tässä on
kivi; kolme minulle. Ja kuolleena syntynyt lapsi; neljä minulle. Ja
siinä ne kaikki ovatkin, tällä kertaa.»

Kun hän näin oli sijoittanut korttinsa, mikä kaikki tapahtui tyynesti
ja hillityllä äänellä, sukelsi mr Pancks puhkuen omaan taskuunsa
ja hinasi sieltä kangaspussin, josta hän sitte laski säästävästi
matkarahoja kahteen pieneen kasaan. »Rahat hupenevat nopeasti»,
huomautti hän huolissaan, työntäessään rahakasan kummallekin
miestoverilleen, »perin nopeasti».

»Voin vain vakuuttaa teille, mr Pancks», sanoi nuori John
»pahoittelevani kovin sitä, etteivät varani salli minun itse maksaa
matkakulujani tai ettei ole aikaa kylliksi minun kulkea matkojani
jalkaisin. Sillä mikään ei tuottaisi minulle suurempaa tyydytystä, kuin
jos saisin marssia jalkani puuduksiin maksutta ja palkatta.»

Tämän nuoren miehen epäitsekkyys tuntui miss Ruggin mielestä niin
naurettavalta, että hänen täytyi kiireesti vetäytyä seurasta pois
ja istua portaissa, kunnes naurunpuuska oli ohitse. Sillä välin mr
Pancks, katsellen miltei säälivästi nuorta Johnia, kierteli hitaasti
ja miettivästi rahapussiansa kuin aikoisi vääntää siltä niskat nurin.
Neiti palasi huoneeseen hänen pistäessään pussin taskuunsa ja alkoi
sekoittaa rommia ja vettä juomaksi seuralle, unohtamatta viehättävää
omaa itseänsä, ja tarjosi kullekin lasin. Kun kaikki oli valmista,
nousi mr Rugg seisomaan ja ojensi äänettömänä lasinsa yli pöydän
keskikohdan, tällä liikkeellä kehoittaen kolmea toveriaan yhtymään
yleiseen salaliittolaismaljaan. Toimitus oli juhlallinen määrättyä
kohtaa myöten ja olisi ollut sitä läpeensäkin, ellei miss Rugg,
kohottaessaan lasinsa täydentääkseen toimituksen, olisi sattunut
vilkaisemaan nuoreen Johniin; hänet valtasi nimittäin silloin taas
tämän epäitsekkäisyyden halveksittava naurettavuus niin, että hän
purskutti ympärilleen muutamia pisaroita jumalallista juomaa ja
vetäytyi hämillään huoneesta pois.

Tällaiset olivat Pancksin ennenkuulumattomat päivälliset
Pentonvillessä, ja tällaista hänen viettämänsä toimelias ja omituinen
elämä. Ainoat hetket hänen hereillä ollessaan, jolloin hän näytti
irtautuvan huolistaan ja virkistäytyvän menemällä jonnekin tai
sanomalla jotakin, tähtäämättä mihinkään erityiseen tai pyrkimättä
tunkeutumaan minkään läpi, olivat ne, jolloin hän osoitti heräävää
mielenkiintoa Bleeding Heart Yardissa asuvaan, kepin varassa ontuvaan
ulkomaalaiseen.

Tämä ulkomaalainen, nimeltä John Baptist Cavalletto — Yardissa
häntä sanottiin mr Baptistiksi — oli sellainen livertelevä, hilpeä
ja toivehikas velikulta, että hän vastakohtaisuuden voimalla veti
Pancksia puoleensa. Vaikka hän oli yksinäinen, heikko voimiltaan ja
vain vaillinaisesti tunsi tärkeimmät sanat siitä ainoasta kielestä,
jolla pääsi yhteyteen ympäristönsä kanssa, liukui hän kohtalonsa virtaa
reippain mielin, mikä oli uutta ja outoa näillä tienoin. Vähän hänellä
oli syötävää, vielä vähemmin juotavaa eikä muuta päällensä puettavaa
kuin se, mitä hänellä oli yllänsä, ja se, mitä hän oli tuonut pienen
pienessä mytyssään, mutta hänen kasvonsa olivat aina iloiset hänen
ensin ontuillessaan edestakaisin Yardissa ja koettaessaan nöyrästi,
valkoiset hampaat kiiluen, suostutella alkuasukkaita puolelleen; hän
oli aina hilpeä, ikäänkuin eläisi erittäin loistavissa oloissa.

Ulkomaalaisen oli aina, olipa hän rampa tai terve, vaikea päästä
eteenpäin Bleeding Heartissa. Ensiksikin oli asukkailla epämääräinen
usko, että kaikki ulkomaalaiset kulkivat puukko taskussa; ja toiseksi
heidän mielestään oli luonnollinen perustuslaillinen kansallinen
selviö, että kunkin ulkomaalaisen oli lähdettävä omalle maalleen. He
eivät milloinkaan tulleet ottaneeksi selkoa siitä, kuinka monta heidän
omaa maanmiestänsä tulisi lähetettäväksi heidän huollettavakseen eri
osista maailmaa, jos tämä periaate tunnustettaisiin yleisesti; he
pitivät sitä yksinomaan ja erikoisesti vain brittiläisenä säädöksenä.
Kolmanneksi oh heillä se ajatus, että taivas erikoisesti etsiskeli
ulkomaalaista, kun ei luonut häntä englantilaiseksi, ja että hänen
maallensa tapahtui kaikenlaisia onnettomuuksia siksi, että siellä
tehtiin jotakin, mitä Englannissa ei tehty, eikä tehty sitä, mitä
Englannissa tehtiin. Tähän uskoon olivat Barnaclet ja Stiltstalkingit
pitkien aikojen kuluessa kasvattaneet heidät julistaen aina,
virallisesti ja epävirallisesti, ettei mikään maa, joka ei alistunut
näiden suurten sukujen johtoon, voinut toivoa itselleen kaitselmuksen
suojelusta; ja kun he sitte saivat kansan uuvutetuksi tähän uskoon,
moittivat he yksityisesti sitä maailman ennakkoluuloisimmaksi kansaksi.

Tätä voisi nimittää Bleeding Heartin asukasten valtiolliseksi
näkökannaksi; mutta heillä oli muitakin syitä, joiden tähden he eivät
olisi suoneet ulkomaalaisten oleskelevan Yardissa. He luulivat, että
ulkomaalaiset aina olivat taloudellisessa pulassa; ja vaikka he itse
olivat niin suuressa pulassa kuin suinkin saattoi toivoa, ei se
vähentänyt heidän vastenmielisyyttään. He luulivat, että ulkomaalaiset
aina olivat sotamiesten ja painettien uhkaamia; ja vaikka he itse
varmasti olisivat kohta saaneet kallonsa murskatuksi, jos olisivat
jollakin tavoin osoittaneet huonoa tuultansa, ei se mitään merkinnyt,
koska tämä kurittaminen tapahtui muka tylsällä aseella. He luulivat
ulkomaalaisten aina olevan epäsiveellisiä; ja vaikka heillä kotonaan
oli tilapäisiä käräjänkäyntejä ja toisinaan sattui avioerojuttujakin,
ei se mitään merkinnyt. He luulivat, etteivät ulkomaalaiset tunteneet
vapaudenrakkautta, koska eivät milloinkaan olleet marssineet
vaaliuurnille loordi Decimus Tite Barnaclen vaalikarjana, lippujen
liehuessa ja »Rule Britannian» kaikuessa. Mutta välttääkseni
pitkäveteisyyttä mainitsen vain enää, että heillä näiden lisäksi oli
monta muuta samankaltaista luuloa.

Näitä esteitä vastaan sai ontuva keppiniekka ulkomaalainen puskea
parhaansa mukaan eikä aivan yksin kuitenkaan, sillä mr Arthur Clennam
oli suositellut häntä Plornisheille (hän asui saman talon ullakolla),
mutta silti epätasaisessa ottelussa. Sitten asujamet nähdessään pienen
miehen hyväntuulisena ja reippaana ontuilevan heidän keskuudessaan ja
huomatessaan, ettei hän tehnyt mitään pahaa, ei puukottanut ketään,
ei harjoittanut mitään häpeällistä epäsiveellisyyttä, eli etupäässä
jauho- ja maitoruuilla ja leikki mrs Plornishin lasten kanssa
iltaisin, tulivat siihen uskoon, että vaikkei hän voinutkaan toivoa
tulevansa englantilaiseksi, olisi kuitenkin kovaa syyttää häntä tästä
onnettomuudesta. He alkoivat vähitellen mukautua hänen tasollensa,
nimittäen häntä »mr Baptistiksi», mutta kohdellen häntä kuin lasta ja
nauraen kohtuuttomasti hänen vilkkaille eleillensä ja lapselliselle
englanninkielelleen — nauraen sitä enemmän, koska hän ei pannut sitä
pahakseen, vaan nauroi mukana. He puhuttelivat häntä kovalla äänellä,
ikäänkuin hän olisi ollut umpikuuro. Opettaessaan hänelle puhdasta
englanninkieltä he laativat lauseita, jonka kaltaisilla villit lienevät
puhutelleet kapteeni Cookia tai Perjantai Robinson Crusoea. Mrs
Plornish varsinkin oli kekseliäs tässä suhteessa; hän niitti sellaista
mainetta sanomalla: »Mine toivo teiti sääre pian tärve», että Yardissa
arveltiin sen olevan jo lähimain italian kieltä. Mrs Plornish itsekin
alkoi uskoa itsellään olevan erikoisia taipumuksia tähän kieleen. Kun
mr Baptist tuli tutummaksi, otettiin talouskapineita opetusvälineiksi
ja opetettiin hänelle englanninkieltä tällaisen suunnattoman sanakirjan
avulla; ja kun hän vain ilmestyi Yardin käytäviin, tulla tuuskahti
ovista vaimoja, jotka huusivat: »Mr Baptist — teekannu!» »Mr Baptist —
rikkalapio!» »Mr Baptist—jauhoseula!» »Mr Baptist—kahvimylly!» samalla
tuoden nämä esineet nähtäville ja saattaen hänet syvästi tuntemaan
anglosaksien kielen peloittavat vaikeudet.

Italialaisen edistyttyä tälle asteelle ja hänen Yardissa oleskelunsa
kolmannella viikolla tuli mr Pancks vihdoin myös kiinnittäneeksi
huomionsa pieneen mieheen. Kiivettyään hänen ullakolleen, mrs Plornish
saattajanaan, tapasi Pancks mr Baptistin huoneessa, jossa ei ollut
muuta kalustoa kuin vuode lattialla, pöytä ja tuoli; huoneen asukas
leikkasi puuta muutamilla yksinkertaisilla aseilla ja näytti olevan
mitä iloisimmalla tuulella.

»No, vanha veikko», sanoi mr Pancks, »maksakaa vuokranne!»

Miehellä oli rahat valmiina, paperiin käärittyinä, ja nauraen ojensi
hän ne Pancksille; sitten hän nosti luontevalla liikkeellä pystyyn yhtä
monta oikean kätensä sormea kuin vuokrassa oli shillingejä ja veti
ilmassa poikkiviivan niiden lisänä olevien kuuden pennyn merkiksi.

»Oho!» ihmetteli mr Pancks, katsellen häntä. »Niinkö tosiaankin? Tepä
olettekin reilu asiakas. Aivan oikein. Enpä luullut vielä saavani
niitä.»

Tässä sekaantui mrs Plornish keskusteluun ja selitti erittäin
alentuvasti: »Tykkä teiste. Olla iloinen sai raha.»

Pieni mies hymyili ja nyökäytti päätänsä. Hänen hilpeät kasvonsa
miellyttivät erikoisesti mr Pancksia. »Kuinka hänen säärensä laita on?»
kysyi hän mrs Plornishilta.

»Oh, paljoa paremmin, sir», vastasi tämä. »Toivomme, että hän jo
ensi viikolla kokonaan voi luopua kepistään.» (Tilaisuus oli liian
suotuisa päästettäväksi käsistä, ja mrs Plornish näytti erinomaista
kielitaitoansa selittämällä mr Baptistille: »Mine toivo teiti sääre
pian tärve.»)

»Hän on iloinen veitikka», huomautti Pancks, ihaillen häntä kuin
mekaanista leikkikalua. »Millä hän elää?»

»Niin, sir», selitti mrs Plornish, »hän näkyy olevan oikein taitava
leikkelemään tuollaisia kukkia, kuten nyt näette hänen tekevän». (Mr
Baptist, joka tarkkasi heidän kasvojaan heidän puhuessaan, näytti
työtään. Mrs Plornish selitti italialaisella tavallaan mr Pancksin
puolesta: »Miellyttä. Oikke hyve!»)

»Elääkö hän mokomalla?» kysyi mr Pancks.

»Hän tulee toimeen hyvin vähällä, sir, ja luullaan hänen aikaa myöten
ansaitsevan sillä hyvinkin. Mr Clennam on hankkinut hänelle sitä työtä
ja antaa hänelle kaikenlaista muutakin tointa, täällä viereisessä
työpajassa — hankkii lyhyesti sanoen työtä hänelle silloin kun hän
tarvitsee sitä.»

»No, entä mitä hän tekee silloin, kun ei ole työssä?» kysyi mr Pancks.

»Ei juuri mitään, sir, kai sentähden, ettei hän voi liikkua paljon;
mutta hän kuljeksii Yardissa, juttelee siellä täällä, vaikkei hän
juuri ymmärrä ketään eikä kukaan häntä, leikkii lasten kanssa ja istuu
auringossa — hän istuu missä hyvänsä aivan kuin nojatuolissa — ja hän
laulaa ja nauraa!»

»Nauraa!» kertasi mr Pancks. »Minusta näyttää, siltä kuin joka hammas
hänen suussansa aina nauraisi.»

»Mutta kun hän joskus kiipeää portaiden yläpäähän Yardin toisessa
laidassa», kertoi mrs Plornish, »kurkistelee hän maailmaa kerrassaan
omituisella tavalla! Niin että toiset meistä arvelevat hänen katselevan
sinne päin, missä hänen kotimaansa on, ja toiset luulevat hänen
vaanivan jotakuta sellaista, jota hän ei tahtoisi tavata, ja toiset
eivät tiedä mitä ajatella.»

Mr Baptistilla näytti olevan ylimalkainen käsitys siitä, mistä he
puhuivat; tahi kenties hän vilkasälyisenä huomasi mrs Plornishin
pienen kurkistamista kuvaavan liikkeen. Oli miten oli, hän sulki
silmänsä, heilautti päätänsä kuten ainakin mies, jolla on pätevät syyt
tekoihinsa, ja sanoi omalla kielellänsä, ettei se mitään merkinnyt.
Altro!

»Mitä on altro?» kysyi Pancks.

»Hm! Se on jonkinlainen yleinen huudahdus, sir», selitti mrs Plornish.

»Niinkö?» vastasi Pancks. »No, altro siis teille, vanha veikko.
Hyvästi! Altro!»

Mr Baptist toisti sanan vilkkaalla tavallaan moneen kertaan, mr Pancks
taas jörömpään tapaansa vastasi yhdellä altrolla. Tästä lähtien otti
Pancks mustalainen tavakseen aina palatessaan illalla väsyneenä
työstään kiertää Bleeding Heart Yardin kautta, nousta rauhallisesti
ullakon portaita, kurkistaa mr Baptistin ovelta ja sanoa, tavatessaan
hänet huoneessa: »Halloo, vanha veikko! Altro!» Siihen mr Baptist
lukemattomin säteilevin hymyin ja nyökkäyksin vastasi: »Altro, signore,
altro, altro, altro!» Tämän pienin tiivistetyn keskustelun jälkeen meni
Pancks sitten aina tiehensä, näyttäen keventyneeltä ja virkistyneeltä.




KUUDESKOLMATTA LUKU

Ei kenenkään mielentila


Ellei Arthur Clennam olisi viisaasti päättänyt olla rakastumatta
Petiin, olisi hänen elämänsä ollut täynnä suurta mielen rauhattomuutta
ja hämmennystä sekä vaikeita sydämen taisteluja. Vähin näistä
taisteluista ei olisi ollut se, joka aina lienee vireillä kahden
tunteen välillä: toisella puolen olisi ollut halu paheksua mr Henry
Gowania, vieläpä tuntea suoranaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan ja
toisella puolen omantunnon kuiskaus, että tällainen halu oli arvoton.
Jalo luonne ei ole altis tuntemaan kiihkeätä vastenmielisyyttä ja on
hidas suomaan sille tyynenäkään sijaa mielessään; mutta kun hän huomaa
sen elättelevän pahansuopuutta ja tuon tuostakin äkkää sen pursuavankin
intohimon lähteestä, silloin tuntee tällainen luonne itsensä kurjaksi
ja onnettomaksi.

Sentähden mr Henry Gowan olisi pimittänyt Clennamin mieltä ja paljoa
useammin asunut hänen ajatuksissaan kuin miellyttävämmät henkilöt ja
asiat, ellei hän olisi tehnyt mainittua erittäin viisasta päätöstä.
Näin ollen oli mr Gowan siirtynyt Daniel Doycen ajatuksiin; ainakin
sattui tavallisesti niin, että heidän rattoisissa keskusteluissaan
Doyce joutui puhumaan Gowanista enemmän kuin Clennam. Näitä
keskusteluja sattui usein nyt, kun molemmat yhtiökumppanit olivat
vuokranneet yhteisen huoneuston erään vakavan, vanhanaikaisen
City-kadun varrella, lähellä Englannin pankkia, London Wallin tienoilla.

Mr Doyce oli viettänyt päivänsä Twickenhamissa. Clennam oli anteeksi
pyytäen kieltäytynyt. Mr Doyce oli juuri palannut kotiin. Hän pisti
päänsä sisään Clennamin seurusteluhuoneen ovesta toivottaakseen hyvää
yötä.

»Tulkaa sisään, tulkaa sisään!» kehoitti Clennam.

»Näin teidän lukevan», vastasi Doyce tullessaan peremmälle, »enkä
luullut teidän tahtovan tulla häirityksi».

Ellei olisi ollut tuota merkillistä päätöstä, ei Clennam olisi tiennyt
mitä olisi lukenut, ei olisi tuntikauteen vilkaissut kirjaansa, vaikka
se olisi ollut avoinna hänen edessään. Hän sulki sen melkein kiivaasti.

»Voivatko he hyvin?» kysyi hän.

»Kyllä», vastasi Doyce, »hyvin he voivat. Kaikki he voivat hyvin.»

Danielilla oli vanha työläismäinen tapa pitää nenäliinaansa hatussaan.
Hän otti sen siitä esille ja pyyhki sillä otsaansa, hitaasti toistaen:
»Kaikki he voivat hyvin. Miss Minnie näytti mielestäni erikoisen
kukoistavalta.»

»Oliko vieraita huvilassa?»

»Ei, ei ollut vieraita.»

»No, mitenkä tulitte toimeen, te neljä?» kysyi Clennam hilpeästi.

»Meitä oli viisi», vastasi hänen toverinsa. »Hän oli siellä, se mies,
mikä hänen nimensä on?»

»Kuka se on?» kysyi Clennam.

»Mr Henry Gowan.»

»Ah, niin!» huudahti Clennam tavattoman vilkkaasti. »Niin! — Unohdin
hänet.»

»Ehkä muistatte minun maininneen», sanoi Daniel Doyce, »että hän aina
viettää sunnuntait siellä».

»Kyllä, kyllä», vastasi Clennam, »kyllä muistan nyt».

Daniel Doyce pyyhkieli yhä otsaansa ja toisti vitkaan: »Kyllä, niin.
Hän oli siellä; hän oli siellä. Oli niin, hän oli siellä. Ja hänen
koiransa. Sekin oli siellä.»

»Miss Meagles on hyvin kiintynyt — tuohon — koiraan», huomautti Clennam.

»Niin on», myönsi hänen yhtiökumppaninsa. »Enemmän kiintynyt koiraan
kuin minä mieheen.»

»Tarkoitatte mr —?»

»Tarkoitan mr Gowania — varmasti», vastasi Doyce.

Keskustelu pysähtyi hetkeksi, jonka Clennam käytti kellonsa vetämiseen.

»Ehkäpä olette hiukan hätäinen arvostellessanne», sanoi hän »Meidän
tuomioihimme, — tarkoitan aivan yleisesti —»

»Tietysti», ymmärsi Doyce.

»— vaikuttavat kaikenlaiset syyt, jotka miltei tietämättämmekin ovat
kohtuuttomia ja rumia, niin että on välttämätöntä pitää vaari niistä.
Esimerkiksi mr —»

»Gowan», täydensi tyynesti Doyce, jonka osalle tämän nimen
mainitseminen melkein aina lankesi.

»— on nuori ja kaunis, vapaa ja vilkas käytökseltään, lahjakas ja on
nähnyt yhtä ja toista elämässä. Kävisi vaikeaksi mainita epäitsekästä
syytä vastenmielisyyteen häntä kohtaan.»

»Minulle se ei ole vaikeata, Clennam», vastasi Doyce. »Minä näen hänen
tuottavan nyt huolta ja tulevaisuudessa, kuten pelkään, surua vanhan
ystäväni kotiin. Näen hänen uurtavan sitä syvempiä vakoja vanhan
ystäväni kasvoihin, kuta enemmän hän lähestyy ja kuta useammin hän
katselee hänen tyttärensä kasvoja. Lyhyesti, näen hänen virittävän
verkkojaan tämän kauniin ja rakastavan olennon pyydystämiseksi, jota
hän ei kuitenkaan milloinkaan tee onnelliseksi.»

»Mutta emmehän me tiedä», sanoi Clennam melkein kuin tuskissaan, »ettei
hän tee häntä onnelliseksi».

»Emme tiedä», vastasi hänen yhtiökumppaninsa, »että maa on pystyssä
vielä satasen vuotta, mutta pidämme sitä hyvin luultavana».

»Niin, niin!» myönsi Clennam, »meidän täytyy toivoa, meidän täytyy
ainakin koettaa olla, ellei jalomielisiä (sillä tässä tapauksessa
ei siihen ole tilaisuutta), niin ainakin oikeudenmukaisia. Älkäämme
halventako tätä miestä siksi, että hänen on onnistunut voittaa kauniin
mielitiettynsä suosio, ja suokaamme tytölle hänen luonnollinen
oikeutensa lahjoittaa rakkautensa sille, jonka hän katsoo sen
arvoiseksi.»

»Olkoon niin, ystäväni», myönsi Doyce. »Mutta saattaa olla niinkin,
että hän on liiaksi nuori ja hemmoiteltu, luottavainen ja kokematon
osuakseen valitessaan oikeaan.»

»Sitä asiaa me emme mitenkään kykenisi korjaamaan», sanoi Clennam.

Daniel Doyce pudisti vakavana päätänsä ja sanoi: »Pahoin pelkään, että
niin on laita.»

»Sentähden sopikaamme kerta kaikkiaan siitä», ehdotti Clennam, »ettei
ole arvomme mukaista puhua pahaa mr Gowanista. Olisi alhaista otaksua
hänestä pahaa. Ja minä puolestani päätän olla halveksimatta häntä.»

»Minä en ole aivan yhtä varma itsestäni ja sentähden pidätän itselläni
oikeuden olla vihoissani hänelle», vastasi toinen. »Mutta jos en ole
varma itsestäni, niin olen kuitenkin varma teistä, Clennam, ja tiedän,
millainen kelpo ja kunnioitettava mies te olette. Hyvää yötä, ystäväni
ja kumppanini!» Näin sanoen hän pudisti toisen kättä, ikäänkuin heidän
keskustelunsa pohjalla olisi ollut jotakin vakavampaa, ja he erosivat.

Näihin aikoihin kävivät he usein Meagles-perheen luona ja huomasivat,
että joka kerta ohimennenkin vain mainittaessa mr Henry Gowanin nimeä,
kun hän ei ollut heidän joukossaan, palasi mr Meaglesin kasvoille sama
pilvi, joka oli pimentänyt hänen päivänpaisteisen ilmeensä sinä aamuna,
jolloin Clennam sattumalta tapasi Gowanin lautalla. Jos Clennam olisi
sallinut kielletyn intohimon elää sydämessään, olisi näistä viikoista
muodostunut todellisen kärsimyksen kausi; mutta näin ollen ei mikään
sellainen tullut kysymykseenkään — epäilemättä ei sinnepäinkään.

Niinikään jos hän olisi päästänyt tämän kielletyn vieraan sydämeensä,
olisi hänen tänä aikana siinä tapauksessa käymissään äänettömissä
sielun taisteluissa ollut jotakin ansiokasta. Jotakin ansiokasta
olisi ollut hänen herkeämättömissä ponnistuksissaan vastustaessaan
hänelle uudessa muodossa esiintyvän helmasynnin houkutuksia, joiden
tarkoituksena oli saada hänet edistämään itsekkäitä pyrkimyksiään
alhaisin keinoin, ja pitäessään kiinni ylevistä kunnian ja
jalomielisyyden periaatteista. Jotakin ansiota olisi ollut hänen
päätöksessään sittenkin olla karttamatta mr Meaglesin taloa, jottei
hän, itsekkäästi säästäen itseään, tuottaisi vähäistäkään ikävyyttä
talon tyttärelle tekemällä hänet syypääksi vieraantumiseen, jonka
Clennam olisi tiennyt pahoittavan isän mieltä. Jotakin ansiokasta
olisi ollut hänen vaatimattomassa oikeudenmukaisuudessaan, hän
kun aina olisi pitänyt muistissaan mr Gowanin sopivampaa ikää ja
suurempaa viehättävyyttä ulkomuodon ja käytöksen puolesta. Hän olisi
osoittanut eräänlaista tyyntä mielenlujuutta tehdessään kaiken tämän
ja paljon muuta tyynen horjumattomasti, huolimatta siitä, että
(hänen ajatellessaan koko elämänsä tarinaa) tuska raastoi sydäntä.
Mutta tehtyään tämän päätöksen ei hänellä tietysti voinut olla näitä
ansioita; eikä kenenkään mielentila ollut tällainen — ei kenenkään.

Mr Gowania ei liikuttanut, oliko jollakulla vai ei kenelläkään
tällainen mielentila. Hän säilytti aina kaikissa tilanteissa
täydellisesti tyynen rauhallisuutensa, ikäänkuin mahdollisuus
otaksua, että Clennam olisi pohtinut tätä suurta kysymystä, olisi
ollut liian kaukainen ja naurettava kuviteltavaksikin. Hänen
käytöksessään Clennamia kohtaan oli aina eräänlaista kohteliaisuutta ja
huolettomuutta, joka olisi tuottanut sangen epämiellyttävän aineksen
Clennamin mielentilaan (äsken kuvittelemassamme tapauksessa nimittäin,
jos hän ei olisi tehnyt viisasta päätöstään).

»Pahoittelen todellakin, ettette eilen ollut meidän seurassamme», sanoi
mr Henry Gowan käydessään seuraavana aamuna tapaamassa Clennamia.
»Meillä oli hauska päivä siellä joen varrella.»

Hän oli kuullut siitä, vastasi Arthur.

»Yhtiökumppaniltanne kai?» kysyi Henry Gowan. »Hän on perin miellyttävä
mies!»

»Minä kunnioitan häntä suuresti.»...

»Hitto vieköön, hän on kerrassaan mainio otus!» ihaili Gowan. »Raikas
ja tuore, ja uskoo kaikenlaisiin ihmeellisiin asioihin!»

Tässä oli yksi niitä monia pieniä epämiellyttäviä piirteitä, jotka
kiusasivat Clennamia. Hän sivuutti tämän huomautuksen ja toisti vain
tuntevansa suurta kunnioitusta mr Doycea kohtaan.

»Hän on hurmaava! Ajatella, että hän on uneksien kulkenut elämän läpi
ja päässyt tähän ikään, jättämättä mitään tien viereen, poimimatta
mitään tien varrelta-, se on todella ihastuttavaa. Se lämmittää
sydäntä. Sellainen turmeltumaton, yksinkertainen, hyvä sielu! Totta
tosiaan, mr Clennam, tällaisen viattoman olennon rinnalla tuntee
itsensä toivottoman maalliseksi ja syntiseksi. Puhun vain omasta
puolestani, tietysti, enkä tarkoita teitä. Tekin olette aitoa,
väärentämätöntä laatua.»

»Kiitos kohteliaisuudesta», vastasi Clennam vastenmielisen tunteen
vallassa, »toivottavasti tekin olette sitä».

»No niin», vastasi toinen. »Ollakseni vilpitön teitä kohtaan, niin
olen mukiinmenevä. En ole mikään suuri petkuttaja. Ostakaa minulta
taulu, ja minä vakuutan teille, näin meidän kesken, ettei se ole
hintansa arvoinen. Ostakaa taulu toiselta mieheltä — joltakin
suurelta professorilta, joka tyystin lyö minut laudalta — niin saatte
nähdä, että kuta enemmän maksatte hänelle, sitä enemmän käyttää hän
herkkäuskoisuuttanne hyväkseen. Niin he kaikki tekevät.»

»Kaikki maalaritko?»

»Maalarit, kirjailijat, isänmaanystävät, kaikki, joilla on merkitystä
julkisuudessa. Antakaa melkein kenelle hyvänsä kymmenen puntaa,
niin hän pettää teitä vastaavassa määrässä, tuhannen puntaa — sitä
vastaavassa määrässä, kymmenen tuhatta puntaa — sitä vastaavassa
määrässä. Kuta suurempi menestys, sitä enemmän petkutusta. Mutta mikä
oivallinen maailma tämä onkaan!» huudahti Gowan lämpimän innostuksen
vallassa. »Mikä hauska, mainio, hurmaava maailma tämä onkaan!»

»Olisin pikemmin luullut», sanoi Clennam, »että mainitsemianne
periaatteita noudattavat etupäässä —»

»Barnaclet?» keskeytti Gowan nauraen.

»Ne poliittiset herrat, jotka alentuvat ylläpitämään verukevirastoa.»

»Ah! Älkää toki pidelkö Barnacleja niin pahoin», nauroi Gowan taas; »he
ovat kerrassaan kultaisia veikkoja. Pikku Clarence parkakin, perheen
pölkkypää, on oikein miellyttävä ja herttainen pöllö. Ja onpa hänessä
eräänlaista oveluuttakin, joka hämmästyttäisi teitä!»

»Varmasti. Suuresti», vastasi Clennam kuivasti.

»Ja kuitenkin», huudahti Gowan, joka hänelle ominaisella
punnitsemistavalla arvioi kaikki tässä avarassa maailmassa yhtä
köykäiseksi, »vaikken voi kieltää, että verukevirasto lopulta vienee,
kaiken ja kaikki turmioon ja häviöön, luultavasti ei kuitenkaan meidän
aikanamme — niin se on sittekin hyvänä kouluna herrasmiehelle».

»Pelkään, että se on varsin vaarallinen, epätyydyttävä ja kallis koulu
niille, jotka maksavat ylläpitääkseen oppilaita siinä», sanoi Clennam
pudistaen päätänsä.

»Ah, te olette hirvittävä ihminen», vastasi Gowan keveästi. »Voin
hyvin käsittää, että olette peloittanut tuon pienen aasin, Clarencen,
pölkkypäistä herttaisimman (minä rakastan häntä todella), melkein
järjiltään. Mutta jääköön hän sikseen ja muut kaikki niinikään. Minä
haluaisin esitellä teidät äidilleni, mr Clennam. Pyydän, suokaa minulle
siihen tilaisuus.»

Jos Clennam olisi ollut kuvitellussa mielentilassa, olisi tämä ollut
hänelle kaikkein vähimmin mieleen ja kaikkein vaikeinta nyt välttää.

»Äitini asuu erittäin vaatimattomasti tuolla ikävässä, punatiilisessä
Hampton Court-vankilassa», selitti Gowan. »Jos tahtoisitte tehdä
ehdotuksen, ilmoittaa sopivan päivän, jolloin voisin saattaa teidät
sinne päivällisille, niin saisitte viettää muutamia ikävystyttäviä
tunteja ja äitini olisi ihastunut. Näin juuri on asian laita.»

Mitä oli Clennamin vastattava tähän? Hänen arassa luonteessaan oli
suuri määrä viattomuutta parhaassa merkityksessä, sillä hän oli
kokematon ja tottumaton; viattomuudessaan ja vaatimattomuudessaan
saattoi hän vain vastata olevansa onnellinen saadessaan antautua mr
Gowanin käytettäväksi. Näin hän vastasikin, ja päivä määrättiin. Ja
pelätty päivä siitä tuli hänelle ja hyvin vähän tervetullut, kun se
koitti ja he yhdessä ajoivat Hampton Courtiin.

Tämän kunnioitettavan rakennusryhmän kunnioitettavat asukkaat olivat
leiriytyneet sinne kuin jonkinlaiset sivistyneet mustalaiset. Heidän
taloutensa näytti olevan vain väliaikaisessa kunnossa, ikäänkuin
he olisivat valmiit lähtemään tiehensä heti, kun jotakin parempaa
ilmaantuisi; ja he itse tuntuivat perin tyytymättömiltä, ikäänkuin
vihoittelisivat siitä, ettei heille vielä ollut tarjottu jotakin monin
verroin parempaa. Hienoja verhoja ja erilaisia väliaikaisia varusteita
näkyi ilmeisemmissä tai piiloisemmissa paikoissa kohta, kun heidän
ovensa aukeni; niinikään ilmestyi näkyville liian matalia irtoseiniä,
jotka lohkaisivat ruokailuhuoneita holvikäytävistä ja varjostivat
hämäriä nurkkauksia, missä palvelijapojat nukkuivat yönsä, päät
veitsien ja haarukoiden keskellä; verhoja, jotka koettivat uskotella
teille, ettei niiden taakse mitään piiloutunut; lasiruutuja, jotka
pyysivät, ettette näkisi niitä; kaikenlaisia erimuotoisia esineitä,
jotka teeskentelivät olevansa aivan tietämättömiä syyllisestä
salaisuudestaan, makuuvuoteesta; muurissa valepukuisia salaluukkuja,
jotka selvästi olivat hiilikellareja; olemattomuutta teeskenteleviä
käytävänaukkoja, jotka ilmeisesti olivat pienten keittiöiden ovia.
Älykästä neuvokkuutta ja ovelia salaisuuksia huokui näistä esineistä.
Vierailijat katsoivat hievahtamatta isäntäväkeänsä silmiin eivätkä
olleet tuntevinaan kiehuvan ja paistuvan ruuan hajua kolmen jalan
päästä; jos joku sattui istumaan vastapäätä sattumalta auki jäänyttä
säiliötä, ei hän ollut huomaavinaan pulloja; vierailija, istuen ohuen
kangasseinän ääressä, jonka takana lakeija ja nuori palvelustyttö
sattuivat olemaan äänekkäässä keskustelussa, oli istuvinaan erämaan
hiljaisuudessa. Hienoston mustalaisten keskuudessa oli loppumattomiin
liikkeellä tällaisia pieniä sovittavia apuvekseleitä, joita he
alituisesti kirjoittivat ja aina hyväksyivät toinen toiselleen.

Muutamat näistä mustalaisista olivat perin äreitä, sillä he olivat
parantumattomasti katkeroituneita ja vihaisia kahdesta sielullisesta
koettelemuksesta: toinen oli tietoisuus siitä, etteivät he saaneet
yleisöltä kylliksi sitä, mikä ansiosta kuului heille, ja toinen, että
yleisöllä oli oikeus käydä Hampton Courtissa. Tästä jälkimäisestä
suuresta vääryydestä kärsivät toiset hirveästi — varsinkin
sunnuntaisin, jolloin he toisinaan odottivat maan aukenevan ja nielevän
yleisön kitaansa; mutta jonkinlaisesta moitittavasta velttoudesta
maailmankaikkeuden järjestelyssä johtui, ettei tätä sangen toivottavaa
tapahtumaa ollut vielä sattunut.

Mrs Gowanin ovella oli vastaanottajana monivuotinen uskollinen
palvelija, jolla oli oma yksityinen kanansa kynittävänä yleisön kanssa;
asia koski postivirkaa, jota hän oli toivonut itselleen ja jota hän
ei vieläkään ollut saanut. Hän tiesi aivan hyvin, ettei yleisö olisi
voinut antaa tätä virkaa hänelle, mutta ajatus, että yleisö pidätti
häneltä sen, tuotti hänelle synkkää tyydytystä. Tämän vääryyden
vaikutuksesta (ja kenties myöskin siksi, että palkkaa maksettiin hieman
niukasti ja epäsäännöllisesti) oli hän alkanut laiminlyödä ulkonaisen
olemuksensa hoitoa ja käynyt äreäksi; ja otaksuen Clennamin kuuluvan
alhaisten sortajiensa joukkoon hän otti tämän loukkaavalla tavalla
vastaan.

Mrs Gowan toivotti kuitenkin alentuvasti hänet tervetulleeksi. Hän
oli kohtelias vanha rouva, joka nuoruudessaan oli ollut kaunis ja
yhä vielä oli niin hyvin säilynyt, että ihojauhe hänen nenällään
ja jonkunlainen mahdoton kukoistus kummankin silmän alla olivat
tarpeettomia. Hän kohteli Clennamia hiukan kopeasti, samoin kuin
toinenkin vanha rouva, tummakulmainen ja korkeanenäinen; tässä naisessa
lienee kyllä ollut jotakin todellista ja omaa, sillä muuten häntä
ei olisi voinut olla olemassakaan, mutta varmasti eivät sitä olleet
hänen hiuksensa eikä hampaansa eikä vartalonsa eikä ihonsa; samaten
kohteli häntä vanha harmaatukkainen, ylhäisen ja happaman näköinen
herrasmies; molemmat olivat kutsutut päivällisille. Mutta koska he
olivat olleet brittiläisessä lähetystössä usealla maailman kulmalla ja
koska brittiläinen lähetystö ei voi paremmin saavuttaa verukeviraston
suosiota kuin kohtelemalla maanmiehiään rajattoman halveksivasti
(muutenhan ne olisivat samanlaisia kuin muiden maiden lähetystöt),
katsoi Clennam heidän päästäneen hänet kokolailla helpolla. Vanha
arvokas herra huomattiin loordi Lancaster Sliltstalkingiksi, jota
verukevirasto monta vuotta oli ylläpitänyt brittiläisen majesteetin
edustajana ulkomailla. Tämä ylhäinen jäähdyttäjä oli aikoinaan
jäädyttänyt useita eurooppalaisia hoveja ja menestynyt siinä niin
täydellisesti, että pelkkä englantilaisen nimikin jo pani vilusta
värisemään ne ulkomaalaiset, joilla neljännesvuosisata takaperin oli
ollut erinomainen kunnia tuntea hänet.

Hän oli nyt eläkkeellä ja suvaitsi sentähden kohteliaasti (puettuna
suunnattomaan valkoiseen kaulaliinaan, joka oli kuin kankea lumikinos)
luoda varjonsa päivällisille. Kaikkialla esiintyvä mustalaisleima
tuntui pöytäkalustonkin kirjavassa kiertolaisluonteessa ja lautasten
ja kulhojen omituisessa kilpajuoksussa; mutta hienon jäähdyttäjän
läsnäolo, joka oli monin verroin parempi kuin hienoimmat lautaset
ja porsliinit, loi loistoa kaiken ylle. Hän varjosti päivällisen,
jäähdytti viinit, hyydytti kastikkeen ja lakastutti vihannekset.

Huoneessa oli vain yksi henkilö paitsi mainittuja, mikroskooppisen
pieni palvelijapoika, ja hän auttoi häijyä miestä, joka ei saanut
postivirkaa. Tämäkin nuorukainen olisi, jos hänen takkinsa olisi
avattu ja sydämensä paljastettu, huomattu Bernacle-perheen kaukaiseksi
sukulaiseksi, joka jo pyrki johonkin asemaan hallituksen varjossa.

Mrs Gowan johti päivällispöydässä keskustelun turmeltuneeseen
nykyaikaan; hänen kasvoillaan oli lempeän surumielisyyden ilme,
joka johtui siitä, että hänen poikansa oli alhaisen, halvan taiteen
palvelijana pakotettu liehittelemään raakaa yleisöä, sensijaan että hän
olisi vedonnut synnynnäisiin oikeuksiinsa ja pistänyt renkaan nenänsä
läpi tunnustettuna Barnaclena. Tässä tilaisuudessa kuuli Clennam
ensimmäisen kerran, kuinka pienten napojen ympäri tämä suuri maailma
kieppuu.

»Jos John Barnacle», sanoi mrs Gowan, sittenkun ajan turmelus oli saatu
täysin todetuksi, »vain olisi luopunut onnettomasta ajatuksestaan
liehitellä ja lepytellä roskaväkeä, niin kaikki olisi käynyt hyvin, ja
luulen, että isänmaa olisi turvattu».

Vanha korkeanenäinen rouva yhtyi häneen, mutta lisäsi, että jos
Augustus Stiltstalking olisi säädettyyn tapaan komentanut ratsuväen
liikkeelle ja antanut sille hyökkäyskäskyn, olisi isänmaa säilynyt
turvattuna.

Ylhäinen jäähdyttäjä yhtyi niinikään heihin, mutta lisäsi, että jos
William Barnacle ja Tudor Stiltstalking yhtyessään ja tehdessään iäti
muistettavan liittonsa olisivat rohkeasti tukkineet sanomalehtien suut
ja määränneet rangaistavaksi jokaisen sananpalvelijan, joka rohkeni
ottaa keskustelun alaiseksi virassa olevien arvovaltaisten henkilöiden
toimia ulkomailla tai kotimaassa, olisi isänmaa säilynyt turvattuna.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että isänmaa (Barnaclein ja
Stiltstalkingien toinen nimitys) oli turvan tarpeessa, mutta miksi se
oli niin turvan tarpeessa, se ei käynyt niinkään selville. Selvää oli
vain se, että kysymys koko ajan koski vain John Barnaclea, Augustus
Stiltstalkingia, William Barnaclea ja Tudor Stiltstalkingia, Tom,
Dick tai Harry Barnaclea tai Stiltstalkingia, koska ketään muita ei
ollut olemassa paitsi roskaväkeä. Tämänluontoista oli keskustelu,
ja se vaikutti Clennamiin, joka ei ollut sellaiseen tottunut,
erittäin epämiellyttävästi, pani hänet epäilemään, tokko oli oikein
istua äänettömänä kuuntelemassa, kuinka kokonainen suuri kansa
sisällytettiin tällaisiin ahtaisiin rajoihin. Hän muisti kuitenkin,
että parlamenttikeskusteluissakin, olipa puhe tämän kansan ruumiin tai
hengen elämästä, kysymys tavallisesti koski John Barnaclea, Augustus
Stiltstalkingia, William Barnaclea ja Tudor Stiltstalkingia, Tom, Dick
tai Harry Barnaclea tai Stiltstalkingia eikä ketään muuta ja pohdittiin
ainoastaan näiden herrojen kesken, niin että hän ei virkkanut mitään
roskaväen puolesta, muistaen, että roskaväki oli tottunut sellaiseen.

Mr Henry Gowanilla näytti olevan ilkeämielistä huvia yllyttäessään
näitä kolmea keskustelijaa toisiaan vastaan ja nähdessään Clennamin
hämmästyvän heidän puheistaan. Suhtautuen yhtä halveksivasti siihen
luokkaan, joka oli hyljännyt hänet, kuin siihenkin, joka ei ollut
tunnustanut häntä omakseen, hän oli henkilökohtaisesti välinpitämätön
kaikesta, mitä tapahtui. Clennamin hämmennys ja eristyneisyys tässä
kelpo seurassa näytti niinikään tuottavan tyydytystä hänen raikkaalle
mielellensä; ja jos Clennam olisi ollut siinä mielentilassa, jota
vastaan edellä on kuviteltu taistelua, olisi hän epäillyt jotakin
tällaista ja pöydässä istuessaan koko ajan sotinut tätä epäluuloa
vastaan, pitäen sitä halpamaisuutena.

Kahden tunnin kuluessa ylhäinen jäähdyttäjä, joka ei milloinkaan
ollut vähempää kuin sata vuotta aikaansa jäljessä, peräytyi viisi
vuosisataa taaksepäin lausuillen juhlallisia, oraakkelimaisia, tälle
aikakaudelle soveltuvia valtiollisia mielipiteitä. Hän lopetti
jäähdyttämällä kupillisen teetä juotavakseen ja poistui mieli alimmassa
lämpöasteessaan.

Mrs Gowan, joka loistoaikoinaan oli tottunut aina pitämään vieressään
vapaan nojatuolin ja erikoisen suosionsa merkkinä kutsumaan alttiita
orjiaan siihen toisen toisensa perästä lyhyeen vastaanottoon, viittasi
nyt viuhkallaan Clennamia lähestymään. Tämä totteli ja istuutui loordi
Lancaster Stiltstalkingin jälkeen vapaaksi jääneelle kolmijalalle.

»Mr Clennam», sanoi mrs Gowan, »lukuunottamatta iloa saada tutustua
teihin, näinkin kurjan epämukavassa asunnossa — pelkkä kenttämajahan
tämä vain on — niin on olemassa muuan asia, josta välttämättä tahtoisin
puhua kanssanne. Se on se, jonka yhteydessä poikani luullakseni sai
kunnian tutustua teihin.»

Clennam taivutti päätänsä sopivana ylimalkaisena vastauksena
sellaiseen, mitä hän ei vielä oikein ymmärtänyt.

»Ensiksikin», kysyi mrs Gowan, »onko hän todellakin kaunis?»

Edellä kuvitellussa mielentilassa olisi Clennamin ollut vaikea vastata,
todellakin vaikea hymyillä ja kysyä: »Kuka?»

»Oh! Kyllä te tiedätte!» huudahti toinen. »Se Henryn mielitietty. Tämä
onneton kuvitelma! No niin, jos on kunnia-asia, että mainitsen hänen
nimensä — miss Mickles — Miggles.»

»Miss Meagles», vastasi Clennam, »on hyvin kaunis».

»Miehet erehtyvät usein sellaisissa asioissa», väitti mrs Gowan
pudistaen päätänsä, »niin että tunnustan suoraan olevani yhä edelleen
epävarma tässä suhteessa; tosin sekin merkitsee jotakin, että Henryn
lausunnot vahvistetaan näin vakavasti ja vakuuttavasti. Hän lienee
saanut heidät käsiinsä Roomassa?»

Joku olisi syvästi loukkautunut viime lauseesta. Clennam vastasi:
»Anteeksi, epäilen tokko käsitin sananne oikein.»

»Lienee saanut käsiinsä nuo ihmiset», vastasi mrs Gowan koputtaen
viuhkansa (suuren, vihreän, jota hän käytti käsivarjostimenaan)
varrella edessään olevaan pieneen pöytään. »Keksinyt ne. Löytänyt ne.
Kompastunut niihin.»

»Nuo ihmiset?»

»Niin. Nuo Migglesit.»

»En todellakaan voi sanoa», vastasi Clennam, »missä ystäväni mr Meagles
ensin esitteli mr Henry Gowanin tyttärelleen».

»Olen aivan varma siitä, että hän sai tytön käsiinsä Roomassa; mutta
yhdentekevä missä — jossakin vain. No (tämä kokonaan meidän kesken)
onko hän hyvin rahvaantapainen?»

»Hyvä rouva», vastasi Clennam, »olen itse niin ehdottomasti
rahvaantapainen, etten kykene arvostelemaan häntä tässä suhteessa».

»Hyvä!» Mrs Gowan levitti rauhallisesti viuhkansa levälleen.

»Mainiota! Tästä päätän, että sisimmässänne katsotte hänen käytöksensä
olevan sopusoinnussa ulkomuodon kanssa.»

Clennam istui hetkisen jäykkänä ja kumarsi sitten.

»Se on lohdullista, ja toivon teidän olevan oikeassa. Henry lienee
kertonut teidän matkustelleen heidän seurassansa.»

»Matkustelin ystäväni mr Meaglesin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä
seurassa muutaman kuukauden ajan.» (Kuvitellun miehen sydäntä olisi
kouristanut tätä muistellessa.)

»Todella lohdullista, sillä teillä on tietysti laaja kokemus heistä.
Katsokaas, mr Clennam, tätä on jo kestänyt kauan, enkä huomaa siinä
mitään parannusta. Sentähden tunnen suurta helpotusta saadessani puhua
sellaisen kanssa, joka on niin perillä asioista kuin te. Se tekee
oikein hyvää, on todellinen siunaus.»

»Anteeksi, mutta minä en ole mr Henry Gowanin uskottu. En ole
likimainkaan niin perillä asioista kuin otaksutte. Erehdyksenne saattaa
minut hyvin arkaan asemaan. Mr Henry Gowanin ja minun kesken ei ole
sanallakaan kosketeltu tätä asiaa.»

Mrs Gowan katsahti huoneen toiseen päähän, jossa hänen poikansa istui
sohvassa pelaten korttia vanhan rouvan kanssa, joka oli puoltanut
ratsuväen hyökkäystä.

»Ette ole hänen uskottunsa? Ette tietystikään», myönsi mrs Gowan, »ette
ole keskustelleet asiasta? Ettehän toki. Sen kyllä ymmärrän. Mutta on
olemassa ilmilausumatonta luottamusta, mr Clennam, ja koska olette
tuttavallisesti ollut yhdessä noiden ihmisten kanssa, niin olen varma
siitä, että tällainen luottamus vallitsee välillänne tässä asiassa.
Kenties olette kuullut minun syvästi kärsineen siitä, että Henry on
antautunut alalle, joka — no niin!» kohauttaen hartioitaan, »varsin
kunnioitettava ala kyllä, myönnän sen, ja muutamat taiteilijathan
ovat, taiteilijoina, varsin erinomaisia henkilöitä; meidän suvussamme
on kuitenkin aina tyydytty pysymään vain taiteen harrastajina, jonka
tähden on anteeksiannettavaa heikkoutta, jos tunnen itseni hieman —»

Kun mrs Gowan vaikeni huoahtaakseen, ei Clennam huolimatta
päätöksestään pysyä jalomielisenä, voinut olla ajattelematta kuinka
näin ollen vaara oli perin vähäinen, että joku heistä nytkään ylittäisi
harrastelijan tason.

»Henry», jatkoi äiti, »on itsepäinen ja lujatahtoinen, ja kun nämä
ihmiset tietysti pinnistävät hermonsa äärimmilleen pyydystääkseen
hänet, niin ei minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että tämä juttu
keskeytyisi. Pelkään, että tytön omaisuus on perin vähäinen; Henry
olisi voinut tehdä paljoa paremman naimiskaupan; tuskin on saatavissa
mitään korvausta tästä liitosta; mutta hän menettelee oman päänsä
mukaan, ja ellen pian huomaa mitään parannusta, niin täytynee minun
alistua ja tyytyä näihin ihmisiin sellaisina kuin he ovat. Olen
äärettömän kiitollinen teille siitä, mitä olette kertonut heistä.»

Kun hän kohautti hartioitaan, kumarsi Clennam taas jäykästi ja
sitten, kiusallinen punastus kasvoillaan ja epäröiden, virkkoi vielä
matalammalla äänellä kuin tähän asti oli puhunut:

»Rouva Gowan, en oikein tiedä, kuinka täyttäisin erään velvollisuuden,
mutta sittenkin pyydän suosiollista huomaavaisuuttanne koettaessani
siitä suoriutua. Teidän tahollanne on suuri väärinkäsitys, joka on
mielestäni korjattava, jos saan käyttää sellaista sanontaa. Otaksutte
mr Meaglesin ja hänen perheensä pinnistävän hermonsa äärimmilleen,
niinhän sanoitte —»

»Äärimmilleen», kertasi mrs Gowan, katsoen häneen tyynen uhmaavasti,
vihreä viuhka levällään kasvojen ja takkavalkean välillä.

»Pyydystääkseen mr Henry Gowanin?»

Toinen myönsi rauhallisesti.

»No niin, tämä on niin vähän yhtäpitävää todellisuuden kanssa, että
tiedän mr Meaglesin olevan perin onnettoman tämän jutun tähden ja
koettaneen keksiä jos jonkinlaisia esteitä saadakseen sen päättymään.»

Mrs Gowan löi suuren vihreän viuhkansa kokoon, taputti sillä Clennamin
käsivartta ja omia hymyileviä huuliaan »No tietysti», sanoi hän.
»Sitähän juuri tarkoitan.»

Arthur katseli häntä odottaen selitystä siihen, mitä hän tarkoitti.

»Oletteko oikein tosissanne, mr Clennam? Ettekö ymmärrä?» Arthur ei
ymmärtänyt.

»No, enkö minä tuntisi poikaani ja tietäisi, että hän juuri tällä
tavalla on pidätettävissä?» selitti mrs Gowan halveksivasti, »ja eikö
tuo Migglesin väki tietäisi sitä vähintäin yhtä hyvin kuin minä? Oh,
he ovat ovelaa väkeä, mr Clennam, nähtävästi liikemiehiä! Luulenpa
Migglesin aikoinaan palvelleen eräässä pankissa. Se oli varmasti hyvin
kannattava pankki, jos hänellä oli paljon sananvaltaa sen hoidossa.
Tämä on kerrassaan taitavaa peliä!»

»Pyydän hartaasti, hyvä rouva —» keskeytti Arthur.

»Oh, mr Clennam, oletteko todellakin noin herkkäuskoinen!»

Kuullessaan hänen puhuvan näin ylenkatseellisesti ja nähdessään hänen
taputtelevan pilkallisia huuliaan viuhkallaan piti Clennam koko asiaa
niin tuskallisena, että hyvin totisena lausui: »Uskokaa minua, hyvä
rouva, te olette väärässä, epäluulonne on aivan perusteeton.»

»Epäluuloni?» toisti mrs Gowan. »Ei ole puhetta epäluulosta, mr
Clennam, vaan varmuudesta. Juoni on todella taitavasti punottu ja näkyy
tykkänään pettäneen teidät.» Hän nauroi ja taputteli taas huuliaan
viuhkalla ja heilautti päätänsä ikäänkuin lisätäkseen: »Älkää puhuko
minulle mitään. Tiedän, että sellaiset ihmiset ovat valmiit tekemään
mitä hyvänsä tällaisen naimisliiton tuottaman kunnian vuoksi.»

Tällä otollisella hetkellä loppui korttipeli, ja mr Henry Gowan tuli
huoneen poikki heidän luoksensa, sanoen: »Äiti, ehkä tahdot päästää mr
Clennamin tällä kertaa, meillä on pitkä matka ja on jo myöhä.» Jonka
jälkeen Clennam nousi, koska hänellä ei ollut valitsemisen varaa, ja
viimeiseen saakka oli mrs Gowanin kasvoilla halveksiva ilme, ja hän
taputteli viuhkallaan ivallisia huuliansa.

»Teillä oli kammottavan pitkä vastaanotto», sanoi Gowan kun
ovi sulkeutui heidän peräänsä. »Toivon hartaasti, ettei äitini
ikävystyttänyt teitä».

»Ei ensinkään», vastasi Clennam.

He nousivat keveihin nelipyöräisiin ajopeleihin ja olivat pian
kotimatkalla. Gowan, joka ajoi, sytytti sikaarin; Clennam kieltäytyi
ottamasta tarjottua sikaaria. Ponnistuksistaan huolimatta vaipui hän
niin syviin mietteisiin, että Gowan taas sanoi: »Pelkään pahoin, että
äitini ikävystytti teidät.» Siihen Clennam heräsi vastaamaan: »Ei
ensinkään», mutta vaipui kohta taas ajatuksiinsa.

Jos hän olisi ollut siinä mielentilassa, jota olemme kuvitelleet,
olisivat hänen mietteensä etupäässä kohdistuneet vieressä istuvaan
mieheen. Hän olisi muistellut sitä aamua, jolloin hän ensimmäisen
kerran näki Gowanin, kaivelemassa korollaan kiviä maasta, ja olisi
kysynyt itseltään: »Noinko huolettomasti ja julmasti hän työntää
minutkin tieltään?» Hän aprikoi, oliko hän pannut toimeen tämän
esittelyn äidille, koska tiesi mitä tämä sanoisi ja koska siten saattoi
puolustaa asemaansa kilpailijan edessä sekä kopeasti kehoittaa tätä
väistymään tieltä, sanallakaan uskomatta asiaansa hänelle. Hän olisi
voinut ajatella, että Gowan, vaikkei hänellä olisi ollutkaan tällaista
suunnitelmaa, olisi vienyt hänet kotiinsa vain leikitelläkseen hänen
tukahutetuilla tunteillaan ja kiusatakseen häntä. Näiden mietiskelyjen
tulvan olisi tavantakaa pysähdyttänyt häpeän ryöppy tuoden tullessaan
hänen avonaisen luonteensa vastalauseen, joka olisi huomauttanut,
että tällaisten epäluulojen suosiminen, hetkenkin ajan, ei suinkaan
todistanut sellaista ylevää, kadehtimatonta mielentilaa, jonka hän
oli päättänyt omaksua. Tällaisina hetkinä olisi taistelu hänessä
ollut kovimmillaan, ja katsahtaessaan Gowaniin hän olisi hätkähtänyt
ikäänkuin olisi tehnyt seuralaiselleen jollakin tavoin vääryyttä.

Ja katsellessaan pimeätä tietä ja sen varrella olevia epäselviä
esineitä, olisi hän taas päätynyt entiselle ajatusladulleen:
»Minnekähän olemme, tämä mies ja minä, matkalla elämän pimeällä
polulla? Mitenkähän meidän käy ja hänen, hämärässä tulevaisuudessa?»
Ajatellessaan häntä olisi hänet taas vallannut levottomuutta herättävä,
moittiva aavistus, ettei hän menetellyt uskollisesti häntä kohtaan,
kun ei pitänyt Gowanista, ja että hän entistä vähemmin oli hänen
arvoisensa, koska oli perin kärkäs uskomaan Gowanista pahaa.

»Olette nähtävästi huonolla tuulella», huomautti Gowan. »Pahoin
pelkään, että äitini on kauheasti ikävystyttänyt teitä.»

»Uskokaa minua, ei ensinkään», vakuutti Clennam. »Se ei ole mitään — ei
mitään.»




SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Viisikolmatta


Näihin aikoihin tuotti Arthur Clennamille suurta levottomuutta
usein uudistuva epäilys, oliko mr Pancksin halu koota tietoja
Dorrit-perheestä mahdollisesti yhteydessä niiden epäluulojen kanssa,
joista hän oli puhunut äidilleen palattuaan kotiin pitkäaikaisesta
maanpakolaisuudestaan. Mitä mr Pancks jo tiesi Dorrit-perheestä, mitä
hän oikeastaan vielä tahtoi tietää ja minkä tähden hän ensinkään
vaivasi toimeliasta päätänsä tällä kaikella, olivat kysymyksiä, jotka
usein saattoivat hänet ymmälle. Mr Pancks ei ollut niitä, jotka
olisivat tuhlanneet aikaansa ja vaivojansa tällaisiin tiedusteluihin
turhan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Clennam ei epäillytkään, ettei
hän tähdännyt johonkin erikoiseen päämäärään. Ja vakavia mietteitä
herätti hänessä kysymys, paljastuisivatko mr Pancksin toimeliaisuuden
saavuttaman päämäärän kautta ne salaiset syyt, jotka olivat
taivuttaneet hänen äitinsä ottamaan pikku Dorritin huostaansa.

Ei silti, että hän milloinkaan horjuisi halussaan hyvittää tai
päätöksessään korjata isänsä aikana tehtyä vääryyttä, jos sellainen
tulisi ilmi ja olisi korjattavissa. Se otaksutun vääryyden varjo,
joka oli ahdistanut häntä hänen isänsä kuolemasta saakka, oli niin
epämääräinen ja vailla muotoa, että sitä aiheuttava todellisuus saattoi
suuresti erota siitä, millaiseksi hän oli kuvitellut sen. Mutta jos
hänen arveluissaan huomattaisiin olevan perää, oli hän valmis milloin
tahansa luovuttamaan kaiken omaisuutensa ja aloittamaan elämän
uudelleen. Hänen lapsuutensa synkkä, julma opetus ei ollut milloinkaan
päässyt oikein tunkeutumaan hänen sydämeensä, ja hänen siveysoppinsa
ensimmäinen sääntö kuului, että hänen tuli aloittaa matkansa ylöspäin
pitämällä käytännöllisessä nöyryydessä tarkasti huolta maallisesta
vaelluksestaan ja ettei hän milloinkaan voinut pelkkien sanojen
siivillä nousta taivaaseen. Velvollisuuden täyttäminen maan päällä,
hyvitys maan päällä, toiminta maan päällä, ne ensiksi; ne olivat
ensimmäiset jyrkät portaat matkalla ylöspäin. Ahdas oli portti ja
tie kaita, paljoa ahtaampi ja kaidempi kuin se leveä valtatie, jonka
kivityksenä olivat omahyväiset tunnustukset ja hartaudenharjoitukset,
lähimmäisen silmästä kaivetut raiskat ja toisten kärkäs luovuttaminen
tuomittaviksi — kaikki arvotonta kamaa, joka ei maksanut kerrassaan
mitään.

Ei. Itsekäs pelko tai epäröinti eivät tehneet häntä levottomaksi,
vaan epäluulo, ettei Pancks muistaisi osaansa heidän välisessä
sopimuksessaan, vaan päästyään jonkun asian perille ryhtyisi
toimiin sen johdosta, ilmaisematta sitä hänelle. Toiselta puolen,
muistellessaan keskusteluaan Pancksin kanssa ja ajatellessaan, kuinka
vähän syytä hänellä oikeastaan oli otaksua, että tämä merkillinen
henkilö saattoi olla näiden asioiden jäljilläkään, ihmetteli hän
toisinaan itseään voidessaan pitää asiaa niin tärkeänä. Risteillen
näillä vesillä, harhaili hän sinne tänne, kuten ainakin alukset
ristiaallokossa, pääsemättä satamaan.

Pikku Dorritin vetäytyminen pois heidän tavallisesta kanssakäymisestään
ei parantanut asiaa. Hän oli niin paljon ulkona ja niin paljon
omassa huoneessaan, että Clennam alkoi kaivata häntä ja huomata
hänen paikkansa tyhjäksi. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, voiko hän
paremmin, ja Pikku Dorrit oli vastannut, kiitollisesti ja vakavasti,
pyytäen häntä olemaan rauhassa hänen puolestaan, hän kun voi aivan
hyvin; mutta Clennam ei ollut nähnyt häntä, entiseen kanssakäymiseen
verraten pitkään aikaan.

Clennam palasi eräänä iltana kotiin, käytyään Pikku Dorritin isän
puheilla, joka oli maininnut tyttären olevan vierailulla — niin hän
aina sanoi, kun tämä oli kovassa työssä hankkiakseen isälle illallista
— ja tapasi mr Meaglesin kiihoittuneena kävelemässä huoneessaan. Kun
Clennam avasi oven, pysähtyi mr Meagles, kääntyi häneen päin ja sanoi:

»Clennam! Tattycoram!»

»Mitä on tapahtunut?»

»Poissa!»

»Taivaan nimessä, mitä tarkoitatte?» huudahti Clennam hämmästyneenä.

»Ei tahtonut laskea viiteenkolmatta; en saanut häntä tekemään niin;
pysähtyi kahdeksaan ja lähti tiehensä.»

»Lähti pois talostanne?»

»Eikä palaa enää milloinkaan», sanoi mr Meagles pudistaen päätänsä. »Te
ette tunne tämän tytön intohimoista ja ylpeätä luonnetta. Hevosvaljakko
ei saisi häntä nyt vedetyksi takaisin; vanhan Bastiljin lukot ja
telkeet eivät pidättäisi häntä.»

»Mitenkä tämä tapahtui? Istukaa ja kertokaa minulle.»

»Ei ole varsin helppoa kertoa, miten se tapahtui; sillä teidän pitäisi
tuntea tämän kiivaan tyttöparan onneton luonne, voidaksenne oikein
käsittää asian. Mutta näin se tapahtui. Pet ja äiti ja minä olemme
viime aikoina keskustelleet paljon. En tahdo salata teiltä, Clennam,
etteivät nämä keskustelut ole olleet niin iloista laatua kuin olisin
suonut; on ollut puhetta siitä, että lähtisimme taas matkalle. Tätä
ehdotusta tehdessäni on minulla oikeastaan ollut erikoinen tarkoitus.»

Kuvitellussa tapauksessa olisi Clennamin sydän tykyttänyt kiivaasti.

»Tarkoitus», jatkoi mr Meagles hetken vaiti oltuaan, »jota on myöskään
tahdo salata teiltä, Clennam. Rakas lapseni on mieltynyt erääseen
henkilöön, ja olen siitä hyvin pahoillani Kenties arvaatte, kenestä on
kysymys. Henry Gowanista.»

»En ollut aivan valmistumaton kuulemaan sitä.»

»No niin!» Mr Meagles huokasi syvään. »Olisin suonut, ettei teidän
milloinkaan olisi tarvinnut kuulla sitä. Mutta näin nyt kuitenkin on
asianlaita. Äiti ja minä olemme panneet parhaamme, Clennam; olemme
koettaneet lempeätä neuvomista, olemme koettaneet antaa ajan vaikuttaa,
olemme koettaneet erossaoloa. Mutta turhaan. Viime keskustelumme koski
matkaa, joka kestäisi vähintäin vuoden ja jonka ajaksi heidät tykkänään
erotettaisiin ja suhde keskeytettäisiin. Tämän johdosta oli Pet
onneton, ja sentähden äiti ja minä olimme myöskin onnettomia.»

Clennam sanoi hyvin ymmärtävänsä sen.

»No niin!» puolustautui mr Meagles. »Myönnän käytännöllisenä miehenä
ja olen varma, että äitikin käytännöllisenä naisena myöntää, että me,
perheissämme, suurentelemme surujamme ja teemme kärpäsestä härkäsen
sillä tavalla, että voi arvata sen kyllästyttävän katselijaa —
syrjäistä katselijaa, nimittäin, Clennam. Kuitenkin, Petin onnellisuus
tai onnettomuus on meidän silmissämme suorastaan kysymys elämästä tai
kuolemasta, ja suotakoon meille anteeksi, jos teemme siitä suuren
numeron. Joka tapauksessa olisi Tattycoramin pitänyt sietää sitä.
Ettekö tekin ole samaa mieltä?»

»Tietysti olen», vastasi Clennam, innokkaasti tunnustaen oikeutetuksi
sellaisen kohtuullisen vaatimuksen.

»Mutta ei, sir», valitti mr Meagles pudistaen päätänsä, »hän ei
sietänyt sitä. Nähdessäni, kuinka hänen huonompi puolensa riehui ja
kiehui hänen sydämessään, riistäen ja raastaen sitä, muistutin hänelle
lempeästi yhä uudelleen ja uudelleen, ohi kulkiessani: 'Viisikolmatta,
Tattycoram, viisikolmatta!’ Olisin suonut hänen yötä päivää vain
laskevan viiteenkolmatta, silloin tätä ei olisi tapahtunut.»

Mr Meagles, jonka alakuloisilla kasvoilla hänen sydämensä hyvyys
vieläkin selvemmin kuvastui kuin ilon ja hilpeyden kirkastaessa niitä,
siveli otsaansa, poskiansa ja leukaansa ja pudisti päätänsä.

»Sanoin äidille (ei siksi, että se olisi ollut tarpeellista, sillä
hän olisi kyllä itsekin ajatellut sitä): 'me olemme käytännöllistä
väkeä, rakkaani, ja tunnemme hänen elämäntarinansa; me näemme tässä
onnettomassa tytössä heijastuksen siitä, mikä raivosi hänen äitinsä
sydämessä, ennenkuin tämä pieni raukka oli maailmassa; me selitämme
hänen mielentilansa parhain päin, äiti, emme huoli välittää siitä nyt
ensinkään; me odotamme sopivampaa tilaisuutta puhuaksemme hänelle,
toisen kerran.’ Ja me emme sanoneet nyt mitään. Mutta menettelimmepä
miten hyvänsä, näytti siltä kuin ei olisi voitu välttää sitä, minkä
piti tapahtua; ja eräänä iltana sitte hänen raivonsa puhkesi ilmi.»

»Kuinka ja miksi?»

»Jos kysytte miksi», vastasi mr Meagles hieman ymmällä kysymyksen
johdosta, sillä hän näytti olevan paljoa innokkaampi lieventämään
Tattycoramin syytä kuin perheen, »niin voin viitata siihen, mitä äsken
jotakuinkin sananmukaisesti kerroin sanoneeni äidille. Jos puhun siitä,
kuinka se tapahtui, niin olimme hänen läsnäollessaan toivottaneet
hyvää yötä Petille (hyvin hellästi, se minun on myönnettävä), ja
hän palveli Petiä yläkerrassa — muistattehan, että hän oli Petin
kamarineito? Kenties Pet, joka oli hyvin alakuloinen, käyttäytyi hiukan
ajattelemattomammin kuin tavallista pyytäessään häneltä apua; mutta
en tiedä, onko minulla oikeutta sanoa niin, sillä hän on aina ollut
hienotunteinen ja lempeä.»

»Hän on maailman lempein emäntä.»

»Kiitos, Clennam», sanoi mr Meagles ja pudisti hänen kättänsä, »tehän
olette usein nähnyt heidät yhdessä. No niin! Me kuulimme nyt, kuinka
onneton Tattycoram puhui äänekkäästi ja vihaisena, ja ennenkuin
ennätimme tiedustella, mistä oli kysymys, tuli Pet alas vapisten
ja sanoi pelästyneensä häntä. Heti perässä ilmestyi Tattycoram
raivoissaan. 'Vihaan teitä kaikkia kolmea', huusi hän ja polki
jalkaansa meille. 'Minä pakahdun vihasta koko tätä taloa kohtaan.'»

»Jonka jälkeen te —?»

»Minäkö?» vastasi mr Meagles niin, yksinkertaisen hyvänsävyisesti, että
olisi saavuttanut mrs Gowaninkin luottamuksen.

»Minä sanoin: 'Laske viiteenkolmatta, Tattycoram'.»

Taas hän siveli kasvojaan ja pudisti päätänsä syvän surullisena.

»Hän oli niin tottunut siihen, Clennam, että hän nytkin, niin
raivoisana, ettemme ole milloinkaan ennen nähneet häntä sellaisena,
heti vaikeni, katsoi minua suoraan silmiin ja laski (kuten luulen)
kahdeksaan. Mutta hän ei voinut hillitä itseänsä jatkaakseen
pitemmälle. Siihen hän lopetti, poloinen, ja antoi palttua lopuille
seitsemälletoista. Ja sitten hän puhkesi puhumaan. Hän inhosi meitä,
hän oli onneton luonamme, hän ei voinut kestää tätä, ei tahtonut
kestää tätä, — hän oli päättänyt lähteä pois. Hän oli nuorempi kuin
nuori emäntänsä, ja jäisikö hän tänne ainiaaksi katselemaan kuinka
häntä pidetään ainoana nuorena ja mielenkiintoisena olentona, jota
on hemmoteltava ja rakastettava? Ei. Hän ei tahtonut, ei tahtonut,
ei tahtonut! Millaiseksi me luulimme, että hän, Tattycoram, olisi
kasvanut, jos häntäkin lapsuudesta saakka olisi hyväilty ja hellitty,
niinkuin hänen nuorta emäntäänsä? Yhtä hyväksi kuin hänkin? Ah! Kenties
viisikymmentä kertaa paremmaksikin. Kun me näin olimme rakastavinamme
toisiamme, kehuskelimme sillä vain ärsyttääksemme häntä, sitä juuri
teimme, ja häväisimme häntä. Ja kaikki muutkin talossa tekivät samoin.
Eilen juuri mrs Tickitiä, jolla oli pieni lapsenlapsensa luonaan, oli
suuresti huvittanut lapsen yritykset lausua hänen (Tattycoramin) nimeä,
sitä inhoittavaa nimeä, jonka he olivat antaneet hänelle; ja mrs Tickit
oli nauranut nimellekin. Kukapa ei tekisi niin; ja mikä oikeus meillä
oli antaa hänelle kissan tai koiran nimi? Mutta mitäpä siitä. Hän ei
aikonut enää ottaa vastaan mitään hyviä hyviä tekoja meiltä, hän tahtoi
viskata nimensä meille takaisin ja lähteä. Hän tahtoi lähteä sillä
hetkellä, kukaan ei voisi pidättää häntä, emmekä enää milloinkaan saisi
kuulla hänestä.»

Mr Meagles oli kertonut kaiken tämän, Tattycoram niin elävänä edessään,
että oli melkein yhtä punainen ja palavissaan kuin millaiseksi oli
kuvannut tytön.

»Ah, niin!» sanoi hän pyyhkien kasvojaan. »Oli turhaa puhua järkeä
tälle intohimoiselle huohottavalle olennolle (Jumala tiesi, millainen
äidin tarina lienee ollut), niin että sanoin hänelle vain, ettei hän
voinut lähteä enää niin myöhään illalla; annoin hänelle käteni, saatoin
hänet hänen huoneeseensa ja tarkastin talon ovet. Mutta tänä aamuna hän
oli poissa.»

»Ja te ette tiedä hänestä mitään muuta?»

»En mitään», vastasi Meagles. »Olen koko päivän ollut tiedusteluilla.
Hän lienee lähtenyt hyvin aikaisin ja hyvin hiljaa. En ole tavannut
hänestä jälkeäkään likitienoilla.»

»Malttakaas! Tahdottehan», sanoi Clennam hetken mietittyään, »tavata
häntä? Arvattavasti tahdotte?»

»Tietysti tahdon: haluan antaa hänelle vielä tilaisuuden palata; äiti
ja Pet tahtovat antaa hänelle vielä tilaisuuden palata. Ja tekin»,
sanoi mr Meagles suostutellen, ikäänkuin kiusaus vihastumiseen ei
olisi ollut hänen puolellaan, »tekin tahdotte antaa tälle kiivaalle
tyttöraukalle tilaisuuden palata, Clennam».

»Olisinpa todellakin outo ja kova, ellen tahtoisi sitä», vastasi
Clennam, »kun te kaikki olette näin anteeksiantavaisia. Mutta aioin
kysyä, ettekö ole ajatellut tuota miss Wadea.»

»Olen kyllä. En muistanut häntä, ennenkuin olin kierrellyt kaikkialla
naapuristossa, enkä ehkä olisi tullut silloinkaan ajatelleeksi häntä,
ellen olisi, kotiin tullessani, tavannut äitiä ja Petiä aivan varmoina
siitä, että Tattycoram oli mennyt hänen luoksensa. Silloin tietysti
muistin, mitä hän oli sanonut päivällisillä sinä päivänä, jolloin
olitte ensimmäistä kertaa meillä.»

»Onko teillä aavistusta siitä, missä miss Wade olisi tavattavissa?»

»Totta puhuakseni», vastasi mr Meagles, »tapasitte minut odottamassa
teitä juuri siksi, että minulla on jonkinlainen sekava aavistus siitä.
Minun talossani elää tuollainen omituinen tietoisuus, jollainen
toisinaan pääsee salaperäisellä tavalla pujahtamaan taloon ja jota ei
kukaan ole selvässä muodossa saanut keneltäkään, mutta jonka kuitenkin
jokainen epämääräisesti on vastaanottanut joltakin ja taas päästänyt
häipymään, nimittäin arvelu, että miss Wade asuu tai asui jossakin
kotimme läheisyydessä.» Mr Meagles antoi hänelle paperiliuskan, johon
oli kirjoitettuna Park Lanen läheisyydessä ja Grosvenorin tienoilla
olevan ikävän syrjäkadun nimi.

»Tässä ei ole numeroa», huomautti Arthur.

»Numeroa, rakas Clennam!» huudahti hänen ystävänsä. »Ei mitään
muutakaan! Pelkkä kadun nimi on voinut tulla meille liidellen ilmassa,
sillä, kuten sanoin, ei kukaan meidän väestämme voi sanoa, mistä on
saanut sen tietää. Kuitenkin kannattaisi käydä siellä tiedustelemassa;
ja koska teen sen mieluummin seurassa kuin yksin ja koska tekin olitte
tämän luoksepääsemättömän naisen matkatoverina, niin arvelin ‒» Clennam
täydensi lauseen toisen puolesta tarttumalla uudelleen hattuunsa ja
ilmoittamalla olevansa valmis lähtemään.

Nyt oli kesäaika ja harmaa, pölyinen, helteinen ilta. He ajoivat
Oxford Streetin päähän ja ryhtyivät kiertelemään suuria, alakuloisen
komeita katuja ja pieniä katuja, jotka yrittivät olla yhtä komeita ja
onnistuivat olemaan vieläkin alakuloisempia ja joita vilisi tiheänä
sokkeloverkkona Park Lanen tienoilla. Illan hämärään tuijotteli
sekasortoisia kulmatalorykelmiä raakalaisaikuisine vanhoine
porttiholveineen ja varusteineen, kauhistuksia, jotka jonakin jurona
aikakautena olivat kohonneet ilmoille jonkun juropään rakentamina
ja jotka kuitenkin vaativat ihailua kaikilta jälkipolvilta ja
olivat päättäneet pysyä vaatimuksissaan siksi, kunnes lysähtäisivät
kokoon. Illan tunnelma synkistyi katsellessa pieniä loisasumuksia,
joiden koko runko näytti potevan kouristustautia, kääpiömäisestä,
Grasvenor Squaren varrella asuvan armollisen herran jättiläisovea
jäljittelevästä eteisenovesta alkaen tallirakennusten lantakasoille
päin olevaa seurusteluhuoneen ikkunaa myöten. Raihnaiset rakennukset,
joissa kieltämättä oli tyyliä, mutta jotka eivät kyenneet pitämään
kunnollisesti sisässään mitään muuta kuin epämiellyttävän hajun,
näyttivät olevan suurten herraskartanoiden kasvatustulosten viimeisiä
rippeitä; ja missä ohuet rautakanget kannattivat niihin liittyviä
vähäisiä kaaria ja parvekkeita, näyttivät ne rampoina nojautuvan
kainalosauvoihin. Siellä täällä katseli kadulle vaakunakilpi
johon koko vaakunatiede oli kuvattuna, ikäänkuin joku arkkipiispa
pitäisi esitelmää maailman turhuudesta. Kauppapuodit, joita oli
vain muutamia, eivät panneet tavaroitansa näytteille sillä yleisön
mielipide ei merkinnyt niille mitään. Sokerileipuri tiesi keitä
hänellä oli kirjoissaan ja saattoi tyytyä asettamaan ikkunaansa
muutaman pullollisen piparminttutippoja sekä puolisen tusinaa vanhan
viinimarjahyytelön näytettä. Vihanneskauppiaan ainoa myönnytys
yleiselle mielipiteelle oli muutama oranssi. Yksi vaivainen
sammalkori, jossa ennen oli ollut kurmitsan munia, sisälsi kaiken
sen, mitä munakauppiaalla oli sanottavana roskaväelle. Kaikki
näiden katujen varsilla asuvat näyttivät (kuten aina tähän aikaan
päivästä ja tähän vuodenaikaan) menneen jonnekin päivällisille, eikä
kukaan näyttänyt tarjoavan näitä päivällisiä. Portailla vetelehti
lakeijoja, koreasulkaisia ja jauhopäisiä, kuin sukupuuttoon kuollut
jättiläislinturotu, ja hovimestareita, yksinäisiä, muista erilleen
vetäytyviä miehiä, joista jokainen näytti epäillen katselevan kaikkia
muita hovimestareita. Vaunujen vyöryminen puistossa oli loppunut
siltä päivältä; katulyhdyt oli sytytetty, ja veitikkamaiset pienet
palvelijapojat, ruumiinmukaisissa puvuissa, sääret yhtä vallattomasti
hyppien kuin ajatukset heidän päässänsä, kuljeksivat kaksitellen,
pureksien ruohonkorsia ja vaihtaen veikeitä salaisuuksia. Laikulliset
koirat, jotka juoksivat vaunujen perässä, ja jotka olivat niin
yhteenkuuluvia komeiden ajopelien kanssa että näytti siltä kuin nämä
eläimet olisivat alentuneet liikkuessaan ulkona ilman niitä, seurasivat
palvelijoita, jotka kulkivat edestakaisin asioita toimittaen ja
sanaa tuoden. Siellä täällä oli syrjäinen kapakka, joka ei näkynyt
haluavan yleisön kannatusta ja jossa ei kaivattu, juuri muuta kuin
liveripukuisia herroja.

Viimemainitun huomion tekivät ystävykset kulkiessaan tiedusteluillaan.
Siellä ei enempää kuin missään muuallakaan tiedetty mitään heidän
etsimänsä kadun varrella asuvasta, miss Wade nimisestä henkilöstä.
Tämä katu oli yksi loiskatuja, pitkä, säännöllinen, ahdas, synkkä
ja pimeä, aivan kuin tiili- ja muurilaasti-hautaussaatto. He
tiedustelivat etsimäänsä monella pienellä portilla, missä toisinaan
näkivät alakuloisen nuorukaisen seisovan pää painuksissa pienten
jyrkkien puuportaiden yläpäässä, mutta saamatta tietää mitään. He
kulkivat katua ylös ja alas, ensin toista ja sitten toista katuviertä,
jolla välin kaksi äänekästä sanomalehtipoikaa kuulutteli merkillistä
tapahtumaa, jota ei ollut sattunut eikä milloinkaan sattuisikaan; he
kirkuivat niin, että heidän käheät äänensä tunkeutuivat kadun salaisiin
kammioihin saakka; mutta he eivät saaneet mitään tietää. Viimein he
seisoivat samassa kulmassa, josta olivat lähteneet; oli tullut pimeä,
ja he tiesivät yhtä paljon kuin alkaessaan tiedustella.

Kulkiessaan olivat he moneen kertaan sivuuttaneet likaisen, tyhjältä
näyttävän talon, jonka ikkunoissa ilmoitettiin talon olevan
vuokrattavana. Vuokrailmoitukset, tuottaen vaihtelua hautaussaattoon,
vaikuttivat miltei koristeellisesti. Ehkäpä siksi, että ne kiinnittivät
Clennamin huomion taloon, tai kenties sentähden, että mr Meagles
ja hän kahdesti siitä ohi mennessään olivat huomauttaneet: »Täällä
hän ei tietystikään asu», Clennam nyt ehdotti, että he palaisivat
ja koettaisivat onneaan siinäkin ennenkuin lopullisesti lähtisivät
tiehensä. Mr Meagles suostui, ja he palasivat sinne.

He kolkuttivat kerran ja soittivat kerran saamatta vastausta. »Tyhjää»,
päätteli mr Meagles kuunnellen. »Vielä kerta», tuumi Clennam ja
kolkutti taas. Sen perästä kuulivat he liikettä alhaalla ja jonkun
laahustavan ovelle.

Ahdas sisäänkäytävä oli niin pimeä, että oli mahdotonta selvästi nähdä,
millainen henkilö avasi oven; mutta sitten selvisi, että se oli vanha
nainen. »Anteeksi, että häiritsemme teitä», sanoi Clennam. »Mutta
voisitteko ilmoittaa meille, missä miss Wade asuu?» Ääni pimeässä
vastasi odottamatta: »Täällä asuu.»

»Onko hän kotona?»

Kun ei vastausta kuulunut, kysyi mr Meagles uudelleen: »Onko hän
kotona?»

Vielä hetken epäröimistä, sitten vastasi ääni äkkiä: »Luulen hänen
olevan. Tulkaa sisään, käyn kysymässä.»

He astuivat umpimähkään eteenpäin ja huomasivat itsensä suljetuiksi
ahtaaseen pimeään taloon; vaimo laahusti tiehensä ja puhui heille
jostakin ylempää: »Nouskaa ylös portaita, ette voi kompastua
mihinkään.» Sitten he haparoivat portaita ylös heikkoa valoa kohden,
jonka piankin huomasivat katulyhdyn ikkunan läpi luomaksi loisteeksi;
heidän edellään kulkeva olento jätti heidät ummehtuneeseen huoneeseen
odottamaan.

»Tämä on outoa, Clennam», sanoi mr Meagles hiljaa.

»Kerrassaan outoa», myönsi Clennam yhtä hiljaa, »mutta me olemme
saavuttaneet päämäärämme, ja se on tärkeintä. Tässä tulee valoa!»

Valo tuli lampusta, ja sitä kantoi vanha, hyvin likainen, hyvin
ryppyinen ja kuivettunut nainen. »Hän on kotona», ilmoitti hän (ääni
oli äskeinen), »hän tulee heti». Asetettuaan lampun pöydälle pyyhki
eukko käsiään esiliinaansa; sitä hän olisi voinut tehdä ikuisesti
saamatta niitä puhtaiksi. Hän katsoi hämärillä silmillään vieraita ja
lähti.

Nainen, jota he olivat tulleet tapaamaan, oli, jos hän nyt asui
täällä, asettunut tänne samoin kuin olisi asettunut itämaiseen
majalaan. Hänen ympäristönään oli vain pieni nelikulmainen matto
keskellä lattiaa, muutamia harvoja huonekaluja, jotka nähtävästi eivät
kuuluneet huoneeseen, ja sekasortoinen joukko matka-arkkuja ja muita
matkatavaroita. Jonkun aikaisemman vakituisen asujamen aikana oli
pienessä ummehtuneessa huoneessa vielä ollut pystykuvastin kullattuine
pöytineen; mutta kultaus oli niin haalistunut kuin menneenkesäiset
kukat ja lasi niin laikkuinen kuin se taikavoimin olisi säilyttänyt
pinnallaan kaikki ne usvat ja pahat säät, joita se oli kuvastanut.
Vieraat saivat parin kolmen minuutin ajan katsella kaikkea tätä,
ennenkuin ovi avautui ja miss Wade astui sisään.

Hän oli aivan sama kuin heidän erotessaankin. Aivan yhtä kaunis, yhtä
pilkallinen, yhtä umpimielinen. Hän ei osoittanut olevansa ensinkään
hämmästynyt nähdessään heidät, eikä hänessä voinut huomata muutakaan
mielenliikutusta. Hän pyysi heitä istumaan ja kieltäytyen itse
ottamasta tuolia ennätti ennen heitä käymään käsiksi heidän asiaansa.

»Luulen tietäväni syyn siihen, miksi kunnioitatte minua käynnillänne.
Puhukaamme siitä nyt heti», sanoi hän.

»Syynä siihen on Tattycoram, miss Wade», sanoi mr Meagles.

»Arvaan sen.»

»Miss Wade», kysyi mr Meagles, »tahdotteko olla ystävällinen ja
ilmoittaa, tiedättekö hänestä mitään?»

»Kyllä. Tiedän hänen olevan täällä luonani.»

»Sallikaa siinä tapauksessa, miss Wade, minun sanoa», virkkoi mr
Meagles, »että olisin iloinen, jos hän tulisi takaisin ja että vaimoni
ja tyttäreni niinikään olisivat iloisia siitä. Hän on niin kauan elänyt
meidän luonamme, emmekä unohda mitä vaatimuksia hänellä voi olla meidän
suhteemme, ja toivon voivamme suoda hänelle anteeksi.»

»Toivotte voivanne suoda anteeksi?» toisti miss Wade tasaisella,
hillityllä äänellä. »Mitä niin?»

»Luulen ystäväni tarkoittavan, miss Wade», selitti Arthur Clennam
nähdessään mr Meaglesin olevan melkein hämillään, »sitä intohimoista
tunnetta, joka toisinaan valtaa Tattycoramin hänen kuvitellessaan
olevansa jollakin tavoin syrjäytetyssä asemassa ja joka voittaa hänen
paremmat muistonsa.»

Miss Wade ratkesi hymyilemään katsoessaan häneen. »Niinkö todellakin?»
sanoi hän vain.

Tämän huomautuksen jälkeen seisoi hän pöydän luona niin tyynenä ja
liikkumattomana, että mr Meagles tuijotti häneen kuin lumottuna
eikä voinut katsoa Clennamiin kehoittaakseen tätä tekemään uuden
hyökkäysliikkeen.

»Ehkä olisi hyvä, jos mr Meagles voisi tavata häntä, miss Wade?»

»Se käy hyvin helposti päinsä», vastasi tämä. »Tule tänne, lapsi.» Näin
sanoen avasi hän erään oven ja talutti tytön huoneeseen. Oli varsin
omituista nähdä heitä yhdessä: tyttöä, joka vapaan kätensä sormilla
epävarmana ja samalla intohimoisena hypisteli pukunsa etumusta, ja miss
Wadea, joka tyynenä tarkkasi häntä ja joka juuri tämän tyyneytensä
kautta tavattoman voimakkaasti aavistutti oman luonteensa sammumattoman
intohimon (samoin kuin huntu aavistuttaa sen alle verhotut muodot).

»Katsos tässä», sanoi hän hillityllä tavallaan, »tässä on herrasi
ja isäntäsi. Hän on halukas ottamaan sinut takaisin, ystäväni,
jos vain huolit hänen armostansa ja päätät palata. Voit taas
päästä hänen kauniin tyttärensä taustaksi ja kehykseksi, hänen
herttaisten oikkujensa orjaksi ja koruksi taloon todistamaan perheen
hyväntahtoisuutta. Voit saada takaisin naurettavan nimesi, joka
leikillisesti osoittaa sinulle sormea ja asettaa sinut erikoisasemaan,
niinkuin sinun tuleekin olla erikoisasemassa. (Syntyperäsi, näetkös;
sinun ei pidä unohtaa syntyperääsi.) Pääset taas, Harriet, tämän
herran tyttären luokse ja pidettäväksi hänen läheisyydessään
elävänä muistutuksena hänen omasta etevämmyydestään ja armollisesta
alentuvaisuudestaan. Nämä kaikki edut voit vielä saada takaisin ja
paljon muuta sen lisäksi, minkä arvaan muistuvan mieleesi minun tässä
puhuessani, mutta menetät ne, jos pakenet minun turviini — voit saada
takaisin ne kaikki, jos tunnustat näille herroille, kuinka nöyryytetty
ja katuvainen sinä olet ja palaat heidän kanssansa saamaan anteeksi.
No, mitä sanot tähän, Harriet? Tahdotko mennä?»

Tyttö, jonka mielessä suuttumus ja poskilla punastus vähitellen oli
kohonnut näiden sanojen vaikutuksesta, puristi nyrkkiinsä ne puseron
poimut, joita oli hypistellyt, ja vastasi: »Mieluummin kuolisin!»

Miss Wade, joka yhä piteli hänen kättänsä omassaan, kääntyi
vieraisiinsa päin ja sanoi hymyillen: »Hyvät herrat, mitä aiotte nyt
tehdä?»

Poloinen mr Meagles oli niin sanomattoman hämmästynyt kuullessaan
vaikuttimiaan ja tekojaan tällä tavalla vääristeltävän, ettei
ollut tähän saakka kyennyt virkkamaan sanaakaan; mutta nyt sai hän
puhekykynsä takaisin.

»Tattycoram», sanoi hän, »sillä puhuttelen sinua edelleenkin tällä
nimellä tietäen, etten tarkoittanut muuta kuin hyvää antaessani sen
sinulle, ja tietäen, että sinäkin tiedät sen —»

»En tiedä!» vastasi tyttö katsahtaen taas ylös ja miltei repien itseään
samalla kiihkeällä kädellä.

»Ei, ehkä et nyt», sanoi mr Meagles, »tämän naisen tarkkaavien
silmien alla, Tattycoram», tyttö vilkaisi niihin pikimmälti, »etkä
sen vaikutusvallan alaisena, jota näemme hänen harjoittavan; et
nyt kenties, mutta toisen kerran. Tattycoram, en tahdo kysyä tältä
naiselta, uskooko hän itse mitä sanoo, edes nytkään, puhuessaan vihan
ja vastenmielisyyden valtaamana, kuten minä ja ystäväni hyvin tiedämme
hänen nyt tekevän, vaikka hän hillitsee itseänsä niin erinomaisen
päättävästi, ettei kukaan, joka näkee sen, voi unohtaa sitä. Mutta
sinulta kysyn, uskotko sinä siihen, muistellessasi kotiasi ja kaikkea
siihen kuuluvaa. Sanon sinulle vain, ettei sinun tarvitse tunnustaa
mitään minulle eikä omilleni eikä tarvitse pyytää mitään anteeksi;
ainoa, mitä pyydän sinua tekemään, on se, että lasket viiteenkolmatta,
Tattycoram.»

Tämä katsoi häneen hetkisen, mutta rypisti sitte kulmiaan ja vastasi:
»En tahdo. Miss Wade, olkaa hyvä ja viekää minut pois täältä.»

Hänen sisässään raivoavassa taistelussa ei ollut nyt mitään lieventävää
ainesta; se oli osaksi intohimoista osaksi itsepintaista uhmaa.
Hehkuvat posket, nopeasti virtaava veri, kiivas hengitys, kaikki
todisti, kuinka kiihkeästi hän asettui palaamisen mahdollisuutta
vastaan. »En tahdo, en tahdo, en tahdo!» toisteli hän matalalla,
käheällä äänellä. »Mieluummin annan repiä itseni kappaleiksi!
Mieluummin revin itseni kappaleiksi!»

Miss Wade, joka oli päästänyt irti hänen kätensä, laski suojelevasti
käsivartensa hetkeksi hänen hartioillensa ja sanoi kääntyen vieraisiin
päin, aivan entisellä äänellänsä ja hymyillen myös entisellä
tavallansa: »Hyvät herrat, mitä nyt aiotte tehdä?»

»Oi Tattycoram, Tattycoram!» huudahti mr Meagles ja kohotti samalla
vakavasti varoittaen kättänsä. »Kuuntele tämän naisen ääntä, katsele
hänen kasvojaan, ajattele mitä hänen sydämessään liikkuu ja mieti
millainen tulevaisuus on edessäsi. Lapseni, mitä ajatelletkin, niin
perustuu tämän naisen vaikutus sinuun — vaikutus, joka meistä on
hämmästyttävä enkä liioittele, jos sanon, kauhistuttava nähdä — paljoa
hurjempaan intohimoon ja väkivaltaisempaan luonteeseen kuin sinun.
Miten te tulette toimeen yhdessä, mitä siitä lähtee?»

»Minä olen yksin täällä, herrat», huomautti miss Wade muuttamatta
ääntänsä tai tapaansa, »sanokaa, mitä vain tahdotte».

»Kohteliaisuuden on väistyttävä, miss Wade, kun on kysymys tämän
harhaanjohdetun tytön nykyisestä tilanteesta», vastasi mr Meagles,
»vaikka toivon, etten perin unohda sitä, huolimatta siitä vääryydestä,
jota teette hänelle ihan silmieni edessä. Suokaa anteeksi, että hänen
kuullensa muistutan teille — minun täytyy sanoa se — että olitte
käsittämätön salaisuus meille kaikille ja ettei teillä ollut mitään
yhteistä meidän kanssamme, kun hän onnettomuudekseen joutui teidän
tiellenne. En tiedä, mikä olette, mutta te ette salaa, ette voi
salata, millainen pimeä, synkkä henki teissä asuu. Jos te sattuisitte
olemaan niitä naisia, jotka jostakin syystä tuntevat rikollista huvia
saattaessaan lähimmäisensä yhtä kurjaksi kuin itse ovat (olen kyllin
vanha tietääkseni, että sellaistakin sattuu), niin kehoitan häntä
kavahtamaan teitä ja teitä kavahtamaan itseänne.»

»Herrat!» sanoi miss Wade tyynesti. »Kun olette lopettaneet — mr
Clennam, ehkä koettaisitte taivuttaa ystäväänne —»

»Ei ennen kuin olen yrittänyt vielä kerran», vastasi mr Meagles
päättävästi. »Tattycoram, rakas lapsi parkani, laske viiteenkolmatta!»

»Älkää työntäkö luotanne sitä toivoa, sitä varmuutta, jonka tämä hyvä
mies teille tarjoo», sanoi Clennam matalalla, juhlallisella äänellä.
»Palatkaa ystävienne luo, joita ette ole unohtanut. Miettikää vielä
kerta.»

»En tahdo! Miss Wade», sanoi tyttö, kiivaasti hengittäen ja tarttuen
kurkkuunsa, »viekää minut pois».

»Tattycoram», sanoi mr Meagles. »Yksi kerta vain! Ainoa, mitä pyydän
sinulta maailmassa, lapseni! Laske viiteenkolmatta!»

Tyttö painoi kätensä kiinteästi korvilleen, pörröttäen kiivaalla
liikkeellä kiiltävää mustaa tukkaansa, ja kääntyi päättävästi seinään
päin. Miss Wade, joka tämän viimeisen vetoamisen aikana oli katsellut
häntä sama merkillinen hymy huulillaan ja sama hillitsevä käsi
povellaan kuin katsellessaan hänen taisteluansa Marseillessa, kiersi
nyt käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin ottaakseen hänet haltuunsa
kaikiksi ajoiksi.

Ja hänen kasvoillaan oli selvä voitonriemuinen ilme, kun hän käänsi ne
herroihin päin sanoakseen heille hyvästi.

»Koska herrat viimeisen kerran kunnioittavat minua käynnillään», sanoi
hän, »ja koska äsken sanoitte, ettette tiedä, mikä, minä olen ja mihin
vaikutusvaltani tähän tyttöön perustuu, niin tietäkää, että sen syynä
on yhteinen asia. Minä olen samanlaista syntyperää kuin särkynyt
lelunnekin. Hän on nimetön, minäkin olen nimetön. Olemme molemmat
kärsineet saman vääryyden. Muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille.»

Tämä lausuttiin mr Meaglesille, joka murheellisena meni ulos huoneesta.
Kun Clennam seurasi hänen perässään, kääntyi miss Wade hänen puoleensa,
yhä äärimmäisen hillittynä ja ääni tyynenä, mutta kasvoillaan hymy,
jonka näkee vain julmilla ihmisillä: heikko hymy, joka levittää
sieraimia, tuskin hipaisee huulia ja joka ei häivy vähitellen, vaan
sytyttyään sammuu heti, silmänräpäyksessä.

»Toivon», sanoi hän, »että rakkaan ystävänne, mr Gowanin, vaimo tuntee
itsensä iloiseksi tietäessään olevansa toisenlaista syntyperää kuin
tämä tyttö ja minä ja odotellessaan suurta onneansa».




KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Ei kenenkään häviäminen


Mr Meagles ei tyytynyt tähän yritykseen, vaan koetteli yhä uusia
keinoja saadakseen hoidokkinsa palautetuksi. Hän kirjoitti sekä
hänelle että miss Wadelle vakavia kehoituksia sisältävän, mutta
samalla pelkkää hyväntahtoisuutta huokuvan kirjeen. Näihin kirjeisiin
ei kuulunut vastausta enempää kuin siihenkään, jonka itsepintaisen
tytön nuori entinen emäntä omakätisesti kirjoitti ja jonka, jos minkä,
olisi pitänyt liikuttaa hänen sydäntänsä (kaikki kolme kirjettä
palautettiin useiden viikkojen kuluttua, koska niitä oli kieltäydytty
vastaanottamasta). Mr Meagles pyysi nyt vaimoansa koettamaan, mitä
henkilökohtainen keskustelu vaikuttaisi. Mutta kun kelpo rouva
ei saanut tilaisuutta sellaiseen, vaan se kiellettiin häneltä
itsepintaisesti, pyysi mr Meagles vielä Arthuria koettamaan, mitä hän
voisi saada aikaan. Kaikki, mitä tämä, noudattaen mr Meaglesin pyyntöä,
sai tietää, oli se, että tyhjä talo oli jätetty vanhan vaimon hoitoon,
että miss Wade oli hävinnyt, että sieltä täältä haalitut huonekalut
olivat hävinneet ja että eukko oli valmis vastaanottamaan kuinka monta
puolikruunusta tahansa ja kiittämään kohteliaasti lahjoittajaa, muttei
kyennyt niiden vastineeksi antamaan minkäänlaisia tietoja, tarjosi
vain joka kerta tarkastettavaksi kaluston luettelon, jonka talon
isännöitsijän poika oli jättänyt eteiseen.

Tahtomatta sittekään, asioiden ollessa näinkin epäedullisella kannalla,
heittää toivoansa kiittämättömän tytön suhteen ja jättää häntä oman
onnensa nojaan, jos mahdollisesti hänen paremmat taipumuksensa
voittaisivat hänen luonteensa pimeän puolen, pani mr Meagles kuutena
päivänä perättäin aamulehtiin hienotunteisesti sepitetyn ilmoituksen,
jossa sanottiin, että jos muuan nuori henkilö, joka äskettäin oli
ajattelemattomasti lähtenyt kotoansa, milloin hyvänsä haluaisi
kääntyä hänen puoleensa osoitteella Twickenham, niin saisi kaikki
olla ennallaan eikä hänen tarvitsisi pelätä mitään nuhteita. Tämän
ilmoituksen odottamattomien seurausten kautta sai onneton mr Meagles
ensimmäisen kerran elämässään tietää, että joka päivä monta sataa
nuorta henkilöä karkasi ajattelemattomasti kotoaan, sillä kuormittain
harhautuneita nuoria tuli ajaen Twickenhamiin; ja huomatessaan, ettei
heitä otettukaan avosylin vastaan, vaativat nämä sekä korvausta
että kyytimaksua edes ja takaisin. Nämä eivät kuitenkaan olleet
ainoat kutsumattomat asiakkaat, jotka tämä ilmoitus houkutteli
onnettoman mr Meaglesin niskoille. Kerjuukirjeiden sepittäjät, joita
ilmeni laumoittain ja jotka näyttivät innokkaasti vaanivan jotakin
koukkua, pienintäkin, johon voisivat ripustaa kirjeen, kirjoittivat
hänelle kertoakseen nähneensä hänen ilmoituksensa ja tunteneensa
halua kääntyä luottavasti hänen puoleensa pyytääkseen mikä minkin
suuruista rahamäärää, kymmenestä shillingistä viiteenkymmeneen puntaan
saakka; ei siksi, että he tiesivät mitään puheenaolevasta nuoresta
henkilöstä, mutta koska tunsivat, että näiden lahjojen luovuttaminen
varmaan suuresti keventäisi ilmoittajan mieltä. Muutamat keksijät
ja parannusten suunnittelijat käyttivät niinikään tätä tilaisuutta
kirjoittaakseen mr Meaglesille ja sanoakseen hänelle, että he
kuultuaan eräältä ystävältä hänen ilmoituksestaan pyysivät vakuuttaa
olevansa valmiit heti tiedoittamaan hänelle mitä vain saisivat kuulla
kysymyksessä olevasta nuoresta henkilöstä, jos hän sillä välin tahtoisi
tarpeellisilla varoilla auttaa heitä lopullisesti täydentämään mikä
minkin tutkimuksen tai keksinnön, joka tuottaisi ihmiskunnalle mitä
onnellisimmat olot.

Mr Meagles perheineen oli näiden kasaantuneiden vastoinkäymisten
vaikutuksesta alkanut, vaikka vastahakoisesti, pitää Tattycorania
menetettynä, kun uusi ja toimelias yhtiö, Doyce ja Clennam,
yksityismiehinä lähti eräänä lauvantaina huvilalle viipyäkseen
maanantaihin. Vanhempi kumppani turvautui diligenssiin, nuorempi
tarttui kävelykeppiinsä.

Rauhallinen kesäinen auringonlasku paistoi Clennamiin, kun hän
lähestyi matkansa määrää ja käveli virran rannalla olevien niittyjen
ohitse. Hänellä oli se rauhan ja huolten helpottumisen tunne,
jonka maalaishiljaisuus valaa kaupunkilaisen mieleen. Kaikki hänen
ympärillään oli suloista ja leppoisaa. Puiden tuuhea lehvistö, rehevä
ruoho värivilkkautta luovine niittykukkineen, virran pienet vihreät
saaret, ruokoryhmät, veden pinnalla uiskentelevat nipukat, veneistä
kuuluvat etäiset, veden solinaan sointuvasti sekoittuvat äänet ja
vieno iltailma, kaikki oli hiljaista ja lepoon kehoittavaa. Kala
hypähti vedessä, airo loiskahti, vielä valveilla oleva lintu visersi,
etäältä kuului koira haukkuvan ja lehmä ammuvan — kaikista näistä
äänistä huokui rauhaa ja lepoa, joka kietoi hänetkin valtoihinsa
hänen hengittäessään tuoksujen kyllästämää suloista ilmaa. Pitkät
purppuraiset ja kultaiset viirut taivaalla ja auringonlaskun hohtava
vanatie olivat jumalallisen tyyniä. Kaukaisilla punertavilla
puidenlatvoilla ja läheisillä vihreillä kummuilla, joiden rinteitä
varjot vähitellen kiipeilivät, oli samanlainen tuntu. Todellisen
maiseman ja sen edessä päilyvän kuvaisen välillä ei ollut mitään eroa;
molemmat olivat yhtä kirkkaat ja selvät, täynnänsä elämän ja kuoleman
mysteerioita, liikuttavan ja lempeän kauneutensa kautta toivorikkaasti
rauhoittavia katsojan hiljentyneelle sydämelle.

Clennam oli pysähtynyt, kuten usein ennenkin, katsellakseen
ympärillensä ja antaakseen näkemänsä painua sieluun, samoin kuin
varjot, joita hän tarkkasi, näyttivät painuvan yhä syvemmälle veteen.
Sitte hän hitaasti jatkoi matkaa, mutta näki samassa olennon tulevan
vastaansa polkua pitkin; ehkäpä se jo aikaisemmin oli hänen silmissään
sulautunut yhteen illan ja sen vaikutelmien kanssa.

Minnie siinä tuli, yksin. Hänellä oli kädessään muutamia ruusuja, ja
hän näytti, huomatessaan Clennamin, pysähtyneen odottamaan häntä.
Hänen kasvonsa olivat käännetyt tulijaan päin, ja hän näytti tulleen
vastakkaiselta suunnalta. Hänen olemuksessaan oli levottomuutta, jota
Clennam ei milloinkaan ollut hänessä ennen huomannut, ja lähempänä
juolahti hänen mieleensä äkkiä, että Minnie oli tullut vartavasten
saadakseen puhua hänen kanssaan.

Tyttö ojensi kätensä ja sanoi: »Ihmettelette nähdessänne minut täällä
yksin? Mutta ilta on niin ihana ja tulin kävelleeksi pitemmälle kuin
ensiksi olin aikonut. Arvelin tapaavani teidät, ja se teki minut
rohkeammaksi. Ettekö tulekin aina tätä tietä?»

Kun Clennam vastasi sen olevan hänen mielitiensä, tunsi — hän toisen
käden vapisevan käsivarrellaan ja näki ruusujen tärisevän.

»Saanko antaa teille yhden, mr Clennam? Poimin ne kulkiessani puutarhan
läpi. Oikeastaan poiminkin ne teille, sillä otaksuin tapaavani teidät
täällä. Mr Doyce tuli jo toista tuntia sitten ja kertoi teidän olevan
tulossa jalkaisin.»

Clennamin oma käsi vapisi hänen ottaessaan Minnieltä pari ruusua
ja kiittäessään häntä. He olivat nyt erään lehtokujan, kohdalla.
Yhdentekevää on kumpi käänsi heidän kummankin askeleet sinne. Clennam
ei milloinkaan päässyt siitä selville.

»Täällä on hyvin juhlallista, mutta samalla miellyttävää tähän aikaan
päivästä», huomautti Clennam. »Kun olemme liikkuneet täällä syvässä
varjossa ja sitte tulemme, ulos tuonne valoholviin toisessa päässä,
esiintyvät lautta ja huvila meille parhaassa valaistuksessa.»

Yksinkertainen puutarhahattu päässä ja keveässä kesäpuvussaan, ruskeat
tuuheat hiukset luonnollisina kiharoina kasvojen ympärillä Minnie oli
hyvin kaunis, ja kohottaessaan hetkeksi ihmeelliset silmänsä, joissa
kuvastui kunnioitusta ja luottamusta mieheen liikuttavalla tavalla
sekoittuneena ujoon suruun hänen tähtensä, näytti hän niin suloiselta,
että oli hyvä Clennamin mielenrauhalle — tai paha, hän ei oikein
tiennyt kumpaa se oli — että hän oli tehnyt tuon lujan päätöksensä,
jota hän niin usein oli ajatellut.

Minnie katkaisi hetkeksi syntyneen äänettömyyden kysymällä, tiesikö
hän, että isä oli ajatellut uutta ulkomaanmatkaa. Clennam sanoi
kuulleensa siitä mainittavan. Minnie katkaisi uuden hetkellisen
äänettömyyden lisäten epäröivästi, että isä oli luopunut aikeestaan.

Silloin ajatteli Clennam heti: »He menevät naimisiin.»

»Mr Clennam», sanoi tyttö vieläkin ujomman epäröivästi ja niin hiljaa,
että Clennamin täytyi kumartua kuullakseen, »tahtoisin mielelläni uskoa
salaisuuteni teille, jos tahtoisitte olla hyvä ja ottaa sen vastaan.
Olisin tahtonut tehdä sen jo kauan sitten, koska — tunsin, että olitte
meidän hyvä ystävämme.»

»Kuinka voisin muuta kuin ylpeillä siitä! Pyydän, uskokaa se minulle.
Luottakaa minuun.»

»En olisi milloinkaan pelännyt uskoa asiaa teille», vastasi tyttö,
katsoen avoimesti häneen. »Olisin kyllä tehnyt niin jo jonkun aikaa
sitten, jos vain olisin tiennyt kuinka menetellä. Tuskin tiedän sitä
nytkään.»

»Mr Gowanilla», sanoi Arthur Clennam, »on syytä olla hyvin onnellinen.
Jumala siunatkoon hänen vaimoansa ja häntä!»

Minnie itki koettaessaan kiittää. Clennam rauhoitti häntä, nosti
vapisevia ruusuja pitelevän käden käsivarrellaan, otti loput ruusut
siitä ja painoi käden huulillensa. Silloin tuntui hänestä, että hän
vasta lopullisesti luopui sammuvasta toivosta, joka oli lepattanut
kuvitellussa sydämessä, tuottaen sille suurta tuskaa ja ahdistusta; ja
siitä hetkestä alkaen tunsi hän itsensä paljoa vanhemmaksi mieheksi,
joka oli päättänyt tällaisia toiveita ja suunnitelmia sisältävän
elämänsä jakson.

Hän pisti ruusut poveensa, ja he kävelivät hetkisen verkkaan ja
äänettöminä varjoisten puiden alla. Sitte kysyi Clennam hilpeän
ystävällisellä äänellä, tahtoiko hän sanoa vielä jotakin muuta hänen ja
hänen isänsä ystävälle, joka oli häntä itseään monta vuotta vanhempi,
tahtoiko hän uskoa hänelle jotakin tai pyytää jotakin palvelusta tai
luuliko hän, että jollakin pienellä avulla voisi lisätä hänen onneansa;
tämä tietoisuus tuottaisi heidän yhteiselle ystävälleen pysyvän ilon.

Tyttö aikoi vastata, mutta jokin pieni salainen suru tai myötätunto
— mitä se saattoi olla? — liikutti niin hänen mieltänsä, että hän
uudelleen puhjeten kyyneliin pyysi: »Oi, mr Clennam! Hyvä, jalo mr
Clennam, älkää ajatelko minusta pahaa.»

»Minä pahaa teistä!» huudahti Clennam. »Rakas tyttöni! Kuinka se olisi
mahdollista!»

Ristiten kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen luottavasti häntä
kasvoihin kiitti Minnie muutamin hätäisin sanoin häntä sydämensä
pohjasta (sen hän todella teki, sikäli kuin sydän on vilpitön hartauden
lähde), ja vähitellen hän rauhoittui saaden silloin tällöin rohkaisevan
sanan Clennamilta heidän kävellessään verkkaan ja miltei äänettöminä
yhä hämärtyvässä lehtokujassa.

»Ja nyt, Minnie Gowan», sanoi viimein Clennam, hymyillen, »tahdotteko
kysyä minulta jotakin?»

»Oi, minulla on paljon kyseltävää teiltä.»

»Se on hyvä, sitä toivoinkin enkä ole pettynyt.»

»Te tiedätte, kuinka minua rakastetaan kotona ja kuinka rakastan
kotiani. Te ehkä ette oikein usko sitä, rakas mr Clennam», hän oli
hyvin kiihtynyt, »kun näette minun jättävän sen omasta vapaasta
tahdostani, mutta minä rakastan sitä suuresti!»

»Olen varma siitä», vakuutti Clennam. »Voitteko otaksua minun epäilevän
sitä?»

»En, en. Mutta on outoa, minusta itsestänikin, että vaikka rakastan
sitä niin syvästi ja vaikka minua rakastetaan siellä niin syvästi, niin
sittekin voin luopua siitä. Se näyttää kovin välinpitämättömältä ja
kiittämättömältä.»

»Rakas tyttöni», sanoi Clennam, »sellainen on luonnollinen kehitys ja
ajan kulku. Samalla tavalla jätetään kaikki kodit.»

»Tiedän sen kyllä, mutta kaikki kodit eivät jää niin tyhjiksi kuin
minun lähdettyäni sieltä. Ei siksi, ettei löytyisi monta parempaa ja
herttaisempaa ja lahjakkaampaa tyttöä kuin minä, jolla ei ole näitä
avuja suuressakaan määrin, mutta siksi, että he rakastavat minua niin
suuresti.»

Petin hellä sydän oli ääriään myöten täysi, ja hän nyyhkytti
kuvatessaan mitä tapahtuisi.

»Minä tiedän, kuinka isä ensin kärsii muutoksesta ja kuinka en voi
aluksi olla hänelle sama, kuin olen ollut hänelle näinä monina vuosina.
Ja silloin, mr Clennam, juuri niinä aikoina pyydän ja rukoilen teitä
muistamaan häntä ja toisinaan pitämään hänelle seuraa, kun teiltä
liikenee aikaa, ja kertomaan hänelle, etten minä milloinkaan ole
rakastanut häntä niin paljon kuin nyt, pois lähtiessäni. Sillä ei ole
ketään — hän sanoi sen minulle juuri tänäpäivänä puhuessaan kanssani —
josta hän niin paljon pitäisi ja johon niin luottaisi kuin teihin.»

Aavistus siitä, mitä oli tapahtunut isän ja tyttären välillä, putosi
kuin kivi Clennamin sydänlähteisiin ja nosti vedet hänen silmiinsä. Hän
vastasi hilpeästi, vaikkei aivan niin hilpeästi kuin oli yrittänyt,
että hän varmasti lupasi tehdä niin.

»Etten puhu äidistä», jatkoi Pet niin liikutettuna ja kauniina
viattomassa surussaan, ettei Clennam edes nytkään uskaltanut katsella
häntä, vaan laski heidän ja kalpenevan valokaaren välillä olevat puut,
joiden luku hitaasti pieneni, »se johtuu siitä, että äiti paremmin
ymmärtää minua tässä asiassa ja kaipaa minua toisella tavalla. Mutta
tiedättehän, millainen hellä, rakastava äiti hän on, ja muistattehan
häntäkin, muistattehan?»

Minnie voi luottaa siihen, että hän tekisi tämän kaiken, vakuutti
Clennam.

»Ja rakas mr Clennam», jatkoi Minnie, »koska isä ja eräs, jota minun
ei tarvitse mainita, eivät ymmärrä eivätkä kunnioita toisiansa vielä
niinkuin he kyllä aikaa myöten tekevät ja koska uudessa elämässäni
pidän velvollisuutenani, kunnianani ja ilonani koettaa vetää heitä
toistensa luo, jotta he oppisivat tuntemaan toisiansa, iloitsemaan ja
ylpeilemään toisistansa ja rakastamaan toisiansa, kun he kuitenkin
molemmat sydämellisesti rakastavat minua, niin ettekö te, joka olette
hyvä, uskollinen mies, ettekö tahdo, kun nyt lähden kotoa (jopa
hyvin kauas), käyttää suurta vaikutusvaltaanne ja koettaa saada
isää ajattelemaan häntä ystävällisemmin ja katselemaan häntä ilman
ennakkoluuloja ja sellaisena kuin hän on. Teettekö mielikseni, niin
totta kuin olette hyvä, jalosydäminen mies?»

Pet parka! Itsensä pettävä, erehtynyt lapsi! Milloinka on tällaisia
muutoksia saatu aikaan ihmisten luonnollisissa keskinäisissä.
suhteissa, milloinka tällaiset syvälle juurtuneet vastakohdat on saatu
viritetyiksi sopusointuun! Sitä ovat muutkin tyttäret monta kertaa
yrittäneet, Minnie, mutta se ei milloinkaan ole onnistunut; tuloksena
on ollut vain pettymys.

Näin ajatteli Clennam. Mutta hän ei sanonut sitä, se olisi ollut
myöhäistä nyt. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä Minnie pyysi, ja tämä
saattoi täysin luottaa siihen lupaukseen.

He olivat nyt lehtokujan viimeisen puun kohdalla. Minnie pysähtyi ja
veti pois käsivartensa. Hän puhui Clennamille silmät luotuina hänen
kasvoihinsa, ja käsi, joka äsken oli levännyt hänen hihallaan, kosketti
vapisten hänen povellaan olevaa ruusua, ikäänkuin hän tahtoisi tälläkin
tavoin vedota ystäväänsä.

»Rakas mr Clennam, onnessani — sillä minä olen onnellinen, vaikka
näittekin minun itkevän — en voi kestää sitä, että meidän välillemme
jää jotakin varjoa. Jos teillä on jotakin anteeksi annettavaa minulle
(ei mitään, jota olisin tahallani tehnyt, vaan jokin suru, jonka olen
aiheuttanut tahtomattani tai voimattani sitä estää), niin suokaa se
jalosta sydämestänne minulle anteeksi nyt tänä iltana!»

Clennam kumartui kohdatakseen viattomat kasvot, jotka luottavasti
ojentuivat häntä kohden. Hän suuteli niitä ja vastasi taivaan tietävän,
ettei hänellä ollut mitään anteeksi annettavaa. Kun hän kumartui toisen
kerran suutelemaan puhtaita kasvoja, kuiskasi Minnie: »Jääkää hyvästi!»
ja Clennam toisti sanat. Näin hän sanoi jäähyväiset kaikille vanhoille
toiveillensa — kuvitellun miehen yhä levottomille epäilyksille.
Seuraavana hetkenä tulivat he ulos lehtokujasta Minnien käsi Clennamin
käsivarrella, samoin kuin olivat astuneetkin sinne, ja puut heidän
takanaan näyttivät sulautuvan hämärään, samoin kuin heidän oman
menneisyytensä muistot.

Kohta sen jälkeen kuuluivat mr ja mrs Meaglesin sekä Doycen äänet
puutarhaportin tienoilta. Kun Clennam kuuli Petin nimeä mainittavan,
huusi hän: »Hän on täällä, minun kanssani.» Ryhmästä kuului hieman
ihmettelyä ja naurua, joka kuitenkin heti taukosi, kun he tulivat
perille; Pet hiipi hiljaa tiehensä.

Mr Meagles, Doyce ja Clennam kävelivät hetkisen edestakaisin virran
äyräällä nousevan kuun paisteessa, eikä kukaan virkkanut mitään; sitte
Doyce jäi taakse ja meni sisään. Mr Meagles ja Clennam kävelivät
vielä hetkisen äänettöminä edestakaisin, kunnes ensinmainittu lopulta
katkaisi äänettömyyden.

»Arthur», sanoi hän käyttäen tätä tutunomaista nimitystä ensimmäisen
kerran heidän tuttavuutensa aikana, »muistatteko, kuinka minä eräänä
helteisenä aamuna, jolloin kävelimme edestakaisin katsellen Marseillen
satamaa, kerroin teille, että äiti ja minä kuvittelimme Petin pienen
kuolleen sisaren kasvaneen ja muuttuneen samalla tavoin?»

»Muistan varsin hyvin.»

»Muistatteko minun sanoneen, ettemme ajatuksissamme koskaan voi erottaa
näitä kaksoissisaruksia ja että mielikuvituksessamme toinen oli
sellainen kuin toinenkin?»

»Kyllä, aivan hyvin.»

»Arthur», sanoi mr Meagles hyvin hiljaa, »minä kehitän tätä kuvitelmaa
edelleen tänä iltana. Minusta tuntuu tänä iltana, rakas ystävä, kuin
te olisitte rakastanut kuollutta lastani hyvin hellästi ja olisitte
menettänyt hänet sellaisena kuin Pet on nyt.»

»Kiitos», jupisi Clennam, »kiitos!» ja puristi hänen kättänsä.

»Tuletteko jo sisään?» kysyi mr Meagles.

»Vähän ajan päästä.»

Mr Meagles lähti, ja hän jäi yksin. Käveltyään puolisen tuntia pitkin
virran vartta rauhallisessa kuutamossa pisti hän kätensä poveen ja
otti hellästi ruusut esille. Kenties painoi hän ne sydämelleen,
kenties nosti hän ne huulilleen, mutta varmasti kumartui hän virran
partaalle ja laski ne hiljaa virtaavalle vedenpinnalle. Kalpeina ja
epätodellisina kuljetti virta ne mukanaan kuutamossa.

Valot olivat jo sytytetyt, kun hän tuli sisään, ja kasvot, joita ne
valaisivat, hänen omansa niihin luettuina, olivat pian taas tyynet ja
iloiset. He puhelivat monenlaisista asioista (hänen yhtiökumppanillaan
oli harvoin ollut sellaista puheen ainevarastoa käytettävänään ajan
kuluttamiseksi kuin nyt), ja sitte mentiin vuoteeseen ja nukuttiin.
Sillä välin kukat, kalpeina ja epätodellisina kuutamossa, liukuivat
edelleen virran kalvolla, ja samoin suuremmatkin asiat, joita olemme
hellineet povellamme ja lähellä sydäntämme, liukuvat luotamme
ikuisuuden mereen.




YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Mrs Flintwinch uneksii edelleen


Kaikkien näiden tapausten aikana säilytti Cityssä oleva talo
edelleen raskaan tylsyytensä, ja sen sairas emäntä suoritti samaa
muuttumatonta jokapäiväistä elämän kiertokulkua. Aamu, puolipäivä,
ilta, aamu, puolipäivä, ilta, ja kukin toi palatessaan mukanaan oman
yksitoikkoisuutensa; aina vain sama vastahakoinen palaaminen uutta
kierrosta alkamaan kuin vanhan kellon koneistossa.

Pyörätuoliin liittyi arvattavasti muistoja ja unelmia, kuten jokaiseen
ihmisolentojen elävöittämään paikkaan. Kuvia tuhotuista kaduista ja
muuttuneista taloista, sellaisina kuin ne olivat ennen muinoin, kun
tuolissa istuja tunsi ne; kuvia ihmisistä, niinikään sellaisina kuin
ne ennen olivat ottaen vähän tai ei ollenkaan huomioon ajan kulun
vaikutuksia heihin; näitä kuvia lienee ollut suuret määrät synkkien
päivien pitkässä sarjassa. Halu pysähdyttää toimeliaan elämän koneisto
sillä hetkellä, jolloin itse henkilökohtaisesti olemme erotetut siitä,
taipumus otaksua, että ihmiskunta on menettänyt liikuntakykynsä, kun
itse olemme halvautuneet, ja kyvyttömyys arvioida niitä muutoksia,
joita silmämme ei voi seurata, suuremmilla mittapuilla kuin niillä
kutistuneilla, jotka sopivat meidän yksitoikkoiseen, rajoitettuun
olemassaoloomme, nämä halut ja taipumukset ja kyvyttömyydet kuuluvat
monen sairaan heikkouksiin ja melkein kaikkien erakkojen sielulliseen
epäterveyteen.

Mitä kohtauksia ja henkilöitä tämä tyly nainen useimmin muisteli
istuessaan vuodenajasta toiseen aina samassa synkässä huoneessa, sitä
ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Mr Flintwinch, jonka kiero ja
käyrä läsnäolo päivästä päivään painosti häntä kuin mikäkin kummallinen
mekaaninen voima olisi kenties voinut pusertaa sen hänestä, jos hänessä
olisi ollut vähemmin vastustusvoimaa; mutta hän oli liian voimakas mr
Flintwinchin voitettavaksi. Mitä mistress Afferyyn tuli, oli hänellä
kylliksi tekemistä katsellessaan ällistelevin silmin herraansa ja
miestään ja sairasta emäntäänsä, kulkiessaan pimeän tultua talossa pää
esiliinan peitossa, kuunnellessaan aina ja kuullessaankin joskus outoja
ääniä ja eläessään ylipäätänsä keskeytymättömässä uneksivassa, näkyjä
näkevässä puolihorrostilassa.

Mrs Affery päätteli, että huomattavia kauppoja oli tekeillä, sillä
hänen miehellänsä oli runsaasti työtä pienessä konttorissaan ja
puheillaan enemmän asiakkaita kuin moneen vuoteen. Se oli kylläkin
helppoa, sillä talo oli kauan ollut aivan autiona; mutta hän
sai kirjeitä, otti vastaan vieraita, hänellä oli kirjanpitoa ja
kirjeenvaihtoa. Lisäksi hän kävi muissa liiketaloissa, veistämöillä ja
telakoilla, tullissa, Garrowayn kahvilassa sekä pörssissä, niin että
hän oli paljon liikkeellä. Alkoipa hän, ellei mrs Clennam erikoisesti
halunnut nauttia hänen seurastansa, silloin tällöin pistäytyä
eräässä läheisessä kapakassakin vilkaisemassa merenkulku-uutisia ja
pörssihintoja iltalehdistä sekä myös vaihtamassa kohteliaisuuksia
kauppalaivojen kapteenien kanssa, jotka istuskelivat tässä kapakassa.
Määrättynä tuntina joka päivä neuvotteli hän liikeasioista mrs
Clennamin kanssa, ja Affery, joka aina hiiviskeli nurkissa, kuunnellen
ja vaanien, oli ymmärtävinään, että ovelat haalivat rahaa.

Mr Flitwinchin pökertyneen puolison mielentila alkoi nyt niin selvästi
ilmetä hänen katseissaan ja teoissaan, että ovelat pitivät häntä perin
vähässä arvossa, kuten ainakin henkilöä, jonka henkiset lahjat eivät
milloinkaan ole olleet loistavat ja joka on tulemassa höperöksi.
Mr Flintwinch oli käskenyt häntä pitämään suunsa kiinni heidän
aviollisesta suhteestansa ja kieltänyt häntä nimittämästä miestänsä
Jeremiahiksi muulloin kuin perhekolmikon kesken; tämä ehkä johtui
siitä, ettei Afferyn ulkomuoto eikä esiintyminen olleet liikepiireihin
sopivia; tai myös siitä, että asiakkaat, kuultuaan hänen naineen
Afferyn, mahdollisesti alkaisivat epäillä hänen arvostelukykyänsä.
Affery unohti alituisesti nämä määräykset, ja se lisäsi yhä hänen
olemuksensa arkuutta ja pelokkaisuutta, sillä mr Flintwinchillä oli
tapana kostaa nämä laiminlyönnit juoksemalla hänen jäljessään portaissa
ja pudistamalla häntä, niin että eukko oli alituisessa hermostuneessa
epävarmuudessa siitä, millä hetkellä häntä taas tällä tavoin
ojennettaisiin.

Pikku Dorrit oli päättänyt pitkän päivätyönsä mrs Clennamin huoneessa
ja oli parastaikaa poimimassa säntillisesti kokoon tilkkuja ja
langanpätkiä ennen kotiinlähtöänsä. Mr Pancks, jonka Affery juuri
oli saattanut sisään, tiedusteli mrs Clennamilta tämän terveyttä,
huomauttaen samalla, että koska hän sattui olemaan tällä kulmalla,
pistäytyi hän sisään kysymään isäntänsä puolesta, kuinka mrs Clennam
voi. Tämä katsoi häneen rypistäen tuikeasti kulmiaan.

»Mr Casby tietää», vastasi hän, »ettei minun tilani ole vaihtelevainen.
Ainoa muutos, jota odotan, on suuri lopullinen muutos.»

»Todellako, mrs Clennam?» vastasi mr Pancks, ja hänen silmänsä
vaelsivat pienen ompelijattaren luo, joka polvillaan poimi langanpäitä
ja tilkkuja matolta. »Te näytätte reippaalta, ma'am.»

»Minä kannan sen, mitä minulla on kannettavana», vastasi toinen.
»Tehkää tekin se, mikä teillä on tehtävänä.»

»Kiitos, ma'am», vastasi Pancks, »koetan kyllä parastani».

»Te olette usein tällä kulmalla, ettekö olekin?» kysyi mrs Clennam..

»Kyllä, ma'am», vastasi Pancks, »kyllä viime aikoina, olen usein käynyt
täällä päin jos jonkinlaisilla asioilla».

»Pyytäkää mr Casbyä ja hänen tytärtänsä olemaan huolehtimatta
terveydestäni asiamiehen kautta. Jos he haluavat käydä luonani, niin
he tietävät minun aina olevan täällä tavattavissa. Älkööt vaivautuko
lähettämällä kysymään. Älkääkä te vaivautuko tulemalla.»

»Ei mitään vaivaa, ma'am», vastasi Pancks. »Te näytätte todellakin
tavattoman reippaalta, ma'am.»

»Kiitos. Hyvästi.»

Uloskäsky, jota tehosti ovea osoittava sormi, oli niin lyhyt ja
selvä, ettei mr Pancks voinut keksiä keinoa vierailunsa jatkamiseksi.
Hän harasi hiuksensa pystyyn, kasvoilla kaikkein vilkkain ilmeensä,
vilkaisi taas pieneen olentoon matolla, sanoi: »Hyvästi, ma'am; älkää
tulko alas, mrs Affery, osaan kyllä ovelle», ja höyrysi tiehensä.
Mrs Clennam, käsi poskella, seurasi häntä tarkkaavaisin ja synkän
epäluuloisin silmin, ja Affery tuijotti emäntäänsä kuin noiduttuna.

Hitaasti ja miettivinä kääntyivät mrs Clennamin silmät ovelta, josta
Pancks oli hävinnyt, Pikku Dorritiin, joka juuri nousi matolta
pystyyn. Poski vajoten yhä syvemmälle käden varaan, silmät valppaina
ja tutkivina, katseli sairas nainen tyttöä, kunnes herätti hänen
huomiotansa. Pikku Dorrit punastui sellaista katsetta ja loi silmänsä
alas. Mrs Clennam istui yhä tarkkaavaisena.

»Pikku Dorrit», kysyi hän viimein katkaisten äänettömyyden, »mitä
tiedätte tästä miehestä?»

»En tiedä hänestä mitään, ma'am, paitsi että olen nähnyt hänet näillä
seuduin ja että hän on puhutellut minua.»

»Mitä hän on sanonut teille?»

»En ymmärrä, mitä hän puhuu, hän on niin kummallinen. Muttei ensinkään
töykeä eikä epämiellyttävä.»

»Miksi hän tulee tapaamaan teitä?»

»Sitä en tiedä, ma'am», vastasi tyttö täysin vilpittömästi.

»Te tiedätte, että hän tulee tänne tavatakseen teitä?»

»Niin olen luullut, ma'am», myönsi Pikku Dorrit, »mutta miksi hän tulee
tänne tai muualle sitä varten, sitä en käsitä, ma'am».

Mrs Clennam loi silmänsä alas, ja hänen ankaroista, jäykistä
kasvoistaan näkyi, että hän nyt yhtä kiinteästi tarkasti mielessään
olevaa asiaa kuin äsken silmiensä edessä olevaa olentoa, jonka hän
nyt näytti unohtaneen. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, että vasta
muutaman minuutin kuluttua pääsi niistä irtautumaan ja sai takaisin
tavallisen kankean ryhtinsä.

Sillä välin oli Pikku Dorrit odottanut tilaisuutta lähteäksensä, muttei
rohjennut liikahtamalla häiritä häntä. Nyt hän uskalsi lähteä siitä
paikasta, johon oli jäänyt seisomaan noustuaan matolta, ja kiertää
pyörätuolin ympäri. Hän pysähtyi sen viereen toivottaakseen: »Hyvää
yötä, ma'am.»

Mrs Clennam ojensi kätensä ja laski sen Pikku Dorritin käsivarrelle.
Tämä, hämillään kosketuksesta, jäi vapisten seisomaan paikallensa.
Ehkäpä hänen mieleensä hetkeksi juolahti satu prinsessasta.

»Sanokaas minulle, Pikku Dorrit», kysyi mrs Clennam, »onko teillä monta
ystävää nykyään».

»Muutamia vain, ma'am; paitsi teitä on minulla vain miss Flora ja —
yksi vielä.»

»Tarkoitatteko tuota miestä?» kysyi mrs Clennam osoittaen
taipumattomalla sormellaan taas ovea.

»En toki, ma'am.»

»Kenties joku hänen ystäviään?»

»Ei, ma'am.» Pikku Dorrit pudisti vakavasti päätänsä. »Ei toki! Ei
kukaan hänen kaltaisensa tahi hänen piiristään.»

»Vai niin!» Mrs Clennam melkein hymyili. »Se ei kuulu minuun. Kysyn
vain siksi, että tahdon teille hyvää, ja siksi että luulen olleeni
ystävänne silloin, kun ei teillä ollut ketään muuta turvaa. Eikö ollut
niin?»

»Kyllä, ma'am, niin juuri oli. Olen monta kertaa ollut täällä silloin,
kun me, ilman teidän antamaanne työtä, olisimme olleet kaiken
puutteessa.»

»Me?» toisti mrs Clennam, vilkaisten kelloon, joka aikoinaan oli ollut
hänen miesvainajansa oma ja joka aina oli hänen edessänsä pöydällä.
»Onko teitä monta?»

»Nyt vain isä ja minä. Tarkoitan, että vain isä ja minä elämme
säännöllisesti sillä, mitä ansaitsemme.»

»Onko teidän täytynyt kieltäytyä paljostakin, teidän ja isänne ja
keitä muita teitä on ollut?» kysyi mrs Clennam harkiten ja miettivänä
käännellen kelloa.

»Toisinaan on elämä kyllä ollut vaikeata», sanoi Pikku Dorrit pehmeällä
äänellänsä ja lempeän kärsivällisellä tavallaan, »mutta en luule, että
se tässä suhteessa on ollut vaikeampaa kuin monen muunkaan».

»Se on hyvin sanottu», vastasi mrs Clennam nopeasti. »Se on totta!
Te olette hyvä, järkevä tyttö. Olette kiitollinenkin, ellen pahasti
erehdy.»

»Onhan se niin luonnollista; ei siinä ole mitään ansiokasta», vastasi
Pikku Dorrit. »Olen todella kiitollinen.»

Mrs Clennam veti pienen ompelijattarensa pään puoleensa ja suuteli
häntä otsalle niin lempeästi, ettei unia näkevä mrs Affery olisi ikinä
voinut uneksia sellaista mahdolliseksi.

»Menkää nyt, Pikku Dorrit», sanoi hän, »muuten viivytte kovin myöhään,
lapsi parka!»

Kaikissa niissä unissa, joita mrs Affery oli nähnyt siitä saakka kun
hän oli mieltynyt tähän harrastukseen, ei ollut ainoatakaan näin
hämmästyttävää. Hänen päätänsä huimasi ajatus, että hän seuraavassa
unessansa näkisi toisenkin ovelan suutelevan Pikku Dorritia ja sitä
seuraavassa molempien ovelien syleilevän toisiaan, puhjeten kyyneliin
hellyydestä koko ihmiskuntaa kohtaan. Tuo ajatus kerrassaan huumasi
hänet, kun hän seurasi keveitä askeleita portaissa katsoakseen, että
talon ovi tulisi varmasti suljetuksi.

Avatessaan ovea Pikku Dorritille näki hän mr Pancksin liehuvan
edestakaisin pihassa talon edustalla, sen sijaan että olisi mennyt
tiehensä, kuten häneltä vähemmin ihmeellisessä paikassa ja vähemmin
ihmeellisten ilmiöiden keskellä olisi kaiken järjen nimessä voinut
odottaa. Kohta kun hän näki Pikku Dorritin, astui hän nopeasti hänen
ohitsensa ja sanoi, asettaen sormen nenällensä (mrs Affery kuuli
selvästi hänen sanansa): »Pancks mustalainen, ennustaja», ja lähti
tiehensä. »Jumala varjelkoon meitä; nyt tähän sekaantuu mustalainen
ja ennustajakin lisäksi!» huudahti mrs Affery. »Mitä saammekaan vielä
nähdä!»

Hän seisoi avonaisella ovella tämä arvoituksen lumoissa; satoi ja
ukkonen jyrisi. Pilvet kiitivät taivaalla, tuuli puhalsi puuskittain,
rynkyttäen naapuritalon irtautunutta ikkunaluukkua, kieputellen
ruosteisia savupiipunhattuja ja tuuliviirejä ja syöksähti tavantakaa
läheiselle pienelle kirkkomaalle, ikäänkuin aikoen puhaltaa kuolleet
kaupunkilaiset heidän haudoistaan. Kaikilta taivaan kulmilta
yhtaikaa kuuluva kumea jylinä tuntui uhkaavan kostoa sellaisesta
häväistysyrityksestä ja jupisevan: »Antakaa heidän levätä! Antakaa
heidän levätä!»

Mrs Affery, joka ei pelännyt mitään muuta kuin kummittelevaa taloa ja
siihen ennen aikojaan ja luonnottomasti leviävää pimeyttä niin paljon
kuin ukkosta ja salamaa, seisoi epätietoisena, mennäkö sisään vai ei,
kun kysymys ratkesi itsestään siten, että ovi kovasti pamahtaen lensi
lukkoon ja jätti hänet ulkopuolelle. »Mitä minä nyt teen, mitä minä
nyt teen?» huusi mrs Affery väännellen käsiänsä tässä viimeisessä
levottomassa unessaan; »kun hän istuu yksin sisällä eikä kykene
tulemaan ovea avaamaan enempää kuin kirkkomaan kuolleetkaan!»

Tässä pulassaan juoksenteli mrs Affery, kierrettyään esiliinan
kuin hilkan päähänsä sateen suojaksi, edestakaisin useaan kertaan
yksinäisellä kivetyllä pihalla. Miksi hän sitte kumartui kurkistamaan
avaimen reiästä, ikäänkuin silmä olisi voinut avata oven, se on
vaikeata tietää; mutta niin kai useimmat muutkin olisivat tehneet hänen
tilallaan, ja niin juuri hän teki.

Tästä asennostaan ponnahti hän äkkiä pystyyn hiukan kirkaisten, sillä
hän tunsi jonkin koskettavan olkapäätänsä. Se oli käsi; miehen käsi.

Mies oli matkapuvussa, päässä turkisreunainen lakki ja hartioilla
avara viitta. Hän näytti ulkomaalaiselta. Hänellä oli tuuhea tukka
ja tuuheat viikset — ne olivat pikimustat paitsi pörröisistä päistä,
jotka vivahtivat punaiseen — ja iso käyrä nenä. Hän nauroi mrs Afferyn
huudolle ja pelästykselle, ja hänen nauraessaan nousivat viikset nenän
alle ja nenä painui viiksien ylle.

»Mikä hätänä?» kysyi hän selvällä englanninkielellä. »Mitä pelkäätte?»

»Teitä», läähätti Affery.

»Minua, ma‘am?»

»Ja tätä kauheata iltaa ja — ja kaikkea», vastasi Affery. »Ja
katsokaas, tuuli lennätti oven kiinni, enkä minä pääse sisälle.»

»Ohhoh!» sanoi herrasmies, joka otti asian aivan tyynesti. »Todellako!
Tunnetteko ketään Clennam nimistä näillä tienoin?»

»Luulisinpä, Herra nähköön, tuntevani, luulisinpä tuntevani!» huusi
Affery ja raivostui tästä kysymyksestä vääntelemään käsiänsä.

»Missä päin täällä?»

»Missäkö päin?» huusi Affery, innostuen taas kurkistamaan
avaimenreiästä. »Missäpäs muualla kuin tässä talossa! Ja hän on aivan
yksin huoneessaan eikä voi käyttää jäseniään eikä liikkua auttaakseen
itseänsä tai minua, ja toinen ovela on ulkona, ja Jumala auttakoon
minua, sillä pelkäänpä menettäväni järkeni!»

Käyden myötätuntoisemmaksi, kun asia koski häntä itseään, astui
herrasmies pari askelta taaksepäin tarkastaakseen taloa, ja pian hän
huomasi eteisen oven vieressä pienen huoneen pitkänkapean ikkunan.

»Missähän huoneessa se rouva on, joka on menettänyt jäsentensä
käyttökyvyn, madam?» kysyi hän hymyillen erikoista hymyään, josta mrs
Affery ei voinut irroittaa katsettaan.

»Tuolla!» ilmoitti Affery. »Nuo molemmat ikkunat.»

»Oho! Minä olen kohtalaisen pitkä, mutta en voisi saada kunniaa
ilmestyä hänen huoneeseensa ilman tikapuiden apua. No, madam, suoraan
kysyen — suoruus kuuluu luonteeseeni — avaanko oven teille?»

»Avatkaa, Jumala siunatkoon teitä, ystävällistä ihmistä, ja tehkää
se heti», huusi Affery, »sillä hän voisi kutsua minua juuri tällä
hetkellä tai sytyttää itsensä tuleen ja polttaa itsensä kuoliaaksi,
eikä tiedä, mitä voisi tapahtua hänelle, ja minä tulen hulluksi täällä
ajatellessani sitä».

»Seis jo, hyvä rouva!» Vieras hillitsi hänen kärsimättömyyttänsä
pehmeällä, valkoisella kädellä. »Liikeaika kai on ohi tältä päivältä?»

»On, on, on», huusi Affery, »aikoja sitten».

»Sallikaa minun tehdä rehellinen ehdotus. Rehellisyys kuuluu
luonteeseeni. Tulin juuri maihin postilaivasta, kuten kai näettekin.»
Hän näytti, että viitta oli märkä ja saappaat niinikään likomärät;
Affery oli aikaisemmin huomannut, että hän oli kalpea ja huonon
näköinen, kuin vaikealta matkalta palannut, ja niin viluissaan, ettei
voinut estää hampaitaan kalisemasta. »Olen juuri astunut maihin
postilaivasta, madam, ja viivästynyt ilman tähden, tuon kirotun ilman
tähden. Tämän kautta, madam, ovat eräät tärkeät liikeasiat (tärkeät,
sillä ne ovat raha-asioita) jääneet suorittamatta varsinaisena
liikeaikana, ja minun pitäisi ne nyt saada toimitetuiksi. No, jos nyt
tahdotte hankkia jonkun pätevän henkilön naapuristosta sitä varten
siitä hyvästä, että avaan oven, niin avaan sen. Ehei tämä järjestely
miellytä teitä, niin minä —» ja äskeinen hymy huulillaan hän teki
merkitsevän liikkeen ikäänkuin lähteäkseen tiehensä.

Mrs Affery, joka oli sydämestään iloinen tästä sopimusehdotuksesta,
suostui siihen mielellään. Herrasmies pyysi siis heti häntä pitelemään
hänen viittaansa, otti vauhtia ja hyppäsi kapean ikkunan alustalle,
kiipesi tiiliä myöten ylös, tarttui kehykseen ja nosti sen. Hänen
silmänsä muljahtivat niin kamalasti, kun hän pisti säärensä huoneeseen
ja vilkaisi mrs Afferyyn, että tämän selkäpiitä karmi ja hän ajatteli,
kuinka mahdotonta olisi estää, vaikka vieras suoraa päätä menisi
yläkertaan ja murhaisi sairaan.

Onneksi hänellä ei ollut sellaisia aikeita, sillä hän ilmestyi hetken
päästä ulko-ovelle. »No, hyvä rouvaseni», sanoi hän ottaen takaisin
viittansa ja heittäen sen hartioilleen, »jos nyt tahdotte olla hyvä ja
— mitä perhanaa se on?»

Outoa oudompi ääni. Läheltä tuleva, päättäen siitä omituisesta
värinästä, jonka se synnytti ilmassa, mutta kuitenkin hillitty ja
kumea, kuin kaukaa kotoisin. Tärähdys, jymähdys ja keveän kuivan
esineen putoamisesta syntyvä heikko tömähdys.

»Mitä perhanaa se on?»

»En tiedä, mitä se on, mutta olen kuullut sellaista monta kertaa
ennen», vastasi Affery, joka oli tarttunut hänen käsivarteensa.

Hän saattoi tuskin olla urhoollinen, tämä mies, ajatteli Affery nytkin,
unenkaltaisessa pelossaan ja kauhussaan, sillä vieraan vapisevat huulet
kalpenivat. Kuunneltuaan hetkisen hän koetti lyödä asian leikiksi.

»Pyh! Tyhjää! Ei kerrassaan mitään! No, rouvaseni, olin kuulevinani
teidän puhuvan jostakin ovelasta. Tekisittekö nyt hyvin ja
toimittaisitte minut tämän neropatin puheille?» Hän piteli ovesta
kiinni, ikäänkuin olisi milloin hyvänsä valmis jättämään arvoisan
rouvan sen taakse, ellei tämä täyttäisi sopimuksen ehtoja.

»Ettekö sano mitään ovesta ja minusta silloin?» kuiskasi Affery.

»En sanaakaan.»

»Ja ettekö liikahda paikaltanne ettekä vastaa, jos hän huutaisi tuolta
ylhäältä, sillä välin kun juoksen tuolla kulman takana?»

»Madam, seison tässä kuin kuvapatsas.»

Afferylla oli vahva pelko, että mies hiipisi portaita ylös heti kun hän
kääntäisi selkänsä hänelle, niin että hän riennettyään kulman taakse
tuli vielä takaisin portille kurkistamaan häntä. Nähdessään hänen
seisovan kynnyksellä, paremmin talon ulko- kuin sisäpuolella, ikäänkuin
hän ei erikoisesti rakastaisi pimeyttä eikä haluaisi tutkistella
sen salaisuuksia, kiiti eukko seuraavalle kadulle ja lähetti sanan
kapakkaan mr Flintwinchille, joka heti tuli ulos. Molemmat palasivat
yhdessä — rouva edellä, mr Flintwinch reippain askelin perässä; toivo
saada pudistella Afferya, ennenkuin tämä pääsisi sisään, vilkastutti
häntä — huomasivat miehen seisovan kynnyksellä pimeässä ja kuulivat mrs
Clennamin voimakkaan äänen huutavan sairashuoneesta: »Kuka siellä? Mitä
siellä tapahtuu? Miksei kukaan vastaa? Keitä siellä alhaalla on?»




KOLMASKYMMENES LUKU

Herrasmiehen sana


Kun mr ja mrs Flintwinch läähättäen saapuivat hämärässä vanhan talon
ovelle, Jeremiah aivan Afferyn kintereillä, säpsähti vieras ja
peräytyi. »Kuolema ja kirous!» huudahti hän. »Mitä, kuinka te olette
täällä?»

Mr Flintwinch, jolle nämä sanat lausuttiin, oli yhtä hämmästynyt.
Hän silmäili vierasta ylenmäärin kummissaan ja vilkaisi olkansa yli,
aivan kuin olisi luullut jonkun seisovan siinä hänen tietämättään;
hän katsoi uudelleen vieraaseen, mykkänä, ymmärtämättä, mitä toisella
oli mielessä; hän katsoi vaimoonsa saadakseen selitystä, mutta kun ei
sellaista kuulunut, hyökkäsi hän tämän kimppuun ja pudisteli häntä
niin sydämen pohjasta, että eukon myssy lensi päästä, ja sanoi julman
leikillisesti: »Affery, eukkoseni, sinun pitää taas saada annos,
eukkoseni! Tämä on taas sinun metkujasi! Olet taas nähnyt unta, rouva.
Mistä on kysymys? Kuka tämä on!? Mikä on tarkoituksena? Puhu tai
tukehdutan sinut! Muuta valitsemisen varaa sinulla ei ole!»

Jos käy otaksuminen, että mrs Affery sillä hetkellä kykeni valitsemaan,
niin hän taipui ehdottomasti tukehtumisen puoleen, sillä hän ei
vastannut tavuakaan tähän vannotukseen, vaan pää heiluen hurjasti
edestakaisin alistui kärsimään rangaistuksensa. Vieras nosti kuitenkin
keikarimaisen kohteliaasti hänen myssynsä maasta.

»Sallitteko», sanoi hän ja laski kätensä Jeremiakin olalle; tämä päästi
uhrinsa irti. »Kiitos. Anteeksi. Mies ja vaimo arvattavasti, päättäen
tästä leikillisyydestä. Haha! Aina hauska nähdä, kun tämä suhde otetaan
näin leikilliseltä kannalta. Kuulkaas! Saisinko huomauttaa, että
tuo joku tuolla yläkerran pimeässä on käynyt tarmokkaan uteliaaksi
tietämään, mitä täällä tapahtuu.»

Tämä viittaus mrs Clennamiin muistutti mr Flintwinchiä menemään
eteiseen ja huutamaan yläkertaan: »Ei ole hätää, minä olen täällä,
Affery tuo heti valoa.» Sitte hän sanoi viimemainitulle, hätääntyneelle
eukolle, joka sitoi myssyä päähänsä: »Tiehesi nyt ja laittaudu
yläkertaan!» Viimein kääntyi hän vieraan puoleen kysyen: »No, sir, mitä
suvaitsette?»

»Pelkään käyväni vaivaksi», vastasi tämä, »mutta pyytäisin kynttilää».

»Aivan oikein», myönsi Jeremiah. »Aioin juuri hankkia valoa. Olkaa hyvä
ja odottakaa siinä, kunnes olen löytänyt.»

Vieras seisoi ovenpielessä, mutta kun mr Flintwinch kääntyi, siirtyi
hänkin hiukan peremmälle eteisen pimentoon ja seurasi toista
silmillään, kun tämä pienessä huoneessaan hapuili tulitikkulaatikkoa.
Kun sellainen löytyi, oli se kostea tai muuten epäkunnossa, jonkatähden
tikku toisensa perästä syttyi vain sen verran, että loi himmeän
valon ukon eteenpäin kumartuneille kasvoille ja pieniä kalpeita
heijasteita hänen käsillensä, muttei kyennyt sytyttämään kynttilää.
Käyttäen hyväkseen tätä oikullista valaistusta tutki vieras tarkkaan
ja ihmetellen hänen kasvojaan. Kun Jeremiah viimein sai kynttilän
sytytetyksi, tiesi hän toisen tehneen niin, nähdessään vaanivan
tarkkaavaisuuden viime häivän katoavan hänen kasvoiltaan, joille
samalla ilmestyi epäilyttävä hymy ainaisena osana niiden ilmeessä.

»Tehkää hyvin», sanoi Jeremiah sulkien ulko-oven ja katsoen hymyilevää
vierastaan sangen tutkivasti vuorostansa, »ja käykää konttoriini.
— Ei ole mitään hätää, johan sanoin sen teille!» keskeytti hän,
kärsimättömästi vastaten yläkerrasta kuuluvalle äänelle, joka yhä
tuntui tyytymättömältä, huolimatta siitä, että Affery oli siellä,
puhuen suostuttelevalla äänellä. »Enkö jo sanonut teille, ettei ole
hätää? Siunatkoon tuota naista, eikö hän voi käyttää järkeänsä!»

»Pelkää», otaksui vieras.

»Pelkää?» vastasi mr Flintwinch kääntyen vastatakseen, astuessaan
edellä kynttilä kädessä. »Hänessä on enemmän rohkeutta kuin
yhdeksässäkymmenessä miehessä sadasta, sir, tietäkää se.»

»Vaikka onkin rampa?»

»Ollut jo monta vuotta. Mrs Clennam. Ainoa jäljellä oleva senniminen
tässä liikkeessä. Yhtiökumppanini.»

Kulkiessaan eteisen läpi mutisi hän jonkinlaisen anteeksipyynnön, koska
heillä ei tähän aikaan illasta ollut tapana ottaa vastaan vieraita,
vaan ovet pidettiin suljettuina. Hän ohjasi vieraan omaan konttoriinsa,
jolla oli kylläkin liikemäinen leima. Täällä pani hän kynttilän
pöydälle ja sanoi vieraalle, vääntäen väittänsä moneen mutkaan:

»Mitä haluatte?»

»Nimeni on Blandois.»

»Blandois. En tunne sitä nimeä», sanoi Jeremiah.

»Arvelin mahdollisesti saaneenne tietoja Pariisista», sanoi toinen.

»Emme ole saaneet Pariisista mitään tietoja Blandois-nimisestä
henkilöstä», vastasi Jeremiah.

»Ettekö?»

»Emme.»

Jeremiah seisoi mieliasennossaan. Hymyilevä mr Blandois avasi viittansa
pistääkseen kätensä povitaskuun, mutta pysähtyi sanoakseen, naurava
ilme silmissään, jotka mr Flintwinchin mielestä olivat liian lähekkäin:

»Te muistutatte kovin erästä ystävääni! Ette kuitenkaan niin tarkalleen
kuin hetki takaperin luulin pimeässä — jonka erehdyksen pyydän täten
anteeksi; olen aina toivoakseni valmis tunnustamaan hairahdukseni,
sekin kuuluu avomieliseen luonteeseeni — olette kuitenkin hyvin
ystäväni näköinen.»

»Vai niin!» sanoi Jeremiah äreästi. »Mutta minä en ole saanut
keneltäkään enkä mistään tietoja Blandois-nimisestä henkilöstä.»

»Ettekö todellakaan?»

»En todellakaan.»

Mr Blandois, joka ei ensinkään pannut pahakseen tätä Clennam ja
Kumpp:n kirjeenvaihtajain laiminlyöntiä, otti lompakon povitaskustaan
ja etsi eräästä sen lokerosta kirjeen, jonka ojensi Flintwinchille.
»Epäilemättä tunnette hyvin käsialan. Ehkäpä kirje puhuu puolestaan
eikä vaadi mitään tiedonantoa. Te ymmärrätte paljoa paremmin tällaisia
liikeasioita kuin minä. Onnettomuudekseni on minussa enemmän sitä, mitä
maailma (mielivaltaisesti) nimittää herrasmieheksi, kuin liikemiestä.»

Mr Flintwinch otti paperin ja luki Pariisissa päivätystä kirjeestä
seuraavaa; »Pyydämme erään erittäin arvossapidetyn kirjeenvaihtajamme
esityksestä suositella teille tästä kaupungista kotoisin olevaa mr
Blandoisia», j.n.e., j.n.e. »Se apu ja aulius, jonka hän mahdollisesti
tarvitsee ja jonka voitte hänelle suoda», j.n.e. j.n.e. »Saamme
sitäpaitsi lisätä, että jos tahdotte näytettäessä lunastaa mr
Blandoisin esim. viiteenkymmeneen puntaan nousevat vekselit», j.n.e.
j.n.e.

»Varsin hyvä, sir», sanoi mr Flintwinch. »Istukaa. Mikäli liikkeemme
kykenee olemaan teille avuksi — olemme vaatimatonta, vanhanaikaista,
vakavaa liikeväkeä, sir — niin teemme sen mielellämme ja parhaamme
mukaan. Huomaan päivämäärästä, ettei ilmoitus vielä ole voinut saapua
perille. Tulitte luultavasti myöhästyneessä postilaivassa, joka toi
ilmoituksenkin tullessaan.»

»Että tulin myöhästyneessä postilaivassa», vastasi mr Blandois
pyyhkäisten valkoisella kädellään korkeata nenäänsä, »sen todistavat
sekä pääni että vatsani: sietämättömän inhoittava ilma on pidellyt
pahoin kumpaakin. Näette minut samassa kunnossa, jossa astuin maihin
laivasta puoli tuntia takaperin. Minun olisi pitänyt olla täällä jo
useita tunteja aikaisemmin, ja silloin minun ei olisi tarvinnut pyytää
anteeksi ‒ sallikaa minun tehdä se — että esiinnyn näin siistimättömänä
ja peloittavana — ei, tehän sanoitte, ettei hän pelkää, sallikaa
minun taas pyytää anteeksi — arvoisan mrs Clennamin edessä, hänen
sairashuoneessaan yläkerrassa.»

Kerskuminen ja mahtavan alentuvaisuuden eleet vaikuttivat tässäkin
sen verran, että mr Flintwinch jo alkoi pitää vierasta oikeana
herrasmiehenä. Pysyen silti edelleen yhtä taipumattomana, hieroi hän
leukaansa ja kysyi, mitä voisi tehdä mr Blandoisin hyväksi vielä tänä
iltana, kun liikeaika jo oli päättynyt.

»Kunniani kautta!» vastasi herrasmies, pudistellen viitan painamia
hartioitaan. »Minun täytyy muuttaa pukua, syödä ja juoda ja yöpyä
jonnekin. Olkaa hyvä ja neuvokaa minua, uppo-outoa, missä se kävisi
päinsä huomiseen saakka; hinta on sivuasia. Kuta lähempänä saisin olla,
sitä parempi, vaikkapa tässä naapurissa, jos se on mahdollista.»

Mr Flintwinch aloitti vitkalleen: »Herrasmiehelle, jolla on sellaiset
tottumukset kuin teillä, ei lähimmässä naapuristossa ole sopivaa
ravintolaa —» Mutta mr Blandois keskeytti hänet.

»Minun tottumukseni, rakas sir, merkitsevät tuon verran.» Hän napsautti
sormillaan. »Ei maailmankansalaisella ole tottumuksia. En tahdo, totta
vie, kieltää olevani herrasmies omalla vaatimattomalla tavallani, mutta
minulla ei ole mitään epämukavia, ennakkoluuloisia tottumuksia. Puhdas
huone, lämmintä ruokaa päivälliseksi ja pullollinen ei vallan myrkyltä
maistuvaa viiniä, siinä kaikki, mitä tarvitsen tänä iltana. Mutta olen
suuresti sen tarpeessa, enkä haluaisi astua ainoatakaan turhaa askelta
saadakseni sitä.»

»Täällä on», puhui mr Flintwinch vielä tavallista harkitummin
vilkaistessaan mr Blandoisin kiiluviin silmiin, jotka näyttivät
levottomilta, »täällä on aivan lähellä kahvila ja kapakka, jota voisin
toistaiseksi suositella; mutta ei se hieno ole.»

»Hienous sikseen!» Mr Blandois heilautti kättänsä. »Osoittakaa minulle
se kunnia, että saatatte minut sinne ja esitätte minut (ellei siitä ole
liian suurta vaivaa), niin olen teille äärettömän kiitollinen.»

Mr Flintwinch haki käsille hattunsa ja valaisi mr Blandoisin eteisen
läpi taas. Asettaessaan kynttilän eräälle hyllylle, jossa vanha
mustunut seinälaudoitus toimi melkein sammuttajana, muisti hän olevan
syytä pistäytyä yläkerrassa ilmoittamassa sairaalle, että hän aikoi
viipyä ulkona vain viisi minuuttia.

»Tehkää minulle palvelus», sanoi vieras kuullessaan sen, »ja antakaa
korttini mrs Clennamille. Pyytäisin teitä lisäämään, että olisin
onnellinen, jos saisin henkilökohtaisesti käydä häntä tervehtimässä
ja pyytämässä anteeksi levottomuutta, jonka olen aiheuttanut tässä
rauhallisessa kolkassa, jos vain hän muutaman hetken jaksaisi sietää
vieraan läsnäoloa, senjälkeen kun olen saanut kuivaa päälleni ja
vahvistautunut ruualla ja juomalla.»

Jeremiah riensi ylös ja sanoi palattuaan: »Hän ottaa mielellään vastaan
teidät, sir; mutta hän pyytää samalla sanomaan, että koska hän tietää
sairashuoneensa varsin vähän puoleensavetäväksi paikaksi, hän ei tahdo
pakottaa teitä täyttämään lupaustanne, jos joutuisitte katumapäälle.»

»Jos joutuisin katumapäälle», vastasi kohtelias Blandois, »niin
loukkaisin naista, ja naisen loukkaaminen tietäisi ritarillisuuden
puutetta naissukua kohtaan, ja ritarillisuus naissukua kohtaan kuuluu
luonteeseeni!» Näin sanoen heitti hän märän viitanliepeen olkapäälleen
ja seurasi mr Flintwinchiä kapakkaan; matkalla yhtyi heihin kantaja,
joka oli odottanut portin takana, vartioiden hänen matkalaukkuaan.

Kahvila oli yksinkertainen ja vaatimaton, ja mr Blandoisin
alentuvaisuus oli rajaton. Se tuntui kerrassaan epämukavasti täyttävän
pienen tarjoiluhuoneen, jossa leskiemäntä kahden tyttärensä kanssa
ensin otti hänet vastaan; se oli aivan liian suuri mahtuakseen siihen
ahtaaseen lautaseinäiseen huoneeseen, jossa oli pelipöytä ja johon
hänet ensin aiottiin sijoittaa; se täytti reunoja myöten perheen
yksityisen pienen vierashuoneen, joka lopuksi luovutettiin hänelle.
Täällä mr Blandois, yllään kuiva puku ja hajuvedelle tuoksuvat
liinavaatteet, hiukset sileiksi suittuina, suuri sormus kummassakin
etusormessa ja paksut kultavitjat liiveissä, odotteli päivällistänsä
loikoen ikkunapenkillä, polvet pystyssä; huolimatta siitä, että tämä
jalokivi nyt oli erilaisessa kehyksessä, muistutti hän peloittavasti ja
ihmeellisesti erästä monsieur Rigaudia, joka myöskin kerran oli näin
odotellut aamiaistansa, maaten rautaristikon kivisellä ikkunalaudalla
kurjassa vankityrmässä Marseillessa.

Hän söi sitten päivällistänsäkin aivan yhtä ahneesti kuin monsieur
Rigaud oli syönyt aamiaistansa. Hänellä oli aivan samanlainen tapa
kuin tälläkin koota ahneesti kaikki syötävä ympärillensä ja ahmia yhtä
ruokaa silmillänsä sillä välin kun ahmi toista leuoillansa. Samasta
raakamaisesta itsekkyydestä johtui hänen rajaton välinpitämättömyytensä
muista ihmisistä, joka ilmeni siinä tavassa, jolla hän käsitteli
ja heitteli pieniä naisellisia koruesineitä, paiskasi kauniita
pieluksia jalkojensa mukavuudeksi saappaiden alle ja rutisti hienoja
peittoja kookkaan ruumiinsa ja ison mustan päänsä alla. Hänen
pehmeästi liikehtivät kätensä, jotka olivat perin ahkerassa toimessa
ruokapöydässä, olivat aivan yhtä ilkeän taipuvaiset ja notkeat kuin
nekin kädet, jotka olivat tarrautuneet vankilaristikon tankoihin. Ja
kun hän ei enää voinut syödä ja istui imeksien siroja sormiansa, toista
toisensa perästä ja pyyhkien niitä ruokaliinaan, ei puuttunut muuta
kuin viininlehvät tämän sijalle, jotta kuva olisi ohut täydellinen.

Luonto, joka aina on vilpitön eikä milloinkaan työskentele
tarkoituksettomasti, oli painanut leiman: »Ole varuillasi!» tähän
mieheen, jonka viikset kohosivat ja nenä painui mitä ilkeimmän hymyn
vaikutuksesta ja jonka pistävät silmät näyttivät kuuluvan yhteen hänen
värjätyn tukkansa kanssa ja menettäneen samanlaisen tapahtumuksen
kautta luonnollisen valonheijastuskykynsä. Se ei ollut luonnon syy,
jos varoitus jäi tehottomaksi. Luontoa ei voi milloinkaan moittia
tällaisissa tapauksissa.

Lopetettuaan ateriansa ja puhdistettuaan sormensa otti mr Blandois
sikaarin taskustaan, heittäytyi taas pitkäkseen ikkunapenkille ja
poltteli mukavasti, tavantakaa puhutellen ohuilta huulilta kohoavaa
ohutta savuviirua:

»Blandois, sinä vielä sekoitat kortit yhteiskunnalle, lapseni. Haha!
Hiisi vie, alku on hyvä, Blandois. Pahimmassa tapauksessa tulee sinusta
erinomainen englannin- tai ranskankielen opettaja; perheen piiriin
sopiva mies! Olet nopeaälyinen, sukkela, sinulla on luonteva käytös
ja mielistelevä olemus, olet komean näköinen; lyhyesti, olet hieno
herrasmies! Sellaisena elät, poikaseni, ja sellaisena kuolet! Sinä
voitat, kääntyipä peli kuinka päin hyvänsä. He tunnustavat kaikki
sinun ansiosi, Blandois. Sinä pakotat yhteiskunnan taipumaan ylvään
tahtosi mukaan, yhteiskunnan, joka on tehnyt sinulle veristä vääryyttä.
Kuolema ja kirous! Sinulla on oikeus olla ylpeä, ja sinä olet sitä
luonnostasikin, rakas Blandois!»

Näin lohduttelevasti jupisten tämä herrasmies poltteli sikaarinsa
loppuun ja joi viinipullonsa tyhjäksi, jonka jälkeen hän tempautui
istuvaan asentoon. Lausuen vakavaksi loppukehoitukseksi: »Kas niin,
Blandois, sinä älyniekka, pidä nyt silmäsi auki!» hän nousi ja palasi
Clennam ja Kumpp:n taloon.

Mrs Affery otti hänet vastaan ovella; hän oli herransa määräysten
mukaan sytyttänyt kaksi kynttilää eteiseen ja kolmannen portaisiin
ja saattoi nyt vieraan mrs Clennamin huoneeseen. Teepöytä oli
valmis, ja huonetta oli hiukan järjestelty, siten kuin tavallisesti
vieraita odotettaessa. Järjestelyt olivat varsin vähäiset
suurempiakin tilaisuuksia varten ja rajoittuivat kiinalaisen
teekaluston esilleottamiseen ja vuoteen peittämiseen siistillä ja
ikävällä verholla. Muuten huoneessa kaikki oli ennallaan, niinkuin
oli ollut viisikymmentä vuotta takaperin: paarienkaltainen sohva
mestauspölkkyineen, leskenpukuun puettu nainen, ikäänkuin valmiina
laskemaan päänsä pölkylle, takka sammuneine tuhkakasoineen ja ristikko,
jossa oli toinen tuhkaläjä, kattila ja mustan maalin haju; kaikki
ennallaan.

Mr Flintwinch esitteli herrasmiehen, joka oli suljettu Clennam ja
Kumpp:n suosioon. Mrs Clennam, jolla oli avonainen kirje edessään,
taivutti päätänsä ja pyysi häntä istumaan. He katselivat tarkasti
toisiaan. Se oli vain luonnollista uteliaisuutta.

»Kiitän teitä, kun ajattelitte minunkaltaistani, sairashuoneeseen
sidottua naista. Harvat tänne liikeasioissa tulijat muistavat minua,
joka olen näin syrjässä kaikesta. Turhamaista olisi odottaa heiltä
sitä. Poissa näkyvistä, poissa mielestä. En valita säännöstä, mutta
olen kuitenkin kiitollinen sen poikkeuksesta.»

Mr Blandois vastasi hienoimmilta käänteillään, että hän pelkäsi pahoin
häiritsevänsä ilmestyessään, ikävä kyllä, näin sopimattomalla ajalla
hänen taloonsa. Tätä hän oli kyllä jo hartaasti pyytänyt anteeksi mr —
anteeksi — mutta nimeä hänellä ei ollut erinomaista kunniaa —

»Mr Flintwinch on monta vuotta kuulunut liikkeeseemme.»

Mr Blandois oli mr Flintwinchin nöyrin ja kuuliaisin palvelija. Hän
pyysi mr Flintwinchiä vastaanottamaan hänen syvimmän kunnioituksensa
vakuutuksen.

»Mieheni on kuollut», sanoi mrs Clennam, »ja poikani on mieluummin
valinnut toisen alan, jonkatähden mr Flintwinch on vanhan liikkeemme
ainoa edustaja nykyään».

»Miksi te sitten itseänne nimitätte?» kysyi mainittu herrasmies
happamesti. »Teille on kahden miehen pää.»

»Sukupuoleni on minulla haittana», jatkoi mrs Clennam vain vilkaisten
Jeremiahiin päin, »niin etten voi vastuunalaisena ottaa osaa liikkeen
hoitoon, vaikkapa kykenisinkin siihen; ja sen tähden mr Flintwinch
yhdistää liikkeen edut omiinsa ja johtaa sitä. Se ei ole enää siinä
kunnossa kuin ennen, mutta muutamat vanhat ystävät (etupäässä tämän
kirjeen kirjoittaja) muistavat hyväntahtoisesti meitä vielä, ja me
koetamme parhaan kykymme mukaan suorittaa, mitä he uskovat meille
tehtäväksi. Mutta tämä kai ei huvita teitä. Oletteko englantilainen,
sir?»

»En, madam, en ole syntynyt enkä kasvatettu Englannissa. Oikeastaan
ei minulla ole isänmaata», sanoi mr Blandois ojentaen säärensä ja
läimäyttäen sitä. »Polveudun monesta maasta, niitä lienee puoli
tusinaa».

»Olette matkustellut paljon?»

»Kyllä, madam. Totta vie, olen ollut siellä ja täällä ja kaikkialla!»

»Teitä ei kai mikään sido. Ette ole naimisissa?»

»Madam», vastasi mr Blandois ja liikahdutti rumasti kulmiaan, »ihailen
sukupuoltanne, mutta en ole naimisissa — en ole milloinkaan ollut».

Mrs Affery, joka seisoi pöydän ääressä lähellä häntä ja parhaillaan
kaatoi teetä kuppeihin, sattui unitilassaan vilkaisemaan häneen hänen
sanoessaan tämän ja kuvitteli huomaavansa hänen silmissään ilmeen, joka
niin veti hänen katseensa puoleensa, ettei hän voinut kääntää omia
silmiänsä pois. Tämän kuvitelman vaikutuksesta jäi hän teekannu kädessä
tuijottamaan mieheen; hänen oma levottomuutensa tämän johdosta siirtyi
nähtävästi vieraaseen ja sen kautta mrs Clennamiin ja mr Flintwinchiin.
Näin kului muutama kaamea hetki, jolloin he kaikki hämmentyneinä
tuijottivat, tietämättä miksi.

»Affery», hänen emäntänsä puhui ensin, »mikä sinun on?»

»En tiedä», vastasi mrs Affery osoittaen vapaalla vasemmalla kädellänsä
vierasta. »Ei minua mikään vaivaa. Mutta häntä.»

»Mitä tämä kelpo nainen tarkoittaa?» huusi mr Blandois, kalveten,
punastuen ja hitaasti nousten seisomaan, silmissä niin raivostunut
katse, että se oli hämmästyttävässä ristiriidassa hänen levollisten
sanojensa kanssa. »Kuinka tämän kunnon eukon puhe on käsitettävä?»

»Sitä ei voikaan käsittää», sanoi mr Flintwinch ja kiemurtelihe
kiireesti Afferyyn päin. »Ei hän tiedä, mitä hän tarkoittaa. Hän on
tylsä, hän hourailee. Hän tarvitsee annoksen, hän saa aimo annoksen!
Laputa tiehesi niin kauan kuin vielä tiedät olevasi Affery — ennenkuin
pudistelen sinut nuuskaksi.»

Mistress Affery, joka aavisti missä vaarassa hänen henkilöllisyytensä
oli, luovutti kädestään teekannun, jonka hänen herransa otti, peitti
päänsä esiliinallaan ja hävisi silmänräpäyksessä. Vieraan kasvoille
levisi vähitellen hymy, ja hän painui takaisin istumaan.

»Suokaa anteeksi hänelle, mr Blandois», sanoi Jeremiah kaataen
itse teetä kuppeihin, »hän on vähämielinen ja tylsä, niin se on.
Suvaitsetteko sokeria, sir?»

»Kiitos, ei teetä minulle. — Anteeksi huomautukseni, mutta onpa tämä
merkillinen kello!»

Teepöytä oli siirretty sohvan luo, aivan lähelle mrs Clennamin omaa
erikoista pöytää. Mr Blandois oli kohteliaasti noussut tarjoamaan
rouvalle teetä (tämän paahdettu leipä oli jo asetettu hänen eteensä),
ja asettaessaan kuppia hänen ulottuvilleen, huomasi vieras kellon,
joka, kuten aina, oli pöydällä rouvan edessä. Mrs Clennam vilkaisi
häneen nopeasti.

»Sallitteko? Kiitos. Hieno vanhanaikainen kello», kehui hän ottaen
sen käteensä. »Liian raskas käytettäväksi, mutta täysipainoinen,
aito ja väärentämätön. Olen erikoisesti mieltynyt kaikkeen, mikä on
aitoa ja väärentämätöntä. Sellainen olen itsekin; se mitä minussa
on, se on aitoa ja väärentämätöntä. Hm! Miehen kello, kaksikuorinen,
vanhanmallinen. Saanko avata ulkokuoren? Kiitos. Kas! Vanha helmillä
kirjailtu silkkikotelo! Olen usein nähnyt tällaisia vanhoilla
hollantilaisilla ja belgialaisilla. Omituisia kapineita!»

»Ne ovat kyllä vanhanaikaisia», huomautti mrs Clennam.

»Ovat todellakin. Mutta tämä ei liene yhtä vanha kuin kello?»

»En luule.»

»Merkillistä, kuinka he koukertelivat nuo nimikirjaimensa!» huomautti
mr Blandois, hymyillen taas omaa hymyänsä. »No, onko tässä E.S.U? Voisi
se olla mitä hyvänsä muutakin.»

»Ne kirjaimet siinä on.»

Mr Flintwinch, joka koko ajan oli tarkkaavasti seurannut keskustelua,
teekuppi kädessä ja suu auki valmiina nielaisemaan mitä siinä oli,
alkoi nyt työnsä: hän tuppasi suunsa täpötäyteen ja nielaisi sitte
sen sisällön yhdellä hotkaisulla; sitte jäi hän taas mietiskelemään,
ennenkuin täytti sen uudelleen.

»E.S.U. oli varmaankin hellä, suloinen hurmaava olento», arveli mr
Blandois, napsauttaessaan kuoren kiinni. »Otaksuen, että niin oli,
ihailen hänen muistoansa. Sydämeni rauha on aina vaarassa, sillä
olen kovin herkkä ihastumaan. Olipa se pahe tai hyve, niin muodostaa
naisellisen kauneuden ja hyvien ominaisuuksien ihailu kolme neljännestä
minun luonteestani, madam».

Mr Flintwinch oli nyt kaatanut itselleen toisen kupillisen teetä, jota
hän niellä hotki samoin kuin edellistäkin, silmät luotuina sairaaseen.

»Tässä tapauksessa voitte säilyttää sydämenne rauhan, sir», vastasi
tämä mr Blandoisille. »Nämä kirjaimet eivät luullakseni tarkoita mitään
nimeä».

»Kenties mietelausetta?» arvaili mr Blandois umpimähkään.
»Mietelausetta, niin. Ne ovat aina, tietääkseni, merkinneet: Et Saa
Unohtaa.»

»Ja luonnollisesti te ette unohda», päätteli mr Blandois asettaen
kellon pöydälle ja palaten tuolinsa luo.

Mr Flintwinch, joka lopetteli teenjuontiansa, otti nyt tavallista
pitemmän kulauksen ja piti väliaikaa toisenlaisessa asennossa kuin
tähän asti: se on, hän istui yhä pää takakenossa ja kuppi suullansa,
luodessaan silmänsä tutkivasti sairaaseen. Tämän kasvoilla näkyi se
päättäväisyyden ja voiman tai itsepintaisuuden keskittynyt ilme,
joka hänellä vastasi muiden viittoilua ja liikehtimistä; hän vastasi
vieraalle harkitun ankaralla tavallaan:

»En, sir, minä en unohda. Kun elää sellaista yksitoikkoista elämää,
kuin minä monena vuotena, niin ei ole helppo unohtaa. Kun elää
parantaakseen itseänsä, niin ei ole helppo unohtaa. Kim tietää
olevansa velvollinen (kuten me kaikki, jokainen meistä, Aatamin
lapsista) sovittamaan rikoksia ja rakentamaan rauhaa, niin ymmärtää,
ettei unohtamisen halu ole oikeutettu. Olen sentähden aikoja sitten
karkoittanut sen sydämestäni, enkä milloinkaan unohda enkä tahdo
unohtaa.»

Mr Flintwinch, joka nyt oli huljutellut pohjasakkoja kupissaan,
hotkaisi ne, asetti kupin tyhjennettynä tarjottimelle ja kääntyi mr
Blandoisiin päin, ikäänkuin kysyäkseen, mitä hän tästä arveli.

»Kaikki tämä, madam», sanoi Blandois kumartaen mielistelevimmin ja
painaen valkoisen kätensä sydämelleen, »kaikki tämä sisältyi sanaan
'luonnollisesti' ja olen ylpeä siitä, että ymmärsin teitä ja osasin
antaa teille kylliksi arvoa, käyttääkseni tätä sanaa (ellen osaisi
antaa teille kylliksi arvoa, en olisikaan Blandois)».

»Anteeksi, sir», vastasi toinen, »jos epäilen, että huvitteluun,
vaihteluun, keikailemiseen, kiemailuun ja kosiskeluun tottunut
herrasmies —»

»Oh, madam! Kautta kunniani!»

»— jos epäilen, että tällainen luonne saattaa täysin ymmärtää minua
näissä oloissani. En tahdo tyrkyttää teille oppiani», hän vilkaisi
edessään pöydällä olevaan jäykkään, synkkään kirjapinoon, »(sillä te
elätte omaa elämäänne, jonka seuraukset saatte itse kestää), mutta sen
verran sanon kuitenkin, että minä matkallani seuraan luotseja, tarkasti
seuraan koeteltuja ja luotettavia luotseja, joiden johdossa en voi
joutua haaksirikkoon — en voi joutua — ja että jos unohtaisin näiden
kolmen kirjaimen sisältämän kehoituksen, niin en kärsisi puoliakaan
siitä, mitä nyt kärsin».

Oli omituista, kuinka hän tarttui tilaisuuteen väitelläkseen
näkymättömän vastustajan kanssa. Kenties se oli hänen oma parempi
puolensa, joka aina nousi häntä ja hänen itsepetostaan vastaan.

»Jos unohtaisin terveyteni ja vapauteni aikaisen tietämättömyyteni,
niin voisin valittaa sitä elämää, johon nyt olen tuomittu. Mutta sitä
en milloinkaan ole tehnyt enkä milloinkaan tee. Jos unohtaisin, että
tämä maailma on nimenomaan määrätty surun, vaikeuksien ja raskaiden
koettelemusten näyttämöksi niille olennoille, jotka ovat luodut sen
tomusta, niin olisin edes jonkun verran mieltynyt sen turhuuksiin.
Mutta en ole sitä. Jos en tietäisi, että me kaikki, jok'ikinen,
olemme täydellä syyllä Jumalan vihan alaiset, vihan, jonka täytyy
tulla tyydytetyksi ja jota ei voida pelkillä teoilla lepyttää, niin
ruikuttelisin sitä erotusta, joka on minun ja niiden välillä, jotka
liikkuvat tuolla kadulla. Mutta pidän sitä armona ja etuna, että minut
on valittu sovittamaan syntejäni täällä, kuten parhaillaan teen, että
olen saanut oppia tietämään sen, minkä nyt varmasti tiedän, ja että
saan kärsiä rangaistukseni, kuten nyt kärsin. Muuten en ymmärtäisi
onnettomuudellani olevan mitään tarkoitusta. Sentähden en ole unohtanut
enkä unohda mitään. Sentähden olen tyytyväinen ja sanon, että minun
laitani on paremmin kuin miljoonien.»

Sanottuaan tämän laski hän kätensä kellon päälle ja siirsi sen sille
tarkoin määrätylle kohdalle pöydällä, jossa se aina oli. Hänen kätensä
jäi vielä lepäämään kellon päälle, ja hän istui muutaman hetken
tuijottaen siihen hievahtamatta ja puoliksi uhmaten.

Mr Blandois oli tämän selityksen aikana istunut kiinteän
tarkkaavaisena, koko ajan katsellen rouvaa ja sivellen molemmin käsin
viiksiänsä. Mr Flintwinch oli ollut hiukan hermostuneena ja sekaantui
nyt keskusteluun.

»Niin, niin, niin!» sanoi hän. »Se on selvää, mrs Clennam, ja te olette
puhunut hurskaasti ja hyvin. Mutta mr Blandois ei luullakseni kuulu
hurskasten joukkoon.»

»Päinvastoin, sir!» väitti tämä arvon herra vastaan, napsautellen
sormillaan. »Anteeksi! Se kuuluu luonteeseeni. Olen tunteellinen,
kuumaverinen, tunnollinen ja minulla on vilkas mielikuvitus. Sellaisen
miehen, mr Flintwinch, täytyy olla hurskas tai sitten hän ei ole
mitään.»

Mr Flintwinchin kasvoilla kuvastui hämärä aavistus siitä, ettei mies
mahtanut olla mitään, kun hän nousi pöyhkeänä tuolistaan ja lähestyi
sanomaan hyvästi mrs Clennamille. (Kuvaavaa tälle miehelle, kuten
kaikille hänen kaltaisilleen, samalla tavoin leimatuille, oli se, että
mitä hyvänsä hän teki, hän aina liioitteli, vaikkapa toisinaan vain
hiuskarvan verran.)

»Teistä saattaa näyttää vanhan sairaan naisen itsekkäisyydeltä», sanoi
mrs Clennam, »että olen eksynyt puhumaan itsestäni, mutta oikeastaan te
annoitte siihen aiheen satunnaisella huomautuksellanne. Koska olitte
niin huomaavainen, että tulitte tervehtimään minua, niin toivon, että
yhtä hienotunteisesti suotte tämän minulle anteeksi. Älkää sanoko
mitään kohteliaisuuksia minulle, pyydän.» Mies oli nähtävästi jo
aikeissa tehdä niin. »Mr Flintwinch on iloinen saadessaan palvella
teitä, ja minä toivon, että oleskelunne tässä kaupungissa muodostuu
mieluiseksi.»

Mr Blandois kiitti häntä ja suuteli sormiansa moneen kertaan. »Tämä on
vanha huone», huomautti hän, vilkastuen äkkiä, ja katseli ympärilleen
päästyään jo ovelle. »Keskustelumme on ollut niin mielenkiintoista,
etten ole huomannut sitä ennen. Mutta se on todella vanha huone.»

»Talokin on todella vanha talo», myönsi mrs Clennam hymyillen hyistä
hymyään. »Se on vaatimaton ja yksinkertainen, mutta todellinen
muinaisesine.»

»Totisesti!» huudahti vieras. »Jos mr Flintwinch suvaitsisi kuljettaa
minua huoneiden läpi nyt lähtiessäni, niin hän voisi tuskin tehdä
minulle enemmän mieliksi. Vanha talo, se kuuluu heikkouksiini. Minulla
on paljon heikkouksia, muttei yhtään sen suurempaa. Rakastan ja
tutkin maalauksellisuutta kaikissa sen muodoissa. Minua itseänikin on
sanottu maalaukselliseksi. Ei se ole mikään ansio — minulla on kenties
suurempia ansioita — mutta lienen sellainen, sattumalta. Harrastukset
painavat leimansa ihmiseen!»

»Ilmoitan teille jo edeltäpäin, mr Blandois, että huomaatte talon
perin likaiseksi ja autioksi», valmisteli Jeremiah vierasta, tarttuen
kynttilään. »Ei sitä kannata katsella.» Mutta mr Blandois läimäytti
häntä ystävällisesti selkään ja nauroi vain; sitte mainittu Blandois
taas suuteli sormiansa mrs Clennamille, ja he lähtivät yhdessä
huoneesta.

»Ette suinkaan halua mennä yläkertaan?» kysyi Jeremiah eteisessä.

»Päinvastoin, mr Flintwinch; ellei se väsytä teitä, olisin ihastunut
siellä käynnistä!»

Mr Flintwinch kiemurtelihe portaita ylös, ja mr Blandois seurasi
kintereillä. He nousivat suureen ullakko-makuuhuoneeseen, jossa Arthur
oli asunut ensimmäisen yön kotiintulonsa jälkeen. »No, mr Blandois!»
sanoi Jeremiah näyttäessään sitä, »toivon, että se mielestänne
palkitsee vaivanne. Minusta ei.»

Mr Blandois oli haltioissaan, ja he kävivät muissakin ullakkohuoneissa
ja käytävissä. Tällä välin huomasi mr Flintwinch, että toinen vain
pikimmiten vilkaisi kutakin huonetta eikä katsellut sitä sen enempää,
mutta sensijaan tarkasteli häntä, mr Flintwinchiä. Tarkistaakseen
huomionsa kääntyi hän portaissa ympäri. Hän kohtasi heti toisen silmät,
ja heidän katsellessaan toisiaan silmästä silmään nauroi vieras (kuten
oli tehnyt kaikissa samanlaisissa tilaisuuksissa senjälkeen kun he
olivat jättäneet mrs Clennamin huoneen) pirullista äänetöntä naurua,
pitäen rumaa peliänsä viiksillään ja nenällään.

Mr Flintwinch, joka oli vierasta paljon lyhyempi mies, oli
ruumiillisesti huonommalla puolella joutuessaan näin ylempää tulevan
epämiellyttävän tirkistelyn esineeksi; ja heidän kulkiessaan
portaita alas ja hänen ollessaan aina pari porrasta alempana, tuli
tämä epäkohta vielä suuremmaksi. Hän ei katsahtanut mr Blandoisiin
uudelleen ennenkuin tämä satunnainen epätasaisuus oli korjautunut
heidän astuessaan mr Clennam-vainajan huoneeseen. Mutta silloin
kääntyi hän äkkiä toveriinsa päin ja huomasi hänen katseensa suunnan
muuttumattomaksi.

»Ihailtava talo!» hymyili mr Blandois. »Kovin salaperäinen. Ettekö
milloinkaan kuule täällä mitään kummittelevaa melua?»

»Melua?» vastasi mr Flintwinch. »En.»

»Ettekö näe paholaisia?»

»En», mr Flintwinch kääntyi töykeänä kysyjään päin, »en näe piruja,
jotka esittäytyisivät sellaisina ja sennimisinä».

»Haha! Kas, tässäpä on muotokuva.»

(Hän katseli yhä mr Flintwinchiä, ikäänkuin tämä olisi ollut muotokuva.)

»Se on muotokuva, kuten huomautitte, sir.»

»Saanko kysyä, kuka se on, mr Flintwinch?»

»Mr Clennam-vainaja. Mrs Clennamin mies.»

»Tuon merkillisen kellon entinen omistaja, kenties?» kysyi vieras.

Mr Flintwinch, joka oli vilkaissut muotokuvaan, kiertyi ympäri ja
huomasi taas olevansa samanlaisen katseen ja hymyn esineenä. »Niin on,
mr Blandois», vastasi hän äreästi. »Se oli hänen, ja sitä ennen se oli
hänen setänsä, ja Herra ties kenenkä hallussa se sitä ennen oli ollut;
siinä kaikki, mitä tiedän sen sukutaulusta.»

»Hän on voimakaspiirteinen luonne, mr Flintwinch, ystävättäremme tuolla
yläkerrassa.»

»Niin on, sir», myönsi Jeremiah kiertyen taas vieraaseen päin, kuten
hän teki koko tämän keskustelun aikana, aivan kuin ruuvikone, joka aina
irtautuu otteestaan, sillä toinen ei muuttunut vähääkään, ja hänen
täytyi joka kerta peräytyä hiukan. »Hän on merkillinen nainen. Erittäin
rohkea — erittäin lujaluonteinen.»

»He lienevät olleet hyvin onnelliset», arvaili Blandois.

»Kutka?» kysyi mr Flintwinch, taas kiertyen.

Mr Blandois ojensi oikean etusormensa sairashuoneeseen päin ja vasemman
muotokuvaan päin, pani sitte kädet puuskaan ja asettui seisomaan
hajasäärin, hymyillen koko ajan mr Flintwinchille ylhäältä päin, niin
että nenä painui ja viikset kohosivat.

»Yhtä onnelliset kuin useimmat muutkin naimisissa olevat, otaksun»,
vastasi mr Flintwinch. »En voi sanoa. En tiedä. Salaisuuksia on
kaikissa perheissä.»

»Salaisuuksia!» huudahti mr Blandois vilkkaasti. »Sanokaa se vielä
kerta, poikani.»

»Sanon, että salaisuuksia on kaikissa perheissä.» Mr Blandois oli
äkkiä pöyhistynyt ja paisunut niin, että toinen melkein tunsi hänen
laajentuneen rintansa pyyhkäisevän kasvojaan.

»Niin on», huusi hän taputellen mr Flintwinchiä hartioihin ja
huojutellen häntä edestakaisin. »Haha! Olette oikeassa! Niin juuri
on. Salaisuuksia? Voi taivas sentään! Hitonmoisia salaisuuksia
on muutamissa perheissä, mr Flintwinch!» Näin taputeltuaan mr
Flintwinchiä molemmille hartioille moneen kertaan, ikäänkuin olisi
leikillisesti ja ystävällisesti kiusoitellut häntä jostakin hänen
sanomastaan kompasanasta, ojensi hän käsivartensa ylös, taivutti päänsä
taapäin, risti kätensä sen taakse ja purskahti remuavaan nauruun. Mr
Flintwinchin oli turha koetella ruuvikoneensa pystyväisyyttä häneen.
Hän päästeli yhä nauruansa.

»Mutta sallikaa minun hetkeksi ottaa kynttilä», pyysi hän, herettyään
nauramasta. »Katselkaamme tämän merkillisen naisen miestä. Hm!» Hän
piteli kynttilää käsivarsi suorana. »Päättävä ilme on näilläkin
kasvoilla, vaikkei se ole samanluontoinen kuin rouvan. Näyttää siltä
kuin hän sanoisi — mitäs se olikaan — Et Saa Unohtaa — eikö totta, mr
Flintwinch? Totta tosiaan, niin se juuri on!»

Antaessaan kynttilän takaisin katsoi hän kuvaan vielä kerran ja sitten
astuessaan toisen seurassa huolettomasti eteiseen selitti, että se oli
ihastuttava vanha talo ja että sen tarkastaminen oli tuottanut hänelle
suurta huvia, jota hän ei olisi tahtonut menettää sadasta punnasta.

Mr Blandoisin eksyessä tällaisiin omituisiin nenäkkäisyyksiin ja
hänen käytöksensä muuttuessa yleensä, käyden paljoa karkeammaksi ja
raaemmaksi, paljoa väkivaltaisemmaksi ja röyhkeämmäksi kuin sitä
ennen, pysyivät mr Flintwinchin nahkamaiset kasvot, jotka eivät
helposti kuvastaneet erilaisia mielentiloja, muuttumattomina ja
liikkumattomina. Paitsi että hän ehkä näytti riippuneen vähän liian
kauan hirttonuorassa, ennenkuin hänet hyväntahtoisen leikkauksen
kautta oli pudotettu siitä alas, säilytti hän ulkonaisesti tyynen
tasapainonsa. He olivat päättäneet talontarkastuksensa, saapuen
pieneen, eteisen viereiseen huoneeseen, ja hän seisoi nyt siellä
silmäillen mr Blandoisia.

»Hauskaa, että olette näin tyytyväinen, sir», huomautti hän
rauhallisesti. »En odottanut sitä. Näytte olevan erittäin hyvällä
tuulella.»

»Erinomaisella tuulella», vastasi Blandois. »Totta vie, en ole
milloinkaan ollut näin virkeä. Onko teillä milloinkaan aavistuksia, mr
Flintwinch?»

»En oikein tiedä, ymmärränkö tarkoitustanne, sir», epäili tämä
herrasmies.

»Sanokaamme tässä tapauksessa epämääräisiä tuntemuksia tulevasta
hauskuudesta.»

»En voi sanoa tuntevani mitään sellaista tällä hetkellä», vastasi mr
Flintwinch äärimmäisen vakavana. »Jos huomaisin sellaisten tunteiden
alkavan liikkua minussa, niin ilmoitan siitä kyllä.»

»Mutta minä», sanoi Blandois, »minä, poikani, aavistan tänä iltana,
että meistä vielä tulee hyvät tutut. Ettekö jo tunne jotakin?»

»En — en», ja mr Flintwinch näytti harkiten tutkivan itseänsä. »En voi
sanoa tuntevani.»

»Tunnen hyvin selvästi, että meistä tulee läheiset tuttavat. — Ettekö
vielä tunne mitään sentapaista?»

»En vielä», vastasi mr Flintwinch.

Mr Blandois tarttui taas hänen molempiin hartioihinsa ja heilutteli
häntä edestakaisin äskeiseen leikilliseen tapaansa, veti sitte hänen
käsivartensa kainaloonsa ja kutsui hänet, kelpo vanhan veikon, juomaan
pullollisen viiniä kanssansa.

Hetkeäkään epäröimättä suostui mr Flintwinch, ja he menivät majataloon,
johon matkustaja oli sijoittunut, rankassa sateessa, joka pimeän
tulosta saakka oli ropissut ikkunoihin, katoille ja katukiville.
Salamat ja jyrinä olivat jo aikoja tauonneet, mutta satoi rajusti.
Heidän tultuaan mr Blandoisin huoneeseen tilasi tämä ritarillinen
herra pullollisen portviiniä; hän heittäytyi mukavaan asentoon
ikkunapenkille ja rutisti kaikki kauniit esineet, mitkä vain suinkin
sai koolle, pehmikkeeksi komean vartalonsa alle; mr Flintwinch istui
tuolille vastapäätä, toiselle puolen pöytää. Blandois ehdotti, että
otettaisiin talon isoimmat lasit, johon mr Flintwinch suostui. Kun
pikarit oli täytetty, kilisti mr Blandois meluavan iloisesti oman
lasinsa reunaa mr Flintwinchin lasin pohjaa vasten ja oman lasinsa
pohjaa mr Flintwinchin lasin reunaa vasten ja joi heidän vastaisen
läheisen tuttavuutensa onneksi. Mr Flintwinch vastasi juhlallisesti
maljaan ja joi kaiken viinin, mitä sai, eikä puhunut mitään. Niin usein
kuin mr Blandois kilisti (joka kerta kun lasit täytettiin), suoritti
mr Flintwinch tunnollisesti oman osansa siinä ja olisi suorittanut
toverinsa osan juomisessakin yhtä tunnollisesti kuin omansa, sillä hän
oli, lukuunottamatta kitalakea, kuin tyhjä tynnyri.

Lyhyesti, mr Blandois huomasi, ettei hän kaatamalla portviiniä
vaiteliaaseen Flintwinchiin avannut hänen suutansa, vaan päinvastoin
sulki sen. Sitäpaitsi näytti mies siltä kuin kykenisi jatkamaan
tätä koko yön ja tilaisuuden sattuessa vielä koko seuraavan päivän
ja seuraavan yönkin, ja siksi mr Blandois pian hämärästi huomasi
pöyhkeilevänsä liian rohkeasti ja kerskuvasti. Hän lopetti sentähden
kestit kolmanteen pulloon.

»Te esitätte siis huomenna meille vekselin maksettavaksi, sir?» sanoi
mr Flintwinch heidän erotessaan, liikeilme kasvoillaan.

»Hitto vie», vastasi toinen ja tarttui molemmin käsin hänen
kaulukseensa. »Kyllä minä esitän teille vekselin, luottakaa siihen.
Hyvästi, rakas Flintwinch. Vastaanottakaa erotessamme», ja hän syleili
häntä etelämaalaisen tavalla ja suuteli kummallekin poskelle, niin että
mäiskähti, »herrasmiehen sana! Tuhannen jylisevän taivaan nimessä, te
saatte vielä nähdä minut!»

Häntä ei kuulunutkaan seuraavana päivänä, vaikka ilmoitus aivan oikein
tuli perille. Tiedustellessaan häntä majapaikasta iltasella, sai mr
Flintwinch hämmästyksekseen kuulla, että hän oli maksanut laskunsa
ja palannut mannermaalle Calaisin kautta. Kaikesta huolimatta oli
Jeremiah, siinä raaputellessaan miettivää naamaansa, elävästi varma
siitä, että mr Blandois tässä asiassa pitäisi sanansa ja ilmestyisi
vielä heidän luoksensa.




YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Itsetuntoa


Kuka hyvänsä voi minä päivänä tahansa maailmankaupungin valtaväylien
tungoksessa tavata laihan, ryppyisen, keltaisen ukon (jonka voisi
luulla pudonneen tähdistä, jos vain saattaisi otaksua taivaan kannelta
löytyvän siksi himmeätä tähteä, että se sinkauttaisi avaruuteen
niin heikon säkenen) hiipimässä katuja pitkin levottoman näköisenä,
ikäänkuin hiukan pelästyneenä ja hämillään kaikesta melusta ja
hälinästä. Tämä ukko on aina pienikokoinen. Jos hän joskus on ollut iso
vanha mies, on hän nyt lyyhistynyt pieneksi ukoksi, ja jos hän aina on
ollut pieni vanha mies, niin hän on käpertynyt vieläkin pienemmäksi
ukoksi. Hänen takkinsa ei väriltään eikä malliltaan ole ollut muodissa
milloinkaan eikä missään. Ilmeisesti sitä ei ole tehty hänelle
eikä kellekään kuolevaiselle. Joku hankintaurakoitsija on kohtalon
mittojen mukaan valmistanut viisituhatta tällaista takkia, ja kohtalo
on lainannut tämän takin tälle ukolle, joka on yksi loppumattomassa
ukkojonossa. Tuossa takissa on aina isot himmeät metallinapit, jotka
eivät ole minkään muiden nappien näköisiä. Ukon päässä on kulunut
ja nukkavieru mutta kuitenkin itsepintainen hattu, sillä se ei ole
milloinkaan mukautunut hänen poloisen päänsä mukaiseksi. Hänen karkea
paitansa ja karkea kaulaliinansa ovat yhtä vähän yksilöllisiä kuin
takki ja hattu; nekin näyttävät siltä kuin eivät kuuluisi hänelle
— eivätkä kenellekään muulle. Ja kuitenkin on ukon olemuksessa
jonkinlaista kömpelöä tottumattomuutta, ikäänkuin hän tavallisesti
kulkisi yllään yömyssy ja yöpuku ja nyt olisi puettu ja pyntätty
liikkumaan ihmisten joukossa. Ja näin tämä vanha mies kulkee arkana
kaduilla, samoin kuin maalaishiiri, joka toisena nälkävuotena tulee
tervehtimään kaupunkilaishiirtä ja pelokkaana hiipii tämän asunnolle
kissoja vilisevän kaupungin läpi.

Toisinaan, sunnuntai-iltapäivisin, näkee hänen kävelevän vielä hiukan
raihnaisempana, ja hänen vanhat silmänsä kiiluvat kosteina ja sumeina.
Silloin pieni ukko on juovuksissa. Hyvin vähäinen määrä nousee jo
hänelle päähän; puolituopillinen riittää tekemään hänen heikot säärensä
epävakaiksi. Joku sääliväinen tuttava — usein vallan satunnainen — on
lämmittänyt häntä hänen heikkoudessaan, kestitsemällä häntä oluella,
ja seurauksena siitä on, että kuluu pitkä aika, ennenkuin hän taas
ilmestyy kadulle. Sillä pikku ukko menee kotiin vaivaistalolle, ja
vaikka hän käyttäytyisi hyvinkin, ei häntä päästetä usein ulos (minun
mielestäni heidät pitäisi päästää, katsoen siihen, että hän enää vain
muutaman vuoden saattaa kuljeksia täällä maan päällä), ja jos hän
käyttäytyy huonosti, niin he telkeävät hänet vielä tarkemmin sisään
yhdessä viidenkymmenen yhdeksän muun ukon kanssa, joista jokainen
haisee samalta kuin kaikki muut.

Mrs Plornishin isä oli poloinen pieni ruikuttava herrasmies, — hän
muistutti lopen uupunutta lintua — joka aikoinaan oli työskennellyt,
kuten hän sanoi, musiikkisitomossa, kokenut suuria vastoinkäymisiä,
harvoin onnistunut yrityksissään tai saanut niitä kannattamaan eikä
yleensä ollut keksinyt keinoja päästäkseen siitä umpikujasta, johon
oli joutunut; hän turvautui vapaaehtoisesti vaivaistaloon, jonka laki
oli määrännyt hänen piirinsä laupiaaksi samarialaiseksi (ilman kahta
denaaria, mikä oli huonoa kansantaloutta); se tapahtui ulosmittauksen
jälkeen, joka vei mr Plornishin Marshalsean vankilaan. Ennenkuin hänen
vävynsä vaikeudet näin kärjistyivät, oli vanhalla Nandylla (tällä
nimellä häntä sanottiin hänen laillisessa turvapaikassaan, mutta
Bleeding Heartissa häntä nimitettiin vanhaksi mr Nandyksi) ollut oma
nurkkansa plornishilaisen lieden ääressä, ja hän oli saanut leipänsä
ja särpimensä Plornishien ruokakaapista. Hän toivoi vielä pääsevänsä
takaisin tähän kodikkaaseen nurkkaansa joskus, kun onni hymyilisi hänen
vävyllensä; sillä välin, kun onnen kasvot eivät vielä värähtäneetkään,
pysyi hän ja oli päättänyt edelleen pysyä niiden pienten ukkojen
parvessa, joilla kaikilla oli yhteinen hajunsa.

Mutta hänen köyhyytensä, hänen ikuisesti kuositon takkinsa tai hänen
ukkokoti-asuntonsa ei voinut tukahduttaa hänen tyttärensä ihailua.
Mrs Plornish oli yhtä ylpeä isänsä lahjoista, kuin jos nämä olisivat
tehneet hänestä loordikanslerin. Hänellä oli yhtä luja usko hänen
tapojensa sirouteen ja hienouteen, kuin jos hän olisi ollut ylimmäinen
kamariherra hovissa. Ukko rukka osasi muutamia kelmeitä, väljähtyneitä
lauluja, joita ei kukaan enää laulanut ja joissa runoiltiin Chloesta,
Phyllisistä ja Strephonista, jota Venuksen poika haavoitti; ja mrs
Plornishin mielestä ei oopperassakaan saanut kuulla sellaista musiikkia
kuin hänen isänsä esitti, laulaa luritellessaan ja liverrellessään
näitä viisujaan, aivan kuin pieni ohut- ja säröääninen posetiivi,
jota lapsukainen vääntää. Näinä hänen vierailupäivinään, jotka olivat
kuin valopilkkuja hänen yksitoikkoisessa lakastuneita, käpertyneitä
ukkoja vilisevässä näköalassaan, oli mrs Plornishista sekä hauskaa
että surullista pyytää isäänsä, joka kylläisenä istui puolen pennyn
porterinsa ääressä: »Laula meille, isä.» Silloin lauloi hän heille
Chloesta ja jos oli erikoisen hyvällä tuulella Phyllisistäkin —
Strephonia hän tuskin oli kertaakaan laulanut senjälkeen, kun oli
vetäytynyt pois maailmasta — ja silloin aina mrs Plornish selitti
uskovansa, ettei hänen isänsä vertaista laulajaa ollut olemassa, ja
pyyhki silmiänsä.

Vaikka hän näissä tilaisuuksissa olisi tullut hovista, ei, vaikka hän
olisi ohut itse tuo ylhäinen jäähdyttäjä, joka voitonriemuisena palasi
ulkomaalaisesta hovista saamaan kiitosta ja virkaylennystä hirvittävän
viime erehdyksensä palkaksi, ei mrs Plornish olisi ylpeämpänä
kuljetellut ja esitellyt häntä Bleeding Heart Yardissa. »Tässä on isä»,
saattoi hän sanoa esitellessään häntä jollekin naapurille. »Isä tulee
pian meille ja jää myös. Eikö isä ole reippaan näköinen? Isä laulaa
kauniimmin kuin koskaan ennen; ette milloinkaan voisi unohtaa sitä, jos
olisitte kuullut hänen äsken laulavan.» Mitä mr Plornishiin tuli, niin
hän oli nainut nämä uskonkappaleet samalla kuin oli nainut mr Nandyn
tyttärenkin ja ihmetteli vain sitä, ettei näin lahjakasta vanhaa herraa
ollut paremmin onnistanut. Kauan mietittyään otaksui hän syyksi sen,
etteivät hänen laulunlahjansa olleet nuoruudessa saaneet tieteellistä
kehitystä. »Sillä mitä syytä on ruveta sitomaan musiikkia, kun sitä
kerta on kurkussa?» tuumaili hän. »Siinäpä se juuri on!»

Vanhalla Nandylla oli suojelija, yksi ainoa. Tämä suojelija oli
erinomaisen hyvä hänelle, suurenmoisen mahtipontisella ja samalla
ikäänkuin puolustautuvalla tavalla, aivan kuin hän joka hetki ottaisi
ihailevan kuulijakunnan todistajakseen, ettei hän todellakaan voinut
olla kohtelematta tätä vanhaa veikkoa vapaamielisemmin kuin mitä he
ukon yksinkertaisuuden ja köyhyyden perustuksella olivat odottaneet.
Vanha Nandy oli ollut useita kertoja Marshalsean vankilassa, käyden
vävynsä luona tämän lyhyenä vankeusaikana, ja hän oli onnekseen
saavuttanut tämän kansallisen laitoksen isän suosion, joka vähitellen
ja aikaa myöten oli kasvanutkin, ja päässyt nauttimaan hänen
suojelustaan.

Mr Dorritille oli tullut tavaksi ottaa hänet vastaan kuin hänestä
riippuva, feodaalisen hallinnon alainen vasalli. Hän pani toimeen
pikku kutsuja ja teepitoja ukolle, ikäänkuin tämä tulisi vakuuttamaan
alamaisuuttaan jostakin kaukaisesta läänistä, jossa olot olivat aivan
alkuperäistä laatua. Oli hetkiä, jolloin isä milloin hyvänsä näytti
olevan valmis vannomaan, että vanhus oli hänen entisiä alustalaisiaan,
joka ansiokkaasti oli pysynyt hänelle uskollisena. Toisinaan hän
mainitessaan ukkoa puhui hänestä kuin vanhasta eläkkeennauttijastaan.
Ukon näkeminen ja hänen rappeutumisensa toteaminen tuotti hänelle
ihmeellistä tyydytystä. Häntä hämmästytti, että miesparka ensinkään
saattoi pitää päänsä pystyssä. »Vaivaistalossa, sir, määrää
vaivaishoitohallitus: siellä ei tule kysymykseen yksilöllisyys,
ei vierailu, ei erikoisasema, ei arvonanto tai kunnioitus, ei
erikoiskyvyt. Hyvin ikävää!»

Oli vanhan Nandyn syntymäpäivä, ja he päästivät hänet ulos. Hän
ei puhunut mitään syntymäpäivästään, sillä silloin he eivät olisi
laskeneet häntä lähtemään: eihän sellaisten ukkojen pitäisi syntyä.
Hän asteli taas katuja pitkin Bleading Heart Yardiin, söi päivällistä
tyttärensä ja vävynsä kanssa ja lauloi heille Phyllisistä. Hän oli
tuskin lopettanut, kun Pikku Dorrit pistäysi katsomassa, kuinka heillä
voitiin.

»Miss Dorrit», sanoi mrs Plornish, »tässä on isä! Eikö hän ole reippaan
näköinen? Ja millainen hänen äänensä on!»

Pikku Dorrit antoi ukolle kättä ja huomautti hymyillen, ettei ollut
nähnyt häntä pitkään aikaan.

»Ei, he ovat kovia isälle», valitti mrs Plornish ja tuli surullisen
näköiseksi, »eivätkä anna hänen nauttia raitista ilmaa ja vaihtelua
niin paljon kuin hän tarvitsisi. Mutta hän tulee pian meille, oikein
jäämään. Eikö niin, isä?»

»Kyllä, rakkaani, toivottavasti. Aikanaan, kun Jumala suo.»

Tässä piti mr Plornish puheen, kuten hän aina teki tällaisissa
tilaisuuksissa, sanasta sanaan saman puheen. Se kuului näin:

 »John Edward Nandy. Sir. Niin kauan kuin tämän katon alla on
 hitunenkin syötävää ja pisarainen juotavaa, olette te tervetullut
 jakamaan sitä kanssamme. Niin kauan kuin täällä on kourallinenkin
 tulta ja suullinen vuodetta, olette te tervetullut saamaan osanne
 niistä. Ja jos niin kävisi, ettei tämän katon alla olisi mitään
 tarjottavaa, niin olette yhtä tervetullut jakamaan sen kanssamme, kuin
 jos täällä olisi paljon tai vähän. Tämä on vilpitön ajatukseni enkä
 tahdo pettää teitä, ja niin pyydän teitä jäämään tänne, ja miksi se ei
 kävisi päinsä?»

Tähän loistavaan puheeseen, jonka mr Plornish lausui aivan kuin olisi
sepittänyt sen äärettömällä vaivalla (kuten hän kai oli tehnytkin),
vastasi mrs Plornishin isä vikisevällä äänellä:

»Kiitän sinua sydämellisesti, Thomas, ja tiedän hyvän tarkoituksesi,
josta juuri sinua kiitänkin. Mutta ei, Thomas. Niin kauan kuin
se merkitsisi, että riistän leivän lastenne suusta, kuten se nyt
merkitsisi, tai sanokaa sitä miksi tahdotte, niin jään paikoilleni ja
kieltäydyn; mutta paremmat ajat ehkä koittavat; liian aikaisin ne eivät
voi tulla, ei, Thomas, ei!»

Mrs Plornish, joka esiliinan kulma kädessä oli kääntynyt hiukan
poispäin, palasi taas keskusteluun, kertoen miss Dorritille
isänsä aikovan mennä virran toiselle puolen kunnioittavalle
tervehdyskäynnille, ellei miss Dorrit tiennyt mitään syytä, jonka
tähden se ei sopisi.

Tämä vastasi: »Menen suoraan kotiin, ja jos hän tahtoo tulla kanssani,
niin pidän mielelläni huolta hänestä — on hauskaa», lisäsi Pikku
Dorrit, joka aina ajatteli heikompien tunteita, »saada hänet seuraksi».

»Kuuletkos, isä!» huudahti mrs Plornish. »Oletpa sinä veikeä nuori
mies, kun pääset kävelylle miss Dorritin kanssa! Annas kun sidon
kaulahuivisi keikarimaiseen mutkaan, sillä sinä, isä, jos kukaan, olet
keikari».

Laskien näin tyttärellisesti leikkiä siisti hän ukkoa, syleili häntä
hellästi ja seisoi sitten ovella, heikompi lapsi sylissään terveemmän
pyöriessä portaissa, ja katseli, kuinka hänen pieni vanha isänsä astua
köpitteli käsi pikku Dorritin kainalossa.

He kävelivät hitaasti ja Pikku Dorrit vei hänet Iron Bridgen yli ja
antoi hänen istua siellä lepäämässä, ja he katselivat virralle ja
puhelivat laivoista, ja ukko mainitsi, mitä hän tekisi, jos hänellä
olisi laiva, joka toisi kokonaisen kultalastin kotiin (hän ostaisi
Plornisheille ja itselleen hienon asumuksen, jossa olisi kahvila
puistoineen ja jossa he asuisivat loput elämästään, ja tarjoilija
palvelisi heitä); ukolla oli oikein erikoinen syntymäpäivä nyt. Heillä
oli vielä viiden minuutin matka päämääräänsä, kun he kääntyessään Amyn
omalle kadulle näkivät Fannyn uusi hattu päässä purjehtivan samaa
satamaa kohden.

»Mitä, Herran nimessä, Amy!» huudahti tämä nuori neiti hämmästyneenä.
»Et suinkaan sinä tarkoita sitä todella!»

»Mitä niin, Fanny kulta?»

»Mitäkö? Voisin tosin luulla sinusta melkein mitä hyvänsä», vastasi
nuori neiti hehkuvan harmistuneena, »mutta tätä en toki olisi odottanut
edes sinulta!»

»Fanny!» huudahti Amy loukkautuneena ja ihmeissään.

»Oh! Älä huoli fannytella minua, sinä pieni alhainen olento, älä!
Ajatella, että kuljet katua selvällä päivällä vaivaishoitolaisen
seurassa!» (Hän laukaisi tuon sanan suustaan kuin ilmapyssyn kuulan.)

»Voi, Fanny!»

»Johan kielsin sinua fannyttelemasta minua, en alistu siihen. En tunne
sellaista ihmistä. On kerrassaan inhoittavaa, että olet päättänyt joka
tilaisuudessa häväistä meitä. Sinä ilkeä pieni otus!»

»Häpäiseekö se ketään», kysyi Pikku Dorrit hyvin lempeästi, »jos pidän
huolta köyhästä vanhasta miehestä?»

»Kyllä, neiti», vastasi sisar, »ja sinun pitäisi tietää se. Ja sinä
tiedätkin sen. Ja siksi juuri sinä niin teetkin. Sinun elämäsi
suurimpana ilona on muistuttaa perheellesi heidän onnettomuuttaan.
Ja lähinnä suurimpana ilonasi on etsiä huonoa seuraa. Mutta vaikkei
sinulla olisikaan säädyllisyyden tunnetta, niin on sitä minulla. Salli
siis minun häiritsemättä mennä toiselle puolen katua.»

Näin sanoen syöksyi hän toiselle jalkakäytävälle. Vanha häpeätahra,
joka kunnioittavasti oli kumarrellut parin askeleen päässä (sillä Pikku
Dorrit oli Fannyn aloittaessa hämmästyksissään päästänyt irti hänen
käsivartensa) ja jota kärsimättömät ohikulkijat olivat tuupanneet ja
toruneet tien tukkeamisesta, liittyi nyt taas saattajaansa, melkein
pökertyneenä, ja sanoi: »Toivon, ettei arvoisalle isällenne ole mitään
tapahtunut, miss? Toivon, ettei arvoisalla perheellä ole mitään
ikävyyksiä?»

»Ei, ei», vastasi Pikku Dorrit. »Ei, kiitos vain. Antakaa käsivartenne
tänne, mr Nandy. Pian olemme perillä.»

Sitte puheli hän ukolle niinkuin ennenkin, ja he tulivat vankilan
portille, tapasivat Chiveryn virantoimituksessa ja pääsivät sisälle.
Nyt sattui niin, että Marshalsean isä oli matkalla porttihuoneeseen
juuri samalla hetkellä, jolloin he tulivat sieltä ja astuivat pihalle
käsikoukkua. Kun tämä näky sattui hänen silmäänsä, ilmaisivat hänen
kasvonsa ja olemuksensa äärimmäistä kiihoittumista ja epätoivoa, ja
välittämättä vähääkään vanhasta Nandysta, joka seisoi kumarrellen ja
hattu kädessä, kuten aina hänen armonsa läheisyydessä, kääntyi hän
ympäri ja riensi omalle ovelleen ja portaita ylös.

Jättäen siihen onnettoman vanhuksen, jonka hän pahalla hetkellä oli
ottanut hoiviinsa, ja hätäisesti luvaten heti palata hänen luoksensa,
kiirehti Amy isänsä jälkeen ja huomasi Fannyn tulla kahisevan perässään
portaissa, loukatun arvokkaana. Kaikki kolme astuivat melkein yhtaikaa
huoneeseen; ja isä istui tuoliinsa, peitti kasvonsa käsillään ja
voihkaisi.

»Tietysti!» sanoi Fanny. »Sehän on selvää. Poloinen, onneton isä! No,
ehkäpä nyt uskotte minua, neitiseni?»

»Mitä nyt, isä?» huudahti Pikku Dorrit kumartuen hänen ylitsensä.
»Olenko pahoittanut mieltäsi, isä? En toki, toivoakseni!»

»Toivoaksesi, niin tosiaankin! No, sen minä takaan. Voi, sinä» — Fanny
pysähtyi keksiäkseen kyllin voimakkaan sanan — »sinä matalamielinen
pikku Amy! Sinä aito vankilanlapsi!»

Isä vaiensi kädenliikkeellä nämä vihaiset soimaukset, nyyhkytti,
kohotti kasvonsa ja pudisti alakuloisesti päätänsä nuoremmalle
tyttärelleen: »Amy, tiedän kyllä, ettet tarkoittanut mitään pahaa,
mutta sinä olet loukannut minua syvästi.»

»Tarkoittanut mitään pahaa!» pisti leppymätön Fanny väliin. »Tarkoitus
oli kurja, alhainen! Tarkoitus oli alentaa perhettä!»

»Isä!» huudahti Pikku Dorrit kalpeana ja vapisten, »olen hyvin
pahoillani. Anna anteeksi. Sano mitä olen tehnyt, että tiedän välttää
sitä toiste!»

»Mitä olet tehnyt, senkin pieni teeskentelevä ilkiö!» huusi Fanny.
»Sinä tiedät sen kyllä. Olen jo sanonut sen sinulle, niin että älä
kiusaa kaitselmusta yrittämällä kieltää sitä!»

»Hiljaa! Amy», sanoi isä pyyhkiellen kasvojaan nenäliinalla ja
puristaen sen sitten kouristuksentapaisesti nyrkkiinsä, joka vaipui
hänen polviensa väliin, »olen tehnyt mitä olen voinut ylläpitääkseni
teidän arvoanne täällä, olen tehnyt mitä olen voinut hankkiakseni
teille aseman täällä. Kenties olen onnistunut, kenties en. Ehkä
tiedätte sen, ehkä ette. Minä en sano mitään. Kaikkea muuta olen
sietänyt täällä paitsi nöyryytystä. Siitä olen onneksi säästynyt —
tähän päivään saakka.»

Kouristus laukesi, ja hän nosti taas nenäliinan silmilleen. Pikku
Dorrit, polvillaan hänen vieressään, käsi rukoilevasti laskettuna
hänen käsivarrelleen, katseli häntä, itseään syytellen. Voitettuaan
surunpuuskansa, puristi isä taas nenäliinan nyrkkiinsä.

»Nöyryytyksestä olen onneksi säästynyt tähän päivään saakka. Kaikissa
vaikeuksissani olen säästynyt — nöyryytyksestä — hm — itsetuntoni
kautta ja sen kautta, että ympäristöni on — hm — mukautunut siihen, jos
saan sanoa niin, ja — hm — antanut sille arvoa. Mutta tänä päivänä,
tällä hetkellä olen katkerasti tuntenut sitä.»

»Tietysti! Kuinkas muuten!» huudahti parantumaton Fanny. »Keikailla ja
juoksennella katuja pitkin köyhäinhoitolaisen kanssa!» (Taas laukesi
ilmapyssy.)

»Mutta, rakas isä», huudahti Pikku Dorrit, »en koetakaan puolustautua,
taivas tietää, etten koeta — minä kai olen haavoittanut rakasta
sydäntäsi!» Hän risti kätensä surun valtaamana. »En pyydä muuta kuin
että annat lohduttaa itseäsi ja suot minulle anteeksi. Mutta ellen
olisi tiennyt, että sinä itse olet ystävällinen tuolle vanhukselle
ja pidät huolta hänestä ja olet aina iloinen tavatessasi hänet, en
olisi tullut tänne hänen kanssansa, isä, en tosiaankaan. Sen, mitä nyt
pahaksi onneksi olen tehnyt, sen olen tehnyt erehdyksestä. En voisi
tahallani nostaa ainoatakaan kyyneltä sinun silmiisi, rakas isä!» sanoi
Pikku Dorrit, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, »en mistään hinnasta,
vaikka maailma lupaisi minulle mitä hyvänsä».

Fanny nyyhkytti ja alkoi itkeä puoliksi vihoissaan puoliksi katuvana
ja sanoi — kuten tämä nuori neiti aina teki häilyessään hyvän ja pahan
välillä, ollessaan äkeissään sekä itselleen että koko maailmalle — että
hän tahtoisi kuolla.

Sillä välin Marshalsean isä syleili nuorempaa tytärtään taputellen
hänen päätänsä.

»Kas niin, kas niin! Älä sano enää mitään, Amy, älä sano enää mitään,
lapseni, koetan unohtaa sen mahdollisimman pian», hysteerisen
hilpeästi, »ja — unohdankin aivan kohta. On kyllä totta, rakkaani, että
olen aina iloinen tavatessani vanhan eläkkeennauttijani — sellaisenaan,
sellaisenaan — ja että — hm — olen suojellut tätä — tätä murtunutta
kortta — luulen voivani nimittää häntä siksi, sanomatta mitään
sopimatonta — ja osoittanut hänelle ystävällisyyttä, mikäli olosuhteeni
ovat sallineet. Se on kyllä totta, että näin on asian laita, lapseni.
Mutta samalla, näin tehdessäni säilytän, jos tuota — jos voin käyttää
sitä sanaa — itsetuntoni. Luvallisen itsetuntoni. Ja muutamat asiat
ovat», hän vaikeni nyyhkyttäen, »soveltumattomia siihen ja loukkaavat
sitä — loukkaavat sitä syvästi. Ei minua loukannut se, että näin kiltin
Amyni osoittavan huomaavaisuutta ja — hm — alentuvaisuutta vanhalle
eläkkeennauttijalleni. Olen loukkautunut — puhuakseni selvään, jotta
voimme lopettaa tämän kiusallisen puheenaineen olen loukkautunut
nähdessäni lapseni, oman lapseni, oman tyttäreni tulevan tänne
vankilaan julkiselta kadulta — hymyillen! hymyillen!— käsipuolesta
taluttaen — voi hyvä Jumala — tätä vaivaistalopukuun puettua ukkoa!»

Viittauksen kuosittomaan takkiin huohotti tämä onneton herrasmies
kuuluville miltei kuiskaten ja kohottaen nyrkkiin puserretun
nenäliinan ilmaan. Hänen kiihtyneet tunteensa olisivat kenties saaneet
kiusallisemmankin ilmaisun, ellei ovelle olisi koputettu — se oli
tapahtunut jo kahdesti; Fanny, joka yhä toivotti itsellensä kuolemaa ja
meni niinkin pitkälle, että olisi suonut olevansa haudattukin, huusi:
»Sisään!»

»Ah, nuori John!» sanoi isä muuttuneella ja levollisemmalla äänellä.
»Mikäs on, nuori John?»

»Kirje teille, sir; se jätettiin porttihuoneeseen terveisten kera,
ja kun satuin olemaan siellä, sir, niin päätin tuoda sen tänne.»
Säälittävä näky: Pikku Dorrit isänsä jalkojen juuressa, kasvot poispäin
käännettyinä, veti häiritsevästi puhujan huomion puoleensa.

»Vai niin, John! Paljon kiitoksia.»

»Kirje on mr Clennamilta, sir — se on vastaus — ja samalla hän tahtoo
lähettää kunnioittavat terveisensä ja sanoa, että hän aikoo tänä iltana
tulla vierailulle ja toivoo tapaavansa teidät samoin kuin», tässä
huomio taas pahasti häiriintyi, »miss Amyn».

»Oh!» Kun isä vilkaisi kirjettä (siinä oli seteli), punastui hän hiukan
ja taputti uudelleen Amyn päätä. »Kiitos, nuori John. Aivan oikein.
Olen kiitollinen huomaavaisuudestanne. Odotetaanko vastausta?»

»Ei, sir, ei odoteta.»

»Kiitos, John. Kuinka äitinne voi, nuori John?»

»Kiitos, sir, ei hän voi aivan niin hyvin kuin soisimme oikeastaan emme
kukaan voi hyvin, paitsi isä — mutta jotenkin hyvin äiti voi, sir.»

»Tahdotteko viedä terveisemme hänelle? Viekää sydämelliset terveisemme,
nuori John.»

»Kiitos, sir, kyllä vien.»

Ja mr Chivery nuorempi meni tiehensä sepitettyhän välittömästi siinä
paikassa itselleen aivan uuden hautakirjoituksen, näin kuuluvan:
Tässä lepää John Chivery, Joka sinä ja sinä päivänä Näki elämänsä
ihanteen Suruun vaipuneena kyyneleitä vuodattamassa Ja joka jaksamatta
kestää tätä järkyttävää näytelmää Palasi suoraa päätä lohduttomien
vanhempiensa asunnolle Ja päätti päivänsä äkkiä Omalla kädellä.

»Kas niin, kas niin, Amy!» sanoi isä, kun nuori John oli sulkenut oven,
»älkäämme puhuko enää siitä». Viime minuutit olivat huomattavasti
virkistäneet hänen mieltänsä, niin että hän nyt oli oikein hyvällä
tuulella. »Missäs minun vanha eläkkeennauttijani nyt on ollut tämän
ajan? Emme saa jättää häntä enää yksin, muuten hän alkaisi luulla,
ettei hän olekaan tervetullut, ja se kiusaisi minua. Noudatko sinä
hänet, lapseni, vai minäkö sen teen?»

»Jos tahdot olla hyvä ja noutaa hänet, isä», sanoi Pikku Dorrit,
koettaen hillitä nyyhkytyksiään.

»Tietysti minä menen, rakkaani. Unohdin, silmäsihän ovat hyvin
punaiset. Kas niin! Reipastu nyt, Amy. Älä ole levoton minun tähteni.
Olen aivan entiselläni taas, rakkaani, aivan entiselläni. Mene
huoneeseesi, Amy, tyyntymään, jotta voit iloisen ja ystävällisen
näköisenä ottaa vastaan mr Clennamin.»

»Jäisin mieluummin omaan huoneeseeni, isä», vastasi Pikku Dorrit, jonka
oli tavallista vaikeampi päästä tasapainoon. »En tahtoisi tavata mr
Clennamia.»

»Hyi, hyi, tyttöni, tuohan on tyhmää! Mr Clennam on hyvin hieno
herrasmies — oikein hieno. Hieman varovainen ja umpimielinen toisinaan,
mutta erittäin hieno. En voi ajatellakaan, ettet olisi täällä ottamassa
vastaan mr Clennamia, rakkaani, ja varsinkin tänä iltapäivänä. Mene nyt
virkistäytymään, Amy, mene virkistäytymään, kilttinä tyttönä.»

Pikku Dorrit nousi heti ja totteli, pysähtyen vain antamaan
sisarellensa sovintosuudelman. Tämä nuori neiti oli hyvin kiusaantunut
ja jo kyllästynyt siihen toivomukseen, jolla häh tavallisesti
rauhoitteli mieltänsä, ja keksi nyt ja lausui loistavan aatteen: hän
toivoi, että vanha Nandy kuolisi mieluummin kuin tulisi tänne, senkin
inhoittava, ikävä, häijy ilkiö, tuottamaan epäsopua kahden sisaren
välille.

Marshalsean isä, joka jo hyräilikin ja työnsi mustan samettilakkinsa
hiukan toiselle korvalle (niin paljon paremmalla tuulella hän jo
oli), meni alas pihaan ja tapasi vanhan eläkkeensaajansa seisomassa
hattu kädessä aivan portin luona, jossa hän oli seisonut koko tämän
ajan. »Tulkaa, Nandy!» sanoi hän erinomaisen lempeästi. »Tulkaa
ylös, tiedättehän tien, miksette tule ylös?» Tällä kertaa meni
hän niinkin pitkälle, että ojensi ukolle kätensä ja kysyi: »Mitä
kuuluu, Nandy? Voitteko hyvin!» johon laulaja vastasi: »Kiitos,
arvoisa herra, voin aina paremmin nähdessäni teidän armonne.» Heidän
kulkiessaan pihan poikki esitteli Marshalsean isä hänet eräälle
vastatulleelle velkavangille. »Eräs minun vanhoja tuttujani, sir, vanha
eläkkeensaaja.» Ja sitte hän sanoi arvokkaasti: »Pankaa hattu päähänne,
hyvä Nandy.»

Hänen suojelevaisuutensa ei loppunut siihen, sillä hän pani Maggyn
valmistamaan teetä, lähetti hänet ostamaan kaikenlaista teeleipää,
tuoretta voita, munia, kylmää sianlihaa ja katkorappoja ja ostosten
maksamiseksi antoi kymmenen punnan setelin, ankarasti käskien laskemaan
oikein takaisin saamansa rahat. Nämä valmistukset olivat jo pitkälle
edistyneet, ja hänen tyttärensä Amy oli palannut käsityö mukanansa, kun
Clennam tuli. Isä otti hänet erinomaisen armollisesti vastaan ja pyysi
aterialle heidän kanssansa.

»Amy, rakkaani, sinä tunnet mr Clennamin paremmin kuin minulla
on kunnia tuntea häntä; Fanny kultaseni, sinäkin olet tuttu mr
Clennamin kanssa!» Fanny tervehti kopeasti, tämän ryhdin hän
kaikessa hiljaisuudessa aina tällaisissa tilaisuuksissa omaksui,
luullen olevansa tekemisissä laajan salaliiton kanssa, joka oli
tähdätty perhettä vastaan, sitä kun ei ymmärretty eikä kohdeltu
kyllin hienotunteisesti, ja otaksuen näkevänsä edessään yhden
salaliittolaisen. »Katsokaas tässä, mr Clennam, on muuan vanha
eläkkeensaajani, vanha Nandy, uskollinen vanha mies.» (Hän puhui aina
Nandysta, niinkuin tämä olisi iänikuisen vanha, vaikka oli pari kolme
vuotta nuorempi häntä itseään.) »Malttakaas, tunnettehan Plornishin?
Muistelen tyttäreni Amyn maininneen, että te tunnette Plornish paran.»

»Kyllä tunnen», vastasi Arthur Clennam.

»Hyvä, sir; tämä on mrs Plornishin isä.»

»Todellako? Olen iloinen saadessani tutustua häneen.»

»Olisitte vieläkin iloisempi, jos tuntisitte hänen monet hyvät
ominaisuutensa, mr Clennam.»

»Toivon oppivani tunteinaan ne tutustuessani häneen», vastasi Arthur,
salaa säälien hänen kumaraista, nöyrää olemustaan.

»Hänellä on nyt juhlapäivä, ja hän on tullut tervehtimään vanhoja
ystäviään, jotka aina ovat iloisia nähdessään hänet», huomautti
Marshalsean isä. Sitte lisäsi hän kätensä takaa: »Vaivaistalolainen,
ukko rukka. Päässyt kävelylle tänään.»

Nyt oli Maggy, jota hänen pikku äitinsä tyynesti avusti, kattanut
pöydän, ja ateria oli valmis. Koska ilma oli kuuma ja vankila kovin
umpinainen, oli ikkuna työnnetty mahdollisimman auki. »Jos Maggy
levittää tämän sanomalehden ikkunalaudalle, rakkaani», puoliksi
kuiskasi isä hyväntahtoisesti Pikku Dorritille, »niin saa vanha
eläkkeennauttijani juoda teensä siinä, sillä välin kuin me juomme
yhdessä».

Näin, jalan levyisen kuilun takana, kunnioittavan välimatkan päässä
muusta seurasta kestittiin mrs Plornishin isää vieraanvaraisesti.
Clennam ei ollut milloinkaan nähnyt tämän toisen isän, Marshalsean
isän, harjoittaman suurenmoisen suojeluksen vertaista ja vaipui
mietiskelemään sen moninaisia ihmeitä.

Hämmästyttävin oli kenties nähdä kuinka mielellään hän puhui
eläkkeennauttijansa puutteista ja heikkouksista kuin kohtelias
vartija, joka koko ajan tekee huomautuksia näytettävänsä viattoman
luontokappaleen rappeutumisesta.

»Ettekö vielä joudu ottamaan lisää kinkkua, Nandy? Olettepa te hidas!»
(»Viimeinen hammas menossa, ukko rukka», selitti hän seuralle.)

Toisen kerran sanoi hän: »Ettekö halua katkorappoja, Nandy?» ja kun
toinen ei heti vastannut, huomautti hän: »Hänen kuulonsa on pahasti
huonontunut. Kohta hän on umpikuuro.»

Kerran kysyi hän: »Kävelettekö usein pihassa siellä teidän talollanne,
Nandy?»

»En, sir, en. En pidä erikoisesti väliä sellaisesta.»

»Ei tietystikään», myönsi Marshalsean isä, »se on luonnollista».
Yksityisesti ilmoitti hän seuralle: »Sääret kehnot.»

Kerran taas kysyi hän ukolta armollisen ylimalkaiseen tapaan, vain
kysyäkseen häneltä jotakin, jotta toinen pysyisi mukana, kuinka vanha
hänen nuorempi lapsenlapsensa oli.

»John Edward», sanoi Nandy pannen hitaasti veitsen ja haarukan syrjään.
»Niin, kuinkako vanha, sir? Jahka mietin.»

Marshalsean isä koputti otsaansa. (»Muisti heikko.»)

»John Edward, sir? Olen todella unohtanut sen. En voi nyt tällä
hetkellä sanoa, onko hän kahden ja kahden kuukauden vai kahden ja
viiden kuukauden vanha. Jompikumpi se on.»

»Älkää huoliko vaivata muistianne sillä», vastasi isä äärettömän
suvaitsevaisesti. (»Sielunvoimat alkavat nähtävästi rappeutua — vanha
mies ruostuu sellaisessa elämässä, jota hän viettää.»)

Kuta enemmän tällaisia havaintoja hän kuvitteli tekevänsä vanhasta
Nandysta, sitä enemmän hän näytti pitävän ukosta; kun hän sitte
teen jälkeen nousi tuolistaan sanoakseen hyvästi vanhalle
eläkkeennauttijalleen, joka arveli ajan kuluneen niin, että oli
lähdettävä, koetti hän näyttää mahdollisimman ylevältä ja ryhdikkäältä.

»Me emme nimitä tätä shillingiksi, Nandy, ymmärrättehän», sanoi hän
pistäen kolikon hänen käteensä. »Me nimitämme sitä tupakaksi.»

»Kunnioitettu sir, kiitän teitä. Ostan sillä tupakkaa. Kiitoksia miss
Amylle ja miss Fannylle, saan toivottaa teille hyvää yötä. Toivotan
teille hyvää yötä, mr Clennam.»

»Ja muistakaa, ettette unohda meitä, Nandy», sanoi isä. »Teidän pitää
tulla takaisin, muistakaa se, kun teillä vain on vapaa iltapäivä. Ette
saa olla ulkona käymättä meillä, tulemme muuten kateellisiksi. Hyvää
yötä, Nandy. Kulkekaa hyvin varovasti portaissa, Nandy, ne ovat kovin
epätasaiset ja kuluneet.» Näin sanoen seisoi hän portaiden yläpäässä,
katsoen, että ukko pääsi onnellisesti alas; ilmestyttyään taas takaisin
huoneeseen sanoi hän juhlallisen tyydytyksen ilme olennossaan:
»Surullinen näky tämä, mr Clennam, vaikka on lohdullista tietää,
ettei hän tunne sitä itse. Poloinen on kurja raunio vain. Itsetunto
on murtunut ja mennyt — murskana — puserrettu ulos hänestä, sir,
täydellisesti.»

Clennam, jolla oli omat syynsä jäädessään vielä taloon, vastasi minkä
kykeni näihin mietelmiin ja seisoi niiden lausujan kanssa ikkunan
luona, sillä välin kun Maggy ja hänen pikku äitinsä pesivät teekaluston
ja panivat sen pois. Hän näki, kuinka hänen kumppaninsa seisoi
ikkunassa kuin mikäkin kohtelias ja ystävällinen ruhtinas ja että joka
kerta, kun joku hänen pihalla hihkuvista alamaisistaan katsahti ylös ja
tervehti, hänen vastauksensa oli melkein kuin siunaus.

Kun Pikku Dorrit oli istunut työnsä ääreen pöydän luo ja Maggy
niinikään oman työnsä ääreen vuoteen viereen, alkoi Fanny tehdä
lähtövalmistuksia, sitoen hattua päähänsä. Arthur, jolla yhä oli
omat syynsä, jäi vielä sinne. Silloin ovi aukeni ilman koputusta,
ja mr Tip astui sisään. Hän suuteli Amya, kun tämä riensi häntä
vastaan, nyökäytti päätänsä Fannylle samoin kuin isälleenkin, mulkoili
vieraaseen tervehtimättä häntä sen enempää ja istuutui.

»Tip, rakas», sanoi Pikku Dorrit lempeästi, hämmästyen tämän käytöstä,
»etkö näe —»

»Kyllä näen, Amy. Jos tarkoitat sitä, että teillä täällä on vieras —
niin, jos tarkoitat häntä», vastasi Tip, heilauttaen kiivaasti päätänsä
Clennamin puolisen olkapäänsä yli, »niin kyllä näen».

»Eikö sinulla ole muuta sanottavaa tähän?»

»Ei ole. Ja otaksun», lisäsi tämä ylpeä nuori mies hetken vaiti
oltuaan, »että vieras ymmärtää minut, kun ilmoitan, ettei minulla ole
muuta sanottavaa. Lyhyesti, otaksun vieraan ymmärtävän, ettei hän ole
kohdellut minua herrasmiehenä.»

»Sitä en ymmärrä», vastasi puhuteltu vihattava henkilö tyynesti.

»Ettekö? No, tehdäkseni asian selväksi teille, niin pyydän huomauttaa,
että kun lähetän mielestäni sopivin sanoin lausutun pyynnön, hartaan
pyynnön, hienotunteisen pyynnön jollekin henkilölle, anoen pientä,
lyhytaikaista lainaa, jonka hän helposti saattaa antaa — huomatkaa,
helposti! — ja kun tämä henkilö kirjoittaa minulle pyytäen anteeksi,
ettei voi täyttää pyyntöäni, niin arvelen, ettei hän ole kohdellut
minua herrasmiehenä.»

Marshalsean isä, joka vaitiollen oli silmäillyt poikaansa, oli tuskin
kuullut tämän lauseen, kun hän vihaisena aloitti:

»Kuinka uskallat —» Mutta hänen poikansa keskeytti hänet.

»No, älä kysy minulta kuinka uskallan, sillä se on vain hölynpölyä.
Mitä siihen käytökseen tulee, jota katson sopivaksi noudattaa tätä
henkilöä kohtaan, niin pitäisi sinun olla ylpeä siitä, että osoitan
sopivaa itsetuntoa.»

»Niinpä luulisin!» huudahti Fanny.

»Sopivaa itsetuntoa!» toisti isä. »Niin, sopivaa itsetuntoa,
kohtuullista itsetuntoa. Olemmeko joutuneet niin pitkälle, että poikani
opettaa minulle — _minulle_ — itsetuntoa!»

»No niin, älkäämme kinastelko tästä asiasta, isä, älkäämme riidelkö
siitä. Olen aivan selvillä siitä, että tämä henkilö tässä ei ole
kohdellut minua herrasmiehenä. Ja sillä hyvä.»

»Mutta se ei ole sillä hyvä, sir», vastasi isä. »Se ei saa olla sillä
hyvä. Sinä olet muka selvillä siitä? Sinä muka selvillä siitä!»

»Niin olen. Ei sitä kannata noin vatkutella!»

»Se kannattaa», vastasi isä vimmastuneena, »sillä sinulla ei ole
oikeutta olla selvillä asiasta, joka on hirviömäinen, joka on —
siveetön, joka on — hm —kuin isänmurhaa. Ei, mr Clennam, sir, älkää
pyytäkö minua vaikenemaan; tässä on kysymyksessä — hm — yleinen
periaate, joka voittaa — hm — vieraanvaraisuudenkin vaatimukset.
Minä vastustan poikani väitettä. Minä panen — hm — henkilökohtaisen
vastalauseeni sitä vastaan.»

»Mitä se sinuun kuuluu,-isä?» kysyi poika olkansa takaa.

»Mitäkö kuuluu, sir? Minulla on itsetunto, joka ei siedä sitä. Niin»,
hän otti taas nenäliinan taskustaan ja pyyhki kasvojaan, »se solvaa ja
loukkaa minua. Otaksukaamme, että minä itse jonkun kerran — hm — tai
joitakuita kertoja olen kirjoittanut ‒ hm — pyynnön, sopivin sanoin
lausutun pyynnön, hienotunteisen pyynnön, hartaan pyynnön jollekulle,
anoen pientä tilapäistä lainaa. Otaksukaamme, että tämän henkilön olisi
ollut varsin helppo myöntää laina eikä hän kuitenkaan tehnyt sitä, vaan
pyysi anteeksi. Tuleeko silloin oma poikani sanomaan, ettei minua ole
kohdeltu herrasmiehen tavoin ja että — hm — minä olen alistunut siihen?»

Hänen tyttärensä Amy koetti rauhoittaa häntä, mutta hän ei tahtonut
mistään hinnasta rauhoittua. Hän sanoi itsetuntonsa olevan loukatun
eikä sietänyt sitä.

Pitikö hänen oman poikansa tulla sanomaan hänelle tämä vasten kasvoja,
hänen omassa kodissaan? Hänen oman verensä puoleltako hänelle piti
tulla tällainen nöyryytys?

»Sinä olet itse vetänyt tuon nöyryytyksen päällesi, isä, ja olet
tahallasi heittäytynyt kaiken tämän vääryyden uhriksi», vastasi nuori
herra äreästi. »Se, mitä minä olen pitänyt selvänä, ei kuulu sinuun
ensinkään. Se, mitä sanoin, ei liikuta sinua vähääkään. Miksi sinä
sekaannut toisten ihmisten asioihin?»

»Minä väitän, että se kuuluu minuun hyvinkin paljon», vastasi isä.
»Minä tahdon huomauttaa sinulle, että isäsi — hm — aran — hm — ja
omituisen aseman jo pitäisi tukkia sinun suusi, sir, ellei mikään muu
voi tehdä sitä, ja estää sinua lausumasta noin — hm — luonnottomia
periaatteita. Sitäpaitsi, jos et käyttäydykään kuten pojan tulisi
isäänsä kohtaan, jos halveksitkin tätä velvollisuuttasi, niin olet
kai — hm —kristitty? Vai oletko — hm — jumalankieltäjä? Ja onko
kristillistä noin häväistä ja tuomita toista siksi, ettei hän
ensimmäisellä kerralla ole valmis suostumaan pyyntöön — hm — kun hän
kenties tekee sen toisella kerralla? Eikö ole kristillisempää ‒ hm
— koetella häntä uudelleen?» Hän oli kiihoittanut itsensä palavaan
uskonnolliseen intoon ja hehkuun.

»Huomaan», sanoi mr Tip nousten, »etten tänä iltana saa kuulla täällä
yhtään järkevää ja selvää sanaa, niin että minun lienee parasta lähteä
tieheni. Hyvää yötä, Amy. Älä ole vihainen. Olen pahoillani, että tämä
tapahtui täällä, sinun läsnäollessasi, olen todellakin; mutta en voi
kokonaan luopua itsetunnostani; en edes sinun tähtesi, tyttöseni.»

Näin sanoen pani hän hatun päähänsä ja lähti ulos Fannyn seuraamana;
tämän itsetunto vaati häntä hyvästelemään Glennamia uhmaavalla
mulkoilulla, joka merkitsi, että hän kyllä aina oli tiennyt arvon
herran kuuluvan heitä vastaan tähdättyyn suureen salaliittoon.

Kun he olivat lähteneet, näytti Marshalsean isä ensin olevan
taipuvainen vaipumaan alakuloisuuteen taas ja olisi tehnytkin niin,
ellei muuan herrasmies otolliseen aikaan olisi tullut noutamaan
häntä ravintolaan. Tämän saman herran oli Clennam tavannut sinä
iltana, jolloin hän sattui jäämään vankilan telkien taa, ja hän
juuri oli kantanut muille käsittämätöntä murhetta väärinkäytetystä
rahastosta, josta vankilanjohtajan otaksuttiin hyötyvän. Hän esittäytyi
lähetystönä, jonka piti saattaa Marshalsean isä puheenjohtajan
paikalle; kokoonnuttiin nimittäin yhteen nauttimaan hiukan musiikista,
ja isä oli luvannut saapua kunniapaikalle.

»Tällaisia ristiriitaisuuksia, mr Clennam, tuo minun täkäläinen asemani
mukanaan», sanoi Marshalsean isä. »Yhteiskunnallinen velvollisuus
vaatii. Uskon, ettei kukaan olisi valmiimpi täyttämään näitä
velvollisuuksiaan kuin te, sir.»

Clennam pyysi häntä viipymättä lähtemään.

»Amy, rakkaani, jos voit saada mr Clennamin vielä jäämään, niin
saatan huoletta jättää sinun tehtäväksesi osoittaa vieraanvaraisuutta
köyhässä kodissamme, ja kenties voit jollakin tavoin saada mr Clennamin
unohtamaan sen — hm — sopimattoman ja epämiellyttävän kohtauksen, joka
sattui äsken teen jälkeen.»

Clennam vakuutti, ettei se ollut tehnyt häneen minkäänlaista
vaikutusta, joten ei tarvittu mitään unohtamista.

»Rakas sir», sanoi Marshalsean isä ottaen päästään mustan patalakkinsa
ja tarttuen Clennamin käteen, tahtoen siten ilmoittaa saaneensa hänen
kirjeensä seteleineen, »taivas siunatkoon teitä!»

Näin Clennamin tarkoitus oli saavutettu, ja hän sai puhua Pikku
Dorritin kanssa sivullisten kuulematta. Maggy oli tosin läsnä, mutta
häntä ei laskettu miksikään.




KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Lisää, ennustuksia


Maggy istui huoneen ikkunanpuolisessa osassa työnsä ääressä, päässä
iso valkoinen myssynsä, jonka tuuheat, harmaahkot reunaröyhelöt
sivuilta piilottivat hänen piirteensä (näitä olikin sangen vähän),
ja käyttökuntoinen silmä kiintyneenä työhön. Hänen tuuheareunainen
myssynsä ja puolisokea silmänsä erottivat hänet kauas hänen pikku
äidistään, joka istui vastapäätä ikkunaa. Pihakivitykseltä kuuluva
askelten kopina ja laahustus oli suuresti vähentynyt senjälkeen, kun
Marshalsean isä oli istuutunut puheenjohtajan paikalle; vankilan
jäsenet olivat joukolla kokoontuneet konserttiin. Muutamat harvat,
joilla ei ollut musiikkia sielussaan tahi rahaa kukkarossaan,
kuljeksivat ympäri; ja vanha näytelmä esitettiin nurkissa, joissa
vieraileva puoliso ja alakuloinen vastatullut vanki yhä kyyhöttivät,
samoin kuin repeytyneet lukinverhot tai muut näkymättömät surkeat
repaleet liehuvat ja läpättävät muiden talojen nurkissa. Tämä oli
Marshalsean rauhallisin hetki lukuunottamatta yön aikaa, jolloin
vankilan asukkaat nauttivat unen siunauksesta. Tuon tuostakin
ravintolan pöytiin isketyt suosionläiskytykset ilmoittivat jonkun
konserttinumeron menestyksellisen suorituksen päättyneen, samoin kuin
kokoontuneiden Marshalsean lasten hyväksyvät vastaushuudot tiesivät
heidän isänsä esittäneen maljan tai puhuneen. Välistä tavallista
sointuvampi laulunsävel kertoi kuulijalle, että joku inahtava basso
purjehti sinisillä aalloilla tai samoili riistametsässä tai porojen
mailla tai vuoristossa tai kanervakankailla; mutta vankilanjohtaja
tiesi asianlaidan paremmin ja oli ottanut hänet kiinni ja pannut
telkien taa.

Kun Arthur Clennam tuli ja istuutui Pikku Dorritin viereen, vapisi tämä
niin, että neula tuskin pysyi hänen kädessään. Clennam laski hiljaa
kätensä hänen työllensä ja sanoi: »Rakas Pikku Dorrit, antakaa minun
panna se pois.»

Pikku Dorrit myöntyi; Clennam pani työn pois. Tyttö risti
hermostuneesti kätensä, mutta Clennam otti toisen niistä omaansa.

»Kuinka harvoin olenkaan tavannut teitä viime aikoina, Pikku Dorrit!»

»Minulla on ollut paljon työtä, sir.»

»Mutta kuulin juuri tänään», vastasi Clennam, »sattumalta vain,
että olitte käynyt niiden kelpo ihmisten luona, jotka asuvat aivan
naapuristossani. Miksette käynyt minun luonani silloin?»

»En — en tiedä. Tai oikeammin, ajattelin, että teilläkin oli kiirettä.
Sitähän teillä yleensä on, eikö niin?»

Clennam katseli hänen vapisevaa, hentoa vartaloansa, kumartunutta
päätänsä ja silmiä, jotka häneen katsottuaan kohta taas painuivat alas
— hän katsoi kaikkea tätä miltei yhtä huolestuneena kuin hellästikin.

»Lapseni, teidän käytöksenne on niin muuttunut!»

Nyt Amy ei enää voinut hillitä vapisemistaan. Hiljaa vetäen pois
kätensä ja laskien sen toisen päälle hän istui Clennamin edessä pää
painuksissa ja koko ruumis vapisten.

»Oma Pikku Dorritini», sanoi Clennam säälivästi.

Pikku Dorrit puhkesi kyyneliin. Maggy katsoi häneen ja jäi tuijottamaan
ainakin minuutin ajaksi; mutta hän ei virkkanut mitään. Clennam odotti
hetkisen, ennenkuin taas puhui.

»En kestä nähdä teidän itkevän», sanoi hän sitten, »mutta toivon sen
keventävän ylen täyttä sydäntänne».

»Kyllä, sir, sen se tekee. Ei se ole muuta.»

»Hyvä, hyvä! Pelkäsin teidän liiaksi ajattelevan sitä, mitä täällä
äsken tapahtui. Se ei merkitse mitään, ei kerrassaan mitään. Satuin
vain ikävä kyllä joutumaan tänne juuri silloin. Antakaa surunne vuotaa
pois näiden kyynelten mukana. Se ei ole yhdenkään kyynelen arvoinen.
Yhdenkään? Tuollaista joutavaa saisi kernaasti minun puolestani
tapahtua vaikka viisikymmentä kertaa päivässä, jos vain sillä voisin
säästää teitä hetkenkin kestävältä sydäntuskalta, Pikku Dorrit.»

Tämä oli nyt karaissut mielensä ja vastasi hyvin paljon entiseen
tapaansa: »Te olette niin hyvä! Mutta vaikkei tässä olisikaan ollut
muuta surtavaa ja hävettävää, niin se oli kehno kiitos teille —»

»Hiljaa!» sanoi Clennam hymyillen ja kosketti kädellään hänen huuliaan.
»Olisipa uutta ja outoa nähdä teidän unohtavan jotakin, teidän, joka
pidätte muistissanne niin monta ihmistä ja monta asiaa. Täytyykö minun
muistuttaa teille, että olen nyt ja aina teidän ystävänne, johon olette
luvannut luottaa? Ei. Te muistatte sen kyllä».

»Minä koetan muistaa, muuten olisin rikkonut lupaukseni äsken, kun
erehtynyt veljeni oli täällä. Tiedänhän, että otatte huomioon sen,
että hänet on kasvatettu täällä, tässä paikassa, ettekä tuomitse häntä
ankarasti, poika parkaa!» Näin sanoen kohotti hän silmänsä Clennamin
puoleen ja näki silloin hänen kasvonsa lähempää ja tarkemmin kuin tähän
asti ja kysyi äänensävyn nopeasti muuttuessa: »Ettehän vain ole ollut
sairaana, mr Clennam?»

»En.»

»Tai onko teitä kiusattu tai loukattu?» kysyi hän levottomasti.

Nyt ei Clennam vuorostaan tiennyt oikein kuinka vastata.

Hän sanoi:

»Totta puhuen olen ollut hiukan surullinen, mutta se on ohi nyt.
Näytänkö minä sen niin selvästi? Pitäisihän minun toki olla lujempi
ja paremmin hillitä itseäni. Luulin osaavani. Minun täytyy oppia sitä
teiltä. Kukapa voisi paremmin opettaa sitä minulle?»

Hän ei aavistanut, että Pikku Dorrit näki hänessä sen, mitä ei kukaan
muu voinut nähdä. Hän ei aavistanut, etteivät mitkään muut silmät
maailmassa katselleet häntä niin selvästi ja kiinteästi kuin Pikku
Dorritin.

»Mutta tästä johdun siihen, mitä tahdoin sanoa», jatkoi Clennam, »enkä
sentähden huoli torua omia kasvojani juoruamisesta ja uskottomuudesta.
Sitäpaitsi pidän etuoikeutena ja ilona saada uskoutua Pikku
Dorritilleni. Minä siis tunnustan, että unohdin, kuinka vanha ja vakava
olen ja kuinka tällaisten asioiden aika on sivuuttanut minut yhdessä
niiden pitkien, yksitoikkoisten vuosien mukana, jotka vieraalla maalla
eläessäni vierivät ohitseni suomatta elämälleni onnea ja jättämättä
siihen jälkeä — että unohdin kaiken tämän ja luulin rakastavani erästä.»

»Tunnenko hänet, sir?»

»Ette, lapseni.»

»Eikö se ole hän, joka on ollut hyvä minulle teidän tähtenne?»

»Flora? Ei, ei. Luulitteko —»

»En uskonut sitä oikein milloinkaan», vastasi Pikku Dorrit enemmän
itsekseen kuin toiselle puhuen. »Ihmettelin sitä hiukan».

»No niin!» sanoi Clennam viipyen siinä ajatuksessa ja tunteessa, joka
oli vallannut hänet lehtokujassa ruusujen iltana, siinä tunteessa, että
hän oli vanha mies, jolta tämä elämän herkkä ja hellä puoli oli mennyt,
»huomasin erehdykseni ja mietin asiaa hiukan — mietin sitä paljonkin —
ja viisastuin. Viisastuttuani laskin vuoteni, tarkastelin itseäni ja
huomasin mikä olin, katsoin taakseni ja katsoin eteeni ja ymmärsin,
että alan pian käydä harmaaksi. Huomasin kiivenneeni kukkulan huipulle,
kulkeneeni siellä tasangon poikki ja alkavani nopeasti laskeutua.»

Jos hän olisi tiennyt kuinka kirpeän kipeästi tämä puhe koski Pikku
Dorritin kärsivälliseen sydämeen! Ja vaikka hän sanoi sen juuri
rauhoittaakseen pikku ystäväänsä.

»Minulle selvisi, että se päivä, jolloin tällaiset asiat kääntyisivät
minulle suotuisiksi tai toivorikkaiksi tai onnellisiksi tai yleensä
saisivat jotakin merkitystä minuun nähden, että se päivä oli ohi eikä
enää milloinkaan koittaisi.»

Oi, jospa hän olisi tiennyt, jospa hän olisi tiennyt! Jospa hän olisi
voinut nähdä raipan kädessään ja ne julmat haavat, jotka se iski häneen
Pikku Dorritinsa uskolliseen, vertavuotavaan sydämeen!

»Kaikki tämä on ohi, ja minä olen kääntänyt sille selkäni. Miksi puhun
tästä Pikku Dorritille? Miksi osoitan teille, lapseni, sen vuosien
sarjan, joka on meidän välillämme, ja muistutan teille, että olen yhtä
etäällä teidän nykyisestä iästänne kuin te syntymäpäivästänne?»

»Toivon, että teette niin, koska luotatte minuun. Koska tiedätte, että
kaikki, mikä koskee teitä, koskee minuakin, että kaikki, mikä tekee
teidät onnelliseksi tai onnettomaksi, tekee minutkin onnelliseksi tai
onnettomaksi, koska olen teille niin kiitollinen.»

Clennam kuuli hänen äänensä värähdyksen, näki hänen totiset kasvonsa,
kirkkaat uskolliset silmänsä ja kiihtyneen poven, jonka hän riemuiten
olisi pannut hänen eteensä vastaanottamaan hänelle aiotun kuolettavan
iskun, huudahtaen sammuvalla äänellä: »Minä rakastan häntä!» eikä
hämärinkään aavistus totuudesta juolahtanut hänen mieleensä. Ei. Hän
näki tämän rakastavan pienen olennon kuluneine kenkineen, halpoine
pukuineen vankilakodissaan, ruumiiltaan hennon lapsen, mutta sielultaan
sankarin, ja hänen elämäntarinastaan säteilevä valo häikäisi häntä
niin, että kaikki muu näytti hämärältä.

»Näistä syistä kyllä, Pikku Dorrit, mutta myöskin eräästä toisesta.
Koska olen niin kaukana teistä, niin erilainen ja niin paljon vanhempi,
niin sovin sitä paremmin ystäväksenne ja neuvonantajaksenne. Tarkoitan,
että minuun on sitä helpompi luottaa; ja jos tuntisittekin itsenne
hiukan sidotuksi jonkun muun seurassa, niin minun kanssani voitte olla
aivan vapaa. Miksi olette pysytellyt niin näkymättömänä? Kertokaa.»

»Parempi on, että pysyn täällä. Täällä on minun paikkani ja täällä
minua tarvitaan. Minun on paljon parempi pysyä täällä», sanoi Pikku
Dorrit hiljaa.

»Samaa sanoitte tuona päivänä sillalla. Ajattelin sitä paljon
jälkeenpäin. Onko teillä salaisuus, jonka voisitte uskoa minulle, jotta
saisin lohduttaa ja rohkaista teitä?»

»Salaisuus? Ei, ei minulla ole salaisuutta», vastasi Pikku Dorrit
hiukan ymmällä.

He olivat puhuneet matalalla äänellä enemmän siksi että se sävy
parhaiten soveltui heidän sanottavalleen, kuin pitääkseen sitä salassa
työnsä ääressä istuvalta Maggylta. Mutta äkkiä Maggy taas alkoi
töllistellä ja puhuikin tällä kertaa:

»Kuulkaas, pikku äiti!»

»Mitä, Maggy?»

»Ellei teillä ole omaa salaisuutta kerrottavana hänelle, niin kertokaa
prinsessasta. _Hänellä_ oli salaisuus, muistattehan.»

»Oliko prinsessalla salaisuus?» kysyi Clennam hiukan ihmeissään. »Mikä
prinsessa se oli, Maggy?»

»Jestas sentään! Kuinka voitte noin piinata kymmenvuotiasta raukkaa»,
valitti Maggy, »ja panna hänet noin lujille? Kuka on sanonut, että
prinsessalla oli salaisuus? En minä vain.»

»Pyydän anteeksi. Luulin kuulleeni niin.»

»En ole sanonut. Kuinka olisin voinut sanoa niin, kun juuri prinsessa
tahtoi päästä salaisuuden perille? Pienellä vaimolla oli salaisuus ja
hän kehräsi aina rukillaan. Ja prinsessa kysyi häneltä: 'Miksi pidät
sitä siellä?' Vaimo vastasi. 'En minä pidä.' Mutta toinen väitti:
'Kyllä sinä pidät.' Ja he menivät molemmat kaapille, ja siellä se oli.
Ja hän ei tahtonut mennä sairaalaan ja niin hän kuoli. _Te_ osaatte
sen, pikku äiti, kertokaa se hänelle. Siellä se oli oikea salaisuus,
oli niinkin!» huusi Maggy, syleillen polviaan.

Arthur katsoi Pikku Dorritiin saadakseen apua tämän ymmärtämiseen ja
hämmästyi nähdessään hänen ujostelevan ja punastuvan. Mutta kun Amy
selitti, että se vain oli satu, jonka hän eräänä päivänä oli keksinyt
kertoakseen Maggylle ja jota hän ei mitenkään kehtaisi toistaa
kellekään muulle, vaikka muistaisikin sen, raukesi se asia siihen.

Sitte palasi Clennam omaan asiaansa pyytäen ensiksi Pikku Dorritia
useammin tapaamaan häntä ja muistamaan, ettei voinut olla toista
ihmistä, joka hartaammin seuraisi hänen vaiheitaan ja vilpittömämmin
koettaisi edistää hänen parastaan kuin hän. Kun Pikku Dorrit lämpimästi
vastasi tietävänsä sen eikä milloinkaan unohtavansa sitä, kosketti
hän toista ja arempaa asiaa — hänen mielessään herännyttä arvelua ja
epäluuloa.

»Pikku Dorrit», sanoi hän tarttuen taas tämän käteen ja puhuen
entistä hiljemmin, niin ettei Maggykaan voinut kuulla sitä pienessä
huoneessa, »vielä muutama sana. Olen niin halunnut sanoa sen teille,
olen koettanut saada tilaisuutta siihen. Älkää vihastuko minulle, joka
iän puolesta voisin olla isänne tai setänne. Ajatelkaa minua aina
vanhana miehenä. Tiedän, että teidän koko rakkautenne keskittyy tähän
huoneeseen ja ettei mikään maailmassa voisi houkutella teitä jättämään
velvollisuuksianne täällä. Jos en tietäisi tätä varmasti, olisin jo
aikoja sitten pyytänyt teiltä ja myöskin isältänne lupaa saada hankkia
teille sopivamman kodin. Mutta teissä voisi — en sano nyt, vaikka sekin
voisi olla mahdollista — teissä voisi joskus herätä johonkuhun toiseen
kiintymys, joka ei olisi ristiriidassa perherakkautenne kanssa.»

Pikku Dorrit oli hyvin, hyvin kalpea ja pudisti vaiti ollen päätänsä.

»Saattaahan niin tapahtua, rakas Pikku Dorrit.»

»Ei. Ei. Ei.» Hän pudisti päätänsä joka kerta toistuessaan tätä sanaa,
kasvoilla hiljaisen toivottomuuden ilme, jonka Clennam muisti kauan sen
jälkeen. Tuli aika, jolloin hän muisti sen hyvin, kauan sen jälkeen,
näiden vankilanmuurien sisäpuolella, tässä samassa huoneessa.

»Mutta jos joskus kävisi näin, niin kertokaa siitä minulle, rakas
lapseni. Kertokaa minulle totuus, osoittakaa minulle kiintymyksenne
esine, ja minä koetan, kaiken sen ystävyyden ja kunnioituksen tähden,
jota tunnen teitä kohtaan, rakas Pikku Dorrit, hartaalla innolla panna
parastani tehdäkseni teille pysyvän palveluksen.»

»Oi kiitos, kiitos! Mutta ei, ei, ei!» Hän sanoi tämän, katsoen
Clennamiin työn kuluttamat kädet ristissä ja yhtä alistuneesti kuin
edelliselläkin kerralla.

»En kärtä teiltä nyt mitään tunnustusta. Pyydän vain, että empimättä
aina luotatte minuun.»

»Muutahan en voi tehdä, kun te aina olette niin hyvä minulle!»

»Siis tahdotte täydellisesti luottaa minuun? Ettekä salaa minulta
mitään salaista murhetta tai levottomuutta?»

»En, mikäli mahdollista.»

»Eikä teillä nyt ole mitään sellaista?»

Amy pudisti päätänsä, mutta oli hyvin kalpea.

»Kun tänä iltana menen levolle ja ajatukseni palaavat — kuten ne aina
tekevät joka ilta, vaikken olisikaan tavannut teitä — tähän surulliseen
paikkaan, niin saanko uskoa, ettei Pikku Dorritin mieltä paina muut
surut ja huolet kuin ne, jotka koskevat tätä huonetta ja sen tavallisia
asukkaita?»

Amy näytti tarttuvan näihin sanoihin — senkin Clennam muisti paljoa
myöhemmin — ja vastasi iloisemmin: »Kyllä, mr Clennam, kyllä saatte.»

Raihnaiset portaat, jotka tavallisesti heti ilmoittivat, että joku
kulki niissä, natisivat nyt nopeiden askelten alla ja sieltä kuului
ääntä ikäänkuin pieni höyryalus, jolla oli enemmän höyryä kuin se
tarvitsi, olisi tulla puhkunut huonetta kohti. Lähestyessään nopeasti
se työskenteli kiihtyvällä tarmolla, ja koputettuaan ovelle se kuului
kumartuvan ja tohisevan avaimenreikään.

Ennenkuin Maggy ennätti ovelle, avasi mr Pancks sen ulkoa ja seisoi
paljain päin ja hiukset hurjimmassa epäjärjestyksessä katsellen
Clennamia ja Pikku Dorritia Maggyn olkapään yli. Hänellä oli sytytetty
sikaari kädessään, ja hän toi tullessaan oluen ja tupakan tuoksuja
huoneeseen.

»Mustalais-Pancks», huomautti hän hengästyneenä, »ennustaja».

Hänen likaiset kasvonsa hymyilivät, ja hän tohisi ja puhisi katsellen
heitä omituinen ilme kasvoillaan, aivan kuin hän ei olisikaan
isäntänsä työväline, vaan koko Marshalsean, vankilanjohtajan, kaikkien
ovenvartijoiden ja vankien voitonriemuinen omistaja. Valtavassa
itsetyytyväisyydessään pisti hän sikaarin suuhunsa (hän ei nähtävästi
ollut tupakkamies) ja veti siitä, oikea silmä ummessa, sellaisen haiun,
että sai väristys- ja tukehtumiskohtauksen. Mutta kesken tätäkin koetti
hän toistella mieliesittäytymistään: »Musta-lais-Pa-ncks, ennustaja.»

»Olen viettänyt iltaa noiden muiden kanssa tuolla», kertoi hän. »Olen
laulanut, ollut mukana laulettaissa valkoisesta hiekasta ja harmaasta
hiekasta. En minä ymmärrä mitään sellaisesta. Mutta ei se mitään tee.
Tahdon alla mukana kaikessa. Tärkeintä on olla kyllin äänekäs.»

Ensin luuli Clennam hänen olevan juovuksissa. Mutta pian hän huomasi,
että vaikka olut olikin hiukan parantanut miehen mielialaa, ei hänen
innostuksensa liikamäärä ollut maltaista pantu eikä viljasta tai
marjoista puserrettu.

»Kuinka voitte, miss Dorrit?» kysyi Pancks. »En luullut teidän
panevan pahaksi, jos pistäytyisin hiukan teitä katsomassa. Kuulin mr
Dorritilta, että mr Clennam on täällä. Mitä kuuluu, sir?»

Clennam kiitti kysymästä ja sanoi, että oli hauskaa nähdä mr Pancks
näin iloisena.

»Iloisena!» sanoi Pancks. »Olen äärettömän hyvällä tuulella, sir. En
voi jäädä enää hetkeksikään, muuten he kaipaavat minua, enkä tahtoisi
antaa heidän kaivata itseäni. — Eikö niin, miss Dorrit?»

Hänestä näytti olevan rajattoman hauskaa vedota Amyyn ja katsoa
häneen ja samalla pörröttää tukkaansa, niin että hän näytti tummalta
papukaijalta.

»Olen ollut täällä vain puoli tuntia. Kuulin mr Dorritin olevan
puheenjohtajana ja sanoin: ’Minä menen auttamaan häntä'. Minun pitäisi
oikeastaan olla Bleeding Heart Yardissa, mutta voinhan huomennakin
mennä kiusaamaan heitä. — Eikö niin, miss Dorrit?»

Hänen pienet mustat silmänsä säkenöivät sähköisesti. Hänen hiuksensakin
näyttivät kipunoivan, kun hän pöyhi niitä. Hän oli sellaisessa
korkeajännitystilassa, että näytti siltä kuin hänet pelkällä
koskettamisella saisi säkenöimään ja rätisemään miltä kohdalta ruumista
tahansa.

»Mainiota seuraa tuo tuolla!» kehui Pancks. — »Eikö niin, miss Dorrit?»

Amy hiukan pelkäsi häntä ja oli epätietoinen siitä, mitä sanoa. Toinen
vain nauroi ja nyökkäsi Clennamille.

»Älkää huoliko hänestä, miss Dorrit. Hän on meikäläisiä. Sanoimme
kyllä, ettette olisi huomaavinanne minua muiden nähden, mutta mr
Clennam ei kuulu niihin. Hän on meikäläisiä. Hän tietää, mistä on
kysymys. Ettekö tiedäkin, mr Clennam? — Eikö niin, miss Dorrit?»

Tämän omituisen olennon mielenliikutus tarttui Clennamiinkin.
Ihmetellen huomasi sen Pikku Dorrit ja myöskin, että he vaihtoivat
nopeita silmäyksiä.

»Olin sanomassa jotakin», virkkoi Pancks, »mutta täytyy tunnustaa,
että unohdin sen. Oh, nyt muistan! Mainiota seuraa tuo tuolla! Olen
kestinnyt heitä, koko joukkoa. — Vai mitä, miss Dorrit?»

»Olette kovin aulis», vastasi tämä huomaten heidän taas vaihtavan
nopeita silmäyksiä.

»Ei ensinkään», kielteli Pancks. »Älkää puhuko siitä. Olen saanut
omaisuuteni haltuuni, siinä kaikki. Minun kannattaa olla aulis ja
antelias. Panen toimeen kestit täällä. Pöydät katetaan pihaan. Leipää
pinoittain. Piippuja kimpuittain. Tupakkaa kuormittain. Paahtopaistia
ja luumuvanukasta jokaiselle, suuri annos kullekin. Viiniäkin
tuopittain, jos he haluavat sitä ja jos viranomaiset sallivat. — Eikö
niin, miss Dorrit?»

Tämä oli niin ymmällä Pancksin käytöksestä tai pikemmin huomatessaan
Clennamin yhä paremmin ymmärtävän tuota käytöstä (sillä jokaisen
uuden vetoamisen ja papukaija-mielenosoituksen jälkeen hän vilkaisi
Clennamiin), että saattoi vain liikuttaa huuliaan saamatta sanaa
suustaan.

»Ah niin, muistaissani!» huudahti Pancks. »Te saatte elää tietääksenne,
mitä meidän takanamme oli tuossa pienessä kädessä. Saatte tietää sen,
saatte varmasti, kultaseni. — Eikö niin, miss Dorrit?»

Yhtäkkiä hillitsi hän itsensä. Käsittämätöntä ja ihmeellistä oli, mistä
hän sai kaikki ne mustat kankeat hiuspiikit, jotka nyt äkkiä lensivät
pystyyn ja törröttivät hänen päälaellaan, kuten miljoonat kipunat,
jotka sinkoavat ilmaan suuren ilotulituksen loppuvaiheessa.

»Mutta minua kaivataan», siihen hän palasi, »enkä minä tahdo antaa
heidän kaivata itseäni. Mr Clennam, te ja minä teimme sopimuksen. Minä
lupasin pysyä siinä. Saatte nähdä, että pysyn siinä, sir, jos tulette
hetkeksi kanssani ulos. Miss Dorrit, toivotan teille hyvää yötä. Miss
Dorrit, toivotan teille onnea!»

Hän pudisti kiireesti Amyn molempia käsiä ja mennä puhkui portaita
alas. Arthur seurasi häntä niin kiireesti, että oli kaatumaisillaan
hänen päällensä viimeisellä porrasaskelmalla ja työntämäisillään hänet
nurinniskoin pihaan.

»Mitä on tapahtunut, Herran nimessä?» kysyi Arthur, kun he molemmat
yhtaikaa syöksähtivät ulos.

»Seis hetkeksi, sir. Mr Rugg. Antakaa minun esitellä hänet.»

Nyt hän esitteli Clennamille toisen miehen, joka niinikään oli hatutta
päin, sikaari suussa sekä olut- ja tupakkatuoksujen ympäröimä ja jonka
mielentila, vaikkei yhtä kiihtynyt kuin Pancksin, kuitenkin olisi
lähennellyt mielipuolisuutta, ellei se olisi kalvennut järkeväksi
järjestelmällisyydeksi verrattuna Pancksin hillittömyyteen.

»Mr Clennam, mr Rugg», esitteli Pancks. »Seis hiukan. Tulkaa pumpulle.»

He kävelivät pumpulle. Mr Pancks pisti heti päänsä kourun alle ja
pyysi mr Ruggia tarttumaan lujasti pumpun varteen. Mr Rugg totteli
kirjaimellisesti ja mr Pancks ilmestyi suihkun alta puhisten ja
pärskien, täydellä syyllä nyt, ja pyyhki itseään nenäliinallaan.

»Tämä selvittää päätä», huohotti hän hämmästyneelle Clennamille. »Mutta
totta totisesti, kun kuulee hänen isänsä puhuvan tuolla ja tietää, mitä
me tiedämme, ja kun näkee tyttären tuossa huoneessa ja tuossa puvussa
ja tietää, mitä me tiedämme, riittää se — lainatkaa minulle selkänne,
mr Rugg — hiukan ylemmäksi — noin!»

Silloin ja siinä, Marshalsean kiveyksellä, hyppäsi mr Pancks, hän
eikä kukaan muu, pukin yli, ja pukkina oli mr Rugg Pentonvillestä,
asioitsija, kirjanpitäjä, velkojen perijä. Tultuaan taas jaloilleen,
tarttui hän Clennamin napinläpeen ja talutti hänet pumpun taakse sekä
veti huohottaen taskustaan tukullisen papereita. Mr Rugg veti niinikään
huohottaen taskustaan tukullisen papereita.

»Seis!» kuiskasi Clennam. »Te olette tehneet paljastuksen?»

Mr Pancks vastasi kuvaamattoman mahtipontisesti: »Luulisimmepa
tehneemme.»

»Onko joku jollakin tavoin sekaantunut asiaan?»

»Kuinka sekaantunut, sir?»

»Jonkinlaisen kavaltamisen tai petkutuksen kautta?»

»Ei ensinkään.»

»Jumalan kiitos!» huokasi Clennam itsekseen. »No, näyttäkää nyt
minulle.»

»Tietäkää —» puhisi Pancks avaten kuumeisesti paperitukkoaan ja puhuen
lyhyin lausein, jotka puhallettiin kuuluville korkeapaineen voimalla.
»Missä on sukuluettelo? Missä rekisteri numero neljä, mr Rugg. Niin
aivan, tässä ne ovat. — Tietäkää, että juuri tänään olemme saaneet
jutun asiallisesti selväksi. Laillisesti se ratkeaa parin päivän
perästä, sanokaamme viimeistään viikon kuluttua. Olemme työskennelleet
yötä päivää, en tiedä kuinka kauan. Mr Rugg, te tiedätte, kuinka kauan.
Mutta ei ole väliä. Älkää sanoko. Te vain saatatte minut enemmän
hämmentyneeksi. Te saatte kertoa tämän hänelle, miss Dorritille, mr
Clennam. Ei ennen kuin annamme luvan. Missä loppusumma, mr Rugg? Aha,
siinä. Kas tässä, sir. Tuon saatte sitten ilmaista hänelle. Tämä mies
on Marshalsean isä.»




KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Mrs Merdlen valitus


Alistuen välttämättömään kohtaloonsa, suhtautuen »tuohon Migglesin
joukkioon» niin hyvin kuin taisi, taipuen omaa elämänkatsomustaan
vastaan tehdyn hyökkäyksen edessä, jonka mrs Gowan oli keskustelussa
Arthurin kanssa arvannut tulevaksi, päätti hän lopulta kauniisti
suostua poikansa avioliittoon. Tämän päätöksen syntymiseen ja
onnelliseen kehittymiseen vaikutti paitsi hänen äidillisiä tunteitansa
luultavasti myöskin kolme valtioviisasta näkökohtaa.

Ensimmäinen oli kenties se, ettei hänen poikansa ollut milloinkaan
osoittanut vähintäkään aikomusta pyytää hänen suostumustaan eikä
näyttänyt epäilevän voivansa tulla toimeen ilmankin sitä; toinen,
että kiitollisen isänmaan (ja erään Barnaclen) hänelle suoma eläke
vapautuisi pojan pienistä hyökkäyksistä nyt, kun Henry naisi hyvin
varakkaan miehen ainoan, rakastetun lapsen; kolmas, että appi-isä
tietysti kohta vihkimisen jälkeen maksaisi Henryn velat. Kun vielä
näihin kolmeen viisaaseen pykälään lisäämme sen tosiasian, että mrs
Gowan antoi suostumuksensa samana hetkenä, jolloin hän sai kuulla
mr Meaglesin antaneen omansa, ja että mr Meaglesin vastahakoisuus
avioliiton suhteen oli koko ajan ollut ainoana esteenä, on varsin
luultavaa, että erityistä virkaa vailla olleen virkamiehen leski
askarrutti älykästä päätänsä tällaisilla mietteillä.

Sukulaistensa ja tuttaviensa keskuudessa ylläpiti hän kuitenkin omaa
yksilöllistä arvoansa ja Barnaclen sukuarvoa ahkerasti uskottelemalla
kaikille, että avioliitto oli kerrassaan epäedullinen, että hän kovin
suri sitä, että Henry oli joutunut jonkinlaisen lumouksen valtaan
ja että hän, mrs Gowan, oli kauan pannut vastaan, mutta »minkäpäs
äiti voi tällaisessa tapauksessa», ja muuta sellaista! Hän oli jo
kutsunut Arthur Clennamin, Meagles-perheen ystävän, tämän tarinan
todistajaksi ja täydensi nyt sotajuonensa koettamalla vaikuttaa itse
perheeseen samaa tarkoitusta silmälläpitäen. Ottaessaan ensimmäisen
kerran vastaan mr Meaglesin hän näytteli lohdutonta äitiä, joka
kuitenkin vastustamattoman painostuksen edessä kauniisti taipui.
Äärimmäisen kohteliaasti ja sulavasti hän uskotteli vieraalleen, että
hän — ei mr Meagles — oli pannut vastaan ja lopulta taipunut ja että
uhraus oli hänen puolellaan — ei mr Meaglesin. Saman tempun yhtä
kohteliaan ovelasti teki hän mrs Meaglesille, samalla tavoin kuin
silmänkääntäjä olisi puijannut kortin tälle viattomalle rouvalle; ja
kun hänen poikansa esitti hänelle hänen tulevan miniänsä, sanoi hän,
syleillessään tätä: »Rakkaani, mitä olette tehnyt Henrylle saadessanne
hänet näin lumotuksi!» ja salli samalla muutaman kyynelpisaran
kuljettaa pieninä palleroina edellään hänen nenälleen sirotettua
ihojauhetta, hienotunteisena mutta liikuttavana todistuksena siitä,
kuinka hän sydämessään kärsi, vaikka ulkonaisesti tyynenä kantoi
onnettomuuttaan.

Mrs Gowanin ystävien joukossa (hän ylvästeli sekä edustavansa
seuraelämää että olevansa läheisissä ja tuttavallisissa suhteissa tähän
mahtiin) oli mrs Merdlellä huomattava sija. Tosin Hampton Courtin
mustalaiset poikkeuksetta nostivat nokkansa pystyyn mr Merdlestä
puhuttaissa, koska hän oli nousukas, mutta painoivat sen taas alas,
langetessaan kasvoilleen palvoakseen hänen rikkauttaan. Näissä toisiaan
tasoittavissa nenäryhdin vaihteluissa he suuresti muistuttivat valtion
Mrs Merdlen valitusvaroja, lakia ja piispaa samoin kuin kaikkea
muutakin mahtiväkeä.

Annettuaan edellämainitun armollisen suostumuksensa, lähti mrs
Gowan mrs Merdlen luo surunvalituskäynnille, s.o. valittamaan omaa
suruansa. Tätä varten ajoi hän kaupunkiin yhden hevosen vetämissä
vaunuissa, joita tässä Englannin historian vaiheessa epäkunnioittavasti
nimitettiin pillerilaatikoiksi. Sen omisti pienessä mittakaavassa
toimiva hevosten ja ajoneuvojen vuokraaja, joka vuokrasi niitä päivä-
tai tuntikaupalla useimmille Hampton Court Palacen vanhoille ylhäisille
naisille, ja itse ajoikin niitä; mutta leirin juhlamenosääntöihin
kuului, että koko komeus aina vuokra-ajan kestäessä oli ilman muuta
pidettävä vuokranottajan yksityisenä omaisuutena ja ettei vuokraaja
saanut tietää ketään muuta sen omistajaksi. Näin verukeviraston
Barnaclet, jotka olivat maailman suurimmat vuokraajat ja keinottelijat,
aina teeskentelivät olevansa tietämättömiä kaikesta muusta hommasta
kuin juuri käsillä olevasta.

Mrs Merdle oli kotona ja istui purppura- ja kultapesässään, ja
papukaija katseli häntä läheiseltä tangoltaan, pää kallellaan,
ikäänkuin pitäen häntä toisena loistavana, suurempaan lajiin kuuluvana
papukaijana. Ja hänen luoksensa tuli mrs Gowan, kädessä vihreä
mieliviuhkansa, joka vaimensi poskiruusujen hohdetta.

»Ystäväiseni», sanoi mrs Gowan ja taputti ystävättärensä kädenselkää
viuhkallaan, heidän ensin puheltuaan mitättömistä asioista, »te olette
ainoa lohdutukseni. Tästä Henryn jutusta, josta olen kertonut teille,
tulee nyt tosi. No, mitäs sanotte siihen? Olen ylen utelias tietämään
sen, te kun niin erinomaisesti tunnette ja edustatte seuraelämää.»

Mrs Merdle tarkasti povea, jota seuraelämä oli tottunut tarkastamaan,
ja huomatessaan tämän mr Merdlen ja Lontoon jalokivikauppiaiden
näyteikkunan olevaa kunnossa, vastasi:

»Kun on kysymys miehen avioliitosta, ystäväni, niin vaatii seuraelämä,
että hän sen avulla parantaa asemaansa. Seuraelämä vaatii, että hän
hyötyy naimiskaupastaan. Seuraelämä vaatii, että hän avioliittonsa
kautta saa pystytetyksi itselleen kauniin kodin. Muuten seuraelämä ei
käsitä, mitä hänellä on tekemistä avioliiton kanssa. — Vaiti, lintu!»

Sillä häkissä heidän yläpuolellaan istuva papukaija, joka kuunteli
heidän keskusteluaan kuin tuomari, oli emäntänsä esityksen päätökseksi
kirkaissut.

»On toisia tapauksia», jatkoi mrs Merdle, sirosti koukistaen
mielikätensä pikkusormea ja kaunistaen huomautuksiaan tällä kauniilla
liikkeellä, »tapauksia, jolloin mies ei ole nuori eikä komea, mutta
on rikas ja omistaa jo kauniin kodin. Nämä ovat toisessa asemassa.
Sellaisissa tapauksissa —»

Mrs Merdle kohautti lumivalkeita hartioitaan ja laski kätensä
jalokivitelineelle, hilliten pientä yskää, ikäänkuin lisätäkseen:
»sellaisissa tapauksissa mies saattaa ajatella tällaisiakin asioita,
rakkaani». Silloin papukaija taas kirkaisi, ja rouva nosti lasin
silmälleen katsellen sitä ja sanoi: »Vaiti, lintu!»

»Mutta nuorten miesten», jatkoi mrs Merdle taas, »ja te tiedätte,
ystäväni, mitä tarkoitan nuorilla miehillä — sellaisten ihmisten
poikia, joihin suuri maailma katsoo — heidän täytyy avioliittonsa
avulla parantaa asemaansa seuraelämässä, muuten ei seuraelämä suvaitse
heidän hulluttelujaan. Kauhean maallista tämä puhe», keskeytti mrs
Merdle, nojautuen pesäseensä ja silmäillen ystäväänsä, lasin läpi,
»eikö olekin?»

»Mutta se on totta», arveli mrs Gowan ylen siveelliseen sävyyn.

»Rakkaani, sitä ei voi hetkeäkään epäillä», vastasi mrs Merdle,
»sillä seuraelämä on niin määrännyt eikä siihen siis ole mitään
sanottavaa. Jos eläisimme alkuperäisemmässä yhteiskunnassa, jos
asuisimme lehtikatoksen alla ja pitäisimme lehmiä ja lampaita ja karjaa
pankkikirjojen asemesta (tämä olisi ihanaa; olen luonnostani jonkun
verran taipuvainen maalaiselämään), niin olisi kaikki hyvin. Mutta me
emme asu lehtikatoksen alla emmekä paimenna lehmiä, lampaita ja karjaa.
Toisinaan ihan väsytän itseäni selittäessäni Edmund Sparklerille tätä
erotusta.»

Kun tämän nuoren herrasmiehen nimi oli mainittu, katseli mrs Gowan
vihreän viuhkansa yli ja lausui seuraavaa:

»Rakkaani, te tiedätte kuinka kurjassa tilassa maamme nyt on — nuo John
Barnaclen onnettomat myönnytykset! — ja siksi tiedätte syyn, miksi minä
olen köyhä kuin Thingummy.»

»Kuin kirkonhiiri?» arvaili mrs Merdle hymyillen.

»Ajattelin toista sananlaskuksi joutunutta kirkollista henkilöä —
Jobia», sanoi mrs Gowan. »Molempi parempi. Olisi sentähden turhaa
mainita, että teidän poikanne asema suuresti eroaa minun poikani
asemasta. Saanen lisätä, että minun pojallani on lahjoja —»

»Joita Edmundilla varmasti ei ole», keskeytti mrs Merdle erinomaisen
suloisesti.

— »ja että hänen lahjansa yhdessä pettymysten kanssa ovat johtaneet
hänet tällaiseen tekoon, joka — ah, voi! Te kyllä ymmärrätte, rakas
ystävä. Kun nyt Henryn asema on näin erilainen, niin on kysymys siitä,
mikä on alhaisin ja vaatimattomin avioliitto, johon minä voin antaa
suostumukseni.»

Mrs Merdle oli niin vaipunut katselemaan käsivarsiansa (kauniin
muotoiset ne olivat ja kerrassaan sopivat kantamaan rannerenkaita),
ettei tullut vastanneeksi vähään aikaan. Hiljaisuus havahdutti hänet
viimein, hän risti käsivarret rinnalleen ja katseli vierastaan
kasvoihin ihailtavan tyynesti ja sanoi kysyvästi: »Nii-iin? Entä
sitten?»

»Ja sitten, ystäväiseni», sanoi mrs Gowan, ei yhtä herttaisesti kuin
ennen, »tahtoisin mielelläni kuulla, mitä te siihen sanotte».

Tässä papukaija, joka oli seisonut yhdellä jalalla viime kirkaisustaan
saakka, purskahti nauramaan, keikahteli pilkallisesti edestakaisin
toiselta jalalta toiselle ja jäi lopuksi taas seisomaan yhdellä jalalla
ja odottamaan vastausta, pää niin kallellaan kuin suinkin sai sen
väännetyksi.

»Kuuluu tosin karkealta ja voitonhimoiselta, jos kysyy. mitä nuori
herra saa vaimonsa kera», sanoi mrs Merdle, »mutta suuri maailma lienee
todella hiukan sentapainen, kuten tiedätte, rakkaani».

»Mikäli minä olen saanut selville», vastasi mrs Gowan, »niin luulen,
että Henry saa maksetuksi velkansa —»

»Suuret velat?» kysyi mrs Merdle lasinsa läpi.

»Kohtalaiset, luulisin», otaksui toinen. »Ja että isä antaa heille
vuotuisesti kolmesataa tai kenties jonkun verran enemmänkin, mikä
Italiassa —»

»Oh, menevätkö he Italiaan?» ihmetteli mrs Merdle.

»Henryn opiskelujen tähden. Teidän ei ole vaikea arvata, mistä
opiskeluista on kysymys. Tämä kauhea taide —»

Niin, niin. Mrs Merdle kiirehti säästämään onnettoman ystävänsä
tunteita. Hän ymmärsi kyllä. Ei tarvittu mitään selityksiä.

»Ja siinä», sanoi mrs Gowan pudistaen päätänsä murheellisen näköisenä,
»siinä kaikki. Siinä», toisti mrs Gowan painaen vihreän viuhkansa
hetkeksi kokoon ja taputellen sillä leukaansa (tämä oli kasvamaisillaan
kaksoisleuaksi; nyt sitä saattoi sanoa olevan puolitoista), »siinä
kaikki! Kun vanhukset kuolevat, saavat he kai enemmän; mutta
millaisilla ehdoilla ja säännöksillä se rajoitetaan, sitä en tiedä. Ja
sitäpaitsi saattavat he elää iänikuisen kauan. Rakkaani, juuri heidän
kaltaisensa ihmiset voivat elää vaikka kuinka kauan.»

Mrs Merdle, joka hyvin tunsi suuren maailman, hyvän ystävänsä, ja
tiesi millaisia suuren maailman äidit ja suuren maailman tyttäret ja
suuren maailman avioliittomarkkinat olivat, millaiset hinnat siellä
vallitsivat, kuinka siellä punottiin juonia ja vastajuonia ylhäisten
kaupantekijöiden kesken ja millainen kaupustelu ja asioiminen siellä
oli käynnissä, ajatteli kyvykkään povensa pohjukassa, että Henry Gowan
oli vetänyt aika hyvän apajan. Mutta tietäen myöskin mitä häneltä
odotettiin ja tuntien tarkoin sen valheellisen keksinnön, jota oli
ylläpidettävä ja hellittävä, otti hän sen hellävaroen käsivarsilleen ja
antoi sille sen tuen, jota häneltä pyydettiin.

»Ja siinä kaikki, rakkaani?» sanoi hän huokaisten myötätuntoisesti.
»Hyvä, hyvä! Syy ei ole teidän. Teidän ei tarvitse soimata itseänne.
Teidän on vain suhtauduttava asiaan tunnetulla mielenlujuudellanne ja
katsottava sitä parhaalta puolen.»

»Tytön perhe on tietysti», sanoi mrs Gowan, »pannut parastansa
saadaksensa Henryn — kuten lakimiehet sanovat — kiedotuksi».

»Tietysti he sen ovat tehneet, rakkaani», myönsi mrs Merdle.

»Olen sitkeästi pitänyt kiinni kaikista mahdollisista vastaväitteistä
ja olen yötä päivää kiusannut itseäni mietiskelemällä keinoja, kuinka
saisin Henryn irti tästä suhteesta.»

»Epäilemättä olette, ystäväni», uskoi mrs Merdle.

»Ja kaikki turhaan. Kaikki on mennyt myttyyn minulta. Sanokaa
nyt minulle, rakkaani. Olenko oikeassa antaessani mahdollisimman
vastahakoisen suostumukseni siihen, että Henry nai tytön, joka ei kuulu
seurapiireihin, vai olenko menetellyt anteeksiantamattoman heikkona
äitinä?»

Tähän suoraan vetoamiseen vastasi mrs Merdle (puhuen kuin seuraelämän
papitar ainakin) vakuuttamalla, että hänen menettelynsä oli erittäin
kiitettävä, myötätuntoa herättävä ja peräti ylevä ja että hän jalostuen
oli läpäissyt kiirastulen. Ja mrs Gowan, joka epäilemättä selvästi näki
kuluneen valevaippansa läpi ja tiesi mrs Merdlenkin ja suuren maailman
selvästi näkevän sen läpi, näytteli siitä huolimatta äärettömän
itsetyytyväisenä ja juhlallisena loppuun aloittamansa muodollisen
ilveilyn.

Tämä keskustelu pidettiin neljän ja viiden välillä iltapäivällä,
kun vaununpyörien ratina ja portinkolkuttimien iskut kajahtelivat
kaikkialla Harley Streetillä, Cavendish Squarella. Sitä kesti siihen
hetkeen saakka, jolloin mr Merdle tuli kotiin päivätyöstänsä, jonka
kautta Suur-Britannian nimi saavutti yhä suuremman kunnioituksen
kaikissa sivistyneen maailman osissa, kunhan kyettiin antamaan arvoa
koko maailmaa käsittäville liikeyrityksille ja älyn ja pääoman
jättiläisliitolle. Sillä vaikkei kukaan voinut aivan tarkalleen sanoa,
mitä laatua mr Merdlen liiketoiminta oli, paitsi että hän teki rahaa,
niin jokainen määritteli sen juhlallisissa tilaisuuksissa juuri näillä
sanoilla, jotka samalla saivat olla kameli- ja neulansilmä-vertauksen
uusimpana, muitta mutkitta hyväksyttynä, kohteliaana käännöksenä.

Siihen nähden, että hänellä oli tällainen loistava elämäntehtävä,
näytti mr Merdle hieman arkiselta ja alhaiselta; olisi voinut luulla,
että hän suuria kauppojaan tehdessään oli sattunut vaihtamaan päätä
jonkun alhaisemman olennon kanssa. Hän ilmestyi rouvien eteen,
onnettomana kierrellessään taloaan ilman muuta ymmärrettävää päämäärää
kuin paeta hovimestarinsa läheisyyttä.

»Pyydän anteeksi», sanoi hän pysähtyen hajamielisenä, »en luullut
täällä olevan muita kuin papukaijan».

Kuitenkin kun mrs Merdle virkkoi: »Voitte tulla sisään!» ja kun mrs
Gowan ilmoitti olevansa juuri lähdössä ja oli jo noussut sanoakseen
hyvästi, tuli hän sisään ja seisoi katsellen ulos etäisestä ikkunasta,
kädet yhteenliitettyinä levottomien hihankäänteiden alla ja pidellen
kiinni ranteistaan, ikäänkuin pitääkseen itseänsä kurissa. Tässä
asennossa hän heti vaipui unelmiin, joista heräsi vasta vaimonsa
kutsuessa häntä sohvalta, kun he jo neljännestunnin ajan olivat olleet
kahden huoneessa.

»No? Mitä?» vastasi mr Merdle kääntyen häneen päin. »Mikä on?»

»Mikä on?» matki mrs Merdle. »Se kai merkitsee, ettette ole kuullut
sanaakaan minun valituksestani».

»Teidän valituksestanne, mrs Merdle?» ihmetteli mr Merdle. »En tiennyt
teillä olevan valittamisen syytä. Mistä valituksesta?»

»Valitin teistä», ilmoitti mrs Merdle.

»Oh! Minusta», hämmästyi mr Merdle. »Minkätähden — mitä — olen — miksi
valitatte minusta, mrs Merdle?»

Hajamielinen ja mietteissään kun hän oli, kului hetkinen tämän
kysymyksen muodostamiseen. Ikäänkuin yrittäen heikosti uskotella
olevansa talon isäntä, lopetti hän ojentamalla etusormensa
papukaijalle, joka ilmaisi mielipiteensä asiasta heti iskemällä
nokkansa siihen.

»Sanoitte, mrs Merdle», virkkoi hän, haavoitettu sormi suussansa, »että
teillä oli valitus minua vastaan».

»Valitus, jota en voisi tehokkaammin todistaa oikeutetuksi kuin pakosta
toistamalla sen», lausui mrs Merdle. »Yhtä hyvin olisin voinut sanoa
sen tuolle seinälle; paljoa paremmin papukaijalle. Se olisi edes
kirkunut.»

»Ette suinkaan soisi minun kirkuvan, mrs Merdle, vai mitä?» kysyi mr
Merdle istuutuen.

»Enpä suinkaan», tiuskasi mrs Merdle, »vaikka sekin olisi parempi kuin
että kuljeksitte noin happamena ja hajamielisenä. Soisin teidän edes
tietävän, mitä ympärillänne tapahtuu.»

»Ihminen saattaa kirkua eikä sittekään tiedä sitä, mrs Merdle», vastasi
mr Merdle raskaasti.

»Ja saattaa olla äreä, kuten te nyt, kirkumattakin. Se on totta. Jos
tahdotte tietää valitukseni teitä vastaan, niin kuuluu se lyhyesti
sanoen, ettei teidän pidä esiintyä seuraelämässä, ellette tahdo
mukautua seuraelämän sääntöihin.»

Mr Merdle tarttui niin raivoisesti päässään oleviin hiusrippeisiin,
että näytti nostavan itseään niistä ponnahtaessaan ylös tuolistaan