Kalle Sarkkisen lapsuuden muistelmia

By C. O. Berg

The Project Gutenberg eBook of Kalle Sarkkisen lapsuuden muistelmia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kalle Sarkkisen lapsuuden muistelmia

Author: C. O. Berg

Translator: Juho Heikki Reijonen

Release date: January 8, 2025 [eBook #75065]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1890

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KALLE SARKKISEN LAPSUUDEN MUISTELMIA ***

language: Finnish




KALLE SARKKISEN LAPSUUDEN MUISTELMIA

Kirj.

C. O. Berg


Suomentanut Juho Reijonen





Porvoossa,
Werner Söderström,
1890.




SISÄLLYS:

   1. Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja
      särkynyt kahvikuppi.
  II. Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna
      ja hupainen uni.
 III. Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin
      leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii
      neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.
  IV. Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava.
      Minä aion rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.
   V. Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.
 VII. Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden,
      toimitan huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me
      rakennumme Viaporin linnan ja minä valmistan pelottavan
      kanuunan kuulan — lumesta.
 VII. Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen
      kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta,
      ynnä Waterloo'n tappelusta.
VIII. Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta.
      Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä.
  IX. Tapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun
      lääkärin toimeen. Kurjan surkea kalamatka.
   X. Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean
      suulleni niiltä.
  XI. Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee Roobin
      poika Kruuse.
 XII. Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle.
      Kummallinen kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus
      viheriäisellä nurmikolla.
XIII. Ensimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.




Ensimäinen luku.

Vanhempani ja sisarukseni, kotini, eräät kekkerit ja särkynyt
kahvikuppi.


Isäni oli nimismies ja maanviljelijä samalla kertaa, mutta kansa
kutsui häntä yleiseen "vallesmanniksi". Hän oli vakava ja tuima mies
tavallisesti, mutta toisinaan oli hän hyvinkin hauska olossaan. Hänen
piirinsä asukkaat pitivät hänestä paljon ja tuumailivat aina isästäni:
meidän vallesmanni se ei ole mikään talonpoikain kiduttaja.

Isälläni oli paksut, tuuheat viikset ja pitkä pujoparta, jotka tekivät
heidän ulkomuotonsa jokseenkin ankaran näköiseksi. — Äitini oli taas
"paras äiti maailmassa", niin kuin meillä oli tapana sanoa. Hän oli
perin herttainen ja niin hiljainen kuin harvat, erittäinkin oli hän
ihmeteltävän kärsivällinen vallatonten lapsinulikkainsa kanssa.

Meitä lapsia oli neljä sisarusta. Lotta-sisko oli vanhin, sitte seurasi
järjestyksessä Elsa ja sitte minä. Pikku Joonas oli meistä nuorin,
mutta ei meillä kellään ollut väliä juuri paljon päälle vuoden.
Sentähden olikin meillä, pieninä ollessamme, hyvin hupaista yhdessä ja
leikkimistä sitä riitti päästään.

Luonnollisesti emme mekään aina olleet kovin hyväsopuisia, eikä ollut
aivan harvinaista sekään, että me kinasimme keskenämme oikein kelpo
tavalla. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että syy riitaan oli
useimmiten minussa, sillä minä olin jotenkin ärtyisä luonnoltani.
Kuitenkin on minun myöntäminen, että veljelläni, pikku Joonaallakin,
vaikka hän oli tuskin vanhempi kahta vuotta, näytti välistä olevan
hyvä taipumus kehittymään oikeaksi hirmuvaltiaaksi. Kun hän ei saanut
kaikkea mitä tahtoi, heittäytyi hän lattialle pitkälle pituuttaan,
alkoi parkua ja huusi, minkä vaan jaksoi. Me vanhemmatkin lapset
rupesimme silloin aina keskenämme tiuskamaan ja niin nousi hirveä melu
pienessä lastenkammarissamme. Silloin täytyi sävyisän äitimme heittää
työnsä, rientää asettamaan myrskyä ja panemaan kaikkea taas oikealle
tolalle. Se ei kuitenkaan aina ollut aivan helppoa. Me huusimme kilpaa
kaikki ja koetimme sysätä syytä toistemme niskaan.

Kun me milloin olimme kovin vastuksellisia, emmekä totelleet äidin
rauhoituskäskyjä, oli hänellä kumminkin muudan keino, joka ei koskaan
ollut tehoton.

"Nyt minä menen pois ja pyydän isän tulemaan teidän luoksenne."

"Ei, ei hyvä äiti, älkää millään tavalla, olemmehan me jo hiljaa ja
siivoja", huusimme me joukolla.

Asian laita oli näet niin, että vaikka me olisimme kuinka tahansa
telmäneet, pääsi hiljaisuus aina vallalle, kuin isä tuli sisään.

"Mitä menoa te pidätte täällä, lapset?" tiedusti hän.

Heti olimme me aivan hiljaa. Me katsoimme häneen ja meistä näytti,
kuin hänen viiksensä olisivat olleet toista mointa paksummat kuin
tavallisesti, ja pujopartakin leuan nenässä heilui onnettomuutta
ennustavalla tavalla.

"Nyt on parasta olla hiljaa", kuiskutti Lotta.

"Niin nyt on palatta olla iljaa", sopersi pikku Joonas perästä, ja
hiljaa sitä oltiinkin, ainakin vähän aikaa.

Joskus kuitenkin tapahtui, että isä iltasella,, työnsä päätettyä, tuli
sisään ja leikki meidän kanssamme. Niinä iltoina me saimme huutaa ja
meluta, minkä vaan keuhkomme jaksoivat. Se oli hirveän hupaista. Isällä
oli tapana aina silloin ottaa pikku Joonas käsivarrelleen, marssia
ympäri lattiaa ja valtavalla bassoäänellänsä laulaa:

    Sisällä näiden seinien,
    On tukala minulla olla,
    Mut keskellä syksyisten metsien,
    Tai ulkona vainiolla —
    Siellä rintani vapaasti henkii,
    Sinne mieleni hartaasti pyrkii.

Me kulimme peräkanaisin jälessä ja lauloimme myös mukana. Ei, emme me
laulaneet, vaan kiljuimme, miten vaan taisimme, eikä kukaan voi uskoa,
kuinka hupaista meillä oli semmoisina iltoina. Oli oikein vaikeaa
keskeyttää leikki ja kiivetä vuoteelle silloin.

Maatalo, jossa me asuimme, oli nimeltään Herala. Se oli sangen suuri
talo, johon kuului mylly ja tiilitehdaskin, jotka kaikki olivat isällä
vuokralla. Talon omisti eräs vanha vapaaherratar, joka aina kesäisin
tuli tyttärensä ja poikansa kanssa siihen muutamiksi viikoiksi asumaan.
Asuinkartano oli korkea, kaksinkertainen rakennus. Sen yläkerta oli
kokonaan vapaaherratarta varten ja alakerrassa asuimme me. Rakennuksen
alla oli suuri vanhanaikainen kellari monine kummallisine ja pimeine
käytävineen ja, kumma kyllä, kellarin etäisimmässä perukassa oli hyvä
ja raitisvesinen kaivo. Siinä kellarissa oli niin pimeää ja kamalaa,
että me lapset emme milloinkaan tohtineet sinne itseksemme mennä, mutta
jos saimme seurata jotakuta piikaamme vettä noutamaan, niin oli meillä
ilo. Minä vielä tänäkin päivänä muistan, miten ylpeä olin, voidessani
kertoa siitä sankarityöstä, että olin ensi kerran käynyt kaivolla
asti. Että en juuri mitään sankarimaisuutta osoittanut itse matkalla,
on selvää niitä, kun pysytteleydyin niin lähellä kuin mahdollista
johtajatartani, uskollista lastenpiikaamme Maija-Stiinaa, jota vavisten
pitelin hameesta kiinni.

Sekä minun että sisarieni pimeässä pelkäämiseen ei suinkaan rakas
Maija-Stiinamme ollut pieninnä syynä, sillä hänellä oli tapana
kertoa meille joukottain kamaloita kummitusjuttuja, joka ei suinkaan
ollut miksikään hyödyksi meidän vilkkaalle mielikuvituksellemme.
Mutta Maija-Stiina oli muutoin hyvä tyttö. Kerran kun hän kanssani
oli ulkona ja muutamia hevosia tuli juosten kartanolle, huusin minä
hänelle: "Maija-Stiina, älä sinä pelkää, mutta pidä huolta minusta,"
Maija-Stiina, joka tuntui tulevan rohkaistuksi lohduttavista
sanoistani, ottikin minut käsivarrelleen, jolla sitte istuin tyynenä ja
turvassa.

       *       *       *       *       *

Isä ja äiti lähtivät moniaana päivänä läheisen kauppalan markkinoille.
Ilma oli kylmä, kuin ainakin talvisena päivänä Helmikuussa. Lumi
säkenöi ja narisi jalasten alla ja jos paljain käsin kävi käsiksi
oven lukkoon, tarttuivat sormet kiinni kylmään, rautaan. Ennen
lähtemistään lupasi äiti, että jos olisimme oikein kilttiä hänen poissa
ollessaan, niin saisimme jokainen markkinalahjan, kun hän saapuisi
taas kotiin. Tietysti me kaikki neljä lupasimme olla siivoja ja
totella Maija-Stiinaa koko päivän. Me pidimmekin lupauksemme voimaimme
mukaan. Kun ilta tuli, kysyimme me Maija-Stiinalta: "olemmeko nyt,
Maija-Stiina, olleet oikein kilttejä?"

"No, kylläpä jokseenkin", sanoi Maija-Stiina.

"Mutta luuletko sinä meidän olleen _niin_ kilttejä, että äiti kotiin
tultuansa antaa meille markkinalahjan?"

"Kyllä minä luulen ja minä kerron, jotta, te olette olleet siivoja",
vakuutti Maija-Stiina. Siihen mekin tyydyimme ja tyytyväisinä menimme
vuoteillemme.

Oi, minkä palkinnon saimme hyvästä käytöksestämme! En milloinkaan
ole tuntenut itseäni niin rikkaaksi, kuin markkinapäivää seuraavana
aamuna. Herätessäni silloin oli pöydällä pienen vuoteeni vieressä mitä
uljain puuhevonen. Minä nimitin sen heti Ruskoksi. Se oli öljyvärillä
erittäin koreaksi maalattu ja sillä oli hyvin korkeat, aivan suorat
jalat ja valkea laukki otsassa. 'Kaula oli yhtä suuri, kuin koko muu
ruumis yhteensä ja sitte oli sillä isot pörhökorvat ja häntä oikeista
jouhista. Karvaltaan oli se vaalean sininen, mutta kuitenkin kutsuin
minä sen Ruskoksi, sillä sen niminen hevonen oli isälläkin. Nyt oli
siis minulla oma hevonen!

Lotan ilo lahjastaan ei myöskään ollut pienempi. Häh sai kuusi paria
pieniä kahvikuppia, pienen kahvikannun ja kermakulpin, jotka kaikki
olivat valkoisesta posliinista.

Elsa sai sorvatun puunuken, joka oli öljyvärillä maalattu, niinkuin
minun Ruskonikin. Puku sillä oli ruskeapohjainen ja keltapilkkuinen.
Sen nenä oli hirveän terävä, silmät vaalean siniset ja tukka pikimusta.
Oi, miten rakas se nukke Elsalle oli!

Hirmuvaltias Joonas sai pienen läkkipeltisen torven, jota hän soitti ja
toitotti koko pitkän pituisen päivän.

Se' oli sanomattoman hupaisa päivä. Lotta kutsui meitä pitoihin.
Pienelle pöydällemme levitettiin valkoinen liina. Kahvikannu,
kermakulppi ja kupit asetettiin pöydälle ja me kolme sisarusta, jotka
olimme Lotan vieraina, muka, istuuduimme pöydän ympärille. Joonaalla
oli päässä paperinen kruunu, jonka täti Kustaava oli leikannut hänelle,
ja hän piti nyt komentoa, kuin kuningas istuen istuimellaan.

Luonnollisesti oli Elsalla nukkensa mukana, mutta minä, joka tulin
uljaalla Ruskollani ratsastaen, en ottanut hevostani kekkereihin, vaan
panin sen "talliin". Ruoskan siihen sijaan pidin minä kainalossani,
niinkuin olin nähnyt monon sydänmaan ukon tekevän tullessaan käymään
isäni luona.

Meidän suuret kahvikekkerit alkoivat ilolla ja riemulla. Kaikki oli
oivallisesti asetettu ja erinomaisen hupaista oli, kun sai olla
olevinaan vieraana. Mutta:

    "Itku pitkästä ilosta,
    parku paljon naurannasta!"

Iloista remuamistamme ei kestänyt kaukaa, kun minä kovaksi onneksi
satuin ärsyttämään Joonasta. Hän suuttui ja rupesi kohtikurkkuansa
huutamaan. Vihoissaan hän vielä sysäsi pöytää niin, että yksi kuppi
vatineen putosi lattialle ja meni muruiksi. Lotta pillahti itkuun. Minä
tunsin itseni äärettömän noloksi ja Elsa juoksi äidin luokse kertomaan,
miten ikävästi meidän iloiset pitomme olivat loppuneet.

Minun osakseni murheesta tuli se, että kotveroisen sain seista nurkassa
häpeämässä. Se oli minusta kuitenkin aivan väärin, sillä enhän minä,
vaan Joonashan, se oli särkenyt kupin.

Äiti käski minua pyytämään Lotalta anteeksi, mutta siihen minä
en millään ehdolla suostunut. Päinvastoin tunsin minä vääryyttä
kärsineeni, olin purrillani, seista jöröttelin itsekseni ja äittelehdin
sekä Lotalle että Joonaalle.

Sekin päivä kuitenkin kului loppuun ja maata menon aika tuli käsiin.
Me odotimme, että äiti, tavallisuuden mukaan tulisi sisään meidän
luoksemme lukemaan ehtoosiunausta kanssamme, mutta äiti ei sillä kertaa
sitä tehnytkään. Hän katsahti vain pikipäin ovelta ja oli sangen
murheellisen näköinen sanoessaan: "hyvää yötä poika parkani."

"Mutta iltarukouksemme, äiti kulta?" kysäsin minä, nousten puoliksi
ylös vuoteellani.

"Ei poikaseni", vastasi äiti surumielin. "Se ei voi Jumalaltakaan
rukoilla anteeksi antamusta, joka ei tahdo tunnustaa vikaansa eikä
pyytää sitä ihmisiltä anteeksi."

Sen sanottuaan meni äiti pois. Siitä sain minä kuitenkin aihetta uuteen
suruun. Siunaamatta nukkuminenhan olisi ihan hirveätä. Minä koetin sen
vuoksi omin päin, panin käteni ristiin ja alotin:

    "Autuas ken sydämensä
    Antaa Herran kätehen,
    Suostuin Hänen mielehensä" —

Ei, ei se tahtonut käydä yhtään! Itku tarttui kurkkuun, minä tunsin
itseni sangen kurjaksi ja aloin katkerasti itkeä, kuitenkin samalla,
varalta, painaen kasvoni päänalaista vasten, että ei kukaan kuulisi,
miten minä nyyhkytin. Sillä tavoin olin minä kotveroisen, mutta viimein
jotenkin tyynnyttyäni, kuiskasin minä:

"Lotta, valvotko sinä, Lotta?"

"Valvon, mitä sinä tahdot Kalle?"

"Lotta kuulehan; kyllä se oli minun syyni oikeastaan se sinun
kahvikuppisi särkyminen."

"Olipa kyllä; sinun syysi se oli", vastasi Lotta.,

"Lotta kulta, annatko sinä minulle sen anteeksi? Hyvä, hyvä Lotta
annathan, sano?"

"Annan, annan varmaan", vastasi Lotta ja silloin tuntui sydämeni niin
kevyeltä. Vieläkin nyyhkyttäen huusin minä äitiä:

"Ää—äiti, äiti kulta, tule tänne meidän luoksemme."

Seuraavassa tuokiossa näkyikin hän raollaan olevan oven kynnyksellä,

"Mitä sinä tahdot poikaseni?" tiedusti hän.

"Tulehan tänne viereeni äiti, niin saan minä sanoa sinulle jotakin."

Hän tuli, kuuristui puoleeni vuoteelle ja samalla kuin minä rajusti
kierrälsin käteni hänen kaulaansa,, kuiskasin niinä hänen korvaansa:

"Rakas äiti, nyt minä olen pyytänyt Lotalta anteeksi."

"Se oli oikein poikaseni", vastasi äiti hellästi minua suudellen ja
sitte sain minä hänen kanssaan rukoilla iltarukoukseni sekä Isä meidän
ja siunauksen, että: "Herra joka lapsiasi."

Sitte kuin äiti vielä oli suudellut minua otsalle ja sanonut: "Jumala
siunatkoon pientä poikaani", nukuin minä rauhallisesti kaikista,
huolistani kiitollisena Jumalalle siitä, että Hänkin oli antanut
minulle ilkeyteni anteeksi.




Toinen luku.

Enomme ja omenan varkaat. Ensimmäiset saappaani. Joulusaarna ja
hupainen uni.


Sen rakennuksen takana, jossa me asuimme, oli sangen iso puutarha ja
siinä koko joukko omenapuita, pari korkeaa päärynäpuuta, useampia riviä
karviaispensaita ja sekä viini- että siestarmarjapensaita. Puutarhan
ympärillä oli korkea pisteaita ja sen sisäpuolelle oli vielä istutettu
pensaita orapihlajoista. Kiusaus pilkistämään sisään puutarhaan niin
pian, kuin omenanraakaleet olivat jotakuinkin kehittyneitä, oli
suuri. Karviaismarjaan raakilat maistuivat meistä myös oivallisilta,
mutta kun nuo herkut eivät olleet vatsallemme terveellisiä, oli meitä
kielletty omin päin juoksentelemasta puutarhassa. Me saimme mennä sinne
ainoastaan silloin, kuin isä tahi äiti antoivat siihen erityisen luvan.

Meillä oli myös Samuli-niminen eno. Hän hoiti ja vartioi puutarhaa ja
teki sitä niin uskollisesti, kuin olisi siellä ollut mitä kalliimpia
aarteita silmällä pidettävinä. Syyspuoleen, kun omenat alkoivat
kypsyä, oli hänellä usein, pimeän tultua, kutsumattomina vieraina
julkeita omenan varkaita. Sääliksi, käy oikein rehellinen ja sävyisä
enoparkamme Kyllä hän koetti tehdä, mitä suinkin voi pidättääkseen
noita kuokkavieraita loitommalla, mutta hän ontui ja siksi oli hänellä
hyvin tukala aina öisin ajaa takaa noita vallattomia poikanulikoita.
Tosin hän luuli itsellensä hyväksi avuksi meihin kaikkiin mieltynyttä,
uskollista Jeppeämme, suurta, mustaa Newfoundlandilaista koiraa, joka
olikin koko mestari vimmatusti haukkumaan ja siten pelottelemaan
pois yöllisiä käypäläisiä. Yleiseen katsoen oli Jeppe kumminkin
hyväluontoinen koira. Haukkua se kyllä taisi, mutta piti itsensä
liian hyvänä puremaan edes omenan varasta. Nuo ilkeät pojatkin pian
keksivät millainen otus kelpo Jeppemme oikeastaan oli, eivätkä
sentähden enää pelänneetkään sitä. Eno mietti nyt toisen keinon, jolla
hän säikähdyttäisi heitä. Oliko keino parhaita, siitä en nyt virka
mitään, mutta sitä paremmin muistan, että se teki toivotun vaikutuksen.
— Eno pyysi äidiltä lainaksi pari raitia. Sittekuin kaikki olivat
menneet levolle, lähti eno puutarhaan. Keskellä yötä, kuin kaikki oli
äänetöntä, niin hiljaista, että ei edes lehtikään tuulessa liikahtanut,
silloin kuului kahinaa orapihlajapensaista maantien puolelta.
Omenanvarkaat olivat, notkeina, kuni kissat kivenneet aidan ylitse ja
hiipineet erään parhaan ja hedelmistä runsaimman omenapuun luokse.

Koska oli kuutama, taisi eno selvästi eroittaa ketä ne olivat. Hän
istui hiljaa ja liikkumatta muutamassa lehtimajassa ja Jeppe oli
salvattu sisään siksi yöksi. Omenanvarkaista tuntui sen vuoksi retkensä
varsin onnistuneelta ja toinen heistä alkoi kiivetä ylös puuhun. Juuri
kuin hän oli päässyt eräälle vankemmalle oksalle, katsoi hän varovasti
ympärilleen. Silloin oli hän säikähdyksestä päästää kätensä irti ja
pudota maahan. Pimeästä lehtimajasta näki hän valkoisen haamun tulevan
esiin.

"Lassi, näetkö sinä mitään?" kuiskasi hän sydän kurkussa.

"En, näetkös sinä Janne?" vastasi Lassi Oksanen silmät seljällänsä
tarkistellen pimeyteen.

Niin, nyt näki hänkin ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan.

"Kummitus", kuiskasivat molemmat yhtä aikaa.' "Voi, katsos! Se suurenee
suurenemistaan. Ui jui jui! Se tulee ihan' tänne!"

Eno oli näet kääriintynyt noihin kahteen raitiin ja hiljaa liikkuessaan
poikia kohden, nosti vähitellen pitkällä sauvallansa raitia yhä
korkeammalle ja korkeammalle päänsä päälle, joten aave näytti kasvavan
pituudelleen. Pojat, ensi hervahduksestaan toinnuttua, saivat jalat
alleen ja päätä pahkaa riensivät pois puutarhasta, ja juoksivat
maantietä pitkin voimainsa perästä niin kauan, kuin eno voi nähdä
vilahdustakaan heistä hämäränä syysyönä.

Sen seikkailun perästä ei enoa häiritty ja hän sai pitää omenansa
rauhassa. Nuo molemmat omenain varkaat levittivät huhun, että Heralassa
kummittelee ja puutarhassa öisin kuljeksii niin iso aave, että se
ulottuu puiden latvoihin. Siitä näkyy, että paha omatunto se juuri
saattaa ihmisen kummituksia pelkäämään. Sen, joka on oikealla tiellä
ja tottelee Jumalan käskyjä, ei tarvitse koskaan peljätä. Tottelematon
ja jumalaton vain pelkkää kahisevaa lehteäkin. Oikein sanoo raamattu:
"jumalaton pakenee, eikä kukaan aja häntä takaa."

       *       *       *       *       *

Joulu; lasten ja ilon juhla läheni taas. Minä olin juuri täyttänyt
kuusi vuotta ja Lotalle ja minulle oli luvattu, että pääsisimme yhdessä
isän ja äidin kanssa kirkkoon. Jouluna emme olleet vielä milloinkaan
kirkkoon päässeet. Sen vuoksi me yhä sitä enemmän ikävöimme tuota
kirkkomatkaa, kuta lähemmä joulu tuli. Kun jouluaatto viimeinkin
joutui, iloitsimme me kyllä kaikki sangen paljon joulukuusesta,
piparikakkutaikinasta tehdyistä joulukakuista ja joululahjoistamme;
mutta enimmän kukista iloitsimme, Lotta ja minä siitä, että pääsemme
kirkkoon, jossa näemme kaikki kynttilät kruunuissa, papin alttarilla
koreassa messukasukassaan ja saamme kuulla koko seurakunnan, urkujen
äänen kirkon kuvussa vyöryessä, laulavan:

    "Kas kirkas nyt kointähtönen.
    Jo koittaapi —."

Salaa oli minulla myös eräs ilon syy, josta ei kukaan muu tietänyt
mitään. Minä olin saanut uuden talvilakin, jossa oli korvakkeet
kaniinin nahasta ja mikä oli vieläkin parempi, minä saisin ensi kerran
elämässäni esiintyi pitkävartisissa saappaissa, joiden varret olivat
siksi väljät, että housujen lahkeet mahtuivat niihin, ja ulottuivat
ylös melkein polviin asti. Ne olivat mieluisimmat joululahjani ja
se seikka, kun koko seurakunnalle sain näyttää, että en enää tytön
tavoin käynyt kengissä, vaan niinkuin oikea mies muulloinkin, marssin
saappaissa, joissa oli oikeat korkoraudat — se oli jotakin, joka
saattoi kuusivuotisen pojan sydämen ilosta sykkimään. Ei kukaan voi
aavistaakaan, kuinka korkeaksi arvasin suutari Wadman'in taiteen,
sillä eihän minulla ilman sitä olisi ollut mitään saappaita, ja kuka
voi käsittää, miten paljo merkitsevät pari pitkävartisia saappaita,
joiden varsien suussa on kiiltonahkainen reunus! Minähän olin nyt aika
mies ja katsoessani saappaitani, jotka olivat todella, eikä vaan unena
olemassa, — katsoessani niihin, taisin sanoa: "kun minä olin pienenä
ja kävin kengissä."

Koko jouluyönä sain tuskin silmän täyttäkään unta. Minä olin pitkälläni
ja tirkistelin ulos kuun valaisemaan, avaruuteen. Tähdet vilkkuivat
niin ystävällisesti taivaan kannella ja katselivat minua akkunan läpi.
Silloin minä kyllä ajattelin Betlehemin tähteäkin, itämaan viisaita
ja ja lasta seimessä, mutta totta puhuen, täytyy minun häpeäkseni
tunnustaa, että minä hyvinkin yhtä paljo ajattelin uusia saappaitani
ja miltä minä niissä näyttäisin tullessani kirkkoon ja istuessani
isän rinnalla miesten puolella. Varhain jouluaamuna pilkisti isä
lastenkammarin ovesta herättääkseen meitä. Lotta ja minä hyökkäsimme
heti ylös ja koettelimme kilpaa, kuka meistä ensin joutuisi valmiiksi.
Minä ennätin todellakin ensin pukeutua, sillä minun, ei tarvinnut panna
kiinni kengän nauhoja, niinkuin Lotan täytyi tehdä. Minä vaan pistin
sormeni vetorakseihin ja vetäsin saappaat jalkoihin kahdella ripeällä
vetäisyllä, yhden ensin, toisen sitte. Ei mikään kuningaskaan ole
voinut iloita kruunustaan enämpää, kuin minä saappaistani. Minusta,
oli, kuin olisin kasvanut ainakin puoli kyynärää yhtenä ainoana yönä.
Niin pian, kuin olin valmis, otin minä päälleni pienen päällystakkiin,
panin lakin päähäni ja juoksin ulos portaille juuri silloin, kuin
Blomqvist ajoi esiin reen, jonka eteen Rusko oli valjastettu.

Tuona tuimana, kolkkona talvisena aamuna kävelin minä edestakaisin
etehisen portailla, ja kopisutin raudoitetuilla koroillani niitä
niin paljon, kuin suinkin jaksoin. Ja joka askeleella katsoin minä
saappaitani. Minä melkein luulen, että Blomqvist ymmärsi ajatukseni,
sillä hän lausui hymyillen:

"Kas hyvää huomenta, Kalle! Minä luulen sinun tulleen jo - aikamieheksi
ja saaneen saappaat jalkoihisi."

"Niin, niin, sinne päin sitä ollaan menossa Blomqvist", vastasin
minä perin onnellisena ja nostaen toista jalkaani lisäsin: "näkeehän
Blomqvist, että niissä on oikein kantaraudatkin.

"Kyllä, kyllä siltä näyttää", nauroi Blomqvist.

Isä, äiti ja Lotta tulivat nyt ulos ja meidät istutettiin rekeen, Lotta
äidin ja minä isän syliin. Minä pyysin isältä, että en tarvitsisi
pistää jalkojani nahkaisiin, vaan saisin ne pitää irrallaan, niinkuin
hänkin. Minä epäilen kuitenkin, että sitä en tehnyt niin paljon
siksi, että olisin, niinkuin isäni, vaan paremmin saadakseni kaikille
kirkkomiehille näyttää tulleeni mieheksi ja saaneeni saappaat.

Kun minä, perille tultuamme isäni kädestä pidellen, kulin hänen
rinnallaan kirkkoon, en voi kehua kävelleeni hiljaa ja siivosti,
niinkuin minun olisi tullut. Päinvastoin tömistelin minä kirkon
kivistä lattiaa niin kovasti, kuin jaksoin. Ylpeys liikkuu valtavasti
jo pienen kuusivuotisenkin rinnassa ja minä tahdoin huomauttaa koko
seurakunnalle, että olin aika mies.

Pian sain minä kuitenkin muuta miettimistä. Mitään niin ihanaa en ollut
koskaan nähnyt. Koko kirkko säteili valossa. Alttarilla oli kuusi isoa
tinaista kynttiläjalkaa ja niissä paloivat mahtavat talikynttilät.
Kaikissa kolmessa kruunussa kiilui niinikään kynttilät ja samoin
pitkin kaikkien penkkirivien reunoja. Urkuparvellakin oli koko jono
kynttilöitä. Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Yht’äkkiä pauhahtivat
urkujen ensimmäiset sävelet ja koko seurakunta yhtyi kauniisen
jouluvirteen. Minä katsoin alttarinpäällisen akkunan ympärille
sijoitettuja enkelien päitä ja minusta melkein tuntui siltä, kuin
olisivat nekin lauluun yhtyneet. Sitä miettiessäni astui provasti
alttarin eteen. Hänellä oli päällään pitkä valkea paita, joka ulottui
maahan asti. Sen päällä oli hänellä vielä messukasukka mustasta
sametista, jonka selkäpuolella loisti leveä hopeinen risti. Mitään niin
koreaa en ollut milloinkaan nähnyt.

Alttaritoimituksen päätyttyä, nousi pitäjään apulainen saarnastuoliin
ja piti lyhykäisen saarnan. Sitte taas veisattiin virsi ja melkein
koko seurakunta hyökkäsi heti sen perästä ulos. Lyhyen väliajan
perästä kokoonnuttiin uudelleen kirkkoon jokainen paikoilleen.
Silloin alkoi ulkona päivä valeta ja kynttilät sitä mukaa näyttää yhä
unisemmilta. Kun laulu taas kajahti ja urat parhaillaan pauhaisivat,
menivät sekä provasti että pitäjään apulainen taas alttaripöydän eteen
puettuina maata viistäviin paitoihinsa ja messukasukoihin, mutta
nyt oli provastin puku vieläkin koreampi kuin aamukirkonmenoissa.
Messukasukka oli näet punainen, koristettu selkäpuolella kultaisella
ristillä ja etupuolella oli yhtäsivuinen kolmio, silmä keskellä
ja säteitä ympärillä. Ristin alapuolelle oli vuosiluku 1818
ommeltu kultalangoilla. Sillä kertaa provasti itse saarnasi, mutta
katsellessani laimeasti palavia kynttilöitä, sulkeutuivat silmäni,
pääni vaipui isäni käsivartta vasten ja minä pidin pienen ettoneen.

Kaiken toimituksen kirkossa loputtua, ajoimme me kotiin. Ja sitä
mentiinkin aika kyytiä, sen saatte uskoa. Rusko ihan lensi pitkin
tietä. Kulkuiset kilisivät, lumi narisi jalasten alla ja huurre puiden
oksilla säihkyi kuin timantit. Se oli ihana jouluaamu, jota en koskaan
ole voinut unhottaa: Kotiin tultuamme, tunsin itseni sekä nälkäiseksi
että viluiseksi. Se oli kuitenkin pian autettu, kun sain lämmitellä
ison uunivalkean edessä ja hyvä aamiainen joululeipineen ja iso kimpale
joulupöystiä olivat tyydyttäneet nälkäni.

Blomqvist oli antanut isälle sukkelan joululahjan. Se oli
vaatehaarukka, jonka hän itse oli valmistanut muutamasta, kummallisesta
kuusipuusta. Siihen olin minä ripustanut lakkini, päällystakkini
ja sisarieni nutut. Minä istahdin nyt pienelle rahillemme oikein
tarkastaakseni tuota merkillistä taideteosta. Mutta juuri siinä
ihmetellessäni kävivät silmäluomeni raskaiksi, ne painuivat kiinni ja
minä nukahdin. Vielä unessakin näin minä kumminkin tuon kummallisen
vaatehaarukan, joka nyt muuttelihe muuttelemistaan toisiin muotoihin.
Lopulta muuttui se eläväksi jättiläiskorpiksi, jonka selässä minä
itse istuin ratsastamasta. Oi millä huimaavalla vauhdilla sitä mennä
huristettiin ilman läpi! Korppi levitti isot, mustat siipensä ja
jokainen siipien löyhäys suhisi korvissani, kuin mitä ankarin myrsky.
Minä koetin pysytteleytyä linnun selässä pitämällä kiinni sen pitkistä
niskahöyhenistä ja samalla näin sen lentävän korkealla lumisten
kenttien ja kylien, mökkien ja metsien ylitse, vieläpä itse kirkkokin
korkeine tornineen jäi syvälle jalkaini alle. Vapisten ajattelin minä
silloin uusista saappaista ylpeilemistäni ja sitäkin, että olin voinut
nukkua kirkonmenojen aikana, joka minusta näytti kauhealta synniltä. En
minä kumminkaan voinut olla ajattelematta uusia saappaitani. Minusta
näet tuntui siltä, kuin olisin ollut kadottamaisillani saappaani.
Kumarruin sen vuoksi alas katsomaan olivatko ne vielä jalassani. Minua
hirvitti ja pelotti nähdessäni maan niin kaukana jalkaini alla ja
oli ikäänkuin olisin ilman läpi pudonnut sinne alas. Säikähdyksestä
havahduin minä ja olin silloin pitkällä pituuttani vaateharukan
vieressä.




Kolmas luku.

Minä matkustan isoäitini luo lukemaan oppiakseni, saan puupukin
leikkikalukseni ja kirjan, jossa on kukko ja se taas munii
neljänneskopeikkaisia, ja — vitsoja.


Niinkuin edellisessä luvussa jo on mainittu, olin minä seitsemännellä
ja sain nyt muutakin ajattelemista, kuin paljasta leikkiä ja
huvituksia. Minun piti ruveta opettelemaan lukemaan. Isoäitini,
joka asui kolmen peninkulman päässä meiltä, oli luvannut, että
talveksi saisin tulla hänen luokseen hänen johdollaan, sekä
kahdeksantoistavuotisen tätini avulla hankkimaan ensimmäiset perusteet
tavaamisen ja suoraan lukemisen taidossa. Sisareni ja minä puhuimme
joka ainoa päivä tuosta pitkästä ja huomioa herättävästä matkasta,
jonka minä olin tekevä. Jos he jollakin tavoin suututtivat minua, joka
ei tapahtunutkaan harvoin, uhkasin minä aina tavallisesti mennä kohta
matkoihini heidän tyköänsä. "Niin, niin, saattepahan nähdä, miten
hupaista teillä on, kun minä olen poikessa. Silloin te kyllä itkette
ikävästä, mutta siitä minä en pikkuistakaan välitä." Lotta se aina
silloin muikisti suutaan työntäen alahuultansa niin pitkälle, kuin
taisi, punalsi pientä kiharaista päätänsä ja mutisi: "minä en suinkaan
itke pisaraakaan, sillä ei sinussa mitään ikävöimistä, kun olet niin
ilkeä ja ärtyisä aina. Väliin olet sinä Kalle minusta oikein paha."

Tuollaisten pikku kahakoiden perästä tulimme me toki pian hyviksi
ystäviksi taas. Vihdoin kun tuo kauan odotettu lähtöpäiväni oli
käsissä, tuntui ero meistä molemmista oikein koko vaikealta. Minunhan
piti nyt matkustaa niin kauas, kauas kotoani ja olla poissa kokonaista
kuusi kuukautta. Kyllähän minusta tosin oli hirveän hupaista päästä
pois katselemaan suurta, laveaa maailmaa, mutta kuitenkin, kyllä tuntui
raskaalta olla kokonaisen kolmen peninkulman päässä vanhemmistaan ja
sisaristaan, ja vielä niin kauan päälliseksi! Sekä Lotta että minä
vesistelimme hiukkasen, mutta minunhan oli näytettävä, että olin
mies. Siksipä pyyhinkin pois kyyneleeni ja kun äiti, auttaessaan
päällystakkia ylleni, hellästi puristi minua rintaansa vasten ja
suuteli, huudahdin minä: "minä en ole ollenkaan ikävissäni, äiti."

Siitä huolimatta oli kuitenkin itku kurkussani silloin, kuin Blomqvist
ajoi Ruskon rekineon porrasten eteen ja kyyneleet alkoivat tihkua
esiin. En missään tapauksessa kumminkaan olisi Blomqvistille näyttänyt
heikkouttani, jonka tähden vetäsin lakin silmilleni istahtaessani
rekeen, huusin hyvin tuikeasti: "Hyvästi nyt te kaikki!"

Isä itse oli minua kyydissä ja istui reessä hyvästi isoon turkkiinsa
kääriintyneenä. Maija-Stiina tukki nahkaset huolellisesti jalkaini
ympärille. Äiti suuteli minua vielä kerran. "Jumala siunatkoon sinua
poikaseni", sanoi hän. "Lupaathan sinä olla kiltti ja kuuliainen
isoäidille ja tädille?"

"Ihan varmaan", vastasin minä. Sitte pieni isku ruoskalla ja Rusko
lähti juoksuun.

"Hyvästi, hyvästi", huusin minä täyttä kurkkua ja samaa tekivät
sisareni portailla, jossa ne seisoivat vielä yhdessä äidin kanssa ja
huiskuttivat liinoillaan niin kauan, kuin vilahdustakaan reestä näkyi.

Päivä oli kaunis päivä Helmikuun lopulla. Aurinko paistoi kirkkaasti
taivaalla ja meillä oli mitä parahin keli, mutta ei kovin pakkanen.
Rusko juoksi niin, että lumi tuprusi sen jaloissa. Ei viivytty kaukaa
ennenkuin saavuttiin metsänreunaan ja jouduttiin metsään, joka kauan
oli jo ollut minun ihmettelemiseni esineenä, sillä silmistäni oli aina
näyttänyt siltä, että taivas yhtyi maahan sen takana. Metsän tuolla
puolla oli siis minun käsitykseni mukaan maailman ääri. Mutta miten
minä nyt hämmästyin, nähdessäni, että jos kuinka kauas metsään menimme,
kohosi taivas vaan yhtä korkealle puun latvojen yli, kuin kotonakin.
Siinä oli jotakin minulle tykkänään käsittämätöntä.

Mutta, oi miten kaunis metsä olikin ja miten ihmeen hupaista ajaa sen
lävitse! Havupuut olivat niin vihannat keskellä talveakin ja alhaalla
maassa kimalteli lumi niin puhtaana, valkoisena ja pehmeänä kuin
valkoisin sametti ja sille oli vielä ikäänkuin seulottu kiilteleviä
hopeatähtiä. Päivän säteet hakivat itselleen tien puiden oksien
lomitse, hiljainen tuuli humisi kuusien ja honkien oksissa, eivätkä
varmaan Ruskon kulkuset olleet koskaan niin kauniisti helisseet. Minä
melkein unhotin olla ikävissäni kodista eron tähden.

Isä kysyi minulta vähän väliin: "paleleeko sinua poikani?" mutta minä
vastasin, että ei minua yhtään palellut. Jonkun hetken ajettuamme
olimme me jo päässeet pois metsästä ja nyt minä sain nähdä, että eivät
suinkaan metsä ja maailma samalla kertaa loppuneet. Uusia näköaloja
aukesi silmieni eteen ja niiden ympärillä taas näkyi metsäinen reunus,
jonka takana taivas aleni maahan. Ajettuamme vähän toista peninkulmaa,
tulimme syöttöpaikkaan, jossa Rusko sai hengähtää, vähän vettä, leivän
syödäkseen ja tukkosen heiniä. Sitte sitä taas lähdettiin. Isä päätti
ajaa talvitietä parin lavean rämeen poikki, kun matka oli suorempi.

Talvisin nuo rämeet tavallisesti muuttuivat mataloiksi jäätyneiksi
järviksi. Päiväpaisteen vaikutuksesta ja useampien päivien suojailman
vuoksi oli nyt jäälle noussut paljo vettä ja sekin, kohvaksi jäätynyt.
Se särkyi Ruskon kavioiden alla ja siltä näytti, kuin me ajaisimme
suoraan kylmään syvyyteen. Minua rupesi hyvin peloittamaan ja minä
tartuin reen laitaan ja katsos juuri kuin Rusko parhaallaan ravasi
niin, että vesi pärskyi ympärille, loiskahti se alas, niinkuin minusta
näytti, avonaiseen avantoon. Minä en unhota milloinkaan sitä, kuinka
silloin säikähdin. Koko ruumiini vapisi ja tuskallisesti tarttuessani
isän käsivarteen, huusin minkä jaksoin.

"Hiljaa poika, sinä et saa huutaa sillä tavalla — eihän tässä ole
mitään vaaraa", rauhoitti minua isä ja tempasi voimakkaasti ohjaksista.
Rusko oli samassa jaloillaan taas. Se oli vaan livistynyt ja langennut
polvilleen, vaikka minusta se näytti kerrassaan vajoavan syvyyteen.

Pitemmittä seikkailuitta, saavuimme iltahämärissä isoäidin pienelle
mökille. Kun jo alkoi pimetä, en minä voinut aivan tarkoin nähdä, miltä
mökki näytti, mutta akkunasta loisti ystävällisesti meitä vastaan
takkavalkea isosta avonaisesta uunista. Se oli minulle tervetullut
näky, sillä tuo pitkä matka oli saattanut minut jokseenkin viluiseksi.
Päivän laskettua oli ilma tullutkin koko kylmäksi.

Isoäiti syleili minua kerran toisensa perästä ja niinpä luo teki
tätikin, mutta huolimatta kaikesta heidän ystävyydestänsä, täytyy minun
myöntää tunteneeni itseni hieman pettyneeksi. Mökki olikin sangen pieni
verrattuna meidän isoon kartanoomme kotona Heralassa. "Voi isoäiti,
en minä tahdo asua näin pienessä pirtissä", puhkesin minä lausumaan
lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. "Meillä on paljoa isommat huoneet
kotona."

Isoäiti katsoi vakavasti minuun ja tuumaili, että pirtti pienine
kammarineen oli kylliksi iso niin pienelle nulikalle, kuin minä olin.

"Kyllä sinä hyvin sovit suorana seisomaan katon alla", sanoi täti vähän
halveksivasti ja luonnollisesti olikin hän oikeassa, mutta en minä
siltä tullut vakuutetuksi siitä, että uusi asuntoni olisi tarpeeksi
kookas niin tärkeälle olennolle, kuin minä luulin olevani.

Sillä välin otti isoäiti kaapistansa esiin kummallisen esineen, jolla
minä saisin leikitellä joutohetkinäni. Se oli sarvipäinen pukki ja
sillä oli niin hyvin etu- kuin takajalatkin. Isoisäni oli sen tehnyt
isälleni yhdestä ainoasta sireenipensaan juuresta. Se oli ollut
isälläni leikkikaluna hänen pienenä ollessaan ja se pukki saattoi minut
tyytymään sekä pirtin pienuuteen että kaikkeen muuhunkin.

Isoäiti oli synnynnältään ruotsikko. Hänen isänsä oli ollut
käsityöläisenä jossakin lähellä Tukholmaa. Vuosien 1808—1809 sodan
aikana, jossa venäläiset valloittivat Suomen, oli mies joutunut tänne
ja lopuksi perheensäkin tuonut tänne uuteen isänmaahansa. Hänen
tyttärensä meni sitte naimisiin isoisäni kanssa, joka oli krenatööri,
ja kun isoisä kuoli, sai hän pitää sotilastorpan, jossa asui.

Isoäiti oli jumalinen ja hyvä muori ja hänen laulava ruotsalainen
murteensa kuului niin kauniilta minun korvissani.

Isä ja minä nukuimme yötä isoäidin pienessä kammarissa ja lausuessaan
hyvää yötä, sanoi hän ystävällisesti nuhdellen minua osoittamastani
ylpeydestä: "hyve lapsi, sinu on rukoiltava Jumalaa, ettet sine
rikkoisi henen keskyjense ja sinu on muistettava, ett' Jumala on
ylpeite vastan, mutta nöyrille andaa Hen armonsa."

Sisällä tuossa pienessä kammarissa oli, tietäkääs, oikein puhdasta
ja hienoa. Pirtin akkunat olivat pienen pienistä neliskulmaisista
ruuduista, jotka vanhan tavan mukaan olivat kiinnitetyt lyyjykehyksiin,
mutta kammarissa oli isot ruudut, kukkia akkunalla ja pienet, somat
varjostimet. Pieni uuni oli valaistu ja puhdas kuin lumi. Vasemmalle
ovesta oli vuode valkeine esirippuineen ja seinällä, vastapäätä uunia,
oli pieni kirjahylly, jolla isoäiti piti raamattuansa, Lutheruksen
saarnakirjaa, Arndtin "totista kristillisyyttä" ja muutamia vanhoja
ruotsalaisia hartauskirjoja.

Merkillisin kaikista koko huoneessa oli eräs kuva, joka esitti
Vapahtajamme elämää maan päällä. Sitä taulua, vaikka se olikin
vähäpätöinen ja kehnosti tehty, ei aika kuitenkaan ole saanut
muistostani haihtumaan koskaan, jos kohta on jo kulunut yli
neljäkymmentä vuotta siitä, kuin sen ensi kerran näin.

Kristuksen vaellus Golgatalle liikutti erittäinkin syvästi mieltäni.
Vapahtaja näytti niin kärsivälliseltä ja väsyneeltä tuossa kulkiessaan
ja kantaessaan raskasta ristiänsä ylpeiden farisealaisten, mahtavien
sadusealaisten ja hillimättömäin sotilasten ympäröimänä. Aina kun olin
ikävissäni tai olin saanut nuhteita isoäidiltä, hiivin minä sisään
kammariin ja kapusin tuolille katselemaan tuota kuvaa.

Olipa siellä sisällä vielä muitakin kuvia, jotka vetivät huomioni
puoleensa. Muiden muassa oli siellä hirmuisen jättiläisen
Nautintohimoniuksen ruma muotokuva ja hänen tyttärensä Pleistamartia
ratsastaen hirveällä jalopeuralla.

Eräs isäni sisarista oli naimisessa muutamaan räätälin kanssa
Helsingissä. Tuo räätäli lähetti sieltä isoäidille joukoittain
kuvatauluja, joihin oli kuvattu komeita herroja, ja rouvia ja joita
tuli joka kuukausi Pariisista muotilehtien mukana. Vuoteen vastapäätä
oleva seinä oli milt'ei kokonaan peitetty noilla loistavilla tauluilla.
Loistaviksi voi niitä todellakin syystä sanoa, sillä ne olivat painetut
kaikilla sateenkaaren värillä. Minä- aloin ruveta tyytymään isoäidin
mökkiin, vaikka se oli matala ja huoneet pienet.

Seuraavana päivänä palasi isä kotiin ja minut jätettiin yksinäni
isoäidin ja tädin tykö. Sinä päivänä sain olla joutilaana, mutta sitte
piti työn alkaa.

Tuona vapaana päivänäni sain minä katsella mökin ympäristöäkin ja
ulkomuotoa. Mökki oli harmaa ja sammaloitunut, mutta metsänreunakin oli
lähellä. Lähellä oli myöskin erinomaisen kirkasvesinen lähde, jonka
reunalla kasvoi pieni, kyhmyräinen omenapuu ja pari kirsimarjapuuta.
Ja entäs metsä sitte! Kuinka monta hupaista hetkeä minulla oli
siellä vapaina aikoinani! Siellä oli monta monituista isoa puuta,
jotka näyttivät sangen kunnianarvoisilta. Varsinkin monias iso vanha
kuusi, jota minä kutsuin sotamies Beijeriksi, kun sillä oli pitkä,
sotamies Beijerin tuuheita, harmaita viitsiä muistoon johtava parta
naavasammalista, — varsinkin se miellytti minua.

Ehkäpä vielä joku aikoo kysyä: miltäs itse isoäiti näytti? Rypistynyt
ja harmaa oli hänkin, mutta silmistä säteili hyväntahtoisuus ja sisään
painuneet huulet ikäänkuin näyttivät pidättävän herttaista naurua
pääsemästä ulos hampaattomasta suusta, kun hän aina opetti minua
lukemaan suoraan Lutheruksen isosta saarnakirjasta.

Minä alotin lukemiseni tädin johdolla, joka opetti minulle kirjaimet ja
tavaamaan. Oli minulla aapiskirjakin ja se oli minusta kirjaksi oikein
mestariteos. Ensimmäisellä sivulla jo oli koko joukko pieniä kuvia,
joiden kaikkien alla oli kirjoituksia semmoisia, kuin varis raakuu,
lammas määkyy, naakka ääntää, ajaja huutaa, kananpoika piipattaa,
kärme kähisee, käki kukkuu, heinäsirkka sirrittää, hyypiä hyyhyttää
j.n.e. Se kaikki oli minusta erittäin merkillistä, mutta vielä paljoa
merkillisempi oli kuitenkin kirjan viimeinen sivu. Sillä sivulla oli
iso, pitkähöyheninen ja korkeaharjainen kukko, joka oli lentänyt
raha-arkun kannelle. Toisessa jalassa oli sillä onnettomuutta uhkaava
vitsa ja sen vastapäätä oli kaksi lukemaan opetteleva poikaa.

Joka päivä tai aamu, jos edellisenä päivänä olin ollut ahkera ja
hyvin liiettäväni osannut, oli kirjassa uusi, kirkas moskoukka eli
neljänneskopeikkainen, jonka arvo pitäisi olla noin 3/4 penniä meidän
rahassa. Minulle sanottiin kukon sillä tavoin palkitsevan ahkeroita
poikia.

Toisinaan lukutunnin päätyttyä sain minä isoäidille pidellä
lankavyhteä, josta isoäiti keri ison kerän ja siitä hänen ahkerat
sormensa sitte valmistivat minulle hyviä ja lämpimiä sukkia. Ei tuo
luottamustoimi tosin aina minua huvittanut, ei ainakaan silloin,
kuin päivä paistoi akkunasta ja linnut tuolla ulkona antoivat
viserrystensä kuulua, mutta minulle oli tuo toimi hyödyllinen harjoitus
kärsivällisyydessä ja minä olen sittemmin elämässäni monasti kiittänyt
isoäitiä siitäkin opetuksesta.

Mutta eräänä päivänä oli kirjan välissä, kukon luona jotakin aivan
toista, kuin raha. Se oli oikein kauheaa! Siellä oli iso, iso — vitsa.

Miksi oli niin käynyt? Niin, minä olin ollut ulkona leikkimässä
joidenkuiden toisten poikien kanssa ja juoksennellut metsässä pari
tuntia kauemmin, kuin minua oli luvattu. Kotiin tullessani näytti
isoäiti kovin vakavalta. Kyllä minä ymmärsin miksi hän siltä näytti,
mutta en ollut näkevinänikään. Minä olin kuullut toisilla pojilla
olevan tapana kiroilla ja nyt puhkesin minäkin, enämpää ajattelematta
lausumaan: "koira vieköön, kuin isoäiti nyt näyttää äkäiseltä!"

"Jos sine viele kirroiletki poikkeparkani, niin kylle Jumala tulee ja
rankaisee sinua siitekin synnistä. Sine olet ollut tottelematon, ollut
poissa kaksi tuntia yli meeren ja nyt sine viele kiroatkin. Jumala
auttakoon sinua poikkeparka!"

Minä rupesin asiaa aprikoimaan ja menin ottamaan käsille aapiseni,
mutta sinä iltana ei lukemisestani tahtonut tulla mitään tolkkua.
Alakuloisuutta kesti koko illan.

Huomeisaamuna kun otin kirjani esiin, ei siinä ollut mitään rahaa, vaan
sen sijaan iso vitsa!

Silloin minä rupesin itkemään, juoksin isoäidin luo, tartuin hänen
kaulaansa ja runsasten kyynelvirtain silmistäni vuotaessa, pyysin
häneltä anteeksi. Hän antoikin anteeksi, mutta kukko ei tuntunut niin
helposti leppyvän, sillä ei yhtään rahaa ilmestynyt koko viikolla.

Sunnuntaisin pääsin minä isoäidin kanssa kirkkoon, mutta se ei
ollutkaan se oikea pitäjään emäkirkko, sillä siihen oli liian
pitkälti talviseen aikaan kulkea. Meidän "kirkkomme" oli naapurissa,
tervanpolttaja Kuusisen luona. Hänen vaimonsa luki ääneen muutamille
eukoille, jotka sunnuntaipäivänä kokoontuivat hänen luonaan. En minä
juuri paljoa ymmärtänyt Kuusisen muorin luennasta, mutta sen minä
ymmärsin, että nyt olimme kokoontuneet Herran eteen ja sen vuoksi minä
istuin hiljaa koko ajan. Kyllä minusta kumminkin oli hauskaa, kun
lukeminen loppui, sitä ei käy kieltäminen. Nohrborgin ja Lutheruksen
saarnakirjat, joista Kuusisen muori luki, olivat liian hitaasti sulavaa
sielunruokaa pienelle kuusivuotiselle. Kun minun niin piti istua pari
tuntia ihan hiljaa yhdessä kohdin, tahtoi useinkin aika nuorelle
verelleni käydä pitkäksi.

Kesän lähetessä, kun haitatta sain juoksennella ja telmää ulkona, oli
minulla joutohetkinäni sanomattoman hupaista metsässä. Minä silloin
etsin paljon männyn- ja kuusenkäpyjä ja rikastuin niiden kautta
tuhottomasti niin,, että minulla ennen pitkää oli enämpi, kuin sata,
lehmää ja yhtä monta lammasta. Kuusen kävyt olivat lehminä, toiset
lampaina.

Isoäidin lihava harmaa kissa oli rakkahin leikkikumppanini. Meistä
tuli hyvin hyvät ystävät. Ulkona ollessaan se useinkin kiipesi
akkunalaudalle ja pilkisteli sisään minun luokseni.

Eräänä kauniina päivänä, se oli itse Vapunpäivän ilta, tuli isä minua
tervehtimään. Silloin sitä oli iloa sekä minulla että isoäidilläkin. Oi
miten ihmeen tyytyväisenä, hän kertoi isälle, jotta minä nyt jo osasin
lukea, suoraan! Ja arvatkaas miltä minusta tuntui, kun isä palkinnoksi
siitä antoi minulle ihan uuden uutukaisen viisitoistakopeikkaisen —
joka oikeassa, meidän rahassa tekee 37 1/2 penniä — minä hypin ja
kiljahtelin ilosta.

On omituinen seikka tuo, joka havaitaan kaikkiaalla, niin ylhäisissä
kuin alhaisissakin, että kaikki ihmiset näkyvät panevan arvoa rahalle.
Lapsissakin jo näkyy selvästi ilmenevä noiden vaihtovälikappaleiden
omistamisen halu. Luultavasti on niin siksi, että tiedetään rahalla
voitavan ostaa jotakin, jolle annetaan vieläkin suurempi arvo.

Iltasella sain isän kanssa lähteä ulos katselemaan helavalkeita, joita
siinä seudussa Vapun aikaan poltetaan. Isoäidin mökin lähistössä oli
korkea mäki, jota me sanoimme vuoreksi. Sieltä loisti ensimmäinen
palava tervatynnöri,, joka oli hilattu korkealle, kuivista oksista
ja kannoista tehdylle jättiläisroviolle. Vuorelta taisimme nähdä
vielä kolmattakymmentä helavalkeaa, joita poltettiin pitäjään eri
kyläkunnissa.

Kaikki kyläkunnan pojat olivat kerääntyneet "vuorelle". Me juoksimme
ja leikimme oikein sydämen halusta, leimuavien liekkien valossa tuona
hämäränä iltana.

Nyt ei minulla ollut jälellä enää kuin pari kuukautta oltavaa isoäidin
luona, ennenkuin minut katsottiin "täysin oppineeksi" jalossa sisäluvun
taidossa. Mutta kukko ei enää muninut milloinkaan. Minä olin jo
päässyt aapiskirjasta, ja luin nyt: "Tohtori Martti Lutheruksen vähän
Katekismuksen yksinkertaista selitystä, Kysymysten ja vastausten kautta
toimitettu Olaus Svebiliukselta, arkkipiispalta Upsalassa." Oli sillä
kirjalla nimeä ja pituutta, mutta ei siinä kuitenkaan mitään kukkoa
ollut.

Siihen aikaan sain minä itselleni ensimmäisen oikein hyvän ystävänkin,
erään kiltin tytön. Hänen nimensä oli Miina Koivunen ja hänestä
minä pidin enämpi, kuin kaikista pojista yhteensä. Siihen oli kyllä
syytäkin. Hän oli tosin jo kuusitoista-vuotinen ja minä vasta
seitsemännellä, mutta kuitenkin viitsi hän leikkiä minun kanssani,
joka, olin niin pieni! Enkö minä sitte olisi pitänyt hänestä! Mutta
sitä paitsi oli vielä jotain muutakin, jonka vuoksi minä pidin hänestä
niin paljon. Hän näet lainasi minulle yhden hupaisista kirjoistansa.
Sen nimi oli "Hiilenpolttaja poikineen" ja siinä oli väritettyjä
kuviakin. Kertomus oli köyhästä hiilenpolttajasta, joka oli joutua
elävältä poltetuksi suuren kulovalkean riehuessa. Hänen pelastivat
kuitenkin reippaat poikansa, jotka vaatteistaan valmistivat pitkän
köyden ja vuorelta laskivat sen siihen laaksoon, jossa isänsä
hiilimiilu oli.

Se oli hupaisin ja kauniin kirja, jonka minä siihen asti eläessäni olin
nähnyt, ja oli minusta se Miina "hirveän" alttiiksi antava ja hyvä, kun
lainasi minulle kirjansa.

Elokuussa tuli isä hakemaan minua kotiin. Kyllähän oli hyvin hauskaa
saada taas nähdä äitiä ja siskoja, mutta ikävää oli taas jättää isoäiti
ja tätikin. Pitkän keskustelun perästä sain heidät kuitenkin tulemaan
mukaan. Sitä, että he lähtivät kanssamme minun puhuttelemiseni tähden,
olen myöhemmin epäillyt, sillä isällä oli kanssaan nelipyöräiset kärryt
ja molemmat hevosemme. Sen vuoksi minä varmaan uskon asian olleen jo
edeltäpäin ja minun pyyttämisittäni päätetyn. Kissa ystäväni uskottiin
naapurin muorin huostaan. Ovi suljettiin ja minä hyvästelin armaat
leikkitantereeni, lähteen, metsän, vieläpä kaikki käpyniki. Suureksi
ilokseni sain kuitenkin siireenipukin ottaa kanssani.




Neljäs luku.

Kotiin palaamiseni, kaksi odottamatonta seikkaa, täti Taava. Minä aion
rumpaliksi ja menetän ensimmäisen hampaani.


Oli merkillistä ja ihmeen hauskaa, kun sai ajaa nelipyöräisillä
kärryillä ja kahdella hevosella. Isoäiti ja isä istuivat etu-, täti
Riikka ja minä takaistuimella. Minä pyysin isältä, että saisin ajaa
ja niin minä sainkin. Ohjakset olivat kylliksi pitkät niin, että
minäkin sain pitää kiinni peristä. Isä se kaikissa tapauksissa ajoi,
mutta minä kuvailin itselleni, että nyt kaikki riippui minusta ja
sen vuoksi istuin minä mahtavana, kuin kuninkaan mieli-ajuri ja
läimäyttelin ohjain perillä istuimen reunaan. Taas kulin minä nyt
kauniin, siimeksisen metsän läpi ja kuulin tuulen huminaa puiden
latvoissa samalla, kuin tuhannet lintuiset lirittelivät rakkaita
aamuvirsiään. Sontiaiset, sudenkorennot, paarmat ja kärpäset surisivat
ympärillämme ja pari kertaa onnistuin minä vilahdukselta näkemään
iloisen oravaparinkin. Ne hyppelivät oksalta oksalle korkeiden kuusten
oksilla. Aurinko paistaa hellitteli niin lämpymästi ja poro pilvenä
pölysi ympärillämme. Rusko ja Harmi juoksivat itsensä hengästyneiksi,
ne hikoilivat ja hosuivat pitkällä hännällänsä kumpikin karkoittaakseen
pois tungettelevia paarmoja.

Tultuamme metsästä pois aukealle kedolle, oli minulla ympärilläni
katselemista enämpi, kuin ennen milloinkaan. Minä näin monta kylää,
joiden rakennukset olivat punaisiksi maalatulta ja pienten puutarhojen
ympäröimiä. Oikeissa laineissa lainehtivat tuulessa keltaiset
ruisvainiot, joiden päällä, korkealla pilvissä, leivoset laskivat
lirityksiään. Kunnaalla, tuolla kauempana oli keltaiseksi maalattu
kirkko tornineen, jonka huippua risti koristi. Se ojensihe ylös kohti
taivasta. Kaikki tuntui ylistävän Jumalaa, — kaikin puut, kukat ja
linnut. Enhän minäkään silloin saattanut mykkänä pysyä. Minä panin
kätöseni ristiin ja rukoilin:

    Mä silmän' luon ylös taivaasen
    Ja käten' yhtehen liitän,
    Sua Herra, ystävä lapsien,
    Mä sydämestäni kiitän.

Kyllä minä osasin useampiakin rukouksia, sekä "Isä meidän" että "Herran
siunauksen" ja "Valvo Herra", mutta minusta sopi parhaite tähän
tilaisuuten: "Mä silmän' luon". Alotin minä: "Valvo Herraakin", mutta
siinä samassa huudahti isä: "ptruu" ja hevoset seisahtivat. — "Minusta
näyttää, kuin olisi tuolla tiepuolessa kuollut ihminen", sanoi hän,
jätti ohjakset isoäidille ja hyppäsi alas kärryistä. Kas todellakin.
Siellä loikoi ihmisparka näyttäen aivan hengettömältä. Isä pudisteli
häntä, mutta oli ihan mahdotonta saada häntä hereille. Se poloinen oli
nuori mies ja niin juovuksissa, että hän ei kyennyt mihinkään. Hänen
vieressään oli viinaputeli, melkein tyhjäksi juotu. Tuo onneton oli
ensimmäinen väkevistä juomista päihtynyt, jonka minä olin nähnyt. Minua
oikein karmi ja vapisutti inhosta ja kauhusta.

"Jumala armahtakoon site raukkaa", huokasi isoäiti ja sitte lähdettiin
me taas kotia kohden.

Puolenpäivän aikaan saavuimme perille. Äiti ja sisaret seisoivat
ulkona portailla, huiskuttivat liinojaan ja tervehtivät meitä pihaan
ajaessamme. — "Hyvää päivää äiti! Hyvää päivää Lotta, mutta kas, miten
isoksi sinä olet kasvanut", huudahdin minä kärryistä pois hypätessäni.
Äiti sulki minut syliinsä ja suuteli kerran toisensa perästä. Minä
likistin ja teivin häntä, minkä vaan jaksoin ja sanoin: "äitikulta, nyt
minä likistän sinut kuoliaaksi ja sitte minä sinut elävältä syön."

"Tervetultua kotiin, lemmikkini — sinustahan on jo tullut iso - mies",
sanoi äiti ja ilokyyneleet kiilsivät hänen kauniissa silmissänsä. Sitte
tulivat Lotta, Elsa ja pikku Joonaskin tervehtimään minua. Meidän
kaikkien ystävämme Maija-Stiina seisoi myös kärryjen vieressä ottamassa
vastaan tavaroitamme ja kantamassa niitä sisään.

Minulla oli nälkä, kuin talvisella sudella, jonka tähden oli erittäin
tärkeää, että minä mitä pikemmin, sen parempi, pääsin päivällispöytään,
joka valmiiksi katettuna odottikin meitä. Tuoresta voita ja vasta
paistettua leipää! Oi miten se maistui makealta!

Täti Taava, äitini sisar, puhui jotakin "odottamista seikoista",
mutta äiti vastasi: "päivällisen perästä. Pikkuinen nukkuu nyt." —
Odottamattomat seikat? Pikkuinen. Minä en laisinkaan voinut käsittää
noiden sanojen merkitystä.

"Äiti, mitä on odottamaton seikka?" kysäsin minä syödä mutuuttaen
voileipääni.

"Poikaseni, kohta sen saat nähdä", vastasi äiti ystävällisesti
hymyillen.

"Kalle, minä tiedän, minä tiedän, meillä on si..." huusi Lotta suu
täynnä leipää, mutta äiti keskeytti häntä: "Lottahan on luvannut olla
vaiti."

"Niin, mutta minä olen ollut vaiti jo niin kauan äiti", valitti Lotta,
joka näytti innokkaasti haluavan purkaa salaisuutensa.

"Ahaa Lotta, sinä tarkoitat minun sireenipukkiani, mutta se ei ole
mikään odottamaton seikka, vaan oikea pukki, etkä sinä saa sillä
leikkiä", sanoin minä jotensakin päättävästi.

"En varmaankaan sitä," sanoi Lotta, "en minä sireenipukkia ajatellut.
Se on jotakin, joka alkaa si ja loppuu — niin sitäpä en sanokaan,
sillä minä olen luvannut äidille, että en sano sinulle sitä, jotta
meillä on sis..."

"Eeei," sanoi Joonas, "minä tiedän, mikä se on Kallo. Se on pieni — hm
— hm."

"Syö, äläkä lörpöttele pikku Joonas", pyysi täti Taava. Kaikki he
näyttivät niin ihmeen salamyhkäisiltä, että minä oikein toden perään
rupesin ajattelemaan, mitä se odottamaton seikka mahtoi ollakaan.

Päivällisen perästä minut vietiin lasten kammariin. Kuka taitaa
kuvailla minun suurta hämmästystäni? Kehdossa oli pieni, pikkuriikkinen
lapsi ja keskellä lattiaa oli kummallinen kapine, jonka muka piti olla
olevinaan puuhevonen.

"Hän tuossa on meidän pieni sisaremme", huudahti Lotta ihastuksissaan
käsiänsä taputtaen. "Hän on niin soma, niin soma ja niin hirveän hyvä.
Eikös niin sinustakin Kalle?"

Ei, minusta hän ei laisinkaan ollut soma. Minä seisoin hämmästyksestä
äänettömänä hetkisen. Minua kainostutti tuo uusi tulokas niin, että
pyysin täti Taavalta saada mennä ulos.

"Hyi miten tuhma sinä olet", puhui Lotta ja meni kehdon viereen
hyväilemään pienokaista. "Etkö sinä näe, miten ihmeen sievä se on?"

"Minä tahdon ulos", kiljuin minä melkein epätoivossa. Kukas olisi
jaksanutkaan kauan katsella tuollaista pientä raukkaa.

"No, mutta entäs puuhevonen sitte?" kysyi täti Taava. "Etkö sinä pidä
edes siitäkään?"

"Sanotaanko sitäkin odottamattomaksi seikaksi?" kysyin minä vuorostani
ja kääntyen selin lapseen, katselin tarkemmin puuhevosta.

"Ei", vastasi täti Taava, "sinä saat kutsua sitä miksi ikinä tahdot.
Blomqvist on sen tehnyt sinulle kotiin tuloksesi ja hän oli varma
siitä, että sinä rupeaisit paljokin siitä pitämään."

Kyllähän voi niin käydäkin, mutta en minä millään ehdolla tahtonut
jäädä lasten kammariin, minä tahdoin ulos.

"Etkö sinä pitänyt pienestä sisarestasi?" kysyi äitikin.

"Kuinka minä voisin hänestä pitää? Enhän minä ole häntä koskaan ennen
nähnyt, minä en tunne häntä ollenkaan, en vähääkään, eikähän hän osaa
puhuakaan, eikä sillä ole edes hampaitakaan. Hän on yhtä hampaaton,
kuin vanha Tiina muori, enkä minä sitäkään voinut koskaan kärsiä."

Lotta oli oikein nirpalla nenin ja tuumaili, että minä olin hyvin häjy,
kun en pitänyt pienestä sisaresta.

Iltapuolella päivää oli ruvennut satamaan, taivas oli synkässä pilvessä
ja siltä näytti, että ukkonen siitä rupeaa jyrisemään. "Ukkosta oli
ilmassa" sisälläkin. Lotta seisoi näet ja naureskeli minulle niin
ivallisesti.

"Mille sinä niin virnailet, Lotta?" kysyin minä loukattuna.

"Niin mille! Sinä Kalle et ole vielä mies, etkä mikään, vaikka luulet
jo olevasi hyväkin."

"Minkäs tähden minä en olisi mies, enkä mikään", kysyin minä
närkästyksen punan poskilleni noustessa?.

"No, sen minä kyllä voin sanoa sinulle. Sinä teet jotain, jota ei
mikään mies tee, niinkuin isä sanoi rumpari Tuoreelle."

"Sinä olet suututtava ihminen, Lotta. Etkö sinä saata sanoa suoraan,
mitä tarkoitat. Minusta sinä olet oikea, kiusankappale."

"Sinä käyt kenkiesi kannat läntälleen", sanoi Lotta ja nauraa kikatti
aivan hillimättömästi.

Hän tahtoi nähtävästi tehdä minulle kiusaa, siksi kun minä en pitänyt
pikku sisaresta. Minä katsahdin ensin vasenta, sittoe toista kenkäni
korkoa. Niin tuo hävettävä keksintö oli tehty! Minä todellakin kävin
kenkäni läntälleen.

"Sinä olet ilkeä, Lotta", huusin minä, nilistin kengät jalastani,
pistin jalkaani toiset, vanhat rajat; ja niin pintin ulos sateesen.
Etehisestä tempasin käteeni täti Kustaavan vanhan sateenvarjon, joka
oli valmiiksi levällään, ja juoksin alas puutarhaan. Siellä asetuin
erään, ansarimme akkunan alle ja mietin tämän elämiin katkeruutta ja,
kurjuutta.

Hetkisen kuluttua hiivin takaisin sisään ja, kun ei ketään ollut
lastenhuoneessa, pistäysin pikku sisaren luo.

Hän näytti koko sievältä kelliessään siinä komeassa kehdossaan, mutta
tuntui sangen vaikealta tunnustaa sitä kellekään. Minä istahdin
uuden hevoseni selkään, kiikuin siinä oikein sydämeni halusta ja
vallattomasti hujasin piiskallani sinne tänne. Oli onni, että täti
Kustaava tuli sisään niin pian, kuin hän tuli, sillä kentiesi olisi
muutoin voinut joku onnettomuus tapahtua. Ajatteles, jos piiskallani
olisin sattunut hujauttamaan pikku siskoa, vasten kasvoja.

Se vaara väistettiin sillä, että täti Kustaava otti minulta piiskan
pois.

Minä mainitsin rumpari Tuoresta. Se oli minulle uutinen, että
neljännesmies Tuoreen poika, Aukusti, oli päässyt perunajääkäreille
eli ruotuväkeen rummunlyöjäksi. Hän oli nyt minun silmissäni erittäin
merkillinen henkilö. Nelitoista vuotinen poika uhkeassa univormussa —
miten se oli mahdollista?

Hänellä oli tummansininen takki, siinä punainen kaulus, tilkut
olkapäillä ja pitkin hihoja juoksi poikittain kuusitoista hienoa
vinonauhaa. Lisäksi vielä oli hänellä nahkainen miekan kannatin, joka
oikealta olalta meni rinnan yli vasemmalle kupeelle, ja siinä riippui
pitkä säilä eli sapeli. Päässä oli hänellä jonkunmoinen, kumollaan
olevaa kivikuppia muistuttava päähine. Minusta näytti Aukusti Tuores
tavattoman muhkealta, ja miten mahtavasti hän sitte vielä lyödä
pamautteli suurta vaskirumpuansa! Kuului pitkien matkojen päähän, kuin
hän aina päästi pärrytyksen rummustaan, taikka rummutti marssia, ja
minun korvistani oli tuo meteli mitä kauniinta soitantoa.

Kun joku sattui minulta kysymään, miksi minä ajan oloon aioin, oli
vastaus aina valmis: "minusta tulee rumpari."

Rumpari piti minusta tulla ja heti tullakin, mutta silloinhan minulla
piti olla rumpukin. Mistäs ja kuinkas minä semmoisen saisin? Minä
mietin ja tuumailin sinne ja tänne. Isä ei suostunut ostamaan minulle
rumpua, eikä kukaan muukaan. Minä pyysin niin kauniisti, kuin osasin
Tuoreen lainaamaan minulle omaansa, mutta se oli mahdotonta, sillä hän
sanoi sen olevan kruunun omaisuutta.

Lotta auttoi minua pulassani. Muutamana päivänä menimme hän ja minä
ullakolle. Oli niin hupaista mennä tuonne ylös katselemaan kaikenlaisia
kapineita, joita äidillä oli siellä säilössä.

"Katsos, tästähän sinä saat rummun, Kalle", huudahti Lotta ottaessaan
hyllyltä alas isän hattukotelon.

"Oivallisen, ihan mainion!"

Minä otin hattukotelon kanssani alas lastenhuoneesen. Se oli tehty
pahvipaperista ja oli todella melkein pienen rummun näköinen. Eno
Samuli teki minulle parin rumpupalikoita ja sitte sain hihnaksi yhden
isän valkeista kaulaliinoista. Nyt se oli valmis. Minä takoa paukutin
hattukotelon kansi-parkaa kaikin voimini ja sisarukset hihkuivat ilosta
ja ihastuksesta.

Minä riemuitsin! Se oli sanomattoman hauskaa. Rummutin ja rummutin
päivän päästään.

Voi, voi kuitenkin — ei mikään ilo maailmassa ole pysyväistä! Tuo
hento pahvi antoi perään rumpupalikoilleni ja ennen, kuin aavistaakaan
osasin, olin saanut suuren läven syntymään kotelon kanteen.

Mitä isä sanoisi, nähdessään hattukotelonsa turmelluksi? Sitä oli
helppo arvata jo edeltäpäin. Hyvä tosiaankin oli se, että isoäiti oli
meillä. Hän kävi väliin. Minä pääsin varpurieskasta, mutta sain sitä
runsaammin nuhteita.

Haluni rummuttajan ammattiin ei kuitenkaan siltä heltinyt. Keksin
näet vahvemman rummun, joka vielä rämisikin paljoa paremmin, kuin
hattukotelo. Se oli äidin pieni kasarinen kattila. Kyllä se sai
pohjaansa kuplia oikein kosolta! Ja millistä melua minä sitte vielä
pidin talossa.

"Ele sinä trummuta niin kauhesti, poike pieni!" kuulin isoäidin
varoittavan itseäni monta kertaa päivässä, mutta minä vaan rummutin
kuitenkin oikein tarmoni takaa. Sehän oli niin hauskaa. Sisareni olivat
yhtä mieltä. Heistä oli oikein imannetta, kuin saivat rumpuni mukaan
marssia.

Että en ihan särkisi äidin kaunista kasarista kattilaa ja että
saisin oikein tuntuvan palkinnon siitä, kun olin oppinut koko pienen
katekismuksen ulkoa ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin, sain minä
joululahjaksi oikean rummun. Se oli kauniin kappale, joka minulla oli
milloinkaan ollut. Sireenin juuresta tehty pukki, kaikki kävyt, niin
vieläpä saappaanikin — mitä olivat ne kaikki uuteen rumpuuni nähden!
Nyt minä olin oikein rikas ja mahtava. Täti Kustaava kutoi vielä
värillisiä nauhoja, jotka hän puutteli kiinni puseroni hihoihin ja
teki minulle päähineen kankeasta sinisestä paperista, joka oli ollut
sokeritopan ympärillä. Nyt minä varmaan olin pelotteleva pois pakoon
kaikki Suomen viholliset sekä parrakkaat, että muut raakalaiset.

Sisareni ihmettelivät minua ja itse mielestänikin olin minä urhoollisin
ja merkillisin poika koko valtakunnassa, Moniaana päivänä tuli tuo
miehuuteni koetuksille.

Minun piti menettää ensimmäinen maitohampaani. Se oli irtonaisena ja
olisi ollut otettava pois. Kysäsin täti Kustaavalta, eikö se kävisi
hirveän kipeästi, kun hammasta otetaan.

"Eikö mitä", sanoi täti Kustaava, "ei se kovinkaan koske, mutta mitä
se tekisi, jos koskisikin niin urhokkaalle ja rohkealle miehelle, kuin
Kalle Sarkkinen on? Vai — ehkä hän onkin vaan rohkea sanoissa, mutta
ei itse työssä?"

Sepäs oli oikein herjaavainen kysymys.

"Kyllä minussa on miestä ja rohkea olen", vastasin minä. "Varmaan minä
jo paljaalla rummullani voin pakoon säikähdyttää kaikki viholliset,
jotka tulevat tänne hätyyttämään meitä, mutta hampaan ottaminen on
jotakin toista — tietäähän täti sen!"

"Kyllä, minä ymmärrän", lausui täti, "minä ymmärrän, että siihen ei
tarvita mitään uljuutta."

Täti Kustaava nauroi, niinkuin hän olisi oikein tahtonut tehdä minusta
pilkkaa. Minä tunsin itseni niin ihmeen noloksi. Minulta puuttui
rohkeutta antaa hänen vetäistä pois hampaani.

Viimeinkin sanoi hän tietävänsä erään keinon saada hammas lähtemään
pois ihan itsestään niin, että se ei pikkuistakaan koskenut.

"Kuinka se käy laatuun?" kysyin minä uteliaasti.

Niin — se oli täti Kustaavan salaisuus. "Tahdotko sinä ryhtyä
koettamaan sitä keinoa?" kysäsi hän.

Kyllä minä olin uskalias, kun hän vakuutti minulle, että se ei yhtään
koskisi. Täti sitoi nyt pitkän rihman hampaan ympärille ja sitte hän
sanoi: "jos sinä nyt sidot rihman tuohon lieden kuvun kannattajaan
ja seisot paikoillasi hiljaa viisi minuuttia, niin vetää rautakanki
hampaan luokseen niin, että sinä et sitä edes huomaakaan."

Minä tein työtä käskettyä. Minä seisoin kärsivällisesti paikoillani,
mutta sydän kurkussa ja odotin, mitä tapahtuisi.

"Ei se lähdekään, täti", huudahdin minä, kun odotus alkoi tuntua
minusta pitkälliseltä.

"Eikö se lähde", vastasi täti ja lähestyi uunia katsoakseen minun
merkillistä hammastani.

Hän katsoi hymyillen minuun ja tuumaili: "kyllä se lähtee", ja niin
sanoen alkoi kohennella tulta uunissa. Yht'äkkiä otti hän savuavan
kekäleen tulesta ja pisti sen ihan minun nenäni eteen. Minä säpsähdin,
keikistin päätäni ja — hammas killui rihman nenässä rautakangissa ja
minulla oli iso kolo yläpuolisessa hammasrivissäni.

Hampaani oli poissa; mutta rohkeuteni, josta minä niin olin
kerskaillut, oli saanut aika kovan puustin.




Viides luku.

Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.


Sittekuin olin ollut isoäidin luona ja, niinkuin jo oli mainittu,
oppinut tuon tarpeellisen sisäluvun taidon ensimmäiset perusteet,
piti minun nyt syyslukukauden alussa ruveta käymään kansakoulua.
Siihen aikaan ei ollut mitään muhkeita kansakoulukartanoita olemassa,
jommoisia nyt on rakennettu useimpiin pitäjiin. Meidän pitäjäämme koulu
oli sovitettu samaan taloon, kuin vaivaishuonekin jotenkin lähelle
kirkkoa. Lukukauden alkamispäivä oli käsissä. Isä kyyditsi minut
perille. Melkein puolen peninkulman matka oli meillä ajettavanamme
sinne.

Sydämmeni pamppaili tuntuvasti astuessani ovesta sisään tuohon
jotensakin tilavaan kouluhuoneesen. Herra Eteläinen — se oli koulun
opettajan nimi — ei vielä ollut tullut sinne. Sentähden oli hirvittävä
hälinä kouluhuoneessa, johon enämpi, kuin neljäkymmentä poikaa ja
tyttöä oli kokoontunut pitäjään kaikilta kulmilta. Minä en heistä
tuntenut yhtä ainoaakaan ja kun olin uusi tulokas, niin kerääntyi kohta
ympärilleni koko parvi poikia. Päälläni oli minulla kiiltonappinen
samettinen mekko ja vyölläni leveä kiiltonahkainen vyö. Pojista näytin
minä varmaankin oikealta pieneltä teikarilta, sillä ne veitikat
sivelivät sormellaan pehmeätä samettia ja tempoilivat kiiltäviä
nappejani, koetellakseen olivatko ne lujasti kiinni. Siinäkös sitte
vielä oli kyselemistä ja ihmettelemistä siitä, mikä mahtoi minun nimeni
olla, mistä minä olin kotoisin ja kuinka kauas olin lukenut!

Tytöt seisoivat etäämmällä, nauraa kikertivät ja osottelivat minua
sormellaan, niinkuin olisin minä ollut mikäkin ihme eläin.

Ei kuitenkaan kulunut monta minuuttia ennen, kuin minä tunsin olevani
jo hiukan kotiintunut koulussa. Varsinkin tulin minä pian hyväksi
ystäväksi Arvid Westerisen kanssa, joka oli paria vuotta minua vanhempi
ja heti rupesi puolustajakseni, kun muutamat pojat alkoivat tulla liian
julkeiksi. Ystävyys Arvidin ja minun välilläni kesti, ei vain sen
lukukauden, mutta on se kestänyt aivan tähän päivään asti.

Kello löi yhdeksän ja samassa ilmestyi opettajakin huoneesen. Niin
pian, kuin hän ilmestyi ovelle, oltiin kouluhuoneessa ihan hiljaa
ja kaikki lapset nousivat ylös istuimiltaan. Pojat kumarsivat ja
tytöt nyykistivät. Ne meistä, jotka, eivät vielä olleet paikoillaan,
riensivät nyt niille. Sittekuin herra Eteläinen oli ohi mennen
tervehtinyt isää, meni hän opettajan paikalle ja kutsui yhden
vanhemmista pojista luokseen. Sitte alotti hän värssyn.: "mun
toimituksen puoleen", joka seuraavine värssyineen, kaikki yhdessä,
kovasti laulettiin loppuun asti. Veisaamisen loputtua luki se esiin
kutsuttu poika aamu rukouksen, Isänmeidän ja siunauksen, jonka perästä
me taas veisasimme: "armotekos viel' täytä j.n.e:" Nyt seurasi
sisäänkirjoitus. Isäni talutti minut opettajan istuimen eteen. Minä
olin hyvin hämilläni, enkä oikein tiennyt, mihin minä pistäisin käteni
taikka kummalla jalalla seisoisin.

"Kumarra Kalle", käski isäni ja minä tein tavattoman syvän kumarruksen,
ikäänkuin olisin seisonut kuninkaan edessä, samalla kuin pistin
käteni ristiin vatsani päälle. Se oli yksi minun rumista ja pahoista
tavoistani ja siitä olin usein jo saanut muistutuksia kotona; mutta
hämmästyksissäni olin ne nyt taas unhottanut.

Isä loi minuun tuikean silmäyksen ja minä ymmärsin hyvin, mitä se
merkitsi. Kädet hyppäsivät, kuin sähkösysäyksen saaneina, selän taakse
ja minä tunsin, miten häpeän puna punastutti kasvojani.

"Niin hyvä veli, tässä minä nyt toisin ristiksesi pienen nulikan.
Hänen nimensä on Kalle, on seitsemän vanha ja nyt hänen pitäisi alkaa
koulunkäyntinsä", lausui isä.

"Vai niin, vai niin — jaha, tervetuloa poikaseni", vastasi herra
Eteläinen ja taputteli minua ystävällisesti päälaelle. "Minä toivon,
että sinulle tulee hauska täällä kumppanien seassa."

Sen perästä sain minä kertoa, kuinka pitkälle olin lukemisessa päässyt.

"Osaatko sinä lukea suoraan?" kysyi herra Eteläinen.

"Ky-yllähän toki", vastasin minä. "Ja sitte minä vielä osaan
Lutheruksen pienen katekismuksen ja ensimmäisen pääkappaleen
pitkästäkin ulkoa."

"No, sepä ei ollut niinkään vähän seitsenvuotiseksi", puhkesi opettaja
lausumaan. "Äitisikö sinut on opettanut lukemaan?"

"Minä olen ollut isoäidin luona", vastasin minä perin varmasti.

"No, koetetaanpas sitte, kuinka isoäiti on onnistunut sinua
opettaessaan", jatkoi hän ja ojensi minulle lukukirjan, jolla oli
nimenä "Kotikoulu". "Lues tuo värssy, niin saan minä kuulla miltä se
kuuluu."

Minä luin:

    "Tupakainen tuhma ruoho,
    Kasvoi ensin Intiassa,
    Kansan kasvavan tuhoksi,
    Vaivaajaksi vanhan rinnan!
    Pojat saattaa sairahaksi,
    Hengenkin hajuavaksi.
    Kuules, kuules poika pieni!
    Pidä sinä viisas mieli;
    Karta kaikella mokomin
    Tupakkien turmelusta,
    Villitystä väkijuoman!"

"Jaha," tuumaili herra Eteläinen, "menihän se koko hyvin. Koetetaanpas
nyt ulkolukuakin, meneekö sekin."

Sitte kysyi hän: "mitä Jumala kaikista näistä käskyistä sanoo?"

Minä panin käteni ristiin, sillä niin oli isoäiti käskenyt minun
tekemään aina Jumalan sanaa, lukiessani, ja sitte minä aloin:

"Näin sanoo Hän....." mutta siihen se tarttuikin.

Minä en saanut suustani sanaakaan enää.

"No, jatka", sanoi opettaja kehoittavasti. "Näin sanoo Hän —".

Punaisena, kuin kukon heltta, seisoin minä siinä ja pojat nauraa
kikattivat ympärilläni, joka saattoi minut vielä enemmän pyöräpäiseksi
ja pari isoa kyynelpisaraakin tunkeutui silmieni nurkkiin.

"No, älähän nyt hätäile", lohdutti opettaja, "Ajattelehan, niin kyllä
sinä muistat sen."

"... Minä Herra sinun Jumalas ......" ja niin oli sulkulauta auki. Minä
lukea parpatin, kuin vettä, soluttaen vaan eteenpäin:

"Minä Herra sinun Jumalas olen väkevä ja kiivas Jumala, joka etsiskelen
isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka
minua vihaavat; ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua
rakastavat ja pitävät minun käskyni."

Minä olin näet kyllä oppinut muistamaan kappaleen, mutta se oli vaan
koneellisesti opittu ulkoläksy, jonka sisällyksestä minulla ei ollut
vähintäkään aavistusta.

Kuitenkaan ei minua pantu aapisluokkalaisten joukkoon, jotka seisoivat
puolipyörössä ison, seinällä riippuvan taulun ympärillä. Joku vähän
vanhempi poika pantiin heille aina opettajaksi. Sitä poikaa kutsuttiin
kehoittajaksi eli "monitööriksi", ja hänellä oli noin puolen kyynärän
pituinen näytekeppi kädessä. Hän näytti aina yhtä sanaa kerrassaan
taululla ja lapset alkoivat huutaa a, a, a. b, b, b. Niinkuin sanottu,
pääsin minä korkeammalle osastolle.

Kun koko koulu oli ollut toimessa tunnin ajan, jona aikana kouluhuone
surisi, kuin oikein jättiläismäinen mehiläispesä, soitti opettajamme
opettajan pöydällä olevalla kellolla. Se oli merkkinä siihen, että
opetustunti oli loppunut ja toinen alkoi. Nyt tuli kirjoitustunti
ja muutamia minuutteja oltiin aivan hiljaa koulussa. Pojat ja tytöt
kiiruhtivat taas sekaisin paikoilleen. Edistyneimmät istuivat kauimpana
opettajasta olevilla penkeillä. Ne kirjoittivat musteella ja kynällä.
Heti kuuluikin hirmuinen hanhen kynien rapina käyvän pitkin penkkien
rivejä.

Muilla istuimilla istuivat ne meistä; jotka eivät vielä olleet
saavuttaneet mitään kätevyyttä kirjoitustaidossa. Ne kirjoittivat
kivikynillä kivitauluille.

Viimmein oli lähinnä opettajan istuinta yksi penkki, jota sanottiin
"hiekkalavitsaksi" ja se oli niin laitettu, että sitä peitti ohut
kerros hienoa hiekkaa. Sen edessä istuivat pienet kirjoitustaidon
alottelijat ja piirrustelivat kirjaimia hiekkaan.

Kello XII aikaan soitettiin taas. Se oli päivällisluvan merkki
ja nytkös tuli kiire kaikille. Nopeasti heitettiin kivitaulut ja
kirjoitusvihot laatikoihin ja juostiin kouluhuoneen vieressä olevaan
pieneen suojaan, jonka hyllyille eväskopat ja laukut olivat sijoitetut.
Tölmättiin toisiaan vastaan ja tunkeuduttiin niin pian, kuin
mahdollista saamaan koppansa kukin käsille. Niin hyvin nälkä, kuin halu
päästä ulos kisailukentälle panivat meidän sekä jalkamme, että kätemme
ja hampaamme liikkeelle.

Oi kuinka hyvältä kovaksi keitetty muna voileivän kanssa, palanen
pannurieskaa ja pullollinen maitoa nyt maistuivatkin. Ne, joilla oli
hyvät eväät, jakoivat mielellään yltäkylläisyydestään niille, joilla
oli kuivemmat ruoat. Köyhemmät lapset saivat omituisella tavalla
osan varakkaampien eväistä. Meillä oli näet tapana leikkiä monella
tavoin, käydä sotaa, lainata tulta y.m.; mutta hupaisinta kaikista
oli kumminkin ajaa kilpaa pitkin kirkkomäkeä. Hyvät juoksijat pojista
rupesivat hevosiksi, mutta hevoset tarvitsivat hyviä heiniä voidakseen
kovasti juosta. Voileipä vehnäleipäpalanen eli hiukan pannukakkua,
oli parhaimman "hevosen" palkintona,. Syötyänsä sen "heinän", antoi
juoksija panna suitset suuhunsa, hyppi ja keikisteli, niinkuin vallaton
varsa "tunnin tahi puoli" siitä. Nuo rotevat pojat juoksivat sitte
paljain jaloin kivien, somerokasojen, varpujen ja havuneulojen ylitse.
Ne hirnahtelivat, päristelivät ja huusivat, kuin olisivat olleet joukko
kesyttömiä aaseja. Useamman kuin yhden oikean hevosen ne saattoivatkin
pillastumaan, kun oikein haltioihinsa pääsivät.

Väsyttyämme juoksemiseen, veimme me hevosemme kirkkotalliin ja siellä
oli niiden kärsittävä vielä kovempi "kurssi". Ne olivat näet vielä
ruokottavat. Se kävi niin, että me otimme vanhan huiskan, jolla sitte
hieroimme heitä oikein vimmatusti. Se, joka silloin oli oikein säyseä
ja kärsivällinen, sai tavallista toisenlaista rehua, jota me kutsuimme
kauraksi. Eräs vaivaistalon muorista keitti näet nekkuja pieniin
paperitötteröihin, joita hän sitte myi neljännes-kopeikasta kappaleen.
Se meistä, jolla oli neljänneskopeikka, osti itselleen ja hevoselleen
hyvän nekun. Sillä tavoin vahvistettiin ystävyys koulukumppanien kesken
siihen aikaan.

Mutta minä en saa unhottaa kaikista hauskinta seikkaa ensimmäisestä
koulupäivästäni. Arvid Vesterisellä oli mukanaan paperileija. Semmoista
en minä vielä milloinkaan ennen ollut nähnyt. Tuuli jotenkin ankarasti
ja leija laskettiin ylös. Oi ihmettä, erinomaista! Se liiteli yhä
korkeammalle ja korkeammalle yli puiden latvojen — korkeammalle
kirkontorniakin. Vaikka se oli minun kokoiseni, näytti se pieneltä,
kuin varis, tuolla ylhäällä pilvissä. Sitä leijaa en minä voinut
konsaan unhottaa. En tiedä, miten paljo ja mitä olisin siitä antanut,
jos olisin omakseni saanut. Kuinka rikas kuitenkin Arvid oli minun
silmissäni! Hänen leijansa oli parempi kuin sata nekkua ja yhtä monta
kermakakkuista.

Jälkeen puolisen alkoivat opetustunnit, sisäluvun harjoituksella.
Me saimme lukea uutta testamenttia. — Mutta oliko se sovelias
sisälukukirjaksi? Minulle varsinkin oli se sopiva. Enämpi, kuin
kolmannes vuosisataa on sen ja nykyisen, ajan välillä ja kuitenkin
muistan minä ihan elävästi vielä miten sydämeni täyttyi ilosta,
kaipiosta, toivosta, riemusta ja onnesta lukiessani Jesuksen
rakkaudesta ihmisiä kohtaan; Hänen ihmeistään; ja merkeistään; Hänen
armollisista sanoistaan ja hyvistä töistään; Hänen kuolemastaan ja
ylösnousemisestaan. Ne olivat kalliita hetkiä, nuo sisälukutunnit!
Niiden perästä tuli maantiedettä, Suomen historiaa ja laskentoa. Kello
kuuden aikana päätettiin koulu. Silloin, läppäsi vanha suntio yhdeksän
läppäystä isolla kellolla kellotapulissa ja me seisoimme hiljaa
asettuneina iltarukoukseen ja lauloimme:

    Jo joutui päivä armas
    Ehtoolle, rukoilemme
    Ett', Herra Jesus, rakas!
    Tääll' pysyt tykönämm'
    Meill' usko vahva suo,
    Varjeie aina meitä,
    Peikoilta vaaroiss' peitä,
    Meill' makea lepo tuo!

Rukouksen jälkeen veisasimme:

    Sun haltuus rakas Isäni,
    Mä annan aina itseni,
    Sieluni, rumiin', tavaran',
    Ne ota, Herra, vastahan.

Sitte sitä lähdettiin jokainen suunnalleen. Kukin kiiruhti kotiinsa
eväskoppa käsivarrellaan. Minulla oli useampia poikia seuranani. Antti
ja Kalle Eerikki Wuoriset, neljännesmiehen molemmat pojat Aukusti
ja Fredrikki, myllärin Jussi ja sen sisar Greeta, ynnä lautamiehen
Vihtori ja Pekka Ollinpojan Eetu. Nuo pojat olivat kaikki, paitsi Antti
Vuorinen, monta vuotta minua vanhempia ja täynnä kaikenlaisia vehkeitä
ja konnan koukkuja. Vaikka koulunopettaja oli kehoittanut kulkemaan
hiljaa ja siivolla matkallamme, oli sen asian laita kuitenkin niin ja
näin.

Meillä oli tapana kulkea aina, kun oli kaunis ilma, eikä kovin paljoa
satanut tahi ollut lunta, oikotietä parin aituuksen ja viidakon kautta.
Siellä kasvoi sekä mustikoita että puolukoita, jotka vetivät huomiomme
puoleensa. Oravat hyppelivät vanhoissa hongissa ja kuusissa ja me
koetimme ottaa niitä kiinni. Se ei kuitenkaan onnistunut. Marjat siihen
sijaan olivat helpommat saada käsiin. Me söimme mustikoita niin paljo,
että näytimme siltä, ja etenkin huulemme, kuin olisimme olleet oikeita
neekerejä. Se olisi kuitenkin mennyt mukiin, mutta mitä me sitte vielä
teimme oikein koristellaksemme itseämme? Me maalasimme mustikan mehulla
isot viikset ja pujoparrat toisillemme näyttääksemme varsinaisilta
"metsärosvoilta". Kaikkiin ojiin ja savihautoihin oli meillä myös asiaa
tutkiaksemme, kuinka pitkälti oli pohjaan matkaa. Harvoin saavuin minä
kotiin ennen puolta kymmentä, jos kohta me olimme kulkeneet "oikotietä".

Isäni, joka yleiseen oli sangen vakava ja tiukka mies, ei kuitenkaan
voinut pidättäytyä purskahtamasta sydämelliseen nauruun eräänä iltana
nähdessään minun surkean muotoni koristeltuna isoilla sinertävillä
viiksillä ja leukaparralla.

"Äiti", huusi hän äidille, joka istui pikku sisko sylissään, "tule
ulos, niin saat nähdä, mikä maantieritari täältä tulee pyytämään
yösijaa luonamme."

Äiti tuli ulos, katsoi minun tahrittua samettimekkoani, koetti
näyttää vakavalta, mutta ei onnistunut ja sen sijaan nauroi hän niin
sydämellisen herttaisesti, kuin hänellä aina oli tapana nauraa. Minä
en voinut käsittää, miksi he niin nauroivat, sekä isä että äiti. Eihän
se ollut mikään naurun asia, että minä olin liannut uuden mekkoni
ja kaationi tai housuni. Mutta siihen liittoon tuli Lottakin ulos
makuuhuoneesta, löi käsiään yhteen ja huusi: "Kalle, Kalle, miltä sinä
näytät!"

Minä närkästyin ja kysyin mikä häntä nauratti.

"Katsohan kuvastimeen, Kalle; voi miltä sinä näytät", jatkoi hän.

Minä menin sisään ja katsoin isäni parranajopeiliin. Niin minä olin
kokonaan unhottanut maalanneeni kasvojani mustikan mehulla. Minä näytin
todella hyvin hirveältä ja juosta vilistin pesuvadin luo. Peseydyttyäni
puhtaaksi, sain istahtaa pöytään ja iltaruoka maistoi erinomaiselta
tuon pitkän kävelemisen perästä. Minä söin ahmatin ruokahalulla ja
nukuin rauhallisesti ensimmäisenkin koulupäiväni perästä. Vilkas
mielikuvitukseni oli kuitenkin toimessa nukkuessanikin ja päivän
vaihtelevat tapahtumat tulivat epäselvinä esiin unissani.

Unissani olin istuvinani koulussa. Minä juoksentelin kirkkopihassa,
kiipeilin kirkon kiviaidalla, ajoin kilpaa virkuilla, tulisilla
hevosilla ja näin Arvidin leijan liitelevän ylös pilviin; mutta oi —
minä luulin olevani itse mukana. Minä pitelin kiinni paperileijasta.
Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi sitä vain mentiin ilmaan, yli vaahterien ja
kirkontornin, aina pilvihin asti. Sitte taas tultiin alas huimaavalla
vauhdilla, kunnes leija valtavasti ratisten tarttui erääsen korkeaan
vaahteraan. Minä heräsin pelästyneenä, mutta se olikin vaan isä, joka
narisevissa saappaissaan saapui minua herättämään.

Semmoinen oli ensimmäinen päiväni koulussa ja samanlaisiksi
muodostuivat useimmat muutkin. Lauantait olivat kumminkin erilaiset.
Niinä päivinä oli meillä kaksi eri huvia, paitsi sitä, että meillä
puolenpäivän aikaan oli laulutunti, jona opettelimme veisaamaan virsiä,
isänmaallisia lauluja ja veisuja.

Me saimme näet mennä herra Eteläisen kanssa kellotapuliin soittamaan
pyhään. Se oli jotakin ihmeellistä meistä, kun saimme varvastaa ylös
noita pimeitä tornin portaita myöten ja sitte askelikkoja ja tikapuita
pitkin kiivetä ihan kelloihin asti.

Pyhään soittamisen perästä pääsimme me mukana kirkkoonkin urkuparvelle
auttamaan urkujen polkemisessa. Meitä kapusi viisi tai kuusi poikaa
samalla kertaa polkimille ja voimiamme ankarasti ponnistaen saimmekin
sen painumaan alas. Me emme voineet käsittää, miten ihmeen tavalla
urkujen polkija sai sen alas, ainoastaan nousemalla sille seisomaan.
Siihen aikaan ei meillä ollut selvää vielä painolaista, mutta samapa
se. Hauskaa meillä vaan oli ja sehän, olikin pääasia.




Kuudes luku.

Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden, toimitan
huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me rakennamme Viaporin
linnan ja minä valmistan pelottavan kanuunan kuulan — lumesta.


Eräänä kauniina päivänä — se oli kevätpuoleen ankaran ja paljolumisen
talven perästä — tuli harvinainen vieras isän ja äidin luo. Se oli
Itäjärven vapaaherratar, jonka oma oli isän vuokraama talomme.

Hän tuli pitkän höyhenhattuisen palvelijan seuraamana, jonka takissa
oli kiiltävät napit. Tuo palvelija käveli suorana, kuin humalaseiväs
parin askeleen päässä vapaaherrattaresta, jonka päällä hän piteli
isoa sateenvarjoa, sillä sattui satelemaan hiukan. Kun tuo ylhäinen
rouva pääsi pihamaalle, tapahtui palvelijalle se onnettomuus, jotta
hän kompastui ja oli kaatua pitkälle pituuttaan. Sitä hän ei toki
tehnyt, vaan hän töyttäsi aika tavalla sateenvarjolla emäntänsä
hienoa hattua. Vapaaherratar pyörähti ympäri ja loi häneen terävän
silmäyksen. Mitä hän sanoi, sitä emme kuulleet, sillä me seisoimme
katselemassa lastenhuoneen akkunasta. Kuitenkin oli se, sekä Lotasta
että minusta "hirveän hassun näköistä" ja me nauroimme oikein hyvästi
'sille surkealle haahmolle, jonka palvelija emännällensä osoitti. Vasta
ikään, sitä ennen, oli hän keikistellyt, niinkuin meidän iso kukkomme,
kävellessään ja keikaroidessaan pitkillä säärillään nenä pystyssä,
mutta nyt oli selkä koukussa ja pää rinnalle painuneena. Kyllähän se
oli vahinko tuolle raukalle, eikä sitä pitäisi milloinkaan toisen
vahingolle nauraa, mutta emme me Lotan kanssa ymmärtäneet sitä. Meistä
näytti se vaan niin hullunkuriselta.

Vapaaherratar tuli kumminkin sisään ja sekä isäni että äitini ottivat
häntä vastaan jo isoilla portailla. Isä kumarsi niin syvään, kuin
suinkin voi, ja äiti nyykisti niin somasti ja vapaaherratar koetti
olla sangen alhainen ja ystävällinen. Hän ojensi kaksi oikeankätensä
sormea tervehdykseksi. Sitte kysyi hän, kuinka voitiin; miltä
vuodentulo näytti; olivatko lapset terveinä ja oliko pikkuinen jo
paljokin kasvanut yhteen vuoteen ynnä muuta semmoista. Hän oli näet
pidellyt pientä siskoa kastettaessa tai ollut sylikummina ja antanut
hopealusikan kumminlahjaksi.

Nyt seisoi palvelija taas yhtä suorana, kuin ennenkin, joskin
tarpeellisen välimatkan päässä ja tirkisteli ylös ilmaan. Varmaankin
hän katseli pääskysiä. Meidän, lasten, täytyi myöskin tulla sisään
saliin tervehtimään, eikä käynyt paremmin, kuin niin, että minä nyt
sain rangaistuksen palvelijan vahingolle naljailemisestani.

Kun vapaaherratar kysyi minulta, miten minä jaksoin, vastasin minä,
niinkuin oli tapani aina, koska myllärin muori tai muut naapuri-eukot
tiedustelivat samaa:

"Kiitos, hyvä täti, minä voin vallan hyvin."

Niin, nyt minä olin itseni kauniisti käyttänyt; äiti _punastui ihan
hiusmartoansa myöten. Isä taas loi minuun_ tuikean ja nuhtelevan
silmäyksen samalla kysyen:

"Silläkö tavoin sinä, hupakko, puhuttelet rouva vapaaherratarta?"

"Minä pyydän, armollinen rouva vapaaherratar, suokaa anteeksi",
sanoi hän rukoilevin silmin kääntyen vapaaherrattareen ja hän
hymyillen näyttäkin taipuvaisuutensa anteeksi antamiseen. Minun pieni
kommellukseni unhotettiin pian, mutta vapaaherratarta itseään ja hänen
palvelijaansa ei pian unhotettu. Kun me näet tahdoimme pitää oikein
hauskaa, leikimme me, Lotta ja minä, että hän oli vapaaherratar ja minä
hänen palvelijansa. Me laittauduimme mitä upeimmalla tavalla, minä
isän takkiin ja hattuun, Lotta äidin vanhoihin saaleihin. Sitte me
marssiskelimme edes takaisin lasten huoneessa taikka ulkona pihamaalla
ja molemmin käsin pitelin minä isoa, vanhaa ja repaleista sateenvarjoa
"hänen armonsa" pään päällä. Kun minä silloin aina töyttäsin
vapaaherratartani sateenvarjolla päähän tahi polkasin hänen pitkälle
laahustimelleen, sain minä Lotalta, aina aika väliin, tuollaisen
kummallisen silmäyksen.

Muutamana päivänä piti minun mennä lähimmäiseen naapuritaloon,
Hiltulaan, viemään nuoria munia sinne pienellä kopalla. Minä lupasin
ihan varmasti äidille kantavani koppaa niin varovasti, että oi yksikään
muna särkymään pääsisi. Aikomukseni oli lupaukseni pitääkin, mutta en
ollut vielä pitkälle ehtinyt, ennenkuin kiusaus tuli tielleni — ja
silloin minulta unohtuivat varmat lupaukseni.

Minä astuin pitkin puutarhan aitoviertä ja tultuani erään vanhan
kellarin raunioiden luo, tapasin siellä vanhan ystäväni Maunon, ison,
mustan kissamme. Se mahtoi olla metsästämässä rottia ja pikku lintusia.

"Hyvää päivää Mauno", sanoin minä.

"Miau, miau", vastasi se, tuli luokseni ja hivuttelihe jalkojani vasten.

Minun rupesi tekemään mieleni saada leikkiä Maunon kanssa, niinkuin
usein ennenkin olin tehnyt kotona kartanolla, ison kiikun luona.

Silloin minä aina asetin Maunon lautapalaselle, istahdin itse toiseen
päähän ja niin me kiikuimme kummallakin puolen erästä puupukkia. Minä
ajattelin, miksi se ei kävisi laatuun täälläkin.

Tuossahan oli, juuri kuin sitä varten, vanha tynnöri ja laudanpätkä.
Minä nostin laudan tynnörille ja asetin Maunon sen toiseen päähän.

Mauno oli ennen ollut leikissä mukana ja sen vuoksi istui nytkin
tyytyväisenä ja hiljaa muutamia silmänräpäyksiä niin kauan, kuin minä,
käyttäen vanhaa rikkonaista vesikannua porraspuuna, kapusin ylös
istuakseni toiseen vastakkaiseen päähän. Mutta voi, minä olin liian
raskas, Mauno liian kevyt! Nopealla hyppäyksellä oli se muurilla ja
minä — minä kellotin pitkälläni maassa ja nuoret munat — niin, enpä
sanokaan, kuinka niille kävi.

Hätäisenä ja tuskaisena täytyi minun palata takaisin äidin luokse.
Murheellisesta muodostani huomasi hän heti jotakin tapahtuneen, eikä
näyttänyt yhtään iloiselta.

"Mitä sinä nyt taas olet tehnyt poika parka?" kysyi hän.

"Niin äiti", vastasin minä ja kyyneleet kohosivat silmiini, "minä
tapasin Maunon ja —" Siinä aloin oikein ulista.

"Tarkoitatko sinä sitä, että Mauno olisi särkenyt munat", kysyi äiti.

"En, vaan Mauno narrasi minun leikittelemään kanssansa."

"Soo—o", lausui taas äiti, "ja minun poika parkani aikoo sillä sanoa,
että kissalla olisi enemmän ymmärrystä, kuin isolla pojalla, joka
jo käy kahdeksatta? Eikö olisi paljon parempi, että siihen sijaan
pyytäisit Äidiltä anteeksi ja tunnustaisit asian olleen oman vikasi
ja sen, jotta unhotit äidille antaman sanasi ja rupesit Maunon kanssa
leikkimään?"

"Ky-y-y-llä-yh-yh-" nyyhkytin minä, "äiti kulta, anna minulle anteeksi!"

Äiti antoi anteeksi vielä silläkin kertaa, mutta terotti mieleeni, että
minusta ei milloinkaan tulisi mitään miestä, jos en aina kaikin voimin
koettaisi kunnollisesti toimittaa minulle uskotuita asioita. Hän pyysi
minun vielä aina muistamaan, kuinka välttämätöntä minulle oli aina
rukoilla Jumalalta apua voittaakseni minua kohtaavia kiusauksia.

Vanhaksi tultuani olen sitte usein ajatellut, kuinka tärkeää
kaikillekin pojille ja tytöille on, täsmälleen totella käskyjä, eikä
antaa huvitusten houkutella itseään puoleensa, kun heidät on pantu
jotakin hyödyllistä tekemään.

       *       *       *       *       *

Oli satanut lunta jo useampia päiviä ja kaikki tiet olivat tukkoon
tuiskusta tulleet. Joka paikassa oli isoja, pehmeitä lumikinoksia, Ei
voitu päästä kouluunkaan ennen, kuin oli ehditty lumirekeä vetää. Minä
sain sillä tavoin joitakuita lupapäiviä. Niitä käytimme sekä minä että
sisareni parhaalla tavalla. Me viehkuroimme oikein halusta kinoksissa,
laskimme mäkeä, kaaduimme, huusimme, reuhasimme ja melusimme, kuin
oikeat peikot. Lumi oli nuoskaa ja sopi vallan hyvin lumipallien
tekemiseen, vieläpä linnoitusten ja lumiukkojenkin laittamiseen.
Muutamana päivänä johtui mieleeni rakentaa itse Viaporin linna, jonka
Venäläiset jollakin keinoin olivat saaneet meiltä anastetuksi. Linna
tulikin kohta valmiiksi. Me teimme työtä niin, että hiki otsasta
tippui. Ei linnaa rakennettu minkään erityisen suunnitelman, eikä
sotatieteellisten perustusten mukaan. Minä en näet niitä tuntenut,
enkä niistä ymmärtänyt enempää, kuin Mauno kissa myllyn käyttämisestä,
mutta hupaista tuo työ siltä oli. Sen minä kumminkin hyvin älysin,
että meillä piti olla kanuunan kuulia. Nyt olin niinä hommassa hankkia
niin ison ja peloittavan semmoisen, että vihollinen säikähtäisi jo
nähdessään sellaista jättiläisjurikkaa. Läksymme luettua, juosta
vilistimme me sen taida Velhomäelle (siitä minä vastaedes puhun
tarkemmin). Mäki oli pienen puron toisella puolen, puutarhan takana.
Siellä me mäkeä laskimme ja sinne me "Wiaporin" rakensimme; siellä nyt
aioimme valmistaa tuon hirvittävän kanuunan kuulankin.

Minä kahlata puhkutin edellä syvässä lumessa ja siskoni seurasivat
perässä.

"Nyt saatte nähdä jotakin perin rattoisata", sanoin minä ja tytöt
katselivat ihmetellen minuun. Arvatenkin minä näytin heistä hyvin
merkilliseltä mieheltä.

Aluksi puristin minä kokoon pienen lumipallon. Sitte nostin sen ylös
ja sanoin: "uskotteko, että niinä voin saada tämän pallon yhtä isoksi,
kuin iso kivi tuolla puron sillan vieressä?"

"Et saa, et. Se on mahdotonta", huusi Lotta — "se _on_ ihan
mahdotonta", kirkuivat toiset. "Ethän sinä mikään noita ole", arvelivat
he.

"Vai niin, vai ette te usko minun voivan! Saattepahan nyt nähdä."
Niin sanoen aloin minä vierittää pientä palloani myötämäkeen äsken
sataneessa, nuoskassa lumessa, ja joka kerralla, kuin se pyörähti
ympäri tuli se isommaksikin. Ennenkuin sain sen tienreunaan asti,
oli se jo niin iso paakku, jotta en jaksanut sitä enää saada
liikkeelle. Siskot tulivat silloin avuksi ja työnsivät sitä, minkä
suinkin jaksoivat, mutta tuskin kuitenkaan saimme sitä paikalta
hievahtamaankaan.

"Näettekös nyt", sanoin minä riemuten. "Eikö paakku ole nyt tuon kiven
kokoinen?"

Tyttöjen ihmeeksi ja hämmästykseksi oli se kiven kokoinen! Kun
tulimme päivälliselle, huusivat he kilvassa: "äiti, äiti! Tietääkös
äiti, kun Kalle teki näin suuren, näin suuren lumipaakun" — ja he
levittelivät syliään näyttääkseen, kuinka suuri se oli. "Ja me olemme
auttaneet häntä", lisäsi Elsa. Kauan, hyvin kauan oli sitte merkillinen
lumipaakkuni _puheen aineena_ meillä.

Isä istui hetkisen ääneti ja kuunteli, mutta päivällisen perästä
istahti hän keinutuoliin ja kutsui meidät tykönsä. "Nyt te olette
puhuneet Kallen lumipaakusta niin kauan", sanoi hän, "että minunkin
mieleni tekee jotakin kertomaan sen johdosta."

"Kerro isä kulta, voi miten hauskaa, miten hauskaa; kerro meille
jotakin hyvin merkillistä", huusimme me yhteen ääneen. Sitte isä kertoi
korkeilla Sveitsin vuorilla tapahtuvaa joskus, että jotkut lumihiuteet,
jotka tavalla tai toisella ovat sattuneet puristumaan yhteen
palloksi, alkavat vieriä pitkin vuoren rinnettä. Kuta isommaksi pallo
vieriessään kasvaa, sitä kiiruummin se kulkee eteenpäin. Pian on se
suurempi suurimpiakin taloja ja silloin se ryykää vimmatusti eteenpäin
ottaen matkaansa, mitä vaan eteen sattuu: pensaita, puita, eläimiä,
ihmisasunnoita ja kokonaisia kyläkuntiakin.

Sellaisia lumihyökyjä kutsutaan _laviineiksi,_ mutta voi niillä olla
nimenä _lumivieremäkin._ Ennenkuin lopetamme puheen niistä, kerron minä
teille jostain muustakin, joka on hyvin laviinin kalttainen, mutta
vielä sitäkin vaarallisempi. "Voi hyvät lapsi kullat", jatkoi isä hyvin
vakavalta näyttäen, "_synti_ on samanlainen kuin laviini. Alussa se
ihmisistä tuntuu niin, pieneltä ja vähäpätöiseltä, mutta tottumuksen
voimasta se kasvaa sekä vallassa että laajuudessa. Poika taikka tyttö,
joka alkaa lausumalla pienen valheen, eikä heti rukoile sitä anteeksi
Jumalalta ja ihmisiltäkin, jos niille on valehdellut; — semmoinen
lapsi pian tottuu pettämään. Sillä tavoin on moni paatunut syntiin,
kunnes ovat tulleet varkaiksi ja murhamiehiksi. Moni poika, joka alotti
kostuttamalla huuliansa viinalasiin, on kuollut kurjana juoppolallina."

"Silläkös tavalla se Riihivaaran Juntunenkin oli alkanut, joka joi
itsensä kuoliaaksi?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Sillä tavalla, poikaseni. Juntus-parka alkoi vaan muutamilla
pisaroilla, mutta sitte tuli himo häntä väkevämmäksi ja viimein hän
joutui sen laviinin uhriksi, jonka nimi on _juoppous."_

Sekä Lotta että Elsa ja minä olimme nyt saaneet vakavampia asioita
harkittavaksemme ja kun isä meni taas pois työhönsä, riensimme me
lastenhuoneesen ja istuimme siellä hämärään asti keskustellen siitä,
mitä olimme kuulleet.

Kun äiti tuli sisään meidän luokse, näki hän meidät kaikki
kyyristyneinä yhteen sohvan nurkkaan. Hän kysyi mitä me siinä pimeässä
teimme ja me vastasimme rukoilevamme Jumalaa varjelemaan meitä niistä
laviineista, joiden nimet ovat _valhe_ ja _juoppous._




Seitsemäs luku.

Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen
kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta, ynnä
_Waterloo_'n tappelusta.


Tässä luvussa täytyy minun peräytyä takaisin varhaisimpaan lapsuuteeni.
Vasta viiden vuoden vanhasta muistan minä selvästi sen, mitä
ympärilläni tapahtui ja mitä kulloinkin minulle itsellenikin sattui.
Jo kolmannesta ikävuodestani muistan kuitenkin ensimmäisen käsitykseni
Jumalasta". Sisar Lotta oli kylässä äidin-äidin luona, sen vuoksi en
minä muista paljo mitään hänestä siltä ajalta. Hänen poissa ollessaan
olin minä talon ainoana lapsena, eikä aivan harvoin tapahtunut niin,
että äiti jätti minut aivan itsekseni sisään, kun hänellä oli jotakin
toimitettavaa keittiössä, taikka kun hän meni karjapiian kanssa
navettaan. Silloin hän aina neuvoi minua istumaan hiljaa paikoillani
jakkaralla, kunnes hän tulisi takaisin. Kun minä en ollut varsin
tyytyväinen olemaan yksinäni, lohdutti äiti minua sillä, että Jumala on
kanssani ja Hänen silmänsä katsoo minua ja näkee minut.

"Mutta enpähän minä näe Jumalaa, äiti", väitin minä "kuinka Hän sitte
taitaisi nähdä minut? Missä se Jumala asuu?"

"Jumala asuu taivaassa", vastasi hän, "mutta Hän on kuitenkin läsnä
joka paikassa ja Hänen silmänsä katsoo alas meihin ja näkee meidät
olimmepa niissä tahansa."

Nostaessani silmäni kattoon, selveni minulle, miten Jumalan kaikki
näkevä silmä taisi kaikki nähdä. Eräässä maalatussa kattolaudassa
keksin minä ison oksan, joka oli suuren silmän muotoinen. Pienissä,
lapsellisissa aivoissani pääsin äkkiä selville siitä, että _tuolla_
katossa minä näin Jumalan silmän. Mitä oksan muodossa puuttui ollakseen
oikea _näkevä_ silmä, sen loin minä lisäksi mielikuvitusvoimallani ja
niin oli asia selvillä, niinkin selvillä, jotta minä kuvailin näkeväni,
kuinka "silmä" katossa katseli minua. En minä konsaan muulloin
pelännyt Jumalan silmää, paitsi silloin, kuin olin ollut jollakin
tavoin tottelematon. Muutoin oli tuo silmä paras ystäväni aina kun
minut jätettiin yksikseni. Vuosien kuluessa sain minä sitte selkeämmän
käsityksen Jumalan silmästä, mutta vielä nytkin, puolen vuosisataa
elettyäni, muistan minä kuinka tyyneksi ja turvalliseksi minä tunsin
itseni ajatellessani, että Jumalan silmä, kattolaudan läpi, katseli
minua. Onpa se elämän taisteluissapa kiusauksissa yhä lakkaamatta ollut
korkeinna ilonani ja lohdutuksenani, kun olen voinut uskoa Jumalan
silmän aina seuraavan minua.

Sunnuntaisin luki äiti meille hupaisia kertomuksia. Erittäinkin
kolme niistä teki minuun haihtumattoman vaikutuksen. Yksi niistä
kertomuksista oli, jos en väärin muista, pienessä, "Kyyhkyn
kuherrus"-nimisessä kirjasessa. Siinä puhuttiin ilkeästä,
kovasydämisestä miehestä, joka rääkkäsi hevostansa. Voi, miten inhosta
ja kiihkosta oikein hehkuin, kuullessani tuon miehen lakkaamatta
pieksävän hevostansa, vedättäessään sillä jyrkkää mäkeä ylös
itseänsä ja raskasta kuormaa. Keskellä mäkeä kaatui eläinparka, eikä
enää jaksanut nousta ylös, mutta tuo armoton talonpoika löi vaan
hevosraukkaa, kunnes se taivasta kohden silmänsä luoden ja syvästi
huoaten, kuoli paikalle. Kertomuksen loppu mainitsee, että tuo mies
sitte aina näki kuoliaaksi rääkätyn hevosen rukoilevan silmäyksen ja
että hän itse vähän aikaa sen jälkeen tuskassa ja epätoivossa antoi
henkensä, kiemurrellen vuoteellansa ja huutaen: "hevoseni, hevoseni
— kurja hevosraukkani!" Minä hiivin pienelle makuusijalleni, painoin
kasvoni tyynyä vasten ja vuodatin runsaita kyyneliä hevos-paran tähden,
mutta tuo mies itse ei minua yhtään säälittänyt. Siitä päivin olen
minä tuntenut lämmintä osanottoa kaikkia, huonosti kohdeltuja eläimiä
kohtaan ja aina on mieltäni liikuttanut, nähdessäni ymmärtämättömien
ja kovasydämisten ajajien tempovan ja lyövän hevosiaan, jotka eivät
sanoilla saata tuskiansa ilmoittaa. Voivatpa pojatkin olla julmia
eläimille, eivätkä ne ymmärrä, kuinka he silloin tekevät pahaa
itsellensäkin, sillä siihenkin asiaan kuuluu se, että mitä ihminen
kylvää, sitä hän myös saa niittää. Jumalan silmä näkee _kaikki._

Toisessa kertomuksessa, jonka äiti luki meille, kerrottiin pienestä
pojasta, joka kajuutanvartijana oli lähtenyt merille isossa
laivassa, jonka kapteeni oli kova ja jumalaton mies. Hän kiljui ja
karjui väellensä, eikä koskaan sanonut ystävällistä sanaa kellekään
merimiehistä. Eräänä päivänä hän kääntyi tautiin. Silloin antoivat
miehet hänen maata yksin kajuutassansa, eikä kukaan välittänyt
mitään hänestä; ei käynyt kukaan edes katsomassa eikä auttanut häntä
vähintäkään. Kapteeni tiesi kyllä, että niin kävisi ja sen tähden hän
ei huolinut pyytää ketään tulemaankaan luoksensa. Kun hän kokonaisen
viikkokauden oli siten hoidotta maannut, sääli pieni kajuutan vartija
häntä, pilkisti eräänä aamuna ovesta sisään ja kysyi, eikö hän saisi
auttaa kapteenia korjaamalla hänen vuodettansa. Ensiksi sai hän
nenäkkään vastauksen, mutta uudistaessaan kysymyksensä, sai vihdoinkin
luvan tulla sisään. Kapteeni tunsi kohdakkoin kuolevansa ja pelkäsi
kovin kuolemaa, jonka vuoksi hän joutui suureen hätään. "Osaatko sinä
rukoilla, poikaseni?" kysyi hän. Pieni kajuutanvartija vastasi ei
osaavansa, vaan sanoi äitinsä opettaneen hänelle kuitenkin: "Isämeidän".

"Nyt sinun _täytyy_ siis rukoilla se, onnettoman kapteeni polosesi
puolesta, joka on kohta kuoleva", voihki sairas. Poika lankesi
polvilleen kapteenin vuoteen viereen ja luki "Herran rukouksen".
Lisäsipä vielä omasta päästään: "Isä meidän, pelasta sairas
kapteeniparkamme!"

Niin kului joitakuita päiviä. Kapteeni tuli yhä rauhallisemmaksi ja
pieni kajuutanvartija sai istua monta pitkää hetkeä lukemassa hänelle
Uutta Testamenttia. Tuo ennen niin kova kapteeni sai rauhan ja levon
sielullensa ja heti hän huokasi viimeisen henkäyksensä, Jesuksen nimi
huulillansa.

Kolmas noista merkillisistä kertomuksista, jotka tekivät niin
lähtemättömän vaikutuksen lapsen sieluun, oli eräästä englantilaisesta
upseerista, joka joutui ammutuksi Waterloon tappelussa. Häneltä
jäi jälkeensä vaimo ja ihan nuori tyttö. Tuo nuori tyttö, jonka
isä ammuttiin sodassa, säälitti minua sanomattomasti ja usein minä
kyynel-silmin muistelin häntä.




Kahdeksas luku.

Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta.
Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä.


Nimismies ei ollut mikään vähä-arvoinen henkilö noin neljäkymmentä
vuotta takaperin. Jokainen talonpoika nosti lakkiansa niin nöyrästi,
kuin suinkin taisi ja pysyttelihe aivan tien reunalla isääni
kohdatessaan. Kun meidän piti ajaa useampien matkakuormien ohitse
ja yksikään rahtimiehistä huomasi meidät, taikka isä huusi heille:
"seisahduttakaapas miehet!" niin juoksivat kaikki kuormiensa luo ja
vetivät vasenta ohjasta.

Toisinaan pääsin niinä portin avaajaksi isän matkaan, kun hän lähti
virkatoimilleen. Silloin minä luonnollisesti pidin itseäni palvelijana
ja isääni korkea-arvoisena herrana. Pieni sydämeni paisui ylpeydestä.
Kun isäni piti virka- ja kruununsinetillä lukita viinapannut
talonpoikaistaloissa, sain minä "olla palveluksessa" pitämällä lakkaa
ja sinettiä käsillä ja _se_ oli niin tärkeä toimi, että seudun
pojat seisoivat ulohtaalla, katselivat minua ihmetellen ja sanoivat
minua "nuoreksi vallesmanniksi" ja isä oli "vanha vallesmanni".
Maantientarkastuksissa ja sudenajoissa olin minä myös mukana ja pidin
itseäni melkein yhtä hyvänä, kuin kuvernöörin palvelijaakin, vaikka
minulla ei takissani ollut kiiltäviä nappia, niinkuin hänellä. Kun
hän kerskui olevansa "maaherran" palvelija, en minä tahtonut olla
rahtuakaan huonompi, vaan kehuin olevani nimismiehen palvelija.
Tietysti oli se minusta paljoa enämpi, kuin ihan yksinkertaisesti olla
sen korkea-arvoisen miehen _poika._ Sitä, että nimismies oli yhtä suuri
herra kuin kuvernöörikin, en osannut yhtään epäillä, varsinkaan siksi,
kun heillä molemmilla oli kokaardi eli tähti otsassa ja talonpojat
tervehtivät yhtä nöyrästi kumpaistakin.

Tuo pitkä palvelija nauroi minun maalaistyperyydelleni ja väitti,
kyllä pian voivansa tulla itsekin nimismieheksi, sillä niin oli hänen
edeltäjänsäkin päässyt.

"Olkoon niin", tuumailin, minä, "mutta minä voin päästä vaikka
kuvernööriksi, jos itse tahdon" ja samalla kuletin minä oikeaa kättäni
kaaressa ilmassa, aivan, niinkuin olin nähnyt kuvernöörin tekevän
puhuessaan muutamien maanviljelijäin kanssa eräästä myllyn sulusta,
jonka ne tahtoivat saada avatuksi.

"Kuinkas paljo on hänen kellonsa?" kysyi palvelija ilkipintaisesti
hymyillen.

"Se seisoo", vastasin minä hämilläni ja tunsin, miten veri syöksi
poskilleni saattaen minut punastumaan hiusmartoani myöten.

"Saisinkos sitte _nähdä_ hänen kelloansa", uteli tuo palvelijan roikale
vielä.

"Hm, hm — ee-ei — sitä en näytä", änkytin niinä, mutta siinä
samassa tarttui hän koreihin teräsketjuihini, jotka olin markkinoilta
ostanut kuudella ryssänkopeikalla, ja veti taskustani jotakin, joka
oli olevinaan kello, mutta todella olikin vaan pyöreä, läkkipeltiin
kiinnitetty "lakkaripeili". Se oli minusta hauska kappale, jota siihen
aikaan pojat ja renkimiehet maalla käyttivät, ja sitä voi käyttää
kellonakin.

"Mut sepäs oli komea kello, niin komea kello", irvisteli palvelija ja
nauroi verrattoman hävyttömästi.

Minä olin ainoastaan yhdeksän vuotinen ja se oli onni palvelijalle,
sillä muutoin olisi varmaan käynyt hänelle huonosti, kun olin niin
kiukuissani.

Hänen vuoronsa tuli kuitenkin pian. Tuota myllynsulkua tarkastaessaan,
olisi kuvernöörin ollut vaikea saada ruokaa, kun ei mitään herrastaloa
ollut lähistöllä. Sen takia hän oli ottanutkin matkaansa hyvästi
varustetun eväslaukun, jossa oli leipää, voita, pannukakkua, munia,
paistetulta kananpoikia ja paljo muuta. Eväslaukku oli huolellisesti
laitettu heinien väliin vaunujen laatikkoon. Noihin heiniin tunsi
myllärin iso jäärä sanomatonta sisällistä halua. Jäärä veti ja lappoi
heiniä lappamistaan laatikosta ja söi niitä hyvällä halulla, mutta
innoissaan veti se ulos eväslaukunkin. "Pää" määkyi se ja poleksi
herkullisen laukun sisällystä. Kohta oli koko varasto tanterella ja
laukku itse, mitä kurjimmassa kunnossa.

Minä sen kyllä huomasin, mutta olin kylläksi paha olemaan vaiti ja
antamaan jäärän elämöidä mielensä mukaan.

"Janne!" huusi kuvernööri.

"Herra kuvernööri!" vastasi palvelija.

"Ota eväät tänne sisään!"

"Kyllä, herra kuvernööri!"

Janne juoksi vaunujen luokse; mutta mikä näky! Kuvernöörin eväslaukku
oli hajoitettuna hietikolle, niinkuin jo on kerrottu; ja jäärä
astuskeli niskat kekassa ja arvokkailla askelilla tiehensä tuon urotyön
toimitettuansa.

Palvelijan naama kävi pitkäksi ja minä taas seisoin ulohtaalla nauraa
virnistellen hänelle.

"Eikö hän tahtoisi lainata kuvastintani itseänsä katsellakseen?"
kysäsin minä.

"Vaiti poika", tiuskasi hän minulle.

"Missä sinä kuhnailet, Janne?" huudahti kuvernööri, joka oli mennyt
myllärin vierashuoneesen ja katseli ulos avonaisesta akkunasta.

Palvelija meni akkunan alle, tempasi lakin päästään ja pelosta vaaleana
alkoi mutista:

"Herra kuvernööri — pässi —."

"Pässi? Mitä se pässi minua liikuttaa? Minähän käskin sinun tuomaan
tänne sisään eväslaukun."

"Pässi, myllärin pässi — —"

Kuvernööri rupesi aavistamaan onnettomuutta.

"Onko pässi raiskannut eväät?" kysyi hän.

"On; se on saanut sen laukun auki ja kaikki on nyt hujan hajan
hietikolla", mutisi Janne parka vastaukseksi.

"Sinä olet, hyvä Janne, itsekin pässi", puhkesi tuo hyväluontoinen
kuvernööri, pidättäen hymyänsä, lausumaan.

"Niin herra nimismies, sillä lailla se nyt kävi minun juhlalliselle
päivälliskutsulleni", sanoi hän sitte isääni kääntyen.

"Ehkä herra kuvernööri suo anteeksi, jos pyydän tarjota minun.
yksinkertaisia eväitäni?" lausui taas isäni useasti ja syvästi
kumartaen.

"Kiitos, kiitos", vastasi kuvernööri hymyillen.

"Poika!" huudahti nyt isä minulle akkunasta, "tuopas sisään eväskoppa."

Minä juoksin niin, että jalkani kipittivät ja liikkuivat, kuin kiurun
siivet, ja olinkin kohta kopsineni sisällä.

"Kumarra herra kuvernöörille, poika", käski isäni. Minä pistin taas
käteni ristiin vatsani päälle, sillä en todellakaan tiennyt, minne
ne olisin pannut, kun olin hämilläni niin korkean herran edessä
seisoessani. Sitte pyyhkäistä hivautin jalallani, niinkuin olin
nähnyt isänikin tekevän ja kumarsin niin, että hiukset putosivat alas
silmilleni.

"Hyvää päivää pieni toveri", sanoi kuvernööri, — "sehän on luultavasti
teidän poikanne, nimismies."

"On, herra kuvernööri — on se minun poikani", vastasi isä, räpähdytti
minulle silmiään, joka merkitsi sitä, että: "mene sinä nyt matkaasi,
vähäksi aikaa."

"Ei, antakaa pojan olla sisällä ruoalla meidän kanssamme", lausui
kuvernööri, ja lisäsi minuun kääntyen: "sinulla kai on jo nälkä,
niinkuin kaikilla kasvavilla pojilla?"

"Ky-yllä", sanoin minä, suutani sipaisten.

Ei kukaan voi edes aavistaakaan mitä minä olin mielestäni. Kuvernööri
oli kutsunut minua "toverikseen", hän söisi meidän eväitämme ja minäkin
saisin istua pöydässä. Minä olin ylpeä, kaino ja kömpelö yhdellä
kertaa, mutta ylpeyteni kävi lankeemuksen edellä.

Myllärin muori oli näet lämmittänyt maitoa meille, koska ilma oli
kolkko ja tuulinen; ja sekä kuvernööri että isäni tunsivat itsensä
viluisiksi. Maito oli kuumana ja höyrysi kannussa pöydällä. Me söimme
kaikki hyvällä ruokahalulla ja ylhäinen vieraamme teki kaikkea kunniaa
yksinkertaisille ruokalaitoksillemme. Maito oli, kuin sanottu, sangen
kuumaa ja kuvernööri kaatoi sitä lasista toiseen, saadakseen sen edes
hiukan jäähdytetyksi.

Isä oli aina käskenyt minun katsomaan, miten aikaihmiset menettelivät
ruoalla ollessaan, että oppisin ihmistapoja. Minulla oli tuo opetus
tuoreessa muistissa ja minä koetin senvuoksi jälitellä kuvernööriä.
Minäkin siis otin lasini ja toisen kuvernöörin käyttämistä lasista ja
rupesin maitoa toisesta toiseen kaatelemaan, niinkuin hänkin oli tehnyt.

"Poika!" kuiskasi isä ja loi minuun semmoisen katseen, että minä
kipsahdin säikähdyksestä.

Sen minä kyllä ymmärsin, että nyt olin tehnyt taas jonkun tyhmyyden ja
peljästyneenä laskin maitolasin irti.

Se kaatui tietysti ja sen höyryävä sisällys virtasi, kuin koski alas
kuvernöörin punanauhaisille housuille.

Minä olin kerrassaan masennettuna!

Isäni laita ei myöskään ollut paljoa parempi — hän, häpesi minun
onnettomuuttani.

"Poika, mitenkä sinä käyttäydyt", sanoi hän tuskaisesti. "Pyydän
tuhatkertaisesti anteeksi, herra kuvernööri", jatkoi hän sitte nousten
ylös ja ruokaliinalla alkoi pyyhkiä minun pöytätapojeni merkkiä.

Minä tunsin olevani kylläinen ja aloin itkeä. Kuvernöörin
hyväluontoisuus nähtiin kuitenkin taas.

"Älä itke poikaseni; ei, se ole vaarallista. Oletetaan vaan sataneen",
lausui hän ja nauroi koko tapaukselle.

Kuitenkin sanoi omatuntoni minulle, että sen olin saanut
rangaistukseksi sekä ylpeydestäni että pitkän palvelijan vahingosta
iloitsemisestani ja kun iltasella ajoimme kotiin, tunsin itseni
onnellisemmaksi vaatimattomassa portinavaajan toimessa ja luovuin
kaikista kokeista olla olevinani isän palvelijana.

       *       *       *       *       *

Minua oli ankarasti kielletty liikuttamasta mitään isän
kirjoituspöydältä, mutta eräänä päivänä, kun hän oli poissa joillakin
toimituksillaan, hiivin minä hänen huoneesensa. Kirjoituspöydältä
huomasin isän uuden veitsen. Se oli oikea takomataidon mestariteos.
Paitsi isoa, hopeakirkasta ja partaveitsen terävyistä terää, oli tuossa
merkillisessä veitsessä vielä korkkinäveri, saha, viila, purasin ja
muita kapineita. Minulle tuli voittamaton halu saada lainata sitä.
Makura-Antti oli vuoleskellut semmoisia ihmeen koreita puumiekkoja,
että oikein — eikä kukaan muu osannut sellaisia tehdä. Ei kellään
muulla ollutkaan niin terävätä veistä. Aatteles, jos minäkin nyt
osaisin, tehdä itselleni yhtä muhkean miekan! Minä seisoin hiljaa
muutamia silmänräpäyksiä ja mietin asiaa iteekseni. Toisella puolen oli
isän kielto, mutta toisella toivo voida vuolla itselleni erinomainen
leikkikalu. Tietysti en uskaltanut tehdä mitään sellaista, jonka isä
oli ihan päättävästi kieltänyt. "Sinä et saa milloinkaan ottaa mitään
isän kirjoituspöydältä." Niin oli hän sanonut. Mutta mitä hän sillä
tarkoitti? Luonnollisesti en saanut koskea isän kirjeisiin, enkä
asiapapereihin, mutta ei suinkaan hän voinut tarkoittaa veistä. Enkähän
minä aikonutkaan _ottaa_ veistä, vaan ainoastaan _lainata_ sitä.
— Sillä tavoin minä asiasta itsekseni tuumailin. Omatuntoni sanoi
selvään, että minä tein synnin rikkoessani isän suoraa kieltoa vastaan,
mutta onhan niitä aina puolustuksia olemassa.

"Minä panen sen takaisin paikalleen niin pian, kuin olen saanut
miekkani valmiiksi", ajattelin minä. "Isähän on poissa, eikä tule
kotiin, ennenkuin myöhään iltasella. Eihän hän siis koskaan saa
tietääkään veitsen minulla lainassa olleen."

"Mutta Jumalan, silmä näkee kaikki, sinun tottelemattomuutesikin",
intti omatunto itsepäisesti vastaan.

"Minä koettelen vaan, miten terävä isän veitsi on", jatkoin minä
itseni puolustamista samalla, kuin nopeasti tempasin itselleni veitsen
pöydältä.

Puumäeltä kävin minä hakemassa leppäpalikan ja rupesin vuolemaan.
"Eihän siinä kaukaa mene, ennenkuin miekkani on valmis ja yhtä komea,
kuin Makura-Antinkin tekemä."

Minä vuolin ja vuolin niin, että tuli hiki päähän ja lastut lentelivät
ympäri. Sepäs oli veitsi se, joka kyllä kelpasi. Oi kuinka se oli
terävä ja miten hauskaa sillä oli vuoleskella!

Mutta mikäs se oli, joka pisti ja teki niin kipeää peukaloon! Se oli
kai vaan joku pieni tikku puolivalmiista miekastani. Oi ei — katsos
verta! Veitsi oli luiskahtanut syrjään ja minä olin leikannut sormeni
niin, että verta tihkusi pitkästä haavasta. Ei se juuri ollut mitään
vaarallista, - sillä haava ei ollut syvä, eikä tuo juuri koskenutkaan
kovin kipeästi, mutta minä säikähdin kovin, nähdessäni peukalosta verta
tippuvan. Minä heitin kauas aikomani miekan, kiiruhdin isän huoneesen
veitsineni ja aloin itkeä kollotella. Minä huusin täyttä kurkkua,
ikäänkuin olisi mikä suuri tapaturma tapahtunut. "Mitä sinulla olikaan
isän veitsen kanssa tekemistä", kysyi omatunto vakavasti.

"Ui-ui-jui", itkin niinä, "mitä oli minulla isän veitsen kanssa
tekemistä?"

"Näetkös nyt, miten tottelemattomuus saapi rangaistuksensa", sanoi tuo
sisällinen ääni taas.

"Voi-oijoi-joi, jos en — — ui-jui, jos en olisi ollenkaan o-o-ottanut
isän veistä", nyyhkytin minä yhä. Silloin tuli luokseni äiti, joka oli
kuullut nyyhkytykseni ja itkuni. Nähdessään poikansa noin surkeassa
tilassa, arvasi hän heti asian. Hän pesi pois veren, sitoi haavan ja
pian se paranikin, mutta kuinka oli käypä, kuin isä tulisi kotiin ja
kuulisi, että minä olin ollut tottelematon taaskin kerran.

"Äiti, — pyytäähän äiti, että isä ei hyvin paljoa suuttuisi
minuun, vaikka en totellut tuota kieltoa", nyyhkytin minä taas ja
ajatellessani, mitä mahdollisesti siitä seuraisi, tunkeutuivat
kyyneleet uudestaan silmiini.

"Minä koetan pyytää sitä", vastasi hellä äitini, "mutta sinun on ensin
rukoiltava Jumalalta anteeksi ja anottava häneltä armoa ja voimaa
voidaksesi vastustaa ja voittaa tottelemattomuuteen kiusausta."

Kun isä tuli kotiin ja sai tietää, mitä minä olin tehnyt, näytti hän
aluksi hyvin tuimalta, eivätkä hänen tuuheat viiksensä ennustaneet
mitään hyvää. Kuitenkin kuu minä katuvaisena astuin hänen eteensä,
tunnustin vikani ja anoin sitä anteeksi, muuntuivat hänen jyrkät
kasvonsa lempeämmiksi. Hän otti -minut syliinsä, pyyhkäsi otsaltani
hiukset ylös ja sanoi: "mielelläni annan minä sinulle anteeksi, Kalle,
koska minä näen sinun olevan pahoillasi tottelemattomuudestasi ja
katuvan sitä; mutta anna sen nyt olla opiksi tulevaisuudessa, että et
enää milloinkaan vasta ole tottelematon."

Sydämestäni lupasin minä silloin olla aina kuuliainen, mutta totta on,
että minä taas heti unhotin sekä lupaukseni että Jumalan kaikki näkevän
silmän.




Yhdeksäs luku.

Tapperin nimipäivälahja. Ajeluretki vaunuissa. Minä antaudun lääkärin
toimeen. Kurjan surkea kalamatka.


Isälläni oli Tapper niminen renki. Hän oli entinen sotamies ja yli
kolmen kyynärän pituinen. Jykevä ja vahva hän oli kuin karhu, mutta
siivo ja hyvänluontoinen. Erittäinkin ystävällinen ja avulias oli hän
meitä lapsia kohtaan. Pitkinä talvisina iltapuhteina teki hän minulle
leikkikaluja. Hyvin hän olikin kätevä nikkaroimaan ja tekemään pikku
kapineita, ilman muitta työkaluitta, paitsi terävää linkkuveistänsä,
mutta sillä hän mielellänsä kerskasikin. Terävä olikin Tapperin veitsi
ja kun hän koko voimallansa sillä vuoli, lentelivät lastut hänen
ympärillään, kuin lumihöyteet.

Muutamana iltana istui hän keittiössä ritisten uunissa palavan tulen
edessä ja vuoleskeli paria puupölikkää.

"Mikä siitä tulee, jota Tapper nyt vuolee parhaillaan?" kysäsin minä
uteliaana, kun tuiskuna tulin ulkoa keittiöön.

"Siitä tulee ukko, jonka nimi on: kärkäs kysymään", vastasi Tapper
ystävällisesti minuun katsellen.

"Mutta sanokaas, mitä te aiotte tehdä tuosta puunkappaleesta?" kiusasin
minä yhä itsepäisesti.

"Jos olet kiltti, niin saat nähdä sen — annas kun ajattelen" — ja
Tapper laski sormillaan — "niin, yhdentoista päivän perästä tästä
lukien, saat nähdä, mutta et ennen; — se on kahdeksaskolmatta se
päivä, ymmärrätkös?"

"Kahdeksaskolmatta! Ahaa — Kallen päivä! Silloin se on varmaan
jotakin, jonka annatte minulle — eikös ole Tapper?"

"Pienet pojat eivät koskaan saa tottua uteliaiksi", mutisi Tapper
ja vuoli vuolemistansa vaan. Oli aivan mahdotonta saada salaisuutta
häneltä urkituksi. Minä arvailin ja arvailin, otinpa siskotkin avuksi,
mutta me emme voineet keksiä, mitä Tapper aikoi tehdä. Meidän täytyi
harjoittautua kärsivällisyydessä kokonaista yksitoista päivää, Tulihan
se viimeinkin tuo toivottu ja merkillinen Kallen päivä. Minä juoksin
ulos Tapperia tapaamaan, sillä nimipäiväpöydällä ei ollut mitään, jota
hän olisi voinut tehdä; ja siksi tahdoin saada tietää, minkä vuoksi
hän oli narrannut minua. Minä menin talliin, jossa hän oli hevosia
hoitamassa.

"Hyvää päivää Tapper!" tervehdin minä.

"Hyvää päivää Kaarlo herra", vastasi hän ja asettui asentoon ihan,
kuin olisin minä ollut hänen luutnanttinsa. "Toivotan onnea! — nyt on
Kallen päivä tänään", sanoi hän ja nosti kaksi sormea korvalliselleen.

"Mutta Tapper, minunhan piti saada tänä päivänä tietää jotakin; kuinkas
on sen asian laita?" kysyin minä kärsimättömästi.

"Niin, niin jahah — se on totta se. Voithan katsoa tuonne panokodan
katolle, kun sisään menet."

"Panokodan katolle!" huudahdin minä ja riensin tallista, kuin pyssystä
ammuttu.

Mutta mitäs minä näinkään? Tuo verraton Tapper! Hän oli erityiselle
panokodan harjalle tekemälleen telineelle asettanut kaksi hullunkurista
ukkoa, jotka tuulen käydessä neljään pieneen siipeen, pienen
tuulimyllyn tavoin pyörivät ympäri ja sahasivat kaikin voimin.

Toinen ukoista veti sahan ylös, toinen alas. Minä olin sanomattomasti
mielissäni, juosta kipasin sisään ja huusin niin, että olisi kaikkien
eteeni sattuneiden tärykalvojen luullut halkeavan: "Lotta, Elsa,
Joonas! Tulkaas katsomaan, niin saatte nähdä jotakin hirmuisen
hauskaa, jonka minä olen saanut nimipäivälahjaksi Tapperilta." Kaikki
hyökkäsivät ulos lumeen, seisoivat ja töllistelivät ukkoja silmäillen
siksi, kuin nenänpää oli punainen jokaisella.

Me tulimme siinä yksimielisesti siihen päätökseen, että Tapper oli
kunnollisin renki auringon alla ja nuo molemmat ukot pysyivät kauan
keskustelun aineena sekä meillä että naapurin lapsilla.

       *       *       *       *       *

Tapper teki minulle vielä toisella kertaa nelipyöräiset rattaatkin.
Rattaiden yläpuoli oli oikeastaan vanha kynttilälaatikko, mutta
pyörät olivat ihan oikeat pyörät napoineen ja puolapuineen juuri,
niinkuin isänkin suurissa rattaissa. Itse napoja ei Tapper kuitenkaan
osannut tehdä, sillä ne olivat sorvattavat, mutta ukko Helenius, joka
asui kirkolla, auttoi häntä niiden tekemisessä. Helenius oli kunnon
ukko, joka sorvaili pojille karttakeppiä, kiekkoja, palloja ja muita
leikkikaluja. Semmoisista ystävyyden osoituksista ei hän milloinkaan
ottanut maksua, mutta pojat ja niiden vanhemmatkin lähettivät hänelle
silloin tällöin ruokavaroja särpimen avuksi. Milloin hän sai pari
leipää, kun enämmältä jossakin talossa leivottiin, milloin makojuuston,
ja kun teurastettiin, niin sai hän pari makkaraa, lihapalan tai muuta
semmoista. Sillä tavoin eleli hän melkein, kuin taivaan linnut, jotka
eivät kylvä, eikä kokoa aittoihin ja meidän taivaallinen isämme ruokkii
kuitenkin heidät. Helenius sorvasi kaikki, mitä minun rattaihini
tarvittiin ja kevätpuolella joutuivat ne valmiiksi.

Oi miten onnellinen minä silloin olin! Minä juoksin pihamaalla ympäri
sitä kehää, jossa vanha päiväkello oli; ja juoksin niin, että hiki
otsasta tippui; minä luikkasin, huusin ja vengottelin, niinkuin raisu
varsa rattaideni edessä.

Lotta sai istua "rillaan" ja minä vedin häntä, "niinkuin ei mitään"
— Elsaa ja Joonasta samoin. Se oli sanomattoman hupaista ja minä
olin pönäkkä, kuin vapaaherrattaren ajuri istuessaan korkealla
ajurinistuimellaan ajamassa hevosparia.

"Jaksatko sinä vetää sekä rattaat että Lotan?" kysyi isä istuessaan
pylväskatoksessa portailla.

"Kyllä isä; jaksan, kuin ei mitään, eikä se tunnu yhtään raskaaltakaan.
— Katsopas vaan isä, ja niin juoksin minä taas aika kyytiä kehän
ympäri.

"Mutta tietääkös isä", jatkoin minä, "minä jaksan vetää rattaat, —
vaikka niissä on Lotta, Elsa ja Joonas yht'aikaa sisässä."

"Etpäs jaksakaan", arveli isä, "vaan kerskailet tyhjiä, poikaseni."

"Isä ei usko. — Tahtooko isä sitte nähdä! Lotta istupas vaunuihin —
istu sinä keskellä, näetkös; — ja sinä Elsa tuossa takana ja pikku
Joonas edessä. Nyt sinä olet ajajana Joonas."

"Niin Joonas on ajajana", soperteli pikku mies helisyttäen oikein
toimessaan läkkipeltistä helistintään.

"Katsokaas nyt isä", huusin minä riemuten ja tartuin kaksin
käsin aisaan kiinni. Kävihän se joitakuita askelia, mutta äkkiä
kuului raksaus ja minä lensin selälleni hyvän matkaa, aisa ja
etupyörät perässä. Takapyörät jäivät paikoilleen, mutta Lotta ja
Joonas suistuivat nenälleen pihamaahan samalla, kuin Elsa putosi
takaraivalleen tantereesen.

Sitte kesti kotvaseksi itkua ja valitusta, vaikka ei kukaan meistä
juuri vammoja saanut.

Muutamana päivänä tuli suuri suru meidän kotiimme. Isä vilustui eräällä
virkamatkalla ja tuli siitä sangen sairaaksi. Minä muistan sen vallan
hyvin. Päivä oli 29 päivä Tammikuuta 1839 ja silloin raivosi mitä
hirvein myrsky, jota miespolviin oli nähty. Isäni sai aivokuumeen ja
häilyi elämän ja kuoleman välillä monta monituista viikkoa. Lääkäriä
käytettiin hänen luonaan kolmasti viikossa. Äiti istui ja itki
päiväkaudet. Se oli synkän surullista aikaa ja kaikki oli surullista ja
hiljaista meillä. Me lapset emme edes pitkiin aikoihin saaneet mennä
sairaan isämme huoneesenkaan. Vasta sitte, kuin isä oli tuntuvasti
paranemaan päin, saimme me käydä tervehtimässä häntä. Kuitenkin minä
tyystisti tarkastelin lääkäriä ja kaikkia hänen liikkeitänsä, joita
sitte leikeissämme koetin jälitellä.

"Lotta kuules!" huudahtin minä yhtenä päivänä.

"No, mitä sinä tahdot?" kysyi Lotta.

"Nyt minä tahdon leikkiä tohtorisilla, rupeathan sinä isäksi ja olet
sairaana?"

"Voih, miten tuhma sinä olet Kalle! Minunhan pitää tietysti olla
äitinä."

"No, mutta kukas se sitten on isänä — en suinkaan minä saata olla
samalla kertaa sekä tohtorina että isänä?"

"Otetaan joku nukki, sehän sopii ihan hyvästi."

"Sinunpa nukkesi ovat kaikki tyttöjä", intin minä vastaan.

"Ei se tee mitään", sanoi Lotta, "me panemme peitteen Jagellonikan
päälle. Se on isoin kaikista ja sillä on samanlainen tukka, kuin
isälläkin — ja sitte me otamme minun pienen rottinki-tuolini
vuoteeksi; — saatpas nähdä siitä tulee, siitä tulee hyvä." Niin sanoen
juoksi Lotta nukkekaapille ja otti Jagellonikan käsille ja laittoi
sille tilan rottinki-tuoliin. Sitte kuuristui hän nuken ylitse aivan,
kuin oli nähnyt äidin kuuristuvan isän vuoteelle ja näytti silloin niin
surulliselta, kuin suinkin ajatella voi. "Voi jospa lääkäri tulisi nyt
pian! Oi kuinka kauan se tohtori nyt tänä päivänä viipyykin", huokaili
hän ja pani pienen päänsä kallelleen.

Samassa tulin minä tohtori Lundina, isän suuri hattu takaraivalla ja
hänen sateenvarjonsa kainalossa.

Lotta viittasi sairaasen nukkeen ja minä lohduttelin häntä samoin,
kuin tohtori Lund äitiä. "Hyvä rouva Sarkkinen, toivokaamme parasta."
Minä koettelin Jagellonikan valtasuonta ja näytin niin viisaalta, kuin
taisin. "Oojaa, minä luulen pahimman nyt jo olevan ohitse", sanoin
minä. "Täydellisellä hiljaisuudella ja tarkalla ravintojärjestyksellä
tulee kyllä kaikki taas hyväksi. Olkaa huoletta, rouva Sarkkinen ja
— muistakaa vaan ruokalusikallinen joka toinen tunti, mutta jos hän
nukkuu, niin ei tarvitse herättää. Ennen kaikkea hiljaisuutta. Lapset
täytyy pitää etäällä hänestä."

Isä oli sairaana enempi kahta kuukautta — niin hän, — mutta
Jagellonika oli sairaana, rupesi paranemaan ja parantuikin taas
tunnissa tai parissa, vaikka leikissä me sitä pidettiin sitäkin kahtena
kuukautena.

       *       *       *       *       *

Isä oli kieltänyt minua yksinäni menemästä alas puron rannalle
uimaan ja kaloja onkimaan. Muutamista kylän pojista ja muistakin
oli nimittäin ihmeen hauskaa useampia kertoja päivässä, varsinkin
lämpimänä kesä-aikana, pulikoida vedessä. Tosin me useimmiten, vedestä
noustuamme, näytimme vilusta sinisiltä ja värisimme niin, että hampaat
suussa kylmästä kalisivat, mutta hetkisen kuluttua olimme jo taas
valmiit veteen hyppäämään.

Siitä ei isä pitänyt ja sen tähden hän kielsi minua menemästä purolle,
jos ei hän itse taikka joku muu talon vanhemmasta väestä ollut mukana.

Vieläkin jyrkemmäksi kävi tuo kielto sitte, kuin sisar Lotta eräänä
päivänä oli mennyt purolle, naapurin tytölle näyttämään, mihin kohti
meidän vanha uskottu palvelijamme Maija-Stiina oli upottanut muutamia
kissanpoikia. Lotta näet putosi silloin itsekin puroon ja oli hukkua
siihen. Jollei isä, erityisestä Jumalan sallimuksesta, olisi silloin
salin akkunasta sattunut näkemään Lotan putoamista veteen, niin olisi
hän varmaankin sinne jäänyt, sillä puro oli hyvin syvä. Isä riensi siis
rannalle, heittäytyi veteen ja sai tytön pelastetuksi.

Siitä hetkestä saakka kiellettiin meitä vielä entistä ankarammin
oleksimasta rannalla, jos ei vanhempia ihmisiä ollut saapuvilla.

Joku aika tuon Lotalle sattuneen ikävän seikan perästä, oli isä taas
poissa kotoa, jollakin virkatoimella naapuripitäjäässä.

Lotan seikkailun aikana saamani, tuntuvammat mielenliikutukset olivat
jo vilkkaasta mielestäni suurimmaksi osaksi haihtuneet, enkä minä
enää tarkoin muistanut isän kieltoakaan. Ajatuksissani kuvailin minä
elävästi; miten hauskan päivän saisin viettää rannalla kaikkien niiden
särkien ja ahvenien kanssa, jotka aioin onkimalla saada alempaa
purosta, jossa se jo jokena juoksi. Sitä varten otin minä kiinni koko
joukon kärpäsiä ja onkilieroja syötiksi. Kaikki nuo särkien ja ahvenien
herkut panin minä talteen pieneen lasipurkkiin, ja omaan lukuuni
laitoin nyyttiin moniaita voileipiä.

Sillä tavoin hankkiintuneena ja varustettuna pitkällä ongenpahlaimella,
lähdin minä matkaan "ahvenpaikalle", joka oli jyrkkä paikka rannalla.
Sen kohdalla sanottiinkin asuksivan ahvenia oikein kosolta.

Paikalle päästyäni panin viereeni voileivät ja kopan, jossa ne olivat
ja joka tietysti olisi kaloja kukkurapäänä minun onnistuneelta
kalastusretkeltä kotiin palatessani. Toiselle puolelleni panin
lasipurkin kärpäsineen ja matoineen ja panin onkeni reilaan.
Kalaraukat, nyt olin minä paneva toimeen hirmuisen hävityksen heidän
seassaan!

Minä panin ensin kärpäsen koukkuuni ja heitin siiman veteen. Kohosta
päättäen näytti siltä, kuin jo olisi kala nykinyt ja minä vetäsin
ongen ylös kaikin voimin, mutta eihän siinä mitään ollut. Kärpänenkin
oli ihan koskemattomana asemillaan. Minä heitin ongen uudestaan alas
— niin nyt; nyt se nyki ihan varmaan. Koko koho katosi syvälle veden
pinnan alle ja minä vetäsin ongen ylös, kärpänen oli poissa, mutta onki
tyhjänä — ei kalaa pientäkään!

Hetkisen turhaan koetettuani kalastusta, tunsin itseni nälkäiseksi ja
otin voileivän syödäkseni, mutta samalla kuitenkin jatkoin onkimistani.
Niin seisoin leipä suussa, onki vedessä, kunnes innoissani olin
siirtynyt ihan jyrkänteen äyräälle. Kaukaa en kuitenkaan pysynyt tuossa
täperässä asemassani, vaan kadotin tasapainon ja samassa tuokiossa olin
jo nenä edellä ja sääret ilmassa, tuolla alhaalla vedessä.

Luulin silloin viimeisen hetkeni tulleen. Sain vettä "henkeeni" tahi,
niinkuin me pojat sanoimme — kylmän ryypyn, niin, että en voinut vetää
henkeänikään vapaasti.

"Hik, hik, hik" imin minä ilmaa, hengittääkseni, ja sorikoin sekä
käsillä, että jaloilla pysyäkseni pinnalla. Onneksi ei siinä ollutkaan
kovin syvä, joten minä voin vähitellen kontaten marria taas kuivalle
maalle. Voitte arvata, että jyrkkää törmää myöten minun ei ollut juuri
helppo päästä ylös.

Tunsin olevani oikein perin pohjin kuritettu tottelemattomuuteni
tähden. Minä käydä lörkyttelin kotiin, täyttä kurkkua itkeä
kollotellen ja vettä valuvat vaatteeni olivat ruumiissa kiinni.
Vielä en muistanut ottaa mukaani lasipurkkia enkä voileipiä, enämpää
kuin onkirustinkianikaan. Korean hattunikin olin hukannut purossa
pyöriessäni. Kurjan näköinen mahdoin olla kovin, kuin itkien,
ryvetetyissä vaatteissani, saavuin kotiin viimeinkin.

Mikä eroitus ulkomuodossani sen välillä, mimmoisena olin lähtenyt
kielletylle retkelleni, ja sen, jommoisena siltä, kovakorvaisuudesta
kuritettuna palasin takaisin!

Jos me voisimme silmillämme nähdä sisällisen ihmisemme, niin kyllä
huomaisimme yhtä suuren eroituksen joka kerta, kuin olemme tehneet
jotakin sellaista, jota Jumala on kieltänyt. Senpä takia onkin vallan
tärkeää aina rukoilla Jumalalta armoa ja voimaa olemaan varuillaan
kaikkea tottelemattomuuteen, kiusausta vastaan.

On tarpeetonta mainita sitä, mitä minulle tapahtui isän kotiin
saavuttua.

       *       *       *       *       *

Kouluaikanani oli aivan tavallista, että me laskimme talvella mäkeä
kelkalla ja suksillakin mitä jyrkimmistä mäistä. Me emme kuitenkaan
tyytyneet mäkiin semmoisinaan, vaan laitoimme niihin vielä ladulle
suuria, korkeita hyppyriäkin. Sitte tarttui meitä aina joku kahdeksan,
jopa kymmenenkin, poikaa yhteen kelkkaan tahi rekeen ja niin sitä
mentiin, hurjan huimaavaa vauhtia alas mäestä. Kun kelkka joutui
hyppyriin, josta sen piti mennä ylitse, kohosi se ylös ja hyppäsi hyvän
matkaa ilmassa ja sitte, maahan pudotessaan sai se "aika täräyksen",
ennenkuin matkaansa jatkoi. Jotkut meistä jaksoivat pysyä kelkassa,
toiset jäädä repsahtivat lumelle ja väliin loukkasimmekin pudotessamme
oikein tuntuvasti itseämme. Yhtä hauskaa se kuitenkin siltä oli, eikä
kukaan sellaisissa tapauksissa tohtinut ruveta "tillittämään", jos
kaatuminen olisi kuinkakin koskenut. Se joka sellaisissa leikissä olisi
alkanut itkeä, olisi kyllä "nimensä kuullut".

Kesäiseen aikaan oli meillä muita vehkeitä, jotka olivat ainakin
yhtä vaarallisia. Hiljainen, kukkien keräileminen tai marjojen
poiminta; metsässä ja kedoilla käveleminen; heinissä peppuroiminen
ja muut semmoiset eivät näet olleet läheskään riittäviä huvituksia
meidän vilkkaille sieluillemme. Provastilan syöttöhakaan päästiin
veräjäportista, joka oli niin tehty, että se itsestään, omasta
painostaan, meni kiinni. Sen portin kanssa oli meillä paljo puuhaa
välitunneillamme. Oli erittäin hupaista kiikkua sillä, vaikka sen
saranoille ei tuo temppu ollut yhtään terveellistä. — Lakki kädessä
huusin ja hurrasin minä, kun portti, minun ja neljän toverini kanssa,
meni kiinni, mutta heti olimme me nenällämme maassa niin, että portin
patsaat naksahtivat vaan. Seuraavana päivänä olimme toki valmiit taas
uudistamaan samaa leikkiä portin kanssa.




Kymmenes luku.

Lumipallo koulun luona. Minä kävelen puujaloilla ja lankean suulleni
niiltä.


Oli satanut runsaasti lunta. Teitä ei voitu ollenkaan kulkea,
Tuhkatiheässä oli aitovierillä korkeita nietoksia, Ainoastaan muutamia
isoimpia poikia, jotka asuivat lähellä koulutaloa, pääsi kouluun sinä
päivänä. Vanha ystävämme, opettaja Eteläinen, antoikin meille sen
vuoksi aikaisin luvan sinä päivänä, että ehtisimme kotiin ennen pimeätä.

Meillä ei kumminkaan ollut yhtään halua toisistamme erota, kun oli
niin ihmeen ihana talvinen ilma. Koko maa oli kääriintynyt mitä
kauniimpaan nuoskaan lumivaippaan. Puut ja pensaat upeilivat koreissa
huurrepuvuissa, jotka kimaltelivat somasti heikossa päiväpaisteessa
ja me, pojat, iloitsimme talven kauneudesta ja tunsimme itsemme
elähdytetyiksi ilosta ja elämän halusta.

"Emme me nyt vielä eroa toisistamme, emmekä kotiin lähde. Pojat, niitä
me rupeaisimme tekemään?" kysyi Antti Vuorinen.

"Ruvetaan sotasille", vastasi Jussi Kallio ja hänen ehdotuksensa
hyväksyimmekin kaikki yksimielisesti. Heti oli pieni joukkomme hajonnut
kahteen vihollisparveen toisiansa vastaan. Lumipallot kiitelivät
ilmassa, kuin pommit ja kranaatit ja sattuivat aina johonkuhun jommassa
kummassa vihollisleirissä. Se oli raitista ja hauskaa menoa, mutta
väsyyhän sitä viimein hupaisimpaankin leikkiin. Sota loppui, eikä
kumpikaan sotaa käyvistä valloista voinut omistaa itselleen voittoa.

"Nyt minä luulen, että tallustelemme kukin kotiinsa, ennenkuin tulee
pimeä", esitteli Aukusti Vesterinen, mutta Fredrik hänen veljensä oli
toista mieltä.

"Tiedättekös pojat mitä", huusi hän! "Tehdäänpäs lumesta maapallo."

"Maapallo lumesta, hurraa — eläköön!" riemuitsivat kaikki pojat ja
kohta pantiinkin päätös toimeen. Alettiin miehissä vierittää pientä
palloa nuoskassa lumessa. Se kasvoi kasvamistaan ja tuli lopulta niin
isoksi ja raskaaksi, että emme enää jaksaneetkaan sitä vieritellä.
Nyt nousi kysymys, mitä me vielä tekisimme suurella maapallollamme.
Useampiakin esityksiä tehtiin.

Muuan esitti, että sitä käytettäisiin etuvarustuksena lumisotaa
jatkettaessa; toinen tahtoi siitä tehtäväksi Grönlantilaisen lumituvan;
kolmas esitti, että siitä tehtäisiin kuva- eli muistopatsas. Se tulisi
olemaan patrooni Enbergin näköinen, tuon, jolla oli viinapolttimo ja
joka oli niin paksu, jotta hätäimesti sopi sisään kirkon sakariston
ovesta. Viimein tein minäkin esityksen. Se oli huonoin kaikista,
mutta hyväksyttiin kuitenkin huudolla ja riemastuksella, eikä se
ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta, jolloin huono ehdotus on
saavuttanut suurimman suosion.

"Minä tiedän, mitä me teemme, pojat", lausuin minä, "me vieritämme
pallon kouluhuoneen oven eteen, niin ei herra Eteläinen, huomenna
kouluun tullessaan, pääsekään sinne sisään."

Minun esitystäni tervehdittiin oikein teräväpäisen miehen esityksenä,
"Kalle Sarkkinen on nokkela poika", huudettiin minulle joukossa, ja
pitemmittä miettimisittä tottelivat toverit minun käskyjäni, kun minä,
tosin päätäni toisia lyhempänä, mutta oikea käsi ylös ojennettuna ja
suu täynnä vallattomia, kopeita sanoja, seisoin käskyjä jakelemassa
heille.

Muutamissa silmänräpäyksissä oli työmme tehty. Lumipallo oli aivan
koulun ovessa kiinni ja hetkisen urostyötämme katseltua, poistuimme me
kukin kotiimme.

Minulla ei kuitenkaan ollut yhtään hyvä olla. Vähitellen tulin minä
tuntoihini ja heräsin järkeeni jälleen. Enkö ollut tehnyt väärin
vietellessäni kumppaniani vallattomuuteen, josta opettaja täydellä
syyllä pahastuisi heihin? Ja muutoinkin, miten pahasti olin menetellyt
hankkiessani harmia hänelle, joka aina oli minulle ollut niin perin
hyvä!

Sinä yönä en voinut rauhallisesti nukkua, vaan uneksin hirveän suurista
lumipalloista, jotka tukahduttivat minua ja piirittivät koko talomme
niin, että jouduimme lumeen elävinä haudatuiksi.

Kun aamulla heräsin, oli jo lumirekeä vedetty ja tiet saatu taas
tallettavaan kuntoon. Pakkanen oli yöllä tehnyt lumen kovaksi ja
jäätyneeksi. Nyt hohti ja helotti se päiväpaisteessa, kuni kalliimmat
hohtokivet, mutta minun murheellista mieltäni ei sinä aamuna mikään
ilahduttanut. Tosiaankin raskailla askelilla kulin minä kouluun,
peläten kohdata sekä kumppania että opettajaa, vieläpä sitä suurta
lumipalloakin: Minä pidinkin asiaa paljon suurempana ja työläämpänä,
kuin se todella oli. Kouluun kulkiessani kuvailin nimittäin mielessäni,
että opettaja ja kaikki neljäkymmentä kumppaniani seisoisivat
neuvottomina koulun oven ulkopuolella ja että täytyisi kutsua koko
kylän miehinen väestö lapioimaan pois tuota suunnatonta lumijoukkoa,
joka yöllä oli vielä ehkä kylmänyt kovaksi — oikeaksi jäävuoreksi.
Kovasti sykki sydän rinnassani kaikkea tuota tuumiessani ja itku oli
ihan lähellä. Minä vapisin pelosta, mutta mitä näen minä perille
päästyäni? Ei näkynyt opettajaa, ei poikia, eikä mitään kylän väkeä.
Olipa vielä iso lumipallokin kokonaan kadonnut. Minä hengitin helpommin
ja hiivin hiljaa sisään kouluhuoneesen.

Useimmat pojat olivat jo tulleet ja istuivat, tavallisuuden mukaan,
paikoillaan ääneen läksyjänsä lukien. Herra Eteläinen oli myöskin
jo saapunut ja istui tyynenä ja vakavana paikoillansa opettajan
istuimella. Kaikki meni tavallista menoansa. Aamurukouksen perästä
alkoi tavallinen koulutyökin, enkä minä kuullut sanaakaan koko tuosta
onnettomasta lumipallosta. Omatuntoni todisti kuitenkin minun tehneen
väärin, enkä sentähden voinut olla levollisena enkä iloisena.

Lumipallo ei enää ollut koulun oven edessä, kun herra Eteläinen oli sen
itse muutamilla voimakkailla lapion iskuilla hajoittanut ja syrjään
heittänyt, mutta se oli kuitenkin jälellä painamassa omaatuntoani ja
jäähdyttämässä sydäntäni. Voi, minä olin alakuloinen ja suruissani koko
pitkän pituisen päivän! Mielelläni olisin astunut esiin ja tunnustanut
kaikki, tunnustanut vietelleeni toiset pojat tekemään sen, jonka
olivat tehneet, mutta minua hävetti tehdä niinkin. Sen tähden ryhdyin
minä toiseen keinoon. Minä repäsin kirjoitusvihostani paperilapun ja
kirjoitin sille:

 "Herra Eteläinen ei ehkä tiedä, että minä se olin, joka narrasin pojat
 vierittämään lumipallon oven eteen. Mutta minä se olin ja olen siitä
 hyvin pahoillani.

 _Kalle Sarkkinen_."

Paperilapun jätin minä koulupöydälle siinä toivossa, että opettaja sen
ehkä, minun pois mentyäni, siitä huomaisi.

Kun sitte huomenna tulin kouluun, kutsuttiin minut opettajan tykö
ja minun piti hänelle kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut. Monta
tarpeellista ja hyvää kehoitusta sain samalla häneltä, mutta minä sain
häneltä kaikki anteeksikin; ja se oli minusta kaikista parasta.

       *       *       *       *       *

Kaikki ihmiset pyrkivät ylöspäin maailmassa. Päätänsä pitemmäksi
kaikkea muuta kansaa tahtoo hiukan jokainen tulla. Se halu havaitaan
jo lapsenkin sydämessä ja tulee ilmi hänen leikissäänkin. Sellainen
mielihalu asui minussakin; minä tahdoin näyttää isolta, vaikka olin
varreltani vähäinen. Kun en taitanut sisariani ja toveriani muulla
tavoin korkeammalta katsella, tein minä niin kulkemalla puujaloilla.
Ei kukaan usko eikä arvaa, miten iloinen minä olin, kun Blomqvist teki
minulle parin sellaisia hyvin kaivatuita ja rattoisia kulkuneuvoja. En
huoli kertoa kaikista niistä kuperkeikoista, joita sain tehdä ennen,
kuin oikein opin puujaloilla kulkemaan. Minä olin kumminkin liiaksi
ylpeä, antamaan kenenkään nähdä, miten vaikeata alku oli. Sen vuoksi
menin pois takapihalle, joka oli avonainen paikka tallin ja navetan
välillä, ja siellä pidin harjoituksiani. Eipä mennytkään pitkää aikaa,
ennenkuin jo osasin vakavasti seistä mieluisilla puujaloillani. Sitte
en enää kauemmin suinkaan kävellyt riihen ja tallin takalistolla. Ei
— keskellä pihaa kävelin sitten ja "paappailin" hiekalla, kuin kurki
suolla, Itse mielestäni olin minä koko mies ja niinpä luullakseni
sisaruksistanikin. He seisoivat hämmästyneinä nähdessään, kuinka
pitkiä askelia minä otin, kuinka taisin kompastelematta kääntyä ympäri
tai seisoa yhdellä ja ojentaa toisen jalkani aina sivurakennuksen
akkunoihin asti — niin vielä, miten helposti voin nousta ylös
päärakennuksen portaitakin myöten. Itse Vahtikin, meidän nelijalkainen
leikkikumppanimme, haukkua räventi sulasta ihastuksesta, tahtoessaan
siten ihmettelyänsä julki lausua.

Miten ylpeä ja iloinen lienenkin itse ollut niin korkealle
pääsemisestäni ja kuinka siskoni siitä lienevätkin, iloinneet, niin oli
kuitenkin _yksi,_ joka ei pitänyt semmoisesta ajatusteni suunnasta.
_Hänellä_ ei ole mitään sitä vastaan, että me lasten tavoin viattomasti
iloitsemme ja olemme hilpeitä, mutta laupeudessaan ja rakkaudessaan
tahtoo Hän säästää meitä täyttämästä sydäntämme itserakkaudella ja
ylpeydellä. Hän tietää ylpeyden käyvän lankeemuksen edellä ja sentähden
Hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Tuonkin itseeni
tyytymisen, jota tunsin taidostani, kun osasin kävellä puujaloilla,
piti saada ansaittu rangaistuksensa.

Muutamana päivänä näin isän tulevan portaille silloin, kuin juuri olin
tekemässä taidetemppujani pihalla.

"Isäpäs katsoo tänne; — odottakaapas niin saatte nähdä, miten hyvästi
minä osaan kääntyä", huusin minä erittäin innokkaasti.

No, minä tein parastani ja toivoin saavani siitä ansaitun kiitoksen
— silloin "pläiskis". Minä olin suullani maassa suu täynnä soraa ja
haava otsassa, josta vuoti jotenkin runsaasti verta. Minä säikähdin
kovasti nähtyäni verta käsissäni ja aloin itkeä. Äiti tuli ulos,
vei minut lastenhuoneesen ja pesi siellä haavan, joka huomattiin
olevan vähäpätöinen naarmu vaan. Kohta olin minä taas yhtä ripsas ja
iloinen, kuin ennenkin, mutta lankeamisesta olin saanut sen tärkeän
opetuksen, että ei ole kehuminen hyväksi, eikä halu herättää itsensä
ihmettelemistä muissa tuota menestystä. Valitettavasti olen kuitenkin
usein unhottanut sen opetuksen elämässäni, mutta joskus on se kuitenkin
johtunut mieleenikin ja tehnyt minulle sangen hyvää. — Lankeamisestani
sain pienen arven otsaani, joka on siinä vieläkin jälellä yhtä
näkyvänä, kuin sekin, jonka kerran sain, kuin minun piti mennä äitini
asialle; — siis kaksi arpea otsassa.




YHDESTOISTA LUKU.

Käynti pöllön pesässä. Vahinko. Minusta tulee uusi Roobin poika Kruuse.


Kirkon ullakolle oli eräs pöllöperhe asettunut asumaan. Noita omituisia
lintuja pidimme me, koulupojat, suuressa arvossa, Oli jotakin
salaperäistä noissa yöpöllöissä, jotka olivat asettuneet kirkkopihaan
asuksimaan ja ainoastaan öiseen aikaan lentää lekuttelivat sieltä ulos
hakemaan ruokaa itselleen ja nälkäisille pojilleen.

Uteliaasti tirkistimme me aina ylös siihen reikään tahi oikeammin
pieneen akkunaan, jonka sisäpuolella tiesimme pöllöjen olosijan olevan.
Ei kumminkaan kukaan meistä uskaltanut kiivetä tarkemmin katsastamaan,
mitä pöllöt oikeastaan toimittivat tuolla himmeävaloisella kirkon
ullakolla.

Iso, vanttera tammi ojenti nikamaisia oksiaan aina ylös tuohon
mainitsemaani reikään asti. Koulupojille, jotka olivat tottuneita
kiipeämään, ei siis ollut lainkaan vaikeaa päästä sinne ylös. Kaikki
olivat kuitenkin siksi pelkureita, jotta ei kukaan uskaltanut sinne
ylös lähteä.

Minä ja kersantti Lundbergin poika, Viktor, arvelimme kuitenkin, että
me emme ensinkään pelkäisi. Me kyllä voisimme kiivetä ylös ja muitta
mutkitta ottaa pois kaikki pöllön polkaiset. Toiset pojat ivailivat
meitä kerskailemisestamme ja tuumailivat, että "suuret sanat eivät
suuta halkaise", mutta, jos olisi tositoimeen ryhdyttävä, niin tai
rohkeutemme laita olla niin ja näin.

Semmoinen puhe tuntui meistä tietysti kovin loukkaavalta. Me emme
voineet kärsiä sitä ja kysyimme sen vuoksi, uskaltaisiko kukaan lyödä
vetoa siitä, että me yrittäisimme koetella sitä temppua. Pitkä Aaro,
Räihälästä tarttui kiinni ehdotukseemme. Hän lupasi kymmenen puolen
kopeekan nekkua palkinnoksi, jos kiipeisimme ylös ja toisimme sieltä
yhdenkään pöllön, pojan kanssamme, mutta jos emme voisi sitä tehdä,
pitäisi meidän kumpaisenkin antaa hänelle viisi nekkua. Eräällä
vaivaistalon muorilla oli sellaisia herkkuja, joita hän itse valmisti
ja piti kaupan koululapsia varten.

Päivällisluvan saatuamme, kiiruhdimme me syömään eväskoppiemme
sisällystä ja sitte hyökkäsi koko joukko ulos kirkkopihaan.

Pöllön pesän ryöstäminen — kas siinä se suuri urotyö, joka oli
toimitettavanamme ja luvattujen kymmenen nekun pienet paperitöttoröt
kangastivat jo voittopalkintoina edessämme, paitsi sitä suurta kunniaa,
jonka sellaisen sankarimaisuuden osoittaminen tuottaisi! Siitähän sitte
puhuttaisiin koulussa koko lukukausi ja meitä, Viktoria ja minua,
pidettäisiin oikeina sankareina.

Me rupesimme kiipeämään puuhun. Pian, joidenkuiden turhien yritysten
perästä, pääsimmekin ylös oksille, sitte kävi kulku helpommasti, kuin
olimme ensin päässeet kiinni tuohon paksuun runkoon, vaikka oli niin
tavattoman vaivaloista saada siinä tukea käsille ja jaloille. Minä
kiipesin edellä ja Viktor perässä. Minä olin päässyt jo ylös aivan
reiän viereen ja Viktor seisoi alempana paksulla oksalla. Nyt ei ollut
jälellä muuta, kuin ojentaa kätensä sisään ja tarttua pöllön poikiin
kiinni, mutta siitä tulikin toinen meno. Suureksi kauhistuksekseni
näyttäytyi näet itse koiraspöllö aukossa, siivet levällään, nokka
auki ja terävät kynnet taisteluun kohotettuina. Sen isot, pyöreät
silmät hehkuivat, kuin tuliset hiilet vihasta ja taistelun halusta.
Oli ihan selvää, että ukko-pöllö tahtoi sanoa niin paljo kuin: minä
opetan teitä, pahankuriset poikavekarat, pysymään siellä maassa, eikä
häiritsemään ja kiusaamaan siivoja lintuja, jotka eivät teille ole
mitään pahaa tehneet.

Arvattavasti en tarvitse mainita, miten kiire minulle tuli tekemään
"kokonaista käännöstä" oksallani. Nyt sai niille kymmenelle nekulle
käydä kuinka hyvänsä. Minä ajattelin ennemmin pitää, mitä minulla oli,
ja säilyttää huolellisesti molemmat silmäni, jotka tuo vihastunut lintu
olisi helposti voinut puhki noukkia.

Viktor seisoi, kuin kivettyneenä säikähdyksestä, mutta rauhoittui
heti, kun näki ukko-pöllön vetääntyvän takaisin pimeään pesäänsä.
Onnellisesti pääsimme me molemmat alas tammesta ja olimme iloiset, kun
paljaalla säikähdyksellä olimme päässeet seikkailustamme.

Me olimme kuitenkin saaneet nyt sen terveellisen opetuksen, että on
parasta jättää rauhaan linnut ja niiden pesät. Sen päiväsen perästä ei
meille koskaan johtunut mieleen hävittää linnun pesiä, joka onkin synti
ja osottaa sekä ajattelemattomuutta että perin suurta mielen raakuutta.
Niin hyvin linnut, kuin muutkin eläimet ovat Jumalan luomia olennoita,
joita meillä ihmisillä ei ole mitään oikeutta rääkätä tai vahingoittaa,
ja jotka jo muutoinkin saavat paljo kärsiä ihmisen tähden.

Jos tämän kirjan nuoret lukijat olisivat nähneet, miten kurjilta me
näytimme pöllön pesään tekemällämme ryöstöretkellä, niin epäilemättä
hekin olisivat oppineet siitä, niinkuin mekin, sen, että ei pidä
konsaan mennä metsään eikä kedolle hävittämään linnun pesiä ja
tappamaan niiden turvattomia poikasia.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä kutsuttiin minut vieraaksi perheemme hyvän ystävän,
rakennusmestari Ekosen luoksi. Siellä oli minulla monta hyvää ystävää
ja leikkitoveria. Helena tosin oli jo iso ja piti minua pienenä
nalliaisena, mutta siellähän olivat hänen sisarensa Liisa, Anna, Sikke
ja pikku Inkakin. Heidän veljensä Erkki oli kuitenkin tietysti minun
kaikkein paras ystäväni. Hänestä pidinkin minä erittäin paljon.

"Hyvää päivää, kunnon veli!" tervehti rakennusmestari minua tullessani

Minä kumarsin niin kauniisti, kuin osasin, ja kerroin terveisiä kotoa.

"Kuinkas kotona voidaan?" kysyi rouva Ekonen.

"Kiitoksia kysymästä, hyvin", vastasin minä ja pyyhkäsin käsiselällä
otsaani. Minä olin näet hiessä, sillä olin juossut koko matkan. Minulle
annettiin nyt iso voileipä, jonka päälle oli pantu juustovipale, ja
se maistuikin erinomaiselta. Vielä sain lasin maitoa, jonka tyhjensin
muutamilla kulauksilla.

Mukanani oli minulla pari hupaista kertomusta, jotka aioin lukea
Erkille ja niin hyvin hänen isänsä kuin äitinsä ja sisarensakin
istahtivat niitä kuulemaan. Mutta Helena ei tahtonut niitä kuulla,
sillä hän sanoi sanomalehdissä lukeneensa, että minun kertomukseni
olivat paljasta lörpötystä. Minä vastustin häntä innokkaasti ja
selitin lopuksi, kun ei muu auttanut, että minä ymmärsin lasten
juttuja paremmin kuin hän, koska olin vaan kymmenvuotinen ja hän jo
kahdenkymmenen vanha. Sitte minä jatkoin lukemistani ja ystäväni
kuuntelivat sitä. Mutta miten olikaan, pelkään mä ylpeyden hengen taas
saaneen minut valtoihinsa; sillä itse mielestäni luin minä erinomaisen
hyvästi ja selvään, ja niin sanoi rakennusmestarikin minun lukevan.
Minäkös olin mielestäni jotakin!

"Eikös Kalle tahdo tulla meidän kanssamme saliin iltaruoalle", kysyi
vihdoin tuo ystävällinen emäntä?

"Kiitoksia paljo", vastasin minä ja kumarsin, niinkuin hyvästi
kasvatetun pojan aina, on tehtävä, kun hänelle jotakin hyvää tarjotaan.
Me menimme siis Erkin huoneesta ruokasaliin. Minä istuin Erkin ja hänen
isänsä välissä. Voileipä, toisensa perästä meni menojaan siinä ja sitte
annettiin minulle kuppi lämpöistä teetä, johon pantiin sokeria ja
kermaakin.

Aivan puhdas liina oli pantu pöydälle ja minua pelotti, että
minulta ehkä läikähtäisi joku tippanen sille. Kaikki kuitenkin kävi
onnellisesti alussa, mutta sitte ojensin minä käteni pöydän yli
korppukoriin, jolloin takiani sattui teelusikkaan. Sen olin jättänyt
kuppiin seisomaan ja yht’äkkiä se kaatoikin kupin, jonka sisällys
silmänräpäyksessä levisi tuolle puhtaalle pöytäliinalle. Minä istuin
kuin kivettyneenä pidellen kuppia kädessäni. Niin, se oli tyhjä ja
tee oli pöydällä muodostaen sille "ruskean kellertävän järven, jota
ympäröivät valkoiset rannat, niinkuin joskus syystalvella saa nähdä,
kun sataa lunta sulan veden aikana. Erkki naurahteli ja kaikki tytöt
seurasivat hänen esimerkkiänsä. Se oli minusta sydämettömästi tehty,
että he voivat nauraa onnettomuudelleni. Sen vuoksi poskeni sekä
punastuivat että vaalenivat vuorotellen. En toki kuitenkaan ruvennut
itkemäänkään, sillä eihän se olisi sopinut kaikkien noiden tyttöjen
nähden.

"Mitä se on?" kysyi rouva Ekonen, joka ei ollut nähnyt minun
vahinkoani, vaan näki kaikkien lastensa nauraa hykertävän.

"Voi katsokaas! miten minä olen pilannut puhtaan pöytäliinanne",
puhkesin minä sanomaan itku kurkussa.

Rouva Ekonen kuitenkin hymyili vaan ystävällisesti ja lohduttaen minua
sanoi, että se ei ole mitään vaarallista: "Tiedäthän, että pöytäliina
voidaan pestä ja tulee yhtä puhtaaksi taas", kuuluivat nuo rohkaisevat
sanat. Kyllähän hän oli minusta hyvin hyvä, kun ei torunut minua
eikä käskenyt pois pöydästä, mutta kuitenkin olin minä koko lailla
masennettuna.

Rakennusmestari itsekin arveli, että pilkku pöytäliinassa ei merkitse
paljoa, mutta pilkku luonnonlaadussa ja syntitahra sydämessä oli
hänen mielestään jotakin paljon vaarallisempaa. Rouva Ekonen olisi
antanut minulle toisen kupin teetä mutta minä ilmoitin nöyrimmästi ja,
ilmoitin, että en jaksanut enää juoda. Voileivät saivat myös olla nyt
paikoillaan ja minä olin iloinen, kun sain lähteä kotiin. Joskin olin
tullut kylään jokseenkin röyhkeänä, niin menin kotiin sitä enemmän
nöyryytettynä, ja kuluipa sitte aikaa, kotveroinen ennen, kuin taas
kävin ystäväni Erkin luona.

       *       *       *       *       *

Oli kesäluvan aika. Koulu oli loppunut, tutkinto kunnialla kestetty ja
minä olin, hyvästä käytöksestäni koulussa saanut isältäni palkinnoksi
Roobin poika Kruusen, tuon ihmeellisen ja miellyttävän kirjan hänen
seikkailuistaan asumattomalla saarella. Sen kirjan luin minä moneen
monituiseen kertaan läpi, enkä milloinkaan väsynyt noihin jännittäviin
tapahtumiin. Päiväkausiin en ajatellutkaan mitään muuta, kuin Roobin
poikaa ja hänen saartansa, ja yölläkin uneksin hänestä.

Onnellinen se, joka saisi olla ja elää samanmoisissa seikkailuissa! Se
oli joka hetki minun pyrintönäni ja toiveenani. Mielikuvitus-kykyni
työskenteli lakkaamatta keksiäkseen keinoja tuon tarkoitusperän
saavuttamiseksi. Kun sitte ajan oloon kasvaisin isoksi, niin
kirjoittaisin kertomuksen seikkailuistani ja antaisin, maailman tietää,
mitä loistavia urotöitä olin tehnyt. Niin, eihän se olisi yhtään
mahdotonta se!

Tuolla joen toisella puolen metsässä olin minä nähnyt polun, joka
monissa mutkissa kierrellen, meni eräälle pienelle, kivien ja
puunjuurien välitse lirisevälle, ruskeavetiselle purolle. Oli ihan
varmaa, että siellä lähistössä jossakin oli joku pieni lähde, jos kohta
minä en sitä ollut koskaan nähnyt. Sen viereen oli minulla aikomus
rakentaa maja varvuista ja kuusen oksista ja siinä sitte viettää
oikeata Roobin pojan elämää.

Neljännesmiehen Fredrikillä oli vanha ratsumiehen pistooli, joka
aikoinaan oli ollut rusthollin ruotumiehen omana, mutta nyt oli
joutunut raakiksi ja vanhaksi. Ei ollut enää jälellä kuin puoli
lukkoakaan. Sen vuoksi menin minä hänen luoksensa tiedustelemaan,
enkö saisi lainaksi hänen pistooliansa ja samalla ilmoitin hänelle
suuret aikeeni, ynnä vielä kysyin, eikö hän rupeaisi yhteen tuumaan
ja olemaan "Perjantaina" minulle? —. Pistoolin sain lainaksi sillä
ehdolla, että, koulun taas alettua, viitenä päivänä antaisin hänelle
osan eväänä olevista riehtiläkakuistani, mutta muutoin ei hän tahtonut
"Perjantaiksi eikä Lauantaiksi ruveta", niinkuin sanansa kuuluivat.
Asia oli sillä päätetty; minä lupasin hänelle riehtiläkakkuja ja
niin sain hänen pistoolinsa. Nyt oli vaan temppu siinä, miten päästä
metsään niin, että ei kukaan näkisi minua. Monta kertaa minä heräsin
yöllä noustakseni ylös ja rientääkseni ulos metsään, mutta oli aina
vaan liian aikaista vielä. Viimein kuitenkin näkyi päivän koi taivaan
rannalla. Alkoi niin päivä ruskottaa ja kirkas reunus ilmestyi
itäpuolelle näköpiiriä. Minä hypähdin ylös ja hiivin ulos niin hiljaa,
kuin suinkin, että en liikkuessani herättäisi ketään. Varsinkin
pelotti minua se, että jos lastenhuoneen kylkeisessä nukkuva isä
herää, niin kaikki minun suurisukaiset aikeeni haihtuvat silloin, kuin
savu, tyhjiin. Hän ei kuitenkaan herännyt. Minä astuin sukkaisillani,
saappaat kainalossa, siksi kuin pääsin ruokasaliin. Siellä varustin
minä itselleni pari voileipää, otin pistoolin olalleni ja lähdin tuona
varhaisena aamuhetkenä alas joelle.

Aivan oikein! Tuossahan rannalla oli ruuhi sidottuna kiinni puuhun.
Minä irrotin sen, hyppäsin siihen ja keinuin kohta joen rasvatyynellä
pinnalla. Ei ollut kuin muutamia syliä matkaa vastapäiselle rannalle
ja siellä leveni eteeni metsä, minun "asumaton saareni", jossa toivoin
saavani viettää monta rattoisata hetkeä ja olla monessa muistettavassa
seikkailussa.

Oli mitä ihanin aamu. Päivän säteet kimaltelivat, joka ainoassa
kastehelmessä ja kaikki hämähäkin verkot, jotka yöllä olivat luokseen
vetäneet tuhannen tuhansia kastepisaroita, hehkuivat ja hohtivat,
kuni kaikkein kalliimmat timanttikoristeet. Laulurastas liritteli
tuuheissa puissa kilpaa ilmassa kiitelevien kiurujen kanssa, hyönteiset
surisivat ja, muurahaiset olivat jo täydessä työssä. Hiljainen tuuli
kulki huokaillen kuusen oksien välitse ja haapojen lehdet vapisivat
niin vienon suruisesti. Loitompaa metsästä kuului käen kukunta ja
kuta kauemmas kulin tuota mutkittelevaa polkua sitä selvemmin kuulin
yksinäisen metsäpuron hiljaisen lorinan kivien välistä.

Minulla oli sangen hauska tuolla yksinäni. Perhoset ja päivänkorennot
lentelivät ympärilläni ja kukkia kasvoi puron rannoilla. Aurinko, ilma,
kukat ja hyönteisten iloinen kesä-elämä ilahduttivat mieltäni. Minä
nautinkin onneani täysin siemauksin. Viimein tuli minulle kuitenkin
nälkä ja minä istahdin mättäälle syömään kahta voileipääni. Hyvän
ruokahalun avulla ne pian katosivatkin käsistäni. Aterian perästä piti
minun ryhtyä majan hankkimispuuhiin. Minä rupesinkin kantamaan kokoon
varpuja ja sammalia ja, olin täydessä toimessa laittaakseni itselleni
oikein mukavan olinpaikan asumattomalla saarellani.

Mutta kotonakos vasta oli melu noussut, kun oli herätty ja nähty minun
kadonneen teille tietämättömille.

Isä oli huomannut heti minulla: olleen taas jonkun uuden vehkeen
mielessä. Hän oli nähnyt Roobin poika Kruusen pöydälläni ja aavisti
heti minun koettavan, olla uutena Roobin poikana. "Kyllä me parannamme
hänet tuosta seikkailuhalustansa. Hän on varmaan juossut johonkin
neljännesmiehen poikien kanssa", oli isä tuumaillut.

Samassapa sattuikin Fredrik tulemaan meidän kartanolle.

"Fredrik, oletko sinä tänään nähnyt meidän Kallea?" oli isä kysynyt.

"En", oli Fredrik vastannut lyhyesti.

"Etkös sinä tiedä, missä hän mahtanee olla? Hän on jo aamusella varhain
mennyt menojaan, emmekä tiedä, missä hän mahtanee ollakaan."

"Kyllähän minä sen hyvinkin tiedän", vastasi Fredrik nauraa
virnistellen. "Hän tahtoi eilen minua matkaansa Roobin pojan saarelle,
joka on metsässä, sanoi hän, ja sitte hän tahtoi minua Perjantaikseen,
sanoi hän, mutta en minä rupea, sanoin minä."

No nyt tiesi isä, missä minä olin ja rauhoitti sekä äitiä että sisaria,
tuumien, että minä kyllä tulisin sieltä kotiin, kun minulle tulisi
nälkä. Kuitenkin hän lähetti Fredrikin etsimään minua ja ulohtaalta
salaa katsomaan,, mitä minä puuhailin, ynnä samalla pitämään huolta,
että minulle ei mitään vahinkoa tapahtuisi.

Sillä välin oli minulla kylliksi työtä kantaessani kokoon varpuja ja
oksia majakseni; ja voinpa vakuuttua, tehneenikin työtä koko aamupuolen
päivää oikein otsani hiessä. Lähempänä puolta päivää aloin tuntea
itseni nälkäiseksi ja, sehän oli, niinkuin ollakin piti. Minä otin
pistoolin olalleni ja lähdin ampumaan jotakin metsän otusta. Otuksen
löysinkin koht'sillään. Minä näin nimittäin oravan, joka, tavattomalla
notkeudella ja ketteryydellä hyppeli puusta, toiseen. Mutta mitenkäs
minä olisin saattanut sitä ampua, kun ei ampumakaluni ollut panoksissa.
No mitäs siitä — minä sain etsiä sitte ravinnokseni joitakuita
kookospähkinöitä, mutta ainoat hedelmät, joita löysin, olivat männyn
ja kuusen käpyjä, eikä niistä ollut mitään, varsinaista, ravintoa,
nälkäiselle vatsalleni. Ei — voi, eivät ne kelvanneet mihinkään!,— ja
yhä kovemmaksi kävi vaan minun nälkiini. Iltapuolella päivää ei minulla
enää ollut muuta neuvon, kuin ruuhella purjehtia kohden kotiani. Juuri
kuin olin tehnyt sen päätöksen, pilkistivät päivän säteet puiden
lomitse ja niiden valossa näin minä etäämmällä ihmisolennon. Se oli
tuo kunnon Fredrik, joka, rannalla seisoen, piti minua silmällä. Juuri
kuin työväkeä soitettiin pois päivän työstä, saavuin minäkin kotiin. Oi
miten minua nyt hävetti, kun sekä isä että sisaret ilvehtivät minulle!

"Ohoh", virkkoi isäni, "luullakseni on se herra Roobin poika. Kuinkas
siellä asumattomalla saarella nyt voidaan? Siellä kai oli runsaasti
metsän riistaa, kookospähkinöitä ja kaikenlaista muuta hyvyyttä?"

Minä pyysin vehettäni anteeksi ja itkin katkerasti tilaani. Äidille
uskoin vielä senkin, että muun hyvän lisäksi olin kovin nälissänikin.

Jokunen päivä sitä ennen olin sanonut, että lipeäkala ja piimämaito
olivat huonointa ruokaa, mitä minä tiesin, mutta arvatkaas, mitä nyt
sain nälkäni tyydyttämiseksi? Niin, ison lautasellisen hapanta piimää
ja palan kovaa leipää minä sain.

Piimä maistui parhaalta kermalta ja leipä sitte — ei vasta leivotut
piparikakut olleet koskaan paremmalta maistuneet. Minä söinkin itseni
kylläiseksi ja tahdon vaan lisätä, että minulle ei enää milloinkaan
tullut halua olla uudestaan olevinani Roobin poikana jollakin
asumattomalla saarella.




Kahdestoista Luku.

Vahti ystäväni. Minä valitan hätääni sen ystävälle Jalolle. Kummallinen
kelkalla ajaminen. Saataisin leikkiä ja ratsastus viheriäisellä
nurmikolla.


Isälläni oli ollut montakin koiraa, mutta Vahti oli niistä eräs
nimeltään. Se oli karvaltaan ruskea ja sillä oli viisaan, näköiset
silmät päässä. Se oli tavattoman hyväsävyinen ja kiltti koiraksi.

Yhtenä päivänä, minun kotona ollessani, tuli isäni luoksi eräs
hevoskauppias, jolla oli kaupan nuori liinakko hevonen. Hyvin se oli
laiha ja pahasti pidetty. Isä ostikin sen pää-asiallisesti säälistä
sitä huonoihin käsiin joutunutta raukkaa kohtaan ja saikin sen
kelihinnalla.

Jalo, joksi isä tuon uuden hevosen nimitti oli äksy ja kovasuinen. Se
oli kaikille ihmisille vihainen, luimisteli korviaan ja puri ketä vaan
suinkin sai. Ihmiset olivat sitä huonosti kohdelleet, sen vuoksi se ei
voinutkaan heitä kärsiä.

Siihen sijaan kehkeentyi harras ystävyys Vahdin ja Jalon välille.
Niin pian, kuin Jalo näki Vahdin, hirnahti se ja Vahti juoksi heti
ystäväänsä vastaan, hyppeli sen edessä ja liehakoi sitä, samalla ilosta
haukkua räventäen täyttä väkeänsä.

Vahti ja niinä olimme myös hyviä ystäviä ja sen näytti Jalokin
ymmärtävän, koska se muuntui yhä ystävällisemmäksi minulle. Lopulta
uskalsin minä mennä jo sen soimeenkin antamaan sille leipää taikka
apilaspellolta nyhtämääni tuoresta ruohoa.

Muutamana päivänä sattui minulle perin ikävä seikka. Kantaen Vahtia
sylissäni, menin minä keittiöön. Äiti kielsi minua kantamasta niin
suurta koiraa, mutta kun minä en heti totellut, niin tuli sisar Lotta,
luokseni. Hän tempasi Vahtia sen tuuheasta hännästä huutaen: "heitä se
pois Kalle, kun äiti on kerran niin sanonut."

Minä päästin koiran varattomasti irti putoamaan lattialle ja
pudotessaan taittoi se toisen etujalkansa ihan poikki. Voi kuinka
se rupesi ulvomaan. Minä olin epätoivossa ja itkin, niinkuin
kymmenenvuotinen vaan saattaa itkeä. Omaltatunnoltani en voinut
kieltää, että minä kiukussa ja pikastuksesta olin heittänyt koiran
lattiaan ja koira parka sai nyt kärsiä minun synnistäni. Tuolla se
nyt mennä nilkutti kolmella jalalla tuskasta ulisten ja näytti niin
surkealta, että minä en edes voinut katsellakaan siitä. Minäkin menin
ulos. Tallin avonaisesta akkunasta pisti Jalo ystävällisesti päänsä
ulos ja hirnui, niinkuin tavallisesti ainakin, minut nähdessään. Nuo
hirnumiset olivat ennen minun korvissani soitannolta soineet, mutta
nyt tuntui siltä, kuin olisi hän kysynyt minulta: missäs on ystävämme
Vahti? Minä asetuin Jalon eteen, kädet selän takana, seisomaan ja
katselin häntä. Viljavat vedet vierivät siinä silmistäni kasvojani
pitkin ja minä nyyhkytin: "Jalo kulta, minä olen tehnyt hyvin pahasti.
Vahdilta on taittunut jalka; ja kyllä se nyt kuolee meiltä pois."

En tiedä ymmärsikö Jalo minua, vai eikö, mutta minusta näytti siltä,
kuin olisi se katsellut minua jonkinlaisella halveksimisella ja sitte
se vetäsi päänsä akkunasta sisään, jättäen minut yksikseni seisomaan.
Vahti kuoli todellakin heti sen perästä, sillä isäni ampui sen,
säästääkseen siltä pitempiä kärsimyksiä. En huoli kertoa, kuinka minä
surin Vahti-vainajata, mutta Vahti-paran muisto ja se, että olin syynä
sen kuolemaan, ei ole koskaan mielestäni haihtunut. Minä olen koettanut
korjata vikaani sitä vastaan olemalla ystävällinen ja sääliväinen
ylimalkaan kaikkia eläimiä kohtaan. Ne ovat olleet minulle rakkaita
Vahdin vuoksi, ja minä olen käyttänyt kaikkia tilaisuuksia, jollakin
sanalla sekä lapsille että vanhemmille puolustaakseni elämiä, varsinkin
hyödyllisiä ja kärsivällisiä kotielämiämme.

       *       *       *       *       *

Harmaalan talon tiluksilla, jotka olivat rajatusten meidän talomme
maiden kanssa, oli muuan korkea mäki. Sitä sanottiin Jätinmäeksi, ei
niin paljoa siksi, että se olisi ollut niin isohko, vaan siksi, että
kansa kertoi jättiläisen olevan siihen haudattuna.

Kauniina talvisina, päivinä, hyvän rekikelin ollessa, kerääntyi
kyläkunnan tytöt ja pojat sinne laskemaan mäkeä, sillä se oli parhaita
kelkkamäkiä koko seurakunnassa. Joinakuina iltoina, kun kuu paistoi ja
tähdet vilkkuivat taivaalla, oli siellä semmoisia ihmisparvia, että ei
maassa mointa. Kelkka kelkan perästä kuin silloin hurisevalla vauhdilla
alas tuon korkean mäen kupeita myöten ja pojat melusivat ja huusivat
täyttä väkeänsä. Kyllä kymmenenkin hevosta olisi semmoinen melu saanut
pillastumaan, jos joitakin matkustajia olisi sellaisina iltoina tielle
sattunut.

Kun minä olin lukenut läksyni niin, että ne menivät puhtaasti "niinkuin
vettä valaen", sain minäkin joskus luvan mennä mäen laskuun Jätinmäelle
eli Jättiläisen mäelle, joka sen oikea nimi oli.

Kuitenkaan ei minulla ollut mitään semmoista komeaa kelkkaa, joita
nykyaikana nähdään täytettyine istuimineen, päällyksineen ja maalineen.
Minun kelkkani oli kaikista yksinkertaisinta lajia, liitelty kiinni
laudan päistä, joista pari oli jalaksina, toinen pari istuimena. Minun
iloni kelkastani ja huvini, kun sain sillä kiitää alas Jätinmäestä,
ei varmaankaan siltä ollut vähempi kuin niidenkään, joilla nyt on
omanansa paljon komeammat ja kalliimmat kelkat.

Muutamana päivänä, kun minä olin ulkona mäenlaskuretkelläni, tuli
Harmaalan isännän renki, Jussi Pekka, ratsastaen selkähevosella, kun
oli ollut sillä "kyytiä viemässä". Nähtyäni hänet, kysyin minä, eikö
hän antaisi hevosensa vetää minua kelkkoineni mäen päälle.

"Kyllä varmaan", vastasi hän hyväntahtoisesti ja niin käski hän
minun ojentamaan itsellensä kelkkani jukon. Sen minä teinkin ja
kohta mentiin ylämäkeen täyttä ravia. Juuri kuin siinä parasta
vauhtia mentiin, päästikin hän irti nuoranpään ja minä kelkkoineni
kellahdin lumeen selälleni. Ei minuun yhtään koskenut, mutta Jussi
Pekka nauroi kepposelleen niin, että hyppi hevosensa selässä. Minusta
oli hän huonosti itsensä käyttänyt ja minä tekasin nopeasti kovan
lumipallon, jolla aioin häntä viskata selkään, mutta ennen, kuin sain
sen valmiiksi, oli Jussi-Pekka jo päässyt mäen päälle ja oli kotinsa
pihamaalla. Hyvä se niin olikin, sillä ei ole koskaan oikein, niinkuin
minulla oli mielessä, kostaa pahaa pahalla. Minä heitinkin lumipalloni
myötämäkeen alas ja riensin heti itsekin perästä kelkkoineni.

       *       *       *       *       *

Se oli selvä, kuin kirkas kesäinen päivä, että minusta, isoksi
tultuani, piti tulla sotilas. Minulla oli siihen ihan luontainen
taipumus. Iloiten ja ylpeänähän minä voin käytellä isäni vanhaa pyssyä,
josta puuttui sekä lukko että rassi. Olinhan sitä paitsi armottomasti
ja perin pohjin poukuttanut rikki hänen vanhan hattukotelonsa, kun olin
sitä rumpunani käyttänyt. Sisariani komensin niinä myöskin, niinkuin
mikäkin majuri joukkoansa. Minä huusin täyttä suuta: "na, praava krugom
— mars", "na levo krug — om" ja "na pletshoo—o!" Siis aivan samoin,
kun olin nähnyt kersantti Juusosen toisinaan karjuvan ja tekevän häissä
ja kestikievarin pihamaallakin.

Sitä varten, että sisareni saisivat paremman rauhan ankaralta
sotakomentajaltaan, sain minä äidiltä minua sanomattomasti miellyttävän
joululahjan. Joululahjanani oli muutamia puusotamiehiä, — en tiedä
tokko siihen maailman aikaan tinasotamiehiä oli olemassakaan, mutta
puisia nukkeja terävine nenineen, korkeine rintoineen ja jäykkine
jalkoineen oli myytävänä kaikilla markkinoilla kuudesta kopeikasta
kappale. Nyt oli minulla alammaisia kokonainen komppaniia, viisi miestä
ja vielä rummunlyöjä päälliseksi. Mikä komentaminen, äkseeraus ja
ampuminen siitä syntyi, sitä ei voi kertoakaan! Kanuunilla ainoastaan
ammuttiin! Muhkea komppaniiani asetettiin riviin lattialle ja sitte
teki sisareni Lotan pallo kanuunan kuulana verityötä; ja minun oikea
käteni oli tietysti kanuunani.

"Laukase — plii — plii", huusi Lotta, niinkuin olin häntä opettanut
ja niin lensi tuo tuhoa tuottava kuula sotilaihini. Ohitse ammuin
minä myös joskus, mutta tavallisesti pani pallo hirveän hävityksen
toimeen sotamiesten seassa. Ne urhoolliset sotilaat seisovatkin rivissä
ilman pienintäkään pelkoa ihan liikahtamatta. Urhoollisina sankarina
kaatuivat ne jok'ikinen mies paikoillensa, mutta Lotta nosti ne heti
taas pystyyn. Sitte sotilaat taas seisoivat asemillaan rivissä aivan,
kuin ei mitään olisi tapahtunut ja niinkuin murhaava kanuunan kuula
ei koskaan olisi heihin käynyt. Noiden tulisten taisteluiden aikana
lauloimme me, sisareni ja minä, aina innolla ja isänmaan rakkaudella
sellaisella, joka kyllä kelpasi: "pojat kansan urhokkaan, mi Lütsenin
ja Narvan, Puolan tanterilla verta vuoti." Joskus sattui niinkin, että
isä pilkisti huoneensa ovelta saliin, jossa tappelu riehui ja kysäsi
oliko taloon tullut parvi vimmatuita ryövärejä? "Ollaanpas nyt hiljaa",
kuiskasi Lotta ja silloin aina seurasikin lyhykäinen välirauha noin
kymmeneksi minuutiksi, tahi korkeintaan neljännestunniksi, mutta pian
oli sitte taas leikki täydessä käynnissä.

On se omituista, että niin kauhistava asia, kuin sota on, saattaa tulla
lapsien leikin esineeksi. Sehän selvästi osottaa, että me luonnostamme
emme olekaan niin lempeitä ja viattomia, kuin moni tahtoo meille
uskotella ja kuin me itsekin joskus uskomme. On olemassa ainoastaan
_yksi_ taistelu, _yksi_ sota, joka on kyllin arvokas sodittavaksi
ihmisille, suurille, niinkuin pienillekin; ja se on taistelu pahaa
vastaan, sekä meissä itsessämme asuvaa että ulkona meistä olevaa pahaa
vastaan. Sitä sotaa on meidän käytävä pelkäämättä ja miehekkäästi
lannistamattomalla uljuudella. Siihen sijaan on meidän vastustettava
kaikkea sotaa ja veren vuodatusta ihmisten kesken ja rukoiltava Jumalaa
armossansa auttamaan ja pelastamaan meitä kaikesta semmoisesta.
Siitä asevarustuksesta, johon meidän on pukeutuminen taitaaksemme
kestää hengellisessä sodassa, saamme me lukea Apostoli Paavalin
Efeesiläiskirjeen 6:ssa luvussa.

       *       *       *       *       *

Isälläni oli eräs "keski-suomalainen", pieni ja harvinaisen mukava
hevonen, jota kutsuttiin Palkuksi. Se oli perin siivo, jonka tähden
sekä minä, että veljeni, pikku Joonas, oikein iloitsimme siitä
hevosesta. Sille me syötimme toisenkin leipä- ja sokeripalasen
kädestämme. Kiitokseksi nuoleksi se ystävällisesti käsiämme.
Ihmeen hauskaa ja hupaista oli sekin, kuin toisinaan sai ratsastaa
leveäselkäisellä Palkullamme.

Olipa niin kerran lämmin ja helteinen kesäaamu. Kärpäset ja hyttyset
surisivat ja pörisivät ilmassa. Ahkerat mehiläiset lensivät ulos
pesistään ja keräilivät mettä tuhansista kauniista kukkaisista niityllä
ja leivoset livertelivät korkealla, tuolla pilvien lähellä.

Joonas ja minä päätimme, mennä ulos tervehtimään Palkkua. Me päätimme
koettaa ratsastaa sillä tuolla kaukana vihannalla nurmikkoniityllä.
Minä pistin muutamia leipäpalasia takkini taskuun ja niin suoriuduimme
tielle.

Palkku tunsikin meidät jo pitkän matkan päästä ja tuli meitä vastaan.
- Se tiesi kyllä meillä olevan jotakin hyvää sille muassamme ja hirnui
hyvin leppeästi. Me talutimme sen korkean kiven viereen. Joonas kiipesi
ensin kivelle, ja siitä Palkun selkään. Siinä istui hän nyt ylpeänä
ja onnellisena, kuin jokin prinssi ja piteli kiinni Palkun tuuheasta
harjasta.

Kaikki maallinen ilo on kuitenkin sangen lyhytikäistä. Moni seikka
yhdessä vaikuttaa sen, että useinkin tuollainen ilo saa katalan lopun.
Sillä kertaa oli se vaan pieni, nenäkäs paarma, joka keskeytti meidän
huvimme.

Paarma varmaan hyvinkin tunsi sekä Palkun itsensä, että sen tuuhean
hännän, jonka pitkät jouhet olivat usein sitä jo pois hätistelleet,
mutta Joonasta, tuota pientä ratsumiestä, ei se tuntenutkaan.
Nähtävästi aikoi se lähemmin tutustua häneenkin. Sen tähden se lenteli
lentelemistään ympäri Joonaan päätä, surisi ja pörisi, niinkuin
verenhimoisilla paarmoilla on tapana kuumina kesäpäivinä.

"Surrurrur, surrurrur", sanoi paarma. Se varmaan oli merkitsevinään;
"hyvää huomenta, nuori herra! Teidän pienet, kukoistavat kasvonne
näyttävät varsin viehättäviltä! Minä toivon, että ei teillä ole mitään
sitä vastaan, jos minä purasen pienen reiän niihin ja sillä tavoin
hankin itselleni maukkaan aamiaisen." Paarma tuli yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi, mutta Joonaalla ei ollut yhtään halua antaa nuorta vertansa
paarman eineherkuksi. Sen takia heitti hän kätensä irti Palkun harjasta
ja lyödä hosasi kädellänsä paarmaa.

"Surrurur", lauleli paarma iloisesti, kun ei lyönti osunut siihen,
mutta Palkku pelästyi ja luuli tuon kohotetun käden tarkoittavan
häntä. Se alkoi täydessä nelisessä laukata pitkin niittyä ja Joonas —
keikahti alas ja putosi niitylle. Onneksi pudota tupsahti hän pehmeään
ruohokkoon, eikä loukannut yhtään itseään, vaan pääsi asiasta paljaalla
säikähdyksellä. Olisi siinä kuitenkin voinut käydä pahastikin, sillä
olisihan hän voinut pudota päälleenkin ja taittaa niskansa. Nyt me
kumpikin kiitimme Jumalata, joka niin armollisesti oli varjellut meidät
siitä onnettomuudesta. Kuitenkin kului sitte kauan aikaa, ennenkuin
Joonas uskalsi nousta Palkun selkään. Jos Palkku milloin oli ulkona
niityllä nenäkästen paarmojen ympäröimänä, niin ei Joonas tehnyt sitä
koskaan.




Kolmastoista Luku.

Ensimmäinen kaupunkimatkani ja mitä sillä minulle tapahtui.


Vihdoinkin viimein koitti se onnen päivä, jona sain lähteä äidin kanssa
kaupunkiin.

Oi, kuinka olin sitä hetkeä ikävöinyt! Minä en ollut milloinkaan nähnyt
sen suurempia vesiä, kuin muutamia lampia, puron ja joen tuolla kotona,
enkä koskaan suurempia aluksia, kuin meidän vanhan ruuhemme, venheemme
ja vanhan lossivenheen joen rannalla, jolla se, maalle vedettynä, oli
jo ollut vuosikausia ja jossa meillä lapsilla oli tapana leikkiä. Nyt
saisin minä nähdä itse sen ison järven, jolla kulki höyryvenhe ja paljo
laivoja muitakin.

Olikin ihana ilma matkapäivänämme. Päivä paistoi niin kirkkaasti ja
lämpimästi taivaalta. Paarmat surisivat taas Palkun ympärillä, joka
juoksi ja hikoili. Tomu tuprusi tiellä meidän ympärillä: ajaessamme
niin, että minä pian näytin pieneltä mylläriltä; mutta mitäpäs se teki?
Mitäs vaivoja ei kymmenvuotinen poika jaksaisi kärsiä, kun hän saa
kulkea jotakin merkillistä katselemaan? Palkku kyllä juosta helkytteli
niin kovasti, kuin semmoisessa helteessä saattoi, mutta minusta se
nyt juoksi "hirmuisen" hitaasti. Vihdoinkin viimein pääsimme ulos
metsästä ja kaukaa tuolta häämötti jo kaupunkikin korkeine, terävine
kirkonkastarineen ja vanhoine linnoineen, jota alempana nähtiin järven
välkkyvä pinta laineineen. Kovasti sykähteli silloin sydän rinnassani,
sillä minähän saisin nähdä järven, laivat ja höyryvenheet! Nyt oli
selvillä se, että minusta piti tullakin merimies. Vesi ja meri! — ne
vetivät nyt minua puoleensa vastustamattomalla voimalla ja minä siksi
kerraksi, kokonaan unhotin kiihkoni päästä rumpariksi. Nyt vierähtivät
ja tärisivät jo rattaamme mukulakivillä lasketulla kadulla. Niin olimme
siis ihan täydellä todella kaupungissa! En milloinkaan ollut osannut
uneksiakaan mitään niin muhkeata. Talot olivat talojen, kartanot
kartanoiden vieressä pitkissä rivissä kaksin, kolmin kertaisina ja
vastapäätä, kadun toisella puolen aivan samalla tavalla! Ja sittekös
oli siellä kauppapuoteja, ja rihkamata kaikenlaista asetettuna puotien
akkunoihin ilmoitus-merkiksi! Siihen aikaan ei kuitenkaan osattu
ilmoittaa niin hyvin, kuin nyky-aikana. Kauppapaikkojen akkunoissa
riippui vaan tavallisesti rivi paksumpia ja hienompia talikynttilöitä,
niitä paitsi pari kirjavaa saippuatankoa, koukku — ja lehtihakasia,
lakkeja, tulitikkuja, tupakkatokkia, pitkiä villaisia kaulaliinoja,
nuppineulapapereja ja kivitauluja.

Oudolta tuntui katsella tuota kaikkea ja kummalliselta kuului
korviin pyörien kolina kivitetyllä kadulla. Minä olin kuin hiukan
pyöräpäisenä. Sittekuin olimme vieneet hevosemme kauppias Rosenström'in
taloon, menimme, äitini ja minä, enoni luoksi, joka oli apteekkarina
kaupungissa. Siellä minun piti tavata kumpaakin serkkuani, Klaaraa ja
Hilmaa, joita olin ainoastaan kerran ennen nähnyt, silloin kuin he
kävivät meitä tervehtimässä kotonamme maalla.

Eno pyysi meitä päivälliselle luokseen, mutta sitä ennen piti minun
mennä ulos katsomaan laivoja ja höyryaluksia. Satamassapas se vasta
elämä ja liike olikin!

Merimiehet vipusivat tavararuumista ylös suolaa, kalkkia ja
jauhomattoja samalla, kuin laulaa hoilottelivat yksitoikkoisia
laulujansa; kantomiehet kantoivat laivanpartailta, kaikenlaisia säkkejä
maalle; toiset vierittivät tynnyrejä ja kääröjä niihin laivoihin, joita
lastattiin parhaillaan.

Äiti uskoi minut erään vanhan, laivan kirvesmiehen huostaan, joka
oli hänen kotipuoleltaan kotoisin, ja se lupasi katsoa, jotta minä
en ryhtyisi mihinkään keppoisiin sillä aikaa, kuin äiti toimitteli
joitakin asioitaan kaupungilla. Äiti varoitteli vielä minua olemaan
hyvin varovaisena, eikä, kulkemaan niin, että putoaisin järveen tahi
joutuisin johonkuhun muuhun vaaraan. Luonnollisesti lupasin minä
totella ja katsoa tarkoin eteeni.

Kuitenkin väsyin minä heti sekä merimiesten lauluun, että heidän
tynnyriensä ja kääröjensä vierittelemiseen ja keksin muutaman vanhan,
puoliksi katetun purjepurren. Se oli sidottu kiinni erääsen sataman
kaide-puun paaluun. Minä kysyin kirvesmieheltä, saisinko mennä siihen
katselemaan sekä sitä että laivoja sieltä käsin. Minustahan piti tulla
merimies, jonka vuoksi oli luonnollista, että minä tahdoin nähdä,
miltä laiva sisältäpäin näyttää. Minä sainkin suostumuksen pyyntööni
ja heti notkeana, kuin orava, hyppäsin sukkelasti purren kannelle.
Keulan puolella, aivan kannen keskellä, huomasin minä sitte pienen,
pyöreän aukon ja minussa syntyi halu kurkistaa siitä sisään kajuuttaan,
nähdäkseni miltä se oikeastaan näyttää tuommoinen ihmisasunto.

Sitä varten laskeuduin polvilleni, otin päästäni pois uuden hattuni
ja panin sen purren kannelle. Oli onni, että silloin ei sattunut
tuulemaan, sillä niin ollen, olisi uusi hattuni varmaankin pudonnut
järveen. Niin tirkistelin minä siinä alas aukosta, mutta siellä
alhaalla oli ihan pimeä, joten en nähnyt mitään. Silloin päätin tehdä
rohkean teon ja työnsin pääni kokonansa aukosta läpi. Minä ajattelin:
nyt varmaankin saan nähdä jotakin merkillistä olevan alhaalla tuolla
pimeässä kajuutassa — jotakin perin merkillistä.

Kyllä kaikkiakin! Siellä oli pimeä, kuin säkissä, mutta nyt ilmestyi
pahin puoli asiassa. Kun minun piti vetää pääni taas ulos aukosta,
huomasin, että se ei lähtenytkään pois. Minä kiertelin kaulaani ja
kääntelin päätäni jos jonnekin päin, mutta varsin mahdottomalta tuntui
saada päätä pois vankeudesta, Tietysti olisi se helposti onnistunut,
jos olisin pysynyt tyynenä, mutta hämmästyksissäni en tiennyt mitä
tein. Minulle tuli hätä käteen ja hätäni muuntui pian epätoivon
tuskaksi, kun ajattelin, että kentiesi täytyi minulta katkasta koko pää
ennen, kuin minut irti saadaan.

Siinä vietin muutamia pelottavan tuskallisia silmänräpäyksiä ja aloin
huutaa — huutaa mi saatua väkeä. Kirvesmies oli äsken minulle sanonut
purren olevan kotoisin jostakin Kalmoniemestä ja tuon nimen merkityksen
sovitin minä ajatuksissani yhteen tuhoni ja kuolemani kanssa.

"Kirvesmies, kirvesmies! Tulkaa auttamaan minua", huusin minä yhä
kiivaammin. Purren kannen hämmentämä ääneni kuului vihdoinkin viimein
kirvesmiehen korviin ja hän tuli juoksujalassa minua pelastamaan
pulastani. Kääntämällä ruumiini oikeaan asentoon niin että pääni
tuli oikeaan suuntaan tuon hieman soikulaisen aukon kanssa, sai hän
minut viimeinkin irti tukalasta ja omituisesta vankeudestani. Ette
voi arvata, kuinka minä seisoin alakuloisena, kuni siiville lyötynä
siinä ja katsoa noljotin eteeni. Mieltymys merielämäänkin oli kerralla
kadonnut, kuin poispuhallettu ja kadonnut ainiaaksi. Siihen sijaan olin
oikein iloinen, kuin sain taas palata kotiseutuni järkkymättömälle
manterelle.

Puolen päivän jälkeen istuin taas enoni luona yhdessä serkkujeni kanssa
ja herkuttelin itseäni rusinoilla, manteleilla ja espanjalaisilla
pähkinöillä. Silloin kysyi eno, joka kirvesmieheltä oli saanut
kuulla aamupäiväisistä toimistani, millä tavoin oli huvitteleutunut
alhaalla laivarannassa. Minä kävin sangen hämilleni tuosta tukalasta
kysymyksestä ja veri kohosi nopeasti kasvoilleni niin, että minä tulin
punaiseksi, kuin kypsynyt puolukka. Enhän minä miten voinut ruveta
enoani petkuttamaan, sillä sen tiesin synniksi ja kovin tuntui taas
vaikealta, tyttöjen, kuullen, kertoa asia semmoisenaankin, kuin se oli.
Minä koetin päästä siitä pälkähästä juttelemalla katselleeni, miten
laivoja oli lastattu ja lastia niistä purettu, ynnä muuta semmoista.

"No, eikös sinulla itselläsi ollut mitään sen kummempaa sattumaa siellä
alhaalla pursien luona?" kysyi eno ja katsoi minuun ivallinen hymy,
huulilla.

Nyt täytyi tietysti totuuden tulla ilmi ja niinä kerroin juurta
jaksaen, kuinka minulle oli käynyt. Serkkuni nauroivat tavattomasti
kertomukselleni, joka heistä oli hauskinta, mitä pitkiin aikoihin
olivat kuulleet.

Vaikka enonkin suu vetääntyi nauruun, muuntui hän kuitenkin kohta
vakavaksi ja avatessaan erästä pähkinää, sanoi hän että minun
seikkailuni voisi olla kokonaisen saarnan aineena.

Kuinka se olisi mahdollista ja kävisi laatuun, — sitä en minä voinut
käsittää, vaan pyysin enon sanomaan, mitä hän sillä tarkotti.

"Sitä hyvä Kalle, että sinun tilasi oli monen ihmisen hengellisen
aseman kalttainen, vaikka he eivät itse usko sitä. Kentiesi olet
sinä lukenut sen, mitä on kirjoitettu jossakin paikassa Uudessa
Testamentissa: _silmä on ruumin valkeus; jos siis sinun silmäs on
yksinkertainen_ (s. o. turmeltumaton,, luonnollinen, terve), _niin
koko sinun ruumiis on valaistu; vaan jos sinun silmäs on paha, niin
koko sinun ruumiis on pimeä. Jos siis se valkeus, joka sinussa on, on
pimeys, kuinka suuri on itse pimeys?_ Samoin kuin sinä kumarsit pääsi,
katsoit purren pimeään kajuuttaan ja sillä tavoin, keskellä kirkasta
päivää, jouduit hirmuiseen pimeyteen, etkä tainnut edes itseäsi nähdä,
aivan samoin moni poika ja tyttö katsoo synnin synkeään pimeyteen
ja tekee semmoista, että varmaan punastuisi, jos joku näkisi hänet
silloin. Tuo synnin tekeminen sokaisee kuitenkin heidän silmänsä niin,
että he eivät enämpää, kuin sinäkään voi nousta ja vapauttaa itseänsä
siitä. Vapaiksi he eivät pääse muulla keinoin, kuin huutamalla Herraa
avuksi, joka silloin, tuleekin ja pelastaa heidät vankeudesta."

"Aivan, niinkuin kirvesmies kuuli minun huutoni ja riensi avukseni",
huudahdin minä.

"Juuri niin, poikaseni", jatkoi eno puhettansa, "mutta nyt on sinun
asiasi ottaa tuo seikkailusi opiksesi ja rukoilla Jumalaa varjelemaan
sinua vasta edes kaikesta pahasta."

Minun täytyy tunnustaa, että en ymmärtänyt paljoa enoni puheesta, mutta
jälkeen päin olen sangen monasti saanut tuntea ja kokea, miten oikein
ja totta hän silloin puhui.

- Äitini kävi oikein levottomaksi saadessaan kuulla, kuinka minä olin
tarttunut purteen päästäni kiinni, mutta samalla tuli hän iloiseksi
siitä, että olin päässyt tuosta pulastani pelkällä säikähdyksellä.

Kotimatkalla puhui hän sitte vielä omalla tavallansa siitä, miten
minun pitäisi tuosta vastenmielisestä vankeudestani oppia hillitsemään
uteliaisuuttani. Hän sanoi, että minun ei pitäisi aina tahtoa nähdä
kaikkea sitä ja tätä, sillä semmoiset pojat, jotka sillä tavoin
tahtovat luoda silmänsä kaikkialle, ylös ja alas, oikealle ja
vasemmalle, joutuvat viimein pimeyden pauloihin. _"Toimellinen mies
laittaa hänensä viisaasti, vaan tyhmä heittelee silmiänsä sinne ja
tänne."_

Kotiin tultuani oli minulla paljo kertomista Lotalle, Elsalle
ja Joonaalle, joille lopuksi mainitsin minulle sattuneesta,
kommelluksestanikin. Minä koetin saada sen jutun niin merkilliseksi,
kuin suinkin, ja saatuani sisareni oikein onealle mielialle, selitin
minä heille niitä opetuksia seikkailustani koetin saada, myöntäen
kuitenkin, että se viisaus ei ollut minun viisauteni, vaan eno
Johanneksen ja äitini päästä lähtenyttä.

Kaupunkimatkallani oli kumminkin se hyvä puoli, että minussa ei enää
milloinkaan herännyt mitään halua merelle, vaan toistaiseksi pysyin
vakaasti tuumassani ruveta rummun lyöjäksi.

       *       *       *       *       *

Tähän lopetan nyt täällä kertaa lapsuuteni muistelmat, lausuen samalla
sen toiveen, että niistä niiden nuorille lukijoille olisi edes jotakin
iloa, ehkäpä vielä hiukan hyötyäkin. — Jos niin kävisi, että Kalle
Sarkkisen lapsuuden muistelmat saavuttaisivat ystäviä lasten seassa,
niin ei ole aivan mahdotonta, että niille vasta edes ilmestyisi jatkoa,
jos Jumala sen suo ja me elämme.

Sydämellisesti toivottaen kaikille lapsille hupaista ja siunauksesta
runsasta joulua lasten parhaalta ystävältä, häneltä, joka meidän
tähtemme lepäsi olilla ja heinillä Betlehemin seimessä, pysyn minä
kaikkien nuorten kirjani lukijain vanhana ystävänä. Hauskaa joulua siis
kaikille!

_Kalle Sarkkinen_.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KALLE SARKKISEN LAPSUUDEN MUISTELMIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.