Nuoren rouvan kesä

By Cécile Gilson

The Project Gutenberg eBook of Nuoren rouvan kesä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Nuoren rouvan kesä

Author: Cécile Gilson

Translator: V. E. Hämeen-Anttila


        
Release date: June 9, 2026 [eBook #78834]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1930

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78834

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN ROUVAN KESÄ ***
language: Finnish




NUOREN ROUVAN KESÄ

Kirj.

Cécile Gilson


Ranskankielestä ("Le merveilleux été") suomentanut

V.E. Hämeen-Anttila





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1930.






NUOREN ROUVAN KESÄ




I


»Vaikene, Pascal, sinä ikävystytät minua.»

Avonaiselle kirjalle muodostunut otsaton ja leuaton kaniinin hahmo
nousee kohtisuoraan asentoon, ja Pascalin pyöreä ja väritön silmä,
joka on liukunut silmäluomen kulmaan, katselee minua suoraan kasvoihin
niukasta kuopastaan.

»En puhu sinulle, vaan luen. Nautin auringonpaisteesta. En edes
ajattelekaan. Kuuntelen kaunista ilmaa.»

»Etpäs. Sinä puhut itseksesi. Nimittäin minusta. Sinä kulutat elämäsi
katselemalla minua, sulkien toisen silmäsi nähdäksesi, olenko
suorakulmainen.»

Pascal hihittää falsetillaan, kiekuen kuin käheä kukko.

»Omaatuntoasi sinä Pascaliksi nimität, kun se katsoo sinun sisimpääsi.»

»Luonnollisesti. Heti kun mielessäni liikkuu huono ajatus, arvaat sinä
sen ja juokset perääni pelmuuttaaksesi minua pyyhinrievulla... Se
päättyy siihen, että tulen värisevän ja läpinäkyvän tuntehikkaaksi kuin
kiiltokivi. Se on peräti epämieluista, Pascal».

»Kenties», myöntää Pascal imeskellen savukettaan ja räpytellen silmiään
päivänvaloa kohti, »mutta minä tiedän, että sinulle kuuluu luonnostaan
omistaa puhdas sielu».

»Siis sinä koristelet sitä, puhallat siihen, kiilloitat sitä...»

»Kyllä», sanoi Pascal. »Jotta voisit käyttää sitä kuvastimenasi. Jotta
olisit tyytyväinen.»

Nauran, kasvot päin valoa.

»Olen tyytyväinen. Olen tyytyväinen, kelpo Pascal-serkku. Minulla on
kiilloitettu ja siloitettu sielu. Näen siinä itseni pohjaan asti ja
nauran sille!»

Pascal nauraa myöskin, hullunkurisena ja värittömänä vihreässä
kauhtuneessa puvussaan, kuin sirkka auringossa. Hän menee huolellisesti
karistamaan savukkeensa tuhat etäämpänä olevaan tuhkakuppiin, ohut
kitsaasti leikattu varjokuva, kokonansa nenää, korvia ja jalkoja.

»Hyvä on. Hyvä on, pienokaiseni!»

Soinnuttomalla äänellä hän lisää äkkinäisen liikutuksen vallassa,
kumartuessaan, pudistellessaan ja ripotellessaan tuhkaa:

»Sillä tiedätkö, sinun onnesi varmistamiseksi olen pannut koko elämäni
peliin.»

Heti tämän sanottuaan hän liikutustansa kätkeäkseen laskee pilaa,
irvistelee, hassuttelee.

»Sinä olet hupelo, Pascal.»

»Enpä ole, serkku Marceline. Olen vain epäonnistunut mies. Se on vielä
kehnompaa! Olen epäonnistunut kaikessa, syntymisessänikin: synnyin
liian aikaisin. Koetin maalata tauluja: niistä tuli kauheita. Sinä
nauroit niille. Tahdoin kirjoittaa teoksia: ne olivat typeriä. Sinä
haukottelit niille. Tahdoin ansaita rahaa: menetin sitä. Tahdoin
tehdä työtä: tulin sairaaksi. Siksipä, näetkös, mieluummin istun ja
tarkkailen, kuinka sinä elät.»

Kirkkaassa kevätauringon paisteessa, joka täyttää huoneen
värähtelevillä ja karkeloivilla valovälähdyksillä, kääntyi surullinen
pikku kaniininpää minuun päin kalpeana, kärsivänä ja kokonaan
heltyneenä.

»Mutta, Pascal, sinä ikävystyt köyhässä vanhanpojan asunnossasi, kun
olet ihan yksin, toimetonna... jos olen nauranut tauluillesi, johtui
se iloisuudestani, ja jos olen haukotellut kirjoillesi, niin syynä oli
väsymykseni...»

»En ole ikävissäni», virkkaa Pascal. »Minulla on paljon puuhaa: odotan,
että sinä kutsuisit minua. Tiedäthän tarvitsevasi minua, jotta kävisin
kanssasi näyttelyissä ja toimittaisin talousostoksiasi.... Valitsen
erittäin hyvin lastesi kengät...»

»Pascal...»

Huomautan häpeissäni:

»Mutta tiedäthän... tiedäthän... jos kehoittaisit ostamaan mustat, kun
tahtoisin keltaiset, niin ostaisin mustat!»

Pascalin vaaleat silmät punastuvat luomien kohdalta rajun ilon
täyttäminä ikäänkuin kyynelistä. Äkkiä hän purskahtaa nauruun, olkapäät
vääristyneinä:

»Lausun tunnustuksen huolettomuudellesi...»

Lisään samaan sävyyn, kiiruhtaen ajatuksen loppuun:

»Ja minä mahtipontiselle innostuksellesi. Ensiksikin sinulla on tänä
aamuna ihan sammakon ilme. Sitten sinä pidättelet minua puhumaan
itsestäni: tietenkin se huvittaa minua; unohdan sen johdosta
jokapäiväiset huoleni: käskyt, järjestelyt, lasten koulutehtävät,
postin ja Maximen kaapin, johon hän eilen näki koin pujahtavan...»

»Koi Maximen kaapissa!» huudahtaa Pascal ällistyneellä äänellä.

»Niin, Pascal. Koi Maximen tavaroissa!»

»Pane sinne heti naftaliinia», käskee Pascal.

Mutta katsokaamme vielä hetkinen tätä kevään valtaaman puutarhan
nuorekasta, säihkyvää iloa. Pitkiä nurmikenttiä, jonne puiden varjo
piirtää samettisia suorakulmioita ja ympyröitä, tätä vielä kasteesta
kostean ruohon rehevyyttä, tätä aurinkoa, joka syöksyy kaikkialle,
suonteni syvyyksiin asti ja tätä taivasta, jonka viaton sini lempeästi
suutelee sydäntäni.

»Pascal, oletko huomannut noita kolmea kurjenpolvikoria, jotka ovat
kuin kolme suurta tomaattia salaattilautasella? Entäs tätä uutta soraa,
joka panee hampaat kirskahtelemaan, kun sitä vain katselee? Tai näitä
kellonmuotoisia lehmuksia... Tunnustele näitä linnoituksen seiniä!»

Pascal vastaa rauhallisesti:

»Se on hyvin rumaa. Mitä tuo hyödyttää? Miehesi ei sitä älyä, emmekä
mekään siinä mitään huomaa. Et ole koskaan tutkinut tiilien laatua,
pienokaiseni. Maxime näytti minulle eilen niiden erinomaisuutta. Tai
sitten porttien puuta? Ei yhtäkään oksaa ole siinä. Katsoppa sitten
puutarhan suuntaviivoja, kuinka ne ovat säännölliset. Maxime on
erittäin tyytyväinen rakennusmestariinsa.»

»Niin. Tuota sanotaan kauniiksi taloksi. Siinä on myöskin uloke, missä
juomme kahvia... Uloke on niin korkea, että minua siellä pyörryttää...
Se on oranssipuitten välissä, jotka myöskin ovat kellonmuotoisia...
sinisellä, jäätikköä muistuttavalla kivellä...»

»Siinä on kokonaisuutta», väittää Pascal. »Se on sopusointuinen. Se
on komea. Ruokasalissa voi päälliseksi neljäkymmentä isoa vatsaa olla
kerrallaan päivällisellä.»

Pascal kohottaa nenäänsä ja luo Martinin vernissalla kiilloitettuihin
huonekaluihin ja leposohvien samettiin pelästyneen katseen, joka äkkiä
sokaistuu kohdatessaan auringon. Hän kiinnittää sitten katseensa
johonkin, räpytellen hitaasti silmiään.

»Mitä se tekee. Sinulla on ikkunat, Marceline.»

Riemuitseva ilma laulaa ja huhuilee minulle:

»Niin juuri! Siellä on ikkunat!»

»Olet siis tyytyväinen», sanoo Pascal lopuksi.

»Sano minulle että olet tyytyväinen.»

Nauran Pascalille, nyökkäilen hänelle, vilkuttelen silmiäni, saan hänet
uskomaan, hemmoittelen häntä äänelläni.

»Niin juuri, Pascal, niin juuri, minä olen tyytyväinen. Niin juuri,
olen tyytyväinen, Pascal.»

Silloin kuuluu kaukaa huutoja ja laukkaamista; koko puutarha on sitä
täynnä. Se on kuin kevät olisi tullut kevään keskeen. Lapset syöksyvät
vihreälle nurmelle.

»Katso! He ovat vanginneet koko valon!»

Pilvenpatsas on tulossa. Kuulen sen lähestyvän: se kulkee jäätikön,
kaidan eteisen yli; se tulvehtii siniseen salonkiin, täyttää talon
melulla ja elämällä, kimeillä naurahduksilla ja koirien haukunnalla...

»Niin juuri! Minä olen tyytyväinen, Pascal, epäilemättä, minä olen
tyytyväinen!»

Pascal mutisee rukoilevan ja koomillisen näköisenä:

»Sinulla on lapset, Marceline.»




II


Pyhän Neitsyen kuukausi. Kukkia, muminaa, rukousnauhojen helinää,
sydämen lempeyttä ja puhtautta, luonto kirkas kuin aamu...

Järjestäessäni äskettäin papereitani löysin hukkaan joutuneita
vanhoja kirjeitä. Eräs, joka oli kirjoitettu punasinervällä musteella
malvanväriselle paperille, puistatutti sydäntäni kuin kaukaisen
kellon äkkinäinen kutsu. Se oli ensimmäinen morsiamenkirjeeni,
kirjoitettu kymmenen vuotta sitten kahdeksantoistavuotispäivänäni;
olin menossa naimisiin Maximen kanssa. Äiti oli riemuissaan, talo
juhla-asussa. Maxime oli juuri tullut isänsä seuraajaksi tehtailla.
Koko maailma hymyili, onnitellen meitä. Maxime oli kookas, ja hänellä
oli mustat silmät; kun hän katseli minua, vapisin hiukan enkä häntä
tuntenut. Kiinnitin häneen lukemattomia haaveita. Ja kirjoitin hänelle
venytetyllä persoonattomalla käsialalla kovin arkoja ja ylpeitä
kirjeitä, joita kaikkia kannatti toivo rakastaa häntä.

»Ah, hyvä Jumala, Pascal, mitä muistutatkaan mieleeni...»

Mutta Pascal onkin kaikessa viattomuudessa nukahtanut nuoreen
heinikkoon, jäsenet koukussa ja suu auki; hän näyttää nieleskelevän
sinistä taivasta. Kaikki tuo on niin kaukana, ja kevät on suloinen
lasteni ympärillä...

»Älkää kiistelkö, rakkaani. Älkää herättäkö Pascal-setää. Eikö Boula
ymmärrä leikkiä? Keksikää jokin toinen!»

Sassy selittää minulle hikisenä, kiihdyksissään, vaaleat hiukset
hajalla, ettei ole olemassa muuta leikkiä, että ainoastaan tämä leikki
antaa hänen elämälleen arvoa. Boula taasen istuen heinissä pyylevästi
jalat ristissä, pää olkapäihin painautuneena, julistaa leikin olevaa
tyhmää »mielikuvitusta», tyttöjen konsteja, joissa ei ole perää.
Totte poimii itsekseen kylvömailasia, erillään toisten pahuuksista,
käsivarret ja reidet ilmassa.

Luettelen toisia viehättäviä leikkejä, mutta Boula mutisee halveksien,
että nekin ovat »mielikuvitusta», ja Sassy sopertaa vapisevin huulin,
ettei hän leiki enää mitään, että hän on kyllästynyt elämään ja
muuhunkin, kaikkeen, kaikkeen!

»Katso, äiti! Boula musertaa koko heinäparankin...»

Ja koska Sassyn tuska on liian raskas, heittäytyy hän nyyhkyttäen
rintaani vasten.

Niitty kuvastuu vihreänä harjanteena taivaalla; sen toisella puolen
voisi olla maailman loppu. Totte poimii kylvömailasia, ja hyönteiset
surisevat hienosti. Mutta hyvin kaukana muistuttaa käki mieleen, että
siellä on olemassa vielä jotakin: metsiä, kyliä, vainioita, maaseutua...

Pascal on herännyt meluun; hän jää koukkuiseen asentoonsa, mutta hänen
suuret vaaleat silmänsä ovat auki.

»Sassy, mene hakemaan piippuni ja veitseni. Matkalla laske, montako
sittiäistä näet, montako heinäsirkkaa kuulet, ja laske myös kaikki
valkoiset kivet, jotka Justin on meidän mieliksemme unohtanut soraan.»

Sassy lähtee tehtävää suorittamaan nikoitellen vielä, mutta silmä
tarkkaavaisena, suunnaten päänsä puoleen ja toiseen kuin pieni vilkas
lintu.

Kerran kuusi tai seitsemän vuotta takaperin minäkin itkin niin
kovasti, että Pascal, joka oli tulossa vierailulle luokseni, harppasi
ylös portaita hengästyneenä, kauhistunut ilme silmissä. »Mitä on
tapahtunut? Oletko satuttanut itseäsi?» Kun hän sitten näki minut
jäsenet ehjinä, lyyhistyneenä pöytää vasten kasvot ristiinpantujen
käsivarsien välissä, katseli hän minua ääneti, istuutui, sytytti kolme
savuketta ja heitti ne tuleen ja sanoi minulle: »Marceline, mene
hakemaan kaunis vauvasi ja tuo hänet tänne kauniin uunivalkean ääreen.
Matkalla laske lukumäärältään ne esineet, joista pidät ja jotka ovat
kauniita, mukaanluettuna pianosi ja kirjastosi, ikkunasi, josta näet
kaistaleen taivasta, ja suuri kuvastin, josta peilailet terveyttäsi ja
nuoruuttasi.»

Totten polvihousujen valkoinen takamus on kuin suuri pyöreä kaunokki
vihreällä niityllä laskiessaan ja noustessaan hänen poimintansa aikana.
Ympärilläni on ruoho lämmintä, ja lämmenneen apilan ja kylvömailasen
tuoksu leviää suloisesti. Niin... olen laskenut kauniit esineeni: niitä
on paljon; niitä on kylliksi tyydyttämään tämän onnenkaipuun, jonka
olen ammentanut unelmieni äärimmäisestä pohjukasta.

Pensasaidan varjosta tavoitan välipalaa sisältävän pajukorin:
ruisleipätorttuja ja mansikoita, ensinmainitut kiedottuina suureen
kaalinlehteen. Pyylevän Boulan äsken niin ikävystynyt katse vilkastui:
tämä ei ilmeisestikään ole »mielikuvitusta».

Silloin kuuluu aidan takaa huutoja, ja Sassy tulee näkyviin, uudelleen
mitä surkeimman tuskan vallassa. Hänen loukkaantuneesta polvestaan
tipahtelee pienoisia veripisaroita.

»Minä juoksin... siellä oli kolme sittiäistä, setä Pascal... ja
kymmenen valkoista kiveä, loistavia kuin marmori... vielä kaksikymmentä
pientä, ehkä enemmänkin, kun niitä oikein hakee...heinäsirkkoja oli
liikaa, niitä en laskenut... Olin niin mielissäni... Kas tässä on
piippusi, mutta, veitsesi hukkasin... juoksin, olin niin mielissäni
ja ylpeä... Silloin kompastuin suuren omenapuun juurta vasten... se
koskee, äiti, se koskee...»

Nopeasti setä Pascalin englantilainen vetolaastari ja suudelma
haavoitettuun paikkaan kivun poistamiseksi... »Katsohan välipalaa,
Sassy, maukasta välipalaa mansikkoineen...»

Mutta Pascal pysyy kerrassaan vakavana. Hän on sytyttänyt kelpo
piippunysänsä. Hänen litteä otsansa poimuttuu kolmeen töyhdönmuotoiseen
ryppyyn. Hän katselee minua salavihkaa ja alkaa räpytellä silmiään. Hän
mutisee omissa mietteissään:

»Sassykin oli niin mielissään... ja sitten hän kompastui suuren
omenapuun juurta vasten... hän kaatui... ja se tekee niin kipeää...»




III


»Sinä et tahdo tulla mukaani, sinä ilkeä Pascal? Minä olen ihan kuolla
pelosta! Rouva de Pennes peloittaa minua; hänellä on aina nuhaa!»

Pascal kohottaa pitkän kärsämäisen nenänsä. Lapset värittävät ahkerasti
albumeitaan, kieli suupielessä. Sataa.

»En ikinä! Se on tarttuvaa: niistäisin nenääni koko ajan; sinä
suuttuisit.»

Sataa. Sade valuu ja kohisee, maa on kuin lasilla silattu.
Säärystimeni, viitta... Matkaan!

Mennessäni kultanuolilla koristetun säleaidan läpi, joka ympäröi
aluettani, käännyn vielä ja suljen sen kokonaisuudessaan katseeni
piiriin: kaksi hehtaaria pyöreitä hullunkurisia nurmikenttiä,
mittausopillisesti suunniteltuja, kasteluojan silpomia teitä
ja punaisen keltainen linna, joka istuu kuin orrella sinisellä
penkereellään, loistavana ja uutena, kaksi ikkunaa oikealla, kaksi
vasemmalla, savupiippuja, ukkosenjohdattimia... Sitä voisi sanoa
leikkikaluksi, joka on pantu malliksi jättiläisporvarien pikku lapsille.

Ah niin! Nyt saan marssia vartavasten kärrynjälkien vesilätäköissä
ja likeltä sivuuttaessani vesaikkoja pudistaa päälleni parven
timantteja... Hyvää päivää, isä Martin! Hyvää päivää, Liisa ja
Palmyra... kaunis ilma elonkorjuuta varten!

Lihakset ovat kuin teräspalloja, jotka pyörivät sametissa. Ja sieltä
kuuluu nuorison ilohuutoja...

Tuossa on Saulnaye.

Kaksi rajakiveä osoittaa puiston sisäänkäytävää, ja leveällä tiellä
hyväilevät puut toistensa oksia. Siellä painutaan äänettömyyteen
ja rauhaan, sammaliin ja sanajalkoihin, jotka värisevät tummien
puunrunkojen ympärillä.

Sitten siellä on vapaata ilmaa, taivaan avaruus: Saulnaye ihan
valkoisena, pyöreitten tornien sivuamana, miltei sortuen suuren
seitsemännellätoista vuosisadalta periytyvän kattonsa alle; huonosti
kivetty piha, ranskalaismallinen kelvottomasti istutettu puutarha,
jota reunustavat marjakuuset ja puksipensaat, ja kaukana nurmikkoja,
niittyjä loppumattomiin, joen lyijynvärinen juova...

Hyvä Jumala, kuinka täällä on suloista! Pääskyspoikueita lentää pois
katolta; vanha, kumarainen ja valkohapsinen kuski laahustaa pihan
poikki, kohauttaen lakkiaan. Kaikki ovet ovat auki, ja matalat huoneet
näyttävät avaavan teille sydämensä.

Kuitenkin tunnen itseni araksi. Valmistelen lauseitani, ensimmäisen,
toisen... ja sitten sopii ottaa puheeksi millainen on ilma, köyhät
ihmiset, kirkkoherra, elonkorjuu...

Mutta tämä linnahan on autio! Ehkä jätänkin käyntikorttini tuon vanhan
lipaston päälle ja pakenen...

»Kuinka, hyvä rouva, teidät jätetään tänne yksin! Ja te tulette
suosiollisesti tervehtimään rouvaani, taivaltaen näin ankarassa
sateessa vain hänet nähdäksenne...»

Olenpa joutunut kiinni.

»Olen onnellinen saadessani kunnian tavata teidät ja esitellä
itseni teille... Minä olen parooni de Pennes. Tunnen teissä uuden
naapurittaremme, jonka olen jo pannut merkille kirkossa. Sallikaa minun
toivottaa teidät tervetulleeksi...»

Pitkä ruskeatukkainen mies; hän näyttää rakastettavalta,
miellyttävältä, mutta hän käyttää korulauseita.

»Rouva de Pennes ei siis ole kotona?»

»Rouvani on hiukan sairas. Sade masentaa häntä, niin. Se on vahinko...
Vaimoni on hento... Mutta teidän pitää nyt levätä ja lämmitellä.
Tietenkin! Teille valmistetaan teetä. Ah, koirani ovat hyvin
herttaisia! Tämä kai ei ole teille vastenmielistä? Jumaloin lapsia ja
kun ei niitä ole, ympäröin itseni elämällä niinkuin voin...»

Tunnen jonkunlaista tyytyväisyyttä. Nämä vanhat seinät ja
paikan sopusointu puhuvat minulle äänekkäämmin kuin hieno ja
luontevakäytöksinen maailmanmies, jolla on säätynsä ulkomuoto, ohut
nenä, sirot kasvonpiirteet, kova ja hieno leuka lyhyiden viiksien alla.
Mutta hänen erittäin pehmeä ja matala äänensä puhuu minulle myöskin,
vaikkei sanoissa olisi sisällystä.

»Miehenne on kovin kiinni työssään. Tiedän sen, hänen tehtaansa. Hän
kuuluu vakavaan teollisuusmiesten ylimystöön, josta maa...»

Keskeytän hänet. Hän kyllästyttää minua lauseparsillaan. Ja kuitenkin
tunnen itse kehitteleväni lauseita samaan sävyyn. Olemme takertuneet
suurenteleviin ja sujuviin kaavoihin. Mutta ympärillämme pysyy
vanha salonki vakavana ja yksinkertaisena, puhuen totta. Sinertävä
koruompelus siinä nojatuolissa, johon olen istunut, vetää puoleensa
katseeni ja tuntoni; hyväilen sen kädennojaa kuin vanhan ystävän kättä.

»Olen jo nähnyt miehenne upeassa autossaan... se on kai Dion-merkkiä,
eikö niin? palaamassa kotiin hyvin myöhään... Tosiaankin, te joudutte
olemaan vailla hänen seuraansa...»

Ilmoitan tunnontarkasti Maximen lähtö- ja paluuajan, hänen niin
harvinaiset lomansa. Puhun laajalti yksinäisyydestäni, laatien siitä
jonkinlaisen sovinnaisen kuvauksen, josta kuulija aavistaa minun
huolestuneena odottelevan koko päivän... Keskeytän uudelleen tämän
virallisen haastelun hätäisellä ja ivallisella lauseella, jonka samassa
jätän kesken, hämmentyneenä levottomuudestani, ikäänkuin se olisi
paljastamaisillaan salaisuuden tälle vieraalle ihmiselle. Äkkiä tunnen
läpitunkevan, tutkivan katseen kiintyvän itseeni; sitten hymy ilmaantuu
jälleen naamariksi, ja lauseet seuraavat toisiaan miltei nenäkkäisinä
kohteliaassa huolettomuudessaan.

Palvelija on tuonut teetarjottimen: varsin kauniita hopeita,
yksinkertaisia piirteiltään; voileipiä, munaa ja korppuja.

»Onpa teillä oikein kaunis maatalo...»

Tekeekö hän pilkkaa? Tosiaankin hän liioittelee. Vaistomaisesti
kohotan päätäni, etsin hänen katsettaan ja samassa alan nauraa. Hänkin
naurahtaa, kohteliaisuudesta mukautuakseen iloisuuteeni. Sitten hän
äkkiä arvaa syyn siihen. Heti hänen piirteensä lauhtuvat, hänen
kasvonsa näyttävät kerrassaan aukenevan; hänellä on nuoret kasvot,
joista veitikkamainen hymy tulvehtii runsain mitoin harmaiden silmien
kautta ja halkoo poskiin leikkisiä viivoja.

»Mutta talonihan on hirvittävä!»

»Hirvittäväkö?»

Muitta mutkitta heittäydyn nyt avomielisen luottavaksi, ihastuneena
siitä, että saan avata sydämeni tämän väkinäisen puhelun jälkeen:

»Eikö totta, että on hauskaa, kun näin sataa ja taivas kiitää ja maa
juo tyytyväisenä vettä? Minulla on ollut hurmaava kävelymatka tänne
tullessani. Antakaa koirien leikkiä, minä ihailen niitä, samoin kuin
vanhoja huonekalujakin, jotka tuntee vanhoiksi ystäviksi. Täällä
ihminen varmasti on onnellinen... Tiedättekö, minä en ole kotona
ikävissäni. Puhuin äsken joutavia. Minulla on kolme herttaista lasta,
nähkääs. En lue paljon; mieluummin katselen, puuhaan jotakin, teen
kävelymatkoja tai leikin... lasten kanssa se sopiikin... Talvella
kuuntelen kaupungissa esitelmiä, käyn teatterissa, hankin pukuja, teen
vierailuja. Mutta mieluummin kuljeskelen maalla. Sitten olen mielelläni
onnellinen, ajatelkaas, se huvittaa minua. Täällä sitä voi olla.
Maaseutu sallii sen; surulliset ihmiset ikävystyttävät sitä.»

Molemmilla meillä on aimo nälkä, ammennamme vuolasta, tuoksuvaa
hunajaa, murramme korppuja, valmistaen ruokamme nojautuneina tarjotinta
vasten. Hän on laskenut toisen kyynärpäänsä ratsastushousujensa
polvelle pyörittäen lusikkaa teekupissaan. Teekeittiö höyryää
välillämme.

»Minä olen hyvin yksinkertainen ihminen, sen vakuutan teille. Pidän
lehmistä, hevosista ja viljasta, kaikesta, mikä kasvaa ja elää. Samoin
pidän pienokaisista, se on niin viehättävää, ja talonpojista, jotka
ovat varttuneet kanssani. Vaimoni ei viihdy täällä, ja tosin meillä
onkin kosteaa; minä puolestani, kuten ymmärrätte, olen hyvin kiintynyt
tähän kotiini... Sitten meiltä on täällä kuollut pieni tytär...
Elän siis ulkosalla, valvon viljanleikkuutani, kävelen, ratsastan.
Tiedättekö, minun täytyy olla tyytyväinen ilman aihetta, vain siksi,
että voin hyvin ja että se kuuluu luonteeseeni.»

Nauramme. Ei voisi paremmin käsittää toinen toistaan. Puhumme
vuorotellen, vaivautumatta vastaamaan toisillemme.

»Minä puolestani laulan mielelläni, huutelen, touhuan itseni lämpimäksi
ja hengästyn. Entä te?»

»Mielelläni väsyn kuin luontokappale ja nukun.»

»Minä nauran mielelläni tietämättä syytä. Se on naurettavaa kun olen jo
kahdeksankolmatta vanha, mutta en mahda sille mitään.»

»Minä ihailen hyviä asioita, vanhaa viiniä ja makeisia, sitä, että
ihminen ymmärtää toista ja on hyvällä tuulella... Pidän teestä
jutellessani, tällaisesta juuri, ja kaikesta, mikä on luontevaa ja
mukavaa. Itku on minusta sietämätöntä.»

»Tahdonpa teille sanoa: minä kiukustun kaikesta, mikä estää minua
olemasta onnellinen.»

Nauramme jälleen. Hän hieroo käsiään yhteen. Olemme jo vanhoja
tovereita, kuten lapset, jotka juuri ovat tutustuneet toisiinsa ja
puhuneet toisilleen kaikki, koska he rakastavat samaa hyrrää ja samaa
hevosleikkiä.

»Voi, minä tahtoisin elää täällä, sellaisissa huoneissa, jotka ovat
lapsia täynnä, olla hyvä, auttaa luottavaisia köyhiä vanhuksia ja
levittää onneni koko maaseudun yli!»

Pian taas tunnen itseeni kiintyvän harmaiden silmien syvän ja vakavan
katseen, joka on milloin tutkiva, milloin karttava...

Mutta nyt on joku tullut huoneeseen. Herra de Pennes nousee.

»Tässä on vaimoni. Olen iloissani siitä, ettei tulonne tänne ollut
turha. Christine, tässä on rouva Servyns, joka ystävällisyydessään on
tullut sinua katsomaan...»

Rouva de Pennes astuu lähemmäksi, hoikkana ja pitkänä, yllään valkoinen
aamupuku, jota hän painaa vartaloaan vasten verettömällä kädellään.

»Olette liiankin ystävällinen, hyvä rouva. Millainen rohkeus teillä
onkaan! Tällaisella kurjalla ilmalla! Nicolas on kai tarjonnut teille
teetä? Minä olen ihan kohmettunut. Eikö totta, tällainen sää on jotakin
kauheaa. Se vihloo luihin asti. Täällä on niin synkkää, niin synkkää...»

Hän on istuutunut, koko ruumis vaipuneena nojatuoliin. Hänen
katseettomat silmänsä kääntyvät avonaiseen oveen päin, kevään
hymyilevää raikkautta kohti, ilman räpäystäkään tai hymyä. Hänen
miehensä touhuaa. Tottuneista ja väsähtäneistä liikkeistä huomaa, että
hänellä on kokemusta näistä huolista. Sohvapöytä, pielus on saatava
paikoilleen; hän soittaa, pyytäen lisää teetä ja paahtokakkuja...

»Rouva Servyns valmistaa sinulle tämän; hän tekee sen niin hyvin. Eihän
sinun vain ole kylmä? Menen sulkemaan ovet.»

Hän sulkee ristikkoikkunaiset lasiovet: huone pimenee heti paneleineen
ja tummine huonekaluineen.

»Herra Servyns ei siis olekaan tullut mukananne?»

Tämän naisen riutumus ei ole vailla omaa surunvoittoista viehkeyttään.

Selitän jälleen maltillisesti Maximen puuhakkaan elämän, hänen lähtö-
ja paluuhetkensä, yksinäisyyteni... Ja jälleen, hämmentyessäni hiukan,
tunnen pikaisen silmäyksen kiintyvän itseeni kuin lääkärin keveän
peukalonkosketuksen valtimolle...

»Se on kauheata teille, kauheata», lausuu rouva de Pennes lempeään
ja voipuneeseen sävyyn. »Kuinka surullista elämää vietättekään ihan
yksiksenne osuneena tänne synkeään Brabantiimme!»

Painaen pääni alas, jottei minun tarvitsisi kohdata herra de Pennesin
katsetta, vastaan toivovani, että totun siihen tekemällä paljon
työtä... Nyt minun on pakko hiukan hävetä äskeistä avosydämisyyttäni
ja uudestaan muistelen valmistelemiani keskustelunaiheita; käyn
niihin taas käsiksi kuin koulutehtävään: laupeudentöihin, pappilaan
ja uskonkappaleihin; sivuutan elonkorjuut, jotka tuntuvat minusta
kuluneilta ja talonpoikaisilta, niin etteivät ne sovi hienoon
puhetapaan.

Herra de Pennes ei ensinkään ole iloissaan tästä sävyn muutoksesta; hän
istuskelee jalat ristissä, rakastettavasti tuoden julki mielipiteensä
yksityisin sanoin, tyhjin, hyväksyvin lauseparsin. Joudun hiukan
hämilleni, ikäänkuin jotenkin olisin salaliitossa tämän vieraan miehen
kanssa ja keskustelu vaimenee.

Rouva de Pennes kertoo vaivoistaan, syventyen pitkäveteisiin
yksityiskohtiin; hän kertoo niistä katkeran huvitettuna heikolla
nenä-äänellään. Ja silloin tulen vuorostani luoneeksi lyhyen silmäyksen
hänen mieheensä ja tajuan sen katseeni olevan peräisin syvyydestä,
jossa versoo, vahvistuu ja kasvaa toimeliaita ajatuksia, vaikkemme ole
niistä tietoisia...

Alan hyvästellä. Herra de Pennes saattelee minua paljain päin
sateessa äänettömän puiston päähän. Iloisuutemme on haihtunut.
Puhumme innokkaasti vuodentulosta, hedelmäsadon toiveista, sodan
rikastuttamista suurtalonpojista, mullistuneista yhteiskunnallisista
oloista. Hän hyvästelee minua kunnioittavalla ja pikaisella käden
suutelemisella. Riennän tieheni pitkin tulvillaan olevaa tietä ja
kuulen hänen askeltensa heikkenevän takanani.




IV


»Oi, se rouva on hurmaava, niin yksinkertainen ja miellyttävä... Ja
linna sitten, Pascal, vanha piha, panelit...»

»Entä hänen miehensä?»

»Miehensäkö? Erittäin mukava, kookas mies, oikein maailmanmies, joka
tosin ei ole mikään keksijä, mutta tuntuu olevan kelpo ihminen.»

Kosteus on ihan läpitunkeva... Olen käskenyt sytyttää kivihiilitulen,
joka leimuaa kuparisessa, ylvästelevillä kuvioilla koristetussa
takassa, heittäen punaista heijastustaan kaikkiin nurkkiin. Päivällistä
varten olen jo vaihtanut pukua; lapset nukkuvat; nyt on rauhallista.

Kuitenkin minun täytyy tunnustaa itselleni, että olen esiintynyt hiukan
väkinäisesti tuon vieraan edessä... tekeytynyt kuin luonnottareksi,
metsänneidoksi... Mitä olikaan mieleeni johtunut! Hän on varmasti
pitänyt minua typeränä. Mistä sieluni lokerosta olenkaan vetänyt tämän
esille?

»Hänen nimensä on Nicolas, sellainen nimi kuin laulussa, Pascal!»

Pascal, jonka vaaleat hiukset on kammattu sileästi päälakea vasten,
kyhäilee pilakuvia imupaperin kulmaan, yllään lyhyt takki ja jalassa
puolikengät.

»Näytähän: onko tuo sinun kuvasi? Sinä et ole noin ruma, mutta sinulla
on vähemmän lanteita ja rintakehää. Sinä olet esittänyt itsesi liian
edullisessa valossa.»

»Tietysti, minähän olen jäänyt keskenkasvuiseksi. Älä unohda, että minä
olen syntynyt seitsemän kuukauden ikäisenä.»

»Niin, Pascal, mielelläsi sinä muistuttelet sitä ja tosiaankin olet
kuin sammakonpoikanen... Voi, kuinka sinä olet hullunkurinen, niin
hullunkurinen, pieni ja ruma!»

Taputan käsiäni. Pascal nauraa kaakottaen kuin kukko. Äkkiä sitten
pimenee.

»Kuulehan, Marceline, miehesi tulee. Kuulen auton surinaa.»

Heti kuuluu melua; ovet paukkuvat; Jules syöksyy portaille, kiskoen
takkia ylleen. Pascal heittää piirustuksensa tuleen, ja minä ojentaudun
suoraksi tuolissani.

Auto piirtää soraan mahtavan ja kirskuvan kaaren; Jules avaa
vaununoven: Maxime astuu maahan. Hän jää seisomaan, seuraten silmillään
uutta autoa, joka lähtee takaisin; näen hänen voimakkaan ja suoran
selkänsä, pään jäykän ryhdin, hansikoidun käden, joka pitelee
sanomalehtiä ja keppiä. Jules on ottanut haltuunsa keltaisen sadetakin,
odottaen kuin sotilas asennossa, askelta taempana. Maxime kääntyy
ympäri, mittailee katseellaan sinisiä ulkoportaita, punaista rakennusta
ja välkkyviä ikkunoita; sitten hän nousee kiviportaille.

Joka ilta näen auton näin saapuvan ja Maximen astuvan siitä noustakseen
ylös talomme, portaita. Ja aina tarkastelen häntä kuin ensi kertaa,
pidättäen henkeäni. Sanon itsekseni, tuossa on miehesi Maxime...

Ovi aukenee, ja Pascal menee häntä vastaan, ojentaen kätensä hieman
liian kaukaa.

»Hyvää iltaa, rakas ystävä, mitä kuuluu? Onko kaikki siellä kunnossa?»

Maximella on yllään uusi englantilaisesta kankaasta valmistettu
kuosikas puku. Hänen leveät olkapäänsä häipyvät näkyvistä, rinta pistää
esiin, vatsaa kannattaa lihasten jännitys. Kasvot, joiden poikki
ulottuvat mustat viikset, ovat suuret ja piirteiltään tärkeän ja
tyytyväisen näköiset.

»Hyvin käy, minä panen siellä toimeen hyvän järjestyksen.»

Hänen silmänsä, joiden kehän ikä tekee hiukan ulkonevaksi, kiertävät
huoneen ympäri.

»Kas vain... täällähän on uunissa valkea vielä näin toukokuun lopussa.»

Hän ei moiti, vaan ainoastaan toteaa.

»Suonette, anteeksi, rakkaani, että pidän matkapukua. Minä olen
työntekijä.»

Pascal hyväksyy hänen anteeksipyyntönsä, kuten joka ilta. Seisoessaan
toisella jalalla Pascal näyttää laihalta haikaralta.

»Ethän vain ole liiaksi väsynyt, Maxime?»

Onneton lause, tiedän sen. Mutta mitä keksisin? Istun tuolini reunalla.
Ja Jules viivyttelee päivällisen ilmoittamista.

»En ole väsynyt Marceline; minä en salli itseni väsyä.»

Maxime lisää painokkaasti, ikäänkuin kirjoittaisi suurin kirjaimin.

»Väsymys on Joutilasten Ylellisyyttä.»

Jules ilmoittaa päivällisen olevan valmiin.

Pöytä on katettu havannalaiseen ruokasalin, minne hyvin mahtuisi
Pascalin neljäkymmentä isoa vatsaa. Siellä on umpinainen, vaskinen
kynttiläkruunu. Tuntuu kylmältä.

»Ajatelkaa, että ne veijarit puhuvat lakkoon ryhtymisestä.
Yrittäkööt. Katsotaan, kenenkä selkä enemmän kestää. Sittehän saavat
nähdä. Hallitus vaikeuttaa tehtäväämme äärimmilleen ainaisilla
myönnytyksillään.»

Pascal kuiskailee ministerin haukkumanimeä.

»Ikuinen myönnytys.»

Maxime ei enää jatka tätä tyhjänpäiväisiä keskustelunaihetta. Minä
esitän lyhyen yhteenvedon vierailustani linnassa.

»Pikku aatelistoa», arvostelee Maxime, »maalaisritareita. Ja omaisuus
puuttuu.»

Hän päättää puheensa taaskin suurin kirjaimin.

»Vanhan Järjestelmän Loppu.»

Hänen katseensa tarkastelee pöytää, jolla on uushopeinen hedelmämalja,
ja laajoja seiniä, joilla loistaa leveiden reunusten kulta.

Kahvin aikana, hänen poistuessaan etsimään sikaareja, joita hän
säilyttää lukkojen takana, tartun Pascalia käsivarteen.

»Sano, eivätkö ne työmiehet olekin oikeassa? Mikseivät hekin? Me
ansaitsemme hurjia voittoja. Pascal, sinähän näet, kuinka me tulemme
joka päivä rikkaammiksi. Me lihomme tässä köyhässä maassa, joka on
vielä niin huonoissa oloissa... Niin, me toimitamme elämän kalliiksi
köyhälle väelle...»

Pascal välttää katsettani, räpytellen silmiään.

»Ei sentään, sinä liioittelet.»

Hän nielaisee sylkensä ja torjuu tämän puheenaiheen kohottaen kättänsä:

»Anna miehesi menetellä mielensä mukaan.»

Sitten hän vielä lausuu tavanmukaisen päätelmän, jolla hän tukkii
minulta suun:

»Miehesi on aina oikeassa.»

Maxime palaa kilistäen uutta avainkimppuaan, suuri sikaari hampaissa.

»Kaikki kaapit ovat auki. Kaikki avaimet ovissa.»

Se on totta. En vastaa Pascal räpyttelee vielä silmiään. Tuntuu kuin
kuulisin hänen sanovan: mene lukitsemaan kaappisi, miehesi on oikeassa.

»Aivan oikein, Maxime. Unohdan sen aina. Huomenna kiinnitän
avainnippuni ketjuun kuten sinäkin.»

Otan koruompelukseni. Pascal jää kallelleen tuoliinsa hammastautisen
näköisenä. Maxime pakinoi maan olojen parantamisesta ennalleen ja
uhrauksista isänmaalle.

Kello on puoli yksitoista... Kaikki talon pöytäkellot, jotka ovat
ihmeteltävästi yhteensovitettuja, lyövät omalla soinnullaan,
porrastasanteen käkikello toisten mukana. Maxime, joka oman
kaunopuheisuutensa avulla on päässyt hyvälle tuulelle, kuuntelee ja
laskee lyöntejä tyytyväisen näköisenä. Kelloja on kahdeksan. Sitten
hänen katseensa kiertää ympäri huonetta, hän näyttää laskevan myöskin
istuimet, pronssiesineet ja kultaiset kynttilänjalat. Ohimennen hänen
silmänsä pysähtyvät minuun.

»Siinäpä kaikkein sievin korukapineistani! Vai mitä, Pascal?»

Pää painuksissa kierrän huolellisesti kokoon ompelukseni. Pascal
kiintyy murskaamaan savukettaan tuhkakuppiin, nenä sinisessä
savukierukassa. Kukaan ei vastaa.

»Mennään nyt, pikku vaimoni, mennään! On jo aika.»

Luon lyhyen silmäyksen Maximeen, joka seisoo kädet taskuissa ja hymy
silmännurkissa.

Koruompelukseni on jo järjestetty koriin. Pitää nousta.

»Hyvää yötä, Pascal!»

Ohimennessäni kuiskaan hänelle korvaan, ikäänkuin hän tarvitsisi
joltakulta rohkaisua:

»Tiedätkös, huomenna tulee kaunis ilma...» Maxime astuu edelläni,
vetäen kronometriään portailla, ja minä seuraan häntä verkalleen.

Kumartuessani kaiteen yli näen Pascalin alhaalla, katse suunnattuna
ylöspäin. Toivottelen hänelle ilmeilläni hyvää yötä ja heitän hänelle
suukkoja hyppysilläni, kohauttelen olkapäitäni ja nauran, vaikka
mieleni on äkkiä käynyt ankeaksi. Pascalin kasvot rauhoittuvat
iloisuuteni takia, ja hänkin nauraa, äänettömästi ja pitkään irvistäen.
Sitten astun Maximen kanssa huoneeseemme, jonka oven hän sulkee
jälkeeni.




V


»Tahdotko, että kerron sinulle päivällisestämme Saulnayessa?»

Auto on juuri lähtenyt liikkeelle. Jules nousee portaitten askelmia
tyytyväisenä, kädet taskussa, vihellellen.

Aurinko paistaa kirkkaasti. Pikku aamiaisen astiat loistavat suurten
mansikkalautasten reunustamina.

Maximen paikalla on käristetyn leivän jäännöksiä, kaksi murrettua
munankuorta ja taaksepäin työnnetty tuoli hänen lautasliinansa
koristamana.

»Te saatte pujahtaa matkaanne, lapset... No niin, sillä lailla. Siellä
oli vain herra de Pennesin sisar miehensä, kreivi de Guernyn kanssa;
kreivi on menettänyt toisen kätensä sodassa. He rakastavat toisiaan,
Pascal; sinun pitäisi nähdä! Heillä on viisi lasta; rouva on vielä
hyvin nuori ja kaunis: mikä suloinen olento! Ja niin iloinen! Kaikkeen,
mitä hän sanoo, hän lisää: eikö niin, Jean? Ja samalla tuntee, että
Jean on katsonut hänen aina olevan oikeassa. Rouva de Pennes kärsi
kivuistaan. Hänen tuskansa näyttävät hidastuttavan ilmanvaihtoa, mutta
hänen kälynsä Fancyn hyvinvoipa olemus panee ilman jälleen liikkeeseen.
Heidän läsnäolonsa samassa huoneessa on kuin huhtikuun sää, jolloin
kylmä ja lämmin puhaltavat samalla hetkellä. Ja joka kerta Nicolas —
herra de Pennes, tiedäthän — vaihtaa kasvojensa ilmettä, ikäänkuin
aurinko valaisisi niitä tai taas vetäytyisi pois. Ruokalista oli
vaatimaton, mutta meitä oli palvelemassa kolme palvelijaa; ja millainen
tarkkuus rauhallisuus ja järjestys siellä vallitsikaan! Pascal,
tahdotko uskoa, tunsin olevani enemmän kotonani kuin täällä... ja olin
iloinen: kaikki tanssi minussa!»

— Usein valo väheni salissa; sitä tuli suurista öljylampuista, joita
täytyy kiertää ylemmäs, ja Fancy ja Nicolas kiiruhtivat sen tekemään;
heidän kasvonsa, jotka muistuttavat toisiaan, näkyivät valaistuina
lampunvarjostimen alla. Heillä on kauniit kasvot, täysin avomieliset,
eikä niissä mitään heidän rakastettavista ja suorista ajatuksistaan
jää piiloon. Maximella oli uutukainen smoking-puku, Pascal. Puheltiin
alituisin keskeytyksin; Fancy kertoi, että hänellä oli ollut kaksi
lasta sodan aikana ja yksi vielä senjälkeen... 'Eikö niin, Jean?' Rouva
de Pennes taas sanoi, että hänelläkin oli ollut pieni tytär, jonka
syntymää hän ei milloinkaan unohda; hän oli vähällä kuolla siitä; hän
ei ollut kyllin vahva toimittaakseen lapsia maailmaan: kaikki olisivat
voineet sen tajuta ennakolta. Ja Nicolas — herra de Pennes, tiedäthän
— kuunteli hyvänsävyisenä, mutta kaikki hänen kasvojensa piirteet
vääntyivät, ja äkkiä käsitin paljon asioita, joita ei ajatella, kun
nähdään sivistyneeseen säätyyn kuuluva hyvin yksimielinen aviopari:
tuntui siltä kuin olisi nähnyt suuria kauniin puvun alle kätkettyjä
haavoja.

— Maxime sanoi, että hän katsoi ihmisen velvollisuudeksi kasvattaa
kolme lasta: kumpikin aviopuoliso tuntee tulleensa korvatuksi, ja
kolmas vesa takaa suvun lisääntymisen. Jean ja Nicolas katselivat
toisiaan säikähtyineinä, ja Jean sanoi nenäänsä raapien, että
todellakin nämä laskelmat olivat Maximelle kunniaksi, mutta että hän
ei ollut koskaan ajatellut niin pitkälle. Sitten puhuttiin sodasta.
Sinähän tiedät, että Maxime puhuu oikein hyvin sodasta. Nicolas, joka
oli mennyt sotaan samalla kertaa kuin lankonsakin puhui siitä vähän,
mutta Fancy huusi, että Nicolas oli haavoittunut kaksi kertaa. Kaikki
joutuivat kiihdyksiin, ja minä pysyin vaiti; minulla oli ikäänkuin
sisäinen kipu. Fancy kysyi Maximelta, oliko hän lähtenyt sotaan, ja
Maxime vastasi ettei, käyttäen paljon suuria kirjaimia, ja että hän
oli velvollinen huolehtimaan Liikeasioistaan, Kodistaan, Vaimostaan
ja Lapsistaan. Jean raapi vielä nenäänsä miettivän näköisenä, muttei
sanonut mitään.

— Sitten Maxime puhui maan moraalisesta jälleenrakentamisesta, ja
Nicolas puhui siitä myöskin, mutta hiljaa, liikutetulla äänellä,
niinkuin puhutaan rakkaasta olennosta, joka on sairas ja jonka
kuitenkin toivoo paranevan... Kerron sinulle kaiken tämän kovin
huonosti. Sinä et näe rouva de Pennesiä kokonaan valkoisessa puvussa,
hyvin avokaulaisena, nojaten pitkää laihaa ruumistaan pieluksiin,
Fancya istumassa Jeanin nojatuolin kädennojalla, Nicolasia seisomassa
uunia vasten kädet smokingin taskuissa ja Maximea, jonka lakatut
tanssikengät loistivat kuin auringot ja joka puhui viittoen kädellään
ikäänkuin leyhyttelisi... Etkä näe minuakaan, Pascal, minua, joka en
sano mitään, mutta joka olen niin onnellinen! Koko sydämeni nauroi,
sanoi kyllä, hypähteli kaikkia muita kohti, kaikkia esineitä kohti,
oli kaikkialla ja kaikessa... En osaa sitä sinulle selittää; tuntui
siltä kuin olisin tavannut vanhoja ystäviä, joita kuitenkaan en ollut
milloinkaan tuntenut... Rouva de Pennes syleili minua jokseenkin
passiivisen ja raukean sydämellisesti; hän pyysi minua puhuttelemaan
itseään Christineksi ja tulemaan usein uudestaan.

— Fancy tulee tänne ratsain Nicolasin kanssa, ja me teemme kävelyltä ja
pelaamme tennistä, Pascal, ja niitämme heinää ja niin paljon muuta...
Sinäpä et silloin saa piiloutua huoneeseesi niinkuin sinä päivänä kun
he ensin tulivat vierailulle. Maxime oli tyytyväinen: paluumatkalla
hän nojaili mukavasti autossa ja toisti: »Ovatpa sentään mukiinmeneviä
ihmisiä, vaikka ovat pikkuaatelia. Mitä sinä sanot kaikesta tästä?»

Pascal levittää huolellisesti voita leivälleen ja sitten kerroksen
lisää.

»Mitä sinä sanot?»

Pascal vastaa:

»Kaikki on erittäin hyvin.»

»Etkö ole ihastunut siitä, että minulla on niin hyviä naapureita? Et
ole tyytyväisen näköinen.»

Pascal vastaa:

»Hyväinen aika! Enhän tunne heitä.»

Ilmeisesti Pascal on pahalla tuulella tänä aamuna. Hänellä ei ole enää
lainkaan leukaa.

»Aurinko sen vaikuttaa, Pascal. Olen huomannut, että aurinko vaikuttaa
sinuun pahasti. Minua se huumaa... Nyt menen keittiöön haastattelemaan
Célineä. Tänään on säilykkeiden päivä.»

»Onnea matkalle!» virkkaa Pascal.




VI


Se, mistä Nicolasissa pidän, on hänen vilpittömyytensä. Monet esi-isät
ovat hänen takanaan ajatelleet, toimineet, puhuneet hienosti ja
kohteliaasti: hänen ei enää tarvitse ponnistaa löytääkseen eleitä tai
sanoja... Ja sitten, kun Nicolas katselee peltoa, hän ei ajattele: minä
tällä pellolla, minä verrattuna tähän peltoon... Hän katselee taivaan
alla vihreänä leviävää peltoa. Ja jos sanoo Nicolasille: ilma on
kaunis, tai: jos joku henkilö on sanonut sitä tai tätä, niin hän uskoo
sen. Me tarkastelemme yhdessä asioita, ja minä uskon sen, mitä hän
sanoo ja hän uskoo sen, mitä minä sanon... Me olemme vilpittömiä kahden
kesken...

Näin vierivät hetket, joita elämme; ne ovat tavallaan osa meidän
olemuksestamme, siitä voimasta, jota ne ovat meiltä ottaneet ja jonka
olemme niille antaneet... Aamuhetki, puhdas ja koskematon; Nicolas
ilmestyy ratsain puhtaalla tiellä. Keskipäivän hetki paisuttaa
lepotovimme kuumaksi ja ylpeäksi. Se on se hetki, jona kultatomu nousee
karjan jalkojen poljennasta...

»Mutta kuulkaahan, Nicolas, hyönteisten heikosti kuuluva laulu on
soinnukkaampi kuin lintujen!»

Kaikki on uutta. Ajatukseni ovat uusia, jokainen ajatukseni
hämmästyttää ja hurmaa minua. Ja Nicolas ihastuu siitä minun
kanssani... Kaikki on leikkiä. Auringon leikkiä. Tuulen leikkiä.
Lihaksien leikkiä. Valkoisen pallon leikkiä mailojen päällä, huutojen
leikkiä, kun ne lähtevät kurkusta niinkuin vesi kumpuaa lähteestä,
tenniskentän punaisilla tiilillä kuvastuvien jäsenten norjaa leikkiä...
Tulee kuuma, juodaan niska taaksepäin väännettynä ja nauretaan!

Valkoiseen villavaippaansa kietoutuneena Christine katselee maahan tai
etäisyyteen... Christine on antautunut orjaksi sille intohimolle, jota
nimitetään surumielisyydeksi...

Kuluvien päivien leikkiä, päivien, jotka riutuvat polttavaan kesään...




VII


»Minä lähden nyt, Pascal. Tahdon sanoa jäähyväiset Fancylle. Hän jättää
pian Saulnayen. Lapset tulevat mukaani: etkö sinä tule?»

»En», vastaa Pascal.

Hän saattaa minua ristikkoportille saakka. Koko seutu pursuaa iloa;
kuuluu lintujen, sinitaivaan ja huumautuneiden kukkasten ylistysvirsi;
lapset karkeloivat melkein alastomina, hurmaantuneina samoin kuin
mehiläiset ja perhoset.

»Sinä olet hyvin iloinen», huomauttaa Pascal.

Hän on avannut portinpuoliskon. Tie leviää tulisen uran lailla peltojen
välissä.

»Minä olen maan kaltainen. Värähtelen ilosta. Tiedätkö, mitä
Nicolas sanoi eilen? 'Se, mitä rakastan rouva Servynsissä, on hänen
onnellisuutensa.'»

»Marceline», sanoo Pascal, »sinä käyt usein Saulnayessä».

Katselen Pascalia pikaisesti liikauttaen päätäni.

»Luonnollisesti. Joka päivä. Miksen kävisi?»

Pascal tyhjentää huolellisesti piippunsa, koputtelee sitä kantapäähänsä
ja tarkastaa toisella silmällä, onko piipunvarsi tyhjä roskista.

»Miehesi toivomus on, että olet paljon kotona ja huolehdit kodistasi ja
lapsistasi...»

Tuijotan Pascaliin ällistyneenä.

»Sinähän tulet ihan hupsuksi, Pascal! Maxime antaa minulle täyden
vapauden.»

»Juuri niin», vastaa Pascal. »Maxime on perin hyvä. Mutta kun tunnet
hänen ajatuskantansa ja makunsa, oletkin aina siihen mukautunut.»

Tutkin edelleenkin Pascalia.

»Äiti! Tule nyt jo, äiti!» huutavat lapset.

Pascal jatkaa:

»Tänään on kirsikkain korjuu, ja Maxime pitää paljon kirsikkahillosta.»

Nyt olen kerrassaan ymmällä.

»Äiti!» huutaa Sassy, heiluttaen käskevän näköisenä perhoshaavia.

Äkkiä purskahdan nauramaan.

»Sinä olet liian hassunkurinen, Pascal. Ja lisäksi herkkusienen
näköinen tällä kauniilla ilmalla. Olet juuri tullut viinikellarista.
Mene syömään kirsikoita!»

Nauran sydämeni pohjasta ja juoksen tavoittamaan pienokaisia.

»Tiedät kai, että ellemme ole palanneet puolenpäivän aikaan, syömme
aamiaista siellä. Ilmoita siitä Julesille.»

       *       *       *       *       *

Saulnayessä Fancyn tenavat täyttävät kaikki nurkat; vanha bretagnetar
juoksee kuin hätääntynyt kana, ja Fancy jaarittelee hallissa, istuen
hattuarkun päällä, ja selittää keräävänsä tavaroitaan; ei tarvitse muka
hätäillä, sillä aikaa on runsaasti; hänen miehensä järjestelee toisella
kädellä ongenvapojaan tyhjä hiha kokoon käärittynä; Nicolas nukkuu
nojatuolissa. Kellään ei ole kiirettä... Christine on vuoteessaan.

»Mutta älkää nyt kaikki touhutko tuolla tavalla», neuvoo Fancy.
»Vielähän on tunti aikaa. Syömme aamiaista kaikessa rauhassa, ja sitten
Marceline saattaa meidät Nicolasin kanssa asemalle. Lapset ajavat
Babetten ja Floren kanssa vankkureissa, ja me mahdumme kaikki suuriin
vaunuihin. Palatessanne otatte lapset taas mukaanne, Marceline.»

Kuitenkin tulee viimein pulaa. Kaikki ovat touhuissaan. Lapset
nelistävät arkkujen ja korien välisissä sokkeloissa. Fancy huutaa ja
on vihainen, ja palvelijat hymyilevät sitoessaan kiinni matkalaukkuja;
Christine tulee valkoisessa aamunutussa surevan näköisenä syleilemään
kaikkia ja valittelee pitkäveteisesti.

»Kauheata on matkustaa lasten kanssa, kun vielä on näin lämmin. Teidän
käy huonosti.»

Nicolas ohjaa. Hevonen on hyvissä voimissa. Meidät kaikki on vallannut
iloisuus, joka laukeaa raketteina, niin että hevonen tavantakaa
hätkähtää. Jalankulkijat nauravat kohauttaen lakkiaan, nenäliina
niskassa, ja pysähtyvät tien viereen. Sitten tullaan pienelle asemalle,
missä kehäkukat kasvavat lyijytuhassa. Vanha asemapäällikkö syleilee
viittä pienokaista. Äkkiä kauhistutaan, sillä Jean on unohtanut
ongenvavat. Veturi ilmestyy valkoisin töyhtöineen radan käänteeseen;
silloin Fancyn ja Nicolasin kasvoilla muuttuu ilme, ja nämä molemmat
niin samankaltaiset, iloa varten luodut kasvot vääntyvät tuskaisiksi.
He syleilevät toisiaan eivätkä voi erota.

»Pikku Fancyni... pikku Fancyni...»

Nicolas pidättää häntä hermostuneena.

»Jätät minut ihan yksin!...»

Vanha asemapäällikkö lennättää itse junaan lapsilauman, ja Jean työntää
takaa oikealla kädellään. Babette saa paketin päähineeseensä; kuului
huutoja; pienin lapsi itkee. Fancy ja Nicolas ovat viimein eronneet;
Fancy ottaa minut syliinsä, silmät vielä kyynelien himmentäminä.

»Marceline, älkää hylätkö Nicolasia! Näettehän, kuinka hän on
yksinäinen, kuinka hän tarvitsee seuraa...»

Hyvästijättöjä, nenäliinojen liehutusta. Juna kiemurtelee uudelleen
radan käänteeseen ja katoaa sitten äkkiä.

Pienellä torilla tepastelee tukeva hevosemme paljasjalkaisten
pikkupoikien ympäröimänä. Nicolas tarttuu ohjaksiin, ja minä nousen
hänen viereensä. Muutamia sanoja lähdöstä, Fancyn lapsista, hänen
viehkeydestään ja herttaisuudestaan. Näen syrjästä Nicolasin hienot
piirteet, joita kevyt puristus kovettaa, ja tarkkaavainen silmä on
kiintynyt hevosen korviin.

Keskustelu vaimenee. Ääneti palaamme samaa tietä, jota äsken ajettiin
iloiten ja nauraen. Brabantilainen valtamaantie jatkuu kovaksi
kivettynä tomuisten jalavien kaksinkertaisen rivin välitse. Kummallakin
puolella on peltoja, jokin uusi talo, harmaa ja ruma työväenasuntojen
ryhmä, pieni maatalo, missä lehmät ammuvat.

Vaivun mietteisiini. Pohdin tuhansia perin pieniä asioita, hypähteleviä
ja hajallisia. Minulla on epämääräinen tietoisuus siitä, että Nicolas
ajattelee samoja asioita samalla hetkellä.

Ajattelen Maximen sanoja, Christinen eleitä ja kummankin tapoja.
Ajattelen pian tapahtuvaa paluutani kotiin ja auton soratielle tekemää
kaarta. Ajattelen avioelämämme kaukaisia tapahtumia, jotka äkkiä
heräävät uuteen eloon sielussani. Ajattelen Nicolasin iltaa linnan
yksinäisyydessä. Ajattelen hiljaisuutta, joka vallitsee olentojen
välillä... Ajattelen, että Nicolas ja Christine ovat eheä pariskunta.
Ajattelen, että Maxime ja minä olemme onnellisia ja kadehdittuja.
Ajattelen...

Olemme poikenneet kuivaan saveen uurretulle oikotielle; viljavainiot
kohisevat ympärillämme kuin haaleat purot; kevyet ajoneuvot hyppelevät
pyöränjälkien sokkeloissa.

Vanhan puiston rajakivet ja puiden äkillinen varjo pysäyttävät
mietteeni. Tuossa on rakas pengermä, joka uinailee päivän lämmössä.
Linna hengittää avonaisten oviensa kautta, sekin horroksissa; matalat
huoneet nukkuvat.

Nicolas kuulee ympärillään hiljaisuuden nukkuvan.

Tahtoisin sanoa jotakin elvyttääkseni tätä yksinäisyyttä, etsin sanoja
lausuakseni sen... Tahtoisin, että vain minulla olisi Fancyn kadonnut
iloisuus, jotta sillä täyttäisin Nicolasin kodin...

Kirkkaat silmät kohtaavat katseeni. Silmäämme toisiamme tiukan
vakavina. Sitten kutsun pienokaisia. Vastauksia kuuluu tallin puolelta
ja kaikuna talousrakennuksista ja koiratarhasta...

Kolme hikistä, pölyn mustaamaa lasta tulee näkyviin täyttä karkua
paljain jaloin.

»Nyt kotiin, rakkaani!»

Seisoen ihmeellisen onnentalonsa kehystämänä rakkaalla pihalla, Nicolas
katselee, kuinka me katoamme suurten puiden alle...




VIII


Kävelen mielelläni auringossa ja tomussa, peltojen ja vainioiden
poikki, pitkin teitä, niittyjen raikkaudessa, nousuruohoista vihreän,
mutkittelevan puron partaalla, kaikkialla, missä kesä väräjää
ja liekehtii... Nicolas pitää siitä myöskin. Tarkastelemme tätä
loistetta, joka valtaa maan, silmät täynnä aurinkoa, huohottaen, veren
tulvehtiessa otsaan lierihatun alla.

Ohikulkeva nainen hymyilee meille. Hänellä on kori päänsä päällä ja
kaula jännitettynä kuin ikeen alaisella härällä; hän on tanakka ja
rauhallinen olento, ei pysähdy tasaisessa käynnissään.

»Älkää kursailko. Miksi se olisi tarpeen, kun on nuori, voimakas ja
iloinen...»

Kauniilla aaltomaisella tiellä kulkumme tahti vie meitä mukanaan.

»Nicolas, mitähän se nainen tahtoi sanoa...»

»Ei mitään, hyvä ystävä. Varmasti hän ei tarkoittanut mitään
erikoista...»




IX


»Hyvä ystäväni, tahtoisin puhua teille.»

Nicolas ja minä olemme tehneet pitkän kävelyn innostuneiden koiriemme
ympäröiminä. Pitkin kuumaa tietä olemme saavuttaneet metsän, missä
varjo värisee, minne aurinko pujahtaa vain hyppelehtien ja missä
suureen varjopaljouteen näyttää satavan valoa. Nyt olemme istahtaneet
polun vierelle, joka hiljalleen jatkuu puiden äärettömyyteen.

»Tahtoisin puhua teille.»

Ja sitten vaikenen. Olin tullut tänne hyvin levottomana, huokuen
suuttumusta, valmiina tekemään valituksia Pascalista, vetoamaan häntä
vastaan, saamaan Nicolasilta kannatusta ja osanottoa mielipahaani.

Tänä aamuna se oli sattunut. Pascal aikoi jättää meidät. Hän tahtoi
palata ahtaaseen ja kuumaan kaupunginasuntoonsa, ja minun kävi häntä
sääliksi; sydäntäni ahdisti, kun hän jäisi ihan yksin. Tavallisesti
Pascalin lähtiessä sydäntäni on ahdistanut myöskin itseni takia, joka
olen jäänyt vielä enemmän yksin, mutta tällä kertaa kesä on niin
kaunis, ja sieluni niin riemuissaan, etten voi tuntea yksinäisyyttä,
muuten en olekaan yksin, vaan minulla on täällä ystäviä... Pascal oli
lähdössä; hän piti kädessään vanhaa keltaista matkalaukkuaan, ja vihreä
huopahattu oli syvään painettuna päähän.

»Lehtimadon sisälmyksien väri, Pascal!»

Äkkiä hän hellitti matkalaukkunsa ja koettaen laskea pilaa virkkoi
hikipisaroiden helmeillessä matalalla otsalla:

»Lapsukaiseni, minun täytyy sanoa sinulle, että olet joutumassa
harhateille. Ystävyyttä ei ole olemassa. Se on hyvä sellaisille
tyypeille kuin minulle. Tuo kookas nuori mies ei ole ystävä eikä ole
tehty ystävien mallin mukaan. Ja sellainen ystävyys murtuu äkkiä, jos
annat sen paisua. Saat siitä huolta. Sinä olet liian iloinen. Pian
tapahtuu jotakin.»

Panin tämän nuhdesaarnan hyvin pahakseni; se ei ollut ensimmäinen
ripitys, mutta toisiin olin voinut välttää suoraan vastaamasta. Tällä
kertaa annoin tuiman vastaiskun:

»Sinä et ole pitänyt lukua minusta, Pascal, ja nyt osoitat omituista
kunnioituksen puutetta minua kohtaan. Unohdat, kelle puhut. Unohdat
myöskin, etten ole enää pieni tyttö, joka juoksee seikkailuihin nenä
pystyssä. Osoita minulle se ystävällisyys, että ajattelet minun
voivan arvostella miehiä, niin etten luota kehen tahansa, joka osuu
tielleni. Jätä kerta kaikkiaan mielestäsi pahat ajatuksesi; ne ovat
arvollesi sopimattomia samoin kuin minun ja panettelemasi miehen arvoa
loukkaavia...»

Pascal kuunteli minua. Hän sytytti savukkeensa ja sanoi:

»Kylläpä sinä intoilet, Marceline.»

Vimmoissani tempasin häneltä savukkeen ja heitin sen portaitten
juurelle.

»Kiellän sinua polttamasta, Pascal, sillä se tekee sinut liian jöröksi.
Se tekee pahaa maksallesi ja sielullesi.»

Silloin Pascal sanoi minulle vakavan näköisenä:

»Olen pidellyt sinua sylissäni, kun olit vastasyntynyt. Sinä olit
liukas ja kirkuva. Hyväinen aika, kuinka silloin olit ruma, mutta enpä
antanut sinun pudota.»

Olin taasen suuttumaisillani, mutta ajattelin, että näkisin jälleen
ystäväni Nicolasin, että kävelisimme kedolla ja metsissä, että
nauraisimme ja että puhuisimme omista asioistamme; niinpä sain jälleen
mieluisia ja lempeitä ajatuksia. Sanoin Pascalille, että kiitän häntä
hänen osoittamastaan myötätunnosta ja että pitäisin arvossa hänen
neuvojaan. Silloin Pascal kävi pelästyneen ja epäluuloisen näköiseksi
Hän virkkoi nuuhkien ilmaa sieraimiinsa:

»Tuo ei ole sinun tapaistasi... Mikä sinun on?»

Läimäytin häntä selkään ja nauroin kohauttaen olkapäitäni; kohtelin
häntä kuin hupsua tai suurta tyhmyriä. Sitten juoksimme junalle. Se
tuli asemalle, kun Pascal ei vielä ollut ottanut matkalippuaan. Siten
välttyi kinastelun uudistuminen. Mutta vaununikkunaan ilmestyivät
kalpean sammakonpoikasen hassunkuriset kasvot, jotka koettaen nauraa
irvistivät kukon kiekunaa muistuttavalla äänellä seuraavat sanat:

»Lapsukaiseni, olethan varovainen, eikö niin... Muistathan.»

Nyt minulla ei olekaan enää halua kertoa kaikkea tätä Nicolasille; en
tahdo tehdä Pascalia naurettavaksi; hän tuntuu minusta pateettiselta ja
kaukaiselta; ja sitten... ja sitten...

»Mitä teillä on sanottavana, ystäväni?»

Seuratakseni paremmin ajatusteni kuvaa olen pannut paljaat käteni
ristiin polveni ympärille, katseeni häipyessä etäisyyteen. Kuitenkin
ollessani kumartuneena itseäni kohti aavistan Nicolasin kasvojen
ilmeen, hyväntahtoisten, kysyvien kasvojen, jotka ennakolta
hyväksyvät kaikki toisten ajatukset. Niin, kuinka nuo kasvot ovatkaan
ystävälliset, selkeät ja vilpittömät! Syvennyn tutkimaan häntä tässä
epätodellisuudessa, missä tapahtumat elävät toisen kerran unelmamme
silmissä. Tosiaankin Pascal on hupsu epäillessään näiden kasvojen
vilpittömyyttä...

»Hyvä ystävä...»

Ah, kuinka hyvin näenkään tyhjyydessä, jota tähyän, peräkkäisten
ilmeitten vaihtuvan lyhyin nykäyksin Nicolasin piirteillä... Minunkin
kasvoilleni kohoaa äkillinen värähtely.

»Kuunnelkaa minua. Luotan teihin täydellisesti. Olenko oikeassa?»

Tällä kertaa katson todellista Nicolasia kääntyneenä häneen päin ja
ahdistaen häntä suoraan edestä. Hän punastuu hiukan, on yllätetyn ja
hetkisen aikaa huolestuneen näköinen ja kiinnittää sitten jälleen
kirkkaat silmänsä minuun.

»Luonnollisesti. Miksi tämä kysymys? Mitä te epäilette?»

»Tosiaankin, mitä saatan epäillä? Mistä aion puhua tämän vilpittömän
katseen edessä?»

»Kun Pascal, ystäväni... sanoo...»

Soperran epäselviä sanoja.

»Pascal?» toistaa Nicolas ja nauraa. »Serkkunne Pascal on kuin
vanhapiika, ja hänellä on kahden markan romaanin ajatuksia. Hän sanoo,
että liehakoin teitä eikö niin, ja että joudumme turmioon...»

Nauran myöskin, täynnä äkillistä hilpeyttä.

»Sehän on kauheata! Pyydän teiltä anteeksi hänen puolestaan. Pascalilla
on päähänpistoja!»

»No niin», jatkaa Nicolas hiukan hengästyneenä, »tehän ette usko sitä
mahdolliseksi! Sehän olisi vihoviimeistä moukkamaisuutta! Kuinka hän
kehtaakin lausua teistä sellaisen ajatuksen, että...»

Hän keskeyttää, leikaten ilmaa laajalla, suuttumusta ilmaisevalla
kädenliikkeellä.

»Älkäämme puhuko siitä enää. Ei, rouva. Te olette suonut minulle
kunnian päästä hiukan osalliseksi luottamuksestanne ja ystävyydestänne;
koettakaa uskoa, että olen sen arvoinen.»

Auringonvalon välähdykset suomivat väriseviä lehtiä, kattavat
kultavirroilla suuret ruskeanpunaiset kummut. Nicolasin kasvot joutuvat
sivumennen niiden valosta osallisiksi; katselemme toisiamme kasvoista
kasvoihin raikkaassa, syvällisessä riemussa.

»Pyydän teiltä anteeksi, ystäväni, että olen näin puhunut!»

Kätemme ovat tavoittaneet toisensa. Se on vilpitön, vankka ja lyhyt
puristus.

Nicolas lisää hetkisen vaitiolon jälkeen:

»Ah, ei, asianlaita ei ole niin... Se ei olisi säädyllistä...
Christine... teidän miehenne... tämä ehdoton vapaus... ja tämä hyvä
ystävällinen maa, joka luottaa meihin... Ei!»

Hän toistaa pääpiirtein niiden ajatuksien paljouden, jotka tunkeutuvat
sieluuni; niinpä vapisen ilosta, kasvot järkytettyinä, nauttien hetken
puhtaasta kirkkaudesta; sydämeni lyö nopeasti ja lujasti.

Nicolas katselee minua hymyillen, silmät kokonaan nuoruuden ja
iloisuuden piirteitten kehystäminä.

»Toverini on siis tyytyväinen?»

Tahtoisin sanoa paljon asioita, mutta niitä on liikaa; epäröin, joudun
hämilleni ja tulkitsen innostukseni seuraavin sanoin, kädet ristissä ja
kauttaaltani väristen:

»Ah! Voimme vielä juosta ja nauraa yhdessä!»

Ja saadaksemme siitä varmuuden purskahdamme yhtaikaa nauramaan ja
nousemme ponnahtaen pystyyn. Koirat, jotka olivat ajamassa riistaa,
tulevat takaisin hengästyneinä, silmät loistavina. Rotkojen pitkät
rinteet kutsuvat meitä; juoksemme varjosta valoon vihantojen lehvien ja
auringon pieksäminä, nuoruutemme ja ilomme kiihkeässä tahdissa.

       *       *       *       *       *

Säteilevä ilta tulee voittoisana sisään avoimista ikkunoista; kirjoitan
Pascalille. Voitonriemu käy kirjeeni jokapäiväisyyden lävitse... Ah,
Pascal parka! Hänpä ei tunne sitä varmuutta ja iloa, joka koituu
ystävän omistamisesta ja siitä, että voi häntä käsittää ja häneen
nojautua!

»Sää on edelleenkin suurenmoinen. Ihan sataa luumuja ja aprikooseja;
lapset kaipaavat sinua kovasti; herttaiset Pennesit lähettävät sinulle
tuhannet terveisensä...»

Pascal, vanha auttavainen ja uskollinen ystäväni... Mutta kuinka hän
onkaan jo kaukana, usvaan kadonneena...

Maxime ei ole tänä iltana hyvällä tuulella. Asiat eivät varmaankaan ole
sujuneet itsestään tehtaissa. Hänen kaulansa on turvoksissa, ja hänen
otsasuonensa ovat pullistuneet. Hän on juonut paljon viiniä; hänen
ihonsa on punasinervä. Tavallisesti pelkään kuin lapsi, joka tahtoo
paeta, kun Maxime näin puhuu itsekseen, hyvin kovalla äänellä minulle,
seinille, asioille, tyhjälle... Hän kiihtyy, kääntyy käsitteiden
tapahtumien, voimien puoleen, joita hän ei voi ottaa niskasta, heittää
maahan ja polkea jalkoihinsa; hän murisee uhkauksia ja sättimisiä.
Silloin on aika tehdä itsensä ihan pieneksi ja kadota, jottei
havaitsisi joutuneensa näiden jättiläisten väliin, kun ne taistelevat
eduista, joihin minä en ole osallinen...

Mutta tänä iltana minua varjelee ja suojelee lumous. Olen
haavoittumaton, eivätkä taistelusta sivuun singahtaneet iskut voisi
minua tavoittaa. Kuulen Maximen jupisevan raivoaan; usva verhoaa
hänetkin vaippaansa; hän on kaukainen, epätodellinen... Melkeinpä
tahtoisin hymyillä tälle kummalle metelille...




X


Uskoin olevani nuori, uskoin eläväni... Olen syntynyt kesän keralla.
Jokainen päivä keventää minua, ilahduttaa minua ja antaa minulle
väriä. Nicolas sanoo, että muistutan vehnän tähkiä, jotka ojentautuvat
aurinkoa kohden.

Kaikki miellyttää ja huvittaa minua. Jokainen päivän pieni toimi on
uhri ja kiitos. Elämä on helppoa ja suloista. Vielä enemmän kuin
ennen iloitsen lapsistani. Yhdyn heidän leikkeihinsä, ja sieluni
raikkaus on melkein sama kuin heidänkin. Hyvä tahtoni luo Maximen
ympärille anteeksiannon sädekehän; kuuntelen hänen pakinaansa, kohautan
olkapäitäni enkä pelkää.

Rukouksissani on enemmän uskoa ja vilpittömyyttä. Lisään
kaksinkertaisiksi hartauden harjoitukseni, käynnit pienessä kirkossa,
jonka paahtuneiden peltojen ilma kokonaan täyttää tuoksullaan.

Voi niitä Pascalin hupsuja ajatuksia!...

       *       *       *       *       *

»Olettepa te tarmokas, Marceline», virkkaa Christine haukotellen
raukeasti. »Ottakaa Nicolas mukaanne; minä puolestani mieluummin panen
pitkäkseni ja koetan nukkua, jotta unohtaisin, millainen ilma meillä
on!»

       *       *       *       *       *

Ah noita Pascalin pahoja aatoksia!...

       *       *       *       *       *

Maxime puhui eilen _tavallisista ja jalosukuisista_ ihmisistä. Hän on
laajentanut tiluksiaan kahdella pellolla, jotka suunnitellaan puistoksi
tänä syksynä. Julesilla on nyt käskettävänään nuori helakansinisiin
livereihin puettu lakeija.

Nicolas ja minä teemme huomioita tästä ja katselemme sitten toisiamme.

Sanat ja hymyt, kuinka nämä keinot, joilla ihmiset välittävät tietoja
toisilleen, ovatkaan karkeita ja alkeellisia...




XI


Ah, elämäni kiitää, haaskautuu, värähtelee ja tukahtuu kauneuteensa,
nopeaan kulumiseensa.

Tahdon, että kaikki eläisivät näin, miehet, naiset ja rakkaat
pienet lapset; tahdon puhaltaa heihin vähän voimaani ja iloani. En
tuo sairaille lihalientä ja viiniä, vaan pakotan heidät ottamaan
elinvoimaani, hengitystäni ja nuoruuttani, täyttäen niillä heidän
talojensa epäterveellisen ilman, heidän kurjat sammuneet silmänsä,
jotka näyttävät kuolevan ennen heidän ruumiitaan.

»Ymmärrättekö, Nicolas? Luovuttaa vähän voimaansa, terveyttänsä,
iloisuuttansa...»

»Ymmärrän», vastaa Nicolas miettiväisen näköisenä, pieni piippunsa
hampaissa.

Olemme tulleet katsomaan viljan niittämistä, ja lapset tahtoivat heti
ryhtyä siihen puuhaan. Minäkin haravoin nenäliina päässäni kuten Suze
ja Laurence, jotka näkyvät pellon toisessa päässä. Korjattu vilja on
ihanaa, paistetun leivän väristä, ja uhkea sinitaivas on kokonaan
valkoisen ja kullan värin koristama.

»Ymmärrän», lausuu Nicolas; »te säteilette iloa. Siinä saa kylpeä.»

»Ah, Nicolas, te sanotte tuon vihaisen näköisenä. Mikä teidän on?»

Totta tosiaan on liian kuuma. Tämä nenäliina tukahduttaa minut; heitän
haravani ja tulen kiusoittelemaan Nicolasia, joka nojaa kuhilasta
vasten, korvia kutkutteleva oljenkorsikehä päänsä ympärillä.

»Näinpä asia onkin. Te olette suutuksissanne siitä, että olette
hyödytön, kun toiset ovat työssä.»

Nicolasin hahmo ei siitä käy iloisemmaksi. Hän tupakoi lyhyin vedoin.

»Jättäkää minut rauhaan, Marceline...»

Pommitan häntä tähkillä. Sitä voisi luulla vaaleaksi vaskisateeksi.

»Enpä jätä. Te olette jo jonkun aikaa ollut ravistamisen tarpeessa. Te
olette juro. Christine sanoo niin myöskin.»

Äkkiä hän tarttuu ranteeseeni ja pitää sitä tiukassa puristuksessa
jäntevällä kädellään.

»Marceline, jättäkää minut rauhaan!»

Hänen kasvonsa ovat synkistyneet, mikä tukahduttaa iloisuuteni
äkilliseen sydämen tuskaan. Lävitseni kulkee levottomuus, joka on
kuin siipien värähtelyä; sitten tulee hiljaisuus, pieni oman itseni
pysähtyminen sisimmässäni.

»Mutta, hyvä ystävä...»

Nicolas sanoo kiihkeällä äänellä, päästämättä rannettani:

»Minä olen valehdellut teille, Marceline, tai erehtynyt; en tiedä enää
kuinka. En ole teidän ystävänne. Kammon teitä... Rakastaa teitä...
Sille en mahda mitään. Siinä kaikki.»

Hän hellittää käteni ja kääntyy ympäri, upottaen kyynärpäänsä
kuhilaaseen, kasvot oljissa.

Voi aurinkoa, paistetun leivän väristä viljaa ja iloa... koko luonto
on tummunut ja pimeyden vallassa. Se on lopussa. Kaikki on lopussa.
Maa on kuollut kuten onnenikin, saanut traagillisen kuoleman, joka on
ankarampi kuin elämä.

»Olette siis pettänyt minua...»

En jaksa puhua. Olen liian hengästynyt, hengitykseni laahustaa,
purkautuu puistatuksina, häipyy ja palaa hypähdellen.

»Kaikki on siis lopussa?»

Nicolas ei vastaa.

»Kuinka kauan olette valehdellut minulle? Mitä ajattelittekaan salaa,
kun lähdin luotanne niin hyvässä uskossa? Ah, tämä on kauheaakin
kauheampaa!»

Kyyneleet pakkautuvat silmiini. Olen yksin, hylättynä, ja minulle on
tuottanut tuskaa ilkeä elämä, joka on kolhaissut minua sivumennen ja
joka tahtoo riistää minulta ystäväni ja unelmani... Ja Pascal oli
varoittanut minua... hän tiesi... en tahtonut kuunnella häntä... tiesin
ehkä, että hän puhui totta...

Mutta äkkiä Nicolas on kiihtynyt ja kääntyy minuun päin.

»Lopussa! Mikä on lopussa? Onko kaikki lopussa, koska rakastan teitä?
Minkä rikoksen olen tehnyt? Kuka olisi voinut olla teitä rakastamatta?
Onko kaikki lopussa? Silloin, kun elämäni alkaa, Marceline! Kun meidän
elämämme alkaa!»

Huudan kauhistuneena:

»Kiellän teitä, Nicolas, kiellän teitä... kuuletteko...»

Tointuneena iskusta Nicolas vastaa:

»Se on totta. Olen väärässä. Mutta tekin olette väärässä, kun suututte
siitä minulle. Vakuutan teille, että olen ollut hyvässä uskossa.
Näettehän, että ilmoitan teille heti, kun olen päässyt selville
tunteistani. Nyt uskon, että olen rakastanut teitä heti ensi hetkestä
alkaen, kun näin teidän istuvan kotonani. Tunsin että olitte syntynyt
elääksenne siellä, että ilon perintö, onnen osa palaisi luokseni...
Mutta, Marceline, juuri tämän lapsellisen luottavaisuuden takia, joka
teillä on, tämän viattomuutenne majesteetillisuuden takia kuvittelin,
että kiintymykseni teihin säilyttäisi sopusointunsa ja puhtautensa.
Näin ei ole käynyt. Olette päässyt liiaksi etualalle sydämessäni. Kun
rakastaa jotakuta niin kiihkeästi, tahtoo ottaa hänet puristaakseen
häntä rintaansa vasten.»

Ah, kuinka Nicolasin kasvot ovat kalpeat... Ne tunkeutuvat sydämeeni
saakka kuin rikostoverilliseen kuiluun, jonka vedet kateellisina
sulkeutuvat niiden ylitse. Mutta sieluni asettuu vastarintaan
haavoittuneena tästä julkeudesta ja vavisten suuttumuksesta.

»Tuolla tavallako te siis julkeatte minua rakastaa?»

»Niin. Niinkuin miehet rakastavat. Tavattoman rajusti.»

»Ah, vaietkaa!»

Voi, kuinka veri vetäytyykään sydämeen ja jähmettyy sinne...

»Ah, vaietkaa! Menkää tiehenne, Nicolas! Vaietkaa! Älkää katselko minua
noilla silmillä. Te solvaatte minua. Tässä, tällä pellolla, taivaan
alla, jonka näemme... Ja lapsenikin leikkivät tuolla...»

Nicolas puhuu katkeralla äänellä:

»Nuo ovat suuria sanoja, suuria eleitä. Minäkö solvaan teitä, minä?
Minäkö, Marceline? Senkö takia, että teitä rakastan...»

Silloin minut valtaa outo petollinen viehätyksen tunne. Jäykistyn ja
kasvot käsien välissä yritän sortuvan tahdon rajuilla nykäyksillä
saada takaisin tasapainoni... Totta on, että joudun suunniltani oikein
perusteellisesti... perin nopeasti... Monet naiset nauraisivat minulle!

»Mihin olemme joutuneet? Katsokaamme. Täytyy selvittää tämä ja saattaa
se päätökseen... Kuinka kauan on kestänyt tämä ystävyyden ilveily, jota
olemme näytelleet toisillemme? Kolme kuukautta, neljä kuukautta...
Siitä ei ole väliä: sydämillä ei ole ollut aikaa tottua rakastamaan!»

Nicolas naurahtaa ivallisesti, hampaat yhteenpuristettuina.

»Vähät siitä muuten. Jos paha on tehty, niin se täytyy korjata.
Nicolas, me emme saa enää tavata toisiamme.»

Tällä kertaa Nicolas kääntyy minuun päin äkillisellä liikkeellä. Mutta
minä kestän hänen mustiksi käyneiden silmiensä välähdyksen.

»Luuletteko, että se on mahdollista?»

»On kyllä. Ja välttämätöntä.»

»Entä Christine? Ja teidän miehenne? Kirkkoherra, notaari, lääkäri?
Palvelusväkeänne?»

Mitä he ajattelevat tästä äkillisestä välien rikkoutumisesta?»

»Ajatelkoot mitä tahtovat. Se on pikkuasia.»

Sitten lisään:

»Te olette luvannut minulle, Nicolas. Muistakaa. Olen luottanut teihin.»

Nicolas on vaiti. Hän katselee kauas naisten tahdikasta työtä ja lasten
leikkiä, näyttää seuraavan heidän liikkeitään perin tarkkaavaisesti.

»Hyvä on, Marceline. Teen, mitä tahdotte. Teen parhaani.»

»Kiitos.»

Kun olen lähtemäisilläni, säpsähtää hän hermostuneesti ja pidättää
minua hätäisellä lauseella, joka on keksitty umpimähkään ja joka äkkiä
murtaa hänen äänensä ja piirteittensä kovuuden; se purkautuu esiin ja
pidättää minut kuin ojennettu käsivarsi:

»Kuitenkin, minun pitäisi antaa selityksiä... miksi murskaisimme
kaikki... eihän ole sattunut mitään niin vakavaa...»

Hän saa levollisuutensa takaisin, huoahtaa, kun pysähdyn häntä
kuuntelemaan. Hän jatkaa äänellä, joka vahvistuu vähitellen:

»Miettikää hetkinen, Marceline. Täytyy pohtia tätä asiaa. Oikeastaan
ei välillämme mikään ole muuttunut. En rakasta teitä enempää enkä
vähempää sentähden, että olen sen teille sanonut. Päinvastoin voimme
sen tietäen paremmin välttää uudistamasta tällaisia kohtauksia, jotka
näin saattavat teidät kuohuksiin. Lupaan sen teille, sillä vakavana
huolenani on säästää teitä levottomuudelta. Tosin en ole aina antanut
arvoa naisten kunnialle... Sallitteko, että puhun teille näin? On
totta, että teidän viattomuuttanne ei johda harhaan sellainen mies,
jollainen minä olen ollut. Elämä on ilotonta, ja ihminen on yksinäinen.
Ja sitten nuo naiset ovat niin toisenlaisia. Mitä minua liikutti
heidän mielenrauhansa tai hyveellisyytensä? Mutta en tahtoisi,
kuulettehan, häiritä teidän elämänne sopusointua, en sanallakaan, en
ajatuksellakaan...»

»Tiedän sen, Nicolas. Siis?»

»Antakaa minun siis tavata teitä joskus. Vakuutan teille, että
tahtomanne välien rikkoutuminen toisi vain pahaa mukanaan, paljon
hyödyttömiä kärsimyksiä ja kenties vaarallisempia äkkimuutoksia kuin
vähemmän silmäänpistävät toimenpiteet.»

Nicolas on hyvin rauhallinen. Hän on aatelismies ja elämää kokenut.
Hän tietää enemmän kuin minä... Olen kenties ollut väärässä näin
riehaantuessani...

»Kuitenkin teimme sopimuksen. Se on nyt rikottu. Miksi sitten seuraavaa
noudatettaisiin?»

Nicolasin katse häilähtelee. Hän yrittää uudestaan ja sanoo painaen
päänsä alas:

»Koska opin sitä noudattamaan. Koska rakastan teitä, Marceline.
Ymmärrättekö, kaikki on silloin mahdollista.»

Silmämme kohtaavat toisensa ja synkistyvät äkkiä ikäänkuin täynnä syvää
uhkausta.

»Oletteko varma siitä, Nicolas?»

»Hyvin varma», vastaa Nicolas kumealla äänellä.

Hänen silmäterissään, jotka yhäti ovat iskeytyneinä kiinni minun
silmäteriini, käy äkillinen hurja välähdys. Pitkä, surullisen ja
suloisen aavistuksen kaltainen värähtely lähtee liikkeelle ja kiertelee
sisimmässäni... Tartun kuitenkin vain Nicolasin sanoihin ja vastaan
niihin vakavasti:

»Luotan teihin, ystäväni. Hyödytöntä on selittää teille kaikkea, mitä
jo tiedätte ja mitä ajattelen. Luotan teihin, Nicolas. Siinä kaikki.»

Nicolas on kuunnellut puhettani katse poispäin kääntyneenä, ja
minä näin hänen naamarinsa pienten lihaksien vapisevan. Sitten hän
rauhoittui; suuri lempeyden aalto ilmestyi hänen piirteilleen.

»Pyydän teitä suojelemaan minua, Nicolas.»

Hän sanoi muuttuneella äänellä:

»Hyvä, Marceline. Koetan tehdä niin.»

       *       *       *       *       *

»Sassy! Boula! Nyt mennään kotiin!»

Nicolas ei tarjoudu meitä saattamaan. Hän syleilee lapsia, ja me
lähdemme. Kuulen hänen äänensä antavan käskyn arentimiehelle, joka
tulee häntä kohti paita auki, hien valuessa punaisen parran alta.

»Kyllä, rakkaani, meillä tulee olemaan paljon puuhaa! Ensin kylpy,
sitten koululuvut ja vihdoin setä Pascalin kaunis kirja. Ja äiti yksin
panee teidät nukkumaan. Saatte tapella pieluksilla, kunnes isä tulee...
eikä Françoise toru...»




XII


Tätä turhantarkkuutta arkipäiväisissä askareissa, tätä turhantarkkuutta
jokapäiväisissä ajatuksissa, tätä ajatuksille määrättyä hiljaisuutta,
joka on kuin munalukko ahdistetun ja masentuneen sielun päällä.




XIII


Christine kutsuu minua. Syynä siihen, että niin usein käyn Saulnayessa,
on se, että Christine kutsuu minua sinne. Hän on heikko ja yksinäinen.
Hän sanoo pitävänsä keveästä käynnistäni ja siitä, että rauhalliset
silmäni ovat hänen ympärillään.

Christinen huone, verhojen karttuuni, panelin tumma vernissa, suuri
vuode hoikan ristiinnaulitunkuvan alapuolella, joka on läpikuultava ja
tuskasta riutuva...

Hän puhuu minulle kärsimyksistään. Kuuntelen melkein hartaana. Minusta
tuntuu, että hänen sanoissaan on katkeranmakuinen viehätysvoima.
Kaikessa, mikä koskee Saulnayen linnaa, on minun silmissäni katkera
viehätys.

»Täällä on niin ikävää», virkkaa Christine surumielisyyden
kyllästyttämänä.

Nicolas tulee usein vierailulle vaimonsa luo. Hän tuo mukanaan
puutarhasta raikasta, tuulen pieksemää henkäystä.

Valitellen Christine kuvailee loppumattomiin päivän vaivoja, katsellen
meitä kumpaakin vuoron perään, hyvillään tästä hänen tuskilleen
osoitetusta harrastuksesta ja myötätunnosta.

Toisinaan Nicolasin ja minun katseeni yhtyvät salaa ja erkanevat,
ikäänkuin janoiset huulet lähestyisivät kiellettyä maljaa ja sitten
loittonisivat siitä.

Kun illalla poistun, täytyy mennä hallin lävitse ja tavata Nicolas...

Nurmikenttien takana taivas on vedenvihreä ja malvanvärinen ja
ympärillämme laskeutuu varjo hiljalleen.

»Hyvää yötä, Nicolas.»

»Hyvää yötä, ystäväni.»

Hiljaisuudesta, vuorokauden ajasta, Nicolasin läsnäolosta kohoaa
tukahtunut ja mykkä kaiho, jota juon pitkin siemauksin.

Kestääköhän tätä sekunninkaan verran? Vai kuluuko siihen minuutteja?

       *       *       *       *       *

Ilta avaa ikäänkuin suunnattoman hautakammion sieluuni. Päivä on
saavuttanut loisteensa huippukohdan.




XIV


Tahtoisin niin mielelläni jäädä levitetyin käsin, silmät etäisyyteen
häipyneinä, kuuntelemaan maan ja ajan kuolettavia ja suloisia säveliä.




XV


Mutta en voi päästää meheviä ja ruskeanpunaisia syyspäiviä tunkeutumaan
sydämeeni. En voi avata niille sydämeni ovea. Sydämeni on niin täynnä,
etten uskalla sitä avata. Se tekee kipeää salpautuneessa sydämessäni
tuottaa omituista mojottavaa tuskaa, joka on kuin padotun nousuveden
raukea kohina.

       *       *       *       *       *

»Te olette todellinen ja herttainen ystävätär, Marceline.»

Christine vetää minut luokseen ja hymyilee minulle surumielisillä
ja aina hiukan nurinpäin kääntyneillä silmäterillään. Näen hänen
sinertävän kehän reunustamien silmäluomiensa sisään ja paljastuneitten
ikenien kalpeuden. Hymyilen Christinelle huulet yhteenpuristettuina ja
surullisina.




XVI


Lapset leikkivät jalkojeni juuressa. He ovat kauniita ja iloisia.
Katselen heitä tietoisena heidän kauneudestaan ja valmiina korjaamaan
heidän virheensä; tuntui siltä kuin huolelliset käteni pitelisivät
heidän pieniä sielujaan muovaillen niitä kärsivällisesti. Sellainen
on äidin ammatti... Ennen avartui olemukseni heidän läheisyydessään
vakavasta ja raikkaasta onnesta. Mutta nyt on lasteni ja minun väliini
levinnyt kevyt verho, joka on suruharson kaltainen.

Vilkas ja voimakas äitiyden ilo on mennyt...

Elämän untuvainen raikkaus on poissa...




XVII


Kirje Pascalilta.

»Eikö niin, Marceline, että olet varovainen? Olethan luvannut sen
minulle...»

Pascalin ääni on kaukainen, niin hiljainen ja heikko... Se ääni
varoittaa ja puhuu silloin, kun toinen on kuolemaisillaan janoon, ja on
alkanut juoda eikä voi enää lakata juomasta: »älä juo niin nopeasti;
lakkaa juomasta...»




XVIII


»Nicolas, kuunnelkaa minua.»

»Mitä teillä on sanottavana, ystäväni?»

»En ole enää onnellinen... Minä olen levoton. Pelkään!»

»Pelkäättekö, ystäväni...»

»En! En pelkää... entä te ettekö te pelkää?»

»En, minä en pelkää... en pelkää, ystäväni...»

»Kaikki on siis kunnossa? Kaikki on hyvin meidän välillämme?»

»On. On, ystäväni. Kaikki on kunnossa meidän välillämme...»

»Christinen ja Maximen puolesta kaikki on siis myöskin kunnossa?»

»On. On, ystäväni. Kaikki on hyvin heidän puolestaan...»

»Ah, niin, Nicolas, kaikki on hyvin heidän puolestaan.»

Meillä on niin rauhaisia kesäpäiviä, jolloin kuitenkin rajuilman
tuulahdus herpaisee ja järkyttää, herättää pelkoa ja tekee uhkaavasta
tuhosta varmaksi.




XIX


Juomme kahvia tornin suojaisessa sopessa. Meidän varjomme kuvastuvat
liian kirkkaassa auringonpaisteessa valkoiselle muurille, ja niistä
tulee jonkinlainen vaihteleva varjokuvaleikki. Christinen ranne
piirtää muurin valkeaan pintaan hennon ruo'on kiertymistä muistuttavan
varjokuvan, käden hämmentäessä kauralientä.

Nicolas nojaa keveästi kasvojaan minun kokonaan mustaa ja hoikkaa
hahmoani vasten, joka jatkuu hiuksista lankeavasta varjostuksesta.
Katselen tätä näkyä sydän jähmettyneenä, ja varjoni on liikkumaton ja
syyllisen näköinen hänen hyväilynsä kestäessä.

Kalpeana Nicolas pitää huuliaan kauan painettuina varjon huulille.




XX


Kuinka suloinen onkaan tämän syksyn katoavainen kauneus, joka painaa
leimansa sieluun, panee voimat heikkenemään ja iskee sydämeen
tuskaisesti...

Pian palaamme kaupunkiin.

Maxime ei pidä lehtien putoamisesta, sillä silloin haravoidaan ja
lakaistaan; se on soran rapinaa ja kuivien lehtien kahinaa, mutta
punaisia ja keltaisia lehtiä putoilee yhä.

Matka-arkut ovat auki; kamfertti ja naftaliini tuoksuvat. Suuret
nurmikoille levitetyt matot kaikuvat kovista iskuista kuin kumeat
malmirummut.

»Ei, rakkaani, ei, älkää tulko minun lähelleni. Äidillä on surua, ja
äiti on hyvin kiireissään.»

Voi, tämä soran rapiseminen haravan piikkien alla tuntuu kuin auringon
haravoimiselta.

Ei, en tahdo kuunnella tätä... Se on kauheata ratinaa, kun haravoidaan
aurinkoa, joka menee pois syksyn kerällä, ainiaaksi...




XXI


Sunnuntai. Kellot soivat laajalti pitkin maaseutua. Kaikkialla
näköpiirissä tuikkivat pienet kylät kuin kotoiset tähtiryhmät.
Puolipäivän messu. Talonpoikaisnaisten nauhoilla koristettuja
hattuja, ihon ja saippuan tuoksua. Urut ovat ahdashenkiset ja lukkari
vailla ääntä. Tulemme sisään kuin juhlakulkueessa, Maxime etunenässä
kastanjanruskeassa puvussaan, niska irtokauluksen päälle pullistuneena.
Liikettä, uteliaisuutta, vihamielisyyttä. Nicolas ja Christine ovat
kuorissa, hentoina ja hartaina...

Ah, mieleni on niin tuskainen... niin tuskainen. En uskonut, että
joutuisin sellaisen tuskan valtaan. Miksi sitten olen niin tuskainen?
Tässä on kirkko, lempeä, ystävällinen ja neuvova kirkko. Laukean
kasvoilleni kädet ristissä, yhdyn rukouksiin, olen sydäntäsärkevän
uhrin ilmenemismuoto. Rukoilen, maahan vaipuneena, äärimmäisen nöyränä.
Mitähän on hartaudessani huomaamattomasti muuttunut? En edes Jumalalle
voi avata tätä salaperäisiä sydäntä; siinä pyörii äärettömyys, joka
murtaisi esteet tieltään, peittäisi minut tulvaansa ja peloittaisi
minut sellaisella sekasorrolla, etten saa siitä selvää enkä tahdo oppia
sitä tuntemaan...

Sunnuntaiaamiainen. Paistia, peltopyynpoikasia ja burgundinviiniä.
Lapset ovat uuteloita, lautasliina kaulassa, katse harhailevana.
Lempeästi paistava aurinko saa kulkiessaan ruutujen läpi raskaan
hohteen, valaisten hehkullaan pullojen kauloja, pöytään järjestettyjen
lautasten ympyrää ja kullanväristä päärynäkasaa; sivulla pullistelee
melooninkupu ikäänkuin valmiina räjähtämään suuresta lämmöstä.

Maxime juo ääneti, suonet sinisinä, silmät ulkoilevina ja kädet
nyrkissä pöytäliinalla. Kello lyö kaksi.

Joka sunnuntai olen kahdeksan vuoden aikana näin istunut suorana
tuolissani Maximen edessä, kuunnellen kuinka hetket lyövät. Näen hennot
lapseni pöhöttyneinä ja kyllästykseen asti syöneinä, heidät, joita
ruokin vihanneksilla ja keveillä puuroilla, silmissään lievä, samea,
liharuuista ja viinistä johtuva kuumotus.

Kahdeksan vuotta jo... Ja tänään tämän suljetun ja lukitun sydämen
pohjalta nousee ääni, joka sanoo: »Ei, en kestä sitä enää. En kestä
sitä enää...»

       *       *       *       *       *

Pöytäliinaan on ilmestynyt reikä, ja hedelmäkauppiaalta on saatu
pilaantuneita päärynöitä; Maxime korottaa ääntänsä. Hänen äitinsä ei
jättänyt näitä asioita palvelijoiden huoleksi. Vastaan pää painuksissa
ja kumealla äänellä, purkaen sitä pahansuopaisuutta, joka olemuksessani
herää. Maxime sivaltaa vastaiskuja. Yhdellä silmänräpytyksellä lähetän
lapset puutarhaan. Välillämme kuuluu väittelyn melu, inhoittava,
alhainen meteli, joka häpäisee kaiken kodissamme saavutetun arvokkuuden.

Ja sydämestäni nousee taas ääni, joka lyö yhä kovempaa, niinkuin vasara
alasimelle:

»Ei, en kestä tätä! Ei, en kestä tätä!»

Kun sitten ojentautunut pääni liikahtaa, on Nicolas äkkiä ilmestynyt
ovelle.

Nicolas on kuullut...

Sanat ja eleet joutuvat sekasortoon, sillaikaa kun veri vetäytyy pois
aivoista. Ah, mikä häpeä ja tuska tässä loukatussa kodissa...

Nicolasin katse kohtaa minun katseeni.

Tuntuu siltä kuin sieluni seinä repeäisi; paljastunut sieluni jakautuu
pohjia myöten Nicolasin katseesta.

Jotakin syvää ja vahvaa tunkeutuu minuun... voimallinen suloisen
hellyyden tunne... voimakas ja rauhallinen tahto, joka ympäröi minut,
sulkee syleilyynsä ja lannistaa alastoman, vapisevan ja turvattoman
sieluni.

Saan pitkin päivää kokea tätä Nicolasin katsetta avoimeen sieluuni,
ilman mielenliikutusta ja ilman tietoisuutta. Elän horrostilassa
ikäänkuin talvehtiva eläin, joka nukkuu ja kuitenkin tietää heräävänsä
jonakin päivänä.

Ilta on tullut rajoittamattomana ja vakavana. Herättääkö se minut, ja
sanooko se minulle kaiken sen, mitä tiedän ja mitä en tahdo tietää?
Sekö avaa tietoisuuteni kätketyt sulkuluukut?

Sielussani nousee ja kasvaa levottomuus, kiihtyy kuin tuhoa tuottava
tuuli, paisuu, hajoittaa, tuhoaa, yltyy ja kieppuu, kohoaa vieläkin...

Salaperäisenä pyörii sydämeni syvä ja sinetöity ovi näkymättömillä
saranoilla. Ensiksi siellä on pitkällinen väristys, empivän ja
ulappaa arastelevan vapaan veden pyörre; sitten suoneni saavuttaa
hekumallisesti virtaava vedenkieleke; vetten kohina seuraa sitä
heti, ja ne virtaavat edelleen. Sieltä tulevat suuret hyökyaallot
jälkimaininkeineen, muurinmurtajan iskut, pärskeet ja kuohut... Siinä
on kaikki se, mitä säilytin suljettuna itseeni ja mikä tuotti niin
paljon tuskaa.

Ah! Koko sydämeni on laajentunut; olen vaipunut tulvan alle,
lannistunut ja huumaantunut.

Ystäväni... Oi, Nicolas!

Ristiin pannut ja yhteenpuristautuneet käteni eivät voi estää tätä
Nicolasin valtausta. Olen kaikkineni tulvan alla, Nicolasilla
kyllästetty, huumattu...

En voi enää torjua sinua... rakastan sinua... rakastan sinua.

Mitä ovat hyödyttäneet nämä tuskat, nämä lupaukset, nämä suljetut
katseet, nämä sanat, nämä hillityt äänet, nämä muurien sisään suljetut
elämät, jotka on opetettu toinen toistaan vastaan ja joiden rakkaus
virtasi salakavalasti ja irroitti liitoksistaan jokaisen kiven, jyrsien
tiilet ja muurilaastin, kunnes kaikki sortui äkkiä ja kunnes tahtomme
luhistuvien muuriparkojen tuho sittenkin tuli?

Muurit, portit, saranat ja lukot, kaikki on antanut perään, murtunut
ja sortunut, ja minut on temmattu mukaan, uponneena sekasortoon ja
suloiseen nautintoon.

Kyllä, niinä olen sinun... Kyllä! Minä olen sinun...

Niin, minä tunnen olevani nöyrän ja kuninkaallisen ylpeä siitä, että
rakastan sinua, että olen vihdoin antautunut onnelle rakastaa sinua!
Näin saan elää ihmeen parantamana jumalallisen puhtaasta rakkaudesta...

       *       *       *       *       *

Pimeydessä, joka laajenee ympärilläni, kohoan jälleen ja kasvan
verkalleen, otsa illan ilmalle alttiina. Minusta tuntuu kuin
kirkkauteen pukeutuneena valaisisin yön.




XXII


Se varmuus, jossa elän ja joka riittää ylpeälle sielulleni, on
rakkautemme varmuus. Viaton on rakkautemme, ja se jää sanattomaksi ja
tahrattomaksi.

Kun pian eroamme, jatkan näin elämääni; etäisyys ei välillämme muuta
järkkymätöntä onnea, jossa elän. Sitä nimitetään jumalten puhtaaksi
onneksi.




XXIII


Kuitenkin, kun ajattelen lähtöä, herää jokin levoton tunne minussa, ja
jotakin repeää äkkiä. Se menee varmasti ohitse. Lähdön sekava hetki
vain saattaa mieleni hämmennyksiin...

Nyt jo pitää lähteä! Lähteä niin pian, kun kesäkään ei tahdo mennä
pois...

Oi, tahtoisin yhden ainoan kerran vielä saada takaisin sieluuni
Nicolasin sielun... voidakseni poistua tyydytettynä...

Nimitetäänkö tätä hedelmätöntä kiihtymystä, näitä sielun sopukoista
nousevia täristyksiä ja tätä vitkallista kapinan tunnetta, joka kohoaa
ja sammuu huulille, epätoivoksi?




XXIV


Kaikki on nyt lopussa: me lähdemme huomenna. Välimatka vaimentaa
varmasti sieluni kuolettavan vaikeroimisen...

Olimme tänään päivällisellä Saulnayessä. Siellä oli vieraita, muutamia
naapureita, Christinen serkkuja. Olin iloinen ponnistelematta sitä
varten ja tosiaankin olin tyytyväinen ja näytin huvitetulta; mutta
vain joku toinen nainen puhui siinä istuutuneena Nicolasin pöytään ja
pukeutuneena valkoiseen hameeseeni; toinen siinä katseli Nicolasin
rakastettavia ja tarkkaavaisia silmiä, tämän toisen Nicolasin, joka
istui isännän paikalla ja joka haasteli myöskin, oli iloinen ja näytti
huvitetulta. Siinä oli kaksi muuta henkilöä; todelliset Marceline ja
Nicolas, nämä värisevät ihmisolennot, olivat horrostilassa, köysiin
pantuina ja heitettyinä kuolontuskissa kamppailevan tahtonsa salaiseen
kaivoon.

Ilta oli kaunis; me astuimme pengermälle, jonka valkoinen kiveys
loisti kuutamossa. Kävelin Christinen ja muiden kutsuvieraitten
kanssa. Olen varma siitä, että Nicolas käveli muualla. Mikä voima
siis sai kaikki ihmiset häipymään ja toi Nicolasin läheisyyteeni?
Miksi kaikki katosivat kuin varjot ja miksi me jäimme yksin? Kenties
meidän kaksoisolentomme jatkoivat siellä kävelyään ja eleitään. Mutta
todelliset Nicolas ja Marceline ovat löytäneet toisensa jälleen, kuten
magneettiset esineet yhtyvät toisiinsa. He kävelevät rinnatusten,
ja siteet, jotka ovat heidän jäseniään rutistaneet, putoavat hiljaa
heidän ympäriltään; he tulevat verkkaisina ja vaiteliaina esille
horrosmaisesta unestaan; he kävelevät epätodellisessa, kokonaan kuun
valaisemassa puistossa, joka leviää rauhallisena kuin suuri loiston
ja onnellisuuden maa; he kävelevät tummassa ja lempeässä hämärässä
pitkiä teitä; he kävelevät hiljaisuudessa, joka vetää heitä puoleensa
tummien käsivarsien lailla. He kävelevät, he menevät salaperäistä
ja traagillista pistettä kohti, josta tuulahdus tulee heihin päin
yhä kuumempana ja tukahduttavampana. He kulkevat kuin sinfonian
mieltäliikuttavassa crescendossa. Kuitenkaan ei ohenneessa ilmassa,
johon he tunkeutuvat, ole ääntä eikä ilmakehää; siellä on autio
hiillos, missä kaikki on lakannut, vieläpä heidän hengityksensäkin ja
heidän elämänsä sykintä.

Petollinen puutarhako siellä huhuaa, vai Nicolasin äänikö minulle
puhuu tästä pitkästä huohottavasta hiljaisuudesta? Näännyn tästä
äänettömyydestä: se kauhistuttaa minua, se huumaa minut; olen kuin yön
säikähtynyt ja voimaton saalis.

»Nicolas...»

Nicolasin äänettömyys... hän vapisee, värisee, paisuu kuin suuri purje,
joka tulee nielaisemaan minut...

»Mitä te tahdotte, Nicolas, mitä te tahdotte...»

Tämän äänettömyyden huumaus panee minut huutamaan, jotta keskeyttäisin
sen ja yrittäisin paeta siitä.

»Nicolas... Minähän olen täällä... Minä se olen...»

Ah, äänettömyys särkyy: paisunut äänettömyys purkautuu huudoksi:

»Marceline!»

Nicolasin ääni, vapisevana, tuntemattomana...

»En voi enää... en jaksa enää vaieta. Marceline...»

»Nicolas, mitäpä aikaisemmat sanani enää vaikuttavat... Mitä merkitsee
mikään muu paitsi te?»

Nicolasin kasvot ovat kokonaan surun ja ilon jäytämät...

»Onko se totta? Onko se totta, Marceline? Teille tuottaa mielihyvää se,
että rakastan teitä!»

Oi, kasvot, jotka näin lähestyivät toisiaan, silmät, jotka näin
rukoilevasti katsovat toisiinsa, sielut, jotka näin koskettavat
toisiaan, ovat enemmän toisiinsa yhtyneitä kuin käsivarsin ja huulin...

»Ystäväni... ystäväni...»

»Voi, kuule... Kuule...»

Voimattomia sanoja...

»Tiedätkö, sano... tiedätkö?»

»Oi, tiedän... tiedän...»

»Rakastan sinua, Marceline... rakastan sinua, ymmärrätkö? Rakastan
sinua...»

Nicolas ei vetänyt minua luoksensa: meidän olemuksemme ovat ikäänkuin
sielujemme lennon innoittamina lähestyneet toisiaan saman sakramentin
vastaanotossa.

Hetkiseksi Nicolas ja minä jäimme riippumaan äärettömyyteen,
avaruuteen, ajan ulkopuolelle ja ikuisuuteen; en edes tiedä, koskettiko
hän huuliani, sinetöikö huulten yhtyminen rakkautemme täydellisen
piirin...

Sitten palasimme verkalleen ja ääneti valkoisen taivaan alla, joka
laskeutui puiden väliin.




XXV


Kaikki maailman kauneus on yhtenä ryöppynä tunkeutunut sydämeeni. Oi.
lokakuu, joka väriset valosta ja usvasta, maidon, opaalien ja kullan
kuu!




XXVI


Auto odottaa. Kuljettajan viereen sijoittautuneena Boula rehentelee ja
esiintyy suurena herrana; pienokaiset ovat likelläni kadonneet auton
sisässä näkymättömiin, pahvirasioiden ja matkalaukkujen väliin. Talo on
jo keltaisten ikkunaluukkujensa sokaisema ja edessämme loistaa puutarha
jäähtyneen auringon alla kuin pitkä punakellervä matto.

»Äiti, ystävä Nicolas!»

Hän kumartuu ja suutelee lasten pieniä vilkkaasti liikkuvia käsiä.
Minulla on aikaa jännittää hermojani, ennenkuin kohtaan hänen silmänsä.
Katseittemme osuessa yhteen kasvomme kirkastuvat ja loistavat syvästä
valosta. Tämän loisteen valtaan jäämme hetkiseksi varmuuden hurmaamina,
ikäänkuin huulemme tavailisivat uuden yhtymisemme päivää ja hetkeä.

Auto lähtee liikkeelle.

Puita vilahtaa ja valoa välähtelee auton ikkunaruuduissa, ikäänkuin
auringon kehrä siinä säkenöitsisi. Kun on päästy ristikkoportista,
tulevat orvokinväriset kynnetyt pellot näkyviin... Tuolla etäällä näkyy
suuri tummankeltainen metsikkö, Saulnayen puisto... Oikealle menevä
tie aukeaa järkkymättömänä näköpiiriini, tunkeutuu sydämeeni pitkän,
harmaan veitsen lailla...




XXVII


Ennen maailma oli ihan täynnä olentoja, ja uusia viehättäviä asioita,
huvituksia ja velvollisuuksia, jotka olivat huvituksia hauskempia.

Pienokaiseni olivat elämäni solmukohta.

Jumala ulottui koko olemukseeni suojelevana ja siunaavana voimana;
Jumala antaa suunnan kaikelle toiminnalle...

       *       *       *       *       *

Talossa on lämmintä, liiaksi kuumennettujen lämpöjohtojen rasittavaa ja
kuivaa kuumuutta; ulkona on katujen tahmea ja harmaa kylmyys...

Maxime astuu alas marmoriportaita; hänen silkkihattuunsa osuu valosta
juovia; hän pysähtyy mietteissään, sytyttää sikaarinsa ja vetää siitä
hitaita sauhuja; nojautuen kaiteeseen hän kutsuu minua bassoäänellään,
hattu niskassa; saavun heti, koneellisesti ja kumartuneena, kyynärpäät
porrastasanteen käsipuulla. Kuuntelen, kuinka hän luettelee, sormillaan
laskien päiväkauteni ostokset ja pikku velvollisuudet ja lisäksi
tuttavat, joita minun pitää käydä tervehtimässä. Ne ovat vieraita
ihmisiä, joista ennen pidin paljon.

       *       *       *       *       *

Ylhäältä kuuluu korvia särkevä lasten hilpeys...

       *       *       *       *       *

Ympärilläni ei ole kuolevaisia eikä elämää. Siellä on vain katuja ja
kiveyksiä; kaupungin taivaskin on harmaa kuin lieju. Kaikki tuoksuu
tiililtä ja tomulta. Kaikella on pestyn ja muureihin ja kipsiin
sekaantuneen freskomaalauksen epämääräinen väri. Elämä ympäröi minua
liikkumattomalla ja haalistuneella freskomaalauksella.

Tämä minun oma kotini on muuttunut minulle vieraaksi kuin julkinen
muistomerkki; minusta tuntuu siltä, että sen karmosiininpunaisilla
matoilla varustetussa eteisessä kulkee jono hopeakalunaisia
vahtimestareita.

Suuri henkilökunta on nyt ohjattavana, pöydässä tulee istua
ensimmäisellä paikalla, lapsia on valvottava ja kasvatettava. Paljon on
nyt vaivaloisia ja väsyttäviä puuhia...

Pitää puhua, kävellä, juoda, syödä, hymyillä ja olla auttavinaan
lähimmäistänsä, sielu riutuneena, kasvot synkkinä ja tiukasti
suljettuina. Ei missään tapauksessa saa rukoilla. Koneellisen rukouksen
valheellisuus kalvaa liiaksi sielun seinämää.

Pitää liikkua silmissä väärä rauhallinen ilme; hampaat ovat
puristautuneet salaisuuden ympärille; kädet puristavat tulisia kirjeitä
hameenmiehustan suojassa...

       *       *       *       *       *

Elää epätodellisen maailman lakkaamattomassa kangastuksessa,
joka näyttää ainoalta todelliselta; tottua itsepäisesti tähän
harha-aistimukseen; ahmia itseensä tappavaa viiniä; täyttää aivonsa
juovuttavalla huumauksella, hourailla salaa, silmät kirkkaina ja
rauhallisina, mielettömyys yhteenkiristettyjen hampaitten taakse
kätkettynä... kädet kiellettyjen kirjeitten päälle puristettuina...

»Kyllä, ystäväni, kyllä olen toivonne ja elämänne, uusi onnenne ja
perintönne! Kyllä, minä olen se nainen, jota olette odottanut ja joka
on tullut.»




XXVIII


En näet kuulu enää itselleni.

Olen tehnyt pyhän sitoumuksen sinulle tuona iltana, hiljaisessa
puutarhassa... Vieläkin ankaramman sitoumuksen silloin, kun huuleni
lähestyivät sinun huuliasi ikäänkuin loukkaamatonta valaa vannomaan...

Minut on vallannut sellainen varmuus ja kiihko, että kuulun vain
Nicolasille. Tämä ylivoimainen ja peruuttamaton vaatimus luovuttaa
minut hänelle kuin omaisuuden, jonka hän on itselleen ansainnut ja joka
hänelle asianmukaisesti kuuluu.

Rakkaus, elämäni ainoa ravinto...

»Kyllä, ystäväni, te yksin olette minun totuuteni, minun
velvollisuuteni, minun olemassaoloni oikeutus.»

En tahdo enää kuulla... en voi enää kuulla... olen uupunut kuuntelemaan
sinun olemuksesi huutoa minulle, tätä yksinäisyytesi huutoa, tätä
ahdistuksesi huutoa, joka lakkaamatta panee olemukseni säikeet
kaikumaan ja väräjämään... Tahtoni on nääntynyt ja kuollut; toinen
tahto on tullut sen sijalle, se on saapuvilla ja valmiina, jännittyy ja
lähtee liikkeelle kuin nuoli, kuin huuto, joka kohtaa sinun huutosi:

»Kyllä, ystäväni, kyllä! Te tulette! Sillä minä odotan teitä. Sillä
minä olen teidän rakastettunne!»




XXIX


Pöydässä Maxime puhuu eräästä toverista.

»Siinä menee koti hukkaan. Häväisty aviomies, lapset oman onnensa
nojassa. Rakastaja sijalle. Perikato on selvä.»

Hän silmäilee kutakin perhepiirin jäsentä. Pienokaiset ovat hyvin
kammattuja, kädet ruusunpunaisina; pöytäkalusto on järjestyksessä ja
välkkyy; häntä vastapäätä on hänen puolisonsa, jonka hymy hetkiseksi
kuoleutuu ja jäykistyy kuin kasvoille jäätyneenä.

Maxime rehentelee itsetiedottomasti, suupielissä kopeat väreet.

Vasten tahtoanikin minua huumaa karvas häpeän polte... Painan pääni
alas.

Mutta itsepintaisena, haihduttaen kaikki häikäisevällä paisteellaan,
tulee hourekuva, riivaannus, kaikkivoipa harha-aistimus...

»Kyllä, Nicolas, kyllä... minä olen teidän rakastettunne...»




XXX


»Ah, Pascal! Mikä sinun on? Jätä minut rauhaan! Kiellän sinua
kiusaamasta minua näin! Nukuin! Anna minun nukkua! Tätä ei voi enää
sietää, kuuletko!»

Ääneni kauhistuttaa minua, kaupunkilaishuoneiden kumeassa
hiljaisuudessa, ja hallitakseni sitä puhun vielä kovemmin paksuilla
brokaadipieluksilla varustetun leposohvan pohjalta, jossa makaan
haaveisiin vaipuneena.

Pascal istuu suuren uuden, palisanderipuisen pianon ääressä. Hän
on soittanut: julmat ja suloiset säveleet ovat temmanneet minut
sokkeloihinsa, tuudittaen minua kaihoisalla povellaan. Sitten ne
vaimenivat. Äänten vaimenemista seuranneessa hiljaisuudessa Pascalin
molemmat värittömät silmät kohosivat etäisten ja liikkumattomien
meduusain lailla kuin kaksi mykän omantunnon majakkaa.

»En ole tehnyt sinulle mitään, Marceline. Soitin kaukana sinusta.»

»Nukuin. Herätit minut silmilläsi...»

Pascal on noussut. Hän kävelee salin poikki, polkee persialaista mattoa
ja karhuntaljaa. Kristallikruunu kilisee hiljalleen hänen askelistaan.

»Marceline, tahdotko, että juttelisimme... kuten ennen?»

Voi näitä asioita, näitä olentoja, tätä todellisuutta, joka estää minua
ajattelemasta Nicolasia... odottamasta Nicolasia... elämästä Nicolasin
totuudessa...

»Minulla ei ole mitään sanomista, Pascal. Nukuin.»

»Sinä olet surullinen, Marceline...»

»Surullinenko? En ole surullinen. Etkö ole kuullut minun nauravan?»

»Tahdotko, että menemme kävelemään?»

»Kiitos. Katu on liian likainen.»

»Kutsu lapsia.»

»He ovat ulkona.»

»Ota siis jokin käsityö. Luen sinulle jotakin.»

»Minulla ei ole mitään käsityötä, Pascal, ja tunnen sinun kirjasi.»

»Siis, Marceline, minä poistun.»

»Mene vain, Pascal, jos niin haluat.»

En voi antaa hyvyyden, säälin ja hellyyden tunkeutua itseeni. Olen
tunteeton kaikelle sille, mikä ei ole Nicolasin. Säilytän paratiisini
koskemattomana; puolustan sitä...

»Marceline, kuuntele minua.»

Minussa alkaa syttyä suunnaton, äreä halu puolustaa itseäni.

»En kuuntele sinua, Pascal; korvani ovat ummessa, koko olemukseni on
suljettu sinulta ja kaikelta.»

Alan vapista sisintäni myöten, kooten voimani vihollista vastaan.

»Mene pois. Sinä olet sennäköinen kuin hämähäkki ikkunanvaloa vasten.»

Pascal ei naura eikä suutu. Hän katselee minua.

»Marceline, sinä käytät nykyään aikasi elämäsi pilaamiseen.»

Säpsähdän ensin, mutta toinnun heti.

»Tosiaanko?»

Voittaakseni aikaa:

»Sinä uneksit.»

Tiedän kuitenkin, että hetki on tullut. En voi estää sitä, että
tämä hetki nyt lyö. Pascal aikoo puhua. Pascal tahtoo repiä rikki
kaikki verhot, joilla olen tarkoin peittänyt ajatukseni, kaiken tämän
hiljaisuuden ja salaisuuden suojan, jossa rakkauden mielettömyys
puhkeaa. Silloin joudun näkemään, kuinka paratiisiani loukataan,
olemaan sen paljastetuissa salakätköissä vastakkain uusien avoimien,
muukalaissilmien kanssa...

Äänellä, joka hätäilee vielä suojatakseen paratiisia, sanon:

»Elämässäni ei ole mitään... Vakuutan sinulle... Olen sama kuin
ennen... En unohda mitään velvollisuuksiani... ei mitään ole
muuttunut...»

Pascal on istuutunut lähelleni sohvan kulmalle. Hän on omituisen
näköinen vuorotellen vavistessaan ja kovetessaan. Hän ei uskalla katsoa
minua, sillä hän on säikähtynyt ja häpeissään luettuaan kasvoiltani
tuskan ilmeen.

Hän sanoo kömpelösti:

»Sinä rakastat erästä miestä, pikku ystäväni.»

Veri ryntää yhtenä suihkuna kaikkiin suoniini, pullistaa ne
pakahduksiin saakka ja virtaa sitten pois, jättäen ne tyhjiksi,
kurjiksi ja surkastuneiksi.

»Vakuutan sinulle, Pascal...»

Antaakseen minulle aikaa tyyntyä Pascal tutkii tarkoin pieluksessa
olevaa kultakukkasta. Mutta veren vetäytyessä takaisin ovat kaikki
voimanikin loppuneet...

»Pascal, vakuutan sinulle...»

Äkkiä muutan mieltäni. Puolustukseni lannistuu. Pascalin silmät, joiden
katse on jälleen minuun kiintynyt, tekevät kamppailun lapselliseksi. Ja
lisäksi olen liiaksi heikentynyt.

»Pyydän sinulta... Pascal... Pyydän sinulta... Älä estä minua...»

Pascalin laajentuneista kivikasvoista katsoo kaksi silmää minua
tuikeasti.

»Estä sinua? Mistä?»

Äitelä ja huumaava aistimus, ikäänkuin suloisen viehätyksen, raukeuden
ja kuoleman virta, täyttää minut kokonaan; menetän tajuntani, sorrun
pyörtymyksen suloiseen unohdukseen ikäänkuin turvapaikkaan; huuleni
mutisevat kuolevan ajatukseni kaikuna:

»Olemasta onnellinen...»

Pascal, kristallikruunu, suuret huonekalut, ikkunoiden kalpea
päivänvalo huojuvat äkkiä ylhäältä alas asti. Sitten kaikki on mustaa.

Siitä pistää hitaasti esille liikkumaton loiste, herättää minut,
ikäänkuin katkera tuska tulisi hälventämään unen huumauksen: Pascalin
silmät tarkkaavat minua. Minun tuskaniko niistä kuvastuu? Vai onko
Pascalilla oma tuskansa, kirvelevämpi ja traagillisempi, tuska, jonka
voima on vetänyt minut horrostilastani tajuntaan?

»Pascal... Anna minun olla onnellinen...»

Selvästi näin Pascalin kasvojen kauheasti vääntyvän. Mutta kaiketi olen
vain uneksinut, sillä tässähän hän on, hentona ja lempeänä, täynnänsä
rajatonta heltymystä.

»Olla onnellinen, Marceline? Pikku Marceline-parka... Tahdon, että
olisit onnellinen...»

Nyt alkaa suusta suuhun lyhyt, kokoonpuserrettu vuorokeskustelu, joka
on kuin sykkivän sydämen kumea edestakainen liike:

»En ole onnellinen, Pascal...»

»Olit ennen.»

»Olin alistunut kohtalooni.»

»Se juuri on onnea, Marceline.»

»Et tiedä, mitä olen kärsinyt. Et ole nähnyt mitään. Et ole käsittänyt
mitään. Olen kärsinyt, Pascal...»

»Mitä se tekee?»

»Ja tahdon olla onnellinen...»

»Et tule olemaan onnellinen. Joudut itkemään, niin juuri, itkemään,
Marceline.»

»Niin kylläkin. Saan itkeä. Mutta silloin myöskin elän. Koska se on
oikeuteni ja koska vaadin palkkani! Tahdon saada maksun, Pascal,
kaikesta siitä, mitä minussa on rakkautta, iloa, ajatuksia, kaipuuta...
Tahdon saada rakkautta osakseni, Pascal, koska minua ei milloinkaan ole
rakastettu! Ja koska tahdon, että minua rakastetaan... Koska mikään muu
ei ole mitään, ellei saa rakkautta...»

»Sinua ei ole rakastettu!»

Kuulen naurun, todellisen vihlovan naurun Pascalin valkoisilta huulilta.

»Sinua muka ei ole rakastettu!»

»Ei, minua ei ole rakastettu... Ja minä tahdon rakkautta osakseni...
Koska olen erään olennon toinen puolisko ja koska tämä olento huutaa
puoleeni... Ja koska minun olemukseni huutaa hänen puoleensa,
päästäkseen hänen yhteyteensä!»

»Voi sinua onnetonta!»

Pascal on noussut pystyyn nyrkit ojossa, korkealle yläpuolelleni,
suurempana kuin Maxime, suurempana kuin Nicolas...

»Sinä onneton!»

Minkälaisen vamman tai kuoleman nuo nyrkit tuovatkaan tullessaan?
Huudan, sulkien silmäni niiden uhatessa:

»Niin... Tapa minut... tapa minut...»

Suoraan uudesta kärsimyksestä, jonka on täytynyt paisua aavistamattani
haaveen keskellä, nousee huutoni:

»Kuolisin niin mielelläni!»

Onko mahdollista, että kaikki tämä onnellisuus on herättänyt tämän
huudon... Yläpuolellani hurjat kasvot vääristyvät, taas nuo kauheat
värähdykset. Ah, tällä kertaa näin sen hyvin... Sitten nyrkit
vapisevat, laskeutuvat alas.

Ei väkivaltaa, ei huutoja, ei iskuja eikä kuolemaa.

Pascal vaikenee kädet ristissä. Hän katselee sitä alhaista inhimillisen
kurjuuden kappaletta, jollainen nyt olen kyyristyneenä pieluksien
väliin.

»Voi pikku... pikku... pikku Marceline-parkaa...»

Jokainen näistä säälin ja hellyyden sanoista putoaa kuin kellon
läppäys, kuin tuomio sielulleni ja esiin raadellun salaisuuteni
päälle...

»Minua ei tarvitse surkutella, Pascal! Miksi säälittelet minua? Minua
ei tarvitse surkutella! Pian minusta tulee rikas, Pascal! Et tiedä,
kuinka tahdon olla rikas!...»

Lievä kuume tulee avukseni ja tekee minut vahvaksi, nousen tukien
itseäni molemmin käsin pieluksiin:

»Minä kostan, Pascal! Kostan kaikesta siitä mitä olen uneksinut,
tahtonut ja toivonut... kaikesta, mitä minulta on puuttunut, kaikesta
siitä, mikä minulle on tuottanut pettymystä. Kostan siitä, että olen
hetkisen uskonut rakastavani Maximea, koska olimme nuoria ja hän
halusi saada minut. Kostan tästä häpeästä. Tästä vieläkin suuremmasta
häpeästä, että olen myöntynyt pitämään itseäni onnellisena...»

Pascal keskeyttää minut hiljaa, ojentaen käsiään:

»Ah, vaikene, Marceline... Vaikene... Sinä et ole koskaan puhunut
näin...»

Hän lisää vielä hiljaisemmalla, särkyneellä äänellä:

»Ei saa puhua sillä tavalla. Siitä puhuminen, näetkös, on
häpeällistä...»

»Häpeä on kärsiä sitä, Pascal!»

»Ei», väittää Pascal, »ei».

»On! Ja minä puhun siitä. Minä olen täynnä vihaa ja tarvetta siitä
puhua...»

Silloin Pascal painaa päänsä alas ja antaa minun puhua. Hän kuuntelee
ääneti, käsi silmillä, kun kiihkeästi jatkan houreitteni kuvailua. Kun
vihdoin vaikenen, sanoo hän pitkän tauon jälkeen:

»Kyllä. Tiedän. Valitetaan. Tunnetaan tuskaa. Tahdotaan vapautua.»

Hän katselee kauas, etäisyyteen, jota en tunne.

»Kyllä. Se tuottaa kovin suurta tuskaa.»

Voi noita Pascalin surullisia, onnettomia ja kärsivällisiä silmiä...

»Köyhät, sairaat, perinnöttömät... Ne, jotka kärsivät rakkaudesta...
He kaikki tahtovat kostaa, tahtovat kaikki saada korvauksen. Mutta
elämä ei kosta teidän puolestanne, Marceline... elämä ei suo teille
korvausta...»

Hän kääntyy minuun päin, kasvot kauttaaltaan vääristyneinä.

»Elämä on julma, tyly ja epäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan sääli.
Se tuottaa maailmaan ihmisiä, köyhiä, raihnaisia ja naurettavia
ihmisiä ja istuttaa heihin kaikki kaihot ja halut... ja rakkauden...
rakkauden...»

Hän keskeyttää puheensa tahdonponnistuksella, kuten mies, joka äkkiä
tajuaa humaltuneensa ja pysähtyy lavertelussaan, silmät tuijottavina
ja hampaat yhteenpuristettuina. Sitten hän sanoo hiljaa, värittömällä
äänellä:

»Malta. Tuli sammuu. Minä panen sinne halon.»

Se puuha kestää kauan. Ja päivä painuu mailleen.

Pascal tulee takaisin.

»Mutta vielä on muutakin, Marceline. On totisesti. Jumalasi,
pienokaiseni. Hän antaa näille köyhille, näille perinnöttömille
naisille, jotka pysyvät uskollisina ihanteelleen, syvän rauhan,
jotakin, mikä suo heille korvauksen, jotakin, mikä kostaa heidän
puolestaan jotakin, mikä sallii heidän elää...»

Pascalin kasvot... häipyyköhän niiden kaamea ja samalla suloinen loiste
milloinkaan muististani?

Perin yksinkertaisesti Pascal jatkaa:

»Et siis käsitä, pikku raukkani... Milloinkaan et olisi onnellinen...
Koskaan et voi siepata itsellesi tuota onnea... Koko puhdas
menneisyytesi on ripustettu kaulaasi...»

Syvässä hiljaisuudessa Pascalin sanat vaimenevat pitkiksi kaiuiksi.

       *       *       *       *       *

»Nyt ottakaamme valoa. Kutsu lapset.»

Hän menee pronssisen lampunkannattimen luo ja kumartuu kääntämään
nappulaa. Varjostimen keltaama voimakas valo leviää äkkiä yli koko
huoneen.

»Niin juuri. Usko minua. Kutsu tänne lapset. Minä, näetkös, lähden pian
pois.»

Huudan häpeissäni ja tukahtuneella äänellä: »Pascal!»

»Ei», vastaa Pascal, »minä olen lopettanut. Meillä ei ole enää
toisillemme mitään sanottavaa...»

Ääneni kohoaa uudelleen, vapisee ja särkyy.

»Pascal... malta. Kyllä minulla on sinulle sanomista... Minulla on
sinulle sanomista, Pascal. Voi, en tiedäkään, mitä kaikkea minulla on
sinulle sanottavana...»

»Sinulla ei ole mitään minulle sanottavana, Marceline. Usko minua,
sinulla ei ole mitään minulle sanottavana.»

Hän lisää:

»Ei saa sanoa koskaan mitään... ei mitään... ei mitään... ei mitään...»

Kuulen äänettömyyden värähtelevän ja lämmön ja Pascalin sanojen. Onko
totta, ettei saa mitään sanoa... ei milloinkaan... ei helliä sanoja,
ei lupauksia eikä valoja, jotka juovuttavat ihmisen, jotka saavat
ihmisen häipymään elämästä, elämän kurjuudesta, elämän jäätävästä
kylmyydestä, jotka siirtävät ihmisen unelmaan, hetken todellisuuteen...
Onko totta, ettei mitään ole sanottavana, ei tuotavana esille, ei
huutoja, vastustusta, vaikeroimista... Onko totta, ettei ole onnea eikä
paratiisia... Onko totta, että Pascal on näin kärsinyt... sanomatta
mitään... mitään... mitään...

Kohotan silmäni. Suljen ne sitten.

»En tiedä. En tiedä mitään. Olen liiaksi tuskissani.»

Ja torjun luotani Pascalin, ikäänkuin hän olisi se ajatus, omatunto,
elämä, joka tuli tielleni vastukseksi, joka hangoitteli minua vastaan
eikä tahtonut antaa minun olla vapaudessani, iloisena, voimakkaana ja
onnellisena.

»Mene pois... mene pois...»

Kasvoni painuvat äkkiä käsieni turviin, ja Pascalin sanat nousevat
huulilleni, samat surkeat sanat, jotka sinkosivat hänen sydämestään,
kun hän näki kurjuuteni:

»Mene pois... pikku... pikku... pikku Pascal-raukka... Voi, mene
pois...»




XXXI


Koko maa näyttää sumentuneen ja kulussaan hidastuneen.

Pascal on särkenyt unelmani.

Hän on temmannut minut pois tästä todellisemmasta, oikeammasta
maailmasta, jossa olen rakastanut Nicolasta totuudessa ja
viattomuudessa.

Jäisten tuulahduksien tavalla ajatus on tunkeutunut paratiisiini...




XXXII


Voi, miksi Pascal kiduttaa minua näin?

Mitä olen hänelle tehnyt ja mikä oikeus hänellä on minuun...

Mutta nehän ovat vain Pascalin sanoja, raihnaisen Pascalin. Pitää
unohtaa Pascalin sanat.

Koko sinun puhdas menneisyytesi on ripustettuna kaulaasi...

Ah, Pascalin käsi juuri on puristunut kaulaani, sitä painaen ja
ahdistaen...

Ei, minä en anna asioiden mennä menojaan! En anna surmata unelmaani
enkä häväistä paratiisiani, jonka vihdoin olen saavuttanut, johon
minulla on oikeus... joka on minun paratiisini...




XXXIII


»Nicolas! Totuus olet sinä.»

Miksi kaikki olisi valhetta? Miksi meillä olisi tämä halu ja usko?
Miksi rakkaudessani sinuun olisi kaikki se, mikä minussa on puhtainta
ja voimakkainta, jos sinä olet katkeruus, synti ja tuska?

»Voi, minä tarvitsen suojelustanne, Nicolas. Kuulkaahan.»

— Rakkauttamme solvataan. Eikö niin, ettette sitä salli?

— Eikö niin, ettette anna minun koskaan luopua teistä! Ei saa koskaan
sallia minun luopua teistä. Koska me rakastamme toinen toistamme,
Nicolas, ja koska te olette sanonut sen minulle ja minä sen teille ja
koska muu ei merkitse mitään.




XXXIV


»Ei, Marceline, ei, rakkaani, en anna menetellä teidän kanssanne miten
hyvänsä!»

— Ei, en salli teidän luopua minusta: tulen, suojelen teitä kaikkia
vastaan ja itseänne vastaan. Suojelen rakastettuani!




XXXV


Sydämenikö sykintä vai elämäinkö hengitys saa korvissani kaikumaan
tämän liikkeelle lähtenyttä junaa muistuttavan jyrinän, kun se
kärsivällisesti ja varmasti, tasaisin nykäyksin, kulkee yli sen ajan,
joka vielä minut erottaa Nicolasista, ikäänkuin samoisi rajattoman maan
halki?

Elämäni sykkii sykkimistään kuivassa ja hitaassa ajassa. Jokainen
elämäni sykintä on kuin rattaan huohottava ja raskas pyörähdys, joka
lähentää minua Nicolasiin.

Pascalin vaivaiset pienet sanat kuolevat kauas taakseni... tämän
raihnaisen sanat, jotka hetkisen olivat soineet omaantuntooni saakka.

Elämäni pauhu paisuu, täyttää korvani metelillä, peittää lasteni melun,
sen peloittavan melun, jonka nostaa vieressäni leikkivien lasteni
viattomuus.




XXXVI


Ah!... Elämäni on pysähtynyt... se on saavuttanut täyteytensä, ylimmän
päämääränsä; se on hetkeksi suurentunut, paisunut suunnattomaksi,
musertavaksi... ja sitten pysähtynyt.

Nicolas on täällä.

Olen nähnyt Nicolasin jälleen.

Olen nähnyt hänet jälleen, ja meidän silmämme ovat kohdanneet toisensa.

Olen tuntenut sisimmässäni repivää ja yli-inhimillistä tuskaa,
ikäänkuin synnytysvaivoja. Sydämeni lakkasi lyömästä, ja ajattelin,
että kaikki oli lopussa ja sillä tavalla voisi kuolla ja että kuolisin
pitäen Nicolasia silmäterieni pohjalla. Sitten aloin jälleen elää,
nopeasti ja voimallisesti, suurin huumaantunein ja suloisin sykähdyksin.

Söimme päivällistä Fancyn ja Jeanin luona.

Kun astuin Maximen seuraamana suureen valoisaan salonkiin, missä
puhuttiin seisaallaan, näin hänet. Hän oli kasvot oveen päin. Hän
näki minun tulevan keskustellessaan erään naisen kanssa, josta erotin
mustan puvun ja valkoisen selän. Nicolas oli tyyni ja kalpea. Silmämme
kohtasivat toisensa. Nicolas astui eteenpäin ja suuteli kättäni
tervehtiessään.

»Mitä kuuluu, Marceline...?»

»Miten Christine voi, Nicolas?»

Maxime laski painavan kätensä jonkun hännystakkisen hennolle olkapäälle
ja huudahteli kaikuvalla äänellään, tietämättä tarkoin, niitä kukin
sanoi: »Kuules...! Hän kiinnitti ihmisten katseita puoleensa.»

Nicolas istui pöydässä hyvin kaukana minusta; en kääntynyt milloinkaan
hänen suunnalleen; keskustelun häly kuului sieluuni valtameren
aaltoilevalta soitannolta, hunaja- ja valomeren soitolta; hurmiomainen,
suloinen ja polttava onni oli saanut minut valtoihinsa. Minulla ei
ollut enää kiirettä hengittää saadakseni ravintoa elämälleni...
Illan kuluessa Nicolas lähestyi minua luontevaan ja kunnioittavan
rakastettavaan tapaansa. Hän lausui sanoja, joita kaikki olisivat
voineet kuunnella, enkä enää muista, mitä ne olivat; kuulin hänen
puhuvan minulle sellaista kieltä, jota henkevät ihmiset taitanevat,
täsmällistä ja oppinutta kieltä, joka vaihtelee ja iskee suoraan
sielusta toiseen. Kerran hänen huulillaan kauan väreili henkäys, kutsu,
sana, johon keskittyi kaikki rakkauden hehku, kaipaus ja sekavia
huokauksia... katselimme toisiamme vakavasti, ja katseemme oli pitkä
kuin iankaikkisuus.




XXXVII


Mitään omaa itseäni ei enää asu minussa. Olen pyhättö, jossa riutuen
palaa liikkumaton liekki, sisimmästäni on kadonnut kaikki hengitettävä
ilma, kaikki ajatus ja kaikki tietoisuus.




XXXVIII


»Herra parooni de Pennes kysyy, voiko rouva ottaa hänet vastaan?»

Pascal on pianon ääressä, hän ei keskeytä soittoaan; nuotit
vikurtelevat aika lailla, ja sävelet kuuluvat luonnottomilta.

»Hyvä on. Tulen alas.»

Tunnen pistävän ja polttavan suloisuuden vuotavan sieluuni, ikäänkuin
valon pitkät kärjet sinne tunkeutuisivat...

Poistuessani tarkkaan Pascalia ja sanon särkyneellä äänellä, sormi
ovenpuoliskolla:

»Etkö tule mukaan?»

Pascal lopettaa soittamisen ja nousee, asettuen tummaksi varjoksi
ikkunasta virtaavaan valoon.

»Kysyn sinulta, tuletko mukaani?»

Pascal vastaa:

»Enkä tule, Marceline. En missään tapauksessa. En tule...»

Kuinka huonotuulisen näköinen Pascal onkaan tänään...

Sulkiessani oven näen hänet sivulta, kun hän suoristuneena nojaa
käsiään näppäimiin, pää hiukan kumarassa ja suuri suu puoleksi avoinna.

Astun portaita alas hitaasti, täysin rauhallisena, kuten usein on laita
mielettömyyden tilassa.

Tämä toinenkin ovi työntyy auki.

»Nicolas!»

»Te siinä!»

Nicolas syöksyy minua kohti. Hän tarttuu käsiini, kietoo kätensä
ympärilleni, syleilee minua katseillaan ja virtanaan valuvilla
katkonaisilla, hourailevilla, jumaloivilla sanoilla...

»Sinä siinä! Sinäkö todellakin? Sinä siinä, ihan ilmielävänä!... Ei,
sinä et tiedä, et voi käsittää. Että todellakin olet siinä! Sinä, jota
vereni himoitsee...ja jota sydämellänikin rakastan, käsitätkö sen?
Sinun silmäsi... ja vapiseva pelkosi... ja kasvosi, joista loistaa
kirkas valo... sinä olet siinä, ilmielävänä, sinä todellakin...»

Nicolasin äänen, hänen ihmeellisen läsnäolonsa, tämän hyvyyden ja
rakkauden säteilyn, hänen niin laihat ja lempeät kasvonsa ja hänen
olemuksensa muodon pukee rakkauteni myös miltei yliluonnolliseen
loisteeseen.

»Oi, Nicolas... onko se mahdollista...»

Onnen puuska huimaa päätäni ja panee etsimään turvaa elävältä
olkapäältä.

»Rakkaani!» sanoo Nicolas. »Rakkaani!»

Tämä lempeä ja lavea sana paisuu ympärillämme, verhoaa meidät ja
eristää maasta. Hänen käsivartensa on ohjannut minut oikealle
paikalleni kuin kadonneen kapineen, joka vihdoin on löytänyt
tyyssijansa ja vapisee, kyyristyy ja on kuolemaisillaan pelosta ja
ilosta.

»Te siinä, Nicolas...! Te siinä!»

Levon ja täydellistymisen hurmio, saavutettu päämäärä, huikaistu
kuolema...

»Jospa olisit siinä, rakkaani... jospa olisit minua rakastanut!»

Nicolasin tukahtuneet sanat kohoavat tutkimattomasta syvyydestä. Ne
syntyvät hitaasti ja raskaina kuin tuntemattomat maailmat, joiden
merkitystä ja suurenmoisuutta meidän tarvitsee kauan etsiä.

»Jospa mielelläsi tahtoisit minua rakastaa...»

Nicolasin jälleen löydetty ääni värähtelee minussa suurina jumalaisina
aaltoina... se ääni, joka minulle silloin ensimmäisenä päivänä puhui...

»Jospa toisit itsesi minulle ilmielävänä... Näethän, minusta tuntuu
kuin puristaisin onnen syliini...»

»Entä minä, Nicolas... Entä minä...»

Etsin sanoja selittämään tietoisuuteni äärettömyyttä, mutta tietoni
musertaa minut, eivätkä sanani voi sitä kuvata. Vihdoin ne saavat
elävän muodon huokauksessa, joka purkautuu vavahtelevaa olkapäätä
vasten, kun nojaan siihen uudelleen.

»Minä... Minun on niin hyvä olla tässä!»

Huippukohta. Valon puhdasta hohdetta...

       *       *       *       *       *

»Rakkaani, tiedäthän... Tiedäthän....»

Silmät ummessa kuuntelen Nicolasin puhetta. Hän puhuu minulle hiljaa,
sanojen virratessa vuolaasti ohimoni sivuitse, joka sykähtelee hänen
suutansa vasten. Hän puhuu niinkuin janoonsa nääntyvä juo, niinkuin
tukehtuva hengittää, niinkuin syleilee se, joka rakastaa; hän puhuu
yhä, ja hänen hengityksensä on enää vain pitkä rakkaudentunnustus... ja
minä olen vain henkäys, joka pidättyy ottaakseen sen vastaan.

»Kyllä, Nicolas... kyllä! Kyllä...»

Koko olemukseni syöksyy esiin ja lankeaa maahan tervehtiäkseen
jumaloitua, uutta sanaa, joka minulle kuitenkin on niin tuttu
ajatusteni salakätköistä.

»Kyllä, Nicolas! Kyllä!»

Ja Nicolas puhuu minulle yhä. Hänen puheensa ei ole enää sanoja; vain
niiden musiikki tunkeutuu minuun kuten aalto ja ääni tunkeutuvat
välittävän kalvon kautta.

»Oi, rakkaani, rakkaani, onneni, elämäni... sinä, jolla on sieluni
muoto... sinä, jonka ilo on välttämätön elämälleni... Armaani, vaimoni,
ystäväni...»

Kuuntelen Nicolasia puhtaassa valopiirissä, joka ympäröi tätä
huippukohtaa, kylven puhdistusvedessä, johon olen vaipunut ja haihtunut
olemattomiin.

»Minä olen orjattaresi, Nicolas, vain esine, jolla on sinun olemuksesi
muoto ja joka sitä tottelee.»

»Sinä olet elämäni», sanoo Nicolas. »Elämäni, rakkauteni... Sinä olet
sieluni onni.»

Hänen käsivartensa puristuvat jälleen ympärilleni; tunnen sulkeutuvani
hänen käsivarsiensa hehkuvaan piiriin, hänen silmiensä loisteeseen.
Kaikki maallinen on häipynyt. Rakkautemme kohoaa kohoamistaan ja palaa
kuin liekki taivaalla...

»Marceline... kuuntele minua, rakkaani!»

Ah, tämän äänen puhtaudessa kuuluu väärä sävel... taivaan rauhassa
leimahtaa salama...

»Kuuntelen sinua, Nicolas.»

»Rakkaani... Muistatko, mitä minulle kirjoitit... ihmeellisiä sanoja,
joilla minut huumasit...»

»Kyllä. Kirjoitin sinulle... Tiedän, mitä kirjoitin sinulle...»

»Sanoit minulle rakastavasi minua.»

»Kyllä. Sanoin sinulle rakastavani sinua. Kyllä sanoin sen sinulle!»

Nicolas mutisee hiuksiini:

»En voi enää elää ilman sinua, rakkaani!»

»Ei, Nicolas, et voi enää elää ilman minua.»

»Ymmärräthän minua, Marceline... rakastan sinua...»

Hänen äänensä kaiku on käynyt levottomaksi, synkäksi ja
väkivaltaiseksi; salama pitenee; koko taivaan väri on muuttunut...

»Ymmärrän sinua, Nicolas...»

»Kuinka oletkaan kalpea... Olenko pahoittanut mielesi? Miksi olet niin
kalpea, rakkaani?»

Lapsieni kiduttava meluko, joka jälleen alkoi kuulua ylhäältä, minua
huoletti? Vai tehtaan jatkuva kumea kohinako äkkiä kaikuu korviini kuin
salaperäisen mehiläispesän surina... kotini seinien ääni?

»En ole kalpea, Nicolas... Tai olen kalpea siksi, että nämä seinät
täällä tuottavat minulle tuskaa... Sinä et sitä tee... vaan seinät...»

»Niin, rakkaani, esineet tuottavat täällä sinulle tuskaa...»

Nicolasin piirteet ovat kiristyneet ja saaneet traagillisen vakavan
muodon. Hänen suuret, himon ja hartaan pyytelyn synkistämät silmänsä
tunkeutuvat silmiini, lävistävät ruumiini sielun pohjaan asti.

»Marceline... Kuule... kuule...»

Ääntyäkseen sanat eivät enää tarvitse pääsyä huulilta; kuitenkaan ei
osaisi sanoa, mistä ne ovat pujahtaneet ja kiemurrelleet ihmisten
ilmoille:

»Marceline, ei käy enää päinsä, että tapaamme toisemme täällä. Meidän
pitää kohdata toisemme muualla. Missä mikään ei pahoita mieltäsi...»

Suuria, mustia ja paksuja pilviä vyöryy ympärilläni, ja ilmassa
jyrisee... Nicolasin silmät, jotka äkkiä täyttää tuska ja viha,
kutsuvat minua hurjasti:

»Siksi, että rakastan sinua, näetkös. Marceline... Minä rakastan sinua!»

»Kyllä. Kyllä, Nicolas...»

»Ja sinä rakastat minua. Sinä olet sammut sen minulle.»

»Olen sanonut sen sinulle...»

»Tahdotko luottaa minuun, rakkaani?»

»Tahdon, tahdon luottaa sinuun....»

»Rakkaani, minä olen tullut ottamaan sinut, ymmärrätkö?»

Nicolas pitää minua puristettuna itseään vasten, hänen kasvonsa ovat
taaksepäin kääntyneitä kasvojani vastassa, ja hänen suunsa on lähellä
raotettua suutani. Hän puhuu minulle hyvin hiljaa, ikäänkuin tahtoisi
upottaa sanansa minuun. Ne tunkeutuvatkin minuun, ja minä vastaan
niihin, mutta samalla mieleni säpsähtää tahdottomasti, sillä äkkiä
sieluni on joutunut pelon ja sekasorron valtaan, sen elämä hoipertelee
ja riistetään siltä... Ja minun täytyy sulkea silmäni kätkeäkseni
kauhistavan näyn, jonka silmiin kohoava kuollut sielu tarjoaa.

»Oletko käsittänyt, rakkaani?»

Vastaan kuin kaiku, huohottaen:

»Olen. Lähden kotoa. Otan auton. Poistun autosta siellä, minne pyydät
minua tulemaan. Astun sisään. Nousen portaita. Sinä olet vastassa.
Odotat minua. Olen täysin ymmärtänyt.»

Jyrinä on lakannut. Painostava, synkeä ilma on muuttunut
liikkumattomaksi ja vangitsee minut kuin kiinteä aine. Hymyilen
Nicolasille, tietäen näyttäväni varmalta ja päättäväiseltä. Nicolasin
ääni murtuu ja vaimenee korvaani:

»Jos tahtoisit, rakkaani... jospa tahtoisit tulla jo huomenna...»

Huomenna! Sieluni suistuu uudelleen raiteiltaan kuin hulluksi käynyt
kompassineula... Ah, huomenna... mielessäni on kulkevan auton kuva...
Huomispäivähän on niin loitolla. Entä jos ympärilläni jälleen alkaisi
sama hälinä... jos nämä avaruuden mustat tuulispäät kätkisivät minulta
Nicolasin totuuden... Kenties Pascalillakin olisi aikaa katsoa minua
pitkään...

»Minä tulen tänä iltana, Nicolas.»

»Tänä iltana!»

Nicolasin säpsähdys tärisyttää koko ruumistani. Olemukseni joutuu siitä
kuohuksiin, ja puistatus kulkee sen lävitse, pitkä hullaantumisen
puistatus...

»Tänä iltana. Tänä iltana minä tulen, Nicolas.»

Painaudun häntä vasten, painan häntä vasten sen kauhun, joka alkaa
kietoa minua syleilyynsä, musertaakseni sen, tuhotukseni sen hänen
suojelevaan rakkauteensa.

»Oi, rakkaani!» huudahtaa Nicolas, »mitä sinä teetkään... mitä teetkään
minun tähteni...»

Nicolas puristaa minua lujemmin. Tunnen hänen kasvojensa hehkun, hänen
käsiensä ja ruumiinsa lämmön. Sisimpääni saakka tunkeutuu sielun lämpö,
Nicolasin lämmittävä rakkaus.

»Ah, sinä...»

Nicolas vapisee. Hän päästää minut äkkiä irti.

»Sinä tulet, Marceline?... Tulet? Tänä iltana? Et petä minua? Et nyt
enää voi minua pettää, koska en voisi enää kestää sitä, että minut
pettäisit...»

»Voi, ei, Nicolas! Kuka puhuu pettämisestä... Älä lausu niin
hirvittävää sanaa. Minä tulen, Nicolas! Tulen tänä iltana.»

»Sinä et anna minkään pidättää itseäsi etkä pysäyttää! Et anna minkään
pysäyttää rakkauttani!»

»En. En anna niinkään pidättää enkä pysäyttää rakkauttasi, Nicolas...
sillä minä rakastan sinua!»

Lempeyden, hehkuvan rakkauden ihailun aalto kohoaa Nicolasin kasvoille,
leviää ja säteilee siellä.

       *       *       *       *       *

»Hyvästi, rakkaani.»

»Näkemiin illalla, Nicolas... Ah. älä mene pois... Älä mene pois...»

»Minun täytyy, rakkaani. En voi enää jäädä tänne pitemmäksi aikaa.»

»Älä jätä minua, Nicolas!»

»En voi enää jäädä tänne, rakkaani. Anna minun mennä. Rakkaani, sinä
tulet tänään... sinä tulet.»

»Tulen, Nicolas, tulen. Tulen, tulen varmasti.»

Hän sieppaa minut syliinsä ja painaa rintaansa vasten. Nopeasti se käy
ja päättyy, ja kaikki on lopussa. Nicolas on jo mennyt, ja minä olen
yksin Maximen suuressa tupakkahuoneessa.




XXXIX


Kun nousin yläkertaan, oli Pascal vielä siellä. Hän seisoi pitelemässä
käsiään näppäimistöllä. En nähnyt hänen kasvojaan, sillä hänen päänsä
oli kumarassa. Kysyin häneltä, söisikö hän päivällistä kanssamme, ja
muutakin. Olin hyvin tyyni ja neuloin koruompelusta lyhyin pistoin;
olin niin työhöni kiintynyt, etten voinut nostaa päätäni enkä kuullut,
vastasiko hän minulle vai eikö.

Pascal lähti, ja minä menin alas päivälliselle. Maxime istui
minua vastapäätä, söi, puhui, joi ja pyyhki suutansa; minä puhuin
myöskin ja vastailin. Sitten työnsin tuolini takaisin. Siirryimme
tupakkahuoneeseen. Maxime puhui ja nauroi. Tänään hän nauroi paljon,
sillä hän oli tyytyväinen. Sanoin sitten, katsoen seinäkelloon:

»Minä lähden katsomaan Wandaa, joka on sairaana. En ota autoa, sillä
Laurent on saanut nuhaa...»

Maxime sanoi, että se oli hyvä. Sitten hän murisi jotakin, puhui
naisten ystävyyssuhteista ja nauroi taaskin. Minä tarjoilin kahvia,
nousin ja istuuduin; mutta jos joku olisi kutsunut minua nimeltä,
olisin kaatunut niinkuin unissakävijä. Katselin sitten kelloa, joka oli
jo yhdeksän; nyt oli tullut määräaika, ja Nicolas odotti minua. Nousin,
soitin ja pyysin tuomaan päällysviitan.

Maxime istui. Hän otti molemmat kyynärpääni, pidätti minua ja sanoi:

»Onpa vaimoni tänä iltana kaunis.»

Katselin häntä.

Hänen kätensä kohosivat olkapäitäni kohti, ja hän virkkoi:

»Älkää tulko liian myöhään kotiin, pikku vaimoseni.»

Katselin häntä jälleen.

Silloin hän hiukan punastuen lausui:

»Sillä, tiedätkö, minä odotan sinua.»

Katselin häntä yhä. Minussa ei ollut enää verta, eikä sydämeni sykkinyt.

Maxime veti minut luokseen ja syleili minua.

Jäin seisomaan hänen viereensä. Katselin häntä. Ajattelin, että
hän odotti minua tänä iltana. Ja ajattelin myös, että Nicolas oli
odottamassa. Näin hänen kasvonsa, hänen minua kohti ojentuneet kätensä.
Ja ajattelin, että hän rakasti minua. Olin ikäänkuin sisimmässäni
kohonnut häntä kohti. Vapisin hellyydestä häntä kohtaan ja halusta
painaa pääni häntä vasten ja saada vihdoinkin puhua kaikki, mitä
minulla on ollut puhuttavana syntymästäni saakka, ja pysyä häntä vasten
painautuneena ja tuntea, että hän rakasti minua...

Katselin Maximea. Ajattelin, että Maxime on mieheni. Ajattelin, että
hän odottaisi minua, kun tänä yönä palaisin Nicolasin sylistä.

Ja silloin jokin minussa päästi huudon.

Sanoin:

»Minä en menekään tervehtimään Wandaa.»

Istuen Maximen vieressä kädet ristissä kuuntelin koko illan sydämessäni
Nicolasin, joka odotti minua.

Joka sekunti petin uudestaan Nicolasin, tunsin suussani pettämisen
sietämättömän ja katkeran myrkynmaun ja kuulin, kuinka hän kärsi...

Sitten Maxime veti kellonsa ja sammutti lamput. Minä seurasin häntä
portaisiin.




XL


Sielun musta yö...




XLI


»Antakaa minulle anteeksi. Nicolas. En tule, Teidän täytyy unohtaa se,
mitä olen sanonut, ja antaa minulle anteeksi.»




XLII


Tänä aamuna Nicolas tuli. Menin alakertaan. Katselimme toisiamme ääneti.

Hän sanoi minulle:

»Sinä et siis tullut.»

Sanoin:

»En tullut.»

Hän virkkoi:

»Miksi teit näin? Miksi kirjoitit minulle näin? Mitä olen sinulle
tehnyt, koska näin teit?»

Hän sanoi minulle:

»Olet antanut minun kärsiä liian paljon. Luulen, etten rakastakaan
sinua enää.»

Hän virkkoi vielä:

»Miksi et tullut?»

Silloin hän alkoi vavista, ja hänen kasvonsa lähenivät vääristyneinä,
kova ilme leukapielissä. Hän sanoi minulle:

»Miksi et tullut? Sano! Miksi et tullut? Miksi et tullut?»

Hän tarttui rajusti kyynärpäihini, samaan tapaan kuin Maxime...

Huusin. Riistäydyin irti hänestä. Huusin:

»Päästä minut! Päästä minut! En salli sinun enää koskea minuun.»

Hän päästi minut heti, ikäänkuin huutoni olisi polttanut häntä, sillä
se oli vaistomainen hätähuuto, joka lävistää ihmisen sisimpään asti.
Nicolasin kasvoista loisti jotakin sellaista, mikä tällä hetkellä toi
mieleeni sen vaikutelman, että hän oli kaikkien miesten kokonaisuus ja
että hän oli kokenut kaikki maailman alusta asti. Mutta hän ei tiennyt,
mitä hän nyt koki, vaan kysyi:

»Mikä sinun on? Mikä sinun on oikein? Mitä on tapahtunut eilisen
jälkeen?»

Olin vielä syvästi järkkynyt siitä, että hän oli koskenut minuun, ja
sanoin:

»Mene pois! Mene pois! Mene pois!»

Hän kysyi minulta, mikä minun oli, ja vielä kerran, mikä minun
oli, ja pyysi lukemattomia kertoja selittämään. Ja silloin tunsin
sieluuni kohoavan kauhistuttavan tylyyden, joka myrkytti minut; minua
halutti murskata Nicolas ja panna hänet kärsimään huojentaakseni
omaa tuskaani ja saadakseni valumaan pois sen myrkyn, jonka hän oli
minuun istuttanut. Hän kysyi minulta, oliko mahdollista, etten enää
rakastanut häntä, koska olin näin menetellyt häntä kohtaan, ja minä
vastasin, etten häntä enää rakastanut, että kaikki oli lopussa, etten
häntä hiukkaakaan enää rakastanut, vaan että olin erehtynyt ja että
hänen täytyi mennä. Ja hän uskoi, koska hän rakasti minua ja koska
rakastaessaan uskoo kaikki, mikä tuottaa tuskaa. Hän sanoi, että minä
olin kauhea nainen ja että huonoinkin nainen oli minua parempi. Ja minä
vastasin, että se oli mahdollista ja minulle muuten yhdentekevää ja
että joka tapauksessa olin parempi kuin hän, joka oli houkutellut minut
rakastamaan itseään vasten tahtoani. Ja sitten aloin hänelle purkaa
hirveitä ja loukkaavia sanoja, joita suuni oli tulvillaan. Hän katseli
minua ällistyksen ja vihan ilme silmissään, ja me olimme kuin kaksi
huumaantunutta ja toisiaan vastaan rynnistävää vihollista.

Sitten Nicolasin koko viha äkkiä lauhtui. Hän pyysi minulta anteeksi,
ikäänkuin vain hän olisi tämän pahan syy. Hän surkutteli minua ja puhui
hyvän aikaa säälivästi. Näin hänen kasvonsa olevan täynnä sääliä ja
rakkautta, rukoilevan kärsimysten kouristamina ja kärsivän vieläkin
enemmän minun kärsimyksestäni kuin omastaan.

Se oli kauheampaa kuin mikään muu; pyytämällä pyysin häntä menemään
pois ja vaikeroin, että olin todellakin erehtynyt ja etten voinut häntä
rakastaa. Rukoilin häntä, ettei hän minua enää pakottaisi toistamaan
tätä kaikkea ja että hän säälisi minua... Sanoin hänelle myöskin,
että tunsin katumusta ja tuskaa ja että pyysin häneltä anteeksi; se
pani hänet nauramaan raa'asti kasvojen väristessä, ikäänkuin kaikki
veri vietäisi sinne ihon alla. Hän jupisi ivallisia ja ilkeitä sanoja
nykäyksittäin, ikäänkuin olisi huutanut; sitten hän painoi päänsä
käsiensä väliin ja huokaili. Ensi kertaa kuulin nyt miehen huokailevan
ja toistin:

»Mene pois! Mene pois! Mene pois!» Hädissäni takerruin näihin sanoihin
kuin hukkuva takertuu lautaan, jonka pitäisi hänet pelastaa, sillä
tunsin, että minut oli kokonaan saanut valtaansa tämä sääli, joka
raateli minua sisimmässäni. Tunsin, että juuri olin selittämäisilläni
rakastavani häntä enemmän kuin koskaan ennen; tunsin, että jos hän
tämän tietäisi, mikään ei enää erottaisi Nicolasia minusta...

Puristin nyrkkini ja hampaani yhteen ja sanoin, että eilisen jälkeen
olin paljon miettinyt asioita ja että olin päässyt tunteistani
selvälle. Olin käsittänyt, etten rakastanutkaan häntä kylliksi; pyysin
häneltä anteeksi, että olin pettänyt häntä ja itseäni; pyytämällä
pyysin ja rukoilin häntä lähtemään; valheet puristautuivat huulilleni.
Nicolas ei tahtonut minua enää uskoa; hän muistutti mieleeni koko
menneisyytemme, ihmeellisen kesämme ja sen, mitä hänelle olin sanonut,
kirjoittanut ja luvannut.

Painoin pääni alas ja vastasin, että olin erehtynyt. Nicolas ojentautui
suoraksi, kasvot vihasta ja ylpeydestä leimuavina, ja sanoi, että se
oli hyvä, ettei hän halunnut enää olla vastuksena ja kiusana tielläni
ja että hän lähtisi eikä minua enää näkisi, vaan koettaisi minut
unohtaa, toivoen siinä kenties kerran onnistuvansakin. Sanoin ikäänkuin
koristen:

»Kyllä...kyllä... koeta unohtaa minut...»

Hän sanoi suuttuneena:

»Kyllä minä unohdan sinut. Unohdan kyllä.»

Hän sanoi vielä:

»Minä menen pois. Menen pois. Menen pois.»

Mutta hän ei lähtenytkään. Hänen kasvonsa tulvahtivat täyteen hehkua ja
kiihkoa, ja hän alkoi rukoilla, sanoen hourailevalla äänellä:

»Rakkaani... rakkaani... pyydän sinulta... pyydän sinulta... palaa
luokseni...»

Näin Nicolasin käsien tulevan vapisevina minua kohti ja niiden olevan
valmiina laskeutumaan ja sulkeutumaan ympärilleni. Tunsin sydämessäni
kohoavan saman kiihkon ja kaipauksen, ja se työnsi minua niitä kohti,
ja silloin käsitin olevani hukassa. Huumasin itseni kuumeisella
vimmallani ammentaakseni siitä uusia voimia ja huusin, riistäydyin
hänestä irti ja sanoin: »En, en, en!»

Nicolas rauhoittui äkkiä tästä melusta, pani käsivartensa ristiin ja
katseli minua. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi:

»Se on siis totta, Marceline. Sinä olet kyllästynyt minuun. Tahdot,
että poistun. Sano minulle: en rakasta sinua enää, olen erehtynyt, en
tahdo tätä ristiriitaa elämääni, vaan olen leikitellyt kanssasi; nyt
on kaikki lopussa; mene pois! Sano se omalla suullasi, sillä, jonka
annoit minulle suudeltavaksi eräänä iltana, kun sanoit, ettei mikään
muu merkinnyt mitään kuin minä. Sano minulle: en rakasta sinua enää...
Silloin menen pois. Enkä tule koskaan takaisin.»

Nicolas näytti hyvin rauhalliselta ja täysin itsensä herralta, koska
hän puhui selvästi ja hiljaisella äänellä; minuunkin se vaikutti,
enkä tajunnut, että hän oli järjiltään... että me molemmat olimme
järjiltämme.

Vastasin samalla selvällä ja hiljaisella äänellä, joka soi korvissani
huumaustilani lävitse:

»Ei, en rakasta sinua enää. Pyydän siis sinulta anteeksi. En rakasta
sinua enää. Niin on asia.»

Niin olikin asian laita. Sillä sellainen kylmyys jähmetytti sydäntäni,
että olin tunteeton ja halusin vain kiihkeästi nähdä Nicolasin
lähtevän, voidakseni sulkea silmäni ja olla ajattelematta mitään.

Kun sanani yksitellen putosivat väliimme, särkyi jotakin suunnattoman
suurta ja näkymätöntä; kuulin sen ääneti rämisevän.

Nicolas säpsähti vain hiukan. Hänen leukapielensä kovenivat, ja hänen
kasvonsa jähmettyivät kokonaan.

Hän sanoi vain:

»Hyvä on.»

Hän painoi päänsä alas, ikäänkuin miettisi jotakin vakavaa, pulmallista
ja ikävää asiaa.

»Naiset ovat kuten te...» aloitti hän, mutta sitten hän keskeytti ja
sanoi:

»Mutta mitä kannattaa puhua? Mitä se hyödyttäisi?»

Tästä välillemme kaivetusta kuilusta henki julma ja myrkyllinen kylmyys?

Mistä tulikaan tämä Nicolasin ääni, joka oli näin katkera ja kylmä.

»No niin», sanoi Nicolas.

Hän mietiskeli vielä tarkkaavaisen ja kovan näköisenä. Sitten hän
kohotti päänsä. Synnynnäinen aatelismies suoristi hänessä itsensä
loukkaantuneena tämän porvarisnaisen edessä, joka oli kehdannut
tuottaa hänelle kärsimyksiä...

Hän lausui hitaasti, kohteliaalla ja kopealla äänellä, erottaen sanat
toisistaan:

»Jos ensi kesänä joskus kohtaamme toisemme, toivon, ettette pahastu,
kun tapaatte minut tiellänne. Koetan parastani, että pelastuisitte
sellaiselta kiusalta.»

Painoin pääni alas, vastaten, että se tosiaankin oli onnetonta, mutta
että minäkin kaikin mokomin välttäisin tilaisuutta häntä tavata.

Tämän keskustelun katkeroittavan jokapäiväisyyden ohessa herätti
muistelemamme kesä ja uusi uhkaava kesä meissä outoa kauhua, ikäänkuin
kavala ja peloittava sfinksi.

Nicolas sanoi vielä:

»No niin. Hyvästi, Marceline.»

Vastasin:

»Hyvästi, Nicolas.»

Laskiessaan kätensä oven rivalle hän kääntyi takaisin, sanoen:

»Marceline, kenties te jonakin päivänä sanotte minulle totuuden. Olen
näet varma siitä, että valehtelette.»

Vastasin:

»Ah, Nicolas, totuus... totuus... totuutta ei voi koskaan selittää...
se saadaan kokea... Sanon siis teille: minä en rakasta sinua enää.
Menkää nyt, Nicolas, menkää...»

Nicolas odotti hetkisen, lähestyen askeleen. Minut valtasi
eläimellinen, mieletön toivo, että hän lähestyisi vielä ja enemmän ja
sitten kokonaan...

Kun en kohottanut silmiäni jähmettyneissä kasvoissani, sanoi hän:

»Olette tuottanut minulle hirvittävän tuskan lempeydellänne ja sielunne
hienoudella...»

Tällä kertaa hän avasi oven ja lähti.

Raskaan ulko-oven puolisko paukahti kiinni.

Nicolas oli poissa.




XLIII


Varmasti Nicolas tulee samaa tietä takaisin... hän palaa ottamaan
minut... hän säälii minua... hän tietää hyvin, että olen valehdellut...




XLIV


Voi sitä olentoa, joka kurottautuu kuuntelemaan... kuuloa, joka
jännittyy, katkeaa... sielua, joka pyrkii jonnekin ja tahtoo jättää
ruumiin...

Voi tätä äänettömyyden mykkää kohinaa, joka kiitää eteenpäin ja nielee
kuiluunsa kuin tummat ja rajut vedet...

Äänettömyys.

Maan tyly äänettömyys. Ruumiin ja sielun kauhistuttava ja kova
äänettömyys.

Kadun kohinan ja elämän äänettömyys, joka on vielä vaiteliaampi ja
vihamielisempi kuin äänettömyys.

Seinällä on ristiinnaulitunkuva vain äänettömyyden jättiläismäinen ja
tyhjä solmu.

       *       *       *       *       *

Minä pelkään. Pelkään ivallista, irvistelevää, iljettävää ja
kivettynyttä äänettömyyttä...

Olen vain pieni alaston olento, joka värisee kauhistuttavassa
äänettömyydessä. Ja toisaalta olen kova, kiukkuinen ja katkera olento
... ja nauran äkkiä.

Kutsunpa Nicolasin takaisin!

Minä olen olento, jossa myrkky ja sappi polttavat.

Ja nauran.

En tahdo enää elää. Elämä tuottaa minulle liiaksi häpeää ja tuskaa.
Pelkään liiaksi elämää ja inhoan sitä. Olen olento, joka vapisee ja
jonka hampaat lyövät loukkua.

Tahdon kutsua Nicolasin takaisin.

Minä vihaan... minä olen olento, joka vihaa... vaikka se tuottaa tuskaa.

Rupean huutamaan.

»Pascal, pane kätesi suulleni!»

Pelkään tätä yksinäisyyttä, joka irvistelee ympärilläni.

Kutsun Nicolasta... Huudan häntä nimeltä, huudan, huudan, kovin ja
pitkin huudoin...

Silloin puhun rakkauden sanoja... sellaisia sanoja, joita en ole
milloinkaan voinut lausua.

Opin kyllä sanoja, joita en koskaan ole tiennyt... ja puhun niitä
myös...

»Pascal, paina molemmat kätesi suulleni!»

Nicolas... Voi, rakkaani... Elämäni kesä...

»Paina lujemmin, Pascal! Paina lujemmin...»

Hukutan itseni suloiseen tunteeseen, että saan kutsua Nicolasia,
hyväillä Nicolasin nimeä... Nicolasin hellyys upottaa minut tulvaansa
ja valaa silmiini hellän hehkun.

»Pascal, pane kätesi silmilleni... sulje paremmin silmäni... paina
paremmin silmäni kiinni, sillä en tahdo itkeä.»

Mutta yhä suloisempi tunne herää minussa, ja väristys kohoaa
sieluuni... polttava ja syvä riemastus valtaa minut... en voi sitä
vastustaa... se on houreitten mukanaan tuoma riemastus, suloinen
tunnepuuska, kouristuksia ja ahdistusta, kuolettavaa vaikeroimista,
tukahdutettujen huutojen tulista poltetta:

»Pascal... Pascal... tuki... tuki ne...»

Äkkiä kyyneleet pursuavat esiin, ikäänkuin kauan pidätetty paksu ja
kuuma veri.

Pitkään tuuditetaan tiedotonta olentoa, joka lipuu eteenpäin tuskan
viimassa.

»Voi, Pascal... Pascal...»

Pascalin käsissä pyörii ja tärähtelee pääni kuin mukulakivet aallokossa.

Uupunut olento putoaa jälleen äänettömyyden tukehduttavaan pimeyteen...

»Puhutko minulle, Pascal? Oletko puhunut minulle?»

»Olen, pienokaiseni. Olen puhunut sinulle paljonkin. Mutta sinä nukuit.
Olet nukkunut kauan.»

»Nukuinko, Pascal? Luulen, että olin kuollut. Nyt olen herännyt, ellen
jäänyt sinne kuoleman liuostaan.»

»Pikku Marcelineni, miehesi odottaa sinua.
Täytyy mennä päivälliselle.»

»Päivälliselle, Pascal?»

»Niin. Ilta on tullut. Miehesi odottaa sinua päivälliselle.»

»Odottaako hän minua?»

»Hän odottaa sinua.»

»Lasket leikkiä, Pascal.»

»En, Marceline. Täytyy mennä päivälliselle.»

»En mene päivälliselle. En mene päivälliselle, Pascal. Ei, en mene
päivälliselle. Ethän usko, että menen päivälliselle, ethän?»

»Pikku Marcelineni», sanoi Pascal, »hillitse itsesi. Älä taas rupea
noin huohottamaan. Purista nyrkkisi ja huulesi kiinni.»

Pascal sanoo:

»Ymmärrätkö? Jatka elämän eleitä...»

Naurahdan äänekkäästi.

»Ei, Pascal, ei. Minä en kehtaa jatkaa eleitä. Ei. Minun kuollut
ruumiini ei siihen alistu. Esiinny sinä marionettina, koska katsot sen
hyväksi. Häpäise sinä itsesi eleillä!»

Pascal sanoo hiljaa:

»Olet väärässä puhuessasi minulle näin.»

       *       *       *       *       *

»Herra pyytää rouvaa alas. Herra pyytää sanomaan rouvalle, että hän
odottaa.»

»Hyvä on», vastaa Pascal. »Sanokaa, että me tulemme pian.»

»En tule sinne, Pascal. En tapaa enää Maximea. Kuuletko, en tahdo
enää nähdä Maximea. Kuolisin siitä. Kuuletko? Ja sinua minä vihaan.
Kuuletko? Sinä olet tehnyt minut siksi, mitä olen. Sinä olet saanut
minut pettämään ystäväni.»

»Ah!» huudahtaa Pascal. »Hurjuutta, katkeruutta ja vihaa. Mitä se
hyödyttää? Nouse. Nouse, pikku Marceline-raukkani. Täytyyhän elää
edelleenkin.»

»En tahdo enää elää, Pascal.»

»Totta kai», väittää Pascal. »Totta kai sinä elät. Eletään... Tule,
pienokaiseni, tule!»

»Jätä minut, Pascal. Jätä minut. Tai minä lyön sinua!»

»Oh!» sanoo Pascal ja lisää lempeästi: »Voi pikku, pikku raukkaani...»
Hän toistaa peittäen kasvonsa: »Voi pikku, pikku raukkaani...»

»Herra pyytää sanomaan, rouvalle, että hän on pöydässä eikä enää odota.»

»Tulen sinne», vastaa Pascal. »Rouva on huonovointinen eikä tule alas.»

Pascal sanoo minulle:

»Minäpä menen sinne!»

Pascal on niin kalpea, niin kalpea...

       *       *       *       *       *

Jään yksin.

Voin sulkea silmäni ja levätä; voin olla ajattelematta mitään ja vaipua
olemattomuuteen.

En ajattele mitään, sillä kaikki peloittaa minua. Olen alasti ja
värisen. En ajattele Nicolasta... En, sillä hänen kuvansa peloittaa
minua kuin niiden haamut, joita on pettänyt.

En ajattele Maximea... ei, ei! En Maximea... se nostaa hiukseni pystyyn
pelosta.

En ajattele ihmeellistä ja viatonta kesää... se on kauhea ansa.

En ajattele Jumalaa enkä lapsiani...

Sillä kaikki tuo, kun kerran on sen hylännyt, saa aikaan pahimman
äänettömyyden. Ja minä pelkään.

Pascal sanoo minulle, että nuo kaikki ovat opastaneet minua vastoin
tahtoani... Kuulin hänen puhuvan ollessani kuollut, tuon unen vallassa.
Hän sanoi: »Saat uskoa minua, pienokaiseni. Tulee päivä, jolloin olet
mielissäsi siitä, että olet kärsinyt tuskaa hyvän takia.»

Hän sanoi: »Odota. Kerran saat jälleen nähdä maailman elävän kauneuden.»

Hän sanoi: »Älä pelkää. Kerran myöskin upotat itsesi jälleen kokonaan
eleittesi suojaavan kerroksen alle. Löydät itsesi jälleen itsessäsi.»

Hän sanoi: »Rukoile yhäti äläkä väsy milloinkaan. Rukouksien koneisto
tempaa sinut uudelleen uskon elävään poljentoon!»

Pascal sanoi vielä, sillä kuulin sen, ja olemukseni ja sieluni kuulivat
sen salaisiin ja väriseviin ytimiinsä saakka:

»Näetkö, Marceline, perhe on ahdas piiri. Se sulkeutuu kuin yksi ainoa
olento, jolla on monta ruumista; sitä ei voi murtaa, niin ettei sen
veri vuotaisi kuiviin.»

Pascal sanoi: »Sinun veresi olisi vuotanut kuiviin, pikku raukkani...»

       *       *       *       *       *

Hän sanoi: »Pikku Marcelineni, kallis aarteeni, puhtauteni, uskoni...»

Hän sanoi hyvin hiljaa: »Anna minulle anteeksi, pienokaiseni, anna
minulle anteeksi...»

       *       *       *       *       *

Voi, äänettömyys aloittaa jälleen kirkunansa, naurunsa ja kauhean
irvistyksensä, joka osoittaa minua sormellaan.

Miksi etsisin merkitystä Pascalin sanoista? Ei mikään elä, ei mikään
ole totta, eikä millään ole merkitystä... Naurakaamme... huutakaamme
naurusta... ja nukkukaamme!

Minulla on suussani sapen ja kauhun maku... Ei voi siis kuolla
vihankaunaan ja katkeruuteen?

       *       *       *       *       *

En voi enää koskaan itkeä; olen liiaksi näännyksissä. Suoneni ovat
tyhjät ja surkastuneet, eikä sielullani ole enää ääntä...

Pascal on mennyt alakertaan päivälliselle. Hän jatkaa elämän eleitä.

       *       *       *       *       *

Järjestä hiuksesi, Marceline. Huuhtele kasvosi. Purista kiinni huulesi
ja kätesi. Astu alas portaita, joiden yli tahdoit hypätä, syöksyäksesi
ystäväsi syliin.

Avaa ovi. Miehesi ja lapsesi ovat siellä. Lausu sana selitykseksi.
Hymyile pienokaisillesi. Istuudu tyhjälle paikalle lampun alle... Ah,
kyllä... perhepiirit ovat suljettuja... niitä ei voi murtaa... niiden
veri vuotaisi kuiviin...

Tiedustele päivän kuulumisia. Käänny ystävällisesti Pascalin puoleen,
joka on vieraasi. Vastaa miehellesi; hän puhuu sinulle ja katsoo sinuun.

Jatka, Marceline, jatka elämän eleitä...




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN ROUVAN KESÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.