"Giovannino tai kuolema!"

By Matilde Serao

The Project Gutenberg eBook of "Giovannino tai kuolema!"
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: "Giovannino tai kuolema!"

Author: Matilde Serao

Translator: F. O. Viitanen


        
Release date: June 9, 2026 [eBook #78833]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Helsingin uusi kirjapaino-osakeyhtiö, 1910

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78833

Credits: Tuula Temonen and Johanna Kankaanpää


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK "GIOVANNINO TAI KUOLEMA!" ***
language: Finnish




GIOVANNINO TAI KUOLEMA

Kirj.

Matilde Serao


Tekijän luvalla italiasta ["Giovannino o la morte"] suomentanut

F.O. Viitanen



Helsingin Kaiun kertomuskirja v. 1910.





Helsingissä,
Emil Vainio,
1910.






I.


Oli sunnuntaiaamu puoli yksitoista, kun S.S. Apostolin seurakunnan
lukkari astui vanhan napolilaiskirkon ovesta sisään ja rupesi
kiivaasti soittamaan suurta hopeakelloa. Nojaten vanhan tammioven
vankkaa ohipuuta vasten hän heilutti herkeämättä kelloaan, joka
yksitoikkoisesti kaikuen ilmaisi kaikille via Gerolominin, Grotta della
Marra kadun, Santa Marian, piazza S.S. Apostolin ja delle Gradellen
uskovaisille asukkaille, että S.S. Apostolin kirkossa kohta alkaa
helluntaijumalanpalvelus komeine juhlamessuineen. Äkkiä soitto taukosi,
mutta lukkari jäi seisomaan sisäänkäytävän ovipieleen, huutaen tavan
takaa yli aution torin: »Kiiruhtakaa, messu alkaa!»

Mutta puoliksi avattujen oviensa edessä kulkivat rihkamakauppojen
myyjättäret edestakaisin vallan levollisina, perheenemännät loivat
viime katseen kyökkiinsä, jossa paistuva liha suloisesti ratisi, ja
vitkastellen ryhtyivät porvarirouvat kampaushommiinsa, eikä kellään
näyttänyt olevan mitään kiirettä. Niin että lukkari sai soittaa
kolmasti, ennenkuin messu alkoi. Vain muutamia talonpoikaisvaimoja tuli
uusissa karttuunipuvuissaan. Koreanpunaisissa hiusnauhoissaan heillä
oli hopeaneuloja, ja he taluttivat lapsiaan käsipuolesta. Lukkari ei
ollut mokomia huomaavinaan, vaan koetteli yhä äänensä tyhjää kaikua,
huutaen samaan nuottiin: Kiiruhtakaa, hyvät ihmiset, kiiruhtakaa, messu
alkaa!

Vilkkaimmillaan oli elämä tänä juhlallisena aamuhetkenä piazza S.S.
Apostolin numero kahdessa. Se oli suuri keltainen talo laajoine
pihoineen, jonne aina kokoontui likaisia vesilätäköitä, kun prinsessa
di Santobuonon kuskit ja tallirengit siellä sukivat hevosiaan
ja ruokkosivat valjaita ja ajopelejä. Sen lisäksi levisi vielä
ylt'ympäri ilkeä tallinhaju, aina kun ulkohuoneiden suuret ovet
avattiin selkoselälleen. Niinpä nytkin, ja kesken kaikkea kuskien ja
tallipoikien melua ja hevosten töminää vedettiin vielä esiin vankasti
katetut vaunut ja laitettiin ne ajokuntoon. Niillä piti nimittäin
mentämän kivenheiton päässä olevasta linnamaisesta palatsista noutamaan
prinsessa messuun. Talossa n:o 2 piazza S.S. Apostolin varrella
olivat rappusetkin aivan lian vallassa. Siellä ei ollut mitään
ovenvartiaa, ja palkolliset, joiden virkaan siivoominen ilman muuta
olisi kuulunut, eivät olleet varsin tunnontarkkoja. Ja sitten vielä
ensimmäisen kerroksen asukas donna Orsolina eli jo kuudetta kuukautta
eräänlaisessa salaisessa odotuksen tilassa, eikä hänellä enempi kuin
Mariagraziallakaan, hänen palvelustytöllään, ollut yön lepoa eikä
päivän rauhaa hänen neljän pienen lapsensa tähden. Tänä sunnuntaina
asiat olivat vallan, hullusti. Donna Orsolina ei tahtonut mitenkään
saada napitetuksi villapukuaan, joka muuten oli jo kovasti kulunut ja
etupuolelta näytti auttamattoman lyhyeltä. Hän vuoroin punastui ja
vaaleni, sadatellen itkusilmissä sitä päivää, jona hän, sen sijaan
että olisi ruvennut monaca di casan nunnakuntaan sisareksi, tyhmästä
mielihalusta oli sallinut itsensä päättömästi viehättyä postivirkailija
Ciccioon...

Ensimmäisen kerroksen toisessa päässä hankkivat Ranaudo aviopuolisot
myös messuun lähtöä. Donna Peppina Ranaudo oli arviolta
viisikymmenvuotias ja niin paksu ja lihava, että leveys melkein näytti
pituuden voittavan; päälaki oli tulossa paljaaksi, ja kasvoilla asui
lapsettoman rouvan lapsellisen näköinen rasvainen puna. Palvelija
yritti juuri saada mukavia kangaskenkiä hänen jalkaansa, sillaikaa
kuin don Alfonso Ranaudo, hänen arvoisa puolisonsa, arpomistoimiston
isännöitsijä ja voittamaton metsästäjä, riisui yltään karkean
metsästysmekon pukeutuakseen tummanväriseen päällystakkiinsa. Hän
oli nimittäin juuri kymmenen aikaan jalkaisin palannut Pomigliano
d'Arcosta, jonne jo kello kolme aamulla oli lähtenyt pyitä ampumaan. Ja
nyt katselivat nuo vanhat lapsettomat puolisot toisiaan rauhallisin,
tyytyväisyydestä loistavin silmäyksin onnellisina siitä, ettei
heillä ollutkaan lapsia, eliväthän vain tässä toistensa tukena ja
hauskuutena...

Toisen kerroksen vasemmanpuoleisessa päässä hankki toinen onnellinen
pariskunta kirkkoon. Se oli don Vincenzo Manetta, pitkä, laiha,
harmaapäinen ukko, jolla oli luisevat kasvot ja kotkannenä, ohut valkea
leukaparta ja kuivahtaneet koivet; hän oli joutunut eläkkeelle, joka
seikka häntä muuten suututti, tutki sitäpaitsi vanhan Napolin historiaa
niin innokkaasti, että oli kopioinut kokonaisia asiakirjapakkoja
ja piti lopulta itseään niiden oikeana tekijänä. Ja sitten donna
Elisabetta Manetta, hyvä rouva, jolla oli pehmeät, vaikka vähän
kellertävät kasvot, sellaiset kuin on vanhalla neidillä, joka vasta
viidenviidettä vuotiaana menee naimisiin. Itsepintaisesti hän piti
kiinni vanhasta tukanvärjäystavastaan, niin että hänen hiuksistaan
aina vivahteli kaiken maailman värejä, milloin tummanpunaista tai
heleän ruskeata, milloin taas hienointa violettia. Tavallisimmin tukka
kuitenkin näytti vihertävältä kuin tumma suoheinä. Don Vincenzo Manetta
seisoi jo valmiina nilkkaan asti ulottuva päällystakki yllään, ja
piintyneen koulumestarin tapaan keppiään koputtaen hän virkkoi:

— Elisa, kahdesti jo on soitettu kirkkoon.

— Kerran vasta, kerran, huomautti donna Elisa levollisena, samalla
vetäen mustaa kudoshansikasta lihavaan, kellertävään käteensä.

— Aiotko jäädä pois messusta, Elisa?

— Haen vain rukousnauhani.

— Onko sulia avaimet, Elisa?

— On kyllä taskussani.

— Entäs kissa, Elisa?

— Minä telkesin sen hiilikamariin.

Sillaikaa lukkari oli taas ruvennut soittamaan, eikä enää ollutkaan
kuin kymmenkunta minuuttia messun alkuun. Toisen kerroksen
oikeanpuoleisessa huoneistossa paukkuivat ovet vimmatusti, ja voimakas
naisääni huuteli sinne tänne liikkuen:

— Chiarina, Chiarina!

— Mikä on, vastasi toinen ääni pienestä suljetusta huoneesta.

— On jo kahdesti soitettu messuun, huusi donna Gabriella sitoen vahvaa
ketjurengasta ranteeseensa.

— Samapa se, vastasi Chiarina tuskin kuuluvalla äänellä kammiostaan.

— Mitä, aiotko jäädä pois messusta? huudahti donna Gabriella
toistamiseen, sitoen toisen, vahvoista kultarenkaista tehdyn ketjun
ranteeseensa. Mutta kuinka lienee sielusi laita?

— Kukin kai omastaan huolehtii, kuului Chiarinan ääni tiuskaavan oven
takaa.

— Kuulkaas, mitä uskaltaa! pauhasi donna Gabriella, turhaan ja taas
turhaan yrittäen saada raskaita, helmi- ja briljanttikoristeisia
renkaita korviinsa.

— Enkö sitten saisi puhua enää? kitisi yhä nuori tyttö suljetusta
sopestaan.

— Saisit hävetä, saisit jo, juosta sellaisen hylkiön perässä kuin
Giovannino hylky on, niin juuri hylky, se hän on, hylky.

— No mitä Teidän siihen tulee? tokasi Chiarina, ja hänen kapeat,
ruskeat kasvonsa ilmestyivät ovenrakoon.

— Mitäkö tulee? Minä olen äitisi, tiedä se, ja minä sinua käsken.

— Ette yhtään mitään. Te ette ole minun äitini eikä teillä ole minuun
nähden mitään käskettävää, vastusti Chiarina, joka nyt tuli esiin
alusvaatteet ynnä kureliivi yllään.

Donna Gabriellan suuri, lihava, rasvanaamainen olento, jonka naaman
punaisuutta ei puuterikaan kyennyt lieventämään, oli ruumiiseensa
tukehtumaisillaan ja muuttui ihan sinisen punaiseksi.

— Saatpa vielä nähdä, olenko käskijäsi!

Chiarina astui muutamaa askelta lähemmäksi ja vastasi aivan levollisena:

— Kyllähän Te sen jo tiedätte, Giovannino taikka sitten — kuolema.

Sitten hän taas palasi huoneeseensa pukeutumaan ja lennätti perässään
oven kiinni. Donna — Gabriella oli hyökkäämäisillään hänen jälkeensä,
hillitsi kuitenkin oikeaan aikaan itsensä hiestymästä vielä enemmän,
istui tuolille ja koetti siinä vähitellen rauhoittua, heiluttaen
kiivaasti mustaa hattuaan, joka muuten ihan hukkui sulkien sisään ja
jonka samettinauhaan hän oli kiinnittänyt paksun briljanttisormuksen.
Makuuhuoneessa ynnä leveässä messinkikoristeisessa kaksoisvuoteessa,
missä donna Gabriella nautti leskenlepoaan, samoinkuin suurella
toalettipiirongilla, pesukaapeissa ja marmorisilla pesupöydillä
vallitsi vielä täydellinen epäjärjestys, sellainen, jommoista tapaa
joka napolilaisessa huoneessa pyhäaamusin, jolloin kaikki nousevat
tavallista myöhemmin. Toalettipöydällä oli sikin sokin nahka- ja
samettikoteloita, joissa donna Gabriella säilytti koristevarastoaan,
sekä joukkoa valkoisia puurasioita, joiden kylkeen oli punaisella
piirretty jotain lukuja. Donna Gabriella, joka lihavuutensa ja
kureliivinsä tähden aina kärsi kovaa kuumuutta, löyhytteli itseään
aivan tavallisella atlasviuhkalla, joka sentään oli kiinnitetty vyölle
kaksinkertaisilla kultavitjoilla. Samassa ilmestyi sisätyttö Carminella
huoneeseen. Hän oli jo kello kuudelta ollut aamumessussa, sillä hän oli
erittäin hurskas, käytti aina mustaa pukua ja valkoista kaulaliinaa,
niinkuin nunna, ja eli kaukana maailman huvituksista. Hän oli kalpea,
vaitelias olento, jonka katse aina oli arka ja nöyrä, ahkeroitsi vain
löytääkseen armon Herran edessä ja haukuttaissa päästi murtuneen
huokauksen.

— Tuo tyttö vie minut vielä hautaan, vaikeroi donna Gabriella.

— Uskokaa huolenne ja murheenne Santa Chiaran taivaalliselle isälle,
mumisi Carminella.

— Kyllä, mutta taivaallinen isä saisi olla siksi armollinen, että
kääntäisi hänen päänsä paikoilleen, tokasi donna Gabriella, mutta sepä
istuu vain kovemmassa kuin kallio.

— Se on meidän synteimme tähden, vastasi hurskas sisäpiika.

Sillävälin oli Chiarina astunut huoneestaan valmiiksi puettuna, hattu
päässä, ja veti juuri käteensä vanhaa hansikasta. Hänen koko pukunsakin
oli lopen kulunut, ja musta majavannahkalakki oli ollut käytännössä
ainakin vuoden. Donna Gabriella silmäili tiukasti tytärpuoltaan ja
rypisti kulmiaan:

— Miksi puit päällesi nuo vanhat?

— Eivät ne vielä niin vanhoja ole.

— Elä luulottele. Mikset ota vaaleata pukuasi ja keväthattua, jonka
juuri olen sinulle teettänyt?

— Se on minulle hiukan väljä, puku nimittäin.

— Mitä vielä! Ja jos olisikin, niin mikset antanut korjata?

— Huomenna...

— Chiarina, mene muuttamaan puku yllesi, sanoi donna Gabriella.

— Nyt on jo myöhäistä.

— Kyllä minä odotan, mutta uusi puku pitää sinulla oleman, muutenkin
ihmiset sanovat, että minä käytän sinua ryysyissä, kun olet
tytärpuoleni.

— Kyllä kai. Jospa siinä olisi kaikki... mutisi Chiarina.

— Mitäs minusta muuta voidaan sanoa? Mistä minua panetellaan? Eivätkö
ihmiset tiedä, mitä sinä minulle maksat? Eivätkö he tiedä, että uhraan
viimeisen veripisarani pitääkseni ja pukeakseni sinua kuten ylhäistä
naista?

— Viimeisen veripisaranne...? toisti Chiarina pilkallisesti.

Niin juuri, ja jollet sinä olisi kiittämätön hylky, laiska vetelys,
kerjäläissikiö, samallainen kuin isäsi ja nähtävästi myöskin äitisi,
joka lienee ollut puolipöhkö, niin — niin tunnustaisit sinäkin, että...

Nuoren tytön tummat kasvot tulivat tuhkanharmaiksi. Silmät säkenöivät
ja hennot punaiset huulet vapisivat vihasta.

— Kuulkaa, donna Gabriella, hän sanoi hiljaa, kun te loukkaatte
minua, niin sen minä kärsin, koska se on Jumalan tahto. Kun Te
häpäisette isääni, niin täytyy minun sitäkin sietää, koska hän
kerran teki sen tyhmyyden, että naimalla Teidät tahallansa valmisti
itselleen helvetin maan päälle. Mutta jos luulette voivanne loukata
ja häväistä hurskaan äitini muistoa, hänen, jonka rinnalla te ette
ole kelvollinen suutelemaan maata, jota hänen jalkansa on astunut,
niin, sanon sen Teille niin totta kuin tänään on juhlapäivä, sitä en
kestä! Tekö kutsutte äitiäni kerjäläiseksi? Minä sanon Teille: hän oli
signora, ymmärrättekö? Vaatteet, joita hän käytti, olivat rehellisesti
ostettuja, ja hänen koristuksensa olivat perhekalleuksia. Kun hän lähti
ulos, niin kaikkialta huudettiin: Jumala Teitä siunatkoon! Sellainen
hän oli, ymmärrättekö? Ja millainen olette Te? Nousukas, entinen
kerjäläinen. Te elätte köyhien rahoista, kiskotte satakaksikymmentä
prosenttia lainoista. Teidän pukunne ovat varastetut ruhtinaan
kamarineidiltä ja korunne ovat kotoisin omasta panttilainastostanne, ja
jokainen ohikulkija kiroo kovaa sydäntänne. Älkää Te puhuko äidistäni,
donna Gabriella. Hän vaeltaa autuuden mailla, mutta Teille on Jumala
varta vasten luonut helvetin.

— Ja siksikö sinä et huoli uudesta puvustasi? kysyi donna Gabriella
vihasta kähisevällä äänellä.

S.S. Apostolin kirkon lukkari soitti kolmatta kertaa kelloaan.
Carminella kauhusta jäykkänä teki yhä ristinmerkkejä.

— Ei ole pakko sanoa, vastasi Chiarina itsepäisesti.

— Vai niin, mutta minäpä tiedän, mikset huoli, kirkasi pyylevä
koronkiskuri. Rakastajasi on sinua kieltänyt!

— Entäpä jos olisikin, mitä sitten? kysyi Chiarina tiukasti.

— Mokomakin liitunaama, kalmanaama keuhkotautinen, ihan viimeisillään
jakelee sinulle käskyjä ja on olevinaan mustasukkainen.

— No niin, ja mitä Te sitten tahdotte? kysyi Chiarina yhä kiihtyen.

— Että heti puet yllesi uuden puvun.

— Sitä en tee.

— Chiarina, älä saata minua hulluksi.

— Minun puolesta voitte mennä hullujen huoneeseen, vastasi tyttö ja
aikoi palata huoneeseensa. Mutta donna Gabriella pidätti hänet ja
löi häntä turpealla, punaiseen hansikkaaseen tungetulla kämmenellään
molemmille korville, niin että muuan suuri kultarannerengas raapasi
Chiarinan hentoa kaulaa, ja tyttö alkoi toivottomasti itkeä ja huutaa.

— Vaiti! riuskasi donna Gabriella käheällä, hillityllä äänellä.

— En ikänä, kirkui Chiarina täyttä kurkkua, niin että se kuului ympäri
koko talon.

— Hiljaa, etkö tottele?

Mutta tyttö huusi ja vapisi, saatuaan ankaran hermokohtauksen,
ikäänkuin kuristustaudissa. Alakerrassa oli donna Orsolina vastikään
lukinnut käytävän ovet ja ajaen edellään lapsilaumaansa laski rahoja,
joita tarvitsi maksaakseen kirkkotuolin.

— Menkää vain miehelle, tytöt, menkää, hän mutisi itsekseen, kyllä
näette, kuinka siinä käy.

Samalla hän ponnisteli saadakseen lapset tottelemaan, ne kun
kuuntelivat vain Chiarinan kirkumista eivätkä aikoneetkaan tulla
kirkkoon. Rauhallisena nojaten puolisonsa don Alfonso Ranaudon
käsivarteen ja lihavuutensa tähden myös toiselta puolen turvautuen
sauvaan donna Peppina asteli alas rappusia ja pudisteli hiukan
kaljupäätänsä, jota peitti moitteeton keväthattu, ainakin jo kuudetta
vuotta käytännössä.

— Niin he myötäänsä elämöivät aamusta iltaan hän virkkoi naurahtaen.

— Tyttöjä pitää pöyhiä niinkuin villoja, tuumi don Alfonso, jolla aina
oli sutkaus valmiina ja mielellään pisti paksua pilaa.

Toisesta kerroksesta asteli levollisemmin don Vincenzo Manetta,
vasten tahtoaan eläkkeelle joutunut registraattori, käsikoukussaan
aviopuolisonsa donna Elisabetta.

— Elisa, onko sulla rukouskirja?

— On kyllä.

— Mitä Chiarina huutaa?

— Äitipuoli kai on piiskannut.

— Jaa, jaa, nuoruus ja hulluus!

Kolmannessa kerroksessa olivat kaikki ylioppilaat, jotka asuivat
vasemmalla, kokoontuneet pihanpuoleisiin ikkunoihin, ja oikealta
ilmestyi sinne aamutossuissaan ja nutussaan englanninkielen opettaja,
jota taivas oli siunannut viidellä enemmän tai vähemmän ijäkkäällä
sisarella. Alhaalla pihassa rallatti prinsessa di Santobuonon kuski
hiljakseen:

    Papà non vuole — e mammà nemmeno,
    E come faremo? e come faremo?

    [Sananmukaan: Isä ei tahdo, eikä äiti liioin,
    Kuinkas me teemme? Kuinkas me teemme? Suomentaja.]

ja tallipoika veti kimakalla äänellään täyttä kurkkua:

    Ce vonno i denare — e nun i tenimmo,
    E comme facimmo? e comme facimmo?

    [Sananmukaan: Me tarvitsemme rahaa, eikä ole yhtään,
    Mihin me ryhdymme? Mihin me ryhdymme? Suomentaja.]

Nyt donna Gabrieliakin päätti vihdoin lähteä messuun. Carminella,
joka oli kietonut mustan tukkansa ympärille samanvärisen hunnun,
seurasi äänetönnä emäntäänsä, joka mennessään koetti hiukan lieventää
piirteidensä ankaruutta. Hän asteli rappusia alas eikä ollut
kuulevinaan, kuinka Chiarina itki ja voihki telkiensä takana. Kun
hän tuli pihalle, vaikenivat kaikki, jotka seisoivat ikkunoissa ja
rappusilla, mutta hän itse vapisi raivosta, kun ei itku ja valitus
enää kuulunut hänen korviinsa. Mutta hän tiesi myös, tiesipä liiankin
hyvin, että englanninopettajan sisaret, nuo viisi vanhaa neitosta,
kaikesta asiaankuuluvasta hymyilystään huolimatta — opettaja oli näet
hänelle velkaa kaksisataa kaksikymmentä liraa, joiden korot pitivät
sen miesparan niin ahtaalla, ettei pääoman maksamisesta voinut olla
puhettakaan — että he tästä väkinäisestä hymystä huolimatta kuitenkin
säälivät teljettyä tyttöparkaa, joka lattialla viruen surkeasti
valitti julmaa kohtaloaan. Donna Gabriella tiesi hyvin, että kolmannen
kerroksen ylioppilaat, jotka olivat pantanneet hänelle kelloja ja
sormuksia, vain näön vuoksi tervehtivät häntä kunnioittavaisesti. Hän
oli kyllä kuullut ensimmäisen kerroksen porrasvälillä, kuinka donna
Peppina mutisi itsekseen:

— Sitä ihmisparkaa, ai, ai, sitä ihmisparkaa.

Ja alempana oli donna Elisabetta Manetta kysynyt mieheltään:

— Eikö sillä tytöllä ole minkäänlaista holhoojaa? johon don Vincenzo,
lainoppinut ja nuhteeton tuomari, kuten hän juhlallisesti nimitti
itseään, oli vastannut:

— Niin, Elisa-kulta, kyllä holhoojan todella pitäisi ryhtyä asiaan...

Vielä donna Gabriella oli huomannut, kuinka kuski ja tallipoika
tirskuivat pihalla, ja hän tunsi itsessään, että häntä kaikki vihasivat
ja halveksivat, mutta hänen tytärpuoltaan, jonka itku ja nyyhkytys
häiritsi kevätaamun juhlallista rauhaa, vain sydämestä säälittiin. Vain
donna Orsolina, joka eteisessä turhaan koetti pitää lapsilaumaansa
koossa, vain hän tervehti donna Gabriellaa nöyrästi, melkein
mairittelevasti; sen raukan oli joka synnytyksensä aikana täytynyt
lisätä velkaansa donna Gabriellalle. Hänen koko pieni aarteistonsa,
liinavaatteensa ja kirkkaat kattilansa olivat hyvässä säilössä donna
Gabriellan lainastossa, ja tämä uhkasi alinomaa muuttaa kaikki rahaksi,
mutta donna Orsolina parka ei koskaan kyennyt uusimaan panttilippuaan,
niin tukala oli hänen taloudellinen tilansa. Siitä johtui, että hän
tuon rasvaisen koronkiskurin edessä aina painoi päänsä alas ja tervehti
vapisevalla äänellä. Mutta donna Gabriella aavisti, että tämänkin
nöyrän muodon alle oli kätketty äänetön, epämääräinen viha, voimattoman
sortoakärsivän ihmisen viha. Ja niinpä tuo kultaan ja jalokiviin
kääriytynyt koronkiskuri tunsi suurta huojennusta, kun hän urkujen
kumistessa astui kirkkoon ja siellä uskovaisten ympäröimänä polvistui
vanhan kauniin pää-alttarin juureen. Donna Orsolina polvistuneena
rukoili hartaasti, lapset soiton valtaamina polvistuivat hämillään
hänen viereensä. Mutta don Vincenzo Manetta levitti lattialle raitaisen
nenäliinan, laskeutui siihen toiselle polvelleen ja pää kepin ympäri
ristittyjen käsien varassa tavan takaa supisi puolisolleen:

— Elisa, yksi isämeidän rukous kiirastulessa olevien sielujen puolesta.

— Minä luin jo sen.

— Elisa, yksi rukous Sant' Andrea Avellinolle rauhallisesta kuolemasta.
[Pyhimys, joka messua lukiessaan äkkiä kuoli alttarin viereen. Suom.
muist.]

— Luen sen oitis.

— Elisa, älä unohda kuuttakymmentä Gloriaa.

Donna Olimpia ja don Alfonso Ranaudo istuivat tyytyväisinä ja
hymyilivät papin kumarruksille ja kuoripojille, jotka palveluksen
aikana löyhyttelivät pyhää savua. Carminella kaikessa pyhyydessään
laski rukousta nopeaan ja tasaisesti, niin että se sihisten tulvi hänen
huuliltaan. Donna Gabriella oli ainoa koko kirkossa, jonka rukouksesta
ei tullut mitään. Hänen ainoana lohdutuksenaan olivat hänen korunsa,
rannerenkaansa, sormuksensa kiiltohansikkaiden alla sekä helmi- ja
briljanttirenkaiden suloinen paino lihavissa korvissa. Levollisin
sydämin ja varmoina toiset anoivat iloa ja tyydytystä tai rukoilivat
huojennusta viattomain kärsimyksille. Kiukusta liekehtivän kiskurin
ainoa tyydytys oli juvelikokoelman tavoin asettaa näkyville kaikki
koristeensa, joiden jalokivissä näytti väreilevän verta ja kyyneliä, ja
ylinnä näyttäytyä itse ilettävässä vastenmielisyydessään.

Sillaikaa Chiarina itki ja nyyhkytti kotona, maaten pitkänään telkiensä
takana. Vähitellen hänen värinästä väsyneet hermonsa kuitenkin
tyyntyivät. Hän nousi, järjesti pukunsa ja suori hiuksensa kädellään.
Hän oli rakastettava kelpo lapsi, jolla oli ruskeahkot eloisat kasvot,
harmaat, kirkkaat silmät ja mitä hienoimmat piirteet, tuntehikas,
hermostunut olento, yhtä valmis itkuun ja nauruun, tahdonvoimaltaan
voittamaton. Jo kymmenen minuutin kuluttua hän oli siksi rauhoittunut,
että saattoi astua pienelle parvekkeelle, jommoinen joka kerroksesta
ulkoni pihamaalle, johon läheinen palazzo Santobuono yhdellä tahollaan
rajoittui, niin että molempien talojen asukkailla siinä oli yhteinen
kaivo. Hän astui kaivolle kuin vettä noutaakseen. Mutta samassa
ilmestyi muuan nuori mies vastapäätä olevaan akkunaan, joka juuri
kaivon kohdalla, vietti pihamaalle. Parveke ja akkuna olivat yhtä
korkealla, mutta välissä oli kaivo kaikkine vehkeineen, sankoineen
ja vitjoineen, niin että vaikka kuinka olisi kurottanut, näytti
mahdottomalta tarttua toistaan kädestä putoamatta kaivoon. Keskustelu
sitävastoin kävi varsin hyvin laatuun. Paikka oli tosin sangen näkyvä,
ja pihalta sekä portailta olisi hyvin voitu kuunnella heidän puhettaan.
Mutta tällä kertaa kaikki olivat messussa, ja talossa vallitsi päästä
päähän täydellinen hiljaisuus. Molemmat rakastavaiset katselivat ääneti
toisiaan, mutta niin ilmehikkäästi, että se muistutti mitä hellintä
tervehdystä. Kookas, vaalea nuorukainen puheli hiljaa, katsellen
arasti ympärilleen, nuori, tumma tyttö sisäisen liikutuksen valtaamana
hymyillen katsoi häntä silmiin.

— Etkö ole mennyt messuun? kysyi Giovannino.

— En, vastasi tyttö.

— Mikset?

— Ei haluttanut.

— Sano vain suoraan, donna Gabriella on kohdellut sinua pahoin.

— Ei toki.

— Sano minulle totuus, Chiarina, jatkoi toinen kiivaammin.

— Hiukan vain torailimme, virkkoi tyttö punastuen, osaamatta oikein
valehdella.

— Mistä riitelitte?

— Siitä että rakastan sinua.

— Sinä siis minua rakastat, oikein todellisesti?

— Tiedäthän sinä sen, Giovannino.

— En minä mistään tiedä, kuiskasi toinen kuin epäillen.

— Tiedätkö, mitä tänään sanoin äitipuolelleni? huudahti tyttö äkkiä
innostuen. Sanoin hänelle tuhatkertaisesti: Giovannino tai kuolema!
Donna Gabriella ei voinut sietää sitä ja löi minua.

— Onko hän tehnyt sinulle pahaa? kysyi Giovannino vaaleten.

— Hiukan, mutta siitä en välitä, vastasi tyttö ylväästi.

— Clara parka, huokasi nuorukainen kuin itsekseen.

— Miksi säälit minua? Se on tarpeetonta! huudahti tyttö tunteidensa
vallassa.

Sitten he vaikenivat. Avonaisesta kaivosta, jonka yli heidän nuoret
päänsä kurottuivat, virtasi raikasta viileyttä, ympärillä kaikki oli
hiljaa. Chiarina oli kavunnut märän nuorakasan päälle, ikäänkuin
päästäkseen lähemmäksi armastaan. Pari kolme professorin sisarta oli
näyttäytynyt akkunassa, mutta huomattuaan nuoren parin he olivat
hymyillen poistuneet. Joku ylioppilas iski silmää kuin sanoakseen, että
hän varsin hyvin ymmärsi asian ja tunsi myötätuntoa.

— Tällaista ei voi jatkua, sanoi äkkiä kaunis nuorukainen.

— Ei voi jatkua, säesti Chiarina kuin edellisen kaiku.

— Mutta mitä voimme tehdä?

— Voimme paeta yhdessä, sanoi nuori tyttö.

— Miksi? kysyi toinen rauhattomana.

— Mennäksemme naimisiin.

— Rahatonna?

— Rahatonna.

— Se olisi arveluttava alku, vastasin nuorukainen, ravistaen kaunista
päätään, jonka piirteet ilmaisivat elämän ja sen vaarojen tuntemista.

— Jos me rakastamme toisiamme, ei meiltä puutu mitään. Rakastatko minua?

— Yli kaiken sinua rakastan.

— Silloin emme rahoja tarvitse. Paetkaamme!

— Ilman rahaa emme saa mitään aikaan.

— Sinä olet pelkuri, sanoi tyttö kiivastuen.

— Clara, rakkaani, lasket leikkiä, vastasi toinen nauraen.

— Sitä en tee. Sinä pelkäät, tarvitset rahaa, et tiedä, mitä rakkaus
merkitsee. Sinä olet pelkuri.

— Minä jumaloin sinua, Clara.

— Et.

— Minä jumaloin sinua, tiedät sen hyvin, Clara.

— Et.

— Vannon sieluni kautta: sinua jumaloin.

— Et.

Mutta kolmas »et» tuli jo paljon heikommin. Alistuen hän katsoi
nuorukaista silmiin.

— Sinä olet oikeassa, hän sanoi.

— Miettikäämme jotain muuta keinoa, sillä tällaista ei voi jatkua,
toisti nuorukainen uudelleen, ikäänkuin olemassaolon ajatus olisi häntä
yhtä mittaa kiusannut.

— En tiedä mitään, Giovannino. Äitipuoleni on julma.

— Onko hän todellakin niin julma? Eikö olisi mitenkään mahdollista
voittaa häntä puolellemme?

— Sitä en halua yrittää, sanoi Chiarina halveksivasti. — En voi nöyrtyä.

— Ei siinä ole mitään nöyrtymistä. Voisihan hän olla kuin oma äitisi.

— Jumala varjelkoon! huusi tyttö ristinmerkkejä tehden.

— Mikset ole koskaan sallinut, että puhuisin hänen kanssaan? jatkoi
nuorukainen ajatuksiaan kehittäen. — Tahdotko, että puhun hänelle?

— Sillä et kuitenkaan mitään saavuta.

— Ken tietää!

— Hän on halpamainen nainen, jolle raha on kaikki kaikessa.

— Raha on varsin mukavaa — rakkauden jatkona, huomautti Giovannino.

— En luule hänen vielä koskaan ketään rakastaneen, vastasi Chiarina yhä
vielä kiihtyneenä.

— Hän voisi rakastaa sinua, jos vain tahtoisit.

— Pitäisikö minun rakastaa häntä, kun hän minua lyö ja sitten telkee
lukkojen taakse, ja jos hän nyt palaa ja tapaa meidät tästä, niin hän
lyö minua uudelleen, sen saat nähdä.

— Siinä tapauksessa poistun.

— Ei, ei, Giovannino, pyysi tyttö, älä mene, oi, älä mene!

Ja hänen äänensä ja katseensa olivat niin kiihkeät, että nuorukainen
rakkaudesta kalpeni.

— Ei hän vielä tule, puhui tyttö kuiskaten kääntämättä katsettaan
armaastaan, ei hän vielä tule, ja mitä siitä, jos hän tulisikin?

— Anna minulle kätesi, Chiarina, sanoi nuorukainen kuin lumottuna.

— En voi, en ylety.

Tyttö kurottautui turhaan lähemmäksi.

— En voi, en voi, huusi hän melkein itkien. Mutta nuorukainen alkoi
uudestaan:

— Clara, minä tahdon puhua äiti-puolesi kanssa.

— Ja mitä sanot hänelle, jollei hän heti aja sinua ulos?

— Saat nähdä, ettei hän aja minua ulos. En vielä tiedä, mitä sanon...
tietysti sen, mikä on totta, että me rakastamme toisiamme...

— Ja että mieluummin kuolemme kuin eroomme, lisäsi tyttö lapsellisesti.

— Älä ajattele kuolemaa. Sanon hänelle, että olen köyhä, mutta ettei
sinua kukaan voi enemmän ja syvemmin rakastaa kuin minä, ja että minä
sinun rakkautesi avulla koetan voittaa kotoisen ahdinkoni, jossa
nykyään elän.

— Hän on ilkeä, ei hän sinua usko.

— Minä tahdon kuitenkin koettaa, sanoi nuorukainen. En voi kauempaa
nähdä sinun kärsivän, se kiusaa minua.

Ja ajatellen vain kovaonnista rakkauttaan he katselivat toisiaan
silmiin. Sillä välin oli helluntaijumalanpalvelus kirkossa päättynyt.
Prinsessa di Santobuonon tyhjät vaunut palasivat takaisin. Prinsessa
oli lähtenyt kirkosta ennen muita ja noussut vaunuistaan via San
Giovanni a Carbonaran palatsin luona. Kuski hyppäsi istuimeltaan,
hymyili hiukan huomatessaan rakastuneet ja riisui sitten rauhallisesti
virkapukunsa. Lähinnä järjestyksessä saapui herrasväki Manetta, entinen
registraattori puolisonsa kanssa, jota hän hienosti kutsui nimellä
rouvaseni. Hekin huomasivat rakastuneet, jotka nyt ääneti katselivat
toisiaan.

— Elisa!

— Mikä on?

— Muistatkos, kun näimme toisemme Santa Maria Capua Veteressä?

— Muistan kyllä.

— Muistatko, Elisa, kuinka sinun oli ikävä lähteä sieltä?

— Muistan kyllä.

— Ja eikö sinusta sittemmin ole tuntunut varsin hyvältä Napolissa?

— On kyllä.

— Jumalalle kiitos, virkkoi kunnon registraattori.

Vähän hitaammin saapui nyt aviopari Ranaudo; he hymyilivät
rakastuneille melkein isällisen hyväntahtoisesti.

— Korvapuustit eivät näytä auttaneen, naureskeli donna Peppina eteiseen
päästyään.

— Matkan päästä ei paljoa rakastella, tokasi don Alfonso tunnetulla
leikkisällä tavallaan.

Sillaikaa kuin Ranaudot ja Manettat astelivat rappusia ylös,
ilmestyivät kolmannen kerroksen asukkaat vähitellen ikkunoihin ja
parvekkeille. Mutta molemmat rakastuneet eivät mitään huomanneet, vaan
katselivat yhä toisiaan silmiin.

— Sano minulle vielä kerran, Chiarina, että sinä minua rakastat.

— Kerranko vain? Ainahan minä sinua rakastan, ikuisesti.

— Anna kätesi, Clara.

Tyttö työnsi kaikki köydet yhteen kasaan siten paremmin ulottuakseen.
Samassa silmänräpäyksessä ilmestyi pihaan Orsolina parka hoputtaen
lapsilaumaansa eteenpäin, sillä hän tiesi, että donna Gabriella
seurasi hänen kintereillään. Donna Orsolina silmäsi ylös ja huomasi
rakastavaiset. Hän älysi vaaran, joka heitä lähestyi, ja ilostaan
huolimatta hän yskäsi pari kertaa voimakkaasti heitä varottaakseen.
Mutta nuo kaksi nuorta ihmistä olivat juuri päässeet niin pitkälle,
että he kaikkein nähden keskellä ihaninta kevätaamua saattoivat
koskettaa toinen toisensa sormia, ja nauttivat suunnattomasti
tästä sallimuksen vaatimattomasta myötätunnosta; samalla alhaalla
ja ympärillä ääneti hymyiltiin eikä oltu mitään näkevinään. Donna
Gabriellakin oli tullut pihaan ja nähnyt kaikki. Mutta kaikkien
noiden ihmisparkojen suopea vaitiolo, noiden ihmisten, jotka olivat
vanhoja, sairaalloisia tai muuten onnettomia, heidän myötätuntoinen
anteeksiantonsa voitti hänenkin kovan sydämensä, joka muuten ei voinut
rukoilla eikä anteeksi antaa.




II.


Chiarina istui huoneessaan lähellä parveketta ja koetti turhaan
rauhoittua. Hänen sielunsa oli syvästi levoton. Hän oli vaistomaisesti
koettanut rukoilla edes kertaalleen rukousnauhansa päästäkseen pyhän
neitsyen turviin, sillä ratkaisun hetki oli tullut, mutta helmet olivat
pysähtyneet hänen sormiensa väliin, ja rukouksen pyhät sanat jäivät
hänen huulilleen. Vihdoin koko rukousnauha hänen huomaamattaan valahti
hänen helmaansa. Hajoittaakseen ajatuksiaan hän koetti hypistellä eri
huonekalujen virkattuja ja kirjailtuja verhoja, mutta tämäkin häneltä
huomaamattaan unohtui. Kesäinen iltapäivä tuntui hänestä sietämättömän
pitkältä. Olikohan siitä jo todella kulunut kaksi tuntia, kun
Giovannino Affaitati saapui donna Gabriellan puheille taivuttaakseen
äitipuolen itsepäistä julmuutta? Varmaan oli kaksi tuntia kulunut, ja
Chiarina, joka ei tohtinut mennä saliin eikä kutsua luokseen ketään,
kuunteli yksinäisestä huoneestaan, mielikuvituksen sairaalloisesti
toimiessa, erottaisiko jonkun askeleen, äänen tai jonkun oven käynnin.
Hän oli kauan aikaa ikäänkuin vaistomaisesti peläten jotain suurempaa
onnettomuutta estänyt Giovanninoa ryhtymästä puheisiin äitipuolensa
kanssa. Mutta nuori mies, jonka mielestä tämä oli ainoa mahdollinen
pelastuksen tie, piti kiinni aikeestaan ja oli eräänä päivänä Chiarinan
tietämättä kirjoittanut donna Gabriellalle, pyytäen päästä hänen
puheilleen. Ihmeellistä kyllä suostui äitipuoli tähän estelemättä, ja
kun hän illalla kahdeksan aikaan äänetönnä aterioitsi Chiarinan kanssa
— heidän ateriansa kuluivat aina ilman keskustelua, jollei ankara
sanasota niitä kesken lopettanut — niin hän äkkiä sanoi:

— Rakastettusi on kirjoittanut minulle.

— Oo! pääsi tytöltä samalla kuin hän koetti peittää pelästymistään. —
Ja mitä hän tahtoo?

— Hän tahtoo puhua kanssani. Hän tulee huomenna.

Sitten oltiin taas vaiti. Äitipuoli oli puhunut ilman kiukkua, mutta
kuivasti, ikäänkuin hän ei olisi halunnut asiasta enempää puhua;
Chiarina taas oli liian ylpeä kysyäkseen lisää. Mutta kuitenkin
vallitsi hänen mielessään kuumeinen ristiriita, sanomaton pelko
vaihtui äkisti suloiseksi toivoksi ja taas takaisin. Ja kun Giovannino
seuraavana päivänä soitti ovella, teki hänen mielensä paeta. Hän jäi
kuitenkin huoneeseensa, vaikka hänen aikansa tuntui aivan äärettömän
pitkältä. Mitä olikin Giovanninolla niin paljon puhumista tylyn
äitipuolen kanssa? Hän tietysti pyysi pyytämistään, ettei tämä murtaisi
kahta rakastavaa sydäntä, mutta äitipuolen sydän oli heltymätön. Mutta
miksi hän niin kauan rukoili sitä julmuria. Chiarina sitä ei olisi
koskaan tehnyt, ei koskaan, hän oli liian ylpeä ja piti nöyryytyksen
tuskia rukoilemista parempana. Tyyntyäkseen ja synkkiä ajatuksia
hälventääkseen hän silmäsi alas kadulle ja näki siellä pesijättären
työhuoneensa edustalla vaatteita silittämässä. Työnsä ohella hän hoiti
korikätkyttä, jossa nukkui hänen poikansa. Pienokainen sulki hiljalleen
silmänsä totuttuaan keinutukseen, sillaikaa kuin äidin silitysrauta
voimakkaasti liukui pitkin höyryävää paidanrintaa. Donna Peppina
Ranaudon ikkunoista lemahti väkevä tomaatinhaju, ja tuo paksu kankea
rouva ilmestyi tavan takaa parvekkeelle hämmentämään ruokalaitteitaan.
Kärpäset surisivat ja S. Giovanni a Carbonaralta kuului
sitruunakauppiaiden surunvoittoinen ääni, kun he huutaen kehuskelivat
tavaraansa. Chiarina painui kuin puoliuneen. Hän istui siinä silmät
auki nojaten otsallaan ikkunaan; ei nähnyt, mitä kadulla tapahtui,
ei kuullut kärpästen surinaa eikä katupoikain huutoja. Kuitenkin hän
oli toivottoman levoton, ei hän odottanut tuosta keskustelusta mitään
hyvää. Jotain pahaa, petollista, uusia tuskia siitä vain oli oleva
seurauksena. Oli mahdotonta, että tuon naisen taholta olisi tullut
jotain hyvää hänen rakkautensa osaksi. Tuo sairaalloinen jännitys,
jossa hänen hermonsa olivat olleet jo vuorokauden, purkautui taas
täydellä raivolla äitipuolta vastaan. Pienintäkään hyvyyttä ei hän
ollut milloinkaan kokenut tuon naisen puolelta, pikemmin hän sai
häntä kiittää kaikista tuskistaan, kyynelistään ja elämänsä vaikeista
hetkistä. Kuinka voisi siis olla mahdollista, että tuo sama nainen
osoittaisi häntä kohtaan hyvyyttä? Pahaa hän vain odotti, mutta
sittenkin jotain aivan erikoista, jota ei ollut ennen kokenut. Pelko
voitti lopulta hänen kaikki muut tunteensa. Tuolilleen lyyhistyneenä,
pää rinnoille painuneena, hän tuijotti ikäänkuin tuota tuntematonta
vaaraa nähdäkseen, elottomin silmin, ja joka hetki tuntui kuolettavan
pitkältä. Vihdoin kuului hänen takaansa pehmyt ääni:

— Donna Chiarina!

— Mikä on? hän kysyi kuin unessa.

— Äitinne pyytää teitä saliin puheilleen.

Chiarina katsoi sanojaa silmiin. Hän näytti entistään värittömämmältä,
ja kapeat kuivat huulet ilmaisivat suuttumusta. Chiarina ei vastannut.

— Donna Chiarina, äitinne haluaa teitä saliin.

— Onko hän yksin, kysyi tyttö.

— Ei, siellä on joku, ja hän tahtoo, että Te tulisitte sinne, vastasi
sanojatar puolittain ilkkuvasti.

— Hyvä on. Sanokaa, että tulen.

Mitään ajattelematta Chiarina kosketti rukousnauhaa, suuteli äitinsä
vanhaa haalistunutta valokuvaa, joka oli pöydällä, katsahti peiliin
näkemättä itseään ja lähti saliin. Donna Gabriella istui vierashuoneen
suurella keltaisella brokaadisohvalla, yllään valkea, runsaasti
pitsitetty puku, jonka oli ostanut Episcopion herttuattarelta. Tässä
puvussa hän näytti äärettömän lihavalta ja hänen tiilenväriset poskensa
tavallistaan punaisemmilta. Korvissa riippui pari komeita renkaita,
ja hänen kyynärpäitä myöten paljaat käsivartensa ja punaiset, pulleat
sormensa välkkyivät ylt'yleensä sormuksista ja jalokivistä. Rinnoilla
tunki valkeiden pitsien välistä esiin paksut kultavitjat, ja heiluva
viuhka koetti turhaan luoda viileyttä turpeanpunaisille kasvoille ja
vilkkuville silmille.

Pienellä keltaisella nojatuolilla istui Giovannino Affaitati
yksinkertaisesti, mutta luonnollisen maukkaasti puettuna, kalpeana,
mutta silti miellyttävänä, kaunis vaalea tukka kiharoissa. Hän ja
donna Gabriella näyttivät rauhallisilta ja tyytyväisiltä ja katselivat
Chiarinaa, joka sydän jyskien ja epävarmoin askelin lähestyi heihin
katsahtamatta.

— Tule vain tänne, kultaseni, sanoi donna Gabriella oudon hellästi.

Toistamiseen tunsi Chiarina omituista aiheetonta pelkoa, häntä
vavistutti, vaikka Giovanninon hymyilevä katse kehotti häntä käymään
lähemmäksi.

— Tule nyt tänne, Chiarina, kehoitti äitipuoli uudelleen lempeällä
äänellä.

Nuori tyttö astui ääneti esiin, ja hänen pieni vapiseva kätensä joutui
äitipuolen paksujen punaisten kämmenten väliin.

— Koska nyt Jumalakin niin tahtoo, niin haluan nähdä sinut onnellisena,
puheli donna Gabriella levollisesti, — ja tämä don Giovannino näyttää
kelpo mieheltä. Tahdon siis menetellä paremmin kuin kukaan äiti,
toimittaa teidät ajoissa Jumalan avulla naimisiin. Suudelkaamme,
rakkaani.

Moiskahtaen painuivat paksut huulet Chiarinan hennoille poskille,
ja hänkin näytti vastaavan suuteloon; mutta hänen huulensa eivät
liikkuneet, ja kuumat kyyneleet vierähtelivät pitkin hänen poskiaan ja
kaulaansa rinnoille asti. Giovannino katseli onnellisena ja kirkkain
mielin morsiantaan.

— Sano minua äidiksesi, sanoi Gabriella liikutettuna.

Chiarina ei vastannut, vaan jatkoi äänetöntä itkuaan.

— Sano minua äidiksesi, toisti äitipuoli nöyrästi, melkein itkien,
kunnes tyttö vihdoin nyyhkien ja epätoivoissaan huusi:

— Äiti, äiti!... — — —

Kun Carminella, tuo rukoilevainen palvelijatar, sittemmin piazzetta
S.S. Apostolilla ja Gradellekadulla jutteli, mitä oli tapahtunut,
herätti se kaikkialla lämmintä myötätuntoisuutta, huolimatta siitä että
hän väritti puhettaan pilkallisen purevalla äänellä ja teeskennellyllä
vaiteliaisuudella. Sillä hän uskollisen, onnettoman rakkauden näytelmä
oli liikuttanut ja täyttänyt myötätunnolla kaikkien sydämet.

— Donna Gabriella on tehnyt viisaan päätöksen, virkkoi paksun
hyväntahtoinen donna Peppina Ranaudo peratessaan rappusillaan
persikoita n.s. percocataa varten.

— Jumala yksin on viisas, säesti tekopyhä, rukoilevainen Carminella,
tehden ristinmerkkejä ja poistui.

Mutta vaikka hän olisi mennyt minne hyvänsä kertomaan ja koettanut
panna ääneensä ja sanoihinsa ilkeämielistä sävyä, niin joka paikassa
iloittiin tuosta hyvästä uutisesta.

— Kuulkaas, Carminella, vastasi donna Orsolina, joka näin suvella ei
oikein tietänyt, miten paraiten olisi voinut kestää raskaan tilansa,
kun hänellä sitäpaitsi oli rahanpuute, — minun täytyy sanoa, että olen
oikein iloinen tästä uutisesta, ikäänkuin hän olisi oma tyttäreni.
Avioliitto on kyllä orjuus, mutta edessähän se kumminkin on meillä
jokaisella ennemmin tai myöhemmin...

— Oho, eipä suinkaan jokaisella, vastasi tekopyhä Carminella purevasti.

— No, voihan sitä toisinkin sattua, mutisi donna Orsolina, joka halusi
olla sovussa kaikkien kanssa, — joskus... niin, käyhän sitä niinkin...

Yksinpä professorin sisaretkin, nuo vanhat neitoset kolmannesta
kerroksesta, osoittivat myötätuntoaan iskien ystävällisesti silmää
Chiarinalle, joka punastuen painoi päänsä alas. Kaikki, jotka hän
kohtasi rappusilla, pihassa tai kadulla, osoittivat hänelle vilkasta
osanottoa ystävällisillä tervehdyksillä, kuiskaten salaperäisiä
onnentoivotuksia, kättä puristaen tai syleillen. Toiset kysyivät, koska
hän alkaisi jakaa hääkonvehtejansa. [Italiassa jakavat nuoret tytöt
hääpäivänään ystävilleen ja tuttavilleen konvehteja. Suom. muist.]
Yhtenä päivänä, kun donna Gabriella oli mennyt ulos, pysähtyivät
don Vincenzo ja donna Elisa Manetta Chiarinan puheille ja alkoivat
suloisin sanoin muistella omia häitään kuin jotain kaunista idylliä.
Ja Santobuonon prinsessan kuski tervehti ritarillisesti piiskallaan ja
valituin juhlallisin sanoin tarjosi itseään ja vaunujaan saattamaan
Chiarinaa ja Giovanninoa kirkkoon ja sieltä virastoon. Vieläpä S.S.
Apostolin viekas lukkari eräänä sunnuntaina sanoi järjestäneensä
messun Chiarinan tietämättä, jotta hän saisi puolellensa Jumalan armon
ja tulisi oikein onnelliseksi. Ja Gradellen pesijätär huuteli eräänä
aamuna paitoja silittäessään Chiarinalle, kun hän seisoi parvekkeellaan:

— Sitä rakkautta! Ai, ai sitä rakkautta!

Chiarina oli liikutettu tästä osanotosta, painoi päänsä alas tahtomatta
näyttää liikutustaan. Onneen, jonka hän tunsi sisässään kuohuvan,
sekaantui aina ehdottomasti joku tyytymättömyyden tunne. Ja kuitenkin
kaikki oli niin hyvin. Giovannino Affaitati oli hänen julkinen
sulhasensa, saattoi kirjoittaa hänelle koska tahtoi ja sai aina
vastauksen. Torstaisin ja sunnuntaisin hän aina vietti kolme neljä
iltatuntia Chiarinan luona. Kun naiset lähtivät ulos, tiesi hän sen
aina, ja ikäänkuin sattumalta osui samaan matkaan ja seurasi heitä
kaikkialle, eikä donna Gabriella ollut tästä kaikesta tietävinään.
Samoin hän seurasi heitä teatteriin kohteliaana ritarina, riisui
saalit ja vaipat ja jäi hienosti seisomaan aition takaosaan. Tosin ei
donna Gabriella hetkeksikään heittänyt rakastuneita kahden kesken,
mutta sehän olikin maan tapa, josta nuoret eivät vähääkään nurkuneet.
Mitäpä siitä, vaikka hän olikin läsnä! He istuivat ruokasalissa pöydän
ympärillä, varjostettu lamppu loi pehmeää valoa. Chiarina virkkasi
hermostuneen kiireesti, niin että hennot sormet vapisivat, donna
Gabriella, yllään ruusunpunainen tai taivaansininen kotipuku, täyteen
ladottuna raskaita koristuksia, heilutteli suurta, mustaa hopealle
hohtavaa viuhkaansa. Vähän päästä hän ojensi Giovanninolle paperosseja,
ja tämä poltteli vitkaan ja äänetönnä. Ne olivat suloisia iltoja, ja
Chiarina tunsi kaiken tyytymättömyyden, ilonsa turmelijan, aina silloin
katoovan. Hän tunsi Giovanninon hellän katseen ja hänen äänensä, kun
hän jotain virkkoi, oli kuin lämmin henkäys, joka saattoi Chiarinan
unohtamaan työnsä ja veret virtailemaan hänen poskilleen. Ja äitipuoli
oli alusta pitäin, nim. siitä ruveten kuin hän antoi suostumuksensa,
pelkkää ystävyyttä, joka hänen puoleltaan oli aivan outoa. Näytti
siltä, kuin Giovannino Affaitati olisi taikaiskulla hävittänyt kaiken
sen syvän vihan, jota nämä naiset aina olivat tunteneet toisiaan
kohtaan, ikäänkuin sama tenhovoima olisi pyyhkinyt pois toisesta
sydämestä kovuuden, toisesta ylpeyden.

Kun ei Giovannino voinut tulla, viettivät molemmat naiset iltansa
kahden. Mutta Chiarina oli silloin aina hermostunut ja levoton,
ja donna Gabriella haukotteli eikä muistanut ollenkaan heilutella
viuhkaansa. Määrätyllä hetkellä kuului alhaalta kadulta vieno vihellys,
jota kuullessaan Chiarina vavahti.

— Siellä hän on, kuiskasi nuori tyttö ikäänkuin unessa.

— Siellä hän on, säesti donna Gabriella välinpitämättömästi.

Se olikin Giovannino. Hänellä oli tähän aikaan tapana mennä siitä
ohi viettämään vapaata aikaansa porta San Gennaron kahvilaan, joka
yhteen aikaan oli hyvässä maineessa parhaasta jäätelöstään koko
Napolissa ja jossa aina tapasi joukon porvareita, virkamiehiä ja pikku
tilanomistajia, pappeja ja tyhjäntoimittajia. Giovannino vihelsi
ilmaistakseen läheisyytensä, ja tuo vieno sävel merkitsi:

— Älä unohda, että olen siellä ja rakastan sinua.

Chiarina kuuli sen, ja hänen sielunsa värisi.

— Mihinkäs hän nyt menee? kysäsi äitipuoli vähän päästä.

— Kahvilaan kaiketi, vastasi tyttö levollisesti.

— Tuhlaamaan rahojaan, mutisi donna Gabriella.

Chiarina katsoi häntä suoraan silmiin sanomatta sanaakaan. Hänen vanha
ylpeytensä esti häntä sanomasta, mitä ajatteli, nim. ettei Giovanninon
olisi tarvinnut yhtään mennä kahvilaan rahojaan tuhlaamaan, jos vain
hän, äitipuoli, olisi sallinut hänen useammin viettää iltansa heidän
luonaan. Hän ei sitä sanonut, koska se olisi tuntunut pyynnöltä, eikä
hän tahtonut äitipuoleltaan mitään pyytää. Tosin oli kiitollisuus
niistä ihanista hetkistä, jotka hän oli saanut viettää armaansa kera,
hiukan lieventänyt hänen vihaansa äitipuoltaan kohtaan, mutta muisto
omista ja isänsä kärsimyksistä oli vielä sittenkin tarpeeksi tuore,
ja, kerta kaikkiaan, hän ei halunnut äitipuoleltaan mitään pyytää
eikä saada. Jos hän oli väärin tuominnut äitipuoltaan tai kohdellut
häntä väärin, niin hän kyllä myönsi erehdyksensä. Mutta pyytää häneltä
armonosoituksia, sitä hän ei koskaan voinut. Niinpä hän mieluummin
sulkeutui sairaalloisen herkkään itsepäiseen mielentilaansa, josta
kaikki hyväntunne katosi. Mutta donna Gabriellaa väsytti jo istuminen
ja Chiarinan vaitiolo. Hän koputti viuhkallaan tuoliinsa ja huusi
Carminellan keittiöstä, missä tämä oli rukoillut ja nukahtanut.

— Rukoilkaamme yhdessä, puheli donna Gabriella nojatuolistaan, jonka
pohjissa hän mukavasti loikoi.

Sitten piika polvistui paljaalle lattialle tuolin eteen, nojaten
kyynärpäillään istuimeen, ja kasvot käsien peitossa rukoili mysterion.
Donna Gabriella kuulteli tarkaten ja käytti suutaan ikäänkuin sanoja
lausuen, Chiarina laski työnsä pöydälle ja toisen käden silmilleen
rukoukseen syventyen.

—... _fructus ventris tui, Jesus_, lopetti hurskastelija
yksitoikkoisella äänellään.

— _Sancta Maria_, jatkoivat molemmat naiset, Chiarina hiljaa, donna
Gabriella kuuluvasti. Ja kun he tulivat pyhän neitsyen valitukseen,
polvistui Chiarinakin tuoliinsa nojaten, ja vain donna Gabriella, joka
lihavuutensa tähden ainoastaan suurella vaivalla saattoi polvistua, jäi
tuoliinsa istumaan, mutta kumartui kuitenkin hartauden merkiksi hiukan
eteenpäin. Kesken rukousta helähti kadulta taas sama vieno vihellys
kuin aikaisemminkin. Giovannino Affaitati siellä palasi kahvilasta ja
ohimennen lähetti armaalleen tervehdyksensä:

— Älä unohda, että olen siellä ja rakastan sinua! Chiarinan hartiat
vain hiljaa vavahtivat, ja donna Gabriella pysähtyi hajamielisenä
rukouksessaan. Mutta Carminella, joka kyllä huomasi kaikki, korotti
kuin uhalla ääntään ja rukoili täyttä vauhtia nauhansa loppuun. Sitten
hän suuttuneena jätti huoneen ja rukoili keittiössä koko nauhan
uudestaan, koska ensikerta oli hänen mielestään mennyt arvottomaksi
eikä hyödyttänyt sielua enempää kuin ruumistakaan.

Niin tuli Giovannino Affaitati tästä puoleen aina kolmasti viikossa
vieraisiin, kun hän ennen oli tullut vain kahdesti, eikä äitipuolikaan
siitä mitään virkkanut. Giovanninon käytös oli moitteeton. Hän puhui
hiljaa ja vähän, ei tupakoinnut lupaa pyytämättä, ja käyttäytyi
etenkin äitipuolta kohtaan aina niin hienon kohteliaasti, että tuo
raaka, lihava, syntien ja koristuksien painama nainen näytti aivan
ihastuneelta. Nyt Giovannino jo uskalsi silloin tällöin puhella
Chiarinalle heidän yhteisestä tulevaisuudestaankin, ja tytön korvissa
soivat nämä sanat kuin suloinen musiikki. Ennenkuin uskalsi vastata,
hän katsahti aina arasti äitipuoleensa ja puhui sittenkin hiljaa ja
väräjävällä äänellä. Eräänä iltana he juttelivat liinavaatteista,
musliinista ja siitä, kuinka paljon kuluu aikaa yhden paidan tai takin
neulomiseen.

— Paitaan tarvitsen kaksi päivää — laski Chiarina innostuneena, —
takkiin vain päivän.

— Ei piisaa, ei piisaa, puuttui äitipuoli puheeseen.

— Ei piisaakaan, usko pois, kyllä siihen enempi kuluu, lisäsi
Giovannino hymyillen ja karisti tuhkan paperossistaan.

Ne keskustelut olivat ihania! Seuraavana päivänä Chiarina huomasi
rengin kantavan sisään kahta suurta pakettia. Toisessa oli hienointa
Hollannin palttinaa, toisessa hyvää musliinia, ja nuori tyttö tunsi
itsensä ylen onnelliseksi. Hän silitti palttinaa ja tunsi, kuinka se
oli hienoa, kun hän äkkiä huomasi äitipuolensa leiman ja ymmärsi heti,
mistä kankaat olivat kotoisin. Hän vapisi ja kalpeni, sillä hän tiesi
nyt, että ne olivat onnettomien ihmisten omaisuutta, ihmisten, jotka
eivät olleet kyenneet niitä lunastamaan.

Palttinassa ja musliinissa tuntui kuin verisiä kyyneliä, aivan kuin
kaikissa niissä surullisissa huonekaluissa ja keittoastioissa, joita
ei koskaan voitu lunastaa, aivan kuin donna Gabriellan vaatteissa,
kullassa ja jalokivissä, joita hän kantoi... köyhien verisiä kyyneliä!
Samassa äitipuoli astui sisään.

— Tokko se riittää? hän kysyi levitellen palttinaa ja musliinia
saadakseen molemmat näkyviin.

— Kyllä... minä luulen, että se riittää, sammalsi tyttö. Ja kaikki
voimansa ponnistaen sai hän lisätyksi:

— Kiitos!

— Ei mitään! Minä vain aijoin sanoa, että jollei se riitä, niin kyllä
siellä on lisää vaikka kuinka paljon. Nehän heittiöt panttaavat kaiken,
mitä heillä on. Mutta sentään ne ovat vallan hyvää tavaraa. Mitataanpas
ne!

Sitten hän vaikeni ja alkoi mitata. Mutta Chiarina tunsi sydämessään
parantumattoman haavan. Illalla kun Giovannino tuli, hän oli tavallista
hiljaisempi. Piika toi palttinan ja musliinin jo osaksi leikattuina
esiin, jotta äitipuolen anteliaisuus olisi tullut asianmukaisesti
ylistetyksi. Giovannino kehui tavarain hyvyyttä, kyseli niiden hintaa
ja virkkoi sitten morsiamelleen:

— Chiarina, oletko sinä muistanut kiittää hyvää äitiä komeasta lahjasta?

— Kyllä, kuiskasi tyttö kohottamatta katsettaan työstään.

— Ja minä kiitän myös Teitä, äitiseni, sanoi Giovannino viehkeällä
äänellään. Donna Gabriella oli täynnä ihastusta. Sitten häntä
huudettiin johonkin, ja nuoret jäivät kahden. Chiarina käytti heti
tilaisuutta ja sanoi Giovanninoon kääntyen:

— Tiedätkö myös, että nämä tavarat ovat panttilainastosta?

— No jaa, mitäpä siitä?

— Ne ovat pelkkiä panttitavaroita, toisti tyttö pahoillaan.

— Kyllä ymmärrän, mutta mitäpä siitä? vastasi Giovannino rauhallisesti.

Tyttö kärsi kovasti, mutta samassa äitipuoli palasi, eikä hän
uskaltanut enää vastata. Seuraavana päivänä koko talo puhui
donna Gabriellan jalomielisyydestä ja Chiarinan ruhtinaallisista
myötäjäisistä. Tyttö ei kuitenkaan ollut koko yönä silmiään uneen
ummistanut. Aamupuoleen hän jonkinlaisessa horroksessa oli nähnyt
itsensä puettuna kyynelistä kudottuun paitaan ja veriseen takkiin,
ja donna Gabriellan ja Giovanninon nauramassa häntä. Vasta muutaman
päivän päästä hänen onnistui voittaa itsepintaiset ajatuksensa,
mutta sittenkin jäi jotain tuskallista hänen sydämeensä. Hän neuloi
nyt päivät päästään ja vielä iltasinkin. Koneen rätinä karkotti
surumieliset ajatukset, ja joskus hän innostui työstään siihen määrään,
ettei yhtään kuullut, mitä donna Gabriella ja Giovannino juttelivat.
Giovannino oli tuota paksua naista kohtaan niin kunnioittavaisen
kohtelias ja kuunteli häntä niin äärimmäisen tarkkaavasti, että
tuo rasvainen olento piti sitä suorastaan imarteluna. Mutta heti
kun Chiarina katsahti ylös, kohtasi häntä Giovanninon katse,
niin hellä, että tyttö oli rakkaudesta aivan menehtyä. Hänen
suloiset sanansa hurmasivat, työ unohtui ja kone vaikeni. Nyt he
puhuivat usein tulevasta kotiolostaan, toisin sanoen: Giovannino
esitti suunnitelmiaan. Heidän sievässä makuuhuoneessaan tuli olla
messinkivuode, jonka Angelo Pesce erityisesti valmistaisi, sitten
mahonkipiironki ja suuri kuvastin.

— Tarvitsettehan te vielä mahonkisen toalettipöydän ja siihen harmaan
marmorin, huomautti donna Gabriella äidillisesti.

— Tietysti, toalettipöydän myös ja ison mukavan nojatuolin vuoteen
jalkopäähän, koska sellaisia käytetään, Giovannino lisäsi.

Chiarina, jonka rakkaus Giovanninoon päivä päivältä kasvoi, unelmoi
näitä haasteluja kuullessaan ruusuisimmat unelmansa. Hänen hääpäivänsä
merkitsi hänelle vapautta, kaikkien entisten tuskien unhottamista. Hän
saisi kahden armaansa kera, ilossa ja surussa, aina käsikädessä nauttia
täyttä vapauttaan, eikä heitä eroittaisi muu kuin kuolema, ja sekin
vain ajaksi, jotta he taas yhtyisivät tulevassa elämässä, johon hän
lujasti uskoi. Oi, kuinka hän ikävöi sitä päivää, jolloin saisi lähteä
tästä talosta, missä oli niin paljon kärsinyt, saisi rakastettunsa
puolisona seurata häntä heidän kotiinsa ja siellä elää mitä
onnellisinta elämää. Niin hän unelmoi, tuo hurskas lapsi rakkaudessaan.
Mutta kun Giovannino kerran puheli eräästä kauniista madonnankuvasta,
jonka he voisivat ripustaa makuuhuoneensa seinälle, niin Chiarina
yhtäkkiä herkesi työstä ja kysyi arasti:

— Entäs meidän salonkimme?

— Mikä salonki? kysyi hämmästyneenä äitipuoli.

— Meidän salonkimme, jossa otamme vieraita vastaan, sanoi tyttö melkein
vavisten.

— No eikö minun salonkini kelpaa? Sehän on minusta kyllin hieno ja
huonekalut ovat kuin uusia. Ja kun en minä juuri koskaan tarvitse sitä,
niin voittehan käyttää sitä mielin määrin.

Chiarina huokasi murtuneesti. Siinä oli hänen kaunis vapauden
unelmansa, kaikki mennyttä. Giovanninon katse vaipui, äitipuoli istui
liikahtamatta nojatuolissaan. Mutta tyttö neuloi hermostuneesti, neula
vilahteli ja lanka sihisi. Kun Giovannino nousi lähteäkseen, nousi
hänkin ja saatti häntä eteiseen ja pysäytti siellä hänet puheilleen. He
olivat kahden, kuutamo valaisi pihan ja rappuset.

— Kuulitko, mitä äitipuoli sanoi? kysyi tyttö hypistellen ovipieltä.

— Mitäs hän sitten sanoi?

— Ettemme saa omaa salonkia, vaan täytyy asua hänen kanssaan yhdessä.

— Siltähän se näyttää.

— Ja miksi niin?

— Kun ei meillä ole omaisuutta, oma rakkaani, sanoi nuorukainen,
silittäen hellästi tytön kutreja.

Mutta tyttö loittoni.

— Hänenkö almuillaan me sitten eläisimme?

— Almuillaan? Miksemme? Hänhän on äitisi, hän on rikas eikä tiedä minne
rahansa panisi. Hänellä ei ole muuta huolehdittavaa kuin sinä.

— Tekisit sinä työtä, elättäisit minua. Syön vaikka pelkkää kuivaa
leipää, kun se tulee sinulta eikä häneltä.

— Koetanhan minä etsiä työtä, rakkaani. Mutta tällä kertaa ei ole niin
helppo löytää sopivaa työtä. Mutta paraani tahdon koettaa.

— Lupaa minulle, että koetat löytää jotain sopivaa, vannotti tyttö.

— Sen lupaan. Mutta alku on vaikea. Meidän pitää asettua tänne, ja saat
nähdä, että se kyllä käy päinsä.

— Mutta myöhemmin. Lupaa minulle, että myöhemmin muutamme pois hänen
armoiltaan, jatkoi tyttö.

— Rauhoitu, armaani. Olet liiaksi kiihtynyt. Rahattoman täytyy,
näetkös, aina olla järkevä. Lupaan sinulle kaikki, mitä tahdot, ole nyt
vain levollinen.

Ja niin he erosivat kumpikin pahoillaan. Donna Gabriella oli päässyt
seisaalleen ruokasalissa ja näytti odottavan tytärpuoltaan. Ei hän
kuitenkaan vielä vihainen ollut, sanoi vain kevyesti nuhdellen:

— Kauanpa sinä viivyit.

— Anteeksi, pyysi Chiarina ja puhkesi itkuun.

Ja hänen sydämensä itki vielä sittenkin, kun kyynel silmästä oli
kuivunut. Hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, että hänen pitäisi
asua äitipuolensa kera, hänen armoillaan, syödä hänen leipäänsä. Se
ajatus tympäsi, se alensi heidän uuden perheonnensa arvoa.

Mutta kaikkialla ylistettiin nyt donna Gabriellan jalomielisyyttä,
kuinka hän laittoi tytärpuolelleen komeat myötäjäiset, oikein
ruhtinaalliset, ja kuinka hän vielä luovuttaa salonkinsakin nuorelle
parille.

Niin, olihan se kaikki totta, mutta Chiarinaa tämä kaikki ei voinut
lohduttaa. Joka ilta hän levottomasti tiedusteli Giovanninolta, oliko
tämä löytänyt itselleen tointa. Giovannino vastasi vältellen, jutteli
paikasta rautatiellä, mutta siihen vaadittiin liikennetirehtorin
suositus. Kaupungin valaisulaitoksella oli valvojan paikka auki,
mutta sinne ei ollut toivoa, jollei ollut pormestarin ja laitoksen
esimiehen tuttu. Hetkeksi nämä puheet tyttöä tyydyttivät, mutta pian
hän älysi, että Giovannino jutteli vain jotakin häntä tyydyttääkseen
ja eksyttääkseen. Silloin hän pani hänet niin ahtaalle, että hän
tuskastuneena kohautti olkapäitään. Muuten Giovannino alkoi yhä enemmän
puhella Chiarinan äitipuolen kanssa liikeasioista, aluksi varovasti,
ikäänkuin joistakin oudommista asioista, ja donna Gabriellakin oli
ensin jonkun verran epävarma. Mutta vähitellen he alkoivat yhä
suoremmin puhella tuon synkän laitoksen varastoista. Chiarina kuunteli
hämmästyneenä. Joskus hän aivan jäykistyi ja katsoi Giovanninoon
ikäänkuin päästäkseen varmuuteen, hänkö se todella, eikä kukaan muu,
puhui noista synkistä asioista.

Donna Gabriella nimitti puotiaan aina toimistoksi, ja Giovannino
puhuessaan panttilainastosta sanoi myös toimisto. He eivät vielä
uskaltaneet mainita tuota kauhun paikkaa nimeltään, mutta muuten he
siitä puhelivat illat pitkät, huolimatta siitä, että nämä puheet aina
tuottivat Chiarinan kasvoille tuskalloisen ilmeen. Donna Gabriella
surkutteli, kuinka hävyttömät muijat tulivat panttaamaan toisten
tavaroita, kun nämä eivät itse kehdanneet, ja sitten sieppasivat siitä
hyvästä itselleen sievät rahat, ainakin liran kymmeneltä.

— Ja jos niillä hirtehisillä olisi edes jotain vaivaa siitä, lisäsi
donna Gabriella ihan suuttuneena.

— Ne aina odottavat, kunnes ilmestyy joku arka raukka, joka ei
uskalla itse tulla laitokseen, ja ottavat aivan levollisina häneltä
kellon kourasta, ja vaativat tästä suurtyöstä esim. kolme liraa
kolmeltakymmeneltä.

— Sehän on todellista rosvoamista, säesti Giovannino viettelevän
kauniilla äänellään.

— Mutta sille ei mahda mitään, ei mitään! Kyllähän minä itsekin alussa
harjoitin samallaista pikkuliikettä ja säästin monelta vaivan käydä
itse panttilaitoksessa, mutta minä harjoitin tointani aina rehellisesti
enkä vaatinut koskaan enempää kuin puoli liraa kymmeneltä. Ja Jumalan
ja pyhän neitsyen suojassa menestyi liikkeeni niin hyvin, että olen nyt
näin pitkällä...

— Te olitte aina hyväsydäminen, huudahti Giovannino liikutettuna ja
katsahti ihaillen donna Gabriellaan.

Chiarinaa värisytti näitä sietämättömiä asioita kuullessaan. Mutta
sitten hänen ajatuksensa menivät sekasin, ja hän kuuli vain sanojen
kaikua, ja haikea tuska täytti hänen sydämensä. Yhtenä iltana donna
Gabriella lähti viereisestä huoneesta noutamaan liikekirjojaan
selittääkseen niiden avulla jotain seikkaa Giovanninolle. Kun nuoret
jäivät kahden, kysyi tyttö vaivalloisesti:

— Miksi sinä, Giovannino, niin teet?

— Ei siinä mitään pahaa ole, kun sen vain oppii tuntemaan, vastasi tämä
ja heitti pois paperossinsa.

Tyttö ei vastannut. Hän oli täydellisesti tuon nuorukaisen vallassa,
hän suoraan piti häntä jumalanaan, jolta tuli hänelle kaikki, hyvä ja
paha. Hän kärsi hänen tähtensä, mutta hän hillitsi itsensä. Kaiket
illat donna Gabriella ja Giovannino nyt selailivat tilikirjoja ja
tutkivat innokkaasti tuota liikettä, joka aina varmasti turvasi
harjoittajansa omaisuuden tuottamalla hänelle säännölliset
verikorkonsa... Tuo kauhun laitos, joka melkein aina piti ominaan ne
esineet, jotka sinne olivat joutuneet.

— Kaikki oikein, äänsi donna Gabriella riemuiten ja sulki rasvaisen
kirjansa. — Kahdeksankymmentä sadasta jää aina sisään.

— Oivallista, sanoi Giovannino miettien.

Ja huolimatta morsiamensa tuskaisesta katseesta hän pyysi donna
Gabriellan lainaamaan hänelle kirjojaan huomiseksi, joka oli
sunnuntai, että hän saisi hiukan tutkia niitä uudelta näkökannalta ja
mahdollisesti antaa hyviä neuvojakin. Lähteissään hän tunsi, että tytön
käsi oli jääkylmä.

— Mikä sinun on, Chiarina? hän kysyi hiljaa.

— Minä kärsin. Sinä saatat mieleni pahaksi, vastasi tyttö melkein
tiedottomasti.

— Koeta nyt olla järkevä ja anna minun toimia, saat sitten kyllä nähdä.

Mutta vähitellen heidän rakkaudenkeskustelunsa tulivat yhä lyhemmiksi.
Giovannino tuli nyt joka ilta vieraaksi, eikä äitipuoli kiinnittänyt
siihen mitään huomiota. Koko ajan he kumminkin keskustelivat vain
lainastosta, panteista, koroista, panttilapuista, yleensä kaikista
noista synkistä voimista, jotka kuvaavat köyhien kurjuutta. Ja aivan
levollisena ja häpeämättä jutteli Giovannino kaikista niistä. Olipa hän
jo saavuttanut jonkun verran tarkkanäköisyyttäkin näissä asioissa, niin
että donna Gabriella innolla häntä kuunteli, kun hän antoi muutamia
käytännöllisiä neuvoja. Eräänä kauniina päivänä Giovannino tuli itse
panttilainastoon, donna Gabriellan varsinaiseen valtakuntaan, ja
oleskeli siellä kello kymmenestä päivällisiin. Ja lopulta hän tuli
sinne joka päivä, Chiarina-paran tietämättä mistään, tuli ja muuttui
vähitellen niin viekkaaksi ja ahneeksi, alkoi ymmärtää niin hyvin
koko hommaa, tuo kiehtovakatseinen nuorukainen, että donna Gabriella
oli ihastuksesta haltioissaan. Laitokseensa mennessään hän nyt aina
puki ylleen parhaat vaatteensa, laittoi hiuksensa komeasti, puristi
itseään, niin että oli tukehtumaisillaan, latoi aina päällensä neljän,
viidentuhannen liran koristeet ja maalasi kasvonsa. Chiarina näki hänen
joka aamu lähtevän ja seurasi häntä katseillaan, vavisten kuin olisi
jotain pelännyt. Välistä hän seisoi kolmen aikaan ikkunassa, tietämättä
itsekään miksi, ja odotti hermostuneen jännityksellä äitipuoltaan.
Eräänä päivänä hän sitten todella huomasikin hänet parvekkeelta, josta
näki alas kadulle. Giovannino saattoi häntä kotiin. Donna Gabriella
tuli yksin ylös ja sanoi heti sisään päästyään:

— Minä tapasin Giovanninon. Hän saattoi minua vähän matkaa.

— Ah! pääsi tytöltä.

Mutta jo samana iltana tuli Giovanninon liikeosallisuus ilmi, kun
pullea äitipuoli nauraen virkkoi hänelle:

— Muistatteko, Giovannino, kuinka se mies aikoi tänään pantata
nikkelikellonsa?

— Ilman minua olisi hän vetänyt Teitä aimo lailla nenästä, vastasi
Giovannino kääntyen toki poispäin Chiarinasta.

— Tosiaankin, minä olen oikein ihmetellyt Teidän oveluuttanne. Te
olette varmasti syntynyt tämmöisen laitoksen hoitajaksi.

Tyttö nousi samassa ja jätti huoneen. Molemmat vaikenivat silloin ja
katsoivat toisiinsa. Vähän päästä Giovannino kyllä taas rupesi puhumaan
välinpitämättömän näköisenä, mutta välistä värähti hänenkin äänensä
omituisesti. Chiarina ei enää tullut näkyviin.

Donna Gabriella huusi piian ja kysyi tältä, mitä Chiarina teki.

— Hän rukoilee, vastasi hurskastelija kuivasti, mittasi molempia
karsain katsein ja katosi.

Mutta vähän päästä Chiarina kumminkin ilmestyi kynnykselle, jäi siihen
suorana seisomaan ja äänsi oudolla tavalla:

— Äiti!

— Mitä?

— Sallitteko minun puhua pari sanaa Giovanninolle?

— Sano, sano, mitä haluat.

— Suo anteeksi, mutta minä haluaisin olla kahden hänen kanssaan.
Tahtoisin hänet ulos.

— Etkö voi sitä äidin aikana sanoa? ehdotteli Giovannino, joka ei ollut
halukas nyt kahdenkesken puhumaan.

— Anteeksi, Giovannino, mutta se ei käy päinsä. Kyllä minun täytyy
saada kahden... puhui Chiarina yhä oudolla äänellä.

— Menkää hänen kanssansa, Giovannino, menkää vain, puhui donna
Gabriella äidillisen suopeasti.

— Tottelen, vastasi nuorukainen ja kumarsi.

Chiarina tarttui häntä kädestä ja talutti hänet pienelle parvekkeelle,
sille samalle, missä olivat keskustelleet rakkaudestaan, silloin kuin
he vielä saivat kumpainenkin sentähden kärsiä. Oli pimeä yö. Alhaalla
olevasta kaivosta tuulahti kylmää, he seisoivat ääneti. Alakerran
parvekkeella vinttasi donna Peppina Ranaudon piika itsekseen hyräillen
raskasta vesisankoa ylös kaivosta pienen kynttilän luodessa himmeätä
valoa. Chiarina piti yhä kiinni sulhasensa kädestä.

— Kuinka voit olla niin sydämetön? hän kysyi voimiaan ponnistaen.

— Kuinka... sydämetön?

— Kuinka saatat yhtyä niin julkeisiin, niin hirveisiin toimiin? Oma
rakkaani, kuinka sinä saatat?

— No älä nyt liioittele.

— Etkö sinä tiedä, että vedät päällesi onnettomien ihmisten veriset
kyyneleet. Kaikki sinua vihaavat, kaikki kiroovat...

— No mutta älä nyt liioittele, Chiarina.

— Etkö tiedä, että voin kuolla pelkästä surusta sen tähden?

— Niin pienistä asioista ei kukaan kuole, Giovannin vastasi ja hymyili
pimeässä.

— Voi oma rakkaani, — tyttö huusi käsiään väännellen, — kuinka voit
sinä niin tehdä, jos minua rakastat?

— Rauhoitu nyt, Clara, rauhoitu, kuiskasi Giovannino pelästyneenä.

Samassa hän otti tytön molemmat kädet omiinsa ja silitti niitä,
kuiskaten hänen korvaansa hiljaa lemmen sanoja ikäänkuin siten hänen
tuskiaan vaimentaakseen. Tyttö kuunteli yhä vavisten, sitten hän
hiljalleen rauhoittui, niin että Giovannino saattoi ruveta puhumaan
asiallisista asioista.

— Rakas lapseni, sinähän itse pyysit minua hankkimaan jotain työtä,
ettei meidän tarvitsisi elää äitipuolesi almuista. Nyt minä,
näetkös, olen aivan turhaan etsinyt joka paikasta. Se on aina onnen
kauppaa ja riippuu siitä, saako suosituksia. Sitäpaitsi monet
suurempipalkkaisetkin ja taitavammat miehet ovat työttöminä. En
todellakaan voinut mitään löytää. Ja niin ajattelin, että näytän
äitipuolellesi johonkin kelpaavani. Ja luuletko, ettei se ole minuun
koskenut? Olen siitä kärsinyt, mutta sinun tähtesi, ettei sinun
tarvitsisi elää kenenkään almuista, olen kaiken kärsinyt...

Tyttö nyyhkytti pimeässä.

— Älä itke, Clara, ei sinun tarvitse itkeä. Eihän se kaunista ole,
mutta sinun tähtesi minä teen vaikka mitä. Muuten äitipuolesi on hyvä
ihminen, usko pois. Meitä kohtaan hän on ollut sangen äidillinen. Mitä
valittamista sinulla on sitten? Ja pitäähän sinun ymmärtää, että se,
mikä hyödyttää häntä, hyödyttää meitäkin. Sillä kai sinä, tyttöhupakko,
toki sen käsität, että me olemme hänen ainoat perillisensä. Ja ajattele
sitten, että jos kerran ihmisten täytyy pantata tavaroitaan, niin
täytyy myös olla panttilaitoksia. Eikö niin?

— Älä puhu noin, tyttö huokasi.

— Kuten tahdot. Mutta ethän voi moittia minua siitä, että katson
yhteistä parastamme. Tiedätkös, mitä minä vielä pelkään? Sitä että
äitipuolesi menisi uusiin naimisiin. Se vielä puuttuisi.

Tyttö katsahti häneen pimeän läpi.

— Mutten minä sitä usko, hän lisäsi kuin edellisen vaikutusta
heikentääkseen. — Hän on jo ijällinen ja sitäpaitsi varsin hyvä
ihminen. Pitää vain osata menetellä oikein hänen kanssaan. No, oletko
nyt levollinen?

—... Olen.

— Rakastatko minua?

— Rakastan.

— Uskotko, että minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni?

—... Uskon.

— Sallitko, suutelen sinua?

Hän pyysi sitä ensi kerran. Tyttö peräytyi ja nojaten kaivon nuoriin
vastasi:

— En!

— Sinä olet paha, mutta sallithan sinä sen toisten, hän sanoi hymyillen
kätkeäkseen nolouttaan. Sitten he palasivat sisälle, ja tyttö sanoi
olevansa väsynyt ja haluavansa levolle. Ja hän yrittikin levätä,
mutta monet tuskat ja rakkaus tekivät sen mahdottomaksi. Keskellä
yötä hän sytytti kynttilän, käveli edestakasin huoneessaan, kirjoitti
toivottomia kirjeitä Giovanninolle ja repi ne taas oitis palasiksi.
Rauhoittuakseen hän piti päätään kylmässä vesisangossa, kunnes kylmät
väreet nousivat pitkin hänen ruumistaan. Usein hän kuuli oven takaa
askelia. Ne olivat Carminellan, joka nukkui lähellä ja tuli avojaloin
kuuntelemaan.

— Neiti?

— Mikä on?

— Voitteko pahoin?

— En, mutten voi muuten nukkua.

— Oletteko rukoillut?

— Olen.

— Rukoilkaa vielä.

— Ei se auta, Carminella, ei se minua auta.

— Rukoilkaa pyhän neitseen suojelusta itsellenne.

— Hän on minut unohtanut.

— Älkää sanoko niin!

— Hyvää yötä.

— Hyvää yötä. Jumala teitä suojelkoon.

Päivisinkin Carminella nykyään pysytteli aina hänen läheisyydessään
ja oli tavallista avuliaampi. Kun Chiarina lähti ulos, tuli talon
asukkaita vastaan, ja nämä kutsuivat häntä nuoreksi morsiameksi.
Silloin hymyili tyttö, aivankuin kuumesairas, jolta kysytään kuinka hän
voi. Joskus Carminella hänen puolestaan vastasi tuolla tavallisella
napolilaisella hyväntahtoisuudella:

— Kyllä heistä Jumalan avulla pari tulee.

Entistä useammin koetti Carminella viekotella Chiarinaa kirkkoon.
Ja kun ei hänellä ollut hetkeäkään lepoa, niin hän seurasi häntä
mielellään. Kirkon kolea ilma vilvoitti hänen palavia aivojaan, ja
rukous liitti hänen sekavat ajatuksensa taas yhteen. Ja niinpä hän
nyt usein lähti kirkkoon, aamulla ja illalla, mieluimmin kuitenkin
iltakirkkoon. Carminella kulki aina hänen kupeellaan, ikäänkuin jotain
sanoakseen. Mutta tyttö tuijotti häneen niin surkeasti, että häneltä
sanat salpautuivat. Aina he vain kävivät iltakirkossa. Iltahetki oli
niin herttaisen leppeä, ja naiset lauloivat niin surumielisesti, että
tytön usein tuli kyyneleet silmiin. Hänen terveytensä rupesi horjumaan,
hänen vastustuskykynsä väheni, kun syvät pettymykset seurasivat toinen
toistaan, häiriten hänen rakkautensa nuorta onnea. Yhtenä iltana rupesi
hän voimaan niin pahoin, että oli pyörtymäisillään. Hän tuli kalman
kalpeaksi ja pyysi Carminellaa kanssansa pois.

— Ei hartaus ole vielä päättynyt, vastasi piika säikähtäen.

— Jos vielä hetken viivyn, niin pyörryn.

Vastahakoisesti nousi rukoilevainen palvelijatar paikaltaan ja
seurasi herratartaan aivan hitaasti, ikäänkuin pakottaakseen häntäkin
vitkastelemaan. Mutta Chiarina halusi malttamattomasti kotiinpäin ja
kysyi hermostuneesti:

— Onko Teillä avain?

— En tiedä...

— Se täytyy olla Teillä, antakaa se minulle.

Piika antoi avaimen koneellisesti tytölle, ja tämä juoksi, minkä voimat
myönsivät, kotiin heittäytyäkseen heti vuoteeseen. Piika oli niin
syvissä ajatuksissa, että unohti Chiarinan ja jäi hänestä jälkeen.
Tämä riensi edelle ja ehti tuskin avata ulko-oven ja astua eteiseen,
kun hänen korvaansa osui sisältä kaksi ääntä, ja hän valahti kalman
kalpeaksi. Viimeiset voimansa ponnistaen hän vielä otti pari askelta
eteenpäin, työnsi kultakirjaiset oviverhot syrjään ja näki, kuinka
hänen rakastettunsa tulisesti suuteli hänen äitipuoltaan suulle. Kuului
kauhea, eläimellinen kiljahdus läpi huoneiden ja koko talon, huudahdus,
jota palazzo Santobuonon asukkaat eivät koskaan voineet unhottaa. Ja
heti tämän jälkeen seurasi ankaraa juoksemista läpi huoneiden, ovet
lyötiin kiinni ja kuului kaksi toivotonta, surkeata ääntä. Parvekkeen
ovi temmattiin auki, yksi ruutu meni säpäleiksi, ja avonaisen kaivon
kannelle ilmestyi joku olento, jonka ääriviivoja saattoi illan hämyssä
tuskin erottaa. Kaikkialta kuului huutoa, ikkunoihin ja portaille
ilmestyi valoa ja kesken kaiken kuului donna Gabriellan ääni, kun hän
täyttä kurkkua kiljui:

— Hän on mennyt kaivoon, voi, voi, hän on mennyt kaivoon!

Vasta kymmenen minuutin perästä tuli kaivonkaivaja, jota Carminella
oli lähtenyt hakemaan. Hän oli viime yön ollut töissä ja nukkui tähän
aikaan sikeimmillään. Paita ja housut yllä tuo roteva mies ilmestyi
pihaan, ja tallirengit sitoivat vahvan köyden hänen ympärilleen ja
laskivat hänet kaivoon.

Kuolemanhiljaisuus vallitsi.

Polvillaan toisen kerroksen parvekkeella rukoili Carminella palavasti,
ja toiset taisivat rukoilla hänen kanssaan. Äitipuoli painoi päätänsä
jäiseen vinttaketjuun ja Giovannino katsoi jäykkänä alas syvyyteen.

— Laskekaa, kuului alhaalta kuin jostain kaukaa.

Kaivonkaivaja oli ehtinyt alas, ja kolmen neljän minuutin päästä tuntui
köydessä nykäys. Kuski ja tallirengit alkoivat kiskoa sitä ylöspäin.
Se painoi. Nähtävästi siis ruumis. Hetken päästä donna Peppina Ranaudo
kumartui alas ja huusi nyyhkyttäen:

— Eläväkö vai kuollut?

— Kuollut, vastasi heikko ääni raskaasti.

Ja joka puolelta, sisältä ja ulkoa, kaduilta ja käytäviltä kuului
valitusta, itkua ja nyyhkytystä:

— Kuollut, kuollut, kuollut!






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK "GIOVANNINO TAI KUOLEMA!" ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.