The Project Gutenberg EBook of Kolme runokertomusta, by George Byron
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.
Title: Kolme runokertomusta
Korinton piiritys. Mazeppa. Chillonin vanki.
Author: George Byron
Translator: O. A. Kallio
Release Date: August 14, 2015 [EBook #49700]
Language: Finnish
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLME RUNOKERTOMUSTA ***
Produced by Tapio Riikonen
KOLME RUNOKERTOELMAA
Korinton piiritys. -- Mazeppa. -- Chillonin vanki
Kirj.
GEORGE BYRON
Suomentanut ja johdannolla ynnä selityksillä varustanut O. A. Kallio
Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.
SISÄLLYS:
George Byron
I. Korinton piiritys
II. Mazeppa
III. Chillonin vanki
George Byron.
Byron, Shakespearen ohella ja jälkeen kuuluisin englantilainen
runoilija, Napoleonin sotilassortovallan ja "pyhän allianssin"
aikuisen taantumuksen ja vapaudenkammon kiivain ja kaunopuheisin
vihollinen, on suomenkieliselle yleisölle, päinvastoin kuin
Shakespeare, ollut toistaiseksi miltei suljettu kirja. Ja kuitenkin
on Byronin vaikutus maailmankirjallisuuteen ja kokonaisen sukupolven
luonteensävyyn ja katsantokantaan ollut sangen valtavaa laatua
("byronismi"). Niinpä olisikin täysi syy tutustuttaa meikäläistä
yleisöä tuon suuren runoilijaneron runoluomiin, varsinkin hänen
pääteoksiinsa. Siinä toivossa, että joskus niin tapahtuu, tahtovat
seuraavat pienet, vaatimattomat suomennoskokeet kohdaltansa vähän
latua hiihtää ja latvaa taittaa. Vaikkapa ne ovatkin käännöksiä vain
Byronin tilapäisluontoisista pikkuteelmistä, voinevat ne antaa edes
rahtusen käsitystä Byronin runouden luonteesta ja sen sisäisistä ja
ulkonaisista ominaisuuksista. Niiden johdannoksi mainittakoon tässä
aluksi pääpiirteet Byronin elämästä, varsinkin kun hänen elämänsä
ja kokemuksensa -- kuten jokaisen todellisen runoilijan -- hyvin
läheisesti, jopa aivan oleellisesti liittyvät hänen runouteensa --
ennen kaikkea tietysti hänen pääteoksiinsa.
_George Byron_ kuului sekä isän että äidin puolelta ikivanhoihin
ylimyssukuihin, joiden suonissa virtasi sekä normannilaista että
skotlantilaista verta. Hän syntyi Lontoossa (toisten tietojen
mukaan Doverissa) 22 p. tammik. 1788. Isä oli aimo hurjastelija
ja elostelija, kaartinkapteeni John Byron, tunnettu nimellä
"hullu Jack". Hän pakeni velkojiansa Englannista Ranskaan, missä
kuoli jo 1791, jättäen vaimonsa ja poikansa perin niukkoihin
varoihin. Rouva Byron siirtyi poikansa kera Skotlantiin, jonka
raikkaassa vuori-ilmassa heikko poika ruumiillisesti vahvistui,
ollen pian ensimäinen kaikissa poika-iän leikeissä ja urheiluissa.
Onnettomuudekseen oli muodoltaan kaunis poika saanut syntyessään
kämpäjalan, jota hän lievästi ontui. Tämä ruumiinvika, josta hän
sai kärsiä pilkkaa toveriensa puolelta, tietysti antoi hänelle
aihetta tyytymättömään, elämää ja kaitselmusta epäilevään, jopa
vihaavaan mielialaan. Lisäksi äidin kasvatustapa, joka oli milloin
perin hemmottelevaa, milloin taas kovin ankaraa laadultaan, ei ollut
sovelias tasoittamaan ja ohjaamaan pojan levotonta, kapinoitsevaa
luonnetta, jossa esi-isien kiihkeä normannilaisveri näytti jo
aikaisin kuohuvan. Skotlannissa hän kuitenkin oppi ihailemaan ja
rakastamaan luontoa, jolla sittemmin oli niin suuri sija hänen
runoudessaan.
Kun Byronin omituinen isosetä, loordi William Byron, v. 1798 kuoli
jälkeläisittä, peri nuori George Byron suvun sukukartanon Newstead
Abbeyn ja loordin arvon. Äiti muutti nyt takaisin Englantiin, ja
Byron pantiin Harrowin kuuluisaan oppikouluun, josta v. 1805
siirtyi Cambridgen yliopistoon. Täällä häntä viehätti enemmän hurja
ylioppilaselämä kuin säännöllinen opiskelu, ja kolmen vuoden perästä
hän jätti yliopiston. Jo koulupoikana hän oli ennättänyt tulisesti
rakastua, mutta saanut rukkaset, mikä osaltaan katkeroitti hänen
herkkää ja tunteellista mieltään maailmaa ja ihmisiä vierovaan
suuntaan. Ylioppilaana ollessaan hän oli v. 1807 julkaissut ensimmäisen
vaatimattoman runokokoelman _Hours of Idleness_ (Joutohetkiä), jota
aikakauskirjassa "Edinburgh Review" perin ankarasti arvosteltiin.
Byron, jonka turhamaisuuteen ja itsetuntoon arvostelu oli kipeästi
koskenut, vastasi siihen purevalla runosatiirilla _English Bards
and Scotch Reviewers_ (Englantilaiset runoilijat ja skotlantilaiset
arvostelijat), jossa ensi kerran tuntui Byronin runouden
"leijonankynsi".
Englantiin ikävystyneenä nuori loordi v. 1809 lähti matkoille,
kulkien Portugalin, Espanjan, Maltan ja Albanian kautta Turkkiin,
Vähään Aasiaan ja Kreikkaan ja tutustuen läheltä itämaiden
kirjaviin oloihin. Matkalta kotiuduttuaan 1811 hän julkaisi kaksi
ensimäistä laulua omituista runollista matkakirjaa _Childe Harold's
Pilgrimage_ (Ritari Haroldin toivioretki), jotka yhdellä iskulla
kohottivat hänet kirjallisen maineen kukkuloille. Childe Haroldin
muhkeihin ja vaikeihin spenser-stanzeihin, jotka Byronin käsissä
soluvat erinomaisen sujuvina ja komeina, hän on runoillut matkalla
saamiaan vaikutelmia ja luonnonkuvia ja antanut niissä oman
personallisuutensa ja elämänkatsomuksensa voimakkaasti purkautua
esiin. Tämä suuri menestys kiihoitti Byronia jatkamaan runoilua, ja
niinpä ilmestyikin seuraavina vuosina runsaasti uusia tuotteita,
niiden joukossa useita runokertoelmia, mikä kirjallisuudenlaji
siihen aikaan oli Englannissa hyvin suosittu. Sellaisia olivat _The
Giaour_ (Uskoton), _The Bride of Abydos_ (Abydoksen morsian), _The
Corsair_ (Merirosvo), _Lara_, _Parisina_ ja _The Siege of Corinth_
(Korinton piiritys). Niiden aiheet olivat Välimereltä ja itämaista,
päähenkilöt omituisia rikollisia, salaperäisiä, maailman murjomia
olentoja, saman perustyypin toisintoja, niiden kieli ja kuvaustapa
värikästä ja loistoisaa. Ne saavuttivat sellaisen suosion, että
Walter Scott, tämän runolajin entinen mestari, luovutti sijansa siinä
Byronille ja kääntyi historialliseen romaaniin.
Tähän aikaan, v. 1815, Byron meni naimisiin erään rikkaan neidin, Anna
Millbanke-Noelin kanssa, mutta runoilijan levoton ja säännötön luonne
ei ollenkaan sopinut yhteen hänen vaimonsa täsmällisen, turhantarkan
ja käytännöllisen luonteen kanssa. Sopusoinnun puute ja taloudelliset
häiriöt johtivat jo vuoden kuluttua avioeroon. Kun eron vaikuttimet
luettiin yksipuolisesti Byronin syyksi, alettiin Englannin
tekopyhissä, ahdasmielisissä ja parjaushaluisissa seurapiireissä
ankarasti panetella Byronia, hänen elämäänsä ja käytöstänsä. Tästä
runoilija niin kyllästyi Englantiin, että myi sukukartanonsa ja
lähti v. 1816 pois kotimaastansa, sinne enää elävänä palaamatta. Hän
matkusti nyt Belgian ja Reinin kautta Sveitsiin, jossa sepitti Childe
Haroldin kolmannen laulun, jatkaen siinä tuota omituista runollista
matkapäiväkirjaansa ja liittäen tuoreihin matkavaikutelmiinsa
omaperäisiä mietteitä ja vapaamielisiä arvosteluja Euroopan oloista
ja huomattavista henkilöistä (m.m. Rousseausta ja Voltairesta).
Täällä hän runoili m.m. pienen kauniin runokertoelman _The Prisoner
of Chillon_ (Chillonin vanki) ja sepitti syvämielisen, ihmisolemuksen
ongelmoita käsittelevän aatenäytelmän nimeltä _Manfred_, jossa
Faust-tarina esiintyy byronilaisessa muodossa.
Sveitsistä Byron siirtyi Italiaan, asuen aluksi Venetsiassa ja
nauttien täysin siemauksin hurjastelevan "voimaihmisen" elämästä.
Sitten hän oleksi vuorotellen Ferrarassa, Roomassa, Ravennassa,
Pisassa ja Genovassa, rakastui nuoreen kreivitär Guiccioliin ja
sai vastarakkautta. Mutta samalla hän ahkerasti runoili. Italiassa
syntyi Childe Haroldin neljäs laulu, missä hän lennokkain sanoin ja
säkein piirtelee kuvia Italian suuresta entisyydestä ja mitättömästä,
sorronalaisesta silloisuudesta. Täällä hän sepitti pienen leikillisen
runokertoelman nimeltä _Beppo_, samoin _Mazeppa-tarinan_ ja
etelämeriltä ihanan runokuvauksen _The Island_ (Saari). Italiassa
Byron aloitti myös suuren pääteoksensa, puolittain koomillisen
modernin eepoksen tai runoromaanin _Don Juanin_, joka häneltä
jäi kesken. Sen 16 stanzi-mittaista laulua kuvailevat kepeästi
ja pakinoivasti espanjalaisen Don Juanin monenmoisia vaiheita
ja seikkailuja Espanjassa, Välimerellä, Kreikan saaristossa,
Turkinmaalla, Pietarissa ja Lontoossa. Mutta samalla on Byron Don
Juaniin runoillut ihmeteltävällä tavalla koko oman kielteisen
elämän- ja maailmankatsomuksensa, lausuen siinä, samoin kuin Dante
"Jumalaisessa näytelmässään", arvostelunsa ja tuomionsa miltei
kaikesta maan ja taivaan välillä. Don Juanissa Byronin runollinen
luomisvoima ja kielen ja muodon mestarillinen valtius on
saavuttanut huippunsa. Täällä Byron kirjoitti myös historialliset
murhenäytelmät _Sardanapalus, Marino Falieri ja The Two Foscari_
sekä murhenäytelmän _Werner_, jotka kaikki kuitenkin ovat pikemmin
luku- kuin näyttämödraamoja. Italiassa valmistui myös Byronin
syväaatteinen näytelmämysteerio _Cain_, Childe Haroldin ja Don Juanin
ohella runoilijan kolmas pääteos, jossa hän rohkeasti ja omaperäisesti
käsittelee ihmissuvun syntiinlankeemusta seurauksineen ja Kainin
kohtaloa. Erikoisesti on siinä huomattava se aito byronilainen kuva,
jonka Byron antaa saatanasta, Luciferista. Useita muita, vähempiä
runotuotteita Byron sepitti Italiassa ollessaan.
Mutta runoilija, joka ennen muita runoudessaan ajoi vapauden asiaa
ja vihasi kaikenlaatuista sortovaltaa, ei voinut tyynin mielin
nähdä, miten kreikkalaiset, Euroopan suurvaltain kylmästi jättäminä
pulaan, olivat vapaustaistelussaan sortumaisillaan turkkilaisten
ylivoiman alle. Hän päätti uhrata kaikkensa kreikkalaisten hyväksi,
purjehti kesällä 1823 Kreikkaan ja kustansi oman suliootti-rykmentin
sotaan. Liialliset rasitukset, mielen jännitys ja vilustuminen
kaatoivat hänet kuitenkin Missolunghissa tautivuoteelle ja siitä
kuolemaan 19 p. huhtik. 1824. Ruumis haudattiin Englantiin,
Newstead Abbeyn lähikylän Hucknallin kirkkoon, koska Englannin
yleinen mielipide ei sallinut hänelle sijaa Englannin suurmiesten
hautakirkkoon, Westminster Abbeyhin. Byronin arvosta runoilijana
on paljon riidelty, varsinkin Englannissa, jossa Byron ei ole
saavuttanut ansioittensa mukaista tunnustusta, koska siellä hänen
arvoonsa runoilijana on määräävästi vaikuttanut se arvostelu,
jonka tapatarkat ja tekopyhät ovat kohdistaneet häneen ihmisenä,
loordina ja englantilaisena. Muualla Euroopassa sen sijaan Byron on
suunnattomasti vaikuttanut 1800-luvun alkupuolen runouteen, eniten
slaavilaisissa maissa Puolassa ja Venäjällä, joiden senaikuinen
runous (Mickiewicz, Pushkin, Lermontov) osoittaa mitä selvintä
"byronismin" leimaa. Ja 1800-luvun alkupuoli olikin kaikin puolin
kuin luotu "byronismin" synnylle ja leviämiselle.
Kaikkialla vallitsi mitä ankarin valtiollinen sorto, kirkollinen
suvaitsemattomuus, henkinen pakkovalta ja vapauden kammo, joita
saksalainen uusromantiikka keskiaikaisten olojen ihailulla osaltansa
kannatti. Byronin vapaa, itsenäinen, levoton ja kapinallinen
henki tunsi syvästi nuo aikansa epäkohdat, ja se saattoi hänet
epäilemään elämää, maailmaa, itseään, ihmisiä, jopa Jumalaakin.
Niinpä hän ampuukin epäilynsä, uhmansa, vihansa, inhonsa ja ivansa
nuolet kaikkea sortoa, pakkoa, itsekkyyttä, pikkumaisuutta,
ahdasmielisyyttä ja valon ja vapauden kammoa vastaan, esiintyen
sen vapaudenjanon, tyytymättömyyden, kielteisyyden, pessimismin ja
"maailmantuskan" voimakkaana tulkkina, joka tällöin jäyti varsinkin
nuorison mieliä. Ainoastaan syvällinen luonnontunne ja harras
luonnonihailu lieventävät Byronin runouden epäilevää, pessimististä
elämänkatsomusta.
Hänen runoutensa siis enemmän repii kuin rakentaa eikä voi niin ollen
tarjota lohtua ja viihdytystä sitä etsivälle lukijalle. Pikemminkin
hän kärjistää lukijansa mielessä jo ennestään olevia kysymyksiä ja
ristiriitoja entistä suuremmiksi, tehden uskovaisesta epäilijän,
epäilijästä kieltäjän, joka tietämättään, tahtomattaan joutuu hänen
mahtavan ulkonaisen ja sisäisen runotenhonsa lumoihin eikä ehdi
huomata hänen runoutensa kielteisiä puolia tai sen muodollisia
puutteita, joita siinä, mestarillisesta ja ylimyksellisestä kielen
ja muodon valtiudesta huolimatta, melkoisesti, aivan kuin tahallaan
jätettyinä, esiintyy.
Viime aikoina ei Byronin runouden vaikutus ole enää ollut niin
tuntuva kuin sen esiintyessä uutena ilmiönä. Mutta vielä nytkin se
avaa lukijalle kysymyksiä, arvoja ja näköaloja, jotka yhä edelleen
askarruttavat jokaisen ajattelevan ihmisen mieltä ja vaativat
häntä ratkaisemaan suhteensa niihin. Ja sellaisella runoudella
tulee aina olemaan merkityksensä, samoin kuin sen luojalla sijansa
maailmankirjallisuuden ensimäisten nerojen joukossa.
Seuraavat kolme käännöskoetta ilmestyivät ensi kerran jo
parikymmentä vuotta sitten (1899-1900) "Valvojassa". Suomentaja on
nyt uudelleen tarkastanut ne ja tehnyt niihin joukon pienehköjä
korjauksia. Käännöksissä on, mikäli mahdollista, koetettu säilyttää
Byronin säerakenteen säännöttömyyksiä y.m. ominaisuuksia, joskin
loppusointujen käyttö ja järjestys on vapaampi kuin alkutekstissä.
Kuten jo edellä on mainittu, kuuluvat nämä kolme runokertoelmaa
Byronin toisarvoisiin, pieniin runotuotteihin eivätkä siis riitä
antamaan oikeaa kuvaa Byronin runoudesta, mutta jonkinlaisen
aavistuksen ne siitä ehkä voinevat antaa.
_Korinton piirityksen_ aiheen Byron on saanut eräästä turkkilaisten
historiasta, jossa kerrotaan, kuinka suuri turkkilainen armeija
v. 1715 yritti tunkeutua venetsialaisten omistamaan Moreaan
(Peloponnesokseen) ja sentähden tahtoi ensin valloittaa tiellä
olevan Korinton. Kun varusväki, useita turkkilaisten rynnäköitä
kestettyään, oli kovasti huvennut, päätti kaupungin kuvernööri
signor Minotti ryhtyä neuvottelemaan antautumisesta. Mutta
neuvottelujen aikana sattui turkkilaisten leirissä ruutimakasiini
räjähtämään ilmaan, jolloin kuusi- tai seitsemänsataa miestä sai
surmansa. Tästä turkkilaiset siinä määrin vimmastuivat, etteivät
hyväksyneet mitään antautumista, vaan valloittivat raivoissaan
kaupungin väkirynnäköllä ja surmasivat suurimman osan sen
puolustajista, niiden joukossa myös kuvernöörin. -- Historian
tarjoaman kuivan kertomuksen on Byron mielikuvituksessaan täydentänyt
ja elävöittänyt ja luonut siitä sangen vauhdikkaan ja jännittävän
runoelman, jonka päähenkilö, uskonluopio Alp, on toisinto Byronin
runoelmien tavallisesta, maailman murjoamasta rikollisesta
sankarityypistä.
_Mazeppan_ aihe on otettu Voltairen "Kaarle XII:n historiasta",
jossa Voltaire -- muuten tiettävästi ainoa senaikuinen lähde, joka
asian niin esittää -- kertoo m.m. Mazeppan olosta Puolan hovissa,
hänen seikkailustaan erään puolalaisen ylimyksen vaimon kanssa
ja hänen omituisesta ratsastuksestaan Puolasta Ukrainaan hevosen
selkään sidottuna. Voltairen kertomusta on Byron sitten runollisella
vapaudella käyttänyt hyväkseen ja kuvannut varsinkin tuon kamalan
ratsastusmatkan aivan omaperäisellä tavalla.
_Chillonin vangin_ aiheena on taas geneveläisen isänmaan-ystävän ja
vapauden-puolustajan François de Bonnivardin tarina. Taistellessaan
kotikaupunkinsa vapauden puolesta vallanhimoista Savoijin herttuaa
Kaarle III:tta vastaan Bonnivard (s. 1496) kahdestikin joutui herttuan
vangiksi, ensi kerran v. 1519, jolloin sai istua Groleessa kaksi
vuotta, ja toisen kerran v. 1530, jolloin herttua, pitäen häntä
vallanhimonsa vaarallisimpana vastustajana, sulki hänet yhdessä
muiden taistelutoverien kera Geneven järven rannalla olevan Chillonin
linnan synkkiin, maanalaisiin vankikomeroihin. Siellä Bonnivard sai
virua kuusi vuotta, kunnes berniläiset, valloittaessaan linnan,
hänet vapauttivat. Lopun ikäänsä Bonnivard toimi Geneven vapauden
ja kukoistuksen hyväksi ja kuoli kansalaistensa kunnioittamana
vanhuksena v. 1570. -- Oleskellessaan Sveitsissä v. 1816 Byron
kävi katsomassa myös Chillonin linnaa, tutustui samalla ohimennen
Bonnivardin tarinaan ja innostui -- parin illan työnä, kuten
kerrotaan -- sepittämään "Chillonin vangin". Bonnivardin nimi
esiintyy siinä vain sen kauniissa alkusonetissa, ja itse runoelma,
määrätystä paikasta huolimatta, on pikemminkin aivan yleistä laatua,
sydäntä liikuttava kuvaus vankilassa nääntyvän syyttömän miehen
mielialoista ja vapaudenkaihosta, Byronin linkooma syytös väkivaltaa
ja vapauden sortoa vastaan.
_O. A. K._
KORINTON PIIRITYS
PROLOGI.
Vuonna jälkehen Kristuksen
tuhat kahdeksansataa ja kymmenen
meit' oli reipas seura kerta,
mi ratsain maitse, laivoin merta
vaelsi vapaasti, iloiten.
Yli virtain ja vuorten riensi retki,
lyhyt oli ratsujen lepohetki!
Jos kellari tai vaja yösijan soi,
ain' oivaa unta se meille toi.
Me viitassamme taivasalla
tai purtemme pohjalla nukuttiin,
tai unien helmaan rantamalla
satulan päälle uuvuttiin:
Aamuin norjina nousimme,
vapaa ain' oli aatos ja kieli,
terve ruumis, raitis mieli,
surutta vaaroihin sousimme.
Näit kieleltä, uskolta kirjavan väen:
toiset helminauhaansa luki,
luotti paaviin ja pappeihin päin,
toiset Muhamettihin tuki,
toisten usko ol' niin ja näin.
Mut joukkohon yhtyis et hauskempaan,
vaikk' etsisit kautta kaiken maan.
Mut toiset kuoli ja toiset haipui,
toiset unhotuksiin vaipui;
toiset vuorilla kapinoivat,
jotk' Epeiron laaksoja ympäröi,
kun hetkeks vapauden torvet soivat,
ja kosto sortajat veriin löi.
Toiset kiertävi mikä missäin,
toiset on kotona ikävissään.
Mut ah! emme enää milloinkaan
me yhdy retkillä Kreikanmaan!
Niin kultaisna kului ne päivät kovat
ah, nykyiset kuin synkkiä ovat!
Siks aatos pääskynä meriä liitää
ja kantaa henkeni kauas pois;
se maiden ja ilmojen kautta kiitää
kuin kotka, pilvien kulkija, ois.
Se se mun harppuni soimaan saa,
ja taas, ah, lauluni pyytää hetken
kuulijoitansa harvoja retkeen
seuraamaan mua merten taa!
Vieras -- tahdotko taruni vuoksi
taas käydä Akro-Korinton[1] luoksi?
1.
Vaikk' käynyt aavain aikain tiellä
on vimmat sotain, myrskyjen
Korinton yli, seisoo vielä
tuo vanha linna vapauden.
Maanjäristys tai hirmusää
ei voi sen juurta järkyttää,
tuon kulmakiven, josta on
viel' ylväs maansa onneton.
Se on raja, missä purppurallaan
kaks merta rantaa huuhtelee;
ne kohti pyrkii kuohunnallaan,
mut jalkaa sen vain suutelee.
Vaan maa jos antais veren sen,
min niellyt on se jälkehen
Timoleonin[2] veljen surman
ja Kserkseen miljoonien turman --
niin, jos nyt aukeis kita maan
ja esiin kuohuis virrat veren,
niin tulvaan moisen hurmemeren
tuo kannas hukkuis kokonaan.
Jos kaatuneiden näillä mailla
luut kaikki kasaan pinottais,
se pyramiidi vuoren lailla
ylemmäs ilmaan kohoais
kuin Akropolis tornipää,
mi pilvein piirit ylettää.
2.
Kakskymmentuhatt' tumma harja
nyt peistä kantaa Kithairon,
molemmin puolin telttasarja
kannasta peittää Korinton.
Moslemileirin laajan päällä
tuoll' liehuu lippu puolikuun.
Kas, tummat spahit[3] ryntää täällä
johdolla pashan partasuun.
Niin kauas kuin vain silmä kantaa
turbaanit liehuu pitkin rantaa.
Araabi ajaa juhtaa hiekan,
tartaari rientää ratsullaan,
turkmeeni, tullut aroiltaan,
kupeelleen vyöttää käyrän miekan.
Siell' ukkosena pauke soi,
ett' aallot vastaan vaikeroi.
Ojia luodaan, kuolemaa
suhisten kuulat julistaa.
Kun valliin iskee pommi suuri,
niin pirstoiks murtuu vankka muuri.
Vihainen vastuu saapuu sieltä
halk' öisen sauhun, mustan maan,
ja pyyhkii tulisiivin tieltä
mont' uskotonta uhrinaan.
3.
Lähinnä nähtiin muurin harmaan,
jot' uhkas mahti moslemein,
mies mustaan sotataitoon varmaan
parahin parhaist' osmannein.
Niin uljas ja niin peloton,
kuin koskaan voitonsankar' on.
Hän vaaran teille vaahtoovaa
hevostaan kääntää, kannustaa;
miss' ulos ryntää uljaimmat,
ja parhaat moslemit jo horjuu,
tai patterien kanuunat
tulellaan turkkilaiset torjuu,
hän uuteen liekkiin puhaltaa
soturin vimmaa sammuvaa.
Sulttaanin suuren kehutuiden
urosten joukost' uljain mies,
mi kuoloon ensi eellä muiden
ja pyssyn, keihään käytön ties,
ja säilää salamoittaa saatti,
ol' _Alp,_ tuo Adrian renegaatti.[4]
4.
Ol' hällä Venetsiassa koti,
hän kuului vanhaan aateliin,
mut pakolaisna täällä niin
hän synnyinmaataan vastaan soti,
jolt' opin sai -- sen uskon heitti
ja päänsä turbaanilla peitti.
Korintto, koko Kreikan ranta
nyt tottel' "Adrian morsianta".
Hän vihollisna Korinton
ja isänmaansa vihollisten
parissa seisoi; kostohon
hän paloi lailla rikollisten
ja nuoren uskonluopion,
tuhannet muka muistaissansa
vääryydet vaivoin kantamansa.
Hän kerskaamasta oli laannut
"vapaasta" Venetsiastaan,
siell' oli tuomion hän saanut
"kidasta leijonan", minne maan
salaiset syyttäjät sen sulki
rikoksen tuodaksensa julki.
Paolla säästäin elämän
hän riensi koston taisteluun --
sai maansa kyllin surra, huolla,
kun ristin maahan tallas hän,
lipukseen nosti puolikuun
ja vannoi kostaa taikka kuolla.
5.
Kumurdshi[5] -- joka kuolollansa
soi Eugenille[6] kunniansa,
kun Karlowitzin tanterelle
uroona uupui hurmeiselle --
hän kuolemaans' ei surrut lain,
hän kiros kristityitä vain --
Kumurdshi, jolle maineen toi
tuo Kreikan viime valloitus --
Eurooppa, miss' on vapaus,
min sille Venetsia soi?
Vuossata siit' on vierinyt,
kun Hellaan orjuuteen hän sulki. --
Hän moslemeitaan johti nyt,
Alp etujoukon kanssa kulki.
Tää täysin luottamuksen maksoi
hävittäin kaupungit ja maan
ja näytti, murhaten min jaksoi,
lujuuttaan uudess' uskossaan.
6.
Jo muurit murtuu -- hirmuinen
ne kuulatuisku tuhoaa,
mi pattereista paukkuen
Korinton tornit kumoaa.
Tuhannet tulikidat soi,
jylisten surmaa salamoi.
Ja moni holvi horjuu, raukee,
kun pommi siihen pirstoiks laukee;
kuin tulivuoren purkaus
lyö ilmaan sauhu, leimahdus;
punaiset liekkipatsahat
ne raunioista leiskuvat.
Ne tulitähdin tuhansin
hajoovat avaruuksiin taivaan,
ja päivän kehrä pimeihin
on usviin upotettu aivan,
kun sauhu vierren verkalleen,
käy pilveen rikinkarvaiseen.
7.
Alp-luopiota kuolon teille
ei kiihoittanut kosto, vaan
osoittamahan osmanneille
kuin' aukko muuriin ammutaan.
Nuo muurit sulottaren salas,
sen väkisin hän voittaa halas
isältä leppymättömältä,
mi muinoin vimmass' ylpeyden
sen kielsi kristittynä hältä,
kun kosi kättä neitosen.
Paremmall' ajall', auvomiellä,
rikoksen tahraamatta vielä,
kun karkeloss' ol' karnevalin
hän sankar' gondolin ja salin,
ja serenaadin somimman
kun lauloi, mik' on koskaan voinut
helähtää yössä Adrian
ja italiattarelle soinut.
8.
Hän Alpin omaks luultiin yhä;
hänt' anonut ol' moni, mut
Franseskan kättä kahle pyhä
kehenkään viel' ei sitonut.
Mut kun Lanciotto Adrian merta
pakeni pakanain luo kerta,
niin huulilt' armas hymy haipui,
hän kalpeni ja kaihoon vaipui,
ripille riensi hartaammin
kuin naamioihin, tansseihin;
jos tulikin -- hän silmäns' sulki,
jotk' ennen hurmas hehkullaan,
ja kuvan lailla vaiti kulki,
koreilematta puvuissaan.
Hiljemmin laulu helähteli
ja askel karkelossa eli
kuin toisten, jotka huomenkoi
tavata tanssimasta voi.
9.
Lähetettynä turvaks maan,
min Venetsia Patran suulta
Euboian salmeen puolikuulta
pois temmannut ol' voitoillaan,
kun Sobieski[7] Budan alla
löi Turkin mahdin Tonavalla --
_Minotti_ dogen miesnä johti
Korinton linnaa voittomaass',
kun Rauhan kirkas silmä tohti
hymyillä Hellaallekin taas,
ja viekas aselepo vielä
ikeeltä suojas pakanan.
Ol' hällä kanssaan tytär siellä,
ei jälkeen kauniin Helenan,
mi miehen heittäin, paheen tiellä
tuns' turmat lemmen laittoman,
tuon vieraan vertaa Hellaan ranta
oo saanut kaunotarta kantaa.
10.
Jo muuriss' aukko ammottaapi,
ja hämyss' ensi huomenkoin
valiojoukko uljas saapi
tien luoda yli raunioin.
Parahin parvi tartaarien
on valmis ynnä moslemien.
"Kadotettu" -- se nim' on väärä,
sill' uhkamielin kuolemaan
se tiensä murtaa miekallaan
ja kylvää kuolleill' ilman määrää.
Mies lähin astinlaudakseen
saa aina -- viimeks sortuneen.
11.
On sydänyö -- ja vuorten yli
kuun kehrä kylmän kalvas ui;
sinisnä vieri vetten syli,
sinisnä taivas kaareutui
kuin valtameri korkeuden,
miss' säihkyi tulisaarien
niin outo, ylimainen palo.
Ken, jolle tuttu on tuo valo,
ei pyrkis sinne maasta pois,
eik' enkel'siivin entää sois
ikuiseen iloon tähtitalon?
Molemmin puolin aavan väike
hopeisna, tyynnä hohtelee,
ei kiviin kuohu, vaan sen läike
kuin puron soitto solisee.
Nyt tuulet nukkuu lainehilla,
ja lippu tankoon kietoutuu,
kun tangot peittyy laskoksilla,
niin päältä paistaa puolikuu.
Vain silloin katkes hiljaisuus,
kun vahti tunnussanan huus,
tai ratsun hirnaus yöhön raikui,
ja kummut kaukaa vastaan kaikui.
Kuin metsä leiri huminoi,
merestä mereen kohu kulki,
kun muezziinin käsky julki
yösydän-rukoukseen soi.
Valittaen tuo laulu nousi,
kuin henkihuuto yössä sousi,
kajahtain surusoinnuin vienoin,
kuin tuuli harppuun koskeissaan
sävelin soittaa pitkin, hienoin,
jot' ei saa soittoniekat maan.
Tuo huuto kuului Korinttoon
kuin enne kolkko turmioon;
myös korvaan piirittäjän kunki
se kuolonkaameana tunki.
Äkillinen ja outo tunne,
mi sydämen niin hervaa, kunne
se sykkii kahta kiivaampaan,
häveten hetken heikkouttaan --
sen kuolinkello nostaa voipi,
vaikk' aivan vieraalle se soipi.
12.
Ol' Alpin teltta rannan puolla,
rukous, melu häipyi pois,
yökäynti tehty, vahdit tuolla,
ei mitään, mistä huolta ois.
Viel' yks yö polttavainen vaan --
nuo tuskat huomen maksaa mahtoi
ah, vihdoinkin! -- kuink' itse tahtoi
sulolla lemmen, kostollaan!
Karaistuakseen työhön veren
kuink' ois nuo hetket suotuisat!
Mut aatokset kuin aallot meren
povessaan polttain kuohuivat.
Hän yksin seisoi seuraa vailla;
vuoks puolikuun ei eloaan
hän uskonkiihkolaisen lailla
noin alttiiks pannut kuolemaan,
jott' ikilempi Hourein[8] vaan
ois palkka paratiisin mailla.
Povessa polttanut häll' ei
tuo tuli isänmaisin innoin,
mi eestä maansa riemurinnoin
veren ja hengen uhriks vei.
Hän yksin seisoi -- renegaatti,
petetyn vihollisna maan;
kenenkä sydämeen hän saatti
tai käteen luottaa joukossaan?
Tuo joukko häntä kunnioitti
vain siks kun runsaat saaliit voitti;
se totteli, kun vallita
sen tahdon tais ja hallita.
Mut Alpin synty kristillinen
heist' oli kovin rikollinen,
se maine heistä maahan painui,
min voitti moslemina hän,
sill' alla puolikuun he vainui
hänessä ristin piilevän.
He tienneet ei, kuink' ylpeys kaatuu,
kun turtuu tunteet jalommat;
he tienneet ei, kuin sydän paatuu,
kun vihan liekit polttavat;
kuin koston kiihko -- kurja, väärä,
tien oudon luopiolle määrää.
Hän johti heitä -- johdon vuoksi
käy moni lurjustenkin luoksi.
Shakaalit kuulee jalopeuraa,
ne saaliin vainuu, se sen lyö;
mut lopuks ahnas murhaseura
ilosta ulvoin tähteet syö.
13.
Pää poltti, tuless' suonet tykki
ja sydän rauhatonna sykki.
Hän vuoteellansa vääntelehti,
unetta kauan kääntelehti,
jos uinahti, niin melu, ään'
sai hänet heti säikkymään.
Turbaani poltti otsan pintaa,
kuin lyijy painoi pantsar' rintaa,
vaikk' ennen helpost' uni kyllä
ol' silmiin tullut pantsar' yllä,
vaikk' usein vuodett' oli vailla,
ja kolkomp' ilma, kenttäkin,
kuin taivas tumma näillä mailla
ja tanner suojaks soturin.
Hän unt' ei saanut, eikä aamuun
odottaa tainnut teltassaan;
hän rannall' astui lailla haamun,
tuhanten uni tuttunaan.
Mist' uni heille? Miks hän sai
unetta keskell' olla noiden?
Heit' isomp' uhkas vaara kai --
he nukkui saaliist' unelmoiden?
Hän yksin -- missä unta vietti
tuhannet kenties viimeistään --
kuin kuumehourein kulki, mietti,
kateisna muita nähdessään.
14.
Mut öinen viive tyynin rauhoin
kevensi hänen sieluaan,
ja kuulas ilma tuoksuin lauhoin
puhalsi otsaan polttavaan.
Takana leiri -- edustalla
tuhansin mutkin, poukamin
Lepanton lahti; korkealla
kuvasti Delfin kukkulalla
ikuinen lumi ilmoihin,
vaikk' onkin tuhat kesää nuorta
jo lämmittänyt merta, vuorta.
Sit' ei kuin meitä aika syö,
jok' orjan sekä tyrannin
tomuksi tuokiossa lyö.
Mut hieno valkovaippa tuo,
mi verhoo vuoren jylhän rinnan,
siell' yhä loistettansa luo,
kun soraan sortuu tornit linnan.
Tasalla pilvien se päilyy,
kuin kumma käärinliina häilyy,
min Vapaus, kun jätti Hellaan,
vei sinne surren, viipyissään
pyhällä templitanterellaan,
miss' ennen lauloi enteitään.
Hän hiljaa hiipii raunioilla,
ahoja matkaa auhdon maan,
ja koittaa sankarmuisteloilla
herättää kurjaa heimoaan.
Mut turhaan, kunnes kunniansa
nuo päivät koittais, jolloin ties
myös Hellas suistaa sortajansa
ja jolloin Spartan uljas mies
hymyili vielä kuollessansa.
15.
Tuon sankar'-ajan ylevyyden
Alp tunsi tuomitsijanaan.
Hän mietti menneen, nykyisyyden
kuvia yössä kulkeissaan
ja urhoin altist' uhrausta
pyrinnön eestä pyhemmän:
hän tunsi miten kehno, musta
ol' maine, min vois voittaa hän,
turbaanijoukon päämies halpa,
kädessä kavaltajan kalpa,
kun voittoon johti, joka ijäks
lois hänet templin häväisijäks.
Se muinaissuku sankarten,
mi täällä povess' uinui maan,
ei tehnyt niin -- falangit sen
vapauttaan puolsi, kotiaan.
Siks kuolo sille elon antoi,
sen maineen tuulet kauas kantoi.
Se vetten solinassa soi,
sit' tammein humu tarinoi.
On kedon kivi, mykkä, harmaa,
sen pyhäin luitten lanko varmaan.
Sen henget vuorten yllä häilyy,
sen muisto lähtehissä päilyy.
Ja purot, virrat vuolahat
iäti heistä laulavat.
Viel' on, vaikk' ikeess' sortajan,
se heidän maa ja kunnian!
Maailman viel' on tunnus tuo:
Ken aikoo työn, jot' aika muistaa,
hän ensin Kreikkaan katseen luo,
niin vihittynä sitten koittaa
hän tyrannit ja sorron suistaa,
ja vapauden tai kuolon voittaa.
16.
Alp astui rannall' aatteissaan,
ja nautti rauhast' yön ja maan.
Ei luode ja vuoksi vaihdu täällä,
vaan meri vyöryy paikallaan,
siks huuhtoo aallot myrskysäällä
vain rahtusen verran rantaa maan.
Kuu voimaton niiden vierrä antaa
myötä taikka vasten rantaa. --
Myrsky, tyyni, aava, lahti --
niihin kuun ei pysty mahti.
Ja paasi se jalkansa paljastaa,
mut ei saa tyrskyiltä suudelmaa.
Ja vaahdonlieve sen alla kaartaa
vuossatoja vanhassa juovassaan,
vyö kaita keltahiekkaa saartaa
merestä vihreän nurmimaan.
Alp astuskeli pitkin rantaa,
karbiini saattoi sinne kantaa,
mut vartijat hänt' ei huomanneet,
kai muuten ois he laukaisseet.
Vai oisko vahteina pettureita
tai lurjuksia ja pelkureita?
En tiedä, mut ei salamoinut
tuo valli, siltä ei kuulaa soinut,
vaikk' alla sen vallinsarven kulki,
mi meriporttia vartioi,
vaikk' äänen ja karkeat sanatkin julki
hän vahtisoturin kuulla voi,
kuink' askelet kivillä kajahteli,
kun ees-taas se tahdissa astuskeli.
Hän laihain koirien muurin alla
näki juhlivan julmalla aterialla.
Muristen repi ne rustoja, luita --
ei haukkumaan ollut joutosuita!
Kas, tartaarikallo se nahkaton
kuin kuorittu kypsä viikuna on!
Ja tylsyen valkea kärki hampaan
nakersi kalloa valkeampaa,
mi soljui suuhun ammottavaan.
He luita imivät innoissaan
ja tuskin pääsivät paikaltaan.
Näin pitkän paastonsa täysin he maksoi,
yön anteja ahmien, minkä jaksoi.
Turbaanit ne hiekalla viruivat,
niist' Alp tunsi parvensa parhaimmat.
Puku niiden ol' vihreän punainen,
hiustupsu päänahkassa kasvaen,[9]
mut ajettu ja paljas ol' muu osa sen.
Ja kallot hurttain kitaan juuttui,
ja hiukset leukapieliin puuttui.
Veen rajalla lahden perällä sutta
suur' kotka pieksi siivillään.
Se vuorilta haaskoille hiipi, mutta
pois hurtat sen häätivät kesteistään.
Nyt ratsuhun rannalla viruvaan
se iski -- lintujen likaamaan.
17.
Alp kääntyi kauhun näöstä pois:
Ei taistelussa kalvennut hän,
mut kernaammin nähdä hän kuolevan sois
verensä virroissa vierivän,
janoon ja tuskihin menehtymässä
kuin raatojen mullaksi mätänemässä.
Näet vaarass' on jotakin ylevää,
min muodon kuolo saapikin milloin,
sillä haavoja Maine ylistää,
ja kuolleille Kunnia koittaa silloin.
Mut taistelun jälkeen lohtua vailla
käyt noilla kuolon ja saastan mailla,
miss' eläjät ilman ja matajat maan
ja metsien pedot ne pitojaan
kaikk' yhdessä viettävät ilman vihaa,
iloisna ahmien ihmislihaa.
18.
Ol' templi, muisto muinaisajan,
tuoss' sortuneena pirstoihin;
pari patsasta, paasia maassa hajan,
ja sammal verhona marmorin!
Voi aikaa! Sen eessä kaikki vaihtuu,
ah, tulevakin kuni mennyt haihtuu!
Voi aikaa! Se varalle vastaisuuden
suo menneestä kaiken katkeruuden,
min tunnemme olleesta, tulevasta,
mi painaa isää ja painaa lasta:
jättehet, rauniot, jotka kerran
ihminen loi, tuo tomutyö Herran!
19.
Alp istui katkelmalle pylvään
kätehen päänsä nojaten,
ja köyryyn vaipui varsi ylvään,
kuin miehen raskasmielisen.
Pää painui, riippui vasten rintaa,
miss' sydän kuohui, sylkytti;
kumaran otsan kuumaa pintaa
levotta sormet liikehti,
juurkuin sun sormes soittimilla
ja norsunluilla karkeloi,
siks kunnes soinnuill' ihanilla
niist' äänet täysin puhtaat soi.
Hän istui allapäin ja kuuli,
kun huokas hiljaa öinen tuuli.
Mut tuuliko luolissa kiertäissään
niin vienon hellästi huoata voi?
Hän merelle katsoo nostaen pään:
se peilityynenä unelmoi.
Hän nurmea katsoo -- ei heilu heinä,
mist' alkunsa vieno sai ääni tuo?
Hän lippuja katsoo -- ei liehu nuo,
on vaiti Kithairon tumma seinä.
Ei tuntenut tuulta polttava poski;
mitä siis tuo outo ääni koski?
Hän katsahti syrjään -- oi taivahainen!
siin' istui nuori ja kaunis nainen!
20.
Hän pystyyn kimpos nuolen lailla
kuin vihamies ois ollut mailla.
"Kautt' taivasten! mit' ompi tuo?
Ken olet, miks ja mitä vailla
sa tohdit vihollisten luo?"
Hän aikoi tehdä ristinmerkin
hädissään, mihin enää ei
hän uskonut, mut äänin herkin
hält' omatunto voiman vei.
Hän katsoi -- muodon taivahaisen
hän tunsi, varren hurmaavaisen:
Franseskan kuva siin' ol' varmaan,
tuon muinaismorsionsa armaan.
Nuo posket vielä rusotteli,
mut värit ehtyneemmin eli.
Kadonnut hurma ol' huulien
ja hymy puhdas ja purppurainen;
ol' katse tyynen meren lainen,
mut silmä ei niin sininen.
Kuin aalto jäätynyt ol' silmä,
sen loiste kirkas, mut niin kylmä.
Ja varren ohut vaippa peitti,
mi poven paistamahan heitti.
Ja yöstä mustain kutrien,
jotk' alas aaltos hulmuten,
käs'varsi paistoi valkoinen. --
Kätensä sanatonna hän
kohotti korkeutta kohti,
niin kuulakan, niin kelmeän,
ett' öinen kuu sen läpi hohti.
21.
"Ma levoltain luo rakkahimpain
oman onneni vuoks ja sun sielusi sain.
Läpi vahtien, porttien, muurien hain
sua rohkeesti leiristä pakanain.
On sanottu: leijona rauhaan jättää
sen immen, ken puhtoisna vaeltaa.
Ja korkeuden valta, mi hyville kättään
ojentaa vaaroista varjelevaa,
soi mullekin armonsa avarimman,
mua suojeli keskellä vihollisvimman.
Ma saavuin -- mut jos saavuin turhaan,
me emme yhdy, ah, milloinkaan!
Sa siin' olet tehnyt sielus murhan,
kun hylkäsit isies uskon ja maan!
Mut päästäs pois turbaani raasta,
tee ristinmerkki ja mulle jää;
luo sydämestäsi musta saasta --
ja huomenna iäks on sun käsi tää!"
"Ja minne sais häävuotehemme,
vai kuolleiden joukkohon veriseen?
Näet huomenna tulelle, miekallemme
kaikk' uhraamme kristityt temppelineen.
En ketään tahdo elossa päästää;
sun vain ja omasi vannoin säästää.
Mut sinut ma kukkaslehtoon kannan,
miss' surumme lempi vie ikuinen;
sun morsionain siell' loistaa annan,
kun vain Venetsian ylpeyden
saan kukistaa ja koston täyttää;
kun käteni halveksittu saa
vain skorpiooniruoskaa käyttää
ja tuomarinsa kurittaa."
Hän hiljaa Alpin käteen koski --
se tunki luihin, ytimiin,
ja sydän hyytyi, värisi poski,
Alp juur' kuin juuttui maahan kiin'.
Tuo käsi hento kahlehtiipi,
siit' Alpiin kuolon kylmyys hiipi.
Ei konsaan lemmitty koskemallaan
niin jäistä kauhua mieleen luo,
kuin hienot, valkeat sormet nuo
nyt veren hyydytti jääksi vallan.
Pois kuumeen polte otsalta häätyi,
ja hetkeksi sydän pelosta jäätyi,
kun Alp näki kasvot kalvakat,
niin riutuneet ja raukeat.
Ol' niiden sulo jo himmennyt,
hävinnyt leikkivä sielunelo,
mi niinkuin laineilla päivän helo
ol' kaikkialla säteillyt.
Kuin sulkema kuolon ol' huulten ovi,
ei hengittänyt hän puhuissaan;
ei aalloten noussut kaareva povi,
ei tuntunut sykkivän suonetkaan.
Viel' loisti silmät, mut kankeasti,
ne paloi niin oudon kamalasti,
kuin unissa-kävijän katse on,
jot' ahdistaa näky rauhaton,
kuin seinäverholla kuvat kummat
tuulen käydessä tuijottaa,
kuin hämyssä himmeän lampun tummat
aavehet elon ja muodon saa;
ne juur' kuin seiniltä irti saisi
ja valoon varjosta vaeltaisi,
ees-taas häilyen haamun lailla,
oudoin ilmein ääntä vailla!
"Jollei _mun_ lempeni sua voita,
niin _taivaan_ ääntä kunnioita!
Ma pyydän taas -- turbaani heitä
uskottomalta otsaltas,
ja vanno säästäväsi meitä --
omia kansalaisias,
tai joudut jo täällä iäks vaivaan,
kadotat minut ja riemut taivaan!
Jos teetkin sen, niin yhä on
sun ylläs miekka tuomion,
vaan syystäs tuomar' puolet varjoo,
taas sulle taivas armon tarjoo.
Mut hetken jos viel' emmit yhä,
niin Herran kirous sun lyö,
pois kääntyy sinust' iäks pyhä
sen rakkaus ja armotyö.
Kas pilvi tuolla peittää kuuta,
sen kehrän poikki lennättää;
mut jollet siihen mieltäs muuta,
kuin sumuharso ennättää
ohitse kuun ja taas se hohtaa,
niin Herran kosto sua kohtaa,
ja kova tääll' on tuomios,
mut kovemp' ikikohtalos."
Alp katsoi, näki taivahalla
tuon pilvimerkin siivekkään,
mut uhkamiellä ankaralla
hän paadutti vain sydäntään.
Ens' intohimo kiihkollansa
muun kaiken riisti mukanansa.
_Hän_ kerjäis armoa -- _hän_ ois arka,
kun houraili tuo tyttöparka!
_Hän_ taipuis väärään tuomioon
ja pyhän koston sikseen heittäis!
Ei niin! -- vaikk' ukkospilvi peittäis
ja murskais hänet -- murskatkoon!
Hän katsoi kuuhun vakavasti,
mut äänetönnä, vaieten;
nyt ohi kiiti verho sen,
täys kuu taas paistoi kirkkahasti.
"Mik' onkin mulla kohtalo,
en horju -- myöhäist' ois se jo!
Niin myrskyss' olki huojuu, taipuu,
mut tammi taittuu, maahan vaipuu.
Ma Venetsiaa vihaan, kun
se tahtoi niin, mut lempi sun
pelastaa vaaroist' -- ei ole mun!" --
Alp kääntyi -- hänt' ei nähnytkään,
hän näki vain pylvään sammalpään.
Hänet maako nieli vai ilma vei,
sitä Alp ei nähnyt ja tiennyt ei.
22.
Yö väistyy, säteet auringon,
kuin tahtois päivän surut poistaa,
hymyilee, aamu valohon
hämystä astuu ja rauhaa loistaa,
vaikk' keskipäivällä sota on.
Kas, torvet soi ja rummut raikuu,
niin synkästi sodan soittimet kaikuu!
Ja liput ne korkealle liehuu,
hevoset hirnuu ja joukot kiehuu.
"Ne tulee, ne tulee!" soi kimakkaan.
Hevoshäntä[10] se maasta temmataan,
tupesta miekka. Kaikki nuo
nyt rientävät johtajainsa luo.
Turkmeenit, spahit ja tartaarit kuulkaa
alas teltat ja riveihin tulkaa!
Ratsahille, kannustakaa,
armotta maahan hakatkaa,
ken pakoon pyrkii, ei elämään
saa jäädä kristitty yksikään,
kun jalkajoukot muurin ruhtoo
ja verellä voitontiensä huhtoo!
Ratsut ne riuhtovi suitsiaan
leiskuvin harjoin, kyömyssä kaulat;
suupielet ne vaahtoo valkosenaan.
Tanass' on keihäät, tulessa taulat,
kanuunat tähdätyt ukkosna soimaan
ja muruiksi lyömään muurien voiman.
Alp kokoo janitshaarejaan,
käs'vartensa oikea paljasna hohtaa
kuin scimitarinsa terä. Kohta
on khaanit ja pashat paikoillaan,
ja visiiri itse joukkoja johtaa.
"Kun merkki soi, päin syöskää rinnan,
Korinton kansa kaatakaa,
kirkkohon papit, päälliköt linnaan,
ei liettä, ei kiveä jättää saa!
Allah ja Muhamed! Allahu!
huutakoon hurjasti joka suu!
Tuoss' aukon ja tikapuut valmiina näätte
päin sapeli kourassa rynnätkäätte!
Ken ristin ensiksi riistää, saa
mitä mielensä kalleinta halajaa!" --
Näin sanat kuulun Kumurdshin kaikui,
ja aseet vastahan kalskahtaa;
tuhanten raivo se ilmoille raikui
Mut vait -- soi merkki jo -- ampukaa!
23.
Niinkuin sudet kiihkolla kiin'
töytää suureen puhveliin,
mi kiukusta mylvien sarvia puistaa
ja tannerta leiskuvin silmin kyntää
ja ilmaan viskaa tai maahan suistaa
sen hurjan, ken ensinnä kuolohon ryntää;
niin karkasi muurille raivopäiset,
niin lyötiin takaisin ensimäiset.
Ja moni pantsari vaskinen
kuin lasi särkyi ja maahan hajos,
kun kuula vinkuva mursi sen
ja verisnä tantereesen vajos.
Rivissä kaatui he kuolemaan,
kuin heinä niittäjän raudan tiellä,
kun illoin hän katsovi luokoaan:
niin sortui ensimäiset siellä.
24.
Kuin vuoritulvain tuimat tyrskyt
kovertaa paadet paikoiltaan,
ja jyrinällä hurjat hyrskyt
ne vimmoin tempaa virrassaan,
tai kuin vyöryy lumimyrskyt
Alpeilt' yli laaksomaan:
Niin Korinton uljas parvi
sortui vihdoin verissään,
kun yhä uudet kutsui torvi
moslemilaumat ryntäämään.
He seinänä seisoi ja muurina murtui
ja laumojen painon alle sortui,
rinnatusten kylväin maan,
vaieten vasta kuollessaan.
Iskut, pistot säkenöivät,
armo-, voittohuudot soi,
ukkosna tykit salamoi.
Kaukana ihmiset epäröivät,
ystävätkö siellä vai
viholliset voiton sai;
riemun vaiko murheen tuo
julma melske heille suo,
mi kaikui kautta kukkuloiden
kauheasti korviin soiden,
kuuluen kauas kautta maan
Salamiiseen ja Megaraan;
sanotaanpa sen saapuneen
Piraioslahteen kaukaiseen.
25.
Ja miekat ne kärjestä kahvaan asti
veressä vaahtosi kamalasti;
mut aukko on tiellä ja saalis on siellä,
vain verisauna on jäljellä vielä.
Taloissa käydään ryöstöön ja murhaan,
soi niistä huudot surkeat;
ja pakoon pyrkijät rientää turhaan --
he veressä katuja kahlaavat.
Mut missä vastustaa voi vielä,
niin kohta kymmenkunta siellä
pysähtyi epätoivoissaan
ja miekoin kääntyi vainoojaan.
Päin muuria selkä kuin leijonat
he sotivat, kunnes sortuivat.
Näit siinä vanhuksen valkopään,
mut miekkaa se mitteli nuoren tarmoin
ja vainolaisia iskuin varmoin
hän niitteli puoliympyrään.
Hän peräytyi, mut haavatonna,
ei tohtinut kimppuun ykskään konna.
Kyll' alla kantoi haarniskan
satakin arpea urhon rinta,
mut haavat nuo oli kunnian
ja vanhain voittojen verihinta.
Ol' ukolla runko rautainen,
ei riittäis hälle nykykansa;
isompi luku ol' kaatamansa
kuin hapsiensa hopeisten.
Hän miekkaa heilutti ympäri pään,
ja moni moslemi-äiti surra
sai poikaa, jost' ei tiennytkään,
kun ensi kerran jo ehti purra
tuo miekka maksaa pakanain,
kun hän kakskymment' oli vain.
Sopinut kaikkien isäks ois,
joit' ympärille hän yhä kaati;
mut itse pojatonna, hän vaati
myös muilta isiltä pojat pois.
Niin, siitä alkain, kun kuolemansa
merellä poikans' ainoa sai,
hän uhras sen muistoks murheissansa
mont' ihmishekatombia kai.
Jos haamut verta uhriks huolii,
niin sai Patroklos niukemmin,
kuin tuo Minottin laps, mi kuoli
Dardanellien aaltoihin.
Hän hautahan pääsi samaan rantaan,
jok' unta Troian urhoille antaa.
Mut mit' on heistä jäänyt muuta,
mi kertois heidän vaiheistaan? --
Ei kiveä kummulle, hautahan luuta,
mut iäti elää he lauluissa vaan.
26.
Tuoss' Allah-huudoin taistelohon
Osmannien uljas valio karkaa.
Käs'varsi johtajan paljas on,
niin pikemmin niittäen kuolon sarkaa.
Se olkaan paistoi paljasna niin,
siit' uljas kantaja tunnettiin.
Toiset kullassa kulkea saa,
vain vihollista se kiihoittaa;
monell' on kalpa kaunoisampi,
mut Alpin on ruusunpunaisin;
monell' on kypäri korkeampi,
mut tuo käsi paljas on paistavampi,
miss' soi sodan melske murhaavin.
Ei lippua ollut taiston tiellä,
mi rinnalla sen nyt liehua vois,
ei viiriä voiton, mi puoliks vielä
niin kauas delhejä vienyt ois;
kuin tähdenlento se tuikki siellä.
Miss' iskuja tuo käsi vankka jakaa,
siin' uljaimmat pian maassa makaa;
siin' armoa turhaan pelkur' anoo,
kun tartaari hänen vertaan janoo.
Mut sankari kaatunut mykin kielin
hymyilee kuololle uhkamielin
ja viime iskunsa vaikutusta
vain tarkkaa mieheen lähimpään,
vaikk' kuolintuskissa multaa mustaa
jo tempoo heikosti verissään.
27.
Mut vanhus pystyss' seisoi vielä
kuin rautamuuri Alpin tiellä.
"Antau, Minotti, miekkoines,
pelasta itses ja tyttäres!"
"En koskaan, renegaatti, sulle,
vaikk' ikuisen elämän tois se mulle!"
"Franseska! -- Morsioni kallis!
Hänetkö uhmas kuolla sallis?"
"Hän turvass' on." --
"Hän, missä, milloin?" --
"Hän taivaass' on nyt tahratonna,
miss' sielulles ei sijaa, konna." --
Niin julmast' ukko nauroi silloin,
kun näki Alpin horjuvan
kuin huumaamana salaman.
"Oi, milloin kuol' hän?" --
"Yöllä kuoli,
mut surra eroaan en huoli;
ei ykskään heimost' olla mun
saa orja puolikuun ja sun. --
Käy päälle!" --
Käsky tuo ol' turha,
sill' Alp jo suistui kuolemaan!
Juur' kun Minottin sanain murha
kovemmin kosti uhkallaan,
kuin miekka hyvityst' ois taannut,
jos aikaa iskemään ois saanut,
niin lähi-kirkon holvistosta,
miss' epätoivoin yhtynyt
pien' oli parvi taistelosta
ja vastarintaan ryhtynyt,
lens' kuula, Alpin maahan syöksi.
Ei haavaa nähnyt yksikään,
mi halkas uskottoman pään,
kun elonsa jo muuttui yöksi.
Säkenen jonkun silmä heitti,
kun nousematta nukkui hän,
mut kohta kuolonpimeys peitti
tuon ruumiin nytkähtelevän.
Eloa viel' ol' värinä,
jäsenten kevyt tärinä.
Hän käännettiin, ja hurme, multa
poloisen kattoi poven, pään,
ja suusta sydänverten kulta
vuos' syvist' elinlähteistään.
Ei nähty sykkimistä suonen,
ei huokausta huulillaan;
ei sana, hengenvetokaan
hänt' ilmoittanut tiellä tuonen. --
Rukoilla hän ei kerinnyt,
vaan ripitt' on hän erinnyt,
sieluss' synnin raskas taakka --
luopiona loppuun saakka!
28.
Hirmuisesti huudot soi
kumpaisenkin joukon puolla:
tääll' on riemu, raivo tuolla.
Vimma miehet villiks loi,
kalvat, keihäät salamoi,
iskut, pistot vuoroin sataa
katkaisten mont' elonrataa.
Antain tuuma tuumalt' alaa
rautaisella kädellään
Minotti suojas viime palaa
maasta isännöimästään.
Viimeiset hänt' urhot vielä
auttoi miekalla ja miellä.
Viel' on kirkko vapaa, josta
kuolon kuula äsken ties
Korinton tuhon puoliks kostaa,
kun sortui uljain vihamies.
Sinne väistyy urhot nuo
verivirroin kadun kastain,
kasvot vainolaista vastaan
miekoin turvatien he luo.
Lähell' uhkaa heitä saarros,
mut he ehtii temppeliin,
missä kiviseinäin kaarros
suojaa heitä hetken niin.
29.
Ah, lyhyt lepo! Vimmoissaan
turbaanit kintereillä kulki;
niin tunki eespäin tulvanaan,
ett' oman paluutiensä sulki.
Se tie oli ahdas, mi Minottin
vei viime turvapaikkaan tuolla:
Jos pelkuri pakoon kääntyikin,
hän sortui laumojen jalkoihin,
sen voittaa täytyi taikka kuolla.
He kuoli, mut heidän ruumiilleen
nous kostajat kohta kalpoineen.
Tapettuin aukot heti täyttää
verekset joukot, raivokkaat;
niin uupuu templin sotilaat,
kun saavat yhä kalpaa käyttää.
Osmannit ovelle jo entää,
sen kestää vankka raudoitus;
ja kuolon kuula, leimaus
sen joka raost' ulos lentää.
Ja akkunoista ruhjotuista
niin tuiskuu tuli, pauke jyskää. --
Jo huojuu portti pielipuista,
sen laudat lonsuu, raudat ryskää --
se taipuu -- vaipuu -- luhistuu --
Korinton turva kukistuu!
30.
Minotti eessä alttarin
niin synkin mielin seisoi yksin.
Madonna sieltä suloisin
hänehen katsoi säteilyksin
ja auvosilmin armahin.
Pyhältä paikaltaan hän sieltä
luo meihin hurskaampata mieltä.
Kuvassa rukoillen hän hohtaa
Jumalan poika polvillaan,
hymyillen huokauksiin maan,
kuin tahtois taivaaseen ne johtaa;
säteillen vielä pyhää rauhaa,
vaikk' kirkossaan jo veri pauhaa.
Minotti häneen loi katsehensa
ja ristihe syvään huoahtain;
nyt tempas hän palavan soihdun vain
ja vartoi tyynnä, kun miekkoinensa
päin myrskysi paljous pakanain.
31.
Mosaikin all' on hautaholvi,
miss' uinui moni sukupolvi.
Nimensä, kiviin piirretyt,
on hurmeen hyhmä peittänyt.
Ja veistokilvet, kuvat kummat
ja kirjokarva marmorein
verest' on niljakat ja tummat,
katetut miekan pirstalein
ja kaatuneitten kypärein.
On kuolleit' yllä -- ja alla myös
siell' lepäsi ruumiita haudan yöss'!
Näit kolkot kirstusarjat noiden
raoista synkkäin ristikoiden.
Mut sota oli astunut
myös mustiin kalman kammioihin
ja ruutiaarteens' ahtanut
luumiesten lujiin asuntoihin.
Tää sodan aikaan kaupungin
ol' aseaitta salaisin;
vei sinne lanka, pantu juuri --
tuo viime turva Minottin,
kun saartoi joukko julma, suuri.
32.
Viholliset jo voittaa alaa,
on vastarinta toivoton.
Kun kostonvimma paisuin palaa,
mut elävistä puute on,
he ruumiit silpoo, rikki ratkoo,
päät kuollehilta kalvoin katkoo.
Pois syöstään kuvat komeroista
ja alttar'-aarteet temmataan;
pyhistä hopea-astioista
kiroillen kauan tapellaan.
He kimppuun käy pääalttarin --
on sillä näky loistavin!
Sen säteilevi pöydäll' yhä
vihitty kultakalkki pyhä,
niin raskas, suuri, kimaltain
kuin päivä silmiin pakanain.
Viel' aamulla vaahtosi viini siellä
verenä pyhänä Kristuksen;
sit' uskovat joivat hurskaalla miellä
syntinsä anteheks anoen;
pisara joku siin' on vielä.
Kakstoista kynttilätä palaa
komeina kehäll' alttarin,
ken kultaa puhtoisinta halaa --
se saalis parhain -- viimeisin!
33.
He kooss' on -- lähin kurkoittaa jo,
vain hetki -- niin hän saaliin saa jo,
kun lankaan Minottin
käy käsi soihdullansa --
sen syttyy pää!
Ja torni, aartehet, holvitkin,
ja puolikuun sekä ristin kansa,
kaikk' elävät, kuolleet haudoissansa
ja kirkko ryskehin hirmuisin
niin ilmaan räjähtää.
Ja holvit hajonneet -- vallit vajonneet --
meri, mi taappäin kuohueli,
vuori, mi vapis ja horjahteli
kuin ois maanjäristys --
tuhannet pirstat, joita kylvi
taivaalle liekki ja sauhupilvi
ja tuima täristys --
julisti vihdoin vimmatun
noin tauonneeksi taistelun.
Kaikk' kappaleet rakettein lailla
lens' ilmaan, matkas pilvein mailla.
Mon' urho kookas, parhaillaan,
nyt vaaksaks kärventyi ja suli;
pudoten maahan matkaltaan
hän kekäleinä kenttään tuli,
ja tuhkasade peitti maan.
Ken putos lahteen, tuhansilla
sen saartoi vesi renkahilla.
Ken rantaan ruhjottuna vajos,
se kauas kannakselle hajos.
Kristitty vaiko turkkilainen?
Sen tietkööt äiti-raukat vainen!
Ken heistä silloin unelmoi,
kun kehdoss' uinui pienokainen
ja unta äiti autuainen
sen suojas, että koittais koi,
mi pienen ruumiin pilstaroisi.
Täält' ykskään äit' ei koota voisi
nyt lastaan, heelmää murheiden,
kun merkkejä ei ollut muita
jälellä hahmost' ihmisen
kuin kallon siruja ja luita.
Putoovat hirret suitsui, paloi,
ja kivisateen taivas valoi;
ne saveen syvät kuopat löi,
kaikk' kyti, sauhus, säkenöi.
Kaikk' elo katos rantamalla
tuon pamauksen kuullessaan.
Pois lensi korppi, ulinalla
pakeni koira raadoiltaan.
Kameli karkas hoitajalta.
pois härkä ponnahti ikeen alta.
Hevonen laukkas herratonna.
vöin, valjain rikki riuhdotuin.
Syvällä suossa rupikonna
kurnutti kuuluvammin suin.
Sudet ne ulvoi luolissaan,
joiss' ukkosena kaiku paukkui;
shakaalit kaukaa vastaan haukkui;
se soi niin kurjan surkeaan
kuin yhteen parkuis lapsi paha
ja ulvois hurtta hoikkamaha.
Ja kotka jätti kallion
ja pörrörinnoin piiriin nousi
hän nopein siivin auringon.
Kun sauhu sankka tielle sousi,
hän kirkuin ylös ilmaa ui
vapaaseen päivän valohon. --
Ja niin Korintto kukistui!
MAZEPPA
1.
Niin päättyi päivä Pultavan,
miss' onni Ruotsin urhon kääntyi
ja kukkuloilta kunnian
sen sankarjoukko veriin nääntyi.
Kavala sodan maine kai
jo Kaarleen, kantajaansa, suuttui
ja onneks ylvään tsaarin muuttui,
ja Moskova taas rauhan sai,
siks kunnes kauhun päivä kerta
enemmän häpeää ja verta
toi turmaks joukon mahtavamman
ja nimen kaatoi korkeamman --
syvempi tuho johtajalle,
salaman isku maailmalle.[11]
2.
Niin Sallimus sen päivän sääti
ja Kaarlen, kauan voittaneen,
haavoittuneena pakoon hääti
öin, päivin kautta maan ja veen.
Pakoa tuota auttaakseen
tuhanten veri vuoti tiellä,
mut ykskään ään' ei moittimaan
kohonnut kuningasta vielä,
kun valtans' ol' jo varjo vaan.
Sen ratsu kaatui -- Gierta antoi
omansa -- palkaks kuolon kantoi.
Tää kesti kauan, kunnes kaatui
ja aroon korpin ruoaks maatui.
Syvälle metsään synkimpään --
kun vahtitulet vainolaisen
etempää loisti uhkaavaisen --
kuningas kulki yöpymään.
Kas sekö kunnia, min vuoksi
niin usein kansain veri juoksi?
He tammen alle pysähtyivät,
hän siihen voipuu, väsähtää;
jäsenet jäykät, haavat syvät
ja tunti synkkä, tuima sää
hält' unen, levon kaiken esti,
ja kuume kiehui suonissaan,
mut silti kuninkaallisesti,
valittamatta vaivojaan,
hän kärsi -- tuskat tuimimpansa
ne rautatahtons' alle taipui,
ja vaivat kuuliaisiks vaipui
kuin ennen nöyrtyi moni kansa.
3.
Urosten joukko! Ah, kuin vähän!
Yks päivä harventi ne tähän,
mut polossaankin jäännös sen
ol' uljas, ritarillinen.
He istui vaiti, allapäin,
kuningas, ratsu kumppaleina:
eläimet, ihmiset ne näin
on vaaran tullen tovereina.
Mazeppa myös maan kamaralle
asettui vanhan tammen alle.
Hän itse, tuo Ukrainan pylväs,
ol' yhtä vanha, yhtä ylväs.
Hän ensin suki ratsuaan,
mi höyrys, vaahtos vaivoistaan;
hän sille lehvävuoteen loi,
sen harjan oikoi, karvan siisti,
silt' yöks pois suitset, valjaat riisti
iloisna, kun se söi ja joi,
vaikk' ensin hälle hätää toi,
ett' orhi parka nälkään kuolis,
jollei yön kasteheinää huolis.
Mut karaistuna herran lailla
se kesti -- unta, ruokaa vailla.
Se nöyrä ol' ja tulinen,
ja täysin tehtävänsä täytti,
nopea, vahva, iloinen
ja taiten tartarilta[12] näytti.
Se tottel' ääntä, kutsun kuuli,
tuns' tuhansista Mazeppan,
ja öin, kun ulvoi myrskytuuli
ja pilvet peitti taivahan,
se häntä illast' aamuun seuraa
kuin noutajaansa nuori peura.
4.
Mazeppa maahan viittans' suuren
ja keihään laski tammen juureen.
Aseitaan sitten tutki vielä,
ne kestäneetkö surmantiellä,
ja tokko ruuti sankin täytti
ja tulta iski terä piin;
hän säilää sormissansa käytti
ja huotraa, vyötä koitti niin.
Ja nyt tuo kuulu kunnon mies
eväänsä, pullons' esiin kaivoi
ja illallisen laati vaivoin,
mi herkullinen ei kenties.
Nyt Kaarlelle ja sotilaille
kursailematta vähääkään
hän jakoi, leikkas eväistään,
ettei vain kukaan jäisi vaille.
Hymyillen Kaarle leikkas palan
ja osamiesnä atrioi,
iloisen ottain mielialan,
vaikk' kovaa tuskaa haavat toi.
Hän sanoi: "Meit' on tässä monta
urosta oivaa, väkevää,
mut yhtään ei niin sanatonta
ja surman suussa ripeää
kuin sa, Mazeppa! Päällä maan
paria toist' en tunne minä --
paits' Aleksander Suurta vaan --
kuin sun Bukefalos ja sinä.
Sa skyyttain maineen eelle ennät,
kun ratsus kanssa kenttää lennät."
Mazeppa vastas: "Lemmon nurjan
ma ratsaskoulun käydä sain!" --
"Kuin, vanha päämies! taitos hurjan
näyt oppineen sa hyvin vain."
Mazeppa näin: "Se pitk' on juttu,
ja meill' on eessä tiukka tie,
ja kintereillä tuima tuttu,
meit' yks vain kymmenelle lie.
Me saamme rientää lemmon lailla,
ett' oltais Borystheneen mailla.
Ei, herra! käykää lepäämään,
ma urostenne unta jään
yöks vartioimaan." -- "Kerro pois",
kuningas virkkoi, "tarinas,
ma tahdon kuulla kokemas,
kenties ne mulle unta tois,
mik' ei viel' aio silmiin tulla,
vaikk' ois jo tosi tarvis mulla."
"No, jos se teille unta tuottaa,
niin muistoihini palaan, Sire!
Kakskymment' taisin olla vuotta --
ol' kuninkaana Kasimir --
Jan Kasimir -- ma paashi olin,
kuus kesää hovin pihaa polin.
Se herra tuiki oppinut
ei teidän majesteetin lailla
sotia käynyt, voittanut
ja kadottanut kaukomailla.
Hän eduskunnan riidat kesti
ja eli sangen hiljaisesti.
Mut harmia hän kyllin sai
vuoks naisten lemmen, runotarten,
ja tuskissaan hän joskus kai
jo sonnustihe sotaa varten.
Mut pian hältä harmi haihtui
ja uuteen naiseen, kirjaan vaihtui.
Hän Varsovassa juhli julki,
ja kilvan kunnioittamaan
huveja uljaan hovin kulki
ritarit, naiset riemuissaan.
Hän oli Puolan Salomo,
niin runoniekat lauloi jo,
paits' yhtä, vailla vuosirahaa,
mi senvuoks kantoi silmää pahaa
sepittäin pilkkarunon kostoks,
kosk'ei hän muka ollut ostoks.
Se oli laulun, tanssin hovi,
runoihin puhkes herrain povi,
ma myös tein jonkun laulelon
nimeltä 'Thyrsis Toivoton'.
Siell' eräs kreivi palatiini
myös nähtiin, upporikas mies
ja mahtava kun mandariini,
hän arvons' aina näyttää ties,
kuin taivas häll' ois kotilies.
Hän rikas ol' ja ahnas, ylväs
ja Puolan vallan vankka pylväs;
hän aarteit' aarteihinsa liitti
ja suurta sukupuutaan kiitti,
siks kunnes päähänsä sai pikaa --
kai siinä oli vanhaa vikaa --
ett' ansiot nuo vanhempain
hän otti omiksensa vain.
Niin vaimonsa ei miettinyt,
min ikä nuoremp' oli puolta;
hän loistoonsa ol' väsynyt
ja toivoi, katui, kantoi huolta:
hän hiukan itki hyveen tähden,
unelmoi, kärsi mailman nähden,
sydämet monet silmin pauloi,
lumosi, tanssi, leikki, lauloi,
mut vartoi tyynnä tilaisuutta --
tuot' onnen oikkua, mi niin
tylyimmän naisen helläks muuttaa
ja kääntää kaihon kyyneliin --
kun kreivilleen hän nimet antais,
sen jotka paratiisiin kantais --
vaikk'ei juur', lempo soikoon, niistä
sen ansainneetkaan kilvan kiistä."
5.
"Voin harmaapäänä virkkaa vielä
ett' olin miestä, missä muut;
mua kukkanansa kerskui siellä
pojat ja urhot partasuut;
ma seikkailuja paljon koitin
ja niissä hovin herrat voitin.
Ma olin reipas, uljas, nuori,
ja ryhti toinen, toinen pää;
mi nyt on ryhmyistä kuin vuori,
se silloin seestä, sileää.
Mut aika, huolet, sodan vaivat
näköni tuiki toiseks saivat,
nyt tuskin vanhat tututkaan
mua tuntis, oma sukukaan.
Tuo muutos tapahtui jo ennen
kuin ikä orjakseen mun sai,
ja näättehän: ei aikain mennen
oo mennyt miehuus, tarmo kai.
En muuten tässä tammen alla
näin yöllä istuis, tarinois,
kun tähteä ei taivahalla,
mi vuoteelleni valon lois.
Mut asiaan: On juurkuin väilyis
Theresan kuva silmissäni
tuoll' alla kastanjain ja päilyis
niin elävänä minuun päin.
En voi, ah, kertoella kielin
suloa armaan, miten mielin.
Häll' oli silmä itämainen,
niin tumma kuin on taivas tuo,
siks veri puhdas puolalainen
ja tuli Turkinmaan sen luo.
Mut siitä säihkyi vieno valo
kuin kultaisesta kuusta yön,
ja syväss' ui sen synkkä palo,
ja suli virtaan sädevyön.
Se täys ol' lemmen tulta, vaivaa,
kuin marttyyrin, mi maasta pois
luo silmäns' innoin valoon taivaan,
kuin kuolo hälle riemu ois.
Ja otsa ol' kuin järvi kesän,
johon on päivä tehnyt pesän,
kun illan laine hiljaa läikkyy,
ja taivaan kansi veessä väikkyy.
Ja posket, suu! mut vaiti vain!
hänt' ennen lemmin, lemmin vielä.
Haa! meikäläiset lempii ain' --
hyvää tai pahaa -- kiihkomiellä.
Me raivossakin rakastamme,
ja kuva menneen kuoloton
meit' ajaa takaa hautahamme --
niin Mazeppankin käynyt on!"
6.
"Kun milloin hänet nähdä voin,
ma huokailin ja jumaloin;
hän lausunut ei sanaakaan,
vaan vastas vaiti katseillaan.
Tuhansin äänin, mykin merkin
me silloin kuullaan, nähdähän,
ja aatos säihkyy sätein herkin
levottomana lempijän;
ne tuovat oudon tuttavuuden
ja tunteen tulisen ja uuden,
mi syyttömätkin sydämet
palavin pauloin sitoo siten
ja johtaa tuskat tuliset
kuin sähkölanka, hiis ties miten!
Ma näin ja itkin, vaikeroin
ja pyrin turhaan etäämmälle,
siks kunnes tutuks tulin hälle
ja julki jutellakin voin.
Ah, kuinka hälle haastaa mielin,
mut suuni juurkuin sulkeutui,
ja vienot kuiskeet hellin kielin
väristen huulillani ui,
siks kunnes...
On näet muudan peli
mitätön, joskin hupainen,
se päiviämme lyhenteli,
en muista nimeäkään sen.
Mut kerran -- kun jo kauan koitin --
satuimme siinä rinnakkain,
viis huolin, tappasin tai voitin,
kun vierellä vain olla sain
ja lempimääni nähdä, kuulla,
kun hymyili hän sulosuulla.
Kuin vahtimies ma vartioin --
niin tehkööt meidänkin nyt yöllä! --
siks kunnes todeks taata voin,
ettei hän toimella ja työllä
peliä seurannut, vaan mietti,
välittämättä voitoistaan
tai tappioistaan; niin hän vietti
pelissä aikaa aatteissaan
kuin kahlittuna, vaikkei juuri
häll' ollut pelionni suuri.
Ajuuni silloin aatos kulki
ja selvän selon mulle soi,
ett' olentonsa jotain sulki,
mi mulle toivon tulen toi.
Nyt multa kirpos kieli suusta
ja sanat tunki tulvanaan,
sekaisin sotkin maasta, kuusta --
viis siitä -- kun hän kuuli vaan.
Ken kuulee kerran, kuulee toisen,
sen sydän ei oo hyytä jään,
eik' yksi kielto immen moisen
voi murtaa mieltä kenenkään."
7.
"Ma lemmin, mua lempi hän --
te, Sire, viel' ette mailman nähden
lie huollut hurmahuulten tähden --
siks juttuni ma lyhennän
ja teiltä säästän ikävän.
Mut kaikk' ei taida synnyltänsä
haluinsa tulta hallita
tai teidän lailla itseänsä
ja kansain voimaa vallita.
Ma oon -- tai _olin_ ruhtinas,
mi tuhannet voi tuleen laittaa
ja surman suuhun, mutta kas,
en omaa tahtoain voi taittaa.
No niin -- ma tarun täydennän:
Ma lemmin, mua lempi hän;
kyll' lemmen leikki onnen luo,
mut lopuks lemmon tuskat tuo.
Me salaa yhdyimme ja kun
ma illoin lensin lehtimajaan,
hän toiveet tulisimmat mun
toteutti, raukes rakastajaan.
Yöt, päivät yhtä oli mullen,
nuo hetket taivaani ol' nyt,
en ole harmaapääksi tullen
ma niiden vertaa viettänyt.
Ukrainan mielin mennä soisin,
jos kerran ne viel' elää voisin,
ja paashiks päästä taas, ah, jolla
ol' hellin sydän omanaan,
ja siks voi onnellinen olla,
kun maailmans' ol' miekassaan;
muit' aarteit' ei, ei muuta kultaa,
kuin nuoruutta ja rinnan tulta.
Me salaa yhdyimme -- se lempi,
sanotaan, puolt' on suloisempi.
Sit' en ma tiennyt -- antanut
eloni oisin uhriks aivan,
jos hänet oisin rohjennut
omistaa eessä maan ja taivaan.
Ma sadattelin sata valaa,
kun täytyi yhtyä noin salaa."
8.
"On moni silmä lemmen tiellä,
niin kävi meidänkin -- kenties
vois paholaista sietää vielä,
jos käyttäytyis kuin herrasmies.
Niin, paholainen! -- tuskin, ei!
Lie ollut pyhimys tai pappi,
jolt' onnemme jo unen vei,
ja hälle kasvoi kateen sappi.
Niin, kerran yöllä tuli pulma
vakoojat meidät kiinni sai;
ol' kreivi vimmainen ja julma,
ma aseeton; min tein ma kai,
vaikk' ois mull' ollut teräspuku,
kun heitä ol' niin suuri luku.
Likellä kreivin linnaa, minne
apua mistään saanut en,
vain päivän koitto kuulti sinne,
jo viimeiseksen' luulin sen.
Luin Maarialle rukouksen,
apua pyhäin anoin niin
ja tyydyin työhön sallimuksen,
kun portille mua potkittiin.
Niin meidät eroitettiin; kunne
Theresa joutui, sit' en tunne.
Ja kreivi palatiini suuttui,
sen ylväs hahmo harmaaks muuttui
eik' aivan suotta, syyttäkään.
Hän raivos, koska tästä yöstä
vois seuraukset häpeään
tuon suuren sukupuunsa syöstä
ja tahran ylhään kilpeens' antaa,
jot' ei sen kirkkaus vois kantaa.
Kosk' itseään hän ihmislasten
ylimmäks luuli, kenpä vaan
ois voinut siihen väittää vasten,
vähimmin minä, mato maan.
Hyi, hovipoika! Moiseen moskaan
kuningas kelvannut ehk' ois --
mut paashi pahainen! -- en koskaan
kuvata kreivin vimmaa vois."
9.
"Hevonen tänne!" -- Huovit toivat
Ukrainan orhin uljaimman,
arojen varsan vapahan.
Näkyi ett' aatteen siivin voivat
sen jalat lentää; luonnonlaatu
sill' oli hurja, hirven lailla,
kosk' oli valjait' ollut vailla
ja eilen vasta kiinni saatu.
Se korskui, potki, harjaa heitti
ja pystyyn karkas turhaan niin;
vihan ja pelon vaahto peitti
sen, kun se luoksen' saatettiin.
Nuo roistot selkään sen mun kantoi
ja kiinni köytti; ruoskaa antoi
he ratsulle, mi ryntäs pois
kuin tuima tulvavirta ois."
10.
"Eespäini! eespäin! -- Mä hetkeks näännyin,
en nähnyt tietä, mille käännyin;
jo aamun hämy kattoi maan,
mut ratsu kiiti eespäin vaan.
Ja viime ääni, min sain kuulla,
kun syöksyin surman saalihiks,
ol' pilkkanauru, ilkisuulla
min huus nuo konnat hyvästiks
ja tuuli kantoi kuultaviks.
Ma kiukustuin ja pääni käänsin,
ma purin nuoraa, joka sitoi
ja kaulani sen harjaan nitoi;
niin itsein puoliks pystyyn väänsin
ja kirouksen karkean
taa ulvoin konnain korvahan.
Mut tuskin he sit' enää kuuli,
kun ratsu lens' kuin myrskytuuli,
ikävä kyllä -- koska mielin
sen maksaa heille samoin kielin.
Sen kostanut oon sittemmin:
on poissa portit, ristiraudat,
ja laskusillat, valiihaudat,
ja paalutukset, kivetkin.
Pihoilla noill' ei kukat puhkee,
kanervaa kasvaa vallit vain,
miss' ennen seisoi sali uhkee,
sa kiertää voisit tunnittain,
uneksimatta että kerran
siin' oli linna suuren herran.
Näin riemuiten kuin tornit paloi
ja vallisarvet vaipui sen,
ja katto hehkui, hiiltyi, valoi
sulavan lyijysatehen,
mi kostolleni teitä loi.
He tuskin silloin luulla voi,
kun mun he, jotta surman saisin,
salaman selkään sitoi sen,
ett' eloss' sinne palajaisin
kanss' orhin kymmentuhannen,
ja multa kiitokset niin kuumat
sais kreivi ja sen turman tuumat.
He mulle teki tempun nurjan,
kun niin mun vangiks vaahtoiseen
sitoivat selkään ratsun hurjan --
mut ma sen maksoin korkoineen.
Näet aika kaikki tasoittaa --
ja jos vain vartoo, valvoo, vahtii,
ei koskaan vältä ihmismahti
leppymätöntä kostajaa,
mi kärsimäänsä kauan sietää
ja kostaa koron kanssa tietää."
11.
"Ees, eespäin! raisu ratsu liiti
kuin tuulen siivet sillä ois;
kaikk' ihmismajat ohi kiiti,
me riensimme kuin myrsky pois
tai meteorin virvavalo,
kun öinen revontulten palo
tuhansin soitsuin säihkyää.
Ei kylää, kaupunkia, majaa,
vaan kenttää aavaa, pimeää,
ja mustaa metsää vailla rajaa.
Kaikk' oli tyhjää, joskus vaan
hajonnut torni harmaa meille,
rakettu teljeks tartareille,
vilahti ohi vuoreltaan.
Vuos sitten täällä raivo riehui
ja Turkin julma lippu liehui,
ja mihin spahein ratsut polki,
siin' nurmest' uus ei noussut olki.
Ol' taivas synkkä, sumuinen,
ja tuuli lauloi valitellen,
sit' aioin säestää huokaellen,
mut ratsuni kun lens' kuin nuoli,
ma rukoella voinut en,
ja huuliin huokauskin kuoli.
Kuin sade kylmä hiki multa
vuos ratsun harjaan leiskuvaan,
mut korskuin, silmät säihkyin tulta
se riensi eespäin raivoissaan.
Ma toivoin, että vauhti sen
väsyisi vihdoin -- mut se kantoi
mun ruumiini kuin höyhenen;
sen paino varsan vimmallen
vain uutta kannustusta antoi.
Rampautuneita raajojain
jos koitin vaivoin suoristella
ja irroittaa, niin korskuella
se alkoi ankarammin vain.
Ma kiljahdin -- vaikk' ääni
se säikkyi, karkas tieltään pois,
heristi korviaan ja suuttui,
kuin sotatorven kuullut ois.
Jäsenieni veri valoi
nuo lihaa syövät sitehet,
ja kielelläin jo jano paloi
kuin hornan tuskat tuliset."
12.
"Sai vastaan metsä -- laaja, synkkä,
miss' ikihongat huminoi;
ol' niiden rivi jylhän jynkkä,
sit' tuimin tuul' ei taittaa voi,
jok' aroilt' ulvoo Siperian
ja pyyhkii tieltään metsät pian.
Ne harvass' ol' ja välimaan
tiheä pensasviita tukki;
se komeana lehvi, kukki,
siks kunnes syys taas viimallaan
saloihin harmaan hallan kantaa
ja puille kuolinpunan antaa,
mi on kuin hurme hyytynyt
sodassa sortuneitten päällä,
kun talviyö on kylmännyt
päät haudattomat hallanjäällä
niin lujaan, että korppi lakkaa,
kun turhaan hyiseen poskeen hakkaa.
Se oli pikkumetsä sankka,
miss' seisoi joku kastanjai
ja kuusi kookas, tammi vankka,
mut erillään -- ma muuten kai
en oiskaan päässyt ehein nahoin.
Tiet' antoi pensaat eikä pahoin
mua leikelleet, ja haavat sai
kipua kestää, kohmettua,
siteeni piti kiinni mua.
Me kiidimme kuin myrskytuuli,
jäi jälkeen sudet, pensaat, puut,
mut kintereiltä kohta kuulin,
kuin ulvoi taas nuo verisuut;
ei kilpaan pysty niiden tiehen
ees koiran vimma, kiihko miehen.
Ne seuras aivan jäijissämme,
vaikk' alkoi aamu sarastaa,
ne sylen päässä vierellämme
samosi metsää sakeaa,
samoin kuin salaa kaiken yötä
ne laukanneet ol' meidän myötä.
Oh, ett' ois ollut miekka mulla
ja voimat tappeluhun tulla,
kyll' oisin voinut kuolla -- mutta
niin tehnyt ois myös monta sutta.
Kun tielle lähti ratsu raisu
ma toivoin määrää näkyviin,
mut nyt mun valtas pelko vaisu,
ett' uupuis sutten suuhun niin.
Vaan turha pelko! Peuran lailla
se polki väsymystä vailla.
Niin lujasti ei lumi lankee
ja peitä köyhää kulkijaa,
min tuisku tuima soentaa,
juur' oven eteen hyiseen hankeen,
kuin ratsun' ehti metsän taa.
Se villi ol' ja vauhko, hurja
ja vimmainen kuin lapsi nurja,
jolt' estyi toiveet -- tai kuin nainen,
mi kiukuissaan on kissan lainen."
13.
"Jäi metsä, päivä iltaan kieri,
mut kylmä ol' sää kesäkuun;
tai kylmyys veressäin jo vieri,
näet tuska sulki uhkan suun.
En ollut silloin se kuin täällä,
olin kuin virta tulvasäällä;
niin pikaan tuntemuksein vaihtui,
ett' itse syykin multa haihtui.
Kun vimma, pelko mielen vie
ja tuskat polttaa, eessä vaivan,
häpeän, kylmän, hädän tie,
siteissä alastonna aivan,
suvusta kuumaverisestä,
mik' ärsytyst' ei kauan kestä
tai poljentaa, vaan karkaa kuin
kähyinen käärme myrkkysuin --
ei ihme siis, jos tarmo taipui
ja ruumis vaivan alla vaipui.
Maa väistyi alta matkallain
ja pilvet kieppui, pyöri yllä;
ma luulin tielle putoovain --
erehdys -- köydet kesti kyllä.
Sydäntä poltti, päätä vaivas,
tuless' ol' lihani ja luut,
kuin myllynratas kieppui taivas,
kuin juopot ohi horjui puut.
Salama säihkyi silmissäin,
mut sitten pimeään mä jäin,
ei kuolevakaan koskaan kuolla
paremmin voi kuin minä tuolla.
Ma koito ajoin lailla aaveen,
ol' juurkuin vilkkuis päivä, yö,
ma voittaa koin tuon horroshaaveen,
mut ponnistus se turha työ.
Ol' juurkuin oisin laudall' uinut
ja aalto aaltoon mua puinut,
kons' ilmaan nostain, pohjaan kantain,
kons' singoten luo outoin rantain.
Eloni häilyi, heilui kuin
öin kummittelee virvavalo
edessä silmäin suljettuin,
kun otsaa polttaa kuumeen palo;
se haihtui pois, tuo hurja huume,
mut kurjemp' alkoi hourekuume.
Ois kauheaa, jos kuollessaan
sais kestää moista tuskan tulta,
mut ah! siks kunnes oomme multa,
me kovemmatkin koetaan.
Haa! kuolon silmiin uhkamiellä
niin usein katsoin -- miks en vielä!"
14.
"Ma toinnuin -- missä olinkaan?
Ol' kylmä, kohme, houre mulla,
mut suonet sykki taajempaan,
taas alkoi elo niihin tulla.
Sen ensin painajaiseks luuli,
niin kouristi mua tunne tuo,
mut verkkaan virkos verten vuo
ja korva oudot äänet kuuli
ja veri täytti sydäntäin.
Ma sumeasti kaikki näin
kuin lasi ois mun silmissäin.
Ol' juurkuin oisin veteen tullut,
jonk' yllä taivas kaareutui
ja tähtivyö -- se unt' ei ollut,
tuo ratsu villi virrass' ui;
leveä kymi mahtavalla
vilisten vieri pauhinalla.
Me kuohupäiden keskell' uimme
ja outoon rantaan ohjauduimme.
Vedessä haihtui horros multa,
sen kylmä kaste jäseniin
toi voimaa, tyynsi tuskain tulta,
kun ratsu levein rinnoin niin
kuin aura kynti aavat hyrskyt
ja vakos vaahtopäät ja tyrskyt.
Sileä ranta aukes eteen,
paremp' ois ollut kuolla veteen,
näät takanain ol' kaikki synkkää,
kaikk' eessä kamalaa ja jynkkää.
Yö taikka päivä! tuskissain
kuin kauan riipuin ratsullain,
en tiennyt -- harhaks luulin senki
ett' enää minuss' eli henki."
15.
"Sen harja vuoti, karva kiilsi,
se horjui, värjyi vaahdoten,
se viime voimin vettä viilsi
ja karkas vastarannallen.
Niin tultiin ylös: tanner taaja
levitti yöhön varjojaan,
niin kauas, kauas, kauas -- laaja
kuin rotko, johon unissaan
voi nähdä loppumattomiin.
Vain siellä täällä silmiin niin
vilahti joku valkopilkku,
tai mustantumma juomu vilkkui
valossa kuun, ja varjot sousi,
kun oikealtani se nousi.
Kaikk' erämaata ilman rajaa,
ei tietä eikä ihmismajaa,
ei kynttilää, mi vilkkuis tuolla
kuin tähti hellän herttainen,
ei edes virvatulta suolla
palanut pilkaks poloisen.
Tää harha tervetullut mulle
ois ilon tuonut ivallaan,
kun muistuttanut murretulle
se majoista ois maan."
16.
"Niin mentiin ees -- mut vihdoin voipui
oriini tarmo tulinen;
se hiljaa enää eelleen hoippui
ja vaahtos vapisten.
Ois voinut käsi lapsen vaisun
nyt taltuttaa tuon ratsun raisun,
mut min' en voinut vain.
Mit' tein, vaikk' orhi lauhaks muuttui,
siteissä, sillä voimat puuttui,
vaikk' oisin vallassain.
Ma viime voimin, minkä mahdoin,
nuo tuimat siteet murtaa tahdoin,
mut turhaan senkin tein;
ne syvempään vain haavat veti,
siks heitin sen, kun uutta heti
sain tulta tuskillein.
Jo retkens' oli ratsu tehnyt,
mut määrää sen en vielä nähnyt.
Ja rusko, päivän airut, nousi --
ah, verkkaan vieri koi!
Sen tiellä öiset usvat sousi
ja raskas auer aamuhäivän,
min läp' ei päässyt säde päivän
siks kunnes purppuroi
idässä aurinko ja poisti
yön tähdet tieltään, itse loisti
ja täytti taivahat ja maan
vapaalla ikivalollaan."
17.
"Nous aurinko ja usvat
yöst' esiin sai taas erämaa,
mi ympär' ääretönnä aukes.
Mit' auttoi mua ratsastaa
halk' aron, veen ja metsän, missä
ei jälkeäkään näkyvissä
eläinten eikä ihmisten,
vain maisema niin jylhän jynkkä
ja tietön, suunnaton ja synkkä,
vait' ilmakin ol' sen.
Ei linnun aamuliverrystä,
ei sirkan soinut siritystä
sen viidakoissa. Virstaa monta
pakahtumassa, huohottain
viel' orhi horjui onnetonta,
mut yhä yksin -- yksin vain!
Ma vihdoin viereltäin -- niin luulin
hevosen hirnahduksen kuulin
humajavassa hongikossa --
vai oisko tuuli pensastossa?
Ei, ei! vaan jymisevä joukko
metsästä samos meihin päin,
kamala lauma! etten houkko
ma ääneen päässyt hädältäin.
Ne tuulispäänä päälle tunki,
mutt miss' ol' niiden ohjamies?
Tuhannen hevosta kenties,
mut satulatta selkä kunki.
Haa! hännät hulmus, harjat liehui,
tulisna pärskyi sieraimet,
vapaissa suissa vaahto kiehui,
kaikk' kannuksitta kupehet,
kaviot teräskenkää vailla;
tuhanten ratsuin töminä
kuin ukkospilven jyminä
läheni hyökyaallon lailla.
Ne turvaamalla tunki luoksi,
heist' uutta voimaa ratsu sai,
kons' ees se horjui, hetken juoksi,
kons' iloissansa hirnui kai
siks kunnes kaatui -- silmät sen
lasitti, sammui -- värinällä
sen oikes koivet -- retki hällä
tää ensi ol' ja viimeinen!
Nyt lauma tuo -- käy kuolleen luo,
sen selkään näkivät he mun
verisin köysin kahlitun:
ne säikähtää -- ne hätkähtää,
ne korskuin kirmaa lähimailla
ja tulee, menee tuulen lailla
ja ees ja taas ne nelistää.
Niit' orhi johti, oiva, tarkka,
kuin parven ylväs patriarkka,
ei kantanut sen karva musta
ees pientä valkopilkahdusta.
Ne korskui -- pärskyi -- hirnui meille,
ja kirmaten ja kimmoten
ne karkas kauas metsänteille
kuin ihmissilmää kammoten.
Ma tuimiin tuskiin siihen jäin
tuon kuolleen, raihnaan raadon kanssa,
min koivet tempoi vieressäin,
vapaina oudost' taakastansa.
Mut min' en voinut irroittaa
siit' itseäin -- ja siinä noin
syleili kuollut kuolevaa!
Ma luulin etten huomenkoin
valoa varmaan nähdä saa.
Niin vietin aamust' iltaan saakka,
mua poltti tunnit, tuskan taakka.
Eloni riitti näkemään,
kuin viime päivän' yöhön vaipui,
ja varmaan tiesin tieni pään,
siks tahto tyynnä siihen taipui,
mit' ennen hirmuisimmaks luuli
ja kammos, kun vain nimen kuuli;
mut jos sit' ei voi välttää milloin,
niin armoks muuttuukin se silloin.
Niin moni karttaa sitä huolla
ja pelkää kuin se paula ois,
min viisaus vain välttää vois.
Mut joskus tahdomme taas kuolla
sit' etsii moni miekastaan,
vaan synkkä, julma on se aina,
jos kuinka tuskat polttaa, painaa,
ei tervetullut milloinkaan.
Mut usein nuo, jotk' ilman määrää
hekumoi, lempii, mässää, häärää
ja nauttii, kooten kultaa väärää --
levollisemmin kuolevat
kuin kerjäläiset kehnoimmat.
Näet sille, ken kaikk' ilot koitti
ja nautinnot ja naiset voitti,
ei tarjou mitään enempää --
hän tuntia ei tuomionsa
asiaks katso ansionsa,
vaan henkensä ja hermostonsa --
siks huoltakaan ei mistään jää.
Mut köyhä toivoo kerran vielä
tapaavans' onnen elon tiellä,
siks kuoloon -- luultuun auttajaansa --
hän katsovi kuin kammottuun,
mi hältä kesken unelmaansa
veis uuden onnelansa puun.
Kenties jo huomen kaikk' ois suonut,
ois tuskat vienyt, toiveet tuonut;
ens päivä huomen olla vois,
mi kirottu ei enää ois,
vaan kirkas, pitkä, riemuinen,
kun kyynelyöstä vihdoin koittais,
ja palkka tuskain tuhanten. --
Niin -- huomenna hän vallan voittais
ja laatis hallinnon ja lain --
nyt tuo se hälle haudan vain!"
18.
"Jo laski päivä -- ja ma vielä
sidottu kylmään hevoseen,
niin mätänemään yhdess' siellä --
pois heitin toivon vapauteen
ja varroin kuolla miehen miellä.
Ma katsoin pilviin viime kerran
ja siellä korpin valmiin näin
nälissään meihin kurjiin päin
jo lentävän, kuin ei sen verran
ois voinut malttaa, että henki
ois heittänyt ees kumpaisenki.
Se lentää, leijaella alkoi
likemmäks yhä riidellen,
sen siivet hämärätä halkoi
mua kerran niin jo kiertäen,
ett' oisin voinut iskun antaa,
jos voiman' ois sen voinut kantaa.
Mut pelkkä kädenliike rento,
rapina hiekan hiljainen,
korina kurkun kuiva, vento,
jot' ääneks tuskin luullut ois,
sen vihdoin peljästytti pois.
Ma tainnuin -- viime uneks näin,
ett' tähti kirkas kimallellen
säteili kaukaa silmissäin
ja tuli, meni tuikahdellen.
Kons' outo, tumma tunne elon
ja tajun viime väläys,
kons' ilmihoure kuolinpelon
tai hetkellinen hengähdys,
korahdus lyhyt, loppu selon,
sydän jo jääksi jähmettyvä,
pää saartamana salamain,
värähdys, viime voihke syvä
ja huokaus -- ja loppu vain!"
19.
"Ma herään -- missä? -- kenen syli
kumartui tuossa kurjan yli?
Kas! onko katto pääni päällä,
levonko vuode mulle suo,
ma ihmismajassako täällä,
ja kuolemanko katse tuo,
mi vartioi kuin äiti parhain?
Ma suljen silmän' uudestaan,
epäillen että horrosharhain
mua vielä piti pilkkanaan.
Solakka tyttö, tummatukka,
tuvassa mua vartioi,
sen posket kuulsi niinkuin kukka,
sen silmät säihkyi, salamoi,
ja lakkaamatta minuun loi
hän öisten silmäins' oudon palon,
niin vapaan, hellän, huolekkaan.
Ma katsoin, katsoin, saaden valon,
ettei se ollut harha vaan;
ma eloss' olin -- en siis ollut
viel' inhan korpin herkuks tullut.
Kun näki aron impi tuo,
ett' avosilmin maata mahdoin,
hän hymyili -- ma haastaa tahdoin,
mut turhaan, ja hän hiipi luo
mua suin ja sormin varoittain,
ett' oisin vielä vaiti vain,
siks kunnes voimiin palajaisin
ja haluni taas haastaa saisin.
Käteni käteensä hän sulki,
silitti pääni alusen
ja varpaillaan hän vaiti kulki
ovelle, puhui kuiskaten --
oi, kuin sen ääni suloinen,
sen astunta kuin soiton armaan!
Mut kutsumans' ei kuullut varmaan
siks katos hän ja mennessään
hän mulle näytti merkeillään,
ett' yksin aivan huolett' oisin
kosk' ystäviä kaikki nuo,
jos tarvis ois, niin huutaa voisin,
koht' itsekin hän tulis luo;
ah, tuskin hänen menneen näin,
kun ikävään ja kaihoon jäin."
20.
"Vanhempineen hän saapui sisään
mut kenties väsytän, jos lisään
sen kaiken, minkä elää sain,
kun vieraaks jouduin kasakkain.
Mun tajutonna löys he tiellä,
ja kantoi ensi kojuhun,
siell' eloon virvoitti he mun --
mi valtiaaks sai heille vielä.
Niin kostaakseen tuo hullu konna
mun rajuimmassa raivossaan
verisnä, kahleiss', alastonna
ajatti yöhön erämaan --
ei tiennyt kai, ett' aron tie
mun valtaistuimelle vie.
Kenell' ois kohtalostaan selko? --
siks pois kaikk' epäilys ja pelko!
Kai huomen Borystheneen luo
vie meidät turvaan Turkin rantaan,
mi ratsuillemme rauhan antaa.
Siks tervetullein virta tuo
on mulle virroist' yli maan.
Toverit, hyvää yötä vaan!"
Nyt vanha päämies tammen alle
jäsenens' oikas jäykenneet
vain lehville ja kanervalle --
ne tuollaiseen ol' tottuneet;
hän nukkui miten sopi milloin,
väliä vuoteella ei silloin.
Kysytte kai, miks kiitostaan
ei Kaarle hälle suonut heti --
hän ties sen, sillä parhaillaan
kuningas syvint' unta veti.
CHILLONIN VANKI
Sonetti Chillonille.
Ikuinen henki sielun kahleettoman!
Vapaus! Vankilaan käy kirkkain ties.
On sydän siellä sulle lemmenlies,
se sinuss' yksin tuntee ylkäns' oman.
Jos kahleita ken poikas jalo kantaa,
ja häntä painaa sorron synkkä ies,
niin kansalleen on kunniaks se mies --
vapauden maine kiertää mailman rantaa.
Chillon! Sun vankilas on paikka pyhä;
sun martaan maas niin alttariksi loi
hän, Bonnivard, kun sitä polki yhä,
ja kiviin kylmiin jäljet jäi kuin hiekkaan.
Hävittää niit' ei kenkään saa, ei voi,
ne tyranneille huutaa taivaan miekkaa!
1.
Ei päätän' ikä haräiaaks tehnyt
eik' aika yön,
mink' ihmetyön
on moni kauhun tähden nähnyt.
Ei varten' työstä köyryks saanut,
se ruostui kurjaan lepoon niin,
kun kahleissa on kauan maannut;
ma kuuluin noihin poloisiin,
joit' ilma, maa ja päivä vapaa
ei vankiluolan yöhön tapaa.
Isäni usko syy ol', jolla
he vankityrmään minut vei;
isäni kuoli roviolla,
kun kieltää tahtonut sit' ei.
Samasta syystä suku pian
sai tyrmän yössä asuinsijan.
Ma seitsemäst' oon jäännös ainoo,
kuus nuorta ol', yks vanhus jo,
vapaasti syöksyivät he vainoon,
min tunnettu ol' tuomio.
Yks tuleen kuoli, kaksi turman
löys tanterella taistelun,
isänsä lailla sai he surman
vuoks Jumalansa vainotun.
Mut kolme kolkko tyrmä peitti,
täss' oon se jäännös, min se heitti.
2.
Pylväitä synkkä seitsenluku
Chillonin vankityrmäss' on;
on paksu, harmaa niillä puku
ja goottilainen, koruton.
Samea valo vaivoin sinne
niin tiettömänä tunkeutuu
raoista raskaan muurin, minne
ei pääse päivä eikä kuu.
Se häilyy hiljaa täällä, tuolla,
kuin kumma virvatuli suolla.
Jokainen patsas renkaan sulkee,
min kautta raskas kahle kulkee.
Niin raatelevat on nuo raudat,
ei haihdu hammastensa haudat
jäsenistäni ennen tarkkaan,
kuin tää uus päivä lopuss' on,
mi nyt niin koskee silmään arkaan,
jok' ei oo nähnyt auringon
vuoskausiin pitkiin nousevan.
Luvust' en niiden enää huollut,
kun viime veljeni ol' kuollut
ja yksin jäin mä tuskahan.
3.
He köytti meidät pylvääseen,
kaikk' kolme -- kunkin erilleen.
Me tuskin askelt' ottaa voimme,
jos toisiamme nähdä koimme,
niin vieraaks muutti kasvot veljen
tuo valju valo takaa teljen.
Niin yhdess' oltiin -- erikseen,
siks kahleet koski -- sydämeen.
Yks meillä yöss' ol' lohtu jalo,
kun puuttui puhdas, vapaa valo:
voi veljen äänen kuulla veli
ja vuoroin toistaan lohduttaa,
virittää toivoa, mi eli,
tai laulaa, haastaa tarinaa;
mut sekin vihdoin uuvuttaa.
Käheäks ääni kirkas tuli
ja kiviseinäin kaikuun suli.
Vapaana, täyteläisn' ei soinut
se lailla entisaikojen;
kenties se harha ol' -- mut en
niist' omaa ääntä löytää voinut.
4.
Ma vanhin olin vangituista,
min murhett' tuli pitää muista;
sen teinkin -- minkä taisin vaan,
ja kukin koitti parastaan.
Mut nuorin -- isän ilo, lempi,
joll' oli otsa äidiltään
ja taivaan sini silmissään,
ol' sielulleni hellin hempi.
Kyll' oli nähdä tuskalloinen
pesässä moisess' sirkku moinen.
Hän kaunis oli päivän lailla --
kun päiv' ol' mulle kaunis vielä
kuin kotkalle on ilmain tiellä --
kuin Pohjan päivä, yötä vailla,
siks kunnes kesä mennyt on,
uneton kesän valpas valo,
laps' lumivaippa auringon:
Niin hän ol' puhdas, kirkas, jalo,
häll' ilo kuului luontohon.
Hän itki vain vuoks muiden vaivan
ja kylpi kyyneltulvin aivan,
jollei hän saanut tuskaa estää,
mi hänen mahdoton ol' kestää.
5.
Ol' yhtä puhdas, jalo toinen,
mut lailla sodanjumalan
ol' hällä voima, uljuus moinen,
mi kiistaan kera maailman
ois käynyt, kuollut ensi riviin
ilolla -- mut ei kahleissaan;
kalina niiden kylmiin kiviin
masensi hänen miehuuttaan.
Ma näin kuin hiljalleen se hiutui,
siit' oma rohkeuteni riutui,
mut silti koitin kohottaa
nimemme kalliin kantajaa.
Hän ennen kukkuloilla kulki,
petoja vainos, oli valpas,
nyt hänet hornan luola sulki,
kirottu kahle jalan salpas.
6.
Lemannus[13] aaltoo linnan alla,
sen vedet vyöryy kohinalla;
ne tuhat jalkaa syvät on,
jos luotirihman käydä antaa
ken valkovalleilt' aaltohon,
mi muuriin kuohujansa kantaa.
Ves' pohjaton ja muurit nuo
eläväks haudaks luolan luo.
Syvälle sulki järven syli
majamme synkän, sumuisen,
öin, päivin pärskyi päämme yli
sen kovat aallot kohisten.
Ja talvin näimme, kuinka tyrskyt
raoista rautain murtautui,
kun järvell' ulvoi jäiset myrskyt,
pimeät pilvet ilmass' ui.
Ja vuori silloin vaappui alla.
sen tunsin, vaan en vavissut;
hymyillyt oisin kuolemalla,
mi mun ois vapauttanut.
7.
Niin, siten riutui lähin veli
ja sammui suuri sydän pois;
hän inhoi ruokaa, syömätt' eli --
ei siks ett' äitelää se ois --
näet metsämiehen ravinto
ol' meille tuttu kauan jo.
Sijasta vuohen maidon meillä
ol' musta haudan vesi vain
ja leipä -- vangin kyyneleillä
kasteltu vuosisadoittain,
siit' alkaen kuin veli veljen
löi pedon tavoin taakse teljen.
Mut mit' ois moinen hälle, meille?
hän siit' ei lainkaan laihtunut;
ois veljeni -- sen takaan teille --
palatsissakin kuihtunut,
jollei hän ilmaa vuorimailla
hengittää saanut kauriin lailla.
Miks salaan totuutta? Hän kuoli --
sen näin -- mit auttoi tuska, huoli?
En päätään voinut kannattaa,
en painaa kättä kuolevaa,
vaikk' kyllä riuhdoin, revin, ratkoin
ja turhaan kahleitani katkoin.
Hän kuoli -- pois he otti raudan
ja matalan loi hälle haudan
komeron kylmään multahan.
Ma pyysin että päivän valoon
he hautaan lois tuon ruumiin jalon,
niin suoden sille kunnian.
Se oli turha houre vain,
mut tunsin silloin tunnossain,
ettei sen valohenki vapaa
lepoa moisess' yössä tapaa.
Tuon pyynnön oisin voinut heittää,
he nauroi vain ja alkoi peittää;
ja musta multa veljen rakkaan
syliinsä sulki synkeään;
he tyhjät kahleet päälle nakkaa --
sopivaks muistoks murhan tään!
8.
Mut hän, tuo suosikki ja hempi
ja synnyltään jo rakkahin
ja äidin kuva herttaisin,
sukunsa kalleus ja lempi,
isänsä aarre kärsineen,
mun viime huolen', mille elin,
min kärsimystä lieventelin
niin säästääksein sen vapauteen,
hän, ken viel' ehtymättä kesti --
kai häntä nuori luonto esti --
myös hänkin hiljalleen jo hiutui
ja oljillaan pois raukka riutui.
Oi taivas! kuink' on kamalaa,
kun sielu ruumiist' eroaa,
kuink' kulloinkin sen nähdä voi:
sen nähnyt virrass' olen veren,
sen nähnyt myrskyss' oon ma meren,
kun tuskissaan se kiemuroi;
oon synnin kuolinvuoteen nähnyt,
kuin hirmu sen on hulluks tehnyt --
oon kauhistunut -- mutta tää
ol' kivutonta kipeää.
Hän hiljaa hiutui, lapsiraukka,
kuin kuihtuu kesän viime kukka;
jos joku vieno kyynel juoksi,
se vieri jälkeenjäävän vuoksi.
Ah, poskill' yhä ruusut päilyi
kuin ilkkujana kuoleman,
niin vienosti nuo värit väilyi
kuin sateenkaaren katoovan.
Niin kirkas viel' ol' silmän palo,
ett' yömme valkaisi sen valo.
Ei napinaa, ei nurkumista,
ett' elo kesken katkeais,
hän puhui päivist' iloisista,
jott' uuden toivon toinen sais,
kun vaiti, murtuneena aivan,
ma näin tään vaikeimman vaivan.
Ja huokaukset, joita koitti
hän masentaa, kun tuska voitti,
ne vaikenivat vähittäin,
ma yksin hiljaisuuteen jäin.
Ma kuuntelin -- en mitään kuullut --
ma kutsuin häntä kauhuissain,
se tunsin turhaks -- mut en luullut
noin todeks epätoivoain.
Ma huudan -- tunnen hiljaist' ääntä
reväisten kahleet rikki lyön --
ma syöksyn päin -- en löydä häntä
ma yksin liikun usvass' yön.
Ma yksin elin -- yksin vaan
tuon inhan loukon ilmaa imin.
Hän viime -- ainoo -- kallein nimi,
mi mua sitoi maailmaan
ja surmaan suistuneeseen sukuun --
hän myös ol' mennyt muiden lukuun!
Niin kumpikin he kuoli täällä --
maan alla toinen -- toinen päällä!
Kätensä tartuin kylmettyvään,
ah! sydäntäin se viilti syvään;
ei voimaa nousta, ei, vaan tietää
ett' elo jatkui toivoton --
kamala tunne silloin sietää,
kun kallein kadotettu on!
En tiennyt lain,
miks elää sain;
pois toivo ol' -- mut usko kesti,
ja se mun itsemurhast' esti.
9.
Kuin mulle kävi nyt, mä vielä
sit' tiedä en -- se turh' on työ.
Mult' ilma, valo katos siellä
ja sitten itse yö.
Pois meni tieto, tunto -- muutuin
kiveksi keskeen kivien;
tajua tahdon, tarmon puutuin
kuin vuori usvavaippainen.
Kaikk' kalvasta ja tyhjää, jynkkää,
se yötä ei -- ei päivää lain,
ei hämärää ees luolan synkkää,
mi ennen kalvoi katsettain.
Se tyhjyytt' oli rajatonta,
ja autiota, ajatonta.
Kadotin ajan, maan ja taivaan,
hyvän ja pahan, työn ja vaivan.
Vait'olo, heikko hengitys
ol' elon, kuolon yhtymys;
se tylsyyden ol' lampi syvä,
sokea, mykkä, jähmettyvä!
10.
Välähti silloin valo mulle:
se oli linnun liverrys;
se soi tuo vieno viserrys
kuin vapauslaulu vangitulle.
Ja silmistäni riemun veet
vuos kuumaa kyynelettä monta,
ne hetkeks nähneet, tunteneet
ei poloani ponnetonta.
Mut sameasti aistit palas
rataansa vanhaan, järjen valas;
ma tornin muurit, holvit näin
taas yhtä synkkin' edessäin.
Näin aran säteen aurinkoisen
taas luolaan hiljaa hiipivän,
mut sama rako linnun toi sen,
niin kesyn ja niin kepeän.
Niin kesy ollut oksallansa
ei silkkisiipi lintu tuo,
tuhannet lahjat laulussansa
kuin mulle kantais kaikki nuo!
En milloinkaan oo nähnyt moista,
en konsaan nähne vertaa toista.
Ol' yksin lailla mun sen olo,
mut puolikskaan ei yhtä polo.
Se rakkautta mulle antoi,
kun mull' ei rakkautta maass',
se laulussansa mulle kantoi
kadonneen tunnon, tahdon taas.
En tiennyt, vapaudestaan miksi
tai häkistään hän pyrki pois,
mut vankeuden ma tiesin, siksi
laps' ilmain! sulle sit' en sois!
Kenties se siivellisnä tullen
ol' paratiisin vieras mullen;
anteeksi, taivas! aatos arka,
mist' itki, nauroi sydän parka.
Ma mietin myös, ett' olla vois
se veljen sielu, siivet yllä;
mut kun se vihdoin lensi pois,
sen kuolevaksi tunsin kyllä.
Ei veli kons' ois tehnyt näin,
mun jättäin orvoks yksinäin --
yksin -- kuin ruumis kirstussaan,
yksin -- kuin pilvi seuraa vailla,
pimeä pilvi taivaan laella,
mi kirkkaudessa kiertää vaan
kuin otsall' ilmain ryppy musta,
joll' ei oo mitään tarkoitusta,
kun sees on ilma, ilo mailla.
11.
Nyt muuttui kova kohtaloni
ja sääli valtas vartioni.
En tiedä, miks nyt heltyi juuri
nuo tuskain näköön tottuneet,
yks kaikki: kahleet katkenneet
jäi liittämättä -- lahja suuri!
Vapaasti sain nyt vaellella
majaani edes takaisin
ja pitkin, poikin poljeskella
kuin tahdoin, ristiin, rastihin,
tai joka patsaan kiertäen
ja lähtöpaikkaan palaten.
Mut vaeltaissa veljieni
ma vältin majaa matalaa;
kun aattelin, ett' askeleni
vois haudat halvat saastuttaa,
niin kurkkuun juuttui hengen kulku,
sydämen salpas veren sulku.
12.
Ma jalkaportaat seinään tein,
en pakotieksi vangitulle;
kosk' aikoja jo hautaan vein,
mi kallist' elämässä mulle.
Nyt koko mailma mulle ois
vain tyrmä ollut hirmuinen,
mult' isä, lapset, suku pois,
ei kumppania kurjuuden.
Tuo tieto tuki, joskin särki,
kai muuten mult' ois mennyt järki.
Ei! ikkunan ma ristikon
tavoittaa tahdoin, kerran vielä
niin nähdä vapaan vuoriston
levoksi silmäin kaihomiellä.
13.
Mä näin sen -- muoto sen ol' sama,
ei kuin mun ajan kuluttama;
ol' ikilumi kukkulalla,
ja järvi aava läikkyi alla,
ja Rhonen virta verratoin,
ja kosket tanssi kohinalla
koverain kautta kallioin.
Näin kaukaa valkokaupungin
ja veden valkopurjehin.
Myös pienen saaren tuolla näin,
mi hymy eli edessäin,
en muita nähnytkään;
niin pikku saari, tuskin muuta
kuin vankilani laajuinen,
mut sillä kasvoi kolme puuta
ja väikkyi tuulet vuorien,
ja vedet välkkyi ympärillä,
ja kukkatarhat taimi sillä
ja tuoksui väreissään.
Ja kalat uivat alla linnan
iloisna rientäin kilpaa rinnan,
mut kotka myrskysiivin kiiti,
niin vinhaan kons' ei lennä se
kuin silloin silmissäin se liiti,
ja kyynelin taas kylpi ne.
Mua ahdisti -- ma toivoin melkein
ett' oisin yhä yössä telkein.
Kun sitten astuin muurilt' alas,
niin luolan yö mun ympäröi,
sen pimeys taas päällen' palas
ja lyijypainoin minut löi.
Se ol' kuin hauta umpeen luotu
sen yli, jonk' ois elää suotu;
mut silmäin, huijenneina yllä,
tuon levon tarvitsivat kyllä.
14.
Kuin vuodet, kuut tai päivät vaihtui,
sit' tiennyt, laskenut ma en;
jo aikaa multa toivo haihtui
valoa nähdä vapauden.
Kun vihdoin mulle soivat sen,
niin kysynyt en miks ja minne;
ah! mulle yhtä oli nyt,
olinko vapaa vai jäin sinne,
niin toivon olin hyljännyt.
Kun sitten luolan lukko aukes
ja raudat kantamani raukes,
niin minust' ol' tuo synkkä muuri
kuin oma maja ois se juuri
tai toinen koti, josta nuo
mun riistäis muukalaisten luo.
Ol' lukki mulle tuttu parhain,
sen tointa katsoin myöhään, varhain,
kujeita hiirten kuutamolla --
kuin voisin nyt heit' ilman olla?
Tuo maja yhteinen ol' meille,
ma paikan ruhtinaana soin --
vaikk' oli valta -- hengen heille
ja rauhan valtakuntaan loin.
Ma rakastin, ah! kahleitani --
niin muuttuu luonnoks tottumus,
siks vapauteen noustessani
pääs multa syvä -- huokaus!
Viiteselitykset:
[1] Korinton linnavuori.
[2] Timoleon, korinttolainen sotapäällikkö (411-337 e.Kr.s.),
kukisti Korinton tyranniksi kohonneen veljensä Timophaneen.
[3] Turkkilainen ratsuväki.
[4] Uskonluopio.
[5] Ali Kumurdshi oli kuuluisa turkkilainen suurvisiiri, joka valloitti
Peloponnesoksen Venetsialta ja haavoittui kuolettavasti Karlowitzin
(Peterwardeinin) taistelussa v. 1716.
[6] Eugen, Savoijin prinssi, kuuluisa itävaltalainen sotapäällikkö,
turkkilaisten voittaja.
[7] Juhana Sobieski, Puolan kuningas, turkkilaisten voittaja
1600-luvun lopulla.
[8] Kaunottaret muhamettilaisten paratiisissa, jossa he palvelevat
uskonsotureja.
[9] Tuosta hiustupsusta muka Muhammed vetää uskovaiset paratiisiin.
[10] Keihään kärkeen kiinnitetty hevosenhäntä on pashan sotalippu.
[11] Tarkoittaa Napoleonin Venäjän-retkei.
[12] Tartarien eli tataarien ratsut olivat kuuluisia nopeudestaan
ja kestävyydestään.
[13] Geneven järvi, jonka rannalla Chillonin linna on.
End of the Project Gutenberg EBook of Kolme runokertomusta, by George Byron
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLME RUNOKERTOMUSTA ***
***** This file should be named 49700-8.txt or 49700-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/4/9/7/0/49700/
Produced by Tapio Riikonen
Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.
1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you'll have to check the laws of the country where you
are located before using this ebook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that
* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation."
* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
works.
* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
* You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.
The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact
For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org
This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
