Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa

By Anonymous

Project Gutenberg's Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa, by Anonymous

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa

Author: Anonymous

Release Date: October 10, 2011 [EBook #37689]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLMETOISTA VUOTTA PÄHKINÄLINNASSA ***




Produced by Tapio Riikonen






KOLMETOISTA VUOTTA PÄHKINÄLINNASSA


Työväen Sanomalehti Oy, Helsinki, 1906.
Työväen kirjapainossa.




JOHDANTO.


Muistelmani kolmitoista vuotisesta elämästäni Pähkinälinnassa ovat
kirjoitetut yleispiirtein, antaakseni lukijalle käsityksen noiden
vuosien tärkeimmistä tapauksista. Luoda tarkka kuva näin pitkästä
elämän ajasta, jolloin on niin paljon eletty sisäisesti ja niin vähän
ulkoisesti, on hyvin vaikeata. Sen saattaisi ehkä tehdä toisenlaisissa
olosuhteissa ja toisenlaisen mielialan vallitessa, kuin nykyinen
kirjoittajan on. Olenkin, näin ollen, tähän merkinnyt vain huomatuimmat
tosi-asiat, vaikkakin pienemmätkin asiat, jotka joka päivä lakkaamatta
sielua rasittivat, ehkäpä sittenkin olivat kauheimpia ja varsinkin kun
niistä ei saattanut millään tapaa vapautua. Mutta kertomukseni
tällaisenakin antaa jonkinlaisen käsityksen Pähkinälinnan vankilasta.

Pähkinälinnassa on kaksi vankilaa -- vanha ja uusi. Jälkimäinen otti
vastaan ensimmäiset uhrinsa v. 1884. Sitä ennen oli linnassa vain
pieni, yksikerroksinen vankila, johon saattoi sijoittaa vain
kymmenkunta vankia, tämä rakennus seisoo vieläkin. Tämä ei ole se
historiallinen vankila, mutta sen paikalle noin kolme tai neljäkymmentä
vuotta ennen uutta vankilaa rakennettu; historiallisesta vankilasta on
enää jälellä vain yksi tornikoppi [Luultavasti se, jossa Ivan
Antonovitsh säilytettiin. Suom. muist.] nykyisen vanhan vankilan
kylkeen yhdistetty.

Siitä, ketä tuossa vanhassa vankilassa ennen meidän tuloamme
säilytettiin, minä en onnistunut tietoja saamaan. Meidän ensimmäisinä
seitsemänä vuotena käytettiin sitä karsserina; sinne suljettiin myöskin
sairaat vangit sekä kuolemaan tuomitut. Siellä niinikään säilytettiin
uudet vangit ensimmäiset kolme tai neljä kuukautta jotta saatettaisiin
pitää vangit rangaistuksen ensi aikoina mahdollisen ankaramman
järjestyksen alaisina. Kuutena viimeisenä vuonna pidettiin siellä
työverstaita, joissa vangit työskentelivät, mutta tällöinkin, kun
nähtiin tarpeelliseksi eristää jokin vanki toisista, lakkautettiin
verstoissa työt ja huoneet muutettiin taas kopeiksi. Tämän vankilan
pihalla toimitettiin mestaukset; viime vuosina istutettiin pihaan
keittiökasveja ja puita. Tämä piha on vanhan vankilan etupuolella;
vankilan takana on sitäpaitsi pienempi piha, ja tähän pieneen pihaan
päin ovat sekä vankilan ikkunat kuin myöskin sen tornikomeron ikkuna,
jossa komerossa säilytettiin Ivan Antonovitsh. Eristetyt vangit saivat
lyhyen ulko-ilmassa oleskeluaikansa olla tässä, pienemmässä pihassa.
Vanhaan vankilaan vie vain yksi käytävä ja sekin uuden vankilan
pihasta, joten aina saatoimme ikkunoistamme nähdä milloin vanhaan
vankilaan vietiin eristettyjä tai uusia vankeja. Vanhan vankilan
ympärillä on historiallinen muuri. Uusi vankilarakennus on tiilistä
rakennettu kaita, pitkä, tiilinvärinen, kaksikerroksinen rakennus,
ikkunat pienet ja niissä himmeät ruudut. Uuden vankilan pihalla on
niinikään ryytimaa sekä vankein kävelypaikat.

       *       *       *       *       *

Aikana, jota kertomukseni koskee, oli Pähkinälinnan vankilassa
kaikkiaan neljäkymmentäkahdeksan henkeä. Näistä mestattiin kaksi
miestä, itsemurhan teki kaksi miestä ja yksi nainen, seitsemän miestä
tuli hulluksi, joista sittemmin kolme kuoli, tauteihin kuoli kymmenen
miestä, Siperiaan lähetettiin kuusi miestä, Sahalinille lähetettiin
yksi mies ja yksi nainen ja vankilaan jäi seitsemäntoista miestä ja
yksi nainen.

Kun Pietari-Paavalinlinnan Aleksejevskin varustuksen vankila v. 1882
lakkautettiin siirrettiin sieltä vangit, yhdeksän henkeä, Pähkinälinnan
uuteen vankilaan. Vangit olivat kaikki hyvin kurjassa tilassa,
laihtuneita ja keripukin vaivaamia.

Aleksejevskin varustukseen oli teljetty v. 1882 tapahtuneeseen n.s.
Michailovin juttuun sekaantuneet. Näistä vuoden kuluttua kuoli
varustuksessa kuusi henkeä ja yksi tuli hulluksi. Jälelle jääneet
olivat puoliksi mädäntyneitä kun vasta asianomaiset "huomasivat"
vankien tilan. Tähän saakka "ei huomattu" mitään, yksinpä lääkärikin,
vanha äijä Williams, kosketellen sormellaan sairasten vankien
pöhöttyneitä jalkoja, joka kerran sanoi: "ei tämä vielä ole mitään", ja
määräsi sairaalle lusikallisen maitoa sekä mädäntyneen ruoan sijaan --
hapankaalia ja puuroa. Hoitajain, päällikkökunnan ja vartijain käytös
vankeja kohtaan oli kyynillistä, sydämmetöntä ja raakaa.

Varustukseen teljettyjen joukossa oli kolme naista Lebedeva, Terentjeva
ja Jakimova lapsensa kanssa. Puoliksi mädänneinä vietiin heidät Karin
vankilaan, paitsi Terentjevaa, joka oli kadonnut tietämättömiin.
Minkälainen olo Aleksejevskin varustuksessa vangeilla oli, siitä
todistukseksi kertoivat siellä olleet vangit, että eräänä yönä olivat
rotat syödä Jakimovan lapsen, jonka äiti vain hädin tuskin sai
pelastaneeksi, eräs heistä näytti leipää, jota olivat saaneet syödä, --
se oli kaikkea muuta kuin leipää.

Elokuussa v. 1884 tuotiin Aleksejevskin ja Trubetskoin varustuksissa
istuneet ja sittemmin sieltä Karin vankilassa pakkotyössä olleet
kymmenen vankia meidän linnaamme; usea heistä oli jo useampia vuosia
ollut tyrmässä ja pakkotyössä ennen kun asiansa ratkaistiin. Karin
vankilassa olonsa oli jonkun verran helpompaa, kuin linnassa olo, mutta
sittenkin olivat kärsimyksensä niin kauheita, että he päättivät karata
ja jos ei onnistuisi -- polttaa itsensä tyrmässä. Vankilan muurin alle
oli kaivettu käytävä, rovio oli valmistettu, mutta yrityksensä
keksittiin ja estettiin. Vankeja Pietariin kuletettaissa pantiin heidät
rautoihin, suljettiin akkunattomiin koppeihin jokialuksessa ja Kamaa
sekä Volgaa kulettaissa seisoi kunkin kopin oven edessä asestettu
vartija.

Näistä hajanaisista piirteistä toivon jossain määrin käyvän selville
sekä vankilamme ulkonaiset suhteet että onnettomien vankien olo ennen
Pähkinälinnaan siirtämistä.




I.


Olen jo maininnut että kaikki v. 1884 Pähkinälinnaan tuodut vangit
säilytettiin ensin Pietari-Paavalin linnassa. Jo Pietari-Paavalin
linnassa saimme tuntea, mitä meidän vastaisuudessa oli odottaminen.
Päällystön äänen sävy meitä puhutellessa oli, joskaan ei aina raaka,
niin kumminkin aina pikkumainen ja vihainen. Minkä vuoksi esim. tuli
ihmisille, jotka tuomion jälkeen vain väliaikaisesti muutamia päiviä
täällä säilytettiin, minkä vuoksi luettiin näille pakkotyöläisten
ohjesäännöt, joissa uhattiin raipoilla, y.m.? Mielialamme oli
ylenmäärin raskas: kukin tunsi tulevan pitkän koppivankeusajan kaikki
kauhut, ajan, jolloin tuli olla eroitettuna kirjoista, olla kaukana
kaikesta ihmisellisyydestä. Istua päivästä päivään yksinäisessä kopissa
ilman kirjoja, ilman minkäänlaista työtä tuntui samalta kuin kuolema --
ja niin se olikin. Mieli oli niin synkkä, että alussa luuli, että
meidät aijotaan päiviltä ottaa; ja kun meitä kutakin, jotka kaikki
olimme kahleissa, kädestä kiinni pitäen talutettiin laivarantaan, luuli
usea meistä, että eiköhän meitä viedä hukutettavaksi. Vankilaan
vietäessä niinikään kädestä pitäen talutettiin, miltei kannettiin,
vaikka jokainen meistä saattoi kahleissakin vapaasti astua. Ja kaiken
lisäksi oli saattajana toistakymmentä aseellista sotamiestä. Laivaan
päästyä jo arvasimme matkamme määrän. Ajatukset loihtivat mieleen kuvan
toistaan kauheampia: kuvittelimme maanalaisia komeroita, joihin ei
pääse valoa, ei raitista ilmaa, alituinen toimettomuus, kahleet...

Se kumminkin oli erehdys: maanalainen vankeus ja ruumiilliset
kidutukset ovat jo vanhenneina hylätyt; niiden sijalle on keksitty,
niin sanoakseni, hienostettuja, vähemmän huomiota herättäviä
kidutuskeinoja. Ensimmäiset havaintomme Pähkinälinnassa olivat osaksi
mieluisiakin: kopit olivat puhtaat ja kuivat ja huolimatta
himmeälasisista ikkunoista, jotenkin valoisat. Vuodevaatteet puhtaat ja
-- vankilan vaatteiksi -- hienot, silmien pesuastiat ja klosetit
käytävissä. Koppi oli jotenkin pieni, vain seitsemän askeleen pituinen
ja neljän levyinen, muuten saman mallinen, kuin tutkintovankilan kopit.
Vuode lukittiin päiväksi seinään, ja paitsi puujakkaraa ei kopissa
ollut mitään muuta huonekalua.

Koppiin tuotua ilmoitettiin meille kullekin, että ohjesääntöjen mukaan
tulee vartijan puhutella meitä oikeutemme menettäneitä "sinä" sanalla,
vaikkakin sittemmin vartija aina koettikin puhutellessaan käyttää
kolmatta persoonamuotoa. Jälkeenpäin sain kuulla, ettei näin menetelty
kaikkien kanssa. Sekin oli olevinaan omaa lajiaan systeemiä:
näin tahdottiin eristää vankien pyyteet tai kehoitettiin olla
naputtelematta, joten vankilan päällystö olisi saavuttanut
tarkoituksen: pitää vangit yksinäisessä vankeudessa sanan täydellisessä
merkityksessä.

Tässä tarkoituksessa sijoitettiin meidät ensipäivinä siten, että
jokaisen vankikopin vieressä oli aina tyhjä koppi; mutta kun sitten
tuli uusia vankeja lisään, täytyi ne sijoittaa tyhjiin koppeihin ja
naputteleminen lisääntyi. Naputteleminen kävi hyvin hiljaa ja
tavallisesti toimitettiin se semmoiseen aikaan, jolloin vahdit jakoivat
ruokaa tai olivat muissa välttämättömissä toimissa. Mutta huolimatta
kaikesta varovaisuudestamme saatiin meidät usein kiini itse teossa ja
silloin alkoivat mitä ilettävimmät kohtaukset: sinuteltiin; asetettiin
santarmi oven aukosta vankia silmällä pitämään, joka heti, kun napatus
alkoi, jyskytti oveen: sanottiin, että se on "lapsellista leikkiä, jota
tulee hävetä;" kiellettiin kirjojen lukeminen, jotka kirjat, vaikka
olivatkin huonoa hengellistä sisältöä tai jotain joutavan päiväistä
roskaa, sittenkin olivat arvaamattomasta arvosta niille, joiden mieli
ei tehnyt taistelutta hulluksi tulla; ja jos mikään muu keino ei saanut
naputusta lakkaamaan, puettiin niskoittelija hullun paitaan.

Mekin puolestamme koetimme todistaa toimemme vaarattomuutta, sanoimme
että kun vankilaan suljetut kaikki ovat tuomituita, niin ei kieltoon
ole minkäänlaista järjellistä syytä, huomautimme myöskin, että kun on
mahdollisuus vaihtaa ajatuksia naapurin kera mutta pakosta täytyy
vaieta, on se kiduttamista, jotenka siis ei ole kummeksittavaa, joskin
emme voi kieltoa totella. Tämmöistä sallittiin vain ensi päivinä;
pitempi aikaisille vangeille ei sallittu tämmöisiä vapauksia, vaan jos
naputusta kuultiin, hyökkäsivät vartijat heti koppiin ja silloin tuli
tulvimalla haukkumisia ja sadatuksia. Jos tällöin vanki vieläkin
uskalsi vastata, antoi vartijain vanhin merkin, vartijat hyökkäsivät
onnettoman kimppuun, kaatoivat hänet maahan, pieksivät siinä onnetonta,
pukivat hänet pakkopaitaan, sitoivat useimmaksi tunniksi rautasänkyyn,
ja ettei vanki saisi huutaa -- pistettiin kapula suuhun.

Viereisissä kopeissa olijat, kuultuaan toveriansa pieksettävän,
ilmaisivat vastalauseensa, -- he itsekin joutuivat saman kohtalon
alaisiksi. Tällöin nousi selittämätöin mellakka, kuului huutoa,
kolinaa, kaatumisia ja kapula suussa makaavien korinaa. Mellakka kuului
vankilan kaikkiin komeroihin. Tämän välttämiseksi sittemmin vietiin
syylliset vanhaan vankilaan, pistettiin karsseriin ja siellä vartijat
vihansa onnettomien yli purkivat.

Eräs tovereistamme kertoi mitenkä kerran varsin mitättömästä syystä
vankilan päällikkö hyökkäsi hänen koppiinsa ja sähisten vihasta huusi:
"rosvo, lurjus, minä sinut opetan!" Tähän vastasi toverimme:
"barbaari". Silloin hyökkäsivät santarmit hänen päällensä, sitoivat
hänet ja sidottuna pieksivät veriin. Kun hän sitten vaati lääkärin
tutkimaan vammoja, sanoi lääkäri: "vastarintaa tehdessä sai pieniä
vammoja".

Kun kerran oikeusministerin apulaisen Orshevskin ollessa
tarkastuksilla, ilmoitimme hänelle näistä pieksämisistä, vastasi hän:
"se ei ole totta, sillä vartijat sanovat ettei ketään ole piesty".

Taistelumme vankilan hallintoa vastaan oli hyvin vaikeata. Useimmat
vangeista olivat käyneet kokonaan voimattomiksi -- pakkotyön ja linnan
ulkovarustuksissa istumisen kauhut olivat vieneet heiltä kaiken tarmon;
he odottivat vielä helpompia päiviä. Kokemattomat luulivat, ettei
moista helvetin piinaa saata kestää kuin vuosi tai pari, jonka tähden
päättivät kaikin voiminsa kestää kärsimykset. Kokeneet sitävastoin
tiesivät, ettei vuodeksi tai pariksi olisi vankeja ulkovarustuksista
tänne tuotukaan; he tiesivät myöskin, etteivät mitkään lait vaadi
tämmöistä petomaista julmuutta vankeja kohtaan, vaan että se on vain
viranomaisten mielivaltaisuutta, jota vastaan on taisteltava.

Entäs tulokset?

Kolme kuukautta oltuaan Pähkinälinnassa päätti Minakov syyskuussa v.
1884 nälkälakolla pakottaa myöntämään hänelle kirjoja sekä saada nähdä
tovereita. Kun voimansa heikkenivät ja häntä koetettiin väkisten
syöttää, löi hän lääkäriä korvalle ja vaati, että hänet mestattaisiin,
niinkuin ohjesäännöissä "väkivallasta päällystöä kohtaan"
rangaistukseksi määrättiin.

Muutaman päivän kuluttua vietiin hänet oikeuteen ja luettiin kuoleman
rangaistus. Häntä kehoitettiin kirjoittamaan armonanomus, mutta hän ei
huolinut sitä tehdä. Mestauspäivänä pyysi hän saada kirjoittaa
sukulaisilleen, mutta se häneltä kiellettiin. Aamusella kuului
käytävässä sotilasvartion tasaista astuntaa. Kopeissa vallitsi kuolon
hiljaisuus, kukin odotti mitä oli tuleva. Minakovin koppiin astui
useita henkilöitä; vankilan päällikön ääni kuului: "nuttua ei huoli
pukea, hatun saa ottaa". Sen jälkeen kuului Minakovin ääni: "hyvästi,
veljet, -- minut viedään ammuttavaksi!" Muutaman minuutin kuluttua
kuului isolta pihalta yhteislaukaus... Se oli Minakovin kärsimysten
loppu!...

Muutaman päivän kuluttua poistettiin kaikista kopeista venttiilit ja
säpit ikkunoista. -- Klimenko oli hirttäytynyt ikkunan säppiin.

Kahden viikon kuluttua, ensimmäisenä joulupäivänä, häiriintyi taas
vankilamme tavallinen hiljaisuus: kuului metallisen lautasen helinää,
sitten jalkojen kopinaa, kaatumista ja Myshkinin huuto: "mestatkaa
minut ... älkää lyökö, mestatkaa!" Jähmetyimme kauhusta, emme uskoneet
korviamme emmekä tietäneet asiaa, sillä vain yksin Myshkinin naapuri
tiesi hänen tahallaan tehneen väkivaltaisuutta vartijalle ja niin
vaatien kuoleman rangaistusta itselleen, kääntääkseen siten
asianomaisten huomion tapahtumiin Pähkinälinnassa.

Kolmen viikon kuluttua tuomittiin Myshkin kuolemaan ja tuomio pantiin
kohta täytäntöön.

Taistelumme mielivaltaa vastaan sai yhä suuremman vauhdin; vangit
alkoivat naputella jo niin kovasti että käytävän toisella puolella
kopeissa olijat naputuksen kuulivat; koetimme saada kaikkia
yksimielisyyteen toimissamme. Tottelemattomimmat vietiin vanhaan
tyrmään, mutta jälelle jäänet alkoivat sitä kovemmin naputella vaatien,
että heidätkin siirrettäisiin vanhaan vankilaan, toivoen siten päästä
taas yhteen, sillä vanhassa vankilassa oli vain kymmenen koppia.
Naputteleminen kasvoi niin suureksi, että santarmien oli pakko
voimainsa takaa rämisyttää vaskisia vateja, etteivät vangit kuulisi
toistensa naputuksia.

Nyt alkoivat taudit raivota vankien keskuudessa. Silloin saimme kokea,
ettei sairaille anneta ensinkään lääkärin apua. Keripukkia
sairastaville ja keuhkotautisille, verta sylkeville, annettiin samaa
ruokaa kuin terveillekin, s.o. kaksi kertaa viikossa paastokaalia ja
puuroa ja muina päivinä lientä ynnä pikkuinen lihasiruinen.
Pitempiaikaiset vangit olivat kokonaan nälissään, he kun olivat saaneet
kauhean vatsakatarin eivätkä saattaneet mitään syödä. Muutamat kärsivät
näköhäiriötä, jotkut makasivat liikkumattomina lattialla, kun eivät
voineet koko päivää istua puupenkillä. Naisten puku oli hyvin
vaillinainen, heillä kun paitsi paitaa, ei ollut muuta kuin
ruutuselkäinen levätti yllä. Miehillä oli paitsi alusvaatteita,
verkanuttu ja housut, päällyslevätti oli ommeltu puoleksi mustasta,
puoleksi harmaasta sarasta, keltaset vangin merkit selässä.

Sairaalaa ei vankilassa ole ollenkaan. Lääkäri kävi sairasten luona
kutsuttaissa tai vankilanpäällikön käskystä. Lääkäri oli nuori mies,
vasta opintonsa päättänyt, Svonkevitsh nimeltään. Hän ei ollut häijyn
luonteinen, mutta vailla tahdon voimaa, taipui aina vastaan sanomatta
päällystön tahtoon. Lääkkeitä annettiin joskus jonkunlaisia, mutta eri
ruokaa ei yhdellekään sairaalle määrätty. Sairashoitoa ei ollut
minkäänlaista. Ensimmäisinä kuoli Tihonov; kuollessaan hän vaikeroi
ankarasti. Hän ei ollut koskaan naputellut, ja oikeudessa asiataan
käsitellessä oli hän kovin surullinen ja hajamielinen. Vankeudessa
ollessaan lienee hän sittemmin kadottanut järkensä. Hän lienee kuollut
keuhkotautiin. Jo aikaa ennen kuolemaansa siirrettiin hänet vanhaan
vankilaan, ettei vaikeroimisensa synnyttäisi vankien kesken
levottomuutta.

Vankien tyytymättömyys kasvoi yhä suuremmaksi; useilla oli kinaa
päällystön kanssa. Shebalin kieltäytyi syömästä ja vaati saada tavata
omaisiansa. Kolmenakymmenenäensimäisenä nälkäpäivänänsä joutui hän
tunnottomaan tilaan ja alkoi syödä. Ignati Ivanov, joka oli Kasanista
tuotu, kärsi unettomuutta, muuttui alakuloiseksi ja öisin sekä päivin
lakkaamatta kuului hänen askeltensa ääni.

Sen jälkeen alkoi öisin kuulua huutoa -- Shjedrin oli tullut hulluksi.
Vankilan hallinto ei ottanut sitä uskoaksensa, vaan määräsi hänelle
rangaistuksen kuni terveelle. Vartijat eivät jättäneet häntä rauhaan ei
päivällä eikä yöllä, useamman kerran kuletettiin hänet vanhaan
vankilaan. Shjedrin oli kaksi kertaa tuomittu kuolemaan, toisen kerran
hänen ollessaan matkalla Siperiaan syystä, kun hän silloin puolusti
erästä naisvankia, joka jostain syystä pantiin köysiin. Karin
vankilassa oli Shjedrin kiinnitetty kahleilla kottikärreihin, jota
hänen täytyi muassaan kaikkialla kulettaa, jopa nukkuakin sen viereen.
Pähkinälinnaan tuotua alkoi hän heti puhella sekavasti. Hän uskotteli,
että santarmit olivat päättäneet "kuivattaa hänen henkisen kykynsä" ja
sen vuoksi yhä tirkistävät hänen koppinsa ovenaukosta. Sitten hän sanoi
häneltä kadonneen puoli päätä, toinen puoli päästä ja yksi silmä oli
enää jälellä ja ne hänen täytyy pelastaa millä keinoin tahansa, eikä
sallia santarmien niitä katsoa. Hän valitti tämän olevan hänelle hyvin
vaikeata, sillä santarmit eivät olleet tavallisia, mutta "erinomaisia,
jotka tuntevat koko nykyaikaisen tieteen". Nämät houreensa hän
naputteli naapurillensa. Useimpia raivokohtauksia oli hänelle jo
tapahtunut, tällöin hän aina koetti estää santarmien katsomasta
ovenaukosta. Ja nuo, tietysti, sitä useammin katsoivat, josta Shjedrin
parka yhä enemmän raivostui. Varsinkin vankilan päällikkö Sokolov (jota
me tavallisesti kutsuimme Herodekseksi) joutui suunniltaan Shjedrinin,
muka, itsepäisyydestä, ja vähän väliä taas antoi sitoa vangin köysiin
ja viedä vanhaan vankilaan. Ei ottanut uskoaksensa Shjedrinin olevan
sairaan ennenkun hän v. 1891 muuttui kokonansa idiotiksi ja kaikesta
välinpitämättömäksi.

Kun ei sairaista ensinkään välitetty, alkoi vankien keskuudessa surma
tehdä kamalaa työtään. Malarskij, Butsevitsh ja Nemolovskij kuolivat
keuhkotautiin. Useita oli keripukin vaivaamia ja sylkivät verta. Nyt
vasta nähtiin tarpeelliseksi päästää vankeja pihalle niin, että saivat
nähdä toisiansa, kuusi meistä saivat sen armon. Tämä tapahtui kahdesti
viikossa, puolituntia kerrallaan. Muuten saimme yksin olla puolituntia
ulkona, jos milloin keltä jostain syystä ei tätäkin armoa riistetty,
vaikka yleensä pihalle päästettiin vain semmoisia, jotka vähimmin
naputtelivat, siis jo puoliksi mielisairaita. Butsevitsh sai myöskin
armon nähdä tovereitansa, mutta sen vain pari kertaa, sillä hän ei
sitten enää jaksanut nousta vuoteesta. Kuolinvuoteellaan hän surkutteli
ettei enää jaksanut kävelytoverilleen viedä paria sokeripalasta. Niin
suuri on rakkauden tarve koppivankeudessakin; yksistään jo se seikka,
että sai nähdä ihmistä, joka sinua ymmärsi, voi nostattaa lapsellista
riemua ja ihastusta!

Butsevitsh kuoli hiljaa. Kuulimme vartijoiden pari päivää ennen hänen
kuolemaansa menevän hänen koppiinsa, sitten ei enää kuulunut mitään.
Luultavasti hänetkin vietiin vanhaan vankilaan kuolemaan. Sen jälkeen
kuoli kohta vielä kaksi: Nemolovskij ja Dolgushin, edellinen
keuhkotautiin, jälkimäinen kuihtui vähitellen kunnes kuolema pelasti
kärsimyksistä. Kumpikin vaikeroi kovin ja heidätkin vietiin vanhaan
vankilaan.

Näitä kahta siirrettäessä huomasimme me muut selvään, että heidät
viedään kuolemaan. Vanhassa vankilassa on hyvin tuoresta ja kylmä ja
nuo onnettomat, horroksista herättyään saattoivat selvään huomata syyn,
miksi heidät oli sinne tuotu, eivätkä he ennen kuolemaansa saattaneet
edes tovereilleen jäähyväisiä naputtaa.

Tämän jälkeen useat meistä vaativat, ettei kuolevia vietäisi vanhaan
vankilaan. Vankilan hallinto suostui siihen ja Hellis sekä
Slatopolskij, jotka niinikään kohta kuolivat, saivat kuolla kopeissaan.

Kauheata on muistella kahta ensimäistä vuottamme Pähkinälinnassa. Sen
ilma ikäänkuin henki kuolemaa vankein keskuuteen ja millainen olikaan
kuolema -- yksinäisyydessä, ilman ainoatakaan ystävällistä sanaa!
Kuolevien tila oli hirmuinen, he saivat maata avuttomina, ei vaihdettu
vuodevaatteita, ei edes tarpeelle nostettu.

Useat tiesivät varmasti, että kuolema lähestyi. Keuhkotautiset saivat
usein verensyöksy kohtauksia, joka heitä heikonti niin, etteivät
jaksaneet sormellaan vuoteensa laitaan naputtaa, tai jos naputtivat
joskus, niin tapahtui se niin säännöttömästi, että sitä oli vaikea
ymmärtää. Tavallisesti sanoivat he tällöin jäähyväiset tovereille, kun
jo tunsivat kuolemansa lähestyvän.

Mutta eipä aina kuolevillekaan annettu anteeksi heidän naputuksiansa.
Niinpä esim. Köbulinskiä rangaistiin naputtelemisesta ja vankilan
päällikön "sinuttelemisesta" eikä suotu hänen tavata tovereitaan,
vaikkakin ennen oli luvattukin, ja niin sai hän silmänsä ikuiseen uneen
sulkea ilman, että hartain toivonsa -- saada viimeisen kerran syleillä
tovereitansa, -- olisi toteutunut...

Jonkun aikaa turhaan taisteltuaan naputtelemista vastaan kaikilla
mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla, jätti vankilan hallinto
viimein kovuudet tätä vastaan; täydellinen vankien eristäminen ei
onnistunut ja nyt jo alettiin päästää vankeja kohtaamaan toisiansa,
vaikka kylläkin yhtä kerrallaan ja vain muutaman minuutin aikana. Sen
sijaan koettivat santarmit nyt tukahduttaa vangeissa kaiken
itsenäisyyden; varsinkin heikkojen sairasten puolesta puhumista ei
tahdottu sallia ja vähimmin kaikkea, että se tehtäisiin yksimielisesti.
Mitä julmimmassa vihan vimmassa tavallisesti tällöin vankilan
päällikkö kiljui: "kuinka uskallat puhua toisista: se ei ole sinun
asiasi, -- täällä ei ole 'toisia'!"

Sen parempaa apua ei ollut ylemmistäkään viranomaisista. Vankilan
tarkastus toimitettiin noin neljä kertaa vuodessa. Sisäasiainministerin
apulainen kävi kerran santarmiston päällikön kera, departementin
päällikkö kerran, pari kertaa santarmihallituksen päällikkö, joskus
käväsi prokuraattorikin. Nämät tekivät meille kysymyksiä
terveydestämme, kävelyistämme, j.n.e. Tietäessämme, että kaikki
valituksemme ovat turhia, vastasimme kysymyksiinsä ylimalkaisesti,
päästäksemme vain heistä. Näissä tilaisuuksissa sisäasiainministerin
apulainen Orshevski huomautti vangeille, kuinka, muka, täältä
poispääseminen on sula mahdottomuus, lisäten tähän joskus: "muuten
riippuu asia suuresti teistä itsestänne, kuinka täällä käyttäydytte".

Kuinka turhia moiset tarkastukset olivat, se parhaiten käy ilmi siitä,
että heikot sairaat kuolevat ja mielipuolet jäivät yhä edelleen
avuttomaan tilaan.

Tähän aikaan tuli Juvatshev mielipuoleksi. Hän muuttui uskonnolliseksi
hourailevaksi, melkein lakkaamatta oli hän polvillaan ja katse luotuna
linnoituksen kirkon ristiin, höpisi rukouksia ja teki ristinmerkkejä.
Orshevski kehotti Juvatshevia menemään luostariin munkiksi, johon hän
vastasi lyhyeen: "olen mahdoton". Kohta sen jälkeen vietiin hänet pois
Pähkinälinnasta emmekä tietäneet mihin hän joutui.

Arontshik sai luvan tavata toisia vankeustovereitaan, mutta hän ei
kertaakaan lähtenyt kopistaan. Kuten jo on sanottu, pelkäsi hän
santarmien katseita ja niitä pakoon piiloutui kopin nurkkaan. Tämän
estämiseksi muurattiin nurkkiin tiilipatsaat ja Arontshik-paran täytyi
pysyä santarmien näkyvissä.

Naisvangit saivat vankilan päälliköltä osakseen naisen arvoa mitä
suurimmassa määrässä alentavaa kohtelua. Jokaisena lauantaina toi
hän naisvankien koppiin naistarkastajan, jonka tuli toimittaa
henkilökohtainen tarkastus. Nuo tarkastukset olivat mitä kauheimpia,
sillä ne olivat kokonaan turhanpäiväisiä, kyynillisen raakoja ja
kiduttavia. Tarkastusta toimitettaessa katsoi päällikkö oviakkunasta.
Kun naisvangit, tämän huomattuaan, alkoivat huutaa, sanoi päällikkö:
"kaikkeapa, ikäänkuin ei olisi ennen alastomia naisia nähty, --
joutavanpäiväisestä huutavat!"

Muuten on sanottava, että naisia kohdeltiin hiukan paremmin kuin
miehiä. Naisia ei sidottu nuoriin eikä piesty; joskus, kun sattui
yhteentörmäyksiä vankilan päällysmiesten kanssa, heitä "vahingoissa"
tyrkittiin ja vietiin karsseriin. Eikä heille oltu raakojakaan niin
usein, kuin miehille. Kaikesta päättäen tahdottiin heitä hengissä
säilyttää. Kun eräs naisvanki tuli sairaaksi, annettiin hänelle
lääkkeitä ja ruokaa; hoitoa sitä vastoin ei hänkään saanut
minkäänlaista, vaikka olikin niin heikko, että houraili eikä voinut;
vuoteelta avutta nousta. Hänen luonaan ei käyty muutoin kuin ruokaa
viemässä ja tarkastusta toimittamassa.

Suurinta kärsimystä sittenkin tuotti meille yksinäisyys. Se oli
hirmuisinta, sillä ei edes kuolemaisillaan oleville suotu, kuten
jo sanoin, sitä vähäistä lohdutusta, että olisivat saaneet
vankeustovereitansa tavata. Kirjoja oli käytettävänämme vain muutamia
vanhanaikuisia hengellisiä, tai kertomuksia pyhiinvaellusretkiltä
y.m.s. Työtäkään ei ollut minkäänlaista; kirjoittamista ei ollut
ajateltavakaan. Jotkut sepittivät runoja ja piirsivät niitä seiniin,
joista santarmit mitä raaimmilla huomautuksilla säestäen ne pois
pyyhkivät. Ainoa, mikä mielipuolisuudesta pelasti, oli naputteleminen
toisillemme, mutta hintansa se sekin monelle maksoi! Useille hengen ja
toisille järjenvalon.

Vain se, joka itse on kokenut yksinäisen vankeuden päiviä, kykenee
käsittämään kaikki sen tuottamat kärsimykset ja kauhut. Koppivankeus on
rangaistuksista raain, se on kidutuksen veroinen. Mutta ah, kuinka
harvat sivistyneistäkään siitä välittävät! Jos joku on jonkunkaan aikaa
ollut suljettu karsseriin tai saanut viettää yksinäisiä päiviä
sairaalassa, mimmoisella kauhulla hän niitä päiviänsä muisteleekaan! Ja
kumminkin -- mitä on heidän kärsimyksensä yksinäisen koppivangin
kärsimyksiin verrattuna, joille ei toivoakaan niiden loppumisesta?...

... Kuinka hyvin sopiikaan tässä johtaa mieleen Shukovskin runon:

    Vanki perholle.

    Sä mistä lensit, perhoseni?
    Sanoppa, ilman asukas,
    Mi johti sinun kulkuas
    Mun kurjan kurjaan koppihini?
    Ei valo aamuruskosen
    Voi milloinkahan päästä tänne;
    On kauhu täällä ystävämme,
    Ei jälkeäkään ilojen.

    Oi, olet tänne tervetullut!
    Tunsitko, perho, sääliä?
    Oletko tuolla ylhäällä
    Mun kurjan huokauksein kuullut?
    Ah! näkee kuollut sydämmein
    Sinussa maailman nyt taasen;
    Lens' rintahani ahtahasen
    Taas toivo kanssas', perhosein.

    Sanoppa, perho, onko viellä
    Ain' nytkin niityt kukkaisat?
    Virtaako vedet kirkkahat
    Kuin muinoin? Sinitaivas siellä?
    Ja josko öillä metsässä
    Nyt linnun laulu helisevi?
    Mitenkä päivä päilyilevi?
    Oi, kerro mulle keväistä!

    Vapaudesta virka sana;
    Sä kohtasitko niityllä
    Sen, iloisessa piirissä
    Sen laulu soiko raikkahana?
    Oi, näitkö maani kallihin,
    Joss' ennen onnellisna elin
    Ja iloisena lauleskelin?
    Kaikk' onko siell' kuin ennenkin?

    Kevättä täällä, perhonen sa
    Ja kukkia et löydäkään;
    Novellin vangit käsillään
    Ne piirsi tänne vaivojensa;
    Ei kuulla täällä milloinkaan
    Saa yhtään tuulen huiskausta
    Saat kuulla vankein valitusta
    Ja liehuella kahleillain.

    Vapautehen lennähtele
    Pois täältä, ilman asukas,
    Ja nauti, perho, riemujas
    Sull' joita kevät tarjoelee.
    Jo riennä! Sua kutsuvat
    Luoksensa kukka-kultaisesi,
    Siell' oikkusi -- on kahlehesi
    Ja vankilasi -- taivahat!

    Siell' ehkä satut lennellessä
    Kaks' pienokaista näkemään,
    Myös äidin, kyynel silmissään
    Ja syvä murhe sydämmessä;
    Oi jospa voisit lohduttaa
    Sä heitä suuren surun alla:
    "Hän elää teitä muistamalla --"
    Ah! ... ethän osaa puhua, --

    Oi, vaikka kultasiivilläsi
    Sä lapsiani viehätä;
    Ja lennä hiljaan, ystävä,
    Kuin näyttäisit jo väsyväsi;
    Kukalta lennä kukalle,
    Sua salli heidän tavoitella,
    Näin koeta heitä ohjaella
    Mun vankilani ovelle.

    Ja suojanansa äiti hellä,
    Mä uskon, seuraa lapsiaan;
    Sä huojentele kulkuaan
    Sun ilollasi hilpeällä.
    Mull' lohdutus on viimeinen:
    He mua vielä rakastavi,
    Ja vahdit ehkä taivuttavi
    Rukous pienten orpojen...

    Aukeevat rautakahleheni, --
    Taas vaimon, lapset, taivahan,
    Ja metsät, vuoret kotimaan
    Saan uudestansa nähdäkseni...
    Se mikä?... Kahle kalisi;
    Jo haihtuu kuva mieleiseni,
    Lennähti kultaperhoseni --
    Oi kuule!... Pois jo lensikin!

... Mutta jatkanpa kertomusta.

Nyt muistellessa niitä aikoja ihmettelen sitä, kuinka innokkaasti
silloin taistelimmekaan saadaksemme luvan tavata toisiamme, vaikkei
sitä lupaa suotukaan kuin kahdesti viikossa ja silloinkin vain puoli
tuntia kerrallaan! Saattaako tätä lupaa pitää helpoituksena
yksinäisessä kopissa istujalle? Siihen ei ole muuta kuin yksi vastaus:
epäilemättä. Kuulla joskus ystävällistä puhetta, nähdä ihmistä joka
sinut ymmärtää, saada vaihtaa ajatuksia, tunteita -- se on
arvaamattomasta merkityksestä. Naputteleminen onkin vain olenkorsi,
johon epätoivoinen tarttuu saadakseen edes jotain lohdutusta, mutta
vuosimääriksi ei se lohdutus riittäisi ihmistä ihmisenä pitämään.

Vankilan virkailijat koettivat tätäkin käyttää tarkoituksiinsa ja
sallivat alussa vain niiden tavata toisiansa, jotka virkailijain
mielestä käyttäytyivät hyvin. Mutta tämä ei heille onnistunut. Vangit
kieltäytyivät semmoisista kahden keskisistä kävelyistä, sanoivat että
"on siveellisesti väärin kylläisen oleskella nälkäisten keskuudessa".
Virkailijat kiukuttelivat, mutta yksimielisyytemme pelotti heitä ja
vielä suuremmasti sitä teki kuolevaisuuden suuri lisääntyminen, --
sehän oli vastaansanomaton todistus siitä, millaisessa tilassa vankeja
Pähkinälinnassa pidettiin.

Tähän aikaan kuoli Isajev keuhkotautiin; kuollessaan hän vaikeroi
kovasti sekä sai ankaran nikotuksen ja lienee kuollut tunnottomassa
tilassa. Pian sen jälkeen kuoli hänen naapurinsa Ivanov. Tämän
kuolintaudista emme saaneet selvää; vähää ennen kuolemaansa hän
naputtelemalla sanoi naapureilleen hyvästit.

Saadessamme kävelyllä kohdata toisiamme tutustuimme oloihin
vankilan eristetyissä osastoissa. Mutta kun taas ei enää päästetty
toisiamme näkemään, alkoi naputteleminen, vieläpä siinä määrin, että
vaihdettiin ajatuksia käytävän toisella puolella olevien koppien
asukasten kanssa. Vankilan päällikkö ei nyt niin raa'alla tavalla
naputtelijoita kohdellut, vaikkakin entistä suuremmalla tarmolla koetti
eristysjärjestystään toimeenpanna. Tässä tarkoituksessa vietiin useita
vankeja vanhaan vankilaan ja pidettiin siellä kuusi kuukautta vanhassa,
kosteassa rakennuksessa, vaikka heidän joukossaan oli useita
sairaitakin. Sinne saatettaissa tyrkittiin ja mukiloitiin vankeja,
vaikkapa nämät eivät mitään vastarintaa tehneet. Useat uuteen vankilaan
jätetyistä vaativat silloin myöskin päästä vanhaan vankilaan, he kun
eivät tahtoneet jättää tovereitansa.

Vanhassa vankilassa säilytetty Gratshevski ilmoitti nyt tovereillensa,
ettei hän enää jaksa kestää kidutusta vaan on hän päättänyt lyödä
lääkäriä tullaksensa siitä syystä mestatuksi. Tällaisissa tapauksissa
tuli aina lääkärin osalle ottaa lyönnit vastaan, sillä vankilan
päällikkö piilotteli aina santarmin selän taa; häntä vastaan ei voitu
mitään heittääkään, sillä Myshkinin jutun jälkeen ei enää jätetty
koppeihin yhtään astiata.

Ennen pitkää Gratshevski pani uhkauksensa täytäntöön ja vaati, että
hänet mestattaisiin. Viranomaiset joutuivat neuvottomiksi, mutta
päättivät pitää asian salassa. Linnoituksen päällikkö ilmoitti, ettei
mielipuolia tuomita. Tähän vastasi Gratshevski, että jos häntä ei
mestata, niin päättää hän itse päivänsä. Hänet pantiin vanhan vankilan
erikoiseen koppiin ja lisättiin vartijoita. Kahden viikon ajalla
kuulivat naapurit hänen joka päivä puhuvan santarmien kanssa ja
vaativan mestausta, mutta kun hän puheli rauhallisesti, eivät
vartijansa luulleet hänen uhkauksillaan totta tarkoittavan. Ettei
toiset vangit kuulisi hänen puhettansa, muutettiin hänet kokonaan
eristettyyn koppiin.

Eräänä iltana kuului äkkiä lyhyt, kauhea kiljahdus. Sen jälkeen seurasi
käytävässä kiiruisia askeleita, vahtikellon kilinää ja viimein
tunkeutui koppeihin savua ja palaneen käryä. Pian kuului lääkärin ja
vankilan päällikön ääniä. Vaikeata oli arvata, mitä oli tapahtunut, se
vain oli varma, että jotain kauheata oli Gratshevskille tapahtunut,
Seuraavana päivänä ei hänen koppiinsa enää viety ruokaa. Jälkeenpäin
saimme kuulla, että hän oli valanut päälleen paloöljyä ja sytyttänyt
sen tuleen. Vain pari kolme minuuttia oli hän hiljaa vaikeroinnut ja
sitten kuollut. Lääkäri ja päällikkö poistuivat kohta; savu ja
palanneiden vaatteiden sekä ruumiin hajua tuntui vielä seuraavanakin
päivänä. Parin päivän kuluttua tarkasti esikunnan päällikkö Petrov
koppeja ja pian sen jälkeen katosi vankilan päällikkö Sokolov ja hänen
sijaansa tuli uusi päällikkö. Vaikka jo edelläolevastakin saa
käsityksen tuon Sokolovin luonteesta, olkoon kumminkin tässä sen
lisäksi mainittu muutamia piirteitä hänen elämäkerrastaan, johon
tutustuimme hänen Pähkinälinnasta poismuuttonsa jälkeen.

Syntyisin oli hän juutalainen, vaikka tällöin jo ortodoksiseen
uskoon kastettu. Palvelusuransa oli hän alkanut tavallisena
sotamiehenä, josta oli sittemmin ylennyt upseeriksi. Vuoteen
1884 saakka oli hän Aleksejevskin ulkovarustuksen vankilan
päällikkönä; jo silloin, kuten Pähkinälinnassakin, oli hän erittäin
innokas virkatoimiensa täyttämisessä. Kuinka tarkkaan oikein
kuumeentapaisella, pikkumaisuuksiin menevällä tarkkuudella hän
seuraisikaan käskynalaistensa toimia! Jos jaettiin vangeille
alusvaatteita -- hän mitä huolellisimmin tarkasti erikseen jokaisen
vaatekappaleen ja yksitellen muutti ne toiseen paikkaan, tai jos
jaettiin ruokaa -- seurasi hän erinomaisella tarkkuudella mitä, miten
ja mihin pantiin. Lakkaamatta oli hän vankilan käytävissä, yksinpä
suurina juhlinakin. Niinpä kerran varhain pääsiäisaamuna aloimme
naputella, luullen ettei näin varhain juhla-aamuna kukaan tule ovea
kolisuttamaan. Mutta ei aikaakaan kun jo Sokolov hyökkää vahtien
seuraamana käytävään ja kiljuu kohti kurkkua: "juhlapäivän aamuna jo
ilkamoivat! Lakkaatteko koskaan?" Yleensä oli hän sekä älyllisesti että
siveellisesti kovin takapajulla oleva mies.

Gratshevskin kuoleman johdosta sai hän Petrovilta semmoiset ripit, että
siinä heti sai halvauksen. Siitä hän jälkeenpäin kyllä toipui, mutta
palvelusuransa oli lopussa ja hän sai siirtyä eläkkeelle. Senkin
jälkeen, kohdattuaan entisiä käskynalaisiaan vankilan vartijoita, hän
mielihyvällä muisteli päällikkönä oloaikaansa; vartijat taasen tunsivat
entisekseen häntä kohtaan pelkoa ja osottivat tavanmukaista
kunnioitusta hänelle. Vartijoitakin oli hän pitänyt rautakourin, ja
olivatkin nämät melkein karkoitusvankien asemassa. Saarelta saivat he
luvan poistua vain kerran viikossa, senkin lyhyeksi ajaksi; ruoka
tuotiin heille linnoituksen portille eikä heidän luokseen päästetty
ketään linnan ulkopuolella asuvista. Kaikki he olivatkin koeteltua
väkeä; useat Pietari-Paavalin linnoituksen ulkovarustus vankilasta
tänne siirtyneitä. Toimessaan pysyivätkin vain kahdenkertaista palkkaa
vastaan, jommoinen palkka kaikilla muillakin Pähkinälinnan
palveluskuntaan kuuluvilla oli; eipä kummaa, jos vankilan vuotuinen
kustannusarvio nousikin useampaan kymmentuhanteen ruplaan. Vartijoita
oli neljäänkymmeneen henkeen ja kaikki vain ihmisten varalta, jotka
kärsivät koppivankeutta monien muurien ja lukkojen takana muusta
maailmasta kokonaan eristetyllä saarella, jonka rantaan ei kukaan
syrjäinen henkilö saanut venettään laskea ja jossa, paitsi muuta
vartijajoukkoa, linnoituksen päällikön käytettävänä oli komppania
sotaväkeä.




II.


Vankilan päällikön vaihdos saattoi meille muutamia helpotuksia.

Luultavasti Gratshevskin kauhea kuolema, tavattoman suuri kuolevaisuus
vankien keskuudessa, suuri sairasten, heikkojen ja mielipuolten määrä
herätti huomiota ministeristössä ja katsottiin hyväksi muuttaa
käytöstapaa Pähkinälinnan suhteen. Viime kertaisella käynnillään kävi
Petrov kaikkien vankien luona ja vakuuttavasti pyysi, ettei jätettäisi
ilmaisematta, mikä vangeista tuntui erittäin raskaalta. Sen jälkeen
olivat vartiat varovaisempia; uusi päällikkö käyttäytyi vankeja kohtaan
kohteliaasti ja koetti olla heitä ärsyttämättä.

Ensimäinen myönnytys vangeille oli, ettei ryhdytty mihinkään
pakkokeinoihin sen johdosta, että olimme yksimielisesti vaatineet
vanhasta vankilasta palauttamaan sinne viedyt toverimme, tai antamaan
heistä edes jotain tietoa. Arvasimme siellä jotain tapahtuneen, sillä
Gratshevskin kuoleman jälkeen muutettiin lamput kaikissa kopeissa ja
lukittiin lamput seinään kiinni.

Tämmöisiä muutoksia tehtiin aina, kun oli jotain tavatonta tapahtunut;
siten esim. Klinenkin hirttäytymisen jälkeen poistettiin kaikista
ikkunoista säpit. Levottomuus vankien keskuudessa yhä kasvoi; yhteisen
sopimuksen mukaan alkoivat kaikki yhtä aikaa huutaa, kolistaa ja
vaatia, että kaikki vangit vietäisiin vanhaan vankilaan tai siellä
olevat tuotaisiin takaisin. Päällikkö kiiruhti heti ilmoittamaan, että
niiden takaisintuominen on jo päätetty. Tämä olikin hänen helppo tehdä,
sillä linnaan tuotiin uusia vankeja ja niille tarvittiin vanhan
vankilan eristetyt kopit.

Toisena myönnytyksenä oli se, että meille luvattiin historiallisia
kirjoja -- tosin kylläkin vain kahdeksanteentoista vuosisataan saakka,
mutta sittenkin parempia, kuin tähän astinen lukemisemme. Ja siksi
kunnes ehti virallinen lupa saapua, tarjottiin meille niitä kirjoja,
joita muutamilta vangeilta oli linnaan tuotaessa otettu.

Sen jälkeen lakkautettiin lauantaiset naisten tarkastukset, jotka
olivat niin loukkaavia ja kiduttavia sekä samalla mielettömiä ja
raakoja. Sairastuneille alettiin antaa eri ruokaa; terveille
pidennettiin kävelyaikaa.

Kohta Petrovin viimeisen tarkastuksen jälkeen teki eräs vanki erään
keksinnön, joka meille kaikille tuotti suurta iloa: hän keksi, että
ulkohuoneiden torvien kautta, jotka yhdistivät useita koppeja ylhäältä
aina aleimpaan kerrokseen saakka, saattoi vapaasti keskustella.

Tämmöisen tilaisuuden käyttämättä jättäminen olisi ollut yli
ihmisvoimien ja nyt pantiin "telefoonit" käymään. Santarmit eivät
ryhtyneet ehkäisykeinoihin ja luulimmekin saavamme vapaasti aina
"klubiamme" käyttää.

Istuimme "klubissa" useita tunteja yhtämittaa ja saimme virkistystä
toistemme kanssa keskustellessamme. Täällä pidimme yhteisiä luentoja:
milloin vapauden elämästä äsken tuotujen toverien kertomusten
perusteella laadittuja, milloin taas nykyisestä elämästämme. Vuoden
päivät oli meille jo sallittu kirjoitusvihkot, jotka joka ilta otettiin
päällystön tarkastettavaksi. Useat kirjoittivat runoja, joissa usein
kyynelten takaa nauru kaikui, kun muisteltiin entisen vankilanpäällikön
aikoja. Kirjoituksissa pohdittiin entisiä vapauden aikaisia toimiamme,
tehtiin suunnitteluja uusista valtiollisista yhdistyksistä ja
perustuslaillisuuden mahdollisuuksista, j.m.s. Ihmisyytemme sisin
olemus pyrki esille täällä elävänä haudattujenkin keskuudessa.

Neljä kuukautta elimme näin yksimielistä perhe-elämää. Mutta sitten
tuli tarkastuksille sisäministerinapulainen, santarmipäällikkö Shebeko
ja mitä raaimmalla tavalla teki lopun kaikesta siitä. Ei vielä
ainoakaan korkea virkamies käyttäytynyt meitä kohtaan niin raa'asti,
kuin Shebeko. Syynä hänen vihaansa oli rangaistuspäiväkirjaan merkityt
huomautukset. Saimme nyt kuulla, että klubissamme tapahtuneista
keskusteluista oli pidetty varsinaista päiväkirjaa, ja siitä ilmoitettu
ministeristöön.

Shebeko kävi vuoron perään jokaisessa kopissa ja ärjyi: "Tsaarin
murhaajat mokomat, ja täällä makaavat pehmeillä aluksilla. Hirtettävä
olisi joka ainoa, he vain asioita pohtivat, kapinoivat! Översti,
ruoskikaa heitä!... Kuuletteko?"

Heittäen vihaisesti kopin oven kiinni kiiruhti hän toiseen koppiin ja
nyt kuului: "Miten hävytön naama sinulla on! Kuka sinä olet? -- Ahaa,
äsken olit karsserissa; käytöksesi on ilettevää. Tiedäpäs, siitä
annetaan raippoja!"

Tämmöisillä uhkauksilla riensi hän kopista toiseen, kunnes oli saanut
kullekin vangille jonkun mahtisanan lausutuksi. Vangit olivat niin
hämmästyksissä, etteivät osanneet paljon mitään huutoihin vastata.

Shebekon tarkastuksen jälkeen otettiin meiltä kaikki kirjat pois.
Illalla klubissa istuissamme emme osanneet keksiä mitään keinoa asian
auttamiseksi. Tuntui siltä, kuin olisimme kuilun partaalla, mistään
emme saaneet lohtua. Shebekon häväistyksistä ja uhkauksista ei tahtonut
kukaan puhua; useilla oli synkkiä ajatuksia mielessä. Neuvoteltiin
tulevista päivistä, millaiseksi olivat ne tapahtuneen tarkastuksen
jälkeen muodostuvat ja mitä oli tehtävä kirjojen poistamisen johdosta.
Pelkäsimme, että klubimme kiellettäisiin.

Bogdanovitch oli tällöin viimeisillään. Pyysimme, että jonkun meistä
sallittaisiin käydä hänen luonansa hänen vaivojansa huojentamassa ja
hyvästit sanomassa, mutta sitä ei sallittu. Mieli-alamme oli niin
toivoton, että päätimme tehdä ruokalakon ja niin vaatia itsellemme
kirjoja. Tämä tapahtui vv. 1888-89 vaihteessa.

Kolmena ensi päivänä puhelimme klubissa, mutta sitten päätimme lakata
keskustelemasta, säästääksemme voimiamme; sitä paitsi oli vaivaloista
puhua, kun nälkä kovin ahdisteli. Suurimmat kärsimykset tuotti nälkä
kolmantena, neljäntenä ja viidentenä päivänä. Sen jälkeen eivät kivut
olleet enää niin kovia, mutta sen sijaan tuli ruumis niin raukeaksi,
että tuskin saattoi enää jaloillaan pysyä. Koko lakon ajan vaihdoimme
ajatuksia naputtelemalla. Yhdeksäntenä päivänä saivat muutamat pahan
yskän ja raukeus yhä lisääntyi. Vankilan hallitus pysyi syrjässä eikä
ryhtynyt mihinkään toimiin ruokalakon lopettamiseksi. Petrov kävi
kylläkin linnassa, mutta hän ei käynyt kenenkään vangin luona.

Lakon alkaessa ei oltu sovittu, milloin ja miten lakko lopetettaisiin.
Jotkut ehdottelivat väkivaltaisuuksiin ryhtymistä, mutta enemmistö oli
sitä vastaan. Kun vankilan nykyinen hallitus ei ollut antanut mitään
varsinaista syytä, josta olisimme voineet sitä pitää syyllisenä
nykyiseen oloomme, pidimme Shebekon olevan syyllisenä, jotenka siis
emme tahtoneet syyttä suotta saattaa vankilan hallitukselle vaikeuksia,
ainakaan ei niinkauan, kunnes sen puolelta ei syytä anneta, ja siis
kymmenentenä päivänä päätimme lopettaa lakon ja aloimme syödä.

Toiseen aikaan olisi asia saattanut kääntyä huonoksikin, mutta nyt
käyttäytyivät viranomaiset hyvin johdonmukaisesti eikä siis ilmennyt
pienintäkään syytä rettelöihin. Tämmöinen viranomaisten käytös saikin
meidät siihen päätökseen, että entisten rettelöiden alkusyynä olikin
Shebeko, jota vastaan vast'edes tulikin toimintaamme suunnata.

Mutta pian pääsimme hänestäkin rauhaan. Pari kertaa hän enää kävi
tarkastuksilla. Tällöin kerran saattaessaan sisäministeri Durnovoa
astui hän ministerin jälessä erääseen koppiin ja sanoi: "teidän
äitinne..." mutta hän ei saanut lausettaan lopettaa, sillä vanki
ilmoitti, ettei moisen suusta tahdota äidistäkään kuulla. Hän joutui
ymmälle ja läksi kopista.

Pari viikkoa ruokalakon jälkeen ilmoitettiin meille, että kaikki
vankien rahat, kirjat ja esineet lähetetään sukulaisillemme. Se oli
lakkomme tulos.

Nyt kohtasi meitä odottamaton, ankara isku: "telefoonimme" lakkasi
toiminnasta. Johtotorvista ei loppunut vesi jos kuinka sitä ammensimme,
torvet olivat siis alhaalta suletut, puhelumme niitä myöten lakkasi.

Klubimme oli toimessa kuusi kuukautta, ja nyt jäimme taas yksinäisen
vankeuden onnettomuuteen. Ympärillämme olevat kivimuurit muuttuivat
taas vieraiksi, sietämättömiksi... Ei riittänyt enää voimia kestämään
yksinäisyyden tuottamaa ikävää. Hermosto oli kokonaan epäkunnossa.

Kaiken lisäksi alkoi vankilassa raivata influentsa. Klubimme oloaikana
olivat hengen voimat siksi vahvat, ettei sairaus päässyt valtaan,
ainakin ei sitä huomattu. Nyt muuttui asema, synkkämielisyys lisääntyi
ja sairaus pääsi valtaan. Nyt alkoi taas taistelu vankilan sääntöjä
vastaan. Noustiin ikkunaan nähdäksemme pihalla käveleviä tovereita.
Tästä, tietysti, seurasi rangaistuksia, vaikk'ei enää entisessä
raa'assa muodossa; yleinen rangaistus oli, ettei syyllistä päästetty
määrä-aikana ulos.

Viranomaiset puhelivat usein vangeille: "minkä vuoksi te tahdotte saada
parannuksia väkikeinoin? piditte ruokalakkoa, tuloksena oli useita
sairastumisia. Nyt tahdotte väkikeinoin saada kävelylupia. Eikös olisi
parempi, jos ilmoittaisitte ja pyytäisitte". Siihen ei kukaan meistä
suostunut.

Enimmän syytä yhteentörmäyksiin antoi se seikka, ettei sairaille
annettu sairasruokaa. Niinpä, esim. Buzinski kaksi vuotta sairasti
vatsasyöpää, mutta siitä huolimatta täytyi hänen syödä samaa ruokaa
kuin terveetkin, s.o. punajuurisoppaa, puuroa ja mustaa leipää. Hän
kuoli kahden vuoden kuluttua, kärsittyään hirveitä kipuja. Sen jälkeen
kuoli Arontshik halvaukseen. Kuusi vuotta oli hän viettänyt kopissa
yhtään kertaa siitä poistumatta. Varynskin tila oli hyvin huono!
ruokalakon jälkeen oli hänellä verenvuotoja kurkussa. Sergei Ivanov sai
ankaran verensyöksyn. Vaadimme hänen luokseen lääkäriä emmekä lakanneet
yölläkään oveen jyskyttämästä ennenkun saimme lääkärin tulemaan sairaan
luo. Lääkäri, Naryshkin nimeltään, oli huoleton, laiska ja kaiken
suhteen väliäpitämätön paksu äijä; on kumminkin sanottava
tunnustukseksi hänelle, että jos hänet milloin sain liikkeelle, koetti
hän jotain sairaan avuksi tehdä. -- Morosov niinikään sai usein
verensyöksyjä. Keripukki raivosi lakkaamatta vankien keskuudessa,
milloin suuremmassa milloin taas vähemmässä määrässä, vatsakatarria
kärsivätkin kaikki vangit.

Varsinkin eräs tapaus sai tähän aikaan mielet kuohuksiin. Virkateitse
oli lähetetty, ilman oikeuden tuomiota, Pähkinälinnaan. Mutta
rangaistusajan viimeisenä päivänä tuli Lagovskoin luo linnaan
päällikkö ja luki hänelle määräyksen ... uudesta viisivuotisesta
rangaistuksesta... Kaiken aikaa pidettiin häntä pakkotyöläisen
asemassa, sillä ainoalla eroituksella, että sai käyttää omaa pukuansa;
mutta kun hänen ei sallittu tavata sukulaisiansa, ei siitäkään luvasta
ollut käytöllistä etua.

Varynskin tila muuttui yhä huonommaksi. Hän sai kylläkin sairaalan
ruokaa ja lääkkeitä, mutta terveytensä oli jo ehtinyt kokonaan murtua
ja oli ilmeistä, ettei hänellä enää monta elonpäivää jälellä ollut.
Ankara yskimisensä kuului kautta vankilan. Ainoaksi asemansa
lieventämiseksi sallittiin erään hänen toverinsa muuttaa hänen koppinsa
vieressä olevaan koppiin. Kopistaan hän ei enää jaksanut pois lähteä
joten siis likeiselle ystävälle naputteleminen oli hänen ainoa ilonsa,
ja kun hiljaisinkin kosketus seinään kuului viereiseen koppiin, oli
naputteleminen heikollekin sairaalle mahdollista. Kello 8 aamulla hän
vielä tervehti koppinsa ylä- ja alapuolella olevia vankeustovereitansa
ja jo kello 10 hän veti viimeisen hengähdyksen...

Menetettyämme klubimme koetimme keksiä uusia keinoja ajatustemme
vaihtamiseksi. Olimme keksineet pihalla kävellessämme meitä
eroittavissa lauta-aidoissa rakoja ja näiden kautta annoimme sairaille
monenmoisia kotitekoisia makeisia. Sokeri ei sopinut aidan pienistä
raoista, siksi sulatimme sokerin, tiputimme sitä paperille ja niin oli
sairaille makeisia jaettavanamme. Naisvangit keksivät monta erilajia
makeisia: sulatettiin sokeria ja seotettiin maitoon, tahos kuivattiin
kolme, neljä tuntia lampun päällä, vesi haihtui ja maito konvehti oli
valmis. Eräs "makeistehtailija" onnistui nauriista valmistaa
konvehteja. Makeiset annettiin sairaille tovereille saadakseen edes
näin huojentaa heidän surkeuttansa. Mutta eipä sallittu niitäkään
suorastaan sairaille jättää, vaan tuli keksiä keinot, etteivät vartijat
huomaisi, jolloin valmisteemme olisivat "parempiin suihin" joutuneet.
Makeiset siis piiloitettiin multapenkkeihin kasvitarhaan; vaikka
tämäkään keino ei pitkälle auttanut. Santarmit saivat vihiä, hakivat
multapenkeistä ja jonkun kerran löysivätkin niistä pienet käärömme.
Eipä kumminkaan rikostamme kovin suurena pitäneet, varoittivathan vain
vastaisuudessa niin tekemästä. Tarkastus työssä ollessamme tuli sen
jälkeen paljoa tarkemmaksi. Lautaseinäin rakoja eivät jonkun aikaa
huomanneet, ja ne olivat meille tärkeimmästä merkityksestä, sillä
niistä näimme tovereitamme kävelyllä ollessamme. Muistan vieläkin, että
juuri tällä keinoin näin Varynskin reippaana ja punakkana pari
kuukautta ennen hänen kuolemaansa.

Mutta vaikka noita rakoja mitä varovaisemmin käytimmekin, niin
keksittiin ne kumminkin ja naulattiin kiinni. Tämä sai meidät taas
kuohuksiin, ja taistelu alkoi. Kiskoimme irti rakojen päälle naulatut
listat ja aloimme puhella entistä kovemmalla äänellä. Meidät saatettiin
koppeihimme, mutta siitä vain intomme yltyi.

Viranomaiset koettivat rauhoittaa, mutta kun ei apua ollut, päättivät
tehdä joitakin myönnytyksiä. Meille luvattiin kirjoja ja käsityötä sekä
että iltasin saamme kohdata jonkun tovereistamme. Tätä kylläkin oli
vaikea uskoa todeksi, mutta toivomme asiassa jotain perää olevan ja
että oli päätetty asemaamme jonkun verran parantaa, varsinkin kun
kuolevaisuus yhä vieläkin oli melkoinen sekä sairaiden luku jotenkin
suuri. Ja muun lisäksi varmaankin santarmit jo tiesivät Konoshevitshin
menettäneen järkensä, josta meillä ei vielä täyttä varmuutta ollut.

Me naiset sittenkin tiesimme, ettemme saisi tavata muita kuin
naisvankeja, joiden seurassa olimme jo viisi vuotta viettäneet, jotenka
jo mielellään olisi tehnyt uusia tuttavuuksia.

Toivomme todellakin täytettiin. Lautaseiniin tehtiin pieniä aukkoja.
Ensin olivat ne vain puolentoista tuuman levyisiä, mutta kun emme
siihen tyytyneet, niistä kun vain suurilla ponnistuksilla saattoi nähdä
seinän toisella puolella olevan, leikattiin aukot suuremmiksi,
kumminkin niin, ettei pää niistä sopinut.

Kymmenen kuukauden kuluttua ruokalakostamme saimme vihdoin
viimeinkin kirjoja. Saimme useita historiallisia teoksia, ei tosin
muuta kuin XVIII vuosisataan ulettuvia, luonnontieteellisiä
oppikirjoja, vierastenkielten oppikirjoja, Livingstonen, Stanleyn y.m.
matkakertomuksia,, j.n.e. Kaunokirjallisuus puuttui kokonaan -- sitä
kai pidettiin meille vaarallisena, samoin ei ollut yhtään
aikakauskirjaa.

Viranomaisten myöntyväisyys ulettui sairaihinkin: meidän sallittiin
hoitaa heitä. Konoshevitshin mielipuolisuus oli nyt kaikille selvä.
Hänen mielisairautensa oli hiljaista, joskus hän vain suuttui jos joku
ei nimittänyt häntä Konoshevitsh-Sagaidatshny nimellä, jonka
jälkeläisenä hän nyt itseään piti. Joskus, kun hän pyynnöillään ja
vaatimuksillaan tuskastutti viranomaisia, vietiin hänet vanhaan
vankilaan, mutta meidän tästä lääkäriä moitittuamme, palautettiin hänet
takaisin. Kaiken aikaa mietiskeli Konoshevitsh mitenkä hän laittaisi
lentokoneen, samalla tutkisteli hän hypnotismin salaisuuksia. Vielä
Petropavlovskin linnoituksessa ollessaan kärsi hän näköhäiriötä,
pelkäsi tulevansa hypnotiseeratuksi ja siinä tilassa ilmoittavansa
salaisuutensa. Tästä hän kumminkin myöhemmin parani. Sen jälkeen
suunnitteli hän kirjallista teosta, joka tekisi koko maailman
onnelliseksi. Samaan aikaan hänen kanssaan tuli eräs toinenkin vanki
mielenvikaan.




III.


Vuoden 1890 tienoilla alkoi uusi jakso elämässämme Pähkinälinnassa.
Sopii olettaa että viranomaiset olivat vihdoin viimeinkin kyllästyneet
alituiseen taisteluun vankeja vastaan. Tultiin ehkä huomaamaan, kuinka
huono ja peräti kelpaamaton on semmoinen vankilasysteemi, jonka mukaan
vankein "pyynnöistä ja vaatimuksista" riippuu miten milloinkin on
heidän suhteensa meneteltävä ja nähtiin siis tarpeelliseksi muuttaa
menettelytapa. Näihin aikoihin nimitettiin Pähkinälinnan päälliköksi
eräs Hangart. Hän oli jo muutaman kuukauden ajan ollut virkaatekevänä
päällikkönä ja tällä aikaa koetti hän mahdollisen lähemmin tutustua
oloihimme ja tyytymättömyytemme sekä levottomuutemme syihin. Hän tahtoi
saada toimeen semmoisen järjestyksen, ettei ainakaan jokapäiväisistä
asioista rettelöitä syntyisi. Niinpä, esim. vaikka ruokaamme olikin
jonkunverran parannettu, oli se kumminkin vankilan viranomaisten
mielivallasta riippuva, kenelle vangeista annettiin parempaa ruokaa,
kenelle ei; eipä edes sairaat olleet aina varmoja sairasruoan
saannistaan. Hangart pyysi, että vankein päiväannos korotettaisiin 12
kopekasta 22 kopekaksi poikkeuksetta kaikille. Ja luultavasti hänen
esityksestään muutti poliisidepartementti vankilan ohjesäännöt sen
mukaisiksi, kuin Hangart virkaatekevänä päällikkönä oli noudattanut.

Vankilassa pantiin toimeen siis seuraavat uudistukset:

1) Vangin sallittiin kohdata kopissa toista vankia, ja näin tuli
ratkaistuksi kauvan aikaa järjestyksessä ollut kysymys -- saada auttaa
sairasta toveria kun tämä mitä kipeimmin apua tarvitsi. Mutta kuinka
myöhään tämä lupa tulikaan! Sitä ennen oli jo ehtinyt kuolla
neljätoista henkeä, paitsi itsemurhaajia ja teloitettuja -- ja kaikki
he saivat avuttomina kitua kopissaan ja lähteä maailmasta ilman ystävän
lohduttavaa sanaa, ilman toverin auttavaa kättä. Mutta oli nytkin
avuntarvitsijoita, jotka eivät jaksaneet kävelylle lähteä ja siis
kipeästi toverin seuraa kaipasivat.

2) Laitettiin työhuoneita, joissa aina kaksi vankia kerrallaan
työskenteli pari kolme tuntia päivässä. Ensin oli päätetty ettei tätä
etua tehtäisi yleiseksi, mutta Hangart ei semmoiseen suostunut, se kun
olisi tehnyt tyhjäksi koko hänen suunnittelunsa. Nuo "rajoitukset" ja
"rangaistukset" olivat tulleet jo niin vihatuiksi, etteivät vangit
niihin enää millään tapaa ottaneet taipuakseen, ja jos taas olisi oltu
pakotettu yhteisiin lakkoihin, olisi välit ennalleen kärjistyneet.

3) Moitittuamme liian vanhoiksi luettavaksemme annettuja kirjoja,
luvattiin, että itse saisimme laittaa luettelon, mitä tahtoisimme
lukea. Muutaman kerran laadimmekin kirjaluettelon, mutta harvoin
sittenkin pyytämiämme kirjoja saimme. Muuten ei nyt kirjojen valinnan
suhteen enää oltu niin turhan arkoja, mutta sen sijaan näkyi, että
oltiin kokonaan välinpitämättömiä montako kirjaa kulloinkin
lähetettiin. Niinpä, esim. lähetettiin kaksi kertaa Salvojevin teoksia,
kaksi kertaa Schlosserin j.n.e.; melkein neljäsosa kirjalähetyksestä
sisälsi samoja teoksia; lähettäjät eivät siis välittäneet ottaa
selkoa, mitä kirjoja meillä jo ennestään oli. Nyt jo saimme
kaunokirjallistakin, vaan ei vieläkään aikakauskirjoja. Meidän
onneksemme tapahtui niin, että saimme toista tietä semmoisiakin
kirjoja, joita viranomaiset pitivät meille kiellettynä hedelmänä.
Kaupungin virkamiehet olivat saaneet luvan sidottaa kirjansa vankilan
kirjansitomoissa. Tätä työtä karttuikin niin paljon, että työ tehtiin
kaikille pakolliseksi. Tosin sidottavat kirjat olivat enimmäkseen
ala-arvoista, suurimmaksi osaksi arvotonta hengellistä sisältöä,
unikirjoja, tusinaromaaneja; joskus sattui arvokkaita aikakauskirjoja,
kuten "Vestnik jevropy" ja "Severny Vestnik", joskin jotenkin
vanhentuneita. Uudempia aikakauskirjoja olivat ulkomaalaiset --
ranskalaiset ja englantilaiset, mutta jotenkin tyhjäsisältöisiä. Joskus
saimme "Nivan" ja muutamia ammattilehtiä, esim. "Hosjain", "Vratsh",
"Feldsher".

4) Ruokajärjestystä parannettiin. Jo edeltäkäsin ripustettiin seinälle
päivällisruokalista, ja kohta saimme luvan itse määrätä, mitä
päivälliseksi tahdoimme. Samoin saimme itse järjestää kävelymme, s.o.
mihin aikaan ja kenenkä seurassa tahdoimme kulloinkin kävellä; tällöin
tavallisesti valitsimme toveriksemme työkumppalimme.

Ruoan parantamiseen vaikutti suureksi osaksi sekin, että nyt saimme
vähitellen käytettäväksemme työllämme ansaitut rahat, joita linnassa
olo-ajallamme lienee karttunut parin sadan ruplan vaiheilla. Maksun
saimme sorvaustöistä, ja kaikki Pähkinälinnan sorvatut aidat ovatkin
meidän aikaista työtä. Kasarmeihin valmistettiin pieniä kaappeja ja
muita pienempiä esineitä; kouluihin teimme maksutta luokkatauluja,
kirjatelineitä j.m.s. Nyt saimme myöskin poliisidepartementin määräämät
viisikymmentä ruplaa kuukaudessa raaka-aineksien hankkimiseksi mielemme
mukaan. Tätä käyttivät naisvangit hyväkseen ja kutoivat tarvitseville
tovereille villapaitoja y.m. Tähän saakka jaetun valmiin teen sijaan
annettiin jokaiselle yksi rupla kaksikymmentäviisi kopekkaa
kuukaudessa, joten ne, jotka eivät juoneet teetä, saattoivat ostaa
kahvia tai maitoa; sokerin asemesta ostivat jotkut karamelleja. Leipää
varten oli määrätty viisi kopekkaa päivälle, ken ei koko määrää
jaksanut syödä, sai säästöt käyttää maidon, juuston, kalan j.m.s.
ostamiseen. Melkoisen lisän ruokalajeihimme saimme kasvitarhasta, joten
sen viljelemisestä oli sekä hupia että hyötyä.

5) Emme olleet tähän saakka saaneet juuri mitään kuulla kotiin
jääneistä omaisistamme, nyt aloimme saada poliisidepartementille
sukulaistemme lähettämiä kysymyksiä olostamme. Kysymykset olivat
nähtävästi jo kauvan sitten lähetetyt, mutta jäivät meille saattamatta.
Tiedot sukulaisistamme olivat poliisidepartementissa uudestaan
kirjoitetut, tavallisesti hyvin lyhyeen muotoon: olemme elossa,
terveenä, elämme niin ja niin ja pyydämme vastausta. Me, tietysti,
vastasimmekin; tämän saimme tehdä kerran tai kahdesti vuodessa.

Useat meistä saivat ikäviä uutisia: keneltä oli näinä kuluneina vuosina
kuollut vaimo, keneltä lapsi... Mutta ennen pitkää alkoi moinen
kaavamaisuus kyllästyttää, eipä ollut varma, josko tiedustelut
todellakin olivat omaisiltamme. Tiedustelimme kirjeissämme omaisiltamme
heidän entisistä taudeistaan, mutta niihin tiedusteluihin emme koskaan
vastausta saaneet. Joskus saimme omaisiltamme nimikortin tai valokuvan,
mutta sen vain hyvin harvoissa poikkeustapauksissa, -- luultavasti
omaisemme eivät luottaneet siihen, että kirjeensä meille joutuvat.

6) Saimme luvan toisinaan kokoontua yhteen, näitä kokouksia nimitimme
"klubeiksi". Yläpuoli, noin kolmas osa, kävelypaikkojemme aidoista,
joissa tähän saakka oli vain pieniä ikkunoita, varustettiin nyt
rautaristikoilla, aidan viereen laitettiin puupenkit, ja nyt saattoi
aitauksesta nähdä kaikki pihalla kävelevät vangit. Nyt saatoimme
keskustella kaikkien kävelyllä olevien toverien kera, myöhemmin panimme
toimeen yhteisiä luentoja. Syystä, kun yhteiskunnallisia asioita
käsittelevää kirjallisuutta ei meillä ollenkaan ollut, koskettelivat
luennot pääasiallisesti luonnontieteellistä alaa, ja saatuamme jotenkin
kunnollisen, noin kolmesataa kertaa suurentavan mikroskopin muuttuivat
luennot varsin huvittaviksi. Tovereittemme joukossa oli eteviä
luonnonoppineita ja he varsin mielellään jakoivat tietojansa
fysiologiassa, mineralogiassa, zoologiassa, anatomiassa, botanikissa
y.m. Usein luennoitsija valaisi esitelmäänsä omavalmistamillaan hyvin
näppärillä havaintoesineillä.

Myöhemmin saimme ulkomaalaisia tilastollisia vuosikirjoja,
poliisidepartementti lähetti "Raha-asiain tiedonantoja", ja
näiden avulla tehtiin tilastolaskuja. Muutamat käsittelivät
historiallis-filosofisia aineita. Luennoitsija esitti aineestaan
alustuksen, jonka johdosta sitten keskusteltiin. Useasti oli
keskustelun aiheenamme arvioimiset tulevaisuudestamme... Luentojen
väliaikoina pantiin toimeen oikeita perhejuhlia. Viidenteen aituukseen
asetettiin pöytä, sille teetä, kotitekosia namusia, jotka herättivät
naurua santarmeissa, he kun eivät osanneet pitää syötävänä lampun
päällä valmistettuja herkkuja; kuuluipa usein lauluakin. Vankilan
päällystö ei tahtonut alussa moisia kestejämme sallia, mutta sittemmin
ei ollut siitä sen enempää välittävänään. Vartijat olivat kumminkin
edelleenkin valppaina ja tähystyspaikoiltaan pitivät toimiamme
silmällä.

Useasti juttelimme klubissamme asioista, jotka lähemmin meitä koskivat,
muistelimme ruokalakkojamme, Pähkinälinnassa tuonentuville muuttaneita
tovereitamme. Heidät oli haudattu linnoituksen muurin viereen; kutakin
kuollutta kantoi neljä sotamiestä ja kuollut laskettiin hautaan ilman
mitään kirkollista siunausta ja juhlamenoa. Sittemmin oli siinäkin
suhteessa tehty muutos parempaan.

Nyt vasta saimme tarkat tiedot siitä, mitä ennen olimme vain
osittaisesti kuullut. Kuulimme, että v:na 1887 vankilan pihalla
mestattiin viisi vankia: Uljanov, Generalov, Andrejushkin, Osipanov ja
Shevyrev. Heidät tuomittiin kuolemaan sekaantumisestaan maaliskuun 13
päivän v. 1887 asiaan. Tuomio seurasi kahden kuukauden kuluttua
ensimmäisten vangitsemisesta, jonka tähden yleisöllä lienee hyvin vähän
tietoa asiasta. Pääsyylliset olivat enimmäkseen Pietarin yliopiston
ylioppilaita, jotka vangittiin matkalla Kasanin kirkkoon ja kirkon
rapuilla. Kullakin heistä oli pommi taskussa, joita oli määrä käyttää
keisari Aleksanteri kolmannen saapuessa kirkkoon Aleksanteri toisen
kuolinpäivänä pidettävään sielumessuun. Neljä heistä oli vangittaissa
otettu käsistä takaa kiinni, kaikki samalla kertaa. Joku toveriksi
tekeytynyt oli heidät pettänyt ja antanut ilmi.

Paitsi mainitsemiani viittä mestattua tuli kaksi juttuun sekaantunutta
tuomituksi vankeuteen Pähkinälinnaan, johon heidät kohta tuotiinkin.

Vasta nyt siis meille selvisi, mihin oli joutunut viisi henkeä niistä,
joita olimme seitsemän nähneet vietävän vanhaan vankilaan ja sieltä
vain kaksi takaisin tuotavan. Eloon jätetyt kertoivat onnettomien
rohkeina käyttäytyneen oikeudessa ja yhtä miehuullisesti olivat he
kuolemaankin menneet. Niin sammui viisi henkeä, kukin vasta elämänsä
parhaimmassa ijässä -- 21-27 vuosien vaiheilla.

Paitsi edellämainittuja viittä mestattua, oli jo muutama vuosi sitä
ennen täällä mestattu kaksi upseeria, Rogatshev ja Strömberg.
Jälkimmäinen oli eräänä päivänä ehtinyt naputuksella ilmoittaa
naapurille mitä oli odotettavissa, vaan jo seuraavana päivänä hän sekä
Rogatshev katosivat. Kerrotaan, että heidät teloitettiin hirttämällä.
Rogatshev oli pudonnut alas hirsipuusta, mutta hänet ripustettiin
uudelleen.

[Venäläisillä oli ikimuistoisista ajoista tapana, että jos teloitettava
putosi hirsipuusta, ei häntä toistamiseen enää hirsipuuhun vedetty,
koska putoamista pidettiin merkkinä rangaistavan viattomuudesta.
Pyövelit joskus käyttivät tätä armahtamiskeinon hankkimiseksi; mutta
vaikka putoominen olisikin huomattu pyövelin laittamaksi, sai
teloitettava kumminkin aina armon ja kuolemantuomio muutettiin
maanpakolaisuudeksi. Tästä vanhasta tavasta lienee ensi kerran tehty
poikkeus keisari Aleksanteri toisen murhaan syyllisiä telotettaissa.
Kerrottiin, näet, silloin, että pyöveli pudotti erään teloitettavan
hirsipuusta, hankkiakseen onnettomalle armon, mutta tekonsa huomattiin,
hän sai sata paria raippoja ja pudonnut ripustettiin uudelleen. Suom.
muist.]

Vuonna 1891 tuotiin Pähkinälinnaan Sofia Günsburg Pietarista ja pantiin
vanhan vankilan 1:seen numeroon. Viikon kuluttua leikkasi hän saksilla
kurkkunsa. Tähän toivottomaan tekoon oli luultavasti syynä se, että
hänen koppinsa oli aivan yksinäinen, ja kun hän varmaan pelkäsi näin
tulevan vastakin aina ja kaiken ikää olemaan, piti hän kuoleman
parempana.

Tiedot näistä tapahtumista saimme osaksi uusilta vangeilta, osaksi
omien havaintojemme avulla. Uusien vankien tuloa koetettiin meiltä aina
huolellisesti salata, mutta tavalla tai toisella saimme siitä tiedon.
Merkkinä uusien tulokkaiden saapumisesta tavallisesti oli töiden
lopettaminen työverstaissa vanhassa vankilassa; usein myöskin ruoan
jakamisen myöhästyminen sekä santarmien kiireinen hääriminen niinikään
ennusti uusien vankien saapumista. Tällöin tavallisesti aukaisimme
ikkunaluukun ja kuuntelimme kahleitten kalinaa, joka alkoi jo
puolivälissä vankilan pihaa kuulua. Päästäksemme ikkunasta näkemään
tulokkaita täytyi usein miltei hengen kaupalla kiivetä ikkunalle; usein
tehtiin tällöin hurstista ja pyyhinliinasta portaat, kiinnitettiin ne
ikkunan säppiin ja koetettiin varovasti pysytellä ikkunassa. Santarmit
taas olivat tällöin tavallista valppaampia ja tavattuaan jonkun
ikkunasta, vetivät armotta alas.

Tuntuu ehkä kummalliselta tuommoinen kiihko nähdä uusia vankeja, mutta
tulee muistaa, ettei vangeista yksikään osannut uskoa milloinkaan
täältä pois pääsevänsä, ja kumminkin on ihmissieluun kätketty niin
suuri vapauden kaipuu, että sen puutteessa mitä intoisammin haluaa edes
kuulla kerrottavan vapaudessa elävistä ihmisistä, ja uudet tulokkaat
aina jotain uutta vapaasta elämästä kertoa tiesivät. Usein saa tuntea
henkistä nälkää, sielu kaipaa jotain hengen ravintoa, se ikävöi ja
kaihoaa, ja, saamatta tyydytystä, turtuu, silloin tuntee vaistomaista
pelkoa, kuolettava yksinäisyys ahdistaa rintaa ja ellei noita tunteita
tavalla tai toisella saa karkoitetuksi, seuraa hengen tylsyminen ja
mielipuolisuus. Kukin pitkällistä yksinäistä vankeutta kokenut
varmaankin on tällaista saanut kokea. Aurinko, taivas, ihmiset, äänet
-- kaikki näyttävät toisenlaisilta, kummallisilta, vierailta,
käsittämättömiltä, vihamielisiltä. Eipä edes uni tuonut tähän muutosta;
vankilasta pois pakeneminen, mitä mahdottomimmat karkaamiset uni
loihti, jotka aina päättyivät niin, että taas joutui kiinni ja vankilan
muurien sisälle; ei edes yli kymmenen vuotinenkaan vankilassa olo
tämmöisiä unia lopettanut... Niin, usein, hyvin usein joutuu
tuollaiseen mielentilaan ja silloin tunnet salaista toivoa, että
tuotaisiin uusia vankeja, jotka edes jonkinlaista vaihtelua tähän
haudankaltaiseen yksitoikkoisuuteen toisivat. Se on siitäkin syystä
luonnollisempaa, kun, huolimatta paljonkin entisestä paremmaksi
muuttuneista olosuhteista, yhä tunnet tarkoituksettoman elämän
hirmuisen ikeen rasitusta.

Nyt kun olen jo kaukana Pähkinälinnasta, muistelen sinne jääneitä
tovereitani, kuvailen heitä haudasta nousseiksi haamuolennoiksi.
Kaikelle on siellä tarkkaan määrätty aikansa, sisällinen elämä on niin
köyhä, tänään on samaa kuin eilen ja huomenna samaa kuin tänään. Kuinka
useasti aamulla herätessä tulikaan ajatus: "jospa edes jotain uutta,
vaikkapa se huonompaakin olisi, kunhan vaan uutta". Mutta turhaan!
Taaskin sama polku astuttavana, jota jo 12-13 vuotta sai astua, samat
santarmit kahden puolen, jotka eivät salli askeltakaan syrjään ottaa.
Vankilan muurien ulkopuolelle ei kukaan milloinkaan pääse, ja toisinaan
olisi suostunut puolen elämästään antamaan jos olisi päässyt torniin
nousemaan ja sieltä kauvas vapauteen silmäilemään...

Ja sittenkin -- päivä kului kutakuinkin siedettävästi, sillä työ ja
lukeminen pahimman kaihon karkotti. Mutta ilta! Mimmoisia tunteiden
rääkkäyksiä silloin tuli kestää! Ainoastaan lujaluonteisemmat saattavat
moista elämää kestää...

Edellä mainitsin, että olimme saaneet muutamia helpoituksia, mutta kun
noille "helpoituksille" ei ollut virallista vahvistusta, ei niiden
pysyväisyydestä ollut varmoja takeita, sillä yksinäinen vankeus oli
vieläkin käytännössä ja vankilan viranomaiset saattoivat milloin
tahansa palata vanhaan järjestelmään.

Ja nuo helpoituksetkin ennenpitkää muuttuivat rasittaviksi syystä, kun
aina oli sääntöjä mitä tarkimmin noudatettava. Niinpä, esim., toisten
vankien tapaaminen tapahtui aina määrätyllä hetkellä ja määrätyssä
paikassa; tuli siis mennä toista tapaamaan silloin, kun ehkä mieluummin
olisi ollut yksin ja kun taas mielellään olisi toveriansa nähnyt ja
puhutellut, tuli olla yksin. Eikä edes kolmen sallittu yhtäaikaa
toisiaan tavata, vaikka kaikin keinoin koetimme sitä saada. Vain
"klubissamme" saimme samalla aikaa olla kaikki, kaksi aina kussakin
karsinassa. Sairaat eivät voineet tällöinkään seuraan päästä, sillä
kävelymme tapahtui avonaisen taivaan alla, sateessa ja kylmässä
useinkin tuntimäärin seista värjötettiin. Pyysimme lupaa edes
työhuoneittemme oviin saada luukut, kun, muka, samaa työtä useamman
tehdessä usein toisten neuvoa ja apua tarvitsee. Jotenkin
vastenmielisesti suostui vankilan päällikkö siihen.

Vuonna 1895 alettiin päästää meitä myöskin isoon pihaan sekä
kasvilämpiöihin, kaksi kerrallaan. Vanhassa vankilassa olevan keittiön
ikkuna oli tähän pihaan. Kahtena viimeisenä vuotena sallittiin meidän
pyhäpäivinä valmistaa keittiössä itsellemme teetä. Tänne ikkunan alle
muodostui meidän pieni "klubimme", jossa joimme teetä ja juttelimme
keskenämme pari kolme tuntia kerrallaan. Työhuoneiden luukuista
niinikään luimme toisillemme. Viranomaiset eivät katselleet tätä
suopein silmin, ja kun sanoistaan emme välittäneet, käskivät he
vartijoiden meitä estää vaikkapa väkipakonkin uhalla. Moiset kiellot
eivät miellyttäneet meitä, sillä emmehän olleet järjettömiä petoja,
joilta aina tuli äkkiyllätyksiä odottaa, ja miksikä meitä tuli näin
ahdistella? Olihan lukkoja ja salpoja tarpeeksi: 1) kunkin kopin ovessa
oli lukko, 2) vankilan ovessa oli lukko, 3) muurin portissa oli lukko
ja 4) linnan ulkomuurin portissa oli lukko. Vartijat kävelivät öillä ja
päivillä vankilan muureilla ja muurien vieressä; vartijoita oli
laumottain vankilan sisällä, käytävissä aseellisia sotilaita, kasarmi
täynnä sotamiehiä, ja tämä kaikki yksinäisellä saarella, jonka rantaan
ei yhdenkään syrjäisen ollut lupa venettään laskea, sitä vähemmän
maalle astua.

Näytti siltä, ikäänkuin meidät näinä parempina aikomamme olisi kokonaan
unohdettu, sillä vankilan tarkastuksia pidettiin hyvin harvoin. Mutta
Nikolai toisen hallitukseen astuttua tuntui, että yllämme häälyi jokin
myrskypilvi. Saimme taaskin enemmän huomiota osaksemme ja näytti, että
meidät tahdottiin jälleen asettaa entisten kovien järjestyssääntöjen
alaisiksi. Huomattiin meillä olevan liian suuria vapauksia ja
että olimme päässeet oman asemamme määrääjiksi. Ettei tämä ollut
puoleltamme turhaa pelkoa, sen osotti saapunut tarkastaja, jokin
santarmiöversti, joka teki kopeissamme niin perinpohjaisen
tarkastuksen, että poissaollessamme vuoteemme altakin tarkasteli ja
nuuski. Poliisidepartementissa oli kerrottu, että me saimme tehdä mitä
ikinä halusimme, miltei jo pommeja, ja että olimme yhteydessä
vapaanaolevien vallankumouksellisten kanssa.

Tarkastaja käyttäytyi hyvin jäykkänä, ei vastannut tervehdyksiimme eikä
poistuessaan sanaakaan virkkanut. Seuraus tarkastuksestaan oli se,
ettemme enää saaneet kaikkia pyytämiämme kirjoja, luukut koppien
ikkunoista ja työhuoneiden ovista suljettiin ja "klubimme" kiellettiin.
Mutta tähän emme saattaneet tyytyä. Huomattuaan ikkunanluukut
suljetuiksi kieltäytyivät useimmat vangit menemästä koppeihinsa ja
vaativat äänekkäästi, että luukut avattaisiin. Vankilan äsken nimitetty
päällikkö Dubrovin, joka oli kehaissut kadettikoulussa kesyttäneensä
vallattomat junkkarit, hätääntyi ja käski luukut avata jälleen, kun ne,
muka, epähuomiossa tulivat suletuksi. Pontevasti taisteltiin myöskin
muita yrityksiä vastaan palata entiseen ankaraan järjestelmään, josta
ei enää tahdottu kuullakaan. Erään kerran yltyi hälinä niin kovaksi,
että vartijain tuli kutsua avukseen aseellisia sotamiehiä, ensi kerran
minun kaksitoistavuotisena vankeusajallani. Sotamiehiä ei kumminkaan
tuotu vankilan sisään, koska pelättiin tulevan vakavamman
yhteentörmäyksen. Nytkin oli kiihtymys noussut jo siihen määrään, että
eräs vanki kohotti kirveen, jos ken vartijoista "vielä yhden loukkaavan
sanan lausuu".

Yhteentörmäyksiä viranomaisten kanssa sattui yhä tiheämmin, mutta
ketään vangeista ei rangaistu, koska, muka, kaikki vangit ovat
"mielisairaita". Kävelyämme pihalla ei yritettykään rajoittaa, vaikka
kautta rantain huomautettiinkin, että ristikkoaidat ehkä tukitaan, jos
emme muutu hiljaisemmiksi. "Voisittehan vaikka näön vuoksi näyttää
taipuvanne", sanottiin meille. Ei sallittu enää käytävässä tavata
useampaa kuin yhtä toveria, keittiön ikkunan alla oleva "klubimme"
lakkautettiin kokonaan. Lopulta saimme sen käsityksen, että
viranomaiset tahallaan rettelöitä hakivat, sillä kaikki nuo rajoitukset
alkoivat kohta keisarin kruunauksen jälkeen, joten oli syytä epäillä,
että hallitus tahtoi saada jotain tekosyytä päästäkseen manifestia
sovelluttamasta meihin.

Kuolevaisuus vankien keskuudessa oli nyt vähentynyt, mutta sen sijaan
lisääntyi hermosairasten ja mielisairasten luku. Pohitonov tuli
mielenvikaan. Hän oli entinen upseeri, syytettynä vuonna 1884
muodostuneeseen sotilasjärjestöön. Kymmenen vuotta oli hän jo ollut
Pähkinälinnassa, ja oli toverien kesken hyvin suosittu. Äkkiä alkoi hän
pienimmistäkin syistä haastaa riitaa, varsinkin valtiolliset ja
yhteiskunnalliset kysymykset saivat hänet kiihkoisaksi, hän suunnitteli
hyvin kummallista kommunista yhteiskuntaa, j.n.e. Innolla ryhtyi hän
kaikenmoisiin suunnitteluihin ja oli varma niiden onnistumisesta, piti
esitelmiä tupakin parannuksesta, jotta saataisiin parempaa tupakkaa
vankien oman viljelemän sijaan, istutteli kukkia hyvin oudolla tavalla
ja suunnitteli kummallisten koneiden rakennuksia. Hän vakuutti
tuumiensa oivallisuutta, vaikkeivät ne oikeastaan mihinkään kelvanneet.
Kellään, tietysti, ei ollut epäilystä hänen mielentilastaan. Kaiket yöt
ja päivät hän kirjoitteli mitenkä ihmiskunta saatetaan tehdä
onnelliseksi. Lopuksi muuttui hän raivohulluksi, kävi käsiksi
santarmeihin ja lopuksi tovereihinsakin, yrittipä useamman kerran
itsemurhaakin. Santarmit ja lääkäri koettivat tehdä hänelle mieliksi,
koettaen mahdollisuuden mukaan täyttää sairaan vaatimukset ja yhdessä
meidän kanssa hoitivat häntä raivokohtausten aikana. Itsemurhaa
yrittäissään painoi hän rautavuoteen jalan kurkkuunsa ja oli miltei
katkaista niskanikamansa. Lääkäri haki luvan muuttaa hänet vankilasta
jonnekin sairaalaan ja kuuden kuukauden kuluttua vietiinkin hänet
Nikolajevin sotilassairaalaan Pietariin. Sen jälkeen emme hänestä enää
kuulleet. Tähän aikaan muuttui Shjedrin idiotiksi. Kuuden vuoden
kuluessa ei hän ollut kertaakaan lähtenyt ulos kopistaan, mutta nyt
viime aikoina ilmaantui hän kävelylle. Hän oli laittanut kannukset
jalkaansa, koristellut itsensä kyyhkysen sulilla, käyttäytyi toisia
kohtaan hyvin ylhäismäisesti, pahalla päällä ollessaan haukkui
santarmeja ja soimasi tovereitansa siitä, etteivät olleet kylliksi
vallankumouksellisia.

Ani harvoin myöskin Konoshevitsh läksi kopistaan. Toimissaan seurasi
hän tarkkaan omaa laatimaansa päiväjärjestystä; Pohitonovin tavoin
hänkin kirjoitteli siitä, mitenkä koko ihmiskunnan onnelliseksi tekisi,
toisinaan lauloi, vihelteli tai tanssi. Näin hän oli viettänyt melkein
kaksi vuotta. Villi ulvontansa ja vihellyksensä kuului melkein
lakkaamatta päivin ja öin, suomatta kellekään meistä rauhaa. Kärsimme
kumminkin emmekä asiasta ilmoittaneet niin kauvan kuin Pohitonov oli
vielä vankilassa. Pelkäsimme, että Konoshevitsh sulettaisiin vanhaan
vankilaan, jossa vartijat häntä pahoin kohtelisivat, he kun olisivat
saaneet vartijavuoroja lisää. Pohitonovin pois vietyä päätimme vaatia,
ettei mielipuolta pidettäisi yhdessä terveiden kanssa, mutta päätimme
mitä pontevammin puoltaa, ettei Konoshevitshia vanhaan vankilaan
vietäisi. Kesällä vuonna 1896 kävi vankilaamme tarkastamassa
sisäministeri Goremykin ja sai kuulla Konoshevitsin huudot ja
hourimiset. Ilmoitimme hänelle asiasta. Ministeri näytti hyvin
tyytymättömältä jo heti alussa kun mainitsimme mielivikaisista; kun
emme huolineet hänen keskeyttämisestään vaan sanoimme sanottavamme
loppuun, vastasi hän jyrkällä äänellä: "minä tiedän jo sen". Kahden
kuukauden kuluttua vietiin Shjedrin ja Konoshevitsh Kasaniin. Edellinen
oli ollut sairaana Pähkinälinnassa yksitoista vuotta, jälkimmäinen
kahdeksan.

Syyskuussa vuonna 1896 päättyivät vesitautisen Jurkovskin päivät. Hän
oli sairastanut jo useampia vuosia, mutta kun ei tahtonut sairaudestaan
mitään puhua, pitivät vartijat ja lääkäri hänen ärtyisyyttään ilkeän
luonteen merkkinä ja yhä ja taas merkitsevät hänet rangaistuskirjaan;
suoranaisia rangaistuksia eivät kumminkaan hänelle määränneet. Saimme
kumminkin vihdoin viimeinkin lääkärin tutkimaan hänen terveyttänsä ja
lääkäri huomasikin hänen olevan vesitaudissa. Näytti siltä kuin
viranomaisille olisi tästä tullut tunnon soimauksia, sillä kaikin
tavoin koetettiin nyt sairaan asemaa parantaa, ja kun se ei käynyt
Pähkinälinnassa päinsä, pyydettiin lupaa saada siirtää sairas johonkin
Pietarin sairaalaan, jossa hän saattaisi tavata kahdeksankymmenen
vuoden vanhan äitinsä, joka jo useita vuosia oli pyytänyt lupaa nähdä
poikaansa ja kun sitä hänelle ei sallittu, lähetti hän vuonna 1896
epätoivoisen kirjeen, jossa lähetti pojalleen viimeisen siunauksensa.
Kirjeen mukana seurasi äidin lähettämä risti ja rukouskirja, josta hän
oli poikansa edestä tämän kuusitoistavuotisen vankeuden aikana
lakkaamatta rukouksia lukenut; nyt ilmoitti äiti, ettei hän enää jaksa
Pietariin matkustaa, joskin hänen sallittaisiinkin poikaansa tavata...

Jurkovskin hartain halu oli saada kuolla jossain muualla, mutta ei vaan
vihatussa komerossa, ja kuitenkin täytyi hänen kopissaan kuolla. Hän
otti vastaan kuoleman urhoollisella mielellä. Yöllä kysyttiin, josko
hän tahtoisi pappia puhutella, mutta hän kieltäytyi siitä, sen sijaan
pyysi hän vankilan päälliköltä lupaa saada sanoa jäähyväiset
naisvangeille; hänen pyyntöönsä suostuttiin ja täydessä tietoisuudessa
sanoi hän jäähyväisensä. Parin tunnin kuluttua hän kuoli. Toverinsa
tekivät hänen maallisille jäännöksillensä viimeisen palveluksen. Ruumis
lepäsi koppiin lukittuna pari tuntia, mutta vankien pyynnöstä ei sitten
kopin ovea enää lukittu. Kirstun tuotua sanoivat toverit hänelle
viimeiset jäähyväiset ja asettivat hänen rintansa päälle äidin
lähettämän ristin ja rukouskirjan. Kello kuusi seuraavana aamuna
narisivat vankilan portit ja ruumiin luona valvoneet toverit
ilmoittivat kaikille vangeille, että ruumista tullaan noutamaan. Neljä
sotamiestä kantoi mäntyistä kirstua ja upseerin edellä kulkiessa kulki
tämä hautajaissaatto linnan muurien portista ulos. Tämä oli ainoa
sairas, jota toverien sallittiin vaalia; muut olivat kaikki saaneet
avuttomina sairastaa ja kuolla.

Jurkovski olisi ehkä ollut yksi niitä harvoja, johon Pähkinälinnassa
olisi armahdusmanifesti sovellutettu, sillä hän oli jo kärsinyt hänelle
tuomitun viisitoistavuotisen rangaistuksen ja nyt sai istua syystä, kun
oli Karysta yrittänyt karata. Muuten ei meistä yksikään toivonut, että
armahdusmanifestia meihin sovellutettaisiin. Olimme vakuutettuja siitä,
että Pähkinälinnan vankila oli ulkopuolella kaikkia vankilansääntöjä;
sitä paitsi oli koko viime vuoden ajan ollut meillä alituista taistelua
uusien rajoitusten estämiseksi. Mutta seitsemän kuukauden kuluttua
kruunauksen jälkeen, työskennellessämme työhuoneessa, sai äkkiä
kymmenen vankia käskyn saapua linnan päällikön luo. Tätä ei ollut vielä
kertaakaan tapahtunut. Jälelle jääneet olivat hyvin suuressa
jännityksessä ja aavistettiin jotain huonoa jos ei juuri kaikille,
niin ainakin kutsutuille. Jännitystä kesti puolentoista tuntia.
Kutsutut kertoivat palattuaan, että linnan päällikkö luki heille
sisäministeriltä saapuneen kirjelmän, jossa sanottiin, että
sisäministeri neuvoteltuaan oikeusministerin kanssa, näki
mahdolliseksi, ottaen huomioon sen ja sen vangin hyvän käytöksen,
esittää keisarille ehdotuksen pakkotyövankeuden lyhennettäväksi
yhdellä kolmanneksella, ja niille, jotka jo olivat kaksi
kolmannesta rangaistusajastaan kärsineet, loppuajan muutettavaksi
pakkosiirtolaisuudeksi, -- "minkä majesteetti armossa myönsi".

Kahdestakymmenestäyhdestä vangista sai vain kuusi tuntuvia
huojennuksia: kolmelle muutettiin määräämätön aika kahdeksikymmeneksi
vuodeksi, kolmen vankeusaikaa lyhennettiin kuudella vuodella. Viisi
meistä, nim. Shebalin, Martynov, Surovtsew, Janovitsh ja minut
lähetettiin pakkosiirtolaisina Siperiaan, neljä edellistä Jakutsein
alueelle ja minut Sahalinille.

Muuttomme tuli tapahtua kahden viikon kuluttua ja tällä aikaa olimme
usein viranomaisten puheilla. Kuulimme sanottavan, että Pähkinälinnan
vankila muutettaisiin tavalliseksi vankilaksi. En osaa sanoa, mitenkä
sen asianlaita nyt on. Sen vain saatan sanoa, että joskin sinne
jääneiltä rangaistusaikaa lyhennettiinkin, niin vaaditaan sittenkin
ankaraa tahdon ponnistusta, jotta saattaisi semmoista elämää kestää,
mutta jos olot huonontuvat, niin ei yksikään heistä kestä paria kolmea
vuottakaan...

Muistellessa Pähkinälinnassa oloani minä suuresti kummeksin, että vielä
saatan puhua, kirjoittaa, lukea, työskennellä, laulaa, nauraa... Joskus
tuntuu, etten se olisikaan minä joka tuota voin tehdä.

Kaukaa kangastaa minulle linnassa eläminen -- tuo puoliksi kuolleitten
valtakuntaan kuuluvien ihmisten eläminen... Joskus kuulee puhuttavan,
että vankilassakin elämiseen saattaa tottua ja totuttua ei haluaisi
siitä luopuakaan. Sitä en minä saata mitenkään todeksi uskoa. Kenties
hyvin alhaisella kehityskannalla oleville saattaa siltä tuntua, kenties
mielisairaille, vaan ei henkisesti kehittyneille. Shjedrin, esim., joka
ei kuuteen vuoteen kopistaan poistunut, huusi ja pani vastaan kun
tahdottiin aukaista hänen koppinsa ikkunanluukku -- hän ei voinut
sietää raitista ilmaa. Mutta pianpa hän tunsi mielihyvää päästessään
ulos kopistaan ja saadessaan nauttia auringon valoa ja kesäistä
lämmintä...

Kehittyneen ihmisen sielua on vaikeata sulkea ja saada siihen
tyytymään, ja vaikka hän koettelisikin lohduttaa itseään sillä
ajatuksella, että aatteen tähden kärsiminen on hyödyllistä, kaipaa
hänen sisäinen olentonsa elämää ja kehitystä, sillä se, joka ei mene
eteenpäin, se menee taaksepäin. Vankilassa ollessa saattaa vain jotain
tyydytystä tietoisuudesta, että taistelet ihmisarvon puolesta, jota
joka hetki koetetaan riistää. Mutta tämäkään ei riitä moniksi pitkiksi
vuosiksi, sillä kehittyneen ihmisen elämä vaatii elävää toimintaelämää,
sen puutteessa on jälellä vain -- kuolema.








End of Project Gutenberg's Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa, by Anonymous

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLMETOISTA VUOTTA PÄHKINÄLINNASSA ***

***** This file should be named 37689-8.txt or 37689-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/3/7/6/8/37689/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.