Kaarina Maununtytär : Torimyymälästä valtaistuimelle

By Bertha Witt

The Project Gutenberg eBook of Kaarina Maununtytär
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kaarina Maununtytär
        Torimyymälästä valtaistuimelle

Author: Bertha Witt

Translator: Helmi Krohn

Release date: January 5, 2025 [eBook #75042]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Minerva, 1929

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAARINA MAUNUNTYTÄR ***

language: Finnish




KAARINA MAUNUNTYTÄR

Torimyymälästä valtaistuimelle


Kirj.

Bertha Witt


Suomentanut

Helmi Krohn





Helsingissä,
Kustannus Oy Minerva,
1929.




SISÄLLYS:

   I. Yhtenä yönä onneen.
  II. Askel epätietoista kohtaloa kohti.
 III. Sotilas Kustaa Pietarinpojan kokemukset.
  IV. Tuhan alla kyteviä kipinöitä.
   V. Kuningas Eerikin onneton vuosi.
  VI. Pimeillä teillä.
 VII. Korkeuteen johtava tie.
VIII. Tukholman myrskypäivät.




I. YHTENÄ YÖNÄ ONNEEN.


Tukholman torin yläpuolella kajahtivat uuden tornikellon kaksitoista
lyöntiä ilmoittaen, että päivän torikauppa oli päättynyt. Oli
kuuskymmenluvun alkupuoli kuudennellatoista vuosisadalla. Vain joitakin
harvoja ostajia liikkui torikojujen välissä antaen katseensa tutkivasti
kulkea yli näytteille asetettujen tavaroiden. Kaikkialla talonpojat
keräsivät kokoon kamppeitaan ja korejaan ja läksivät toinen toisensa
jälkeen kantamuksineen tai rattailleen pois.

"Ostakaa jäniksiä, lihavia ankkoja, naapuri!" yritti nuori
talonpoikaistyttö tarjota tavaroitaan joillekin ohikulkeville, toivoen
saavansa varsin suuren varastonsa myydyksi. Häneltä oli kauppa tänään
käynyt huonosti; haluttomasti hän järjesti ylijäämiään koreihin.

Kirkon juurella seisoi vahtisotilas Kustaa Pietarinpoika somassa
nahkatakissaan, leveä vyö uumilla. Hetken aikaa hän katseli
talonpoikien toimia; sitten hän siirtyi hitaasti, koska hänen
vartioimisensa tähän aikaan ei vielä ollut suuresti tarpeen, lähdössä
olevien maalaisten ohi kojun luo, missä metsänriistaa myyvä tyttö
seisoi.

Niinkuin aina muulloinkin toripäivinä, hän oli tänäänkin astunut
useamman kerran tytön ohi ja tervehtinyt tätä iloisesti silmää
vilkuttaen. Nyt hänellä oli enemmän aikaa ja hän saattoi pysähtyä
hetkeksi. Mutta tyttö, joka oli täydessä puuhassa eikä erittäin hyvällä
tuulella, ei kiinnittänyt sotamieheen paljonkaan huomiota.

"Onko kauppa käynyt huonosti, Kaarina?" aloitti sotilas keskustelun
katseltuaan hetken tytön hommia.

"En ole saanut juuri mitään myydyksi," sanoi tyttö harmistuneena ja
tarkasteli rahojaan, jotka oli ottanut taskustaan esille. "Näin pienen
summan vuoksi olen saanut seisoa täällä koko aamun. Täällä oli taaskin
lundilaisia metsästäjiä; kaikki tahtovat ostaa heidän kaniinejaan
ja villisorsiaan, koska he voivat myydä halvalla. He metsästävät
luvattomasti — se ei maksa mitään. Mutta me — —" Tyttö huokasi.

Sotilas ei vastannut mitään näihin valituksiin, sillä ne olivat hänelle
ennestään tutut. Veitikkamaisesti silmää iskien hän sanoi vaan:
"Tokkopa sinulta tänään riittää mitään minulle."

Harmissaan tästä viittauksesta nuori kaupustelija ei ollut ensin
kuulevinansa. Äreänä hän korjasi pois myymättä jääneitä tavaroitaan.
Mutta hetken kuluttua hän otti korista kaksi pientä lintua esille.

"Ota nämä rastaat — ne ovat sinulle. Tule illalla vanhan Kirstin luo,
niin paistan ne sinulle rasvassa. Minun täytyy kumminkin jäädä yöksi
Tukholmaan."

Tyttö hymyili, miehen tarttuessa lintuihin, jotka hän myhäillen pisti
laukkuunsa. Samalla hän tarttui Kaarinan käteen ja puristi sitä
hellästi.

"Menehän jo!" vastusteli tyttö. "Tuolla kadunkulmassa seisoo taaskin
musta mies tarkastellen meitä. Lyön vetoa, että hän on seisonut siellä
jo hyvän aikaa."

"Mikä musta mies?" kysyi sotilas.

"Älä katso sinne! Ehkäpä hänen toimenaan on pitää silmällä teitä
sotilaita. Jo viime kerralla hän hiipi täällä paikasta toiseen."

"Ei meitä sotilaita kukaan täällä pidä silmällä," arveli Kustaa
Pietarinpoika päätään pudistaen. "En minä ainakaan ole kuullut mitään
sellaista."

"Mutta jos nyt sanon sinulle, että näin hänet vastikään kuninkaan
rinnalla? Silloin kun kuningas ratsasti tästä ohi pari viikkoa sitten,
oli tuo mies hänen seurueessansa."

Sotilas katseli kulmakarvat rypyssä outoa miestä, joka mustaan viittaan
kietoutuneena seisoi kadunkulmassa, toria vastapäätä.

"Voisikohan tuo olla Yrjänä Pietarinpoika?"

"Kuka on Yrjänä Pietarinpoika?" kysyi Kaarina.

"Etkö sinä sitä tiedä? Etkö ole kuullut Yrjänä Pietarinpojasta, tuosta
kehnosta, kunnianhimoisesta miehestä, joka on huonon naisen poika,
mutta jonka kuningas on ottanut armoihinsa, kallistaa korvansa hänen
neuvoilleen ja aikoo korottaa hänet ministerikseen, niinkuin sitä
sanotaan?"

"Olenpa kuullut. Mutta antaako kuningas tuollaisen huonon ihmisen
johtaa itseään? Eikö kuningas ole viisas, eikö hän itse tiedä, mitä
hänen tulee tehdä?"

"Sellaista me emme ymmärrä, Kaarina. Kuningas on vielä nuori, ja sitten
hän on itsepäinen ja lujatahtoinen; mitä hän kerran on päättänyt, sen
hän myös tekee. Niinpä hän koroittaa Yrjänä Pietarinpojan ministeriksi."

"Vaiti, hän tulee; kiiruhda pois, jotta hän ei näe, miten kauan olet
täällä seisonut! — Mutta tulethan illalla Kirsti muorin luo?"

Sotamies nyökkäsi ilosta loistaen. Sitten hän astui hitaasti tyhjien
torikojujen muodostaman kujan läpi ja pysähtyi erään kojun taakse
seisomaan voidakseen matkan päästä tarkastaa mustaa miestä, joka juuri
oli lähtenyt liikkeelle lähestyen toria.

Laiskasti vieras astui toisen kojun luota toisen luo, kiertäen
varovasti vihannesten jätteet ja roskat, joita oli kaikkialla torilla
ja jotka vaikeuttivat hienoissa kengissä kulkevan liikkeitä. Talonpojat
olivat suurimmalta osaltaan jo lähteneet pois; vain jotkut harvat
korjasivat vielä korejaan, pöytiään ja kärryjään kiinnittämättä
huomiota vieraaseen, joskin hän oli harvinainen ilmestys tässä
ympäristössä.

Vaeltaessaan täten pitkin toria hän vältti Kaarinan pöytää, ikäänkuin
hän ei olisi sitä lainkaan huomannut. Aivan viimeksi vasta hän kuin
sattumalta ohjasi askeleensa sinne ja pysähtyi katselemaan tytön
täysinäisiä koreja.

"Jänikset ja sorsat näyttävät tänään käyneen huonosti kaupaksi, kaunis
lapseni," aloitti hän kiinnittäen säälivän katseen Kaarinaan.

"Haluatteko vielä jotakin, hyvä herra? Pitäkää kiirettä, sillä toriaika
on jo ohitse."

"Kas vain kauppiasta! Niin nuori ja kuitenkin yhtä liukaskielinen kuin
vanha markkinamies." Hän nauroi.

Kaarina punastui ja mutisi jotain itsekseen.

"No, kyllä minä uskon," jatkoi vieras, "ettei nuori tyttö huvikseen
istu myymässä torilla niin hyvin pakkasella kuin helteellä — varsinkaan
kun ei saa mitään kaupaksi."

"Ei, huvia se ei ole," mutisi tyttö ja vilkaisi salaa mustaan mieheen
ikäänkuin saadakseen selkoa, mitä tämä hänestä oikeastaan halusi.

"Mieluisempaa on tietenkin tanssia, kultansa kanssa kuiskutella ja
kantaa kauniita vaatteita — —"

"Minäkö, herra — —?" sanoi Kaarina nauraen.

"Minähän vain sanoin, että se on mieluisempaa, ja sen sinä kai myönnät?
— Mutta saanko luvan kysyä, mistä olet kotoisin ja kuka olet? Eikö
sinulla ole vanhempia, koska sinun näin nuorena on jo pakko lähteä
aivan yksin torille?"

"Onpa niinkin, herra, mutta äiti on sairas, ja isä hoitaa taloa; hän ei
voi lähteä torille, niinpä on minun se tehtävä. Täytyy koettaa ansaita
rahaa, tuoda tavaroita kaupaksi ja koettaa myydä minkä voi."

Vieras nyökkäsi mietteissään ja säälivästi. "Raskasta työtä."

"Raskastahan se on," huokasi tyttö.

"Et ole kotoisin Tukholmasta?"

"En; nimeni on Kaarina Maununtytär, isäni on köyhä talonpoika
Medelpladissa, sieltä minä tulen koreineni Tukholman torille — kahdesti
viikossa."

"Kai sinä olet ennen lähtenyt torilta kotiin tyhjin korein?"

Tyttö pudisti päätään.

"En kuitenkaan koskaan, sen jälkeen kuin Lundin metsästäjät ovat
ruvenneet käymään torilla metsänriistaa myymässä, ole vienyt näin
paljon takaisin kotiin. Kyllä isä taas toruu."

"Toruuko hän usein? Mitäpä arvelet, Kaarina, jos torumisesta tulisi
loppu ja saisit tänään kaikki tavarasi myydyksi?"

"Voi, herra — —" tyttö torjui tämän onnellisen ajatuksen luotaan.

"Minä ostan koko varastosi. Kuninkaan keittiössä on paljon nälkäisiä
suita, jotka kernaasti syövät sinun jäniksiäsi. Näytäpä paljonko
sinulla on, laske varastosi ja tuo metsänriistasi linnaan. Kysy Yrjänä
Pietarinpoikaa; tänään voit olla tyytyväinen kaupantekoosi. Tästä saat
hopeaguldenin aluksi, loput myöhemmin. No, oletko tyytyväinen, Kaarina?'

"Oi, herra — —" Vapisevin sormin tyttö otti vastaan rahan ja väänteli
sitä hämillään kädessään. Hän ei saanut muuta sanotuksi. Mutta hänen
silmänsä loistivat, ikäänkuin käsittämätön, odottamaton onni olisi
kohdannut häntä.

Yrjänä Pietarinpoika poistui itsekseen naureskellen ja katosi
hiljaiselle sivukadulle.

Kauan Kaarina seisoi siinä vielä voimatta liikahtaa paikallaan
tai ruveta laskemaan tavaroitansa. Vihdoin hän kuitenkin voitti
hämmennyksensä. Hän katsoi ympärilleen nähdäkseen, oliko sotilas Kustaa
Pietarinpoika vielä torilla, mutta ei nähnyt tätä missään. Niinpä hän
ei voinut kertoa tälle onnestaan.

       *       *       *       *       *

Samoihin aikoihin kuningas Eerik käveli edestakaisin huoneessaan
Tukholman linnassa. Hänen kasvoillaan, jotka tavallisesti olivat
lempeät ja ystävälliset, karehti nyt miettivä, miltei synkkä ilme, ja
vähän väliä hän pysähtyi puristaen kätensä nyrkkiin.

"Kolme rautaa tulessa — eikä ainoatakaan voi takoa — —?" mutisi hän
itsekseen ja astuen työpöytänsä ääreen hän alkoi selailla papereita,
joita hän kiihkossaan oli rutistanut.

Harmissaan hän työnsi ne taas syrjään tuskin silmäiltyään niitä.

"Missä Yrjänä Pietarinpoika viipyy?"

Hän olisi tahtonut keskustella tämän ainoan ystävänsä ja uskottunsa
kanssa. Hän oli liejusta nostattanut ilmoille isänsä kiroaman
palvelijan ja sen kautta voittanut tämän uskollisuuden ja rakkauden.
Hänen neuvoonsa saattoi kuningas täysin luottaa.

Kuningas Eerik XIV oli lempeä ja ystävällinen ruhtinas; kiivas luonne,
joka oli ominainen koko hänen suvulleen, ei ollut vielä puhjennut
hänessä ilmi, jollei hänen itsepäisyytensä johtanut siitä juuriaan.
Mutta hallitessaan suurta maata ja ollessaan alituisesti kiistassa
kolmen veljensä kanssa häneltä kysyttiin myös lujaa tahtoa ja
kuninkaallista voimaa.

Erik oli näihin aikoihin noin kolmekymmenvuotias ja vasta joitakin
vuosia sitten hän oli perinyt isältään, suurelta Kustaa Vaasalta,
valtakunnan ja kruunun.

Siitä saakka oli Eerikin huomion kiinnittänyt puoleensa paitsi veljien
uppiniskaisuus, nämä kun pienten maiden herttuaina eivät tahtoneet
alistua kuninkaan vallan alle, myöskin naimasuunnitelmat, jotka
varsinkin tänä päivänä antoivat hänelle paljon miettimisen aihetta.
Näitä suunnitelmia hän oli juuri ajatellut puhuessaan kolmesta raudasta
tulessa.

Hän oli ryhtynyt kosimaan Englannin ylpeää Elisabetia; mutta koska
hän alusta alkaen oli valmistunut rukkasiin, oli hän luonut katseensa
samalla toisiinkin morsiamiin; paitsi Skottlannin kaunista Mariaa oli
ehdolla kaksi saksalaista prinsessaa, nimittäin Hessenin Kristina ja
Lothringenin Renate.

Yksi heistä oli valittu Ruotsin kuningattareksi ja jo viikkoja sitten
oli lähettiläitä lähetetty Lothringeniin viemään perille kuninkaan
kosinta.

Mutta matkalla Tanskan läpi olivat tanskalaiset jonkun tekosyyn nojalla
keskeyttäneet lähetystön matkan, sillä Tanska, joka oli alituisessa
riidassa naapurinsa kanssa, tahtoi siten nöyryyttää Ruotsia.

Tuskin kuningas oli kärsimättömänä lausunut Yrjänä Pietarinpojan nimen,
kun tämä omassa persoonassaan astui huoneeseen. Tulija oli sama mies,
joka vastikään oli hiipinyt torilla. Tämä neljänkymmenen korvissa oleva
kookas mies oli riisunut viitan yltään ja lähestyi nyt kuningasta.

"Te saavutte myöhään, Yrjänä Pietarinpoika; jo kauan olen
kärsimättömänä odottanut teitä."

"Mutta kuninkaan! ei voi olla minulle vihoissaan sen henkilön tähden,
jonka vuoksi hän on saanut odottaa."

"Enhän minä olekaan vihoissani," vastasi Eerik nauraen kysymättä
sen enempää, mitä Yrjänällä voisi olla hänelle kerrottavana. "Mutta
tiedättekö jo, mitä on tapahtunut? Tanskalaiset ovat vanginneet
meidän lähettimme. Heillä ei ollut passia. Ikäänkuin he olisivat
rikoksentekijöitä eivätkä kuninkaallisia lähettejä!"

"Se on kuulumatonta!" huudahti Yrjänä Pietarinpoika kauhuissaan.

"Kuulumatonta, aivan niin. Mutta siinä ei ole kaikki. Tanskalaiset
ovat ilmoittaneet Englantiin, että me kosimme Hessenin Kristinaa, ja
Hesseniin, että tarkoituksemme on kosia Englannin Elisabetia. Toisin
sanoen: he tahtovat paljastaa meidän aikeemme ja tehdä tyhjäksi kaikki
mahdollisuudet."

"Siitä hyvästä tanskalaisten tulee saada muistoseteli, jotta he katuvat
ilkeyttään tuhannesti," innostui Yrjänä.

Kuningas epäröi hetken aikaa.

"Te olette siis samaa mieltä? Tiedättekö, Yrjänä, mitä se merkitsee? Se
merkitsee sotaa. Se on paha sana."

"Kuningasta vastaan tehty loukkaus ei voi jäädä kostamatta."

"Ei, ei. Meidän laivamme kuuluvat jo Itämerellä joutuneen otteluun
tanskalaisten kanssa. Meidän on pakko, Yrjänä, vielä tänään lähteä
laivastoomme. Tahdoin kuulla vain teidän neuvonne; se ei ole helposti
ratkaistava juttu."

Kuningas Eerik vaipui nojatuoliinsa istumaan ja tuijotti hetken aikaa
eteensä.

"Teidän mielenne on masennuksissa, kuninkaan!" uskalsi Yrjänä
Pietarinpoika vihdoin häiritä häntä.

"Ei sodan johdosta, rakas Yrjänä. Toinen asia painaa mieltäni. Kolme
rautaa tulessa, eikä yksikään taottavissa. Pitääkö minun tanskalaisten
vuoksi jäädä ilman puolisoa? Tahtoisin vihdoinkin päästä ratkaisuun,
tämä ikuinen kosiminen alkaa kyllästyttää minua; vuosikausia sitä on
kestänyt, eikä siitä tule loppua."

"Mikä kiire teillä on, kuningas Eerik? Te näytätte unohtavan, että on
paljon lohdutuksen mahdollisuuksia."

Kuningas käänsi väsyneenä katseensa pois hymyilevästä neuvonantajastaan.

"Olen kyllästynyt heihin, noihin teeskenteleviin, kelvottomiin
naikkosiin," huudahti hän halveksien.

Hetken aikaa suosikki epäröi, sitten hän lähestyi valtijasta
omituisesti hymyillen.

"Muistatteko vielä tuota nuorta talonpoikaistyttöä, joka kiinnitti
huomiotanne, kun me joku aika sitten ratsastimme torin poikki?"

Kuningas kohotti nopeasti katseensa.

"Mitä hänestä tiedätte?"

"Te lausuitte sen toiveen, että tyttö tuotaisiin teidän luoksenne."

"Entäs sitten — —?"

"Hän tulee vielä tänään linnaan."

Kuningas oli hetken aikaa vaiti ja oli vaikea sanoa, oliko hän iloinen
vai hämmästynyt.

"Kuka hän on?" kysyi hän vihdoin.

"Nuori tyttö, reipas ja kelvollinen, muuta hän ei ole elämässään
kokenut kuin huolta ja surua. Hänen nimensä on Kaarina. Helposti hänet
voidaan voittaa, sillä kukapa ei kernaasti vaihtaisi raskasta, huolten
painostamaa elämää rikkauteen ja loistoon. Yritänkö?"

"Mitenkä te sen tekisitte? Ensi kertaa nuori tyttö tulisi pidätetyksi
linnassa."

"Prinsessa Elisabet tarvitsee kamarineidon."

Kun kuningas ei pitkään aikaan vastannut, kääntyi Yrjänä Pietarinpoika
hitaasti pois.

"Luulin tehneeni teille palveluksen. No, se oli vain koe. Tyttö voi
tulla ja lähteä taas pois."

"Ei, malttakaa!" pidätti kuningas häntä. "Kysykää häneltä sentään;
hän voi jäädä, jos hänen tekee mielensä. Jätän koko asian teidän
huostaanne. Muuten me lähdemme vielä tänään merelle."




II. ASKEL EPÄTIETOISTA KOHTALOA KOHTI.


Hetken aikaa Kaarina seisoi vielä toimettomana Yrjänä Pietarinpojan
poistuttua hänen luotaan ja koetti koota ajatuksiaan. Oliko tämä unta
vai petosta, vai yrittikö joku tehdä hänestä pilaa. Ei, hopeaguldeni,
joka poltti hänen kättään, vakuutti, että asia oli aivan vakava, sillä
kukapa olisi vain pilalla antanut toiselle guldenin.

Hän alkoi vähitellen laskea tavaroita, mutta pitkälle hän ei päässyt;
hän oli yhä liian kiihoittunut. Mikä ääretön onni saada koko varasto
yhdellä kertaa myydyksi — ja kaiken lisäksi: kuninkaan keittiöön! Se
oli tosiaankin aivan käsittämätöntä. Ei, ei hän voinut nyt ruveta
laskemaan; hänen täytyi kiiruhtaa vanhan Kirstin luo ja kertoa tälle
onnestaan. Hän oli myös nälissään. Ja sitten — ehkäpä hän tapaisi
Kustaa Pietarinpojan siellä, täytyi hänenkin kuulla, mitä oli
tapahtunut — vieläpä kaikkein ensiksi.

Kun Kaarina oli jättänyt korinsa torivahdin huostaan, kiiruhti hän
pois. Kaksi kynittyä rastasta hän otti matkaansa vanhaa Kirstiä varten,
jotta tämä ei tuntisi itseään syrjäytetyksi, kun sotilas saapui
lintuineen, jotka Kirsti nyt sai paistaa hänelle. Sillä Kaarinan teki
nyt kuitenkin mieli palata vielä tänä iltana kotiin, hänellä ei ollut
enää rauhaa jäädä tänne. Nuo pari rastasta hän saattoi lahjoittaa
Kirstille, koska kauppa oli sujunut tänään niin hyvin.

Vanha Kirsti oli kotoisin samasta kylästä kuin Kaarinakin, siksi tyttö
piti hänen tupaansa majatalonaan käydessään Tukholmassa. Epäsiistiä
tosin hänen luonaan oli, sillä hänellä ei ollut muuta kuin yksi tupa,
joka samalla kertaa teki asuinhuoneen, keittiön, makuukamarin ja tallin
virkaa.

Avonaisesta takasta savu kiersi katon rajaa pitkin ovesta ulos, kanat
kyyköttivät orrella ja uunin nurkassa oli sialla kaukalonsa. Ja kun
Kaarina jäi Kirstin luo yöksi, sai hän tyytyä makaamaan kovalla
penkillä, jonka yläpuolella oli Kirstin ja hänen miehensä vuode.

Kotona ei ollut juuri paljon parempaa, mutta siellä hänellä oli ainakin
oma vuoteensa pienessä kamarissaan, niin ettei köyhyyden mukana
seuraava likaisuus ja ahtaus ollut yhtä tuntuva kuin täällä.

Sillä aikaa kuin Kaarina kertoi innostunein mielin suuresta onnestaan,
toi Kirsti muori hänen eteensä vadillisen puuroa. Omasta vadistaan,
jonka hän juuri äsken oli tyhjentänyt, otti hän puulusikan, pyyhki sen
esiliinaansa ja laski sen puurovadin viereen, kehoittaen kömpelöllä
kädenliikkeellä Kaarinaa syömään. Samalla hän viekkaasti hymyillen
varoitti Kaarinaa, ettei hän vain kirjoittaisi kuninkaan laskua liian
vähäiseksi.

Nälissään tyttö alkoi nopeasti syödä puuroa, mutta vain vaivalla hän
sai sen niellyksi, niin vastenmieliseltä ruoka hänestä maistui.

Sitten hän nousi äkkiä. Hän ei voinut sittenkään jäädä sotilasta
odottamaan.

"Kertokaa hänelle kaikki, Kirsti muori, ja sanokaa, että aion vielä
tänä iltana palata kotiin. Paistakaa rastaat oikein maukkaiksi ja kun
syötte yhdessä hänen kanssaan, niin muistakaa minua!"

"Lapsi, eikö ole liian myöhäistä lähteä niin pitkälle matkalle vielä
tänään?"

"Ei, minä pidän kiirettä."

Näin sanoen Kaarina kiiruhti pois ja rupesi täydellä todella laskemaan
varastoaan. Hän tarkasteli ja punnitsi jokaisen linnun erikseen ja
kirjoitti kaikki muistiin, niin hyvin kuin hän osasi, sillä hänen
kirjoitus- ja laskutaitonsa olivat varsin puutteelliset.

Kului ainakin tunti ennenkuin työ oli tehty. Sitten hän laittoi korinsa
siistiin kuntoon, otti yhden kumpaiseenkin käteensä ja alkoi astua
linnaa kohti.

Sillä välin iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, aurinko oli kadonnut
talojen taakse ja hämärän varjot alkoivat laskeutua kaupungin yli.
Tyttö kiiruhti askeleitaan, sillä tähän saakka hän ei ollut lainkaan
huomannut, miten myöhäistä oikeastaan jo oli. Äkkiä hän kuuli nimeään
huudettavan, Kustaa Pietarinpoika juoksi hengästyneenä hänen takanaan.
Hänen kasvonsa punoittivat, mutta hänen silmiensä ilme oli nyt
rauhoittunut.

"Kas, hyvä ystävä, tahdotko auttaa minua kantamaan tavaroitani? Korit
ovat tosiaankin raskaat; kyllä kuningas saa maksaa näistä koko lailla."
Kaarina nauroi. "Kirsti muori kertoi kai sinulle — —. Mitäs nyt sanot
Kustaa?"

Sotilas saattoi jälleen hengittää. Hän otti tytöltä korit ja laski ne
maahan.

"Ei, ei," esteli Kaarina, "älä rupea viivyttelemään, minulla ei ole
aikaa —"

"Kaarina," läähätti nuorukainen pidättäen häntä, "Kaarina, älä mene
linnaan — —"

"Mitä, oletko mieletön!"

"Kuule minua, Kaarina! Lähetä joku muu viemään — minä sotamiehenä tosin
en voi lähteä sinne korien kera — mutta sinun ei pidä sitä myöskään
tehdä!"

"Mitä sinä ajattelet!" huudahti tyttö harmissaan, tarttui jälleen
koreihinsa ja raahasi niitä edelleen, torjuen luotaan sotamiehen, joka
yritti estää häntä. Onneksi oli katu hiljainen ja tyhjä eikä kukaan
nähnyt tätä omituista taistelua. Kaarina kiiruhti kadun toiseen päähän
päästäkseen linnanvahdin näkyviin, sillä linna oli tuskin enää kolmen
minuutin päässä.

"Minäkö antaisin sinun pilata hyvät kauppani!"

Taaskin nuorukainen koetti estää häntä. Hän oli käsittämättömän
epätoivoisessa mielentilassa.

"Kuulehan minua, Kaarina! Sinut päästetään kylläkin linnaan, mutta ei
pois sieltä enää — —"

Kaarina nauroi, mutta nauru kuului pikemmin teennäiseltä kuin
luonnolliselta. Omituinen, epäröivä tunne valtasi hänet. Kaikki oli
tosiaankin kovin merkillistä.

"Miksi minua ei päästettäisi sieltä pois?" huudahti hän kuitenkin
kohottaen ylpeästi päätään.

"Etkö käsitä, että kun Yrjänä Pietarinpoika itse käy sinua hakemassa,
niin sen takana piilee jotakin?"

Tosiaankin — —. Kaarina hätkähti. Jos Kustaa oli oikeassa — —. Miten
omituista, sehän oli naurettavaa, kukapa hänestä mitään tahtoisi?
Hänetkö pidätettäisiin linnassa? Miten satumainen, merkillinen,
viekoitteleva ajatus —! "Ei, hullutusta!" tuumi hän itsekseen, "miksi
minä pelkäisin, mitä pahaa minulle voisi tapahtua? Kuningashan on hyvä
—"

Siten, kumpikin raastaen koreja omalta puoleltaan, he olivat saapuneet
linnan edustalle. Tällöin Kustaa Pietarinpojan täytyi luopua
yrityksestään estää tyttöä linnaan menemästä, sillä täällä oli ihmisiä,
jotka näkivät hänet, täällä oli linnanvahti, ja niin kiihoittunut kuin
hän olikin, käsitti hän kuitenkin, ettei täällä sopinut väkivallalla
Kaarinaa pidättää. Sitä hartaammin hän yritti vielä kerran pyytää tätä
luopumaan aikeestaan, mutta kaikki oli turhaa.

Huolettomana Kaarina astui vahdin luo ja pyysi häntä näyttämään tietä
linnan keittiöön. Harmissaan Kustaa Pietarinpoika peräytyi, mutta jäi
sivukadulle odottamaan nähdäkseen, mitä nyt tapahtuisi.

Kun Kaarina oli vapautettu taakastaan, saatettiin hänet linnan
käytävien ja portaitten kautta etuhuoneeseen, missä hänen käskettiin
odottaa.

Kaarina aikoi juuri silmätä ympärilleen, kun Yrjänä Pietarinpoika astui
huoneeseen. Hän tunsi nyt kuitenkin niin suurta ahdistusta, ettei
uskaltanut liikahtaa paikaltaan.

Yrjänä Pietarinpoika tervehti häntä kohteliaasti, astui lähemmäksi ja
otti Kaarinan kädestä paperin, johon tämä oli merkinnyt laskunsa.

"Näinkö paljon me olemme teille velkaa? Hyvä, summa maksetaan teille
heti paikalla, me tarkastamme sen vain ensiksi. Ymmärrättehän —
järjestyksen vuoksi. Odottakaa hetken aikaa!"

Yrjänä poistui jälleen. Kaarina ei ollut uskoa korviaan, niin toisin
tämä puhutteli häntä nyt kuin aamulla torilla. Hän tunsi jälleen
omituista ahdistusta. Mutta samalla hän tunsi päivän ponnistusten ja
mielenliikutustensa jälkeen vähäistä heikkoutta polvissaan, niin että
hänen täytyi istuutua veistoksilla koristetun penkin äärimmäiselle
reunalle.

Taaskin ovi avautui ja huoneen hämärässä valossa Kaarina näki jalon,
nuorekkaan olennon samettitakissa, loistava tähti rinnassa, astuvan
sisään. Se oli kuningas. Hän näytti aikovan kulkea vain huoneen läpi,
ikäänkuin ei olisi tyttöä huomannutkaan. Mutta äkkiä hän hätkähti ja
pysähtyi.

Kaarina oli nähnyt kuninkaan vain yhden ainoan kerran, kun tämä
muutamia päiviä sitten oli ratsastanut torin poikki ja sivuuttanut
hänet aivan läheltä.

Mutta hämärässäkin hän heti tunsi tämän. Hänen lempeillä kasvoillaan
kuvastui alakuloinen ilme ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan
kokonaan muualla.

Kaarina ei uskaltanut liikahtaa ja vasta kun hän tunsi, että kuningas
sittenkin oli huomannut hänet, hän nousi arkana pystyyn, ikäänkuin
olisi tehnyt väärin uskaltaessaan otaksua, että kuningas oli nähnyt
hänet.

"Pelästytinkö teitä?" kysyi kuningas hymyillen. "Istukaa vain rauhassa.
Annan teille hiukan valoa."

Näin sanoen hän avasi oven viereiseen huoneeseen. Siellä riippui
kruunu, jonka monet kynttilät levittivät valoa ympärilleen tunkeutuen
nyt etuhuoneeseenkin. Valonsäde osui Kaarinaan, niin että kuningas,
joka oli jo menossa toiseen huoneeseen, pysähtyi hetkeksi hämmästyneenä
tarkastelemaan odottavaa tyttöä.

"Ettekö te ole — —? Varmaankin olen jo aikaisemmin nähnyt teidät.
Eikö totta? Torilla, ratsastin vastikään ohitsenne. Tulkaa toiseen
huoneeseen, täällä on valoisampaa; käykää istumaan ja kertokaa minulle,
kuka te olette ja miten olette joutunut tänne — —"

"Majesteetti —" änkytti Kaarina ja astui epäröiden kynnyksen yli. Siinä
hän nyt seisoi koko puhtaassa, nuoressa kauneudessaan kynttilöiden
kirkkaassa valossa. Valo leikitteli kullankimaltelevana hänen
hiuksillaan, jotka kahtena paksuna palmikkona ympäröivät hänen päätään,
hänen poskillaan hehkui arka puna ja vain salavihkaa hän uskalsi
kohottaa kauniit, kirkkaansiniset silmänsä kuninkaaseen. Käsittikö hän,
että kuningas seisoi siinä ihaillen hänen sulouttaan.

"Kuka te olette?" kysyi kuningas vihdoin.

Vaatimattomasti Kaarina vastasi:

"Olen Kaarina Maununtytär, toin juuri lintuja kuninkaalliseen
keittiöön. Olen köyhä torikauppias ja odotan rahaa voidakseni lähteä
kotiin."

"Mistä te olette kotoisin?"

"Medelpladista, parin penikulman päästä täältä."

"Ja sinnekö te aiotte vielä tänä iltana palata? Se on liian suuri
ponnistus, Kaarina."

"Sellaiseen olen tottunut."

"Istukaa toki hetkeksi! Näenhän kyllä, että olette reipas tyttö, joka
jaksaa mitä hyvänsä. Mutta sanokaa minulle, Kaarina, eikö torikauppa
tunnu teistä kuitenkin joskus hiukan raskaalta? Ettekö ole koskaan
ajatellut, että haluaisitte jotakin muuta?"

Hämillään tyttö oli vaiti. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi
uneksinut, että kuningas keskusteli hänen kanssaan ja muisti hänet.
Hänen oli mahdoton sitä käsittää.

"Enhän minä tunne muunlaista elämää," sanoi hän vihdoin.

"Ettekö tahtoisi oppia muunlaista tuntemaankaan?"

Kuningas astui tytön lähelle, katsoi kauan häneen ja tarttui sitten
hänen käsiinsä.

"Te olette kaunis, Kaarina. Tiedättekö sen? Pahaksi onneksi minun
täytyy lähteä tänään pois. Ja kuitenkin tahtoisin kernaasti tehdä
jotakin hyväksenne. Mutta mitä? Te saatte jäädä linnaan kunnes tulen
takaisin. Annan teidät sisareni huostaan. Mitä arvelette? Haluatteko
jäädä tänne kunnes palaan?"

Mietteissään kuningas katsoi eteensä unohtaen vastauksen, jota hän
odotti. Äkkiä synkkä mieliala sai hänet valtaansa. Hän astui ikkunan
luo ja kääntyen selin Kaarinaan hän katseli kauan ulos. Nyt Kaarinalla
oli aikaa hiukan tuumia. Mutta hän tunsi yhä niin suurta ahdistusta ja
tuskaa, ettei hän voinut ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Tuskin
hän saattoi käsittää, mitä kuningas oli sanonut hänelle; se oli liikaa
hänen yksinkertaiselle järjelleen.

"Te olette kaunis, Kaarina!" Oliko kuningas todellakin niin sanonut?
Oliko hän aivan pyörällä päästään? Hän alkoi vavista. Kunhan Yrjänä
Pietarinpoika olisi tullut takaisin ja tuonut rahat, jotta hän olisi
voinut lähteä pois! Oli jo ilta, kadulla alkoi olla pimeä.

Samassa kuningas kääntyi pois ikkunasta. Mutta hän näytti unohtaneen
tytön. Huoneessa oli suuri työpöytä, jossa oli karttoja ja papereita,
harppeja ja koneita. Hän astui pöydän luo ja veti ikkunakomeron edestä
pois uutimen. Suuri taivaanpallo, tähtikartta ja taivaaseen päin
käännetty kaukoputki tuli näkyviin. Syvään hengittäen puheli kuningas
Eerik itsekseen: "Katsotaanpa, mitä tähdet meille ennustavat!"

Ällistyneenä Kaarina seurasi kuninkaan toimia, miten tämä putken läpi
tarkasteli taivasta, mittaili harpilla palloa ja karttoja, merkitsi
jotain paperille ja taas tirkisteli putkeen.

Kaarina, väsyneenä seisomiseen, oli jo aikoja sitten käynyt istumaan.
Siinä hän nyt istui uskaltamatta liikahtaa. Käsittämättömältä unelta
tuntui hänestä kaikki. Mutta väsymys, joka hiljaisuudessa valtasi
hänet, lamautti vähitellen hänen aistinsa, niin että kuninkaan ääni
kajahti hänelle kaukaa, kun, tämä jälleen alkoi puhua. Hänen äänessään
tuntui alakuloista katkeruutta ja hänen kasvonsa olivat synkät, miltei
vääntyneet tuskasta. Hänen kätensä oli puristunut nyrkkiin. Kuinkahan
hänen laitansa oli? Kaarina tunsi omituista pelkoa, liikuttavaa sääliä.

"Huonot merkit, huonot merkit", mutisi kuningas. "Puhutteko totta,
tähdet? Valtaistuimeni horjuu, Juhana kantaa kruunua! Haa, Juhana, eikö
hän ole minun käsissäni? Ja minäkö pelkäisin häntä!" Kuningas naurahti
kolkosti. "Ei, ei, te valehtelette, tähdet! Saattepa nähdä! Minä
uhmailen teitä. En tahdo, en tahdo!"

Hän vaikeni. Hänen kasvonsa hehkuivat, hiki kohosi hänen otsalleen.
Mietteissään hän alkoi astua edestakaisin huoneessa. Ja yhä
pelokkaammin, säälivämmin Kaarinan sydän sykki.

"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, ne, jotka rakastavat minua,
kohauttavat olkapäitään ja nauravat minulle, ja ne, jotka nyt ovat
minulle uskolliset, pettävät minut. Ei kukaan pidä, minun puoltani.
Yksin, yksin — siten ennustavat tähdet!"

Hän aikoi kohottaa katseensa taivasta kohti, mutta se osuikin
Kaarinaan, joka syvän säälin vallassa katsoi häneen.

"Kaarina —" muistui äkkiä kuninkaan mieleen. "Unohdin teidät — ja
te kuulitte kaikki. Sanokaa, Kaarina, hylkäisittekö tekin minut,
pettäisittekö tekin minut, olisitteko tekin uskoton, jos — —? Ei,
nuo silmät eivät valehtele. Anna minun katsoa sinua! Sinä olet yhtä
uskollinen, sinä olet yhtä hyvä kuin kauniskin —"

Kaarina vapisi ja ajatteli kauhuissaan: kuningas on sairas, eikä hän
tiennyt, tuskako vai sääli hänen kurkkuaan kuristi. Kuningas tarttui
luuttuun, joka oli pöydällä koneitten parissa, ja nojautuen pöytään
hän alkoi säestää itseään ja lauloi laulun rakkaudesta, kaipuusta ja
kuolemasta.

Kaarina nousi ääneti pystyyn. Hän oli levoton. Yrjänä Pietarinpoikaa ei
vieläkään kuulunut. Miten tässä kävisi? Täytyisikö hänen jäädä linnaan,
niinkuin Kustaa oli sanonut? Mutta miksi? Minkä tähden ei kuningas
käskenyt häntä pois? Miten se oli käsitettävissä? Odottikohan Kustaa
vielä ulkona? Voisikohan hän antaa hänelle jonkun merkin? Tämä oli
kauheaa, sillä tänne hänen oli mahdoton jäädä.

Kuningas näytti huomaavan Kaarinan levottomuuden. Laskien kädestään
luutun hän sanoi: "Oletko syönyt iltaruokaa, Kaarina? Lapsi parka,
kuinka saatoin sen unohtaa. No, odotahan hetkinen!"

"Minun täytyy lähteä, Majesteetti!" sai Kaarina sanotuksi.

"Niin, myöhemmin, tahtoisin vain jutella vielä kanssasi monesta
asiasta, jos suostut jäämään. Tulehan katselemaan tähtiä yhdessä minun
kanssani, ehkä sinä voit selittää niitä paremmin kuin minä."

Annettuaan käskyn palvelijalle, joka tuli etuhuoneeseen, kuningas
veti Kaarinan mukanaan avoimen ikkunan ääreen. Alhaalla seisoi Kustaa
Pietarinpoika vuoroin katsellen levottomana ylös ikkunoihin, vuoroin
kävellen edestakaisin. Kun hän huomasi Kaarinan, alkoi hän kiivaasti
viittailla ikkunaan ja huutaa hänelle, vaikka sanoja olikin mahdoton
eroittaa. Kuningas sulki ikkunan. Ensin hän näytti harmistuvan, sitten
hän hymyili.

"Kuuluuko hän teille, Kaarina?"

"Hän odottaa minua."

"Onko hän teidän rakastajanne?"

Kaarina pudisti ääneti päätään.

"No, se on hyvä. Tuolle yksinkertaiselle sotamiehelle en anna sinua
myöskään, se olisi kovin sääli. Itselleni minä sinut tahdon, Kaarina!
Kuuletko?"

Kaarina huudahti, sillä kuningas puristi hänen rannettaan niin kovasti,
että se teki kipeää.

"Kuuletko minua, Kaarina?"

"Kuulen!" kuiskasi tyttö vavisten.

Ovet avautuivat. Katettu pöytä seisoi täynnä herkullisia ruokia
kynttilöiden valossa. Viini kimmelsi kultaisissa pikareissa. Kaarina ei
ollut koskaan nähnyt mitään tämänkaltaista. Näky oli niin satumainen,
niin huumaava, että hän joutui aivan pyörälle päästään. Kaikki entinen
näytti katoavan. Kirsti-muorin tupa, kurja ruoka.

Kaikki tuo tuntui hänestä äkkiä vastenmieliseltä. Mikä vastakohta nyt
täällä?

Viini kuohui tulena hänen suonissaan. Hän ei ollut koskaan ennen
maistanut viiniä. Se teki pään raskaaksi, mutta mielen kevyeksi. Ja
hän oli yksin kuninkaan kanssa. Hän näki kuninkaan kasvot kumartuneina
puoleensa ja tämä hymyili. Miten kaunis kuningas oli, miten hellän
rukoilevasti hänen kauniit, surulliset silmänsä katsoivat häneen! Jos
uskaltaisin rakastaa häntä, ajatteli tyttö tänä hetkenä, niin voisin
kuolla hänen tähtensä.

"Kaarina," kuiskasi kuningas, "voisitko rakastaa minua, Kaarina,
ikuisesti rakastaa minua — minua yksin?"

Kuninkaan kasvot lähestyivät häntä, hänen huulensa koskettelivat
Kaarinaa. Silloin Kaarinan pää vaipui kuninkaan rintaa vasten. Hänestä
tuntui, kuin hänet kannettaisiin kauas, kuin ei todellisuutta enää
olisi olemassa. Kuningas suuteli Kaarinaa, kohotti hänet istumaan,
ja sitten kaikki muuttui unelmaksi. Hän saattoi vielä muistaa, että
kuningas oli pyytänyt häntä laulamaan ja että hän lauloi — kaikki
pienet laulunsa, joita hän osasi laulaa, kuninkaan kuunnellessa häntä.

Kun Kaarina heräsi, oli valoisa päivä. Hänen yläpuolellaan kaareutui
loistovuoteen katos. Kuningas oli poissa. Vain vähitellen hän heräsi
ikäänkuin syvästä unesta, vain vähitellen hän ymmärsi kaikki,
käsitti, mitä Kustaa Pietarinpoika oli tarkoittanut, hänen tuskansa
eilis-iltana, kun hän koetti estää Kaarinaa lähtemästä linnaan. Mutta
Kaarina oli täysin rauhallinen. Kaikki entinen katosi hänen mielestään,
hän tunsi vain suurta onnea, kun hänelle selvisi, että kuningas Eerik
rakasti häntä ja että hän itse kuului hänelle sydämineen ja sieluineen
aina ja ikuisesti sen jälkeen kuin hän tänä yönä oli tullut hänen
omakseen.

Omituinen kohtalon leikki! Eilen vielä hän oli köyhä torikauppias,
joka haikein mielin odotti ostajia saadakseen tavaransa myydyksi, ja
tänään! Mitä tästä seuraisi? Näin tuumien Kaarina nousi vuoteeltaan,
mutta hän ei ollut enää levoton. Tulevaisuus lepäsi hänen edessään
kuin rikkirevitty harso, joka oli peittänyt hänen kasvojaan. Kauaksi
kadonnut oli kotikylä, isän pieni talo, torikauppa. Yön aikana suomut
olivat pudonneet hänen silmistään, hän oli muuttunut uudeksi ihmiseksi.




III. SOTILAS KUSTAA PIETARINPOJAN KOKEMUKSET.


Kustaa Pietarinpoika oli vihdoin poistunut vahtipaikaltaan ja
kiiruhtanut vanhan Kirstin luo. Ehkäpä Kaarina oli sittenkin päässyt
pois linnasta hänen huomaamattaan, ja hän tapaisi hänet Kirstin
luona. Vanha vaimo ei tiennyt mitään, mutta hän ei näyttänyt myöskään
kauhistuvan, kun sotamies kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut. Kustaa
olisi tahtonut haastaa edesvastuuseen koko maailman hänelle tapahtuneen
vääryyden johdosta — sillä häntä tuo vääryys ensi sijassa kohtasi.
Kiihoittuneena ja onnettomana hän istui pöydän ääressä sillä välin kuin
vanha vaimo vilkaisi ahnaasti tuoksuavaan, kiiltävään linnunpaistiin,
jonka hän oli työntänyt nuorukaisen eteen. Häntä ei mikään muu tällä
hetkellä kiinnostanut kuin kysymys, koskisiko nuori sotilas alakuloisen
mielialansa vallassa herkkupalaan vai ei.

"Me emme saa enää koskaan nähdä Kaarinaa," sanoi nuorukainen. "Uskokaa
minua, Kirsti muori, emme me koskaan enää saa nähdä häntä."

"No, no, älkää ottako asiaa niin raskaasti, Kustaa Pietarinpoika. Mistä
te sen niin tarkoin tiedätte, ja mitä teitä Kaarina yleensä liikuttaa?
Ehkäpä se ei ole niinkään suuri onnettomuus, jos hän miellyttää
kuningasta!"

Epätoivoisesti puiden nyrkkiään nuorukainen hypähti pystyyn.

"Vai ei onnettomuus —?" nauroi hän synkästi. "Mutta minä — minä olen
kadottanut hänet!"

Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja syöksyi ulos, ja vanha vaimo kävi
keventynein mielin istumaan paistetun linnun ääreen ja pisti sen
suuhunsa.

Kustaa Pietarinpoika samoili kaiken yötä pitkin katuja, milloin
kiertäen linnan, milloin vahtituvan ympärillä, missä hänen olisi
ollut määrä olla. Hän vilkuili tovereitaan, peläten, että he etsivät
häntä, mutta ei uskaltanut mennä heidän luokseen. Hän nukkui eräässä
porttiholvissa, kunnes aamu koitti. Sitten hän hiipi ulos äsken
avatusta kaupungin portista. Hänen päämääränään oli Kaarinan kylä,
sinne hän aikoi kulkea; ehkäpä hänen onnistaisi löytää tämä sieltä.
Mutta matkan varrella väsymys voitti hänet ja syrjässä maantiestä
varjoisassa metsikössä, hän heittäytyi pitkäkseen ja nukkui useita
tunteja. Niinpä hän saapui vasta myöhään iltapäivällä Medelpladiin.
Kaarina ei ollut siellä, mutta hän huomasi sittenkin, että talossa oli
jo tapahtunut muutos. Talon isäntä astui topakkana häntä vastaan, kysyi
mitä hän halusi ja mielettömänä ilosta näytti hänelle kukkaroa, joka
oli täynnä hopeaguldeneja. Lähetti oli tuonut ne linnasta ilmoittaen,
että Kaarina oli otettu prinsessa Elisabetin palvelukseen.

Sotamies naurahti ääneensä ja oli vähällä heittää kukkaron miehen
kädestä lattialle.

"Vai prinsessan palvelukseen! Haa, tiedättekö, mitä se merkitsee,
isäntä?"

Isännän pienet porsaansilmät vilkkuivat tyytyväisinä ja hän puristi
hellästi aarrettaan rintaansa vasten.

"Ehkäpä se merkitsee, että hätäpäivät meiltä nyt loppuvat. Kuules,
äiti, mitä sinä arvelet? Jos Kaarinan käy hyvin, niin eiköhän meidänkin
käy silloin hyvin."

"Lurjus!" kiristi Kustaa Pietarinpoika hampaitaan halveksivasti ja pui
isännälle nyrkkiä.

"Mitä tuo mies tahtoo?" kysyi Kaarinan äiti, joka tulla laahusteli
tupaan. "Mitä tämä asia häneen koskee? Onhan meitä kohdannut suuri
kunnia ja onni. Mene tiehesi, mies, vai tahdotko, että annamme sinut
kuninkaalle ilmi, koska uhkailet meitä?"

Sotilas naurahti hurjasti kuin mielisairas ja kiiruhti pois talosta
samoillen yksin pitkin peltoja.

Hän kuljeskeli ulkona, kunnes yö ja kokonainen päivä olivat kuluneet
loppuun. Sitten hän alkoi tuumia mitä tehdä. Kaupunkiin hän ei halunnut
palata. Kaarinan hän oli kadottanut, palveluksestaan hän oli karannut —
mitäpä tekemistä hänellä olisi enää Tukholmassa? Koko elämä siellä oli
hänelle vastenmielistä ja kiihoittaisi vain hänen mieltään hulluuteen
saakka.

Niinpä hän kuljeskeli maaseudulla kuukausimääriä, kunnes hänen vähäiset
varansa olivat lopussa, parhaat vaatekappaleet myydyt eikä hän voinut
kerjäämällä enää elättää henkeään köyhässä maassa. Hädän ja nälän
pahoittamalla hän alkoi silloin ajatella uutta elämää.

Kauan hän täten oli samoillut pitkin maata, mutta vihdoinkin hän sattui
tulemaan Tukholman lähistöille. Oli kylmä, kirkas päivä. Kaukana,
laskevan auringon valossa hän näki kaupungin tornien ja sataman
häämöittävän. Kustaa Pietarinpoika pysähtyi ja katseli kauan aikaa
kaukaista kaupunkia. Hänen sydämensä sykki — hän muisti Kaarinaa ja
miten lähellä tätä hän jälleen oli.

Kaikkina näinä kuukausina hän ei ollut voinut unohtaa Kaarinaa;
tuskalla ja surulla hän muisteli tätä jouduttuaan taas hänen
lähettyvilleen. Mitenkähän Kaarinan laita mahtoi olla, miten hänen oli
käynyt? Hän ei ollut kuullut hänestä mitään, sillä hän ei ollut pitkään
aikaan tavannut ketään muuta kuin erämaissa asuvia talonpoikia.

Aurinko laski kaupungin taakse, hänen oli pakko kulkea eteenpäin.
Hänen oli kuitenkin mahdoton ennättää kaupunkiin ennen iltaa. Hänen
jalkansa olivat väsyneet eivätkä tahtoneet enää totella. Niinpä hän oli
hyvillään nähdessään maantien varrella kapakan, joka tarjosi hänelle
yösijaa ja virvoitusta. Pari kolikkoa kilisi vielä hänen taskussaan,
juuri siksi monta, että hän saattoi saada iltaruoan sekä yösijan uunin
viereisellä penkillä. Suuressa tuvassa, joka oli varattu vieraita
varten, ei ollut ainoatakaan sielua.

Kauan ei sotilas kuitenkaan saanut olla yksin. Tuskin hän oli ruvennut
liemiruokaansa syömään, kun saapui pari ajomiestä, jotka olivat
tulleet kuormineen Tukholmasta ja halusivat säädä illallista. Hetken
kuluttua he olivat tehneet tuttavuutta Kustaa Pietarinpojan kanssa, ja
isäntäkin, joka aikaisemmin ei ollut välittänyt hänestä suuria, istahti
pöytään heidän luokseen.

"Kylläpä tulet parhaaseen aikaan," sanoivat toiset kuultuaan, että
Kustaa oli matkalla Tukholmaan, "huomenna on kaupungissa paljon
nähtävää."

"Vai niin. En ole pitkiin aikoihin ollut Tukholmassa enkä ole
kuullutkaan sieltä mitään. Varmaankin siellä on paljon tapahtunut siitä
kuin sieltä läksin," sanoi Kustaa Pietarinpoika välinpitämättömästi.
"Mitä siellä huomenna tapahtuu?"

"Mies, etkö tiedä, että huomenna vietetään juhlat sen johdosta, että
voitimme tanskalaiset? Etkö tiedä sitäkään, että on käyty sotaa sen
vuoksi, että tanskalaiset loukkasivat kuningasta ja antoivat ilmi hänen
naimahankkeensa?"

"Minä en tiedä mitään," sanoi sotilas ja alkoi tarkemmin kuunnella
toisten puhetta.

"Kuningas kosi Englannin Elisabetia, mutta samalla kertaa myös
Lothringenin prinsessaa. Tanskalaiset saivat tästä vihiä ja antoivat
kuninkaan suunnittelut ilmi."

"Vai aikoo kuningas siis naida?" Kotiinpalaavan jännitys alkoi kohota
yhä enemmän.

Toinen ei huomannut hänen välikysymystään, vaan jatkoi innoissaan:

"Niinpä oli tanskalaisille annettava muistoseteli, ja sen he ovatkin
nyt saaneet. Suuri taistelu kävi Itämerellä — kuningas oli itse siellä
mukana. Neljä tanskalaista laivaa sytytettiin palaamaan. Kolmesataa
vankia tuotiin tänne ja huomenna heitä kuljetetaan kahleissa pitkin
kaupunkia linnan ohi, ja siitä vasta ilo syntyy."

"Kylläpä onkin aika antaa kansan iloita," sanoi isäntä, vanha, kokenut
mies. "Kansa on kuninkaan paras turva, sitä on pidettävä lämpimänä
ja näytettävä, ettei sotaa ole syyttä käyty. Sillä suuret herrat
eivät ole kuninkaalle liian suosiollisia. Siinä ovat hänen veljensä,
jotka odottavat vain hyvää tilaisuutta, siinä ovat Sturet. Emmehän
me tietenkään voi tarkoin seurata asioita, mutta jotain sitä aina
sittenkin kuulee. Ja luultavasti on kylliksi syytäkin —"

Nauraen ajomies keskeytti isännän puheet. "Aina te olette tietävinänne
kaikki asiat paremmin kuin muut. Mitä te Stureista puhutte? Eikö
kuningas aio lähettää nuorta kreivi Sturea uudestaan Lothringeniin
kosiomatkalle?"

"Vaikkapa vaan. Mutta kaikki ei ole niinkuin pitäisi olla; aateliston
parissa kuohuu. Ei kukaan suurista herroista voi antaa kuninkaalle
anteeksi sitä, että Yrjänä Pietarinpoika on päässyt valtaan, eikä
kansakaan ole siitä hyvillään; täytyyhän heidän sietää suosikkia, koska
hän on kuninkaalle mieleen, mutta kaikki katsovat häneen sittenkin
karsain silmin."

"Minkä sille mahtaa?" sanoi nyt toinen ajomies kohottaen olkapäitään.
"Olette ehkä oikeassa, isäntä, Yrjänä Pietarinpoika on kaikille oka
silmässä, mutta minkä sille mahtaa. Kuningas seisoo vankkana, sillä se,
joka kykenee vastustamaan neljää kapinoivaa veljeä — —"

"Ajat muuttuvat vielä," sanoi isäntä vakavana. "Kaikki merkit puhuvat
siihen suuntaan. Nyt riemuitaan suuresta voitosta, nyt kansa toivoo,
että kreivi Sture tuo vihdoinkin maahan nuoren kuningattaren, jota jo
kyllin kauan on saatu odottaa. Omituinen juttu tuo kosiminen. Nuori
kuningatar voi vasta saada kuninkaan aseman kansansa parissa täysin
vakavaksi. Mutta mitä, jos tälläkin kertaa, jos nytkin — —"

Vakavana puuttui toinen ajomies isännän puheeseen:

"Ymmärrän kyllä, isäntä, mitä te tarkoitatte, ja se on kylläkin tärkeä
seikka —"

"Niin, sitähän minä juuri tahdoin sanoa. Huonot naiset, jotka tähän
saakka ovat pitäneet kuningasta pauloissaan, eivät ole häirinneet
kansaa; heidän valtansa on kestänyt lyhyen aikaa ja sitten heidät
on karkoitettu. Mutta nyt asiat ovat toisin. Kuningas ei ole tosin
luopunut suunnitelmistaan Lothringenin prinsessaan nähden, muuten
hän tuskin uskoisi tätä tehtävää Sturelle. Mutta ei kukaan nykyään
tiedä, miten siinä käy. Sen jälkeen kuin Kaarina Maununtytär hallitsee
Gripsholmassa, ja kuninkaan suhde häneen on tullut täysin julkiseksi,
voidaan odottaa mitä hyvänsä."

Sotilas oli hätkähtänyt kuullessaan Kaarinan nimen. Mutta ei kukaan
huomannut sitä, ja toinen ajomies sanoi kohauttaen olkapäitään:

"Jonakuna päivänä hänkin saa matkapassit, niinkuin kaikki muut. Tämä
juttu voi kestää hiukan kauemmin kuin tavallisesti, eikä kukaan muu ole
saanut vielä Gripsholmassa asua, mutta siitä kansa voi olla huoleti,
kaikki kestää vain aikansa."

"Älä sano sitä, tällä kertaa asiat ovat toisin. Kaarina Maununtyttären
vuoksi on kuningas karkoittanut kaikki muut; hän yksin hallitsee
kuningasta. Joka kerta kun kuningas näinä sota-aikoina kävi
Tukholmassa, kävi hän siellä vain Kaarinan vuoksi. Ei kukaan hänen
rakastajattaristaan ole vielä ollut näin korkeassa asemassa.
Tahtoisinpa nähdä huomenna miltä hän näyttää, kun vangitut tanskalaiset
kulkevat hänen ohitseen. Sanotaan, että torille on rakennettu lava ja
istuin vartavasten hänelle."

"Se, joka seisoo korkealla, putoaa syvälle."

"Mutta milloin? Kaikella on aikansa, sanotte te, mutta ei aina ole
helppo korjata sitä, mikä sinä aikana tapahtuu. Minä sanon teille,
Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina Maununtytär tulevat olemaan kuninkaan
vallan koetuskiviä, ja heidän tähtensä kuningas vielä kaatuu, jollei
hän ymmärrä ajoissa luopua heistä."

Miehet vaikenivat.

Kustaa Pietarinpoika, jonka ruumiin läpi toinen väristys toisensa
jälkeen oli kulkenut, oli jo aikoja sitten kääntynyt pois voidakseen
salata mielenliikutuksensa. Mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään
huomiota. Ajomiehet tekivät vihdoin lähtöä, isäntä meni heidän kanssaan
ulos, ja kuormat lähtivät liikkeelle. Vähitellen pyörien ratina vaimeni
etäisyyteen.

Hetkeä myöhemmin isäntä tuli tupaan ja alkoi korjata aterian jätteitä
pöydästä. Emäntäkin astui huoneeseen, istahti uunin luo, jossa pari
puuta kyti, ja alkoi sitten työskennellä himmeän öljylampun valossa,
jonka hän oli sytyttänyt. Kustaa Pietarinpoika ei jaksanut kestää tätä
hiljaisuutta sen kauemmin. Hän nousi hitaasti ja kiinnitti katseensa
isäntään.

"Kuka tuo Kaarina Maununtytär on?" kysyi hän vihdoin.

"Ettekö te sitä tiedä? Ettekö te ole hänestä kuullut?" kysyivät
molemmat toiset hämmästyneinä.

"En ole käynyt pitkään aikaan Tukholmassa."

"No, kyllä te huomenna saatte kaupungissa kuulla sekä nähdä
tarpeeksenne. Me täällä tiedämme vain sen, mitä meille kerrotaan.
Kuningas vei hänet vastikään Gripsholmaan. Ei kukaan ole vielä sen
korkeammalle kohonnut. Ajatelkaahan, tyttö, joka aikaisemmin kaupusteli
torilla! Mutta hän kuuluu olevan hyvin kaunis, ja väitetään, että
kuningas pelkää kadottavansa hänet, siksi hän pitää häntä Gripsholmassa
turvassa."

"Kukapa hänet ryöstäisi," sanoi vaimo. "Mutta kuningas pelkää
vihollisia. Tuo Kaarina Maununtyttären juttu on merkillinen! Ei kukaan
tiedä, miten se oikeastaan tapahtui. Väitetään, että hän on hyvin
viekas ja tietää mitä hän tahtoo."

"Vaimo, mitä sinä turhia jupiset!" sanoi isäntä.

"Asiat eivät ole oikein, sen minä tiedän. Kerrotaan, että hän antoi
kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei tämä pääse hänestä eroon, vaan on
pakoitettu tekemään mitä ikänä hän tahtoo."

"Niinhän sitä sanotaan, mutta se on turhaa puhetta."

"Eipä niinkään. Tukholmassa asui siihen aikaan eukko, joka osasi tehdä
salaisia taikoja. Siellä Kaarina kävi siihen aikaan, kun hän kaupitteli
torilla, ja tältä hän sai salaiset lääkkeensä. Turhanpäiten ei vanha
Kirsti istu nyt vieraana rikkaassa talossa Värmlannissa, jonka Kaarina
Maununtytär on ostanut omaisilleen."

Isäntä oli hetken vaiti, sitten hän sanoi Kustaa Pietarinpojalle:

"Paljonhan sitä puhutaan, jokainen puhuu tästä asiasta ja vaivaa sillä
päätään. Paljon te vielä saatte siitä kuulla, kun tulette Tukholmaan.
Mutta minä sanon, kaikella on aikansa. Yrjänä Pietarinpoika ja Kaarina
Maununtytär ovat kuninkaan vallan koetuskiviä. Jonakin kauniina päivänä
me saamme sen nähdä. Mutta riittää jo. Maalla ei näistä asioista
tiedetä mitään, mutta kunhan astuu jalallaan Tukholmaan — —. Onko
teillä liikeasioita Tukholmassa?"

"Ei, niin — aikomukseni on hankkia sieltä jotakin sellaista," änkytti
vieras.

Isäntä tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän saakka.

"Ja tuollainen mies kuin te ei ole sotamiehenä? Nyt, kun niin paljon
sotilaita tarvitaan? Kun tanskalaiset keräävät kaikki maajoukkonsa
kokoon? Tiedättekö mitä, sellainen kuin te voisi nyt sotilaana löytää
onnensa."

"Onhan se hyvä ajatus," nyökkäsi Kustaa Pietarinpoika ja katsoa
tuijotti eteensä.

Isäntä, joka huomasi, että toinen oli väsynyt ja haluton jatkamaan
keskustelua, nyökkäsi hyväntahtoisesti:

"Tuumikaa asiaa." Sitten hän toivotti hyvää yötä. "On jo aika mennä
levolle, jollemme tahdo jutella puolen yötä."

Hän poistui tuvasta yhdessä vaimonsa kanssa. Kustaa Pietarinpoika jäi
yksin, ja takkatuli sekä öljylamppu sammuivat.

Hyvään aikaan hän ei saanut unta. Hän makasi kovalla penkillä ja
tuijotti pimeään. Mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi unessa
nähnyt valopiirin, jossa liikkui loistavia olentoja. Kaarina — —
Sitten hän kohosi pystyyn, torjui ajatukset luotaan ja vaipui jälleen
makuusijalleen. Mitä hän oikeastaan toivoi? Kaikkihan oli ohitse. Hänen
täytyi alistua välttämättömyyteen, aloittaa uusi elämä, jonka vuoksi
hän nyt oli matkalla Tukholmaan. Nämät ajatukset saivat vihdoin hänen
mielensä rauhoittumaan ja hän vaipui uneen.

Oli jo valoisa päivä, kun Kustaa hiukan virkistyneenä ja voimistuneena
vaelsi eteenpäin. Hänen jalkansa astui nyt kevyemmin ja hänen
mielialansa tuntui iloisemmalta, kun hän ajatteli uutta elämää, jota
hänen oli nyt määrä alkaa. Hiukan jännittyneenä hän ajatteli vain sitä,
mitä hän saisi nyt Tukholmassa nähdä. Viisainta olisi oikeastaan olla
tänään Tukholmaan menemättä; silloin ei tarvitsisi mitään nähdä eikä
kuulla. Ja sittenkin häntä vastustamattomasti veti sinne.

Vihdoin hän saapui perille. Kaupunki näytti aivan toiselta kuin hänen
viimeksi siellä ollessaan. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, porvarit
juhlapukimissa, katupojat, kaikki uteliaat ja toimettomat ihmiset
kulkivat toria ja linnaa kohti. Kustaa Pietarinpoika joutui virran
mukana kulkemaan, rumpujen räminä ja torvien toitotus jouduttivat hänen
askeleitaan, ja äkkiä hän huomasi olevansa samalla torilla, missä
Kaarina aikoinaan oli myynyt tavaroitaan ja pistänyt hänenkin taskuunsa
niin monta lintua.

Tänään oli tälle samalle paikalle pystytetty lava ja verhotun
katoksen alla oli purppurainen istuin. Vielä se oli tyhjänä, vain
kansa kierteli levottomasti sen ympärillä. Kustaa Pietarinpoika olisi
miltei voinut huutaa ääneensä. Täällä, missä Kaarina kerran oli myynyt
jäniksiä ja hanhia yksinkertaisessa puvussaan, täällä oli hänelle nyt
valmistettu purppurainen istuin korotetulle lavalle. Kustaa tunkeutui
eteenpäin, kunnes hän saapui kevyen rakenteen eteen. Vielä äsken hän
oli epäröinyt, tuliako tänne laisinkaan. Mutta nyt hän halusi nähdä
Kaarinan ja näyttäytyä myös itse hänelle.

Lavan luo tunkeutui paljon väkeä ja sotilaat koettivat ylläpitää
järjestystä levottoman joukon parissa. Siellä täällä mainittiin
Kaarinan nimi; kaikki puhuivat hänestä, kerrottiin juttuja hänen
entisyydestään, ihmeteltiin hänen tulevaisuuttaan ja viitattiin
kuninkaan naimahankkeisiin.

Kustaa Pietarinpoika sai uudestaan kuulla kaiken sen, minkä hän
jo eilen kapakassa oli kuullut. Keskusteltiin myös lemmenjuomasta
salaperäisesti kuiskaten ja uteliaasti kuunnellen, kunnes rumpujen
pärinä katkaisi kaikki jutut.

"He tulevat, he tulevat!" kajahti suusta suuhun.

Pitkä kulkue liikkui kaduilla toria kohti. Kuningas ja Yrjänä
Pietarinpoika ratsastivat joukon etunenässä loistavan seurueen
ympäröimänä. Valkean hevosen selässä, ruhtinaallisesti koristettuna,
jalokivin kirjaillussa laahuspuvussa Kaarina Maununtytär ohjattiin
paikalle.

Ihmisjoukko odotti ääneti. Kulkue pysähtyi, kuningas ja Yrjänä
Pietarinpoika seurueinensa asettuivat lavan juurelle ja Kaarina
ritarien ja sotilaitten seuraamana kävi purppuraiselle istuimelle
istumaan. Hän kumartui lavan reunan yli. Kaunis hän oli —. Kultaiset
hiukset ympäröivät kruununa hänen otsaansa. Mutta ihmisten katseet
näyttivät kiusaavan häntä; hän loi silmänsä maahan ja hänen kalpeille
kasvoilleen levisi surullinen ilme. Taaskin Kustaa Pietarinpoika olisi
tahtonut huutaa tuskasta. Hänen katseensa oli koko ajan kiintynyt
Kaarinaan, hän ei nähnyt muuta kuin tämän — —

Leveää katua pitkin kulki nyt vangittujen tanskalaisten joukko.
Amiraalit kulkivat kahleissa; kuninkaan hovinarri hyppi heidän
edessään ja sai kansan puhkeamaan äänekkääseen nauruun. Vankien kasvot
hytkähtivät, ne ilmaisivat vihaa, halveksumista, epätoivoa; kahleet
kalisivat katukivillä; rumpujen räminä ja torvien toitotus vaimensi
niiden äänen. Loputon saattue kulki siten ohi.

Mutta Kustaa Pietarinpoika ei nähnyt mitään. Hän ei huomannut ympärillä
seisovien levotonta liikehtelyä, hänen katseensa oli vain kiintynyt
Kaarinan kalpeihin, alakuloisiin kasvoihin, kunnes tämä tunsi sen,
katsoi häneen ja hätkähti nähdessään hänet. Silloin vasta Kustaakin
huomasi asemansa koko surkeuden sekä kurjan ulkomuotonsa, ja syvään
huoaten sukelsi ihmisjoukkoon.

Mutta samassa hetkessä hän tunsi vaistomaisesti, että kuningas Eerikin
terävä, valpas silmä oli myös keksinyt hänet ja nähnyt Kaarinan
hämmennyksen. Niinpä olikin hyvä, että ihmisjoukko nieli hänet kitaansa
ja riisti hänet mukaansa, kunnes hän eräällä sivukadulla vihdoin
saattoi irtaantua siitä.

"Hei, toveri," huusi äkkiä joku hänelle ja pysäytti hänet. "Sinäkö se
todellakin olet, Kustaa Pietarinpoika?"

Pelästyneenä Kustaa pysähtyi, mutta malttoi samassa mielensä.

"Minä se olen, vaikka tuskin enää entiseltäni näytän," sanoi hän
synkkänä ja tarkasteli ihmeissään toista, jonka arvomerkeistä hän
saattoi nähdä, että tämä oli kohonnut upseeriksi. Samassa rykmentissä
palvellessaan he olivat kumpikin olleet yksinkertaisia sotamiehiä.

"Niin, sotilaalla on nykyään hyvät päivät," nauroi upseeri, "etkö halua
palata meidän joukkoomme? Tosin karkasit silloin — mutta mitä sillä
väliä, sota-aikoina sellaiset asiat pian unohtuvat, jokainen on meille
tervetullut. Me tarvitsemme vänrikkiä rykmenttiimme; etkö halua ruveta
siksi?"

"Käykö se niin helposti?" kysyi Kustaa Pietarinpoika epäröiden ja
samalla iloisin mielin.

"Miksikä ei? Taistelu on odotettavissa. Tanskalaiset keräävät
maajoukkoja, koska he ovat kadottaneet laivansa, ja he hyökkäävät
Norjasta käsin kimppuumme."

"Niin," sanoi Kustaa Pietarinpoika keskeyttäen toisen puheen, "ota
minut sotamieheksi, päällikkö, ja salli minun tulla mukaan, kun
lähdette tanskalaisia vastaan! Mitä minä täällä enää teen, mitäpä minä
enää täällä teen!"

Tuo kuului huudolta, mutta upseeri ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Kiihkeänä hän vei entisen toverin mukanaan ottaakseen hänet vielä
samana päivänä rykmenttinsä turviin.

       *       *       *       *       *

Jo ensi taistelussa tanskalaisia vastaan Kustaa Pietarinpoika
kunnostautui niin, että hänet kohotettiin vänrikiksi. Oikea sotakiihko
oli tarttunut häneen ja pelottomasti hän tunkeutui pahimpaan
taisteluntuoksinaan. Täten hän saattoi saavuttaa vain joko kuoleman
tai sotilaallista kunniaa. Ja koska kuolema näytti karttavan häntä,
alkoi kunnia häntä miellyttää ja hän uneksi upseerin, kenraalin, ehkäpä
sotamarskinkin arvosta, voidakseen sitten — —

Ei, pitemmälle hän ei ajatellut, hän ei tahtonut päästää valloilleen
niitä ajatuksia, jotka piilivät syvimmällä hänen sielussaan.

Mutta talvi teki lopun sotaleikistä sekä toistaiseksi myös
kohoamismahdollisuuksista, ja sotilaat saivat toimettomina odottaa
asioiden kehittymistä tulevaisuudessa.

Keväällä Kustaa Pietarinpoika lähetettiin yhdessä muutamien muiden
kanssa Tukholmaan suorittamaan rykmentin asioita. Ja taaskin entinen
kuume alkoi polttaa häntä täällä Kaarinan läheisyydessä. Hänellä oli
paljon aikaa kuulla, mitä tästä kerrottiin ja siten saada tietää, miten
hän jaksoi.

Tukholmassa oli tapahtunut paljon muutoksia. Kuninkaan veli, Juhana,
Suomen herttua, oli jo kauan sitten jonkun tekosyyn nojalla vangittu
ja viety linnaan, missä häntä ankarasti vahdittiin. Siten kuningas
piti aisoissa veljiensä vaaralliset suunnitelmat, voimatta kuitenkaan
tukahduttaa mielten kuohua aateliston ja kuningasta vastustavan
puolueen parissa.

Vänrikin sydän alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän kuvitteli mielessään,
miten asiat voisivat tulevaisuudessa kehittyä. Hän muisti, mitä kapakan
isäntä oli sanonut, myöskin Kaarinaa hän ajatteli useasti ja tuumi
mielessään, mitenkä hänen kohtalonsa muodostuisi. Kaikesta huolimatta
elämä kävi tasaista, rauhallista kulkuaan. Yhä vieläkin kuningas ajoi
innokkaasti naimasuunnitelmiaan; sopimus Hessenin kanssa oli jo niin
pitkällä, että hän oli varma prinsessan myöntävästä vastauksesta. Mutta
ensi kertaa kuningas osoittautui horjuvaksi, hän jätti tämän aikeensa
sikseen ja alkoi vakavasti kosiskella Lothringenin Renatea. Juuri
näihin aikoihin nuori kreivi Nils Sture lähetettiin kuninkaan puolesta
kosintamatkalle Lothringeniin, ja jos prinsessa vastaisi kuninkaan
toiveita, tuomaan hänen myöntävä vastauksensa.

Omituisena vastapainona näille kuninkaan naimahommille on mainittava,
että Kaarina edelleen nautti hänen suosiotaan. Enimmäkseen hän oleskeli
Gripsholmassa, missä Eerik oli viettänyt melkein koko talven hänen
luonaan. Vastikään kuningas oli palannut Kaarinan kera Tukholmaan
varustautuakseen uusille sotaretkille. Mutta hän ajoi tätä asiaa
veltosti ja laimeasti, ilman suurempaa halua.

"Kuningas ei ole vielä aivan entisillään gripsholmalaisen talviunensa
jälkeen," sanoivat jotkut.

"Kaarina on huumannut hänet lemmenjuomillaan," lisäsivät toiset.

"Jumala tietää, mitä siitä koituu," arvelivat kolmannet kohauttaen
olkapäitään. Jokainen tunsi, että synkät tapahtumat olivat tulossa.

Kustaa Pietarinpoika ajatteli tuskalla, mitenkä Kaarinan kävisi. Ja
niinpä hänessä heräsi halu vielä kerran nähdä tätä, ainakin päästä
häntä lähemmäksi. Huomenna hänen toimensa Tukholmassa oli suoritettu,
sitten hänen oli pakko jälleen lähteä kaupungista ja syöksyä kohti
kuolemaa taistelutantereella. Niin, kunpa vielä kerran saisi nähdä
hänet, kerran nyrkit ojossa uhata hänen onnensa kuninkaallista
ryöstäjää ja manata esille tulevaisuuden henget!

Vaistomaisesti Kustaa oli lähtenyt kulkemaan linnaan päin, miltei
tietämättänsä. Äkkiä hän seisoi sen edessä. Tummien muurien yllä
lepäsivät jo illan varjot, mutta muuten oli vielä valoisaa, ikkunoista
käsin hänet varmaan voitaisiin selvästi nähdä. Näkikö joku hänet
todellakin, tapahtuiko jotain erikoista tänä hetkenä linnan seinien
sisäpuolella, sitä hän ei tiennyt. Mutta seisoessaan vielä siinä
epäröiden, poistuako paikaltaan, huomasi hän äkkiä olevansa piiritetty
ja vangittu, ja hänet työnnettiin tylysti pimeän porttiholvin läpi
linnan pihalle.

Äkkiä Yrjänä Pietarinpojan kasvot irvistelivät häntä vastaan. Kustaa
tunsi, miten tämä mittaili häntä, kiireestä kantapäähän saakka tavalla,
joka sai kylmänväreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään. Annettuaan
vahdille käskyn odottaa Yrjänä Pietarinpoika läksi linnaan. Lyhyt
hetki, jonka hän viipyi poissa, tuntui pitkältä kuin iäisyys. Hän
antoi vahtipäällikölle pari käskyä. Haettiin rattaat, joille vanki
heitettiin. Sitten upseeri valitsi kaksi sotilasta joukosta, ja heidän
saattamanaan onneton kuljetettiin portista ulos kapeille sivukaduille,
missä ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

Kaamea mieliala, joka oli vallannut Kustaa Pietarinpojan, vaihtui
vähitellen epätoivoksi. Vahdit eivät vastanneet ainoaankaan hänen
kysymykseensä, kohauttivat vain olkapäitään. Kustaa repi kahleitaan,
raivosi voimattomana kohtaloaan vastaan, mylvi lopulta kuin eläin,
mutta vaikeni vihdoin. Pian kaikki olisi ohitse. Ihmeen rauhoittavana
tuo ajatus valtasi hänen mielensä.

Rattaat kulkivat edelleen. Naristen oli kaupunginmuurin portti
avautunut. Nyt oltiin kaupungin ulkopuolella, mutta yhä kuljettiin
kauemmaksi. Yö lepäsi synkkänä peltojen yllä, missä näkyi vielä lumen
jäännöksiä ja riitettä. Kauempana loisti joki.

Jokirannassa rattaat vihdoin pysähtyivät. Vanki aavisti, mikä kohtalo
häntä odotti, hän tuskin liikahti enää. Viimeisen kerran vain hän
kohotti katseensa taivasta kohti, missä kuu piileksi synkkien pilvien
takana ja hänen huulensa lausuivat vavisten nimen: "Kaarina!"

Sotamiehet kuiskailivat keskenään; heitä itseään varmaan kammotti
heidän yöllinen hommansa. Mutta he palelivat viileässä yöilmassa, ja
siksi he kiiruhtivat täyttämään tehtäväänsä. Vangin pään yli vedettiin
säkki ja se sidottiin kiinni hänen jalkojensa alapuolelta, sitten
siihen kiinnitettiin pari suurta kiveä, ja elävä mytty heitettiin
jokeen. Aallot kuohahtivat rajusti, ja rattaat poistuivat nopeasti
paikalta.

Kustaa Pietarinpoika oli pyörtynyt, mutta tajuttomuutta kesti vain
hetken aikaa. Kylmä vesi herätti hänet jälleen. Hän tunsi, ettei
joki ollut syvä; varmaankin hän oli pudonnut matalikolle. Hän tunsi
sen vaistomaisesti silmänräpäyksessä. Ja sama kuolemantuskan ja
elämänhalun vaisto pakoitti hänet pyrkimään pystyyn. Se onnistuikin,
hän sai hupussa olevan päänsä veden pinnan yläpuolella ja saattoi
jälleen hengittää. Hitaasti ja vaivalloisesti hän ajatteli uskaltamatta
liikahtaa. Tuskalla hän tarttui elämään kiinni, jotta ei varomattomalla
liikkeellä kadottaisi sitä uudelleen. Hänen korvistaan katosi kohina ja
suhina, jonka niihin tunkeutunut vesi oli saanut aikaan. Aivan selvästi
hän kuuli etäisyydessä rattaiden ratinaa, kun ne hitaasti poistuivat.

Mitä enemmän hän tuli tajuihinsa, sitä tarkemmin hän koetti punnita
asemaansa vedessä ja vakuuttautua, että hän todellakin seisoi lujalla
pohjalla, ilman uppoamisen vaaraa.

Sitten hän alkoi tehdä työtä, hitaasti, vaivalloisesti, varovaisesti,
sekä käsin että hampain. Kaikkein ensiksi hänen piti yrittää purra
reikä märkään säkkiin, joka painoi hänen päätään ja esti hänen
hengitystään. Vihdoin se onnistuikin. Sitten hän nosti nuoralla
köytetyt kätensä suunsa kohdalle. Äärettömällä kärsivällisyydellä hän
nakerteli kosteudesta kovettunutta nuoraa. Mutta vähitellen hän tunsi
säikeitten avautuvan ja kahleitten heltiävän. Yhä kiivaammin hän raasti
kahleitaan, vavisten kuumeisesta innosta ja sisäisestä riemusta.

Säkissä olevan reiän kautta hän näki, että kuu vihdoinkin oli tullut
pilvien takaa esille ja valaisi salaperäisellä valollaan hänen työtään.
Yö oli kulunut puoleen, kun nuora vihdoinkin hellitti. Nyt kädet olivat
vapaat, hän saattoi ruveta suurentamaan reikää ja repiä säkin yltään.
Sekin onnistui vihdoin ylivoimaisin ponnistuksin. Miltei mielettömästi
huutaen riemusta hän tervehti hiljaista, kuun valaisemaa maisemaa. Hän
seisoi nyt vapain jaloin joen pohjassa ja saattoi tunnustella eteenpäin
päästäkseen rannalle. Jonkun matkaa hänen täytyi uida ponnistaen
viimeiset voimansa, sitten hän lyyhistyi rannalle.

Mutta hän hyökkäsi taas pystyyn. Hän tunsi kuumeen puistattelevan
ruumistaan, mutta myös tuskan ja epätoivon. Kunhan voimat eivät nyt
vain pettäisi, niin ettei hän, pelastuttuaan hukkumiselta, vajoaisi
toisen kuoleman helmaan, mikä väsymyksen ja kuumeen hahmossa uhkasi
häntä. Hän kohosi pystyyn, koetti tuumia, missä hän oli ja mitä hänen
oli tehtävä. Tukholmaan hänen oli mahdoton palata; jonnekin hänen
täytyi paeta päästäkseen takaa-ajajilta turvaan.

Hän tunsi vain yhden paikan, jonne hän saattoi paeta — sisarensa
luo, joka asui miehensä ja lastensa kanssa pienessä mökissä parin
tunnin matkan päässä. Vain sinne hän saattoi paeta päästäkseen eroon
kuumeesta, joka poltti hänen jäseniään.

Se oli pitkä, vaivalloinen matka. Vaatteet olivat lyijynraskaat. Monta
kertaa hän vaipui maahan miltei tajuttomana, mutta elämänhalu pakotti
hänet jälleen eteenpäin.

Mutisten vuoroin kirouksia, vuoroin rukouksia, hän kulki horjuen
eteenpäin tuskan ja epätoivon kiiruhtaessa hänen askeleitaan, ikäänkuin
kokonainen armeija olisi ollut hänen kintereillään. Väliin hän huusi
ääneensä ja peräytyi. Mutta vaistomaisesti hän löysi tien, tietämättä
miten. Sisäinen voima kuljetti häntä eteenpäin, riisti hänet maasta
jaloilleen ja pakoitti hänet jatkamaan matkaa.

Ja vihdoin, vihdoin, päivän ensi sarastuksessa hän näki edessään
mökin, johon hän pyrki. Rauhallisena ja äänettömänä se seisoi siinä
ikäänkuin kutsuen häntä luokseen. Hän kohotti käsivartensa taivasta
kohti ja purskahtaen itkuun hän lähestyi horjuvin askelin mökkiä, mutta
yön kauhujen ja ponnistusten lannistamalla hän kaatui tajuttomana
kynnykselle.




IV. TUHAN ALLA KYTEVIÄ KIPINÖITÄ.


Kuningas Eerik oli istunut jälleen sydänyöhön saakka salaisessa
työkammiossaan ja tiedustellut tulevaisuutta tähdiltä. Yrjänä
Pietarinpoika oli ollut hänen luonaan ja jutellut kauan hänen kanssaan,
mutta oli nyt jo poistunut.

Kuningas siirsi syrjään karttansa ja koneensa. Hajamielisenä hän kulki
edestakaisin, pysähtyi usein, tuijotti eteensä ja alkoi taas nopeasti
kävellä huoneessa.

Hän oli muuttunut viime vuosien kuluessa. Hänen rauhallinen lempeytensä
oli muuttunut synkäksi levottomuudeksi ja epävarmuudeksi. Hänen
otsallaan olivat synkät pilvet, hänen silmissään levoton loiste.
Koko hänen olentonsa ilmaisi osittain epävarmuutta ja haluttomuutta,
osittain kiihkoa, väkivaltaa ja kovuutta. Hän kärsi itsekin näistä
mielenmuutoksista, ollessaan vuoroin kiihkeä, vuoroin alakuloinen.
Huoaten hän istahti raskaasti nojatuoliinsa ja vaipui syviin
mietteihinsä.

Tähdet, samoinkuin Yrjänä Pietarinpojankin tuomat uutiset, eivät
ennustaneet hyvää. Tanskalaiset olivat jälleen voittaneet — niinkuin
joka kerta ennenkin sen jälkeen kuin he, jouduttuaan tappiolle
onnettomassa meritaistelussa, olivat siirtäneet sodan mantereelle.
Joukot kerääntyivät nyt ratkaisevaan taisteluun, Svarteröhön, ja Yrjänä
Pietarinpoika arveli, että kuninkaan läsnäolo siellä olisi välttämätön.
Hänen olisi siis pakko jättää Kaarina yksin Gripsholmaan.

Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, eikä edes pahinkaan. Raskaammat
olivat ne tiedot, joita Yrjänä Pietarinpoika oli kertonut aateliston
toimista. Sen jälkeen kuin herttua Juhana oli vangittu, oli
tyytymättömyys tullut yhä julkisemmaksi. Yhä kovemmaksi muuttui Juhanan
puoluelaisten painostus saada herttua vapautetuksi. Kuningas tunsi
harmikseen, että hänen oli pakko jonakin päivänä alistua. Niinpä piti
ainakin keksiä keino, jonka avulla pitää vastustajat paraiten aisoissa.

Kuningas Eerik hyppäsi pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin. Vielä hän
luotti valtaansa, vielä hän kykeni hallitsemaan tilannetta. Mutta ettei
enää Stureihinkaan ollut luottamista, niinkuin Yrjänä Pietarinpoika oli
väittänyt, tuohon mahtavaan sukuun, joka oli pitänyt kuninkaan puolia
hänen ja hänen veljiensä välisessä testamenttiriidassa, se seikka oli
suuresti järkyttänyt nuoren kuninkaan sisäistä tasapainoa.

"Uskollisimmatkin ystäväni hylkäävät minut, rakkaimpani luopuvat
minusta!" tuumi hän synkkänä.

Mutta äkkiä hän alkoi liikkua huoneessa, heitti syrjään kaikki,
mikä hänen tielleen sattui, ja kulki kuin uhkaavien kummitusten
takaa-ajamana edestakaisin.

Sitten hän hyökkäsi Kaarinan huoneeseen, riisti hänet syliinsä, painoi
hänen kasvonsa rintaansa vasten, kuunteli ahnaasti hänen kiihkeää
hengitystään ja nopeasti sykkivän sydämensä iskuja.

"Kaarina, sinä rakastat minua, sinä olet minun omani, aina ja
ikuisesti," änkytti hän tuskasta valittaen, mutta samalla rauhoittuen.

Kaarina oli vielä valveilla ja oli odottanut kuningasta. Hän ei
pelästynyt. Usein hän oli nähnyt kuninkaan tällaisessa mielentilassa,
sielullisen levottomuuden ja epätoivon raatelemana. Hänen sydämensä
sykki kiivaasti ja hän tarttui hellästi molemmin käsin kuninkaan päähän
painaen hänet syliinsä.

"Kaarina, ethän koskaan jätä minua?" kuiskasi kuningas Eerik tuskissaan.

"En koskaan!" vakuutti Kaarina liikuttavan hellästi.

Vähitellen kuningas rauhoittui, niinkuin aina Kaarinan läheisyydessä.
Hän tunsi, että Kaarina sääli ja ymmärsi häntä sanoittakin, rakasti
häntä ylitse kaiken ja tyydytti kaikki hänen pyyteensä. Kaarinan luona
hän unohti koko maailman, siellä katosi entisyys ja tulevaisuus, ja
onnellisena kuningas nautti vain hetken onnesta. Kohottaen päänsä
pystyyn hän pyysi:

"Laula minulle, Kaarina, laula kaikki pienet laulusi!"

Hymyillen Kaarina täytti kuninkaan toiveen. Hän tiesi jo ennestään,
miten rauhoittava vaikutus hänen laulullaan oli kuninkaaseen. Usein,
kun kuningas huolien painamana astui Kaarinan luokse, saattoi hän
tuntikausia kuunnella hänen lauluaan, ja sitten pilvet katosivat hänen
otsaltaan, hän muuttui jälleen lempeäksi, hyväksi ja iloiseksi. Ja
miten kernaasti Kaarina näki hänet sellaisena, miten kernaasti hän
täten hänet lumosi.

Kaarina oli oppinut paljon siitä saakka, kun hän oli jäänyt linnaan
ja prinsessan kamarineidosta oli nopeasti kohonnut yhä korkeammalle
kuninkaan rakkauden lämmössä. Kuninkaan käskystä hän oli nauttinut
opetusta hienossa käytöksessä, laulussa ja luutunsoitossa, tanssissa
ja runoilussa; hän oli oppinut käyttäytymään kuin hienostunut nainen.
Pohjaltaan tosin hän oli pysynyt samana kuin ennenkin, hänen sydämensä
oli yhä viaton ja hänen rakkautensa puhdas, eikä hän koskaan yrittänyt
käyttää sitä valtaa, mikä hänellä oli kuninkaaseen, oman asemansa
varmistamiseen, niinkuin kaikki suuret suosikit ennen häntä olivat
tehneet.

Niin, hän rakasti kuningasta ylitse kaiken. Ei edes Kustaa
Pietarinpojan julma kohtalo ollut voinut järkyttää hänen tunteitaan
Eerikiä kohtaan, joskin hän ajatteli entistä ystäväänsä mitä
suurimmalla säälillä.

Kuningas käsitti täydellisesti Kaarinan rakkauden syvyyden. Hän
tiesi, että tämä oli kokonaan hänen omansa koskaan ajattelematta
palkintoa tai kiitosta tai vaatimatta asemansa vakiinnuttamista. Hän
oli tyytyväinen saadessaan vain olla kuninkaan oma ja nauttia tästä
suhteesta niin kauan kuin kuningas sitä halusi. Siinä olikin syy, miksi
hänen rakkautensa tuotti kuninkaalle niin suurta onnea ja tyydytystä ja
herätti hänessä halun kiinnittää Kaarina yhä lähemmin itseensä.

Tänäänkin jälleen kuningas tunsi rauhoittuvansa ja Kaarinan laulaessa
ja hyväillessä häntä katosivat ne synkät ajatukset, jotka äsken olivat
kiusanneet häntä.

"Kaarina, oma Kaarinani," kuiskasi kuningas intomielisesti, "sinut on
hyvä enkeli lähettänyt minun luokseni."

Kaarina hymyili alakuloisen onnellisena.

       *       *       *       *       *

Varhain aamulla kuningas läksi Gripsholmasta. Vain Yrjänä Pietarinpoika
ja jotkut harvat miehet olivat hänen mukanaan. Hän ratsasti yksin
edellä saadakseen olla ajatuksineen rauhassa. Tällä tiellä hän ajatteli
paljon Kaarinaa, josta hän pitkäksi aikaa oli riistäytynyt irti,
ajatteli hänen rakkauttaan ja hänen suhdettaan kuninkaaseen. Miten
tuskallinen tämä ero oli, miten raskaalta hänestä tuntui olla poissa
Kaarinan luota. Ja kuitenkin hänen oli pakko kerran kokonaan erota
hänestä. Eikö hän hiljattain ollut lähettänyt puolestaan Nils Sturen
Lothringeniin kosimaan prinsessa Renatea?

Synkkänä kuningas Eerik tuijotti eteensä. Nyt, kun Kaarinan läsnäolo
ei enää karkottanut pakosalle hänen raskaita ajatuksiaan, palasivat
ne jälleen ja väkivallalla hän yritti karkottaa ne luotaan, ajatella
rakastettuaan saadakseen synkät voimat mielestään karkotetuiksi.
Ääneti ja yksin hän ratsasti tietä pitkin. Vihdoin hän viittasi
Yrjänä Pietarinpojan luokseen kuluttaakseen loppumatkan vakavassa
keskustelussa hänen kanssaan.

Vielä kerran he punnitsivat koko asemaa, sellaisena kuin se nyt
näyttäytyi. Helposti oli huomattavissa, ettei Yrjänä Pietarinpoikakaan
tuntenut itseään oikein varmaksi, sillä häntä vastaan juuri
vihollismielisten puolueiden tyytymättömyys kohdistuikin. Mutta
kuningas työnsi koko asian luotaan varmalla kädenliikkeellä.

"Mielet ovat nyt kuohuksissa, meidän täytyy odottaa asioiden
kehittymistä. Ankarat laineet hyökyvät meitä vastaan, sen tiedän, mutta
valta on meillä, ja jos niiksi tulee, niin me käytämme valtaamme. Mutta
niin pitkälle eivät asiat kehity; voimme olla levolliset. Rankaisemme
valehtelevia tähtiä. Vielä tänään annan sinulle, rakas Yrjänä
Pietarinpoika, todistuksen siitä, miten vankka minun valtani on."

Hän puristi nyrkkiin kätensä, joka piteli suitsia. Siten, täysin
tuntien kuninkaallisen voimansa, hän ratsasti suoraselkäisenä Tukholman
portista sisään. — — —

Vielä samana päivänä kuningas kutsui valtakunnan säädyt kokoon.
Sotaa koskevia kysymyksiä oli pohdittava. Mutta se näytti vain
olevan alkusoitto siihen asiaan, jota kuningas tässä tilaisuudessa
ennen kaikkea tahtoi ajaa. Tämä asia koski naimiskysymystä ja hänen
aikomustaan antaa maalle kuningatar.

Lyhyessä johdannossa hän puhui siitä, miten pitkälliseksi ja vaikeaksi
tämän kysymyksen ratkaisu oli kehittynyt, se kun oli ollut jo
vuosikausia vireillä johtamatta toivottuun tulokseen. Nyt Nils Sture
oli matkalla Lothringeniin esittääkseen siellä kuninkaan kosinnan,
sillä sodan vuoksi hän oli ollut estetty aikaisemmin täyttämästä
tehtäväänsä.

Hänenkin tehtävänsä oli vaikea, sillä kukaan ei voinut tietää, miten
Lothringen suhtautuisi asiaan, vaikka hän onnellisesti saapuisikin
matkansa määrään. Ei myöskään ollut sanottu, että prinsessan ulkonaiset
ominaisuudet täyttäisivät kuninkaan vaatimukset. Niinpä oli vielä aivan
tietymätöntä, milloin kansan toiveet saada kuningatar täyttyisivät.
Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut enää viivytellä kauan. Mutta
hän tahtoi pidättää itselleen täyden vapauden eikä suostua ottamaan
puolisoa vain tämän arvon vuoksi. Hän toivoi, että säädyt käsittäisivät
ja hyväksyisivät tämän hänen kantansa, ja jos he sen tekisivät, ei hän
enää kauan vitkastelisi puolison valinnassa.

Kuninkaan esitystä kuunneltiin suurella ihmetyksellä, mutta ei kukaan
uskaltanut vastustaa häntä. Ei myöskään tiedetty vielä, mihin hän
pyrki, joskin sitä saatettiin aavistaa. Eerik katsoi ympärilleen,
ikäänkuin hymyilyllään lumotakseen läsnäolijat.

Sitten hän jätti säädyille kirjelmän, jossa hän lyhyesti esitti
kantansa ja pyysi säätyjä antamaan suostumuksensa, jotta hän, siinä
tapauksessa, ettei hän Lothringenistä saisi mieluisaa puolisoa, olisi
oikeutettu valitsemaan puolison oman mielensä mukaan, ottamatta
huomioon tämän säätyä tai syntyperää. Läsnäolijat olivat niin
hämmästyneet, ettei mitään myrskyistä väittelyäkään syntynyt asiasta.
Jokainen käsitti, mihin kuningas pyrki, mutta ei kellään ollut
rohkeutta vastustaa hänen toiveitaan. Sillä vaikka mielet olivatkin
häntä vastaan ja hänen kuninkaallinen arvonsa oli alentunut, niin
pelättiin häntä sittenkin ja tottumuksen voima oli niin suuri, ettei
kukaan noussut häntä vastaan.

Niinpä tapahtui, että säädyt yksimielisesti suostuivat kuningas Eerikin
ehdotukseen ja antoivat hänelle oikeuden valita puoliso oman mielensä
mukaan.

Pää pystyssä, hymy huulilla, hän poistui kokouksesta. Yrjänä
Pietarinpoika seurasi hänen mukanaan.

Hetken kuluttua kuningas kääntyi suosikkinsa puoleen:

"No, Yrjänä Pietarinpoika, nyt me olemme, jälleen saaneet kokea, miten
vankka meidän asemamme on."

Yrjänä Pietarinpoika oli vaiti. Hän ei ollut enää yhtä voitonvarma eikä
peloton kuin ennen. Vihdoin hän sanoi vakavana: "On pitkä matka, raskas
askel päätöksestä toimeenpanoon."

"Sen kyllä tiedän," nyökkäsi Eerik mietteissään. "Minulla ei ole nyt
kuitenkaan aikaa ajatella sitä. Mutta minulla on nyt taskussani takuu,
ja jos kerran haluan käyttää sitä, niin luuletko, että kukaan uskaltaa
ryhtyä minua vastustamaan?"

"Sitä on vaikea ennakolta sanoa. Kaikki riippuu siitä, miten toimii.
Mutta ajatelkaa Stureja, herra, he saavat siitä aiheen nousta teitä
vastaan."

Kuningas Eerik puri alahuultaan.

"Ajattele, mitä sanot, Yrjänä Pietarinpoika. Sturet ovat minun
uskollisimmat kannattajani."

"Sentähden he voivat myös tulla kaikkein vaarallisimmiksi."

Kuningas erosi hänestä syviin mietteihin vaipuneena. Se ettei hän
voisi luottaa Stureihin, herätti hänessä tuskaa ja katkeruutta; hän ei
tahtonut sitä uskoa. Olisiko mahdollista, että Yrjänä Pietarinpoika,
saadakseen kostaa aatelistolle, koetti yllyttää kuningasta tuota
jaloa sukua vastaan? Tuo epäily herätti kuitenkin kuninkaassa syvää
vastenmielisyyttä.

       *       *       *       *       *

Säätyjen merkillinen istunto jätti syvän vaikutuksen kaikkiin, jotka
siitä kuulivat. Mitä aikeita saattoi kuninkaalla olla? Mitä nyt
tapahtuisi?

Nuo kysymykset askartelivat kaikkien mielissä. Kaikkialla mainittiin
Kaarina Maununtyttären nimi. Uskaltaisikohan Eerik kohottaa hänet
puolisokseen, määrätä hänet maan kuningattareksi? Jatkaisiko hän
Lothringenin prinsessan kosimista vain näön vuoksi, vai hylkäisikö hän
hänet ilman minkäänlaisia selityksiä jo ennenkuin Nils Sture ennättäisi
palata kotiinkaan?

Aatelisto oli salaisen kiihkon vallassa. Mutta ei tapahtunut mitään
sellaista, jota ihmiset näyttivät odottavan. Kuningas oli lähtenyt
sotajoukkonsa luo ollakseen läsnä taisteluissa, joita tänä vuonna
käytiin erikoisen ankarasti.

Kuukausimääriä kesti sotaa Ruotsin kärsiessä suuria tappioita, mutta
sota ei silti loppunut vielä.

Tätä sotaa, joka tuotti maalle niin paljon turmiota, pidettiin yhä
enemmän raskaana onnettomuutena. Se maksoi maalle paljon ihmisuhreja ja
hävitti varallisuuden ja kaiken lisäksi ruotsalaiset hoitivat asioitaan
huolimattomasti. Usein kuningas, jotta hänen ei olisi tarvinnut
riistäytyä pois Kaarinan sylistä, heittäytyi kuukausimääriksi aivan
huolettomaksi, ei ottanut edes varteen rauhanteon mahdollisuuksia,
koska hän arveli, että epäedulliset rauhanehdot häpäisisivät hänen
kunniaansa.

Mutta kaikkialla, yksin aatelistonkin parissa, toivottiin rauhaa, joka
tekisi lopun hyödyttömästä sodasta.

Tyytymättömyys ja masennus oli kaikkialla vallalla. Suurimmassa
määrässä viha kohdistui Yrjänä Pietarinpoikaan, ainoaan, jota Eerik
sieti lähellään ja joka ei päästänyt ketään muuta kuninkaan luo. Niinpä
maata hallittiin kuulematta kenenkään muun valtaistuimen lähellä olevan
miehen neuvoa tai mieltä.

Tavaton itsepäisyys esti kuningasta näkemästä asioita todelliselta
kannalta. Hän kulki omia, onnettomia teitään, ei kiinnittänyt huomiota
rauhantoiveihin ja neuvotteli yksin Yrjänä Pietarinpojan kanssa, jonka
vaikutus kuninkaaseen näytti käyvän yhä vahingollisemmaksi, sillä hänen
niskoilleen pantiin useita väkivallantekoja, joihin kuningas oli tehnyt
itsensä syypääksi.

Svarterån taistelun häviön jälkeen Eerik palasi Tukholmaan. Hän antoi
päälliköiden koota joukot ja varustaa ne uusiin hyökkäyksiin, mutta
itse hän sillä välin vetäytyi Gripsholmaan unohtaakseen Kaarinan
sylissä kaikki sota- ja hallitushuolet.

Tukholmassa vanha kreivi Svante Sture yritti päästä kuninkaan puheille.
Mutta joko Eerikillä oli kiire tai hän ei hallitsija-ylpeydessään
halunnut ruveta keskusteluihin — joka tapauksessa hän ei ottanut
kreiviä vastaan, vaan läksi melkein suoraa päätä Gripsholmaan.
Hän tiedusteli vain Nils Sturea, joka ei vielä ollut palannut
Lothringenista ja josta ei myöskään ollut saatu mitään tietoja.
Kuningas ei sanonut sanaakaan tämän johdosta, hän näytti vain
epäröivältä. Taaskin kaikki tuumivat salaisen jännitettyinä, mitä
Kaarinan suhteen nyt tapahtuisi; mutta ei tapahtunut mitään. Kuningas
näytti kaikessa rauhassa odottavan Nils Sturen paluuta.

Talven hän vietti osittain Gripsholmassa, osittain pääkaupungissa.
Kaiket yöt hän kysyi tähdiltä neuvoa tulevaisuudestaan, ja Kaarinan
piti jälleen laulullaan viihdyttää sitä levottomuutta, minkä tämä
salaperäinen kaksinpuhelu tähtien kanssa herätti hänen mielessään.
Mutta yhä omituisemmaksi kuninkaan mielentila muuttui, yhä enemmän
hänen toimintahalunsa ja päätösvoimansa lamautui, yhä kaameammin riehui
hänen sielussaan tuo synkkä voima, Vaasa-suvun raskas perintö, ja vain
suurella vaivalla voitiin karkoittaa pilvet hänen otsaltaan.

Tämä aika oli kaamea ja painostava Kaarina Maununtyttärellekin. Hän
pelkäsi Eerikin puolesta, milloin tämä oli poissa, ja hän koetti
voittaa kaikki tuskansa saadakseen hänet hilpeälle mielelle, milloin
hän oli hänen luonaan.

Mutta se oli raskasta, ja hän saattoi sen kestää vain siksi, että
hän rakasti koko sydämestään kuningasta ja oli pyhittänyt elämänsä
vain hänelle. Hän aavisti, että jotain oli tulossa, vaikka hän
ei käsittänyt, mitä se oli. Mutta mitä enemmän tämä aavistus
nostatti hänen tuskaansa, sitä lujemmin hän liittyi kuninkaalliseen
rakastajaansa, joskin onni, jota hän näinä kuukausina nautti, oli
katkeransuloinen. Usein nousi myös hänen mieleensä aavistus, että
kuninkaan järki, synkkien voimien lamauttamana, voisi pettää. Sillä
tuska ja viha, itsepäisyys ja päättämättömyys kuluttivat hänen henkisiä
voimiaan hänen itsensä jaksamatta enää taistella vastaan.

Tänä talvena sai Sturein salaliitto alkunsa. Kuningas oli kuullut siitä
Yrjänä Pietarinpojalta, mutta hänellä ei ollut todisteita. Salaiset
säikeet olivat hyvin hienot, miltei näkymättömät; Sturein aikeita oli
mahdoton edeltäpäin arvata. He näyttivät kuitenkin olevan salaisessa
liitossa Suomen herttuan Juhanan, kuninkaan veljen kanssa, joka yhä
kasvavan puolueensa tukemana vaati vapautustaan.

Niinpä Eerik tunsi olevansa ahdistettu monelta taholta, vaikka ei
ollutkaan mitään kohtaa, mihin tarttua kiinni. Vaikea oli myös sanoa,
mihin Sturein ja herttua Juhanan aikeet tähtäsivät, tahtoivatko
he vain voittaa suurempaa vaikutusvaltaa, muutosta sodankäynnissä
vai täydellistä vallankumousta. Eerik ei myöskään tiennyt vielä,
miten suhtautua tähän asiaan, väkivallallako vai sovitteluilla,
äkkirynnäkölläkö vai kärsivällisesti odottamalla.

Toistaiseksi hän päätti valita viimeksimainitun keinon. Hän ei kysynyt
enää kenenkään neuvoa; yksin Yrjänä Pietarinpoikakin oli nyt kadottanut
vaikutusvaltansa kuninkaaseen. Vain tähtiin hän turvautui, joskin hän
pelkäsi sitä pimeyttä, jota ne hänelle ennustivat. Mykkänä, synkkänä,
epäluuloisena, mutta toimettomana hän kulki paikasta toiseen.

Siten tämäkin talvi kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Kaameaa
kuohuntaa tuntui vain kaikkialla, tuskallista aavistusta, että jotain
tulisi tapahtumaan, vaikkei sitä edeltäpäin voitu selittää eikä millään
tavalla vastustaa.




V. KUNINGAS EERIKIN ONNETON VUOSI.


Se alkoi keväällä 1567. Silloin saapui kuninkaalle sanoma, että hänen
veljensä Maunu, Itägöötanmaan herttua, oli tullut mielenvikaiseksi
sen johdosta, että Eerik oli pakottanut hänet suostumaan Juhanan
vangitsemiseen.

Eerik kulki synkkänä. Yhä kovemmin Juhana ja hänen liittolaisensa
painostivat häntä, jotta hän päästäisi veljensä vapaaksi.

Maunun sairaus järkytti häntä siinä määrin, että hän katsoi
velvollisuudekseen myöntyä.

"Mutta jos minä myönnyn," sanoi hän, puhuen puolaksi itsekseen,
puoleksi Yrjänä Piietarinpojalle, "niin päästän ehkä vapaiksi voimia,
joita nyt voin pitää aisoissa?"

"Rauhoittavalla myönnytyksellä te voitte ehkä sitoa voimia, jotka nyt
ovat vapaina, ja se on ehkä tällä hetkellä tärkeintä," sanoi Yrjänä
Pietarinpoika, joka oli viime aikoina ruvennut pelkäämään ja sen vuoksi
oli entistä varovaisempi.

Ääneti, kiinnittämättä huomiota tähän huomautukseen, kuningas oli
astunut ikkunan luo ja tuijotti kauan ulos.

"Tiedän, mihin he pyrkivät. Tähdistä se kävi aivan selvästi ilmi.
Juhana tavoittelee kruunua, hän riistää sen itselleen, hänestä tulee
kuningas!"

Valittaen hän lyyhistyi kokoon, hiki helmeili hänen otsallaan ja silmät
hehkuivat epätoivon tulta.

Yrjänä Pietarinpoika talutti hänet nojatuoliin, kostutti liinan
hajuvedellä ja siveli sillä kuninkaan otsaa ja kasvoja.

"Kaarina —!" kuiskasi kuningas, "kutsu hänet tänne!"

"Lähetänkö sanan Gripsholmaan?"

Eerik tuumi hetken aikaa. Väsyneenä hän torjui sitten kädellään.

"Antaa olla, Yrjänä Pietarinpoika. Anna minun tuumia, mitä on tehtävä.
Voin uhmailla tähtiä, yksi ainoa väkivallanteko, eikä Juhanaa tarvitse
enää pelätä —! Vaarallista peliä! Ei, ei, ei sitä, ei sitä! Mutta
minä sidon hänen kätensä. Valtakunta jää minulle! Meidän tulee olla
järkevät; järkevyydellä me teemme tyhjäksi tähtien valheet. Järkevyys
ja viekkaus hallitsee — väkivalta!"

Hän nousi pystyyn ja astui mietteissään edestakaisin. Vihdoin hän
pysähtyi.

"Tahdon tavata herttua Juhanaa; hänet on tuotava tänne. Ratkaiskoon
itse, millä hinnalla hän haluaa ostaa vapautensa."

       *       *       *       *       *

Kuningas Eerik pelkäsi Juhanaa ja hänen puoluelaistensa suurta joukkoa
— siitä ei ollut epäilystäkään. Vain pelosta hän koetti keksiä
rauhallisen keinon, jonka avulla pysyä tilanteen herrana.

Juhana tuotiin Tukholmaan vankeudestaan. Kahlehdittuna, aseettomana ja
monivuotisen vankeuden masentamatta hän seisoi kuninkaallisen veljensä
edessä.

Nuo kaksi ruhtinasta mittailivat toisiaan katseillaan — toinen,
vallastaan huolimatta vavisten, toinen kahleistaan huolimatta riemuiten.

Eerik painoi katseensa maahan, hän kopeloi papereita, jotka lepäsivät
pöydällä hänen edessään, voidakseen siten voittaa hiukan aikaa ja
hillitä liikutustaan.

"Juhana herttua," sanoi hän vihdoin, "me seisomme ratkaisevana hetkenä
nyt vastatusten. Te tiedätte, mitä tämä hetki teille merkitsee."

Herttua puri huultaan ja taivutti hiukan päätään.

"Minä annoin vangita teidät, koska esiinnyitte kuninkaallisen isämme
testamentin vaarallisena vastustajana. Siitä on kulunut neljä vuotta.
Te pyydätte päästä vapaaksi —"

"Minä en pyydä, minä vaadin sitä," sanoi Juhana kiihkeästi. "Vaadin
oikeuttani, jonka väkivallalla olette ryöstänyt minulta."

"Te ette ole vielä kesyttynyt näinä neljänä vuonna," hymyili Eerik.
"Vaasa-suvun hillitön henki riehuu yhä teissä. Mutta älkää unohtako,
se riehuu minussakin, Juhana herttua. Ja vielä minulla on valta teidän
ylitsenne."

Herttuan silmät säkenöivät, mutta hän painoi päänsä alemmaksi.

"Minun täytyy myös huolehtia siitä, etten kadota valtaani," jatkoi
kuningas, "ja sen te olette saanut kokea. Olen kuitenkin valmis
hieromaan rauhaa. Mutta ilman muuta en luota teihin. Jos lopetatte
kaikki vihamieliset vehkeilynne minua vastaan, jos luovutte kaikista
vaatimuksistanne kruunuun ettekä enää yllytä puoluelaisianne minua
vastaan, jos vannotte sen ja annatte minulle ritarinsananne, niin
saatte vapaasti ja esteettömästi lähteä Suomeen ja hallita rauhassa
maatanne."

Hetken aikaa vanki epäröi, sitten hän sanoi nopeasti ja päättävästi:

"Olen valmis vannomaan."

Eerikin väijyvä katse kohtasi hänet.

"Te hymyilette, Juhana herttua. Ruotsi lepää yksin minun hartioillani
ja kerran —. Niin, kyllä minä tiedän, mitä te ajattelette. Mutta
selvittäkäämme sekin asia. Jollei minulla ole perillistä, niin
valtakunta joutuu sille, joka silloin on lähinnä. Jos minulla on
laillisia perillisiä, niin asia on ilman muuta selvä. Mutta on vielä
kolmaskin mahdollisuus, ja se ennen kaikkea on tärkeä. Tahdon, että ne
pojat, jotka minä mahdollisesti saan Kaarina Maununtyttären kanssa,
tunnustetaan myös valtakuntani laillisiksi perillisiksi. Jos lupaatte
sen, tunnustatte tämän minun tahtoni ja vannotte käsi sydämellä
puolustavanne tätä asiaa, niin olette vapaa."

Herttua oli vaistomaisesti peräytynyt askeleen, ikäänkuin hän olisi
saanut kovan iskun.

"Kaarina Maununtyttären pojatko perisivät Ruotsin kruunun —?" mutisi
hän kauhuissaan. "Jalkavaimon pojat! Oletko järjiltäsi, Eerik?"

Kuninkaan veri kuohahti, mutta hän hillitsi kuitenkin itseään. Vain
hänen kätensä puristui nyrkkiin ja hänen silmänsä säkenöivät.

"Vastaa jaa tai ei! Vapautesi on kysymyksessä."

"Hyvä, minä suostuin."

Hitaasti ja raskaasti nuo sanat tulivat herttuan huulilta. Hänenkin
verensä kiehui, mutta hän hillitsi itseään.

Hän punnitsi mielessään: vapaus vai vankeus? ja vapaudenhalu voitti.

"Kirjoita nimesi alle!" vaati kuningas ja laski hänen eteensä
pergamentin.

Eerikin viittauksesta Yrjänä Pietarinpoika irroitti hänen käsirautansa.

Vielä kerran epäröiden Juhana luki asiakirjan sana sanalta. Sitten hän
kirjoitti sen alle. Hengähtäen syvään hän laski kädestään hanhenkynän.

Sitten hän seurasi mukana kappeliin vannoakseen kuninkaalle antamansa
juhlallisen valan piispan ja neuvoston korkeimpien jäsenten
läsnäollessa.

Astuessaan alttarin ääreen välähti hänen mielessään yhä uudestaan
ajatus: Kaarina Maununtyttären pojat — —

Mutta sitten hän hymyili. Saisiko hän yleensä koskaan poikia,
koska hänellä ei ollut niitä tähänkään saakka ollut? Voisiko hänen
vaikutuksensa Eerikiin yleensä olla enää pitkäaikuinen? Eikö nyt, kun
hän, Juhana, oli saavuttanut vapautensa, alkaisi aivan toinen elämä.

Rauhallisesti ja' varmasti hän lausui valansa. Piispan kohottaessa
siunaavan kätensä veljet ojensivat toisilleen kättä. Juhana herttua
poistui vapaana linnasta.

       *       *       *       *       *

Kun Juhana oli palannut Suomeen ja pysytteli, ainakin näennäisesti,
aivan rauhallisena, ja kun hänen liittolaistensa kiihko herttuan
vapautuksen jälkeen oli asettunut, alkoi Eerik väijyä Stureja.

Yrjänä Pietarinpoika ei ollut puhunut liikoja, Sturen kreivit näyttivät
olevan varsin kiihkeässä toiminnassa.

Vapauduttuaan nyt yhdestä huolesta kuningas luuli toisen uhkaavan tältä
taholta, ja mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä suurempia vaaroja hän
kuvaili mielessään ja joutui yhä kiihkeämmän levottomuuden valtaan.

"Minun täytyy päästä voitolle tässäkin asiassa," sanoi hän Yrjänä
Pietarinpojalle. "Ja siihen on käytävä rautakourin. Sinä, paha kyllä,
olit oikeassa saneessasi: uskollisimmat liittolaiset ovat kaikkein
vaarallisimmat."

"Nyt olette itse saanut sen kokea. Mutta olkaa varovainen, herra,
koko Ruotsi kunnioittaa Stureja. He ovat se koetuskivi, joka sitoo ja
päästää voimia."

"Ole huoleti. Mutta minä en voi vain rauhallisesti katsella, miten tuli
leviää yhä laajemmalle."

Sturet ja heidän lähimmät liittolaisensa kutsuttiin Upsalaan
tuomioistuimen eteen tutkittaviksi. Heitä syytettiin salaisista
vehkeilyistä kuningasta vastaan sekä ystävyydestä Tanskaa kohtaan.

Nils Sture oli paluumatkallaan Lothringenista viipynyt kauan
Stralsundissa ja salaa neuvotellut tanskalaisten kanssa rauhasta.

Kuningas otti hänet Tukholmassa vastaan ja lähetti hänet sitten
vartioituna Upsalaan. Tehtävänsä Lothringenissa hän oli tyydyttävästi
suorittanut; hän toi prinsessa Renaten kuvan ja sormuksen myöntävän
vastauksen merkkinä.

Epäröiden Eerik katseli kuvaa; äkkiä hän heitti sen pois.

"Viekää pois!" huusi hän miltei kiivaasti. "Kuka takaa, ettei se ole
myrkytetty? Vihamiehet ympäröivät minua joka taholta!"

Hän viittasi Yrjänä Pietarinpojan luokseen.

"Sinun huostaasi minä uskon Kaarinan. Hänen tulee saapua luokseni.
Tahdon nähdä hänet, saada hänet lähelleni. Hänen luonaan olen
rauhallinen, hänen rinnallaan olen turvassa."

Pian senjälkeen Eerik läksi Upsalaan.

Kaikkialle oli tieto levinnyt, että Sturein salaliitto oli paljastettu.
Kaikkialla mielet kuohuivat.

Sturet tahtoivat rauhaa ja sillä he voittivat kaikkien suosion; melkein
koko kansa oli heidän puolellaan. Tyytymättömyys kuningasta kohtaan
kävi äänekkääksi, kaikki paheksuivat niitä ehtoja, joiden nojalla
Juhana oli ostanut vapautensa.

Kaikkialla odotettiin vallankumousta, ja jos jollakin olisi ollut
rohkeutta riistää valta omiin käsiinsä, niin olisi se nyt käynyt
helposti.

Tämä tunnelma tarttui kuninkaan lähimpään piiriinkin. Ei kukaan ollut
enää varma itsestään, kaikkialla vainuttiin vaaraa, arasti jokainen
vilkaisi Eerikiin, joka synkkiin mietteisiin vajonneena ratsasti
tietään eteenpäin.

Pian jotkut hänen seuralaisistaan jäivät jonkun tekosyyn nojalla
jälkeen, toiset poistuivat eivätkä palanneet enää, ja kun hän saapui
Upsalaan, olivat kaikki hyljänneet hänet. Yksin hänen hevosensakin oli
uupunut kesken.

Yksin ja jalkasin täytyi hänen kävellä kaupunkiin, missä ei kukaan muu
ollut häntä vastassa kuin piispa ja valtiokansleri.

Omituinen muutos oli Eerikissä tapahtunut tällä matkalla. Kaikesta
päättäen hänen uskollisimmatkin palvelijansa olivat odottaneet asioiden
kääntyvän uudelle tolalle Upsalassa.

Ennenkuin tutkimusta ennätettiin edes aloittaa, vakuutti kuningas,
ettei mikään vaara uhannut Stureja. Tämä tieto sai laukeamaan
jännityksen, joka painosti kaikkia.

Vanha Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat hänen korkeimmista
liittolaisistaan olivat vartioituina linnassa, kuninkaan kanssa saman
katon alla. Jotkut harvat uskolliset miehet olivat jälleen liittyneet
kuninkaaseen, mutta yhä vielä mieliala oli kaamea. Eerikistä oli
epämieluista viipyä salaliittolaisten läheisyydessä. Kärsimättömänä hän
odotti Yrjänä Pietarinpojan ja Kaarinan tuloa.

Keskellä yötä hän heräsi raskaiden unien häiritsemänä. Hän kuunteli
pimeässä — kaikki oli hiljaista. Mutta tuska, jonka unet olivat
nostattaneet, raateli häntä yhä.

Hän nousi ja tarkasteli tähtiä kunnes päivä alkoi sarastaa ja
viimeinenkin taivaantuli sammui. Hän kuunteli yhä edelleen
jännittyneenä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista,
ettei kuulunut muuta kuin hirsien narinaa ja pesäänsä rakentavan
lintuparin siipien suhinaa. Mutta joka kerta kuningas hätkähti ja hänen
kätensä tavoitteli tikaria, joka oli kätkettynä hänen vaatteittensa
laskoksiin.

Vihdoin hän rohkaisi mielensä, avasi oven ja kutsui palvelijan
huoneeseen. Kalpeana ja pelokkaana kuningas seisoi miehen edessä, joka
kaikesta päättäen oli uskollinen toimessaan.

"Kuulitko mitään?"

"En ole kuullut mitään, kuningas."

"Etkö yölläkään kuullut mitään? Siinä tapauksessa olet nukkunut. Onko
Yrjänä Pietarinpoika jo saapunut?"

"Ei, herra."

Kuningas vapisi.

"Miten kauan hän antaa minun odottaa! Kaarina —! Siinäkin — kaikkialla
vain petosta!" Hän suori vartaloaan. "Sinä olet uskollinen, käy
kutsumassa päällikköä, hae ystäväni tänne! Tahdon lähteä Flötsundiin,
haluan pois täältä, täällä olen vihollisten ympäröimänä."

Pian sen jälkeen kuningas Eerik poistui linnasta muutamien
seuralaistensa kanssa. Kaikki kulkivat jalan. Se oli hiljainen, nopea,
miltei kaamea kulkue.

Kuningas astui yksin joukon etunenässä, ikäänkuin näkymättömät voimat
olisivat ajaneet häntä takaa. Hän ei puhunut sanaakaan, hänen kalpeat
kasvonsa olivat synkät ja vähä väliä ne värähtelivät omituisesti.

Vihdoin, kuljettuaan tuntimääriä, hän pysähtyi ja viittasi päällikön
luokseen.

"Tiedätkö, ketkä jäivät linnaan?"

"Ainoastaan vangitut, Majesteetti."

Hetken aikaa kuningas oli vaiti; hän näytti tuumivan. Sitten hän veti
takkinsa taskusta repeentyneen pergamenttilehden, silmäili sitä vielä
kerran ja ojensi sen sitten kiivaalla kädenliikkeellä päällikölle.

"Palaa Upsalaan ja anna paperi linnanpäällikölle. Kaikki vangit ovat
otettavat hengiltä. Tässä on suoranainen käskyni, se on hyvin tärkeä.
Pääsi pantiksi, että täytät käskyni."

Kauhusta vavisten päällikkö seisoi kuninkaan edessä, jonka silmät
paloivat kuin mielisairaan ja jonka kädessä pergamentti vapisi. Hän
aikoi vastata jotain, mutta kuningas teki liikkeen kädellään ja sanoi
lyhyesti ja kiivaasti: "Mene!"

Päällikkö läksi. Kauan kuningas katsoi hänen jälkeensä; hänen kasvonsa
värähtelivät vain silloin tällöin. Vihdoin hän kääntyi pois ja poikkesi
tien vieressä olevaan metsään.

Aurinko paahtoi kuumasti, näytti siltä kuin Eerik olisi pyrkinyt
varjoon. Hänen väkensä istahti maantien reunalle kuiskaillen keskenään.
He ihmettelivät kuninkaan omituista käytöstä ja hänen kaameaa käskyään.

Tämän synkän tunnelman vallassa ei kukaan kiinnittänyt huomiota
kuninkaaseen itseensä.

Toisten huomaamatta Eerik kulki yhä syvemmälle metsään, samoili
tiettömässä, hämärässä tiheikössä, näkymättömien voimien takaa-ajamana.
Kaikki jäljet hänestä katosivat.

Kun hänen seuralaisensa tulivat häntä ajatelleeksi alkoivat he
kauhuissaan etsiä häntä, mutta turhaan.

Metsän yksinäisyydessä Eerik oli vajonnut mielenhäiriön yöhön.

       *       *       *       *       *

Gripsholmaan johtavalla maantiellä ratsasti Yrjänä Pietarinpoika
palvelijansa saattamana. Hänen kasvonsa olivat synkät; kuninkaasta
erossa, edesvastuullinen tehtävä suoritettavanaan, tuntui hänestä
hiukan epävarmalta tänä kaameana aikana.

Hän ratsasti nopeasti, päivä kallistui jo iltaan, rajuilmaa ennustavat
pilvet pimittivät taivaan ja tie kulki peninkulmamääriä metsien
halki. Hevoset vainusivat vaaraa, hikipisarat satulan alla muuttuivat
vaahdoksi.

Yrjänä Pietarinpoika hillitsi vihdoin kovaa vauhtiaan; metsä harveni,
tie muuttui valoisammaksi ja leveämmäksi.

"Tänään me tuskin kuitenkaan voimme enää palata," sanoi hän
seuralaiselleen, jonka hän salli ratsastaa rinnalleen. "On jo myöhä ja
nouseva rajuilma viivyttää aikeitamme. Ei huolita pitää kovaa kiirettä."

He antoivat hevosten hetken aikaa astua käymäjalkaa kunnes saapuivat
taas metsään.

Äkkiä Yrjänä Pietarinpoika pysähtyi. Tien vieressä, metsänreunassa,
miltei kuusten oksien peitossa, istui sotilaspukuun puettu mies hevosen
selässä, pistooli kädessä ja toinen satulanhihnassa.

Vaistomaisesti Yrjänä Pietarinpoika tarttui aseeseensa ja käänsi
hevosensa. Toinen vetäytyi syvemmälle kuusten taakse; samalla hän
viittasi uhkaavasti kädellään.

Epäröiden Yrjänä Pietarinpoika odotti.

"Tarkoittikohan tuo meitä?" mutisi hän.

"Näyttää siltä. Pitäisi tarkastaa miestä lähemmin, kuka tietää, mitä
hän tahtoo."

"Ehkäpä hän väijyi meitä."

"Eteenpäin siis Jumalan nimessä."

Epäröiden he jatkoivat matkaa palaten vähitellen taas raviinsa.

Äkkiä samainen mies ajaa karautti metsiköstä esille ja omituisesti
nauraen kiiti Yrjänä Pietarinpojan ohitse kadoten tien toiselle
puolelle.

Tuntui kuin metsässä olisi kummitellut.

Yrjänä Pietarinpoika oli nähnyt vain miehen kasvot. Ne olivat hänelle
tutut. Häntä kammotti.

Juuri vuosi oli kulunut siitä, kun hän kuninkaan käskystä oli antanut
hukuttaa Kaarinan entisen rakastetun. Mutta tuolla miehellä oli
hukkuneen vänrikin kasvot.

Ratsastivatko kuolleet kostonhaluisina murhaajiensa tiellä? Silloin
monet muutkin olisivat voineet siinä ratsastaa. Vai eikö hän ollut
kuollut? Elikö tuo ihminen, jonka olisi pitänyt olla kuollut?

Yrjänä Pietarinpojan teki nyt miltei mieli lähteä ajamaan takaa
kummitusta. Hän ei pelännyt tätä enää; hän käänsi hevosensa ja ratsasti
toisen jälkeen. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli vain tahtonut näyttäytyä
vastustajalleen ja kummituksena peloitella häntä. Hän ei halunnut
antautua tämän kanssa taisteluun.

Hän oli kauan sitten kadonnut metsän varjoon.

Molemmat ratsumiehet olivat eksyneet kauaksi tieltä; vaivalla he
löysivät taas takaisin. Vasta myöhään illalla he saapuivat Gripsholmaan.

Yrjänä Pietarinpoika odotti eteissalissa Kaarina Maununtytärtä, joka
levottomasta unesta herättyään ilmestyi kalpeana hänen luokseen.

"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Kaarina säikähtäen.

"Ei, ei, rauhoittukaa. Jos olisin tiennyt, että olitte jo nukkumassa,
niin en olisi pelästyttänyt teitä. Suokaa anteeksi! Mutta kuningas
ikävöi teitä, ja niinpä tulin pyytämään, että seuraisitte minun
mukanani Tukholmaan."

"Täytyykö minun vielä tänä iltana lähteä liikkeelle?" kysyi Kaarina
väsyneesti. "Olen valmis milloin hyvänsä lähtemään, senhän te tiedätte
—"

Yrjänä Pietarinpoika huomasi, että Kaarina oli väsynyt ja
raskasmielinen sekä kaipasi unta.

"Älkää riistäkö itseltänne yölepoa," sanoi hän. "Yö on muutenkin
epäedullinen. Mutta jos teille sopii, niin lähdemme huomen-aamulla
liikkeelle."

"Miten varhain vain haluatte. Virvoitelkaa nyt itseänne, mutta antakaa
anteeksi, jos poistun, olen kovin väsynyt. — Kunpa ei kuninkaalle vaan
mitään tapahtuisi."

Yrjänä Pietarinpoika katsoi hänen jälkeensä. Kaarina näytti toiselta
kuin ennen. Kaikkialla vallitsi omituinen, painostava mieliala,
ikäänkuin salainen aavistus uhkaavasta vaarasta. Aika oli raskas ja
repivä, yksin Gripsholman, tuon onnen turvapaikan yli oli se heittänyt
synkät varjonsa.

Yrjänä Pietarinpoika tiedusteli linnanväeltä, oliko kukaan viime
aikoina nähnyt vänrikkiä näillä seuduin ja olisiko ehkä hänen
ilmestymisensä ollut syynä Kaarinan levottomuuteen.

Mutta siltä ei näyttänyt; ei kukaan ollut nähnyt salaperäistä
kummitusta.

Seuraavana aamuna lähdettiin matkaan myöhemmin kuin Yrjänä
Pietarinpoika oikeastaan olisi halunnut.

Ilma oli hyvin epäedullinen, ja Kaarina oli huomattavan kauan
viivytellyt. Hän oli vielä väsynyt ja kalpea tullessaan huoneistaan.
Mutta samalla hän kuumeisella kiireellä kehoitti lähtemään.

Matka sujui ilman esteitä, joskin tiet yön aikana olivat kovasta
sateesta pehmittyneet ja hidastuttivat nyt kulkua.

Monasti, kun he kulkivat synkän metsän läpi, tähysteli Yrjänä
Pietarinpoika ympärilleen; hän oli Kaarinan turvallisuuden vuoksi
ottanut muutamia asestettuja miehiä mukaansa.

Mutta eilinen kummitus ei näyttäytynyt ja hän alkoi epäillä
erehtyneensä.

Myöhään he saapuivat Tukholmaan. Oli jo pimeä ja sade valui virtanaan.

Kuningas oli lähtenyt Upsalaan, ja Kaarina tahtoi kiiruhtaa hänen
jäljissään. Mutta hän tunsi, ettei hän tänään enää jaksaisi sen
pitemmälle, vaan kaipasi lepoa. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut
niin suurta väsymystä kuin nyt.

Matka ei sujunut taaskaan niin nopeasti kuin hän olisi toivonut.
Levottomuus ajoi häntä eteenpäin ja epämääräinen pelko painosti hänen
mieltään.

Varovaisuudesta he myös usein pysähtyivät, mitä ei koskaan ennen
ollut tapahtunut, ja usein tuntui siltä kuin aivan turhan kauan olisi
levähdetty.

Mutta Yrjänä Pietarinpoika piti sitä välttämättömänä, sitäpaitsi hän
huomasi, miten Kaarina kärsi matkan ponnistuksista ja kernaasti lepäsi
milloin siihen vain tarjoutui tilaisuutta.

He saapuivat Upsalaan samana päivänä, jonka aamuna kuningas oli sieltä
poistunut ja sydänpäivän aikana antanut suorittaa tuon kaamean ja
mielettömän teon, jota Ruotsin historiassa nimitetään Sture-murhiksi.

Jo kauan ennen kaupunkiin tuloaan he huomasivat, että jotain tavatonta
oli tapahtunut.

Kaikki vastaantulijat näyttivät kiihtyneiltä. Ihmisiä kiiruhti
kaupunkiin ja toiset palasivat sieltä, he muodostivat ryhmiä
keskustellen innokkaasti, ja kaikesta saattoi huomata, että kauhu ja
tuska valtasi heidän mielensä. Kaarinan seuralaisetkin alkoivat tulla
levottomiksi ja katsoivat toisiinsa tutkiskellen ja kysyen.

Yrjänä Pietarinpoika antoi vihdoin yhden miehistään lähestyä erästä
ryhmää ja kysyä, mitä oli tapahtunut.

Itse hän odotti Kaarinan kanssa metsän siimeksessä ratsumiehen takaisin
tuloa.

Lähetti syöksyi hengästyneenä takaisin ja saattoi töin tuskin kertoa,
mitä hän oli kuullut.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Yrjänä Pietarinpoika.

"Kaameita asioita, herra," sanoi mies kiihoittuneena. "Koko Upsala on
kauhuissaan. Svante Sture, hänen poikansa Eerik ja muutamat muut heidän
liittolaisistaan ovat linnassa murhatut."

"Salaliittolaisetko?" mutisi Yrjänä Pietarinpoika ymmällä.

"Niin, herra. Kuningas oli lähtenyt linnasta tänä aamuna, ja
päivemmällä oli tullut käsky, että kaikki linnassa olijat olivat
otettavat hengiltä. Käsky pantiin heti toimeen, vain kaksi pääsi
pakoon."

Hetkeen ei Yrjänä Pietarinpoika saanut sanaa suustaan; kauhusta
jähmettyneenä hän tuijotti eteensä.

"Mahdotonta," sanoi hän, "minkä vuoksi?"

"Sitä ei kukaan tiedä; ei mitään syytä mainittu. Kuningas kuuluu
tulleen mielenvikaiseksi. Ei kukaan tiedä, minne hän on joutunut.
Matkalla Flötsundiin hän erosi seuralaisistaan ja katosi metsään."

"Mitä sinä sanot?" huudahti Yrjänä Pietarinpoika kauhuissaan.

"Niin väitetään," lisäsi sotamies nopeasti. "Jotkut kuninkaan
seuralaisista ovat palanneet Upsalaan apua hakemaan, toiset etsivät
häntä yhä."

Yrjänä Pietarinpoika oli koettanut pidättää Kaarinaa kauempana, jotta
hän ei kuulisi koko totuutta, mutta hän oli sittenkin tunkeutunut
lähemmäksi.

Kuultuaan tämän kauhean sanoman hän tuskasta huutaen vaipui maahan.

Yrjänä Pietarinpoika laski hänet sammalelle makaamaan. Hän hieroi hänen
kasvojaan hyvänhajuisella vedellä ja Kaarina virkosi vähitellen.

Samalla hänen mieleensä palasivat kauheat tapahtumat ikäänkuin
kaukaisena kaikuna.

"Eerik — oi, Eerikkini!" kuiskasi hän. "Kaikki on nyt lopussa."

Yrjänä Pietarinpoika lohdutti häntä koettaessaan nostaa hänet pystyyn.

"Rauhoittukaa! Meidän täytyy koettaa ottaa asiasta selko, ennenkuin
kadotamme kaiken toivon. Varmaankin kuningas löytyy pian."

"Tahdon kiiruhtaa hänen luokseen!" huudahti Kaarina tuskissaan.

Yrjänä Pietarinpoika pidätti häntä.

"Ensin teidän täytyy rauhoittua. Varovaisuus on tarpeen. Vasta sitten
kun tiedämme, miltä Upsalassa näyttää, voimme johonkin ryhtyä."

Saattoi huomata, että Yrjänä Pietarinpoika oli kovin levoton, hän
pelkäsi oman henkensä puolesta eikä tiennyt mitä tehdä.

Mietteissään hän astui pari askelta syrjään ja tuijotti kauan eteensä.

"Minä lähden Upsalaan," päätti hän vihdoin, "ja otan selkoa, onko
teidän siellä turvallista olla. Ehkä kuningas on palannut, silloin
kaikki on hyvin. Odottakaa täällä; sotilaat saavat jäädä teidän
turvaksenne. En viivy kauan; niin pian kuin mahdollista palaan
takaisin."

Huoaten Kaarina nyökkäsi suostumuksen merkiksi.

Yrjänä Pietarinpoika kääri viittansa kireämmälle, painoi hatun
syvemmälle päähänsä ja läksi yksin Upsalaan. Sinne ei ollut pitkä matka.

Kenenkään tuntematta häntä hän astui portista kaupunkiin ja tunkeutui
varovasti ihmisjoukkojen läpi, jotka olivat kerääntyneet linnan
ympäristölle.

Hän katseli ympärilleen etsien ystäviä ja aikoen mennä linnaan,
sillä hän ei uskaltanut puhutella tuntemattomia pelosta, että nyt,
kun hänellä ei ollut kuningasta turvanaan, häntä voitaisiin kohdella
väkivaltaisesti.

Juuri kun hän huomasi linnanpaällikön portilla ja aikoi hiipiä hämärän
aukion poikki, astui ihmisjoukosta mies hänen eteensä.

"Lurjus, täälläkö kohtaankin sinut! Seis, Yrjänä Pietarinpoika!"

Kuninkaan suosikki tarttui hätääntyneenä tikariinsa. Hän näki edessään
samat vihan vääntämät kasvot, jotka olivat irvistelleet hänelle.
Gripsholman metsässä — hukutetun vänrikin voitonriemuiset kasvot.

Hitaasti hän väistyi taapäin katsoen väijyen vastustajaansa. Joukko
ihmisiä keräytyi heidän ympärilleen. Jokainen tarkkasi Yrjänä
Pietarinpojan käden liikettä hänen tarttuessaan vaatteitten laskoksiin
kätkettyyn tikariin, mutta ei kukaan uskaltanut kajota häneen.

Hiljaisena mutinana kulki suusta suuhun tieto:

"Se on Yrjänä Pietarinpoika!"

Yhä enemmän ihmisiä kerääntyi paikalle.

Vahtisotamiehetkin olivat jo huomanneet levottoman joukon. He läksivät
liikkeelle auttaakseen piiritettyä miestä. Mutta kuin yhteisestä
sopimuksesta piiri tiukkeni Yrjänän ympärillä estäen häntä pääsemästä
pakoon.

Kustaa Pietarinpoika oli laskenut, että kansa riemuiten hyökkäisi
Yrjänän kimppuun. Mutta kun niin ei tapahtunut, levisi tumma puna hänen
kasvoilleen ja silmät näyttivät tunkeutuvan ulos hänen päästään.

Pettäisikö tämä shakkiveto, jonka kohtalo itse näytti järjestäneen?

"Alas Yrjänä Pietarinpoika!" huusi hän äkkiä vihan vimmassa. Hänen
silmänsä osuivat sotilaihin, jotka olivat ennättäneet jo aivan lähelle,
mutta turhaan yrittivät tunkeutua kansanjoukon läpi.

Pari miestä oli tarttunut äkkiä Yrjänä Pietarinpojan käsivarsiin, kun
tämä yritti paeta, ja samassa tikari putosi häneltä.

"Alas maankavaltaja!" huusi Kustaa Pietarinpoika.

"Alas kuninkaan viettelijä!" huusivat miehet.

Kansan parista, joka alkoi yhä kovempaa meteliä pitää, kajahti nyt
kiivaita kirouksia.

"Hän estää rauhantekoa!"

"Hän on syypää Sturein murhaan!"

"Alas Yrjänä Pietarinpoika!"

Joukko alkoi liikkua; voimattomina sotamiehet seisoivat ihmisjoukon
ulkopuolella koettaen turhaan tunkeutua epätoivon vimmalla puoliaan
pitävän miehen avuksi.

Vihdoin hänen täytyi luopua vastustuksesta ja seurata joukkoa, joka
työntäen ja tuuppien pakoitti hänet eteenpäin. Pilkallisesti hänen
nimeään huudettiin, ivallisesti hänelle irvistettiin vasten kasvoja,
uhaten puitiin nyrkkiä hänen nenänsä edessä ja riemuiten ihmisjoukko,
joka kasvamistaan kasvoi, laahasi häntä mukanaan. Sotilaat saivat
peräytyä.

"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vankinamme!" huusi kansa riemuiten.

"Yrjänä Pietarinpoika on meidän vallassamme!"

Pysähdyttiin erään upsalalaisen kauppiaan vankan talon eteen.
Kansanjoukkoon oli nyt liittynyt vakavia raatimiehiä ja porvareita ja
he astuivat johtajina edeltä.

Yrjänä Pietarinpoika saatettiin taloon ja heitettiin holvihuoneeseen,
ja siellä kosteudessa ja pimeässä hän sai nyt vajota varsin vähän
toivorikkaihin mietteihinsä.

Talonomistaja pakoitettiin vastaamaan vangista. Vähitellen joukko
hajaantui palaten linnan edustalle tai omiin koteihinsa.

Sillä välin oli tullut miltei pimeä. Kauan vielä kuului kaikkialta
kansan riemua tapahtuman johdosta. Mutta Kustaa Pietarinpoika oli
kadonnut jäljettömiin.

Lukuunottamatta Yrjänä Pietarinpojan vangitsemista ei tapahtunut
mitään, mikä olisi loukannut kuninkaan valtaa ja arvoa.

Lamautuneina olivat kaikki mielet päivän tapahtumien johdosta, ei
kukaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, ei kukaan riistää itselleen ylintä
valtaa maassa, joka äkkiä oli kadottanut hallitsijansa. Svante Sture
ja hänen lähin piirinsä oli tuhottu, Juhana herttua ja kuninkaan
muut veljet olivat liian kaukana, linnaa vartioi osasto luotettavia
sotamiehiä. Sitäpaitsi odotettiin kuninkaan paluuta.

Myöhään yöhön saakka joukot samoilivat metsissä etsien Eerikiä.

Mutta kaikki oli turhaa. Etsijät palasivat tyhjin toimin takaisin.
Kuninkaan seuralaiset olivat menneet Flötsundiin odottamaan hänen
tuloaan ja tiedustelivat häntä sieltä käsin; mutta ei täälläkään
löydetty jälkeäkään hänestä, joskin etsintää jatkettiin lakkaamatta.




VI. PIMEILLÄ TEILLÄ.


Yrjänä Pietarinpojan lähdettyä Kaarina odotti kuumeisella kiihkolla
hänen paluutaan. Mutta tunti kului toisensa jälkeen hänen palaamattaan.

Vähitellen Kaarinan mieli oli alkanut rauhoittua, mutta epävarma odotus
sai hänet jälleen levottomaksi.

Tuli jo pimeä, eikä vieläkään Yrjänä Pietarinpoikaa kuulunut eikä
hänestä saapunut minkäänlaisia tietoja.

Kaarinalla oli seurassaan neljä miestä; kahdelle hän antoi nyt toimeksi
lähteä Yrjänä Pietarinpoikaa vastaan tai ottaa selkoa, mitä Upsalassa
tapahtui. Oli jo myöhä, kun he läksivät matkaan.

Yleisen sekamelskan vallitessa he pääsivät kaupunginportista sisään
ja saivat kuulla, että Yrjänä Pietarinpoika oli vangittu ja viety
salaiseen säilöpaikkaan.

Sillä välin Kaarina Maununtytär oli lähtenyt lepäämään erääseen taloon.

Talon väki, joka ei tuntenut häntä, antoi hänelle parista hopearahasta
oman vuoteensa käytettäväksi vetäytyen itse uuninnurkkaan levolle.

Tupa oli aivan samanlainen kuin vanhan Kirstin asunto. Kaarina tuli
sitä ajatelleeksi laskeutuessaan levolle. Vielä kerran kaikki nuo kuvat
kulkivat hänen sielunsa silmäin ohi, joskin ne tuntuivat nyt hänestä
unennäöltä.

Mutta hetken kuluttua kaikki kuvat katosivat ja hän vaipui uneen.

Keskellä yötä hän heräsi hirveän tuskan kiusaamana. Hän nousi
vuoteeltaan, kopeloi pimeässä huoneessa ja läksi ääneti ulos
tavatakseen seuralaisensa, jotka hän oli lähettänyt Upsalaan
tiedustelulle.

Jonkun matkan päässä talosta he olivatkin hevosineen metsän laidassa.
Kaarina herätti heidät. Vavisten hän kuunteli heidän tiedonantajaan:
Yrjänä Pietarinpoika oli vangittu, kansa oli ottanut hänet haltuunsa,
ja kuningas oli yhä kateissa.

Salaten kyyneleensä Kaarina palasi mökkiin, heittäytyi jälleen
vuoteelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä tyynyihin.

Eerik —! Mitä hänelle oli tapahtunut?

Miten sietämätön ajatus, ettei hän nyt saanut olla tämän luona!

Kaarina tuijotti polttavin silmin pimeään. Jokainen ajatus tuotti
hänelle tuskaa. Ummehtunut ilma tuvassa oli aivan sietämätön. Vähinkin
ääni kiusasi häntä.

Hän kuuli isäntäväen kuorsaavan kilpaa elukoitten kanssa. Kaikki
vaivasi ja tuskastutti häntä.

Pois, pois täältä, tuumi hän ja nousi jälleen. Hiljaa hän poistui
talosta ja kiiruhti taakseen katsomatta, melkein kuin takaa-ajettuna,
tietä myöten Upsalaan.

Yö oli pimeä, hän ei tavannut ketään. Hänen saapuessaan
kaupunginportille aamu alkoi jo sarastaa.

Nyt vasta hänelle selvisi, mitä hän pani alttiiksi ja ettei hän yleensä
voinut mennä kaupunkiin. Portit olivat lukossa, ja jos hänet täällä
tunnettaisiin, niin sama vaara voisi uhata häntäkin.

Mitä hän tekisi? Kääntyisikö takaisin?

Epäröiden hän katseli porttia ja väistyi syrjään. Mutta tuska ja
levottomuus ajoi häntä edelleen; hänellä oli enää yksi ainoa toivo,
yksi ainoa ajatus, josta hän saattoi pitää kiinni ja joka antoi hänelle
voimia: hän tahtoi, hänen täytyi löytää Eerik.

Hän yritti kiertää kaupungin ympäri välttäen portteja ja muureja. Matka
oli pitkä ja vaivalloinen; aurinko oli jo kohonnut puiden latvojen
tasalle, kaupunki alkoi herätä ja pelloille ilmestyi talonpoikia työhön.

Kaarina kysyi tietä Flötsundiin. Vihdoin hän saapui sinne.

Siellä oli kovaa liikettä. Lähetit ratsastivat, sotamiehet kiiruhtivat
edestakaisin, kaikesta saattoi huomata, että kuningasta yhä etsittiin.

Jotta häntä ei huomattaisi pysytteli Kaarina enimmäkseen syrjässä tai
vetäytyi metsään jos joku sattui tulemaan häntä vastaan.

Vain hitaasti hän saattoi päästä eteenpäin. Hänen jäsenensä olivat niin
heikot ja väsymys niin suuri, että hän monasti jo epäili, jaksaisiko
hän pitemmälle kulkea.

Väliin hän uskalsi astua taloon ostaakseen juomaa ja leipää. Mutta pian
hän läksi taas pois kulkien yhä eteenpäin.

Aurinko paahtoi kaiken päivää ja lopetti hänen viimeisetkin voimansa.
Iltapuoleen saakka hän jaksoi vielä kulkea, mutta sitten voimat olivat
uupuneet. Väsyneenä hän kaatui maahan pienessä metsikössä, jonne hän
oli poikennut tieltä.

Kauan hän makasi siinä puoleksi tajuttomana, kunnes iltaviileys ja lepo
herätti hänet jälleen.

Hän huokasi. Hän ei käsittänyt, mistä tämä heikkous johtui. Hän muisti,
miten hän ennen oli jaksanut kantaa raskaita kuormia hoitaessaan
torikauppaansa. Silloin ei väsymys saanut tulla kysymykseenkään.

Nyt hän oli kuin halpautunut, hän ei jaksanut astua askeltakaan,
pieninkin liike tuntui rasittavalta. Mitenkä se oli mahdollista? Mikä
hänen oli?

Oliko hän näinä muutamana vuonna tullut niin veltoksi, ettei hän
jaksanut enää kulkea tätä vähäistä matkaa pelastaakseen rakastettunsa?

Mietteissään hän tuijotti eteensä omituisten ajatusten noustessa
mieleen.

Ja vähitellen hänet valtasi tuskallisen suloinen aavistus, joka tähän
saakka oli ollut hänelle niin käsittämätön, ettei se kertaakaan ollut
noussut hänen mieleensä. Hän tunsi vavistusta, hänen ajatuksensa
näyttivät kulkevan kaukana etäisyyksissä.

Sitten hänelle vähitellen selvisi, että tuo aavistus olikin täyttä
totta.

Toisin ei voinut olla — kuin ilmestys se aukeni nyt hänen sielunsa
eteen ja täytti hänet hiljaisella vavistuksella.

Hän kantoi lasta sydämensä alla. Syvästi liikutettuna hän purskahti
itkuun ja painoi kasvonsa sammaleihin.

Tuo tieto oli järkyttävä, kun hän ajatteli kaikkea, mitä nyt oli
tapahtunut. Olihan lapsi kuningas Eerikin, joka mielenhäiriössään oli
jäljettömiin kadonnut.

Ja sitten hän tunsi ihmeellistä onnea, joka täytti hänen sielunsa
riemulla kesken kaikkea surua. Tämä tieto antoi ikäänkuin uutta voimaa
sille rakkaudelle, jota hän tunsi Eerikiä kohtaan.

Samalla hänen omatkin voimansa vahvistuivat. Hän nousi pystyyn. Nyt hän
ei saanut väsyä kesken, nyt hänen täytyi olla voimakas, pitää puoliaan,
voittaa kaikki ulkoatulevat vastukset sen olennon vuoksi, jolle hän
antaisi elämän.

Tästä lapsesta piti kasvaa iloinen, rohkea poika, voimakas nuori
sankari, jonka terve talonpoikaisveri voittaisi onnettomat Vaasan
suvulta perityt taipumukset.

Ihana tuli tämän lapsen olla, joka oli määrätty onnettoman isänsä
jälkeen kantamaan Ruotsin kruunua — —

Hänen lapsensa — —. Kaarina vapisi onnesta ajatellessaan sitä.

Hän nousi maasta ja astui rauhallisesti maantietä myöten takaisin
Flötsundiin.

Hämärissä hän kohtasi erään sotilaan, joka tuli Upsalasta
tiedustelemaan, oliko kuningas löydetty.

Hän tunsi Kaarina Maununtyttären, laskeutui alas hevosen selästä ja
katsoi ihmeissään häneen.

Hän kertoi Kaarinalle, miten asiat Upsalassa olivat kehittyneet.
Kaarina hengähti helpoituksesta kuullessaan, että siellä oli
rauhallista.

"Voinko luottaa sinuun?" kysyi Kaarina sitten vakavasti.

"Täydellisesti, korkea rouva."

"Niinpä uskon sinun käsiisi oman ja — tulevan kuninkaasi hengen. Saata
minut huomaamatta sinne, missä voin olla täysin turvassa."

Sotilas näytti hetken aikaa hämmästyneeltä. Vähitellen hän alkoi
ymmärtää.

"Tulkaa," sanoi hän ja taluttaen hevostaan suitsista hän astui Kaarinan
rinnalla hitaasti ja varovasti, jotta hänen ei olisi vaikea seurata.

"Jos osaat vaieta, niin ei siitä sinulle ainakaan vahinkoa ole," sanoi
Kaarina. "Sinä olet nyt minun alamaiseni, johon voin täysin luottaa.
Kuningas palkitsee sinut, sillä kuningas Eerik on löydettävä jälleen."

Sotilas kumarsi tottelevaisuutensa merkiksi.

Ja hän huolehti Kaarinasta uskollisesti ja toimi niin varovaisesti,
ettei kukaan saanut vähintäkään vihiä hänen toimenpiteistään.

Hän hankki Kaarinalle asunnon suuressa talonpoikaistalossa, missä tämä
oli hyvässä kätkössä ja täydessä turvassa.

Seuraavana päivänä hän kävi useampaan erään kysymässä, mitä Kaarina
halusi ja toi hänelle tietoja tapahtumista.

Kaarina tuli rauhallisemmaksi ja luottavammaksi, sillä hänen oli hyvä
olla talon isäntäväen huostassa.

Ei tapahtunut kuitenkaan tänä eikä seuraavanakaan päivänä mitään, mikä
olisi muuttanut asioiden tilaa.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää sen jälkeen, kun kuningas oli poistunut seuralaistensa
parista ja kadonnut niin merkillisellä tavalla, löytyi hän vihdoin.

Sillä välin kun hänen väkensä etsi häntä turhaan Upsalan ja Flötsundin
välisissä metsissä, lähestyi hän uupuneena erästä kylää, joka ei
sijainnut kovinkaan kaukana Flötsundista.

Hitaasti hän lähestyi kylää tietämättä missä hän oli.

Peninkulmamääriä hän oli kulkenut ristiin ja rastiin sen jälkeen
kun hän tuona kohtalokkaana päivänä, kaikesta päättäen äkillisen
mielenhäiriön vallassa, oli paennut seuralaistensa luota.

Hän oli kiiruhtanut syvälle metsään ikäänkuin näkymättömien voimien
takaa-ajamana, oli kulkenut yhä nopeammin ikäänkuin murhattujen henget
olisivat olleet hänen kintereillään.

Täten hän oli saavuttanut niin suuren etumatkan, että oli miltei
mahdotonta tavoittaa häntä.

Tässä rajattomassa yksinäisyydessä hän eksyi lopulta niin
täydellisesti, että vain sattuma olisi voinut saattaa etsijät hänen
tielleen. Mutta siten ei käynyt.

Koko päivän ja yön hän harhaili metsässä, ja epätoivo ja tuska, sekä
pakenemisen halu saattoivat hänen ajatuksensa täydellisesti sekaisin.

Kaikki kuninkaalliset arvomerkkinsä hän oli repinyt vaatteistaan.

Hän kohtasi talonpoikia, mutta nämä eivät tunteneet häntä eivätkä
olleet myöskään kuulleet, mitä Upsalassa oli tapahtunut.

Eräässä metsämökissä hän lepäsi, antoi mökin asukkaille rahaa ja pyysi
saada talonpoikaisvaatteita.

Vaikka he luulivat häntä rikoksentekijäksi, joka yritti paeta
rangaistusta, täyttivät he rahanhimosta hänen toiveensa, antoivat
hänelle vaatteita ja ruokaa ja päästivät hänet edelleen kulkemaan.

Niinpä hän samoili nyt kurjissa, likaisissa vaatteissa yhä eteenpäin ja
saapui kolmantena päivänä kylään, jossa hänet valepuvusta huolimatta
tunnettiin.

Kuin kulovalkea levisi tieto talosta taloon, että kuningas oli löytynyt.

Hänet otettiin vastaan ilolla ja kunnioituksella.

Kaikki kylän asukkaat kiiruhtivat paikalle, piirittivät hänet uteliaina
ja osoittivat hänelle kaikella tavalla kunnioitustaan.

Mutta Eerik ojensi epätoivoisena kätensä ja huusi:

"Pois, pois täältä! En ole teidän kuninkaanne, en ole enää kuningas!"

Heidän täytyi kuitenkin pidättää häntä niin kauan, että saatiin sana
Flötsundiin, ja kuninkaan väki saapui paikalle aikoen piirittää hänet
ja viedä hänet takaisin Upsalaan.

Mutta kuningas peräytyi kauhuissaan, torjuen sekä käsin että jaloin.
Verisuonet hänen otsallaan paisuivat ja tumma puna peitti hänen
kasvonsa, niin että tuntui suorastaan vaaralliselta kohdella häntä
väkivaltaisesti.

Vähän väliä hän huusi, milloin nyyhkyttävällä äänellä, milloin
raivoissaan:

"En minä ole kuningas, en ole! Päästäkää minut rauhaan ja lähtekää
pois! Juhana on teidän kuninkaanne!"

Toivottiin, että hän rauhoittuisi niin pian kuin hän saisi ruokaa ja
lepoa.

Mutta hän ei koskenut ruokaan eikä juomaan eikä häntä millään saatu
levolle.

Ääneti hän vaelsi huoneessa edestakaisin, tarkasteli vuoron perään
huoneessa olijoita, mutta ei puhunut sanaakaan, ei kysynyt ketään, ei
edes Yrjänä Pietarinpoikaa eikä Kaarinaa, vaikka näytti siltä kuin hän
olisi silmillään etsinyt edellistä.

Kaarina Maununtytär saapui vielä samana yönä, juuri kun päivä alkoi
valjeta.

Heti, kun hänelle oli tuotu tieto, että kuningas vihdoinkin oli
löydetty, oli hän lähtenyt matkaan ja kiiruhtanut hänen luokseen.

Hän ei ollut saanut enää hetkenkään rauhaa. Voittaen väsymyksensä hän
kulki keskellä yötä neljättä tuntia uskollisen sotilaansa seurassa
kylää kohti, missä kuningas nyt viipyi.

Kuninkaan vahdit kertoivat hänelle, miten Eerikin laita nyt oli.

Suurella tuskalla hän kuunteli heitä. Sitten hän astui kuninkaan
huoneeseen, missä tämä oli yksin. Kaksi kynttilää paloi pöydällä
levittäen kehnoa valoa ympärilleen.

Kuningas vaelsi yhä levottomana edes takaisin kuin vanki, joka koettaa
paeta omaa varjoaan.

Sturein murha näytti suunnattomasti painavan hänen sieluaan, niin että
häntä ympäröivä mielenhäiriön yö tuntui vielä kahta kauheammalta.

Hitaasti Kaarina lähestyi häntä. Kuningas ei huomannut tätä, hän
kulki vain edestakaisin neljän seinän sisällä, joita lepatteleva
kynttilänvalo aavemaisesti valaisi.

Kaarina mainitsi kuningasta nimeltä, kerran, useammin, ensin aivan
hiljaa, sitten yhä kovemmin.

Ääni näytti tunkeutuvan kaukaa etäisyydestä hänen aivoihinsa.

Hän pysähtyi, jäi kuuntelemaan, harhaileva katse alkoi etsiä.

"Kaarina!" kajahti vihdoin kuin sisäisen huudon kaiku hänen huuliltaan.

Silloin Kaarina tuli hänen lähelleen ja painautui hänen rintaansa
vasten.

"Sinun Kaarinasi on täällä, Eerik."

"Minun Kaarinani —?"

Hitaasti, ikäänkuin muistellen jotain mielessään hän toisti nuo sanat.
Hän silitteli Kaarinan käsivartta.

"Oi, Kaarina, missä minä olin, ollessani poissa sinun luotasi?" huokasi
hän syvään.

"Unohda se! Me olemme taas löytäneet toisemme."

Kaarina istahti vuoteelle ja painoi kuninkaan pään syliinsä.

"Minä laulan sinulle, kaikki pienet lauluni ja kaikki muuttuu taas
entiselleen."

Kuningas Eerik alkoi itkeä kuin lapsi Kaarinan hyväillessä häntä. Kauan
hän istui siten itkien.

Vain vähitellen hän rauhoittui. Kaarina lauloi, hänen äänensä
hiveli kuninkaan korvia. Tuo ääni oli kuin palsamia hänen sairaalle
sielulleen, se sai hänet unohtamaan kaiken muun.

Kaarina sai hänet syömään ja vihdoin myös levolle.

Hän lauloi hänet uneen. Rauhallinen hymy karehti nyt kuninkaan
kasvoilla ja hän hengitti levollisesti.

Kuningas nukkui kauan, aina sydänpäivään saakka. Kun hän heräsi, tuntui
hänen henkensä palaavan ikäänkuin jostain hyvin kaukaa.

Mutta Eerik ei nytkään halunnut nähdä ketään muuta kuin Kaarinan.

Kaarina oli saanut hänet rauhoitetuksi, miltei iloiseksikin, niin että
raskas paino, joka lannisti hänen mieltään, katosi. Hän se vihdoin sai
kuninkaan taivutetuksi lähtemään Upsalaankin.

Kaarinan ja muutamien uskollisten miesten seuraamana kuningas poistui
kylästä.

Nopeasti oli kaikkialle levinnyt tieto, että kuningas, joka oli jälleen
parantunut mielenhäiriöstään, saapui tietä pitkin. Kaikista kylistä
kiiruhtivat ihmiset häntä katsomaan ja tervehtimään.

Pitkä saatto seurasi hänen mukanaan aina Upsalan portille.

Se oli miltei riemusaatto. Ei mistään voitu huomata, ettei kuninkaan
valta olisi ollut ennallaan ja että ensimmäinen rohkea isku voisi
kaataa sen kumoon.

Vielä Eerikin valtaistuin seisoi yhtä lujana kuin ennen huolimatta
Sturein murhasta.

Hän, joka äsken oli saapunut kaupunkiin jalkaisin ja aivan yksin,
kaikkien hylkäämänä ja tuskin kenenkään vastaanottamana, hän palasi nyt
riemulla tervehdittynä, suuren joukon odottamana, kuin voittaja ainakin!

Ja moni tervehdyshuuto, joka kajahti kansanjoukon keskeltä, tarkoitti
varmaan myös Kaarina Maununtytärtä, sillä häntä saatiin kiittää siitä,
että kuningas oli voittanut mielenhäiriönsä.

Vaikea oli vain saada hänet astumaan kynnyksen yli linnaan, jota
Sturein veri oli tahrannut.

Siinä hän seisoi vavisten, ikäänkuin vainajien henget olisivat
torjuneet hänet pois. Uudestaan näytti hänen järkensä pimenevän.

Kaarinan onnistui vihdoin lempeillä kehoituksillaan viekoitella hänet
linnaan.

Vain Kaarinan seurassa pahat henget väistyivät kuninkaan luota;
Kaarinan pyynnöstä hän jäi yöksikin linnaan, jossa saattoi kaikessa
rauhassa levätä.

Seuraavana aamuna he palasivat Tukholmaan.

Niin helposti ei ollut kuitenkaan mielenhäiriö, tuo Vaasa-suvun
perintösairaus, voitettavissa. Kuningas tarvitsi edelleen lepoa ja
hoitoa, Kaarinan lohdutusta ja rauhoitusta, ja vain vähitellen hänen
henkensä pääsi taas entiseen tasapainoonsa.

Sairauden uudistuminen oli kuitenkin pelättävissä niin pian kuin
kuningas pääsisi perille suosikkinsa, Yrjänä Pietarinpojan kohtalosta.

Kauan sitä ei voitukaan häneltä salata; ystävän poissaolo alkoi
huolestuttaa häntä yhä enemmän, vaikkei hän ollutkaan erikoisesti tätä
kysynyt. Mutta vihdoin kuningas tahtoi tietää, minne hän oli joutunut.

Kaarina ilmoitti sen hänelle niin varovaisesti kuin mahdollista. Hän
tuijotti hetken aikaa aivan lamautuneena eteensä.

"Tiesin sen", sanoi hän vihdoin kuiskaten. Sitten hän alkoi
levottomasti kulkea edestakaisin huoneessa, ja näytti taas siltä, kuin
kaikki muut ajatukset olisivat kadonneet hänen mielestään paitsi se,
että hän oli kadottanut Yrjänä Pietarinpojan.

"Tiesinhän sen, en ole enää kuningas. He ovat toimineet vasten minun
tahtoani. Minun tahtoni ei merkitse heille enää mitään. Olen kurja,
heikko mies."

Kaarina astui kuninkaan luokse ja painautui häntä vasten.

"Älä puhu siten, Eerik," kuiskasi hän. "Sinä yksin olet kuningas ja
tulet sitä aina olemaan, koska on niin määrätty — sinun poikasi vuoksi,
jolle sinä jätät kruunusi perinnöksi."

Kyyneleisin kasvoin, mutta sittenkin riemua säteilevänä Kaarina vaipui
kuninkaan jalkoihin. Kauan tämä katsoi häneen, mutta vihdoin Kaarinan
säteilevä katse paljasti kuninkaalle totuuden. Liikutettuna hän
kumartui Kaarinan puoleen ja nosti hänet pystyyn. Ääneti he katsoivat
toisiaan silmästä silmään.

"Kaarina, nyt on kaikki hyvin. Nyt tiedän parantuvani jälleen — ja
voivani elää suurta päämäärää varten!"

Riemuissaan Kaarina vastasi kuninkaan suudelmaan.

       *       *       *       *       *

Eerikin sairautta kesti vielä kuukausimääriä. Mutta se oli yhä
vähenevää mielenhäiriötä, joka vähitellen muuttui tahdon heikkoudeksi,
mielen lempeydeksi ja vastustuskyvyttömyydeksi, jommoista hänessä ei
koskaan ennen oltu nähty.

Tuntui siltä kuin hän täten olisi tahtonut hyvittää Sturein murhan, tai
ehkä hän halusi hiljaisesti alistumalla koota voimia tulevia tehtäviä
varten.

Hän itse nimitti tätä aikaa "heikkoutensa ajaksi". Hän oli aina
myöntyväinen kaikkeen, ei hylännyt ainoatakaan pyyntöä, joka hänelle
esitettiin, teki paljon lahjoituksia ja voitti siten liittolaisia.

Hän tunsi ehkä vaistomaisesti, ettei hänellä ollut syytä pelätä
mitään, mutta että hän saattoi voittaa paljon, jos hän kykeni taidolla
ohjaamaan maataan.

Tämä vuosi, jota hän nimitti onnettomaksi vuodekseen, ei näyttänyt
kasaavan sittenkään yksinomaan onnettomuutta hänen ylitsensä,
päinvastoin hänen elämänsä muuttui jälleen varmemmaksi; hän ohjasi sitä
taas omalla kädellään ja saattoi voittaa takaisin sen, minkä hän oli
kadottanut.

Vain Yrjänä Pietarinpojan kohtalo tuotti hänelle huolta. Hän ei ollut
päässyt tässä asiassa vielä minkäänlaiseen ratkaisuun.

Hän tunsi, että tämä oli ehkä ainoa uhri, jota häneltä vaadittiin.

Siksi hän ei ollut vielä yrittänyt tehdä mitään Yrjänä Pietarinpojan
hyväksi, jota kansa piti edelleen vankinaan.

Kuningas ja kansa olivat tehneet sovinnon; ei kukaan ollut
ajatellutkaan käyttää hyväkseen tätä sekasorron aikaa ja panna toimeen
vallankumousta.

Syynä tähän oli kuitenkin suureksi osaksi se, että Yrjänä Pietarinpoika
oli joutunut kansanjoukon käsiin. Jos hänet riistettäisiin nyt
kansalta, niin seuraukset voisivat olla hyvinkin kohtalokkaat.

Vihdoin täytyi kuitenkin hänen kohtalonsa tulla keskustelunalaiseksi.
Hänet, jonka vaikutus kuninkaaseen oli ollut niin turmiollinen, joka
oli myös osallinen Sturein murhaan, tahdottiin nyt tuhota niin kauan
kuin hän oli varmassa tallessa.

Vaadittiin, että hänet jätettäisiin oikeuden käsiin.

Kuningas epäröi kauan, mutta nykyisessä heikossa mielentilassaan hän ei
uskaltanut vastustaa kansan tahtoa.

Hänen neuvonantajansa koettivat saada hänet vakuutetuksi siitä, miten
hirveät seuraukset voisivat olla, jollei hän tässä asiassa myöntyisi,
sillä kansa, joka oli nyt rauhallinen, murtaisi varmaan suuren
pettymyksen vallassa kahleensa ja kuohuisi yli äyräittensä.

Uhri oli siis tehtävä, jotta kansan luottamus voitettaisiin.

Eerik huokasi syvään ja raskaasti; saattoi nähdä, miten raskas tämä
taistelu oli.

Siten uudet vaikutusvoimat pääsivät voitolle sekä pelko, joka yhä piti
häntä kahleissaan. Hän allekirjoitti asiapaperin, jonka nojalla Yrjänä
Pietarinpoika oli jätettävä oikeuden tuomittavaksi.

Jäätyään yksin kuningas lyyhistyi kokoon kuin raskaan painon alla.

Kuitenkin hänen henkinen voimansa oli nyt paljoa suurempi kuin Upsalan
vaikeina aikoina.

Hän ponnistautui jälleen pystyyn; rauhallisesti, vakavasti hän kantoi
tämän päätöksen, johon hänet oli pakotettu.

"Se on välttämätöntä!" tuumi hän mielessään.

Lokakuun 19 p:nä 1567 tuomittiin Yrjänä Pietarinpoika kuolemaan. Lyhyen
taistelun jälkeen kuningas Eerik allekirjoitti kuolemantuomion.

Kun se oli tehty, ja lähetti, hirveä asiapaperi kädessään, poistui
linnasta, heräsi Eerik kuin unesta.

Hänen silmänsä avautuivat ja tuijottivat eteensä yhteen kohtaan;
mutta niissä ei ollut kuumeen paloa. Tämä oli vähittäistä heräämistä,
ikäänkuin hän hitaasti olisi tullut taas entiselleen.

"Mitä minä tein?" mutisi hän itsekseen. "Valtani rakennuksen kulmakiven
olen heittänyt pois. Olen pettänyt sinut ja itseni."

Hän hyökkäsi pystyyn ja kohotti käsivartensa taivasta kohti.

"Ei, ei," sanoi hän juhlallisesti, "niin kehnoja kaupanhierojia me emme
ole. Vielä minä olen Ruotsin kuningas."

Se kuulosti voimakkaalta ja varmalta. Noin ei puhunut pehmeä, tahdoton,
epäröivä sairas, mikä hän näinä viime kuukausina oli ollut.

Pää pystyssä, kädet nyrkissä hän seisoi siinä. Sama hirveä painostus,
joka oli pakoittanut hänet pettämään ainoan ystävänsä, oli herättänyt
hänen uinuvan sielunsa.

Sillä välin kuin kansa riemuitsi yhä Yrjänä Pietarinpojan
kuolemantuomiosta, saapui kuninkaan peruutus.

Pian sen jälkeen Yrjänä Pietarinpoika päästettiin kaikessa
hiljaisuudessa vapaaksi eikä kestänyt kauan, kun hänen nähtiin taas
liikkuvan vapaasti ja julkisesti kuninkaallisen herransa läheisyydessä.

Petetty kansa oli lamautunut ja jähmettynyt. Mutta Eerik, suosikkinsa
tukemana, tunsi olevansa jälleen terve ja täydessä voimassaan ja
vallassaan, jota vastaan kaikki ulkoa tulevat hyökyaallot näyttivät
voimattomina kimpoavan.




VII. KORKEUTEEN JOHTAVA TIE.


Oli saman vuoden joulukuu.

Tukholman linnan kirjastohuoneessa istuivat kuningas Eerik ja Yrjänä
Pietarinpoika vielä myöhään tutkien karttoja pöydän ääressä.

Eerik näytti hetken aikaa istuneen mietteihinsä vajonneena. Nyt hän
oikaisi itseään ja hänen terveille kasvoilleen levisi itsetietoinen
hymy.

"Eiköhän se tule olemaan varsin suuri pettymys Juhanalle, aivan kuin
kylmä kylpy, kun hän huomaa, miten hukkaan hänen suuret aikeensa
menevät. Mutta nyt hänellä ei ole muuta edessä kuin piiloutua taas
koloonsa — aivankuin selkäänsä saanut koira häntä käpälien välissä.
Haa, jos silloin joku veljistäni olisi ollut Ruotsissa, niin me emme
istuisi enää yhdessä Tukholman linnassa, rakas Yrjänä Pietarinpoika."

"Se on kylläkin varma," nyökkäsi suosikki ja hänen kätensä puristui
nyrkkiin, kun hän muisteli aikaa, jolloin hänen oli ollut pakko istua
vankilassa Upsalassa. "Ja hyvä onkin, ettette ole antanut heidän
peloittaa itseänne."

"No," jatkoi kuningas äkäisesti naurahtaen, "kyllä me hankimme heille
jäähdytyksen, joka tuottaa heille vieläkin suuremman yllätyksen."

Hän ojensi voimakkaasti käsivarsiaan ja innoissaan heitti kartat,
paperit ja koneet sekaisin pöydällä.

"Pois nuo kaikki! Tähdet ovat valehdelleet minulle ja turhanpäiväisesti
peloitelleet minua. Nyt en pelkää niitä enää. Jumalan kiitos, olen taas
täysissä voimissani — voin uhmailla vaikka koko maailmaa."

Äkkiä hän hiljensi ääntään. Hän astui ääneti viereisen huoneen ovelle
ja kuunteli siinä kauan.

"Hän nukkuu jo, Kaarina —! Olkaamme hiljaa, Yrjänä! Oi, jospa ei mikään
häiritsisi enää hänen rauhallista untaan! Häntä saan kiittää siitä,
että olen taas ennallani; hän poisti minulta pelon, hän palautti oman
itseni. Mitä minä olin ilman häntä — —?"

Hitaasti hän palasi pöydän luo ja tuijotettuaan hetken eteensä hän
jatkoi:

"Siksi sen täytyy tapahtua. Se on minun tahtoni. Saadaanpa nähdä,
eikö kuninkaallinen tahto merkitse mitään. Oikeastaan nuo tapahtumat
Upsalassa eivät olleetkaan niin kovin onnettomia, sillä nyt näen, miten
lujasti voin luottaa kansaan."

"Kukaan ei ole uskaltanut nostaa kättään sinua vastaan, minun
tahtoni pitää heidät kaikki kurissa. Siis, Yrjänä Pietarinpoika,
ryhtykäämme työhön; tahdon jo huomenna esittää täydellisen suunnitelman
neuvostolle."

He neuvottelivat myöhään yöhön saakka. Yrjänä Pietarinpoika kirjoitti
kuninkaan sanelun mukaan. Vihdoin kirjelmä oli valmis.

Kuningas, lukematta sitä läpi, kirjoitti päättävästi nimensä sen alle.

Tämä asiapaperi sisälsi avioliittosopimuksen kuningas Eerikin ja
Kaarina Maununtyttären välillä.

Seuraavana päivänä — oli vuoden 1567 viimeinen päivä — astui kuningas
tämä sopimus kädessään ja Yrjänä Pietarinpoika seurassaan maan
neuvoston eteen.

Rauhallisesti ja varmasti, kasvoillaan voitonvarma ja samalla
vastustusta uhmaileva, joskin puoleksi salattu hymy hän astui
valtaistuimelle, joka oli häntä varten saliin pystytetty.

Hän jäi kuitenkin seisomaan ja katseli hetken aikaa ympärilleen,
kiinnittäen katseensa jokaiseen läsnäolijaan.

Kaikkien täytyi myöntää, että kuningas, voitettuaan tautinsa, oli
jälleen täysissä ruumiin ja hengen voimissa.

"Neuvosherrat," alkoi hän, "olen saapunut ratkaistakseni teidän
kanssanne tärkeän kysymyksen, joka koskee minun naimistani. Te
tiedätte, miten tämä asia on minulle sekä kaikille muille maan hyödyn
kannalta tärkeä, miten kauan olen koettanut ratkaista tätä kysymystä
ja miten paljon aikaa ja vaivaa se on vaatinut. Te tiedätte, että tämä
kysymys on ollut sodankin aiheena!

"Paljon aikaa on tässä turhaan kulutettu, ja minä tahtoisin, että
vihdoinkin pääsisimme onnelliseen ratkaisuun."

Miehet, joista toiset nyökkäsivät epäröiden, toiset mutisivat
hyväksyen, katsoivat pitkään toisiinsa.

Päästä ratkaisuun; tarkoittiko se myöskin, lopettaa vihdoin tuo
mieletön, tarkoitukseton sota?

Hetken kuluttua kuningas jatkoi:

"Viimeksi me olemme kiinnittäneet katseemme Lothringenin prinsessa
Renateen; prinsessa on myös antanut meille suostumuksensa. Mutta
neuvottelut eivät ole vielä päättyneet. Lothringen sijaitsee kaukana,
voisi kestää vielä kauan, ennenkuin päästäisiin minkäänlaiseen
ratkaisuun, eikä se ole meidän toiveittemme mukaista. Toiseksi: me emme
tunne prinsessaa, mistä voin siis tietää, miellyttääkö hän minua, jos
todellakin päättäisin ottaa hänet puolisokseni?"

Taaskin kuningas vaikeni ja katsoi ympärilleen. Liikkumattomina, mutta
yhä enemmän jännittyneinä neuvoston jäsenten katseet olivat kiintyneet
häneen.

"Siitä ei ole kauan aikaa," jatkoi kuningas, "kun pyysin ja sainkin
säätyjen suostumuksen siihen, että saisin valita puolisoni oman mieleni
mukaan, ottamatta huomioon hänen säätyään tai sukuaan. No niin,
olen nyt päättänyt käyttää hyväkseni tätä suostumusta. Minä kohotan
puolisokseni Kaarina Maununtyttären, onnettoman aikani uskollisen
toverin."

Jokainen oli kuninkaan puheen johdosta jo arvannut, mitä seuraisi.
Sittenkin olivat kaikki kuin jähmettyneet. Neuvosherrat katsoivat
toisiinsa, aikoivat sanoa jotain kykenemättä sittenkään. Siellä täällä
jokunen tosin yritti sanoa jotain, mutta kun ei kukaan kannattanut,
niin ei siitä sen enempää tullut.

Kuninkaan voitonvarma, hymyilevä katse vangitsi kaikki.

Kukapa olisi uskaltanut ruveta vastustajaan kuninkaan tahtoa, hän kun
oli jo edeltäpäin hankkinut itselleen säätyjen suostumuksen. Jokaisen
täytyi tunnustaa, että nyt oli vain hyväksyttävä päätös, joka jo
aikaisemmin oli tehty.

"Hyvät neuvosherrat," jatkoi kuningas jälleen hyväntahtoisesti
hymyillen, "asia on siis selvä. Olen kirjoittanut avioliittosopimuksen
ja pyydän teidän hyväksymistänne. Tulette siitä muuten huomaamaan,
että olen toiminut järkevästi. Vain siinä tapauksessa, että puolisoni
synnyttäisi pojan, astuu sopimus voimaan. Ymmärrän, että valtakunnalla
tulee olla mahdollisuus saada miehinen kruununperijä, sen kuningas on
kansalleen velkaa."

Tämä seikka riisti aseet neuvostoherrojen käsistä ja tyydytti heitä.
Sillä eihän vielä ollut sanottu, että Kaarina Maununtytär synnyttäisi
pojan.

Sopimus kulki nyt kädestä käteen ja jokainen kirjoitti nimensä sen alle.

Eerik tarkasteli nimikirjoituksia hyvillä mielin, kiitti herroja, ja
lausuttuaan jäähyväiset hän poistui.

"Ja nyt kuningattaren luo!" huudahti hän Yrjänä Pietarinpojalle ilosta
loistaen. "Rakas ystävä, me olemme voittaneet! Minulla on kansa omassa
vallassani!"

       *       *       *       *       *

Kuningas oli tehnyt viisaasti laatiessaan sopimuksen siten, että se
astuisi voimaan vain siinä tapauksessa, että Kaarina synnyttäisi pojan.

Niinpä ei siis toistaiseksi vielä solmittu avioliittoa eikä pantu
toimeen kirkollista vihkimistä.

Tosin Eerik ei puhunut Kaarinasta enää muuten kuin kuningattarena,
mutta kaikki jäi kuitenkin vielä ennalleen.

Tämä seikka näytti rauhoittavan kansan ja aateliston kiihoittuneita
mieliä, sillä he paheksuivat suuresti kuninkaan vaatimusta ja
suhtautuivat vihamielisesti säätyjen ja neuvosherrojen päätökseen.

Vielä ei ollut yleisesti tiedossa, että Kaarina Maununtytär, joka
vietti hiljaista ja koko maailmasta eroitettua elämää, todellakin
odotti lasta.

Myöskin toivottiin, että kaikkien paheksuma sota näiden uusien
tapahtumien johdosta päättyisi. Kuningas itse näytti jo aikoja
sitten kyllästyneen siihen, sillä voitonmahdollisuuksia ei Ruotsilla
kuitenkaan enää ollut, niin huonosti ja huolimattomasti kuin sotaa
käytiin.

Varmaankin olisi helppo saada tanskalaiset taivutetuiksi kunnollisiin
rauhanehtoihin, sillä hekin olivat jo väsyneet sotaan.

Sellaiset olivat nyt toiveet ja siten käsitettiin myös kuninkaan
lähtö armeijan luo, mikä tapahtui noin viikko sen jälkeen kuin
avioliittosopimus oli tehty. Täytyihän hänen keksiä joku ratkaisu,
koska hän oli vakuuttanut, että olot muuttuisivat nyt täydellisesti.

Siten koetettiin kaikenlaisilla otaksumilla ja toiveilla saada kansan
mieli rauhoitetuksi.

Mutta ei kestänyt kauan, kun äkillinen isku sai mielet jälleen
kiihtymään. Maaliskuun 1 p:nä 1568 levisi kaikkialle Tukholmassa tieto,
että Kaarina Maununtytär oli edellisenä päivänä synnyttänyt pojan.
Tieto oli kaikille yllättävä, niin salassa oli asiaa pidetty.

”Hahaa!” pilkkasi joku, ”nyt Ruotsi on saanut kruununperillisen!”

”Ja Kaarina Maununtytär — on pian kuningatar!” kuului kuiskaus.

”Uskaltaisiko kuningas todellakin? Hänestäkö, joka on kaupitellut
jäniksiä torilla tukholmalaisille, tulisi kuningatar? Pitäisikö meidän
tunnustaa hänen poikansa tulevaksi herraksemme ja hänet kuningattareksi
—! Onhan se aivan mahdotonta.”

”Pahaa verta se nostattaa,” ennustivat jotkut.

”Minkä sille mahtaa?” sanoivat toiset olkapäitään kohottaen. ”Sturethan
ovat kuolleet!”

”Ja kuninkaan veljet ovat paenneet pois.”

Alakuloisin mielin ihmiset erosivat; tuskin kukaan kykeni ajattelemaan
selvää ajatusta. Kaikki olivat masennuksissa aivan kuin silloinkin,
kun kuningas oli peruuttanut Yrjänä Pietarinpojan kuolemantuomion ja
riistänyt hänet kansan käsistä.

Kuningas Eerik itse oleskeli näihin aikoihin sotatantereella.

Talvesta huolimatta sattui pikkukahakoita taistelevien välillä. Sota ei
siis näyttänyt vieläkään loppuvan, niinkuin oli jo varmasti toivottu.

Pikalähetit olivat tuoneet Eerikille tiedon hänen poikansa
syntymisestä, ja Kaarina lähetti hänelle terveisensä vakuuttaen
voivansa hyvin.

Kuningas antoi pitää jumalanpalveluksen ja määräsi samoin kaikissa maan
kirkoissa pidettäväksi.

Sopimuksen mukaan oli Kaarinan poika tunnustettava Ruotsin
kruununperilliseksi.

Mutta kuningas viivytteli matkaansa Tukholmaan. Sotasuunnitelmat
pidättivät häntä vielä; hän toivoi saavuttavansa voiton suuressa
taistelussa. Nauraen hän torjui luotaan tanskalaisten tiedustelut,
olisiko hän halukas solmimaan rauhan.

Mutta sotaonni pysytteli jälleen tanskalaisten puolella, joskaan siitä
ei johtunut lopullista ratkaisua. Ja niinpä Eerik kadotti halunsa
kauemmin viipyä sotanäyttämöllä.

Hän palasi Tukholmaan.

Kesä teki jo tuloaan hänen saapuessaan pääkaupunkiin. Ilosta loistaen
hän nosti poikansa käsivarsilleen, riemuiten hän painoi Kaarinan
rintaansa vasten, ja onnessaan häneltä unohtui pian kaikki se, mitä hän
taistelutantereella oli tavoitellut.

Kaarina hymyili, mutta hänen hymynsä tuntui pelokkaalta ja
alakuloiselta, ikäänkuin hän jälleen olisi tuntenut samaa tuskaa
kuninkaan vuoksi kuin monasti ennenkin.

Kuningas tarttui silloin hänen käsiinsä.

"Sinusta tulee kuningatar, Kaarina. Olet vapauttanut minut vaikeasta
pulasta, olet antanut minulle kruununperillisen. Sen, mitä olen
luvannut, pidän myöskin."

       *       *       *       *       *

Suurenmoiset häät päätettiin viettää.

Eerik ilmoitti säädyille, että hän aikoi nyt käyttää hyväkseen niitä
varoja, jotka tarkoitusta varten olivat myönnetyt, ja sitten hän
lähetti kutsuja kaikkialle.

Myöskin veljillensä hän lähetti ystävälliset terveiset ja pyysi, että
he saapuisivat Tukholmassa pidettäviin juhliin. Siitä piti tulla
loistavin juhla, mitä Kustaa Vaasan ajoista saakka Ruotsissa oli nähty.

Vihkiäisten jälkeen oli Kaarina kruunattava Ruotsin kuningattareksi.
Tässä tilaisuudessa oli tarkoitus myös lyödä ritareiksi useita
ansiokkaita miehiä. Ja juhlien päättäjäisiksi oli Eerikin ja Kaarina
Maununtyttären poika ristittävä.

Heinäkuun 4 päivä 1568 määrättiin hääpäiväksi.

Tiedot näistä tapahtumista olivat jo paljoa ennemmin saapuneet Suomen
herttua Juhanalle. Sen jälkeen kuin hän oli toipunut monivuotisen
vankeutensa rasituksista, ei hän ollut pysynyt toimettomana. Tosin hän
ei voinut ryhtyä mihinkään ratkaisevaan tekoon, siksi hän oli liian
etäällä Suomessa ja kaikki tiedot saapuivat hänelle myös kovin myöhään.
Mutta salaiset lähetit pitivät häntä kuitenkin asioitten tasalla.

Sturein murhan ja kuninkaan mielenhäiriöpuuskan jälkeen oli seurannut
rauhallinen aika, jolloin Juhanankin täytyi pysyä alallaan ja odottaa.
Mutta niin pian kuin kuninkaan avioliittosopimus oli tullut tunnetuksi
ja hän saattoi Kaarina Maununtyttären pojan syntymisen jälkeen panna
sen täytäntöön, oli varsin käsitettävä kiihko vallannut Juhanan mielen.
Sillä samalla tuntui miltei mahdottomalta, että hän ja hänen poikansa
koskaan pääsisivät osallisiksi Ruotsin kruunuun, niinkuin hän yhä oli
toivonut.

Niinpä hän oli kutsunut nuoremman veljensä, Södermanlannin herttua
Kaarlen hoviinsa neuvottelemaan kanssaan tilanteesta.

Sillä välin saapui kummallekin kutsu kuninkaan häihin. Veljet
lähettivät kiitoksensa ja terveisensä lähetin mukana kuninkaalle.

"Ja mitä me nyt teemme?" kysyi Södermanlannin herttua katsellen
miettivästi veljeään, jonka kanssa hän oli kahden linnan salissa.

"Onko sinulla halua näyttäytyä näissä oloissa Tukholmassa?"

"Ei. Kukapa tietää, mitä se meille maksaisi. Eerik tietää varsin
hyvin, että me olemme hänelle vihamielisiä ja että me tämän tapauksen
johdosta tulemme kahta vertaa vihamielisemmiksi. Hän tietää, ettemme
me, veren kuohahtamatta suonissamme, voi olla läsnä näkemässä, kun
talonpoikaistytön päähän lasketaan kruunu, jotta äpärälapsi, jonka
Eerik yhdessä hänen kanssaan on siittänyt, tulisi laillistetuksi!"

"Mikä häpeä koko Vaasan huoneelle!" kiristi Juhana hampaitaan ja pui
nyrkkiään.

"Ja kuka tietää, mitä Eerik lopulta voi tehdä päästäkseen vapaaksi
epämukavista vihollisistaan? Tähän asti me olemme voineet välttää
häntä, mutta Tukholmassa me olemme hänen käsissään. Olet jo kerran
kyllin kauan saanut kitua hänen tähtensä ja tiedät mitä se on."

Juhana herttua nyökkäsi synkkänä.

"Se on totta — se voi olla ansa. Samaa minäkin olen ajatellut
tahtomatta lausua ilmi ajatustani. Me ymmärrämme toisemme tässä
asiassa, veli."

Hän nousi pystyyn. Hetken aikaa hän käveli edes ja takaisin. Ajatukset
näyttivät riehuvan hänen aivoissaan. Väliin hän vilkaisi veljeensä.
Hän ei tiennyt, olisiko helppo voittaa tämä puolelleen ja saada hänet
yhtymään hänen suunnitelmiinsa. Juhana oli lähinnä oikeutettu kantamaan
Ruotsin kruunua eikä ollut sanottu, että toisella oli halua auttaa
häntä sen voittamisessa.

Vihdoin hän sanoi tarkasti punniten joka sanan:

"Sinä tunnet samaa kuin minä. Ja monet muutkin. Se on ääretön häpeä!
Omituista, ettei kellään ole rohkeutta nousta Eerikiä vastaan. Puuttuu
vain toimintakykyinen johtaja. Eerik on varma asemastaan, neuvosto on
pelkurimainen — siksi kaikki ovat voimattomia!

"Seuraajista ei kuitenkaan ole puutetta, sanoi Kaarle herttua
mietteissään.

"Meidän pitäisi ruveta johtajiksi! Me olemme ainoat mahdolliset.
Oikeastaan se on meidän velvollisuutemmekin. Meidän tulee suojella
Vaasan huoneen kunniaa, varjella häväistykseltä suuren isämme kruunua."

"Se on totta. Mutta onko sinulla rohkeutta? Se on vaikea tehtävä.
Veljesriita — se peloittaa. Ja Eerik seisoo vankasti."

"Ei niin vankasti kuin miltä näyttää. Olen ottanut asioista selkoa.
Aatelisto on helposti voitettavissa, se on kauhuissaan kuningattaren
johdosta, jota sille tyrkytetään; kansa on myös valmis liittymään, kun
se näkee, että ryhdytään toimeen. Ja jos sinä olet mukana, niin minulla
on myös rohkeutta."

Kaarle herttua tuumi hetken aikaa, sitten hän nousi päättävästi pystyyn.

"Hyvä on, olkoon sitten, minä olen valmis. Näen, ettet ole ollut
toimeton ja tiedät, mihin iskeä. Tässä on käteni! Kiiruhtakaamme
neuvottelemaan, mitä on tehtävä."

       *       *       *       *       *

Suurina päivinä ilmaantui Tukholmassa moniaita merkkejä, joista, jos
ken olisi kiinnittänyt niihin huomiota, olisi voinut päättää, että
tulevien synkkien tapausten varjot liitelivät taivaalla.

Ensiksikin: Kuninkaan veljet olivat tosin kiittäneet kutsusta, mutta
eivät olleet saapuneet juhliin. Kuningas Eerik suhtautui tähän
tapahtumaan miltei vihaisesti hymyillen ja sanoi vain lyhyesti:

"Olkoot sitten poissa!"

Mutta hän oli sittenkin, puoleksi loukkaantuneena, puoleksi epävarmana,
purrut alahuultaan, niinkuin hän aina teki, kun jotain epämieluista
tapahtui.

Toinen tapaus oli seuraava:

Häitten edellisenä päivänä kuningas ratsasti suuren seurueen kera
Tukholman katuja pitkin tarkastaakseen itse juhlan valmistuksia.
Kaikkialle, minne oli pystytetty telttoja kansan huviksi, viiniä
vuotavia kaivoja ja paistinuuneja kansan syöttämistä ja juottamista
varten sekä lipuin koristettuja lavoja katselijoille, kaikkialle hän
saapui ikäänkuin katsoakseen ettei mitään puuttunut.

Mutta itse asiassa hän tahtoi vielä kerran näyttäytyä kansalle
voittaakseen ystävällisyydellään sen suosion.

Kaikkialle kerääntyi heti uteliaita joukkoja. Kaikilta kaduilta virtasi
väkeä kuningasta katsomaan. Ja suuri joukko liittyi häneen ja seurasi
hänen jäljessään. Siten hän vähitellen palasi takaisin linnaan.

Äkkiä, ennenkuin kuningas oli ehtinyt aivan linnan luokaan, astui
joukosta esille mies, harmaahapsinen ja pitkäpartainen vanhus, jonka
valtavan otsan alapuolella tuikki kaksi säihkyvää silmää. Kaikki
tuijottivat häneen ja väistyivät vaistomaisesti, ikäänkuin hän olisi
ollut haamu.

Huutaen: "Seis, kuningas Eerik!" vanhus astui hänen eteensä.

Hän kohotti kätensä kuningasta kohti, jolloin Eerik teki äkillisen
liikkeen.

"Mitä tuo mies tahtoo? Viekää hänet pois! Mars, tieltä, vanhus!"

Pari sotamiestä kiiruhti paikalle, mutta vanhuksen juhlallisen ja
käskevän olennon edessä he peräytyivät.

"Eteenpäin — tehkää tietä!" käski kuningas.

Mutta vanhus uhkasi kovalla äänellä:

"Voi sitä, joka minuun kajoaa!"

Kuningas vapisi kiihkosta; vielä kerran hän viittasi sotamiehille ja
kulki nopeasti vanhuksen ohi linnaa kohti.

Hänen selkänsä takaa, keskeltä kansan murinaa, kohosi kaameana
mielenvikaisen varoittava ääni:

"Voi sinua, kuningas Eerik! Voi sinua — kun et halua kuunnella minua!
Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"

Kärsimättömänä kuningas poistui. Hän koetti pakoittautua hymyilemään,
mutta taaskin hän puri vain kiihoittuneena alahuultaan.

Vanhus oli väistynyt sotilaitten tieltä kansanjoukkoon. Hän hukkui
siihen kuin meren aaltoihin, ja katosi, ikäänkuin hän olisi ollut vain
haamu.

Kansa jäi jähmettyneenä pitkäksi aikaa paikoilleen seisomaan ja vain
hitaasti ihmiset kääntyivät kotiinsa.

Ei kukaan tuntenut vanhusta, ja kaikki ihmettelivät, mistä hän oli
tullut ja minne mennyt.

Vain jotkut kauempana seisovat olivat nähneet hänen katoavan
sivukadulle. Ja vain vastenmielisesti ihmiset alistuivat siihen
ajatukseen, ettei hän ollut noussut ilmaan eikä ollut mikään
yliluonnollinen olento.

"Se oli onnettomuuden enne. Varmaankin tapahtuu jokin onnettomuus,"
arvelivat taikauskoiset ihmiset ja erosivat kaameassa mielentilassa
toisistaan.

Sama tunnelma painosti edelleen kaikkia. Se tunkeutui aina linnaan
saakka, ei edes kuningaskaan voinut siitä kokonaan irtaantua, vaikka
hän yrittikin taistella vastaan.

Juhlatunnelma oli hillitty, kansan riemu, sen saattaessa hääkulkuetta,
väkinäinen. Kun vanhan tavan mukaan linnan ikkunoista heitettiin
kadulle rahaa, syntyi siinä niin kova meteli, että useampia ihmisiä sai
surmansa.

Saattue, joka kulki kirkkoon uuden kuningattaren kruunaukseen, oli
pikemmin kuin ruumissaatto. Hitaasti ja juhlallisesti se kulki
eteenpäin vain torvientoitotuksen ja huilujen äänekästen sävelten
rikkoessa hiljaisuuden.

Kaarina Maununtyttärellä oli yllään niin raskas, jalokivin kirjottu
puku, että hän tuskin jaksoi sitä kantaa. Hän hengitti raskaasti; hänen
kasvoillaan karehteli väkinäinen hymy. Muuten kaikki tuntui hänestä
kuin unennäöltä; töin tuskin hän saattoi mitään käsittää.

Siten saavuttiin kirkkoon. Kumeana kajahtivat piispan vihkisanat
ihmisten korvissa. Kuningas tarttui Kaarina Maununtytärtä käteen
taluttaakseen hänet valtiokanslerin eteen, jonka tuli suorittaa
kruunaus.

Se oli jännittynyt hetki. Ei ääntäkään kuulunut koko kirkossa.

Valtiokansleri lähestyi alttaria, jonka edessä Kaarina oli polvillaan.
Hän ei ollut vielä vanha mies, mutta liikutuksesta hän vapisi kuin
vanhus.

Kun hän kohotti kruunua laskeakseen sen Kaarinan päähän, putosi se
hänen kädestään ja vieri pitkin lattiaa.

Hirveä sekasorto syntyi.

Kellot alkoivat soida jo aikaisemmin annetun merkin mukaan, urut
humisivat ja kanuunat paukkuivat, sillä välin kuin kaksikymmentä kättä
kiiruhti nostamaan kruunua.

Vihdoin se ojennettiin kanslerille ja kruunaus toimitettiin.

Tämä oli kolmas onnettomuuden enne. Jokainen, joka oli huomannut sen
tai kuuli siitä, kuiskaili toiselle:

"Onnettomuuden enne! Ennustus alkaa täyttyä!"

Ja toiset nyökkäsivät vakavina päätään:

"Se oli taivaan viittaus."

Kuningas, taluttaen vasta kruunattua kuningatarta, astui kivettynein
kasvoin äänettömän ihmisjoukon läpi linnaan. Vain sotamiehet
rummuttivat ja riemuitsivat kuningasparille.

Kruunauksen jälkeen piti ritariksilyönnin tapahtua.

Suuri joukko nuoria aatelismiehiä tai muita kunnostautuneita
nuorukaisia oli Eerik valinnut tätä varten.

Mutta kun saavuttiin ritarisaliin, kävikin ilmi, että suuri joukko
heistä oli jäänyt tulematta. Toiset seisoivat siinä neuvottomina ja
vain vastenmielisesti suostuivat ottamaan vastaan ritarilyönnin.

Kuningas laski heidät luotaan tyytymättömin mielin. Hän oli harmissaan,
ehkäpä salainen tuska alkoi myös kalvaa häntä. Yhä hän kuuli korvissaan
vanhuksen huudon: "Onnettomuuttasi kohti sinä kuljet!"

Hän koetti parhaansa mukaan vastustaa tuskaansa. Hän ei tahtonut
näyttää toisille, että nuo sanat olivat jättäneet jälkensä häneen, että
hänen mielensä oli masennuksissa, ja niinpä hänen kasvojenilmeensä
muuttui vähitellen kovaksi, jäykäksi ja kivettyneeksi.

Kaarinakin sen huomasi.

Hän seurasi kuningasta katseillaan, mutta tämä näytti niin
itseensäsulkeutuneelta, ettei Kaarina uskaltanut puhua sanaakaan.
Kuninkaan ryhti ilmaisi voimaa ja lujuutta, jota ei kukaan saanut
järkyttää.

Eerik oli vienyt tahtonsa läpi; nyt hänen täytyi pitää siitä kiinni, ja
koko itsepäisyytensä voimalla hän oli päättänyt sen tehdä.

Kaarina Maununtyttären korottaminen kuningattareksi oli vaatinut
ääretöntä voimanponnistusta; sen hän tunsi itsekin.

Rautaisella kädellä hänen täytyi nyt pitää vallastaan kiinni, jotta ei
mikään saisi sitä horjutetuksi. Varmin keino sen ylläpitämiseksi tuntui
hänestä olevan se, että hän voittaisi tanskalaiset suuressa taistelussa.

Suuri voitto, joka samalla lopettaisi sodan, lujittaisi parhaalla
tavalla hänen valtaansa ja arvoaan ja palauttaisi hänelle kansan
suosion.

Eerik aavisti kylläkin, vaikkei hän tunnustanut sitä itselleen, että
tämä sota pahimmin uhkasi hänen valtaansa; ja hän luuli lujittavansa
sen jälleen ei rauhan teolla, vaan niillä mahdollisuuksilla, joita hän
toivoi sodan kautta saavuttavansa.




VIII. TUKHOLMAN MYRSKYPÄIVÄT.


Varsin pian Tukholman juhlapäivien jälkeen puhkesi pohjois-Ruotsissa
kapina. Herttuat Juhana ja Kaarle olivat tavattoman nopeasti tehneet
liiton aatelin kanssa. Ja niin pian kuin tuli tiedoksi, että kuninkaan
veljet olivat asettuneet kuningasvastaisen puolueen johtajiksi, liittyi
heihin joka puolelta väkeä.

Nyt vasta nähtiin, miten suuri tyytymättömyys maassa oli, ja tuskinpa
kapinan puhkeamiseen olisi tarvittu edes sitä salaperäistä ja taitavaa
valmistusta, johon Juhana jo aikaisemmin oli ryhtynyt.

Kaikkein ensiksi molemmat herttuat hyökkäsivät meren puolelta pienellä
joukollaan, joka oli kokoonpantu heidän omista alamaisistaan.

Talonpojat pysyttelivät toistaiseksi vielä edottavalla kannalla, mutta
kapinoitsevien joukko lisääntyi kuitenkin huomattavasti.

Vihdoin veljekset, nähdessään, miten heidän yrityksensä voitti yhä
enemmän kannatusta, julistivat sodan kuningasta vastaan ilmoittaen
syyksi sen, että hän oli valtakunnan ja kuninkaallisen huoneen häpeäksi
korottanut talonpoikaistytön kuningattareksi sekä rakastajattarensa
äpärän Ruotsin kruununperilliseksi.

Kuningas nauroi vihoissaan, kun hänelle tuotiin tämä sodanjulistus.

Hän repi rikki pergamentin, jolle sodanjulistus oli kirjoitettu, ja pui
nyrkkiään.

"Tulkoot vaan!" mutisi hän hampaittensa välissä. "Verisinä minä
lähetän kotiin ne, jotka uskaltavat nousta minua vastaan. Enkö minä
ole kuningas? Eikö kansa seiso takanani? Kansa ja armeija puolustavat
minua; kuka voi sellaisen muurin voittaa."

Siitä huolimatta hän oli levoton. Hänen täytyi jälleen ajatella
vanhuksen ennustusta. Joku hänen seuralaisistaan oli myöskin hymyillyt
hänen sanoilleen. Hän huomasi sen ja oli vaiti. Mutta hän näki, että
vaara oli suuri ja että hänen oli pakko kerätä koko voimansa kokoon.

Hän vetäytyi työhuoneeseensa ja kirjoitti toisen kirjelmän
toisensa jälkeen. Hän lähetti ne niihin kaupunkeihin, jotka olivat
kapinoitsijoiden tien varrella. Hän lupasi heille apua ja pyysi heitä
pitämään puoliaan kunnes hän saapui vapauttamaan heidät.

Siitä huolimatta antautui toinen kaupunki toisensa jälkeen. Yhä
suuremmaksi kasvoi kapinoitsijoiden joukko, talonpoikienkin pariin oli
kapina levinnyt.

Luoteinen osa Ruotsia oli ilman miekaniskua antautunut kuninkaan
veljien puolelle. Upsalassa he pysähtyivät, kokosivat hajalliset
joukkonsa vahvaksi talonpoikaisarmeijaksi, yhtyivät aatelisten
joukkoihin ja läksivät yhteisvoimin Tukholmaa vastaan.

Ei missään heitä vastustettu, yhä vain uusia voimia liittyi heihin.
Vasta Tukholman linnoitettujen muurien ulkopuolella heidän oli pakko
pysähtyä.

He pystyttivät leirinsä vähän matkan päähän kaupungista, niin sanotulle
pohjoismalmille.

Kuningas kulki näinä aikoina tuntikausia huoneissaan edestakaisin
voimatta tehdä mitään päätöstä.

Hän oli ollut aivan voimaton, ei hän ollut voinut millään estää
kapinoitsijoiden kulkua; hänen sotajoukkonsa oli Tanskan rintamalla.

Kaupungista pakenivat asukkaat joukottain kiiruhtaen uutta herraa
vastaan. Yksinpä kuninkaan omasta ympäristöstäkin monet, jotka olivat
tekeytyneet ystäviksi, katosivat jäljettömiin.

Hänen täytyi sulkea muurit ja antaa vartioida torneja, voidakseen estää
yleistä pakoa. Nyt kun vihollinen oli kaupungin ulkopuolella, oli
ryhdyttävä puolustukseen ja valmistauduttava piirityksen varalta.

Kerran Kaarina hiipi kuninkaan luo. Tuskissaan, kyyneleet silmissä, hän
syleili tätä. Kuningas oli koettanut salata häneltä aseman vakavuuden,
mutta nähtyään liehuvat liput vihollisen leirissä sekä ihmisten
pakenevan suurissa joukoin, oli asioiden oikea tila hänelle selvinnyt.

Oli ilta ennen odotettavissa olevaa hyökkäystä. Eerik ei tahtonut sitä
vieläkään uskoa, hän ei tosin voinut enää mitään tehdä, mutta hän
toivoi sittenkin, että asiat odottamattomalla tavalla kääntyisivät
parempaan päin.

"Eerik —" kuiskasi Kaarina.

"Mitä —?"

Hänen äänensä tuntui tulevan etäisyydestä.

"Onko totta, että veljesi ovat sotavoiman keralla saapuneet kaupungin
ulkopuolelle?" kysyi Kaarina pelokkaana.

Eerik nyökkäsi vain vastaamatta mitään.

"Mitä aiot tehdä, Eerik?"

Taaskin hän oli vaiti; hän ei tiennyt mitä tehdä. Mutta hän veti
Kaarinan puoleensa rauhoittaakseen häntä ja tullakseen itse hänen
läheisyydessään rauhalliseksi.

Kaarina purskahti äänekkääseen itkuun.

"Ja minun tähteni," valitti hän, "kaikki vain minun tähteni."

"Ei sinun tähtesi, Kaarina, se on vain tekosyy. He ovat aina olleet
minua vastaan."

Eerik huokasi syvään.

"Ja vaikkapa niin olisikin —" jatkoi hän siten, "ole rauhassa, Kaarina,
sinulle ei tapahdu mitään. En jätä sinua koskaan, ei mikään voi meitä
eroittaa."

Ja Eerik kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille ja painoi poskensa
hänen tukkaansa vasten. Siten he seisoivat kauan ja ääneti.

"Mutta jotakin täytyy tapahtua, Eerik, ennenkuin he hyökkäävät
kaupungin kimppuun. Koeta ryhtyä sovitteluihin; kysy, mitä he vaativat.
Ehkäpä onnettomuus saadaan estetyksi, jos te sovitte keskenänne."

"Minä tiedän, mitä he vaativat."

"Mutta kaikkihan riippuu sinusta. Vielä sinä olet kuningas, vielä voit
pelastaa kaikki, kunhan neuvottelet järkevästi heidän kanssansa."

Eerik naurahti.

"Vielä minä olen kuningas!"

Mutta nauruun sisältyi myös pelkoa, siitä kajahti mielenhäiriön tuska,
joka viime aikoina jälleen oli hiipinyt hänen sieluunsa. Mutta tämä
tuska teki hänet samalla pehmeäksi; hän kuunteli Kaarinan kehoitusta,
jonka onnistui vihdoin suostuttaa kuningas ryhtymään sovitteluihin
veljiensä kanssa.

"Olkoon," sanoi hän vihdoin. "Tahdon kuunnella, mitä heillä on
sanottavana; tahdon ainakin tietää, mikä meidän asemamme on ja mitä
meidän tulee tehdä."

Kaupungista annettiin merkkejä, ja sitten vihollisten leiristä
lähetettiin muutamia sovinnonhierojia, joita vastaan kuninkaan lähetit
saapuivat kaupungin portille.

Kaduilla asukkaat kulkivat kiihkoissaan ja kerääntyivät linnan
edustalle. Jokainen oli innokas kuulemaan, mihin nämä keskustelut
johtaisivat, sillä kaikki aavistivat, mitä tapahtuisi, jollei viime
hetkessä saataisi sovintoa aikaan.

Kaikkien kasvot ilmaisivat tuskaa ja epätoivoa, ja pelonsekaista
odotusta. Hetki, jolloin vihollinen alkaisi pommittaa kaupunkia, oli
lykkäytynyt tuonnemmaksi. Oliko vaara kokonaan voitettu? Se riippui nyt
tästä neuvottelusta.

"Kaarina Maununtytär on suostuttanut kuninkaan tähän sovitteluun,"
tiesi joku kertoa, ja tämä tieto levisi ja rauhoitti hiukan mieliä.

Vihdoin neuvottelijat palasivat, ja ihmisjoukko, joka oli odottanut
heitä portilla, piiritti heidät.

"Mitä Juhana herttua vaatii, mitä tapahtuu?" kajahti joka puolelta.

Lähettiläiden täytyi väkipakolla raivata itselleen tietä ihmisjoukon
läpi; mutta heidän oli mahdoton päästä myrskyisiä kysymyksiä pakoon ja
lopulta heidän täytyi vastata.

"Herttua vaatii Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista."

Ääretön meteli syntyi.

"Yrjänä Pietarinpoika! Hän on luovutettava!"

Tämä tieto kulki suusta suuhun. Ihmiset luulivat jo olevansa vapautetut
ahdinkotilastaan. Mutta pelokas epäily tukahdutti äkillisen riemun.

"Mitä kuningas tekee?"

"Antaako hän myöten?"

"Kehoittaako Kaarina Maununtytär häntä siihen?"

Pelokkaina kysymykset nousivat ilmaan.

Sillä välin sovinnonhierojat olivat saapuneet linnaan. Kuningas
astui hitaasti heitä vastaan ja odotti heidän ilmoitustaan kuin
kuolemantuomiota.

"No?" sanoi hän katkaisten hetken epäröimisen jälkeen hiljaisuuden.

"Herra, asema on vakava," alotti päällikkö vihdoin, joka oli johtanut
lähetystöä. "Me emme voi saada sovittelua aikaan ennenkuin Yrjänä
Pietarinpoika on luovutettu heille. Sitä he ensi sijassa vaativat.
Huomenna he uhkaavat ruveta ampumaan kaupunkia — tämä seikka yksin voi
estää heitä sitä tekemästä. Ja sitten — —. Sitten vasta he suostuvat
muihin sovitteluihin. Mutta paljonhan sillä välin voidaan saavuttaa."

Eerik puri hampaansa yhteen.

"Yrjänä Pietarinpoikako? Ei koskaan!"

Hän kääntyi nopeasti pois tehden torjuvan kädenliikkeen. Sitten hän
palasi Kaarinan luo ja lyyhistyi kerrassaan kokoon.

"Oletko kuullut? He vaativat minulta Yrjänä Pietarinpoikaa! Hänet minun
pitäisi pettää! Sitten he vaativat minulta sinut ja sen jälkeen sinun
poikasi."

Sillä välin lähetystö poistui linnasta sivuoven kautta viedäkseen
herttuan välittäjille vastauksen.

Kuningas oli kieltäytynyt luovuttamasta heille suosikkiaan; eivät edes
kansan huudot, jotka olivat tunkeutuneet hänen huoneeseensa saakka,
olleet voineet kumota tätä päätöstä.

Lähetystö pääsi miltei huomaamatta portille; vain jotkut tavoittivat
heidät siellä ja saivat kuulla minkä vastauksen kuningas oli antanut.

Kauhun huuto kulki joukkojen läpi, kun kuninkaan päätös tuli yleisesti
tunnetuksi. Vihoissaan ihmiset koettivat tunkeutua linnan ovesta
sisälle; he vaativat saada puhua kuninkaan kanssa.

Eräs päällikkö uskalsi vihdoin mennä kuninkaan luo ja ilmoittaa
hänelle, että kansa vaati Yrjänä Pietarinpojan luovuttamista.

Eerik ei vastannut hänelle mitään.

Äkkiä levisi tieto, että Yrjänä Pietarinpoika oli kadonnut. Pari
sotamiestä oli koettanut omin luvin ottaa hänet kiinni.

Aavistaen vaaraa tämä oli kadonnut sanomatta sanaakaan kuninkaalle.
Hän oli kuullut kansan uhkaukset ja huudot ja aavisti, että häntä
piankin ajettaisiin takaa. Salaisia käytäviä myöten hän kiiruhti linnan
alakertaan ja kätkeytyi siellä toivoen pääsevänsä johonkin maanalaiseen
käytävään ja voivansa yöllä paeta.

"Missä on Yrjänä Pietarinpoika? Etsikää häntä!" huusi kansa ulkona.

Päivä kallistui jo iltaan, yö teki tuloaan. Aamun sarastaessa voitiin
odottaa kaupungin pommitusta.

Vapautuakseen kansan tunkeilevaisuudesta antoi kuningas sulkea linnan
portit.

Aamun valjetessa kuului ensimmäinen laukaus vihollisleiristä.

Yrjänä Pietarinpoika luuli voivansa käyttää hyväkseen hälinää, joka
nyt syntyi kaupungissa, ja päästä pakoon. Hän poistui varovasti
piilopaikastaan ja hiipi portaita alas päästäkseen käytävään, joka
johti linnasta ulos. Mutta samassa sotamiehet keksivät hänet ja
kuljettivat ulos.

Riemuiten kansa syöksyi hänen kimppuunsa, ikäänkuin vapahduksen hetki
olisi lyönyt, ja laahasi hänet portille. Yrjänä Pietarinpoika piti
puoliaan kuin vihainen härkä; hän iski vahvalla nyrkillään useita
maahan tai työnsi pois tieltään; mutta vastustajiensa ylivoimaa vastaan
hän oli voimaton.

"Alas Yrjänä Pietarinpoika! Hyvittäkää herttua!" huudettiin joka
taholta, ja huuto kuului ikäänkuin vapahduksen riemuhuudolta.

Äkkiä laahattiin paikalle myös vanha nainen, joka itki katkerasti.
Vaatteet olivat puoleksi repeytyneet hänen yltään hänen taistellessaan
ylivaltaa vastaan; nyt hän ei vastustellut enää, vaan seurasi ääneti ja
alistuvana.

"Hän menköön saman tien!" huusi kansanjoukko.

Kun vanha vaimo näki Yrjänä Pietarinpojan, eivät jalat kantaneet häntä
enää pitemmälle, mutta tuuppien häntä työnnettiin eteenpäin.

Se oli Yrjänä Pietarinpojan äiti. Hän oli saanut jakaa poikansa
kanssa hänen kunniansa, niinpä hän nyt sai ottaa osaa hänen
onnettomuuteensakin.

Tuskallisen katseen, kiusaantuneen huokauksen poika heitti äitiinsä;
siten he kulkivat yhdessä heitä odottavaa hirveää kohtaloa kohti.

Sillä välin kuin laukaukset pamahtivat muureja vasten, kulki pieni
joukko valkoisin lipuin ja vangit keskessään, vihollisen leiriä kohti
luovuttaakseen heille Yrjänä Pietarinpojan. Raskaat ketjut olivat
kiinnitetyt hänen käsiinsä ja jalkoihinsa, vain vaivalla hän saattoi
laahautua eteenpäin.

Suuri joukko oli jäänyt kaupunkiin ja tunkeutui portin läheisyyteen.
Jokainen, joka kykeni, kiipesi torneihin voidakseen seurata pienen
saaton kulkua. Odottaville ilmoitettiin:

"Nyt he tulevat heitä vastaan."

"Nyt he saapuvat leiriin."

Ja riemulla toiset huusivat:

"Pian he lopettavat kaupungin pommittamisen. Pian Yrjänä Pietarinpoika
viedään herttuan eteen."

Siitä huolimatta pommitusta jatkui. Ja aika kului. Kansa odotti
tuskissaan. Yhä kauheammin laukaukset pamahtivat. Nyt sotilaat suurin
joukoin hyökkäsivät portteja vasten. Selvästi saattoi tornista nähdä
ratsumiesten karauttavan paikalle.

"Me olemme kadotetut!" huusivat ne, jotka seisoivat ylhäällä ja
syöksyivät alas.

"Herttua on leppymätön; Yrjänä Pietarinpojan luovutus ei riitä."

Alhaalla kansa hajaantui joka taholle.

Äkkiä joku huusi:

"Avatkaa portit! Lähtekää herttuata vastaan! Emme me ole herttuan
vihollisia; me tahdomme rauhaa, me tunnustamme hänet."

Ja kansanjoukko tunkeutui miltei epätoivoisella innostuksella portille,
jota ei vielä pommitettu. Kaikkialta ihmisiä liittyi heidän joukkoonsa;
virtana he vyöryivät tuota pelastavaa porttia kohti.

Hetkessä aukio linnan edustalla oli tyhjä.

       *       *       *       *       *

Kuningas ja Kaarina eivät olleet illalla kuulleet paljoakaan melusta
linnan ulkopuolella; he olivat vetäytyneet sivuhuoneihin, jonne
Yrjänä Pietarinpoikaan kohdistuvat huudot kuuluivat vain kaukaisena
kohinana. Linnassa ei sitäpaitsi ollut ketään muita kuin sotamiehiä
ja palvelijoita, jotka olisivat voineet ilmoittaa heille asioiden
tilanteesta; Eerikin harvat puoluelaiset olivat paenneet, ja Yrjänä
Pietarinpoika kadonnut.

Vain linnan päällikkö tuli kerran ilmoittamaan, että kansa vaati Yrjänä
Pietarinpojan luovuttamista; mutta kuningas ei ollut vastannut siihen
mitään.

Levottomana hän kuitenkin odotti suosikkiaan. Yrjänä Pietarinpojan
täytyi olla linnassa, ja yhdessä heidän olisi ollut turvallisempi olla;
mutta Yrjänä Pietarinpoikaa ei kuulunut.

"Hän on varmaankin paennut turvallisempaan paikkaan," mutisi Eerik.
"Hän hylkää minut tänä raskaana hetkenä. Ei, en moiti sitä; voisihan
rohkeuteni pettää — ja se maksaisi hänen henkensä. Katsokoon siis,
miten hän parhaiten täältä selviää."

Kaarina ei uskaltanut nytkään sanoa mitään. Kuningas tiesi kyllä, että
uhraamalla vihatun nousukkaan voitaisiin voittaa paljon. Hän taisteli
ehkä elämänsä vaikeimman taistelun, mutta hän pysyi lujana.

Vihdoin kuningaspari läksi levolle unohtaakseen muutaman tunnin aikana
onnettomuuden taakkansa.

Ensimmäinen laukaus herätti heidät kuitenkin armotta.

Kasvot vääntyneinä Eerik hyökkäsi ikkunaan. Ulkoa kuului huutoa,
täydellinen sekasorto oli vallalla, sotamiehet juoksivat edestakaisin.
Tuo meteli näytti pikemmin riemulta, nyt kaikki kansa syöksyi ulos.

"Se merkitsee jotain," kuiskasi Kaarina tuskissaan.

Eerik epäröi, ikäänkuin tuumien mitä tehdä. Sitten hän läksi vahteja
tarkastamaan, käskyjä jakamaan ja kuulemaan tietoja.

Mutta linnan vahdeistakin olivat monet karanneet; toiset olivat tosin
rauhallisia, vaikka ampumista jatkuikin.

Kuningas tarkasti pientä joukkoa.

"No, kuuluuko mitään erikoista?" kysyi hän epäilevästi. "Päällikkö
astukoon esiin."

Linnanpäällikkö astui rivistä esiin.

"Yrjänä Pietarinpoika luovutetaan parasta aikaa. Kansa sai hänet
käsiinsä, kun hän tänä aamuna aikoi karata; sitä oli mahdoton estää. He
toivovat siten voivansa lepyttää vihollisen, jotta ampuminen lakkaisi."

Tämä tieto vaikutti kuin salamanisku kuninkaaseen, joka peräytyi
hädissään. Hetken aikaa hän tuijotti hurjin katsein tyhjyyteen. Kaikki
oli hänestä nyt kadotettua; hänellä ei ollut enää minkäänlaista tukea.

"Lepyttää vihollinen — Kuulettehan, että he ampuvat edelleen."

"He eivät ole vielä ehtineet leiriin."

Raskain askelin kuningas palasi Kaarinan luo.

"Yrjänä Pietarinpoika on luovutettu viholliselle," valitti hän vain.

Ääneti Kaarina katsoi Eerikiin; kauhu valtasi hänen mielensä. Mutta
sitten hän hengähti helpoituksesta; ehkäpä kaikki saattoi vielä muuttua
hyväksi.

"Rohkaise mielesi, Eerik," kehoitti Kaarina kuningasta. "Olet viaton
Yrjänä Pietarinpojan luovutukseen, mutta ehkä herttua siitä leppyy."

"Ei, ei, sitä en usko, mutta hän tietää, että minulta on nyt riistetty
paras aseeni. Olen petetty."

Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

"Rukoilkaamme Jumalaa, että hän kääntäisi kaikki hyväksi."

Kaarina, seuraten hurskasta tapaansa, kiiruhti kirkkoon, ja kuningas
seurasi tahtomattaan häntä. Mutta sillä välin kuin Kaarina rukoili ja
antautui hämärässä kirkossa vallitsevan rauhan valtaan, kuunteli Eerik
ulkoa kuuluvia ääniä, kulki edestakaisin ja tähysteli ihmisiä, joilta
hän voisi saada jotakin kuulla.

Ampuminen oli käynyt yhä kiihkeämmäksi; itkeviä naisia kiiruhti
lapsineen kirkon ohi. Miehet, jotka tulivat juoksujalkaa vastakkaiselta
suunnalta, huusivat kiihkoissaan, miltei riemuiten, naisille, koettaen
heitä siten rauhoittaa:

"He tulevat — Klaus Flemmingin sotilaat tulevat! Portit ovat avatut.
Ampuminen loppuu. Juuri Juhana huudetaan Ruotsin kuninkaaksi."

Ja nyt kuului yhä lähempää kaikuvia riemuhuutoja, ja samassa tykkituli
alkoi vähentyä ja hetken kuluttua lakkasi kokonaan.

Kuin paikalleen juurtuneena Eerik seisoi tuijottaen aukiolle, missä
jotkut kiihtyneet henkilöt juoksivat edestakaisin ja huusivat
toisilleen riemusanomaa.

"Juhana — kuningas —!" mutisi Eerik poissaolevana. "Tähdet, tähdet!
Ne eivät sittenkään valehdelleet —! Ei, ei, kaikki ei vieläkään ole
kadotettu."

Nopeasti hän kiiruhti Kaarinan luo, nosti hänet pystyyn ja riisti
mukaansa. Käytävää pitkin he kiiruhtivat linnaan; raskas ovi sulkeutui
heidän jälkeensä.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Kaarina tuskissaan.

"Älä kysy nyt! Nopea toiminta yksin voi pelastaa meidät, muuten olemme
kadotetut."

Ennenkuin Klaus Flemmingin sotilaat, jotka ensimmäisinä tunkeutuivat
Tukholmaan, ennättivät linnaan, olivat raskaat portit lukitut. Eerik
itse asettui pienen linnanmiehistön etunenään ja johti puolustusta.
Mutta mitään kahakkaa tai taistelua ei syntynyt.

Joukko sotilaita ryntäsi pääovea vasten, mutta peräytyi, sillä pienellä
joukollaan he eivät saaneet vahvoja muureja murretuksi.

Hetkistä myöhemmin Klaus Flemming käänsi pari kanuunaa linnanportteja
kohti; mutta hän epäröi vielä, ennenkuin hän salli niiden ryhtyä
tuhoavaan työhönsä. Hän lähetti linnan portille upseerin, joka kehoitti
kuningasta sovinnolla antautumaan.

"Ampukaa!" huusi Eerik sotilailleen. "Ampukaa toki!"

Mutta pieni joukko seisoi ääneti katseet kääntyneinä uhkaaviin
tykkeihin, eikä kukaan liikahtanut paikaltaan.

"Antaudu, kuningas Eerik!" huusi alhaalta vihollisen lähetti. "Vältä
verenvuotoa; se on turhaa."

"Se on turhaa," mutisivat sotilaat.

Eerik silmäsi vielä kerran vartijajoukkoon, sitten hän hyökkäsi pois.
Neuvottomana hän palasi Kaarinan luo.

"Kaikki on kadotettua; meidän täytyy pelastautua!" huusi hän
epätoivoissaan. "Tule!"

Kaarina tarrautui kuninkaaseen kiinni. "Minnekä?" kysyi hän huolissaan.
"Mitä tapahtuu?"

"Tule vain!" vaati kuningas.

"Eerik, meidän poikamme —" valitti Kaarina.

Mutta Eerik riisti hänet mukanaan.

"Tule pois! Me olemme hukassa. He ryntäävät linnaan."

Niinpä kuningas kiiruhti salaista käytävää pitkin kirkkoon yhdessä
Kaarinan kanssa, joka ei enää väistynyt hänen luotaan. Kirkossa oli
vielä toistaiseksi hiljaista; ovet olivat suljetut.

Mutta takaa-ajajat olivat varmaan jo huomanneet, minne Eerik oli
paennut. Joukko sotilaita tunkeutui äkkiä kirkkoon, etumaisimpana
päällikkö paljastetuin tikarein.

Kun Kaarina näki hänet, huusi hän tuskasta. Mutta sotilailla ei ollut
aikaa kiinnittää häneen huomiota, sillä Kaarle herttua seurasi hänen
kintereillään. Hän hymyili vain omituisesti astuessaan kuninkaan tielle.

Mutta Kaarle herttua kääntyi kuninkaallisen veljensä puoleen.

"Ruotsin kuninkaan Juhanan nimessä antaudu, kuningas Eerik. Kansa on
puhunut; tänä hetkenä et ole enää kuningas."

Pää kumarassa, ryhdittömänä Eerik ojensi miekkansa. Hitaasti hän
seurasi veljeään.

Samassa Kustaa Pietarinpoika, samainen päällikkö, joka oli ensimmäisenä
tunkeutunut kirkkoon, astui Kaarinan eteen.

"Tule", kuiskasi hän, kun ei kukaan kiinnittänyt heihin huomiota,
"tule, minä pelastan sinut."

Pelästyen vierasta ääntä Kaarina kiiruhti kuninkaan jäljessä ja tarttui
Eerikin käsivarteen.

"Kaarina —" mutisi Eerik surumielisesti pysähtyen hetkeksi ja katsoen
häneen pitkään ja hellästi.

Kaarina painautui häntä vasten.

"Tahdon seurata sinua vankilaan. En koskaan hylkää sinua, senhän olen
luvannut; anna minun pitää lupaukseni! Ei, ei kukaan saa estää minua!"
huusi hän ääneensä, kun Kaarle herttua teki torjuvan liikkeen. "Vain
sinun kanssasi voin elää, Eerikkini; sinun tähtesi kuolen."

Eerikin kasvoille levisi ihmeellinen hymy.

"Tiesinhän sen, Kaarina," mutisi hän. "Sinä olet minulle uskollinen —
sinä yksin pidät sanasi."

Kustaa Pietarinpoika seisoi syrjässä, kädet nyrkissä, huulet
yhteenpuristuneina. Antamalla merkin herttualle hän kehoitti tätä
eroittamaan kuningasparin toisistaan; mutta Kaarle kohautti vain
olkapäitään. Sitten kaikki poistuivat kirkosta.

Ääneti kansa ja sotilaat väistyivät, kun kuningas onnettomuustoverinsa
seurassa, astui hymyhuulin vankilaan.

Ei kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan häntä vastaan; ei kenenkään
suu vetäytynyt pilkalliseen hymyyn. Liikutettuina kaikki katsoivat
kuningasparin jälkeen.

Yhdeksän vuotta kesti Eerikin vankeutta, jonka Kaarina jakoi hänen
kanssaan. Kuninkaan mieli oli niin järkytetty kaikkien näiden
tapahtumien sekä kruununsa kadottamisen johdosta, että hän vajosi
pian taas tuohon perintötautiinsa, mielenhäiriöön, joka usein ilmeni
epätoivoisena raivona.

Kaarinan elämäntehtävänä oli nyt väsymättömästi taistella näitä
pimeyden valtoja vastaan, jotka yhä uudestaan uhkasivat Eerikin järkeä.

Pojastaan hänen oli täytynyt luopua; hän ei saanut koskaan nähdä häntä.
Hän kesti tämänkin tuskan tietäen, että kuningas Eerikin kohtalo oli
hänenkin kohtalonsa.

Juhana, joka osoittautui hyvinkin pian julmaksi ja itsevaltiaaksi
hallitsijaksi, ei uskaltanut väkivaltaisesti kohdella vangittua
veljeään eikä siihen mitään syytäkään olisi ollut. Sen sijaan hän antoi
mestata Yrjänä Pietarinpojan mitä kaameimmalla tavalla.

Mutta vähitellen hänellä saattoi olla syytä pelätä, että hänen veljeään
yritettäisiin vapauttaa vankeudesta.

Hän ei ollut voittanut Ruotsin kansan rakkautta; nytkin jo hän vain
valtansa nojalla pysyi pystyssä, ja katkeruus oli ääretön, kun hän,
joka aina oli ollut Rooman salainen liittolainen, saattoi katolinuskon
maassa taas voimaan.

Nyt Eerikin olisi ollut helppo voittaa jälleen liittolaisia ja
vallankumouksen avulla päästä valtaan.

Näyttipä jo siltä, kuin tällaiset virtaukset olisivat alkaneet
liikehtiä. Eerik itse ajatteli alati vapautustaan.

Viime aikoina tapahtui yhä useampia vangitsemisia. Juhana luuli
päässeensä salaliiton perille, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Eerik.

Näiden onnettomien joukossa oli myöskin Kustaa Pietarinpoika, sillä kun
hän Juhana kuninkaan palveluksessa ei ollut päässyt kohoamaan, oli hän
yrittänyt toisella tavalla tyydyttää kunnianhimoaan.

Kauan ei siekailtu, ja pian riippui joukko hirtettyjä Tukholman
porttien ulkopuolella, näiden parissa myös Kustaa Pietarinpoika, jonka
seikkailurikas elämä oli siten päättynyt.

Eräs Juhanan uskotuista miehistä sai toimekseen pitää silmällä vangin
ruokaa voidakseen siten käyttää hyväkseen sopivaa tilaisuutta salaisen
tehtävänsä toimeenpanemiseen.

Eräänä päivänä Eerik tunsi kovia tuskia aterian jälkeen ja astuttuaan
pari horjuvaa askelta hän lyyhistyi kokoon.

"Se oli minun pyövelin-ateriani," sanoi hän, "olen myrkytetty."

Siten Eerik, nimensä mukaan neljästoista Ruotsin kuninkaista, kuoli
helmikuun 26 päivänä 1577.

Juhana pysyi valtaistuimella aina kuolemaansa saakka. Hänen heikon
poikansa syrjäytti väkivaltaisesti kuitenkin varsin pian Södermanlannin
herttua Kaarle.

Siten Kustaa Vaasan kolme poikaa kantoivat kukin vuorostaan Ruotsin
kruunua.

Kaarina Maununtytär sai Eerikin kuoleman jälkeen Liuksialan
kuninkaankartanon Suomessa ja eli siellä elämänsä loppuajat. V. 1612
hän kuoli ja tuli haudatuksi Turun tuomiokirkkoon. Hänen poikansa,
Kustaa Eerikinpoika, vietti suurimman osan elämästään vankeudessa ja
maanpakolaisuudessa ja kuoli Venäjällä v. 1607.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAARINA MAUNUNTYTÄR ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.