Sven Hankatuuli

By Bernt Lie

The Project Gutenberg eBook of Sven Hankatuuli
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sven Hankatuuli

Author: Bernt Lie

Translator: Eino Voionmaa

Release date: October 30, 2025 [eBook #77156]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1957

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SVEN HANKATUULI ***
language: Finnish




SVEN HANKATUULI

Kirj.

Bernt Lie


Suomentanut

Eino Voionmaa





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.




SVEN HANKATUULI


Luokan keskipaikoilla istui Sven Hankatuuli. Kun arvostelukirjan
numerojen keskiarvo laskettiin kuukausittain ja järjestysnumero
määrättiin sen mukaan, siirtyi Sven ehkä yhtä paikkaa ylemmäs tai
alemmas — mutta pysyi keskimailla.

Hän oli tullut koulun kolmannelle luokalle, eikä hänessä ollut muuta
erikoista kuin että hän puhui toista murretta kuin muut tämän kaupungin
asukkaat; hän tuli näet eräästä etelänpuolen kaupungista, jonka
puheenparressa oli sorahtava r. Hänellä oli myös tapana istuessaan ja
kuunnellessaan panna päänsä kallelleen ja katsoa puhujaa vain oikealla
silmällään, vasemmalla hän tähtäsi omaa nenäänsä.

— Ainako sinä luovit näin hankatuulta, Sven-herra? kysyi opettaja
Svenningsen kerran häntä matkien. Ja siitä hetkestä oli hänen nimensä
Sven Hankatuuli.

Muuten hän oli aivan tavallinen poika luokan keskipaikoilta. Häneen ei
kiinnitetty enempää huomiota kuin ylimalkaan keskipenkkien poikiin. He
olivat tasaisia keskiväylän kulkijoita alapuolellaan viitosen pojat ja
ultimus, yläpuolellaan priimuksen arvosta kilpailevat loisto-oppilaat.
Oikeastaan vain opettajat eivät voineet sietää Sven Hankatuulta.
Pojassa oli jotain epäselvää, ja unelias laiskuri hän ainakin oli.
Hänen lahjakkuutensa oireet viittasivat paljon yli luokan keskitason;
jos ei ollut kysymys varsinaisesta läksystä, vaan käsityskyvystä, näkyi
kyllä, että se toimi nopeasti ja hyvin. Mutta läksyt hän osasi vain
puolittain — ja niukuin naukuin senkin.

— Niin, sinä otat asiat noin kipparin kannalta, Sven-poika, sanoi
Svenningsen. — Se voi ehkä olla hyvä perämieskoulussa, mutta täällä se
ei kävele, ystäväni!

Ja niin sai Sven Hankatuuli todistukseensa tavanomaisen kuutosen, johon
antamishetkellä liittyi useimmiten harmillisena lisähuomautuksena:

— Oikeastaan sinun pitäisi saada pelkkä viitonen, sillä sinun hommasi
täällä ei kelpaa mihinkään!

Eniten harmitti opettajia, että Sven Hankatuuli ei koskaan tahtonut
myöntää osaamattomuuttaan.

Ellei muuta keinoa ollut, esitti hän loppumattoman määrän puolusteluja,
jotka hän marssitti esiin kuin sotapäällikkö rykmenttinsä, toisen
toisensa jälkeen viimeiseen reserviin saakka. Milloin hän oli
vahingossa tullut merkinneeksi läksyn väärin, milloin oli juuri se
lehti pudonnut hänen kirjastaan, milloin hänellä oli vanhempi painos,
jossa sanottiin toisella tavalla, milloin hänen sisarensa oli unohtanut
heidän yhteisen kirjansa omaan kouluunsa jne.

— Menisit pitkälle, poikaseni, jos käyttäisit päätäsi yhtä paljon
läksyjen lukuun kuin puolustelujen keksimiseen, sanoi yliopettaja Bugge.

Muuten hän koetti monin tavoin saada aikaan vaikutelman, että hän
_oikeastaan_ osasi erinomaisesti oli vain kiusallinen sattuma, että
hän oli unohtanut juuri tämän! Niin, ei missään tapauksessa sopinut
ajatella, ettei hän olisi lukenut, vaikka ainoa, selvä ja alituinen
totuus oli, ettei hän kotona kurkistanutkaan kirjaan! Enimmäkseen hän
suoriutui arvaamalla, ja siinä hän oli kerrassaan mestari.

Jos Sven Hankatuuli tunnin aikana huomasi kuulustelun vaaran uhkaavan
— opettaja saattoi kuulustella nimiluettelon mukaan tai kysellä
niiltä, jotka pitemmän aikaa olivat saaneet olla rauhassa — hän ryhtyi
salaiseen mutta innokkaaseen toimintaan. Hän kasasi pulpetilleen
kirjoja rakentaen niistä suojamuurin katederista tulevia katseita
vastaan; sen takana hän kurkisti läksykirjaan pitäen koko ajan silmällä
katederia ja laski millä kohtaa edellinen kuulusteltava todennäköisesti
sai lopettaa. Jos sattui niin onnettomasti, että opettaja alkoi kävellä
edestakaisin lattialla tai pulpettirivien välissä, jolloin suojamuuri
kävi hyödyttömäksi, hän sujautti sopivalla hetkellä kirjan liivinsä
alle ja nousi hetken kuluttua:

— Saanko mennä hiukan pihalle?

No, sitä pyyntöä oli paha kieltää, mutta jos se kuitenkin tapahtui,
istui Sven Hankatuuli hetken levottomana ja uudisti pyyntönsä vakaalla,
uskottavalla äänellä.

Siten sai ainakin viisi tai seitsemän minuuttia rauhallisesti lukea
ulkona...

Tällä tavoin hänen onnistui tietenkin vain harvoin päästä pitkällekään
läksyssä, ja kun häntä sitten kuulusteltiin, saattoi varastettu tieto
äkkiä loppua. Varovaisesti hän lausui silloin sanan tai kaksi aloittaen
lausetta, joka tuntui todennäköisimmältä. Samalla hän onki hyväksyvää
nyökkäystä tai avustavaa sanaa katederilta todetakseen, oliko suunta
oikea ja saattoiko sen varassa edetä kauemmaksi.

Se luonnisti usein. Oli paljon sellaista, minkä herkkä korva saattoi
uumoilla todennäköiseksi, jos vain sai alun. Jo tapa, jolla kysymys
tehtiin, osoitti usein kuin paju kaivonpaikan katsojalle, oliko
jokin teonsana taivutukseltaan säännöllinen vai säännötön, tai oliko
annettava kieltävä tai myöntävä vastaus. Mutta saattoihan niinkin
sattua, että kaikki meni päin seiniä. Hän oli hetkeksi saanut opettajan
nyökkäämään ja hyväntahtoisesti avustamaan alkua — aivan niin —
oikein, Sven — preesens parti — partisipi niin. Sellaisesta suorastaan
pähkähullusti arvatusta sanasta aukeni äkkiä tietämättömyyden kuilu
Sven Hankatuulen alla, ja silloin suuttumus puhkesi häntä vastaan
tavallista suurempana ja kiivaampana.

— Sinähän yrität täällä päästä eteenpäin arvailemalla, poika! Kyllä
minä sinut opetan! Jos sinä, senkin vietävä, luulet voivasi vetää
_minua_ nenästä, niin petyt pahasti!

Ja niin tuli selkäsauna ja nelonen ja muistutus arvostelukirjaan
ja jos jotakin tuolle ennenkuulumattomalle lurjukselle, joka
luuli, että läksystä suoriutuu _arvaamalla!_ Ja kuitenkin luimi
asianomainen paikalleen tämän vastoinkäymisen jälkeen kasvoillaan
omituinen salaperäinen ilme, joka todisti, että tämä ennenkuulumaton
luonnottomuus luonnisti kuitenkin joskus — eikä niinkään harvoin!

Mutta ylimalkaan eivät opettajat pitäneet suurta lukua Sven
Hankatuulesta; kun hän oli kuutosensa saanut, eivät he hänestä sen
enempää piitanneet. Eikä Sven Hankatuulikaan puolestaan pitänyt
suurta lukua opettajista, niin pian kuin "vuoro" oli ohi, eikä hänen
tarvinnut pulpetissaan pelätä mitään. Lopun tuntia hän istui hiljakseen
antamatta aihetta kuiskutteluun ja muuhun "opetuksen häiritsemiseen",
kuten muistutuksiin merkittiin. Enimmäkseen hän istui piirustaen ja
kirjoittaen jotain paperilapuille. Joskus saattoi kuulua äreä huomautus:

— Istutko sinä tarkkaamatta poika! Pane pois ne kojeesi!

Ja Sven Hankatuuli pani lappunsa pois. Kerran pysähtyi yliopettaja
Bugge hänen taakseen ja kurkisti hänen selkänsä yli.

— Mitä sinä puuhailet, poika? Näytähän tänne mitä sinä kirjoitat?

Sven Hankatuuli hypähti ylös kuin käärmeen puremana, mutta yliopettajan
vaatiessa lappua hän salamannopeasti pisti sen suuhunsa ja pureskeli
palloksi.

Kun Sven toisen kerran oli järjestäjänä ja antoi saksan lukukirjansa
opettaja Svenningsenille, veti tämä äkkiä esiin erään paperin kirjan
välistä.

— Kas, mitäs täältä löytyy? Julkaisematon runo, herra Svenin sepittämä,
nähdäkseni!

Sven Hankatuuli sävähti tulipunaiseksi ja nousi. Mutta Svenningsen piti
paperia korkealla, asetti sen eteensä katederille ja sanoi:

— Kuunnellaanpa millainen se on, hyvät herrat!

— Ei, ei, huusi Sven, joka oli hypähtänyt melkein katederille saakka,
ja ojensi kättään paperia kohti.

— Antakaa se tänne!

— Antakaa se tänne! Mikä äänensävy! Mene paikallesi! — Ja opettaja
lausui juhlallisella äänellä:

    VOITON HETKI

    Jo nurkua kuuluvi miehien,
    he tyrtynehet ovat vaivaan;
    Kolumbus vain kulkevi eellehen
    ja tarkkaa ääriä taivaan.

    Ja huolestuneena hän huoahtaa:
    "Vain hautako täällä se aukee?
    Meren äärettömyys eikö äärtä saa?
    Eikö missään jo nouse rantamaa,
    ja vaahdoksko aatteeni raukee?"

    Selän takana huuto: "Kolumbus, hei!
    Tää on määrätön, mieletön matka!
    Jos pyörrä et pois, sinut surma vei,
    me sua seurata enää ei!
    Älä hullua hommaa jatka!"

    Melu, huuto ja kirkuna suurentuu.
    Pian laivall' on vuotava verta
    tai on masto päällikön hirsipuu!
    Mut kuurona korva ja mykkänä suu
    Kolumbus vain tarkkaa merta.

    Ja silloin hän äkkiä hymyää.
    Kädenviittaus vimman vaimentaa,
    väsy, uhma ja uhka unhoon jää:
    näköpiirissä viiruna matkan pää,
    _uus maailma_ haimentaa!

— Kas vain, kokonainen eepos! sanoi Svenningsen. Kaikki pojat katsoivat
Sven Hankatuuleen, useimmat pilkallisesti tirskuen. Tämä istui pää
käsivarsien välissä, ihan pulpettiin puristuneena.

— Suurenmoinen runo! sanoi opettaja.

— Oli siinä parissa kohtaa sentään mittavirheitä, myhähti ensimmäisestä
penkistä Simon Selmer, luokan priimus.

— Tämä pitää huolellisesti säilyttää, sanoi Svenningsen korskealla
tavallaan taittaen paperin kokoon. Hän pisti sen povitaskuunsa.

Silloin Sven Hankatuuli nousi ja syöksähti esiin.

— Antakaa minulle se! Se on minun!

— Se oli sinun! Nyt se on minun, herra runoilija!

— Minä tahdon sen takaisin, huusi Sven Hankatuuli itku kurkussa.

Opettaja Svenningsen katsoi hämmästyneenä ja ankarana Sveniä; hän ei
ollut koskaan nähnyt tätä hiljaista poikaa kiihtyneenä.

— _Tahdot?_ Kuinka uskallat. Sinun tahtosi on ja pysyy toistaiseksi
minun taskussani, Sven-herra. Jos sinä istut tunnilla tällaisissa
asiaankuulumattomissa puuhissa — minähän näen, että runo on kirjoitettu
koulun musteella — niin se otetaan sinulta pois, yksinkertaisesti
takavarikoidaan.

Silloin tapahtui jotain kuulumatonta. Sven Hankatuuli seisoi
ensimmäisten pulpettien tasalla, Simon Selmerin ja Anton Bechin
välissä. Kun opettaja viimeisiä sanoja sanoessaan nyökkäsi lempeästi
ja taputti povitaskuansa, löi Sven Hankatuuli nyrkkinsä Anton Bechin
pulpettiin, niin että paukahti, ja huusi itkua väräjävällä äänellä:

— Se on hävytöntä!

Opettaja hypähti alas katederilta.

— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit, poika? Hän tarttui Sveniä
korvasta.

— Hävytöntä, hävytöntä! kirkui Sven Hankatuuli aivan suunniltaan.

Silloin mätkähti korvapuusti, ja toinen ja kolmas, ja joka kerralla
huusi opettaja:

— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit?

Ja Sven Hankatuuli toisti yhä kimakammin:

— Hävytöntä, hävytöntä!

Korvapuusteja mätkyi ja mätkyi, opettaja oli tulipunainen vihasta ja
Sven Hankatuuli huusi. Koko luokka istui kuin kivettyneenä. Vihdoin
lopetti opettaja, työnsi oppilaan luotaan ja katsoi häneen kiihtyneenä:

— Nyt kai olet saanut tarpeeksesi, senkin lurjus!

Sven Hankatuuli seisoi kalmankalpeana, töhryisenä, silmät tympeinä
tuijottaen, ja huusi — kuin hätähuudon:

— Hävytöntä!

Opettaja Svenningsen syöksähti uudelleen poikaa kohti. Silloin nousi
paikaltaan Anton Bech, joka oli luokan väkevin poika, pitkä ja roteva.
Hän astui aivan tyynenä opettajan eteen ja lausui:

— Se _oli_ hävytöntä! 16

Svenningsen astahti askelen taapäin ja mykistyi. Anton Bech katsoi
häntä tyynesti silmiin. Hänen takanaan nyyhki Sven Hankatuuli. Muuten
luokassa vallitsi haudanhiljaisuus.

Opettaja kääntyi ja käveli hetken edestakaisin lattialla. Sanaakaan
sanomatta palasi hän sitten katederille ja alkoi kuulustella Simon
Selmeriltä kielioppia. Anton Bech istuutui ja Sven Hankatuuli meni
paikalleen.

Tunti kului kuolonhiljaisuudessa, kuului vain läksyn kuulustelun
tasainen, hillitty meno. Kellon soitua lähti opettaja Svenningsen
puhumatta mitään, unohtipa antaa läksynkin seuraavaksi kerraksi.

Välitunnilla pysytteli Sven Hankatuuli erillään toisista. Hän oli
punainen ja kummallinen.

Hän oleskeli tavallisestikin itseksensä. Vaikka hän oli ollut koulussa
lähes kaksi vuotta, näytti siltä kuin kukaan ei olisi vielä häntä
tuntenut. Koulun ulkopuolella hän ei juuri koskaan ollut yhdessä
luokkatoveriensa kanssa.

Hän pysytteli enimmäkseen kotona suuressa, vanhassa talossa, jossa he
asuivat. Joku väitti, että hän leikki tyttöjen kanssa — hänellä oli
pari sisarta; oli myös tavalla tai toisella saatu tietää, että hänellä
oli kotona monenmoisia omia kojeitaan, joiden kimpussa hän puuhaili.
Mutta kukaan ei oikeastaan hänestä välittänyt tai ollut utelias
tietämään, mitä hän itseksensä askarteli! Eikä paljon puuttunut,
ettei hän joskus ollut vähän ollakseen ja tietävinään kaikenlaista
koulutietojen yläpuolella olevaa. Hän ei kerännyt postimerkkejä, sillä
hän piti itseään liian hyvänä ja kypsyneenä semmoiseen.

Niinpä oleili hän nytkin yksikseen koulunaidan luona, ja toiset pojat
seisoivat rykelmänä voimistelusalin oven edustalla jutellen hänestä ja
vilkuillen tuon tuostakin häneen.

— Ajatelkaa, että hän uskalsi, sanoivat useimmat.

— Vai runoja se hullu kirjoittaakin!

— Mutta pojat, sentään Svenningsenille ihan vasten naamaa!

— Säädytöntä! Vain mahtailua koko runo, vaikka se hänen mielestään muka
oli niin sanomattoman suurenmoinen, selitti Simon Selmer.

— Oli se ainakin parempi, kuin mitä olen nähnyt sinun kirjoittavan,
vastasi Anton Bech, joka jo hetken oli katsellut aidan luona
seisoskelevaa Sven Hankatuulta.

— Mitä sinullakin oli siihen sekaantumista, Anton? Miehekästä mukamas!
letkautti Simon Selmer.

— Jaa, sen voin kyllä sanoa, miksi minä sekaannuin. Se johtui
siitä, että _sinä_ olit sekaantunut siihen ensin — liehittelemällä
Svenningseniä. Se oli ilkeää ja halpamaista, sillä Svenningsenin
ainainen iva on niin inhottavaa, ettei meidän koskaan pitäisi sietää
sitä.

— Sekaannuinko minä...?

— Etkö muka sanonut jotain mittavirheistä? Mukamas!

Anton Bech pisti kädet housuntaskuihin ja käveli aidan luo. Hänen
tullessaan nurkkaukseen kääntyi Sven Hankatuuli puoliksi syrjin ja
raaputteli aitaa.

— Olisit vain antanut hänen lyödä, hän sanoi aitaan nojaten, — nyt saat
siitä sinäkin — ja minun vuokseni. Mitä järkeä semmoisessa on?

— Järkeäkö? Luuletko, että sallin Svenningsenin häväistä luokan
kunniaa! Onko hänen lupa sekaantua lappuihin, joita hän löytää kirjan
välistä ja jotka eivät hänelle kuulu!

— Niin, mutta...

— Näetkös, se oli helkkarin uljasta. Olit sentään uskalias poika,
Hankatuuli!

— Noo —.

— Nyt on kyllä rehtorin vuoro, sillä Svenningsen tietenkin valittaa
heti.

— Nii-in.

— Mutta minä puolestani sanon rehtorille suoraan, että Svenningsen on
katala. Tehköön rehtori sitten mitä tahtoo.

— Luuletko, että siinä käy — huonostikin?

— No, sitä ei voi tietää. Viime vuonna erotettiin koulusta Anders Holm.
Hän oli sanonut "mokomakin" yliopettaja Buggelle.

— Erotettiin koulusta!

— Niin, ilman muuta. Mutta olihan se toista. Eihän ukko Bugge ole
mikään roisto kuten Svenningsen.

Kello soi ja välitunti päättyi.

Luokassa syntyi hiljaisuus tavallista nopeammin. Oli rehtorin historian
tunti.

Kesti kauan ennen kuin rehtori tuli. Kaikki ymmärsivät, että
Svenningsen oli kantelemassa.

Vihdoin hän saapui ja pojat sävähtivät. Rehtori Holst oli tumma, aina
sangen vakava mies. Hän astui katederiin, sai ilmoituksen läksystä Sven
Hankatuulelta, joka oli järjestäjä, ja asettui tapansa mukaan seisomaan
jalat hiukan hajallaan ja kädet selän takana Lakin liepeiden alla.

Heilutellen itseään hiukan edestakaisin hän katseli levollisesti
tutkien luokkaa. Korkean, kaarevan otsan alta näkyivät tummat, syvällä
olevat silmät. Kului pari minuuttia.

— No, Sven! sanoi hän äkkiä. Puna pelmahti Sven Hankatuulen poskille,
ja hän nousi levottoman jännittyneenä.

— Mistä tapahtumasta lasketaan alkavan sen jakson maailmanhistoriassa,
jota sanomme "uudeksi ajaksi"?

— Tuo — tuota — Amerikan löytämisestä.

— Minä vuonna?

— 1492.

— Kuka löysi?

— Kristoffer — Kolumbus! vastasi Sven Hankatuuli.

"Kristoffer" ääntyi reippaasti — Sven iloitsi kuulustelusta —, mutta
sitten hän äkkiä punastui ja sai vain kuiskaamalla sanotuksi "Kolumbus".

Luokasta kuului hillittyä tirskunaa — hyvin hillittyä, sillä rehtorin
ilme ei näyttänyt sallivan vähintäkään leikkisyyttä. Ankarana hän
seisoi korokkeella itseään hiljaa heilutellen. Mutta tämänpäiväinen
läksy käsitteli pohjois- ja etelävaltioiden sotaa 1864, joten alkaminen
Kolumbuksesta ja juuri Sven Hankatuulesta toi ankarasta ilmeestä
huolimatta keventävän tunnun. Se osoitti, ettei rehtori ollut ottanut
Svenningsenin kantelua kamalan juhlallisesti.

— Mitä kansaa?

— Espanjalainen.

— Joutavia!

— Ei — genovalainen.

— Mutta espanjalaiset?

— Varustivat hänet.

— Kerro lyhyesti Amerikan historian pääkohdat sen löytämisestä vuoteen
1860.

Sven Hankatuulen silmät loistivat, sillä nyt hän oli omalla alallaan.

Historia ja maantieto olivat ne aineet, joista Sven Hankatuuli todella
tiesi jotain. Eipä silti, että hän näissäkään aineissa olisi lukenut
läksyjänsä paremmin kuin muissa, mutta jollakin käsittämättömällä
tavalla oli hänelle tällä alalla kertynyt varma tietomäärä, jota hän
ei koskaan menettänyt, joka hänellä oli aina selvillä ja koska tahansa
käytettävissä.

Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä ja antaa katseensa kääntyä
sisäänpäin. Hän näki selvästi edessään koko maapallon kartan, meret,
maat, kaupungit, joet ja vuoret, ihmisrodut, neliöpeninkulmat,
asukasluvut, viennin ja tuonnin, ilmanalan ja kaiken muun. Ja
historia — kartan kaikissa maissa liukui eläviä kuvasarjoja hänen
ohitseen. Hän näki ilmielävästi, miten valtakuntien rajat laajenivat
ja supistuivat aikojen vaihtelussa. Hän kuuli roomalaisten legioonain
kumean, täsmällisen töminän Välimerenmaissa; näki Hannibalin norsujen
vaivalloisesti kulkevan Alppien yli, pölypilvien nousevan idästä
samoavien hunnien ja germaanien ympärillä; synkkinä tonttuina seisoivat
keskiajan linnat metsissä ja vuorilla kautta Saksan ja Ranskan; hän
kuuli kirkonkellojen kaukaisen kajahtelun, munkkien laulun hillityt
sävelet luostarin porttien takaa ja torvientörähdykset, keihäiden
katkeamiset ja iskut kilpiin ritari turnauksissa. Pohjolasta tuli
laivoja Pohjanmerta pitkin vaahto korkeissa lohikäärmekeuloissa
kuohuen, laivoilla keltatukkaisia viikinkejä sinimekkoineen ja
hopeavöineen merelle pälyten, etelän seikkailuja ja rikkauksia etsien.

Sitten tuonnempana lankesi uusi loisto maailman ylle, sameat sumut
hälvenivät, ja kaukaisessa valossa nousi uusi maailma merestä. Kotona
Euroopassa kuului Lutherin selkeä sana Wormsissa keisarille ja
paaville vasten kasvoja, pohjoisesta tuli "lumikuningas" Kustaa Aadolf
ruotsalaisten ja suomalaisten kanssa selventämään sameutunutta Saksaa...

Sitten muuttuivat kuvat moninaisemmiksi ja kirjavammiksi, vilahtelivat
idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä, oli kuin kaikki
maat olisivat kilvan tehneet historian kirjavaksi ja sekavaksi.
Espanjassa hallitsi Filip II äänettömänä ja synkkänä pappeineen ja
munkkeineen, piti kidutuskuulusteluja kellareissa ja käryäviä auto
da feita kaduilla ja toreilla; mutta Vilhelm Oranialainen ja ahkerat
alankomaalaiset tekivät hänelle tenän, taistelivat, näkivät nälkää,
kärsivät ja kestivät, puhkaisivat patonsa, jotta meri tulvi yli
heidän kukkatarhojensa ja hedelmällisten niittyjensä pyyhkäisten pois
Alban ja hänen mustat espanjalaisensa —. Englannissa istui kuningatar
Elisabet punatukkaisena pitsikaulus harteillaan ja teloitutti Maria
Stuartin, mutta rakennutti myös mahtavan laivaston lähettäen ylväät
englantilaiset ympäri maailmaa etsimään uusia maita ja uusia teitä;
sitten tulivat Jaakko I ja Kaarle I ja synkkä Cromwell... Mutta
sitten oli kuin muut olisivat olleet pitkän aikaa vaiti ja katselleet
Ranskaa! Siellä istui Ludvig XIV valtaistuimellaan Versailles'issa
kiharaperuukki päässä ja korkeakorkoiset tohvelit jalassa. Hänen
ympärillään oli komeutta, loistoa ja valtaa, jota muut vain nöyrästi
kumarsivat ja tottelivat. Koko Ranska oli kuin kirkkaasti valaistu
juhlasali, jossa silkkisukkaiset hoviherrat terävä miekka vyöllä
ja korkeaperuukkiset naiset kalanluilla pönkitetyissä hameissaan
liikkuivat sirona sikermänä kuninkaan ympärillä. Eikä maailmassa
muuta katsomista ollutkaan. Kuninkaat ja keisarit unohtivat itsensä
niin, ettei heidän omissa maissaan syntynyt juuri mitään historiaa.
Kunnes he äkkiä heräsivät ankaraan pamaukseen ja ääneen, joka saksan
kielellä kajahti koko Euroopassa. Preussin Fredrik Suuri oli laukaissut
pyssynsä ja komentanut jättiläissotilaansa yhtaikaa Itävaltaa, Venäjää
ja Ranskaa vastaan. Kuninkaat ja keisarit kaikissa maissa saivat
ruveta katsomaan kotinurkkiaan ja miettimään muutakin kuin Ranskan
hovitansseja. Ja he havaitsivat, että sata vuotta oli kulunut ja että
he olivat suorastaan ajastaan jäljessä. Pian he myös näkivät, että koko
Versailles’in komeus, joka niin oli heidät lumonnut, oli sadan vuoden
kuluessa Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n mukana mädäntynyt. Vallankumous
tuli vyöryen Pariisin syrjäkaduilta verisenä hyökyaaltona, joka kasvoi
ja pyyhkäisi nurin koko maskeraadin. Peruukit putosivat ja niiden
jälkeen päät hoviherroilta ja -naisilta, ja vihdoin kuninkaalta ja
kuningattarelta, Ludvig XVI:lta ja Marie Antoinettelta.

Se oli verta tihkuvaa aikaa. Roskaväki ulvoi, Danton, Marat,
Robespierre hihkuivat ylinnä ja giljotiini teki työtään kitisten
taukoamatta ja leikaten päitä irti kauloista kuin leipäveitsi aamulla,
kun äiti leikkaa viipaleen kullekin.

Taaskaan ei maailmassa ollut muuta kuin Ranska. Kuninkaat ja keisarit
kokoontuivat kauhistuneina ja lähtivät pysäyttämään giljotiinia,
ajamaan roskaväkeä hajalle ja vaientamaan Dantonia, Marata ja
Robespierreä. Mutta silloin soitettiin sotakelloja Ranskassa. Tuhannet
ja taas tuhannet riensivät riveihin, paljasjalkaisina ja ryysyisinä,
tadikot ja viikatteet aseina ja edelleen vallankumousmiehet, jotka
huusivat sytyttäviä sanoja, — kaikki vyöryi rajaa kohti kuin kulo
ja sihisevä liekki, ja kuninkaat ja keisarit vetäytyivät takaisin
kauhistuneina... Mutta tulenlieska kääntyi rajalta kotia kohti, levisi
Pariisiin, yli koko maan, yltyi ja kasvoi hurjaksi helvetinmenoksi.
Päitä putoili, ja verta suihkusi ilmaan, roskaväen räyhinää,
kauhistuksen kohinaa...

Seis! kajahti ääni yli melun ja räyhinän — ja samassa syntyi
hiljaisuus. Roskaväki hajaantui, tulenlieska sammui ja sen savu hajosi
tuuleen. Ranskassa nousi selkeä päivä, ja ylinnä vallankumouksen
luhistuneiden raunioiden päällä seisoi pieni mies päässään kolmikolkka
hattu, käsivarret ristissä rinnalla, silmät syvinä ja uhkaavina.

Ja suuren Napoleonin takana järjestyivät kaikki, jotka olivat
polttaneet ja räyhänneet, tiheiksi, lujiksi sotilasriveiksi trikolorin
ja kultaisen keisarikotkan alle — ja viiteentoista vuoteen ei ollut
siunaaman rauhaa kellään kuninkaalla ja keisarilla maailmassa. Heitä
ruoskittiin ja ajettiin maanpakoon, tykkejä kasattiin Espanjasta
Venäjälle saakka ja Ranskan keisari kulki voitosta voittoon maailman
vapistessa hänen edessään...

Oli vain yksi maa, joka säilyi kukistumattomana, purjehti ja risteili
hänen valtansa ulkopuolella pitäen varansa kaikki nämä vuodet.
Tämä maa ei koskaan antautunut, ei päästänyt häntä silmistään eikä
poistanut laivojaan hänen tieltään. Se oli Englanti. Ja kesken hänen
voitonhuumaustaan ja kauhun kasaantumista toisten päiden ylle iski
englantilainen kyntensä pieneen kolmikolkkahattuiseen mieheen, nosti
hänet yli maiden ja merien ja sijoitti hänet kaukaiselle saarelle
keskelle valtamerta.

Ja sitten oli historia taas pitkän aikaa hiljaista ja ikävää. Ja siitä
syystä Sven Hankatuuli vihasi englantilaista yhtä paljon kuin rakasti
ja säälitteli yksinäisellä merensaarella olijaa.

Lyhyt esitys Amerikan historiasta! Sillä tavoin tapasi rehtori Holst
luoda pikasilmäyksen kokonaisiin maihin ja aikakausiin ja tarkalla
silmällään hän oli jo keksinyt, että tämä oli Sven Hankatuulen oikea
ala. Niin tummana ja lähentymättömänä kuin rehtori seisoikin ylhäällä
katederilla huojutellen itseään, niin että valo välähteli korkealla
norsunluunvalkoisella otsalla, tunsi Sven Hankatuuli yhtäkaikki
turvallisuuden tunnetta hänen edessään. Tämänlaatuinen kysymys juuri
nyt pani aavistamaan, että sittenkin saattoi toivoa toisenlaatuista
oikeutta ja kohtuutta kuin opettaja Svenningsenin tulipunaiset
korvapuustit!

Ja lyhyt esitys sujui erinomaisen hyvin. Rehtori lausui tavallisen
sanansa "joutavia" vain pari kertaa, ja Sven Hankatuuli sai
arvostelukirjaansa rehtorin harvinaisen ja hienon kympin.

Tunti jatkui verkalleen ja asianmukaisesti tasaisessa kuulustelussa
Amerikan kansalaissodasta, ja vain silloin tällöin kuului rehtorin
lyhyt keskeytys:

— Joutavia! tai: — Vai semmoinenko sinä olet?

Vihdoin soi kello, ja annettiin läksy seuraavaksi kerraksi.

— Sven ja Anton Bech, te jäätte tänne. Muut saavat mennä.

Nyt se siis tuli! Sven Hankatuulen vatsaa kouristi rinnan alta. Luokka
tyhjeni. Rehtori seisoi katederilta, yhä vain itseään huojutellen.

— Astukaa tähän eteen, te molemmat.

Anton Bech ja Sven Hankatuuli asettuivat katederin eteen. Anton katsoi
uhmaavan synkeänä katederin seinää, Sven Hankatuuli tuskallisen
odottavana rehtorin vakavia kasvoja.

— Opettaja Svenningsen valittaa minulle sinusta, Sven. Hän on löytänyt
tämän runon sinun kirjasi välistä — rehtori otti paperin taskustaan.
— Sen sijaan että hän olisi rangaissut sinua semmoisten sivutoimien
harjoittamisesta tunnilla, hän mieltyy sinun runoosi, lukee sen ääneen
tovereillesi ja haluaa pitää sen muistonaan. Siitä pitäisi sinun
sekä herra Svenningsenin oppilaana että runontekijänä olla hänelle
hyvin kiitollinen. Mutta kaikkea muuta, sinä kimmastut julmasti herra
Svenningseniin. Siitä olet saanut ansaitun rangaistuksen, ystäväni. Ja
tässä saat runosi takaisin. Herra Svenningsen ei sittenkään halua sitä
säilyttää. Ole hyvä!

Rehtori ojensi paperin, ja Sven Hankatuuli otti sen tulipunaisena
kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken ääneti huojutellen itseään ja
katsoen yhä Sven Hankatuulta. Hänen suupielissään näkyi hieno
hyväntahtoisen hymyn väre.

Vihdoin hän kääntyi Anton Bechin puoleen.

— No, Anton, onko sinulla mitään sanottavaa?

Anton Bech katsahti ylös kysyvästi.

— Sain kuulla, että olet esiintynyt omatekoisena korkeimman oikeuden
tuomarina luokalla. Mutta ehkäpä olet armollisimman tyytyväinen
äskeisiin huomautuksiini Svenille? No, sittenhän minulla ainakin on
parempi onni kuin hra Svenningsenillä, joka sai passiinsa merkin
sinulta. Minä saan siis vain sanoa kiitoksia!100 13

Rehtori ojensi kätensä. Anton Bech loi silmänsä alas ja seisoi
liikkumatta.

— Anna kätesi tänne, poika! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella äänellä,
melkein sydämellisesti ja leikkisästi.

Nolostuneena Anton ojensi kätensä. Rehtori kosketti sitä keveästi:

— No, nyt voitte mennä, molemmat.

Sven Hankatuuli ja Anton Bech saapastivat yhdessä ulos. He kulkivat
portaita alas rinnakkain. Niiden puolivälissä pysähtyi Anton:

— Minusta se runo oli helkkarin hyvä!

He astuivat alemmas ja tulivat ovelle. Koulunpihalla kävi tavanomainen
melu, huuto ja kirkuna. Taas pysähtyi Anton Bech:

— Kuule, Hankatuuli, hän sanoi, — ei sanota sanaakaan muille siitä,
mitä rehtori sanoi.

— Ei tietysti, vastasi Hankatuuli.

— Niin, näetkös, sanoi Anton, — ne naudat eivät kuitenkaan ymmärtäisi,
että rehtori oikeastaan oli sikamaisen hyvä meitä kohtaan.

— Eivät, sanoi Sven. Hän seisoi mietteissään ja sanoi sitten: — Sillä
hän oli hävyttömän hyvä, eikö ollutkin? Minähän sain vielä runonikin
takaisin!

— Niin, ei meitä ainakaan potkittu pois koulusta, nauroi Anton, ja niin
he lähtivät koulunpihalle.

Sen päivän ja seuraavan Sven Hankatuuli kulki mietteissään. Hänellä oli
perusteellista mietittävää.

Kolmantena päivänä oli taas rehtorin historian tunti, ja koko tunnin
istui Sven Hankatuuli pää vinossa katsoen oikealla silmällään
herkeämättä rehtoriin ja vasemmalla omaa nenänvarttaan. Rehtori Holst
seisoi tavallisessa asennossaan, mutta Sven oli selvästi huomaavinaan
hänessä jotain erikoista sinä päivänä.

Tunnin päätyttyä Sven Hankatuuli oli järjestäjänä yksin luokassa, avasi
ikkunat, pesi taulun, varasi liitua matematiikan tuntia varten, kasteli
sienen ja etsi esille raskaan puuharpin. Tehtyään kaiken valmiiksi hän
seisoi hetken ja katseli katederia. Sitten hän nyökkäsi itsekseen ikään
kuin olisi tullut varmaan päätökseen:

Rehtori _oli_ pohjaltaan hieno mies!

Mutta siitä alkaen oli Sven Hankatuulen mielestä koulussa jokin
muuttunut. Se ei ollut suurta eikä erikoisen merkillistä. Joka
tapauksessa hän oli ennen istunut koulussa henkilönä, jolla ei ollut
muuta tekemistä sen kanssa kuin pujahdella läpi kuusi tuntia ja sitten
rientää kotiin päivälliselle. Mutta nyt hän oli saanut siteen, tai
oikeammin kaksi sidettä, itsensä ja koulun välille.

Toinen oli rehtori Holst.

Joka ainoan historian tunnin Sven Hankatuuli tirkisteli tuota mustaa
miestä, joka hänen mielestään oli äkkiä muuttunut koko koulun ja
opettajavihollisleirin komentajasta ja mestarista ihmiseksi, joka aina
ja ystävällisesti tahtoi ymmärtää, puhua ja tuomita kuin tavallinen
ihminen — ulkopuolella koulun.

Mitä enemmän hän näin istui, tarkasti ja teki havaintoja, sitä enemmän
hyvää ja rauhoittavaa hän keksi rehtorin kasvoista, äänestä ja
olennosta. Korkea, selkeä otsa sysimustan, taaksepäin harjatun tukan
alla näytti hänestä niin viisaalta ja puhtaalta. Vakavissa silmissä
hän tuon tuostakin äkkäsi hymyn ja ystävällisyyden merkkejä. Ääni
ja hiljainen, säännöllinen heilunta edestakaisin olivat tyyntä ja
arvokasta. Milloinkaan ei rehtori tulistunut, koskaan hän ei lyönyt tai
haukkunut. "Joutavia!" tai "Oletko sinä semmoinen?" vaikutti kymmenen
kertaa enemmän kuin Svenningsenin iva ja sukkeluudet tai yliopettaja
Buggen pitkät rangaistussaarnat. Ja lisäksi eräs sangen suuri asia:
rehtorin edessä olivat kaikki samanarvoisia. Ensi penkin pojat eivät
saaneet sen suurempaa suosiota ja ylimääräistä ystävyyttä kuin
viimeisenkään. "Joutavia!" kajahti yhtä ankarana Simon Selmerille kuin
pienelle Sören Manddraberille, luokan suurimmalle pöllöpäälle, joka
aina istui viimeisenä.

Ennen rehtori oli Sven Hankatuulen mielestä muistuttanut Alban
herttuan synkkää kuvaa kotona olevassa Daaen ja Drolsumin kuvitetussa
maailmanhistoriassa. Katsellessaan nyt rehtoria, varsinkin tämän
tyynesti ja järkähtämättömän selvästi selittäessä heille historian
suuria ajanjaksoja, haihtui Alba, ja rehtori alkoi yhä enemmän
muistuttaa, varsinkin otsan ja silmien kohdalta, suurta Napoleonia.

Pohjimmalta Sven Hankatuulen sielussa uinui epämääräinen, kaamea
aavistus, että ukkospilven hänen vaivaisen päänsä päällä täytyi kerran
revetä. Ajatellessaan kouluelämäänsä hän havaitsi alusta alkaen
laiminlyöntejä kaikkialla. Mitään hän ei osannut kunnolla, kaikesta
hän oli päässyt läpi vain keinottelemalla ja arvaamalla. Näin hän oli
mennä nilkuttanut kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen. Mutta
todellisuudessa hän kieppui kuilun partaalla. Kerran täytyy tilinteon
hetken tulla. Ja se on oleva kaamea.

Näitä ajatuksia hän koetti alati työntää luotansa. Ne saattoivat
äkkiä tulla mieleen sekä koulussa että sen ulkopuolella — niin kuin
puistatus. Mutta se oli liian hirvittävää, liian pelottavaa! Sitä ei
millään voinut enää auttaa.

Nyt, kun hän niin sanoakseni oli "keksinyt" rehtori Holstin, sai hän
tästä jonkinlaisen hätäankkurin. Häntä lohdutti toive, että kun ukkonen
kerran puhkeaa ja koulu panee hänet tekemään tiliä, kun isä noudetaan
ja hänelle ilmoitetaan kaikki, ei rehtori Holst kenties kuitenkaan
häntä kokonaan hylkää. Pilkkaa ja piiskaa kyllä tulee ryöppynä, mutta
ehkei — ihan tapeta! Ei eroteta koulusta, ei hylätä, lähetetä merille,
tai ylimalkaan käsitellä niin kuin semmoista, joka _ei koskaan_ voi
parantua.

Samalla kun Sven oli löytänyt tämän lohdutuksen, tuli ajatus
tuosta kauheasta tilinteon päivästä hänessä eloisammaksi, useammin
toistuvaksi. Ainakin joka historian tunnilla se oli hänen mielessään
ilmielävänä, niin että hän saattoi istua ja hikoilla pulpetissa
kuvitellessaan, miten hänen saattoi käydä. Niin hän istui katsellen
rehtoria sivulta ja tuntien, että tämä sittenkin saattaisi tulla
avuksi...

Hän alkoi vakavasti lukea historian läksyjä, ja rehtori Holst oli
tyytyväinen Sven Hankatuuleen — lainkaan aavistamatta, mitä ajatuksia
tuon nuoren miehen päässä liikkui, ja tietämättä, että tuo pää
kallellaan istuva poika todellisuudessa jumaloi häntä ja tuskallisissa
ajatuksissaan turvasi häneen.

Toinen Sven Hankatuulta kouluun kiinnittävä side oli Anton Bech.

Tuosta runojutun päivästä alkaen oli Anton Bechin ja Sven Hankatuulen
välillä syntynyt ystävyys. Aluksi varsin harvasanainen ja huomaamaton,
sittemmin yhä lämpimämpi ja ilmeisempi.




PETOS


9.4. Sven on "unohtanut" laskea tämänpäiväiset matematiikan tehtävät.

Lange.

16.4. Tänäänkään ei Sven ole tuonut matematiikan kotitehtäviä.

Lange.

23.4. Svenin mat. suoritukset osoittavat tänään suurta epäjärjestystä
ja laiminlyöntiä.

L.

30.4. Sven jää tänään 2-3 jälki-istuntoon laskemaan uudelleen mat.
tehtävänsä.

L.

Sven Hankatuulen arvostelukirjan leveä reunus oli viime kuussa tällä
tavoin kirjailtu. Hänen oli täytynyt näyttää se kotona, ja joka kerta
siellä oli ollut yhtä kurjempaa. Viimeksi oli tarkkaavaisuudessakin 4!

Hän istui nyt tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla
käytävässä. Se kaikui masentavan kumeasti autiossa, haudanhiljaisessa
koulurakennuksessa, jossa Sven Hankatuuli oli ainoa elävä olento.

Hän istui taas.

Hän laski ja laski. Kandidaatti Lange oli käynyt hänen kanssaan läpi
kaikki kolme esimerkkiä kohta kohdalta selittäen tarkalleen kaikki,
sekä potenssit että juuret. Svenistä oli kyllä tuntunut, että hän ne
muistaisikin. Mutta...

Äkkiä kuului askelia tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst tuli sisään.

Hän tuli rakennuksen toisella sivustalla olevasta rehtorinasunnosta
yllään kotinuttu, jossa Sven ei vielä ennen ollut häntä nähnyt. Se oli
tahrainen ja kulunut. Muutoin esiintyi rehtori aina koulussa erikoisen
huolellisesti ja siististi pukeutuneena.

Rehtori oli nähtävästi syönyt päivällistä ja kaivoi hampaitaan.

— No, Sven, alkavatko laskusi olla valmiit?

— Eivät.

— Etkö sinä ole päässyt tämän pitemmälle? Puolivälissä ensimmäistä
laskua! Ethän vain istu ja torku täällä?

— En. sanoi Sven Hankatuuli ja kumartui paperiensa yli. — Olen laskenut
koko ajan.

— Etkä ole päässyt sen pitemmälle!

— E-en.

— Etkö sinä sitten ymmärrä tehtävää?

— En! vastasi Sven Hankatuuli ja katsahti avuttomana rehtoriin.

— No, ala seuraava sitten!

— Minä en ymmärrä sitäkään! sanoi Sven ja hänen silmänsä olivat surkean
näköiset.

— No, käy sitten käsiksi kolmanteen, poika!

Sven Hankatuuli ei voinut vastata.

— Ehkäpä et ymmärrä sitäkään?

— E-en, änkytti Sven Hankatuuli.

Rehtori käveli hiukan edestakaisin.

— Mutta tämähän on paha juttu, mutisi hän itsekseen. Hän seisoi hetken
ja katsoi Sven Hankatuulta.

— Niin, koeta kuitenkin hetki vielä!

Sitten rehtori lähti.

Sven Hankatuuli niisti nenänsä. Hän tuijotti papereihinsa ja niiden
lukemattomiin numeroihin, kaikkiin pitkiin ja mahdottomiin laskuihin,
jotka hän oli saanut kokoon ja jotka kaikki olivat päin seiniä. Kun
hän oli saanut tuloksen, oli se aivan toisennäköinen kuin se, minkä
kandidaatti Lange oli laskenut taululle.

Hän katseli ympärilleen. Permannolla ammottivat kaikki tyhjät pulpetit,
seinät olivat niin ihmeen kylmät ja alastomat, ja katederiseinällä
riippui luokantaulu koukussaan. Se oli huonosti pyyhitty ja siinä näkyi
vielä viivoja ja jälkiä kandidaatti Langen laskuista.

Mutta se _oli_ pyyhitty.

Apua ei ollut löydettävissä mistään, minne hän katsoikin. Ei luokasta
eikä ulkopuolelta.

Ulkopuolella — siellä olivat kotona isä ja äiti, joille taas oli
"näytettävä". Nyt he kaikki söivät mukavasti päivällistä. Vaikka —
kovin nautinnollistahan se ei nyt mahtanut olla, koska he ymmärsivät,
että hän oli taas istumassa!

Niin, nämä kirjalliset kokeet ne jotain olivat. Niissä ei auttanut
arvaaminen eikä puolustelu. Niistä tulisi vielä kerran hänen
koulunkäyntinsä tilinteko, ja ensi sijassa juuri matematiikassa. Saksan
ja latinan kirjoituksista voi aina sentään jollakin keinolla suoriutua.
Niissähän voi käyttää sanakirjaa ja kielioppia, ja olihan niissä
ainakin inhimillisiä _sanoja!_

Mutta matematiikka oli aivan uppo-outoa. Se riippui ilmassa itsekseen
vailla yhteyttä mihinkään muuhun maailmassa.

(a+b)² = a²+2ab+b² (a-b)² = a²-2ab+b²

Jos ajattelee, mitä on a ja b ja a² ja b² — niin eihän se ole mitään.
Vain jotain olematonta, jolla ei ole mitään vastinetta!

Alussa se oli ollut niin tavattoman helppoa, suorastaan lapsellista,
mutta vähitellen se oli kasvanut ikään kuin salakähmäisesti. Hän ei
ollut huomannut sitä, ei ollut lukenut läksyjä, ei kuunnellut tunneilla
— ja nyt se seisoi hänen edessään kivikovana, luoksepääsemättömänä
vihollisena, hänelle aivan tuntemattomana maailmana.

Niinpä niin. Siinä oli kaikessa hiljaisuudessa vähitellen suuri
vihollisvoima kasvanut hänelle ylivoimaiseksi: matematiikasta se kerran
puhkeaa!

Ehkäpä piankin! Ehkä juuri nyt tästä jälki-istunnosta, joka on
ilmoitettava kotona. Nyt he alkoivat ehkä pelätä ja nuuskia, miten
ylimalkaan oli koko koulunkäynnin laita...

Hän havahtui. Rehtori Holst tuli taas sisään.

— Kas tässä, Sven, vie tämä kirje kotiin isällesi. Kuuletko kellon
tänne?

— Kuulen.

— No, sen lyödessä kolme voit lähteä.

Sven Hankatuuli istui jälleen yksin. Mutta hän oli saanut kamalan
seuralaisen tuosta edessään olevasta sileästä, valkoisesta kirjeestä,
jonka kuoressa oli isän osoite ja joka oli kirjoitettu rehtorin
hienolla, säännöllisellä käsialalla.

Sven Hankatuuli istui yhtä kalpeana kuin kirjekuoren valkoinen paperi.
Se _oli_ siis tullut: tilinteon hetki.

Tuossa kirjeessä oli tietenkin esitetty isälle kaikki selkeästi ja
säälittömästi — että hän kulki täällä koulussa päivästä päivään ikään
kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä koko koulun kanssa,
että hän koetti päästä vain arvailemalla ja keinottelemalla toisten
poikien lukiessa ja ahkeroidessa ja että isän joka kuukausi suorittamat
koulumaksut olivat vain rahojen heittämistä kaivoon. Eikä syy ollut
lahjojen puutteessa, kuten Sören Manddraber-raukalla, vaan pelkässä
laiskuudessa. Kurjaa, surkeaa...

Hän istui pää käsien varassa, ja hänen vatsassaan tuntui ilkeältä. Ehkä
siinä sanottiin vielä että hän kirjoitteli runoja tunnilla sen sijaan,
että seuraisi ja kuuntelisi opetusta!

Isä saisi tietää tämän kaiken. Hän tulisi kouluun ja puhuisi rehtorin
kanssa ja saisi tietää vielä enemmän! Sven Hankatuuli näki edessään
isänsä kasvot syvästi surullisina.

— Mihin me ryhdymme sinun suhteesi, Sven? sanoisi isä. Ja sitten
hän puhuisi äidin kanssa, arvatenkin illalla kun he olivat menneet
makuulle. Ja seuraavana päivänä tulisi päätös.

— Meidän täytyy ottaa sinut pois koulusta, Sven. Täytyy yrittää toista
tietä!

Ja Sven Hankatuulen mielessä vilahteli mahdollisuuksia: merille,
tai ehkä konepajaan, tai puusepänoppiin, tai myymälään oppimaan
kauppiaaksi...

Mitä sisälsi rehtorin kirje?

Hän katseli sitä valoa vasten, mutta kuori ei läpäissyt. Hän
pani kirjeen pulpetille ja koetti kuorta silittämällä — vielä
mahdottomampaa! Hän kurkisteli kuoren avoimista ylänurkista. Reiät
olivat liian pienet. Sisällä oli kirje sisäänpäin taitettuna.

Kenties liima ei ollut tarttunut — jos hän saisi kirjeen auki
liimareunaa pitkin, voisi hän sulkea sen uudelleen.

Hän koetti varovasti kynäveitsellä avata kuorta siltä kohtaa. Mutta
liima oli lujasti ja hyvin kuivunut, kuori vain repeäisi...

Se _oli_ jo hiukan revennyt!

Pahalta näytti. Kuoren nurkkaus oli koholla; sitä paitsi kynäveitsi oli
likainen, paperi oli tahriintunut. Ja lisäksi repeämä, eikä niinkään
pieni! Sen isä epäilemättä heti huomaisi!

Yks — kaks — kolme, siinä meni koko kuori! Kuumeisesti hän otti kirjeen
ulos, avasi sen —

"Jotta Sven voisi seurata mukana matematiikassa, jossa hän on
paljon jäljessä, pitäisi hänen välttämättä saada muutama tunti
yksityisopetusta koulun ulkopuolella."

Niin siinä luki rehtori Holstin pienellä käsialalla. Ensi hetkessä Sven
Hankatuuli huoahti helpotuksesta. Sen pahempaa se siis ei ollut — tällä
kertaa!

Mutta sitten hän jähmettyi: hänhän oli murtanut rehtorin kirjeen,
joka piti viedä isälle! Ei kannattanut panna sitä takaisin rikottuun
kuoreen. Hän ajatteli mennä paperikauppaan ja ostaa uuden kuoren. Mutta
päällekirjoitus —?

Kylmä hiki otsalla Sven Hankatuuli meni uunin luo. Tuhkan alla oli
vielä hehkua. Hän pisti sileän, kankean paperin siihen, kieritteli sitä
— vihdoin se syttyi ja paloi hetken kirkkaasti leimuten. Sitten oli
rehtorin kirje tuhkana.

Samassa löi kello käytävässä kolme kertaa. Sven Hankatuuli kokosi
kirjansa ja lähti ulos.

Hitaasti hän kulki kotiin päin ajatellen ja aprikoiden. Olihan tämäkin
eräs tapa — päästä asiasta eroon polttamalla asiakirjat!

Nyt hänen pitäisi siis näyttää muistutukset. Toissa päivänä hän oli
saanut nelosen norjan suullisessa, mikä oli häpeä. Eilen oli merkitty
kaksi arvosanaa latinankirjoituksessa: koti- ja koulukirjoituksessa. Ne
olivat 5 ja 4.

Kaikki tämä muistutuksen ja jälki-istunnon lisäksi —!

Mutta arvostelukirjan katoaminen oli miltei pahinta, mitä koulussa
saattoi ilmoittaa! _Arvostelukirja!_ — Sehän oli kaikista kirjoista
pyhin.

Sven Hankatuuli teki laskelmiaan. Nyt oli kuukauden viimeinen päivä.
Jos hän saisi uuden arvostelukirjan, se alkaisi toukokuun ensimmäisenä.
Siihen ei tietenkään merkittäisi edellistä kuukautta. Se olisi
suorastaan poispyyhitty kuin sitä ei olisi olemassakaan. Seuraukset
arvostelukirjan hukkaamisesta merkitsisivät vähän verrattuna siihen
suunnattomaan etuun, minkä siitä pääseminen tuottaisi juuri nyt.

Päästä koko tästä raskaasta huolesta — päästä näyttämästä isälle...!
Vain pistämällä tuo ohut, inhottava vihkonen uuniin.

Sven Hankatuuli saapui kotiin ja astui portaita ylös. Talossa oli
hiljaista. Keittiöstä kuului astiainpesun kalinaa. — Päivällinenhän oli
jo aikoja ohi.

Eteisessä tuli Johanna-sisko vastaan — hän oli nuorempi kuin Sven
Hankatuuli — ja loi häneen murhaavan halveksivan silmäyksen.

— Sinä olet taas saanut istua! Etkö häpeä!

— Ei se sinulle kuulu. Joko on syöty?

— Aikoja sitten.

— Missä isä on?

— Nukkuu päivällisunta.

— Entä äiti?

— Äiti tietysti myös! Maltahan, kyllä saat isältä.

— Ruokaa minä tahdon!

— Sinä, jälki-istuja! Isä sanoi, ettei sinulle anneta ruokaa!

Sven Hankatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartansa. Valehteliko hän,
vai?

— Hiljaa — hss!

Vanhempi sisar Andrea tuli salista.

— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat. Ja sinä, Sven!

— Jaa, minä! Mikä asia se nyt on. Koko luokka sai istumista, kun
päätimme olla laskematta Langen esimerkkejä — kerrassaan mahdottomia
tehtäviä! Ei suinkaan _minun_ sopinut ruveta laskemaan, kun kaikki muut
olivat yksimielisiä! Heh!

— Hirveän sopimatonta — koko luokka! sanoi Andrea ankarasti, mutta
ilmeisesti keventyneenä.

— Kuule Drea, onko isä kovin vihainen?

— Hän luuli kai, että olit yksin istumassa.

— Onko totta, etten saa ruokaa?

— Eikö mitä, olen pannut syrjään sinua varten. Tule.

Sven Hankatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä murisi
palvelijatar Jaana:

— Mokomakin pojannulikka, jota tässä vielä pitää erikseen passata.

— Hyssh! äänsi Drea ja avasi paistinuunin, jossa kannelliset astiat
olivat.

— Se on kai vain kalaa? kysyi Sven Hankatuuli ja katsoi mustaan uuniin.
Hän olisi voinut syödä sekä vadit että kannet, niin nälkäinen hän oli.

Drea-sisko ei vastannut, vaan otti astiat ja meni niiden kanssa
ruokasaliin. Sven perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — sivumennen
sanoen aika somasti. Sitten Drea otti kannen suuremmasta vadista.

— Lihapullia! — Pojan himoruokaa.

Seuraavana aamuna kulki Sven Hankatuuli kouluun kirjat kainalossa,
mutta niistä puuttui yksi: arvostelukirja. Vaikka se oli ohuin
kaikista, tuntui sinä aamuna kuin kirjapino ei olisi painanut mitään!

Hän oli valvonut viime yönä kokonaisen tunnin ja miettinyt. Oli
keksittävä jotain erikoista. Jotain, josta yksinkertaisesti ei voisi
puhua.

Ja lopulta hän oli keksinyt sen.

Mutta kulkiessaan pitkin katua hän kihosi kylmää hikeä, ja ääni värisi
hänen puoliääneen mutistessaan, mitä oli päättänyt sanoa.

Onneksi matematiikkaa oli vasta ylihuomenna, joten Lange ei päässyt
tekemään mitään kysymyksiä.

Tärkeintä oli saada luokan esimies, Svenningsen, käsiinsä jo ennakolta
ja kahden kesken, jottei syntyisi kuulusteluja muiden puolelta eikä
asian toistamista moneen kertaan.

Koulun käytävässähän tutki suurta lukujärjestystä ja huomasi, että
Svenningsenillä oli ensimmäinen tunti kolmannella luokalla.

Poikia saapui joukoittain ja yksitellen. Sven Hankatuuli oli asettunut
vahtiin alaluokille johtavan käytävän nurkkaukseen. Isoja ja pieniä
poikia kulki hänen ohitseen, toiset nousivat edelleen portaita ylös,
toiset kääntyivät alaluokkien käytävään, toiset taas vastapäiseen
käytävään, ja kukin katosi ovensa taa. Sven Hankatuulen mieleen muistui
viime kesä, jolloin he olivat maalla — samalla tavoin tuli karja
iltaisin kotiin, vietiin navettaan, jossa kukin lehmä löysi itse oman
pilttuunsa.

Joku kysyi, miksi hän seisoi siinä. Hän vastasi milloin mitäkin.
Luokkahuoneet täyttyivät, melu ovien takana suureni, joka luokalla oli
melu erilaatuista.

Sven Hankatuuli alkoi väsyä odottamiseen, ja ajatellessaan, mitä hänen
oli ilmoitettava Svenningsenille, hän punastui ja kalpeni vuorotellen,
mutta rohkaisi taas mielensä.

Vihdoin soi kello, ja Svenningsen tuli opettajainhuoneesta. Hän
kulki yhdessä yliopettaja Sömmen kanssa. Käytävien kulmauksessa he
pysähtyivät vielä jutellen. Sitä kesti hetken. Sven Hankatuuli seisoi
vieressä ja tunsi kamalaa jännitystä.

Viimein herrat erkanivat naurahtaen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta
luokkaa kohti.

— Anteeksi, herra Svenningsen...

— No, herra Sven, mitä nyt näin aamupuhteella?

— Minä tahtoisin vain — vain ilmoittaa, että minulta vahin — vahingossa
— hukkui arvostelukirja.

— Hukkui arvostelukirja? Mitä lörpötystä se on. Hae, kunnes löydät!

— Niin-n, kyllähän sen löytäisikin — mutta...

— Missä sinä sen hukkasit? Täällä vai kotona?

— Se oli kyllä kotona, mutta...

— Niinpä etsi sitten kotoa! sanoi Svenningsen ja aikoi lähteä.

— Ei — se ei mitenkään käy laatuun...

— Minne sinä sitten olet sen hukannut?

— Sitä on niin nolo kertoa...

— Mitä sinä lörpötät! Minne hukkasit arvostelukirjan?

— Se — tuli semmoinen vahinko, että se putosi anteeksi — makin alle.

— Ma...

Sven Hankatuuli seisoi katse maahan luotuna, Svenningsen alkoi nauraa:

— No, sitten olet oikeassa — sitä tuskin kannattaa ruveta hakemaan.
Saat ostaa uuden.

— Niin, saisinko mennä kirjakauppaan nyt heti?

— Miksi heti? Odota välituntia.

— On vain — niin kiusallista, jos täytyy kertoa se luokalla.

— No, mene sitten!

Sven Hankatuuli juoksi. Ja kadulla tuntui kuin maailma olisi ollut
valoisampi, ilma kevyempää, hurraa! Se oli onnistunut.

Puhdas, uusi arvostelukirja kädessään riensi hän takaisin. Painostava
maailma oli hänen takanaan ja hiljaisessa mielessään hän päätti uuden
arvostelukirjan mukana aloittaa uuden elämän koulussa. Eihän siihen
tarvittu kummia: rupesi vain lukemaan.

Eräällä välitunnilla pysäytti rehtori Holst hänet:

— No, Sven, mitä isäsi sanoi minun kirjeeni johdosta?

Sven Hankatuuli punastui.

— Minä rupean ottamaan yksityistunteja matematiikassa.

— Hyvä. Näytä nyt, että opit sen perusteellisesti.

Aamuinen päivänpaisteinen mieliala meni äkkiä pilveen. Rehtori taputti
häntä olkapäälle mennessään. Entäpä, jos hän olisi tiennyt, että kirje
oli poltettu ja ettei isä ollut sitä saanut.

Ja hän saisi sen tietää!

Jos hän vain esimerkiksi kohtaisi isän kadulla, ja kirje tulisi
puheeksi.

Mahdotonta!

Oli siis vain yritettävä lujasti ja päntättävä matematiikkaa, jotta he
luulisivat hänen saavan yksityisopetusta.

Tai menisikö hän isän luo ja sanoisi, että rehtori oli sanonut —?
Ei, se ei ollut viisasta. Isän päähän voisi pälkähtää mennä puhumaan
asiasta rehtorin kanssa, ja silloin asia tietenkin tulisi ilmi.

Ei, täytyi vain painaa päälle ja ahertaa!

Sven Hankatuulen mieli kirkastui taas hiukan. Tunsipa hän suolastaan
jonkinlaiseksi kohtalon sallimukseksi, että hänen tällä tavoin oli
pakko opiskella matematiikkaa. Sellaista päivänpaistetta kuin aamulla
ei siitä kuitenkaan tullut. Hän tunsi rehtorin käden olkapäällään koko
päivän. Rehtori oli taputtanut häntä niin ystävällisesti.

Ja hän oli juuri valehdellut!

       *       *       *       *       *

— Sinä osaat kun vain tahdot, Sven.

Näin kaikui äkkiä joka taholta, sekä koulussa opettajien suusta että
kotona päivällisellä hänen kertoessaan kympeistä, joita hän oli saanut
historiassa ja maantiedossa, vieläpä saksassa, latinassa ja uskonnossa.

Tämä oli sitä uutta elämää uuden arvostelukirjan mukana.

— Sinä otat siis yksityistunteja? kysyi kandidaatti Lange kädessään
Sven Hankatuulen kotilaskut, neljä yhtälöä, joiden kunkin kohdalla oli
sinisellä värikynällä tehty oikein-merkki ja viimeisen alla kymmenen.

— Otan, vastasi Sven Hankatuuli katse maahan luotuna.

— Keneltä?

— Kan — kandidaatti Wintheriltä.

— Sepä hyvä. Niin, anna hänen edelleenkin käydä läpi kotitehtävät
kanssasi.

— Kyllä.

Uudesta arvostelukirjasta ei ollut mitään haittaa uudelle elämälle.
Vanhan arvostelukirjan hävittyä oli kaikki siitä johtuva paha mennyt
ohi. Hän oli valehdellut vain yhden kerran ja sillä hyvä. Sitä paitsi
vain Svenningsenille!

Mutta "yksityisopetus" matematiikassa oli aivan toista, paljon pahempi
juttu. Hän ei koskaan päässyt siitä irti. Siitä lähtien kun hän oli
polttanut rehtorin kirjeen, hän tunsi olevansa kahlittu pahaan, joka
vain kasvoi. Yksi paha toi mukanaan toisen, valhe ja alituinen pelko
uuden valheen, suuremman ja moninkertaisen tuskan! Hän juuttui siihen
yhä lujemmin, joutui yhä syvemmälle umpikujaan.

Matematiikan lukeminen itsekseen ei hyödyttänyt. Jokaisella yrityksellä
se kävi yhä mahdottomammaksi ymmärtää. Ja yhtä kaikki täytyi hänen
edistyä ja osata Langelle yhä paremmin ja paremmin. Hänhän sai
yksityisopetusta!

Joka päivä saattoivat isä ja rehtori tavata toisensa ja johtua puhumaan
kirjeestä. Se tosin oli jo ikään kuin kaukaisempi vaara. Pahempi oli
kandidaatti Wintherin juttu. Jos Lange sattuisi juttelemaan Wintherin
kanssa! Kysyisi vain vaikkapa kuinka hän edistyy. Se saattaisi helposti
tapahtua. Eräänä päivänä hän oli nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä
kadulla. Puolikuoliaaksi säikähtäneenä hän oli livahtanut lähimpään
porttikäytävään, jotteivät he olisi nähneet häntä. Silloinhan puhe
olisi tietenkin heti johtunut hänen yksityisopetukseensa. Sen jälkeen
hän tunsi vapisuttavaa pelkoa joka kadunkulmassa...

Ja kaikki johtui siitä, että hän oli polttanut kirjeen. Niin mainiosti
hän olisi voinut jättää sen tekemättä!

Mutta sen oli aiheuttanut silloinen säikähdys. Hänhän ei tiennyt, mitä
kirje sisälsi!

Kaikkein pahinta oli, että kotitehtävien _täytyi_ olla oikein joka
kerta. Kandidaatti Wintherinhän oli määrä käydä ne läpi! Koululaskujen
ja läksyjen suhteen ei tarvinnut olla niin huolissaan.

Matematiikan kotitehtävät annettiin opettajalle perjantain viimeisellä
tunnilla. Kandidaatti Langen vakiintuneena tapana oli jättää kaikki
vihkot katederin kaappiin ja ottaa ne esille vasta seuraavana päivänä,
lauantaina kello 12, jolloin hänellä oli vapaatunti. Tällä tunnilla hän
korjasi laskut opettajainhuoneessa. Sillä tavoin hän pääsi kantamasta
paksua vihkopinkkaa kotiinsa joka perjantai.

Sven Hankatuuli tuli kouluun joka lauantai kahtakymmentä vailla
kahdeksan. Hänellä oli mukanaan pieni pullo kotimustetta. Katederin
kaappi ei ollut koskaan lukossa. Hän otti sieltä Anton Bechin vihon ja
kopioi Antonin suorittamat laskut tulisella kiireellä omaan vihkoonsa.
Kahdeksaan mennessä hän oli valmis, ja molemmat vihkot olivat taas
Langen kasassa.

Näin hän siis suoriutui kotitehtävistä. Mutta se oli hermostuttavaa
työtä. Jokainen lauantaiaamu kului pelossa, että joku tulisi.

Häntä hävetti kertoa tätä Anton Bechille. Mutta eräänä lauantaiaamuna
tuli Anton kouluun niin aikaisin, että hän näki oman vihkonsa Sven
Hankatuulen edessä.

— Minä luulin, että Winther selitti sinulle kaikki.

— Kyllä, mutta en koskaan kumminkaan ymmärrä kokonaan.

— No, minun vihkoani saat kyllä kernaasti käyttää!

Oikeastaan hän olisi tahtonut kertoa kaiken Antonille. Hänellä oli
sitä paitsi aavistus, että Anton voisi auttaa häntä pääsemään tästä
ummehtuneesta tilanteesta. Jo pelkkä kertominen olisi tuntunut
helpotukselta.

Mutta hän ei saanut kerrotuksi. Anton Bechin olemuksessa oli jotain
niin suoraa ja vilpitöntä, että hävetti kertoa hänelle kirjeen
polttamisesta, valheista ja muusta surkeudesta.

Niinpä hän kantoi salaisuutensa yksin. Erikoisen kiusallista oli, että
isäkin kotona oli tavallaan sekoitettu hänen asioihinsa, hänenhän
oli pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta isän ja äidin palatessa
kävelyltään ennen illallista tunsi Sven levottomuutta ja vilkuili isän
kasvoja nähdäkseen, oliko hän ehkä tavannut rehtorin ja oliko kirje
tullut puheeksi.

Joka aamu ja joka tunnilla koulussa ahdisti häntä ainainen tuska.
Jos rehtori tuli luokkaan kesken tunnin, hätkähti Sven Hankatuuli ja
tunsi kylmiä väreitä tai kuumaa poltetta. — Jos se nyt koskee häntä —
kirjettä, kandidaatti Wintheriä, Anton Bechin vihkoa...

Toisaalta hän ahersi ahkerasti läksyjen kimpussa. Enimmän kannusti
häntä tunne, että hänen kaikin mokomin täytyi saada opettajat
suosiollisiksi itselleen — sen päivän varalta, jolloin myrsky puhkeaisi.

— Minusta Sven tuntuu laihtuvan ja käyvän kalpeammaksi, äiti, sanoi isä
kerran päivällispöydässä.

— Hän ahertaa nykyään niin paljon läksyjensä parissa, sanoi äiti. —
Varsinkin matematiikka ottaa kovalle, vai mitä, Sven.

— Kyllä, vastasi Sven. — Varsinkin matematiikka.

— No, no, poikaseni, sanoi isä, — aherra sinä vain, kunnes pääset
perille. Sitten se käy helposti.

Isä nyökkäsi hänelle. He olivat yleensä niin herttaisia ja hyviä viime
aikoina, ja niin iloisia hänen vuokseen.

Sven Hankatuulen silmiä kirvelsi äkkiä. Näiden viikkojen hätä ja koko
surkeus tulvahti hänen mieleensä. Oi, jos hän voisi saada sanotuksi
isälle kaiken, kaiken sekä kirjeestä että muusta!

— Mutta poika kulta! Älä itke, älähän toki!

— E-en!

       *       *       *       *       *

Tällä tavoin oli kulunut neljä viikkoa. Kun Anton Bech ja Sven
Hankatuuli kulkivat yhdessä koulusta kotiin, mikä oli tullut tavaksi
viime aikoina, sanoi Anton:

— Jos sinun huomenna tarvitsisi kirjoittaa laskut minun vihostani,
niin huomaa että siinä ovat vain itse kysymykset. Ratkaisut ovat
irtonaisella lehdellä, jonka panin vihkon sisään. Olen vapaa
laulutunnilta huomenna kello 10, ja silloin kirjoitan ne vihkoon.
Minulla ei ollut aikaa eilen. Varmuuden vuoksi tahdoin kuitenkin panna
paperin sinne, jotta jos Lange sattuisi vilkaisemaan vihkoon, hän
näkisi, että olen laskenut. Mutta muista sitten katsoa, ettet hukkaa
sitä lappua!

— Kyllä, tietysti.

Seuraavana aamuna istui Sven Hankatuuli yksin luokassa ja kopioi
Antonin paperia. Se kävi pian, sillä oli vain kaksi laskua.

Tultuaan valmiiksi hän pani vihkonsa kiinni ja sijoitti sen paikoilleen
Langen kasaan kaapissa. Kun hänen sitten piti pistää irtain lehti
takaisin Antonin vihkoon, tuli hän kaataneeksi mustesäiliönsä, ja vielä
niin onnettomasti että muste osui juuri paperille ja tahrasi sen aivan
mahdottomaksi lukea. Se oli lisäksi kirjoitettu lyijykynällä...

Hän seisoi hetken neuvottomana. Hän oli tärvellyt Anton Bechin paperin,
jota tämä juuri oli varoittanut hukkaamasta.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antonin
vihkoon tärveltyneen sijalle. Hän sai käsiinsä irtaimen paperin ja
lyijykynän ja kaivoi kaapista laskuvihkoansa.

Alkaessaan kopioida hän huomasi, että hänen käteensä olikin sattunut
Simon Selmerin laskuvihko. No, sehän oli tietysti samantekevää. Ja oli
kiire, hänellä ei ollut aikaa ruveta enää penkomaan kasaa.

Hän kirjoitti tulisella kiireellä, ja ennen kello kahdeksaa hän oli
valmis, uusi paperi oli Antonin vihkon välissä ja sekä Antonin että
Simon Selmerin vihkot paikoillaan kaapissa.

Kello kymmeneltä oli laulutunti. Sven Hankatuuli näki Anton Bechin
ottavan laskuvihkonsa kaapista. Kello yhdeltätoista he olivat taas
yksissä norjan tunnilla. Sven Hankatuuli oli hiukan jännittynyt. Mutta
Anton Bech ei sanonut mitään. Nähtävästi hän ei ollut edes huomannut,
ettei konsepti ollut hänen omansa.

       *       *       *       *       *

Oli keskiviikko, kello yhdeksän. Yhdeksästä kymmeneen oli matematiikkaa
ja kandidaatti Lange saapui luokkaan.

Tunnin alussa annettiin kotilaskut takaisin. Sven Hankatuuli tunsi aina
helpotusta, kun se oli ohi.

Kandidaatti Lange oli tänään tavattoman vakava. Pojat pitivät hänestä.
Hän oli pulska, nuori, ystävällinen ja suorasukainen. Mutta tänään hän
oli, kuten sanottu, harvinaisen yksitotinen.

Hän seisoi hetken paksu pinkka laskuvihkoja edessään katederilla.

— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.

Sören Manddraber nousi ylös peräpenkiltä.

— Minä olin.

— Tule tänne, Sören.

Sören tuli vapisten. Oli totuttu siihen, että Sören Manddraberin
asioissa oli aina jotain nurin.

— Kuule, Sören, onko joku käynyt kopeloimassa laskuvihkoja kaapissa
viime lauantaina?

Tämä herätti huomiota. Useimmilla pojilla oli jotain tunnollaan
laskuvihkojen vuoksi, jotka olivat lauantaisin niin mukavasti
lukitsemattomassa kaapissa.

Luokan keskeltä kuului ähkäys, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota.
Sven Hankatuuli oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja painoi äkisti päänsä
alas.

— Vastaa nyt, Sören!

— E-ei, mikäli minä tiedän, änkytti Sören Manddraber.

— Sinä ymmärrät, Sören, minun kysyvän sen vuoksi, että tahdon tietää.
Kysyn myös sen vuoksi, että sinä järjestäjänä olet vastuunalainen.

Näin sanoessaan kandidaatti Lange katsoi tarkasti ja kauan Anton
Bechiin.

Sören Manddraber seisoi katse maahan luotuna vastaamatta. Sitten hän
hitaasti käänsi päätään ja katsoi — hänkin — Anton Bechiä salavihkaa.

Äkkiä nousi Anton Bech ripeästi seisomaan. Tapansa mukaan hän nytkäytti
päätään, puoliksi uhmaten:

— Minä olin kaapilla, herra kandidaatti, lauantaina kello kymmeneltä.

Kandidaatti Lange puraisi huultaan.

— Minä arvelin sitä, Anton Bech, sanoi hän. — Voit mennä paikallesi,
Sören.

Sören Manddraber tallusteli luokan perälle, kukaan ei enää katsonut
häntä. Kaikki tuijottivat Anton Bechiä.

— Mitä sinulla oli siellä tekemistä?

— Minä en perjantaina joutanut kirjoittamaan vihkoon muuta kuin
tehtävät. Ratkaisut olin pannut väliin irtonaisena konseptina.
Kirjoitin ne vihkoon laulutunnilla, josta olin vapaa kipeän kurkkuni
takia.

Kandidaatti Lange seisoi ja katsoi pitkän tovin Anton Bechiä melkein
synkeästi. Sitten hän sanoi:

— Koska yleensä olet ollut niin ahkera ja tunnollinen, Anton Bech,
voisin antaa sinulle anteeksi sen, että olet kerran hairahtunut
yrittämään petosta. Mutta olen pitänyt sinua siksi rehellisenä, etten
olisi luullut sinun yrittävän pelastautua siitä valehtelemalla.

— Siinä ei ole petosta! sanoi Anton Bech ja nytkäytti pulpettiansa.

Kandidaatti Lange katsoi häneen halveksuvasti ja samalla miltei
surumielisenä. Hän otti esiin kaksi laskuvihkoa.

— Tässä minulla on kuitenkin kaksi laskusuoritusta. Toinen on Simon
Selmerin, toinen Anton Bechin. Simon Selmer on merkinnyt toisen
tehtävän vihkoonsa väärin. Piti olla 5x, mutta hänellä on 3x. Lasku on
oikein suoritettu, mutta tulos on väärä, koska esimerkissä on 5x eikä
3x. Saman tehtävän olet sinä, Anton Bech, merkinnyt _oikein_. Mutta
sinun laskusuorituksesi ja tuloksesi on aivan sama kuin Simon Selmerin.
Vaikka tehtävään olet merkinnyt aivan oikein _5x_, olet koko laskun
ajan käyttänyt 3x:ää. Miten se on ymmärrettävissä?

Anton Bech ei vastannut. Pojat istuivat hänen takanaan niin hiljaa,
että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. He näkivät Anton Bechin
niskan punastuvan.

Kandidaatti Lange jatkoi:

— Sanot itse, että olet kirjoittanut laskun vihkoon lauantaina
täällä sen jälkeen, kun vihkot oli jätetty minulle perjantaina. Olet
puijannut. Olet kopioinut laskun Simon Selmerin vihkosta. Siitä et
pääse valehtelemalla. Parempi olisi ollut, jos et olisi sitä yrittänyt.
Ole hyvä, tässä on vihkosi. Olen antanut sinulle petoksen tähden neljä.
Mitä muuta tehdään, siitä puhun rehtorin kanssa. Ellet olisi yrittänyt
vielä valhetta lisäksi, olisin antanut sinun päästä asiasta nelosella.

Kandidaatti Lange ojensi vihkon katederin yli. Anton Bech ei ottanut
sitä vastaan.

— Minä en huoli teidän nelosestanne. En ole pettänyt. Minä — minun on
epähuomiossa täytynyt käyttää laskussa 3x:ää.

— Lörpöttelyä, poika! sanoi Lange ja heitti vihkon hänen pulpetilleen,
— istu.

— Minä en valehtele! huusi Anton Bech. Hänen laskuvihkonsa putosi
lattialle.

Kandidaatti Lange otti vihkopinkan ja astui levollisesti alas
katederilta. Hän pysähtyi Anton Bechin eteen ja sanoi vakavasti:

— En pitkään aikaan ollut uskoa silmiäni. Mieleni oli apea, Anton Bech,
nähdessäni sinun luntanneen Simon Selmerin vihkosta, mutta paljon,
paljon apeampi olen siitä, että sinä nyt valehtelet. Istu, poikaseni!

Sen jälkeen kulki Lange pitkin luokkaa jakelemassa vihkoja pojille.
Kullekin hän osoitti virheet ja selitti ne. Hän ei enää katsahtanut
Anton Bechiin, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istahti
tarkastamaan laskuansa.

Kandidaatti Langen ääni kuului kaikkialta rauhallisena hänen
kulkiessaan selittämässä. Mutta pojat olivat kuin lumoissa, ja tuon
tuostakin Lange sai huomauttaa:

— Mutta seuraa toki mukana, poika!

Luokan keskikohdalla sanoi Lange:

— No niin, Sven-poika, sinun koti- ja koululaskujesi välillä on
toistaiseksi vielä suuri ero. Nämä ovat jälleen oikein. Niin — no, no,
ei sinun silti tarvitse näyttää noin — noin nolostuneelta! Olenhan itse
sanonut, että pyytäisit kandidaatti Wintheriä käymään läpi kotilaskusi.
Tarkoitan vain, että sinun pitää koettaa muistaa paremmin, kun lasket
täällä koulussa. Laskuthan ovat täällä enimmäkseen samanlaisia.

Sven Hankatuuli ei katsahtanut ylös. Hän otti vastaan vihkonsa
vapisevin käsin. Hänen ohimoitansa kuumotti.

— Ei, poika, ei se niin vaarallista ole! Kyllä se siitä asettuu,
näetkös! Sinun pitää olla vain ahkera ja tarkkaavainen myös herra
Wintherin luona. Voit muuten kertoa herra Wintherille sellaiset
terveiset minulta, että erikoisen tärkeätä olisi kerrata sinun kanssasi
ihan ensimmäiset alkeet. Niissä sinä olet kovin horjuva. No tilaisuuden
sattuessa voin itsekin sanoa sen Wintherille! — Niin, olen siis
tälläkin kertaa antanut sinulle kymmenen. Edellytän näet, että olet
itsekin todella työskennellyt.

Kandidaatti Lange jatkoi kulkuaan.

Sven Hankatuuli istui paikallaan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat,
sangen kalpeat. Hän tuijotti ensimmäiseen penkkiin, jossa Anton Bech
istui kumartaneena vihkonsa yli.

Saatuaan vihkot jaetuksi kandidaatti Lange alkoi kuulustella.
Ensimmäinen oli Simon Selmer.

Kaikki huomasivat, että Simon Selmerin äänessä ja koko olemuksessa
oli omituinen riemun sävy. Seistessään taulun luona hän välillä
vilkaisi Anton Bechiin ivallisen näköisenä. Tämä istui yhä eteenpäin
kumartuneena. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.

Luokan keskellä istui Sven Hankatuuli ja tuijotti herkeämättä Anton
Bechin selkään. Tunti kului kaameassa kuolonhiljaisuudessa.

Vielä kellon soituakin menivät pojat ulos aivan äänettömästi. Anton
Bech kulki heidän keskellään, mutta he ikään kuin tekivät tilaa
hänelle. Pihamaalla kävi samoin. Hän koetti olla kuin mitään ei olisi
tapahtunut, jaaritteli ja nauroi. Mutta toiset vetäytyivät pois.

Heidän tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut millään tavoin osoittaa
hänelle halveksumista tai muuta sellaista. Ei — koko asia oli vain
niin kerrassaan käsittämätön, niin outo uskoa. He olivat siitä ymmällä
eivätkä keksineet sanoja. Ja Anton Bech jäi yksin.

Sitä enemmän kertyi poikia Simon Selmerin ympärille, joka pysytteli
pihan toisessa päässä. Hän puheli hyvin vilkkaasti. Pojat seisoivat
hänen ympärillään ja kuuntelivat.

Luokalla oli jo vanhastaan kaksi puoluetta, Anton Bechin ja Simon
Selmerin. Kummallakin oli oma ryhmänsä, vaikka oli tietysti monta
sellaistakin, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan.

Antonin ryhmä oli pienempi. Hän oli näet pohjaltaan koppava, tai
ainakin hyvin vaikeasti saatavissa mukaan lunttaukseen ja sensemmoiseen.

Vaikka Simon Selmeristä, lukuhevosesta, "Zelootista", ei pidetty
läheskään niin paljon kuin Antonista, oli hänen "puolueensa" kuitenkin
suurempi. Hän auttoi paljon sekä lunttilapuilla että neuvoilla
ainekirjoituksessa ja muissa kokeissa, mutta otti niistä aina maksun.
Sören Manddraber, jonka isä oli siirtomaatavarain kauppias, esimerkiksi
piti Selmeriä luumuissa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä
puutarhasta ja toi kouluun. Latinankirjoituksesta hän maksoi Simon
Selmerille kaksi suurta omenaa, jne. Kerrottiinpa semmoistakin, että
Vilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simon Selmerille kymmenen äyriä
kotilaskujen suorittamisesta.

Lisäksi olivat Anton Bech ja Simon Selmer vuoroittain ensimmäisiä
luokalla. Useimmiten se asema oli Simonilla. Näin vallitsi heidän
välillään vihollisuutta monin tavoin.

Niinpä Simon Selmer seisoi nyt joukkonsa keskellä puhellen laajasti
siitä, että Anton Bech oli luntannut hänen vihkostaan.

Anton Bech silmäili ympärilleen koulupihalla. Kaukana voimistelusalin
luona hän äkkäsi vihdoin Sven Hankatuulen, joka niinikään seisoi
ypöyksinään. Hän meni tämän luokse.

— Kuule, Sven!

— No?

— Älä näytä niin pelästyneeltä! Tottahan sinä tiedät, etten minä ole
luntannut Zelootin vihkosta.

— Ei, _sitähän_ ei kukaan usko.

— Oh, _uskoo_ kyllä. Mutta nyt aion puhua rehtorin kanssa. Niin,
sitähän minun piti kysyä sinulta: käytitkö sinä minun konseptiani
lauantaina?

— En.

— No, se on hyvä tietää.

Seuraava tunti oli yliopettaja Sömmen norjantunti. Sitten oli
yliopettaja Buggen latinan tunti. Sekä Sömme että Bugge olivat
kummallisen juhlallisia. Kumpikaan ei tehnyt kysymyksiä Anton Bechille,
mutta he katsahtivat häneen usein.

Tämä levitti koko luokkaan kiusallista juhlallisuutta. Oli kuin
olisi ollut kytemässä jotain, joka vain tarvitsi rehtorin saapumista
puhjetakseen ja tullakseen johonkin loppuratkaisuun.

Kolmas tunti oli Svenningsenin saksan tunti.

Hän istahti katederille ja katsoi heti halveksivasti Anton Bechiin.
Sitten hän tarkasteli päiväkirjaa.

— Kandidaatti Lange on kuulemma antanut sinulle neljä petoksesta
tänään, Anton Bech. Sitä ei ole tähän merkitty.

— Eikä merkitäkään, vastasi Anton Bech levollisesti.

— Vai niin?

— Sillä minä en ole tehnyt petosta.

— Minä huomautan, että olet rohkea, rakas Anton Bech. Väität siis, että
kandidaatti Lange olisi valehdellut?

— Väitän, että on tapahtunut jokin erehdys.

— Ah, niinkö? Pieni erehdys! Sinun oma puijauksesi on siis vain
"erehdys", mukamas. No niin, rakkaalla lapsella on monta nimeä!
Semmoisia erehdyksiä arvostellaan täällä henkilöön katsomatta nelosella.

Opettaja Svenningsen alkoi kuulustella Simon Selmeriltä käännöstä. Hän
oli erikoisen suopea Simon Selmerille.

Kesken hiljaisuutta koputettiin ovelle äkkiä lyhyesti ja rehtori
tuli sisään. Hän oli miettiväisen ja vielä vakavamman näköinen kuin
tavallisesti. Svenningsen teki hänelle tilaa kateederilla, jolle hän
astui hitaasti. Kuiskattuaan ensin pari sanaa Svenningsenille, joka
vastasi innokkaasti ja niin ikään kuiskaten, he vilkaisivat kumpikin
Anton Bechiin.

— Anton Bech! sanoi rehtori ääneen.

Anton nousi.

— Kandidaatti Lange on toivonut, että minä ilmoittaisin toveriesi
kuullen sinulle hänen päätöksensä, joka on myös minun. Olet tehnyt
petoksen. Laulutuntia, jonka olit vapaana viime lauantaina, olet
röyhkeästi käyttänyt hyväksesi ottaaksesi katederin kaapista erään
toverisi laskuvihkon. Säästääksesi itseltäsi vaivaa olet kopioinut
hänen laskunsa. Tästä puijauksesta olet saanut hyvin ansaitsemasi
nelosen, kuten jokainen muukin poika olisi saanut samasta rikoksesta.
Vaikka sinä sen jälkeen koetit päästä rangaistuksesta jaarittelemalla
kaikenlaista konseptista ja sensemmoisesta, olemme kuitenkin sopineet
kandidaatti Langen kanssa siitä, ettei sinulle siitä anneta eri
rangaistusta. Kaikkiin sinun opettajiisi samoin kuin minuun on tämän
tapauksen kuuleminen tehnyt kiusallisen vaikutuksen. Olet poika,
jota me kaikki olemme pitäneet suuressa arvossa ja suosiossa. Luulen
huomanneeni, että myös tovereillasi on sinusta sama käsitys. Olemme
sen vuoksi ymmärtäneet, että sinun on ehkä ollut vaikeampaa kuin monen
muun tunnustaa sellaista rikkomusta kuin halpamielinen puijaus on.
Yrittäessäsi silloin valehdella erehdyt luulossasi, että valhe auttaisi
sinua paremmin kuin suora avoin tunnustus. Olemme päättäneet antaa
anteeksi tämän hairahduksen ja toivomme, että ymmärrät antaa tälle
arvoa.

Anton Bech kävi sisäistä kamppailua rehtorin tyynen puheen aikana. Sen
päätyttyä hän nielaisi itkunsa ja sanoi:

— Mutta minä _en ole_ tehnyt petosta.

Rehtorin tutkiva silmä katsoi häntä:

— Etkö ole tunnustanut ottaneesi vihkon tästä kaapista lauantaina ja
kirjoittaneesi laskut siihen laulutunnin aikana?

— Olen, mutta...

— Joutavia! sanoi rehtori, kumarsi lyhyesti Svenningsenille ja lähti.

Anton Bech melkein retkahti istumaan penkillensä.

Svenningsen seisoi selkä luokkaan päin ja katsoi ulos ikkunasta. Pari
kertaa hän kääntyi Antonia kohti, joka itki. Pojat istuivat hiljaa.

Vihdoin sanoi Svenningsen:

— Jos et voi hillitä itseäsi, Anton Bech, niin mene ulos siksi aikaa.

Anton Bech nousi ja lähti.

Kesti vielä hetken, ennen kuin Svenningsen alkoi jatkaa opetusta.

Anton Bech ei tullut takaisin sillä tunnilla. Seuraavaltakin hän oli
poissa. Hän oli mennyt kotiin.

       *       *       *       *       *

Sven Hankatuuli oli menossa kotiin. Näytti kuin eivät hänen koipensa
olisi oikein kannattaneet. Hänen polvensa lupsahtelivat.

Päivällispöydässä hän vastasi saaneensa kympin matematiikan
kotilaskuissa. Ruoka oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän nieleksi ja
nieleksi.

Päivällisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Siellä hän heittäytyi
vatsalleen vuoteelle painaen kasvonsa syvälle tyynyyn. Häntä itketti,
mutta hän ei saanut itketyksi. Rinnan alla tuntui ahdistusta — outoa,
onttoa tuskaa.

Näin hän makasi liikkumattomana toista tuntia. Vihdoin hän nousi
hitaasti. Hän katsoi ympärilleen huoneessa istuen vuoteensa laidalla
jalat riipuksissa. Taas kului pitkä, pitkä aika.

Sitten hän nousi, astui hitaasti portaita alas ja otti lakkinsa
käytävästä. Hän seisahtui konttorin ovelle ja kuunteli. Isä oli siellä.
Hän tarttui ovenripaan — pysähtyi, ei aukaissutkaan ovea, vaan meni
ulos kadulle.

Hitaasti hän kulki katuja pitkin. Ajopelit kolisivat ja ratisivat,
ihmiset kulkivat hänen ohitseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut
kosteassa jääpuvussa.

Hän meni suoraan koulun ovelle. Hän seisahtui sen edessä ja kuivasi
otsaansa nenäliinalla. Se tuli aivan märäksi kylmästä hiestä.

Tarttuessaan raskaan oven ripaan hän pysähtyi taas ja alkoi epäröidä,
mutta sitten hän riuhtaisi oven auki. Hän kulki autioiden käytävien
läpi kunnes tuli rehtorinhuoneen ovelle. Hän koputti heikosti.

Ei kukaan vastannut.

Sitten hän koputti lujasti. Ei kukaan vastannut vieläkään.

Rehtorinhuoneen vieressä oli rehtorin yksityisasunnon ovi. Hän tarttui
ovikellon kahvaan. Mutta nyt hän epäröi sangen kauan.

Silloin kuului askelia sisältä ja hän tempasi äkkiä kellonauhaa.

Rehtorin rouva aukaisi.

— Saisinko vähän puhua rehtorin kanssa.

— Kyllä, heti.

Rehtorin rouva saattoi hänet eteisen kautta rehtorin huoneeseen.

— Istu, hän tulee pian.

Rouva siirsi korkeaselkäisen tuolin hänen viereensä ja lähti.

Sven Hankatuuli istuutui kovalle tuolille.

Rehtorin huone oli pitkä ja kapea ja sen ikkuna oli päätyseinässä.
Seinillä oli vain hyllyjä, tai paremmin sanoen seinien sijasta oli
hyllyjä lattiasta kattoon kirjoja täynnä.

Sven Hankatuuli istui ja tuijotti kirjoja, ja vähitellen näyttivät
hänestä kapean huoneen seinät alkavan lähestyä toisiaan yhä likemmäksi
ja likemmäksi ikään kuin uhkaisivat puristaa hänet väliinsä, painaa
kovat, kankeat kirjojen selkämykset hänen sisäänsä...

Hän lipui alas tuolilta pysyen pelosta tuskin seisomassa, hiipi
ulko-ovelle ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Ja toinen ovi vei
eteiseen!

Samassa hän huudahti, kun ovi aukeni ja rehtori astui sisään.
Hänellä oli yllään sama kotinuttu, jonka Sven Hankatuuli oli nähnyt
jälki-istunnossa.

— No, Sven, sinä tahdoit puhua kanssani.

— Niin.

Rehtori seisoi hänen edessään, katsoi ja odotti.

Mutta ei tullut enempää kuin se "niin". Sven Hankatuuli seisoi silmät
pyöreinä tuijottaen rehtoria. Tuijotti, tuijotti, eikä sanonut mitään.

Vihdoin rehtori sanoi:

— No, mitä se oli? — Hän meni ikkunan luona olevan suuren työpöytänsä
ääreen, istui siihen ja viittasi Sven Hankatuulta istumaan
vastapäiselle tuolille.

— Se oli — se on — että minä se olen tehnyt vilppiä.

— Oletko sinä tehnyt vilppiä, Sven?

— Olen. Minä, eikä Anton Bech.

— Selitä minulle, poikaseni.

Sven kertoi lauantaiaamusta. Laskukonsepti oli ollut irtaimena Anton
Bechin vihkon välissä, häneltä oli kaatunut mustetta sen päälle ja
silloin hän oli kopioinut Simon Selmerin laskun, jonka hän luuli olevan
oikein kuten tavallisesti.

— Anton Bech oli siis suorittanut laskut?

— Oli, konseptiin. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hänellä ollut
aikaa kirjoittaa niitä puhtaaksi. Hän oli kirjoittanut vihkoon vain
itse kysymykset.

Rehtori Holst istui ja katsoi ulos ikkunasta kauan aikaa. Vihdoin hän
sanoi:

— Eikö hän sitten huomannut, että konsepti, jonka hän kirjoitti
puhtaaksi, oli toinen kuin hänen omansa?

— Ei. Minä koetin tehdä sen niin samanlaiseksi kuin osasin.

Rehtori oli vaiti kauan aikaa ja katsoi ulos. Sitten hän kääntyi Sven
Hankatuulen puoleen:

— Sinäkö siis teit vilppiä?

— Niin.

— Mutta, mutta, rakas Sven, sinullahan on kandidaatti Winther...

Sven Hankatuuli katsoi vielä kauhistuneempana rehtori Holstia ja
pudisti päätään.

— Eikö hän auta sinua, kun otat tunteja häneltä?

— En minä ota tunteja Wintheriltä.

— Kuka sinua sitten opettaa? Sinä sanoit, muistaakseni...

— Minä en ota tunteja keneltäkään.

— Mutta minähän kirjoitin isällesi...

— Minä en antanut isälle kirjettä.

— Et antanut isällesi minun kirjettäni!

Sven Hankatuuli istui yhä silmät kankeina ja pudisti päätään. Rehtori
Holst katsoi häneen tutkivasti, sitten taas ulos ikkunasta. Vihdoin hän
taas kääntyi Svenin puoleen:

— Mutta kuinka sitten saatoit kertoa saavasi yksityisopetusta
matematiikassa, kuten minä olin kirjoittanut?

Sven Hankatuulen huulet liikkuivat alkaen väristä yhä enemmän ja silmät
kävivät yhä kosteammiksi. Hän veti henkeä, ja vihdoin tuli hänen
suustaan:

— Minä aukaisin kirjeen ja luin sen.

Rehtori Holst nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitä
jatkui kauan. Sitten hän seisahtui Sven Hankatuulen eteen, katsoi häntä
tarkkaan tutkivasti ja sanoi:

— Vai sellainenko sinä olet?

— E-ei, oi ei! En minä — en minä ole sellainen, huusi Sven Hankatuuli,
ja samassa purskahti aamupäivästä asti patoutunut itku valloilleen.

Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun nyyhkytys vihdoin
vaimeni, hän kysyi:

— Sano minulle, Sven, tietääkö Anton Bech tämän?

— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle — hänelle sen nyt.

— No niin. On parasta, että teet sen kohta.

Sven Hankatuuli otti lakkinsa ja lähti. Kun hän oli jo miltei ulkona
ovesta, kääntyi hän, tuli takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli sen
unohtanut.

Sitten hän lähti kulkemaan tuomari Bechin taloa kohti.

Kun vain saisi sanotuksi Anton Bechille kaiken, niin sitten saisi olla
koko surkeus. Tietenkin hänet erotetaan koulusta. Ja kotona tulee
kysymys konepajasta tai kauppaan tai merille menosta.

Mutta olkoon se nyt ajattelematta, siihen on kyllä aikaa sitten kun hän
ensin on ollut Anton Bechin luona. Hän kiiruhti. Matka kävi kodin ohi.
Hän hiipi ikkunain alitse...

Puoli tuntia myöhemmin oli kaikki sanottu ja tehty Anton Bechin
huoneessa. Sven Hankatuuli istui Antonin sängyn laidalla ja katsoi
maahan. Anton Bech istui pöydällä ja heilutteli jalkojaan katsellen
kattoon.

— Ja kaiken tämänkö sinä sanoit rehtorille?

— Niin tein. Tuntui paremmalta saada sanotuksi kaikki yhdellä kertaa.

— Kuule Sven, sinä saat huomenna rottinkia.

— Mitäpä siitä, jos sillä pääsisi...

Seurasi pitkä vaitiolo. Vihdoin Sven Hankatuuli sanoi katsettaan
nostamatta:

— Oletko kovin vihainen minulle, Anton?

— Mokomastakin! vastasi Anton Bech.

Sven Hankatuuli alkoi heilutella ruumistaan edestakaisin sängynlaidalla
istuessaan.

— Niin, näetkös, jos vain sinä et ole vihainen...

— Minusta sinä olet ollut suurenmoisen reilu —. Menithän suoraan
rehtorin luokse...

— Niin, no sitten on hyvä ollakseni yhtä kaikki. Käyköön muuten miten
tahansa, kunhan vain sinä et ajattele pahaa minusta — kun olen poissa.

— Menetkö sinä pois?

— Eihän minulla nyt ole muuta keinoa, näetkö. Minun täytyy karata.

— Ka... karata?

— Niin, minä karkaan kotoa. Ajattelin tehdä sen ensi yönä.

— Oletko hullu!

— En jaksa tätä kaikkea. Jos minut erotetaan koulusta, tulevat sekä
isä että äiti onnettomiksi häpeästä. Ja heidän täytyy kuitenkin ryhtyä
ajattelemaan, mihin panna minut. Heidän on lähetettävä minut jonnekin
pois, ja siksi on yhtä hyvä, että lähden itse, jo ennakolta. Sillä minä
en jaksa tätä enempää.

— Mutta — miten sitten aiot karata, poika?

— Mitä vaikeuksia siinä on? Ainahan pääsee jonnekin, jossa voi
piileksiä, kunnes unohtavat. Menen niin pitkälle, että tulen johonkin
eteläiseen kaupunkiin, josta lähtee laivoja Amerikkaan.

— Sinä joudut vain kiinni!

— En, jos pysyttelen ylämaassa. Kuljen talosta taloon, kunnes olen
perillä.

— Entäs rahat?

— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.

— Niillä et pitkälle potki, poikaseni! Tulet vain näkemään nälkää.

— Ehkäpä niinkin. No, jos kuolen nälkään tuntureilla, niin sittenhän
olen ainakin poissa tästä kaikesta.

Sven Hankatuulen ääni alkoi värähdellä itkua ja hän nousi ylös.

— Jos minä huomenna olen poissa, niin sinä et tietenkään tiedä mitään!

— En tietysti, mutta...

— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle, jos saan lähetetyksi sinulle
osoitteeni. Sinä — sinä olet ainoa ystävä, joka minulla on, Anton. No,
no hyvästi sitten!

Anton Bech hypähti alas pöydältä.

— Oikeinko sinä vakavasti — toden teolla — aiot karata?

— Ymmärräthän, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta. Minulla, joka on
erotettava koulusta...!

— Ei, sitä minä en saa päähäni! sanoi Anton Bech. — Ei sen puolesta,
ettei karkaaminen tietysti olisi helkkarin komeaa. Mutta entä jos
kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu?

— Minä — minä en saata! Ei — en minä voi!

Sven Hankatuulen ääni petti. Hän puri hampaitaan yhteen ja koetti
vastustaa.

— Hei vain! hän sanoi ja lähti kiireesti ovesta.

Hän käveli kotiin päin.

Karkaamisen ajatus oli jo kauan sitten väikkynyt hänen mielessään
yhtenä mahdollisuutena, mutta vasta nyt Anton Bechin kanssa
keskustellessa se oli muuttunut äkkiä varmaksi ja lujaksi...

Entä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen
suhtautuu!

Niin, kunpa vain olisi rohkeutta!

Hänellä oli sentään ollut uskallusta mennä rehtorin luokse, mutta isä...

Ei, hän tunsi, ettei hän kykenisi enää toista kertaa kertomaan, ja
kaikkein vähimmin isälle. Ja äiti tulisi siihen, sisaret saisivat
tietää!

Nyt hän oli kotikadulla ja näki talon. Hän pysähtyi äkkiä.

Edessään hän huomasi levollisesti, omituisesti nytkähtelevin polvin
kulkevan miehen: rehtori Holst! Selästä saattoi ikään kuin aavistaa
tummien kasvojen vakavuuden.

Sven Hankatuuli seisoi kuin katuun naulattuna tuskallisen pelon
vallassa.

— Niin — niin totisesti! Herra Jumala! Rehtori meni heille kotiin! Hän
meni ilmoittamaan sitä isälle!

— Oh, oh! Sven Hankatuuli ähkyi vaistomaisesti puoliääneen. Hän kääntyi
ja lähti kulkemaan toiseen suuntaan pitkin katuja.

Hän kulki ja kulki. Suonet tykyttivät päässä, koko ruumis hoippui.

Hän tuli maantielle ja käveli sitä pitkin niin pitkälle kuin jaksoi.
Sitten hän istuutui tienviereen.

Istuminen helpotti vähän, mutta vain hetkeksi. Pian alkoi kauhea
tuska ja epätoivo taas ahdistaa häntä. Hän istui ja tuijotti eteensä
ajatellen vain yhtä asiaa:

Hän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika,
joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka "kävi hullusti" ja jonka
täytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen.

Sven Hankatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.

Mutta Jumala ei varmaankaan välittänyt siitä, että häntä rukoiltiin
vasta nyt! Mikä silloin on rukoillessa, kun hätä ja surkeus ovat
käsissä! Hänen olisi pitänyt ajatella Jumalaa rehtorin kirjettä
polttaessaan. Sillä vain pelko pani hänet nyt rukoilemaan, ja Jumala
pitäisi häntä katalana ja tuhmana, jos hän luulisi, ettei Jumala sitä
huomaa.

Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista. Hän oli sangen
kaukana.

Hän oli nyt siis vaeltamassa. Hän _oli_ siis nyt karannut! Hän kulkisi
yhä edelleen, eikä palaisi koskaan takaisin.

Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Ei kahtakymmentä kruunuansa
laatikosta eikä voileipiä, jotka nyt olivat kotona hänen huoneessaan
ja jotka hän oli aikonut ottaa mukaansa eväiksi. Hän tulisi näkemään
nälkää ja tuntemaan hätää!

Mutta se oli aivan oikein. Hänen tuli kärsiä puutetta. Ei hyödyttänyt
vain ilman muuta ruveta rukoilemaan Jumalaa. Ei, täytyi kokea ensin
jotain todellista, nälkää, hätää ja rahattomuutta. Hänen kärsittyään
niitä pitkän ajan, ainakin muutamia päiviä, voisi Jumala kenties antaa
hänelle _hiukan_ armoa...!

Niin, hän kävelee vain eteenpäin! Ensi yön hän piileksii metsässä.
Piilottautuminen on helppoa, he eivät löydä häntä. Tultuaan
ensimmäiseen kaupunkiin hän kirjoittaa isälle ja sanoo, ettei häntä
pitänyt ruveta etsimään, vaan hänen tuli antaa mennä itsekseen. Hän
vain _tahtoi_ kärsiä ja kamppailla. Hän tulisi kotiin vasta silloin,
kun hän mielestään olisi sovittanut syyllisyytensä ja omin voimin
tullut joksikin. Hän kirjoittaa niin vakavasti ja päättävästi, että isä
ymmärtää häntä ja antaa hänen noudattaa omaa tahtoansa.

Sitten muutaman vuoden kuluttua hän palaa takaisin isän, äidin,
Johannan ja Drean luo kunnioitettuna miehenä.

Niin, hän lähtee heti eteenpäin!

Hän katsoi taivaalle, joka oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi
lähestyä tunturia. Tehtyään nyt päätöksensä hän tunsi tulleensa ikään
kuin paremmaksi ihmiseksi. Hän ajatteli taas Jumalaa. Hän ei tahtonut
pyytää Jumalalta mitään apua, sillä se olisi vain halpamaista. Mutta
Isämeidän hän sentään rukoilee. Siitä Jumala kyllä ymmärtää hänen
tarkoituksensa.

Sven Hankatuuli luki ääneen Isämeidän. Sitten hän nousi ja taivalsi
edelleen.

       *       *       *       *       *

Kello puoli yhdeksän illalla tuli Sven Hankatuulen isä tuomari Bechin
luo.

— Onko Sven tänään käynyt täällä?

— On. Iltapäivällä viiden aikana hän oli täällä noin puoli tuntia. Sen
jälkeen emme ole nähneet häntä. Eikö hän ole tullut kotiin?

— Ei, poika on ollut poissa kotoa koko päivän.

Sven Hankatuulen isä lähti. Hänen kuljettuaan katua vähän matkaa juoksi
joku hänen peräänsä:

— Anteeksi, herra maaherra!

— Sinäkö, Anton?

— Niin — minä — minä tahdoin vain, minusta tuntui, että minun pitäisi
sanoa teille että — että Sven oli minun luonani tänään...

— Niin, poikaseni, minä tiedän sen ja tiedän syynkin. Rehtori Holst on
ollut luonani ja kertonut koko asian.

— Niin, mutta Sven — hän sanoi — että hän pelkää niin...

— Pelkäsi, niinkö?

— Niin, niin kamalasti. Sitten hän sanoi, ettei hän uskaltanut mennä
kotiin. Tai oikeammin sanoen, että hän aikoi — aikoi...

— Mitä hän aikoi? Herran nimessä...

— Karata kotoa.

Tuntui kuin Sven Hankatuulen isä olisi odottanut jotain pahempaa, sillä
hän näytti melkein keventyneeltä. Mutta sitä kesti vain hetken. Hän
kysyi:

— Tiedätkö minne? Sinähän ymmärrät, rakas Anton, että minun täytyy
saada se tietää.

— En. Hän sanoi vain kulkevansa, kunnes tulee johonkin etelänpuolen
kaupunkiin. Sieltä hän lähtee laivalla Amerikkaan. Hän sanoi
kävelevänsä talosta taloon.

Oli valoisa toukokuun ilta. Sven Hankatuulen isä seisoi hetken ja
mietti.

— Kuule, rakas Anton, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?

— Mielelläni.

— Juokse ajuri Olen luo ja tilaa minulle mahdollisimman pian kaksi
hyvää hevosta rattaineen. Pyydä että hän tulee heti taloni edustalle!

— Kyllä.

Anton Bech juoksi. Sven Hankatuulen isä palasi kotiin.

Vähän myöhemmin seisoivat kahdet rattaat maaherran oven edessä. Toisiin
istuutui hän itse, toisiin hänen ensimmäinen apulaisensa.

— Niin, Molstad, sanoi Sven Hankatuulen isä apulaiselleen, — ajakaa
te siis pohjoiseen päin puoliyöhön saakka ja kyselkää poikaa kaikista
taloista ja kaikilta kohtaamiltanne ihmisiltä. Ellette siihen mennessä
ole saaneet mitään tietoa, käännytte takaisin.

Molstad lähti. Sitten sanoi Sven Hankatuulen isä hyvästi vaimolleen ja
molemmille tyttösilleen, jotka seisoivat ovella itkien.

Sitten hän lähti ajamaan sillan yli.

Ajettuaan noin tunnin maantietä etelään hän tapasi vihdoin jonkun, joka
"luuli" nähneensä sellaisen pojan maantiellä. Myöhemmin hän kohtasi
erään vaimon, joka oli tavannut pojan vähän aikaa sitten.

Rattaat ajoivat edelleen.

Viimein tuli vastaan eräs heinäkuorma. Ajomies asteli sivulla.

— Et suinkaan sinä ole sattunut näkemään erästä kaupunkilaispoikaa
täällä maantiellä?

— Kyllä, herra maaherra! Tässä se makaa heinäkuorman päällä. Se
nukkui niin koreasti. Minä otin hänet tuolta tiepuolesta, se istui
siinä surkean näköisenä ja sanoi olevansa väsynyt. Onko se ehkä hänen
poikansa?

— On, niin on.

— Se kun vain sanoi, ettei hänellä ole kotia eikä kontua, raukalla.

Heinäkuorman päällä nukkui Sven Hankatuuli sikeästi.

— Pyysikö hän saada ajaa sinun mukanasi?

— Ei, ei se siltä tuntunut. Hän sanoi aikovansa kulkea eteenpäin. Se
vain pyysi saada istua heinissä ja levähtää sillä välin, kun minä kävin
siellä Smedstadin talossa. Se tarjoutui sillä välin katsomaan hevosta,
vastapalvelukseksi, kuten hän sanoi. Kun tulin takaisin nukkui se
tuossa, kuten hän itse näkee. Ja minä annoin sen nukkua!

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä tuli rehtori luokkaan matematiikan tunnilla.
Kandidaatti Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili vastaan ja astui
katederiin.

— Minun on sanottava sinulle, Anton Bech, että me teimme eilen
sinulle vääryyttä. Sinun toveriesi tulee tietää, että sinä et ollut
harjoittanut petosta kuten luulimme. Lisään, että olen erittäin iloinen
saadessani tällä tavoin takaisin entisen varman uskoni, ettet sinä
antaudu mokomiin halpoihin kepposiin. Ole hyvä ja astu esiin, Anton
Bech!

Anton Bech seisoi katederin edessä.

— Pyydän sinulta anteeksi, että olen tehnyt sinulle vääryyttä. Anna
kätesi merkiksi siitä, että saan.

Anton ojensi kätensä. Rehtori tarttui siihen ja taputti häntä toisella
kädellään päälaelle.

— Jaa, jaa pojat, sanoi rehtori, kun Anton Bech taas oli paikallaan,
— seuratkaa te kaikki Anton Bechin esimerkkiä ja pitäkää kilpenne
kirkkaina.

Lähtiessään sanoi rehtori ovella:

— Sven, tulisitko vähän tänne!

Sven Hankatuuli nousi ja seurasi rehtoria käytäviä pitkin
rehtorinhuoneeseen.

— No Sven! sanoi rehtori, — olet kai jokseenkin joka lauantai kopioinut
matematiikan tehtävät?

— Niin, joka lauantai.

— Minä arvasin sen. Olen nyt pyytänyt kandidaatti Langea antamaan
sinulle kaksi yksityistuntia matematiikassa viikoittain. Koeta nyt
käyttää niitä hyvin. Tutkinto on jo kuukauden perästä.

— Koetan.

— Ja sovitaanko sitten, Sven, ettei tästedes harjoiteta
minkäänlaatuista puijausta?

— Sovitaan.

— Silloin ei sinun koskaan enää tarvitse kokea sellaista päivää kuin
eilinen. Sitä ei olisi hauska uudelleen kokea, eikö totta?

— Ei.

— Olen puhunut isäsi kanssa, poikaseni. Me uskomme molemmat, että
sinusta kyllä tulee hyvä mies! Hyvästi, Sven.

Rehtori nousi, tuli ovelle, jossa Sven seisoi ja silitti hänen päätään.

Sven Hankatuuli nyyhki. Rehtori odotti että hän lähtisi, mutta pojalla
oli jotain, jota hän koetti saada nyyhkytyksiltään sanotuksi. Vihdoin
hän kumarsi hyvin syvään, ojensi kätensä rehtorille ja sanoi:

— Pa-paljon kii-kiitoksia!

Kotona päivällispöydässä oli punaista häränpaistia ja kastiketta,
perunoita ja puolukkahilloa, vaikka oli torstai, joka tavallisesti oli
kalapäivä.




TAPPELU


— Minä en sano mitään, minä. Kysyn vain, mitenkä sait vihkoosi juuri
minun laskuni, jos et ole sitä kopioinut?

Simon Selmer kysyi näin ulkona koulunpihalla. Anton Bech seisoi
uhkaavana hänen edessään.

— Se asia ei kuulu sinulle, Simon.

— Ei kyllä. Voin arvata, että se on kai parasta.

— Minä kysyn sinulta, mitä tarkoitat sillä? Että se muka on "parasta"!
Sitä juuri kysyn sinulta, ymmärrätkö.

Simon Selmer katsoi omituisesti hymyillen poikajoukkoon. Koko luokka
seisoi taajana piirinä heidän ympärillään.

— Vastaan, että on varmaankin parasta, ettei asiaa tutkita sen enempää.

— Rehtori on sen tutkinut.

— Niin, huomaan sen.

— Miten huomaat?

— Rehtori on niin erilainen, näetkö.

— Mitenkä erilainen?

— Hm — jos ei olisi ollut kysymyksessä hänen lellipoikansa vaan joku
meistä, niin arvelen, että siitä olisi seurannut muuta.

— Mitä muuta?

— Kysyt kovin paljon minun mielestäni.

Anton Bech seisoi nyrkit housuntaskuissa aivan levollisena ympärilleen
vilkuilematta. Hän katsoi vain Simon Selmeriä suoraan naamaan ja
vastasi:

— Niin minä kysyn niin kauan, että vastaat. Sillä sinun on pakko
vastata.

— Pakko — oho!

— Niin, pakko. Mitä tarkoitat sillä, että siitä olisi tullut _muuta?_

— Tarkoitan mitä tarkoitan.

Anton Bech astui nyt aivan hänen nenänsä eteen.

— No, se voi olla samantekevää. Mutta kysyn sinulta, että luuletko sinä
minun tehneen vilppiä?

— Minä en luule mitään. Minä vain _tiedän_, että sinun vihkossasi oli
minun laskuni.

— Mutta minä sanon — ja rehtori sanoo, että se on sattuma.

— Ja siihen sanon minä, että se on merkillinen sattuma.

— Mitenkä merkillinen?

— Sangen merkillinen.

Koko poikajoukko nauroi ääneen. Anton Bech tempasi toisen nyrkin
taskustaan.

— Nyt sinä sanot ajatuksesi ihan suoraan.

— Kylläpä sinua kiinnostavat minun ajatukseni.

— Minä vain en salli, että sinä kuljeksit täällä kuiskuttelemassa minun
laskuistani. Ellet ole saanut riittävää selitystä rehtorilta, et saa
enempää minultakaan. Mutta tämän jutun tulee nyt päättyä tähän. Ja
jotta siitä tulisi loppu, on sinun nyt sanottava ajatuksesi suoraan
julki.

— Oho, haastatko sinä tappelua?

— Haastan. Otan koko luokan todistajaksi siitä, että tavataan Nagelin
rannassa iltapäivällä kello neljä, ellet selvästi tunnusta hyväksyväsi
täydellisesti rehtorin selitystä.

— Minä en pelkää tulla.

— _All right!_

Näin sanoen pyörähti Anton Bech ympäri ja meni poikaparven läpi ovea
kohti. Kello olikin juuri soinut.

— Tappelu, pojat!

— Ja oikein sääntöjen mukainen kaiken lisäksi, katsos!

— Siis kello neljä Nagelin rannassa.

— Mutta ainoastaan luokka, ei ketään muita.

— Tietysti.

Luokka nousi innokkaana joukkona portaita ylös.

— Minä ennustan, että Zelootti saa rökkiinsä. 73

— Oho, ei se ole niinkään varmaa.

— No hyvää sille ainakin selkäsauna tekisi, Simonille nimittäin. Mitä
sekaantumista hänellä enää on koko asiaan!

— Mutta aika merkillistä se sentään on.

— Luuletko sinä, jumaliste, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos
hän todella _olisi_ puijannut!

— E-e-en...

Svenningsen oli raivoissaan, kun pojat tulivat niin myöhään. Eikä hän
tunnin aikanakaan päässyt lauhtumaan poikien tarkkaamattomuuden vuoksi.
Kirjelappuja vilisi luokassa...

       *       *       *       *       *

Jo kerran aikaisemmin, edellisenä talvena oli ollut "sääntöjen
mukainen" tappelu Anton Bechin ja Simon Selmerin välillä. Se oli
syntynyt Makkara-Nikun vuoksi. Simon Selmer oli saanut sillä kertaa
selkäänsä. Niin kävisi kai nytkin. Simon oli tosin paksu ja raskas sekä
jokseenkin vahva, mutta Anton Bech oli sittenkin luokan väkevin poika.
Kuitenkin oli Simon Selmer mestari kepposissa!

Makkara-Nikun juttu oli ollut seuraava:

Nikken Olsen eli Makkara-Niku oli Anton Bechin vihollinen. Kukaan
ei tiennyt minkä vuoksi, mutta niin vain _oli_. Anton Bech ei olisi
itsekään voinut vastata kysymykseen, mistä se johtui. Tosiasia vain
oli, että hänen aina piti taistella Makkara-Nikun kanssa kun he
tapasivat toisensa kaupungin pohjoisosassa. Tavallisesti kuitenkin
hän tai Niku oli silloin jonkun muun seurassa. Jos he olivat yksin,
heitettiin vain pari haukkumasanaa ohimennen, kuten:

— Odotas, mokoma! tai:

— Viimekertaista selkäsaunaako sinä vielä märehdit?

Jos sitä vastoin jommallakummalla oli seuraa mukanaan, oli asia selvä.
Toiset pojat asettuivat ympärille, ja tappelu oli valmis.

Kun Anton ja luokan pojat olivat kuljeksimassa kaupungin
pohjoisosassa, tapahtui joskus, että nähtiin kaukaa Makkara-Nikun
kiireesti piiloutuvan johonkin porttikäytävään tai katoavan jostain
kadunkulmasta. Niku sai näet säännöllisesti selkäänsä. Anton Bechillä
oli silloin tapana pahoitella toisille pojille, että tilaisuus
Makkara-Nikun pehmittämiseen oli mennyt hukkaan.

Mutta pohjimmaltaan hän oli siitä hyvillään. Ensinnäkin sen
vuoksi, että tappelussa oli sentään aina oma jännityksensä. Eihän
voinut tietää, minkä uuden tempun Makkara-Niku oli saattanut
oppia viime kerran jälkeen, tai mitä apua hän saattoi saada
kansakoulukumppaneiltaan. Toiseksi... no niin, Makkara-Nikuir kasvot
olivat niin kummallisen kalpeat joka kerta, kun oli pakko tapella,
ja hänen noustessaan ylös selkäsaunan jälkeen oli hänen silmissään
omituinen ikään kuin kysyvä kummastelu. Se toi Anton Bechin mieleen
erään runon metsästäjästä, joka oli haavoittanut pahoin kaurista ja
aikoi leikata sen kaulan poikki, mutta ei tahtonut saada sitä tehdyksi
eläimen silmien katseen vuoksi.

Joka tapauksessa Makkara-Niku oli ja pysyi vihollisena kenenkään
tietämättä syytä siihen. Se oli vain selviö poikien kesken sekä Antonin
luokalla että kansakoulussa. Se oli kaikkien sääntöjen mukainen
kyläviha, eikä sitä kannattanut sen enempää penkoa.

       *       *       *       *       *

Tuli sitten jouluaatto ja rouva Bech kertoi päivällispöydässä, että
matami Olsen oli ollut keittiössä ja valittanut surkeasti puutetta ja
köyhyyttä, sillä mies oli tänä jouluna työtön. Rouva Bech oli antanut
hänelle Antonin arkihousut, jotka muuten olivat vielä ehjät ja hyvät.
Pahin puute oli ollut pojan, Nikkenin vaatteista. Hän saattoi tuskin
enää ryysyisten vaatteidensa takia näyttäytyä koulussa.

Kolmas joulupäivä oli vihdoin arki.

Luokan pojat kokoontuivat. Anton Bechillä oli yllään uudet vaatteensa
ja liivintaskussa 25 äyrin raha, jonka hän oli saanut Fredrik-enolta.
Tänään sillä ostettaisiin torttuja.

Mutta sitten tuli Otar Ingebrigtsen tuoden sen huolestuttavan sanoman,
että kansakoululaisten lumilinna Pitkänsillan luona oli suurempi kuin
luokan lumilinna Bechin rannassa.

Koko luokka lähti kaupungin pohjoisosaan. Ja kansakoululaisten linna
Pitkänsillan luona oli todellakin sikamaisen korkea. Se oli vuorattu
tuohilla ja jäädytetty niljakkaan liukkaaksi ja näytti tosiaan
mahdottomalta valloittaa. Kansakoulupoikia vilisi sen ympärillä.

Luokka lähestyi hitaasti, kunnes se seisoi puoliympyrässä aivan
linnoituksen äärellä. Pari väkevintä poikaa kummaltakin puolelta alkoi
nalkutella pilkkasanoja ja ärsyttelyjä. Anton Bech seisoi hiljaa ja
kuunteli, kunnes äkkiä Simon Selmer ja pari muuta alkoi kyhniä häntä
kylkeen:

— Anton, tuolla on Makkara-Niku! Etkö näe häntä! Käy kimppuun!

Mutta Anton ei liikahtanut. Silloin alkoivat toiset huutaa:

— Kuule, Nikken, etkö lämmitä kenellekään joulusaunaa? Tuolla seisoo
Bechin Anton. Hän pelkää sinua!

— Pelkää! huusi Anton, — käy päälle vain, Makkara!

Niku vain paikkaili linnanmuuria nuoskalumella eikä nähtävästi halunnut
tapella, vaikka hänen kumppaninsa ärsyttelivät ja yllyttivät ja Anton
tuli yhä lähemmäksi. Silloin sanoi Anton äkkiä:

— Makkara-Niku pelkää hienoja housujaan!

Kaikki pojat nauroivat, sillä he tunsivat, että Makkara-Nikulla oli
Anton Bechin vanhat housut. Mutta samassa oli Makkara-Niku kuin
salama Antonin kimpussa iskien nyrkillään nenään, niin että Anton
kellahti selälleen ja veri purskui nenästä. Makkara-Niku antoi uusien
iskujen sataa salamannopeasti ja niin raivokkaasti, että Anton oli
aivan pökerryksissä ja Makkara-Niku makasi hajareisin hänen päällään
mukiloiden häntä yhä naamaan, minkä kerkesi.

Jokainen tietää, että keskellä tappelua saattaa syntyä seisaus,
hiljaisuus, josta eivät tiedä muut kuin molemmat asianomaiset. Niku
läähätti kuumasti aivan Antonin verisen nenän vieressä ja lakkasi
lyömästä.

Tällä sekunnilla tunsi Anton, että hän voisi helposti vääntää
Makkara-Nikun päältään, päästä itse päällepäin ja maksaa saamansa iskut
takaisin korkojen kanssa. Hän nimittäin näki, että Niku itki raivosta
ja oli melkein pyörällä päästään. Mutta hän jäi makaamaan alalleen.
Hän irrotti vain toisen kätensä ja sai sen pistetyksi liivintaskuunsa
ottaakseen sieltä 25-äyrisen.

— Hellitä, senkin mokoma!

Ja Makkara-Niku hellitti. Pojat makasivat vielä hetken päälletysten
ja Anton sai salaa livautetuksi 25-äyrisen Makkara-Nikun kouraan.
Sitten Anton nakkasi äkkiä Nikun päältään ja hypähti pystyyn. Toiset
huutelivat ja kirkuivat minkä mitäkin, mutta Makkara-Niku lähti
juoksemaan katua ylös.

Anton seisoi ja paineli nenäänsä lumella. Hän ei sanonut mitään, mutta
sen erän jälkeen hän ei enää koskaan tapellut Makkara-Nikun kanssa.

No, jollakin tavalla oli tämä 25 äyrin juttu tullut luokan poikien
tietoon. Simon Selmer oli lähettänyt tunnilla Vilhelm Gabrielsenille
lapun, että Anton Bech oli antanut Makkara-Nikulle 25 äyriä päästäkseen
enemmistä selkäsaunoista. Tämän lapun sai Anton Bech käsiinsä ja siitä
oli seurauksena hänen ja Simon Selmerin välinen suuri tappelu Nagelin
rannassa.

Tämä oli tapahtunut toissa talvena. Silloin sai kyllä Zelootti
selkäänsä. Mutta siitähän oli jo puolitoista vuotta ja siinä ajassa oli
paljon saattanut muuttua.

       *       *       *       *       *

Jo puoli neljältä oli suuri joukko poikia koolla Nagelin rannassa.
Nagelin molempien makasiinien välissä oli suuri lautasilta. Pitkin
makasiinien seiniä oli kaksinkertainen rivi tyhjiä tynnyreitä,
joiden päälle pojat istuutuivat rummutellen koroillaan kumisevia
tynnyrinkylkiä. Sillan päästä johtivat portaat rantaan. Portaiden luona
puuhaili Sören Manddraber muutamien muiden kanssa näkkien onginnassa.

Kaikki rantalaiturit olivat tähän aikaan poikien mukavia
kokouspaikkoja. Ne olivat melkein kaikki tyhjinä, mutta varsinkin
Nagelin laituri, joka oli syrjässä, kaupungin eteläisimmässä laidassa.
Ja lisäksi oli Nagelin siltavahti, Hans Bentsen, harvinaisen mukava
mies.

Vihdoin tuli Simon Selmer Otar Ingebrigtsenin saattamana. Hän oli
vähän kalpea, mutta ei ollut millänsäkään vaan istahti erään tynnyrin
päälle alkaen naureskella ja jutella. Kun Sören Manddraber ja muut
rannalla olleet pojat kuulivat, että Simon oli saapunut, jättivät he
pyydystyksen ja riensivät joukkoon.

Kirkontornin kello kaukana kaupungissa löi neljä, ja juuri silloin
saapui Anton Bech. Hänen saattajanaan oli Sven Hankatuuli.

— Nuo kaksi ovat viime aikoina ruvenneet tavattoman paljon olemaan
yhdessä, sanoi Morten Johnsgaard Vilhelm Gabrielsenille.

— Etkö ole huomannut sitä, että Sven Hankatuuli on viime aikoina
selvästi saanut apua kirjoituksissaan Anton Bechiltä? sanoi Vilhelm
Gabrielsen.

— Jaa, niin se varmaankin on!

Anton Bech astui sen tynnyrin luo, jolla Simon Selmer istui
potkiskellen.

— Saat viimeisen kerran valita peruutatko väitteesi, että minä olen
tehnyt vilppiä.

— Minä en ole sanonut mitään. Sitä paitsi en peruuta mitään.

— Semmoinen lörpöttely, ettet muka ole sanonut mitään, ei kelpaa. Minä
kysyn siis...

— Suusi kiinni kysymyksistä! huusi Simon Selmer ja hyppäsi tynnyriltä
alas. Samalla hän töykkäsi Anton Bechiä vatsaan.

Anton Bech väistyi askelen taapäin. Hän heitti nutun päältään ja seisoi
paitahihasillaan. Pojat kertyivät tiheään ympärille.

— Nyt voit käydä päälle! sanoi Anton Bech. Mutta Vilhelm Gabrielsen
astui esiin joukosta ja sanoi juhlallisesti:

— Ensin sovitaan, että jalkakamppia, takaiskuja ja taivepotkuja ei
hyväksytä.

— Niin, sanoi Morten Johnsgaard asettuen Vilhelmin rinnalle, — ja jos
joudutte sylipainiin, pitää yliote ja aliote olla tasan.

— Ei — se saa olla kuinka sattuu! huusi Otar Ingebrigtsen.

— Niin minustakin! hyväksyi pari muuta. Anton ja Simon seisoivat
kädet nyrkkiin puristettuina ja tuijottivat toisiinsa muiden vielä
riidellessä yli- ja aliotteista. Kaiken keskeltä kuului Vilhelm
Gabrielsen yhä toistavan:

— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti. Sääntöjen mukaisesti!

— Totta kai, mutta yliote ja aliote...

— Nyt saatte alkaa! huusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki
kehään ympärille. Tietenkin pitää kaiken tapahtua oikein, vääryyttä ei
hyväksytä. Noin — ei, kauemmas taapäin, noin. Minä luen nyt kolmeen.

— Yks... kaks... ko...

— Hei, odotas poika! Sven Hankatuuli hypähti esiin. — Simonilla on kivi
nyrkissä! Hyväksytäänkö sellaista?

Tulipunaisena täytyi Simonin pudottaa pyöreä kivi kummastakin kädestään.

— Yks — kaks — kolme!

Silloin iskettiin yhteen. Simon Selmer hyökkäsi pää kumarassa,
kyynärvarret edessä ja pyöritellen nyrkkejään kuin laivan potkuria.
Mutta Anton Bech antoi paukun alhaalta ylös keskelle naamaa. Sen tempun
hän taisi hyvin.

Molemmat olivat taitavia miehiä ja kamppailu kävi yhä kuumemmaksi. He
iskivät oikealla ja puolustivat vasemmalla kädellä, eikä kumpikaan
päässyt tepsivään nenäiskuun. Tulisessa tuoksinassa he siirtyilivät
sinne tänne, ja poikien piirin täytyi yhtä mittaa väistellä ja tehdä
tilaa.

Vahingossa Anton Bech kompastui. Salamana syöksyi Simon Selmer hänen
päälleen.

— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi Sven Hankatuuli ja hypähti luo
kiskoakseen Simonin irti. Mutta samassa tarttui Otar Ingebrigtsen hänen
nuttunsa liepeeseen:

— Auttamaanko sinä menet, lurjus!

— Sitä ei hyväksytä, hänhän vain kompastui, huusi Sven Hankatuuli
raivostuneena, riuhtaisi itsensä irti ja yritti taas Simonia kohti.
Silloin tuli Vilhelm Gabrielsen Otarin avuksi. Morten Johnsgaard
asettui väliin...

Vain silmänräpäyksen oli Simon Selmer Antonin päällä. Anton Bech
väännähti ympäri, käänsi Simonin alleen ja piti hänet siinä.

Mutta silloin oli heidän ympärillään semmoinen mylläkkä, ettei kukaan
kerinnyt katsoa heitä. Koko luokka tappeli lopulta sikin sokin yhtenä
ryöppyävänä kasana, jossa alimmaisina olivat Sven Hankatuuli ja
pikkuinen Sören Manddraber. Julma möly ja mylvinä nousi ilmoille, minkä
keskeltä kuitenkin kuului Vilhelm Gabrielsenin lakkaamaton huutelu:

— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti! vaikka hän itse oli
kiivaassa ottelussa Morten Johnsgaardin kanssa...

— No, no, pojat, pojat! Mitä perhanan peliä tämä on...?

Hans Bentsen, Nagelin siltavahti, tuli juosten rannalta. Hän yritti
tunkea poikien joukkoon erottamaan heitä, huusi ja komensi, mutta
mikään ei auttanut eikä kukaan kuullut. Hans Bentsen joutui aivan
ymmälle, juoksi kadulle ja tuli hetken kuluttua takaisin mukanaan pari
kolme miestä.

Heti syntyi hiljaisuus. Kaikki pojat päästivät toisensa irti, seisoivat
puuskuttaen ja läähättäen, muutamat verissään, toiset voivotellen,
yksi nenäänsä pidellen, toinen kylkeänsä painellen, ja kaikkien
jaloista ryömivät vihdoin esiin Sven Hankatuuli ja Sören Manddraber. He
näyttivät noloilta.

Sören itki ääneen ja piti vatsaansa. Sven Hankatuulen nenästä valui
verta virtana ja hänen oikean silmänsä yläpuolella oli tulipunainen,
hohtava läikkä.

Mutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät. Yhdellä Hans Bentsenin
hakemista miehistä oli kultareunus lakissa. Hänet tunsivat kaikki.

Hän oli poliisi Loe.

— Parempien ihmisten poikia ja pitävät semmoista metakkaa, että kuuluu
yli koko kaupungin, sanoi poliisi Loe. — Keitä kaikkia te olette?

Poliisi Loe katsoi poikia, otti esiin muistikirjansa ja alkoi
kirjoittaa nimiä.

— Ei teidän tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simon Selmer, sanoi
Anton Bech astuen esiin. — Me tappelimme.

— Sinäkö, itsensä tuomarin poika! Etkö edes häpeä? sanoi vanha Loe
päätänsä pudistaen.

— Ilmoittakaa vain minut, niin...

— Ohoh, luulenpa että otan teidät joka sorkan. Ja nyt pois sillalta ja
vikkelästi!

Poliisi Loe ajoi laumaa edellään kadulle. Kun oli kuljettu jonkun
matkaa kaupungilla, tuli opettaja Svenningsen vastaan tätä omituista
kulkuetta: viidennen luokan pojat, konstaapeli Loe perässä.

— Mutta mitä tämä merkitsee?

Kaikki pojat seisoivat lakit kädessä. Mutta Loe astui esiin ja kertoi
koko asian.

— Arvelisin sen riittävän, että koulun viranomaiset saavat tämän
tietää, tuumi Loe lopuksi nostaen kättänsä lakinreunustaan.

— Kyllä. Kiitoksia, Loe, se riittää kyllä!

       *       *       *       *       *

Kun Sven Hankatuuli tuli kotiin, herätti hänen nenänsä ja nyt jo
vihertävänsinertäväksi käynyt läikkä oikean silmän yläpuolella suurta
kauhistusta. Lopuksi hänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se
kaikki oli tuhmaa ja sopimatonta, mutta isä nauroi partaansa:

— Jaa, näetkös poikani, sanoi isä — se selkäsauna oli sinulle kohtalon
sallima. Niinpä voit ottaa sekä minun että rehtorin anteeksiannon
paremmalla omallatunnolla!

— Niin, sanoi Sven melkein juhlallisesti ja katsoi isää suurin vakavin
silmin, tai oikeammin sanoen yhdellä suurella ja yhdellä pienellä,
sillä oikea silmä vihreänsinisen laikan alla oli käynyt kovin pieneksi.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän toisella tunnilla seisoi rehtori katederissa ja piti
jyrisevän nuhdesaarnan koulun häpäisemisestä, poliisista ja metelistä.

— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa kello kahdesta kolmeen.

Svenningsen oli juorunnut! No, se oli sitten aina yhtä katala! Aina!

Kun Svenningsen kello 12 tuli saksantunnille, oli koko luokka
yksimielisesti tehnyt lujan päätöksen. Petturilla oli odotettavissaan
selkäsauna, jollaista hän ei vielä ennen ollut saanut. Ehdotus oli
Simon Selmerin, ja Anton Bech oli sitä heti innokkaasti kannattanut.
He olivat nyt taas hyviä ystäviä, tietenkin! Riita oli ratkaistu...
luokassa vallitsi jälleen sula sovinto!

Svenningsen tervehti kuten tavallisesti. Luokka vain nousi, kaikki
synkkinä ja hillitysti muristen. Svenningsen alkoi kuulustella. Kaikki
pysyivät happamen näköisinä ja vastasivat mahdollisimman lyhyesti,
toinen toisensa jälkeen.

Svenningsen ei ollut huomaavinaan mitään. Hän alkoi tapansa mukaan
vitsailla ja tehdä pilaa ensin Hans Otterbechista, sitten Sören
Manddraberista, mutta kaikki pysyivät nyrpeinä. Kukaan ei nauranut edes
silloinkaan, kun Sören Manddraber yksinkertaisuudessaan käänsi lauseen:

"Die Schweisstropfen traten auf seiner Stirn vor": — Sveitsiläisjoukot
astuivat tähtensä eteen.

Svenningsen piti tästä suurta iloa, nauroi ja pilkkasi, mutta pojat
eivät hymähtäneetkään. Parin heistä täytyi tosin painaa nenäliinalla
kasvojaan peittääkseen naurunsa. Kaikki huomasivat hyvin, että
Svenningseniä lopulta raivostutti.

Kello kahdelta tuli sitten Svenningsen taas luokkahuoneeseen
vartioimaan poikien jälki-istuntoa. Siellä ei ollut sieluakaan.
Svenningsen etsi sekä ylhäältä että alhaalta, koulunpihasta ja
voimistelusalista. Ne kanaljat olivat nähtävästi menneet kotiinsa!

Suutuksissaan hän veti päällysnuttunsa ylleen ja lähti. Koulunovi
paukahti hänen mennessään.

Tuskin hän oli lähtenyt, kun luokka pyrähti täyteen poikia. Se
jälki-istunto kului hupaisesti kaikin tavoin. Joku käytti tilaisuutta
saadakseen laskunsa tai latinankirjoituksensa korjatuksi jonkun
taitavamman avulla, toiset penkoivat katederilla päiväkirjaa. Muutamat
toivat käytävästä lakit sisään, asettivat ne riviin seinälle ja
rupesivat lakkipallosille.

Kun kello löi kolme, asettuivat kaikki paikoilleen ja Hans Otterbech
lähetettiin rehtorin luo.

— Saammeko me nyt lähteä?

Rehtori saapui luokalle Hans Otterbechin mukana aivan suunniltaan:

— Mutta rakkaat pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?

Ei, kukaan ei ollut nähnyt Svenningseniä.

— Hm! Sangen kummallista. Aivan yksiksennekö te sitten olette istuneet?

— Niin.

Rehtori ei näyttänyt hyvältä. Hän puraisi huultaan:

— No, saatte mennä sitten.

Seuraavana päivänä heillä ei ollut saksaa. Mutta jo ensimmäisellä
tunnilla, joka oli yliopettaja Sömmen norjan tunti, tuli Svenningsen
luokkaan aivan punaisena.

— Anteeksi herra yliopettaja, että häiritsen silmänräpäyksen! Minun
täytyy kysyä teiltä, pojat, minne te eilen katositte?

Pojat katsoivat viattomasti kummastuneina toisiaan ja herra
Svenningseniä.

— Vastatkaa heti! Olin täällä teitä odottamassa, mutta luokka oli tyhjä.

Simon Selmer nousi.

— Herra opettaja tarkoittaa ehkä juuri sitä hetkeä, jolloin kello oli
lyönyt kaksi?

— Niin tietenkin.

— Jaa, silloin olimme luullakseni silmänräpäyksen pihalla.

— Joutavia, minä katsoin pihalle!

— Jaa — ei, minä tarkoitan _pihalla!_

Yliopettaja Sömme, joka ei oikein ymmärtänyt asian ydintä, naurahti
ääneen. Mutta Svenningsen loi häneen raivoisan silmäyksen ja kysyi taas:

— Olitteko te kaikki siellä? — _Koko luokka?_

Simon Selmer katsoi kysyvästi poikiin:

— Jaa, en tiedä — kyllä siellä oli aika monta...

— Minä olin! nousi Anton Bech ilmoittamaan.

— Minä olin!

— Minä olin!

— Minä olin!

Vastaukset kajahtelivat peräkkäin kuin laukaukset pitkin penkkirivejä.
Yksi toisensa jälkeen nousi ja ilmoitti: "Minä olin". Lopulta kaikki
pojat seisoivat pystyssä.

Yliopettaja Sömme arvasi kyllä, että tässä oli takana jokin juoni,
mutta hänen täytyi kääntyä seinätauluun päin ja niistää nenäänsä hyvin
kuuluvasti kolme neljä kertaa.

Svenningsen katsoi hetken edessään seisovaa luokkaa. Sitten hän kumarsi
lyhyesti Sömmen selkää kohti ja sanoi:

— Anteeksi.

Ja hän meni ulos.

Yksi toisensa jälkeen istuutuivat pojat taas paikoilleen. Salattu
voitonriemu aaltoili heidän keskuudessaan. Sven Hankatuuli oli kouluun
tullessaan sattunut kuulemaan pari sanaa rehtorin ja Svenningsenin
välisestä keskustelusta käytävässä. Rehtori oli ollut hyvin tyytymätön.
Pari kuulemaansa sanaa, kuten "nurinkurista — minä tulen kello kolme
ja tapaan pojat yksinään luokassa!" oli Sven Hankatuuli heti kertonut
luokassa todistukseksi, että kosto Svenningsenille oli täydellisesti
onnistunut.

Nuhteet rehtorilta — yksinkertaisesti!100 13




TUTKINTO


— Muistakaa tutkintoa, pojat! Vain kaksi viikkoa jäljellä!

— Mutta, hyvät pojat, kuinka tässä käy — tutkinto on ovella...

— Ei tällä tavalla ikinä päästä tutkintoon!

Tutkinto, tutkinto! Tuo sana kieppui nyt kesäkuun päivinä polttavana
poikien päitten yllä kuumottaen kilpaa ikkunan läpi paahtavien
kahdenkymmenen lämpöasteen kanssa. Painettiin päälle kuin hengen
edestä, joka aineessa edettiin pikamarssia, jäljessä oltiin, ja perille
oli päästävä mistä hinnasta hyvänsä —! Poikkeuksen teki vain rehtorin
opettama historia, jossa kirja oli päästy loppuun sievästi jo kesäkuun
alussa, joten viimeiset tunnit saatettiin käyttää tyyniin levollisiin
yleiskertauksiin ilman varsinaisia läksyjä.

Pahin kaikista oli Svenningsen. Hän oli ollut kiukkuinen ja äreä koko
viime ajan, kuten saattoi ymmärtääkin, ja nyt hän hoputti lukukirjaa ja
kielioppia, antoi päivämatkojen pituisia läksyjä tunnista toiseen.

Saksan tunnit olivat kuin ukkossäitä: Svenningsen jyrisi, "tutkinto"
leimahteli ilmassa, ja aina oli pari itkevää poikaa lunttauspenkillä.
Arvosanat iskivät rakeina — nelonen yhdelle, viitonen toiselle —, ja
kaiken lopuksi uusi läksy, jonka loppupäätä tuskin näkyi!

Otar Ingebrigtsen sai kerran sanattoman, mutta sapekkaan selkäsaunan
Svenningseniltä. Tämä oli juuri lopettanut tunnin antamalla
läksyksi seitsemän sivua kielioppia, johon sisältyi viisi pitkää
ulkolukukappaletta. Pelkästä kauhistuksesta unohtaen kaiken
varovaisuuden Otar huudahti ääneen penkiltään:

— Sehän on pähkähullu!

Sanaakaan sanomatta säntäsi Svenningsen suoraan hänen kimppuunsa. Ja
Otar Ingebritsen oli niin suunnattoman säikähtynyt omista sanoistaan,
että unohti huutaa, mikä oli ainoa keino Svenningsenin pieksäntää
vastaan, vaikka hän jälkeenpäin sai koota lattialta aikamoisen kasan
hiuksiansa.

— Anna ne Svenningsenille voitonskalpiksi! neuvoi Simon Selmer.

Surkeimmin kävi Manddraberin näinä kuumina päivinä. Vaikeaahan hänen
oli muutoinkin pysytellä joukon mukana, mutta kun nyt kuudessa
aineessa joka päivä oli luonnottoman pitkät läksyt ja ajettiin
täyttä laukkaa pitkin tiedon kirjavaa moninaisuuden kenttää, oli hän
aivan pökerryksissä, ja kun sana "tutkinto" mainittiin, hän pelkästä
säikähdyksestä unohti senkin vähän, minkä tiesi. Ja Svenningsen oli
armoton. Sören Manddraber itki ja ruikutti, mutta Svenningsen ilmoitti
hänelle vain, ettei tutkinnosta päästä kyyneliä vuodattamalla. Hän
neuvoi Söreniä menemään kaupungin vesilaitoksen palvelukseen tänä
kuivuuden aikana — se on aina parempaa kuin saada reput tutkinnossa ja
istua samalla luokalla toinen vuosi!

Ja Manddraber kamppaili nenäliina naamalla ja nyyhkytys kurkussa eikä
mitenkään voinut oppia "die Angst, die Axt, die Bank, die Braut..."
saatikka konjunktiivin sääntöjä.

Välitunneilla olivat kaikki hiljaisia. Kerran sanoi kuitenkin
Morten Johnsgaard, ettei ollut sentään henki kysymyksessä — niin
kovalle kuin ottikin. Mutta Sören Manddraberia se ei lohduttanut.
Hän ajatteli hukuttautua mereen ja olisi ehkä tehnytkin sen, ellei
Anton Bech olisi eräänä päivänä rohkaissut häntä luvaten kuiskata
suullisessa tutkinnossa ja — jos suinkin mahdollista — lähettää lappuja
kirjallisessa.

Tämä oli nyt Sören Manddraberin ainoa elämänankkuri.

Sven Hankatuuli ihmetteli tänä aikana itsekseen, miksi tutkinto ei
oikeastaan ollenkaan pelottanut häntä. Hän ei tahtonut uskaltaa
tunnustaa itselleenkään sitä, että hän melkein vain — iloitsi!

Reppuja hän ei voinut saada. Kandidaatti Lange oli iskenyt matematiikan
niin selväksi hänen päähänsä, että siitä hän kyllä suoriutuisi. Ja
muista aineista hän aina selviytyy jotakuinkin — niin että läpi hän
todennäköisesti pääsee.

Siitä hän myös oli selvillä, että yhdessä aineessa, historiassa, hän
koettaa kymppiä. Ja vaikka muissa aineissa olisi pelkkiä seitsemiä
ja kuutosia, hän olisi pelastunut, jos hänellä vain on rehtori
Holstilta kymmenen. Ja tämän tutkinnon jälkeen oli vuosi lopussa, pitkä
kesäloma edessä ja sen jälkeen uusi kouluvuosi, uusi luokka ja uusi
alku kaikissa suhteissa, niin ulkonaisesti kuin sisäisesti! Tutkinto
silittää tämän vuoden synnit ja surut. Hän tiesi kyllä, ettei voinut
välttää huonoa arvolausetta ahkeruudessa tänä vuonna ehkäpä alennetaan
käytöstäkin; mutta varsinainen koulunkäynti oli lopussa: yksi aine
päivässä ja muuten lomaa! Ja sitä paitsi oli itse tutkinnossa sinänsä
jotain jännittävää...

Tutkintoluku oli täydessä käynnissä. Joka aamu ilmoitti toinen
toiselle: päässyt kolmekymmentä sivua historiassa! Lukenut koko
norjan kieliopin! Kerrannut ihmisestä kavioeläimiin jne. Muutamat
olivat liittyneet yhteen ja lukivat ulkona, joko jossakin kaupungin
ulkopuolella tai jossain makasiinissa — pänttäsivät päähänsä ja
kuulustelivat toisiaan. Sören Manddraber oli kaksi tuntia päivässä
Anton Bechin luona, joka kävi hänen kanssaan läpi saksan ja
matematiikan.

Mutta Sven Hankatuuli ei saattanut osallistua tähän. Hän koetti pari
kertaa olla mukana kaupungin ulkopuolella; sittemmin hän istui yksin
Naessin puutarhassa. Kaikki häiritsi häntä, sekä toiset pojat että
yksinäisyys, pieni kärpänen, tuulen suhina koivussa, jopa pelkkä
ulkonaolon tunne. Hänen täytyi lukea neljän seinän sisällä, missä
kirjat olivat kuin kotonaan. Luonto oli hauskuutta, vapautta ja leikkiä
varten...

Ja niin hän istui päivät pääksytysten kamarissaan ja luki aineen
toisensa jälkeen, merkitsi joka päivä paljonko oli lukenut, ja laski
paljonko oli jäljellä. Hän tunsi olevansa kuin Stanley matkallaan
mustien maanosassa, varmasti ja tarkasti raivaten tietänsä päivämatkan
kerrallaan. Monesti se tuntui raskaalta. Hän oli niin kummallisen
tottumaton lukemaan tällaista — ja ulkona paistoi aurinko...!

Vihdoin, eräänä päivänä toi rehtori painetun ohjelman, joka
sisälsi koko koulun kirjallisen ja suullisen tutkintojärjestyksen
yläluokilta aina pikkukouluun saakka, jonka kohdalla oli pari viatonta
merkintää kuten "sisälukua”, ”laskentoa" ja "uskontoa" viimeisinä
tutkintopäivinä. Se oli tuntuva helpotus jopa Sören Manddraberillekin —
sillä nythän tiesi, milloin mikin aine oli esillä, mikä siis ensin oli
luettava valmiiksi jne.

Ohjelma oli tuotu maantiedetunnilla ja paksu Wiers oli heiluttanut
kädellään rehtorille hyvästiä. Hän oli niin lihava että hänen oli
hankala nousta ja sitä paitsi niin vanha ja hyväntahtoinen, että
kädenliike oli rehtorista ja jokaisesta muusta riittävä.

Oli syntynyt sellainen painetun paperin kahina ja poikien välinen
supina, että paksu Wiers löi nyrkkiään katederiin.

— Pankaa heti pois ne paperit ja suu poikki samalla sekunnilla!

— Oi, mutta sehän on tutkintojärjestys! vastattiin rukoilevasti.

— Ei auta. Muita kaupunkeja Espanjassa, poika! Morten Johngaard oli
kuulusteltavana ja hän oli käyttänyt tilaisuutta rehtorin käydessä
luokalla saadakseen ensimmäiseltä penkiltä pari valaisevaa kuiskausta.

— Vanelcia.

— Va — mikä?

— Ei — Valencia.

— Sinä tunnet siis Valencian, poika! Siellä nakellaan lumipallojen
sijasta appelsiineja. Tiedätkö, mitä valencialaiset tekivät 1811, kun
heillä ei enää ollut kanuunankuulia ampuakseen ranskalaisia? Jaa, ne
vasta olivat poikia, ne! Latasivat kanuunansa appelsiineilla, sekä
mädillä että raakileilla, ja ranskalaiset saivat naamansa täyteen
mäskiä. Eräs espanjalainen merimies kertoi minulle kerran, että
kun Napoleon juuri töllisteli tapausta suu auki, mäiskähti yksi
appelsiini suoraan hänen kitalakeensa ja tarttui siihen — ja siitä
Napoleon lopulta kuoli St. Helenassa. Uskotko sinä sitä juttua, Morten
Johnsgaard, poika?

— E-en.

— En minäkään. Ensinnäkään ei keisari Napoleon koskaan töllistellyt, ja
toiseksi hän ei elämässään milloinkaan ollut Valencian edustalla. Niin
että sen täytyy olla valetta. No, mitä Valenciasta viedään?

— Appelsiineja.

— No, se oli sinun helppo arvata. Muita kaupunkeja Espanjassa?

Morten Johnsgaard ei tiennyt enää muita eikä uskaltanut sanoa niitä,
joita näki Simon Selmerin sanovan huulillaan. Hän ei saanut niistä
oikein selvää, ja olisi saattanut sattua aivan hullusti.

— Miten sinun käy tutkinnossa, poika?

— Minä en ole vielä ehtinyt kerrata maantiedettä, änkytti Morten.

— Etkä lukea tämänpäiväistä läksyäsi, lurjus!

— Mutta meillä on niin julman paljon maantiedettä tänä vuonna! kuului
luokan alapäästä.

— Niin, vahvisti ääni keskeltä — kaikkea ei saa mitenkään luetuksi.

— Vai niin, Otar-poika, vai et sinä saa sitä luetuksi?

— Mahdotonta! Voi, emmekö saisi jättää jotakin pois?

— Niin, jättää jotakin pois! huudettiin muualtakin.

— Kyllä, pojat, kyllä! Niin paljon kuin vain tahdotte.

— Oo!

— Mutta sitten saatte viitosen tietenkin.

— Niinkö? Oih!

— On kuitenkin eräs kohta, jonka herra Wiers tosiaan voisi antaa meidän
sivuuttaa, sanoi Anton Bech.

— Mikä sitten?

— Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot.

— Oletko sinä hullu, Bech! Pohjois-Amerikan valtiot! Luuletko että
niitä voi vain noin 'sivuuttaa'? Joo, sepä olisi somaa. Miksei sitten
'sivuuteta' Euroopan valtioita myös? Ne eivät ole niin tärkeitä
kuin monestikin ovat olevinaan, poikaseni — ei Ranska kaikkine
ministerijaarituksineen, eikä Saksa sen jälkeen kun Bismarck ajettiin
ulos ovesta, eivätkä muutkaan. Pohjois-Amerikan valtiot! Pidä varasi,
Bech, ennen kuin aavistatkaan, saattaa olla vähemmän syytä 'sivuuttaa'
niitä kuin kaikkia muita valtioita yhteensä sekä Euroopassa että
Aasiassa! Hoh! Sivuuttaa!

— Mutta ne ovat niin hankalat.

— Jaa hankalat! Siinä on sinun kanssasi yhtä mieltä moni muu, sekä
herra Salisbury Englannissa että espanjalainen. Mutta mielestäni ei ole
aihetta sittenkään sivuuttaa niitä.

— Mehän voimme lukea ne ensi vuonna!

— Oi, antakaa meidän jättää ne! Jättää ne! Jättää! kuului luokan
alapäästä.

— Meillä on niin hirveän paljon lukemista tutkintoon tänä vuonna.

— Oletteko hulluja, pojat! Minä sanon teille, mitä teidän on tehtävä.

— No, sanokaa! Sanokaa jotain!

— Kysykää muilta opettajilta, joita teillä täällä on, saksan ja latinan
ja piplianhistorian miehiltä, eikö heidän sopisi antaa teidän jättää
vähän pois niistä aineista — kun teillä on niin paljon maantiedettä
luettavana! Kysykää heiltä, ja kuulkaa mitä he vastaavat!

Tyytymättömyyden murinaa.

— Niin, luuletteko te, että kannattaa opetella saksaa ja kaikkia muita
tämän maailman aineita, niin kauan kuin ette tunne maailmaa itseänsä.
Ensin maantieto, pojat, sitten muu. Ensin tulee tuntea tupansa, sitten
sopii alkaa sitä koristaa ja tehdä hauskaksi. Se on minun mielipiteeni,
nähkääs, enkä minä ole tyhmä.

Paksu Wiers oli hyvällä tuulellaan tänään, ja pojat nauttivat.

— Mutta sitä ei kannata sanoa muille opettajille.

— Jaa, ei kannata! Sanokaa heille minulta terveisiä ja toistakaa se,
mitä olen sanonut.

— Eivät ne suostu kuitenkaan.

— Luuletteko että teidän kannattaa enää kysyä minulta? Tehän olette
hulluja, pojat!

— Kannattaa, sillä te olette paljon kiltimpi kuin muut! sanoi Simon
Selmer.

Tätä ei Simonin olisi pitänyt sanoa. Hyväntuulisuus ja leikkisyys
hälvenivät äkkiä Wiersin naamasta.

— Mitä sinä sanoit, Simon Selmer? kysyi hän jylisevästi.

— Minä sanoin — sanoin vain — että te — olette kiltimpi...

— Simon Selmer! Mene hakemaan rottinki!

— Mutta...

— Mene hakemaan rottinki, sanoin minä. Se on kuudennella luokalla.

Simon Selmerin oli mentävä. Wiers istui kateederilla odottaen synkkänä
ja rummutteli sormillaan sanaakaan sanomatta. Vihdoin tuli Simon
takaisin espanjanruoko kourassaan.

— Tuo se tänne! So — seiso tuossa — likemmäksi so!

Rottinki sivahti ilmassa ja paukahti Simonin selkään.

— Näytän sinulle, kuinka paljon kiltimpi!

Isku lisää — toinen — kolmas — neljäs.

— Sinä saat tuntea minun kilttiyttäni, senkin mokoma! — Mene istumaan!

Voivotellen Simon meni paikalleen.

— Muita kaupunkeja Espanjassa, nulkki!

— Sevilla. Granada. Cadiz.

— Kuka ne sinulle tällä välin opetti? Vastaa! Kuka kuiskasi?

Morten Johnsgaard tunsi paksun Wiersin. Kun hänestä puhalsi vihainen
vastatuuli, oli paras tunnustaa heti.

— Paal Grundersen kuiskasi! sanoi hän surkeasti.

— Viitosen saat. Mene istumaan.

Paksun Wiersin tunnit olivat harvoin synkkiä, mutta milloin niin
sattui, olivat ne suorastaan kaameita.

— Viitosen saat! mörähti hän yhdelle toisen jälkeen, ja tunnin
päätyttyä hän otti hattunsa ja pani päällysnuttunsa ylleen ilman apua,
mikä oli hänen syvimmän paheksumisensa merkki.

Seurasi yliopettaja Sömmen norjan tunti. Hän saapui sirona ja hienona
kuten aina, kiiltävänvalkoinen paidanrinnus, pitkät kultaperät, suuret
kalvosinnapit, kaikki tarkoin ennallaan samoin kuin käsien erinomainen
puhtaus. Hän istui paikalleen ja löysi katederilta Wiersin rottingin.
Hän otti sen kahden sormen väliin ja kysyi:

— Kuka — kuka teistä sai tänään?

— Minä, vastasi Simon Selmer nousten pystyyn.

— Sinäkö, Simon, Pietari — eli kallio! Niinkö? Vai on suuttunut Mooses
lyönyt sinua sauvallaan! Annoitko vettä itsestäsi?

Luokka mylvi naurusta.

Vaan samassa syntyi haudanhiljaisuus. Ovi aukeni selko selälleen ja
aukon keskellä seisoi paksu Wiers.

— Anteeksi, herra yliopettaja!

— Tehkää hyvin, herra Wiers!

— Te voitte jättää Pohjois-Amerikan valtiot, pojat! sanoi Wiers, käänsi
valtavan vartalonsa ja meni. Yhden pojista oli mentävä sulkemaan ovi
hänen jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Vihdoin oli sitten tutkinto käsissä.

Norjan ja saksan kielen kirjallinen oli takana päin. Aineen nimenä
oli "Hauska päivä", ja siitä pojat suoriutuivat hyvin, yksinpä Sören
Manddraberkin, joka muuten itkeä tihuutti melkein koko hauskan päivänsä!

Saksan kirjoituksessa hän oli saanut apua. Anton Bechin oli onnistunut
saada lappu kulkemaan miehestä mieheen Sörenille. Mutta se oli ollut
niin vaarallista — pari kertaa oltiin vähällä joutua kiinni —, että
sitä keinoa ei enää uskallettu koettaa.

Nyt oli matematiikan koe, ja Sören Manddraber piteli vatsaansa
levottomuudesta odottaessaan Langen laskutehtäviä. Tänään muuten tunsi
moni muukin levottomuutta, eikä vähimmin Sven Hankatuuli. Anton Bech
lohdutti Manddraberia: hän oli keksinyt keinon, jonka hän selitti.

Tehtävät tuotiin, Lange lähti. Vanha Bugge oli valvomassa ja käveli
edestakaisin pulpettien välissä, jotka oli siirretty kauas toisistaan.
Kaikki päät kumartuivat tutkimaan kysymyksiä; oli niin hiljaista,
että olisi voinut kuulla neulan putoamisen ukko Buggen askelten kaiun
välissä.

Sitten joku alkoi kirjoittaa. Toinen käänsi päätään miettiväisenä
kattoa kohti, joku kolmas huokasi.

Neljännestunnin kuluttua koko luokan kynät rapisivat. Sören Manddraber
tohisi ja kirjoitteli, raapi päätänsä ja ajatteli valtavasti. Hänen
silmänsä seurasivat pulpettinsa ääressä tyyneen työhön ryhtyneen Anton
Bechin selkää.

Parin tunnin kuluttua oikaisi Anton Bech selkäänsä ja katseli
ympärilleen. Hän seurasi ukko Buggen astuntaa edestakaisin. Hän otti
varovasti esiin pienen paperilapun ja alkoi kirjoittaa siihen pieniä,
tiheitä numeroita. Tämä toimitus kävi sangen hitaasti. Joka kerta kun
Bugge tuli lähelle, hän pani lapun pois.

Vihdoin se oli valmis. Silloin Anton Bech tuli vieläkin varovammaksi.
Hän irrotti pidinhelan kynänvarrestaan, kiersi paperilapun lieriöksi
yhä tiiviimmin ja tiiviimmin, sovitti sen sitten kynänvarren
metallihelaan ja pisti varren paikalleen, ja vielä muutamien temppujen
jälkeen oli paperi helassa aivan näkymättömänä.

Sitten Anton niisti nenäänsä suurella tohinalla.

Hetkistä myöhemmin kuului perimmäiseltä pulpetilta raksahdus. Sören
Manddraber nousi ylös:

— Minun kynäni meni poikki.

— No sinä tomppeli! sanoi Bugge ja katsoi käyttökelvotonta pätkää, jota
Sören näytti. Hän seisoi hetken miettien mikä neuvoksi, kun Anton Bech
nousi ylös ja astui paperi kourassaan katederin luo.

— Valmis!

— Kas, kas, joko nyt, sanoi Bugge, — jätä se sinne katederille.

— Sören voi saada minun kynäni.

— Mainiota! Ja ukko Bugge otti itse Anton Bechin kynän ja vei sen
Sörenille.

— Kas tässä, ystäväni, nyt olet autettu, sanoi hän ystävällisesti.

— Paljon kiitoksia, sanoi Sören Manddraber.

Kello yhdeltä joka koepäivänä kokoontuivat pojat koulunportille
vertailemaan konseptejansa. Ryhmittäin he seisoivat pihamaalla tai
koulun takana olevalla mäenrinteellä kukin luokka erikseen. Mutta
leipuri Hansenin nurkka-akkunan ääressä vastapäätä koulua istui
seitsemän ylimmän luokan oppilasta konsepteineen. He olivat tietysti
perin tärkeän näköisiä, joivat kuohuvesiä, söivät leivoksia, parilla
heistä oli edessään puolikas olutta, jota pidettiin akkunalla
tavallisten poikien kateeksi. Polttivatpa vielä savukkeitakin mokomat.
Jos joku opettajista sattui kulkemaan ohi, katosi tietenkin olut
ikkunalta ja tupakan savu kääntyi leipuri Hansenin sisäkamaria kohti.

Sven Hankatuuli ei ollut koskaan mukana näissä neuvotteluissa. Hän
riensi suoraan kotiin joka kerta. Kun kotona kysyttiin, kuinka oli
käynyt, vastasi hän säännöllisesti:

— No, auttavasti luullakseni!

Konseptia hänellä ei koskaan ollut näytettävänä.

— Ei — niin — tietenkin minulla oli konsepti, mutta kirjoitin sen
puhtaaksi niin toisella tavalla — ja — konseptia oli lopulta melkein
mahdoton lukea, niin että minä heitin sen pois.

Hänen mielestään oli parasta, ettei itse tietäisi mitään! Hänellä
oli jonkinlainen vastenmielisyys ruveta penkomaan omia virheitänsä..
Hän tiesi joka kerta, että hän epäilemättä oli suoriutunut, ettei
hän ainakaan ollut kirjoittanut nelosta. Ja niinpä se sai olla
todistuksestahan sen sitten näkee.

Joskus hän saattoi kuitenkin tuntea levottomuutta. Jos hän sittenkin
oli kirjoittanut aivan päin mäntyä! Olihan sattunut, että hän oli
varmasti luullut saavansa jostakin aineesta noin yhdeksän, ja sitten
siitä olikin tullut vain kuutonen tai viitonen.

Mutta yhtä kaikki, nyt oli epätietoisuus parempi. Siihenhän sisältyy
aina toivoa, ja toivoa piti olla suullisen tutkinnon jännitystä ja
huolia huojentamassa!

Suulliset tutkinnot tulivat, ja Sven Hankatuuli oli iloinen. Sören
Manddraber _oli_ päässyt kirjallisessa. Sören tuli koko luokan
yhteisasiaksi. Jopa nekin, jotka olivat peränpitäjän arvossa Söreniä
lähinnä, pitivät hänestä isällistä huolta. He olivat juoheita,
väkeviä poikia, joiden pyrkimyksenä oli vain saada keskikoulunkurssi
suoritetuksi, ja sitten suoraa päätä merille! Jens Kock, Sivert
Smörkake ja pari muuta.

Sören oli hintelä ja heiveröinen ja hyvin säälittävän näköinen. Hänen
_piti_ sitä paitsi kulkea tämän maailman läpi kirjatietä, kymnaasin
ja yläluokkain kautta yliopistoon. Se oli hänen isänsä, kanttorin,
järkähtämätön tahto.

Ensimmäinen suullinen tutkinto oli historiassa. Sören Manddraber oli
siinä kokonaan oman onnensa varassa, sillä rehtorin tunnilla ei kukaan
uskaltanut kuiskata. Sören oli viheriäinen naamaltaan.

Mutta Sven Hankatuulella oli yllään pyhävaatteet: uudet harmaat
kesähousut, kaksi kiiltävää nappia polvien kohdalla, hienot nurja- ja
oikeakuteiset sukat, liivit ja pyöröreunainen nuttu, puhdas kaulus
ja oikein etumuskin ja äidin kaunein kaulahuivi, ja ranteissa isän
kalvosimet puolitoistakertaisella kierteellä nutunhihoissa. Vaalea
tukka oli vastaleikattu, ja niin hän istui hienona miehenä paikallaan,
aikaisin tulleena, pää kallellaan, ja katseli hankatuuliasennossaan
rehtori Holstia, joka istui tutkintopöydän ääressä. Hänen edessään
oli pohjoismaiden historia, yleinen historia ja paksu muistikirja,
johon hän itse oli nyt kertauksen aikana merkinnyt yleissilmäyksiä,
kuningasluetteloita ja varsinkin kaikki liittosodat Ranskaa vastaan
vuodesta 1791 vuoteen 1815.

Rehtorin kuulustelu kävi tasaisesti ja hillitysti. Joka 20. tai 30.
minuutti kolisi tuoli, valmis meni, seuraava tuli. Hitaasti mutta
varmasti edistyi toimitus.

Paal Gundersen, joka edelsi Sven Hankatuulta numerojärjestyksessä,
kutsuttiin esiin. Sven Hankatuulesta tuntui kuin olisi pohjaton kuilu
auennut hänen eteensä sillä puolella, missä Paal Gundersen oli istunut.

Paal Gundersenia kuulusteltiin Fredrik III:sta ja yksinvallan
julistamisesta.

Sven Hankatuuli hengähti helpotuksesta. Siispä häntä luultavasti
kuulustellaan yleisessä historiassa, kun nyt on esillä pohjoismaiden.
Sven osasi kyllä pohjoismaiden historian hyvin, mutta se oli niin
ikävää, ahdaspiirteistä ja yksiväristä.

Paal Gundersen suoriutui koko hyvin. Nansen ja Svane ja Gabel ja 1660.
Sitten rehtori meni hiukan taaksepäin, sotaan ruotsalaisten kanssa,
Kaarle X Kustaaseen, Roskilden rauhaan, rynnäkköön Kööpenhaminaa
vastaan. Tässä joutui Paal Gundersen pahasti kiinni. Hän ei muistanut
Kronborgia, ei Hollannin laivastoa ja amiraali Opdamia — ei edes
rynnäkköyötä, jolloin ruotsalaiset lumipyryn takia pukivat paidat
vaatteidensa päälle.

Ennen kuin Sven Hankatuuli suuressa jännityksessään huomasikaan, kuului
rehtorin hillitty:

— Riittää.

Paal Gundersen siirsi tuolia taapäin, nousi ja lähti. Samassa seisoi
Sven Hankatuuli tuolin luona ja kumarsi.

— Tee hyvin! sanoi rehtori katsomatta ylös papereistaan, ja Sven
Hankatuuli istuutui.

Tuntui omituiselta istua rehtoria näin lähellä. He olivat vastapäätä
toisiaan pienen pöydän ääressä ikään kuin tuttavallisessa keskustelussa.

Hetkeksi kuohahti veri Sven Hankatuulen päähän. Nyt häntä kuulustellaan
varsinaisessa tutkinnossa! Ja nyt oli ratkaistava, saako hän rehtorilta
kympin. Nyt se oli. Jos kävisi huonosti! Jos hän sekaantuu... eikä saa
sitten päästä kiinni!

Rehtori teki merkintöjä papereihinsa hyvän aikaa. Sven näki kaikki
nimet peräkkäin, jokaisen kohdalla aina häneen saakka oli merkki. Se
oli arvosana, mutta sitä ei ollut kirjoitettu numerolla, vaan jollakin
salamerkillä.

Vihdoin katsahti rehtori ylös.

— Jaha — sinäkö se olet Sven! Mutta — etkö ole aivan terve?

— Kyllä — kiitoksia!

— Juo kuitenkin vähän vettä, sinä näytät sitä tarvitsevan.

Aivan hämillään Sven Hankatuuli joi vettä, vaikka häntä ei lainkaan
janottanut. Mutta hyvää se teki kuitenkin.

— No. Meillä oli Kaarle X Kustaa, joka kuoli milloin?

— 1660, vastasi Sven Hankatuuli alakuloisena. Siis sittenkin
pohjoismaiden historiaa.

— Ja häntä seurasi?

— Kaarle XI:n holhoojahallitus.

Niin jatkui kuivia kysymyksiä ja kuivia vastauksia kuten tavallisesti
pohjoismaiden historiassa. Fehrbellinin taistelun kohdalla alkoi
näköpiiri kuitenkin valjeta, tuli puheeksi Brandenburgin suuri
vaaliruhtinas, Preussi, Fredrik I, edelleen Fredrik II Suuri, ja tässä
asetuttiin rauhaan.

Sven Hankatuuli sai selittää tilanteita, kertoa Maria Teresiasta,
Katariina II:sta, Ranskasta, Voltairesta, Ludvig XV:stä ja marski
Soubisesta, Englannista ja suuresta Pittistä — kaikista näistä
monivivahteisena ja valtavana kehyksenä suuren preussilaiskuninkaan
ympärillä. Näytti kuin rehtori Holstin suurissa tutkivissa silmissä
olisi väikkynyt hymyä kun hän vain istui ja kuunteli Sven Hankatuulen
matalaäänistä, innokasta kaunopuheisuutta. Varovasti Sven sovitti
tuolloin tällöin kuninkaasta itsestään tai William Pittistä jonkin
piirteen, jota ei ollut kirjassa, ja rehtori kysyi:

— Mistä olet sen onkinut? Luulenpa, että olet kurkistellut Macaulayta?

— Olen vähän, vastasi Sven Hankatuuli ja loi katseensa maahan.

Sven Hankatuulta oli kuulusteltu kolme neljännestuntia, ennen kuin
rehtori sanoi "riittää"!

Kymppi oli epäilemättä saavutettu, ja Sven meni kotiin juhlatuulella!
Maanantain päivälliseksi oli livekalaa ja kaljakeittoa, mutta hän söi
niitä kuin olisi saanut häränpaistia ja mehukeittoa, ja kertoi laajasti
tutkinnosta.

Suulliset tutkinnot seurasivat sitten peräperää. Sören Manddraber
oli alkanut surkean onnettomasti historiassa. Hän antoi Kaarle
XII:n hävitä Pultavan taistelun Napoleonia vastaan; Kristian IV oli
taistellut piispa Absalonin kanssa Fenernin luona, ja paljon muuta
hyvää. Paavinvallan rappioaikana, sanottiin kirjassa, "oli kaksi
häikäilemätöntä naista vallannut paavinistuimen; he asettivat ja
erottivat paaveja ihan oikkumäärin". Tämän osasi Sören; mutta kun hän
lopetti, että nuo häikäilemättömät "asettivat ja erottivat paaveja
ihan oikein ja väärin", ei rehtori Holstkaan voinut hillitä itseään,
vaan purskahti heleään nauruun ja lopetti tutkinnon. Sitten oli
Sören kuiskauksilla ja sormikielellä autettu ainakin suoranaisesta
skandaalista.

Sven Hankatuuli meni tutkinnosta tutkintoon kuin nuorallatanssija —
kuin Blondin Niagaran yli. Hänen allaan kohisi saksa, norjan kielioppi,
matematiikka, uskonto, fysiikka ym. ja salainen nelosten ja viitosten
pelko. Mutta hän pääsi maihin joka kerta ja tuli kotiin taakseen
katsomatta, ajattelematta ja arvailematta, minkä arvosanan oli mahtanut
saada.

Pari luokan rohkeinta toimeenpani erään päivän iltapuolella
tarkastusmatkan tyhjään opettajainhuoneeseen, jossa tutkintapöytäkirjat
olivat. Mutta he näkivät vain nuo salaperäiset käsittämättömät merkit
numeroiden sijasta — ja Sven Hankatuuli oli hyvillään.

Tulevathan ne esiin aikanaan — päättäjäisissä.

       *       *       *       *       *

Oli heinäkuun yhdeksäs, häikäisevän kirkas aamupäivä. Koulumäkeä ylös
kulki juhlallista, pyhäpukuista väkeä.

Siellä tulivat tuomari Bech ja hänen rouvansa, Anton välissään.
Kulmassa he tapasivat kanttori Manddraberin pitkässä, mustassa
hännystakissa, korkea kiiltävä silkkihattu päässä ja Sören
käsipuolessa. Vähän alempana tuli kamreeri Ingebrigtsen viiden
poikansa kanssa; seurueeseen kuului vielä rouva ja kolme tytärtä.
Kamreeri Ingebrigtsen saapui nyt kuten aina täyden saattueen kanssa,
vaikka kaikki viisi poikaa olivat mitä hartaimmin pyytäneet, ettei
tyttöjä otettaisi mukaan. Siellä tuli rouvia mustissa silkkihameissa,
päivänvarjot pystyssä, matameja vaaleat helmat tärkättyinä ja
wieniläissaalien pitsit selässä pompottaen; kaupungin kaksi pappia
liperit kaulassa ja mustat silkkihatut päässä, virkamiestä, kauppiasta,
laivuria, suutaria ja räätäliä, kaikki parhaissa tamineissaan.

Oltiin kuin menossa kirkkojuhlaan suurena sunnuntaina, vaikka olikin
tiistai — koulun lopettajaispäivä! Pojat kulkivat äitien, isien, tätien
ja isovanhempien mukana kammattuina ja juhlallisina, ja ellei heidän
joukossaan olisi ollut kaiken ikäisiä ja kokoisia, olisi voinut luulla
olevan ripillepääsypäivä.

Sven Hankatuuli tuli isänsä ja äitinsä kanssa. Hänellä oli kotona ollut
kestettävänään kova kamppailu, sillä molemmat sisaret olivat saaneet
äidiltä luvan päästä mukaan, ja sitä ei Sven olisi mitenkään tahtonut.
Niin kuin ei poikien kesken jo muutenkin olisi ollut tarpeeksi
pilkkapuhetta, että hän "leikki tyttöjen kanssa", oli "tyttöjen
lellipoika" jne.

Koulumäessä he tapasivat räätäli Johnsgaardin vaimonsa ja poikansa,
Mortenin, kanssa. Hetken päästä yhtyi joukkoon myös kauppias Selmer
mukanaan Simon ja tämän kaksi nuorempaa veljeä.

— Teillähän, herra Selmer, on tähän juhlaan meno kuin voittokulkua,
sanoi räätäli Johnsgaard. — Ovathan teidän kaikki kolme poikaanne
priimuksia!

— Oi, vastasi herra Selmer hymyillen, — Simonista kyllä olen varma
siinä suhteessa, mutta molemmat toiset poikani ovat sentään epävarmoja.

— Vai on Simon niin pätöinen poika, sanoi Sven Hankatuulen isä.

— Kyllähän, herra maaherra, hän tavallisesti on ensimmäinen joukossaan.

Sven Hankatuuli puraisi huuliaan. Niin ehdottoman varma ei Simon
Selmerin sentään sopinut olla. Saattoi tapahtua, että Anton Bech ottaa
häneltä sen ensimiehen paikan helpostikin! Simonin norjan kirjoitus
esimerkiksi ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin Antonin! Sven Hankatuuli
oli lukenut ne molemmat.

— Sehän on suuri ilo, herra Selmer, sanoi maaherra.

— On kyllä, sanoi herra Selmer ja kääntyi Sven Hankatuulen puoleen,
sillä hän arveli vuorostaan velvollisuudekseen sanoa jotain maaherran
pojasta: Eikös tunnu hauskalta, Sven, saada lomaa?

— Tuntuu kyllä, kiitoksia, vastasi Sven Hankatuuli.

— Jaa, jaa, ihanaa aikaa kouluaika pitkine lomineen, sanoi herra
Selmer. Ja lomalle pääsee jokainen, sai tutkinnossa minkä arvolauseen
hyvänsä!

— Niin, hymähti maaherra, — se on kuin Herran sade, joka lankeaa sekä
vanhurskaiden että syntisten päälle.

Sven Hankatuuli toivoi herra Selmerin ymmärtävän, että isä laski
hänestä leikkiä — hänen koppavuutensa vuoksi. Oi kuinka hän toivoi,
että Anton Bech tulisi ensimmäiseksi!

Voimistelusali oli koristettu vihreillä köynnöksillä. Keskellä
peräseinää, rehtorin katederin yläpuolella, riippui koulun lippu.
Koulupenkit oli asetettu kahteen riviin, joiden väliin jäi avoin
käytävä. Ne alkoivat vähitellen täyttyä. Etumaisella penkillä istui jo
kamreeri Ingebrigtsen vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa. Muutoin
olivat useimmat vaatimattomasti asettuneet perimmäisille penkkiriveille.

Maaherra antoi vaimonsa ja Sven Hankatuulen istuutua keskimmäiselle
penkkiriville. Itse hän meni katederin ääressä olevien nojatuolien luo,
missä opettajilla ja kaupungin arvohenkilöillä oli paikkansa. Tuomari
Bech istui jo siellä, samoin Svenningsen, Bugge ja Lange.

Kauppias Selmer ja hänen kolme poikaansa marssivat mahtavasti esiin ja
istuutuivat ensimmäiseen penkkiriviin kamreeri Ingebrigtsenin viereen,
mutta käytävän toiselle puolelle.

Oli yhtämittaista kulkua, paikan etsintää, tervehtimistä ja
nyökkäilyä, mutta kaikki hillittyä ja juhlallista kuin kirkossa.
Pojatkin istuivat mykkinä ja painostavan tunteen vallassa. Oli
kuin heidän voimistelusalistaan olisi äkkiä tullut jonkinlainen
temppeli, jossa vallitsi aivan toisenlainen meno kuin tavanomainen
peli voimistelunopettaja Olsenin kanssa. Kaikki vanhempien keskinen
kuiskattu ja ystävälliset sanat heille itselleen kesälomasta ym. meni
heidän korviensa ohi. Juhlatunnelmaa hillitsi vielä jakamaton todistus.
Vielä oli koulu varmalla otteella heissä kiinni, vielä he istuivat
jännityksestä väristen.

Ensin tulivat ylimmän luokan oppilaat, kaikki yhtenä rykelmänä,
sopimuksen mukaan ylioppilaslakit kainalossa aivan nojatuolien ääreen,
missä istujat onnittelivat heitä koko yleisön nähden. Vanhemmat kukin
paikallaan salin penkillä — nousivat puoliksi ylös, nyökkäsivät silmät
kosteina ja hymyilivät mukana sitä mukaa kuin ylhäällä nyökkäiltiin ja
hymyiltiin...

Paksu Wiers saapui saapastaen. Hän katkaisi juhlavuuden juttelemalla
isolla äänellä nahkuri Svendsenin kanssa, joka kovin hämillään kulki
hänen rinnallaan. Juhlallisuus häiriytyi tuolloin tällöin muidenkin
vuoksi; esimerkiksi kun rouva Beeren tuli valmistavalla luokalla
olevien valkotukkaisten kaksospoikiensa kanssa ja toinen pojista huusi
kaikkien kuullen, että hän tahtoo "mennä istumaan tuon laatikon päälle"
— viitaten katederia.

Yhä tuli sisään väkeä suurta ja pientä, sali täyttyi, supateltiin ja
kuiskailtiin...

Tasan kello 10.30 nousi katederiin rehtori Holst, kuten
kutsumakirjeissä oli painettuna. Salissa syntyi haudanhiljaisuus ja
vahtimestari Ibenfeldtillä oli täysi työ saada varpaisillaan astuen ja
kuiskaten järjestetyksi tila muutamille myöhästyneille.

Rehtori Holst seisoi hetken tavalliseen tapaansa heilutellen itseään ja
tutkien suurilla silmillään yleisöä. Kun myöhästyjät ja vahtimestari
Ibenfeldt olivat asettuneet ja hiljaisuus oli ehdoton, hän rykäisi ja
alkoi.

Rehtori Holst ei koskaan pitänyt pitkiä puheita. Lyhyesti, hillitysti
ja järkähtämättömän vakavasti hän lausui muutamia yleisiä näkökohtia
koulusta ja sitten pari kehotuksen sanaa uusille ylioppilaille, jotka
nyt lähtevät "ulos elämään". Ja nämä seisoivat lakkiensa silkkitupsua
hypistellen pää kumarassa.

Sitten siirryttiin seuraaviin luokkiin.

Rehtori lausui pari sanaa jokaisen luokan ahkeruudesta ja menestyksestä
yleensä, ja sitten luettiin todistusten keskiarvo julki. Pojat tulivat
esiin yksitellen numerojärjestyksessä ja seisoivat katederin edessä,
kun edistyksen keskiarvo ynnä ahkeruuden ja käytöksen arvolause kajahti
heidän enemmän tai vähemmän syyllisen päänsä päällä.

Keskikoulututkinnon suorittanut kuudes luokka sai eri huomautuksensa.

Sven Hankatuuli alkoi tuntea ahdistusta vatsassaan.

— Viides keskiluokka! luki rehtori.

Sekunnin hiljaisuus. Sven Hankatuulen täytyi kumartua pitelemään
vatsaansa — vielähän oli pari sekuntia, ensin yleiset sanat, sitten
Simon ja Anton ja...

Hän hätkähti. Rehtorin ääni lausui hänen nimensä, ilman vähäistäkään
alkupuhetta...

Hän ei päässyt heti tajuihinsa. Hänen mieleensä välähti, että rehtori
aikoo koko yleisön kuullen pitää hänelle nuhdesaarnan kaikesta
tämänvuotisesta...

— No, Sven! huusi rehtori uudelleen ja tähysteli etsiskellen pitkin
salia. Maaherra nousi nojatuolistaan ja katsoi ankarasti Sven
Hankatuulen paikkaa kohti.

Polvet tutisten, kalpeana tuskasta astui Sven Hankatuuli melkein
hoippuen keskikäytävää pitkin.

Rehtori seisoi todistus kädessä. Hän katsoi hetken Sven Hankatuulta,
joka oli seisahtunut hänen eteensä. Sitten rehtori luki:

— Edistyksen keskiarvo erinomaisen hyvä 9,65. Siirretään 6. luokalle
ensimmäisenä.

Rehtori ojensi todistusta alas. Sven Hankatuuli ei ottanut sitä.

— No, joutavia! sanoi rehtori. — Ota toki todistuksesi.

Paperi rapisi Sven Hankatuulen kourassa. Hän unohti kumartaa kuten
muut, jäi seisomaan ja tuijotti rehtoriin.

Mutta rehtori luki levollisesti edelleen:

— Simon Selmer!

Kun Sven Hankatuuli kääntyi lähteäkseen, kohtasi hän Simon Selmerin
happaman naaman ja näki samassa vilauksen etumaisella penkillä
istuvasta herra Selmeristä.

Silloin vasta Sven Hankatuulelle selvisi, että hän oli tullut
ensimmäiseksi —!

Ja vakaisen loistavana riemuhymynä hän astui äitiä kohti.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SVEN HANKATUULI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.