Keisarin kynttilänjalat

By Baroness Emmuska Orczy Orczy

The Project Gutenberg eBook of Keisarin kynttilänjalat
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Keisarin kynttilänjalat


Author: Baroness Emmuska Orczy Orczy

Translator: Tauno Nuotio

Release date: January 8, 2024 [eBook #72656]

Language: Finnish

Original publication: Pori: Satakunnan Kirjateollisuus Oy, 1928

Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEISARIN KYNTTILÄNJALAT ***




KEISARIN KYNTTILÄNJALAT

Kirj.

Paronitar Orczy


Englannista suomensi

Tauno Nuotio





Porissa,
Satakunnan Kirjateollisuus Oy,
1928.




I


Iloinen, hieno ja muodikas Wien huvitteli. Sehän oli selvää.
Laskiaistiistaihan on viimeinen pyhän kirkko-äitimme sallima ilonpäivä
ennen pitkää ja kolkkoa neljäkymmentä päivää kestävää paastoaikaa, ja
ellemme täysin siemauksin nauti sen tarjoamasta huvista, ei meillä
olisi seuraavana päivänä mitään, mistä iloitsisimme, kun kunnon
rippi-isämme piirtävät tuhalla ristin otsaamme kehoittaen meitä
muistamaan, että olemme tomua ja tuhkaa ja tomuksi ja tuhaksi jälleen
muutumme.

Siksi Wien sinä päivänä ammensi nautinnon ylitsevuotavasta maljasta.
Se oli ammentanut siitä kirkkaasti valaistuilla kaduillaan
ja bulevardeillaan, ja nyt se joi sen viimeisiä pisaroita
oopperanaamiaisissa, joka oli sen vuoden harvinaisen loistavan
karnevaalin huippukohta.

Ja salissa, missä vain kaksi päivää sitten Wagnerin "Niebelungenin"
sulosointuiset epäsoinnut olivat ihastuttaneet ja hämmästyttäneet
vakavamielistä katsomoa, ajoivat tänään toisiaan takaa Pierrot ja
Pierrette, Faustit ja Margareetat, nymfit, keijukaiset ja menninkäiset
ja muut, hilpeästi huutaen ja täyttä kurkkua nauraen, Straussin
kauniiden unelmoivien valssien suloisten sävelien kaikuessa; ja
aitioissa, mitkä olivat täynnä innostuneita katselijoita, jotka
eivät uskaltaneet sekaantua juhlivaan joukkoon, näkyi salaperäisiä
dominoja ja mustia naamioita, joiden takaa kiilui huumaavan näytöksen
kiihdyttämiä kirkkaita silmäpareja.

"Tule alas, kaunis domino, tunnen sinut", kuiskasi loistavasti puettu
odaliski, jonka jalokivillä koristeltu naamio ei kyennyt tuikkeessa
voittamaan mustien silmien hilpeätä hehkua. Hän oli laskenut siron
kätensä erään ensimmäisen rivin aition reunalle, missä aitiossa kaksi
mustaa dominoa oli istunut jonkin aikaa osittain puoliavointen uudinten
peitossa ja olivat tarkanneet alhaalla olevaa iloista vilinää jo
puolisen tuntia ilmeisesti huomaamattomina.

Isokokoisempi domino kumartui nähdäkseen koettaen lävistää katseellaan
rohkean haareminaisen naamion.

"Todellakin! Jos tunnette minut, kaunis naamio, niin tulkaa luokseni
ja antakaa minun uudistaa tuttavuus, jota minun milloinkaan ei olisi
pitänyt unohtaa."

Mutta tyttö oli taas kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin,
ja musta domino, jonka uteliaisuus oli herännyt, yritti turhaan
saada näkyviinsä hänen siroa vartaloansa liikehtivän ihmispaljouden
keskuudesta.

"Luulenpa, että säädylliset pukumme kiinnittivät tuon iloisen perhosen
huomion puoleensa", hän sanoi kääntyen toverinsa puoleen, "ja mikä
olikaan hänen tarkoituksensa, koska hän ei tahtonut jatkaa haastelua?"

"Oh, se on Wienin iloisen porvariston tapaista", vastasi hänen
seuralaisensa; "teidän keisarillinen korkeutenne on istunut liiaksi
tuon uutimen varjossa ja odaliskista oli silmiinpistävä halunne pysyä
piilossa mieltäkiinnittävää".

Isompi domino kumartui nyt aitiosta eteenpäin, nosti teatterikiikarin
silmilleen ja tarkasti innokkaasti ihmisiä; mutta vaikka lukuisia
maurilaisia ja turkkilaisia hunnutettuja olentoja kulki sinne tänne,
hän ei tuntenut rohkeata odaliskia heidän joukostaan.

"Älä mene merta edemmäksi kalaan", kuiskasi pilkallinen ääni aivan
hänen kyynärpäänsä takana.

Musta domino kääntyi äkkiä ja ehti parahiksi tarttua kiinni pieneen
käteen, joka oli kierretty pylvään ympäri, joka erotti naapuriaition
hänen aitiostaan.

"Kala on vielä liian kaukana", kuiskasi hän; "onko se
saavuttamattomissa?"

"Koeta vain saada se kiinni", vastasi pilkallinen ääni, "vaikka
antautuisit vaaralle alttiiksi kiivetessäsi ooppera-aition vaikeasti
kavuttavissa olevia seiniä".

"Kaunis naamio, en voi saada sinua kiinni päästämättä hetkeksi
pienoista kättäsi, eikä lintua voi vaaratta silmänräpäykseksikään
päästää häkistään."

"Musta domino, täytyy usein uhrata mitättömyydet onnen
saavuttamiseksi", sanoi odaliski purevasti.

"Pyydän teidän keisarillista korkeuttanne jäämään tänne", sanoi toinen
domino nöyrän vaativasti; "esiinnytte täällä tuntemattomana, ja minä
olen ainoa seuralaisenne, ja —"

"Sitä paremmin sopii tsaarin pojan tehdä kerrankin, niinkuin hän
haluaa", vastasi isokokoisempi domino nauraen.

Ja ennenkuin hänen seuralaisensa ehti varoittaa toista kertaa, kiipesi
nuori mies ripeästi aition reunan yli käyttäen hyväkseen vapautta,
jonka kuningas karnevaali aina sallii sellaisissa tilaisuuksissa, ja
laskeutui salaperäisen kirkassilmäisen haareminaisensa aitioon.

Mutta voi! Idän tyttäret ovat oikullisia ja epävakaisia; Tuskin musta
domino oli turvallisesti päässyt _terra firmalle_ [varmalle pohjalle]
vaarallisen kapuamisensa jälkeen, kun ovi äkkiä avautui ja sulkeutui,
ja hänen odaliskinsa pakeni jälleen.

Kukapa nuorimies, olkoon hän sitten prinssi tai talonpoika, suvaitsisi
moista pilantekoa kustannuksellaan. Nikolai Aleksandrovitsh,
Venäjänmaan tsaarin poika ja perillinen, tunsi ainoastaan, että hän oli
kahdenkymmenen vuoden vanha, että hän oli tullut oopperanaamiaisiin
kuivan vanhan puujumalan Lavrovskin seurassa huvitellakseen kerrankin
tuntemattomana, ja... hän aloitti kiihkeän takaa-ajon.

Aitioiden takainen käytävä oli aivan tyhjä, mutta lämpiöön vievällä
tiellä noin viidenkymmenen metrin päässä hän näki selvästi nopeasti
häipyvän olennon ja erinomaisen sirotekoisissa turkkilaisissa
tohveleissa olevat jalat.

Lämpiö tarjosi sinä myöhäisenä yön hetkenä kirjavan, hauskan näyn.
Assyrialaiset kuningattaret kävelivät käsi kädessä John Bullien kanssa,
Margareetat keimailivat rohkeasti paria vuosisataa nuorempien keikarien
kanssa, samalla kuin Hamletit ja Othellot huvittelivat wieniläisten
suosittuun tapaan nostamalla tanssitoverinsa korkeiden pylväiden neniin
kiusatakseen heitä siellä niin kauan, että he lopulta mielellään
hyppäsivät kymmenen tai kahdentoista jalan korkeudelta ihastuneiden
kavaljeeriensa avattuun syliin.

Ja nämä isot pilarit näyttivät hyvin kauniilta, kun niitä
siten koristivat elävät, nauravat, rupattelevat Pierrettet ja
kaupustelijattaret, niin — ja säädylliset Opheliat ja kaihoavat
Isoldet. Mutta musta domino ei tarkannut niitä; hän juoksenteli
edestakaisin piittaamatta hävyttömistä sutkauksista ja kovista
töytäyksistä, hän raivasi tiensä joukon halki päästäkseen ulko-oven
luo, mistä hän näki pienen jalokivillä koristellun lakin nopeasti
katoavan selkoselällään olevan pääoven kautta, joka johti kirkkaasti
valaistulle torille.

Odaliski oli ilmeisesti katunut uskaliasta seikkailuaan, tai hän
oli erikoisen ylpeä, sillä hetkeäkään epäröimättä juoksi hän alas
kiviportaita, välittämättä pilailevasta ihmisjoukosta, jonka kautta
hänen oli pakko kulkea, tai parista joutilaasta naamiosta, jotka
lähestyivät häntä ja alkoivat häntä ajaa takaa.

Päästyään portaiden juurelle hän näytti miettivän hetkisen, vain noin
sekunnin verran — tapahtuiko se harkitusti? — mutta se sekunti soi
Nikolai Aleksandrovitshille hänen halajamansa tilaisuuden, hän saavutti
tytön tämän juuri laskiessa kätensä ajopelin oven kahvaan, ja hän
nosti tytön kuin höyhenen vaunuun sisälle ja istui häntä vastapäätä
huohottaen ja kuumana, mutta voitonriemuisena, samalla kuin ajuri
ilmeisesti odottamatta mitään ohjeita lähti nopeasti ajamaan meluavien
ja iloisten ihmisparvien ohi.




II


Tapahtumaa eivät kadulla olijat olleet tuskin ollenkaan huomanneet.
Siinä ei ollut mitään ihmettelemistä, sillä oopperanaamiaiset päättyvät
sellaisiin kohtauksiin. Kaksi nuorta ihmistä, toinen tavoittaa toista,
merkki ajurille, _et voilà!_ Kuka huomaa sellaista. Kullakin on
kylliksi puuhaa omista asioistaan, kullakin on omat seikkailunsa ja
hankkeensa.

Varmaankaan eräs harmaa domino, joka seisoi erään sirotekoisen
sähkölampun alla, ei tuntenut mitään mielenkiintoa tuntematonta
odaliskia ja hänen seuralaistaan kohtaan, sillä hän ei näyttänyt
mitenkään haluavan ajaa heitä takaa. Mutta hänen silmänsä seurasivat
nopeasti pois häipyvää ajuria, niin kauan kuin se näkyi ajopelien ja
naamioitujen keskellä. Hän oli vielä nuori mies, ja varmaankaan hän ei
erikoisesti halunnut esiintyä tuntemattomana, sillä hän oli poistanut
dominonsa päähineen ja piti naamiota kädessään.

"Miksi olette niin äreän näköinen, herra Volenski! Ovatko Straussin
valssit ikävystyttäneet teidät kuoliaaksi, vai onko donnanne karannut
vihatun kilpailijan kanssa?"

Nuori mies havahtui mietteistään ja lakkasi katselemasta ajopeliä, joka
nyt näkyi vain pilkkuna, kohdatakseen edessään kauniin naisen, jolla
oli niin sointuva ääni ja joka oli puhutellut häntä nimeltä.

"Madame Demidov!" sanoi hän ilmeisesti epämiellyttävän yllätettynä.

"Minä itse", vastasi hän nauraen, "älkääpä tekeytykö hämmästyneeksi
ilman parempia perusteluja. En ole wieniläinen grande dame, ja jos
tulenkin oopperanaamiaisiin, niin ei se ole anteeksiantamattomampi teko
kuin monet muut eriskummallisuuteni."

"Niin! Mutta olettehan yksin?"

"Enpä olekaan", vastasi nainen iloisesti, "koska te olette täällä
suojaamassa minua pahimmista vaaroista ja auttamassa minua selviytymään
vaikeuksista".

"Suokaa minun aloittaa kadehdittavat velvollisuuteni koettamalla hakea
teille vaunun", sanoi mies hieman hajamielisenä.

Nainen puri huultaan yrittäen nauraa, mutta tällä kertaa tuntui olevan
hiukkasen katkeruutta hänen pehmeässä äänessään.

"Ah, Ivan, kuinka suuresti luotattekaan kärsivällisyyteeni, kun
uskallatte puhua niin varomattoman epäkohteliaasti!"

"Mikä on epäkohteliasta?"

"No, mitä arvelette miehestä, jolla on vielä _jeunesse dorée_
[kultainen nuoruus], joka kohdatessaan naisen oopperanaamiaisissa
tarjoutuu heti parin minuutin kuluttua hakemaan ajopelin häntä varten?"

"Minusta se olisi anteeksiantamaton synti ja rangaistava
ennenkuulumattomilla kidutuksilla, jos se nainen sattuisi olemaan
madame Demidov", sanoi mies, yrittäen peittää kuluneisiin lauseparsiin
ilmeistä haluaan vetäytyä pikaisesti erilleen keskustelusta.

Nainen silmäili häntä terävästi hetkisen ja huoahti sitten kevyesti ja
kärsimättömästi.

"No, kutsukaa ajuri. Ivan. En halua pidättää teitä. Varmaankin estää
teitä jokin tärkeä asia."

"Kardinaali —" alkoi mies kömpelösti.

"Ahaa! Hänen ylhäisyytensä tarvitsee teitä näin myöhään?" sanoi nainen
vielä hiukan katkerasti.

"Hänen ylhäisyytensä lähtee Wienistä tänään, ja vielä on kirjoitettava
useita kirjeitä. Luultavasti minun täytyy kirjoittaa melkein koko yö."

Nainen tuntui tyytyvän tähän selitykseen, ja kun Volenski käski erästä
loistavapukuista oopperan edustalla palvelevaa miestä kutsumaan madame
Demidovin vaunun, alkoi tämä puhella jokapäiväisistä asioista.

"Hänen ylhäisyytensä on varmaankin iloinen saadessaan lomaa viime
viikkojen väsyttävän diplomaattisen työn jälkeen. Ja luulenpa, että
tekin, herra Volenski, olette ansainnut muutaman päivän levon."

"Kardinaali on todellakin antanut minulle parin kolmen päivän loman,
sillä aikaa kuin hän itse menee Tyroliin terveyttänsä hoitaakseen."

"Ja sen jälkeen?"

"Tapaamme Pietarissa, missä hänen ylhäisyytensä antaa tärkeän
memorandumin hänen majesteetilleen tsaarille."

"Ah, tapaamme siis pian Pietarissa?"

"Te itse, madame —"

"Niin, olen luultavasti siellä, ennenkuin te molemmat olette sinne
saapuneet, ja minulla on siis kunnia henkilökohtaisesti toivottaa hänen
ylhäisyytensä tervetulleeksi. Mutta kas tuossa ovat vaununi. Siis _au
revoir_, herra Volenski, ei _adieu_, onneksenne kylläkin", lisäsi hän
vielä kiemaillen, "sillä jos ero olisi tullut pitemmäksi, olisin tuskin
voinut antaa teille anteeksi sitä, ettette edes käynyt jättämässä
portinvartijalleni käyntikorttianne".

Mies tarjosi hänelle kätensä, ja vei hänet alas leveitä kiviportaita
koettaen koko ajan salata mielensä kevennystä sen johdosta, että
keskustelu vihdoinkin oli päättynyt ja että hänen kaunis seuralaisensa
jättäisi hänet yksin tuskaisten mietteittensä ja mielenkiihtymyksensä
valtaan.

"Hyvää yötä, Ivan", sanoi nainen, sen jälkeen kuin hän oli auttanut
hänet vaunuun ja käärinyt turkikset hänen ympärilleen.

Kun kotvasen aikaa oli ajettu, kurkisti nainen ikkunasta ja silmäili
miestä, niin kauan kuin hän saattoi erottaa hänen harmaan dominopukunsa
joukon keskeltä. Hänen kasvoillaan oli miettiväinen ilme, hän rypisti
otsaansa, mikä ehkä johtui siitä, että hän halveksi itseään. Ja kun
oopperatalo oli iloineen ja humuineen jäänyt kauas taakse eikä hän enää
voinut nähdä Ivan Volenskia leveiden kiviportaiden juurella, kohautti
hän kärsimättömästi huoahtaen olkapäitään karkoittaen tunteellisuuden
mielestään ja oli taas kylmä ja korskea _grande dame_ poistuessaan
pienistä sievistä vaunuistaan erään Kolowratringin hienoimman talon
pylväseteiseen.

"Lähettäkää Eugen heti huoneeseeni", sanoi hän palvelijalle, joka kulki
hänen edellään portaissa, "jos hän ei ole kotona, valvokoon joku,
kunnes hän palaa. Jos hän nukkuu, niin herättäkää hänet heti."

Hän näytti liian kiihtyneeltä voidakseen istua, vaikkakin hänen
ylellisen huoneensa nojatuolit olivat kovin houkuttelevan näköisiä. Hän
käveli edestakaisin huoneessa kuunnellen joka askeleella. Hänestä oli
kaukana kaikki tunteellisuus, hän ei muistellut harmaata dominoa, jota
hän oli nimittänyt Ivaniksi ja joka kaikin mokomin tahtoi päästä eroon
hänestä.

Se, mitä hän oli nähnyt yöllä puolisen tuntia sitten, oli askarruttanut
tavattomasti hänen ajatuksiaan. Hän oli ainoa ihminen (hän oli varma
siitä), lukuunottamatta kreivi Lavrovskia ja erästä luotettavaa
palvelijaa, joka tiesi, että tuo musta domino oli salapukuinen Venäjän
valtaistuimen perillinen.

Häntä oli puhutellut uskaliaasti odaliski-pukuinen naamioitu nainen,
mikä ei kylläkään ollut hämmästyttävää eikä tavatonta karnevaalin
aikaan, jolloin kaikenlainen tungettelevaisuus ei ole ainoastaan
sallittua, vaan myös suosittua. Tsaarin poika oli nuorekkaan
vallattomana ryhtynyt takaa-ajoon unohtaen arvonsa ja asemaansa aina
uhkaavat vaarat, ja molemmat he olivat kadonneet vaunuihin, jonka
madame Demidov arveli heitä odottaneen, ja olivat ajaneet pois ilman
että ajuri oli näköjään saanut mitään määräyksiä.

"Sisään", sanoi hän tyytyväisenä, kun oli kuullut hiljaisia askeleita
ja naputettavan oveen koko ajan valppaasti odoteltuaan. Hän otti
savukkeen pienestä laatikosta läheltään, sillä hän tiesi sen
rauhoittavan hermojaan ja että se teki hänen äänensä varmaksi.

Mies astui sisään, litteänenäinen venäläinen ulkonevine poskipäineen,
alhaisoon kuuluva, jonka matala otsa ilmaisi älyn puutetta, mutta
jonka terävät, kylmät, harmaat silmät, jotka olivat syvällä hyvin
ohuiden luomien peitossa todistivat oveluutta ja valppautta. Hän oli
epäilemättä hyödyllinen mies. Madame Demidov näytti rauhoittuneen
alkaessaan puhua hänen kanssaan.

"Eugen", sanoi hän, "kuuntele, sillä tänä yönä on oopperanaamiaisissa
tapahtunut salaperäisiä asioita. Saat suorittaa erään tehtävän nyt heti
ja jatkaa sitä huomenna."

"Perintöruhtinas meni oopperaan tänä iltana musta dominopuku yllään."

"Niin! Hänhän oli Wienissä... tuntemattomana... Ei kukaan tietänyt
mitään... Se oli peräti typerä teko, ja alanpa pelätä, että tässä on
jotakin katalaa tekeillä. Eräs odaliskipukuinen nainen houkutteli
hänet aitiostaan... hän oli punaisen ja kullan kirjava luullakseni,
ei tarvitse selitellä... Oopperassa oli satoja samanlaisia. Nikolai
Aleksandrovitsh seurasi häntä; ajuri odotti; hän astui siihen, ja
lähdettiin vinhasti ajamaan vanhaa kaupunginosaa kohden."

"No niin, madame."

Hän oli keskeyttänyt puheensa hetkiseksi, ennenkuin päätti ohjeensa.

"Ottakaa ensin selvää, onko hän tullut takaisin hotelliinsa, ja ellei
hän ole, niin tiedustelkaa, mitä kreivi Lavrovski tekee salaisuuden
selvittämiseksi. Vakoilkaa ukon kaikkia askeleita, ja jos hän kääntyy
poliisilaitoksen puoleen tai lähettää sähkösanoman Pietariin, niin
ilmoittakaa heti minulle. Hankkikaa lisäksi kaikki mahdolliset tiedot
paenneesta dominosta ja odaliskista ja heidän käyttämästään ajurista
oopperan lähistöltä, ajuriasemilta ja kaikilta rautatieasemilta. Lähden
huomenillalla kello kahdentoista aikaan pikajunassa Pietariin. Tulkaa
ja kertokaa ajoissa sinä iltana, mitä olette saaneet tietää."

Mies sai sitten määräyksen poistua, ja jouduttuaan taas yksin hän
istuutui ja ajatteli sen illan tapahtumia. Sitten tuo samainen
miettivä, melkein kaihoava ilme hiipi hänen kasvoilleen tehden hänen
ylimykselliset piirteensä kuvaamattoman suloisiksi ja pehmeiksi; mutta
kun hän sen huomasi, huokasi hän taas hiljaa ja kärsimättömästi ja
halveksien itseään rypisti otsaansa. Tietenkään tämä maailmannainen,
tämä elegantti _grande dame_ ei tahtonut, että tunteellisuuden heikoin
varjokaan sekoittui iloisten karnevaalitanssiaisten muistelmiin,
varsinkin kun tunne ilmeisesti kohdistui erääseen, joka —

"Voi minua!" huokasi madame Demidov taas, heitti savukkeen pois ja
soitti kamarineitsyttään päättäen lakata sinä iltana mietiskelemästä.




III


Heti kuin Ivan Volenski oli kadottanut näkyvistään madame Demidovin
vaunut, nousi hän helpotuksesta huokaisten oopperan portaita ja liittyi
muutamiin dominopukuisiin miehiin, jotka olivat puettuja samoin
kuin hänkin kauttaaltaan harmaaseen ja seisoivat erillään muiden
naamioitujen joukossa, jotka tungeksivat foyerin oven lähettyvillä.
Kaikki kolme lähtivät astelemaan Kolowratringiä kohden.

He kävelivät hetken aikaa äänettöminä savukkeita poltellen raivaten
tiensä parhaimpansa mukaan kansanjoukon halki.

Ringstrassella oli ilo ylimmillään; nauravat kymmeniä ihmisiä
käsittävät naamioitujen parvet pitivät hallussaan koko katua ja
eteneminen oli työlästä. Mutta kolmella dominolla ei tuntunut olevan
erikoisen kiirettä. He vastasivat sukkeluuksiin, kun sitä heiltä
odotettiin, ja liittyivät joukon jatkoksi, kun oli mahdoton sitä
välttää.

Komeat talot ja loistavasti koristetut myymälät kadun kummallakin
puolella oli juhlavalaistu monivärisin kynttilöin, joten oli valoisaa
kuin päivällä, vaikka olikin yö. Kauniisti kukin koristelluilla
parvekkeilla oli katselijoita, jotka tarkkailivat allaan näkyvää
vilkasta elämää, ja silloin tällöin sekaantui kadulla olevain
äänekkäisiin huutoihin ja nauruun uneksuvain valssien ja tenhoisain
csardasten säveliä kertoen hienoston tanssiaisista ja kutsuista,
missä kuningas karnevaalia palveltiin yhtä hilpeästi vaikka vähemmän
meluavasti. Joskus pysähtyi parvi naamiopukuisia jonkin ikkunan
alle katselemaan, kun jalokivikoristeiset olennot keinuivat ohitse,
ja kuuntelemaan mustalaismusiikin pehmeitä tahteja, musiikin, jota
unkarilaiset ja wieniläiset eivät milloinkaan voi halveksia.

Mutta nämä kolme dominoa eivät jääneet kauaksi aikaa iloisten ja
häliseväin ihmisten pariin, eikä loistavasti valaistu Ringkään
näyttänyt heitä viehättävän, sillä he kääntyivät syrjäkadulle, vaikka
se olikin synkkä ja epämiellyttävä, ja vapauduttuaan ihmisistä
astelivat he nopeasti, ja iloinen nauru ja humu jäi pian kauas heidän
taakseen.

He kulkivat yhä äänettöminä piittaamatta muutamista naamiopukuisista,
jotka kulkivat ohi nauraen ja leikkiä laskien matkalla kaupungin
juhlivaa osaa kohden.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olivat heidän tämän jälkeen
kulkemansa kadut aivan autioita. Ikkunat eivät olleet juhlavalaistuja,
uneksuva valssimusiikki ei ilahduttanut synkeitä seutuja, kivettyjä
pihoja, jotka ammottivat kolkon autioina kadun kummallakin puolella.

Dominot pujahtivat sitten erääseen pihaan vastaamatta _conciergen_
[portinvartijan] kysymykseen, ketä he niin myöhään hakivat, ja
saapuivat kiviportaille, joita kattolamppu vain heikosti valaisi
heiluen tuulessa ja piirtäen kaameita varjoja portaisiin. Kun he olivat
saapuneet toiseen kerrokseen naputti eräs dominoista määrätyn tahdin
mukaan edessään olevaan oveen, jolloin hätäinen ääni kysyi:

"Sinäkö se olet, Balukin?"

"Kyllä", vastasi domino, "mukanani Ivan ja Sergei, päästä sisään".

Huoneessa, mihin he nyt astuivat ja joka oli sisustettu kohtalaisen
mukavasti puolittain toimiston, puolittain tupakkahuoneen tapaan,
oli noin kaksi tai neljätoista eri-ikäistä miestä, ilmeisesti myös
vaatteistaan päättäen eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia. Neljällä
tai viidellä oli työvaatteet ja kömpelöt kengät, ja he olivat ilman
kaulusta ja ehkä myös paitaa. Toisilla oli muodikkaat iltapuvut,
tahrattomat paidat ja napinlävessä kukkanen. Eräs vanhahko mies, jolla
oli harmaa pujoparta ja kauniit ylhäiset piirteet, piti takkiinsa
kiinnitettyinä paria kunniamerkkiä. Kaikki kuitenkin, sekä ylhäiset
että alhaiset, tuntuivat hyvin tulevan toimeen toistensa kanssa, ja he
polttivat rauhan ja veljeyden piippuja ja savukkeita.

"Kuuluko mitään uutta?" kysyi puolisen tusinaa ääniä, kun dominot
riisuivat pukunsa ja puristivat läsnäolevain käsiä.

"Hyviä uutisia."

"Missä hän on?" kysyttiin.

"Mirkovitshin vaunuissa Maria Stefanovnan kanssa."

"Ja nyt?"

"Mirkovitshin vieraana Heumarktin 21:nnessä." Kysymykset ja vastaukset
seurasivat toisiaan nopeasti. Jännitys oli varmaankin ollut suuri, ja
uutisten tuottama helpotus oli mitä tervetullein, sillä tyytyväinen
huokaus pääsi yht’aikaa kymmenestä ennen masentuneesta rinnasta.

"Ja Mirkovitsh?" kysyi eräs vanhahko mies.

"Hän on tuota pikaa täällä."

"Heti kuin _hän_ on turvassa lukkojen takana."

"Hän on siis vallassamme?"

"Ehdottomasti."

"Yrittikö Lavrovski seurata häntä?"

"Ei ennenkuin oli jo liian myöhäistä ja vaunut poissa näkyvistä. Hän
meni loukkoon epäilemättä hiukkaakaan."

Syntyi äänettömyys. Oli ilmeisesti ajateltava paljon ja harkittava
tärkeitä kohtia, sillä seuraavain kymmenen minuutin aikana ei mikään
ääni häirinnyt huoneen hiljaisuutta, lukuunottamatta isossa uunissa
palavain halkojen rätinää, ja jotkut kuiskasivat jotakin kysyen ja
vastattiin nopeasti.

Silloin kuului raskaita askeleita porraskäytävästä, oveen koputettiin
määrätyn tahdin mukaan, ja juro ääni lausui:

"Mirkovitsh."

Tulija oli kuin Herkules, enemmän kuin kuuden jalan pituinen, hänen
pitkä harmaa tukkansa oli kammattu taaksepäin korkealta otsalta,
hänellä oli terävät harmaat silmät, jotka puoliksi peittyivät tuuheiden
kulmakarvain alle, ja hän liittyi tupakoiviin miehiin tervehtien heitä
vain yhdellä sanalla:

"Selvä."

"Vankina?"

"Tallessa kotonani, huone ikkunaton, vain kattovalo. Mahdotonta löytää,
vielä mahdottomampaa paeta."

"Ja Maria Stefanovna?"

"Suoritti osansa loistavasti, hän ei epäillyt mitään kunnes kuuli oven
lukittavan takanaan."

"Puhuiko hän?"

"Hän nimitti vain itseään hulluksi, joka olikin luonnollista."

"Eikö hän kysellyt mitään?"

"Ei."

"Oliko kuuromykkä palvelija häntä vastassa?"

"Oli ja palveli häntä hänen nauttiessaan illallista, jonka olimme
hänelle valmistaneet."

"Mitä kuuluu Lavrovskista?" kysyi ääni huoneen etäisimmästä nurkasta.

"Hän palasi asuntoonsa ja odottaa siellä nyt luullakseni."

"Kesken kaiken, Mirkovitsh, lupasitte kohdella vankiamme mitä
parhaiten."

"Niin", sanoi Mirkovitsh yrmeästi. "Vihaan häntä, mutta kohtelen häntä
hyvin. Kuuromykkä on taitava palvelija, huoneet ovat mukavat, vuode on
ylellinen, ruoka on valittua ja runsasta. Eroaa suuresti siitä", lisäsi
hän synkästi, "mitä Dunajevski ja muut saavat kokea tällä hetkellä".

"He ovat käytännöllisesti katsoen nyt vapaita", sanoi nuorekas ääni
innostuneesti, "voimme vaatia heidät vapaiksi, evätkööt sen, jos
uskaltavat".

"Aivan", lisäsi Mirkovitsh hymyillen, "kyllä Nikolai Aleksandrovitshin
kävisi kalpaten, elleivät he päästäisi tovereitamme vapaiksi".

"Asiaan, ystävät, ei tyhjiä haastella", sanoi eräs kunniamerkkejä
kantava vanhahko mies painavasti.

Sikarit ja piiput pantiin yksimielisesti syrjään ja kaikki tuolit
käännettiin huoneen keskustaa kohden, missä sijaitsi vihreän
varjostimen himmentämä lamppu ja papereja sikin sokin, ja niissä näkyi
kirjoitusta ja allekirjoituksia.

"On monesta asiasta päätettävä", jatkoi hän, joka näytti olevan heidän
johtajansa, "teko, joka tänä yönä suoritettiin, on kyllä merkittävä,
kiitos niiden aivojen, jotka sen suunnittelivat, ja niiden käsien,
jotka sen toimeenpanivat, mutta sillä on vielä suurempi tarkoitusperä.
Sitä me emme voi täällä saavuttaa, on tullut Taranjevin ja Pietarin
aateveljien vuoro tehdä osansa työstä."

Puheenjohtaja vaikeni, kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi, sitten hän
jatkoi:

"Meidän on täytynyt toimia kovin hätäisesti ja omasta aloitteestamme.
Taranjev ja muut eivät toistaiseksi tiedä yhtään mitään."

"Ilmoitettakoon heille siitä heti", sanoi eräs ääni.

"Ja silloin heidän täytyisi lopettaa omat vehkeilynsä", tuumi toinen.

"Siitä voisi koitua nyt vain vaaroja", myönsi puheenjohtaja, "jos
poliisin kolmannen osaston huomio parastaikaa olisi kohdistunut heihin".

"Tai meihin!" lisäsi äreästi Mirkovitsh.

"Siis luonnollisesti sanansaattajamme tehtävä tulee muodostumaan
kahdenlaiseksi", sanoi presidentti. "Hän saa viedä suuret uutiset
nykyisestä asiaintilasta ja ohjeet heidän vastaista toimintaansa
varten, jotta saavutettaisiin suunnittelemamme suuri päämäärä."

"Niin, ja kirjeen Aleksanteri III:lle", sanoi innokas nuoren miehen
ääni.

Tämä oli tärkeä kohta. Kuuntelijat tulivat yhä kiihkeämmäksi, varsinkin
nuorimmat.

"Olen tässä", sanoi puheenjohtaja ottaen asiakirjan pöydältä, "komitean
avulla suunnitellut, kuinka se kirje olisi sepitettävä".

"Tuleepa siitä herkullinen aamiaishöystö koko Venäjänmaan
itsevaltiaalle, kun hän löytää sen kuten kaikki kirjalliset
ilmoituksemme aamukahvikuppinsa alta", irvisti Mirkovitsh, joka
oli koko ajan istunut äreänä poltellen ja mumisten silloin tällöin
hampaittensa raosta lyhyitä lauseita, mikä ei ennustanut hyvää hänen
vartioimalleen vangille.

"Kirjeemme", sanoi puheenjohtaja, "sisältää tällä kertaa tiedonannon,
että tsaarin poika on tällä hetkellä tuntemattomain henkilöiden käsissä
ja että nämä henkilöt pitävät häntä panttivankina kunnes eräät määrätyt
ehdot täytetään".

"Mitkä ovat siis ehdot?" kysyi eräs läsnäolija.

"Täydellinen Dunajevskin armahtaminen sekä niiden, jotka ovat hänen
mukanaan vankeudessa viimeisen vehkeilymme takia, ja esteetön matka
maasta pois."

"Ja Nikolai Aleksandrovitsh päästetään vapaaksi sinä päivänä, jolloin
he ovat kulkeneet rajan yli", lisäsi eräs komitean jäsen.

"Mutta jos he vastaukseksi tähän panevat yksinkertaisesti koko
kolmannen osaston jäljillemme?" kysyi eräs epäuskoinen ääni.

"Tiedonannon pitää myös sisältää varoitus", sanoi Mirkovitsh yrmeästi.

"Että jos poliisi sekaantuu asiaan —?"

"Eivät he löytäisi kuolleen ruumistakaan."

Tauko seurasi tätä pahanenteistä puhetta. Siinä oli uskaliaan juonen
synkkä puoli: avuttoman vangin mahdollinen murhaaminen. Mutta he
tiesivät kaikki, että se voisi tulla välttämättömäksi. Panttivangin
henki olisi otettava heidän hengestään, jos he tulisivat ilmi, ja
vaihtokaupan sijasta olisi tarvis kostaa.

"He eivät milloinkaan uskalla evätä meidän vaatimuksiamme", sanoi
puheenjohtaja, koettaen karkoittaa kolkkoa tunnelmaa, jonka
kylmäverisen murhan ajatus herätti useimmissa läsnäolevissa nuorissa
miehissä, "meidän ei tarvitse käyttää mitään arvollemme niin
sopimattomia keinoja".

"He tietävät, kuinka täydellisesti tsaarin pojan henki on käsissämme",
sanoi Mirkovitsh arvovaltaisesti. "He eivät voi meitä uhmata; heidän on
pakko neuvotella ja hieroa kauppaa kanssamme. Voisimme vaatia kaikkia
Siperiassa nyt nääntyviä vankeja vapaiksi, ja heidän olisi otettava
huomioon, että koko Venäjänmaan perillinen nukkuu tikari sydämen
kohdalla, ja heidän olisi pakko suostua vaatimuksiimme."

"Mutta jos he ovat oikeamielisiä ja armahtavaisia, niin olemme me
samoin", lisäsi puheenjohtaja lauhkeammin, "päästäkööt Dunajevskin ja
muut viime vehkeilyyn osallistuneet kulkemaan rajan yli esteettä, niin
tsaarin poika päästetään heti vapaaksi. Mutta antakaamme Aleksanterin
myös ymmärtää, että heti kuin hiukankin epäilemme poliisietsintää, niin
panttivankimme henki on myös siitä hetkestä mennyttä kalua."

Ei kuulunut vastausta. Puheenjohtaja oli pukenut sanoiksi kaikkien
koollaolevien päätöksen. Mirkovitshin voimakas nyrkkiin puristunut
käsi lepäsi pöydällä, hänen silmissään näkyi tumma, kolkko tuli, joka
kuvasti turmiota tuottavia mietteitä.

"Luulen että komitea on unohtanut erään henkilön", sanoi vihdoin ääni
katkaisten muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden, "ja se on
Lavrovski".

"Anteeksi", sanoi puheenjohtaja, "olemme luullakseni kaikki ajatelleet
tuota kykenemätöntä, vaikkakin tällä hetkellä tärkeätä henkilöä, ja
olemme miettineet, mikä tulisi olemaan hänen asenteensa tapahtumiin".

"En ollenkaan epäile", sanoi ääni pöydän toisesta päästä, "että
Lavrovskilta menee muutamia päiviä, ennenkuin hän uskaltaa ilmoittaa
asiasta hallitukselleen".

"Niin", myönsi toinen, "olen tavannut hänet pari kertaa Pietarissa ja
olen aina tullut siihen käsitykseen, että hän on heikko ja päättämätön
mies".

"Ja hänen välitön tunteensa, kun hän huomaa, että tsaarin poika on
todella kadonnut — tämän asian toteamiseen menee häneltä hyvinkin
muutamia päiviä — on voimakas kauhu siitä, että katoamisen syy pannaan
ensi sijassa hänen niskoilleen, ja hänet toimitetaan Siperiaan
sovittamaan laiminlyöntinsä."

"Ja se hupsu luopuisi palvelemasta hallitsijasukua, joka kohtelisi
häntä niin alhaisesti, ja jättäisi hallituksen, joka ensimmäisen
tilaisuuden saatuaan kävisi hänen kimppuunsa ja ruoskisi häntä kuin
rakkikoiraa", mutisi Mirkovitsh kärtyisästi.

"Siis onneksi kaikki tuntuu viittaavan siihen, että Lavrovski ei
ilmoita Pietariin, ei ainakaan muutamaan päivään, vaan hän koettaa
saada vihiä suojattinsa olinpaikasta."

"Ehkä hän palkkaa jonkun tämän kaupungin yksityisetsivän, ja niin kauan
kuin toiveet eivät ole pettäneet, hän koettaa pitää tsaarin pojan
katoamista Venäjän hallitukselta salassa."

"Joka tapauksessa", päätti puheenjohtaja, "luullakseni voimme varmasti
olettaa, että sanansaattajamme saa muutaman päivän etumatkan tuosta
hitaasti liikkuvasta vanhasta hovimiehestä, ja kolme päivää riittää,
jotta hän löytää Taranjevin, joka ei tuhlaa aikaa pitäessään siitä
huolta, että kirje tulee perille oikeaan paikkaansa".

"Te tietenkin koko ajan arvelette", sanoi nyt selvä ja tyyni vanhan
miehen ääni, "että Lavrovski vain omaa turvallisuuttaan silmälläpitäen
ensin ainoastaan koettaa pitää katoamista mitä tiukimmin salassa; ne
ystävämme, jotka tuntevat hänet parhaiten, lienevät, kun ottaa huomioon
hänen tunnetun hitautensa, tulleet siihen johtopäätökseen, joka
epäilemättä onkin oikea. Mutta muistakaamme kaikki, että on olemassa
eräs toinenkin henkilö — sanoisinko vihollinen — jonka Lavrovski
mahdollisesti pelostaan huolimatta valitsee uskotukseen, ja se henkilö
ei ole hidas eikä pelkuri, ja hänellä on sitäpaitsi Wienissä armeija
kaikenarvoisia liittolaisia auttamassa häntä sekä nopeasti että
salaisesti — tiedätte kaikki, ketä tarkoitan."

Kysymykseen ei vastattu. Se ei ollut tarpeellistakaan. He tunsivat
kaikki hänen maineensa.

Kaikki tunsivat epäluuloa ja pelkoa madame Demidovia kohtaan. Mutta
kuka uskalsi sanoa, että hän oli vakooja tai vieläkin pahempi, tämä
_grande dame_, joka oli Wienin seurapiirien kukka?

"Puhuin hänen kanssaan oopperanaamiaisissa tänä iltana", sanoi
Ivan Volenski, joka tähän asti oli tuskin ollenkaan ottanut osaa
keskusteluun.

"Hän oli siis siellä?" kysyi eräs ääni hätääntyneenä.

"Hän on aina siellä, missä on jotakin loistavaa tekeillä", vastasi
Ivan, "ja luultavaa on, että hän on saanut ohjeita pitääkseen somat
korvansa auki, missä hän vain tavanneekin maanmiehiään. Tavatessani
hänet Maria Stefanovna oli juuri ajanut pois ajurillaan, ja madame
Demidov halusi päästä vaunuihinsa ja pyysi minua auttamaan häntä niiden
etsimisessä."

"Hän on epäilemättä pahin vaaramme", sanoi puheenjohtaja, "sillä jos
jokin seikka tänä yönä herätti hänen epäilyksiään, hän ei varmaankaan
epäröisi käyttää kokonaista armeijaa yksityis- ja poliisietsiviä, ja
hän voi pakottaa meidät antautumaan, ennenkuin pietarilaiset veljemme
ennättävät lyödä valttiansa pöytään".

"Siis", sanoi Mirkovitsh, "jos huomaamme, että hän käyttää valtaansa
liiaksi, on meillä aina mahdollisuus varoittaa häntä ilmoittamalla,
että tsaarin pojan henki joutuu hänen väliintulonsa johdosta
ehdottomasti vaaraan."

"Joka tapauksessa, ystävät", päätteli puheenjohtaja, "on hyvä, että
tuntiessamme vastustajamme pidämme tarkkaa vaaria heistä. Siispä
muistakaamme aina, vaikka panemme kaikki alttiiksi henkemme ja
vapautemme, että heidän puolestaan täytyy ennen kaikkea pitää huolta
siitä, että tsaarin poika on turvassa. Hallussamme on mitä arvokkain
panttivanki; ensi kertaa olemme ehdottomasti tilanteen herroja.
Luullakseni emme voita mitään pohtimalla yhä, mitä Lavrovski ja madame
Demidov tekevät tai eivät tee. Heitä täytyy pitää tiukasti silmällä,
se on selvää, mutta tärkeintä on sanan vieminen Taranjeville; voimme
liittää kirjeeseemme niin paljon ehtoja kuin haluamme ja antaa
pietarilaisten tehdä lopun."

"Niin, sanansaattaja, paperit", myönnettiin yksimielisesti
puheenjohtajan viimeisen päätöksen johdosta.

Hän otti yksitellen paperit pöydältä ja jakoi ne kahteen pinkkaan.

"Nämä", sanoi hän ojentaen toisen käärön naapurilleen, "eivät ole
paljonkaan arvoisia, ja lähestyvän ratkaisevan hetken takia olisi
ne mielestäni parasta hävittää. Olkaa hyvä ja vilkaiskaa niihin ja
päättäkää."

Paperit kiersivät miehestä mieheen, ja monet tutkivat niitä
huolellisesti, puheenjohtajan ehdotusta kannatettiin ja paperit
heitettiin liekkeihin.

"Tämä", sanoi puheenjohtaja jonkin verran juhlallisesti, "on
tilintekomme tsaarin pojan ryöstöstä, sellaisena kuin olemme sen
suunnitelleet ja panneet täytäntöön, ja tässä on kirje, jonka
Taranjevin täytyy onnistua viemään Aleksanteri III:n omiin käsiin.
Nämä kaksi paperia yhdessä tämän pienen pinkan kanssa, jossa on
muistiinpanoja ja suunnitelmia, jotka koskevat liittolaisiamme, ovat ne
tärkeät asiakirjat, jotka uskomme valitsemamme lähettilään huostaan,
jotta ne varmasti vietäisiin perille Taranjevin haltuun. Emme siis anna
hänen valtaansa ainoastaan kaikkien täällä olevien henkeä ja vapautta,
vaan myös Dunajevskin ja onnettomien vankeudessa olevien tovereidemme
ainoan toivon. Olisi onnellista, ettei tarvitsisi kuljettaa rajan yli
niin paljon kirjallisia ilmoituksia, jotka voivat vahingoittaa niin
monia meistä, mutta nyt on pakko, ja meidän on muistettava, että voimme
kaikki ehdottomasti luottaa sanansaattajaamme."

Kaikkien katseet kohdistuivat nyt Ivan Volenskiin hänen saadessaan
mielenliikutuksesta vapisevana puheenjohtajan käsistä kirjeet ja
paperit.

Polveutuen vanhasta ja muinoin mainehikkaasta suvusta Ivan Volenski
oli nyt hänen ylhäisyytensä paavin lähettilään kardinaali d'Orsay'n
yksityissihteeri ja uskottu, lähettilään, jolla oli valtuudet Parisin,
Wienin ja Pietarin hallituksia varten. Mutta hänen puolalainen verensä
ei tyytynyt mukavien olojen rauhaisaan lepoon. Hänen maamiehilleen
ominainen juonitteluhalu — fanaattinen, tuittupäinen, intoileva — oli
ajanut hänet tämän sosialistisen veljeskunnan helmaan, minkä takia hän
joka päivä vaaransi asemansa, vapautensa, jopa elämänsäkin.

Kuuluen diplomaatti- ja säätyläispiiriin Ivan Volenski oli näiden
vehkeilijäin korvaamaton apuri, koska he tarvitsivat hänenlaisiaan
miehiä, jotka kuuluivat siihen luokkaan, jonka tuhoaminen oli heidän
tarkoituksensa. Sellaiset voivat tarkoin tehdä selkoa ylhäisten
henkilöiden puuhista, henkilöiden, joiden kimppuun he aikoivat käydä.

Volenski se keksi, että tsaarin poika oli Wienissä aivan tuntemattomana
seuralaisenaan vain vanhahko hovivirkamies ja luotettava venäläinen
palvelija ja asui Imperial-hotellissa tekaistun nimisenä ja yksityisenä
miehenä ja viipyi kaupungissa katsellakseen karnevaalia.

Sitten joku fanaatikko suunnitteli tämän uskaliaan juonen ylhäisen
panttivangin sieppaamiseksi, jotta voitiin hieroa kauppaa hänen
vapaudestaan eräitä Venäjällä olevia vastaan, jotka oltuaan
osallisina epäonnistuneessa vehkeilyssä odottivat tuomiotaan kituen
moskovalaisessa vankilassa.

Ivan Volenski nojautui pöytää vasten ja sanoi puheenjohtajan puoleen
kääntyen:

"Olen ylpeä ja onnellinen tietäessäni, että minulla on tilaisuus
suorittaa liitolle niin suuri palvelus. Vien kirjeen, uutiset ja
paperit salaisesti Pietariin."

Monet kädet ojennettiin pöydän yli nuorta puolalaista kohti, joka
tarttui lämpimästi niihin.

"Koska voitte lähteä?" kysyi Mirkovitsh.

"Noin kahden päivän kuluttua", vastasi Ivan.

"Liian myöhään; ettekö voi lähteä aikaisemmin?"

"Se on mahdotonta! Lähettiläs lähtee Wienistä ylihuomenna. Minun on
jäätävä vuorokautta pitemmäksi ajaksi järjestämään ja päättämään hänen
kirjeenvaihtoansa; sen jälkeen olen vapaa ja voin heti lähteä."

"Tehköön Ivan niinkuin näkee parhaaksi", sanoi puheenjohtaja, "ei
kukaan meistä pääse rajan yli yhtä helposti kuin hän, eikä kolmen
päivän viivytys ole niin vaarallista kuin paperien uskominen jonkun
muun haltuun".

"Toistaiseksi ei minua milloinkaan ole epäilty", sanoi Volenski
rauhoittavasti, "totta kyllä nuo elukat kerran rajalla nuuskivat kaikki
paperini", lisäsi hän äreästi, "se tapahtui Dunajevskin vangitsemisen
jälkeen, jolloin sellainen tyrannius kohdistui jokaiseen puolalaiseen;
onneksi ei mukanani ollut silloin mitään vaarallista".

"Ja nyt?" kysyi hätäinen ääni.

"Varovaisuuden vuoksi käärin nyt paperimme kuoreen, jonka leimaan
paavin lähettilään sinetillä. Asemani on hyvin tunnettu ja paperit ovat
kyllin turvassa."

"Kohtalaisen turvassa, niinkö?" tokaisi äreä ääni huoneen toisesta
päästä.

"Emme missään tapauksessa voi saada parempaa lähettilästä kuin
Volenski", päätti puhemies, "hänen suunnitelmansa tarjoaa ainakin
kohtalaisen turvan".

Yleinen hyväksymisen murina vahvisti tämän päätöksen.

"Vakuutan, että neljän päivän perästä nämä paperit on varmasti
luovutettu Taranjeville ja Pietarin komitealle", sanoi nuori
puolalainen innokkaasti, "ja kerrottu uljaan tämäniltaisen tekomme
uutiset, mistä kaikesta johtuu Dunajevskin ja muiden toveriemme
vapauttaminen, joita jo pidimme menneinä miehinä. Ja sanokaapa nyt,
koska velvollisuuteni hänen ylhäisyyttään kohtaan estävät minua
näkemästä teitä enää ennen lähtöäni, mitä on aikomuksenanne tehdä sillä
aikaa?"

"Emme voi tehdä paljon mitään", puheenjohtaja tuumi, "muutamat meistä
pitävät silmällä Lavrovskia, toiset madame Demidovia. Jos hiukankaan
epäilemme heidän puuttuvan asiaan ja kutsuvan poliisia apuun, niin
toimitamme heille saman varoituksen, minkä Taranjev antaa päämajaan."

"Muistakaa Volenski", lisäsi toinen komitean jäsen, "että
levottomuutemme paperiemme turvallisuudesta ja teistä on korkeimmillaan
neljän päivän kuluttua; ja jos voitte tehdä niin turvallisesti, niin
koettakaa ilmoittaa meille heti, kun olette nähnyt Taranjevin".

"Sen teen aivan varmasti", sanoi Ivan. "Älkää pelätkö, paperit ovat
aivan turvassa; heti luovutettuani ne matkustan rajan poikki, missä
odotan Dunajevskia ja tovereitamme mukanani rahat, mitkä komitea on
antanut minulle heitä varten. He tarvitsevat niitä. Lisäksi olen
onnellinen saadessani puristaa heidän käsiänsä ja kertoa heille — sillä
he eivät tienne sitä — kuinka saimme aikaan heidän vapauttamisensa."

Neuvottelu oli nyt päättynyt; sikareja ja piippuja poltettiin taas,
ja kuului rauhallista puheensorinaa, minkä aikana ei hankkeesta eikä
tsaarista mainittu mitään. Puhemies jutteli tyynesti Volenskin kanssa,
joka oli pistänyt tärkeät paperit povitaskuunsa.

Ivan nousi ensimmäisenä.

"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi hän. "Tapaamme taas Pietarista paluuni
jälkeen, jolloin suuri työmme on päättynyt ja Dunajevski ja toverimme
ovat taas vapaina liittyäkseen meihin, jotka jälleen tutkimme, kuinka
parhaiten voimme toimia Venäjän ja sen kansan parhaaksi. Hyvää yötä
kaikille!"

"Hyvää yötä!"

"Onnea matkalle!"

Monet kädet ojentuivat ystävää ja toveria kohden. Monen mieleen ehkä
juolahti ajatus, etteivät he milloinkaan enää näkisi uskollista
lähettilästään; mutta näin ajattelivat vain vanhat miehet, jotka
tiesivät, ettei mikään paperisuikale ole Venäjällä suojattu.
Sisimmässään he siunasivat häntä ja ehkä rukoilivatkin hänen
onnistumisensa puolesta, kun hän puristi kaikkien ystäviensä käsiä.

He olivat kaikki aikeissa lähteä, koska he ilmeisesti eivät voineet
neuvotella enää mistään sinä iltana, ja monet, vaikkakin olivat
sydämestään sosialisteja, olivat myös nuoria ja tahtoivat luoda
vielä viimeisen silmäyksen kaupungin iloisesti valaistuille kaduille
karnevaalihumuineen.

Ja kymmenen minuuttia myöhemmin nämä miehet, jotka olivat niin
rohkeasti järjestäneet ja niin menestyksellisesti toteuttaneet
salaseurojen aikakirjoissa mitä uskaliaimman hankkeen, sekaantuivat
hilpeinä hulluttelevaan joukkoon laskien leikkiä iloisten naamioiden
kanssa ja näköjään unohtaen, että ruhtinaallisiakin panttivankeja ja
salaisia lähettiläitä oli olemassa tai että erään heidän toverinsa
heidän valitsemansa lähettilään, piti pian heidän henkiensä uhalla
kuljettaa heidän salaisuutensa Pietariin maailman viekkaimman poliisin
kynsien ulottuville.




IV


Ivan Volenski oli puhunut iloisesti ja vakuuttavasti kaikille.
Mutta tiesikö hän mitään omista mahdollisuuksistaan Venäjän rajan
turvallisesti sivuuttamiseksi? Käytännöllisesti katsoen ei mitään.

Epäiltäisiinkö häntä? Pyh! Venäjän poliisi saattoi koska vain "epäillä"
kaikkia. Ja sitten... luetteloon on kirjoitettu nimiä... Koettakoon
hän sen jälkeen päästä rajan yli papereineen, arvoesineineen ja
salaisuuksineen, niin hän piankin havaitsee, mitä merkitsee "epäiltynä"
oleminen.

Mitä tiesi Volenski siitä, millaisena Venäjän poliisi häntä piti? Koska
hän asui enimmäkseen ulkomailla ja seurusteli paljon omien maanpaossa
olevien maanmiestensä kanssa, niin liittyi kai hänen nimeensä jonkin
verran epäilyksiä.

Hän oli puolalainen, ja puolalaisena hän vehkeili, ei sen tähden,
että hän uskoi vehkeilijätoveriensa esittämiin kaikenlaisiin
haaveteorioihin, vaan siksi, että hänen verensä vaati häntä
juonittelemaan silloista hallitusta vastaan.

Hän ei ollenkaan välittänyt siitä, seurasiko näistä hankkeista
ikinä mitään kouraantuntuvaa, mitään suurta uudistusta Venäjällä.
Hän oli liian nuori ajatellakseen tulevaisuutta, nykyaika oli hänen
olemassaolonsa ainoa todellinen tekijä.

Hän tavallisesti kammoi äärimmäisiä toimenpiteitä. Mirkovitshin
verenhimoiset puheet ärsyttivät hänen hermojaan, ja suunniteltuaan
ihmeellisen nerokkaan pirullisen juonen tyrannin ja hänen sukunsa
tuhoamiseksi Ivan oli tahtonut, että sitä ei ollenkaan toteutettaisi,
vaan pidettäisiin vain todistuskappaleena siitä, mitä puolalainen
saattaa keksiä vihattujen valloittajien vahingoksi.

Se ei ollut päättämättömyyttä; se oli hienostuneen ja tyynen rohkean
luonteen kammoa tekoja kohtaan, jotka eivät sietäisi päivänvaloa.
Hän olisi halunnut vaikka johtaa Puolan kapinaa, mutta pelkäsi
salamurhaajan tikarin pitelemistä.

Hän tunsi epäselvästi "kansan" aatteen, omasi yleviä luulotteluja
sen suunnattomasta kumoamisvoimasta, mitä mahtava virkavalta koetti
tukahduttaa, ja hän odotti aikoja, jolloin tuo melkein epämääräinen
suure säätäisi omat lakinsa, määräisi omat hallitsijansa. Hän ei
ollenkaan tietänyt, kuinka tuo suuri päämäärä oli toteutettavissa;
Mirkovitshin mielestä tappamalla hallitsevat; Lobkovitz runsain
kunniamerkein koristettu puheenjohtaja, sanoi, että se tapahtuisi
huolellisen valtiotaidon avulla, ja joskus tekisi hyvää peloittaminen.
Nuoret miehet haaveilivat, vanhemmat punoivat juonia, ja Romanovien
valtaistuin ei vielä ollenkaan horjunut.

Ja Ivan haaveili ja vehkeili kuten muutkin innokkaana auttamaan, mutta
kuitenkin kavahtaen ratkaisevaa tekoa.

Hän oli saanut vihiä tsaarin pojan suunnittelemasta Wienin matkasta
ja oopperanaamiaisista. Hän oli hieno nuori seuramies, sosialisteille
korvaamaton, sillä hän kulki kaikkialla, kuuli kaikki juorut ja kertoi
heille, mitä he halusivat tietää. Hän suunnitteli ryöstön kaikkine
yksityispiirteineen. Mirkovitshin oli annettava talonsa käytettäväksi
vangin säilyttämiseksi ja hänen tyttärensä oli houkuteltava
hänet sinne. Balukinin ja hänen veljensä tuli pitää vaaria työn
onnistumisesta. Ja sen jälkeen Ivanin täytyi tehdä jotakin vaarallista
aivan yksin, hänestä oli yhdentekevää mitä, niin kauan kuin hänen ei
tarvinnut puuttua avuttoman nuorukaisen houkuttelemiseen vaaralliseen
ansaan.

Nikolai Aleksandrovitsh oli joutunut satimeen silmät ummessa mitään
aavistamatta. Ansa oli viritetty aikana ja paikassa, jolloin useimmat
nuorukaiset, sekä prinssit että talonpojat, hakevat innokkaasti
seikkailuja, ja tsaarin poika oli vain kahdenkymmenen vuoden vanha ja
oli tullut Wieniin huvittelemaan. Odaliskin kirkkaat silmät, jotka
loistivat hänen mustan samettinaamionsa takaa, lupasivat iloa ja
onnea; hänen ilmeisen wieniläiset eleensä kutsuivat hurjaan huviin, ja
ihmisluonnon, keisarikunnan perillisenkin hahmossa, täytyisi suuresti
muuttua, jos kaksikymmenvuotias nuorukainen voisi vastustaa niin
yritteliään Odaliskin mairitteluja.

Hän hyppäsi ajurin rattaille neidon perästä ajatellen vain kirkkaita
silmiä ja vietteleviä liikkeitä, ja lyhyt oopperan ja Heumarktin
välinen matka päättyi siten, että nuoren miehen pää joutui yhä enemmän
pyörälle ja hänen hehkuva sydämensä lemmen orjaksi; sillä näiden viiden
minuutin aikana oli Nikolain onnistunut poistaa musta samettinaamio ja
varmistautua, että sen kätkemät viehkeet olivat yhtä hurmaavia kuin
nekin, mitkä se oli paljastanut. Jos hän olisi ollut vähemmän nuori ja
sentähden tarkkanäköisempi, olisi hän huomannut, että kevyen ivallinen
ilme väreili pienen lapsellisen suun ympärillä ja eräänlainen katse —
oliko se säälivä? — lisäsi kirkkaiden silmien suloa.

Vaunut pysähtyivät pylväseteisen alle, mitkä olisivat tuntuneet
hyvin pelottavilta ja autioilta satunnaisesta katselijasta, mutta
Nikolai Aleksandrovitsh lensi ylös isoja synkkiä kiviportaita
ajattelematta muuta kuin hentoa vartaloa, joka juoksi nopeasti ylöspäin
muutamia metrejä hänen edellään. Hän seurasi tyttöä jykevän oven
läpi, jonka taa hän oli nähnyt hänen katoavan, ja tuli kirkkaasti
valaistuun holvikattoiseen saliin, minkä keskellä oli runsas katettu
illallispöytä, joka näytti kovin houkuttelevalta, ja palvelija mykkänä
ja odottavana seisoi moitteettomassa asennossa pöydän vieressä.

Kun raskas ovi sulkeutui hänen takanaan paukahtaen kovasti ja
kaikuvasti, Nikolai Aleksandrovitsh katsahtaessaan ympärilleen
totesi, että kaunis odaliski oli taas kadonnut. Vastaisella puolella
ovi oli auki; Nikolai meni sen läpi ja tuli mukavasti sisustettuun
makuuhuoneeseen, joka ilmeisesti oli järjestetty nuoren miehen tarpeita
silmälläpitäen. Siinä ei näyttänyt olevan muuta ovea kuin se, minkä
luona tsaarin poika yhä seisoi ihmetellen itsekseen, mihin hurmaavan
haareminaisen taaskin oli onnistunut paeta. Epäilemättä synkkien
kiviportaiden kautta, ja Nikolai mietti, pitikö hänen koettaa seurata
häntä ja leikkiä piilosilla oloa, mistä neito tuntui niin kovin
pitävän, vai pitikö hänen odottaa rauhallisesti hänen tuloaan, mikä ei
ehkä viipyisi kauan.

Palvelija seisoi yhä moitteettomassa asennossaan ja asussaan mykkänä ja
odottavaisena. Hänen täydellinen välinpitämättömyytensä ärsytti nuorta
miestä, jonka levoton mieli tuli yhä tuskaisemmaksi, kun odaliskia ei
kuulunut.

Silloin häntä alkoi kummastuttaa, että vaikka illallinen näytti
ylelliseltä ja runsaalta, se oli katettu vain yhtä henkeä varten;
varmaankin tuntematonta odaliskia varten; mutta läheinen makuuhuone ei
ilmeisestikään ollut naisen huone. Nikolai rypisti otsaansa ja pakotti
mielensä tasaantumaan ja aivonsa ajattelemaan; ensimmäinen epäilyksen
ajatus tuntui juolahtavan hänen mieleensä. Hän käveli tyynesti ovelle —
se oli lukittu. Se ei häntä hämmästyttänyt. Hänen pieni epäluulonsa oli
muuttunut kovaksi peloksi.

"Missä olen?" hän kysyi palvelijalta.

Tämä kumarsi hyvin nöyrästi ja osoitti korviaan ja suutaan ja pudisti
päätään.

"Tottako vai teeskenneltyä?" kysyi tsaarin poika itseltään.

Todennäköisesti ei hyödyttänyt koettaa murtaa ovea. Se näytti kyllin
lujalta hyökkäyksen torjumiseen. Nikolai ymmärsi joutuneensa ansaan;
mikä oli sen tarkoitus, se oli vielä selvittämättä.

Kului muutamia minuutteja, sitten ovi avattiin hiljaa ulkoapäin.
Kuuromykkä palvelija riensi sitä kohden. Nikolai lienee silloin
ajatellut rynnätä ovelle, mutta onneksi hän säästyi epäonnistuneen
yrityksen nöyryytykseltä, sillä oven takana seisoi kaksi rotevaa
venäläistä rahvaan miestä, jotka olivat yhtä mykkiä kuin heidän
toverinsakin ja yhtä kohteliaasti käyttäytyviä; toinen astui sisään
ja ojensi hyvin alamaisesti kirjeen tsaarin pojalle, joka repi sen
kärsimättömästi auki.

Vain muutamasanainen kirje sisälsi ilmoituksen, että hän oli
avuton vanki, ilman pakenemisen toivoa, ja sen hän jo tiesikin.
Hänen henkensä olisi loukkaamaton, mutta panttina, niin kauan kuin
neuvoteltiin hänen ylhäisen isänsä kanssa, mikä epäilemättä piankin
päättyisi tyydyttävällä tavalla. Ja sen aikaa saisi arvokas vanki
käyttää hyväkseen asuntoa, vaikka se olikin puutteellinen, ja kolmea
kuuromykkää palvelijaa oli käsketty toimittamaan hänen käskyjänsä.

Nikolai Aleksandrovitsh soimasi itseään hulluksi ja koetti sitten
järkeillä. Hän luotti täydellisesti maansa kaukonäköiseen ja
vaikutusvaltaiseen poliisiin, hän tiesi, että Lavrovski ei säästäisi
ponnistuksia eikä tuhlaisi aikaa, ja hän alistui pakkoon rotunsa
luonteenomaisella tyyneydellä. Nuoruus ja hulluus ilmeni hänessä, kun
hän tunsi pistävää tuskaa ajatellessaan, että viettelevä odaliski oli
käyttänyt mairitteluaan tarkoituksiin, jotka niin suuresti erosivat
hänen runollisista mielikuvistaan. Seuraavan puolituntisen aikana koko
Venäjänmaan tsaarin perillinen söi ylellistä illallista aivan yksin —
vankina — nuorekkaan nälkäisenä, huomispäivää muistamatta.

Kreivi Lavrovski puolestaan hoitaessaan hänen keisarillisen korkeutensa
asioita oli pahemmassa kuin pulassa verrattuna ryöstettyyn suojattiinsa.

Hän oli antanut tsaarin pojan, josta hänen tuli niin sanoaksemme
vastata, täydellisesti pujahtaa käsistään, ja se oli ennenkuulumatonta
venäläisen hovimiehen historiassa. Koska tapaus oli vertaa vailla, niin
olisi samoin epäilemättä rangaistuskin, ja Lavrovski näki jo puoli
tuntia tsaarin pojan katoamisen jälkeen ummistaessaan silmänsä näkyjä
rangaistusvangeista, vankiloista, kaivoksista ja Siperiasta.

Puoleksikaan tunniksi ei tsaarin poikaa voi jättää palvelematta, ja
kun oli kulunut parisen tuntia ja naamioitujen joukot olivat alkaneet
harveta, Lavrovski alkoi tuntea sieluntuskia, jollaisia hän ei ennen
ollut aavistanutkaan. Ja kun nyt pikkutunneilla viimein iloiset joukot
häipyivät, istui vanha venäläinen yhä ihmisiä tuijottaen, kangistuneena
ja aivot turtuneina kauheita kidutuksia ajatellessaan.

Virkailijat kehoittivat häntä poistumaan. Valot sammutettiin, ja
Lavrovskin täytyi pakostakin lähteä aitiostaan ja työntäytyä kadulle.
Kun hän pari kertaa salaperäisesti kysyi ovimiehiltä ja palvelijoilta
odaliskia ja dominoa, niin herätti se vain iloisuutta. Viisikymmentä
odaliskia ja kaksituhatta dominoa oli kulkenut sisään ja ulos oopperan
portaita pitkin viimeisten tuntien aikana.

Imperial-hotellin uninen portieeri ei ollut nähnyt nuorta muukalaista,
ja venäläinen palvelija, tsaarin toinen seuralainen, kysyi mykkänä
isäntäänsä uskaltamatta lausua mitään ääneen.

Sille miehelle oli jotakin sanottava. Hän oli luotettava ja voisi
olla avuksi. Lavrovski kertoi hänelle puolen totuutta; Nikolai
Aleksandrovitsh palannee huomenna; lienee poissa muutaman päivän.
Kreivi Lavrovski ei tietänyt; hän luotti Stefanin vaiteliaisuuteen.

Seuraavana päivänä, kun ei mitään kuulunut, vanha venäläinen
alkoi silmäillä kaihoisasti pientä revolveria, mitä hän aina piti
mukanaan. Parempi niin, kuin että laahataan kotiin Venäjälle
syytettynä maankavalluksesta ja lähetetään Irkutskiin kaivamaan
suolaa keisarillista valtiovarastoa varten, kun oli laiminlyönyt
velvollisuutensa valtaistuimen nuoren perijän hoitajana ja valvojana.

Mutta Lavrovski oli enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, ja siinä
iässä elämä tuntuu kauan tuntemaltamme armaalta, rakkaalta ystävältä,
ja meidän on vaikea siitä erota. Hän pani pistolin takaisin taskuunsa
ja päätti etsiä muualta neuvoja ja ohjeita.

Hyvä salapoliisi — yksityinen, ei poliisietsivä — ehkä selvittäisi
asiat ja löytäisi huvinhaluisen nuorukaisen, mikäli hän vielä oli
elossa. No niin, ellei hän ollut, niin Lavrovskin henki ei missään
tapauksessa ollut paljonkaan arvoinen ja revolveri oli aina käsillä.

Stefan ei kysynyt mitään. Lavrovski näytti rasittuneelta ja
tuskaiselta; tyhmälle venäläiselle se riitti.

Aamulehdissä ei mainittu mitään salaperäisistä ruumiista, jotka
olisi löydetty ryöstettyinä kadulta, ja Lavrovski kiiruhti etsimään
salapoliisia.

Eräässä sanomalehtitoimistossa suositeltiin hänelle ranskalaista
Furet’tä, joka oli hyvin kokenut ja tunnettu mies.

Lavrovski meni hänen luokseen. Tähän asti hän oli koettanut olla
ajattelematta liikaa; ajatukset, joita hän oli koettanut pitää
koossa, olisivat vieneet hänet mielisairaalaan, ja hän tahtoi pitää
aivonsa vapaina kaikesta muusta, paitsi siitä, mikä koski hänen
velvollisuuttaan kadonnutta suojattiansa kohtaan ja hänen nimensä
kunniaa.

Furet oli älykäs ja viisas, vaan ei kaikkivoipa. Lavrovski kertoi
hänelle liian vähän, hän tunsi sen puhuessaan. Ranskalainen salapoliisi
arveli, että hänellä oli jokin salaisuus ja koetti saada selville sitä.

Mutta Lavrovski oli itsepäinen. Kun olisi ollut tarpeen uskoa
luottamuksellisesti salapoliisiin, niin hän pelkäsi eikä uskaltanut
tunnustaa kadonneen muukalaisen henkilöllisyyttä ja puhui hänestä
epämääräisesti mainiten hänet korkea-arvoiseksi ulkomaalaiseksi.

Asia oli toivoton. Furet tuli kärsimättömäksi.

"Hyvä herra", hän sanoi viimein, "minusta tuntuu, että olette tänään
tullut tänne aikoen epäilemättä käyttää hyväksenne palveluksiani
asiassa, mikä painaa mieltänne, mutta olette myös lujasti päättänyt
pitää salaisuudet ominanne. Varmaankin ajatellessanne asiaa tarkemmin
huomaatte, kuinka mahdotonta minun sen takia on hyödyttää teitä
erikoisemmin."

"Ettekö siis voi tehdä mitään?" kysyi Lavrovski epätoivoisena.

Hän näytti niin lohduttomalta, niin surulliselta, että salapoliisi
katsahti häneen säälivästi ja sanoi:

"Menkää kotiinne, herra, ja ajatelkaa asiaa tarkoin, tyynesti ja
kylmästi. Lukekaa poliisiuutiset saadaksenne tietää, ettei salaperäistä
kuolemaa ole tapahtunut tai tuntematonta ruumista ole löydetty. Minä
sillä aikaa toimitan perusteellisia tutkimuksia niin paljon kuin
voin, sekä oopperassa, ajuriasemilla että rautateillä. Huvittelijanne
palannee lopulta parin kolmen päivän kuluttua. Nuoret miehet usein
joutuvat seikkailuihin, mitkä eivät useinkaan kestä paria päivää
kauempaa. Tulkaa sitten tapaamaan minua lauantai-iltapäivällä, mutta
tulkaa päätettyänne kertoa minulle kaiken. Ellette voi tehdä niin, niin
älkää tulko lainkaan, ja siinä tapauksessa, etten minä sillä aikaa ole
löytänyt mitään jälkiä, niin minä puolestani jätän koko asian. Ja nyt
suokaa anteeksi, herra; aikani on kallista ja minun on tavattava monia
asiakkaita."

Furet nousi. Neuvottelu oli päättynyt. Lavrovski tunsi, ettei mitään
enää ollut sanottavissa, ettei mitään enää voitu tehdä, ellei hän
päättävästi uskoutunut kolmannelle henkilölle, ja nyt hän ei ollut
valmis sitä tekemään. Ranskalaisen puheessa lienee ollut perää;
oli sangen mahdollista, että tsaarin poika oli vain nuoren miehen
seikkailuretkellä, eikä mitään menetettäisi odottamalla. Jos ne, jotka
olivat hänet ryöstäneet, olivat aikoneet häntä vahingoittaa, niin se
olisi jo tapahtunut, ja ne kolme päivää, mitkä Lavrovski aikoi odottaa
tuhlaajapojan palaamista — jos hän oli elossa ja vahingoittumatta, tai
heittäytyäkseen tsaarin armoille, jos Nikolai Aleksandrovitshille oli
tapahtunut pahaa — eivät merkitsisi paljonkaan.

Hän otti hattunsa, ja luvaten Furet’lle ajatella asiaa uudelleen tämän
haluamassa valossa hän kumarsi vanhalle salapoliisille ja oli pian taas
kadulla.

Hän oli päättänyt odottaa lauantaihin ja olla uskomatta salaisuutta
kellekään, koska hän yhä luuli, että kauhea seikkailu päättyy
onnellisesti ennen lauantaita, ja siihen asti hän kantaisi tuskansa ja
kuormansa yksin.

Vain Nikolain palvelijan täytyi pakostakin saada jonkinlaisia
selityksiä, vaikka hän olikin alhainen arvoltaan. Vaikka mies ei
olisikaan erikoisen älykäs, tuntui hänestä kai kuitenkin omituiselta,
että hänen isäntänsä lähti hotellista ja jäi ystävien luokse niin
odottamatta ottamatta mukaansa edes tavallisimpia pukeutumistarpeitaan.
Lavrovski päätti siis kertoa hänelle osan totuudesta — toisin sanoen
totuuden sellaisena, kuin hän toivoi sen olevan.

"Stepan, sinun pitää älytä", hän sanoi, "että hänen keisarillinen
korkeutensa on suvainnut poistua hotellista pariksi päiväksi. Mutta
ennen lähtöään hän antoi minulle mitä ankarimmat ohjeet, että meidän
täytyy pitää hänen poissaolonsa ehdottomasti salassa kaikilta, sekä
täällä että kotona. Et sinä enkä minäkään saa kysellä tsaarin pojan
oikeuksia tehdä niinkuin hän tahtoo; meidän tulee vain totella hänen
määräyksiään niin täsmällisesti kuin suinkin. Ymmärrettäköön siis,
että hänen keisarillinen korkeutensa on vuoteen omana sairastaen
tuhkarokkoa, mikä ei ole vaarallista, mutta kestänee muutamia päiviä.
No, ymmärrätkö minua, ja voiko hänen keisarillinen korkeutensa
täydellisesti luottaa sinun uskollisuuteesi ja vaiteliaisuuteesi sekä
nyt että tulevaisuudessa?"

"Nikolai Aleksandrovitsh on isäntäni", sanoi venäläinen
yksinkertaisesti; "hän on aina pitänyt minua luotettavana tarvitessaan
apua, vaiteliaana tarvitessaan vaitioloani. Puhumani sanat ovat aivan
samoin hänen hallittavissaan kuin tekoni, sanon, mitä hän haluaa tai
hallitsen kieleni, kun hän niin tahtoo."

"Hyvä on, Stepan", sanoi kreivi Lavrovski, "hänen keisarillinen
korkeutensa varmasti muistaa, mitä teet hänelle tänään".

Lavrovski tiesi voivansa luottaa tähän mieheen; kaikki oli siis hyvin
toistaiseksi. Sen jälkeen — Jumalan haltuun, hän ajatteli itämaisen
fatalistisesti.




V


"Ja täytyykö teidän ylhäisyytenne todella lähteä tänään?" sanoi keisari
Frans Joosef I kohteliaan pahoittelevasti, kun kardinaali d'Orsay,
paavin Wienin hoviin valtuuttama lähettiläs, aikoi nousta sanoakseen
hyvästi.

"Todellakin, teidän majesteettinne, ellei eräs pakottava velvollisuus
kutsuisi minua pois, en milloinkaan omasta aloitteestani lähtisi
tästä hauskasta ja vieraanvaraisesta kaupungista. Mutta —" kardinaali
huokasi, ja alistuva ilme näkyi tämän velvollisuutensa marttyyrin
aristokraattisilla kasvoilla.

"Olen todellakin iloinen, että teidän ylhäisyytenne pitää Wieniä
viehättävänä."

"No, en niinkään Wieniä, teidän majesteettinne, vaikka kaupunki onkin
koko hauska, mutta wieniläisiä —!" Kardinaali pysähtyi, ensimmäistä
kertaa diplomaattiuransa aikana ei hän keksinyt sanoja, joilla olisi
tulkinnut ajatuksensa tästä mielenkiintoisesta aiheesta.

"Tulette huomaamaan, että Pietarin naiset ovat wieniläisten peloittavia
kilpailijoita", sanoi keisari miettiväisesti.

Hänen ylhäisyytensä ei vastannut. Hän muisti hienosti väritetyn
skandaalijutun, joka oli tullut hänen korviinsa, kuinka eräs Pietarin
_grande dame_ edellisenä talvena oli löytänyt tiensä Frans Joosefin
jaloon ja syttyväiseen sydämeen, joskin hetkellisesti. Vallitsi tovin
aikaa hiljaisuus. Keisari oli nähtävästi hermostunut, hänen kätensä
hypisteli rauhattomasti vähäpätöisiä pikkutavaroita, jotka kaunistivat
hänen pöytäänsä, ja hän näytti pari kertaa aikovan puhua, mutta
hillitsi äkkiä itsensä.

Kardinaali, joka pitkän diplomaattiuransa aikana oli oppinut tyynen
kärsivälliseksi, nojasi taaksepäin tuolissaan ja odotti, mitä keisari
taas aikoisi sanoa hänelle.

"Teidän ylhäisyytenne näkee monia vanhoja ystäviäni Pietarissa", sanoi
keisari viimein omituisen välttelevästi.

"Erikoisen mielelläni käyn katsomassa kaikkia niitä, joita teidän
majesteettinne haluaa minun näkevän", vastasi kardinaali hiotun
kohteliaasti.

"Teidän ylhäisyytenne on kovin ystävällinen, ja varmaankin te viette
ystävälliset tervehdykseni tsaarille ja tsaarittarelle paljon
arvokkaammalla tavalla, kuin mitä kirjeeni voisivat ilmaista.
Tahtoisin myöskin, että veisitte terveisiä suuriruhtinatar Xenialle
ja suuriruhtinaalle, joiden viime vierailusta Wieniin minulla on niin
miellyttävät muistot."

Kardinaali hymyili tuskin huomattavasti ja silmäsi nopeasti pientä
miniatyyriä, joka oli vanhanaikainen ja johon epäilemättä sisältyi eräs
hauska muisto.

Vaikka kardinaalin silmäys olikin nopea, niin Frans Joosef oli
ilmeisesti sen huomannut, sillä hän lisäsi hiukan hermostuneesti:

"Älkää myöskään unohtako esittää kunnioittavimpia tunteitani prinsessa
Marionoville, joka toivoakseni pian taas käy Wienissä, viimeisen
karnevaalivoittonsa tapahtumapaikalla."

"Kaikki teidän majesteettinne minulle suosiollisesti uskomat
kirjalliset ja suulliset viestit viedään varmasti perille", vastasi
kardinaali d'Orsay.

"Pitäkää varanne", sanoi keisari hermostuneesti nauraen, "pidän
kiinni puheestanne ja lähetän niin runsaita tervehdyksiä, että teidän
matkalaukkunne tulee pullolleen".

"Olen teidän majesteettinne käytettävissä."

Keisari katseli hetkisen hänen ylhäisyytensä älykkäitä, diplomaattisia
kasvoja; sitten ikäänkuin äkillistä mielijohdetta seuraten hän otti
pienen avaimen taskustaan, ja avaten erään kirjoituspöytänsä isoimmista
laatikoista hän veti varovaisesti esiin ison paketin ja asetti sen
kardinaali d'Orsayn hämmästyneiden silmien eteen.

"Ja jos pyytäisin teidän ylhäisyyttänne viemään tervehdykseni tässä
muodossa?" sanoi Frans Joosef viimein.

Koko uransa aikana hänen ylhäisyytensä ei milloinkaan ollut ilmaissut
täydellisesti hämmästystään, mutta nyt vain sekunnin ajaksi hänen
syvällä olevat silmänsä näyttivät avautuvan hämmästyksestä laajemmiksi
kuin tavallisesti.

"Tämä sanoma on oikeastaan muisto", jatkoi keisari, "joutava asia, joka
saa vastaanottajan muistelemaan Wieniä ja wieniläisiä sillä tavalla,
kuin minä tahtoisin naisen tekevän".

"Naisen?"

"Niin!"

"Ah! ymmärrän! Suuriruhtinatar Xenia", sanoi kardinaali hieman
pisteliäästi.

"Ei! Ei suuriruhtinatar; hän ei välittäisi tällaisista taide-esineistä."

"Ovatko ne taide-esineitä?"

"Mitä harvinaisimpia, ja ne on aiottu taiteen tuntijalle, joka osaa
pitää niitä arvossa."

"Suvaitsisiko teidän majesteettinne mainita tuon tuntijan?"

"Prinsessa Marionov."

"Ooh!"

"Hän on usein ihaillut näitä koruesineitä, emmekä aina voi
täydellisesti tyydyttää kauniin naisen oikkuja. Tahdon kiihkeästi
näyttää teidän ylhäisyydellenne vaatimattoman lahjan, jonka pyydän
teidän laskemaan prinsessan jalkojen juureen."

Hyvin varovaisesti ja kärsivällisesti alkoi keisari kääriä auki
pakettia paljastaen monien paperien ja kääreiden keskeltä kardinaalin
ihailevien silmien eteen parin ihmeen siroja, hyvin kallisarvoisia
posliinisia kynttilänjalkoja, kauneimpia, mitkä milloinkaan ovat
markiisittaren kammiota kaunistaneet.

Kumpikin kynttilänjalka esitti Amoria, mitkä olivat mitä harvinaisinta
vanhaa _vieux Vienne_-nimistä laatutavaraa, ja Amorien käsivarret
ampuivat ojennettuina kultaista nuolta jättiläismäisellä jousella
kuviteltuun maaliin. Jalat oli lujasti kiinnitetty pohjaan, joka oli
hienon hienoa pintakuviollista kultaa, ja Amorien vartalot nojasivat
kevyesti puunrunkoa vasten, mikä oli puhdasta kultaa ja jonka oksat
muodostivat kynttiläin sijat.

"Todellakin viehättävä, sopiva lahja", sanoi kardinaali ihaillen,
vaikkakin hieman ivallisesti.

Heti kuin hän oli todennut, minkälaisen tervehdyksen keisari tahtoi
toimittaa _chère amielleen_, tuntui hänen ylhäisyytensä todellakin
vähemmän innokkaalta palvelemaan Frans Joosefia. Kynttilänjalat
tuntuivat niin haurailta, ja kuitenkin ne olisivat niin kiusallisia ja
raskaita, että kardinaali d'Orsay melkein tunsi väristyksiä, kun hänen
oli pakko ottaa vastuulleen niin paljon heikkoa tavaraa matkatessaan
noin tuhat mailia Euroopan halki.

Mutta keisari ei näyttänyt huomaavan kardinaalin innostuksen puutetta.
Innokkaana taiteenharrastajana hän osoitti posliinin hienoa muovailua
ja kullan siroja pintakuvioita.

"Ja mikä lisää näiden koruesineiden viehätystä ja harvinaisuutta", hän
lisäsi, "näihin kynttilänjalkoihin liittyy hitunen salaperäisyyttä.
Painakaapa, teidän ylhäisyytenne, hyvin kevyesti tätä pientä lehteä,
joka on erillään muista kultaoksista."

Kardinaali totteli hyväntahtoisesti ja ihmeekseen keksi, että lehti
kätki pienen jousen, joka, kun sitä painettiin, paljasti kätkössä
olevan säilytyspaikan, mikä oli sametilla reunustettu ja sijaitsi
puunrungon sisällä.

"Tämä salainen jousi on näiden kynttilänjalkojen mielenkiintoisin
ominaisuus", selitti keisari; "isotätini, onneton Marie, sai viedyksi
veljelleen tärkeän tiedon näiden viattomien koruesineiden avulla ja
siten autetuksi de Neubergiä".

Kardinaali oli usein kuullut, että de Neuberg oli käyttänyt joitakin
salaisia keinoja viedessään onnettoman kuningattaren kirjeet
turvallisesti Ranskan rajan yli. Nämä kynttilänjalat olivat siis
perintötavaraa, melkeinpä pyhäinjäännöksiä. Hän oli kuullut, että ne
olivat olleet Hofburgin kappelissa onnettoman kuningattaren kuoleman
jälkeen, kunnes venäläisen kaunottaren silmät olivat katsoneet niihin
halajavasti; ja nyt lähtivät nämä aarteet huolettomasti marttyyrin
perheestä ikuisiksi ajoiksi.

Kardinaali vaikeni. Hän olisi mielellään tahtonut keksiä tekosyyn,
jotta hänen ei olisi tarvinnut toimittaa keisarin antamaa tehtävää. Hän
luuli siitä koituvan kaikenlaisia vastuksia, hienot posliiniset Amorit
särkyisivät helposti, samoin kultaiset oksat ja lehdet, ja hän pelkäsi
kovasti saapuvansa Pietariin mukanaan Amorin puolikkaita ja oksaton
runko.

"Minun ei tietenkään tarvitse lisätä", sanoi hänen majesteettinsa
lopettaen hiljaisuuden, joka oli tulemaisillaan kiusalliseksi, "että
täydellisesti luotan teidän ylhäisyytenne vaitioloon. Sekä Espanjan
kuningatar että Parisin kreivitär ovat ehkä oikeassa siinä, että minun
ei pitäisi luovuttaa näitä kynttilänjalkoja kenenkään muun käsiin
kuin heidän. Mielelläni näkisin, että alamaiseni eivät saa tietää
mitään tästä arkaluontoisesta lähetystehtävästä, jonka pyydän teidän
ylhäisyytenne suorittamaan."

"Teidän majesteettinne voi täydellisesti luottaa minuun. Minun
vaiteliaisuuttani on usein koeteltu luullakseni, ja olen aina ollut
vaitelias tarvittaessa."

Hänen ylhäisyytensä puhe oli nyt vähemmän sydämellistä, mutta keisari,
joka innokkaasti kääri aarteitaan jälleen kokoon, ei huomannut hänen
käytöksensä vähäistä muutosta. Hän oli hankkinut itselleen Euroopan
vaiteliaimman lähettilään lahjaansa viemään, ja hän oli päättänyt olla
antamatta hänelle tilaisuutta peruuttaa puoleksi antamaansa lupausta.

Kynttilänjalat oli taas huolellisesti kääritty pakettiin, eikä keisari
tahtonut mitenkään enää jatkaa keskustelua, kun hänen toivonsa oli
täyttynyt ja kardinaali d’Orsay oli lopullisesti lupautunut.

"En milloinkaan lakkaa olemasta kiitollinen teidän ylhäisyydellenne
tästä ystävällisestä palveluksesta", hän sanoi viimein ja ojensi
sydämellisesti kätensä kardinaalille. Hänen kädenlyöntinsä oli sekä
arvokas että herttainen, mikä on kaikkien Hapsburgien ominainen piirre
ja jota kukaan ei vielä ole voinut vastustaa.

Kardinaali kumarsi syvään keisarillisen käden yli, ja vaikka hänen
kasvoillaan olikin velvollisuutensa marttyyrin alistunut ilme, hän
pakottautui lausumaan jäähyväisensä niin, että paljon kärsinyt
itsevaltias todella tuli iloiseksi.

Hetken perästä kardinaali d'Orsay oli vaunuissaan matkalla kotiinsa,
ja hänen edessään istuimella oli iso käärö, ja hänen tavallisesti
ilmeettömillä kasvoillaan kuvastui hillitty rauhattomuus.




VI


Oli jo päätetty jonkin aikaa sitten, että hänen ylhäisyytensä
kardinaali d'Orsay lähtisi Wienistä seuraavana päivänä — torstaina
— levätäkseen pari kolme viikkoa diplomaattitöistään tuntemattomana
jossakin Böömin vuoriseudussa. Hän oli päättänyt toimensa hänen
pyhyytensä Leo XIII:n lähettiläänä hänen katolisen ja apostolisen
majesteettinsa Frans Joosefin hovissa levollisesti ja tahdikkaasti,
mikä oli ominaista kaikille hänen ylhäisyytensä toimille, sekä
diplomaattisille että muille, ja nyt hän oli aikeissa lähteä
Pietariin samoin diplomaattisella asialla, joka kylläkin oli hyvin
vaikealaatuinen, ja siihen tarvittaisiin kaikki taidot ja tiedot, mitkä
hänen ylhäisyytensä oli saavuttanut maailmaa nähneenä ja tultuaan
tuntemaan tuon keisarillisen arvoituksen — tsaarin.

Ivan Volenski oli tehnyt herkeämättä työtä koko sen päivän, siitä
asti kuin hänen ylhäisyytensä oli palannut messusta, luokitellen
ja järjestäen hänen diplomaattista kirjeenvaihtoaan, joka koski
päättynyttä lähettilääntointa, ja valmistellen asiakirjoja, joita
lähettiläs tarvitsisi, kun hän palattuaan hyvin ansaitsemaltaan lomalta
olisi valmis lähtemään Pietariin.

Ivan oli työskennellyt kovin rauhoittaakseen hermojaan ja pakottaakseen
mielensä muistelemasta kaikenlaisia mahdollisia tapahtumia pelätyllä
Venäjän rajalla, jollaiset ajatukset olivat vaivanneet häntä yöllä.
Hän tahtoi myös hyvin mielellään päättää kaikki työnsä lähetystössä
nopeasti. Hän paloi halusta lähteä niin aikaisin kuin suinkin
luovuttaakseen toisille vastuun papereista, mitkä nyt jo tuntuivat
rasittavan häntä suunnattomasti.

Myöhemmin iltapäivällä, kun hänen ylhäisyytensä palasi hyvästeltyään
lopullisesti hänen majesteettiaan, huomasi Ivan, joka oli odottanut
häntä, hänen kärsimättömän ilmeensä, mikä ei tuntunut sopivan hänen
rauhallisille kasvoilleen.

"Kardinaali päättää ja keisari säätää!" sanoi hänen ylhäisyytensä
väsyneesti, sitten kuin hän oli mitä varovaisimmin laskenut
kallisarvoisen taakkansa pöydälle. "Ivan, poikani, minulla on huonoja
uutisia sinulle kerrottavana."

"Huonoja uutisia, teidän ylhäisyytenne?"

"Älä ole niin pelästyneen näköinen, poikani. Asia on vain niin vaivoja
kysyvä ja kiusallinen. En voi mennä Karlsbadiin huomenna."

"Niinkö?"

"Olen sen sijaan Amorin lähetti. Se on todellakin erikoislaatuista
diplomatiaa minullekin, vaikka olenkin vanha ja kokenut. Ja tämä",
lisäsi hänen ylhäisyytensä osoittaen pöydällä olevaa isoa kääröä, "on
viesti, jonka saan viedä".

"Mutta minä en ymmärrä. Minne on viesti vietävä?" kysyi Volenski, jota
pappisdiplomaatin hätääntynyt käytös hieman huvitti.

"Aina Pietariin asti, poikani, laskettavaksi maailman kauneimpien
jalkojen juureen — prinsessa Marionovin jalkojen juureen — hänen
katolisen ja apostolisen majesteettinsa Frans Joosefin puolesta."

"Ja teidän ylhäisyytenne on ottanut viedäkseen tuon raskaan paketin
aina Pietariin asti, ja luovutte lomastanne tyydyttääksenne keisarin
oikkua?" kysyi Volenski hämmästyneenä.

"Mitä muutakaan voin tehdä?" sanoi kardinaali kärsimättömästi.
"Tiedättehän kuinka mielisteleviä kuningashuoneeseen kuuluvat voivat
olla — sen kunnioitettu päämies enemmän kuin kukaan muu maailmassa.
Hänen majesteettinsa sai minut lupaamaan suorittamaan hänen tehtävänsä
ja pakotti minut ottamaan nämä tavarat, ennenkuin olin tointunut edes
hämmästyksestä, minkä valtaan olin joutunut hänen pyyntönsä johdosta."

"Siis nyt teidän ylhäisyytenne aikoo siirtää Karlsbadin matkan
toistaiseksi ja ennen kaikkea suorittaa keisarin antaman tehtävän?"
sanoi Volenski, joka äkkiä tuli hermostuneeksi miettien, mitä tämä
suunnitelmien muuttaminen vaikuttaisi hänen omiin aiheisiinsa.

"Niin, tahdon päästä vapaaksi näistä hauraista kaluista — sillä
hauraita ne totta tosiaan ovat — en saa hetkenkään rauhaa, ennenkuin
ne ovat poissa käsistäni ja annetut tuolle kauniille lumoojattarelle,
jonka on onnistunut houkutella Frans Joosef antamaan hänelle niin
kallisarvoisen perintökalun. Lähdemme Pietariin huomenna."

"Mekö?"

"Niin, poikani! Pelkään, että sinun samoin kuin minunkin täytyy siirtää
lomasi toistaiseksi. Kun kerran olen joutunut niin pitkälle, lähden
Pietariin heti katsomaan hänen majesteettiaan tsaaria, jolle minun
täytyy hänen pyhyydeltään viedä memorandumi, ja toimittamaan kaikki
työni Venäjällä sinun avullasi niin nopeasti kuin mahdollista."

Volenski ei vastannut. Hän käsitti, että hänen oma salainen
lähetystoimensa tulisi vain paljon turvallisemmaksi, jos hän todella
saisi matkustaa hänen ylhäisyytensä seurassa. Aivan selvästi tämä
suunnitelmien muutos oli hänelle hyödyksi.

"Olen kyllä valmis matkustamaan huomenna", hän sanoi viimein pidättäen
huonosti ilonsa ja helpotuksesta huoaten.

"Hyvä. Suhtaudut asiaan filosofisemman tyynesti kuin minä, poikani",
sanoi kardinaali murheellisena.

"Mutta, teidän ylhäisyytenne", sanoi Volenski yrittäen lohduttaa,
"teidän ja minun lomani siirtyvät vain eteenpäin. Kuukauden kuluttua
alkaa kevät — ja ilmakin on silloin suotuisampi huvimatkoihin."

"Kuukauden kuluttua, poikani", sanoi kardinaali, jonka alakuloisuus ei
vain ottanut haihtuakseen, "ilmestynee taas jotakin muuta työtä, mikä
ei siedä viivyttelyä. Nykyinen aika oli sopivin."

"Kesken kaiken", sanoi Ivan, "salliiko teidän ylhäisyytenne, että annan
paketin Antoinelle, että hän panee sen johonkin matka-arkkuun?"

"Varovaisesti, poikani, varovaisesti. Ah, et tiedä, mikä
kaksinkertainen vaiva minulla on näistä kapineista, sillä niiden takia
meidän ei tarvitse ainoastaan siirtää lomaamme toistaiseksi, mutta
ne ovat myös niin särkyväisiä, että niiden kuljettaminen tuon pitkän
matkan aina Pietariin asti tuottaa kahdelle meidän kaltaisellemme
vanhallepojalle runsaasti pitkäaikaista huolta."

"Todellako?"

"Kyllä. Leikkaa sidenuora ja tarkasta koruesineitä. Silmäsi voivat
juhlia nähdessään hienoimman taide-esineen, mitä minä milloinkaan olen
ollut tilaisuudessa näkemään, todellakin sopiva lahja prinsessalle."

Volenski oli jo avannut paketin ja ihaili tuntijan silmillä hienon
hienoa työtä, muovailun siroutta, mikä ilmeni näissä todella
ainoalaatuisissa koruesineissä.

"Niiden historia on keisarin kertomuksen mukaan yhtä mielenkiintoinen
kuin itse taide-esineetkin. Kynttilänjalat eivät ole täydelleen
sellaisia, kuin miltä ne näyttävät, ja niissä on hauska salaisuus."

"Salaisuus?"

"Niin", sanoi hänen ylhäisyytensä selittäen Ivanille kätkössä
olevan jousen salaisuuden, "historiassa kerrotaan, että Maria
Antoinette käytti näitä kynttilänjalkoja lähettäessään sukulaisilleen
yksityisluontoisia tiedonantoja Wieniin. Salaisuutta todennäköisesti
on hyvin säilytetty, sillä tähän päivään asti Hapsburgit eivät ole
tallettaneet niitä missään muualla kuin Hofburgin kappelissa, eikä
kukaan tähän päivään mennessä ole tietääkseni nähnyt näitä salaperäisiä
kätköpaikkoja."

Volenski oli tullut kalpeaksi koettaessaan tukahduttaa
mielenliikutuksensa. Hänen kätensä värisi hiukan hänen taas
tarkastellessaan keisarin kynttilänjalkoja erikoisen innokkaasti. Hän
kuunteli hänen ylhäisyyttään vakavana, mikä ei johtunut tavallisesta
taiteentuntijan harrastuksesta. Hänen mieleensä oli äkkiä juolahtanut
suurenmoinen aate. Tämä vihdoinkin tarjosi täyden varmuuden. Siinä oli
paikka, mihin voisi kätkeä paperit, paikka, mitä tarkkanäköisinkään
venäläinen virkamies ei voisi aavistaakaan. Lisäksi olisivat
kynttilänjalat hänen ylhäisyytensä hallussa, ja kuka uskaltaisi koskea
paavin lähettilään omaisuuteen? Nyt hiukan pientä diplomatiaa, ja
sitten rauhaa, mukavaa elämää vapaana huolista, kunnes oli saavuttu
Pietariin ja paperit oli kuljetettu turvallisesti rajan yli. Hän
olisi suorittanut siten ovelimman strategisen tempun, minkä kukaan
salaseuralainen oli milloinkaan suorittanut.

"No, Ivan, mitä ajattelet niistä?" keskeytti hänen ylhäisyytensä ääni
Volenskin mietteet.

"Ne ovat todellakin hienoja taide-esineitä", sanoi nuori mies
hätkähtäen, "en todellakaan ihmettele, että teidän ylhäisyytenne on
levoton niistä. Ne näyttävät niin haurailta, niin heikoilta, että
pelkää niiden vahingoittuvan tavaroita sullotessakin."

"Siksi en uskallakaan luovuttaa niitä Antoinelle, ja minä toivon, että
sinä pidät huolta sullomisesta minun puolestani. Minun sormeni ovat
vanhat ja kömpelöt. Siihen todellakin tarvitaan naisen kättä."

"Naisen kädet eivät voi olla huolellisemmat kuin minun", sanoi
Ivan innokkaasti, "minä huolehdin näistä kapineista heti. Ne
ovat luullakseni parhaiten turvassa teidän ylhäisyytenne omassa
matkalaukussa, joka voidaan ottaa mukaan vaunuosastoon ja jota voidaan
pitää silmällä koko matkan ajan."

"Sinä todellakin huomattavasti kevennät kuormaani, rakas poikani,
huolehtimalla itse näistä kynttilänjaloista. Vakuutan sinulle, että
mikään diplomaattinen rasitus ei ole milloinkaan painanut niin suuresti
mieltäni kuin nämä hauraat kynttilänjalat."

Kohtalo tuntui todellakin liittoutuneen Volenskin kanssa. Puolalaisena
hän oli taikauskoinen ja näki näissä aivan tavallisissa tapahtumissa
jonkin yliluonnollisen voiman vaikutusta.

Hän oli urhoollinen vaaroissa, hän hallitsi hermojaan ja oli peloton,
mutta nyt hänet valtasi ankara mielenliikutus — ilon, vapautuksen,
riemun tunne — ja hänen kätensä värisivät hänen kantaessaan
kallisarvoisia kynttilänjalkoja omaan yksityiseen huoneeseensa.

Hän tahtoi olla yksin, ajatella tyynesti asioita ja olla antamatta
intonsa viedä voittoa järjestä. Tärkeintä oli ottaa huomioon toverien
turvallisuus, ja sitä hän edistäisi kätkemällä paperit salaiseen
kätköpaikkaan.

Hän oli kiihtynyt, innostuksen valtaama!

"Jumalan käsi", hän ajatteli, "suojelee asiaamme. Hän asetti tämän
salaperäisen esineen kättemme ulottuville. Ja nyt, kahden päivän
kuluttua, saa Taranjev paperit. Hänen ylhäisyytensä saa pitää niistä
huolta. Itse paavin lähettiläs vie ne tietämättään rajan yli."

Hänen ylhäisyyttään ei voitaisi epäillä, sehän oli selvää. Jos hän
sanoisi, että taide-esineet kuuluivat hänelle itselleen, ei kolmannen
osaston päällikkökään uskaltaisi puuttua kardinaalin omaisuuteen.

Ja kuumeisesti hän kosketteli toisen kynttilänjalan salaista jousta
ja tuijotti miltei hellämielisesti sisällä näkyvään samettiseen
kätköpaikkaan. Kun hän jälleen oli tarkastanut, että hänen huoneensa
ovi oli varmasti lukossa, otti hän povitaskustaan paperit, mitkä
komitea oli hänelle eilen luovuttanut, solahdutti ne puunrungon sisässä
olevaan onteloon ja sulki huolellisesti jousen jälleen. Sitten hän
tarkasti molemmat kynttilänjalat yksityiskohtia myöten ja huomasi, että
posliininen Amor, jonka hallussa paperit nyt olivat, oli vioittunut
toisesta käsivarrestaan, ranteesta kyynärpäähän asti, minkä johdosta se
selvästi erottui kaksoistoveristaan. Sitten hän -kääri ne huolellisesti
monen puuvillakerroksen sisälle ja moniin pehmeisiin papereihin, ja
ottaen kallisarvoisen paketin mukaansa kardinaalin huoneeseen hän
lukitsi sen hänen ylhäisyytensä matkalaukkuun hänen piispansormuksensa
ja muiden hänen pyhän kutsumuksensa tunnusmerkkien joukkoon.

"Niin, teidän ylhäisyytenne, saatte viedä puolestamme paperimme
Pietariin kätkettyinä keisarin lahjaan prinsessalle. Luullakseni ne
siellä ovat kyllin turvassa."

Viisi minuuttia myöhemmin Ivan tyyntyneenä meni tapaamaan kardinaalia
tämän työhuoneeseen. Hän ojensi hänelle matkalaukun avaimen ja sanoi
vakuuttavasti, että keisarin kynttilänjalat olivat varmassa tallessa,
eikä ollut pelkoa pienimmästäkään loukkaantumisesta.

"Olen kovin kiitollinen sinulle, poikani", sanoi hänen ylhäisyytensä,
"ja nyt, kun syön itse päivällistä ulkona, voinen huoletta antaa sinun
vapaasti käytettäväksesi tämän viimeisen iltasi Wienissä voidaksesi
sanoa hyvästi kaikille ystäville, joita haluat tavata. Sinun täytyy
ilmoittaa aikovamme matkustaa aamulla pikajunassa ja valmistautua
matkalle. Hyvää yötä, Ivan, ja kiitoksia sinulle."

Volenski poistui tehden pienen kumarruksen iloisena ajatellen,
että hän oli vapaa työstä lopun päivää. Hän toivoi joskus illalla
näkevänsä jonkun toverinsa, että voisi kertoa hänelle, että tämä
ilmoittaisi muille, että hän voisi lähteä Pietariin erikoisen
edullisten asianhaarain vaikutuksesta vuorokautta aikaisemmin,
kuin oli ajateltu. He voisivat sentähden olla aivan varmoja, että
paperit tulisivat olemaan turvassa Taranjevin käsissä viimeistään
lauantaiaamuna, varsinkin kun hän nyt tulisi matkustamaan hänen
ylhäisyytensä lähettilään seurassa, ja sentähden ei ollenkaan tarvinnut
pelätä, että häneltä kyseltäisiin kiusallisia asioita tai että hänen
papereitaan tutkittaisiin. Veljeskunnalle kuuluvat paperit hän oli
sijoittanut kätköpaikkaan, joka oli verrattoman turvallinen ja jota
tarkkasilmäisimmänkin Venäjän valtakunnan virkamiehen oli vaikea keksiä.




VII


Sinä iltana hänen ylhäisyytensä, kuten hän oli ilmoittanut Ivanille,
ei syönyt päivällistä hotellissa: hän kulutti iltaansa — kuten monta
kertaa ennen — madame Demidovin seurassa, joka nainen oli ihastuttavin,
salaperäisin ja vaarallisin niistä venäläisistä _grande dameista_,
jotka liikkuivat Wienin, Parisin ja Lontoon seurapiireissä, elävät
ilmeisesti rajattomilla tuloilla, vastaanotetaan kaikkialle, ovat
miesten ihailemia, naisten kadehtimia, ja heitä pelkäävät Venäjän
lähetystöjen virkamiehet, jopa johtajatkin.

Englantilaiset ja ranskalaiset eivät voineet käsittää, miksi kauniin
madame Demidovin maanmiehet pelkäsivät häntä. Hän oli aina ystävällinen
kaikille seurapiireissä tapaamilleen, eikä hän näköjään kiinnittänyt
huomiota poliittisiin asioihin. Oli kylläkin huhuiltu vuosi sitten,
että kerran Itävallan rajalla eräs virkaintoinen tullivirkailija
tarkastaessaan madame Demidovin matkatavaroita tämän ollessa matkalla
Venäjälle oli löytänyt joitakin papereita, missä neiti selosti
seikkaperäisesti kaikkien Wienissä oleskelevien tsaarin alamaisten
tekoja ja puheita, joihin sisältyi muun muassa pari "monsieur
l'ambassadeurin" ja hänen puolisonsa välistä tuttavallista keskustelua,
mitkä olivat tapahtuneet heidän makuuhuoneessaan. Mutta tämä ei ollut
muuta kuin huhua, ja se seikka, että "monsieur l'ambassadeuria" heti
sen jälkeen kehotettiin hakemaan eroa lähettilääntoimestaan, ei liene
johtunut siitä kahdenkeskisestä keskustelusta sittenkään, sillä hän
oli ollut vaimoineen neljän seinän sisällä ja yhden tai kahden oven
takana. Joka tapauksessa hänen ylhäisyytensä, nykyinen lähettiläs,
ja koko hänen henkilökuntansa ovat aina kovin ystävällisiä madame
Demidoville, ja pyytävät häntä aina hienoimpiin kutsuihinsa — mutta kun
hän on jättänyt seuran, päästävät he helpotuksen huokauksen, ja kun
joku mainitsee hänen nimensä hänen ylhäisyydelleen, hän sanoo aina:
"Älkää puhuko minulle hänestä, hän panee kylmät väreet kulkemaan pitkin
selkäpiitäni."

Tämä oli kuitenkin silkkaa huhua. Ei ollut tapahtunut mitään
ratkaisevaa, mikä olisi kohdistanut epäilyksiä häpeällisestä toimesta
niin kauniiseen Wienin seurapiirien koristukseen, ja madame Demidovin
lukuisat ystävät ja ihailijat torjuivat heti kaikki panettelevat
kuiskeet. Lisäksi hän osasi huvittaa ihmisiä niin suurenmoisesti
— hänen pienet päivällisensä olisivat ansainneet hovirunoilijan
oodeja ylistyksekseen ja hänen tanssiaisiaan pidettiin huvikauden
suurtapahtumina.

Hän oli aikeissa pitää tänään tällaiset hauskat pienet päivälliset
erään hartaimman ja arvossapidetyimmän ystävänsä, hänen ylhäisyytensä
kardinaali d'Orsayn kunniaksi, joka ei milloinkaan hävennyt korkean
kirkollisen virkansa tähden niin suuresti, että olisi karttanut
kaunista naista, joka tahtoi auttaa häntä unohtamaan hänen
kyllästyttävät diplomaattitoimensa.

Mutta madame Demidov oli aikeissa lähteä Pietariin samana iltana
keskiyön pikajunassa, sillä hänestä oli päivän selvää, että tsaarin
pojalle oli tapahtunut jotakin salaperäistä hänen lähdettyään ajamaan
odaliskia takaa oopperanaamiaisista. Ja hän tunsi olevansa kykenemätön
ratkaisemaan tätä salaisuutta, mikäli hänelle ei annettu enemmän
valtuuksia.

Hän ei ollut nähnyt Eugenia koko päivänä, ja aika kului iltaan
nopeasti. Hän tuskin toivotkaan saavansa kuulla häneltä mitään
tärkeätä. Jos tässä oli vehkeily kysymyksessä, niin se oli
onnistuneesti toteutettu, mikä osoitti, että kaikki oli hyvin
suunniteltu. Aika ja paikka olivat sitä suosineet, ja ne tiedot, joita
voitiin saada toimittamalla tiedusteluja oopperatalon tienoilla, missä
ryöstön tapahtuessa oli ollut kansaa kymmeniätuhansia, olisivat varmaan
sangen niukkoja.

Mutta tällä hetkellä hän ei todellakaan tiennyt, oliko tsaarin poika
sittenkin palannut hotelliinsa ja koko selvittämätön asia haihtunut
kuin saippuakupla. Sitten olisi mielenkiintoista ja tärkeätä tarkkailla
Lavrovskin asennetta.

Hänen huoneensa oveen koputettiin heikosti, huoneen, missä hän oli
odottanut noin puolen tuntia kulkien hermostuneesti edestakaisin
huoneen lattialla ja silloin tällöin istuen pöytänsä ääreen ja peittäen
monia paperiarkkeja nopealla kirjoituksella.

"Ah! sinäkö se oletkin, Eugen", hän sanoi lausuttuaan kärsimättömästi
"sisään", jolloin ovelle oli ilmestynyt venäläisen palvelijan älytön
hahmo. "No, oletko mitään kuullut? Kerro minulle niin lyhyesti kuin
voit kaikki tärkeät kohdat, samalla kuin teen muistiinpanoja; toimi
nopeasti, sillä minulla on vain muutama minuutti jäljellä."

"Teidän armonne ohjeiden mukaan", alkoi venäläinen, "menin ensin
oopperataloon, mistä viimeisetkin naamioidut olivat silloin
lähtemäisillään ja valoja sammutettiin; keskustelin useimpien
virkailijoiden sekä eräiden käskyläisten kanssa, joiden toimipaikkana
ooppera silloin oli ollut, mutta kukaan ei näytä huomanneen odaliskia,
mustaa dominoa tai vaunuja. Mutta he muistavat kuitenkin erään
vanhahkon herrasmiehen, joka samoin oli puettu mustaan dominoon ja teki
samanlaisia kyselyjä kuin minäkin ja näytti kovin kiihtyneeltä, kun ei
saanut tietää mitään."

"Se oli tietenkin Lavrovski! Sitten?"

"Tänä aamuna sain hotellista tietää, että tsaarin poika ei tähän
mennessä vielä ollut ilmestynyt, sillä kreivi Lavrovski, jota seurasin
noin kello kahteen asti tänään iltapäivällä, meni erään herra Furet'n
omistamaan asioimistoon, joka, kuten sain tietää portinvartijalta, on
hyvin tunnettu ja arvossapidetty salapoliisi tässä kaupungissa."

"Hm! Mitähän hän lienee tehnyt niillä main!" tuumi madame Demidov.
"Oletko varma, että hän ei lähettänyt sähkösanomaa ensin Pietariin?"

"Aivan varma, teidän armonne. Pääsen siihen kohta. En tietenkään voi
sanoa, mitä tapahtui toimistossa, mutta silmiini pisti, että kun
Lavrovski lähti toimistosta puolisen tuntia myöhemmin, hän tuntui
minusta, mikäli mahdollista, vieläkin murtuneemmalta. Päättelin siitä —"

"Älä puhu päätelmistä ja olettamuksista, hyvä ystävä. Meidän täytyy
pitää kiinni tosiasioista", sanoi madame Demidov moittivasti.
"Epäilemättä Lavrovski ei uskalla luottaa täydellisesti tähän Furet’hen,
ja sentähden salapoliisi kieltäytyy kuluttamasta aikaansa hyödyttömään
takaa-ajoon. Mitä tapahtui sitten?"

"Ei ole paljon muuta kerrottavana, teidän armonne. Kreivi Lavrovski
meni suoraa päätä takaisin hotelliinsa, mistä hän ei ole liikkunut koko
päivänä. Mutta Stepan, venäläinen palvelija, lähti ulos noin kello
viideltä. Huomasin hänen kantavan paperipalasta kädessään. Seurasin
häntä sähkösanomatoimistoon ja minun onnistui nähdä vilaukselta, mitä
se sisälsi, kun hän ojensi sen pöydän yli."

"Ja?"

"Se sisälsi vain muutaman sanan: 'Nikolai vuoteen omana. Lääkärit
sanovat tuhkarokkoa eikä ollenkaan vaarallista. Paranee pikemmin kuin
viikossa. — Lavrovski.'"

Madame Demidov istui nyt hetken aikaa hiljaa miettien mitä hän oli
kuullut, ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen aprikoivasti.

"Kenelle oli sähkösanoma osoitettu?" kuului hänen viimeinen
kysymyksensä.

"En voinut nähdä, teidän armonne", vastasi mies. "Näin sen vain
vilaukselta ja olen kertonut teille ne sanat, jotka herättivät
huomiotani."

Hän oli ottanut palan paperia esille ja teki nopeita muistiinpanoja
kuulemastaan. Tiedot tuntuivat niukoilta, kun hän luki ne läpi, ja hän
koputti jalkaansa lattiaan kärsimättömästi ja tarmokkaasti voimatta
mitään.

"Tuntuu selvältä, että Lavrovski on päättänyt odottaa", hän sanoi, "ja
koettaa kykynsä mukaan pitää johtavia henkilöitä tietämättöminä tsaarin
pojan katoamisesta".

"Tätä on epäilemättä Furet neuvonut hänelle, joka Furet tahtoo
luultavasti saada kaiken kunnian Nikolain olinpaikan keksimisestä ja
runsaan palkkion, joka siinä tapauksessa tulee hänen osakseen."

"Minä en piittaa palkkiosta, mutta tämä salaisuus tekee minut
levottomaksi. Lavrovski! Pyh! Ainahan hän on mahdoton ja nykyjään
pelkuri, joka ajattelee enemmän omaa turvallisuuttaan kuin niitä
vaaroja, jotka tällä hetkellä ympäröivät tsaarin poikaa hänen
tuntemattomassa vankilassaan. Jumala suokoon", hän lisäsi kiivaasti,
"että se pysyy vankilana eikä muodostu haudaksi".

"Amen!" sanoi Eugen.

"Niin, Eugen, luulen, että siinä on kaikki, mitä voit minulle kertoa.
Työsi, sitten kuin olen lähtenyt, ei tule olemaan kovinkaan vaikeata.
Seuraa tätä Furet’tä minne suinkin voit, kokoa kaikki mahdolliset
tiedot. Muista, että sinun ja minun pitää keksiä tsaarin poika eikä
heidän. Ymmärrätkö?"

Porttiholvista kuului nyt selvää rattaiden pyörien räminää. Madame
Demidov lopetti nyt nopeasti, mitä hänen vielä täytyi kirjoittaa,
sitten hän lukitsi kirjoituspöytänsä ja lähetti Eugenin pois, joka
katosi yhtä hiljaisena ja tylsänä kuin oli tullutkin.

Sitten näyttäytyi hänen erinomainen näyttelemistaitonsa, jota tämä
hurmaava nainen täydellisesti hallitsi ja joka salaisesta katselijasta
olisi tuntunut melkein kammottavalta. Vähemmässä kuin minuutissa
hän tuntui karistaneen olemuksestaan kaiken tuskan ja kiihtymyksen.
Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja hymyilevät. Hänen huulillaan
väreilivät jo ne sanat, mitkä hän aikoi lausua tervehdykseksi korkealle
vieraalleen. Käsi, jonka hän ojensi tervehtiäkseen sydämellisesti, ei
ollut kylmä, eikä se värissyt.

Lakeija oli avannut oven selko selälleen ja ilmoitti:

"Hänen ylhäisyytensä Beauvaix'n arkkipiispa ja kardinaali, paavin
lähettiläs."

"Teidän ylhäisyytenne tuottaa vaatimattomalle kodilleni ylen määrin
kunniaa", hän sanoi suloisesti hymyillen, samalla kuin kardinaali
ammattinsa erikoisella kohteliaisuudella suuteli sievien sormien päitä,
mitkä olivat soluneet hänen omien sormiensa väliin.

Ei ollut ihmettelemistä, että hänen maanmiehensä pelkäsivät häntä.
Ei ollut ihmettelemistä, että ne, jotka arvasivat, mitä kätkeytyi
venäläisen _grande damen_ ilmeettömän naamion taa, joskus tunsivatkin
lieviä vavistuksia. Ehkä se oli tuntemattoman kauhua, epämääräistä
pelkoa, mitä tämä kaunis, tutkimaton ja varmasti vaarallinen sfinksi
herätti.

Hänen ylhäisyytensä taas, joka ei ollut venäläinen, ei tarvinnut
pelätä madame Demidovia, vaan ainoastaan ihailla häntä ja teroittaa
diplomaattista älyään keskustelemalla hänen kanssaan. Väristykset,
jotka kulkivat hänen selkäpiitänsä pitkin, eivät todellakaan olleet
kylmiä. Hänestä neiti oli loistava ja miellyttävä keskustelija,
joka tunsi kaikki, jotka olivat tuntemisen arvoisia, ja oli ollut
kaikkialla, missä kannatti käydä. Taiteellisissa asioissa hänen
makunsa oli erehtymätön. Hänen mielenkiintoisten taide-esineiden
tuntemuksensa oli mitä täydellisin. Hän oli kerran kirjoittanut hyvin
mielenkiintoisen tutkielman Katariina II:n sormustimista, toisen
tutkielman Pietari suuren kannuksista. Rooman katolinen kirkko herätti
hänessä harrasta ihailua, ja yhtä suuresti hän kunnioitti sen korkeita
johtohenkilöitä. Koska hän ei voinut tehdä huvimatkaa Itävallan
Tiroliin, olivat hänen ylhäisyydestään hienot pienet päivälliset _en
tète-à-tête_ [kahdenkesken] madame Demidovin kanssa mitä lohduttavin ja
virkistävin juhla hänen väsyneelle mielelleen.

"Teidän ylhäisyytenne siis todella jättää meidät huomenna?"
sanoi kaunis venakko huoaten, kun hän oli vetäytynyt sievään
yksityishuoneeseensa päivällisen jälkeen ja istui velttona puolittain
makaavassa asennossa nojatuolissaan kädessään kultaimukkeinen savuke
ja pirteä musta silmäpari keimailevasti kiintyneenä vieraansa
hillittyihin, ilmeettömiin kasvoihin.

"On epäystävällistä puhua siitä nyt vielä, madame, ja katkeroittaa
viimeiset tässä hauskassa pääkaupungissa viettämäni miellyttävät
hetket", vastasi kardinaali.

"No, no", lisäsi hän keimaillen, "en tietänyt, että diplomatia välttää
totuudenmukaisuutta kohteliaisuudenkin alttarilla. Mikäli huhu on
totta, lähtee teidän ylhäisyytenne luotamme pois hakeakseen uusia ja
sentähden nautittavampia elämyksiä."

"Voi! _chère madame_, huhu, joka puhuu totta aamulla, valehtelee
illalla. Olin todellakin aikonut mennä Karlsbadiin viettääkseni parin
viikon loma-ajan ihanien vuorten keskellä —."

"Tuntemattomanako?" kysyi hän vallattomasti.

"Tuntemattomana", hymyili kardinaali vastaukseksi. "Mutta voi! Ennalta
aavistamattomat velvollisuudet ovat sen jälkeen kutsuneet minua
muualle."

"No niin, se tulee äkkiä", hän sanoi. "Herra Volenski, jonka tapasin
eilen illalla, sanoi minulle, että teidän ylhäisyytenne oli lopettanut
työnsä ja aikoi lomalle ainakin kolmeksi viikoksi."

"Ivan Volenski kertoi teille eilen illalla vain totuuden, mutta voi!
se ei ole totta enää tänään", huokasi hänen ylhäisyytensä katkeran
kärsimättömänä.

"Ja teidän ylhäisyytenne aikoo —?" madame Demidov kysyi naisellisen
uteliaasti.

Kardinaali katsahti häneen ja hymyili. Hän oli lumoavan sievä
polttaessaan savukettaan hyvin sirosti, mikä on niin ominaista
venäläisille naisille.

"Muualle", kardinaali sanoi viimein ikäänkuin yrittäen tukahduttaa
kaikki kyselyt.

Mutta vaikka paavin lähettiläs olikin epäilemättä kokenut diplomaatti,
tämä oli väärä vastaus, sillä hänen käyttämäänsä sanaan sisältyi
ilmeisesti salaisuus. Madame Demidov puri huultaan. Hän ei pitänyt
salaisuuksista, ennenkuin ne tulivat hänen omikseen. Hänen
ylhäisyytensä oli aivan tietämättään herättänyt hänen uteliaisuutensa,
ja hän oli mielessään päättänyt, mihin kului vain muutama sekunti,
ettei hänen ylhäisyytensä lähde hänen talostaan sinä iltana, ennenkuin
hän on kertonut hänelle, mihin hän aikoi lähteä seuraavana päivänä.

"Muualle, minne vain sattuu", hän sanoi nyrpistäen huultaan, "se on
melkein epäkohteliasta. En ole tottunut saamaan teidän ylhäisyydeltänne
niin tylyjä vastauksia."

Naisen tyytymättömyys hurmasi helposti syttyvää pappismiestä enemmän
kuin hänen veitikkamaisuutensa.

"Uskokaa minua, _chère madame_", hän sanoi katuvaisena, "jos salaisuus
olisi minun, uskoisin sen heti teille enkä yrittäisi käydä sanasotaa
teidän kanssanne, mikä menettely, sen tunnustan, tuntuu loukkaavan
epäkohteliaalta".

"Ah! Tunnustatte siis, että teidän suunnitelmienne muutokseen liittyy
salaisuus?"

"En! En milloinkaan ole sitä kieltänyt, mutta salaisuus ei ole minun."

"Uskoisiko teidän ylhäisyytenne nyt siis ensimmäistä kertaa minulle
salaisuuden, mikä ei täydellisesti ole teidän omanne?" nainen kysyi.

Varmaankin isku osui, sillä kardinaali ei vastannut. Nainen huomasi
päässeensä voitolle. Hän kiehui nyt uteliaisuudesta, ja naisena hän
oli nyt päättäväisempi kuin milloinkaan murtaakseen viimeisetkin
salailuyritykset.

"Luulin", lisäsi hän, ja hänen äänessään ilmeni todellista
paheksumista, "kun teidän ylhäisyytenne kunnioitti minua käyttämällä
hyväkseen vaatimattomia palveluksiani apuna muutamissa arkaluontoisissa
diplomaattisissa toimissa, että me lupasimme jakaa kaikki poliittiset
salaisuudet keskenämme".

"Mutta tämäpä ei olekaan poliittinen salaisuus, _chère madame_",
vastusti kardinaali.

"Siis yksityinen? Ah! varokaa! Mustasukkaisuuteni voisi osoittautua
vakavammaksi kuin uteliaisuuteni."

"Ei se ole omani, toistan sen", korjasi kardinaali nopeasti.

"Kenen siis?" nainen jatkoi. "Teidän ylhäisyytenne on nähnyt tänä
piinaviikkona vain herra Volenskin, ja —"

Nainen keskeytti. Siinä samassa hän oli arvannut, vieläpä arvannut
oikein. Hänen ylhäisyytensä syyllinen ilme todisti kaiken.

"Siis teidän ylhäisyytenne vie salaisen yksityisen tervehdyksen hänen
majesteetiltaan johonkin etäiseen paikkaan", hän sanoi ilostuen
menestyksestään. "Ah, nyt ette voi hillitä uteliaisuuttani enää.
Teidän täytyy kertoa minulle kaikki. Kenelle viedään tuo tervehdys?...
Tietenkin naiselle... Keisarin viimeiselle _chère amielle_... Siinä se
on... Prinsessa Marionoville... Teidän ylhäisyytenne lähtee Pietariin
viemään keisarin rakkauskirjettä kauniille prinsessa Marionoville!"

"_Chère madame_!" vastusti kardinaali vielä heikosti.

"Ah! Teidän ylhäisyytenne on ansainnut, koska teiltä puuttuu
luottamusta minuun, että minä julkaisen jutun huomenna Wienin
lehdissä. Mikä hauska artikkeli siitä tuleekaan: 'Kardinaali Cupidon
lähettiläänä.' Olen saanut selville salaisuuden. Olen sen itse urkkinut
esille. Teidän ylhäisyytenne olisi pitänyt luottaa koeteltuun ystävään
ja uskoa, että salaisuus, jota madame Demidov ei voi saada selville,
on vielä keksimättä, ettekä te eikä hänen majesteettinsa voi sellaista
laatiakaan."

Kardinaali oli nyt todellakin pahoillaan. Hänen kehuttu
vaiteliaisuutensa oli saanut sangen kovan iskun, eikä hän ollenkaan
epäillyt, että tämä arvoituksellinen nainen voisi toimeenpanna pienen
epämiellyttävän koston, niinkuin hän uhkasi.

"Uskokaa minua, _chère madame_", hän uskalsi sanoa viimein, "että vain
juhlallinen lupaus hänen majesteetilleen ehkäisi minua kertomasta
teille heti kaikkea, mitä halusitte tietää. Madame Demidovin
arvoitusten arvaamiskyky on liian tunnettua minun kaltaiselleni
diplomaattiparalle koettaakseni taistella sitä vastaan. Voin vain
heittäytyä voitettuna täydellisesti teidän armoillenne."

"Olen jalomielinen teidän ylhäisyyttänne kohtaan", hän sanoi taas
viehkeänä ja keimaillen. "Nyt kun oikkuni on tyydytetty, voin olla
armollinen, mutta vain yhdellä ehdolla —"

"Mikä se on?"

"Että te sanotte minulle, mitä te viette prinsessalle lahjaksi
hänen ylhäiseltä ihailijaltaan. Se ei voi olla vain _billet doux_
[rakkauskirje], sillä posti olisi ollut melkein yhtä turvallinen kuin
teidän ylhäisyytenne. Onko se jokin harvinainen ja kallis lahja?
Timanttejako? Helmiäkö? Vai _objets d'art_ [taide-esineitä]?"

"Se on todellakin mitä harvinaisin, ellen sanoisi ainoalaatuinen
lahja", kardinaali sanoi nyt täydellisesti voitettuna ja alistuvaisena;
"niin erinomaisen arvokas, etteivät timantit eivätkä helmet milloinkaan
riittäisi niiden maksuksi".

"Ahaa?"

"Madame, muistakaa, että olen teidän armoillanne. Pitäkää tätä
valtiosalaisuutena."

"Onko minun milloinkaan huomattu kavaltavan salaisuuksia?" kysyi hän
kärsimättömästi.

"Niin kauan kuin minulla on teidän lupauksenne —"

"Ei tarvita uusia lupauksia. Tietenkin teidän ylhäisyytenne tuntee
minut. Nopeasti, olette mennyt liian pitkälle voidaksenne enää
peräytyä."

"_Voilà!_ Näyttää siltä, että viime vuonna kaunis prinsessa
ihaillessaan Hofburgin kauneuksia suvaitsi heittää kaipaavia silmäyksiä
kuuluisiin kultaisiin ja _vieux Vienne_-tekoisiin kynttilänjalkoihin,
jotka olivat kuuluneet Maria Antoinettelle."

"Ah, niin, olen kuullut niistä. Niiden kerrotaan olevan mitä hienoimpia
taide-esineitä, ja minä luulen, että moni Hapsburgin perheen jäsen on
turhaan toivonut saavansa niitä omistaa."

"Kunnes nuo venäläisen naisen silmät katsoivat niihin halajavasti, ja
keisarillisen sydämen oli mahdoton niitä vastustaa", myönsi kardinaali.

"Ja hänen majesteettinsa?"

"On pyytänyt minua laskemaan nämä samat kynttilänjalat yhdessä
keisarillisten ja kuninkaallisten kunnioittavien tervehdysten keralla
hänen ystävättärensä pienien jalkojen juureen."

"Ja teidän ylhäisyytenne otti tehtävän vastaan?"

"Hyvin vastahakoisesti, vakuutan teille, _chère madame_. Mutta minkä
sille voi? Hänen majesteettinsa kykenee avaamaan vanhan diplomaatinkin
sydämen yhtä helposti kuin hän avaa kynttilänjalkojensa salaiset
jouset."

"Salaiset jouset?"

"Niin! Ettekö tiennyt, että kynttilänjaloissa oli salainen jousi ja
salaperäiset kätköpaikat, mitkä historian mukaan kuljettivat monta
kertaa Maria Antoinetten yksityisiä kirjeitä hänen veljelleen Wieniin?
Oh, ne ovat hyvin kiintoisia perintökaluja, erinomaisen kauniita
taide-esineitä."

Madame Demidov ei vastannut. Hän istui hetken aikaa katsellen
miettiväisenä savupilviä niiden noustessa hänen savukkeestaan ilmaan,
ja hänen silmänsä suuntautuivat aina silloin tällöin kardinaaliin, joka
istui haaveisiinsa vaipuneena, varmaankin ajatellen Böömin matkaansa,
minkä hänen täytyi siirtää toistaiseksi.

"Ah! Kuinka toivoisinkaan näkeväni nuo kynttilänjalat!" sanoi madame
viimein kärsimättömästi huoaten.

"Ettekö ole niitä milloinkaan nähnyt? Ne ovat todellakin hienoimpia
taide-esineitä, mitä milloinkaan olen onnistunut näkemään."

"Teidän ylhäisyytenne, on todellakin julmaa kiduttaa hartaan kokoilijan
kärsivällisyyttä kertomalla aarteista, joita ei milloinkaan voi
tarkastella."

"Olisikohan se niin kovin vaikeata?" kysyi kardinaali hymyillen.

"Oh, älkää naurako. Palan suorastaan uteliaisuudesta. Koko yön tulen
uneksimaan _vieux Vienne_-kynttilänjaloista, kultaisista koristeista,
salaisista jousista. Kuinka voin kuvitella mitään, minkä pitäisi
voittaa kaikki näkemäni? Aivan varmasti siitä tulee painajainen."

"Älkää sanoko niin, _chère madame_. Ajatelkaa niitä tunnontuskia,
joiden valtaan joudun tietäessäni, että hetkellinen varomattomuuteni,
puhuen näistä koruesineistä, on tuottanut teille unettoman yön."

"Miksi ette vältä tunnontuskia ja poista painajaista tyydyttämällä
kiehuvan uteliaisuuteni?"

"Kaikin mokomin", sanoi hänen ylhäisyytensä kerkeästi, "jos te
kunnioitatte minua astumalla vaunuihin ja tekemällä vierailun kolkkoon
asuntooni, niin tarvitsisi vain kääriä paketti auki —"

"Oh, _mon Dieu!_ Teidän ylhäisyytenne! Ehdotuksenne tulisi olemaan
_très compromettant_ minulle [saattaisi minut huonoon valoon].
Ajatelkaa palvelijoitanne, herra Volenskia."

"Suokaa anteeksi, madame!" sanoi kardinaali. "Olen vanha diplomaatti ja
olen lakannut olemasta vaarallinen kenellekään kauniille naiselle monta
vuotta sitten."

"Diplomaatit ovat aina vaarallisia, teidän ylhäisyytenne! Enkä
minä todellakaan uskaltaisi sitä tehdä, sillä pelkään, että minun
rangaistukseksi täytyisi ottaa päähäni karmeliittihuntu. Mutta
oi!" hän lisäsi tehden sievän anovan liikkeen, "salliiko teidän
ylhäisyytenne, että lähetän luotettavan palvelijani herra Volenskin
luo, että hän antaisi hänelle kynttilänjalat? Vakuutan teille,
että en nuku hituistakaan tänä yönä, ja huomenna minä näytän kuin
vanhalta lähettilään rouvalta, ellei teidän ylhäisyytenne tyydytä
uteliaisuuttani."

"Madame, monien syntieni joukkoon, joita. Jumala paratkoon, syntikirjaa
pitävä enkeli vähän liiankin tarkkaan merkitsee vahingokseni, on usein
sattunut sellainen, että olen antanut naisen viettää unettoman yön,
mutta ei milloinkaan sellainen, että olisin ollut syynä siihen, että
nainen olisi näyttänyt tavallista vanhemmalta. Luulen, että sellainen
synti olisi anteeksi antamaton. Siis, jos sallitte, soitan vaunujani
ja ajan hotelliini heti tuodakseni teille mielenkiintonne esineet
itse. Tuskin Volenski on kotona tällä hetkellä. Lisäksi minulla on
matkalaukkuni avain, matkalaukkuni, jonne ne ovat lukitut."

"Oh, teidän ylhäisyytenne on ylen ystävällinen!" sanoi madame
Demidov melkein lapsellisen iloisesti, "te huomaatte, kuinka suuri
uteliaisuuteni on, siitäkin, että se on täydellisesti tukahduttanut
kohteliaisuuteni, sillä minun on mahdotonta evätä teidän ystävällistä
ehdotustanne".

Ikäänkuin peläten, että kardinaali muuttaisi mieltään, hän soitti
kelloa ja käski ajamaan heti esille hänen ylhäisyytensä vaunut.
Kardinaali, jota tämä vanha, vaikka ikuisesti uusi naisellisen
uteliaisuuden piirre huvitti, sanoi, ettei hän viivyttelisi hetkeäkään,
ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän hyvästeli väliaikaisesti, ja hänen
vaunujensa kolina häipyi pian etäisyyteen.

Madame Demidov istui hetken aikaa aivan hiljaa, voimatta liikkua — ehkä
se johtui voimakkaasta jännityksestä — kunnes ei enää voitu kuulla
vaunun pyörien ääniä. Tämä nainen tuntui joutuneen turtumuksen, melkein
tiedottoman huumauksen valtaan, nainen, joka tavallisesti oli niin
tarmokas ja elämää uhkuva.

Mutta tämä ei kestänyt kauan. Vastavaikutus tuli pian. Kuinka
ihmeissään hänen hienostunut vieraansa olisikaan ollut, jos hänen
olisi suotu nähdä toisen näyn ja katsella eleganttia huoletonta
maailmannaista tällä hetkellä, naista, jonka hän oli jättänyt makaamaan
velttona nojatuoliin leikittelemään joutilaana savukkeella.

Innokkaana ja kiihtyneenä hän avasi kuumeisesti pöytälaatikkonsa ja
luki uudelleen Eugenin tuomat tiedot tsaarin pojan katoamisesta ja
kreivi Lavrovskin arkamielisistä puuhista. Silloin tällöin pääsi hänen
tiukasti sulkeutuneiden hampaittensa välistä lyhyitä katkonaisia
lausahduksia tuskin kuuluvasti. Ne olivat ikäänkuin tämän voimakkaan
sisäisen kiihtymyksen varaventtiilejä.

Kohtalo oli siten johdattanut hänen tielleen avaimen suureen
salaisuuteen. Hän värisi muistellessaan tuota kiusallista hetkeä
Itävallan rajalla, jolloin kömpelön tai virkaintoisen tungettelijan
kädet olivat sekaantuneet hänen raportteihinsa. Oh, se oli
nöyryyttävää, matelevainen kohteliaisuus pilkkasi häntä, ja pilkka
kohdistui epäilemättä häneen vaarallisena vihollisena. Venäjän
hallituksen vakoojana. Sitten oli anteliaasti jaeltava rahaa huhujen
tukahduttamiseksi, mutta se ei kuitenkaan riittänyt estämään
juorukelloja levittämästä — oh! vain kuiskeena — mielenkiintoista
juttua, että madame Demidov, Wienin hienoston kukka, prinssien,
kardinaalien ja kuninkaiden ystävä, sai suuret varansa vakoilemalla
ulkomailla olevia maanmiehiään. Joitakin sellaisia huhuja pääsi
liikkeelle, sitä ei ollut epäilemistä. Hän oli sen tuntenut toisinaan,
vai oliko se vain mielikuvitusta? Kuitenkaan siihen ei oltu saatu
varmuutta, eikä sitä olisi saatavakaan, sillä madame Demidov piti
elämästään, iloisesta, loistavasta hovielämästä ja siitä ihailusta,
minkä hänen kauneutensa ja rikkautensa herätti ihmisissä, sekä niistä
ystävyyssuhteista, joita hänen kirkas älynsä ja viehkeät tapansa
hänelle hankkivat.

Mikä oli hänen ammattinsa? Älkää arvostelko tätä liian ankarasti.
Venäjänmaa on iso, mutta ankara isänmaa, joka vaatii kaikilta
lapsiltaan palveluksia heidän varojensa ja kykyjensä mukaan. Meistä
länsimaalaisista vakooja-nimitys on häpeällinen, me inhoamme sitä, jos
sitä käytetään miehestä, emmekä voi sitä ollenkaan käsittää nuoren
lahjakkaan naisen mainesanana. Mutta Venäjänmaalla, missä ehdottoman
yksinvallan ympäri punoutuvat juonittelun ja salahankkeiden verkot,
missä iskuja suunnataan keisarikunnan joka kulmalta valtion päämiestä
kohti, joka kansanluokasta ja aina salakähmäisesti, täytyy näitä
iskuja vastustaa vastaiskuilla, jotka ovat samoin salaisia, nopeita ja
pimeitä. Vihollinen, joka on kätkeytynyt palatsin jokaisen pylvään taa,
voi tulla kukistetuksi vain yhtä salaisilla keinoilla kuin se itsekin
käyttää. Venäjä käyttää sellaisia keinoja suojellakseen itseänsä ja
itsevaltiasta herraansa: moittikaa systeemiä, jos haluatte, mutta
koettakaa sääliä sen useinkin vastentahtoisia palvelijoita.

Madame Demidov ei milloinkaan miettinyt, oliko hänen ammattinsa
kiitoksen vai moittimisen arvoista, hän palveli maataan parhaimpansa
mukaan, ja keimaili ihmisten kanssa kuten ennenkin, vaikka aina
alttiina sen halveksumiselle.

Mutta tässä tapauksessa tuntui kohtalo todellakin laupiaalta. Heti kuin
hän oli kuullut hänen ylhäisyytensä kiintoisan kertomuksen keisarin
kynttilänjaloista, hänen kirkas älynsä oli päättänyt keksiä jonkin
keinon salaisten kätköpaikkojen valtaamiseksi. Hetken kuluttua olisi
kardinaali palannut kallisarvoisina kuormineen, ja madame Demidovhan
oli ajanut perille vaikeampiakin hankkeita kuin oli kardinaalin
pakottaminen uskomaan hänelle kynttilänjalkojen kuljettamisen Pietariin.

Tämä raportti, mikä sisälsi vain muutaman sanan, minkä raportin hän
oli laatinut Eugenin kokoomista niukoista tiedoista tsaarin pojan
katoamiseen nähden, olisi salaisessa kätköpaikassa varmasti tallessa.
Raportti ei merkinnyt paljon, mutta koska se epäilemättä tulisi
hallituksen käsiin ennemmin kuin mikään salaliittolaisten tiedonanto,
voisi se olla jonkin verran arvokas. Madame Demidov, joka oli hyvin
perehtynyt tämän kaltaisiin asioihin, oli varma, että tsaarin poika
oli ryöstetty joidenkin pakottavien vaatimusten takia ja että hän
oli panttivankina salaliittolaisten käsissä. Hän pääsi hyvin lähelle
totuutta ajatellessaan asiaa uudelleen, ja huomasi samalla, kuinka
avuton olisi Venäjän poliisi, vieläpä tsaari itsekin, kun Nikolai oli
kadonnut ja vankina.

Että kreivi Lavrovski, joka oli tehnyt suuren rikoksen
yksinkertaisuudessaan — päästäessään suojattinsa livahtamaan
käsistään, yrittäisi päästä hänen jäljilleen joko mahdollisin tai
mahdottomin keinoin, sitä ei ollut epäilemistä. Wienin salapoliisit
olivat tunnettuja yli koko maailman viisaudestaan, ja lisäksi Furet’n
kaltainen mies ei herättäisi vehkeilijöissä epäilyksiä samalla tavalla
kuin Venäjän hallituksen kätyri. Mutta madame Demidov oli päättänyt
näytellä pääosaa rohkean salaliiton paljastamisessa. Hän tiesi kuinka
suuresti hallitus luotti hänen kykyynsä, ja tässä oli paras tilaisuus,
mitä hänellä oli milloinkaan ollut, näyttääkseen heille, että hän oli
ansainnut heidän luottamuksensa.

Hän oli täysin peloton nainen. Kun hän tahtoi täyttää velvollisuutensa,
ei hän ollenkaan ajatellut omia vaarojaan kostonhimoisten
vehkeilijöiden käsissä. Mutta hänen varustuksissaan oli heikko kohta
— onkohan ihminen milloinkaan vailla sellaista kohtaa? — ja hänen
heikkoutensa oli siinä, että hän pelkäsi, että maailma merkitsisi hänet
polttomerkillä, kaikkien ystäviensä edessä, vakoojana.

Tuo nimi värisytti häntä, kun se jonkin asian johdosta tuntui
häämöttävän hänen edessään, niinkuin tuona kauheana yönä rajalla,
jolloin perikato tuntui uhkaavalta, ja kun hän vain ajattelikin
sellaista kuiskailevan ympärillään niiden, jotka olivat pitäneet
kunnianaan kuulua hänen tuttaviinsa, niin tuntui se sietämättömältä.

Ehkäpä hienoston naisen ylpeyteen, naisen, joka pelkäsi, että hänen
täytyisi laskeutua alas säädystään, liittyi jonkin verran tuota
salaista tunnetta, joka muutti tämän maailmallisen politikon joskus
pelkäksi naiseksi. Se tunne toi aina hänen silmiinsä ikävöivän ja
aran ilmeen, minkä hän niin harvoin antoi niissä viipyä. Ehkä hän
ajatellessaan korkeita ja jalosukuisia ystäviään, jotka kääntäisivät
halveksuvasti selkänsä Venäjän poliisin palkkaamalle vakoojalle, muisti
ikävöiden erään ystävänsä, nuoren, ylimyksellisen puolalaisen, joka
ikävä kyllä ajatteli häntä nykyjään niin vähän, mutta joka halveksisi
häntä niin suuresti silloin.

Mutta nyt, jos kohtalo vain suosisi häntä hiukan aikaa vielä, jos hänen
onnistuisi taivuttaa kardinaali antamaan hänen viedä kynttilänjalat
Pietariin, hänen ei ollenkaan tarvitsisi pelätä ilmitulemista. Hän oli
lukenut läpi paperit, ne raportit, jotka hän tahtoi toimittaa perille;
jos salaiset kätköpaikat olivat sellaisia, jollaisiksi kardinaali oli
ne kuvaillut, hän voisi uhmata rettelönhaluisimpiakin virkailijoita
vaarallisella matkallaan rajan poikki.

Nyt taas kuului rattaiden kolinaa. Hänen ylhäisyytensä vaunut
pysähtyivät porttikäytävään. Nopeasti silmätessään peiliinsä hän
havaitsi, ettei hänen kasvoillaan näkynyt kiihtymyksen tai tunteen
jälkeäkään. Hän sytytti taas savukkeen ja ojentautui pitkäkseen
leposohvalleen, ja kun kolme minuuttia myöhemmin hänen ylhäisyytensä
astui sisään kantaen kallisarvoista taakkaansa, hän ei voinut lukea
muuta kuin kiihkeätä mielenkiintoa hurmaavan emäntänsä ilmeikkäiltä
kasvoilta.

Siroilla sormillaan hän auttoi häntä purkamaan lukuisat kääreet,
mitkä Ivan vain muutama hetki sitten oli niin luottavaisesti käärinyt
kallisarvoisten korukalujen ympärille.

Taiteentuntijan innostus oli ilmeisesti rajaton, ja madame Demidov ei
väsynyt kiittelemästä hurmaavia arvoesineitä..

"Mutta, hyvä Jumala!" hän huokasi, "kuinka hauraita ne ovatkaan".

"Eivät niin hauraita kuin luulette", sanoi hänen ylhäisyytensä, "sillä
nämä kynttilänjalat ovat noin kolmensadan vuoden vanhoja, ja niitä ovat
varmaankin monet kädet pidelleet, ja ne ovat kuitenkin vielä hyvässä
kunnossa".

"Eivät aivan hyvässä, luulen", neiti vastasi, "sillä katsokaa! Tämän
pienen Amorin käsivarsi on ikävä kyllä murtunut ranteesta kyynärpäähän
asti."

"Oh, _mon Dieu_!" sanoi hänen ylhäisyytensä, "toivon, että tämä on
tapahtunut, ennenkuin sain haltuuni nämä epämukavat esineet. Vakuutan
teille, _chère madame_, ne tuottavat minulle alituista huolta, aina
siitä hetkestä asti, jolloin hänen majesteettinsa pakotti minut ne
ottamaan. Sallikaa minun panna vioittunut kynttilänjalka syrjään. Tai
ehkä olette hyvä ja kääritte sen taas papereiden sisään. En uskalla
pidellä sitä enää, sillä pelkään vahingoittavani sitä enemmän, ja voin
näyttää teille toisen kynttilänjalan salaisen jousen, sillä ne ovat
molemmat samanlaisia."

Varovaisesti, ikäänkuin se olisi ollut lapsi, kääri hänen ylhäisyytensä
madame Demidovin avulla vahingoittuneen kynttilänjalan uudestaan monien
paperien sisään, ja he panivat sen huolellisesti syrjään. Ja sitten
kaunis venakko tarkasteli innokkaana kardinaalin sormia tämän painaessa
pientä kultaista lehteä ja selittäessä hänelle kätköpaikan jousen
salaisuuden, joka kätköpaikka oli niin täydellisesti, niin kokonaan
turvassa kaikilta urkkimisyrityksiltä. Madame Demidov voi vaivoin
peittää kiihtymystään, ja hän jännitti voimansa suorittaakseen vaikean
diplomaattisen tehtävänsä, joka nyt oli toteutettava.

"Ah!" hän sanoi viimein, "ei ole ihme, jos teidän ylhäisyytenne tuntee
itsensä hermostuneeksi ja rasittuneeksi, kun teidän hallussanne
on noin hauraat esineet. Ette voi käsittää, kuinka huolimattomia
tullivirkailijat ja rautateiden kantajat ovat Itävallassa, varsinkin
kun heidän kuljetettavanaan on miehille kuuluvia laatikoita ja
matkalaukkuja. Olen huomannut, että naisten tavaroita he käsittelevät
huolellisemmin, sillä he pelkäävät mitä seuraa hameen rypistymisestä
tai pitsin repeämisestä."

"Saan suorastaan kauhunväreitä, _chère madame_", sanoi hänen
ylhäisyytensä. "Luulen, että elämäni tulee olemaan pelkkää kurjuutta,
kunnes tulee se onnellinen hetki, että ne ovat turvassa prinsessa
Marionovin käsissä, ellei oteta lukuun katkeraa pettymystäni
täytyessäni siirtää toistaiseksi kauan suunnittelemani loma."

Madame Demidov tutki yhä edelleen kauniita kynttilänjalkoja sanoessaan
leikillisesti:

"Olisiko teidän ylhäisyydellänne mitään sitä vastaan, että luovutte
olemasta Amorin lähetti?"

"Jos vain tietäisin kuinka niin menettelisin, _chère madame_, niin
mielelläni niin tekisin."

"No hyvä, teidän ylhäisyytenne on näkevä, kuinka hyvä ystävänne
olen. Otan vastatakseni näistä tavaroista, niin kauan kuin teidän
ylhäisyytenne on lomalla, ja lupaan teille, että ne tulevat olemaan
yhtä tallella minulla kuin ne ovat olleet Hofburgissa."

"Te, madame?"

"Niin. Aikomukseni oli lähteä Pietariin huomenna, kuten tiedätte, ja
jos tahdotte, voin ottaa kynttilänjalat mukaani pakattuina parhaimpien
hovihameitteni ja -pitsieni joukkoon. Sitten, jos tahdotte, annan ne
joko Marinov-palatsiin käyntikorttinne ohella tai pidän ne hallussani
tuloonne saakka, jos taas tahdotte antaa ne itse."

"Madame! Olette tuhat kertaa liian ystävällinen", sanoi hänen
ylhäisyytensä epäröivästi. "En todellakaan oikein uskalla suostua
ehdotukseenne, ja kuitenkin —"

"Se vapauttaa teidät suuresta tuskasta, vai kuinka? Ja lisäksi voitte
vapaasti lähteä tuntemattomana huvimatkallenne, eikä teidän tarvitse
tuottaa pettymystä niille, jotka tahtovat seurata teitä", lisäsi hän
viekkaasti huomaten, kuinka valmis hänen ylhäisyytensä oli myöntymään.

"Ah, madame, älkää houkutelko minua, voisin vielä hyväksyä
tarjouksenne", hän sanoi yhä vastustaen muodon vuoksi.

"Älkää puhuko siitä enää sitten, vaan suostukaa ystävälliseen
tarjoukseeni, niinkuin olen ehdottanut", neiti sanoi ojentaen kätensä
kardinaalille, joka kohteliaasti suuteli hänen sirojen sormiensa päitä.

"Kuinka voinkaan kiittää teitä, _chère madame_?" sanoi kardinaali
päästäen selvän helpotuksen huokauksen, kun hän lopulta oli taipunut
naisen ystävällisen suostuttelun edessä.

"Kertomalla minulle kaikki viimeisimmät skandaalit parhaista
ystävistäni", hän sanoi nauraen painuen yhä mukavampaan asentoon
komeaan nojatuoliinsa.

Voitto oli saavutettu, ja seuraavina hetkinä hänen ylhäisyytensä
henkevä keskustelu auttoi madamea unohtamaan sen illan rasitukset.
Lopuksi kardinaali hyvästeli, jättäen taide-esineet, jotka olivat
tuottaneet hänelle niin paljon vaivaa, naisen talletettaviksi.
Suostuttiin siihen, että madame Demidov pitäisi niitä hallussaan siihen
asti, kunnes hänen ylhäisyytensä palaisi Karlsbadista, jolloin hän
luovuttaisi ne itse prinsessa Marionoville.

Siis taas madame Demidovin diplomaattiset lahjat olivat häntä
auttaneet. Ja nyt hän oli saanut haltuunsa sellaisen kätköpaikan, jota
hän piti varmimpana raporttiensa piilopaikkana ja jota hän saattoi
käyttää, niinkuin hän halusi.

Alkoi olla jo myöhäistä, ja hän päätti lähteä Wienistä jo sinä yönä,
jotta hänen ylhäisyytensä ei voisi muuttaa mieltään seuraavaksi
päiväksi ja viedä häneltä pois kallisarvoiset esineensä. Hän
kokosi äsken tekemänsä muistiinpanot sekä eräitä muita papereita,
jotka sisälsivät kaikenlaisia raportteja kolmannelle osastolle. Ja
tietämättään seuraten Volenskin tekoja hän koski salaista jousta ja
työnsi asiakirjat samettireunaiseen kätköpaikkaan kynttilänjalan
runkoon. Varmasti ne olivat siellä tallella, sitä ei voinut
epäilläkään. Hän kääri huolellisesti kallisarvoiset kynttilänjalat
moniin käärepapereihin ja kirjoitti ulkopuolelle isoin kirjaimin:
"Hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn omaisuutta — posliinia
— varovaisesti", ja otti sitten paketin huoneeseensa ja pani sen
matkalaukkuunsa.

Tuntia myöhemmin hän ajoi Nordbahnille palvelijattarensa seuraamana,
joka kantoi kohtalokasta taakkaa, lähteäkseen Pietariin.

Melkein samaan aikaan Ivan Volenski, joka oli kuullut kardinaalin
askeleet alhaalla olevista huoneista, koputti hänen ylhäisyytensä oveen
kysyäkseen, tarvitsisiko hän hänen palveluksiaan vielä sinä iltana.

"Tule sisään, Ivan", sanoi kardinaali hyvin reippaalla äänellä, "nyt
minulla on hyviä uutisia sinulle kerrottavana. Saamme nyt molemmat
lomamme, poikani, ja minä lähden Karlsbadiin huomenna."

Ivan tuijotti hänen ylhäisyyteensä suuresti hämmästyneenä.

"Mutta... mitä tehdään kynttilänjaloilla?" hän kysyi huohottaen.

"Siinäpä se onni juuri onkin", selitti hänen ylhäisyytensä. "Madame
Demidov, joka itse aikoo mennä Pietariin huomenna, on suostunut
pitämään huolta noista kiusallisista kaluista puolestani, kunnes
tulen takaisin Karlsbadista. Vein ne pois itse tänä iltana, ja olen
kiitollinen tietäessäni, ettei minun matkustaessani tarvitse vastata
noista särkyväisistä esineistä."

Volenski oli tullut kuolon kalpeaksi. "Madame Demidov...
kynttilänjalat..." hän huohotti. "En ymmärrä —"

"No, hyvä ystävä, älä näytä niin pelästyneeltä. Näytin noita pikku
koruesineitä neidille ja mainitsin sattumalta, että olin jonkin
verran tyytymätön, kun minun niiden takia täytyi jättää tekemättä
kauan toivomani lomamatka: silloin hän hyvin ystävällisesti tarjoutui
ottamaan kynttilänjalat Pietariin mukaansa, jonka tarjouksen hyväksyin
tyytyväisenä. Nyt huomaat, että huoleni ovat vähentyneet."

Volenski koetti turhaan tekeytyä rauhalliseksi.

"Ja näyttikö teidän ylhäisyytenne madame Demidoville kynttilänjalkojen
salaisuutta?" hän kysyi henkeä haukkoen.

"En todellakaan muista", sanoi hänen ylhäisyytensä. "Luullakseni näytin
sen, mutta sinä tunnut olevan kovin huolissasi tuon asian tähden. Mistä
se johtuu?"

"Huolestuin pelkästään teidän tähtenne. Pelkään etteivät kynttilänjalat
ole oikein hyvin tallella naisen hallussa."

"Siinäkö kaikki?" sanoi hänen ylhäisyytensä hieman kuivasti ja silmäsi
nopeasti tutkivilla silmillään Volenskia, joka kesti tarkastelun
urhoollisesti. "Rauhoitu sitten; minun mielestäni kynttilänjalat
ovat aivan turvassa, rakas Volenski. Siis hyvää yötä nyt. Lähden
huomenaamulla varhain. Sinä luultavasti saat jäädä päivää pitemmäksi
ajaksi huolehtiaksesi kirjeenvaihdosta. Mutta sen jälkeen saat tehdä
mitä tahdot, kunnes tapaamme Pietarissa ensi kuun kolmantena päivänä.
Hyvää yötä, poikani."

Volenski kumarsi kardinaalille syvään, ja pikemmin kuolleena kuin
elävänä hän tuli omaan hiljaiseen huoneeseensa, missä hän saattoi koota
ajatuksensa ja ajatella lähintä tulevaisuuttaan.

Hän käsitti heti, että vaara oli suuri, että tämän jälkeen koska
tahansa, millä hetkellä tahansa isku voisi sattua.

Kaikki heidän salaliittoaan koskevat paperit — jotka oli niin
huolellisesti laadittu ja niin rohkeasti käytännössä toteutettu —
heidän manifestinsa, jonka Taranjev saisi viedä tsaarille, asiakirjat,
joista useat sisälsivät salaliittolaisten nimiä, ja jotka, jos ne
löydettäisiin, tuottaisivat heille maanpaon Siperiaan, kaikki ne
oli piilotettu toisen kynttilänjalan salaiseen kätköpaikkaan, jotka
kynttilänjalat nyt olivat madame Demidovin käsissä. Kaikkea tätä ei
tarvinnut aprikoida, se oli ankaraa, ehdotonta todellisuutta.

Mutta eräs seikka sieti miettimistä — koska perikatoa oli tähänkin
asti voitu välttää, ihmeellistä kyllä — niin vaaraa oli vastedeskin
yritettävä torjua.

Ensiksikin oli selvää, että toistaiseksi olivat paperit turvassa.

Kardinaali ja madame Demidov eivät olleet nähneet mitään. Joko hänen
ylhäisyytensä ei halunnut tai unohti näyttää naiselle salaista jousta,
tai niin tehdessään hän lienee sattumalta näyttänyt kynttilänjalkaa,
missä ei ollut salaisia papereita. Mutta naiset ovat luonnostaan
uteliaita, halukkaita leikittelemään pikkuseikoilla, ja mikä hetki
tahansa — Volenskin ajatukset eivät tahtoneet enää toimia; seuraukset
olisivat liian kauheita. Varoittaisiko hän tovereitaan heti uhkaavasta
vaarasta? Tunnustaisiko hän heille, että hän oli pettänyt heti
ensimmäisenä päivänä heidän luottamuksensa? Hyödyttäisikö se mitään?
Mitä he voisivat tehdä muuta, vaikka saisivatkin kuulla totuuden, kuin
tyynesti odottaa mitä tuleman piti? Minne tahansa he menisivätkin, mitä
tahansa he tekisivätkin, heidän olisi mahdotonta paeta Venäjän poliisin
kaikkialle ulottuvaa kättä. Ei, parempi oli pitää heidät jonkin aikaa
autuaallisessa tietämättömyydessä. Jos isku olisi tulossa, saisivat he
sittenkin tietää kohtalonsa kyllin pian.

Nuori puolalainen istui, tunnin toisensa perästä pää käsien varassa
koettaen miettiä joitakin keinoja voidakseen siepata kynttilänjalat
takaisin, ryöstääkseen madame Demidovin, mutta kuinka ja miten?

Koko yön hän käveli edestakaisin huoneessaan. Oli täysi päivä,
ennenkuin hän vaipui rauhattomaan uneen, ja unessa hän näki kahleita
ranteissaan, hän oli tovereineen matkalla kolkon lumierämaan halki
Itä-Siperian kaukaisia kaivoksia kohden, missä kuolema seuraa maanpakoa
— varma hiipivä kuolema, vitkallinen kidutus, joka joskus kestää
kokonaista kolme vuotta.




VIII


Kaikki, jotka ovat matkustaneet Itävallan valtion rautateiden ensi
luokan vaunuissa tietävät, kuinka erinomaisen ylellistä ja mukavaa
voi matkustaminenkin olla. Mutta vaikka matkustajan olo onkin
pehmeäpatjaisilla istuimilla mukavaa, niin junan nopeus ei kuitenkaan
ole niinkään kehuttavaa. Tämä on itäistä Eurooppaa, ja itämaalaisesta
kiire on eräs seitsemästä kuolemansynnistä. Siispä hänen rakentamillaan
rautateillä junat eivät milloinkaan kulje neljääkymmentä mailia
nopeammin tunnissa, mutta vaunujen pontimet ovat tarkasti tasapainossa,
ja on tehty kaikki voitava, jotta matkustajan jatkuva oleskelu
_coupé_'ssa olisi miellyttävä ja ylellisen viihtyisä.

Ikävä kyllä on näissä itäisissä maissa matkustamisella omat haittansa!
Kenpä ei tuntisi sitä harmia, vaivaa ja hämmennystä, mikä liittyy
pakollisiin tullitarkastuksiin rajalla. Sekä Passauhun, joka sijaitsee
keisarikunnan toisella äärellä, että Oderbergiin toisella saapuu
väsynyt matkustaja noin tuntia ennen auringonnousua. Itävallan
tullilaitoksen säännöt määräävät ehdottomasti, että jokaisen
matkatavaran on alistuttava tarkastukseen, eikä matkustaja millään
muotoa saa jäädä vaunuunsa, sillä hän voisi siellä pitää piilossa
sellaisia esineitä, jotka juuri ovat tullin alaisia ja joista Itävallan
hallitus kantaa hyvin korkeata tullia.

"Luulenpa, ettei meidän tarvitse mennä ulos, Roza", sanoi madame
Demidov unisesti vaunuosastonsa nurkasta, kun pikajuna saapui
Oderbergiin, raja-asemalle. "Piditkö huolta siitä, että pakaasi
rekisteröitiin Pietariin ja kuljetettiin junaan?"

"_Oui, madame_!" vastasi palvelijatar katsoen ulos vaunun ikkunasta,
"kaikki ovet avataan ja kaikkien täytyy poistua vaunuista, mutta meille
sanottiin Wienissä, että jos meidän matkatavaramme on rekisteröity,
niin sitä ei tarkasteta".

"En kuitenkaan mene ulos. Pane matkalaukkuni ja vaatearkkuni lähelleni
ja mene tilaamaan kaksi kuppia kahvia ravintolasta ja tuo ne tänne."

"Toivottavasti ei teitä häiritä", sanoi tyttö avatessaan vaunun oven,
"kaikki ovat poistuneet asemasillalta, enkä näe enää virkailijoita.
Toivon, että madame tulee toimeen hyvin, sillä aikaa kuin olen poissa.
Tulen heti takaisin."

Ja Roza oli aikeissa lähteä ulos vaunuosastosta.

"Suokaa anteeksi, neiti", sanoi eräs ääni, kun hän laskeutui
asemasillalle, "kaikkien täytyy tulla ulos täällä".

Tullivirkamiehen pukuun puettu mies seisoi vaunun ovella kohottaen
kunnioittavasti hattuaan kurkistaessaan osastoon ja nähdessään madame
Demidovin tavaroidensa keskellä.

"Se ei todellakaan ole välttämätöntä", sanoi madame ikävystyneenä,
"minun matkatavarani on merkitty kauttakulkutavaraksi, ja minulle
sanottiin selvästi Wienissä, että minua ei vaivattaisi näillä typerillä
muodollisuuksilla".

"Pahoittelen, madame, mutta meidän ohjeemme ovat sangen ankarat, eikä
meidän sallita jättää ketään vaunuihin eikä myöskään matkatavaraa",
vastasi mies pontevasti osoittaen matkalaukkua, vaatearkkua ja
matkavaippoja, jotka olivat pehmeillä sohvilla.

Madame Demidov tunsi tarpeeksi hyvin virkavallan käsittääkseen, että
oli aivan hyödytöntä olla tottelematta tai edes vastustaa. Mies oli
sangen kohtelias, suorastaan kunnioittava, mutta jos hän hiukankin
vastustaisi, niin mies kutsuisi apua ja siirtäisi hänen matkatavaransa
yhtään epäröimättä asemasillalle tai veisi ne tullikamariin, minne
hänen olisi pakko niitä seurata.

Hän alistui kärsimättömästi huoaten ja valmistautui poistumaan vaunusta
antaen Rozan ja miehen seurata perässä kantaen hänen tavaroitaan.
Hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään, mitä hän ei olisi sallinut
pahimmankin itävaltalaisen tullinuuskijan tarkastaa. Hänen raporttinsa
ja paperinsa olivat tällä kertaa turvassa keisarin kynttilänjalkojen
salaisissa säiliöissä. Nämä hän oli pannut matkalaukkuunsa ja
kiinnittänyt niihin silmiinpistävän lapun: "Posliinia, varovasti, hänen
ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn omaisuutta." Paketti voitaisiin
avata nimilapun totuuden selvillesaamiseksi, mutta ei kukaan voisi
arvata, että venäläisen agentin raportit olivat kätkössä niin hentojen
taide-esineiden sisällä.

Kaikesta tästä johtui siis vain turhaa vaivaa ja rasitusta, ja madame
Demidov saapui pian tullikamariin palvelijattarensa ja kohteliaan,
vaikka kiusallisen tullimiehen seuraamina, jotka kantoivat hänen
tavaroitaan.

Hänen isot matka-arkkunsa olivat virkahuoneessa, ja koska ne oli
rekisteröity, niitä ei avattu, vaan ne merkittiin Itävallan tullin
leimalla merkkinä siitä, että niiden sallittiin kulkea Itävallan rajan
poikki häiritsemättä.

"Onko teillä, madame, sitäpaitsi muita pieniä matkalaukkuja?" kysyi
eräs virkailija, joka oli kääntynyt Rozan laukun puoleen ja kääri auki
matkavaippa- ja sateenvarjomyttyä, jonka hän oli laskenut pöydälle.

"On! Minulla on matkalaukku ja vaatearkku. Roza", hän sanoi, "avaa ne,
tässä ovat avaimet".

"Minä en kantanut neidin matkalaukkua enkä vaatearkkua", sanoi
palvelijatar, "tullivirkailija kantoi niitä. En näe niitä juuri tällä
hetkellä, hän lienee laskenut ne jonnekin."

"Hae ne heti. Sinun ei olisi pitänyt antaa kenenkään pidellä niitä.
Tiedäthän etten ole sallinut kenenkään muun kantaa matkatavaroitani
kuin sinun."

Madame Demidovin oli vaikea salata kiihtymystään, ja Roza kurkisteli
hädissään sinne ja tänne koettaen tuntea virkailijan, joka oli
huolehtinut kallisarvoisista matkalaukuista.

"Sanoitteko, että tullivirkailija kantoi niitä?" sanoi eräs kantaja
huomatessaan tytön pulan, "se on hyvin epätodennäköistä, sillä heillä
on kaikilla kylliksi puuhaa täällä".

"Hän ei ole nyt täällä", sanoi Roza, "se oli nuori mies, hänellä oli
pitkä ruskea parta ja kihara tukka. Hän oli puettu virkapukuun."

"Kaikki tullimiehet ovat tällä hetkellä täällä, neiti. Olen tuntenut
heidät kaikki vuosikausia, ei yksikään heistä ole poissa. Luulenpa,
että teidät on pettänyt joku taitava varas, jollaiset ovat ennenkin
tehneet paljon pahuutta näillä tulliasemilla. Tiedättehän, että on niin
helppoa varastaa täällä, varsinkin naisilta, koska —"

"Roza", läähätti madame Demidov, joka oli kuullut miehen viime
sanat ja tunsi kauhusta jäykistyvänsä, "katsele uudestaan! Olet
varmaankin erehtynyt... Missä on matkalaukkuni?... Sinä olet
vastuussa matkalaukustani... Syytän sinua varkaudesta, ellet löydä
matkalaukkuani... Minä —"

Hän keskeytti juuri parahiksi, sillä hänen ja hänen palvelijattarensa
ympärille alkoi kerääntyä katselijoita, jotka näyttivät olevan
huvitettuja ja kiinnostettuja ja jotka halukkaasti katselivat, kuinka
tämä hienosti puettu nainen menetti niin täydellisesti itsehillintänsä
kadotettuaan joitakin vähäpätöisiä matkakapineita.

Kello oli soinut toisen kerran. Matkustajat alkoivat palata paikoilleen
junaan. Kun madame Demidov näki parin virkailijan katselevan häntä
terävästi ja tutkivasti, huomasi hän, että hänen oli pakko rauhoittua.
Maailmaa tuntevana — virkamaailmaa erittäinkin, hän tiesi, että oli
vaarallista ilmaista liian paljon tunteitaan pelkkäin pikkuseikkain
takia, jotta niitä pikkuseikkoja ei alettaisi epäillä. Hän sai takaisin
kylmäverisyytensä ja kääntyi kantajain puoleen, jotka töllistelivät
hänen ympärillään ja sanoi tyynesti:

"Matkatavaraini joukossa oli sangen kallisarvoisia koruesineitä.
Annan tuhat guldenia niiden takaisinsaamisesta, kaksituhatta, jos
saan ne takaisin ennen aamunkoittoa. Sillävälin vieköön joku tavarani
ajurinrattaille. Mielelläni tahtoisin tietää kaupungin parhaan hotellin
nimen, missä voin asua, kunnes omaisuuteni on palautettu. Minun pitää
puhutella poliisia heti tai luullakseni niin aikaisin aamulla kuin
mahdollista."

"Roza", hän jatkoi kääntyen onnettoman palvelijatar-parkansa puoleen,
sillä aikaa kuin hänen käskynsä täytettiin nopeasti ja äänettömästi,
"tässä on kuun palkka ja matkarahat takaisin Wieniin. Älä enää
milloinkaan tule silmieni eteen."

Sitten hän käveli sirosti ja arvokkaasti poikki huoneen, nousi
ajurinrattaille ja ajoi hotelliin, samalla kuin Roza-parka jäi asemalle
ystävällisen kantajan lohdutettavaksi, kunnes seuraava juna palaisi
Wieniin.




IX


Sillävälin Ivan Volenski oli kärsinyt tavattomasti. Hänen asemansa
oli sillä hetkellä omituinen. Vaikka hän oli kiihkeästi toivonut
voivansa edistää suurta asiaa, niin hän oli sen sittenkin saattanut
vaaranalaiseksi — tietämättään — niin että sitä oli miltei mahdoton
korjata. Hänen toverinsa olivat luottavaisina sijoittaneet henkensä ja
vapautensa hänen käsiinsä hänen varmojen lupaustensa houkuttelemina,
ja vuorokautta myöhemmin hän oli luovuttanut heidän paperinsa
poliisiagentin haltuun, vietäväksi poliisille, jota he niin kovin
pelkäsivät.

Ja kuitenkin lähettilään oli tuota kohtalokasta yötä seuranneena
aamuna onnistunut melkein rauhoittaa hänet. Ehkäpä hänen ylhäisyytensä
tunsi itsensä hieman syylliseksi kynttilänjalkojen tähden ja arveli,
että hänen sihteerinsä syytti häntä siitä, että hän oli sallinut
niiden joutua toisiin käsiin. Hyvin pahoillaan hän selitti Ivanille,
mikä vahinko oli sattunut toiselle Amorin kädelle, minkä sekä hän
että madame Demidov olivat huomanneet ja minkä johdosta hän lopulta
hyväksyi madamen ehdotuksen. Pala palalta Volenski urkki kardinaalilta
yksityiskohtaisen selonteon siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja kauniin
venakon kesken keisarin kynttilänjalkoihin nähden. Hän kuuli, että
madame oli omin käsin käärinyt loukkaantuneen koruesineen pakettiin ja
pannut sen syrjään ja että madame oli luvannut olla hyvin varovainen,
jotta ei enää voisi tapahtua mitään vahinkoa.

Hänellä oli siis taas syytä kiittää kaitselmusta, että se oli ohjannut
hänen kätensä vahingoittuneeseen kynttilänjalkaan, kun hän oli kätkenyt
kohtalokkaat paperit.

Toistaiseksi madame Demidov ei tietänyt mitään, siis jotakin toivoa
oli jäljellä, ja niin pian kuin hänen ylhäisyytensä olisi poistunut
Wienistä, mikä onnettomuudeksi tapahtuisi vasta illalla, Ivan aikoi
lähteä Pietariin viivyttelemättä ja poissaolevan isäntänsä puolesta
pyytää madame Demidovia antamaan kynttilänjalat hänelle, jotta niitä
talletettaisiin varmassa paikassa paavin lähetystössä.

Sillävälin ei olisi puhuttava sanaakaan hänen tovereilleen. Hän oli
edellisenä iltana nähnyt puheenjohtajan ja oli kertonut hänelle
kardinaalin suunnitelmien muuttumisesta, mistä johtui, että hän
Volenski voisi viedä paperit Taranjeville kahta päivää aikaisemmin kuin
oli luultu. Kaikkien heitä uhkaavien vaarojen kertominen heille olisi
turhaa julmuutta. Eiväthän he voisi tehdä muuta kuin odottaa iskua, jos
sen piti langeta. Mirkovitsh tahtoisi tappaa tsaarin pojan. Paljastus
yllyttäisi heitä surmaamaan turvattoman vangin.

Nyt hänen ylhäisyytensä ei ollut enää huolissaan. Ei tarvinnut mitään
pelätä eikä hätäillä. Kardinaalin lähdettyä Volenskin mieli rauhoittui,
ja hän saattoi taas nukkua rauhallisesti näkemättä tuskallisia unia
vankiloista ja Siperiasta.

Seuraavana aamuna hän tunsi voivansa hyvin ja olevansa virkeä ja valmis
lähtemään pikajunassa Oderbergin kautta Pietariin, vähän enemmän kuin
vuorokautta myöhemmin kuin madame Demidov oli lähtenyt, seuratakseen
tarkoin hänen kintereillään.

Hän aterioitsi iloisena ja huolista vapaana ja avasi koneellisesti
aamulehden vilkaistakseen uutisia. Ja lukiessaan lehteä hän huomasi
siinä jotakin, joka mursi kaikki hänen toiveensa, ja ensimmäistä kertaa
hän epäili, olikohan kaitselmus sittenkään heidän puolellaan.

 "Taas rohkea varkaus rajalla.

 Eilen matkustajain tavaroita tarkastettaessa Oderbergissa kello kuuden
 aikaan aamulla tapahtui rohkea varkaus.

 Kun Madame Demidov, ylimyspiireissämme hyvin tunnettu nainen, poistui
 vaunuosastostaan, tullimiehen valepuvussa oleva mies tarjoutui
 kantamaan hänen vaatelaukkuaan ja matkalaukkuaan. Mies näytti
 seuraavan häntä tavaroiden kanssa, ja vasta neljännestuntia myöhemmin
 madame Demidov totesi, että mies ja kaikki hänen tavaransa olivat
 kadonneet. Madame Demidov ilmoitti, että laukku sisälsi joitakin hyvin
 arvokkaita esineitä. Hänen huomattiin suuresti kiihtyneen, kun hän sai
 kuulla menetyksestään. Asia on poliisin huostassa, joka on jo päässyt
 jäljille."

Lukija käsittää hyvin, mitä tämä uutinen lehdessä merkitsi Volenskille.
Kun kaikki jo jonkin aikaa oli ollut rauhallista ja varmaa, tuntui
isku lankeavan hänen päälleen melkein huumaavan voimakkaana. Lehti
putosi hänen kädestään, ja noin kymmenen minuuttia istui hän tuijottaen
tyhjyyteen kykenemättä ajattelemaan tai mitään suunnittelemaan, ja
hänen aivonsa melkein kieltäytyivät pitämästä asioita tosina ja kaikkia
niistä johtuvia hirmuja. Vain muutama tunti sitten nuo paperit,
jotka hän oli niin kevyellä mielellä kätkenyt luulemaansa maailman
turvallisimpaan paikkaan, minkä hän voi keksiä, olivat kaitselmuksen
ihmeellisellä avulla välttäneet Venäjän nokkelimman naisen silmiä
— itse mitään tietämättä nainen kantoi nuoren nihilistikoplan
salaisuuksia varmassa tallessa rajan poikki suoraan poliisin kitaan —
hän, joka itsekin oli agentti ja vakooja.

Tilanne oli vaarallinen. Volenski oli pelännyt, että jokin mitätön
sattuma voisi yhdennellätoista hetkellä petkuttaa häntä, mutta se
sattuma oli niin mieletön, että hänellä oli vieläkin rohkeutta nauraa
itsekseen omituiselle yhtymykselle, että poliisiagentti joutui
kuljettamaan nihilistien papereita rajan poikki. Ja korkeintaan
parissa päivässä hän olisi saanut paperit takaisin ja palauttanut ne
tovereilleen, ja kun kaikki taas olisi ollut turvallista, hän olisi
voinut nauraa omille kauhunkuvilleen. Mutta, kuinka suuresti nyt
olikaan tilanne muuttunut. Varastetut paperit olivat tällä haavaa
varkaiden tai varastettujen tavarain piilottajain armoilla, jotka
tietenkin koettaisivat hyötyä kaappauksestaan niin paljon kuin suinkin.
Sillä kynttilänjalkojen salaisuus ei pysyisi salassa kauankaan, kun
ne olisivat joutuneet kuriositeettikauppiaan käsiin, jotka kauppiaat
ovat niin perehtyneitä sellaisiin asioihin...Ja Ivan kauhistui
ajatellessaan, kuinka täydellisesti hän tovereineen oli nyt roistojen
vallassa. Käytettäisiinköhän papereita kiristykseen, ilmiantoon vai
niihin?

Palvelija oli tullut takaisin hetki sitten ilmoittamaan sihteerille,
että oli aika lähteä, jos hän aikoi matkustaa Kassa-Oderbergin junassa,
mutta Ivan oli kärsimättömästi sanonut, että hänen suunnitelmansa
olivat muuttuneet. Hän ei aikonut lähteä sinä aamuna.

Kun mies oli jättänyt hänet yksin, hän otti taas esille
_Fremdenblattin_ ja luki kohtalokkaan kirjoituksen moneen kertaan,
kunnes hänen kivistävät ohimonsa alkoivat tykyttää rajusti ja kirjaimet
tanssia hänen kirvelevien silmiensä edessä, ja hän tunsi päätänsä
huimaavan ja pyörtyvänsä uutta tuntematonta kauhua ajatellessaan.

"Poliisi on jo päässyt jäljille", hän mutisi. "Millä tavalla jäljille?
Ja mitä tapahtuisi, jos se löytäisi varastetut tavarat?"

Matkalaukku tietenkin avattaisiin ja kaikki tavarat tutkittaisiin
ja palautettaisiin madame Demidoville, joka sen jälkeen luultavasti
hyvinkin mielellään antaisi kynttilänjalat takaisin Volenskille
ja vierittäisi kaiken vastuun hartioiltaan. Mutta sitä ennen
käsittelisivät niitä kymmenet kädet: ensin varkaat, sitten poliisi,
sitten virkamiehet, joista kuka tahansa voisi koskea salaista jousta,
ja silloin —?

Volenski koetti varmistua siitä, että tämä mahdollisuus oli hyvin
pieni, että salaiset säiliöt olivat hyvin kätketyt, jouset kovin
jäykät, jotka antaisivat perään, vain lujasti puristettaessa. Mutta
kuitenkin hän tuli levottomaksi, hänen oli mahdoton istua hiljaa,
ihmisiä täynnä olevat kadut tuntuivat houkuttelevan häntä, ja hän
toivoi epämääräisesti, että hän kuulisi tuoreita uutisia kahviloiden
ihmisryhmien keskeltä, kuinka tämä varkausjuttu oli nyt kehittynyt.
Varmaankin kaikki ihmiset pohtivat vilkkaasti asiaa.

Hän otti hattunsa ja lähti kävelemään Kolowratringiä pitkin oopperaa
kohden. Vaisto — itsesäilytysvaisto — kuiskasi hänelle, että hänen oli
hillittävä itsensä eikä annettava kenenkään ohikulkevan muukalaisen
huomata hänen omituista kiihtymystään, villiä, rajua katsettaan. Hän
käveli hiljalleen erääseen isoon kahvilaan puristaen siellä täällä
jonkun kättä ja tervehtien joitakuita. Tuntui omituiselta, ettei
kukaan hänen kohtaamistaan puhunut Oderbergin varkaudesta. Volenski
ei voinut käsittää, että niin tärkeä tapahtuma hänelle voisi tuntua
toisista niin yhdentekevältä. Hänen ympärillään ja hänen kanssaan
keskusteltiin vain uudesta oopperasta, odotetusta hallituspulasta ja
Gallmeyerin viimeisestä menestyksestä, mutta kenestäkään ei madame
Demidovin matkalaukun varkaus ollut mitenkään huomattava, eikä Volenski
uskaltanut ruveta keskustelemaan asiasta itse. Hän pelkäsi, että hänen
äänensä voisi väristä, että hänen tuskaiset silmänsä paljastaisivat
hänen kiihtymyksensä.

Hän kuunteli kärkkäästi uutisia, huomautuksia ja kulki toisesta
kahvilasta toiseen, mutta vain kerran hän kuuli mainittavan
varkaudesta. Eräs nuorukainen sanoi toiselle, että epäilemättä madame
Demidovin jo oli onnistunut saada poliisi varkaiden jäljille: hänhän
oli perehtynyt poliisin asioihin itsekin. Toinen nuori mies nauroi ja
asia unohdettiin.

Kaksi tuntia kului hitaasti. Pakollinen toimettomuus painoi raskaasti
Volenskin mieltä. Tuntemattoman pian tulevan ratkaisevan tapahtuman
väsyttävän odottamisen tuottama jännitys alkoi rasittaa häntä, ja hän
poistui keskikaupungin vilkkailta kaduilta mennäkseen kaukaisemmille ja
hiljaisemmille kaduille, missä hänelle tarjoutuisi hieman vapautta ja
missä hänen ei tarvitsisi niin kovin hillitä kiihtymystään.

Niin hän oli päätynyt _Fremdenblattin_ toimitustalon eteen, missä
oli vilkasta hyörinää ja melua, mikä todisti, että ensimmäinen
iltapäiväpainos lähetettiin kaupungille. Hän kiitti sattumaa, joka oli
ohjannut hänen askeleensa tälle suunnalle ja osti numeron lehteä ja
ryhtyi innokkaana tarkastelemaan sen sisältöä.

Ah, kas siinä! Ilmeisesti uusia tietoja!

 "Oderbergin varkaus.

 Rajapoliisimme on jälleen osoittanut erinomaista kykeneväisyyttään ja
 toimintanopeuttaan, mistä se on tullut tunnetuksi. Varas, joka vei
 madame Demidovin matkalaukut Oderbergissa eilen aamulla, vangittiin
 'Heinrich Marshall’-nimisen ravintolan yksityishuoneessa samassa
 kaupungissa, jonne hän oli paennut rikostoverinsa kanssa jakaakseen
 saaliin. Kun poliisi tunkeutui huoneeseen, molemmat varkaat ilmeisesti
 riitelivät kovaäänisesti eräistä pienistä koristeista, joita oli
 karissut lattialle. Mies, joka on tunnettu rikollinen, jota poliisi
 kauan on etsinyt, tuntui olevan niin kiivastunut tai muutoin niin
 pelästyksissään, ettei hän yrittänytkään paeta, mutta hänen toverinsa,
 joka sivumennen sanoen on nainen, onnistui paeta ikkunan kautta
 siepattuaan muutamia tavaroita mukaansa. Mutta eräs poliisi tunsi
 hänet, ja luultavasti hänetkin nyt on vangittu.

 Poliisille oli suureksi avuksi vangitsemisessa muutamat aseman
 kantajat, joita, kuten kerrotaan, innosti madame Demidovin lupaama iso
 rahapalkkio. Heidän tyytymättömyytensä ja suuttumuksensa oli sentähden
 suuri, kun nainen väittäen, että pari kallisarvoista esinettä oli
 vielä kadoksissa, kieltäytyi maksamasta mitään palkkiota löydetyistä
 esineistä. Hän tuntui olevan kovin kiihtynyt ilmoittaessaan asian
 oikeudessa ja selitti kiihtymyksensä johtuvan siitä, että kadoksissa
 oleviin tavaroihin kuului pari hyvin kallisarvoista antiikkista,
 kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa, jotka eivät olleet
 hänen omaisuuttaan, mutta jotka oli luovuttanut hänen erikoiseen
 huolenpitoonsa eräs ystävä, jonka nimeä hän kieltäytyi ilmaisemasta.
 Naisen kova mielenliikutus koko kuulustelun aikana on herättänyt
 huomiota."

Lehti putosi Volenskin käsistä, ja hän seisoi kadulla katsellen
tyhjyyteen melkein hoiperrellen, ikäänkuin hän olisi ollut juovuksissa.
Kauheinta tässä näytelmässä, joka tapahtui hänen ympärillään oli se,
että vaikka hän oli se henkilö, jota juttu enimmän koski, hänen oli
aivan hyödytöntä, jopa suorastaan vaarallista millään tavalla sekaantua
siihen. Eikä hänen kärsimyksistään ollut suinkaan pienin se, että hän
tunsi itsensä aivan voimattomaksi tekemään mitään, mikä pelastaisi
hänet tovereineen pelottavasta kauheasta iskusta, joka voisi koska
tahansa musertaa heidät. Mutta nyt oli tullut vakavan harkitsemisen
hetki. Tuli olemaan ehdoton pakko — Ivan tunsi sen — että hänen täytyi
suunnitella jokin varma keino asioiden selvittämiseksi, hänen täytyi
ottaa käytäntöön jokin menettelytapa, päättää, missä määrin hänen oli
ilmoitettava tovereilleen ja etsiä heidän apuaan ja neuvojaan. Mutta
sitä varten oli rauha tarpeen, ja Volenski suuntasi nyt askeleensa
hotellia kohden tuntien, että hänellä ei ollut oikeutta laiminlyödä
hänen ylhäisyytensä kirjeenvaihtoa, kuten hän oli jo kauan tehnyt.
Kotimatkalla muistui hänen mieleensä kaikenlaisia rauhattomia ajatuksia
ja olettamuksia, probleemi, jonka ratkaiseminen merkitsisi hänelle ja
hänen ystävilleen joko elämää tai kuolemaa.

Lukittuaan työhuoneensa oven Ivan päätti tarmokkaasti karkoittaa
kaikki ikävät ajatukset ja antautua isäntänsä työhön. Hän kirjoitti
kaikki tärkeät kirjeet, lajitteli ne, jotka hänen tuli lähettää hänen
ylhäisyydelleen, järjesti kaikki hänen työtänsä koskevat paperit, ja
vasta myöhään yöllä, kun palvelija toi hänelle valoa, hän piti pienen
lepohetken ja kertasi mielessään kaiken, mitä hän muisti tärkeiden
paperien katoamisesta, ja hän mietti uudestaan kaiken sen, mitä hän
aikoi tehdä.

Hänelle oli tehnyt hyvää ahkerasti työskenteleminen sekä ruumillisesti
että sielullisesti. Hänen aivonsa olivat nyt selvemmät ja hänen
hermonsa vähemmän rasittuneet kuin silloin, kun hän oli kulkenut
joutilaana ja rauhattomana pitkin katuja.

Oli selvää, että tilanne tällä hetkellä ei ollut pahempi kuin se oli
ollut aamullakaan, eikä vielä ollut syytä varoittaa salaliittotovereita
kertomalla heille, mitä oli tapahtunut, ja kääntämällä heidän vihansa
häntä kohden, vaikka nytkin jo oli tarpeeksi paljon kärsimistä.

Ei, oli parasta, että he saisivat olla tietämättömiä vielä hetken
aikaa, sillä Ivan ei vielä ollut lakannut toivomasta, että papereita
ei vielä oltu löydetty ja että hän voisi taivuttaa madame Demidovin
antamaan kynttilänjalat hänelle, niin pian kuin hän olisi saanut ne
takaisin poliisilta, koska tapaus lienee hänet suuresti pelästyttänyt.
Vaara piili yksinomaan siinä, että niin vaaralliset paperit olivat
lyhyenkään aikaa niin täydellisesti poissa hänen kättensä ulottuvilta,
että niin peloittava salaisuus oli ainoastaan sattuman armoilla.

Hänen ylhäisyydestään taas Volenski tiesi, että heti kuin hän oli
vapaa diplomaattitoimistaan, hän ei edes katsahtanut sanomalehteen.
Toistaiseksi hänen nimeään ei oltu mainittu, ja — mutta samassa uusi
merkillinen ajatus juolahti Volenskin mieleen ja asian synkkä puoli
— jota hän oli turhaan yrittänyt pitää valoisana — muistui hänen
mieleensä. Miksi madame Demidov oli niin tarkasti koettanut pitää
kardinaalin nimeä salassa? Johtuiko se pelkästään siitä, ettei hän
luonnollisestikaan tahtonut hänen saavan tietää, kuinka huonosti hän
oli ansainnut kardinaalin luottamuksen, tai johtuiko se siitä — ja Ivan
kalpeni sitä ajatellessaan — että hän ei tahtonut hänen ylhäisyytensä
saavan tietää hänen menetystään sentähden, että hän maailmannaisena oli
siinä määrin unohtanut itsensä, että hän oli ollut suuresti järkytetty
ja herättänyt oikeusviranomaisten ja reportterien huomiota?

Jos hän sattumalta oli jo keksinyt peloittavan salaisuuden ja tahtoen
saada kaiken kunnian valtauksestaan halusi mielellään paperit takaisin
ja ne hallussaan ilmiantaa salaliittolaiset ja vaatia palkintoaan.
Olikohan hänen kiihtymyksensä seurauksena siitä kauhusta, jonka
valtaan hän oli joutunut pelätessään menettävänsä kallisarvoiset
todistuskappaleet, joita ilman hänen muistinsa ei riittäisi ehkä
luettelemaan uskaliaan juonen suunnittelijoita. Niin, kaikki tuo oli
mahdollista. Ivan tiesi sen koko ajan, vaikka hän yrittikin ponnistella
houkutellakseen itsensä väärään luuloon, että kaikki oli turvallista ja
varmaa toistaiseksi. Madame Demidov ilmeisesti oli jäänyt Oderbergiin
ollen valmis vaatimaan heti omaisuuttaan. Ivan mietti, ilmoittaisiko
hän mitään hänelle. Se olisi järkevä teko, jos hän ei ollut keksinyt
papereita, mutta aivan hyödytön, jos hän oli jo löytänyt paperit.
Ivanille tarjoutui vielä toinen tilaisuus, hän voisi itse ilmoittaa
asian poliisille — nyt kun kynttilänjalat oli todellakin mainittu
kadonneeksi omaisuudeksi — ja hän voisi ottaa selvää, sallisivatko
he hänen ottaa ne haltuunsa hänen ylhäisyytensä paavin lähettilään
puolesta.

Tämä ajatus mielessään hän kutsui ajurin, koska oli myöhäistä, ja ajoi
etsivään osastoon. Poliisipäällikön paroni von Hermansthalin hän tunsi
hyvin, sillä hän oli usein tavannut hänet seurapiireissä ollessaan
kardinaali d'Orsayn seurassa.

Paronilla oli kovin paljon puuhaa, ja Volenski sai odottaa kolme
neljännestuntia hänen odotushuoneessaan. Ivanilla oli siis paljon aikaa
päättää, minkälaista diplomatiaa hänen oli paras käyttää.

Hän sanoisi paroni von Hermansthalille virallisena salaisuutena, että
kynttilänjalat, joihin madame Demidov oli viitannut luetellessaan
kadonneet tavaransa, oli hänen isäntänsä kardinaali d'Orsay tämän
haltuun luovuttanut, että nämä kynttilänjalat paavin lähettiläs oli
epävirallisesti lahjoittava eräälle Pietarissa asuvalle naiselle erään
korkea-arvoisen henkilön puolesta, jonka nimeä Volenski ei tahtonut
mainita, mutta jonka paroni von Hermansthal saisi arvata. Lopuksi
hän lisäisi, että hänen ylhäisyytensä täydellisesti luottaisi paroni
von Hermansthalin tunnettuun tahdikkuuteen ja vaiteliaisuuteen sekä
että kardinaali ja tuo korkea-arvoinen henkilö toivoivat, että asia
pidettäisiin niin paljon kuin mahdollista sanomalehdiltä salassa, että
kynttilänjalat eivät saisi kulkea muiden kuin aivan välttämättömien
käsien kautta ja että Volenski edistääkseen tätä asiaa nyt pyysi paroni
von Hermansthalin voimakasta apua hänen ylhäisyytensä puolesta.

Tämän suunnitelman ja puheen muodostettuaan päässään Ivan tuntien
itsensä rauhallisemmaksi kykeni astumaan Itävallan poliisipäällikön
yksityishuoneeseen ollenkaan vapisematta.

Paroni von Hermansthal, tyyni aristokraattisen näköinen vanha mies,
joka omasi viehättävän kahdeksannentoista vuosisadan käytöksen,
kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä Volenskilla oli sanottavana, ja
pyysi häntä istumaan, samalla kuin hän luki tekemänsä muistiinpanot, ja
sanoi hetken kuluttua:

"Hyvä Volenski, hyvin mielelläni tulen auttamaan hänen ylhäisyyttään
niin paljon kuin voin. Jos kerrotte minulle, mitä te haluatte tehdä,
niin katson millä tavalla voin olla teille avuksi."

"Pyydän vain teiltä lupaa saada kynttilänjalat haltuuni hänen
ylhäisyytensä puolesta, ilman että ne joutuvat kenenkään käsiin, paitsi
teidän ja minun, ja ilman niitä muodollisuuksia, jotka tavallisesti
liittyvät poliisin löytämän omaisuuden takaisinvaatimiseen."

"Mutta madame Demidov on tällä hetkellä se, jolta kynttilänjalat
on ryöstetty. Hän ehkä vastustaisi sitä, että kynttilänjalat
luovutettaisiin kenellekään muulle kuin hänelle itselleen."

"Madame Demidov ilmoitti poliisiviranomaisille, että ne eivät ole hänen
omaisuuttaan", vastasi Volenski. "Ilmoitan hänelle heti, kun minulla on
hänen suostumuksensa sellaiseen tekoon, ja tulette huomaamaan, että hän
liiankin mielellään luovuttaa minulle kaiken vastuunalaisuuden asiasta."

"Sen hän saa päättää", myönsi poliisipäällikkö kuivasti, "voimme
keskustella asiasta myöhemmin; joka tapauksessa voin luvata teille,
että tulen ilmoittamaan teille heti, kun poliisi on saanut haltuunsa
kadonneet tavarat".

"Niitä ei siis vielä ole löydetty?" kysyi Ivan läähättäen.

"Ne eivät juuri tällä hetkellä ole meidän hallussamme", oikaisi
poliisipäällikkö.

"Saanko kysyä, mitä se merkitsee?" kysyi Volenski, jonka kuivuneet
huulet ja ärtyneet hermot tuskin sallivat hänen kunnollisesti lausua
järjellistä kysymystä.

"Se merkitsee, että tiedämme missä ne ovat ja että voimme vallata ne
millä hetkellä tahansa."

"Ja —"

"Seis! Antakaa minun selittää", lisäsi kohtelias paroni ystävällisesti,
kun hän huomasi Volenskin innostuksen. "Poliisi tuntee, kuten tiedätte,
hyvin naisen, joka oli huoneessa vangitsemisen aikana ja joka kiiruhti
ulos ikkunasta mukanaan osa saaliista. Hän kuuluu siihen luokkaan,
joita _bon ton_ nimittää 'onnettomiksi'."

"Niin! Tiesin, että naisvaras oli paennut, mutta olisin luullut —"

"Että poliisimme, joka tavallisesti on niin toimekas, kun on
kysymyksessä sotkuinen työ, ei epäonnistuisi yllättämästä ja
vangitsemasta häntä. Se olisi tehtykin, epäilemättä, ilman erästä
tärkeätä syytä, joka on seuraava: asianomainen virkamies tunnettuaan
naisen tiesi, että hän voisi tavoittaa hänet koska tahansa. Hän
asuu Wienissä ja käy kaikissa ravintoloissa ja kolmannen luokan
hotelleissa ja hänen mielipaikkansa on 'Kaiser Franz'. Hän sentähden
aikoo tuudittaa hänet väärään varmuuteen voidakseen — pitämällä
hänen liikkeistään tarkkaa vaaria — saada selville ja rangaistukseen
varastettujen tavarain kätkijäjoukkueen, joka tähän asti on kokonaan
eksyttänyt lainvalvojia, ja jonka kätyrinä luulemme hänen toimivan."

"Luulette siis, että tuo nainen toi nuo kynttilänjalat Wieniin
mukanaan?"

"Tiedämme hänen sen tehneen, sillä hänet nähtiin Wienissä juuri tänä
aamuna ja häntä pidetään tarkasti silmällä."

"Tietenkin teidän ylhäisyytenne antaa viipymättä määräyksen, että hänen
huoneensa etsitään heti tänä aamuna?" sanoi Ivan kiihkeästi.

"Minä en mitenkään halua olla tekemättä sitä", sanoi parooni von
Hermansthal kohteliaasti, "sillä palan halusta näyttää hänen
ylhäisyydelleen, kuinka mielelläni palvelen häntä".

"Salliiko teidän armonne minun seurata poliisia?" kysyi Volenski
hartaasti.

"Tunteakseni kynttilänjalat", hän lisäsi nähdessään, että parooni von
Hermansthal pudisti päätään kieltävästi. "Siellä voi olla muitakin."

"Yhdellä ehdolla sitten, ettette sekaannu miestemme toimiin, vaan
ainoastaan näytätte tavarat, joiden sanotte kuuluvan teille,
ja sallitte asianomaisen virkamiehen tuoda ne tänne virastooni
vastustelematta."

"Virastoonne?" sanoi Ivan.

"Niin! Minä vaadin, että kynttilänjalat jäävät luokseni, kunnes kuulen
lopullisesti teiltä ja madame Demidovilta itseltään, että hän sallii
teidän ottavan ne haltuunne."

"Ja sillä aikaa?"

"Lupaan teille varmasti, että kukaan ei saa edes koskea niihin. Saatte
itse olla läsnä, kun paketti lukitaan pöytälaatikkooni, ja annan sen
mielelläni teille heti, kun olen saanut tyydyttävän tiedon, että madame
Demidovilla ei ole mitään sitä vastaan."

Ivan mietti hetkisen. Hänen mieleensä juolahti heti, että kohtalo
todellakin suosisi häntä, kun hänellä olisi kynttilänjalat käsissään.

Hänen tulisi vain painaa jousta, sillä aikaa kuin poliisi etsisi
huoneen toista puolta, ja hän voisi, hän tunsi olevansa siitä
varma, vetää paperit ulos huomaamatta. Saattoi tapahtua paljon
kaikenlaista sillä aikaa, kun kynttilänjalat oli löydetty ja parooni
von Hermansthal lopullisesti lukitsisi ne laatikkoonsa, niin monia
tilaisuuksia oli olemassa, jolloin hän aina tulisi olemaan nopea
toimissaan. Hänen epäröintinsä kesti sentähden vain hetkisen. Hän
vakuutti rakastettavalle paronille, että hän tarkasti seuraisi hänen
ohjeitaan ja hyvin mielellään odottaisi madame Demidovin päätöstä, kun
kerran hänen pelkonsa, että kynttilänjalkoja liian kovakouraisesti
käsiteltäisiin, osoittautui aiheettomaksi.

"Hänen ylhäisyytensä nimessä", hän lisäsi diplomaattisesti, "kiitän
teidän armoanne hyväntahtoisuudestanne."

"Ei maksa vaivaa", vastasi parooni von Hermansthal painaessaan kelloon
antaakseen välttämättömät ohjeet.

"Sanokaa konstaapeli Meyerille, että tahdon puhutella häntä", hän sanoi
palvelijalleen.

"On kovin myöhäistä", hän lisäsi katsahtaen kelloonsa, "melkein kello
on kahdeksan, mutta sillä ei ole väliä, sillä luultavasti huomaatte,
että nainen on lähtenyt ulos öisille vaellusretkilleen eikä ole mitään
pelkäämistä".

Oveen koputettiin heikosti ja konstaapeli ilmestyi tervehtien
päällikköään.

"Meyer", sanoi hänen armonsa, "tietääkseni Grete Ottlingeria ei vielä
ole tavattu myymästä varastettua tavaraa?"

"Ei, teidän armonne. Hän ei ole poistunut asunnostaan tämän aamun
jälkeen, jolloin hän saapui Oderbergista. Hänen portinvartijansa
arvelee, että hän on maannut kaiken päivää. Hän ajoi tänä aamuna
suoraan asemalta asuntoonsa, ja hänellä oli silloin isokokoinen
laatikko mukanaan."

"Hyvä! Tahdon, että otatte nyt jonkun toisen miehen mukaanne ja
menette naisen huoneeseen mukananne tämä valtuutus etsiäksenne kaikki
hänen tavaransa. Otatte haltuunne sieltä kaikki epäilyttävät tavarat.
Jos nainen on siellä, niin voitte vangita hänet, ellei, niin teidän
miehenne tulee pitää häntä silmällä ja vangita hänet, kun hän tulee
kotiin. Tämä herra tässä saa seurata teitä tunteakseen eräät hänelle
kuuluvat tavarat, jotka teidän täytyy sitten tuoda takaisin virastooni.
Onko selvä?"

"Kyllä, teidän armonne!"

"_Au revoir_ siis, hyvä Volenski", sanoi paroni von Hermansthal
kääntyen Ivanin puoleen, "odotan teitä täällä kynttilänjalkoinenne,
niinkuin lupasitte, ja luotan teihin".

Ja hänen armonsa nousi istuimeltaan ja lähetti konstaapelin pois
nyökäten päällään ja ilmaisi siten Volenskille, että hän oli tehnyt
kaiken voitavansa ja että audienssi oli lopussa.

Ivan tuhlaili taas kiitoksiaan. Kohtalo todellakin suosi häntä. Nyt hän
saisi oivallisen; tilaisuuden, jota hän käyttäisi hyväkseen taitavasti
ja nopeasti. Hän koetti lompakkoaan ja tunsi, että hänellä oli
riittävästi rahaa. Pikku juomaraha poliisimiehelle, jos tämä sattuisi
näkemään, mitä Volenski ei tahtonut, voisi olla tarpeellinen.

Viisi minuuttia myöhemmin hän oli vaunuissa Meyerin ja erään muun
poliisimiehen kanssa, ja sydämensä pohjasta hän toivoi, että hän
hetkistä myöhemmin saisi tallettaa kallisarvoiset paperinsa taas
takkinsa sisätaskuun.




X


Vaunut pysähtyivät kapealle kadulle erääseen Wienin likaisimpaan
kortteliin, kun ne noin kymmenisen minuuttia olivat vierineet kaupungin
mukulakivikatuja pitkin.

Konstaapeli Meyer hyppäsi alas Ivanin ja toisen poliisimiehen
seuraamana, ja silmäten nopeasti ja tutkivasti näköjään autiota katua
hän käveli epäröimättä erästä edessään olevaa isoa porttikäytävää
kohden. Talo kuului isojen rumannäköisten neliömäisten ja
koristelemattomien rakennusten ryhmään, siinä oli parveke, joka kulki
pitkin ensimmäisen kerroksen julkisivuja koko kadun pituuden ja iso
avoin ajoportti, joka johti nelikulmaisen pihan kautta rakennusten
takana oleviin asuntoihin. Portinvartijan asunto oli oikealla puolella
leveiden kiviportaiden juurella, jotka veivät talon kadun puolella
oleviin huoneistoihin, mutta kukaan ei vartioinut huoneistoja, jotka
olivat pihan puolella: siellä ei ollut mitään vartioitavaa, sillä
asukkaat kuuluivat enimmäkseen Wienin köyhimpiin luokkiin, joilla ei
ollut mitään varastamisen arvoista.

Joukko naisia, joilla oli epäsiistit tukat ja likaiset esiliinat,
lakkasi juttelemasta, ja he nyökkäsivät toisilleen merkitsevästi
kohauttaen isoja, karkeita, paljaita olkapäitään, kun he näkivät
poliisin univormun. Ja eräisiin ikkunoihin ilmestyi päitä, kun
konstaapeli Meyerin ja hänen seuralaistensa raskaat askeleet kaikuivat
pihan kivityksellä.

Kun he olivat päässeet synkille ja kapeille kiviportaille, jotka
johtivat ylempiin kerroksiin, konstaapeli Meyer kääntyi Ivanin puoleen.

"En näe ketään ystäväämme täällä, päätän siitä, että nainen on mennyt
ulos."

"Sitä parempi", sanoi Volenski, "meitä ei sitten ole kukaan
häiritsemässä. Luulen, että talonväki on tottunut tällaiseen, sillä he
eivät paljon välittäneet virka-asustamme eivätkä läsnäolostamme."

Konstaapeli kohautti olkapäitään ilmaisten sillä, ettei hän välittänyt
mahdollisista häiriöistä ja lisäsi:

"Tämä talo on eräs Wienin pahamaineisimpia. Siinä asuu melkein
yksinomaan Grete Ottlingerin kaltaisia naisia. Heidän asuntojensa
poliisitarkastus on sangen tavallinen tapahtuma, ja luullakseni sen
asukkaat ovat kaikki viettäneet jonkin aikaa joko vankilassa tai
sairaalassa."

Nämä kolme miestä alkoivat nyt varovaisesti nousta pimeitä kiviportaita
ylös pitäen kiinni kapeasta rautaisesta käsinojasta ja tunnustellen
tiensä äärimmäisen varovaisesti. Konstaapeli Meyer, joka oli
etunenässä, tuntui olevan hyvin varma matkansa päämäärästä, sillä hän
pysähtyi aivan epäröimättä jonnekin viidennen kerroksen tienoille, ja
kulkien läpi pimeän käytävän hän tarttui erään käytävään avautuvan oven
kädensijaan.

Mutta ovi tuntui olevan lukittu, ja koputettuaan pari kertaa lujasti
oveen konstaapeli heittäytyi leveine hartioineen heikon laudoituksen
päälle ja mursi sen helposti.

Huone, jonne miehet nyt tulivat, oli vain himmeän valonkajastuksen
valaisema, joka tunkeutui sisään ikkunan kautta alhaalta pihasta.
Konstaapeli sytytti tulitikun ja lyhtynsä. Silloin huone näkyi kaikessa
likaisuudessaan ja inhoittavuudessaan. Siinä oli rautasänky, jota
peitti repaleinen kirjava vuodepeite ja joka sijaitsi vastakkaisen
seinän keskellä. Oikealla puolella heidän sisään astuessaan oli
tiiliuuni, jonka useimmat tiilet olivat halki ja puoleksi irti. Sitten
oli huoneessa karkeasti maalattu lipasto, jonka laatikoista monet
olivat auki, joten niistä näkyi sekaisin olevia likaisia pitsejä ja
virttyneitä nauhakkeita. Pari kolme raihnaista tuolia nojasi seinää
vasten, ja pesupöytä, jossa oli rikkinäinen pesukannu ja säröinen vati,
täydensi tämän kurjuuden ja alennuksen tyyssijan kalustoa. Lattia oli
paljas, seinät olivat pesemättömät ja karkeat. Ikkunalaudalla oli
kuvastin ja pari puuterirasiaa ja kosmeettisia aineita. Lipaston päällä
oli sotkuisia papereita ja joitakin haalistuneita valokuvia.

Ivan katseli ympärilleen kauhistuneena. Hän ei milloinkaan ollut ollut
sellaisen kurjuuden todistajana, se oli saastaista ja tympäisevää, sitä
kuvasi jo tämä huonekin, kirjavat nauhankaistaleet, puoleksi tyhjät
pahanhajuiset kauneusvoiderasiat, ja häntä ällötti ajatellessaan sitä
kaunista käsitystä, mikä hänellä ja hänen tovereillaan oli "kansasta",
köyhistä, joiden tuli tulevaisuudessa säätää lakeja ja hallita
valtakuntia, "kansasta", josta he puhuivat niin paljon ja tiesivät niin
vähän, "kansasta", jonka miehet ja naiset elivät tuolla tavalla.

Sitten hän havahtui mietteistään ja tuijotti tyrmistyneenä ympärilleen.
Lipastoa lukuunottamatta hän ei voinut nähdä mitään, minne keisarin
kynttilänjalat olisi voitu piilottaa ja hänen otsalleen ilmestyi kylmää
hikeä, kun hän kääntyi konstaapeli Meyerin puoleen ja kysyi häneltä,
mitä hän aikoi tehdä.

Konstaapeli kohautti taas olkapäitään. Sitten osoittaen vuodetta hän
käski miehensä kääntämään patjan nurin.

"Tahtoisitteko etsiä tästä lipastosta?" hän hymyili ivallisesti
puhutellessaan Volenskia. "Minun mielipiteeni on, että lintu on paennut
ja ottanut aarteensa mukaansa."

Ivan ei odottanut toista käskyä. Hän oli jo tyhjentämässä laatikoita
heittäen nauhoja ja riepuja sikin sokin lattialle. Toivo hupeni
nopeasti. Tämä kultainen hetki, josta hän oli toivonut niin paljon,
osoittautui hyödyttömäksi. Oivallinen tilaisuus, mikä hänellä olisi
voinut olla tässä pimeässä huoneessa, meni hukkaan. Hän oli puoleksi
pyörtymäisillään ilman ummehtuneisuudesta ja kokemansa katkeran
pettymyksen hermojännityksestä, eikä Ivan uskaltanut antaa konstaapelin
katsahtaa kasvoihinsa peläten, että terävänäköinen poliisi huomaisi
hänen omituisen mielenliikutuksensa ja voisi johtua päätelmiin, jotka
hän voisi myöhemmin ilmoittaa päällikölleen.

"Minusta tuntuu", sanoi Meyer vihdoin, "että kulutamme aikaamme
täällä hukkaan. Nainen on ilmeisesti ottanut mukaansa varastamansa
arvoesineet, ehkä sentähden, että hän aina odottaa poliisietsintää
ollessaan poissa tai ehkä hän on todella mennyt myymään niitä. Joka
tapauksessa, herra", hän lisäsi, "luvallanne jätämme asian täksi kertaa
ja kerromme toimenpiteemme päällikölle".

Ivan oli kokonaan tyhjentänyt laatikot ja käänteli nyt kärsimättömästi
kirjeitä ja papereita, jotka olivat sikin sokin lipaston päällä.
Puoliksi poikki vääntynyt, melkein täydellisesti haalistunut valokuva
oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se esitti jotenkin karkeita, leveitä
naisen kasvoja, joissa oli tummat, julkeat silmät ja leveä naurava
suu. Hän tuumi, olikohan tämä se nainen, joka piti heidän kohtaloaan
kömpelöissä törkeissä käsissään ja tuliko hänen kysyä konstaapeli
Meyeriltä, oliko siinä Grete Ottlinger.

"Onko nainen tässä?" hän kysyi viimein tullen äkkiä päättäväiseksi ja
kääntyen poliisin puoleen näyttäen valokuvaa.

"On kyllä", vastasi Meyer vilkaistuaan sitä nopeasti. "Ei hän ole
mikään kaunotar, vai kuinka?" hän lisäsi nauraen.

Kun toinen mies oli avannut oven, konstaapeli valaisi lyhdyllään
ilmeisesti halukkaana lähtemään hämärästi alhaalla olevaa käytävää,
Volenski, seuraten äkillistä mielenjohdetta, pani valokuvan taskuunsa,
ja silmäten vielä kerran likaista asumusta, mihin hän oli astunut niin
toivehikkaana, hän seurasi Meyeriä kapeita portaita alas.

Hän ei olisi tahtonut luopua kaikesta toivosta. Hänen luonteensa oli
sangviininen ja suruton, eikä hän tahtonut antaa epätoivolle valtaa.
Hänen aivoissaan oli jo muodostunut suunnitelma, epäselvä aate, johon
tarvittaisiin autioitten katujen hiljaisuutta, jotta se kypsyisi.

"Koska me emme ole löytäneet mitään, joka kuuluu minulle, täältä",
hän sanoi konstaapeli Meyerille, kun tämä oli astumaisillaan ulkona
odottaviin vaunuihin, "niin ei minun tarvinne seurata teitä hänen
armonsa virastoon. Mitä te arvelette?"

"Se on tietenkin teidän asianne, hyvä herra", vastasi Meyer. "Minun
on tehtävä vain sangen lyhyt raportti naisen poissaolosta ja kaikesta
varastetusta tavarasta. Myös siitä, että meidän kaksi toveriamme on
epäilemättä jäljillä, sillä en näe heitä missään lähettyvillä. Hänen
armonsa saa sitten päättää, kannattaako mennä Kaiser Franziin tänä
iltana, jotta hänet ehkä löydettäisiin sieltä, vai onko se jätettävä
siksi, kunnes hän palaa kotiinsa."

"Luulen, että jälkimmäinen teko on paljon parempi vaihtoehto", sanoi
Ivan nopeasti, "mutta asia ei liikuta minua. Oletteko hyvä ja sanotte
hänen armolleen, että koska omaisuuttani ei ole löydetty, niin tulen
hänen luokseen huomenna aamulla jälleen, ja sillävälin ilmoitan asiasta
madame Demidoville?"

Konstaapeli Meyer ja hänen apulaisensa kumarsivat Ivanille ja astuivat
vaunuihin. Volenski odotti jonkin aikaa, kunnes pyörien äänet häipyivät
etäisyyteen, sitten ottaen savukkeen laatikostaan hän sytytti sen hyvin
miettiväisenä ja lähti astelemaan Ringstrassea kohden kasvoillaan
tuskallinen, mutta päättäväinen ilme.




XI


Volenski-parka oli alkanut näyttää kovin rasittuneelta ja huolten
painamalta. Viimeisten päivien mielenjännitys alkoi vaikuttaa häneen.
Hän ei huolehtinut niin suuresti puvustaan enää, hänen käyntinsä
oli tullut veltoksi ja hänen muuten niin vilpittömille, vaikkakin
uneksuville kasvoilleen oli ilmestynyt melkein luihu ilme. Hän
huomasi sen, kun hän saavuttuaan loistavasti valaistujen kahviloiden
tienoille, joita kahviloita sijaitsee Opernin ja Kolowratringin
kummallakin puolella, näki kasvonsa isossa peilissä, joita sijaitsee
liikkeitten ikkunoitten sivuilla, ja näki kravattinsa siivottomuuden ja
vaatteidensa pölyisyyden. Hän katsoi kelloonsa. Se oli vasta yhdeksän.
Oli riittävästi aikaa mennä kiireisesti hotelliin ja korjata puvun
ilmeiset puutteet, ennenkuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, jonka
hän nopean päättäväisenä oli asettanut päämääräkseen.

Mitä huolellisimmin hän alkoi muuttaa vaatteitaan pannakseen ylleen
tavanmukaisen mustan ja valkoisen iltapuvun unohtamatta napinreiästään
kukkaa tai taskustaan esiinpistävää hienoa nenäliinaa. Hän koetti
näyttää täydelliseltä kaupunkilaiskeikarilta — joutilaalta,
hienolta ja iloiselta — jollaista osaa hän oli näytellyt suurimman
osan elämästään, niin että se oli tullut melkein hänen toiseksi
luonnokseen. Ja erikoisesti hän tahtoi karistaa päältään kaiken, mikä
olisi muistuttanut kiusaantuneesta salaliittolaisesta, joka tuntee,
että hänen jäljillään ollaan, ja pelkää joka askeleella kohtaavansa
tuomionsa.

Ei ollut epäilemistä, että siitä kohtalokkaasta hetkestä asti,
jolloin kynttilänjalat varastettiin Itävallan rajalla, kohtalo
kangasti synkkänä heidän edessään, ja hän oli yksin kohdannut vaarat
ja vastukset taistellen säälimätöntä sattumaa vastaan. Heti alusta
alkaen hänet olivat ympäröineet mitä vaikeimmat yhteensattumat, ja kun
onni oli kääntymäisillään, tapahtui jokin vastainen aivan yllättävä
tapahtuma, joka mursi hänen kaikki mahdolliset toiveensa. Ensin sattui
kardinaalin onneton ajatus luovuttaa kynttilänjalat madame Demidoville,
sitten Oderbergin varkaus, sitten pakeni toinen varas mukanaan juuri ne
esineet, jotka olivat hänelle niin suunnattoman tärkeitä. Sitten ainoa
suuri tilaisuus, mikä hänellä olisi voinut olla illalla ilman Grete
Ottlingerin ihmeellistä onnea tai aavistusta, kun hän otti saaliin
mukaansa.

Mutta kaikesta tästä onnettomasta sekasotkusta toivoton nuori mies oli
keksinyt uuden toivon säteen. Hän tuskin uskalsi luottaakaan siihen,
mutta hän sai sen johdosta arvaamattoman onnen toimia itse, ryhtyä
todella toimenpiteisiin koettaakseen pelastaa itsensä ja toverinsa
kauheasta asemasta, minne hänen hyvää tarkoittava virheensä oli heidät
vienyt. Se merkitsi, että äly ja viekkaus voisi vielä pelastaa paljon
ja että hän sillä aikaa voisi olla ainakin vapaa toimettomuuden
sietämättömästä tuskasta, hänen ei tarvitsisi odottaa, väsyneenä
odottaa sitä musertavaa iskua, joka voisi millä hetkellä tahansa
yllättää heidät.

Koska oli jo myöhäistä ja Wien oli antautunut tavanmukaiseen
iltahuvitteluunsa, Volenski lähti "Kaiser Franzin" loistavasti
valaistuun, vaikka rappeutuneen näköiseen hotelliin Muzeumgassen
varrelle, jonka hotellin poliisi oli sanonut olevan Grete Ottlingerin
tavallisen iltaisten käyntien paikan. Kaikki, jotka ovat käyneet
Wienissä, ovat ehkä nähneet tämän hotellin prameilevine julkisivuineen,
joka on koristeltu kullatuilla laastimöhkäleillä, jotka ovat
lohkeilleet ja himmentyneet, ja sen upeilevat nukkavieruihin
polvihousuihin puetut portieerit, joiden housut joskus näyttävät olleen
karmosinin punaista plyysiä, kultakalunaisine takkeineen, jotka vähän
liiankin selvästi ilmaisevat niiden olevan peräisin vanhojen vaatteiden
kaupasta. Sisällä on tavallisesti aika melu varsinkin pikkutunneilla.

Porttikäytävässä, joka on aina hyvin kirkkaasti valaistu, seisoi
tavallisesti noin puolisen tusinaa hyvin nuoria kaupunkilaiskeikareita
oopperahattuineen, jotka oli sysätty takaraivolle, ja heidän
hampaidensa välissä oli tuoksuva sikari, jonka tarkoituksena oli
pikemmin tehdä heistä kypsemmän näköisiä, kuin he olivat, kuin
että he olisivat niistä nauttineet. He silmäilevät mauttoman
koreasti puettuja, maalattuja ja enimmäkseen hieman lakastuneita
kaunottaria, jotka kulkevat edestakaisin kadulla ja odottavat kutsua
samppanjaillallisille, ja he ovat niin ylimielisen näköisiä, että heitä
melkein luulisi hyvinkin kokeneiksi elostelijoiksi.

Volenski liittyi näihin nuoriin miehiin, vaikkakin hän tavallisesti
kammosi sekä tarkastelijoita että tarkastettuja. Mutta tänä iltana
hän seisoi prameassa porttikäytävässä katsellen hyvin epämiellyttävää
keltatukkaisten kaunottarien laumaa, joka kulki hänen ohitseen,
ikäänkuin hän olisi tahtonut löytää sydämensä valitun siitä joukosta.

Hän oli varmuuden vuoksi kysynyt eräältä portieerilta, oliko Grete
Ottlinger mennyt sisälle, ja kun hän oli saanut kieltävän vastauksen,
hän myös tyrkkäsi hattunsa kallelleen ja ryhtyi sytyttämään
sikaria koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin suinkin
odottaessaan häntä, valokuvan näköistä henkilöä, valokuvan, jonka hän
tyytyväisyydekseen oli löytänyt tympäisevästä vinttikamarista — häntä,
jonka luottamuksen hän tällä hetkellä olisi ostanut naisen painolla
kultaa. Irroittaisiko samppanja vai runsas konjakkimäärä hänen kielensä
siteet, mietti hän.

He kuljeskelivat yhä edelleen edestakaisin. Joitakuita heistä
puhuteltiin ja vietiin illalliselle, toiset koettivat hymyillen
rohkaista epäröiviä. He olivat kaikki suuresti toistensa näköisiä
todellakin, sillä he olivat sisaruksia häpeässä ja kurjuudessa.

Mutta hänet hän tuntisi. Hän tiesi sen — hän tuntisi hänet tuhansien
joukosta. Hän oli katsonut hänen valokuvaansa vain minuutin, mutta
hänen kasvonsa tanssivat hänen silmiensä edessä. Ne olivat rumat ja
tavalliset, mutta eivätkö ne olleet hänen kohtalonsa kasvot?

Ah, tuolla hän viimeinkin tuli, Ivan ikäänkuin aavisti hänen
läsnäolonsa, ennenkuin hän edes kuuli hänen käreätä, karkeata ääntään
tai näki hänen jykevät, moukkamaiset kasvonsa, joita halpa, ylen korea
hattu varjosti.

Ennenkuin hän edes ehti puhutella naista, tämä tuli hänen luokseen.
Ehkä hän oli nähnyt, kuinka innokkaasti hän oli katsonut häntä. Hän
heitti pois sikarinsa, ja koettaen näyttää ystävälliseltä kurjaa
olentoa kohtaan hän pyysi häntä seuraamaan itseään.

Nainen silmäili häntä kiireestä kantapäähän ja huomasi ensi
silmäyksellä, että hänen takkinsa kangas oli hienointa laatua, hänen
paitansa moitteeton ja hänen sikarinsa hyvätuoksuinen. Tästä hän
ilmeisesti päätteli, että illallisilla kulutettaisiin runsaasti
rahaa, ja hän nyökkäsi huolettomasti hyvästi vähemmän onnellisille
tovereilleen ja seurasi Volenskia eteiseen. Ivan tilasi toimistosta
yksityishuoneen ja mahdollisimman hienon illallisen ja parasta viiniä,
mistä "Kaiser Franz" voi kerskua. Matelevaiset ja huomaavaiset
tarjoilijat nyökkäsivät onnittelevasti Gretelle hänen tapaamansa
ilmeisen kultakaivoksen johdosta, ja Volenski seuralaisineen saatettiin
pian prameaan ja upeilevaan ensimmäisen kerroksen huoneeseen.

Ikkunat olivat Muzeumgasseen päin, ja Volenski kumartui ikkunasta ulos
hengittäen kylmää yöilmaa koettaen jäähdyttää tykyttäviä ohimoltaan ja
tyynnyttää väriseviä hermojaan.

Tuon yleisen prameasti puetun naisen läsnäolo teki hänen olonsa
tukalaksi. Hän ei voinut karkoittaa mielestään näkemäänsä likaisten
portaiden päässä olevaa ullakkokamaria paljaine lattioineen,
raihnaisine vuoteineen ja täynnä likaa ja kirjavia pikkuesineitä
olevine laatikkoineen. Hän koetti ajatella häntä vain sinä ainoana
henkilönä, joka voisi, jos tahtoisi, kun Volenski löytäisi otollisen
menettelytavan, pelastaa hänet vaarallisesta asemastaan.

Hän oli varmaankin kätkenyt kynttilänjalat johonkin varmaan paikkaan
poliisin silmiltä piiloon, tai ehkä hän oli ne jo myynyt jollekulle
rikostoverilleen. Volenskin oli otettava selkoa tästä, ja niinä
muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin tarjoilija palasi
illallisen keralla. Ivan vaikeni terästääkseen itseänsä vaikeaan
tehtäväänsä.

Sillä tämä olisi varmasti nuorelle ja hienostuneelle, iloisen kaupungin
karkeimpiin huvituksiin tottumattomalle miehelle vaikea koetuskivi.
Ivan huomasi kääntyessään ympäri, että naisen silmät olivat kiintyneet
häneen huvitettuina, puoleksi säälivinä. Ilmeisestikin hän tuntui
naisesta nuorelta, kainolta hupsulta, joka kovin halusi maistaa
nautinnon maljasta, mutta jota vaivasi epäröivä kömpelyys, kun hänen
oli ryhdyttävä tuumasta toimeen. Osa sopi Ivanille. Hän päätti näytellä
sitä ja kätkeä hermostuneen ärtyisyytensä ankaran ujouden verhoon. Hän
ei edes tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt puhua, mutta hän toivoi,
että samppanja, jota hän oli tilannut väkevää ja runsaasti, irroittaisi
hänen samoinkuin naisenkin kielen kahleet.

Grete oli viime hetkinä heittänyt takkinsa ja hattunsa yltään, ja nyt
hän esiintyi kirjavassa iltapuvussa paljastaen viehkeensä, joilla,
kuten keisarin kynttilänjaloilla, oli antiikkista arvoa.

"Pankaa kaikki syrjäpöydälle", sanoi hän tarjoilijalle, "me palvelemme
itse itseämme, eikä teidän tarvitse tulla, ennenkuin soitamme teitä".

Harjaantunut palvelija järjesti illallispöydän ohjeiden mukaan. Sitten
hän silmäsi vielä kerran kaikkea nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa
ja poistui vaiteliaana.

"Toivon, että pidätte siitä, mitä olen tilannut", sanoi Ivan
kömpelösti. "Ellette, niin pyytäkää mitä vain haluatte, jotakin, josta
tulette vilkkaalle päälle, nähkääs", hän jatkoi nauraen väkinäisesti,
"meidän pitää nauttia yhdessäolostamme, vai kuinka?"

Jää oli sulanut. Grete purskahti iloiseen raikuvaan naurunhahatukseen.

"No niin, sinä olet hullunkurisin tapaamani olento", sanoi hän
tutisten iloisuudesta. "Pelkäätkö minua? Et ole avannut suutasi, sen
jälkeen kuin toit minut tänne. Ei, ei sinne", hän sanoi, kun Ivan
juhlallisesti istuutui häntä vastapäätä pöydän taa. "Minusta tuo on
hyvin epäkohteliasta, ja annan sanani, etten syö sinua suuhuni. _Ach,
Herr Je_!" hän lisäsi huokaisten, "pöydällä olevat ruoat ovat paljon
herkullisempia kuin sinä, etkä sinä ole ensimmäinen nuori mies, jonka
kanssa olen illastanut. Tule istumaan tänne, pikku poju", ja hän siirsi
tuolin viereensä.

Ivan oli iloinen, että hän oli alkanut keskustelun — jota hän
nähtävästi kykeni hyvin jatkamaan — muutti tuolinsa niinkuin nainen
halusi ja kaatoi itselleen ja tälle täyden samppanjalasin.

Ihmisparka! Hän nautti niin täydellisesti tästä hienosta illallisesta
ja juotuaan yhden lasin Perrier Jouet'ta hän alkoi kertoa hänelle
kaskuja kirjavasta urastaan, ja neljännestuntia myöhemmin hän
työntäytyi hänen viereensä näyttäen samalla hieman huvitetulta.

"Sinä hupsu poju, sinä saat, ymmärräthän", ja nainen ojensi hyvin
punaisen poskensa häntä kohden.

"Katsopa! Tarjoilija tulee", sanoi Ivan työntäen tuolinsa taaksepäin ja
hypäten nopeasti pöydän luota pois.

Kun hän vain ajattelikin tuon ruman vanhentuvan naisen suutelemista,
niin kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin.

"Mitä sitten, vaikka hän tuleekin, pojuseni?" vastasi nainen saaden
hillitsemättömän naurukohtauksen — ajatus tuntui hänestä niin
huvittavalta. "Luuletteko, että hän ei milloinkaan ennen ole nähnyt
minua suudeltavan? Mitäs siitä, rohkaise mielesi ja istu taas. Sinun
mammasi ei saa mitään tietää. Kas niin, näin on paljon mukavampaa",
hän lisäsi, sillä Volenski, joka äkkiä käsitti tilanteen tärkeyden,
oli uhrannut tunteensa polttouhrina suuren asian alttarille ja palasi
paikalleen daamin viereen kiertäen kätensä hänen antiikkisen vyötärönsä
ympärille. Nainen kallisti keltaisen päänsä kaipaavasti hänen
olkapäälleen.

"Tiedätkö, pikku poju, etten minä tavallisesti paljonkaan piittaa
sinunkaltaisistasi nuorista herrasmiehistä?"

"Etkö?" hän kysyi välinpitämättömästi.

"No niin", hän sanoi nyrpeänä, "ei heidän kanssaan voi huvitella. He
pelkäävät niin mahdottomasti, että heidät nähdään meidän seurassamme,
etteivät he uskalla ottaa meitä mihinkään mukaansa."

Ivan ei voinut olla hymyilemättä itsekseen ajatellessaan, että hän
ottaisi mukaansa tämän kaunottaren — esimerkiksi oopperaan — ja
tapaisi hänen ylhäisyytensä, eikä hän ihmetellytkään, etteivät "nuoret
herrasmiehet", kuten hänkin, vieneetkään häntä teatteriin kovinkaan
usein.

"Minkälaisista ihmisistä siis pidät enimmän, Grete?" hän sanoi
pitääkseen yllä keskustelua.

"Oh, minulla on monia ystäviä, todellisia ystäviä", vastasi Grete.
"Mutta sinullapa onkin kaunis sormus, poju!"

Volenski käsitti tällä hetkellä, että oli erinomaisen tärkeätä saada
kuulla jotakin Greten todellisista ystävistä. Hänen täytyi saada hänet
kertomaan niistä. Tietenkin rikostoveri, joka vangittiin Oderbergissä,
oli eräs niistä, ja kuka tietää, joku toinen ystävä voisi tällä
hetkellä todellakin omistaa kohtalokkaat kynttilänjalat!

Ottaen sormuksen sormestaan hän pisti sen Greten käteen ja sanoi
koettaen olla sydämellinen:

"Ole hyvä ja ota se. Se saa koristaa sinun kaunista kättäsi. Mutta
kerrothan minulle jotakin lisää ystävistäsi — todellisista ystävistä,
jotka eivät ole nuoria gentlemanneja."

"Eräs heistä oli näyttelijä ja ansaitsi aika paljon rahaa — hän
näytteli kaikenlaisia osia — ja, hyvä Jumala! Joskus vieläkin nauran,
kuinka kätevästi hän osasi naamioida kauniit piirteensä. Mutta älä
välitä siitä, siro poikani", hän lisäsi hyväilevästi, "on sinullakin
kaunis naama, ja —"

"Älä huoli naamastani. Kerro minulle hänen naamastaan."

"Nytpä sinä olet äreänä", sanoi Grete nyrpistäen nenäänsä. "En puhu
enää hänestä, vaikka hän onkin kierä kaveri. Voisinpa kertoa sinulle
eräitä hänen kepposiaan. Mutta mitä vielä, ne eivät ole sinua varten."

Volenski huomasi, että keskustelu oli tulemassa mielenkiintoiseksi. Hän
nielaisi viimeisenkin kammon hivenen, jota hän tunsi tätä raakaa, nyt
aivan juopunutta naista kohtaan, ja kaataen hänelle ison lasillisen
samppanjaa hän sanoi: "Juopa tästä, tyttöseni, ja kerro minulle
joitakin toverisi kepposia. Tahtoisin mielelläni kuulla jotakin, mikä
panisi minut naurutuulelle."

Hän joi samppanjaa eikä sanonut mitään hetken aikaan, sitten hän
puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Ah! Mutta minäpä teinkin tänään kaikkein parhaimman kepposen. Petin
heidät kaikki järjestään. He luulivat olevansa koko näppäriä, niinpä
niin, mutta Grete Ottlinger oli yksinään ylivoimainen heille. Poju,
älä näytä niin pelästyneeltä. Anna minulle lasi samppanjaa vielä, ja
minä kerron koko asian. Vielä lasi samppanjaa, poju, täytä se reunoja
myöten. Minä en usein saa samppanjaa. Miehet useinmiten antavatkin
minulle olutta tai pirtua. Näet, etten ole enää niin nuori kuin olen
ollut. Mutta samppanjaa — pidän samppanjasta —."

Nainen alkoi tulla kovin päihtyneeksi ja äänekkääksi. Volenski, joka
oli yhtä kiihtynyt kuin hänkin, joi myöskin pari lasillista. Hän ei
ajatellut muuta, hän ei ollut tietoinen muusta, kuin että tämä nainen
piti hänen kohtaloaan käsissään ja että hän saisi tietää sen viiden
minuutin kuluttua.

"Oi, se oli hullunkurista", nauroi nainen taas, "tiesinhän heidän
olevan kintereilläni. Minä en ole niinkään typerä. He antoivat minun
tulla takaisin Wieniin. He tarkastivat huoneeni, sillä aikaa kuin olin
poissa. He luulivat, etten sitä tietäisi."

"Poju", hän kuiskasi, "vanha Moses Grünebaum odotti asemalla minua.
Hänellä oli tavarat myymälässään jo, kun miehet vielä seurasivat minua
ympäri kaupunkia ja väänsivät huonettani nurin. Eivätkä he löydä
mitään. Ha! Ha! Ha! Se oli vasta kepponen, poju! Häh, poju? Mikä sinua
vaivaa? Tule tänne, sanon minä. Mihin hitossa sinä lähdet?"

Sillä Volenski hapuili hattuaan, käsineitään ja takkiaan, ja
heitettyään naiselle sata guldenia hän oli paennut hotellista,
sivuuttanut kummastuneet tarjoilijat kiiruhtaen kadulle ja jättäen
Greten maksamaan illallisesta, ja Grete yhä edelleen mutisi itsekseen:
"Poju — enhän minä! _Gott in Himmel! Ach, Herr Je_!"




XII


Kuinka Ivan sinä yönä ollenkaan pääsi kotiin, ilman että poliisi
ei olisi vanginnut häntä epäillen häntä juopuneeksi, hän ei voinut
milloinkaan jälkeenpäin selvittää. Hän ei muistanut mitään, sen jälkeen
kuin hän Grete Ottlingerin sekavasta lörpöttelystä oli erottanut
Grünebaumin nimen — nimen, joka vihdoinkin merkitsi hänelle täydellistä
pelastusta. Hän tunsi hyvin Opernringillä olevan kaupan, jonka vanha
Moses Grünebaum omisti, jossa kaupassa oli kaunis kokoelma antiikkisia
kalleuksia, huonekaluja ja kaikenlaisia kuriositeetteja — kaupan,
jossa taiteentuntijat usein kävivät, ja joka oli Wienin tunnetuin
antikviteettikauppa, eikä sitä olisi mitenkään luullut sellaiseksi,
että se olisi kätkenyt varastettuja tavaroita.

Oli ilmeisesti liian myöhäistä puhutella vanhaa Moosesta sinä yön
hetkenä. Ivan tuskin huomasi mitään ympärillään tapahtuvia seikkoja,
hän ajatteli vain yhtä ja samaa, mutta kuitenkin hän oli tietoinen
siitä, että vaisto ohjasi häntä ja hänen horjuvia askeleitaan
Kolowratringin varrella olevaan hotelliin.

Häntä oli odottamassa pinkka kirjeitä. Kirjeenvaihtoa, minkä hän ikävä
kyllä oli laiminlyönyt näinä surun päivinä. Yksi niistä oli hänen
ylhäisyydeltään. Ivan repi sen auki kiihkeän jännityksen vallassa. Se
kuului seuraavasti:

 "Klingerin hotellissa Marienbadissa, helmik. 28 päivänä.

                                              Rakas poikani!

 Huomaat ylläolevasta osoitteestani, että olen muuttanut suunnitelmiani
 ja majailen nykyjään täällä. Raitis vuoristoilma vaikuttaa erittäin
 edullisesti terveyteeni, ja luultavasti olen täällä niin kauan kuin
 lomani kestää. Toivon, että sinä suoriudut tyydyttävän nopeasti
 työstäsi, jotta voit levätä muutaman päivän, ennenkuin taas
 tapaamme Pietarissa diplomaattiasioissamme. Kesken kaiken, jos sinä
 sattuisit tulemaan sinne ennen minua, luulen, että olisi hyvä, jos
 kävisit madame Demidovin luona ja pyytäisit häntä antamaan sinulle
 kynttilänjalat, jotka sitten voisivat jäädä sinun haltuusi. Toivon,
 että hän suoriutui matkaltaan hyvin ja ettei noille kiusallisille
 kaluille ole tapahtunut mitään pahaa, joiden takia minun melkein oli
 pakko luopua lomastani. Vakuutan sinulle, rakas poikani, että kun
 ajattelen kaikkia niitä nautintoja, jotka minun olisi tarvinnut jättää
 niiden takia, olen kahdenkertaisesti kiitollinen madamelle hänen
 ystävällisen tekonsa takia.

 Apostolinen siunaukseni sinulle, poikani, ja vilpittömät terveiset
 madame Demidoville, kun näet hänet.

                                        _Antonius d'Orsay_,
                                      kardinaali-arkkipiispa."

Volenski laski kirjeen pöydälle. Sydämensä pohjasta hän huokasi
helpotuksesta. Jumalan kiitos! Hänen ylhäisyytensä ei tietänyt mitään.
Se ei ollutkaan kummeksuttavaa. Oderbergin varkaudesta ei lehdissä
oltu paljon mainittu varkaan nopean vangitsemisen tähden, ja olisi
ollut todellakin hyvin omituisen kiusallinen sattuma, jos hänen
ylhäisyytensä, joka, mikäli Ivan tiesi, ei milloinkaan silmäillyt
sanomalehtiä, olisi jonakin poikkeuksellisena päivänä saanut käsiinsä
ne kaksi numeroa, joissa varkaudesta puhuttiin.

Hän tiesi omasta kokemuksestaan, etteivät tapahtumat olleet tarpeeksi
salaperäisiä, jotta ne olisivat herättäneet yleistä huomiota, ja koska
hänen ylhäisyytensä nimeä ei oltu edes mainittu madame Demidovin nimen
ohella, ei ollut ollenkaan todennäköistä, että kardinaali kuulisi
tapahtumasta keltään vieraalta ihmiseltä. Madame ei ilmeisestikään
halunnut hänen ylhäisyytensä saavan tietää niiden katoamisesta — se oli
vain luonnollista. Ei kukaan halua tunnustaa karkeata huolimattomuutta,
kaikkein vähimmän nainen. Oh, kunpa hän vain pääsisi vapaaksi pelosta,
että madame tiesi jo kaiken ja että hän olisi samoilla asioilla kuin
hänkin turvanaan venäläiset rahat ja Venäjän mahti! Mutta kuitenkin
Ivan oli tällä hetkellä hänen edellään. Hän ei ollut keskustellut Grete
Ottlingerin kanssa, hän ei voinut tietää, missä kynttilänjalat olivat,
ja ennenkuin Grünebaumin myymälä seuraavana aamuna oli avattukaan hän
aikoi olla paikalla valmiina maksamaan koko omaisuutensa päästäkseen
käsiksi salaisten paperien kallisarvoisiin säiliöihin.

Koska hän tiesi, että sinä yönä uni ei tulisi hänen silmiinsä, hän
kulutti sen tehdäkseen kaikki hänen ylhäisyytensä työt valmiiksi. Hän
aikoi heti kuin hän olisi ostanut kynttilänjalat. Grünebaumilta lähteä
Pietariin ja antaa paperit Taranjeville. Nyt oli kulunut kolme päivää
Nikolai Aleksandrovitshin ryöstöstä, kolme päivää, joiden aikana Ivan
oli ponnistaen kaikki voimansa yksinomaan etsinyt kadonneita papereita,
eikä hän ollut nähnyt tovereitaan. Joka päivä ilmitulon vaara tuli
suuremmaksi, ja Dunajevski tovereineen yhä edelleen riutui Moskovan
vankiloissa.

Oh, tämä vastuunalaisuuden taakka tuntui liian raskaalta kantaa. Ne
kauhut, jotka liittyivät salaisten paperien kuljettamiseen, eivät
olleet mitään niiden rinnalla, mitä hän sai kärsiä. Mutta Jumalan
kiitos! Kaikki nämä kärsimykset olisivat huomenna ohi viimeistään, ja
nyt vihdoinkin ensimmäistä kertaa Ivan rajusti toivoi voivansa luopua
kaikista vehkeistä ja salaliitoista. Tyytyä elämään rauhallisena
kansalaisena ja jättää Venäjän politiikan päättäväisesti syrjään.

Hänen viettämänsä työteliäs yö vaikutti rauhoittavasti hänen
hermoihinsa. Hän työskenteli kunnes talviaamun myöhäinen kajastus
pilkisti ikkunaverhojen lävitse sisään, ja sitten kuin hän oli
virkistänyt itseään kylvyllä ja nopealla aamiaisella, hän painui taas
etsimään kynttilänjalkoja, ja kello yhdeksältä hän oli Opernringillä
Grünebaumin kaupan ulkopuolella odottaen, että ovet avattaisiin.

Heti kuin se oli tapahtunut, hän astui sisään ja pyysi puhutella
omistajaa.

Tumma vanha juutalainen, jolla oli litteä nenä ja leveät huulet ja
silmät kuin rupisammakolla — ja silmät olivat niin ulkona hänen
päästään, että näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt silmälaseja
pelkästään estääkseen niitä putoamasta kuopistaan — tuli vastaan
hieroen käsiään hyväntahtoisesti varmaankin ihmetellen, kuka hänen
aikainen ostajansa oikeastaan oli. Hän oli tottunut epäilemään kaikkea.

"Hyvää huomenta, herra. Mitä minulla on ilo näyttää teidän armollenne
tänään? Kalleuksiako? Antiikkitavaroitako?"

"Olen tullut tänne yksityisasioissa", sanoi Volenski lyhyesti. "Olkaa
hyvä ja viekää minut konttoriinne, itsenne takia."

Juutalainen katseli häntä hetken aikaa terävästi silmälasiensa takaa ja
sanoi sitten makeasti:

"Minulla ei ole mitään salattavia liiketoimia. Mutta jos teidän armonne
vaivautuu astumaan tätä tietä —" Ja hän kulki edellä kirkasvaloiseen
komeaan pieneen toimistoon myymälän taakse, missä monet kookkaat pää-
ja kassakirjat todistivat hänen liikkeensä laajuutta ja edistystä.

"Teidän armonne on hyvä ja istuu", hän sanoi.

"En, mieluummin seison. Ei kestä kauan, mitä sanon. Te saitte eilen
Nordbahnin asemalla Grete Ottlinger-nimiseltä naiselta tavarapaketin.
Nämä tavarat olivat varastettuja. Te tiesitte sen. Mitä sanotte siihen?"

"Että olen yhtä syytön kuin vastasyntynyt lapsi, teidän armonne.
Etten poistunut myymälästäni koko eilisenä päivänä, koska päivä oli,
kuten teidän armonne epäilemättä muistaa, hyvin sateinen. Etten edes
milloinkaan ole kuullut puhuttavankaan Grete Ottlinger-nimisestä
naisesta. Etten milloinkaan ole himoinnut varastettuja tavaroita. Tämän
vannon isiemme Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin nimeen ja esi-isieni
haudan kautta."

"Älkää puhuko roskaa", sanoi Volenski kärsimättömästi, "valehtelette
ja olette tietoinen siitä. Puhun nopeasti asiani. Varastettujen
tavaroiden joukossa — älkää keskeyttäkö minua", hän sanoi ankarasti,
kun juutalainen yritti panna taas vastalauseen kohottaen kätensä ylös
ikäänkuin kutsuen Abrahamia syyttömyytensä todistajaksi, "sanon, että
varastettujen tavarain joukossa oli pari antiikkista posliinista ja
kultaista kynttilänjalkaa. Tahdon tietää, missä nuo kynttilänjalat
ovat. Maksan teille täyden Grete Ottlingerille tulevan summan ja
lisäksi kaksituhatta guldenia, jos annatte ne minulle tällä hetkellä.
Jos kieltäydytte, ilmiannan teidät poliisille ja puolen tunnin kuluttua
olette vangittu, teidän talonne, omaisuutenne ja kirjanne tarkastettu,
ja vaikka mitään raskauttavampaa ei voitaisikaan väittää teitä vastaan
— voitte olla ovela lurjus — niin loppuu siihen liikkeenne menestys
melkein varmasti. Teitä pidetään epäilyttävänä henkilönä, eikä kukaan
asiakkaanne uskalla tulla teidän luoksenne enää peläten ostavansa
varastettua tavaraa."

Juutalainen, joka keskustelun alussa oli tullut kalpeaksi huuliansa
myöten, oli nyt saavuttanut joltisenkin tasapainon. Hieroen taas
käsiänsä yhteen hän sanoi hyväntahtoisesti:

"Nyt huomaan, että teidän armonne on jalomielinen herrasmies, joka
ei halua vahingoittaa vanhaa miesparkaa, jolla on vaimo ja lapset
elätettävinään — vaan haluatte toimia rehellisesti hänen kanssaan.
Vannon teidän armollenne, että suurin toiveeni on palvella teitä
kaikella tavalla ja kerron teidän armollenne koko totuuden. En ole
milloinkaan ennen tehnyt sellaista, mutta nainen vietteli minut ja
ne tavarat olivat kovin kauniita. En tahtonut pitää niitä omassa
kaupassani — se ei ollut turvallista — ja heti saatuani ne Grete
Ottlingerilta pakkasin ne ja lähetin ne luotettavan lähettilään mukana
liiketoverilleni Lontooseen. Sain häneltä tänä aamuna sähkösanoman,
missä hän ilmoitti, että hän oli kulkenut rajan yli viime yönä vaaratta
ja on nyt välttänyt poliisin, joka yhä edelleen ajaa takaa tavaroita
tässä kaupungissa. Ja jos teidän armonne pitää sanansa ja antaa
minulle kymmenentuhatta guldenia, mikä on ainoastaan tuhat guldenia
enemmän kuin mitä kynttilänjalat maksoivat minulle, sanon teille
mistä liiketoverini on tavattavissa, ja silloin tulee olemaan teidän
armonne oma vika, ellette onnistu taivuttamaan häntä antamaan teille
kysymyksessäolevia tavaroita."

"En maksa mitään, ennenkuin kynttilänjalat ovat hallussani, sitten
kunniasanani kautta lupaan maksaa teille kaikki. Valitkaa nyt nopeasti,
älkääkä tuhlatko aikaa. Pikajuna lähtee Wienistä kello yhdeltä. Jos
annatte minulle liiketoverinne osoitteen ja kirjoitatte muutamia sanoja
kortille ja mainitsette, että olen ystävänne, niin lähden Lontooseen
sillä kellonlyömällä. Jos kieltäydytte, menen heti poliisin luokse ja
ilmiannan teidät."

"Kuinka voin tietää, ettette ilmianna minua, kun olette saanut
tavarat?" mutisi juutalainen epäluuloisesti.

"Katsokaa minua", sanoi Volenski, "näytänkö kurjalta petturilta, joka
ensin hyötyisi miehestä ja sitten hänet pettäisi?"

Juutalainen katsoi sameilla silmillään terävästi nuorta puolalaista,
jonka miehekkäät kasvot näyttivät ylpeiltä, kiihtyneiltä ja
intohimoisilta, vaan eivät epärehellisiltä. Ja mitään sanomatta
juutalainen otti lompakostaan kortin, jossa olivat sanat — "Moses
Grünebaum, antikviteettikauppias", ja hän kirjoitti kortin takapuolelle
— "Isaac Davis, 14 Great Portland Street, London", ja sen alle
"Esitelläkseen ystävän", ja antoi sen Volenskille.

"Palaan Wieniin lauantaiksi", sanoi jälkimmäinen, "ja jos tuon
kynttilänjalat mukanani, maksan samana päivänä teille lupaamani rahat".

Ja vetäen hatun silmilleen Volenski lähti liikkeestä piittaamatta
juutalaisesta, joka seurasi häntä ovelle kumarrellen matelevaisesti
ja yhä edelleen asiaankuulumattomasi huutaen Abrahamia, Iisakkia ja
Jaakoppia todistamaan täydellistä viattomuuttaan.




XIII


Saapuessaan hotelliinsa Volenski löysi sähkösanoman paroni von
Hermansthalilta, joka pyysi hänen pikaista läsnäoloaan etsivässä
osastossa. Koska hän tahtoi välttää kaikkea, mikä olisi voinut näyttää
epäilyttävältä, hän meni heti, vaikka hän olikin lakannut välittämästä
siitä, mitä poliisi teki asiassa. Ei enää mikään, mitä he tekivät,
voisi vaikuttaa kynttilänjalkoihin, sillä hän olisi Lontoossa,
ennenkuin nopeimmatkaan tutkimukset johtaisivat Grünebaumin asiamiehen
tapaamiseen Lontoossa. Mutta paroni von Hermansthalilla oli kuitenkin
hänelle ilmoitettavana sangen paljon uutisia. Edellisenä yönä oli
Grete Ottlinger vangittu "Kaiser Franzin" ulkopuolella juopumuksesta
ja sopimattomasta esiintymisestä, ja poliisikuulustelussa oli hänet
saatu tunnustamaan Moses Grünebaumin, tunnetun Kolowratringin varrella
asuvan kauppiaan, hänen ja hänen rikostoveriensa kaupunkiin tuoman
kaiken varastetun tavaran vastaanottajaksi. Mies ehkä vangittaisiin
iltapäivällä.

"Luulin, että tämä kaikki ilahduttaisi teitä", lisäsi paroni
ystävällisesti, "ja jos haluatte tulla toimistooni myöhemmin päivällä,
annan teille erikoisen luvan tarkastaa epäiltäviä tavaroita Grünebaumin
liikkeessä, ja jos hänen ylhäisyytensä kynttilänjalat ovat niiden
joukossa, ja kun poliisi on oikeutettu luovuttamaan ne teille, niin te
ehkä saatte ne muutaman päivän kuluttua".

Voi, kaikkea tätä virkavaltaisuutta ja virkamiehen turhantarkkuutta!
Kuinka kiitollinen Volenski olikaan, että hän oli siitä riippumaton.
Muutaman päivän kuluttua todellakin! Se aika kuluisi, jos madame
Demidoville ilmoitettaisiin, ja tämä vaatisi kynttilänjalkoja omana
omaisuutenaan. Muutaman päivän kuluttua Volenski toivoi olevansa
Pietarissa palattuaan Lontoosta, ja kohtalokkaat paperit olisi
toimitettu Taranjeville, ja sitten hän itse eroaisi veljeskunnasta. Sen
hän oli vakavasti päättänyt. Viime päivät olivat läksyttäneet häntä
sillä tavalla, että sen unohtamiseen menisi elämän pituinen aika.

"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa teidän armollenne", hän vastasi
hieman kuivasti, "niistä vaivoista, joita olette nähnyt tämän asian
takia. Koska minun on pakko lähteä kaupungista muutamaksi päiväksi,
jätän asian nyt tykkänään teidän huostaanne."

"Luullakseni ette voi tehdä paremmin", sanoi paroni von Hermansthal.
"Nyt on vain enää kysymys ajasta, sillä teidän omaisuutenne on
poliisin hallussa epäilemättä muiden Grünebaumin kaupassa olevien
tavarain ohella, ja annan tarkat ohjeet, ettei mitään kynttilänjalkoja
kosketella, ennenkuin te tai madame Demidov olette tunteneet hänen
ylhäisyydelleen kuuluvat."

"Otaksun", sanoi Ivan koetteeksi, "että madame Demidoville on
ilmoitettu asiasta?"

"Odotan madame Demidovia tänne aamulla, sillä lähetin hänelle viran
puolesta ilmoituksen pyytäen häntä käymään luonani. Hän palasi Wieniin
eilen tutkittuaan Oderbergin läpikotaisin ja päätti antaa meidän tehdä
voitavamme hänen puolestaan."

"Epäilemättä hän sitten on tuntemassa hänen ylhäisyytensä
kynttilänjalkoja", sanoi Ivan henkäisten helpotuksesta huomatessaan,
ettei madame Demidov kaiken todennäköisyyden mukaan voisi puhutella
Grünebaumia yksityisesti sinä lyhyenä aikana, joka kuluisi hänen oman
käyntinsä ja sitä seuraavan poliisietsinnän välillä.

Hän otti hattunsa ja kumarsi kohteliaasti rakastettavalle paronille
kiittäen häntä vielä hänen ystävällisyydestään, sitten hän sanoi
nopeasti hyvästi ja poistui pikaisesti.

Kohtalokkaiden paperien etsintä oli täydellisesti vallannut hänen
mielensä. Ivan Volenskin oli mahdotonta ajatella muuta mielettömästi
ajaessaan kadonneita papereita takaa. Hän näytti melkein unohtaneen
Heumarktin vangin olemassaolonkin, Pietarin toverit, jotka eivät
vieläkään olleet kuulleet uutisia, ja ne, jotka olivat Wienissä, jotka
lienevät ihmetelleet, koska ja kuinka hän oikeastaan oli lähtenyt
tärkeälle matkalleen ja kuinka pian heidän manifestinsa tulisi
keisarin käsiin ja Dunajevski ja muut toverit olisivat turvallisesti
rajan takana. He eivät aavistaneetkaan, että koko se rakennus, johon
sosialistinen veljeskunta luotti, voisi millä hetkellä tahansa
murskaantua.

Ja viivyttely... viivyttely oli niin vaarallista! Mitä kreivi
Lavrovski oli tehnyt? Olivatko venäläiset salapoliisit salaliiton
jäljillä? Onnistuisivatko he keksimään vangin, ennenkuin uskaliaasta
ryöstöstä oli millään tavalla hyödytty. Missään tapauksessa ei voisi
seurata muuta kuin vaaroja asialle ja sen kannattajille, kun paperit,
joissa olivat kaikki heidän salaisuutensa, olivat vieraissa käsissä.
Niiden takaisin saaminen merkitsi kaikille elämää tai kuolemaa, ja
tämä ainainen, piintynyt ajatus mielessään Volenski sulloi kokoon
muutamia tarpeellisia esineitä ja oli pian valmis lähtemään Lontooseen
iltapäiväjunassa.

Hänellä oli neljäkymmentätuntia kestävällä Englannin matkallaan
runsaasti aikaa ajatella kaiken tämän juonittelun ja vehkeilyn
hulluutta, joka epäilemättä vei kaikki ne, jotka siihen ryhtyivät,
henkensä ja vapautensa menettämisen vaaraan. Hän itse, jolla
oli runsaita varoja ja loistava ura edessään, kuinka hullu hän
olikaan ollut vaarantaessaan kaikki tulevaisuuden mahdollisuutensa
haaveellisten aatteiden takia, joiden kehittymiseen menisi vielä
ehkä vuosisatoja, mutta joiden parasta ei suinkaan edistettäisi
tyhmänrohkeilla iskuilla, jollaisia Dunajevski, Taranjev ja hänkin
suunnittelivat. Voisiko kourallinen nuoria kiihkoilijoita toimittaa
vallankumouksen Venäjälle, kun musikat, joiden hyväksi he vehkeilivät,
eivät ojentaneet heille auttavaa kättä?

Niin, uudistukset tuohon isoon maahan tulisivat kyllä joskus. Äkkiä
ehkä, kuten Ranskassa, rajusti — ja ne lakaisisivat kuin hirmumyrsky
valtaistuimen ja hallitsijasuvun tieltään — mutta tämä tapahtuisi,
kun kansan hetki olisi tullut, kun kansakunta itse tietäisi, mitä se
haluaisi, kun vapaus-sana lakkaisi olemasta vain muutamain suussa, ja
siitä olisi tullut kaikkien hartain toive. Se olisi aikaa, jolloin
kaikki venäläiset, joilla oli miehen kunto, liittyisivät vapauden
puoltajiksi ja kävisivät valtaistuimen kimppuun, jos se olisi heidän
tiellään, lakaisisivat tieltään hallitsevat mahdit, elleivät ne
taipuisi kansan tahdon mukaan. Mutta siirrettäköön se siksi, kunnes
kansa tahtoisi. Sytyttäköön se kipinän heidän sydämissään, sijoittakoon
jumalallinen käsi aatteen sinne, älköönkä se kytekö hitaasti ja
pakonalaisesti muutamien fanaatikkojen puhaltamana.

Tällaisten ristiriitaisten ajatusten vallassa oli Volenski saapunut
Englannin pääkaupunkiin. Hän jätti matkalaukkunsa Charing Cross
Terminus-hotelliin aikoen matkustaa Wieniin samana iltana, ja heti kuin
hän oli haukannut kevyen aamiaisen, hän lähti ajurilla Great Portland
Streetin n:oon 14.

Tällä kerralla hän tunsi maaperän varmaksi. Ei tarvinnut käyttää apuna
diplomaattisia taitojaan. Hän meni suoraa päätä myymälään, pyysi
saada puhutella mr Daviesia ja sanoi tyynesti ja liikemiesmäisesti
kohtalaisen hyvällä englanninkielellä:

"Näin teidän myymälässänne päivä tai pari sitten pari antiikkista
kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa, jotka minua silloin
miellyttivät. Silloin minulla ei ollut aikaa niitä katsella, mutta olen
sangen mielissäni, jos näytätte ne minulle. Ne olivat kultaa, ja niissä
oli hyvin sievät _vieux Vienne_-tekoiset Amorit jousineen ja nuolineen.
Muistatteko niitä, joita tarkoitan?"

"Aivan, herra, aivan. Valitan kuitenkin, etten voi palvella teitä,
sillä myin nuo samat kynttilänjalat eräälle asiakkaalleni myöhään eilen
iltapäivällä. Hän on suuri kaikenlaisten muinaisesineiden keräilijä,
ja kuten teitäkin, häntäkin suuresti viehätti _vieux Vienne_-Amorien
sirous. Mutta minulla on eräitä sangen kauniita kynttilänjalkoja, sekä
antiikkisia että nykyaikaisia, joita varmaankin haluatte katsella —"

"En", sanoi Volenski, jonka kiihtyneet aivot kieltäytyivät uskomasta
juutalaisen vakuutusta todeksi, "tahdon juuri ne — minun täytyy ne
saada — en välitä siitä, mitä ne maksavat. Kas tässä", hän lisäsi,
kun hän huomasi, että Davies alkoi katsella häntä epäilevästi, "on
wieniläisen liiketoverinne antama suositus, näette siitä, että olen
ystävä, ja jos olette rehellinen minua kohtaan, ei teille tapahdu
mitään ikävyyksiä, mutta jos kieltäydytte auttamasta minua omaisuuteni
takaisinsaamisessa — sillä nuo kynttilänjalat kuuluvat minulle — niin
toimitan niin, että poliisi käy kimppuunne varastettujen tavarain
tallettajana. Tuokaa nyt minulle nuo kynttilänjalat heti ja mainitkaa
minkä hinnan niistä tahdotte. Minulla on kiire, sillä aion matkustaa
pian."

Isaac Davies otti virkaveljensä antaman kortin ja väänteli sitä
käsissään katsellen Volenskia yhä epäilevästi.

"Sanon teille, ettei mitään ikävyyksiä tapahdu teille", sanoi Ivan
kärsimättömästi. "Olenpa halukas maksamaan teille sangen sievän
summankin näistä kynttilänjaloista. Huomaatte siis, että voitte vain
voittaa olemalla rehellinen minua kohtaan. Grünebaum antoi minulle
tämän kortin, jotta teidän ei tarvitsisi mitään pelätä."

"Sir, olen kertonut teille totuuden", sanoi Isaac Davies viimein
kuivasti ja lisäsi kohauttaen välin pitämättömästi olkapäitään:
"Teidän uhkauksenne eivät vaikuta mitään minuun, minua ei voida
syyttää mistään. Grünebaumin liike on hyvä ja tunnettu liike Wienissä.
Minulla on täysi oikeus ostaa häneltä tavaroita ilman, että minun
tarvitsee pelätä saavani varastettua tavaraa. En usko, että Grünebaumin
minulle lähettämät tavarat ovat todellakin varastettuja ja vaadin
teitä osoittamaan väitteenne todeksi. Siis kaikki teille antamani
tiedot johtuvat siitä, että wieniläinen kirjeenvaihtajani on teitä
suositellut, eikä siitä, että pelkäisin teidän uhkauksianne tai
poliisia."

"Siis", huohotti Ivan, joka alkoi käsittää, että juutalainen puhui
totta ja että kynttilänjalat olivat todellakin taas poissa hänen
ulottuvillaan, "kynttilänjalat ovat myydyt".

"Mr James Hudsonille, jonka osoite on 108 Curzon Street, Mayfair,
suurelle antikviteettien kerääjälle ja erikoistuntijalle. Olette
ehkä kuullutkin puhuttavan hänestä? Ettekö? No, lähetin eilen nämä
kynttilänjalat hänen nähtävikseen, sillä tiesin hyvin, että jos hän ne
näkisi, hän mieltyisi niihin. Ne olivat hyvin kauniita, sir, ja jos
teillä sattuu olemaan jotakin muuta samantapaista, niin olen kovin
mielissäni —"

"Asiaan, mies. Jumalan tähden, kertokaa minulle, ostiko hän ne?"

"Kyllä, sir", sanoi Isaac Davies suuttuneena omituisen asiakkaan
kärsimättömyydestä. "Tiesin, että hän sen tekisi. Mitä nyt voin tehdä
puolestanne, sir? Enkö mitään? Hyvästi, sir."

Ja nähdessään, että hänen myymäläänsä astui uusi asiakas. Isaac Davies
kääntyi eikä enää välittänyt Volenski-parasta, jonka toiveet tämä uusi
kauhea isku murskasi.

Häntä seurasi todellakin huono onni. Aina silloin tällöin toivon
säde pilkisti hänen kurjuutensa pimeyteen, kunnes sen sitten taas
jokin tavaton yllätys karkoitti, ja viimeinen onnettomuus näytti aina
edellistä pahemmalta.

Onnettoman nuoren miehen kärsivällisyys alkoi loppua, ja hän jo
ajatteli heittäytyä ensimmäisen ohiajavan omnibussin alle. Mutta
tätä hän ajatteli vain silmänräpäyksen verran, sillä sitten hän
heti käsitti, että hänen kuolemansa asioiden ollessa sillä asteella
merkitsisi hänen tovereilleen ehdotonta iankaikkista turmiota —
varsinkin kun he eivät olleet tietoisia heitä uhkaavasta vaarasta,
koska he eivät ollenkaan tietäneet, että vaaralliset paperit olivat
kadonneet. Yhä edelleen oli heidän kohtalonsa hänen kylmäverisyytensä,
rohkeutensa ja sitkeytensä vallassa ja hän päätti taas kerran ponnistaa
voimansa pelastaakseen heidät. "Viimeisen kerran", hän ajatteli
toiveikkaasti.

Volenskin täytyi nyt ottaa käytäntöön ovelammat keinot, ja hän kokosi
kaikki voimansa keksiäkseen tällaisen suunnitelman. Hän oli melkein
mekanisesti poistunut juutalaisen puodista, ja tiedottomasti hän
suuntasi askeleensa Curzon Streetia kohden. Hänen täytyi välttämättä
tavata mr James Hudson — siihen kelpaisi mikä tekosyy tahansa — hän
koettaisi keksiä sellaisen. Hänen täytyi heti miettiä valmiiksi, mitä
hän sanoisi mr James Hudsonille, kun hän tapaisi hänet. Hän tunsi
hänet hyvin maineeltaan. Hän oli upporikas, mitä eriskummallisin mies
ja erittäin jalomielinen, ja hän oli ollut suuressa naisten suosiossa
prinssi Albertin aikoina. Epäilemättä hän oli gentlemanni, ja jos —
Niin, se oli selvää. Koko keskustelu välähti läpi hänen kuumeisten
aivojensa, ikäänkuin hän olisi nähnyt sen näyttämöllä.

Henkilöt: Kohtelias, hyväntahtoinen vanha herrasmies, nykyaikainen
Bayard-tyyppi — mr James Hudson. Nuori mies, jolla on menneisyys,
johon sisältyy naisen kunnia — hän itse. Näyttämö: Mayfairissa Curzon
Streetin varrella olevan talon vierashuone.

Nuori mies, jolla on menneisyys: "Sir, teidän käsissänne on naisen
kunnia. Tahdotteko antaa minulle kirjeen takaisin?"

Kohtelias vanha herrasmies: "Kirjeen, sir, minkä kirjeen?"

N. m. j. o. m.: "Se on kätketty kynttilänjalkaan, joka koristaa teidän
uuninreunustaanne. Sir, monta vuotta sitten hulluttelimme. Teimme
syntiä, hän ja minä. Koska meillä ei ollut minkäänlaista tilaisuutta
lähestyä toisiamme, niin käytimme näitä siroja pieniä esineitä
rakkauden postilaatikkona. Eräs näistä kirjeistä — naisen — unohdettiin
sinne — hän on nyt naimisissa — minä olen naimisissa — olemme kaikki
naimisissa — mutta teidän, sir, hallussanne on kynttilänjalat — teidän
hallussanne on naisen kohtalo! Tahdotteko antaa minulle takaisin
kirjeen?"

Kohtelias vanha herrasmies: "Olkaa hyvä ja ottakaa se — se kuuluu
teille!" Esirippu.

Näkyi selvästi, että Volenski-paran ajatukset olivat nyt melkein kuin
mielipuolen haaveita. Hänen kiihtynyt olemuksensa, hänen rajut kiihkeät
liikkeensä herättivät ohikulkijain huomiota.

Hän ponnisteli hirveästi hillitäkseen itsensä, ja saavuttuaan Curzon
Streetin 18:aan hän soitti kelloa ja kysyi ovea avaavalta lakeijalta,
oliko mr James Hudson kotona.

Hieno otus, jolla oli polvihousut, silkkisukat ja puuteroitu tukka,
silmäsi häntä enemmän kuin kuuden jalan majesteettisesta korkeudesta ja
kysyi, kuten Volenskista tuntui, hyvin hämmästyneellä äänellä:

"Herra Hudson, sir?"

"Niin, oletteko hyvä ja annatte hänelle korttini, ja sanokaa hänelle,
että haluan puhua hänen kanssaan heti."

"Olen pahoillani, etten voi ottaa korttia, sir", sanoi lakeija
vakavasti ja lisäsi juhlallisesti: "Mr James Hudson kuoli, sir, tänä
aamuna äkkiä kello puoli kolmen aikaan. Kuolema johtui halvauksesta,
sir. Hänet haudataan Highgaten hautausmaahan torstaina, sir, kello
seitsemältä: eikä mitään kukkia, hänen pyynnöstään. Isännöitsijä voi
tavata teitä, sir, jos asianne on tärkeä."

Ääni tuntui Volenskista tulevan äärettömän kaukaa niin kaukaa, että se
kuului sellaiselta, kuin se ei olisi ollut peräisin tästä maailmasta.
Miehen kasvot alkoivat tanssia hänen edessään ja pyöriä hänen ohitseen
peloittavalla nopeudella samoin kuin huonekalut ja ikkunat. Hänellä
oli vain sen verran voimia, että hän jaksoi käskeä miestä toimittamaan
hänelle ajurin, nousta siihen ja huutaa ajajalle, että tämä veisi hänet
Charing Cross Terminus-hotelliin. Sen jälkeen hän onneksi menetti
tajuntansa hetkeksi. Väsyneet aivoparat kieltäytyivät käsittämästä tätä
viimeistä onnettomuutta, tätä viimeisen toivon menetystä. Volenski ei
ollenkaan voinut muistaa, kuinka hän pääsi huoneeseensa hotelliin tai
mitä tapahtui sitä seuraavina päivinä, sillä hänen tiukkaa sielullista
ja ruumiillista jännitystään seurasi hermoston voipumus.

Hotellista lähetettiin noutamaan lääkäriä, joka asiain niin ollen
katsoi itsellään olevan oikeuden avata Volenskin lompakko, ja kun hän
näki, että se oli täynnä seteleitä ja maksumääräyksiä, niin hän määräsi
häntä hoitamaan pari sairaanhoitajatarta ja määräsi hänelle kaikkea
muutakin, mikä oli välttämätöntä, pääasiassa ehdotonta rauhaa ja lepoa.




XIV


Sillä aikaa kuin Volenski oli saanut kokea kaikenlaisia vaiheita
kiihkomielisen intonsa takia, hänen toverinsa, Wienin sosialistisen
veljeskunnan jäsenet, olivat eläneet hyvin ankaraa ahdistuksen aikaa ja
pelänneet, mitä tuleman piti.

Nyt oli kulunut viikko siitä, kun Ivan Volenskin oli pitänyt lähteä
Wienistä Pietariin mukanaan hänelle uskotut paperit, eikä tähän päivään
mennessä häneltä ollut tullut mitään tietoja.

Hän oli luvannut antaa heille joitakin uutisia itsestään, heti kuin
hän olisi tullut Pietariin. Jos kaikki olisi ollut oikein, hänen olisi
pitänyt olla siellä jo kaksi päivää sitten, ja nyt hän olisi varmaankin
jo antanut paperit Taranjeville. Miksi hän sitten ei sähköttänyt
tai antanut jotakin selitystä ainakin rauhoittaakseen heitä, että
kohtalokkaat paperit olivat turvassa?

Edellisenä iltana he olivat tavanneet toisensa kokoushuoneessaan
Franzgassen varrella, ja kokous oli ollut synkkä ja kiihkeä. He olivat
jo alkaneet arvella, että heidän rohkean lähettiläänsä osaksi oli
tullut heidän tavallinen kohtalonsa ja että minä päivänä tahansa, millä
hetkellä tahansa, heidän päälleen voisi langeta musertava isku.

Kun kerran heidän paperinsa olisivat kolmannen osaston käsissä, niin
heistä tuskin kukaan onnistuisi pakenemaan. Ja kuolemanpelkoakin
kiusallisempaa ja katkerampaa olisi se, että heidän niin suurenmoisesti
suunniteltu ja niin rohkeasti toteutettu salahankkeensa päättyisikin
pelkästään vain heidän omaan turmioonsa, eikä kaikesta voitettaisi
muuta, kuin että vankijoukkue saisi tallustella Siperiaan.

Ellei —

Niin! Oli olemassa "ellei", julma ja jylhä vaihtoehto, huolimatta
presidentin melkein rukoilevista puheista, huolimatta useimpien
paremmasta ja jalostuneemmasta minästä, ja se oli verkalleen, mutta
varmasti tunkeutunut heidän tajuntaansa. Mirkovitsh oli pakottanut
heidät sitä ajattelemaan jo viisi päivää sitten, kun he menestyksensä
innostamina eivät olleet muistaneet muuta kuin suurta päämääräänsä.
Nyt kun heidän menestyksensä tuntui olemattomalta, kun kaikki oli ehkä
mennyt hunningolle, nyt he ajattelivat jälleen vanhan toverinsa julmia
sanoja, ja he alkoivat himoita kostoa.

Puheenjohtaja oli pyytänyt heitä kokoontumaan taas tänä iltana, ja
kello kymmenen tienoissa he pujahtivat sisään innokkaina kuulemaan
uutisia.

"Onko mitään saatu tietää?" sanoi jokainen sisään tullessaan, ja kun
heille synkästi vastattiin kieltävästi, niin alettiin ottaa piippuja
esiin ja polteltiin äreän vaiteliaina.

Puheenjohtaja oli saapunut sulavakäytöksisenä ja hillittynä kuten
tavallista, mutta hänenkin kasvoillaan näkyi syvän huolestumisen ilme,
minkä hän nähtävästi yritti kätkeä nuoremmilta tovereiltaan. Aina
silloin tällöin hän katsoi tuskallisesti ovelle, mistä luultavasti
piankin kuuluisivat Mirkovitshin askeleet.

Viimeksimainittu ei vielä ollut saapunut. Eilen hän oli näyttänyt
yrmeämmältä ja jörömmältä kuin milloinkaan. Toisin kuin muut
veljeskunnan jäsenet ei hän näyttänyt mitenkään olevan huolissaan
Ivanin ja hänen mahdollisen kohtalonsa johdosta. Hänen ajatuksensa
kohdistuivat yhä tyytyväisempinä kauheaan päämäärään, jonka hän
toivoi piankin saavuttavansa. Hän ei vielä ollut puhunut julki niitä
ajatuksia, joiden hän jo tiesi kangastelevan synkkinä kaikkien mielissä
ja jotka olivat saaneet hänet täydellisesti valtoihinsa. Mutta tänä
iltana hän aikoi pyytää heidän suostumustaan, ja hän huomasi astuessaan
huoneeseen ja nähdessään kaikkien katsannon, että hänen voittonsa olisi
helppo. Hän oli pitänyt huolta siitä, että siemen oli kylvetty ajoissa.
Tänä iltana hän aikoi korjata sadon.

Maria Stefanovna oli hänen mukanaan. Nyt he uskoivat hänelle
veljeskunnan salaisuudet. Hänen oopperanaamiaisissa niin
menestyksellisesti ja niin varovaisesti näyttelemänsä osa oli
todistanut heille, että hänenlaisensa nainen voi usein olla arvokas
apuri miesten toimissa.

Tyttö tuli sisään isänsä kanssa, ja tervehdittyään niitä, jotka olivat
hänelle kokouksen jäsenistä tutuimpia, hän myöskin sytytti lyhyen
savukkeen ja odotti, mitä kaikilla oli sanomista.

"Mirkovitsh, oletteko kuullut mitään Volenskista?" kysyi yht’aikaa
kymmenkunta ääntä.

"En", hän vastasi, "luulin, että puheenjohtajalla tai jollakulla
komitean jäsenellä olisi ollut tällä hetkellä häneltä jokin sanoma".

Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi eräs juro ääni:

"Svietlitzki sanoo, että paavin lähettiläs ei ollenkaan mennyt
Pietariin, vaan että hän on oleskellut Tirolissa viime viikon."

"Mutta Ivanhan sanoi, että hän lähtisi hänen kanssaan seuraavana
päivänä, piinaviikon keskiviikkona."

"Varmaankin —"

"Ei!" keskeytti puheenjohtaja, "sitä ei tarvitse pelätä".

"Tarkoitatteko, että hän on joutunut poliisin kynsiin?"

"Se on mahdotonta", sanoi puheenjohtaja varmana, "sillä nyt emme kaikki
istuisi täällä rauhassa. Meitä kaikkia voitaisiin syyttää rikoksesta,
ja tällä hetkellä luullakseni useimmat meistä olisi vangittu. Juuri
se seikka, että me olemme kaikki vielä vapaita miehiä, osoittaa, että
paperimme ovat turvassa."

"Paperimme voivat kyllä olla, mutta kuinka ovat lähettiläämme asiat?"
puuttui puheeseen eräs veljistä.

"Tarkoitatteko, että hän ennen vangitsemistaan on ehkä hävittänyt
paperit?" sanoi toinen.

"Olen varma", sanoi eräs vanha mies, "että Ivan ennen luopuisi
hengestään kuin salaisuudestamme".

Huoneessa syntyi taas hiljaisuus. Mirkovitshin silmät kiersivät
pilkallisina, melkein halveksuvaisina miehestä mieheen. Maria
Stefanovna ei millään tavalla ottanut osaa näiden monien otaksumien ja
päätelmien tekemiseen. Hän istui tarkkaavaisesti kuunnellen kaikkea,
mitä hänen ympärillään puhuttiin, mutta hänen silmänsä kohdistuivat
aina silloin tällöin omituisen tuskaisesti ja levottomasti hänen
isäänsä, joka istui häntä vastapäätä.

"Eikö teistä tunnu omituiselta, hyvät ystävät", sanoi Mirkovitsh
viimein pilkallisesti, "että meidän on aivan mahdotonta, noin
kahdeksansadan mailin päästä, päättää mitään varmaa siitä, mitä on
Volenskille tapahtunut?"

Asia oli sillä tavalla, ja se tuntui omituiselta, ja kuitenkin
tuotti asiain selvitys hiukan tyydytystäkin, kun naapurin kanssa
tehtiin epämääräisiä olettamuksia ja kuultiin, minkälaisia olivat
muiden toverien ajatukset ja pelonaiheet, ja silloin tällöin saatiin
rauhalliselta puheenjohtajalta kuulla tyynnyttävä huomautus.

"Minä puolestani", sanoi Mirkovitsh, "ajattelen, että Volenskin
vaitiolo on kovin pahaenteistä. Ei olisi voinut olla mitään vaaraa
siinä, että hän olisi lähettänyt sähkösanoman puheenjohtajalle — jonka
tiedetään olevan hänen hyvän ystävänsä —, missä sähkösanomassa hän
olisi ilmoittanut saapumisestaan Pietariin. Jos hän olisi päättänyt
matkansa vaaroitta, niin aivan varmasti puheenjohtaja olisi saanut
siitä tiedon."

Puheenjohtaja katsoi tuskaisesti toveriinsa ja ojensi kätensä häntä
kohden, ikäänkuin hän olisi yrittänyt estää häntä jatkamasta, mitä
hänellä oli sanomista.

"Puhu, Mirkovitsh, sinullahan on jotakin mielessäsi", sanoi eräs
komitean jäsen, ja kaikilta suunnilta kuului: "Antaa kuulua!"

Maria Stefanovna samoin kuin puheenjohtajakin teki liikkeen, ikäänkuin
hän olisi tahtonut keskeyttää isänsä, mutta ehkä hän huomasi sellaisen
yrityksen hyödyttömyyden, sillä hän ryhtyi taas polttamaan savukettaan
ja istui tuskaisen odottavana kuten ennenkin.

"Se, mitä minulla on sanottavana, kuten tiedätte, ei varmaankaan ole
monestakaan teistä hauskaa kuulla", sanoi Mirkovitsh, joka oli nyt
noussut seisoalleen ojentuen koko pituuteensa ja katsoi kokoontuneisiin
tovereihinsa ikäänkuin tornista hymyillen halveksuvasti, kuten
hänen tapansa oli. "Nähkääs, useimmat teistä ovat onnettomuudekseen
syntyneet herrasmiehinä. Mutta minä en ole, ja sentähden minun paksuun,
alhaiseen päähäni ei mahdu mitään sellaisia tunteita, joita nimitätte
jalostuneiksi. Hyvät ystävät, vaikka lienettekin herrasmiehiä, älkää
silti olko heikkoja ja saamattomia kuten yhteiskuntaluokkaanne
kuuluvat. Jumalan tähden, katselkaa asioita, niinkuin ne ovat, ja
koettakaa unhottaa itsenne ja omat kiltit tunteenne maamme ja kansamme
takia, joita palvelemme. Ette tahtoneet kuulla minua aikaisemmin,
vastoin neuvoani käytitte mahtavaa, menestyksellistä suunnitelmaamme
vaivaiseen tarkoitukseen, toveriemme vankilasta vapauttamiseen.
Sanonpa teille", hän sanoi painavasti laskien voimakkaan nyrkkinsä
pöydälle, "että Venäjällä kaikki tahtovat kuolla hyvän asian puolesta.
He eivät kuten me rakasta elämää ja vapautta. He rakastavat ensin
aatetta eivätkä itseään ollenkaan. Miksi välittäisimme siitä, mitä on
tapahtunut Volenskille? Mitä merkitsee yksi mies, kun on kysymyksessä
miljoonien paras?"

Hän näytti nyt olevan haltioitunut, hän näytti ihannemaailman
profeetalta, jonka aate oli heidän kaikkien sydämissään, ja sen
olisivat jotkut heistä toteuttaneet hyvin hellävaroen, mutta tämä mies
tahtoi valloittaa utopiansa maan tulella ja miekalla.

He tiesivät kaikki, mitä he kuulisivat hänen ehdottavan. He tiesivät,
mitä Mirkovitsh oli koko ajan tahtonut heidän tekevän. Monet heistä
olisivat mielellään tukkineet korvansa, jotta heidän ei olisi tarvinnut
kuulla pelättyä uhkavaatimusta, jota tämä voimakas mies seuraavassa
hetkessä heille tyrkyttäisi.

"Me olemme usein pitäneet täällä puheita", jatkoi Mirkovitsh taas,
"terästääksemme intoamme tyranneja vastaan, jotka pitävät kämmenellään
meidän ja kansalaistoveriemme kohtaloita. En ole mikään puhuja.
Puheet eivät luista minulta. Jotkut teistä, jotka tänään näyttävät
heikoimmilla, puhuivat silloin äänekkäimmin. Mutta minä sanon teille,
että meillä on oivallinen ase käsissämme heitä vastaan, ja se ase tulee
ennemmin tai myöhemmin vaivuttamaan heidät voimattomina jalkojemme
juureen, ja he pyytävät armoa, jota he eivät milloinkaan ole meille
suoneet.

"Se ase on _pelko_. Herättäkäämme heissä valtaavaa kauhua, hyvät
ystävät, muulla tavalla heihin ei voi iskeä. Kun voimme, niin
iskekäämme salakähmäisesti, aina nopeasti ja varmasti, niin että he
lähiaikoina piankin silmäilevät toisiaan kasvot kalpeina ja värisevin
huulin ja kuiskaavat, mitä he eivät uskalla sanoa kovaa: ’Ehkä
seuraavalla kerralla on minun vuoroni.' Sillä tavalla, vain sillä
tavalla meistä tulee heidän herrojaan, kun raukkamainen pelko panee
heidät matelemaan jalkojemme juuressa. Silloin me voimme sanella,
silloin me voimme hieroa kauppoja, ja mitä merkitsee sitä ennen
Dunajevski tai Volenski tai sadat muut? Mitä merkitsevät heidän
elämänsä, että me epäröisimme hetkeäkään käyttämästä asetta, jonka
omalla avullamme olemme itsellemme hankkineet?"

Hän istuutui taas, ja hänen puhettaan seurasi kuolettava hiljaisuus.
Läsnäolijain synkillä kasvoilla näkyi taas hehkuva innostus, taaskin
oli tuo rautaisen tahdon omaava mies saanut heikommat toverinsa
innostumaan, ja kun hänen pilkallinen katseensa jälleen kiersi ympäri
huonetta hän saattoi lukea edessään olevien kasvoilta voimakkaan
puheensa vaikutuksen. Hän luki sen siitä, että tuskalliset katseet
verkalleen hälvenivät, samoin kauhunkuvat, joista ei puhuttu. Hän luki
sen nuorista unelmoivista silmistä, joissa taas paloi innostuksen
hehku, urhoollisten tekojen kaiho, hengen ja vapauden uhallakin.

"Mirkovitsh on oikeassa", sanoivat kaikki.

Ehkä jotkut heistä vieläkin värisivät ajatellessaan, mitä hänen
aikeensa merkitsivät Heumarktin vangille, mutta vain muutama niin teki,
ja kun puheenjohtajan tuskaiset ja Mirkovitshin riemuitsevat silmät
tarkastelivat kaikkien läsnäolevien kasvoja, niin he tunsivat, että
jos julman sosialistin ehdotuksesta äänestettäisiin, niin tulisi monta
hyväksyvää ääntä ja vain muutamia kieltäviä.

"Siis, hyvät ystävät", jatkoi roteva venäläinen laskien nyt valttinsa
pöydälle, "olen varma, että jos teiltä kysyttäisiin, niin ei teistä
kukaan tahtoisi, että suurenmoinen hankkeemme ajaisi häpeällisesti
karille, kun Venäjän poliisi vapauttaisi vankimme ja kaikki meidät
tuomittaisiin ilman, että olisimme saavuttaneet mitään, vaikka olemme
niin paljon uskaltaneet. Millä hetkellä tahansa, millä minuutilla
tahansa voimme kaikki olla kolmannen osaston kynsissä, samalla kuin
Nikolai Aleksandrovitsh poistuu talostani vahingoittumatta. Jokaisena
sekuntina vaaramme kasvavat ja voitonmahdollisuutemme pienenevät.
Ainakin jos sorrumme, sillä tuntuu siltä, ettemme voi päästä pakenemaan
ilmitulematta, niin toimittakaamme jotakin, joka ikuisiksi ajoiksi
tuottaa kunniaa nimellemme jokaisen venäläisen isänmaanystävän
silmissä."

Siten vahvistettiin vangin tuomio; Keskustelu muodostui vähäiseksi.
Vastahakoisesti, mutta kuitenkin yksimielisesti he olivat antaneet
suostumuksensa pelkurimaiseen tekoon, jonka Mirkovitsh niin mielellään
tarjoutui suorittamaan heidän puolestaan. Muutamat heistä pyysivät
lykkäystä — yhden vuorokauden — jonka kuluessa voisi sittenkin
Volenskista tulla joitakin tietoja. Vanha sosialisti, joka oli
tyytyväinen päästessään tarkoitustensa perille, suostui mielellään
odottamaan seuraavaan päivään asti, ja lopullinen istunto määrättiin
sentähden seuraavaksi päiväksi ja samaksi ajaksi. Puheenjohtaja ei
ollut sanonut mitään. Hänen vaikutusvaltansa oli vähäinen julmaan
toveriinsa nähden. Tunteen vaihtelut, velvollisuus, josta erehdyttiin,
ja väärälle tolalle joutunut into olivat ratkaisseet nuoren tsaarin
pojan kohtalon.

Päättämättömyyden taakka tuntui häipyneen kaikkien hartioilta. Vaikka
he eivät tupakoineet eivätkä rupatelleet tapansa mukaan, niin heidän
synkkyytensä oli kokonaan vaihtunut ehdottomaan päättäväisyyteen.
Ei enää esitetty kysymyksiä eikä olettamuksia Volenskin kohtalosta
tai heidän omasta varmasta kohtalostaan. Kerran oli mainittu sana
"salamurha", ja sen olivat monet huulet lausuneet väristen. Nyt sitä
nimitettiin "mestaukseksi". Mirkovitsh oli mielellään pyöveli. He
olivat tuomareita, jotka olivat vanginneet ja tuominneet vangin, aivan
samoin kuin heidän tyranninsa tekivät niihin miljooniin nähden, joita
he hallitsivat.

Puolta tuntia myöhemmin he kaikki lähtivät maltillisina ja hiljaisina
ajatellen suurta huomispäivää. Ei kukaan ollut huomannut paljonkaan
Maria Stefanovnaa, jonka isot tummat silmät olivat kiintyneet hänen
isäänsä ikäänkuin lumottuina. Kun useimmat heistä olivat menneet,
hänkin poistui huoneesta odottamatta, seurasiko Mirkovitsh häntä, kun
hän riensi hänen ohitseen. Kadulla hän kutsui ajurin, astui siihen
yksin ja ajoi nopeasti Heumarktin suuntaan.




XV


Maria Stefanovnan asema suuressa sosialistisessa veljeskunnassa oli
omituinen. Vaikka hän olikin ainoa nainen niin monen miehen joukossa,
niin hän kuitenkin tiesi kaikki heidän salaisuutensa ja hankkeensa,
ja vaikka hän olikin nuori, niin hänen neuvonsa olivat heitä usein
auttaneet.

Hänen isänsä Mirkovitsh oli jo varhain totuttanut äidittömän tyttärensä
salaperäisiin tapoihinsa ja omituisin raskasmielisiin puheisiinsa.
Maria oli syntynyt ja kasvanut vihaamaan hallitusta, joka istui Venäjän
valtaistuimella, ja hän kuunteli isänsä useinkin verenhimoisia tuumia
aina vaiteliaan hyväksyväisenä, vaikka hän ei aina ollutkaan aivan
samaa mieltä.

Kun veljeskunta tarkasti mietittyään oli päättänyt uskoa hänelle mitä
tärkeimmän osan tsaarin pojan ryöstämisessä, niin hän tunsi itsensä
ylpeäksi ja onnelliseksi ajatellessaan, että hän ensi kertaa olisi
hyödyksi suurelle asialle, joka oli yhtä suuresti hänen sydämellään
kuin innostuneimmilla heistä. Kun Dunajevski ja hänen toverinsa oli
vangittu, niin kerrottiin tytölle kauheista kidutuksista, joiden
alaisiksi he joutuisivat, kun he olisivat Moskovassa vankeudessa, ja
myöhemmin, kun he saisivat vaeltaa rasittavan matkan lumisen erämaan
halki, jonka matkan silloin tällöin keskeyttäisivät hirvittävät niin
sanotut lepohetket tungokseen asti täyteen ahdetuissa, pahanhajuisissa
pysähdyspaikoissa. Sitten tulisivat elohopeakaivokset, jotka kolmessa
vuodessa muuttaisivat terveen ja reippaan nuoren miehen halvaantuneeksi
ja tylsämieliseksi ukoksi.

Ja he voisivat säästyä tuolta kauhealta kohtalolta, jos hän, Maria,
näyttelisi taitavasti hänelle uskottua osaa, osaisi houkutella tsaarin
pojan vankilaan, joka ei ollut ainoastaan mukava, vaan ylellinenkin,
missä häntä säilytettäisiin, kunnes Moskovan marttyyrit olisivat
jälleen vapaina ja onnellisina.

Hän pukeutui rohkeasti haaremiorjattaren hahmoon omaten kaikkien idän
tyttärien viekkauden ja keimailevaisuuden, ja seuraavana päivänä hän
ylpeänä ja onnellisena sai vastaanottaa veljeskunnan onnittelut ja
kiitokset, kun se oli kokoontunut hänen kunniakseen.

Hän oli arvannut isänsä aikeet huoltamaansa avuttomaan vankiin nähden,
mutta tähän asti hänellä ei ollut ollut mitään syytä pelätä vangin
turvallisuuden takia. Hän tiesi, että useimmat hänen tovereistaan
olivat hienostuneita ja maltillisia, hän tunsi ylevämielisen,
jalosukuisen puheenjohtajan, varovaiset ja haaveksivat puolalaiset,
jotka olivat suurena enemmistönä, ja hän ajatteli, että hänen isänsä
pahat aikeet hillittäisiin.

Mutta kun Volenski, lähettiläs, johon oli luotettu, ei millään tavalla
ilmoittanut matkansa onnistumisesta, kun kaikkien mielet kävivät
synkeiksi ja tyytymättömiksi, alkoi Marian sydän lyödä tuskaisesti,
sekä nuoren vangin turvallisuuden takia että asian kunnian puolesta.

Se suuri asia, jota hän kunnioitti ja piti pyhänä, jolle hän oli
tahtonut uhrata elämänsä, sen oli tarraamaisillaan niin häpeällinen,
niin luihu rikos, että Maria Stefanovnan koko sielu nousi kapinaan sitä
vastaan ja se pakotti hänet kaikella naisen viisaudellaan ajattelemaan
keinoa, jolla voitaisiin välttää niin kauhea katastrofi. Ja hän oli
johdattanut Nikolai Aleksandrovitshin siihen, mikä uhkasi tulla hänen
tuntemattomaksi haudakseen. Hän katsoi väristen käsiinsä, ja mietti,
jättäisikö hänen nuori verensä hänen käsiinsä ikuisen tahran.

Koko yön hän asteli edestakaisin huoneessaan levottomana ja
kauhistuneena. Joskus hän oli kuulevinaan isänsä askeleiden hiipivän
salaa vangin huonetta kohden, ja sitten hänen oli tukittava korvansa
ollakseen kuulematta nuoren miehen viimeistä tuskanhuutoa, nuoren
miehen, jonka salamurhaajan käsi oli yllättänyt avuttomana.

Oli täysi päivä, ennenkuin hän voi suoda hermoilleen ja aivoilleen
lyhyen levon ja vapautua siitä kauheasta tuskasta, joka oli kiduttanut
häntä siitä asti, jolloin hänen isänsä oli edellisenä iltana pitänyt
lopullisen puheensa. Naisten tavalla hän oli itsepäisesti miettinyt
asiaa, kunnes hän luuli keksineensä vapahtavan keinon. Venäläisenä
hän oli sangen hurskas. Hän rukoili kauan ja vakavasti suunnitelman
onnistumiseksi, jonka tuli pelastaa vanki kuolemasta ja hänen
aatetoverinsa ja isänsä ja koko ylevä asia ikuisesta häpeästä.




XVI


Kreivi oli saanut odottaa. Hän oli väsynyt ja tuskainen. Hänen
oli pakko istua kärsivällisesti hotellissa odottamassa tietoja
tyhjäntoimittajastaan ja lähettää raportteja kotona oleville
hallitusmiehille tekaisemastaan tuhkarokkosairaudesta.

Mutta ilmeisesti ei enää kauankaan voitaisi pitää asioita salassa.
Tsaaritar oli jo lupautunut tulemaan itse Wieniin hoitamaan poikaansa,
ja lähettilään oli käsketty jyrkästi vaatia terveysilmoitusten
lähettämistä etevien lääkärien allekirjoittamina, joita tietenkin oli
kutsuttu hoitamaan ylhäistä sairasta. Parin päivän perästä olisi turmio
tullut, ja sitäkin kauheampana, kun Lavrovskin petosta pidettäisiin
kanssarikollisuutena. Nyt vanha venäläinen kirosi omaa heikkouttaan,
kun hän ei heti ollut vierittänyt vastuuta kauheasta onnettomuudesta
omilta hartioiltaan, mikä olisi ollut, kuten tapaukset osoittivat,
viisain menettelytapa. Epäsuosioon joutuminen olisi silloin ollut
seurauksena — mahdollisesti määräys viettää muutama vuosi ulkomailla.
Mutta nyt hän ei nähnyt enää mitään toivoa olevan, hän näki vain näkyjä
Siperiasta, missä hän saisi viettää viimeiset elinvuotensa.

Hän oli silmäillyt puolittain kammoten, puolittain päättäväisesti
pientä revolveriaan, joka olisi hänen viimeinen lohduton toivonsa.
Epäilemättä otettaessa huomioon hänen monet uskolliset palvelusvuotensa
hänen keisarillinen isäntänsä soisi hänelle armon kuolla, sen sijaan
että hänen täytyisi hitaasti kitua siperialaisessa vankilassa.

Voi, kreivi Lavrovski toivoi, ettei hän milloinkaan olisi kysynyt
neuvoa ranskalaiselta salapoliisilta tai että hän niin tehtyään olisi
uskonut koko jutun hänelle, sillä hänhän oli johtanut hänet yhä
edelleen pettämään, mikä koituisi hänen turmiokseen.

Sillä aikaa kuin Volenski, joka oli joutunut vuoteen omaksi ainaisen
kovan onnensa johdosta, oli viimeinkin löytänyt ruumiillisessa
voipumuksessa viimeisten päivien kuluttavan tuskan armollisen
unohduksen, niin kreivi Lavrovski, joka oli yhtä säälittävässä pulassa
kuin nuori puolalainenkin, istui miettien, hakisikohan hän taas
käsiinsä vanhan salapoliisin ja tällä kertaa todellakin päättäisi
kertoa hänelle kaikki tai lähettäisikö hän heti sähkösanoman Pietariin
pyytäen pikaista apua. Jälkimmäinen vaihtoehto oli ehkä viisaampi
menettelytapa. Sekä järki että velvollisuus vaativat sitä, mutta
inhimillinen luonne on sellainen, että se aina mielellään siirtää
ikävyydet myöhäisemmiksi ajoiksi, ja ihmisenä Lavrovski tahtoi
viivytellä.

Siitä johtui, että kreivi Lavrovski tuli hilpeän toiveikkaaksi ja oli
yllättynyt kuullessaan, että eräs nainen tahtoi puhua hänen kanssaan
tärkeän kiireellisen asian vuoksi. Hän oli kieltäytynyt ilmoittamasta
nimeään, sanoi palvelija, mutta pyysi häntä ilmoittamaan kreiville,
että hänellä oli tietoja herra Furet’ltä.

"Käskekää hänet heti tänne", sanoi kreivi Lavrovski innokkaasti.

Uutiset varmaankin olisivat hyviä. Salapoliisi oli ehkä saanut tietää
jotakin tähdellistä ja tahtoi ilmoittaa heti hänelle. Kreivi Lavrovski
nousi, kun herra Furet’n lähetiksi ilmoitettu nainen astui huoneeseen,
ja hän vaistomaisesti kumarsi, kun hän näki hienosti käyttäytyvän
naisen — joka niin suuresti erosi tavallisesta naispuolisesta
salapoliisin apulaisesta, jollaisia hän oli tottunut näkemään. Hänen
kasvonsa olivat tiukasti verhotut, mutta hänen vartalonsa ja yleinen
olemuksensa todistivat hänen olevan nuoren sekä sivistyneen naisen.

Hän istuutui tuolille, jonka vanha kreivi hänelle tarjosi, ja hän
asetti sen taitavasti sillä tavalla, että hänen selkänsä tuli ikkunaa
vasten, samalla kuin Lavrovskin kasvot olivat valaistut.

"_Monsieur le Comte_", hän alkoi kohteliaasti, "minun täytyy ensin
esittää teille nöyrät anteeksipyyntöni sen pienen petoksen johdosta,
johon minun täytyi turvautua. Tahdoin olla varma siitä, että
tapaisin teidät viivyttelemättä, ja minä käytin herra Furet’n nimeä
suosituksenani. Minä en ole hänen lähettinsä."

"Mutta, madame — mademoiselle —" änkytti Lavrovski hämmentyneenä tästä
omituisesta esipuheesta, "minä —"

"Olette ymmällä", jatkoi muukalainen, "käsittääksenne, kuinka herra
Furet'n nimi sopi tunnussanaksi luoksenne pääsemiseen. Minä kerron sen
teille heti, kun olen ilmoittanut, mitä olen saanut toimekseni ja minkä
vuoksi uskallan pyytää teidän ystävällistä huomiotanne."

Kreivi Lavrovski oli liian hämmentynyt vastatakseen. Syntyi pieni
tauko, jonka aikana salaperäinen muukalainen ilmeisesti kokosi
ajatuksiaan ja Lavrovski vaistomaisesti tunsi epämääräistä pelkoa, että
hän kuulisi asioita, jotka merkitsisivät elämää tai kuolemaa.

"Luulen, että olen oikeassa todetessani, monsieur", hän jatkoi, "että
te tällä hetkellä olette suuressa tuskassa erään kadoksiin joutuneen
ylhäisen henkilön takia, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita.
Niinhän?"

Lavrovski oli puolittain odottanut tällaista, mutta kuitenkin hän tuli
kalpeaksi liikutuksesta, kun hän kuuli tämän muukalaisen niin tyynesti
juttelevan tuosta peloittavasta asiasta. Hän ei vastannut. Nainen ei
näyttänyt sitä odottavankaan, sillä hän jatkoi heti.

"Saan heti vakuuttaa teille, monsieur, että tuo ylhäinen henkilö voi
hyvin, eikä häntä nykyjään uhkaa mikään vaara."

Hän painosti sanaa "nykyjään", tarkaten sen vaikutusta Lavrovskiin.

"On totta, että hän tällä hetkellä on vankina", jatkoi nainen,
"ja hänen vankilansa on sekä ylellinen että mukava. Mutta hän on
henkilöiden vallassa — joiden lähettilään näette edessänne — jotka ovat
sangen iloisia saadessaan antaa hänelle vapautensa takaisin."

Vanhan venäläisen kasvoilla näkyi helpotus. Hän luuli nyt ymmärtäneensä
kaiken. Huolimatta sukupuolestaan, muodinmukaisista vaatteistaan ja
hienosta käyttäytymisestään tämä nainen kuului siis niiden yltiöpäiden
joukkoon, jotka elivät varastamalla ihmisiä, sen sijaan että olisivat
varastaneet tavaraa, ja vaativat lunnaita kuin maantierosvot. Hyvä!
Jumalan kiitos! Ei ollut vielä tapahtunut paljonkaan pahaa, ja
Venäjänmaalla on aina runsaasti rahaa tarvittaessa. Mitään sanomatta
kreivi Lavrovski otti esille lompakkonsa ja pannen sen pöydälle sanoi
yksinkertaisesti:

"Sanokaa hinta."

"Minun aikomuksenani tänne tänään tullessani oli ilmoittaa se", sanoi
muukalainen häiriintymättä, "mutta pyydän teitä, kreivi Lavrovski,
panemaan piiloon tuon lompakon — tsaarin pojan hengen hinta ei ole
siellä".

Lavrovski tuijotti häneen mykkänä hämmästyksestä. Hän joutui tämän
harvinaisen keskustelun aikana yhä enemmän ihmeisiinsä.

Sitten Maria Stefanovna meni suoraan asiaan. Hän tuskin keskeytti edes
hengähtääkseen, sillä hän oli järjestänyt koko keskustelun mielessään
niin perinpohjaisesti niinä pitkinä tuskaisina hetkinä, jolloin hän
oli kulkenut huoneessaan edestakaisin edellisenä yönä. Hän selitti nyt
melkein tyhmistyneelle vanhalle hovimiehelle sen uskaliaan juonen,
jonka avulla Venäjän valtaistuimen perijä oli joutunut avuttomaksi
vangiksi muutamien nuorten kiihkoilijoiden käsiin. Hän selitti
hänelle oman osansa asiasta, palautti hänen mieleensä salaperäisen
haaremiorjattaren ja vakuutti hänelle, että hän itse piti erittäin
hyvää huolta korkean vangin mukavuudesta.

Hän puhui selvällä ja lujalla äänellä, niin ripeästi, että kreivi
Lavrovski tuskin uskalsi hengittää. Vanha venäläinen kuunteli kauhun
valtaamana avoimia viittauksia tai peitettyjä uhkauksia, mitkä,
koskivat hänen keisarillisen korkeutensa vaarallista asemaa. Hän
kuuli kummissaan, kuinka niin hirvittävän hankkeen oli suunnitellut
ja toimeenpannut niin loukkaamattomaan ja korkeaan henkilöön nähden
nuorukaisjoukkue, jonka olemassaolostakaan hän ei ollut tietänyt,
ja hän tajusi heti, kuinka hyödyttömiä olisivat olleet kaikki hänen
ponnistuksensa tai Furet’n ponnistukset taisteltaessa niin monia
hämäräperäisiä vihollisia vastaan.

"Luulen, että olen nyt selvittänyt teille, että tsaarin pojan henki on
täydellisesti niiden vallassa, jotka pitävät häntä vankinaan, ja minun
tarkoitukseni tullessani tänne tänään on kertoa teille, millä ehdoilla
Nikolai Aleksandrovitsh saa takaisin henkensä ja vapautensa."

"Ehdoilla, madame? Minä en kuuntele mitään ehtoja", huudahti kreivi
Lavrovski, joka viimein sai sanan suustaan tämän julkean hävyttömyyden
kuullessaan. "Nopea ja äkillinen kuolema tulee teidän kaikkien osaksi.
Jumalan kiitos, Venäjän poliisi on tarkka, ja sen käsi ulottuu
pitkälle, ja se kyllä saa selvää rakastetun keisarinsa pojasta sen
tarvitsematta kuunnella teidän kaltaistenne ihmisten sanelemia ehtoja."

Hän oli hypännyt ylös raivoissaan, ja hän tarttui kädellään
soittokellon nauhaan määrätäkseen Stepanin vartioimaan tätä häijyjen
uutisten kurjaa tuojaa sillä aikaa kuin hän matkustaisi Pietariin
kysymään neuvoa tämän uskaliaan joukkueen rankaisemiseksi.

Maria Stefanovna oli istunut liikkumatta. Hän naputti jalallaan
nopeasti permantoa, ja se oli ainoa merkki hänen kärsimättömyydestään.

"Muistakaa, herra", sanoi hän tyynesti, että jos soitatte sitä kelloa,
niin teidän nuori isäntänne on kuollut, ennenkuin yö on kulunut.

Vanha venäläinen ymmärsi. Mikä hullu hän olikaan! Nainen oli oikeassa.
Mitä voisi hän tehdä muuta kuin odottaa kärsivällisesti ja nöyrästi
kuullakseen näiden lurjusten vaatimukset, lurjusten, jotka uhkasivat
tikarillaan tsaarin pojan sydäntä.

Myöhemmin ehkä voisi kosto tulla, mutta nyt hänen täytyi hieroa
kauppaa, tehdä sopimus heidän kanssaan, vaikka se olisikin ärsyttävää.

"Olette oikeassa, madame. Epäilemättä te ja toverinne tiedätte, kuinka
täydellisesti olemme teidän vallassanne, muuten he eivät milloinkaan
olisi lähettäneet teitä luokseni."

Sitten koettaen rajusti hillitä itsensä hän lisäsi.

"Kuuntelen mitä teillä on sanomista."

Maria Stefanovna huokasi tyytyväisenä. Hän oli saanut miehen
tarkkaavaiseksi ja uskomaan omaamaansa mahtiin. Nyt oli ainoastaan
esitettävä suunnitelma, jonka hän oli laatinut. Hän oli varma, että
häntä ehdottomasti kuunneltaisiin.

"Monsieur", hän sanoi, "vaikka tunnustankin, että vanki, joka on
hallussamme, on erittäin kallisarvoinen eräälle Venäjän keisarikunnan
osalle, niin sanoaksemme, mutta eikö milloinkaan ole juolahtanut
mieleenne, että hän edustaen puoluelaisiaan ja virkakuntaansa pitää
monia ihmisiä vangittuina, joiden henki myös on äärettömän kallis.
Ettekö milloinkaan ole kuullut mainittavan Dunajevskin nimeä?"

Vanha hovimies tunsi hyvin tuon kiihkeän, leppymättömän nihilistin
nimen, nihilistin, jonka vangitseminen useine tovereineen kuukausi
sitten oli ollut kolmannen osaston riemuvoitto. Hän arvaili nyt,
mitähän naisella mahtoi olla mielessään tullessaan hänen luokseen.
Varmaankin hän halusi vankien vaihtoa. Hyvä Jumala! Mitä merkitsi,
vaikka maailma kansoitettaisiin tuhansilla vapautetuilla vangeilla, kun
vain tuo ainoa arvokas henki oli turvassa?

"Minulla on tässä kirje", sanoi Maria Stefanovna, "jonka pyydämme
teidän antamaan herrallenne tsaarille. Siinä me ilmoitamme hänelle,
että hänen poikansa on henkilöiden käsissä, jotka pitävät häntä
panttivankina eräillä määrätyillä ehdoilla. Nämä ehdot ovat, että
Dunajevski ja hänen vankilatoverinsa täydellisesti armahdetaan ja että
he pääsevät vapaasti lähtemään maasta. Sinä päivänä, jolloin he ovat
menneet rajan yli, Nikolai Aleksandrovitshin vankilan ovet avautuvat ja
vaunut vievät hänet heti hänen hotelliinsa."

Vanha kreivi värisi hiukan ajatellessaan, että hänen tuli viedä
tällaisia peloittavia viestejä, että hänen piti kertoa huolestuneille
vanhemmille, että heidän poikansa oli vielä vankina salamurhaajan käden
ulottuvilla. Hän muisti mielessään, kuinka Rooman keisarit tavallisesti
kohtelivat huonojen uutisten tuojia, ja hän ajatteli kohtalokasta
kysymystä, minkä arkaan paikkaan loukatut vanhemmat esittäisivät
hänelle: "Mitä sinä olet tehnyt pojallemme?"

"Onko siinä kaikki, mitä kirje sisältää?" kysyi hän ponnistaen voimiaan.

"Ei aivan kaikki. Siinä me toistamme tsaarille, mitä minä tässä
juhlallisesti julistan teille."

"Ja se on?"

"Että me tahdomme huomauttaa teille, ettei teidän ollenkaan tarvitse
pelätä, että Nikolai Aleksandrovitshin henkeä uhkaa mikään vaara.
Antakaa meille takaisin toverimme, niin me vapautamme teille
panttivankimme, niin hyvinvoipana kuin vanki voi olla. Mutta muistakaa
myös aina se tärkeä seikka, että seinän toisella puolella, minkä takana
tsaarin poika nukkuu, elää ja hengittää, seisoo julma, päättäväinen ja
aina valvova vartija. Hänen tarvitsee vain varmistua pelossaan, vain
kuulla vieraita askeleita portaista, ja tikari, jota hän aina pitää
kädessään, joka ei voi olla osumatta maaliin, tunkeutuu suoraan vangin
sydämeen."

Vanha hovimies kumarsi ja istui hetken aikaa mykkänä ja kauhun
valtaamana. Tuo kaikki tuntui mitä peloittavimmalta painajaisunelta,
tämä rohkea salajuoni, nämä kiihkoilijat, ja hän oli ollut sopimaton
kaitsija, joka oli laiminlyönyt holhokkinsa ja joka nyt sai niin julman
rangaistuksen tekemistään pahoista teoista. Kenpä tietää, jos hän olisi
ollut vähemmän pelkurimainen, jos hän olisi luottanut Venäjän poliisin
suurenmoiseen systeemiin, niin he olisivat onnistuneet antamaan näille
roistoille vastaiskun, ennenkuin he olisivat huomanneet itse olevansa
vaarassa. Voi, nyt oli liian myöhäistä katua! Hän, Lavrovski, Venäjän
poliisi, niin vieläpä tsaari ja tsaaritarkin olivat näiden lurjusten
vallassa, eikä voitu tehdä mitään heidän tuhoamisekseen, heidän
kiduttamisekseen, tämän nuoren lähetin nujertamiseksi, joka tuli hänen
luokseen hymyillen ja kuolemalla uhaten.

Hän luki kirjeen, joka oli annettava tsaarille, sitten hän katsoi
edessään olevaa nuorta naista ja koetti turhaan lukea tiukan harson
takaa, minkälainen intoilu ja jännitys oli hänet vallannut ja
minkälaisia virheellisiä mielipiteitä hänellä oli ihmisoikeuksista.

"Madame", sanoi hän viimein, "luulenpa, että kun teidän ystävänne
lähettivät teidät tänään luokseni, he tiesivät, että tulisin varmasti
suostumaan heidän ehtoihinsa. Vanki, joka on teidän vallassanne, on
niin arvokas, että minä en voi yksinäni ryhtyä mihinkään ratkaiseviin
toimenpiteisiin pakottaakseni teidät nöyrtymään. Jos nuoren herrani
henki on vaarassa, kuten sanotte — ja kun hän on teidän hallussanne,
niin luulenpa hänen todellakin olevan vaarassa — niin minä en millään
tavalla tule lisäämään hänen hengenvaaraansa. Hänen keisarillisen
majesteettinsa tsaarin tulee päättää, mikä tulee kohtaloksenne, sillä
tietäkää, että sellainen rikos, kuin te olette tehneet, ei kauankaan
tule pysymään rankaisematta. Ennemmin tai myöhemmin saa se palkkansa,
vaikka näennäisesti saavuttaisittekin tarkoituksenne nyt. Vien
kirjeenne mukanani keisarilliselle herralleni, ja hän saa päättää, mitä
menettelytapaa hän haluaa noudattaa."

Hän oli sanonut tämän hyvin arvokkaasti. Maria Stefanovna nousi.
Hänellä ei ollut enää muuta sanomista. Hänen itse suunnittelemansa
tehtävä oli päättynyt. Kun hän olisi päässyt yksikseen, hän voisi
ajatella sitä omassa valossaan ja miettiä, oliko hän saavuttanut suuren
voiton vaiko luovuttanut isänsä ja ystävänsä kahlehdittuina vihollisen
käsiin.

Hän nousi, ja Lavrovski saattoi hänet ovelle kohteliaana kuten aina,
vaikka sydämessään hän olisi tahtonut musertaa tämän pahojen uutisten
tuojan. Hän istui jonkin aikaa kasvot käsien varassa, sitten hän soitti
kelloa ja käski venäläistä palvelijaa sullomaan hänen arkkunsa ja
matkalaukkunsa ja valmistautumaan lähtemään iltajunassa. Tämä, joka
oli tottunut ehdottomaan kuuliaisuuteen, ei millään tavalla ilmaissut
ihmettelyään eikä kysellyt mitään, ja hän oli määrätyllä hetkellä
valmis lähtemään Pietariin kreivi Lavrovskin kanssa.

Vanha kreivi Lavrovski lähti raskaalla mielellä. Kauhea seikkailu,
mihin tsaarin pojan vallattomuus oli vienyt heidät molemmat, oli,
kuten hän pelkäsi, päättymäisillään traagillisesti, ei ehkä kylläkään
valtaistuimen perijälle — vaikka kuka voi luottaa murhanhimoisiin
sosialisteihin? — vaan hänelle, joka oli syytön, josta tehtäisiin
syntipukki, johon keisarillinen raivo vapaasti voisi purkautua.




XVII


Kun Maria Stefanovna oli päässyt kadulle, niin hän hengitti taas
vapaasti ja poisti raskaan verhon kasvoiltaan. Hän ei pelännyt, että
häntä seurattaisiin, sillä hän tiesi hyvin, että ainakin eräässä
suhteessa hän oli onnistunut, nimittäin hänen oli onnistunut peloittaa
täydellisesti tuo arka vanha hovimies, niin että tämä ei ajattelisi
muuta, kuin että hän pääsisi Pietariin niin pian kuin suinkin ja saisi
siirtää kaiken vastuun tsaarin pojan turvallisuudesta muiden ihmisten
hartioille.

Ennenkuin hän tapaisi veljeskunnan jäseniä, hän tahtoisi olla yksin
ajatuksineen. Hän oli tehnyt rohkean päätöksen tämän suuren yrityksen
suorittamiseksi niin äkkiä, hänen tuskansa koettaessaan keksiä parasta
keinoa estääkseen hirveänä pitämäänsä murhaa tapahtumasta oli ollut
niin valtaava, ettei hän ollenkaan ollut huomannut tuumia, mitä mieltä
hänen isänsä ja komitea olisi hänen puuttumisestaan asioihin.

Hän oli toiminut oikeuden ja kunnian vaikuttimista kysyen neuvoa vain
naisen sydämeltään, ja hän tiesi, että puheenjohtaja ja useimmat
vanhoista maltillisemmista miehistä varmasti hyväksyisivät hänen
tekonsa.

Ehkäpä heillä nyt oli ollut aikaa ja tilaisuutta ajatella asiaa
uudestaan itsekseen, ja he ehkä olivat miettineet sellaista
menettelytapaa, jota hän oli käyttänyt. Mutta Mirkovitshin voimakkaat
puheet, jotka uhkuivat vihaa tyrannia ja koko hänen sukuaan
kohtaan, olivat taivuttaneet heidän heikot ja horjuvat luonteensa
hänen voimakkaan persoonallisuutensa painosta, sillä hehän olivat
vastaanottavaisia ja helposti innostuvia. He eivät olleet milloinkaan
tosissaan ajatelleet rikoksen kauheutta, vaan he himoitsivat
kuten Mirkovitshkin kostoa, kun heille alkoi valjeta, että heidän
lähettiläänsä oli laiminlyönyt tehtävänsä.

Maria Stefanovna ei voinut ollenkaan ymmärtää, mitä oli tapahtunut
Ivan Volenskille. Hän ei uskaltanut sitä ajatellakaan, sillä kun hän
ponnisteli voittoon omalla tahollaan, Volenski oli voinut joutua
poliisin käsiin kaikkine vaarallisina papereineen, ja he kaikki olivat
ehdottomasti menneitä miehiä, samalla kuin Dunajevski ja muut toverit
pääsisivät vapaiksi.

Ah, jos tuo kauhea asia tapahtuisi, jos hänen täytyisi nähdä
isänsä ja kaikki ystävänsä vangittavan ja laahattavan Pietariin
oikeusjuttua varten — joka olisi vain pilantekoa — silloin hän
rukoilisi Jumalaa, että he kohdistaisivat kostonsa, joka oli jäänyt
heiltä tekemättä, häneen, ja rankaisisivat häntä hänen rohkeasta
asioihin sekaantumisestaan, ennenkuin hänen olisi pakko olla heidän
kärsimystensä todistajana.

Sinä iltana oli Franzgassen kokous ollut synkkä ja alakuloinen.
Oli taas kulunut kaksikymmentäneljä tuntia, eikä vielä ollut
Volenskista kuulunut mitään. Ei ollut epäilemistäkään, että jokin
kauhea onnettomuus oli kohdannut häntä, ja ainoa mitätön toivo, joka
vielä oli jäljellä joidenkuiden mielissä, oli se, että hänen oli
onnistunut hävittää ikävyyksiä tuottavat paperit sallimatta niiden
joutua vääriin käsiin. He arvelivat, että heillä oli riittäviä syitä
olettaa sellaista. Tsaarin poika oli yhä edelleen vankina Heumarktin
talossa, ja he itse olivat vielä vapaina ja vahingoittumattomina.
Kun he ajattelivat Volenskia, jota he kaikki suuresti rakastivat ja
kunnioittivat, niin heidän kostonjanonsa kiihtyi, kun he harkitsivat
hänen mahdollista kohtaloaan.

Dunajevski ja hänen toverinsa olivat nyt toivottomasti menneitä miehiä,
ja Ivan varmaankin saisi liittyä heidän seuraansa. Mirkovitsh oli ollut
oikeassa, kukaan heistä ei ollut oman henkensä ja vapautensa arvoinen.
Kaikki Moskovassa olevat marttyyrit mielellään uhraisivat molemmatkin
ylevän asian puolesta, jonka tuli vapauttaa Venäjä ikuisiksi ajoiksi
hirmuvallasta, jonka takia sen katsottiin olevan sivistyksestä
takapajulla.

No hyvä, ainakaan he eivät jättäisi kostoa hyväkseen käyttämättä!
Viimeinenkin hidasteleva epäröinti oli kadonnut, viimeinenkin kunnian
ja ritarillisuuden tunne kaikonnut. Hienostus, mihin Mirkovitsh oli
niin pilkallisesti viitannut, oli vihdoinkin tykkänään väistynyt
syrjään, kun tahdottiin tuhota heidän vallassaan oleva vihattuun
joukkioon kuuluva olento.

Ei kukaan huomannut, kun Maria astui sisään jonkin aikaa isänsä
jälkeen, että hän oli tavallista kalpeampi ja että hänen tarkkaavainen
ja kunnioittava ilmeensä oli vaihtunut rohkeuteen ja päättäväisyyteen.

Tehtiin tavanmukaisia, tarkoituksettomia ja kyllästyttäviä kysymyksiä,
oliko Volenskilta tullut mitään tietoja, ja tavan mukaan tuumittiin
hänen todennäköistä kohtaloaan ja paperien katoamista.

Mirkovitsh istui pöydän päässä naputtaen kärsimättömästi sormillaan
nähtävästi toivoen, että nämä hedelmättömät arvailut ja otaksumat
loppuisivat.

"On liian myöhäistä ajatella tuota kaikkea nyt", sanoi hän viimein
nousten äkkiä kykenemättä hillitsemään kärsimättömyyttään, "pitäkäämme
varmana, että Dunajevski, Volenski ja muut ovat menneitä miehiä ja
että kaikkien meidän kimppuumme voi isku osua milloin tahansa, millä
hetkellä tahansa, ja siirtykäämme ajattelemaan kuinka jumalallista iloa
meille tuottaa kostaminen".

"Mirkovitsh, olette oikeassa", sanoi eräs komitean jäsen, "minä
puolestani olin eräs niistä, joka tahdoin saavuttaa suuria
tarkoitusperiä maltillisilla keinoilla. Minä huomaan nyt, että meidän
olisi ollut viisaampaa kuunnella ensin teidän tepsiviä neuvojanne.
Olisimme pelastaneet arvossapidetyn toverimme Volenskin Dunajevskin
kohtalosta, jota emme voineet välttää. Tänäänkään hänestä ei ole
kuulunut mitään tietoja, vaikka on kulunut kymmenen päivää, kun hän
lähti luotamme. Hän on joko kuollut tai vankilassa. Ehdotan, että
tuomio julistetaan meidän vangillemme, sillä varsin pian se tulee
Volenskinkin osaksi."

Harvinainen ilo valaisi Mirkovitshin tuimia piirteitä, hänen sisään
vajonneista silmistään välähti riemuitseva katse. Hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin, ikäänkuin hän jo olisi pitänyt niissä tyrannin
poikaa, jonka isä hallitsi ja sorti kansaa. Hänen kookas vartalonsa
näytti tulevan yhä majesteetillisemmaksi hänen siinä seisoessaan
jumalallisen koston profeettana, koston, joka pakottaisi kaikki
tyrannit polvilleen ryömimään nöyrässä pelossa.

Puheenjohtaja ei ottanut osaa toimenpiteisiin. Hänen koko olemuksensa
vastusti verenhimoista suunnitelmaa, mutta hänen oli mahdoton
pidättää tunteen kuohuntaa, ja siksi hän vaitiolollaan, vaikka ei
vapaaehtoisesti, tuli hyväksyneeksi kaiken.

Mirkovitsh oli sanonut: "Äänestäkäämme", ja monet kädet nousivat
antaakseen suostumuksensa kauhealle teolle. Mutta Maria Stefanovna oli
viimein saanut mielenmalttinsa ja -lujuutensa takaisin vastustaakseen
naisen tunteilla tätä miehisen tarmon lainetta.

Tuskin olivat sanat:

"Siis kaikki suostutte?" kuuluneet hänen isänsä suusta, kun hän nousi
vastustamaan häntä yksinään, uhmaavana.

"Ei, isä, he eivät suostu."

Kaikki käänsivät päänsä nuorta tyttöä kohti, jonka ääntä he eivät
olleet tottuneet kuulemaan näissä kokouksissa ja jonka läsnäolonkin he
näyttivät unohtaneen, muuten he eivät milloinkaan olisi keskustelleet
kauheasta asiasta hänen läsnäollessaan. Hän oli viime aikoina tuntunut
kuuluvan niin heidän joukkoonsa, että hänen sukupuolensakin oli
unohdettu hyvässä toveruudessa eikä kukaan ollut huomannut kieltää
häntä tulemasta sinä iltana, jolloin kuolemantuomio oli julistettava,
jota hänen naisen korvillaan ei ollut oikeutta kuulla.

"Maria", sanoi Mirkovitsh miltei lempeästi, "olen varma, että kaikki
toverini moittivat minua ankarasti, että olen sallinut sinun tulla
tänne tänä iltana. Mutta tehtyä tyhmyyttä ei voi tehdä tekemättömäksi.
Meidän täytyy vain kaikkien pyytää sinulta tervettä järkeä ja
isänmaallisuutta, ettet heikolla tahdollasi vastustaisi sitä, mitä on
päätetty hyvän asian takia, vaan että koetat koota voimia, sellaisia
kuin on tarpeen, jos haluat tulla veljeskunnan hyödylliseksi jäseneksi.
Sillä välin saanen viedä sinut kotiin. Tämä ei todellakaan ole oikea
paikka niin nuorelle kuin sinulle."

Tyttö oli kuunnellut häntä kohtalaisen kärsimättömästi, vaikka
kunnioittavasti, koska hän oli hänen isänsä, mutta heti kuin hän
lopetti, hän sanoi:

"Hyvät ystävät, toverit ja veljet. Minulla ei ole mitään oikeutta,
paitsi että olen ystävänne, pakottaa teitä kuuntelemaan minua, mutta
tiedän niin hyvin, mitä tällä hetkellä liikkuu mielissänne. Ei kukaan
teistä ole tarkemmin harkinnut, minkä raukkamaisen rikoksen olette
tekemäisillänne —"

"Maria!" jyrisi Mirkovitshin käskevä ääni.

"Ei, en lakkaa puhumasta, isäni, vaikka kaikki päättäisittekin, että
uskaliaisuuteni rangaistaisiinkin samalla salamurhaajan tikarilla, jota
nyt parhaillaan teroitatte avutonta, turvatonta nuorukaista varten."

Mirkovitsh lähestyi tytärtään, hänen silmissään oli vaaraa ennustava
katse. Parikymmentä kättä ojennettiin, jotta isä estettäisiin lyömästä
rohkeata tytärtään. Muut eivät puhuneet mitään, ja Maria toisti: "Ei,
tuota raukkamaista, hirvittävää, alhaista rikosta ei, Jumalan kiitos,
milloinkaan tehdä."

"Ja kuka sen estää, Maria Stefanovna?" kysyi Mirkovitsh osaksi
kiukuissaan, osaksi, ivallisesti.

"Minä!" sanoi Maria ja katseli ympärilleen innostuneihin kasvoihin,
jotka kaikki tarkastivat toivorikkaina häntä.

Sitten hiljaisuuden vallitessa, Mirkovitshinkin kuunnellessa
kunnioituksen valtaamana, mitä hänen tyttärensä naisellinen äly oli
keksinyt ja toteuttanut, hän kertoi heille hehkuvin sanoin, mitä oli
miettinyt ja tehnyt, kun hän vuorokausi sitten ensin alkoi tajuta,
että nämä haaveilijat olivat valinneet tien, joka johtaa alhaiseen,
inhoittavaan ja ehdottomaan häpeään. Hän kertoi heille kammostaan,
kun hän ajatteli, että hän oli ollut se, joka oli houkutellut mitään
aavistamattoman nuorukaisen surmanloukkoon, jollaista he hänelle olivat
valmistelleet. Hän kertoi heille, kuinka onnettomaksi hän oli tullut
ajatellessaan, että hänen oman isänsä piti tehdä tuo raukkamainen teko.

Sitten hän palautti heidän mieliinsä sen arvokkaan päämäärän, mikä
heillä oli ollut, kun he suunnittelivat nuoren prinssin ryöstämistä.
Hän puhui heille Dunajevskista, tovereistaan, jotka vielä riutuivat
vankilassa.

"Muistakaa", hän sanoi, "että aikeemme oli jalo. Miksi siitä
päämäärästä milloinkaan luovuttaisiin? Mahdollisesti ystävämme Volenski
on vangittu, pidätetty, se on totta, mutta meillä on muita keinoja
tarjolla pelastaaksemme vielä Dunajevskin ja ollaksemme hylkäämättä
Ivania."

He eivät käsittäneet, mihin hän oikeastaan pyrki, mutta he kuuntelivat
yhä hänen tulisia sanojaan haluamatta häntä keskeyttää. Sitten hän
alkoi kertoa heille, mitä hän todella oli aikaansaanut, keskustelustaan
Lavrovskin kanssa, vanhan hovimiehen suhteesta tapahtumiin, hänen
tunnustamastaan voimattomuudesta, kirjeestä, jonka hän oli antanut
hänelle tsaarille vietäväksi ja joka oli vain toisinto siitä, jonka
Volenski oli vienyt Pietariin heidän puolestaan.

Tuntui uskomattomalta, että nuori tyttö, joka oli kokenut niin
vähän tässä maailmassa, voisi niin kylmäverisesti kypsyttää niin
ihmeen rohkean suunnitelman ja sen kehitettyään oli kyennyt niin
menestyksellisesti toteuttamaan sen.

Ja oli ihmeellistä nähdä, kuinka taikamainen vaikutus tytön sanoilla
oli kaikkiin ympärillä oleviin synkkiin mieliin. Miehuuden ja
rehellisyyden tunteet, jotka hetkellisesti koston mustat ajatukset
olivat tukahduttaneet, pyrkivät jälleen ylivaltaan. Nuoret kasvot
hehkuivat taas innostuksesta, joka uhkui ylevää isänmaan- ja
lähimmäisenrakkautta.

Mirkovitsh yksin näytti yhä edelleen jurolta ja julmalta, vaikka
silloin tällöin tarkkaavainen katselija olisi huomannut hänen
silmissään ylpeyttä tyttärestä, joka oli suorittanut sellaisen teon.

Kun hän oli lopettanut, syntyi yleinen hiljaisuus, mutta tällä kerralla
se tuntui onnelliselta vaikenemiselta, vapautukselta viimeisten
kahdenkymmenenneljän tunnin ahdistuksen jälkeen.

Puheenjohtaja keskeytti hiljaisuuden ensimmäisenä. Hän nousi hyvin
arvokkaasti ja meni Maria Stefanovnan luo, joka seisoi yhä edelleen
posket hehkuvina ja silmät liekehtien tarkastellen sanojensa vaikutusta
väristen, mutta kuitenkin toivorikkaana.

"Maria Stefanovna", hän sanoi yksinkertaisesti, "luulen ilmaisevani
kaikkien mielipiteen, kun sanon sinulle 'minä kiitän sinua'!"

Näistä muutamista sanoista tuntui jännitys laukeavan. Mariaa kiitettiin
innostuneesti joka taholta, ja nyt hän pelkäsi, että hän naisena
joutuisi voimakkaan liikutuksen valtaan.

Taas tuntui rauha palautuneen. Mirkovitsh yksin istui poltellen yrmeänä
ja vaiteliaana. Muut rupattelivat iloisesti, ja Maria piiritettiin
kysymyksillä.

"Milloin saamme kuulla Dunajevskista, että hän on päässyt turvallisesti
rajan yli?"

Maria Stefanovna oli ajatellut kaikkea.

"Se ilmoitetaan virallisesti Fremdenblattlehdessä", hän sanoi.

"Ja sinä päivänä te, Mirkovitsh, vapaudutte holhokistanne."

"Olen sitä mieltä", sanoi hän itsepäisesti, "että olisi parempi, jos
kaikki tyrannit ja heidän sikiönsä olisivat poissa tästä maailmasta. Ja
sillä aikaa", hän lisäsi tapansa mukaan jurosti, "saamme kai toivoa,
että Volenski ja paperimme ovat turvassa".

Mutta he eivät sallineet intonsa laimeta. Toivo vallitsi sinä yönä
Franzgassen kokoushuoneessa. Paperit eivät voisi olla väärissä
käsissä, sillä tsaarin poika oli yhä vankina Heumarktilla ja he itse
olivat vielä vapaina. Ja jos heidän paperinsa olivat turvassa, niin
he luulivat, että heillä oli täysi syy uskoa, että samoin oli heidän
toverinsa.

Istunto jatkui myöhään yöhön. Synkät mietteet vaihtuivat nyt iloisiin,
ja Maria Stefanovna oli sen päivän sankaritar. Kun hän oli aivan varma,
että hänen suunnitelmansa oli hyväksytty ja ettei enää tarvinnut
pelätä, että hänen isänsä jälleen saisi heidät yhtymään omiin synkkiin
katsantokantoihinsa, hän lähti heti heidän luotaan suosionhuutojen ja
siunausten kuuluessa rukoillakseen häiritsemättä huoneessaan, että
hänen suunnitelmansa päättyisi yhtä menestyksellisesti kuin se oli
alkanutkin.

Kaukana vieraan, vaikkakin vieraanvaraisen maan hotellissa,
muukalaisten ympäröimänä heidän toverinsa horjui elämän ja kuoleman
välillä äkilliseen aivotulehdukseen sairastuneena. Jännitys oli ollut
liian kova. Rasittuneet aivot eivät jaksaneet kestää raskaampia
taakkoja. Ja vaaralliset paperit — kovaosaiset kynttilänjalat, missä ne
nyt olivatkaan? Kenen käsiin ne joutuisivat? Tulisiko kaikkien näiden
uljaiden ponnistusten jälkeen voitto muille, ja jos niin tapahtuisi,
soisiko Jumala, ettei voitto tulisi aivan veriviholliselle?




XVIII


Viikkoa myöhemmin Nikolai Aleksandrovitsh pitkän vankeuden
tuskastuttamana oli hämmästynyt löytäessään illallispöydältään
kauniisti taitetun silkkisen nenäliinan, missä oli hänelle osoitettu
kirje. Vangille kaikki uutiset ovat aina hyviä uutisia. Hän repi
kuoren auki jännittyneen ripeästi ja luki ihmeissään seuraavan lyhyen
tiedoituksen:

"Nikolai Aleksandrovitsh sitokoon tiukasti kasvojensa ympäri mukana
seuraavan nenäliinan ja antakoon vastustelematta muutamien henkilöiden
viedä itsensä nykyisestä asunnostaan vaunuihin, ja hän saa täyden
vapautensa takaisin. Ne henkilöt, joille on uskottu Nikolain
saattaminen, odottavat häntä kello yhden aikaan yöllä."

Olisi ollut enemmän kuin hulluutta antaa tyhmän ylpeyden estää
mahdollista pakoa. Hän ajatteli, että tässä ehkä piili vaarallinen
ansa, mutta se ajatus kaikkosi pian. Jos hänen vanginvartijansa
olisivat tahtoneet vahingoittaa häntä ruumiillisesti tai siirtää hänet
johonkin toiseen säilytyspaikkaan, niin heillä oli valta tehdä niin
ilveilemättä sitä ennen ilmoittamalla hänelle aikeensa tai pyytämällä
häntä peittämään silmänsä.

Kello yhden aikaan hän oli valmiina nenäliina silmien ympäri sidottuna.
Hän kuuli ovea avattavan ja askeleita. Sitten hän tunsi käsiinsä
tartuttavan lujasti, ja hänet vietiin huoneen läpi ja portaita alas,
joita hän kaksi viikkoa sitten oli kiivennyt niin kevytmielisen
rohkeasti. Ilmeisesti hänellä oli monimiehinen saattue, sillä hänestä
tuntui, että joku käveli hänen takanaan ja joku hänen edessään, samalla
kuin hänen molemmilla sivuillaan kolmas ja neljäs vartija pitivät
kumpikin hänen ranteitaan herkeämättömässä puristuksessa.

Hänet autettiin vaunuihin, ja yhä edelleen olivat hänen silmänsä
peitetyt, ja hänen ranteistaan puristettiin tiukasti, ja kun oli
ajettu noin neljännestunti, niin ajoneuvot pysähtyivät, ovet avattiin
ja Nikolai Aleksandrotvish autettiin laskeutumaan maahan. Hänestä
tuntui, että ote hänen käsiensä ympärillä hellitti hiukan, ja sitten se
kokonaan helpotti. Sitten hän kuuli vaunujen ovia paiskattavan kiinni
ja että hevonen lähti laukkaamaan henkensä edestä. Hän tajusi olevansa
yksin ja vapaa, ja nopeasti hän repi nenäliinan kasvoiltaan. Hän
katseli ympärilleen ymmällään. Katu, jolla hän oli, oli pitkä ja autio
— rivi taloja, jotka kaikki olivat rakennetut samaan tyyliin, eikä se
ollut kirkkaasti valaistu, eikä ketään näkynyt lähettyvillä, mutta
kaukaa erottuivat nopeasti pakenevat vaunut vain pienenä pilkkuna, mikä
myöskin pian häipyi näkyvistä.

Tietämättä missä oli ja kuin unessa tsaarin poika kulki jonkin
matkaa umpimähkään toivoen pääsevänsä piankin jollekin vilkkaammalle
kulkureitille. Sitten hän tapasi muutamia ohikulkijoita, joilta hän
kyseli, kuinka sinä yön hetkenä parhaiten löytäisi ajopelit, sillä hän
oli muukalainen kaupungissa ja oli eksynyt tieltään.

Hän sai haluamansa tiedot, ja viisi minuuttia myöhemmin Nikolai
Aleksandrovitsh oli jälleen vaunuissa, jotka nyt nopeasti suuntasivat
matkansa Imperial-hotelliin.

Eteissalissa häntä odotti hänen uskollinen venäläinen palvelijansa,
jonka ilo nähdessään nuoren isäntänsä terveenä ja reippaana oli
rajaton. Hänen takanaan seisoi pari virallisen näköistä henkilöä,
jotka tervehtivät kunnioittavasti, kun tsaarin poika laskeutui maahan.
Lavrovski ei ollut siellä, mutta eräs vanhahko mies, jolla oli
kunniamerkin nauha napinlävessään, astui esiin, kun Nikolai pyysi häntä
seuraamaan itseään huoneisiinsa.

"Epäilemättä te olette täällä", sanoi tsaarin poika, "selittääksenne
minulle, kuinka jotkut lurjukset onnistuivat pitämään Venäjän
valtaistuimen perijää lukon takana neljätoista päivää, ennenkuin teidän
kätyrinne keksivät minun olinpaikkani ja pakottivat heidät päästämään
minut vapaaksi?"

"Teidän keisarillinen korkeutenne", vastasi vanha virkamies,
"on oikeassa ollessaan vihainen siitä, mikä teistä tuntuu
laiminlyönniltämme, mutta —"

"Varmaankin tiesitte, että salaperäisesti katosin oopperanaamiaisyönä."

"Kreivi Lavrovski katsoi sopivaksi ilmoittaa hänen majesteetilleen
vain, että teidän keisarillisen korkeutenne oli pakko pysytellä
huoneessaan lievän pahoinvoinnin takia."

"Ja —?"

"Ja vasta neljä päivää sitten hän saapui Pietariin tuoden kauheat
uutiset."

"Teidän tietenkin käskettiin panna koko henkilökuntanne liikkeelle?"

"Minulle ei annettu mitään määräyksiä, teidän keisarillinen
korkeutenne. Enkä minä eikä kukaan tiedä, mitä tapahtui hänen
majesteettinsa ja kreivi Lavrovskin välillä. Eikä minulle virallisesti
ilmoitettukaan teidän keisarillisen korkeutenne kauheasta pulasta.
Toissa päivänä minua käskettiin ottamaan pari korkeinta upseeriani
mukaani ja lähtemään teidän keisarillisen korkeutenne palvelijan
Stepanin kanssa Wieniin ja asumaan tässä hotellissa väärällä nimellä
aina valmiina vastaanottamaan teidän keisarillista korkeuttanne, kun
saapuisitte."

"Tämä kaikki tuntuu kovin salaperäiseltä. En voi ymmärtää. Ettekö siis
aio ajaa takaa rohkeita ryöstäjiäni?"

"Meidän pitää vain luullakseni kiittää Jumalaa, että teidän
keisarillinen korkeutenne on taas kohtalon sallimuksesta annettu meille
takaisin. Siinä kaikki, mitä minun on ilmoitettava — virallisesti."

"Ja yksityisesti?"

"Oh, ne ovat vain olettamuksia."

"Minun pitää saada ne tietää."

"Selitän ne teidän keisarilliselle korkeudellenne arvonsa
mukaisesti. Mutta ei tapahdu usein, että pitkäaikainen kokemukseni
hänen majesteettinsa poliisin päällikkönä johdattaisi vaistoni
väärille jäljille. Ennenkuin lähdin Wieniin, oli minulla käsissäni
hänen majesteettinsa kirjelmä, missä suotiin täydellinen armahdus
nihilistijoukkueelle, jonka johtajana oli eräs Dunajevski-niminen
mies ja joka odotti tuomiotaan tehtyään murhayrityksen korkean
itsevaltiaamme henkeä vastaan. Kirjettä seurasi vapaa passi heille
kaikille rajan yli hänen majesteettinsa omakätisesti allekirjoittamana,
ja siihen minun piti kiinnittää virallinen sinetti."

"Ja nihilistit?"

"Päästettiin vapaiksi samana iltana ja vietiin saattueen seuraamana
rajalle, jonka poikki he kulkivat varhain eilen illalla, jolloin heille
annettiin passinsa, jotta he saisivat mennä, minne haluaisivat."

"En nytkään oikein ymmärrä."

"Venäjältä lähetettiin virallinen sähkösanoma, missä ilmoitettiin tästä
ennenkuulumattomasta nihilistivankien vapauttamisesta kaikille Wienin
lehdille, jotka julkaisivat uutiset tänä aamuna."

Ja Venäjän poliisin päällikkö otti taskustaan kappaleen
_Fremdenblatt'ia_ ja paria muuta lehteä ja ojensi ne tsaarin pojalle.

"Siis olette sitä mieltä, että minut otettiin panttivangiksi?"

Venäläinen nyökkäsi.

"Se on vain olettamukseni", hän sanoi.

"Olen varma, että se on oikea, ja minun vapauteni piti olla noiden
roistojen panttina."

"Siitä johtuikin epäilemättä, teidän keisarillinen korkeutenne, että
Venäjän poliisin silmät ja kädet olivat sidotut —" Sitten hän lisäsi
hampaidensa välistä: "Toistaiseksi."

"Ja Lavrovski?"

Vanha venäläinen kohautti olkapäitään.

"Minä en halua taittaa Lavrovskin päästä hius karvaakaan", sanoi
tsaarin poika kiivaasti, "hän teki voitavansa, etten olisi rientänyt
tähän mielettömään seikkailuun. Hän ei voinut tehdä muuta."

"Hänen olisi pitänyt ilmoittaa meille heti", sanoi poliisipäällikkö
harmistuneena, "olisimme ehkä saaneet roistot kiinni".

"Ja luultavasti minut olisi löydetty kuolleena miehenä, ei, ei, hyvä
Krapotkin, hän toimi parhaansa mukaan. Hän luuli, että minä olin mennyt
nuoren miehen seikkailuretkelle, ja hän tahtoi säästää kunniaani.
Lavrovskia ei ole moitittava."

"Epäilemättä teidän keisarillisella korkeudellanne on valta torjua
epäsuosio kreivi Lavrovskista. Samalla minä ja mieheni olemme valmiit
seuraamaan teidän keisarillista korkeuttanne Pietariin."

"Niinkuin koulupoikaa, joka on jäänyt pois koulusta. No hyvä! Olen
iloinen voidessani jättää tämän kaupungin epämiellyttävine seuroineen.
Lähdemme kotiin tänä iltana."

Ja Nikolai Aleksandrovitsh, joka oli väsynyt ja lamaantunut, lähetti
poliisipäällikön luotaan hymyillen ja kumartaen.

Seikkailu oli ollut kummallinen, ja hän ihmetteli, saisiko hän
milloinkaan kuulla totuudenmukaista selitystä siihen tai tulisivatko
milloinkaan ne, jotka olivat niin rohkeasti sen suunnitelleet, poliisin
kynsiin.

Se olisi hyvin epätodennäköistä; sekä perintöruhtinas että ovela
Krapotkinkin tajusivat sen, kun he nopeasti matkustivat Pietaria kohti
ja miettivät keinoja, joiden avulla lurjukset vangittaisiin.

Tsaarin poika ei milloinkaan ollut edes nähnyt ryöstäjiään. Vain Maria
Stefanovnan hän oli nähnyt koko vankina olonsa aikana, mutta hänen
kasvoistaan hän oli nähnyt vain vilauksen vaunuissa tuona vaiherikkaana
yönä, kun tämä oli ollut puettu odaliskiksi, ja sitten hän oli nähnyt
pari musikkaa, jotka tuntuivat olevan kuuromykkiä ja jotka olivat
olleet hänen palvelijoinaan ja vartijoinaan vankeuden aikana. Oli kyllä
mahdollista, että tsaarin pojan kertomuksen mukaan kyllä saataisiin
joitakin vähäisiä johtolankoja, mutta Krapotkin tiesi hyvin, että
mahdollisuudet jonkun jäljille pääsemiseksi pelkästään suullisen
kertomuksen perusteella olivat erittäin pienet. Mitä tulee taloon
tai kaupunginosaan, missä niin korkea-arvoinen vanki oli asunut ja
hengittänyt enemmän kuin kaksi viikkoa, niin ei ollut mitään toiveita,
että milloinkaan päästäisiin selville sen paikasta. Tsaarin poika oli
aivan vieras kaupungissa, eikä hän olisi edes voinut sanoa, millä
suunnalla se oli. Talon ulkopuolta hän ei ollut milloinkaan nähnyt eikä
mitään sen sisältä, paitsi kahta huonetta, missä hän oli asunut.

Poliisipäällikkö puri viiksiään avuttomassa raivossaan, kun hän
huomasi, kuinka suurenmoisesti koko hanke oli toteutettu ja kuinka
kaiken todennäköisyyden mukaan rohkeat salaliittolaiset myös pääsisivät
pakenemaan saavutettuaan niin suuren voiton onnistumalla vapauttamaan
Dunajevskin ja hänen nihilistitoverinsa.

Samana yönä, jolloin vanki jälleen päästettiin vapauteen, melkein
samalla kellonlyömällä istuivat veljeskunnan jäsenet taas kokouksessa
poltellen ja iloisesti jutellen. Puheenjohtaja, joka näytti jälleen
saaneen takaisin vanhan säädyllisen minänsä, puhui Maria Stefanovnasta,
jota hän piti heidän kaikkien pelastajana. Kaikki vanhat miehet
pitivät häntä naisena, joka oli vapauttanut heidät elämänikuisesta
katumuksesta. Ja nuoremmat pitivät häntä utopiansa naisprofeettana,
joka johtaisi heidät voittoon viisailla neuvoillaan ja rohkeilla
teoillaan.

Kaikkien kasvoilla kuvastui innokas odotus, ja monet vilkaisivat
kelloon, joka tuntui tikittävän ärsyttävän hitaasti.

Ah, vihdoinkin! Ulkoa kuului askeleita, ja ovi avattiin pian, ja neljä
toveria Mirkovitsh muiden mukana tuli sisään. Heitä tervehdittiin, ja
kaikki tiedustelivat: "Mitä kuuluu?"

"No niin", sanoi Mirkovitsh, "jännittävän romaanimme viimeinen luku on
päättynyt. Dunajevski ja meidän toverimme ovat nyt matkalla Englantiin,
ja Nikolai Aleksandrovitsh pohtii Krapotkinin kanssa keinoja, joiden
avulla meidät kaikki toimitettaisiin kolmannen osaston huostaan."

Ivanauru, joka uhkui iloisuutta, voitonriemua ja innostusta tervehti
tätä mielijohdetta.

"Se on mahdotonta", väittivät kaikki, "he eivät pääse jäljillemme".

Miehet kieltäytyivät kuuntelemasta Mirkovitshin uhkaavia puheita
ja hänen pahoittelujaan, että tyrannin sikiö oli päässyt pakoon
onnellisesti. He pohtivat Dunajevskin hämmästystä, kun hän huomasi
olevansa vapaa mies hallussaan passi, joka oikeuttaisi hänet
tovereineen menemään minne hän haluaisi. Pari vanhaa komitean jäsentä
oli mennyt tapaamaan heitä Hampuriin mukanaan rahaa ja vaatteita, jotta
he voisivat astua maihin Englannissa.

Maria Stefanovna oli mennyt heidän mukanaan. Pidettiin järkevänä,
että hän olisi maasta poissa jonkin aikaa sekä oman että toveriensa
turvallisuuden takia.

Tehkööt ne siellä Pietarissa kaikkensa keksiäkseen tämän suurenmoisen
salajuonen suunnittelijat, jonka menestys oli ollut niin täydellinen.
Ilman johtolankoja he eivät voisi päästä pitkällekään.

"Heillä ei ole mitään hallussaan, paitsi paperimme", sanoi
Mirkovitsh tyynesti, "jotka olemme uskoneet Volenskille ja joista ja
lähettiläästämme emme ole saaneet minkäänlaisia tietoja".

Mikäli hän tahtoi laimentaa innostusta, joka ei ollut hänen
aikaansaamaansa, niin hän onnistui täydellisesti. Oli todellakin
omituista, ettei mitään ollut kuulunut nuoresta puolalaisesta
siitä illasta asti, jolloin hän oli ilmoittanut lähdöstään hänen
ylhäisyytensä kardinaalin suojeluksen alaisena sitä seuraavana aamuna.
Ja oli siitä kulunut melkein kaksi viikkoa.

Vaikka lähettiin vielä kaikin tavoin luotettiin, niin syntyi
omituista rauhattomuutta — epämääräistä pelkoa, kun hänen nimensä
mainittiin. Puheenjohtajan levottomuus siitä puhuttaessa oli myös hyvin
pahaenteistä. Mutta hän ilmeisestikään, vaikka hän ei kyennytkään
selvittämään Volenskin jatkuvaa vaitioloa, ei mitenkään olisi tahtonut,
että hänen poissaolevan nuoren ystävänsä hyvään nimeen liittyisi
pienimpiäkään epäilyksiä.

Petturin rumaa sanaa oli kuiskailtu kerran tai kahdesti, mutta ei hänen
kuullensa. Vanhat miehet arvelivat, että lähettiläälle oli sattunut
jokin ikävä tapaturma, mutta he uskoivat yhä, että paperit olivat
turvassa.

Isku olisi ollut musertava suurenmoisen voiton jälkeen, jos heidän
olisi tarvinnut kärsiä niin täydellinen ja niin nöyryyttävä tappio,
ilman mitään pelastuksen toivoa, nyt kun panttivanki ei ollut
enää heidän hallussaan. Nuo paperit todistivat niin ratkaisevasti
syyllisiksi sekä heidät että Pietarissa olevat toverit, joille ne
olivat osoitetut, että heistä ei kukaan voisi toivoa onnistuvansa paeta.

Puheenjohtaja tapansa mukaan koetti rauhoittaa heitä ja tyynnyttää sitä
tunteen lainetta, joka alkoi nousta korkealle Volenskia vastaan.

"Muistakaa", hän sanoi, "meidän ei pidä tuomita häntä kuulustelematta.
Meidän paperimme eivät sittenkään voi tällä hetkellä olla väärissä
käsissä, muuten me emme istuisi täällä häiritsemättä eikä se, mitä
tapahtui tunti sitten, olisi voinut tapahtua."

Tämä olikin aivan todennäköistä, ja kaikki tunsivat itsensä ehkä hiukan
rauhallisemmiksi. Joka tapauksessa oli vain ajan hukkaa istua ja pohtia
Volenskin mahdollisia toimia tällä hetkellä. He saisivat ennemmin
tai myöhemmin hyviä tai huonoja uutisia, jotka selvittäisivät tämän
salaisuuden.

Päätettiin pitää kokous päivän tai parin perästä, ja kaikki
valmistautuivat lähtemään. Kun Mirkovitsh aikoi lähteä ovelle, niin
huomasi hän vanhan puheenjohtajan silmissä jotakin, jonka johdosta hän
pysähtyi ja jäi odottamaan, kunnes he molemmat olivat jääneet kahden
huoneeseen.

"Tiedätte jotakin, Lobkowitz, — mitä se on?"

"Katsokaa tätä kirjettä, jonka sain tänä aamuna."

"Volenskiltako?"

"Lukekaa."

Mirkovitsh alkoi lukea puoliääneen:

 "Charing Cross-hotellissa Lontoossa.

 Rakas Lobkowitz! — Varmaankin olette ihmeissänne paikan johdosta,
 josta kirjoitan, ja mitä tekemistä minulla on täällä. Olen ollut
 kuoleman kielissä, hyvä ystävä, monien onnettomien tapausten johdosta.
 Älkää hämmästykö, vaikka uutiset, joita vihdoinkin voin teille
 lähettää, ovat sangen kauheita. Paperit eivät ole minun hallussani —"

Tässä pääsi Mirkovitshilta puoliksi tukahdutettu kirous, ja hänen
kätensä puristivat horjuvalla käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka
sairas mies, jonka oli vaikea pitää kynää kädessään, todennäköisesti
oli kirjoittanut.

"Jumalan tähden, lukekaa edelleen", sanoi puheenjohtaja, "hetket ovat
kalliita".

 "Hyvin sotkuisten seikkain takia täytyi minun ensin luopua niistä
 juuri sillä hetkellä, jolloin olin ne sijoittanut paikkaan, jota
 pidin ehdottoman turvallisena. Tuosta kauheasta hetkestä asti olen
 ponnistanut kaikki voimani saadakseni ne takaisin, sillä vaikka olen
 aina tiennyt, missä ne ovat, niin ne ovat suorastaan pirullisten
 yhteensattumien takia livahtaneet käsistäni juuri hetkellä, jolloin
 niin sanoakseni käteni olivat jo niiden päällä. Lopulta sielunvoimaini
 rasittuminen mursi terveyteni, ja olen joutunut vuoteen omaksi. Sanon
 jälleen, älkää olko levottomia. Sen mukaan kuin minä uskon, ei kukaan
 kuoleva ihminen ole vielä nähnyt papereitamme, ja salaisuutemme ovat
 vielä omamme. Mutta nyt olen liian heikko toimiakseni yksinäni.
 Tarvitsen apua joltakulta teistä ja tarvitsen runsaasti rahaa. En
 uskalla kysyä, mitä on tapahtunut Wienissä, ovatko toverimme vapaina,
 oletteko minulta tietoja saamatta uskaltaneet toimia ja onko Nikolai
 Aleksandrovitsh yhä edelleen panttivankina. Jumalan tähden, pyydän,
 ettette, hyvät ystävät, ole luottamatta minuun, ja jos on mahdollista,
 niin älkää turhan tähden tehkö tovereitamme levottomiksi. Kaikki ei
 vielä ole menetetty, mutta minun pitää saada teiltä apua. Tulkaa niin
 pian kuin mahdollista. — Ystävänne ja toverinne

                              Ivan Stefanovitsh _Volenski_."

Mirkovitsh ei puhunut eikä huomauttanut mitään. Hän rutisti kirjeen
käsissään, ja hänen kasvoillaan näkyi uhkaavia ryppyjä.

Puheenjohtaja odotti hetkisen, hän tunsi fanaattisen venäläisen rajun
luonteen. Hän alkoi pelätä nuoren sairaan ystävänsä puolesta, joka jo
tuntui kärsineen niin paljon.

"Minä en ikävä kyllä voi lähteä enkä voi luottaa kehenkään muuhun
niinkuin teihin, Mirkovitsh."

"Oh, minä kyllä menen", sanoi Mirkovitsh, "ja otan rahaa, koska rahaa
tarvitaan. Mutta", lisäsi hän julmasti, "katsokoon Ivan itseänsä, jos
paperimme joutuvat vääriin käsiin".

"Hän on vain ollut huolimaton luullakseni", sanoi Lobkowitz, "Ivan ei
ole petturi, annan pääni siitä pantiksi".

"En syytä häntä", lisäsi toinen kärsimättömästi, "mutta meidän
veljeskuntamme luotetulla lähettiläällä ei ole oikeutta olla
huolimaton".

"No, tiedämme toistaiseksi hyvin vähän. Älkää saattako meitä
ajattelemaan pahinta. Hän kuitenkin kirjoittaa toivorikkaasti."

"Minun olisi paras lähteä tänä iltana", sanoi Mirkovitsh. "Voitteko
antaa minulle rahaa? Hän sanoo, että tarvitaan paljon, luultavasti
lahjomiseen."

"Tulkaa tapaamaan minua kotiini, ennenkuin lähdette, ja minulla on
kaikki valmiina teitä varten... Ja... Mirkovitsh", lisäsi hän, "älkää
tuomitko, ennenkuin olette kuullut, mitä hänellä on sanottavana.
Muistakaa, että Ivan on nuori ja hänen sydämellään on asiamme yhtä
suuresti kuin teidänkin."

"No, jos hänen sydämellään onkin, niin ainakin toisella tavalla",
sanoi Mirkovitsh puristaessaan puheenjohtajan kättä ja valmistuessaan
lähtemään.

Jälkimmäinen huokasi koettaessaan lukea venäläisen ajatukset hänen
syvälle painuneista silmistään ja koettaessaan saada selville, piilikö
siellä joitakin vaaroja hänen nuorelle ystävälleen. Sitten melkein
rauhoittuneena hän puristi hyvästiksi Mirkovitshin kättä ja näki vanhan
kiihkoilijan ruhon hitaasti katoavan portaita alas.




XIX


 "Mr James Hudson-vainajan testamentin toimeenpanijain määräyksestä
 toiminimi Phillips ja Phillips myy huutokaupalla Mayfairissa Curzon
 Streetin varrella olevan komean kartanon irtaimistoa, m.m. antiikkisia
 ja nykyaikaisia huonekaluja, pianon, posliini- ja lasitavaroita,
 maalauksia, harvinaisen ja arvokkaan kokoelman antiikkitavaroita,
 kulta- ja hopeapöytäkalustoa, jalokiviä j.n.e. Myynti tapahtuu ensi
 torstaina t.k. 12 päivänä täsmälleen kello yhdeltätoista. Tavarat
 ovat vain kutsukortin omaavien nähtävänä huutokaupan edellisenä
 päivänä ja saman päivän aamuna. Kutsukortteja saa asianajotoimistosta
 Gideon, Eyre & Blackwell, osoite 97 Bedford Row, W.C., sekä
 huutokaupanpitäjiltä."

Oli kulunut noin kymmenen päivää siitä, kun Volenskin sairastuttuaan
oli ollut pakko viettää muutamia lepopäiviä eräässä Lontoon hotellissa,
mutta nyt hän oli toipumaisillaan, vaikka hän yhä vielä kärsi sekä
ruumiillisesti että sielullisesti, ja hän istui nyt lukemassa viimeistä
_Timesiä_, missä oli edelläkerrottu ilmoitus.

Hän oli nyt melkein tottunut kovaan onneensa, joka oli seurannut
häntä niin herkeämättä ja jonka johdosta hän oli päätynyt hotellin
sairasvuoteelle — vieraassa maassa kaukana ystävistään.

Pitkällinen, pakollinen lepo, jonka lääkäri oli hänelle määrännyt, oli
antanut hänelle tilaisuuden koota voimia lopulliseen ponnistukseen,
jonka hän tiesi olevan välttämättömän. Asiat eivät voineet jäädä
silleen. Hänelle oli uskottu pyhä asia, ja sen hän oli tahtomattaan
kavaltanut, mutta hänen piti saavuttaa luottamusta uudestaan, vaikkakin
hänen täytyisi tuhlata kaikki voimansa, mitä hänellä vielä oli
jäljellä pitkän ja piinallisen kamppailun jälkeen. Hän oli pakollisen
joutilaisuutensa pitkinä hetkinä turhaan koettanut arvailla, missä
hänen viimeisen taistelunsa näyttämö tulisi olemaan, sen ratkaisevan
taistelun, joka hänen vielä oli taisteltava.

Ja siinä se olikin ilmoitettuna _Timesin_ palstoilla. Kohtaus tulisi
tapahtumaan huutokauppahuoneessa, ja taistelu tulisi käymään rahasta.
Hän oli kirjoittanut Lobkowitzille pyytäen apua, ja nyt hän odotti
kiihkeästi saavansa tietää, mitä puheenjohtaja oli päättänyt tehdä.
Hän uskoi, että Lobkowitz luottaisi häneen yhä edelleen viimeiseen
asti, ja hän toivoi, että hän ei katsoisi tarpeelliseksi pyytää
muiden päättäväisempien komitean jäsenten apua ja neuvoja. Volenski
tiesi, että he eivät milloinkaan voisi antaa hänelle anteeksi, ja he
pitäisivät hänen huolimattomuuttaan rikollisena tekona.

Tarjoilija keskeytti hänen mietteensä ja ilmoitti hänelle, että eräs
herrasmies, muukalainen, halusi puhua hänen kanssaan.

"Käskekää hänet heti sisään", sanoi Volenski jännittyneesti.

Hän toivoi, että mies olisi ollut Lobkowitz, hän olisi mielellään
puristanut vanhan ystävänsä kättä ja kertonut hänelle kaiken, mitä hän
oli kärsinyt, ja tuntenut itsensä onnelliseksi hänen myötätunnostaan.
Mutta mies olikin Mirkovitsh, yrmeänä ja jurona ja melkein uhkaavana,
ja hän kieltäytyi puristamasta hänen kättään eikä tahtonut istua, vaan
seisoi jämeränä ja vaiteliaana, kunnes Ivan oli selittänyt ja kertonut
hänelle kaiken.

Ja Ivanin täytyi kertoa kovan kohtalonsa tarina tälle ankaralle
tuomarille, miehelle, jonka horjumaton käsi epäröimättä rankaisisi
syyllisen, mikäli syyllisyyttä ilmeni.

Hän kertoi hänelle kardinaalin saamasta tehtävästä, keisarin
kynttilänjaloista, joissa oli salaperäiset kätketyt säiliöt, joihin
hän uskoen, että hän toimisi parhaansa mukaan, oli kätkenyt turmiota
tuottavat paperit. Sitten kardinaalin äkillisestä oikusta uskoa
kynttilänjalat erään ystävän haltuun — naiselle. Hän kertoi hänelle
Oderbergissa tapahtuneesta varkaudesta, varkaan pakenemisesta, omasta
peitellystä keskustelustaan poliisipäällikön kanssa. Hän kuvaili
hyödytöntä etsiskelyään Grete Ottlingerin huoneessa, inhoittavia
kokemuksiaan karkean naisen kanssa "Kaiser Franzissa", keskustelustaan
Grünebaumin kanssa, matkastaan Lontooseen, käynnistään Daviesin
luona. Kaikki oli ollut hyödytöntä, kaikki oli johtanut aina uusiin
pettymyksiin, yhä toivottomampaan hämminkiin. Ja sitten, mikä oli
kaikkein pahinta, hänen kaikki toivonsa olivat murskaantuneet mr James
Hudsonin ovella, joka kohtalon oikusta oli kuollut äkkiä samana yönä,
ja tässä taikauskoinen puolalainen näki pahain mahtien vaikutusta.

Mirkovitsh oli kuunnellut tarkkaavaisesti ja vaiti koko pitkän
kertomuksen ajan, josta kertomuksesta ilmeni tuskaa ja taisteluja.
Ystävällisempi ilme oli ehkä tullut hänen kasvoilleen niiden tavallisen
äreyden sijaan, ja kun Ivan vihdoin uuvuksissaan lopetti, hän veti
tuolin lähelle sairaan miehen leposohvaa ja sanoi melkein lempeästi:

"Ystäväparka, olette varmaankin kärsinyt paljon."

Ivan kiitti häntä katseella ja tarttui kiihkeästi käteen, jonka vanha
sosialisti nyt ojensi hänelle.

"Luullakseni hyvin käsitätte, missä teitte suuren, ainoan todellisen
virheen koko tämän pitkän onnettomuushistorian aikana?" sanoi
Mirkovitsh viimein vieläkin sangen ystävällisesti.

"Tarkoitatteko, etten ilmoittanut Lobkowitzille enkä teille heti, kun
kynttilänjalat olivat joutuneet pois hallustani?"

Mirkovitsh nyökkäsi.

"Muistakaa, että huomasin kardinaalin puheesta, että nainen ei
milloinkaan ollut käsitellyt sitä kynttilänjalkaa, missä paperit
olivat. Se oli vioittunut, ja hänen ylhäisyytensä läsnäollessa hän oli
käärinyt sen pakettiin ja pannut syrjään."

"Huomaan, Ivan, ettette ole sanonut minulle naisen nimeä, jonka
hallussa kynttilänjalat olivat ja jolla, kuten teilläkin, on oikeus
vaatia niitä itselleen?"

"Hän oli Anna Demidov."

Mirkovitsh hypähti pystyyn. Kaikki hänen äsken omaksumansa lempeys ja
myötätunto oli kadonnut äkkiä, ja taas hän seisoi siinä tuomarina,
valmiina tuomitsemaan ja rankaisemaan.

"Ivan Stefanovitsh Volenski", hän sanoi, "tyydyitte siis siihen,
että vakooja, pahimpien vihamiestemme agentti, säilytti kalleimpia
salaisuuksiamme omassa asunnossaan voiden päästä niihin käsiksi milloin
tahansa, ettekä raivannut häntä tieltänne. Tai jos olisitte ollut
liian hellämielinen, niin olisittehan voinut pyytää niitä, jotka ovat
voimakkaita, nujertamaan sellaisen mahtavan vihollisen?"

Ivan ei vastannut. Hän ei voinut sanoa mitään. Moite oli ansaittua,
mutta hänen tarkoituksensa oli ollut hyvä. Kohtalo oli ollut liian
tyly. Hän katseli nyt Mirkovitshia, kun julma nihilisti käveli
edestakaisin ahtaassa huoneessa ja hänen ankaroilla, karskilla
kasvoillaan kuvastui koston ajatuksia.

"Jospa vain tsaarin poika olisi vielä hallussani", hän mutisi, "niin
kaikki voitaisiin vielä pelastaa".

"Siis...?" kysyi Ivan jännittyneesti. "Dunajevski —?"

"On nyt turvassa Englannissa, ja tsaarin poika on palannut Pietariin."

"En käsitä", sanoi Ivan ymmällään. "Kuinka siis asioista sovittiin?"

"Mahdollisimman yksinkertaisesti, naisen, tyttäreni, avulla", sanoi
Mirkovitsh.

"Maria Stefanovnan?"

"Näyttää siltä, että hänellä naisten tapaan oli joitakin epäilyksiä,
joista sivumennen sanoen monet tovereistamme olivat samaa mieltä, oliko
suotavaa, että vankimme surmattaisiin, kuten koko ajan olin ehdottanut,
jotta siten ylläpitäisimme terroria, jota emme voisi aikaansaada
diplomatian avulla. Kun teistä ei kuultu mitään ja tuntui selvältä,
että jokin onneton kohtalo oli tullut osaksenne, niin me kaikki
äänestimme kuolemantuomion puolesta.

"Hän keksi omasta päästään rohkean suunnitelman pakottaen tuon
vanhan hupsun Lavrovskin viemään uhkavaatimuksemme tsaarille aivan
samansisältöisenä kuin oli ollut kirje, jonka te itse otitte
viedäksenne Taranjeville. Kysymättä neuvoa komitealta hän etsi
miehen käsiinsä, sillä me olimme sitä ennen saaneet varmoja tietoja,
että hän oli pelkästä pelosta ollut jatkuvasti ilmoittamatta mitään
Pietarin hallitukselle. Kun tikari, niin sanoakseni, uhkasi hänen
herransa sydäntä, niin ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin
totella ja hänestä tuli kirjeemme kantaja. Emme tietenkään tiedä, mitä
tapahtui Pietarissa hänen ja korkeiden henkilöiden välillä, mutta
kolme päivää sitten viralliset sanomalehdet ilmoittivat vangitun
nihilistin Dunajevskin ja hänen toveriensa vapauttamisesta ja heidän
saattamisestaan rajan toiselle puolelle. Eräät komiteamme jäsenet
olivat heitä siellä vastassa mukanaan rahaa ja vaatteita, ja Maria meni
heidän kanssaan, sillä me kaikki olimme sitä mieltä, että olisi parasta
kaikille, jos hän asuisi Englannissa jonkin aikaa.

"Saman päivän iltana tsaarin poika vietiin silmät sidottuina
Heumarktilla olevasta talostani, ja siten päättyi ovelin salajuoni,
mitä mainio veljeskuntamme milloinkaan en kyennyt keksimään."

"Kiittäkäämme Jumalaa siitä", sanoi Ivan lämpimästi.

"Kirotkoon Jumala sinua pannessasi meidät kaikki vaaralle alttiiksi
heti kunniakkaan voittomme jälkeen", tokaisi Mirkovitsh raa'asti, "ja
kirotkoon hulluutemme, että olemme niin suuresti sinuun luottaneet".

Nuori puolalainen ponnahti pystyyn herjauksen kuullessaan.

"Luottamustanne ei ole petetty, Mirkovitsh", hän sanoi tyynesti,
"eivätkä toverimme eikä asiamme ole vaarassa. Antakaa minulle
tarpeelliset rahat ja oikeuttakaa minut käyttämään niitä, ja vannon
teille, että kolmen päivän kuluttua luovutan paperimme varmasti teidän
haltuunne, jotta te sen jälkeen saatte toimia niiden sekä minun
kanssani, niinkuin itse haluatte."

"Tiedätte siis, missä kynttilänjalat tällä hetkellä ovat?" sanoi
Mirkovitsh hieman rauhoittuneena.

"Ne myydään huutokaupalla ensi torstaina, ja me voimme ostaa ne sangen
helposti."

"Niin! Ellei kohtalo tai madame Demidov tule väliin."

"Madame Demidov ei voi tietää, missä kynttilänjalat ovat.
Grünebaum vangittiin puoli tuntia sen jälkeen kuin näin hänet.
Ei ole todennäköistä, että hän olisi kavaltanut Lontoossa olevaa
rikostoveriaan, ja hän ei siis ole voinut päästä niiden jäljille."

"Teidän pitää toimia, niinkuin parhaaksi näette, Ivan", sanoi
Mirkovitsh vihdoin, "sillä tiedätte, että meillä on runsaita
varoja, jotka kuuluvat veljeskunnalle, ja Lobkowitz on asettanut ne
käytettäväksenne. Meidän täytyy teihin vielä toistaiseksi luottaa —"

Ja hän lisäsi lyhyen tauon jälkeen:

"Sen jälkeen henkenne on meidän vallassamme."

Sen Ivan tiesi aivan hyvin. Hän tiesi, että jos tämän jälkeen
veljeskunnalle koituisi joitakin ikävyyksiä, hänen ei annettaisi kärsiä
eikä kuolla heidän kanssaan. Hän tiesi, että hänet merkittäisiin
petturin polttomerkillä, että hänet hyljättäisiin, häntä herjattaisiin,
ja hän kuolisi yksinään salaperäisesti kostajan tikarin pistosta, eikä
hänelle suotaisi marttyyrien tavallista kuolemaa.

Mirkovitsh ojensi hänelle maksumääräykset ja rahat, jotka Lobkowitz oli
hänelle antanut. Siinä oli iso summa, ja Ivan otti sen vastaan tuntien
mielensä keventyneen. Vanha venäläinen lähti pian hänen luotaan, ja
Volenski sai olla rauhassa ja suunnitella mielessään asiat. Keskustelu
Mirkowitshin kanssa oli ollut kovin myrskyinen, ja tarvittiin
voimakkaita tahdonponnistuksia voimien kokoomiseksi viimeiseen suureen
yritykseen, jotta hän ja hänen toverinsa pelastuisivat hirveästä
perikadosta.

Ilmeisesti oli ensin saatava pääsykortti Curzon Streetin huoneiston
katselemiseen, jotta saisi selville, että keisarin kynttilänjalat
olivat myytävien tavarain joukossa. Kun hän olisi saanut varmuuden
siitä tärkeästä seikasta, niin olisi hänen viimeisenä toimenaan mennä
torstaina huutokauppaan ja käytettävikseen uskottujen varain avulla
tehdä tarjouksia keisarin kynttilänjaloista, kunnes ne tulisivat hänen
omikseen.

Hänen ohjelmansa ensimmäinen osa oli hyvin helppo toimittaa. Seuraavana
aamuna hän sai kortin Gideon, Eyre & Blackwellin toimistosta ja sai
tietää, että nuo hänelle kohtalokkaat kynttilänjalat olivat niiden
tavarain joukossa, jotka myytäisiin seuraavana päivänä. Siis kaikki oli
toistaiseksi hyvin.

Oli paljon ihmisiä tarkastamassa huonekaluja ja taiteellisia
koruesineitä, joita siellä oli monia tuhansia, mutta ne olivat
enimmäkseen juutalaisia — luultavasti kauppiaita, ja Volenski tiesi,
että summa, jonka salaseura oli asettanut hänen käytettäväkseen,
olisi paljon isompi, kuin mitä rikkainkaan kauppias maksaisi yhdestä
ainoasta koruesineestä. Hän oli siis aivan tyytyväinen seuraavan päivän
huutokauppaan nähden. Kun hän poistui talosta, niin hän pysähtyi
porraskäytävään sytyttääkseen sikarin. Samassa hetkessä pysähtyivät
talon edustalle myöskin eräät vaunut. Nainen astui niistä ulos
kädessään pääsykortti, ja huomaamatta Volenskia hän livahti hänen
ohitseen ja meni taloon. Se oli madame Demidov!

Volenskin mieleen ei todellakaan milloinkaan ollut juolahtanut, että
madame Demidov tai kardinaali voisi millään tavalla saada tietää
kadonneiden kynttilänjalkojen olinpaikasta, ja kun hän huomasi naisen
olevan paikalla, niin se vaikutti häneen kuin salamanisku. Mutta
sehän olikin oikeastaan aivan luonnollista. Kaksi viikkoa oli kulunut
varkaudesta. Grünebaumin oli sillä välin, kuten Volenski hyvin tiesi,
hänen rikostoverinsa ilmiantanut. Hänen talonsa ja kirjansa oli
tarkastettu, hänen lontoolaisen rikostoverinsa nimi oli saatu selville,
ja madame Demidov oli epäilemättä toiminut aivan samalla tavalla kuin
Volenskikin. Ja hän oli joko uhkailemalla tai lahjomalla seurannut
varastettujen kynttilänjalkojen jälkiä Daviesin liikkeestä mr James
Hudsonin taloon.

Volenski käsitti heti, että hänen läsnäolonsa olisi mitä haitallisinta
hänelle. Nyt oli aivan ilmeistä, että hän jonkin salaisen
henkilökohtaisen harrastuksen takia tahtoi saada kynttilänjalat
takaisin, sillä muuten hän ei olisi itse tullut Lontooseen, vaan olisi
lähettänyt taitavan asiamiehen valtaamaan varastettuja tavaroita.

Jos hän aikoisi huutaa niitä seuraavana päivänä, niin Volenski tiesi,
että se koituisi hänen turmiokseen. Hän voisi itse kyllä panna menemään
sangen huomattavan rahasumman tällaisen välttämättömän tarpeen
sattuessa, mutta mikäli huhut olivat oikeita ja madame Demidov oli
Venäjän hallituksen palkattu agentti, niin silloin hänen luottonsa
olisi todella rajaton ja taistelu heidän välillään kävisi elämästä ja
kuolemasta.

Oh! Kunpa voisi saada selville, mitä vuorokautta myöhemmin tulisi
tapahtumaan, ja saisi tietää heti kaikki uhkaavat onnettomuudet!
Kerran hän ajatteli jo tiedustella Lontoon joka hotellista madame
Demidovia, jotta saisi kuulla kohtalonsa hänen omilta huuliltaan,
mutta huomioonottamatta sellaisen toimenpiteen toivottomuutta niin
isossa kaupungissa kuin Lontoossa hän ajatteli, että nainen pitäisi
sitä heikkouden osoituksena, ja loppujen lopuksi, niin toivorikas on
ihminen, oli vielä pieni mahdollisuus, ettei madame Demidov vielä
ollut löytänyt salaisia papereita. Siinä tapauksessa hän, kun hän
tuntisi Volenskin huutajien joukosta, luopuisi kilpailusta luottaen
siihen, että hän toimi kardinaali d'Orsayn puolesta. Ei, kaikki ei
vielä ollut menetetty, ja Volenskilta pääsi syvä helpotuksen huokaus,
kun hän ajatteli, että huomenna joka tapauksessa — onnellisesti tai
onnettomasti — päättyisi tämä kauhea jännitys, jota hän oli saanut
kärsiä kaksi kuolettavaa viikkoa, lukuunottamatta muutamia autuaan
tiedottomuuden päiviä.

Mutta mitä oli tehnyt madame Demidov? Hän, kuten Volenskikin, oli
kärsinyt vaihtelevia epävarmuuden, pelon, epäilysten ja toivon tuskia
viimeisten kolmen viikon aikana. Heti Grünebaumin vangitsemisen jälkeen
hän oli saanut ilmoituksen poliisilta, mutta kauhukseen hän ei ollut
löytänyt kynttilänjalkoja juutalaisen liikkeestä takavarikoitujen
tavarain joukosta. Hänen onnistui töin tuskin ja vain tuhlaamalla ison
joukon venäläistä rahaa saada kahdenkeskinen keskustelu vangin kanssa,
joka himoitsi kovasti kostoa ajatellessaan Volenskin luuloteltua
petosta ja hyvin mielellään ilmoitti hänelle kaikki tietonsa
kynttilänjalkojen olinpaikasta.

Tarvittiin aika paljon enemmän venäläisiä rahoja, jotta saatiin Isaac
Davies puhumaan kynttilänjaloista jälleen. Hän oli epäluuloinen
eikä pitänyt salaperäisyydestä, joka punoutui niiden ympärille. Hän
kielsi kauan jyrkästi tietävänsä mitään niistä, ja vain runsaasti
lahjomalla saatiin hänet ilmoittamaan asiakkaan, jolle hän oli myynyt
kynttilänjalat.

Madame Demidov meni kuten Volenskikin mr James Hudsonin taloon luottaen
usein koeteltuun viehätystaitoonsa saadakseen miehen luopumaan
kirjeestä, jota hän kuvaili itselleen vaaralliseksi. Ja kuten
Volenskikin hän tunsi itsensä sanomattoman epätoivoiseksi saadessaan
kuulla, että mr Hudson oli kuollut.

Viikkoa myöhemmin, kun madame Demidov oli nähnyt ilmoituksen Timesissä,
ja kokonaan aavistamatta, että Volenski liikkui samoilla asioilla
kuin hänkin, hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi nähdessään, että
kynttilänjalat olivat myytäviksi aiottujen tavarain joukossa Curzon
Streetin n:ossa 108. Hänen olisi ihmeen helppoa huutaa niitä ja ostaa
ne millä hinnalla tahansa.




XX


Paljon ihmisiä oli jo kokoontunut ruokasaliin, missä huutokauppa oli
pidettävä, kun Volenski saapui näyttämölle.

Monet kauppiaat, joista useimmat olivat juutalaisia, jotka kaikki
näyttivät tuntevan toisensa, järjestäytyivät rauhallisesti ostaakseen
kukin oman osansa. Myynti alkoi täsmälleen kello yhdeltätoista.
Volenski katsoi tuskallisesti ympärilleen — huone oli tiukassa väkeä.
Hän ei voinut nähdä madame Demidovia. Ensin huutokaupattiin isommat
huonekalut vaihtelevilla hinnoilla eri kauppiaille, joista useimmat
saivat ostoksensa hyvin halvalla. Ainoan kerran nousivat hinnat hieman
korkeammalle, kun eräs onneton ulkopuolinen tai yksityinen huutaja
yritti kilpailla kauppiasjoukkueen kanssa, joka oli kasautunut lähelle
huutokaupanpitäjän pöytää ja nopeasti nosti hintoja, kunnes onneton
yksityinen tarjooja vetäytyi syrjään pettyneenä ja alakuloisena.

Vasta myöhään päivällä oli kuriositeettien ja arvokkaan rihkaman
vuoro tulla huutokaupattavaksi. Jalokiviä, kultaista ja hopeista
pöytäkalustoa, egyptiläisiä ja muita antiikkitavaroita ja vihdoin:

"Pari harvinaista kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa", huusi
huutokaupanpitäjä, "sanokaamme viisikymmentä puntaa parilta".

"Viisikymmentä guineaa", sanoi eräs ääni.

"Kuusikymmentä", sanoi toinen.

"Seitsemänkymmentä", "kahdeksankymmentä", "kahdeksankymmentäviisi",
jatkoivat nopeasti eri kauppiaat.

Tähän alkuotteluun Volenski ei ollut puuttunut. Hän odotti, kunnes
useimmat huutajat olivat luopuneet pelistä, sillä hän tiesi hyvin,
että edeltäpäin oli järjestetty, kenen piti tarjota kynttilänjaloista
viimeiseksi.

Mutta kun taas ääni oli sanonut: "yhdeksänkymmentä", syntyi hiljaisuus
ja huutokaupanpitäjä alkoi tapansa mukaan:

"Siis, hyvät herrat. Pari harvinaista —"

"Sata", sanoi Volenski äänellä, jota hän tuskin tunsi omakseen, niin
kiihtynyt hän oli.

"Ja viisikymmentä", kuului edestä nenä-äänellä.

"Kaksisataa", sanoi Volenski.

"Ja viisikymmentä", sanoi nenä-ääni.

"Kolmesataa", sanoi Volenski, joka tunnettuaan vastustajansa erääksi
kauppiaaksi, joka oli ostanut ison kokoelman muita tavaroita, tiesi,
että vaikka hän pakottaisikin hänen tarjoomaan aika huomattavan summan,
niin hän ei kuitenkaan ostaisi koruesineitä hinnalla, joka tuottaisi
hänelle tappiota. Hän sai siis täydellisesti malttinsa takaisin, ja
hänen kova jännityksensä oli hiukan lieventynyt. Ja kun nenä-ääni sanoi
taas: "ja viisikymmentä", niin Volenski sanoi rauhallisesti:

"Viisisataa puntaa."

Silloin nenä-äänen omistaja kohautti olkapäitään ja katsoi kattoon,
ikäänkuin hän olisi toivonut saavansa sieltä jonkin merkin, minkälaista
hänen seuraava menettelynsä tulisi olemaan. Hän mutisi vielä: "ja
viisikymmentä", mutta ilman vakaumusta. Ja kun Volenski sanoi
"kuusisataa", niin nenä-ääntä ei enää kuulunut.

"Siis, hyvät herrat", sanoi huutokaupanpitäjä, "tämä harvinainen
kynttilänjalkapari menee kuudensadan punnan hinnasta — kuusisataa
puntaa on tarjottu — hyvät herrat —"

"Seitsemänsataa", kuului soinnukas naisen ääni.

Kaikki kääntyivät katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut,
ja uteliaat silmät tarkastelivat uutta huutajaa. Volenski ei kääntynyt
ympäri. Hän tiesi hyvin, kenen ääni se oli — tuo pehmeä ääni, jossa
oli hiukkanen venäläistä sävyä konsonanttien lausumisessa. Hän oli
tullut kuolon kalpeaksi. Hänen kielensä tuntui tarttuvan kiinni hänen
kitalakeensa. Hänen polvensa alkoivat horjua hänen allaan. Mutta
sekunnin ajalla kaikki tämä pelko oli loppunut. Hän ponnistautui äkkiä
tarmokkaaksi ja ojentautui supisuoraksi ja melkein uhmaavalla äänellä
hän huusi huutokaupanpitäjälle: "Tuhat puntaa".

"Ja viisisataa", kuulutti yhtä uhmaavalla äänellä hänen kaunis
vastustajansa heti.

"Kaksituhatta", sanoi Volenski.

"Ja viisisataa", kuului vastaus. "Kolmetuhatta, neljä-, viisi-,
kuusituhatta puntaa."

Ihmiset kuuntelivat jännittyneinä ja hengitystään pidättäen ja vuoron
perään katsoivat molempia tarjoojia, jotka huoneen vastakkaisista
päistä käheällä ja kuumeisella äänellä huusivat uhmaten toisiaan.
Kaikki huomasivat, että oli kysymyksessä jokin salaperäinen asia, jokin
murhenäytelmä, jonka viimeistä näytöstä näyteltiin heidän silmiensä
edessä.

Asioiden ollessa sillä asteella huutokaupanpitäjä kumartui eteenpäin ja
kääntyen erikoisesti Volenskin puoleen sanoi:

"Ellei jollakin tavalla saada sopimusta aikaan, niin en voi pitää näitä
herroja odottamassa. Meidän täytyy jatkaa myyntiä."

"Hyväksyttekö tarjoukseni?" sanoi Volenski. "Minä sanoin
kymmenentuhatta puntaa."

"Kaksikymmentätuhatta", sanoi madame Demidov tyynesti, ikäänkuin hän
olisi puhunut yhtä monesta pennistä.

"Kaksikymmentätuhatta puntaa", sanoi huutokaupanpitäjä,
"kynttilänjalkaparista. Sekä tämä herrasmies että tämä nainen ovat
aivan tuntemattomia minulle. Minun pitää saada jokin takuu molemmilta,
että rahat maksetaan, kun tarjous on hyväksytty, muussa tapauksessa
minun pitää kieltäytyä kuluttamasta enää näiden herrasmiesten kallista
aikaa. Olen sitä mieltä, että on tehtävä jokin sopimus. Toistaiseksi
viimeinen kahdenkymmenentuhannen punnan tarjous pitää paikkansa."

Volenski oli vastaamaisillaan kiukkuisesti ja terävästi, sillä hän
kiehui tukahdutetusta kiihtymyksestä, kun hän tunsi käsivarteensa
kevyesti koskettavan. Hän kääntyi kuin umpikujaan ajettu eläin ja
katsoi silmästä silmään vihollista, joka todellakaan tällä hetkellä
ei näyttänyt niinkään hirvittävältä. Vihollinen oli sievästi puettu —
pelkkään mustaan. Hänellä oli tummat silmät, jotka katsoivat melkein
rukoillen Volenskin hurjistuneihin silmiin, ikäänkuin ne olisivat
tahtoneet lukea, mitä tapahtui hänen ajatuksissaan, ja hänellä oli
ääni, jossa oli vienoin venäläinen korostus, mitä hän milloinkaan oli
kuullut. Lisäksi oli hänellä pieni hienon käsineen verhoama käsi, joka
lepäsi kuin arka lintu Volenskin takin hihalla. Lopulta vihollinen
puhui:

"Herra", sanoi hän venäjäksi, "tuntuu siltä, että taistelemme
peloittavan julmaa taistelua, te ja minä. Ehdotan muutaman hetken
aselepoa. Hyväksyttekö valkoista lippua?"

Volenski nyökkäsi heikosti myöntyvänsä.

"Herra, te ja minä näytämme sydämemme pohjasta -tahtovan omistaa nuo
kynttilänjalat. Ihmettelen, onko teidän tarkoituksenne yhtä puhdas kuin
minun? Nuo kynttilänjalat, hyvä herra, uskoi huostaani eräs ystävä. Ne
katosivat, kun ne olivat minun hallussani. Tahdon palauttaa ne itse
hänelle, vaikka se maksaisi puolet omaisuuttani."

"Madame", sanoi Volenski, "kunnioitan vaikutteitanne, mutta nämä
kynttilänjalat uskoi hänen majesteettinsa keisari itse isännälleni
kardinaalille. Ne tullaan palauttamaan hänen ylhäisyydelleen, mutta
minun kätteni kautta."

"Ah!" sanoi madame Demidov ivallisesti, "tahdotte vaatia palkkiota".

"Niin, madame, se on aikomukseni."

"_Qu'à cela ne tienne!_ [Älköön se olko esteenä.] Lupaan teille yhtä
rajattoman palkkion kuin antelias kardinaali vain voi kuvitella, jos
suostutte oikkuuni."

"Madame, vaikka pitäisitte pienessä kädessänne Persian shaahin
yksityiskassaa, en antaisi kynttilänjalkoja teille."

"Kolmekymmentätuhatta puntaa tuosta kynttilänjalkaparista", hän huusi
huutokaupanpitäjälle, joka joukon mukana tarkasteli vihamiehiä, joka
joukko omituisesti höristi korviaan saadakseen selvää keskustelun
sisällyksestä.

"Herra", sanoi madame Demidov kiihtyneesti, "emmekö voisi jakaa noita
kynttilänjalkoja? _Täytyykö_ teidän saada molemmat?"

Tämä ehdotus oli niin erikoinen, että Volenski ei ollut tajuta sen
täyttä merkitystä. Hän katsoi melkein häikäistynä kauniiseen venakkoon,
joka jatkoi kiihkeästi.

"Herra, kynttilänjalkoja on kaksi kappaletta. Toinen on hieman
vahingoittunut, toinen aivan eheä. Annan teille edellisen, jos saan
jälkimmäisen. Siten jaamme kunnian ja maineen lahjoittaessamme
takaisinsaadut aarteet hänen ylhäisyydelleen. Otaksun, että minä
naisena saan vahingoittumattoman ja sentähden paremman kappaleen?"

Mitä hän sanoikaan? Vahingoittumattoman kynttilänjalan? Ja hän saisi
vioittuneen. Sehän oli se, missä paperit olivat, ja hän tahtoi toisen.
Mutta silloinhan hän oli pelastettu! Pelastettu! Hän ei voinut puhua,
hän oli liian kiihtynyt. Mutta ottaen madame Demidovia kädestä hän veti
hänet joukon halki, joka teki heille tietä, huutokaupanpitäjän pöydän
luo, missä kynttilänjalat olivat näytteillä. Hän sanoi:

"Kyllä, kyllä, minä suostun. Te saatte toisen, paremman. Antakaa
minulle vioittunut, niin olen tyytyväinen. Miksi ette ota sitä?
Minä maksan niistä molemmista", hän lisäsi kuumeisesti ottaen
ison pinkan setelirahoja lompakostaan ja tyrkkäsi ne hämmästyneen
huutokaupanpitäjän käteen.

Mutta madame Demidov oli vain kerran vilkaissut
kaksoiskynttilänjalkoihin, sitten hän peräytyi ja hänen silmänsä olivat
melkein irtautumaisillaan päästä kauhusta ja pelosta. Kynttilänjalat
olivat todellakin kaksosia, sillä niissä monenlaisissa vaiheissa,
joiden alaisia ne olivat olleet viimeisten viikkojen aikana, oli
vahingoittumattoman Amorin käsi niinkuin sen toverinkin särkynyt
ranteesta kyynärpäähän asti.

Madame Demidov, joka turhaan koetti tekeytyä tyyneksi, sieppasi
kuumeisesti toisen kynttilänjalan hurjasti toivoen, että onni suosisi
häntä valinnassaan, ja hän lähti huoneesta katselijain kummastuneen
tuijotuksen seuraamana, jotka katselijat vaistomaisesti tekivät tietä
salliakseen hänen kulkea ohi kallisarvoisen taakkansa kerällä.

Volenski, joka ei ollut huomannut naisen kauhistunutta ilmettä eikä
todennut sen syytä, näki vain luulemansa oman kynttilänjalkansa, joka
sisälsi hänen salaiset paperinsa. Tuskin luottaen aisteihinsa, pelon ja
toivon tunteiden vaihdellessa, hän otti sen mukaansa.




XXI


 "Monsieur, — Luullakseni tämä kirje ei tuota teille mitään yllätystä.
 Olemme toistemme vallassa. Todennäköisesti ei meitä kumpaakaan
 hyödyttäisi tämän taistelun loppuun asti käyminen. Emmekö voisi
 vaihtaa todistuskappaleitamme tänä iltana hotellissani — nautittuamme
 saksanpähkinöitä ja viiniä? Syön klo 7.30. — Teidän

                                              Anna Demidov."

Ivan Volenski piti kädessään hienotuoksuista, vaaleanpunaista pientä
kirjettä ja luki lukemistaan sitä, kunnes hän osasi sen ulkoa. Hänen
kauhea seikkailujensa sarja, joka oli kestänyt kaksi viikkoa, loppui
niin omituisella tavalla, ja sen huippupisteenä oli raju taistelu
huutokaupanpitäjän pöydän edustalla, ja Ivan, joka ei ollut vielä
kolmenkymmenen vuodenkaan vanha ja oli mies, ennenkuin hänestä tuli
sosialisti, ajatteli vihollista, jonka hän oli tuntenut ja jota hän oli
pelännyt jo niin kauan, kun tämä seisoi rukoilevasti hänen vieressään,
samalla kuin hänen pieni hansikoitu kätensä lepäsi hänen takkinsa
hihalla.

Siitä hetkestä asti hän näytti muistavan jokaisen sitä seuraavan
tapahtuman ikäänkuin epäselvänä unena. Hän oli kahmaissut mukaansa
kynttilänjalan, jossa hän luuli olevan salaiset paperit, tuntien hurjaa
riemua, ja hän oli vienyt sen hotelliinsa. Kun sitten hänen huoneensa
ovi oli taatusti lukossa, hän oli painanut salaista jousta ja nähnyt
paperien olevan kätköpaikan syvyyksissä. Vapisevin käsin hän oli
ottanut ne ulos ja hänen kivistävät silmänsä olivat tarkastelleet niitä
kuumeisesti.

Oh! Hän tunsi kuvaamatonta kauhua, kun hän totesi, että kirjoitukset ja
paperit eivät olleet niitä, joiden puolesta hän oli niin urhoollisesti
taistellut, katkerasti ponnistellen. Hänet valtasi epätoivon lohduton
tunne, joka herpaisi hänen sielunvoimansa ja turrutti ne siinä määrin,
ettei hän tajunnut, mitä papereita hän piti kädessään.

Tuskin puolta tuntia myöhemmin hän kuuli Mirkovitshin raskaita
askeleita portaista, ja silloin hänen onnistui karistaa
tunteettomuutensa.

Vanha sosialisti oli koettanut Ivanin ovea, mutta huomatessaan sen
lukituksi oli ilmeisesti mennyt pois jälleen. Ivan ei silloin tahtonut
tavata häntä. Hän alkoi ajatella, ja ajatella hänen täytyikin rauhassa
pelkäämättä ja täydellisesti häiritsemättä.

Madame Demidov, Venäjän hallituksen agentti, oli saanut haltuunsa
sosialistisen veljeskunnan paperit. Se oli totta, mutta sen sijaan
Volenskilla oli hallussaan papereita, jotka koko maailman silmissä
leimaisivat madamen Venäjän poliisin vakoojaksi ja ikuisiksi ajoiksi
estäisivät häntä enää harjoittamasta sitä ammattia. Jos tulisi yleiseen
tietoisuuteen, että hänen paperinsa olivat joutuneet vääriin käsiin,
niin hänen hallituksensa, kuten on tavallista sellaisissa tapauksissa,
olisi tunnustamatta häntä agentikseen ja mahdollisesti kostaisi hänelle
hänen huolimattomuutensa takia.

Oli siis selvää, että vaikka veljeskunta oli tällä hetkellä madame
Demidovin vallassa, oli kaunis venakko samoin veljeskunnan vallassa.

Ivan oli tyynesti ajatellessaan päässyt tähän tulokseen, kun tarjoilija
oli tuonut hänelle vaaleanpunaisen, hyvältätuoksuvan kirjeen, joka oli
jätetty hotelliin herra Volenskille annettavaksi, samalla kuin kirjeen
kantaja odotti vastausta.

Se oli riemuhetki Volenskille. Nainen oli kirjoittanut järkevästi.
Kumpaakaan heistä ei hyödyttäisi niin tasaväkisen taistelun loppuun
asti taisteleminen.

 "_Madame_. Tänä iltana klo 7.30 tulen luoksenne, kuten armollisesti
 olette pyytänyt minua, ja luotan siihen, että vihollisuutemme,
 kun yhteisesti olemme riisuutuneet aseista, vaihtuu ystävyyteen
 saksanpähkinäin ja viinin ääressä.

 Teidän nöyrä ja harras palvelijanne

                                               Ivan Volenski."

Hän lähetti tämän kirjelapun alas ja pukeutui nopeasti välttäen yhä
tarkoituksellisesti juroa toveriaan, jota hän ei tahtonut tavata,
ennenkuin hän voisi luovuttaa kohtalokkaat paperit hänelle.




XXII


Ja sinä iltana eräässä Claridge-hotellin sievästi kalustetussa
arkihuoneessa mies ja nainen istuivat iloisesti liekehtivän tulen
ääressä pohtien äskeisiä yhteisiä seikkailujaan ajaessaan takaa
keisarin kynttilänjalkoja. He olivat molemmat luovuttaneet toisilleen
toistensa vaaralliset paperit, ja kun se oli tapahtunut, niin
kummaltakin pääsi helpotuksen huokaus, ja siro valkoinen käsi ojentui
ystävyyden ja yhteisen vaitiolotakauksen merkiksi.

Ja kirjan tekijälle on kerrottu, hyvin arvovaltaiselta taholta,
että tämä sopimus on hyvin uskollisesti pidetty, sillä Lobkowitz ja
Mirkovitsh eivät milloinkaan enää ole voineet taivuttaa Volenskia
liittymään heidän loputtomiin vehkeisiinsä ja salajuoniinsa. Hänen
palautettuaan paperit julman vanhan Mirkovitshin haltuun pyysi
veljeskunta häneltä turhaan uusia palveluksia, eikä hän milloinkaan
enää tullut takaportaista heidän kokouksiinsa synkkään Wienin
taloon. Ja Venäjän hallituksen täytyi pian hyväksyä madame Demidovin
erohakemus, koska hän menisi kohta naimisiin.

Eräänä talvena, loistavissa prinsessa Marionovin pitämissä
tanssiaisissa palatsissaan Pietarissa, rouva Volenski, o.s. Demidov oli
varmaankin kaikista kaunottarista ihailluin.

Ei kukaan kuitenkaan huomannut, että hän ja hänen miehensä vaihtoivat
merkitsevän hymyn, kun prinsessa näytti vierailleen pari harvinaista
_vieux Vienne_-kynttilänjalkaa, joista hiljaa kuiskailtiin, että hänen
ylhäisyytensä paavin lähettiläs itse oli ne hänelle lahjoittanut,
eikä kenenkään vähempiarvoisemman henkilön kuin hänen katolisen ja
apostolisen majesteettinsa Frans Joosef I:n puolesta.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEISARIN KYNTTILÄNJALAT ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.