Pohjalaisia ja peräpohjalaisia

By Juho Koskimaa

The Project Gutenberg eBook of Pohjalaisia ja peräpohjalaisia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pohjalaisia ja peräpohjalaisia


Author: Juho Koskimaa

Release date: January 8, 2024 [eBook #72657]

Language: Finnish

Original publication: Oulu: Pohjolan Kustannus Oy, 1920

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POHJALAISIA JA PERÄPOHJALAISIA ***




POHJALAISIA JA PERÄPOHJALAISIA

Kirj.

Juho Koskimaa





Oulussa,
Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö,
1920.




SISÄLLYS:

Erämaan laki
Varkaus
Sara-Niilan uutistalo
Tunturi-Heikki ja hänen rahansa
Eerik Lensmanin kääntymys
Muutaman jätkän kesä-idylli
Hautausmaalla
Sunnuntai-aamuna
Sanni
Pientä odotusta
Palaava kapinoitsija
Jaskan äkkikäännös




ERÄMAAN LAKI


Siellä, missä kruunun poroaita katkaisee vuolaan Tuntsan, autiossa
erämaassa, on aidanvartijoilla hataraseinäinen kotansa. Ei kylää, ei
taloa, ei edes tölliäkään kymmenien peninkulmien laajuisella alalla.
Ääretön, salaperäisyydessään hirvittävä erämaa kaikkialla, minne
vain silmäsi käännät. Ympärilläsi on valkea jäkäläkangas kuivine,
kaksilatvaisine kuusineen, sen takana samanlaisia jäkäläkankaita,
paloja tai vellovia soita, jotka pieni tunturipuro tai joentapainen
jakaa ikäänkuin suunnattomiin sarkoihin, ja sitten taas kankaita,
soita, tuntureita, vaaroja ja yhtä loputonta erämaata. Edessäsi
näet Sauoivan ja Puitsitunturin vaaleat laet, takanasi Värriöiden
tunturijonon ja kaukana idässä, kohti Vienanmerta, kohottaa Umptek
lumipeitteisiä, mutta laskevan auringon valossa verisiltä näyttäviä
huippukaan taivaita kohti. Maantieteilijät kertovat sen olevan toista
kilometriä korkean.

       *       *       *       *       *

Viikkomääriä voit tässä kiveliössä kulkea ja kuulet vain omien
askeltesi kahisevan jäkälikössä ja sääskien taukoamatta surisevan
ympärilläsi. Joskus voit tavata kuljeksivan porotokan. Se pysähtyy
hetkeksi, katsahtaa sinua ihmetellen, pakenee sitten kiiruusti
tiehensä, ja sinä kuulet vain sen kavioiden kopseen, joka häipyy
kauas erämaan uumeniin. Karhukin, tämän erämaan vakinaisin asujain,
antaa sinun rauhallisena kulkea tietöntä taivaltasi ja väistyy
kauniisti ja hiljaisesti syrjään. Niin voit kulkea viikkomäärin ja
yhä voimakkaampana kehittyy sinussa tunne, että olet heitetty oman
harkintasi varaan ja että jostakin, vaaleansinisen taivaan takaa,
katselee sinua Isä-Jumala, vartioiden, teetkö oikein tai väärin ja
vaatimatta sinua tilille muiden kuin korkean itsensä eteen.

       *       *       *       *       *

Vain kruunun monikymmenpeninkulmainen poroaita antaa aavistuksen
jonkunlaisesta viljelyksestä, poroaita, joka on rakennettu varkaita
vastaan ja joka suunnattoman langan tavoin leikkaa erämaan. Varkaita
vastaan on tämä aita rakennettu, sitä varten on sillä myöskin
vartijansa ja Tuntsan rannalla on yksi heidän kodistaan.

Kerran viikossa sivuuttaa tällä kodalla toisensa kaksi vartijaa
kulkeakseen sitten kumpikin suunnalleen kuusi peninkulmaa.

       *       *       *       *       *

Eera Mantselmus, joka toistakymmentä vuotta on ollut toimessaan, on jo
kodalle saapunut. Kesät, talvet on hän matkansa aidan viertä kulkenut,
joskus vain kylässä käynyt eväitä hakemassa, ja ihmiset kertovat, että
hän tuntee aidan jokaisen säleen, jokaisen puun, pensaan ja kiven
aidan vierellä. Varkaudet ovat vähenneet, vain joskus voi koltta,
ryssän puolen lappalainen, viikkomäärin vaanittuaan Eeraa ja saatuaan
varmuuden siitä, että hän on peninkulmien päässä, saada viedyksi
suuremman tai pienemmän tokan omalle puolelleen.

Eera on siis jo saapunut kodalle, keittänyt kahvit ja istuu
kynnyksellä toveriaan odotellen ja piippuaan imeskellen. Hän on ehkä
viisissäkymmenissä, mies laiha ja luiseva, kasvot päivettyneet ja
ilmeettömät. Silloin tällöin luo hän pikaisen katseen ympärilleen ja
imee sitten taas piippuaan sen näköisenä kuin ei ajattelisi mitään.

— Saisi se toverikin jo tulla, että saataisiin vähän jutella, mietti
hän. Muutamia vuosia sitten, kun isoajakoa oli toimitettu, ei täällä
tarvinnut seuran puutetta valittaa. Linjamiehiä ja insinöörejä joka
kolmannella peninkulmalla. Mitähän varten se kruunu tännekin niitä
linjojaan...?

Toveri, Sodankylän puoleinen, viipyi yhä.

— Jos lienee tavannut jonkun erämaita kiertelevän, teitä karttavan
viinasaksan, jatkoi hän mietteitään.

Joskus oli hänkin tavannut sellaisen, ostanut tuopin pirtua ja
sitten toverinsa kanssa juonut sen täällä kodalla. Kyllä silloin
oli Sodankylän miehen suu käynyt ja lopuksi oli metsä kajahdellut
vanhojen miesten käheästä, yksitoikkoisesta laulusta. Vieläkin pakkasi
naurattamaan kun ajatteli.

— Mutta mistäpä ne viinasaksat näin aikaisin, ajatteli hän sitten.
Keliä ne odottavat. Ei sitä laukussa ansioiksi asti...

Nimismies oli pyytänyt häntä ilmoittamaan viinankuljettajat, mutta
mitäpä hän niistä. Vallesmanni pitäköön huolen omistaan ja hän
omistaan. Ja kuuluipa nimismiehellekin kelpaavan. Apteekissa joi niin,
että nyrkit savessa rypi maantiellä, vaikka kielletty oli... Vahtikoon
itse tai pankoon poliisin. Eipä ole ajasta puute...

Koltatkin antoivat itsestään vähän työtä. Ennen olivat satoja poroja
vieneet omalle puolelleen ja siellä tappaneet, mutta lienee luonto
mennyt senjälkeen, kuin Aatsingin Heikki heistä pahimman ampui. Mitäpäs
siitä? Kuka käskee heidän tulla tänne varastamaan leivän ihmisten
suusta. — Tosin nytkin joskus särkivät aitaa, mutta siihenpä se jäi. Ei
annettu aikaa saada suuria laumoja kokoon.

Ja Eeraan menee hyvän mielen tunne siitä, että tämä on suureksi osaksi
hänen ansiotaan.

— Mutta entäpä...

Eeran mieleen juolahtaa ajatus, että se toveri onkin tavannut kolttia.
Hän nousi jo pystyyn ja oli tarttua kivääriinsä, mutta malttoi sitten
mielensä. Mitäpä nekään näin aikaisin...

Aurinko alkoi jo painua Värriöiden taakse, kun se toinen viimeinkin
saapui, hitaasti lönkytellen, laukku selässä, pyssy olalla ja kirves
kädessä. Eera oli jo niin tähän jokaviikkoiseen tapaamiseen tottunut,
että tuskin viitsi katsettaan nostaa, vaikka odottanutkin oli.
Jompikumpi heistä sai näin joka viikon kuluttua istua ja odotella.
Ellei hän, niin sitten toinen. Miten sattui. Eikä siinä tavattaessa
liikoja kätelty eikä tervehditty.

— Pidin tässä kahvia kuumana, sanoi Eera, kun mies oli tullut kodalle.
Ajattelin, että piankin tulisit, mutta kauanhan sinulta menikin.

— Kauan, vastasi toinen harvakseen ja tarttui kuppiinsa. Sitten siirtyi
hän valkean ääreen, istuutui ja täytti astiansa.

— Oli aidassakin vähän korjaamista, sanoi hän sitten.

— Vai oli? vilkastui Eera. Ei minun tahollani ollut sattunut.

Toveri joi kahvinsa suurella mielihartaudella, avasi sitten laukkunsa
ja alkoi järsiä kuivattua poronlihaa.

— Vai oli särjetty? tiedusteli Eera uudelleen hetken kuluttua. Kukahan
lienee ollut meiningeissä?

Toinen vartija lopetteli ateriaansa ja paneutui pitkäkseen sytytettyään
ensin piippunsa.

— Kolttapa tietenkin, vastasi hän sitten välinpitämättömästi.

— Mitäpä koltta näin aikaisin...? Melkein kesä vielä.

— Kyllä ne pojat Saisi ottaa hengiltä koko heimokunnan, että kerrankin
pääsisi rauhaan. Niillä on varkaan luonto veressä...

— Taitaa olla. Ja monihan niistä on löytänyt viimeisen levon täällä
selkosessa, niin että melkein on sääli tullut. Vaan eivätpä ota
ojentuakseen, eivät.

— Mutta oletko varma, että koltta on jo ollut liikkeessä?

Toveri vaikeni ja kaivoi laukustaan esille patalakin.

— No? kysyi hän sitten voitokkaan näköisenä.

— Kas perhanaa! — Erkki otti lakin käteensä ja pyöritteli sitä kauan
aikaa hyppysissään. — Koltan on, koltan täinen lakki. Saapa taas pitää
silmänsä auki. — Olivatko äsken käyneet?

— Lastut aivan tuoreita. Muttei ollut yhtään elukkaa reiästä mennyt,
huomasin sen jäkälistä. Odotin siinä kohdalla parikin päivää,
nähdäkseni, minkä konstin ne nyt ovat keksineet, muttei näkynyt, ei
kuulunut.

— Odottelemaan lienevät menneet.

— Odottelemaan kai. Jos nyt satut tapaamaan, niin...

Eera ei vastannut mitään. Koltta-asiat olivat niin jokapäiväisiä, ettei
niitä kannattanut sen enempää aprikoida. Molemmat änkeysivät kotaan ja
laskeutuivat levolle taljoille.

— Onko sattunut viinakauppiaita tiellesi? tiedusteli Eera, hetkisen
vedeltyään vielä makuulla ollessaan pitkiä savuja.

— Ei ole näkynyt. Ajattelinkin, että jos he ovat aidan särkijöitä, niin
kaipa jälkensä korjaavatkin. Ja antavat muutenkin, tiedon itsestään.

— Niinpä vain.

Eera makasi vielä jonkun aikaa tupakoiden ja kuunnellen toverinsa
hartaita, äänekkäitä kuorsauksia. Niin, mikähän ne koltat onkin
näin aikaisin liikkeelle saanut? Varmasti niillä taas on joku uusi
varastamiskonsti, kun tietävät, että talvella ollaan vielä enemmän
varuillaan. Eivät niiden kanssa auta lailliset tuomiot, eivät puheet,
eikä raahaaminen Kittilän ja Oulun vankilaan. Kaksi istuu nytkin Oulun
linnassa, mutta minkä tolkun niistäkään sai — tunnustivat vain, että:
joo, varkaita me olemme. Kyllä Aatsingin Heikin konsti oli paras: henki
pois vaan, niin ei tule toista kertaa...

Sinä yönä ei Eera nukkunut rauhallisesti. Juuri, kun hän oli saanut
unen päästä kiinni, heräsi hän taas ja viimein hän kyllästyi ja nousi.
Levottomuus ei antanut hänen maata. Tiesi, minkä taas keksivät hänen
maatessaan ja hän saa sitten koko talven tehdä tiliä paliskunnan
miehille.

Eera pani pannun tulelle, joi kahvinsa ja lähti sanaa puhumatta
taipaleelleen. Joen yli soudettuaan tarkasti hän kiväärinsä. Hyvässä
oli kunnossa, — sillä kun hyvästä paikasta pääsee pamauttelemaan, niin
kyllä varkaat vähenivät.

Aamu oli varhainen ja kostea ja Eera kulki verkalleen tietään. Hän
oli rauhallinen, mutta hän tunsi, että jokainen hänen hermonsa oli
vireessä. Tuskin koskaan oli hänen terävä silmänsä niin tarkasti
pälyillyt ympärilleen, tuskin koskaan hänen herkkä korvansa niin
tarkasti eroittanut metsän jokaista risahdusta ja tuskin milloinkaan
hänen kirveensä niin usein kopahduttanut aidan välipylväitä. Mutta
vikoja ei näkynyt, epäilyttäviä ääniä ei kuulunut. Kylläpä ymmärsivät
karttaa, tiesivät, että täällä ei varkaita kohtaan tunnettu sääliä.
Ja entistä tarkemmin vaani tarkka silmä, entistä lujemmin pusertuivat
yhteen kovat, tupakanruskeat huulet.

Kaikki oli rauhallista ja äänetöntä. Ei kuulunut koltan kimeää ääntä,
kun hän tovereitaan lähestyvästä vaarasta varoittaa, ei hänen hiipivää,
tassuttelevaa askeltaan kuivassa jäkälikössä. Kuuset vain huokailivat
iänikuista, valittavaa säveltään, silloin tällöin ulottui korvaan
tunturipuron livertelevä lorina.

Eera kulki eteenpäin kaikin vaistoin vainuten vaaraa. Jos tulevat
hänen näköpiiriinsä, ei hän enää heidän kanssaan keskusteluihin rupea,
kuten kerran oli tehnyt. Menevät polvilleen, pyytävät, rukoilevat, ja
kun selkänsä kääntää, tulevat takaisin. Koltan koko olemus oli Eeran
mielessä ruumiillistutettu varas, varas pikkuvarpaasta viimeiseen
täiseen hiustupsuun asti. Eeran periaatteena oli ampua heti, kun
näkikään heitä. Heillähän ei ollut täällä mitään tekemistä.

Kuitenkin: voi sattua, että kolttakin joskus ottaa asettuakseen
väijyksiin.

Eeran sydäntä kolkutti hiukan, kun tuo ajatus tuli hänen mieleensä,
mutta hän hylkäsi sen uljaasti: koltta on pelkuri ja huono
pyssynkäyttäjä. Koltta ei uskalla ampua suomalaista. Sellaista ei ollut
tapahtunut sitten Juonnin suurten mellakkain, kun paliskunnan miehet
joukolla menivät sinne merkkejään tuntemaan. Oli sekin yhtä ajojahtia.

Ajatus ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa. Hän oli antanut
lähtöpassin niin monelle koltalle, miks'ei voi tulla hänenkin vuoronsa.
Jos ovat hyvinkin tulleet tänne, istuvat jonkin kiven takana käsi
liipasimessa ja odottavat häntä, aina varuillaan olevaa vihamiestänsä.
Hän kuulisi yht'äkkiä laukauksen ja tuntisi, kuinka kylmä lyijy
tunkeutuu hänen karvaiseen rintaansa...

Erkkiä vistotti ja vaistomaisesti hän vetäytyi kauemmaksi aidasta.

Tai sitten voisi joku heistä hiipiä hänen nuotiolleen, kun hän nukkuu,
ja työntää kylmän veitsen hänen rintaansa. Hänet löydettäisiin vasta
aikojen kuluttua, puoleksi mädänneenä, ja ihmiset ihmettelisivät,
kuinka hän niinkin kauan on säilynyt... Olivat jo kylällä puhuneet,
että olehan varuillasi...

Erkki vetäytyi vielä kauemmaksi aidasta päästämättä sitä kuitenkaan
näkyvistään.

— Mikä se nyt tällaiset ajatukset kesken kaikkea. Eivätpä nuo ennen
ole olleet tullakseen, vaikka on vuosikymmenen tässä edestakaisin
marssinut. Kyllä niitten kärsivällisyys jo on loppunut, mutta pelko on
esteenä...

Eeran rohkeus ei kuitenkaan ota palatakseen. Asia on nyt niin, että kun
nuo asiat rupeavat vaivaamaan, niin ne tekevät sitä niin kauan kuin
tahtovat ja menevät pois, koska tahtovat.

Tulee yö ja hämärä, mutta Eeraa ei huvita mennä levolle. Hän tahtoo
sivuuttaa sen paikan, missä toveri kertoi aitaa särjetyn. Kylläpä
lienevät sinne jättäneet jotakin muutakin merkkiä itsestään, kun vain
arvaa hakea. Vähitellen menee häneen varma aavistus siitä, että juuri
häntä. Eeraa, ne ovat tulleet tänne väijymään.

— Mutta turhaan väijyvät, sanoo hän itsekseen, pistää kirveen laukun
kielen alle ja ottaa kiväärin käteensä.

Juuri silloin, kun auringon ensimmäiset säteet alkavat leikkiä puiden
latvoissa ja tunturin rinne alkaa jo nousta, pysähtyy hän äkkiä
ja peräytyy. Hänen korvansa on eroittanut hiljaista kalkatusta,
säännöllistä ja järjestelmällistä, ilman hätiköimisen jälkeäkään.
Samalla on myöskin hänen levottomuutensa ja painostava tunteensa kuin
poispyyhkäisty, varovasti hiipii hän lähemmäksi, mutta muuttaa sitten
päätöksensä, istuutuu ja riisuu pieksut jaloistaan, jatkaen vasta
sitten matkaansa. Hänen hermonsa ovat tosin jännityksessä, mutta tahto
on kylmä ja harkitseva kuin metsämiehen.

Viimein saa hän kalkuttajat näköpiiriinsä ja nyt hän pidättää
hengitystään ja kokee jokaisen paikan, mihin jalkansa asettaa.

Aidalla istuu kolttalaispoika, melkein lapsi vielä, irroittaen säleitä,
vanhus on maassa ja puuhaa jotakin muuta. Kaksi paalunväliä on jo
revitty, ja aitaa vasten on kiväärirämä pystyssä.

— Vai niin, ajattelee Eera. Äijä opettaa lapselle varastamisen aakkosia.

Hetkeksi häneen menee suuri sääliväisyydentunne lasta kohtaan, mutta
samalla hän tuntee ukon, josta hän on vain kivenheiton päässä.

— Niin, päättää hän tylysti. Jos tuon sukulaisia lienet, niin sinulla
oli varkauden siemen itsessäsi jo silloin, kun käsivarren kokoisena
lapsena potkit komssiossa, varkaaksi olet sinä syntynyt, varkaana
kasvaisit ja varkaana kuolisit...

Hänen sydäntään kylmentää hiukan, mutta hän nostaa tyynesti kiväärinsä,
tähtää huolellisesti päähän ja laukaisee. Ilma kajahtaa ja ääntä
päästämättä tipahtaa poika suulleen maahan.

— Sattui hyvin...

Ukko näyttää ällistyvän äkkinäistä laukausta, Eera näkee hänen
kuolemankalpeat kasvonsa, kun ukko ikäänkuin naulittuna kauhusta seisoo
paikallaan, eikä hän voi ampua. Mutta sitten ukko hyökkää kiväärin luo
ja hosuen sillä kuin riivattu juoksee hän Eeraa kohden. Tällä kertaa
Eera ei emmi eikä epäile. Taas kajahtaa erämaassa kaksi peräkkäistä
laukausta, toinen tähdätty päähän, toinen rintaan, ja ikäloppu
kolttalaisäijä kaatuu suulleen sammalikkoon.

Eera tuntee lievää pahoinvoinnintunnetta, mutta menee kuitenkin
ruumiiden luo ja tarkastaa heidän taskunsa ja laukun, joka on särjetyn
aidan toisella puolen. Jokunen markka rahaa, pari ruplaa, Venäjän
valtion viinapuodin kuitti ja täysinäinen hallin pullo viinaa.

Hetkisen katselee Eera ruumiita ja hänen lävitsensä käy hieno väristys,
sitten hän ottaa pojan käsivarsilleen ja kantaa hänet kaltioon. Kuuluu
loiskahdus ja poika vaipuu syvyyteen. Minuuttia myöhemmin menee ukon
ruumis samaa tietä. Hartiavoimin hän vielä vääntää suuria kiviä
kaltioon ja sitten on hänen työnsä kolttain suhteen päättynyt. On
jälellä vain aidan korjuu.

Eera Mantselmus jatkaa työtänsä tyynesti ja asiallisesti eikä
häntä enää vaivaa painostava tunnelma. Hän käy pieniä välikäräjiä
omantuntonsa kanssa, mutta hän ei voi tunnustaa itseään syypääksi
murhaan. Hän on vain tehnyt, niinkuin jokainen muu olisi tehnyt hänen
asemassaan.

— Kuka käski, kuka tosiaankin käski heidän tulla tänne varastamaan
ihmisten ainoat elinehdot?

Olisi vain puuttunut, että he olisivat huomanneet hänet ensiksi. Olihan
heilläkin kivääri mukana.

       *       *       *       *       *

Eera Mantselmus tekee työnsä loppuun, kulkee hiukan eteenpäin ja syö
hyvällä ruokahalulla. Sitten hän taas kulkee iltaan saakka ja nukkuu
ensi yönsä rauhallisesti.

Kalmankaltion tienoo on tätä ennen ollut hänen vakituinen
yöpymispaikkansa. Tästä eteenpäin hän kuitenkin sivuuttaa sen
mahdollisimman nopeasti. Luonto vaatii niin.




VARKAUS


Elämä Kaarretahon kruununtorpassa, numero 89 Vaalajärven pitäjän
Kaitmitkaidan kylässä, kuten torpankirjoissa niin uljaasti sanottiin,
ei todellakaan ollut liiallisella hyvinvoinnilla ja ylenpalttisilla
nautinnoilla pilattu.

Päivä meni, toinen tuli, vuodet kuluivat, Anselmi teki työtä minkä
kerkesi, aina kun oli siihen tilaisuudessa, akka haukkui miestänsä ja
teki lapsen joka vuosi, mutta köyhyys ei ottanut väistyäkseen Anselmin
hallitsemasta kruununtorpasta.

— Kyllähän tässä vielä, kyllähän tässä vielä... hoki Anselmi ja
uskoi sankarillisesti, että kylläpähän Jumala, kylläpähän Jumala,
kun muilta hommiltaan ehtii, vielä luo armollisen katseensa hänenkin
joukkonsa puoleen, niinkuin saarnamies Annaperin seuroissa oli häntä
lohduttanut. Mutta Jumala ei nyt ollut vielä ehtinyt ottaa Anselmin
vaivoja käsittelynalaiseksi, vaan antoi hänen edelleenkin kilvoitella
köyhyydessä ja uskossa.

— Ynnä kurituksessa, teki Anselmin mieli lisätä, mutta mikäpä hän oli
viisauksia lausumaan.

Itse asiassa ei Anselmin aineellinen asema suurin piirtein eronnut
tuhansien muiden torpparien asemasta. Jos he jollakin tavoin olivat
saaneet itselleen hankituksi hevosen, niin he vetivät rahtia kesäisin
ja Kemi-yhtiön tukkeja talvisin, ja elämä oli jotenkuten siedettävää.
Mutta ellei heillä sitä ollut, — ja tähän ryhmään kuului Anselmi
Elsanpoika Kaarretaho — niin he tanasivat metsäherran tai maanmittarin
töissä kesäisin, puulaakin talvisin ja ellei mitään sopivaa souvia
sattunut eikä muutenkaan ollut eteensä katsonut, näkivät nälkää, kunnes
taas sattui eteen reikä, josta pääsi livahtamaan. Eihän se hevosenpito
sitäpaitsi oikein olisi Anselmille sopinutkaan, kun lähimpään
valtatiehen oli lähes neljän peninkulman matka.

Naapurit, Kaitmitkaitalaiset, pitivät Anselmia hiukan löylynlyömänä ja
alituisen pilan esineenä.

— Lyö Anselmille piimää leiliin ja anna sille viisikymmentä penniä,
niin kyllä juoksee edestakaisin kirkolla, sanoivat he.

Kirkolle oli viitisen peninkulmaa.

Mutt’ei Anselmi silti löylynlyömä ollut, vaikka ei ollut liiallisella
neron runsaudellakaan pilattu.

Hän oli vain köyhä, niin verrattoman köyhä. Pakko pani juoksemaan.

       *       *       *       *       *

Nyt oli talvi jo kulunut puoliväliin eikä mitään elinkeinon apua ollut
ilmestynyt.

Anselmi istui tupansa penkillä ja harkitsi ankarasti tätä asiaa,
niinkuin oli jo monta viikkoa tehnyt. Aina väliin hän imaisi puoleksi
sammunutta piippuaan, sylkäsi tarmokkaasti ja katseli taas eteensä.

Lapset temmelsivät puolialastomina ja nälissään lattialla ja
piirtelivät epämääräisiä kuvioita isän sylestä, mutta kaksi lähinnä
nuorinta oli joutunut riitaan harvinaisesta aarteesta, jonka toinen
oli löytänyt: kuolleesta hiirestä. Kaikkein nuorin, yhdentoista
kuukauden, jolla oli vanhuksen kasvot ja auttamattoman väärät jalat,
katseli riitaa äänettömänä yksinäiseltä paikaltaan keskellä lattiaa ja
suhtautui siihen ylemmän tyyneydellä.

— On se hyvä, että on edes puita tarpeeksi, mietti Anselmi. Jos tuuli
alkaa nurkasta puhaltaa, niin lisää vaan puita pesään.

Akka hämmensi jotakin keittoa takan ääressä. Hän oli koko päivän
kotkottanut Anselmille ja piti nyt pienen paussin, miettiäkseen, mistä
päästä seuraavan saarnansa alkaisi. Anselmi seurasi hämmentämistä
silminnähtävällä mielenkiinnolla, mutta mitä keitto tulisi sisältämään,
sen tiesivät vain Jumala ja akka. Vesi siinä ainakin tulisi olemaan
päätekijänä.

— Menisit siitä edes jonnekin, tokaisi akka.

— Nyt se alkaa, ajatteli Anselmi ja yhtäkkiä hänen mieleensä muistui
metsäherran grammofooni. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää vähän
veivistä, niin jo soitti vaikka miten pitkän liverin. Anselmia rupesi
naurattamaan, mutta hän hillitsi itsensä eikä puhunut mitään.

— No! tiukkasi akka.

Anselmi pani lähtevän näköisenä naapukan päähänsä.

— Minne minun pitäisi mennä? kysyi hän.

— Mene jostakin kyselemään töitä.

Anselmi oli neuvoton. Hän oli jo kolunnut kaikki mahdolliset ja
mahdottomat paikat. Ei ollut ollut metsäherralla eikä pappilassa. Ei
kukaan tarvinnut. Sitten hän oli mennyt kauppiaan luo pyytämään vähän
tavaroita velaksi. Hän oli puhunut kauan ja vakuuttavasti, oli luvannut
vaikka tunkiota nuolla, kunhan vain saa sen ja sen. Kaksi markkaa oli
saanut ja siitä oli nyt kolme viikkoa.

Puute kävi jo liian pitkälliseksi ja rasittavaksi.

— Onhan tuo edes hyvä... aloitti Anselmi.

— Mikä sitten? keskeytti akka.

— Että lapset ovat terveitä, jatkoi Anselmi viattomasti.

Laihuutta ja jatkuvaa kitumista ei Anselmi osannut pitää vikana eikä
minään. Samanlaisia ovat muittenkin penikat ja kylläpähän korjautuu kun
kasvavat.

Akan täytyi naurahtaa, mutta sai pian entisen vakavuutensa takaisin.

— Kyllä tästä kunnan puoleen on käännyttävä, sanoi hän.

— Eipä ollut apua, kun koetettiin, väitti Anselmi. Onpahan köyhempiäkin.

Ja jonkunlainen hyvämieli kirkasti hänen yksinkertaiset kasvonsa.

— Ellet olisi myynyt koiraasi, puhui akka taas, voisit nyt mennä
linnustamaan. Se apu siitäkin olisi.

— Saatiinpahan siitäkin viisikymmentä markkaa, vastasi Anselmi.
Viisikymmentä markkaa, joo. Ja tarpeeseen tulivat. Elää nujuutettiin
niinkuin paremmatkin pari kuukautta.

— Ja hyvä kuuluu olevan, jatkoi Anselmi, kun akalla ei ollut sanaa
suuhun tulevaa. Sellainen tyypillinen, pystykorva, haukkuva lintukoira.
Kyllä minä kirkolla kuulin ja joka sanan muistan.

Nyt lasten leikki yltyi tavanmukaiseksi, todelliseksi tappeluksi.
Anselmi katseli, kuinka akka tarmokkaalla kädellä ja asiantuntemuksella
asetti tappelun, nousi sitten ja painui ulos.

— Minne sinä menet? kysyi akka.

— Pyssyn otan ja menen katsomaan, näkyisikö lintuja.

— Mitä sitä turhia? Kun sen koirankin möit.

— Pakkohan siihen oli. Ja saapa tuolla käydä. Ei ota jos ei annakaan.

Pimeässä navetassa ammui torpan ainoa lehmä. Anselmi avasi oven ja
vilkaisi sisään. Siellä se seisoi lamassa niinkuin ennenkin ja inui
Anselmia vastaan. Jäkäliä oli pakko sillekin syöttää.

— Älähän murehdi, kanttura, sanoi Anselmi toverillisesti. Kunhan tästä
kesäkin vielä tulee, niin saat heiniä. Ja ensi syksynä tehdäänkin eri
tavalla.

Lehmä ammahteli iloisena lupauksesta, mutta vähän kuin epäillen, kuinka
sen kesään pääsemisen kanssa oikein on.

— Sen kun tappaisi, ajatteli Anselmi, nousten suksilleen, niin jo
valuisi ruokaa pitemmäksi aikaa. Mutta liian äkkiteko se olisi. Sitten
olisi sekin toivo poissa ja mistäs tenaville maidon otat?

       *       *       *       *       *

Anselmi hiihteli metsiä ristin rastin, ilman mitään päämäärää. Nousi
vaaralle, painui taas aavalle, mutta mitään ammuttavaa ei näkynyt.

— Mitäpäs sitä ilman koiraa, ajatteli hän. Taisi olla sittenkin tyhmää
kun tuli myydyksi. Mutta paremmat taitavat Killillä olla päivät
puulaakin herran luona kuin isäntäväellä täällä kotosalla.

Ja taas Anselmi hartiain takaa potkaisi sivakoitaan eteenpäin.

Alkoi jo painua illaksi ja Anselmia uuvutti. Mistäpä ne liiat voimat,
ei ollut tullut liikoja syödyksikään. Olisi sitä nyt joku lintukääkäle
tarvinnut saada hollille. Mutta eipäs. Kun ei, niin ei. Se on se köyhän
osa sellainen.

Luonto ja hiljainen metsä antoivat Anselmin ajatuksille suuntia ja hän
hidasti kulkuaan. Annahan kun päästään kesään ja työn päästä kiinni.
Kyllä silloin katsotaan eteen, katsotaan totisesti, jos ei tähän
mennessä ole katsottu. Ei tule olemaan muijalla sanansijaa, jos tähän
mennessä liekin ollut.

Tästä Anselmi johtui miettimään, että kuinkahan se hänen kohtansa onkin
sellainen. Muille aina jotenkin onnestaa ja lykästää, mutta eipähän
satu hänen kohdalleen. Sattuisipa edes kerrankaan. Mutta kaipa Jumala,
joka pitää huolen riekoistakin...

Uupumus alkoi jo saada ylivallan, ruumis oli läpihiestynyt ja Anselmi
istahti kaatuneelle, lumiselle puunrungolle pannen tupakaksi. Kukapa
häntä auttamaankaan, kun ei tiedä, koska saa omansa takaisin. Selväähän
se on, liiankin selvää. Mutta kun edes töitä antaisivat!

Anselmin havahdutti mietteistään porolauma, joka tulla tömähdytti
siihen ja alkoi penkoa lunta. Jäkälää kai hakivat.

— Noillakin on ruokaa tarpeeksi, ajatteli Anselmi katkeruudetta. Mutta
ehkäpä se omena tipahtaa joskus minunkin kohdalleni...

Sitten hän rupesi tarkastelemaan merkkejä. Joo, Matti Pongun,
lappalaisen merkkejä olivat useimmat. Kyllä se Jumala siunaa sitä
omaisuutta toisille, niinkuin Matti Pongullekin, ja toiset saavat
olla ilman ja kärsiä. Matti Pongullakin poroja tuhansiin. Jos yhden
vei rutto ja toisen tappoi susi, niin uusia sikisi. Ja jos tuosta nyt
ampuisi yhden, niin tuskin Matti sitä koskaan tietämään tulisi.

Kuin välähdys meni Anselmin päähän, että tuosta hän täräyttääkin
yhden. Ei hän varasta. Huomenna hän menee Matti Pongun luokse ja
sanoo: »Nälissäni minä sen tein, mutta anna anteeksi. Rahaa minulla
ei ole, mutta kesällä tulen töihin taikka maksan. Matti Ponku kuuluu
olevan ymmärtäväinen mies ja mukava mies, kyllä se antaa anteeksi. Ja
niin päästään sitten kevääseen eikä joka päivä tarvitse kuulla akan
kramahvoonaamista.

Anselmi nousi, laukaus kajahti metsässä terävänä ja särmikkäänä, ja
sitten se oli tehty. Lauma karahti pakoon, sen kopareiden kapse eteni,
mutta yksi makasi verissään hangella. Hetkeksi Anselmin silmissä
musteni, hänen jokainen jäsenensä vapisi ja hänestä tuntui kuin puitten
takaa sukeltautuisivat esiin Pongun Matti ja hänen poikansa, poliisi
ja nimismies ja tarttuisivat häntä risaiseen kaulukseen: „Ahah, jopa
tapasimme sinut teossa, poronvaras”. Kittilään, Kittilään, Kittilän
linnaan, siellä saat miettiä... Mutta metsä pysyi äänettömänä,
ruudinsavu hälveni ja vain pakkanen paukahteli puissa. Eläin makasi
siinä, mihin oli jäänytkin.

Anselmi palautti mieleensä kaikki lupauksensa, rauhoittui ja rupesi
nylkemään poroa. Sitten hän asetti ruhon eteensä suksille, sitoi taljan
selkäänsä ja alkoi rauhallisesti hiihdellä kotia kohden.

Pihalla tuli akka häntä vastaan.

— Herra Jeesus, mitä sinä olet tehnyt! huudahti hän.

— No nyt ei tarvitse ainakaan lihan puutetta inistä, vastasi Anselmi
hymyssä suin.

— Tarvitse! voihki akka. Ei sinusta tähän asti ole ollut hyötyä muussa
kuin lasten laitossa ja nyt vielä toimitat itsesi linnaan.

— Mitäpä vahinkoa siinä sitten on, kun te vaan elätte, virkahti
Anselmi. Huomenna menen Ponku-Matin luo ja kerron koko jutun. Kyllä se
antaa velkana olla kesään asti.

— Menet minkä menet.

Eukko jatkoi periaatteesta vatkuttamistaan, mutta näytti kuitenkin
rauhoittuvan.

Seuraavana yönä Anselmi ja hänen perheensä nukkui kylläisenä ja
rauhallisena, ja aamulla Anselmi sonnusti itsensä matkalle.

       *       *       *       *       *

Ponku-Matti oli kyllä mukava mies, mutta poro, jonka Anselmi oli
ampunut, ei ollutkaan hänen. Hän katseli vuoroin korvia, jotka Anselmi
oli tuonut, vuoroin niiden tuojaa ja jahkaili.

— Kyllä sinä minun puolestani velaksi saisit, jos se minun olisi ollut,
lauloi hän, mutta se näkyykin olevan Hietaniemen. Mene sopimaan hänen
kanssaan.

— Kun ei ole rahojakaan kouraan tyrkätä, valitti Anselmi. Varkaaksi
minä nyt tulen.

Ponku-Matti, lappalainen, mietti hetken.

— No, kyllä sinä minulta saat viisikymmentä kruunua maksaaksesi ja
sovinnoiksi, jos vaan lupaat kesällä tulla töihin, päätti hän.

— Mutta jos se sittenkin panee varkaaksi.

— Kyllä me kaikki varkaita olisimme, jos olisimme sinun veroisiasi
köyhyydessä, lohdutti Ponku-Matti.

Täynnä toivoa hiihteli Anselmi Hietaniemeen, mutta Hietaniemi ei
ottanut vastaan tarjottuja rahoja.

— Varas on varas ja varkaana tuomittava, sanoi hän topakasti.

Ilmankos olikin suuri lakimies ja ajoi pitäjäläisten asioita käräjillä.

       *       *       *       *       *

Oli siis päätetty, että Anselmi oli joutuva linnaan. Nyt hän
istui vanginkuljettajan vieressä Annaperin pirtissä ja odotti
kihlakunnanoikeuden päätöstä.

Kittilään tästä tuli meno, Kittilään tai Oulun linnaan, kysymys oli
vain siitä, miten pitkäksi aikaa.

Akka istui hänen vieressään toisella puolen, itkeskeli ihmisille
surkeuttaan ja haukuskeli miestään.

— Sanoinhan minä, motkotti hän, että se siitä tulee.

— Niinpä sanoit. Mutta elettypä on. Kelpasivatpa lihat sinullekin.

— Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset, sanoo minun yllyttäneen...

Anselmi on köyhän nöyryyden juurikuva, hän istuu vain ja tuijottaa,
toivoen, että päätös pian tehtäisiin, mutta ovet pysyvät
auttamattomasti suljettuina.

— Kyllä se on hyvä, että tuollaiset opetetaan, sanoivat poromiehet.
Vaikka kyllä se koetti selittää, että nälissäni minä tässä... Ja
sovintoakin muka oli tarjonnut.

— Hyvä se on, vastataan. Löylynlyömähän se on koko mies...

— Niinpä hyvinkin. Sitä se Hietaniemikin oikeudessa, että opettaa se
täytyy eroittamaan omansa ja toisen oma.

Oikeussalin ovet pysyivät vielä kiinni. Väliin kuului sieltä tuomarin
korkea ääni, väliin taas jonkun lautamiehen jäyheä basso. Ja hetki
hetkellä kävi Anselmin mielentila oneammaksi ja akan motkotus yltyi.
Mitä ne siellä nyt sitkuttavat, sanoisivat, että linnaan menet ja sillä
hyvä.

Vihdoin viimein ovet sitten lennähdytettiin selälleen ja ihmiset
käskettiin sisään. Nyt se sitten nähdään!

"— Ja koska on todistettu", lukee tuoman hitaasti ja tyynesti,
"että vastaaja, Anselmi Elsanpoika Kaarretaho, on äärimmäisessä
hädässä ampunut kysymyksenalaisen poron sekä jo seuraavana päivänä
tarjonnut asianomistajalle siitä korvausta, kihlakunnanoikeus,
ottaen huomioon nämä lieventävät asianhaarat, harkitsee oikeaksi
kanteen kokonaisuudessaan kumota, velvoittaen vastaajan kuitenkin
asianomistajalle suorittamaan korvauksena ammutusta porosta
kolmekymmentä markkaa. Asian näin päättyessä saavat asianomaiset itse
kärsiä kulunsa."

Asianomaiset saivat käydä ulos.

— Onpa vielä jälellä hovioikeus, sanoo Hietaniemi uhkamielisesti.

— Ja senaatti, säestävät toiset poromiehet.

Anselmi ei vastaa mitään. Nöyränä ja kiitollisena alkaa hän tallustella
kotiaan kohti, ja akka kulkee hänen jälessään rähisten, että nyt ne
Pongun rahoilla ostetut jauhotkin ovat loppuneet.

Mutta Anselmista tuntuu sittenkin, kuin olisi omena kerran pudonnut
hänenkin kohdalleen.




SARA-NIILAN UUTISTALO


Tänään tai viimeistään huomenna oli siis Sara-Niilan kohtalo
ratkaistava.

Sara-Niila tunsi sen syvästi sielussaan istuessaan siinä tupansa
penkillä piippua imeskellen. Hänessä asui raukea, veltostuttava
rauha niinkuin sellaisessa, joka raskaasti työtä tehden on täyttänyt
velvollisuutensa.

Lapset ärhentelivät hänen ympärillään, naureskelivat, kisailivat ja
yltyivät joskus tappelemaankin, mutta viimeksimainittu ei häirinnyt
Sara-Niilan suurta rauhaa. Tapelkoot, aikansa tappelevat, minkä
tappelevat. Niin on itsekukin penikkana tehnyt.

Kaija, hänen vaimonsa, loddadsham, keitti kahvia lieden ääressä.
Hetkisen Sara-Niilan katse viivähti hyväillen hänessä, salaisesti hän
toivoi, melkein itsensä tietämättä, että lapset menisivät pihalle,
mutta sitten hän taas syventyi piippunsa imemiseen ja tulevan onnensa
epämääräiseen aprikoimiseen.

       *       *       *       *       *

Sara-Niila oli palvellut Erik Eiraa, pororuhtinasta, jo Kaaresuvannossa
ja uskollisesti seurannut häntä, kun Erik Eira muutti Kaaresuvannosta
Suomeen, Uodsuun. Siitä oli jo toistakymmentä vuotta. Eihän hän,
Sara-Niila, koskaan ollut mitään puutettakaan nähnyt, aina oli Erik
Eira antanut sen, mitä oli tarvittukin ja joskus vähän enemmänkin.
Mikäpäs siinä. Erik Eira oli lappalaisten eittämätön gonagas, kuningas,
ja Sara-Niila hänen uskollisin miehensä.

Täällä Suomessa oli hän nainut Pongun Kaijan ja vaikka he olivat olleet
avioliitossa vasta kymmenen vuotta, oli lapsia jo seitsemän. Ja sen
seitsemännen jälkeen oli Sara-Niila ruvennut miettimään.

— Mitäpä sinä turhia mietiskelet, oli Erik Eira sanonut. Kyllä Ibmel
pitää huolen sinun lapsistasi niinkuin sinusta itsestäsikin.

— Niin kai, oli hän, Sara-Niila, vastannut, mutta sittenkin hän oli
miettinyt, vaikkakaan järkevä miettiminen ja eteensäkatsominen ei
kuulunut hänen luonteensa pohjimmaisiin ominaisuuksiin.

— Katsokaa taivaan lintuja... sanoi pastori.

Tässä ei kuitenkaan auttanut katsella taivaan lintuja. Jos hänen,
Sara-Niilan, pää kesken kaikkea kaatuisi, niin kuka silloin pitäisi
huolta Kaijasta ja lapsista? Erik Eirako? Kyllä kai, mutta aikansa
hänkin. Köyhiksi ne jäisivät, köyhiksi ja osattomiksi, vaikeaa olisi
niille vaellus ja lopuksi loppuisi Erik Eirankin kärsivällisyys. Kuka
sitä nyt aina auttamaan ja yhä vain auttamaan.

Senvuoksi oli Sara-Niila yksinäisillä retkillään alkanut katsella
itselleen uutistalon paikkaa ja lopuksi sellaisen löytänytkin
Seeskulkijanojan varrelta. Jollakin tavalla oli hän saanut hankituksi
itselleen lehmän, raivannut peltomaata ja tehnyt heinää ojan varrella
olevalla luonnonniityllä.

— Kyllä sinusta vielä toimeentuleva mies tulee, Sara-Niila, oli hän
itselleen sanonut.

Omalle itselleen hän ei myöntänyt, että näissä hankkeissa olisi ollut
ylpeyden henki mukana. Hän oli vain katsonut lastensa etua, omasta
puolestaan valvonut, etteivät nämä joutuisi kunnan niskoille. Jo
keväällä oli hän pannut uutistalon hakemuspaperit itäpiirin nimismiehen
kautta sisälle ja tänään tai huomenna hän odotti katselmusmiehiä.
Kuului se insinööri Trampenfelt tulevan, mikäli kirkolta kävijät olivat
kertoneet.

       *       *       *       *       *

Sara-Niila istui siis tupansa penkillä ja mietiskeli. Hän asui sadan
sylen päässä Uodsun päärakennuksesta, jonka pääty ja takakartano
paistoivat hänen silmiinsä, kun hän vilkasi ikkunasta ulos. Oli jo
se hetki, jolloin kesä painuu harmajaksi syksyksi, jolloin sääsket
kuolevat kylmyyteen, ja mäkäräiset käyvät esiin toimittamaan ne
tehtävät, jotka sääskiltä ovat jääneet tekemättä. Lapset tappelivat
yhä. Nuorempi Sara-Niila oli jo antanut sellaisen iskun Sara-Jounille
vasten turpaa, että veri juoksi, mutta isä-Niila istui vain imeskellen
piippuaan ja tuskin viitsi kohentaa lapsiaan.

— Aja ne kartanolle, sanoi Kaija, hyvin tietäen, ettei hänen ajamisensa
mitään auttaisi.

— Menkää kankaalle riitelemään, tiuskahti Niila
velvollisuudentuntoisesti ja häristi sormellaan, niinkuin oli nähnyt
Mutenian isännän tekevän, mutta mietteitään hän ei voinut keskeyttää.

Hänestä tulee siis Seeskulkijanojan isäntä ja talonsa nimeksi on hän
ajatellut Seeskulkijaa. Tästä eteenpäin hän ei enää ole Sara-Niila,
vaan Niila Seeskulkija, ja kirkkoherra huutaa kinkerillä: »talokas
Nils Seeskulkija. Ja hän astuu esiin, mudin helmat hiukan liehahdellen
ja hopeasoljet välkähdellen ja osaa katkismuksensa. Hänellä on
valkeasalvoksinen talo, jossa on pirtti ja kaksi kamaria ja kirkolle
mennessään poikkeaa Erik Eira hänen luokseen kahville. Kaija tarjoaa
kahvia ja juustoa ja poronkieltä ja joskus ryypyn Norjan viinaa, jonka
Tunturi-Heikki on Norjasta tuonut.

— Hyvin sinulla onkin, Sara-Niila, sanoo Erik Eira ja antaa lapsille
kruunun, jotta isä saisi ostaa heille makeisia kirkolla käydessään.

Mutta Niila Sara ei vastaa mitään, vaan hymyilee ja on tärkeän
näköinen, niinkuin Erik Eirakin ja sitten hän käskee Erik Eiran
kamariin ja panee grammofoonin soimaan. Hän hankkii samanlaisen
grammofoonin kuin se mestari Kylmänenkin, jota on rangaistu varkaudesta
ja joka sitten on tullut Lappiin. Sen hän tekee, eikä grammofooni maksa
Tromssan Gundersenilla kuin kaksikymmentä kruunua. Grammofooni soittaa
"Ihajaan" ja "Kuinka se joki voipi suora olla"; Erik Eira kuuntelee,
naureskelee ja hopeasoljet kiiluvat päivänvalossa.

— Kyllä sinulla on, Sara-Niila, on vaan, sanoo hän ja ottaa ryypyn
viinaa.

Niinhän hänellä on. Perunamaa kukkii tuossa ikkunan alla, ohrapelto
on ojan takana ja tukkimetsä kasvaa, minkä ennättää. Kirkonkirjoissa
ei enää sanota: porolappalainen Niila Uulanpoika Sara, vaan
kruununuutistalokas Niilo Ollinpoika Seeskulkija.

Näin miettii Sara-Niila, ja hänen sydänalaansa kutittaa aivan kuin
putoaisi hän jostain korkealta. Ei ole synnillistä ajatella näin.

       *       *       *       *       *

Kaija panee kahvin pöytään. Kaijalla on syvät, ruskeat silmät ja pientä
alakuloisuutta meiningeissä. Hän kulkee ahkerasti seuroissa ja hänellä
on herkkä ja syvä synnintunto.

— Kun sinä et vaan ajattelisi liiaksi niitä maallisia, sanoo hän,
vaikka ajatukset liikkuvat samoissa asioissa.

Sara-Niila ei ole erikoisen hanakka seuroissa kulkija, vaikka onkin
tullut jonkunlaiseen herätykseen, eivätkä vaimon sanat niin ollen
hätkähdytä eivätkä herätä suurempaa vastakaikua. Hän ei siis vielä
vastaa mitään, vaan kopahduttaa piippuaan penkinlaitaan ja kävelee
hitaasti pöydän ääreen kahville.

Kaija läsähtää seinänvieruspenkille Niilaa vastapäätä ja alkaa vaieten
särpiä kahvia. Kun ei Niila vastaa, näkee hän velvollisuudekseen
jatkaa..

— Se on niin, että Jumala on ylpeitä vastaan, sanoo hän, niinkuin on
seuroissa oppinut. Eihän se mitään, jos hommaa ja puuhaa, mutta jos
ahneus ja ylpeyden henki pistävät siihen nokkansa...

— Mistäpä meikäläiselle sellaisia henkiä, keskeyttää Niila
välinpitämättömästi, vaikka salaisesti hiukan peljäten. — Nöyrällä
mielellä on tehty, mitä on tehty...

Sara-Niilan pelkoon liittyy jotakin taikauskoista. Hänellä ammuu oma
lehmä Erikin navetassa, hänellä on viisitoista poroa ja nelisensataa
markkaa säästössä. Kyllä niillä jo jonkunverran saa aikaan. Mutta onhan
sitä yhtä ja toista pientä keräytynyt omalletunnolle, josta sietäisi
tili ja tunnustus tehdä nöyryydessä ja katumuksessa. On joskus tullut
kaikessa hiljaisuudessa merkityksi toisen poro, — mutta niinhän tekee
moni muukin, melkein kaikki, kun vaan silmä välttyy, — on joskus
ryypätty viinaa ja yllytty joikaamaan ja kerran hän poroeroituksella
päissään ollessaan oli sytyttänyt paperossinsa kymmenen kruunun
setelillä. Silloin ei varmasti ylpeyden henki ollut kovinkaan kaukana.
Nämä olivat kyllä kaikki niitä vähäpätöisimpiä syntejä, mutta kun ne
kaikki kokosi yhteen, saattoivat ne hyvinkin aiheuttaa sen, ettei Ibmel
katsonut Niilaa kelvolliseksi saamaan uutistaloa.

Ja vähitellen Niilaa alkaa totisesti peloittaa, häntä kalvaa suuri,
jäytävä levottomuus ja pelko, levottomuus, joka panee sydämen
kiivaasti tykkimään ja joka on yhtä tuskastuttava ruumiillisesti kuin
henkisestikin. Rukouksestahan tässä lähtisi apua, mutta ei Niila voi
nyt rukoilla. Arvaahan Ibmel heti, että uutistalosta ja maallisesta
hyvyydestä tässä on kysymys. Olisi jo kauan aikaa sitten saanut
mietiskellä niitä asioita ja tehdä välit selviksi.

Sitten se talo putoaisi kuin hyllyltä.

       *       *       *       *       *

Niila painaa neljäntuulen lakin lujemmin päähänsä ja menee ulos,
vaikkei hänellä ole siellä mitään tekemistä.

Rakennusmestari Kylmänen tulla jonksuttelee juuri portailla jängän yli,
laukku heilahtelee hänen selässään ja hän on huomattavasti juovuksissa.
Kun hän saapuu lähemmäksi, kuulee Niila, että laukussa pulpahtelee
jotakin, ja heti alkaa häntä riivata himon piru, mutta hän päättää
sankarillisesti taistella sitä vastaan ja voittaa.

— Päivää, tervehtii Kylmänen jo matkan päästä. Terveisiä Inarista.

— Päivää, vastaa Sara-Niila kuivasti.

— Joko syyni on käynyt? kysyy Kylmänen sitten.

— Tänään niitä odoteltiin, mutta eipä ole vielä kuulunut.

Kylmänen siirtää laukun käteensä ja taas Niila kuulee sieltä jotakin
lotinan tapaista.

— Ottaisiko Niila ryypyn?

Niilan sydän hetkahtaa ilosta ja odotuksesta. Mutta samassa Niila
kauhistuu, sillä hän huomaa, että himo tälläkin tärkeällä hetkellä
istuu hänessä lujasti.

— En, vastaa hän kartellen. Voivat tulla ne vieraatkin... ja syntikin
se on, lisää hän pian, ihaillen omaa miehuuttaan.

Kylmänen ei ole sillä tuulella, että rupeaisi pilkantekoon.

— Synti! toistaa hän äreästi. Jumalanviljaa se on niinkuin leipäkin,
ohrista tai rukiista tehty. Mutta sitä pitää käyttää taidolla eikä
niinkuin paviaani.

Niila ei tiedä, mikä on paviaani, mutta arvaa, että se on jotakin
pahaa tai jokin pirun keksintö, ja muutenkin on Kylmänen sanonut syvän
ja vaariinotettavan totuuden. Niin juuri, — taidolla. Taidolla ja
ymmärryksellä niinkuin Erik Eira, joka kyllä ottaa ryypyn, mutta joka
ei koskaan kännää humalassa. Ja Sara-Niila päättää seurata isäntänsä,
Erik Eiran esimerkkiä... Senverran hänellä täytyy olla miehuutta ja
itsensähillitsemiskykyä.

Eikä Niila lankeakaan. Hän ottaa vain kolme, neljä tukevaa ryyppyä ja
antaa Kylmäsen jatkaa matkaansa.

Päivä alkaa jo hämärtää, eikä syynimiehiä vielä näy. Lieneekö
insinööri Trampenfelt yöpynyt Purnuun tai muuten katsonut itselleen
edullisemmaksi tulla vasta huomenna. Nyt, alkavassa hämärässä, näyttää
hänen mökkinsä vielä rappeutuneemmalta, mustemmalta ja matalammalta
kuin tavallisesti, varsinkin jos sitä vertasi Uodsun päärakennukseen.
Epätasaisesti, kovin epätasaisesti, jakaa Ibmel lahjansa, toisilla on
yllinkyllin ja enemmänkin kuin mitä tarvitsevat, toisilla ei oikein
sitäkään. Eivätkä ne hyvyydet useinkaan vanhurskaille tule.

Äkkiä Sara-Niila huomasi napisevansa Ibmeliä vastaan ja keskeytti
säikähtäen mietteensä.

Mitäpä hän mestaroimaan! Mutta ikuisen syyn sai päällensä, jos jätti
lapsensa näkemään nälkää.

Sara-Niila kuljeskeli suon reunaa ja tuli ojalle, joka hiljaa lorisi
metsän syvyydestä suolle, muuttuen siellä haastelevasta purosta
totiseksi, mustaksi, tuskin huomattavasti eteenpäin virtaavaksi ojaksi.
Nyt, illan hiljaisuudessa, tuntui Niilasta, kuin haastelisi puro
hänelle kauniisti ja asiallisesti.

"Minun rannoillani kuljeskeli kerran Seeskulkija, hän, joka
peninkulmien päästä tiesi, mistä kadonnut ruumis oli löydettävä tai
varastettu tavara haettava. Hän asui tuolla Päiväsen tienoilla, minne
sinäkin aiot tupasi rakentaa... Nämä rannat ovat vihannat ja kauniit,
tukkimetsä on koskematon ja korkeampaa heinää et löydä kuin vuopajaini
rantamilla. Seeskulkija ei heiniäni tarvinnut, sillä hänellä oli
vain poro ja vuohi, hänen palaneen tupansa kivijalan rauniot löydät
Päiväsen polun varrelta. Melkein sata vuotta on kulunut Seeskulkijan
tuvan palosta, eivätkä nykyisen polven ihmiset häntä muista. Oletko
nähnyt tulen joskus raunioilla kimmeltävän, välkkyilevän ja pakenevan,
antamatta lämpöä ja valoa... Sinusta on tuleva Seeskulkija..."

Eipä, ettei vistota Sara-Niilaa. Tähtiä on syttynyt taivaalle, hämärä
käy syvemmäksi, jängältä käy uho ja metsä tuntuu huokailevan. Tuolta
vilkkuu takkatuli Uodsun pirtin ikkunoista, tuli tuikahtelee hänenkin
tupansa ikkunoista ja Marjaanan kodan räppänästä nousee sauhu. Marjaana
on niitä ihmisiä, jotka eivät ole sopineet asumaan salvettuun taloon.
Hän tahtoo elää ja kuolla kodassa. Sydämessään Sara-Niila tuntee
arvonantoa Marjaanaa kohtaan. Niin, ja tuossa ovat Puitsitunturit hänen
edessään, hämärässä synkkinä ja uhkaavina, jossakin niiden takana on
Mutanivan varakas kylä ja Inari. Niin on joka suunnalle: metsiä, soita
ja valkoisia kankaita ja tuntureita, ja taas metsiä, soita ja kankaita
ja joku kylä siellä täällä, ja täällä kävelee hän, Sara-Niila, yksin
ja ajattelee, miten järjestäisi tulevan ajallisen elämänsä. Vähitellen
alkaa Niilasta tuntua koko hänen uutistalo-hommansa yhtäkaikkiselta
ja pieneltä. Tuolla noin, tuolla korkealla, tummansinisen taivaan ja
tähtien takana, asuu Ibmel ja Hän kaiken lopuksikin tämän asian laittaa
oikealle tolalle, jos on laittaakseen. Jonkunlaisena kaukaisena, hyvin
vaikeasti tajuttavana ja siintävän etäisenä käsitteenä tulee Niilan
mieleen ajatus, jota, jos hän sille osaisi nimeä antaa, voitaisiin
nimetä ajatukseksi maailmankaikkeudesta.

Yksinäinen poro säikähdyttää hiukan Niilaa, kun hän hiljalleen kävellä
keinuttelee kotiinpäin ja saattaa hänen ajatuksensa vanhoille, tutuille
urille.

       *       *       *       *       *

— Minulla on oma uutistalo ja yksitoista verovapaata vuotta... minä
en saa enää palkkaa Erik Eiralta, minulla on lehmiä ja poroja ja
elokuulla minä menen heinäntekoon... Sitten minulla on hevonen ja
rahaa kirstussa, Kaijalla on hopeasolkia, ja Erik Eira tulee joskus
kylästelemään... Grammofooni pannaan soimaan, kiiltävätorvinen,
laulava, soittava, naurava grammofooni... minä muutan siihen neulaa...

Niila kuvittelee erikoisesti tilannetta, joka sisältyy neulan muuttoon,
totiseen ja tärkeään toimitukseen, mutta sitten hän taas hätkähtää:

— Grammofooni — ylpeyden ja perkeleen henki...

Hän tiukentaa vauhtiaan, käynti käy yhä keinahtelevammaksi, mudin
helmat heilahtelevat oikeaan ja vasempaan, hän koettaa olla
ajattelematta mitään ja melkein vihaisesti työntyy hän tupaan.

Kaija on keittänyt kalakeiton ja epäillyt, että Kylmänen on juottanut
Niilan.

— Kyllä se hyvä olisi, jos se talo saataisiin, sanoo hän iloissaan
siitä, etteivät epäilykset osottautuneet oikeiksi.

— Kyllähän se olisi, vastaa Niila ja vääntäytyy mitään erikoista
toivomatta, mitään tuntematta ja mitään ajattelematta levolle.

Hän on jo nöyrästi heittänyt kaikki Ibmelin kaikkivoipaan harkintaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän iltana Sara-Niila palaa insinööri Trampenfeltin
ja kahden uskotunmiehen kanssa katselmuspaikalta. Päivän kuluessa
on hänessä heikosti vaihdellut toivo ja levottomuus, varmuus ja
epävarmuus. Insinööri ja uskotutmiehet ovat sitä mieltä, että paikka
on erinomaisen sopiva itsensäkannattavalle uutistalolle, eivätkä he
ollenkaan epäile, etteikö Niila saisi siihen taloa pystyyn, kun panee
kovasti työtä, vähän rahaa ja käyttää asiantuntevaa apua.

— Minulla on lähes neljäsataa markkaa säästöjä, sanoo Niila.

— Ja kun myyt viisi poroa, niin saat kaksisataa lisää, sanoo insinööri.

Niila ei ole myynnin kannalla, mutta hän ei vastustakaan.
Hiljaisuudessa hänen ajatuksensa lentävät Erik Eiraan. Hänen mielensä
on taas täynnä toivoa.

Kun he taas saapuvat Uodsun pirttiin, istuu siellä metsäherra
Gyllenmarck. Metsäherra on hiljainen ja harvasanainen, kättelee
insinööriä ja katselee Niilaa ja uskottuja miehiä sillä tavoin, että
nämä tulevat ottaneeksi lakit päästään. Hän valittaa, ettei pitkän
kävelymatkan ja loukkaantuneen jalkansa vuoksi ollut ehtinyt ajoissa,
— oikeastaanhan hän voisi antaa oman lausuntonsa kuvernöörille
katselmuksen jälkeenkin, — mutta on nyt kuitenkin tullut..

Insinööri kuuntelee tarkkaavaisesti ja vaikka Niila koettaa karaista
luontoaan, alkaa häntä puistattaa. Hän aavistelee, mitä on tulossa:
hylkääminen, kylmä, armoton hylkääminen. Niilan sisässä alkaa
kummallisesti käydä ja hän istuu paikallaan kuin noiduttu, kaikin
vaistoin odottaen.

— Kuvernööri tulee auttamattomasti hakemuksen hylkäämään, lausahtelee
metsäherra katselematta suorastaan minnekään, sillä hakemus kohdistuu
aiottuun suojelusalueeseen.

Se tuli siis nyt. Niilasta tuntuu, kuin hänessä jokin töksähtäisi.
Kaija, joka myöskin on tullut tupaan, vetäytyy vielä enemmän hämärään
nurkkaan, ja insinööriltä pääsee rauhallinen: ”vai niin”.

Ne ovat suuria herroja, insinööri ja Gyllenmarck, ne eivät käsitä, että
Niilan hakemus oli osa hänestä itsestään; arasti Niila katsahtaa sinne,
missä tietää Erik Eiran istuvan ja on huomaavinaan pienen, pilkallisen
hymyn hänen ohuilla, tupakanruskeilla huulillaan.

"Ylpeyden henki!" kuiskaa joku ääni Niilan rinnassa. ”Ylpeyden ja
ahneuden henki”.

Ja samassa Niila rauhoittuu ja tylsistyy. Tällä kertaa ei Ibmel ollut
sallinut. Hän tahtoi vielä antaa koettelemuksia ja kilvoitteluja.

— Kyllä kai se köyhän on toivotonta... sanoo hän nöyrästi.

— Mikä vika se on, kun mies vaan muuten on kunnollinen ja työkuntoinen,
myhähtää insinööri Trampenfelt kehoittavasti.

— Eikähän Seeskulkijanojan varsi ainoa paikka ole, virkahtaa
Gyllenmarck levollisesti. Sopii hakea talonpaikkaa Kotavuomalta, niin
luulen, ettei ole kuin vuoden tai parin asia, kun siinä on valmis talo.

Sanoo ja marssii insinöörin jälessä kamarin puolelle jättäen Niilan
yksin mietteineen.

Kuvernöörin nahkapäätöksen tullessa on Niila jo taas aivan rauhallinen.
Hänellä on valta katsella uusia maita, mutta nöyrällä mielellä, ilman
ylpeyden, ahneuden ja prameuden henkeä, ahkeran ahertajan tavoin,
niinkuin Ibmel suurilta syntisiltä vaatii.

Tai sitten valita rengin harmaja elämänura ja jättää se perinnöksi
lapsilleen.




TUNTURI-HEIKKI JA HÄNEN RAHANSA


Tunturi-Heikki oli, suoraan sanoen, ikävä ja inhoittava mies.

Eihän hän suorastaan hullukaan ollut, joskin hiukan löylynlyömä,
mutta se hänen kuuluksi tullut kitsautensa ja rahanahneutensa, se ei
löytänyt äärtä eikä rajaa. Oikeastaan oli merkillistä, kuinka ihmiset
jaksoivat häntä sietää, mutta mahdollisesti se johtui siitä, että hänet
tunnettiin penikasta asti ja siitä, että hän oli niin nöyrä eikä ollut
kenellekään vaivaksi, kun ei häneltä vaan vaatinut rahaa. Päästäkseen
jotakin maksamasta oli hän valmis melkein mihin tahansa ja samoin
hän rahan edestä meni minne käskettiin. Kerran hän oli viiden markan
maksusta istunut ilkosillaan kymmenen minuuttia muurahaispesässä ja
kerran oli hän yhtä monesta kruunusta kuljettanut erään insinöörin
viisileiviskäisen laukun kahden peninkulman matkan Puitsitunturin
yli. Ei kukaan järkevä ihminen sellaiseen olisi ruvennut, mutta
Tunturi-Heikki rupesi, sillä hän tahtoi rahaa, paljon rahaa.

Mitään vakinaista tointa tai asuinpaikkaa Tunturi-Heikillä ei ollut.
Hän oli siellä, missä hänen annettiin olla, teki palveluksia kenelle
sattui ja joka parhaiten maksoi, auttoi poromiehiä poroeroituksessa,
souteli metsäherroja ja insinöörejä heidän virkamatkoillaan ja joskus
aikaisemmin oli hän Norjan puolelta käynyt säännöllisesti hakemassa
viinaa, vaikkei koskaan itse maistanut pisaraakaan. Nyt hän oli liian
vanhakin sellaiseen.

— Juo, Heikki, sanottiin hänelle.

Mutta Heikki ei juonut. Hän kyllä jollakin tavalla otti talteen sen,
minkä toiset hyvän hyvyydessään hänelle tarjosivat, mutta möi sen
sitten muille.

Sellainen oli Heikki. Vaatteet, armeliailta ihmisiltä lahjaksi saadut,
riippuivat ja roikkuivat repaleina hänen yllänsä, silmien katse oli
vaaniskeleva ja kurkisteleva, kädet vapisivat taukoamatta.

— Minulla ei ole mitään, ei yhtään mitään, sanoi Heikki.

Ja kuitenkin hänellä tiedettiin olevan runsaasti rahoja, joita hän
talletti tuohirasioissa, milloin kivien alla, milloin missäkin. Kerran
olivat poropaimenet löytäneet erään Heikin kassan: kiven alta suuren
tuohitötterön täynnä kiiltäviä kaksimarkkasia.

Heikki oli juossut, asiasta kuultuaan, kuin henkensä edestä
kaksipeninkulmaisen matkan silloiselta majapaikaltaan Tanhuaan.

— Antakaa takaisin minun rahani, huusi ja valitti hän. Kehtaattekin
viedä köyhän miehen ainoat säästöt, joita olen tallettanut kuin
silmäterääni.

— Säästöt, nauroivat löytäjät. Älä rupea, Heikki, varkaaksi. Miten sinä
voit todistaa niiden olevan sinun säästöjäsi?

— Kyllä minä tiedän, huusi Heikki. Jokaiseen rahaan on piirretty risti.

Löytäjät olisivat vielä kiusanneet Heikkiä, mutta isäntä oli komentanut
antamaan rahat Heikille ja potkinut hänet ovesta ulos.

Nyt alkoi Heikki tulla vanhaksi ja hän pelkäsi, että hänen työkykyään
ruvettaisiin väheksymään ja että hän ei kelpaisi mihinkään.

— Tarvitseeko herra soutajaa? kysyi hän kylään saapuvalta inspehtorilta.

— Vanhahan se vaari näkyy olevan.

— Mitä siitä, vastaa Heikki. Kyllä minä jaksan. Ja minä vien halvalla.
Kahdeksan markkaa Pumpasenkylään. Muut ottavat kaksikymmentä.

Heikin on enää vaikea soutaa, hän läähättää ja sormiin tahtoo
tulla suonenveto, mutta hän peittää väsymyksensä ja kiskoo venettä
vastavirtaan kuin olisi henki kysymyksessä, ajatellen neljää kiiltävää
kaksimarkkasta, jotka hän pian on kuljettava kätköihinsä.

       *       *       *       *       *

Tunturi-Heikin pääasiallisin suojapaikka on Mellan talon pirtinloukko
ja merkillistä on, että Mellan Euke-emäntä, Mutkan ison rikkaan nuorin
tytär, joka kasteessa almanakan mukaan sai nimen Eugenia, häntä kärsii.
Niillä kuuluu, Eukella ja Heikillä, nuoruutensa päivinä olleen jotakin
härkkimen kauppaa, mutta kai se jo vähitellen, kolmenkymmenen vuoden
kuluessa, oli unohtunut, jos se jotakin tavallista kummempaa oli
ollutkaan. Tosin Euken mies, Mellan Sakeri, joskus päissään ollessaan
käski Heikin mennä helvettiin, vieläpä auttoi hänet pihallekin, ja
Heikki tottelikin äänettömästi, mutta vain siksi kerraksi. Hän palasi
pian takaisin, ja Mellan pirtti oli ainoa paikka, missä hänessä voitiin
saada esille se määrä ihmistä, joka hänessä vielä oli jälellä.

Niin ei ollut aina ollut. Oli ollut aika, jolloin ihminen
Tunturi-Heikistä saatiin liiankin helposti esille ja se oli silloin,
kun hän kirkkaina kesäöinä kuljeskeli viiden neljänneksen matkan sinne,
missä tiesi Euken olevan. Siinä ei vaikuttanut matkan pituus, ei yli
kiivettävä tunturi eikä kahlattava suo, jonka jokainen mätäs saattoi
pettää. Hän kulki vaan, koska oli kulkeakseen, kunnes Mutkan iso rikas
itse muutamana yönä raoitti aitan oven ja sanoi: "Suorihan tiehesi
täältä. Liian hoikkasäärinen ja köyhä sinä olet näillä main kärkkymään."

Se oli ollut murheellinen yö. Euke oli itkenyt, ja Heikki oli kiroillut
ja luvannut näyttää. Niinhän ne kaikki lupaavat ja siksi oli Mutkan
rikasta sydämensä pohjasta naurattanut ja suututtanut. Eihän hänellä,
suurin piirtein, ollut Heikkiä vastaan muuta kuin se, että Heikki
oli auttamattomasti liian köyhä. Mutkan poromäärä nousi tuhanteen,
lehmiäkin oli toistakymmentä ja hevosia kolme, mutta Tunturi-Heikillä
oli rievut päällään, silinterikello ja isänsä mökki, jossa asui ja
teki töitä vieraalle. Eihän sellainen käynyt, sen saattoi syrjäinenkin
ymmärtää.

Heikki oli siis luvannut "näyttää". Aluksi hän teki työtä
järjestelmällisesti, kielsi itseltään minkä voi ja kokosi kolikoita.
Mutta sitten annettiin Euke Mellan Sakerille ja silloin Heikin
rahankokoamishalu yltyi suoranaiseksi raivoksi. Syrjäiset eivät
jaksaneet hänen vimmaksi kehittynyttä ahneuttaan ymmärtää ja totta
lienee ollut, mitä herrat arvelivat, nimittäin se, että joku Heikin
hermoista oli liian heikko.

— Jos on totta, että Mutkan Euke on rahalla ostettavissa, kerrotaan
Heikin alussa sanoneen, niin kyllä se tänne tulee.

Silloin seudun asukkaat sanoivat, että "nyt se alkaa tiirata",
mutta mitä Euke itse ajatteli, siitä ei kukaan voinut mitään varmaa
sanoa. Hänen avioliittonsa oli samanlainen kuin tuhansien muiden, ei
hituistakaan onnellisempi, ellei onnettomampikaan. Tehdä tuhuutti
lapsen vuodessa kymmenen ensimmäisen vuoden aikana, siinä kaikki.
Kiveliössä on kyllä aikaa sellaiseen, kun vaan saa lapsensa elämään.
Eukelta kuolivat kuitenkin kaikki muut paitsi kaksi.

Mutta Tunturi-Heikki kuljeskeli, kuten sanottu, pitkin maita ja kokosi.
Milloin esiintyi hän kaupustelijana, milloin työmiehenä ja kun ei töitä
ollut tarjona, käveleskeli hän pitkin vaaroja ja katseli kätköjään.
Oikeastaan Euke ei enää sisältynyt hänen turtuneeseen tajuntaansa, hän
oli onnellinen siitäkin, kun tiesi omistavansa niin paljon rahoja ja
että joskus sai poiketa Mellaan, Euken läheisyyteen.

— Mitähän mutkalainen nyt sanoisi, arveli hän, ja hänen verettömät,
ohuet huulensa vetäytyivät nauruun, kun hän ajatteli, ettei Mutkan
isännällä enää olisi mitään sanomista. Mutta mutkalainen oli jo
haudassa ja Euke oli toisen oma. Vain totiset kuuset ja surisevat
sääsket kuulivat Tunturi-Heikin jaakeat, sanoiksi puhjenneet mietteet,
kun hän laski rahojaan, kaikki hopeaksi ja kullaksi vaihdettuja.

       *       *       *       *       *

Niinpä hän muutamana päivänä sitten saapuu Purnun uutistaloon juuri
silloin, kun päivä on kuumimmillaan. Hän on ollut saattamassa
kirkonkylän toista metsäherraa Lauttaseen, hän on kävellyt neljä
peninkulmaa ja on väsynyt.

Pihalla on autiota ja tyhjää, vain sääsket pörräävät ilmassa. Läheinen
kuusikko näyttää huokailevan kuumuudessa ja tunturin kivet tuntuvat
seisovassa lämmössä hehkuvan.

Tunturi-Heikki käy pirttiin, jossa väki on ruokalevolla. Vain isäntä
raoittaa silmiään, kun Heikki käy sisään.

— Heikkikö se siellä? kysyy isäntä.

— Heikki vain, vastaa tulija ja käy istumaan. Isäntä vetää pitkiä
henkäyksiä, ennenkuin käy jatkamaan keskustelua.

— Kuuluuko Lauttaseen erikoisia? tiedustelee hän.

— Mitäpä sinne. Entä tännepäin?

Nyt isäntä nousee istumaan ja koputtelee piippuaan penkkiin. Hänellä on
tärkeää sanomista, sillä muuten hän ei vaivautuisi istumaan.

— Kylläpä vähän, sanoo hän, puhallellen puhtaaksi piipun vartta.
Mellaan tulee huomenna huutokauppa.

— Häh?

Tunturi-Heikin ilmeettömät silmät pyöristyivät ja hänen ohut
sisäänpainunut suunsa jäi puoliavoimeksi.

— Huutokauppa, sanoin minä, jatkaa Purnu tyynesti, sytytellen
piippuaan. Se on se Sakeri luottanut niihin akkansa rikkauksiin, juonut
ämpärittäin ja ollut päissään, mutta nyt se lopahti. Taisi ne puulaakin
vörskotit nyt loppua.

Tunturi-Heikin himmentyneessä tajunnassa herää vähitellen eräitä
mielikuvia, jotka kaikki sisältyvät sanaan: Euke. Hän on nyt Heikin
mielikuvissa sama Euke kuin kolmisenkymmentä vuotta sitten, huolimatta
siitä, että tällä Mellan Eukella on lösöleuka, hampaaton suu ja
huolimatta siitä, että hänellä Mellan kanssa on ollut kymmenen
lasta. Ja Tunturi-Heikki on joskus luvannut »näyttää. Nyt, kun se
„näyttämisen” suuri momentti on tullut, alkaa Heikissä käydä ja
samalla kun hänen sormensa alkavat entistä enemmän vavista käy hänen
hengityksensä läähättäväksi niinkuin eläimen, joka lähenee himonsa
esinettä.

— Lähde sinä minun kanssani Mellaan, sanoo hän Purnulle.

— Kuka sinne nyt, tällaisessa helteessä. Melkein parin peninkulman
matka.

— Kyllä minä maksan. Paljonko tahdot?

— Kaksi kymppiä, naurahtaa Purnu.

Mutta vastoin odotusta ei Tunturi-Heikki rupea voivottelemaan. Hän on
täysin tyyni ja asiallinen.

— Meidän pitäisi kulkea vähän kiertoteitä, sanoo hän. Saattaa tulla
parikin peninkulmaa kierroksia yhteensä.

— Sitten annat viisikymmentä, vastaa Purnu ja ottaa piipun hampaittensa
raosta, sillä Heikissä on tällä hetkellä jotakin, jota hän ei ennen ole
huomannut.

— Sinä kannat sitten, mitä on kannettavaa? kysyy Heikki.

— No vaikka sinut itsesi kaupantekijäisiksi, jos kerran viisi kymppiä
annat, naureskelee Purnu.

Tästä tuli sitten sellainen matka, jota Purnu ei koskaan saattanut
unohtaa. Vaaralta vaaralle, tunturilta tunturille sai hän kiivetä
Heikin jälessä, milloin rämpiä vellovia soita, milloin kahlata yli
viriävän joen.

— En minä tätä kestä, sanoi hän. Ellet anna seitsemääkymmentäviittä,
palaan takaisin.

— Saat seitsemänkymmentäviisi, tuoss'on, vastasi Heikki ja jatkoi
matkaansa.

Purnun silmät laajenivat ja nyt häneen meni hieno pelko kun hän seurasi
Heikkiä.

Kiveltä kivelle, koivulta toiselle, kuuselta toiselle kävi heidän
tiensä. Heikin paikallistuntemus oli erehtymätön, hän näytti olevan
tuttava jokaisen puun, jokaisen pensaan, jokaisen kiven kanssa.

— Odota siellä!

Ja aina kun Purnu sai käskyn odottaa, palasi Heikki takaisin milloin
tuohirasia, milloin tötterö, milloin soodapurkki täynnä kiiltäviä
hopearahoja. Mutta Purnu oli nyt sellaisessa mielentilassa, ettei
hän uskaltanut liikoja kysellä. Melkein taikauskoisella pelolla hän
seurasi tuon puolihupsun miehen puuhia. Askel askeleelta kävi laukku
painavammaksi, rahat helisivät ja painoivat hänen selkäänsä, ja
tahtomattaan, näiden muuttuneiden olosuhteiden vallitessa, rupesi
hän miettimään, oliko hän ollut Heikille hyvä vai paha. Hän tunsi,
että Heikki voisi muodostua joksikin tekijäksi hänen elämässään ja
mielihyvin hän totesi, ettei hän koskaan suoraan ollut sanonut Heikille
pahaa sanaa, paitsi mitä oli tullut joskus miesroikassa viisasteltua.

— Eiköhän levähdetä vähäsen, ehdotti hän.

— Ei meillä ole sellaiseen aikaa, vastasi Heikki päätään kääntämättä.

Purnu seurasi hikoillen ja hengästyen. Aurinko aleni, puitten varjot
autioilla kankailla kävivät pitemmiksi, sääskien surina vaisummaksi,
aika kului, mutta Tunturi-Heikki ei väsynyt.

— Mitä sinä oikein ajattelet? tiedusteli Purnu.

— Ajattelen mitä ajattelen.

Itse asiassa Heikki ei ajatellut mitään, hän vain tunsi, että se hetki
oli tullut, jolloin hänen vaistonsa, kolmekymmentä vuotta hillityt,
saisivat purkautua. Hänestä tuntui, että kaikki oli niinkuin ennen,
silloin kun hän Mutkan Euken kanssa joskus kuljeskeli metsissä.

— Näeppäs mies, sanoi hän Oravaaran laella Purnulle. Tuolta näkyy Mella.

— Niin tekee, myönsi Purnu, vaikk'ei kyennyt tajuamaan toisen
riemuitsevaa ajatuksenjuoksua.

— Ja sielläkö on huomenna huutokauppa?

— Niin on, vastasi Purnu.

— Ei ole, huudahti Tunturi-Heikki. Kyllä siitä pidetään huoli, ettei
ole.

Purnu alkoi vähitellen oivaltaa, mitä Tunturi-Heikillä oli mielessä.

— Sitä Eukeako sinä...? tiedusteli hän arasti.

Mutta Heikki ei vastannut. Viimeinen kätkö oli jo käyty hakemassa ja
nuorukaisen notkeudella sujutteli Heikki vaaran rinnettä alas. Hän oli
jo päivällä kävellyt useita peninkulmia, nyt hän oli monta tuntia ollut
yhtämittaisessa liikkeessä ja hänen sydämensä toiminta alkoi herpautua.
Sittenkin hänen ajatuksensa toimivat: Euke oli epäröinyt, Euke ei ollut
ollut rohkea, mutta nyt Euke näkee, että olisi kannattanut olla rohkea.

— Eiköhän istuta hiukan? pyytää Purnu toistamiseen.

— Ottaa minullakin hiukan rintaan, vastaa Heikki, mutta onhan meillä
aikaa talossa levätä.

Kotvasen kuluttua Heikin kuitenkin täytyy talttua istuutumaan.
Sydän takoo kuin vasaralla, ohimot valuvat vettä ja polttavat kuin
kuumesairaan, mutta selkää värisyttää vilu.

— Kuule, sanoo hän Purnulle. Jos minulle sattuisi jotakin tulemaan,
niin sano, että kaikki rahat ovat Euken.

— Sanotaan, vastaa Purnu yksikantaan.

Tunturi-Heikki miettii hetken.

— Eihän tästä tiedä, virkkaa hän sitten, minusta tuntuu tämä olo niin
tukalalta. Mutta sano Eukelle, että jos jää ylijäämää, niin antakoon
sinulle viisi- tai kuusisataa tai tuhannen...

Purnu on koko ajan ajatellut itseään, mutta kun hän nyt kuulee
sisimpien toivomustensa täyttyvän, ei hän löydä sanoja edes
kiittääkseen.

— Minusta on niin mukavaa ajatella, jatkaa Tunturi-Heikki, että teidän
penkillänne on aina saanut nukkua rauhassa ja kun on herännyt, on
kahviakin joskus annettu...

— Mitäpä tuosta, mutisee Purnu. Kylläpähän sinä...

Sitten molemmat taas jatkavat matkaa, Purnu edellä, Heikki jälessä
lyhyin, horjahtelevin askelin.

       *       *       *       *       *

Pari tuntia jälkeen puolen yön saapuivat molemmat Mellaan. Kukaan
talonväestä ei herännyt, mutta miehet hakivat porontaljat allensa,
laskeutuivat pitkäkseen ja nukahtivat.

Siltä tilalta ei Tunturi-Heikki, köyhä ja murjottu, koskaan ollut
nouseva. Hänen oli suotu kuolla sen läheisyydessä, jota hän nuoruutensa
päivinä oli jollakin tavoin rakastanut. Sillä kun emäntä aamulla nousi
keittämään kahvia ja Purnu siihen heräsi, ei hän saanut Heikkiä millään
keinoin ylös. Kukaan ei siis ollut kuulemassa Heikin viimeisiä sanoja,
jos hänellä olisi, sattunut olemaan sellaisia sanottavana, eikä mikään
rakastava käsi painamassa kiinni hänen silmäluomiaan enemmän kuin
katsomassa hänen kuolinkamppailuaankaan, jos hänellä joku sellainen oli
sattunut olemaan.

— Kuollut se on, pääsi Purnulta.

Euke-emäntä, joka pannuineen oli häärinyt piisin ääressä, hätkähti ja
astui askeleen lähemmäksi.

— Hyvä olikin, sanoi hän melkein hellästi, että pääsi näkemästä
huutokauppaa. Sitä kohtaan kun aikoinaan oli niin matala aita.

Hetkisen vallitsi pirtissä suuri hiljaisuus. Aamuvirkut kärpäset
lentelivät edestakaisin rauhallisesti tunnelmaa lisäten. Aurinko
siirtyi korkeammalle ja valaisi Heikin kalvenneita kasvoja. Euke-emäntä
oli kovin kiintynyt työhönsä, joka kai oli hänen viimeisiään tässä
talossa, hänen kasvonsa punoittivat, mutta sehän saattoi johtua
kuumuudesta, ja hänen silmistään valui vettä. Purnu puolestaan oli
noussut penkille istumaan ja puuhasi kiinteästi laukkunsa luona.

— Kävimme sen kätköillä, saneli hän viimein harvakseen, ja se sanoi,
että kaikki kuuluu sinulle. Näkyy olevan kolmattakymmentä tuhatta
markkaa ja kruunua. Mutta räknää itse tarkemmin.

Nyt ei Euke-emäntä enää häärinyt lieden luona, vaan purskahti
rehelliseen itkuun.

Samassa tuli aamuvarhainen nimismieskin kamarista tiedustellen, etteikö
talossa kahvia annetakaan. Huutokaupan kun piti alkaa kello kymmeneltä.




EERIK LENSMANIN KÄÄNTYMYS


Tuntui niinkuin tunturi olisi katsonut häntä uhkaavasti ja kuusien
raosta jängän takaa pilkistellyt esiin huono omatunto. Sitten tuntui
siltä kuin olisi hiiviskelty ja kuiskailtu hänen ympärillään, mutta
sehän saattoi olla vain iltatuuli, joka huokaili autiotuvan seinän
vierellä olevan koivun latvassa.

Eerik Lensman murahti jotain itsekseen ja meni purosta hakemaan vettä.
Jänkä, jonka rannassa autiotupa seisoi, oli autio ja tyhjä, sääsket
vain pörräsivät kintereillä ja ilta-aurinko paistoi kirkkaasti. Elokuu
oli kulumassa.

— Joo, syksykinhän se on käsissä, syksy...

Eerik Lensman oli asiallinen ja ajatteli muita asioita. Hän ei
suotta ollut lautamies ja puolentoistatuhannen poron omistaja. Häntä
ei lantalainen suotta sanonut isännäksi, eikä hän suotta kulkenut
verkamudissa ja hopeasoljissa. Kahdeksan lehmääkin hänellä oli.

Hän ajatteli siis muita asioita.

— Elävää sanaahan se puhuu, Nikon Piera... Sydämelle käypää ja
herättävää...

Kas, kas! Tukkiipa vain nokkansa se Nikon Pieran saarna! Eerik Lensman
kääsi taas ajatuksensa. Hän oli viisas ja kehittynyt mies.

— Jos se tie tulee kulkemaan meidän kautta, ajatteli hän, ja miks'ei
tulisi, niin meille tulee kievari. Siitä on ollut jo nimismiehen kanssa
puhetta. Matkustaja pyytää hevosta... no, saahan sen... Matkustaja
maksaa... niin kylläkin, maksaa...

Eerik Lensman huomasi kuitenkin, että hänen ajatuksensa olivat
ääneenpuhumista. Suu kävi ja itsekseen hän lausui sanoja, puhui
kievareista ja muista, mutta ajatukset olivat muualla.

Eerik Lensman tuli Laanilasta, jossa oli ollut Nikon Pieran seuroissa
ja vähin puuhannut muitakin asioita. Jo matkalla oli hän ruvennut
ajattelemaan saarnaa. Kuinka se nyt sillä tavalla ne sanansa... Se oli
ollut siitä Jumalan nimen turhaan lausumisesta.

Olihan sitä sattunut yhtä ja toista, jota olisi saanut katua. Oli
tullut vahingossa merkityksi toisen poro, oli ryypätty viinaa kun oli
kohdalle sattunut ja tiesi, ettei kukaan ollut näkemässä, oli kerran
Vesisaaressa käydessä eksynyt rikkomaan sen kuudennen käskynkin,
mutta juovuksissa oli silloin ollut. Niin, ja sitten hän oli luvannut
kirkolla käydessään puhua lääkärille Inger-Marian pojasta, joka oli
sairaana, niin ettei ruoka pysynyt sisällä. Ei ollut tullut käydyksi.
Oli vain Inger-Marialle sanonut lääkärin sanoneen, ettei se niin
vaarallista ole, sellaista sattuu lapsille usein. Kahden päivän
kuluttua oli Inger-Marian lapsi kuollut. — "Katsoppas nyt", oli
Inger-Maria sanonut, "kuolemaksipa oli".

Mutta olihan hän koettanut kilvoitella, käynyt seuroissa ja kirkossa
ja kääntynyt Jumalan puoleen palavilla rukouksilla. Minkäpäs sitä, —
joskus voittaa perkele, mutta hän oli katunut. Hän oli kristitty, hänen
luokseen poikkesivat saarnamiehet, puhuivat uskosta ja lunastuksesta,
ja hän tunsi pistoksen sydämessään ja huokaili.

— Kristitty, kristitty mies on Eerik Lensman, oli Sovajärven saarnamies
kylillä sanonut.

— Valhetta! kajahti hänen korvansa juuressa.

Eerik Lensman säpsähti ja kalpeni. Mutta ulkona ei ollut ketään. Tuuli
vain suhisi koivun latvassa ja oksat hankasivat autiotuvan seinää.
Silloin Eerik Lensman muisti, että tämä oli sellainen paikka, jossa
sanottiin kummittelevan, sillä tällä jängällä oli aikoinaan moni
matkamies saanut surmansa.

Eikä hän päässyt tunnelmastaan minnekään. Matkalla se jo oli alkanut.
Hän oli kulkenut kiivaasti, koettaen paeta ajatuksiaan ja lyönyt päänsä
puuhun, jonka ukkonen oli lyönyt keskeltä poikki. Hän oli säikähtänyt:
Jumalan lyönti. Mutta sitten hän oli naurahtanut — kuinka saattaakin
kulkea niin ajatuksissaan ja lyödä päänsä. Perkele!

— Perkele! kajahti metsä.

Silloin oli Eerik Lensman tullut totiseksi. Kristitty mies kiroilee
kuin tukinvetäjä.

Kotiin oli vielä kolme peninkulmaa ja Eerik Lensman oli päättänyt yöpyä
autiotupaan. Nyt hän oli syönyt ja juonut kahvia ja oli aika käydä
levolle.

— Suuria syntisiä olemme me kaikin, huokasi hän, ja hyvinkin armon
tarpeessa. Hyvinkin.

Se oli taitavasti ajateltu ja Eerik Lensman nukahti ravitun miehen
uneen.

Ulkona tuli pimeä ja nukkuja näki unta Inger-Marian pojasta. Poika
oli puettu valkoisiin vaatteisiin ja seisoi Jumalan edessä osoittaen
sormellaan Eerik Lensmaniin.

— Tuo se minut tappoi, sanoi poika.

Eerik Lensmanin olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut,
juosta, mutta jalat eivät kantaneet.

— Tappoi... kertasi hän kauhistuneena mielessään, kylmän hien
virratessa pitkin selkää. Tappoi...

— Niin, hänellä ei ole omaatuntoa ollenkaan... Hän luulee olevansa
kristitty, mutta on varas, nimesi turhaanlausuja, juoppo, ahne,
salakähmäinen, huorimus...

— Ooo...

Eerik Lensman heräsi omaan huutoonsa ja hän aikoi ajatella: Untapa se
olikin.

Mutta hän ei saanut aikaa ajatella, sillä oli määrätty, että Eerik
Lensman oli heräävä kauhuun. Ensin hän ei muistanut, missä hän oli.
Ulkona oli pilkkoisen pimeä, tuli oli hiipunut hiillokseksi, mutta
ulkona suhisi ja vonkui, rankkasade pieksi maata ja tuuli puhalteli
sisään nurkista, tuon tuostakin herättäen hiilloksessa hehkun, joka
katseli häntä kuin tuliset silmät suoraan helvetistä. Ovi tärisi
ja ryskyi saranoillaan, aivan kuin joku olisi pyrkinyt sisään ja
kuullosti, kuin jokin vihaisesti olisi hangannut tuvan seinää. Silloin
Eerik Lensman muisti, että hän on Nirmamellan autiotuvassa, yksin
rannattomassa kiveliössä ja ettei kukaan voisi kuulla hänen huutoaan.

— Ehkäpä laantuu, ajatteli hän väkinäisesti.

Mutta ei laantunut. Murhattujen matkamiesten henget olivat kokoontuneet
aavoilta ja Nirmamellan kaltioista ja ratsastivat hihkuen ja huokaillen
yli jängän, välähdyttäen salamoina pitkiä veitsiä, tuon tuostakin
loiskahtaen mättäiden väliin syntyneisiin lammikoihin, taas jyristen
karauttaakseen siitä eteenpäin pian palatakseen takaisin.

— Murhaaja, varas, murhaaja, varas... — Eerik Lensman vaipui polvilleen.

Samassa hypähtivät lieden kivet, kuului särkevä jyrähdys, niinkuin koko
tupa olisi hajonnut, ovi lennähti seljälleen, ja kaikki esineet tuvassa
lensivät vastakkaiselle seinälle.

— Tulee, tulee... auta, auta, huusi Eerik Lensman, suuri poronomistaja
ja kristitty mies.

Mutta murhattujen henget pitivät peliään aavalla jängällä, kiirivät
tuvan ympärillä, ulvoivat ja hihkuivat ja puhalsivat hyistä ilmaa
avoimeen tupaan. Tämä paikka oli sellainen, jossa joskus oli
kummitellut, ja Eerik Lensman, rikas mies, oli polvillaan keskellä
lattiata, uskaltamatta mennä sulkemaan ovea. Tuuli tarttui tuhkaan ja
iennähdytti hehkuvat hiilet kipeninä ympäri tupaa, vaaran rinteellä
ryskyivät kaatuvat puut, sade ratisi ja tuuli ulvoi ja lauloi kuin
irtipäässyt helvetin henki ja sieltä jostakin kaukaa, rannattomasta
pimeydestä, välkähtelivät valkoiset veitset. Eerik Lensman, suuri
poromies, oli polvillaan lattialla, kaikki hänen porovarkautensa,
hänen juopumuksensa, hänen lankeemuksensa Vesisaaressa ja Inger-Marian
likainen, kuoleva lapsi kuvastuivat elävinä ja äsken tapahtuneina hänen
silmiensä edessä, ja hän hoki:

— Herra Jeesus, Herra Jeesus!

Kylmä hiki virtaili pitkin hänen ruumistaan, takkuinen tukka valui
hänen silmilleen ja ristissä olevat kädet vapisivat, kun hän huusi:

— Herra Jeesus, minä tunnustan...

Silloin Eerik Lensman ei enää ollut tekopyhä, sydämensä syvimmässä teki
hän epätoivoisia, pyhiä valoja.

Mutta taivaan voimat eivät ottaneet rauetakseen, tuuli vinkui
kimeämmin, lähellä oleva puro kohisi, ja Eerik Lensman näki, kuinka
suuri, musta koira, jolla oli palavat silmät, hiiviskeli ympäri tupaa
ja haukahteli oven kohdalla, tulematta vielä sisään. Silloin hyytyi
veri hänen suonissaan, mutta hän keräsi viimeiset voimansa ja meni
taaemmaksi. Ikkunan ohi mennessään hän huomasi, kuinka vaaralta jotakin
kiiluvaa tuli lähemmäksi. Läpi myrskyn kuuluivat selvästi risahdukset
ja tassuttelevat askeleet, hiipivät mutta varmat. Mitään muuta ei
näkynyt kuin se kiiluva piste, ilkeä, keltainen, kiiluva piste, jota
näkymätön käsi kannatti ja jonka valo näytti leviävän matkan päähän.
Puut ryskyivät ja suhisivat, askeleet tassuttelivat ja kiiluva piste
välkähteli kohtisuoraan ikkunaan. Kuolemankauhu valtasi Eerik Lensmanin
ja jättäen kaikki siihen paikkaan syöksyi hän jängälle.

Ei ollut suuri poromies eikä tunnettu kristitty se Eerik Lensman, joka
kauhulla kuunnellen koiran ulvahduksia ja perkeleellistä naurua, juoksi
pitkin peninkulmaista, autiota jänkätietä, läpi myrskyn ja läpi sateen,
ei se ollut rikas eikä mahtava perintötilallinen ja lautamies, vaan se
oli taikauskoinen, syntinen lurjus, joka juoksi henkensä edestä.

Paria minuuttia myöhemmin saapui autiotuvalle matkalla oleva metsäherra
laukunkantajineen, huomasi oven olevan auki ja, valaisten tuvan
sisustaa sähkötaskulampullaan, hän sanoi:

— Mikäkän piru sekin on ollut, jolle on tullut niin kiire, ettei ole
ehtinyt ottamaan lakkiaan eikä laukkuaan mukaansa.

— Lienee ollut joku varas, vastasi laukkua, joka pelkäsi ihmisiä...
Kiirepä tuli.

Läpimärkinäkin purskahtivat molemmat suureen nauruun.

       *       *       *       *       *

Eerik Lensman oli nähnyt näyn ja tullut herätykseen. Hänen
synnintunnustuksensa oli niin pitkä ja leveä, että se herätti
ihmettelyä ihmisissä, jotka olivat pitäneet häntä esikuvanaan.




MUUTAMAN JÄTKÄN KESÄ-IDYLLI


Jätkäkin voi joskus heittäytyä tunteelliseksi ja siitä on sitten
kaikenlaisia seurauksia, kuolemakin.

Iivari Aatsinki oli näihin asti viettänyt nuhteetonta ja moitteetonta
jätkän elämää, ollut uittoyhtiön hommissa kesäisin ja Kemi-yhtiön
tukinvedossa talvisin, tanssinut otsansa hiessä tanssipaikoissa,
joskus tapella nujuutellutkin vaihtelevalla menestyksellä, nauratellut
tyttöjä kylissä ja kirjoitellut hiukan onnahtelevia muistovärssyjä
heidän albumeihinsa. Sitten hän tietysti joskus oli juonut ansionsa ja
vaihtanut kelloja, mutta muisti hän sentään viedä rahaa kotiinsakin,
talontapaiseen, jota viljelivät vanha äiti ja vanhempi veli ja sisar.
Niin kuluivat keväät ja kesät, syksyt ja talvet, ja Iivari Aatsinki
oli komeannäköinen ja reilu mies, joka nautti jätkäkansan ja muidenkin
suosiota. Aikaa myöten hänestä kyllä kehittyisi kymmenniekka ellei
kerta kaikkiaan ukkoherra, sillä hän oli käynyt kansakoulun, osasi
hyvin lukea ja laskea sekä kirjoittaa kaunista kirjoitusta. Kunhan
hän vain oppisi olemaan hiukan mieliksi herroille. Mutta sitä Iivari
Aatsinki ei oppinut. Hänessä oli, niinkuin koko suvussa, hiukan
sellaista herrallista ja itsepäistä, liekö sitten ollut jonkun
metsäherran tai nimismiehen perintöjä se herraskaisuus. Mene ja tiedä.

       *       *       *       *       *

Niin, — ja sitten tuli se kesä, jolloin Iivari Aatsinki tuli niin
tunteelliseksi, että sai kuoleman. Se tapahtui juhannuksen tienoilla,
jolloin aurinko, niinkuin tiedätte, on ylhäällä kaiket vuorokaudet,
jolloin kirsi lopullisesti alkaa sulaa ylämaissa ja jolloin koko
luonto väreilee valossa ja tuoksuu. Juuri näihin aikoihin jätkät
enimmin ostavat viinaa ja joko mukautuvat luontoon ja laulavat haikeita
tai surunvoittoisia lauluja tai koettavat olla karskeja, näyttää
tunteettomilta ja laulavat repäiseviä tai rivoja renkutuksia sekä
panevat toimeen pienempiä tai suurempia tappeluksia ja yhteenottoja.
Aina kuinka kukin tykkää ja harrastaa ja riippuen asianomaisen
jätkä-yksilön luonteenlaadusta ja temperamentista.

Sinä kesänä ei Iivari Aatsinki ostanut viinaa, ei lauleskellut
surunvoittoisia lauluja eikä hihkaissut maantiellä. Sensijaan panivat
toiset jätkät merkille, että hän putsasi ja puleerasi itsensä
tarpeettoman usein, ajoi leukansa ja poskensa joka kolmas päivä,
kuljeskeli koskitörmällä ja vihelteli itsekseen. Juuri näihin aikoihin
odotettiin, että Iivari Aatsingista tehtäisiin kymmenniekka ja hänen
velvollisuutensa olisi niin ollen ollut, sensijaan, että kaikin puolin
haravoi itseään, hankkia koko sakille pari litraa viinaa.

Roikka lienee ollut kirkolla parisen päivää kun Iivari Aatsinki lähti
muutamana vapaana ehtoopäivänä hakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauria
ostaakseen häneltä sitä viinaa, josta niin monasti oli ollut kysymys.
Nyt on lauantai-ilta ja Iivari ajattelee, että ensi viikolla hänestä
tulee kymmenniekka. Tai ellei ensi viikolla niin seuraavalla. Alkaa
juosta vakinainen palkka ja muutenkin tulee vähän niinkuin parempain
ihmisten kirjoihin. Työnjohtaja Iivari Aatsinki. Siitä äiti pitää. Ja
tänä iltana jokitörmällä ryypätään, hihkaistaan, ja miehet tanssivat
toistensa kanssa. Hän, Iivari Aatsinki, maksaa.

Lauantai-illan ilmassa on jotakin hiukan kiimaista. Jotkut kulkevat jo
pyhätamineissaan, hanurinsoittoa kuuluu yhtäältä ja toisaalta. Metsissä
suksutellaan ja naureskellaan.

Lauantai-illan odottava tunnelma tarttuu hiukan myöskin Iivari
Aatsinkiin, kun hän siinä vaeltaa jokitörmän polkua eteenpäin.

"Juhannuksen aikana on kesä kauneimmillaan. Kuudentoista vanhana on
tyttö kukkeimmillaan..."

Pyrkii hyräilyttämään eikä hän siinä huomaakaan, ennenkuin on töksähtää
pahki puutarha-aitaan. Puutarha-aidan takana puitten raosta vilkahtelee
ylimetsänhoitajan valkoinen talo, ja puiston tuoksut sekaantuvat törmän
koivujen ja kuusien tuoksuun. Iivari Aatsinki ällistyy tätä äkkinäistä
pysähtymistään, polku tekee tässä jyrkän mutkan, ja hänenhän piti mennä
hakemaan käsiinsä Joki-Pekan Lauri ostaakseen häneltä pari litraa
viinaa. Miehet odottavat.

Puutarhassa on naurua ja puhetta, naisia ja miehiä, kauniita heleitä
ääniä. Valkeita pukuja vilkkunee puiden lomitse. Heillä on välillään
verkko ja sen yli he lyövät palloa. Iivari Aatsinki ei ole ennen nähnyt
tällaista pallonlyöntiä ja hän pysähtyy katselemaan. Saahan tuota
ohimennen vilkaista. Silmät ovat omat ja maa, jolla seisoo, on kruunun.

— Ei, nyt me lopetamme, kuuluu puutarhasta ja joukko alkaa aukealta
hajautua pihalle päin.

Mutta yksi ei malta niin vaan lopettaa. Se on soreavartaloinen tyttö,
jolla on suuret, järvensiniset silmät ja vaalea, kihertävä tukka.
Hän nostattaa vielä palloa, lyö sitä mailalla, ja suuressa, komeassa
kaaressa lentää pallo yli puutarha-aidan, yli Iivari Aatsingin pään ja
vierii jokitörmää alas.

— Ota kiinni, ota kiinni!

Tyttö alkaa posket hehkuen juosta kohti aitaa ja Iivari Aatsinkia, ja
Iivari kiiruhtaa jokitörmää alas rantaan. Hänen jalkansa liukahtaa ja
hän kompastuu, mutta hänen täytyy saada pallo kiinni, ennenkuin se
ennättää vieriä veteen. Mutta vedessähän se jo on, kaunis, valkoinen,
kankaalla päällystetty tennispallo, eikä Iivari mitenkään voi heittää
sitä tytölle takaisin. Voi pian tahria itsensä.

Iivari Aatsinki on kyllä rakastellut tyttöjä kyläpaikoissa ja
kirjoitellut muistovärsyjä heidän albumeihinsa, mutta tämän tytön
edessä hän tuntee itsensä noloksi ja saamattomaksi. Hänen tekisi mieli
lähteä tiehensä, — Joki-Pekan Laurikin pitäisi saada käsiin ja miehet
odottavat, — mutta tyttö seisoo vielä aidan takana ja katselee häntä.
Kummaa särjenpaistamista.

— Kiitos, sanoo tyttö murtaen hiukan ruotsiksi.

— Ei kestä, vastaa Iivari Aatsinki ja tönäisee lakkiaan.

— Aikookohan se vielä kysyä jotakin, ajattelee hän sitten ja vilkaisee
alta kulmain tyttöä.

Tällä hetkellä Iivari Aatsingin sydän alkaa lyödä levottomasti ja
epävakaisesti eikä hän voi sitä estää. Hän on kyllä nähnyt paljon
tyttöjä, mutta tällaista hän ei ole nähnyt. Eikä niitä nähdäkään
muualla kuin postikorttikuvissa ja kaupungin suurten kirjakauppojen
ikkunoissa. Aste asteelta Iivari Aatsinki tuntee, että ellei hän oitis
lähde, jää hän siihen vielä killistelemään tytön mentyäkin.

Mutta tytön suu alkaa hymyillä, pienet valkoiset hampaat välkähtelevät
ja silmiin tulee enemmän loistetta.

— Mikä sinä olet? kysyy hän.

— Minä olen Iivari Aatsinki, vastaa puhuteltu.

— Niin — niin, mutta mikä sinä olet?

— Tukkimies.

— Oletko sinä oikein sellainen tukkimies, joista puhutaan kirjoissa?

— Kyllä kai.

— Pysytkö sinä puun päällä, kun se menee vedessä?

— Kyllä.

— Ja koskessa?

— Kyllä siinä, missä joku toinenkin.

Iivari Aatsinki tuntee tytön vaatteiden ja ihon tuoksun. Joki-Pekan
Lauri jää tällä kertaa hakematta ja miehet odottavat turhaan. Voi,
kuinka ihminen saattaa olla kaunis ja hyvän näköinen!

Tyttöön menee päähänpisto: hänen täytyy ojentaa Iivari Aatsingille
kätensä. Ja Iivari Aatsinki tuntee pitkästä aikaa värähtävänsä ja
punastuvansa.

       *       *       *       *       *

Iivari Aatsinki ei saanut viinaa. Mutta kun hän tuli majapaikkaan oli
hän hempeämielinen ja rupesi rakentamaan riitaa. Hän löi neljäkymmentä
markkaa pöytään ja käski jonkun mennä hakemaan. Hän kyllä joisi. Niin
että nyrkit olisivat savessa.

Illemmalla, tai oikeammin yöllä, tuotiin viinaa ja Iivari Aatsinki
alkoi juoda. Mutta kun hän tunsi rupeavansa päihtymään, heitti hän
juomisen kesken ja meni törmille kävelemään.

Jätkä ei voi käsittää sitä seikkaa, että joku lähtee ylimalkaan
kävelemään, kävelemään ainoastaan kävelläkseen ilman mitään
tarkoitusperää taikka päämäärää. Käveleminen ei sisälly hänen
ajatuksenjuoksuunsa huvituksena.

— Sillä on salakätkö jossakin, sanoivat he.

— Tai tyttö.

Mutta näköpiiriin ei tullut mitään salakätköä tai tyttöä. Iivari
Aatsinki vain käveli.

Se oli arvoitus. Ja vielä suuremmaksi tuli arvoitus, kun Iivari
Aatsinki rupesi plankkaamaan ja puleeraamaan itseänsä.

       *       *       *       *       *

Iivari Aatsinki oli tosiaankin tullut tunteelliseksi. Iltaisin hänellä
oli asiaa ylimetsänhoitajan puustellin ohi, mutta sitä tyttöä hän ei
nähnyt, ei edes vilahdukseltakaan. Eikähän hän olisi tahtonutkaan muuta
kuin nähdä. Puhutellako? Mitä hänellä olisi tytölle sanomista tai
tytöllä hänelle? Hullutusta!

Näinä päivinä Iivari Aatsinki ajatteli, että olisi mukava olla
metsänhoitaja, nimismies tai joku muu sellainen herra. Mutta hän ei
ollut mikään, hän oli vain ryypännyt, vaihtanut kelloja ja naurattanut
naisia kylissä. Ja hänen jätkäsielussaan asui tunnelma, ettei tämä
kaikki ollut oikein hyvä ja että yhtä ja toista olisi saanut jäädä
tekemättä.

— Hei, Aatsinki, hei! No perrr...

Pomon, ukkoherran, ääni kaikuu yli virran. Iivari Aatsinki näkee,
kuinka hän hosuu kädellään, havahtuu ja juoksee rannalle.

— Siellä se nyt taasen torkkuu, kun on nähnyt hameen kuivamassa, kuuluu
taas pomon ääni. Puut kasautuvat, käy selvittämässä.

Jos pomo olisi lähempänä, näkisi hän, kuinka värit Iivari Aatsingin
kasvoilla vaihtelevat. Hän ei ennätä ottaa venettä, hyppää pölkylle ja
antaa mennä myötävirtaan.

Ylimetsänhoitajan taholla väkevä virta yltyy koskeksi. Mutta se on
pieni eikä Iivari Aatsinki säikähdä. Ilta on kaunis ja kello lähenee
kahdeksatta, hanurinrenkutus ikäänkuin kuuluu luontoon. Antaa mennä
vaan.

Rannalla äkkää hän valkoisen olennon. Sen suu ei nyt hymyile, sen kädet
puristuvat nyrkkiin, poskilla palaa hieno hehku ja silmät tähtäävät
suurina ja totisina laskijaa. Iivari Aatsingin tulee hyvä olla, hänen
rintaansa menee lämmin tunne ja tuntuu kuin ei jalka olisi oikein
varma. Niin, katsele vaan, tyttö, kun Iivari Aatsinki menee.

Mutta kun hän alkaa selvittää sumaa, rupeaa häntä hävettämään. Tyttö
saattoi pitää laskua taidon- ja rohkeudennäytteenä, mutta eihän se
ollut mitään. Suurissa koskissa... niin, siellä saattoi katsella
häntäkin, Iivari Aatsinkia.

Kun hän toista rantaa palaa majapaikkaansa, huomaa hän, että se tyttö
vielä seisoi rannalla, oli vain siirtynyt hiukan ylemmäksi, paikalle,
josta hyvin saattoi nähdä kun sumaa purettiin.

Seuraavana päivänä tuli se samainen tyttö suuren herrasväkijoukon
kanssa häntä vastaan maantiellä. Eihän häntä koko sakki liikuttanut,
mutta kuitenkin hän kernaasti olisi poikennut tienoheen, jos siihen
olisi ollut tilaisuutta. Niin, suoraan häntä vastaan ne tulevat ja
hän huomaa jo kaukaa, että tyttö on hänet tuntenut. Taas sydän alkaa
lyödä ja hän tuntee kätensä vapisevan. Täytyisikö hänen tervehtiä,
nostaa lakkia? Kyllä kai, se kai kuuluu tapoihin. Ja hän tervehtii ja
hänelle vastataan. Herrasväkikin on joskus mielissään, kun jätkä heitä
tervehtii.

— Kuka se oli? supistaan.

— Se oli minun jätkäni, vastaa kaunis, helähtävä ääni.

— Fy, blygs Ebba! torahtaa joku vanhempi naisista.

Näin Iivari Aatsinki saa tietää, että tytön nimi on Ebba ja hän hokee:
Ebba, Ebba. Nimi on vähän vaikea ääntää, mutta hän harjoittelee. Heidän
yhtiönsä pääpomon nimi on Broberg ja hän opettelee ensiksi sanomaan sen.

Ebba, Ebba...

Kun se rakkaus alkaa ihmistä piinata, niin se sitten teettää niillä
kaikenlaisia hulluntöitä.

Nyt roikan pitäisi siirtyä enemmän alajuoksuun ja aamuyöstä olisi
lähdettävä. Yöt ovat vielä aivan kirkkaat, vaikka aurinko hetkeksi
laskeekin ja luonto alkaa olla vehmaimmillaan. Siitä huolimatta on
kuitenkin varma ennakkotunne siitä, että kauneinta aikaa ollaan juuri
sivuuttamassa ja että siitä on täysin siemauksin nautittava, jos
ylimalkaan aikoo jotakin nauttia, sillä nyt aletaan kallistua sitä
aikaa kohden, jolloin syksy häämöittää esiin.

Iivari Aatsinki on vahdissa koskenniskalla ja hän ajattelee, että
huomenna siis on lähdettävä. Sehän nyt ei ole mitään. Kun on
lähdettävä, niin on. Selvä juttu.

Tuota tyttöä, joka kai nyt nukkuu uutimien takana valkoisessa
talossa, tyttöä, joka oli niin kaunis ja jonka iho tuoksui niinkuin
vastapuhjenneen ruusun, ei hän siis koskaan enää tulisi näkemään.
Iivari Aatsingista tuntuu silloin niinkuin tulisi kurkkuun esteitä,
joita hän lakkaamatta saa niellä, ja valtatunteeksi hänessä kehittyy
kaiho.

Eihän hän häneltä mitään tahtoisi, katselisi vain vielä kerran, jos se
suinkin olisi mahdollista. Ei hän tahtoisi edes puhutellakaan.

Mies kulkee siinä vahtipaikallaan edes ja takaisin, edes ja takaisin,
ja hänen silmänsä tähtäävät kiinteästi valkoista taloa, joka siintää
puitten takana.

Tukit soluvat verkalleen kohti päämääräänsä, jymähtävät toisiaan vasten
antaen kumahtavan äänen, erkanevat sitten taas ja soluvat. Harvaa
niiden tulo nyt tällä kertaa onkin.

— Se tyttö katseli niin kauniisti ja puheli kuin vertaiselleen,
ajatteli Iivari Aatsinki edelleen ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä
kiihkeämmäksi ja vaikeammaksi kävi hänen olonsa.

— Yksinkertainen sinä olet ja tyhmä, soitti joku ääni hänen sisässään.
Jos joku tietäisi niin nauraisi.

Iivari Aatsinki myönsi sen ja koetti karaista jätkäluontoansa, mutta
tällä kertaa se ei onnistunut ja viimein hän havaitsi heittävänsä
keksin maahan ja kulkevansa valkoista taloa kohti.

Ja niin hän tunsi kulkevansa kuin varas pahantekoon. Sydän jyskytti
kiivaasti, ja oksien ja risujen narskahdukset säikähdyttivät häntä.
Joskus hän pysähtyi, hän tahtoi kääntyä takaisin ja sadatteli itseänsä,
mutta toiselta puolen hän oli kuin huumattu. Hän pelkäsi ja kuitenkin
häntä veti puutarha-aitaa kohden, veti vastustamattomasti. Häntä
katseli vain yö, puut humisivat ja joki solisi ja lauloi.

Mutta kun hän nojasi rintaansa aitaa vasten, valtasi hänet suuri
raukeus ja hyvinvoinnin tunne. Oli kuin se tyttö olisi seisonut
aidan toisella puolella ja haastellut hänen kanssaan hienoa suomeaan
ystävällisesti ja kauniisti, hän vastaa hiljaa ja vakaisesti, ja koivut
tuoksuvat ja niiden tuoksuun sekaantuu kostean maan lemu.

Tätä tunnelmaa kesti vain hetken. Puutarhassa risahti jokin, kaksi
ihmistä lähestyy, veri hyytyy yöllisen kulkijan suonissa ja hän jää
kivettyneenä seisomaan paikalleen.

Niin voi toisinaan tapahtua. Tulija on se tyttö ja heti hänen takanaan
kävelee joku mies, joka puhuu hänelle kovalla ja vihaisella äänellä.
Tyttö ei vastaa mitään, mutta Iivari Aatsinki kuulee, kuinka hän hiljaa
nyyhkyttää ja samalla hänessä leimahtaa suuri, kaikkivoittava viha.
Hänen silmänsä alkavat kipenöidä ja tahtomattaan hän tarttuu aidan
säleisiin hypätäkseen yli ja musertaakseen tuon toisen mäsäksi.

— Itketätkö vielä? Mitä, itketätkö?

Tyttö on jo huomannut hänet, pysähtyy ja katsoo häneen suurin, totisin
silmin, niinkuin silloin rannalla. Mies on myöskin huomannut hänet
ja tekee liikkeen niinkuin aikoisi tulla luo, kurittamaan, mutt'ei
uskalla. Sitten mies äkisti kääntyy ympäri, tarttuu tyttöä ranteeseen
ja tahtoo viedä hänet mennessään, mutta tyttö vetäisee itsensä irti
ja seisoo siinä, missä seisoo. Mies sanoo jonkun vihaisen sanan
puoliääneen ja menee sitten kiireesti taloa kohti.

— Minuako sinä tulit katsomaan?

Tyttö on tullut aivan aidan taakse, mutta suu ei vetäydy hymyyn ja
silmissä on sama, totinen ilme.

Kuljeksivan jätkän on hyvä olla. Taasen se puhuttelee häntä. Hän
unohtaa kaiken muun ja muistaa vain sen, että tuo ilmestys tuolla
toisella puolen aitaa puhuttelee häntä. Mutta hän ei osaa valehdella.

— Tulin vain muuten tähän, vastaa hän. Me kun lähdemme aamuyöstä.

— Miksi sinä tulit?

Iivari Aatsinki painaa päänsä alas ja jää pitkäksi aikaa vastauksen
velkaa. Hän tuntee, kuinka hän punastuu ja kuinka huulet vavahtavat ja
tietää, että tyttö huomaa sen.

— Tulin vain siksi, vastaa hän, että olin tässä kerran aikaisemminkin.
Minä olisin vain aikani seisonut ja sitten mennyt. Mitään muuta
tarkoitusta minulla ei ollut, ei yhtään mitään muuta.

Joelta alkaa kuulua huutoa ja hoilausta, Iivari Aatsinki käy valkeaksi
kuin palttina ja havahtuu.

— Minun takianiko sinä tulit?

Tytön silmiin näyttävät nousevan vedet ja hänen metallinkirkas äänensä
värähtää hiukan.

— Niin, neiti, antakaa se anteeksi.

Iivari Aatsingille, jota jokapäiväisessä keskustelussa sanotaan
jätkäksi, juipiksi, sutkiksi ja milloin miksikin, ojennetaan pieni,
valkea käsi, joka on kuin lapsen käsi, mutta hän ei uskalla siihen heti
tarttua.

— Ota se ja suutele sitä.

Nyt tytön silmissä todellakin välkkyvät kirkkaat kyynelhelmet ja hänen
povensa värähtelee. Hän kirjoittaa uuden nimen voittojensa kirjaan
Pohjolan valoisassa kesätyössä, mutta tuo jätkä tuossa: eiköhän se
sittenkin ole yksi suurimpia ja samalla vaatimattomimpia voittoja.

Iivari Aatsinki ei näe eikä kuule mitään. Hän tarttuu käteen ja painaa
sille huulensa ja hän tuntee ja tietää, että tämä on ja tulee olemaan
ainoanlaatuinen solmu hänen elämänsä langassa. Mutta siihen suudelmaan
ei liity mitään voiton hekumaa, ainoastaan nöyryyttä, rajatonta
nöyryyttä ja kiitollisuutta. Hän tuntisi olevansa valmis juoksemaan
vaikka suoraan kuolemaan tuon samaisen käden viittauksesta.

Huudot joella yltyvät, kuuluu kirveiden kalsketta, kiroilemista ja
viimein voimakas räjähdys.

Iivari Aatsinki päästää käden irti ja minuutin hän vielä katsoo naista,
jonka huulille on noussut ohut, hyvin ohut hymy. Hetkiseksi vielä hänen
sydämensä hulvahtaa täyteen lämpöä, sitten hän heilauttaa lakkiaan ja
juoksee tiehensä kuin takaa-ajettu.

— Hyvästi, sanoo tyttö.

       *       *       *       *       *

Velvollisuuksistaan hairahtunut jätkä juoksee pitkin törmää kuin
henkensä edestä. Joella huudellaan ja soudellaan edestakaisin, pomojen
äänet voittavat veden pauhun koskenniskassa, tukkipatoutumien kimpussa
häärää miehiä.

— Nyt se piru tulee, huudetaan joelta, kun Iivari Aatsinki huomataan.

— Huomenna tili kouraan ja mars kävelemään, kuuluu ukkoherran
asiallinen ääni. Jos pääset silläkään.

— Mitä s—naa sinä meinasit Aatsinki, huutaa kolmas. Nyt saa koko roikka
olla liikkeessä sinun takiasi.

Iivari Aatsinki ei koeta puolustella itseään. Hän työntää pölkyn
vesille ja aikaa meloa keskijoelle.

— Älä tule pölkyllä, siinä käy saakelinmoinen virta...

Mutta Iivari Aatsinki ei näy kuulevan taikka ei ole kuulevinaan. Virta
sortaa hänen vaapperaa kulkuneuvoaan, mutta hän ponnistelee vastaan ja
koettaa päästä keskimmäiselle ruuhkalle. Jos hän sen saa lauaistuksi,
ei muuta voida hänen viakseen lukea.

— Sekaan sinä menet, karjuu joku. Odota!

Iivari Aatsingilla ei enää ole aikaa odottaa. Tukit pakkautuvat päälle
ja hänellä on täysi työ pitää huoli siitä, että säilyttää henkensä.
Mutta siellä, missä koski alkaa niellä, irtautui puunkuori hänen
jalkainsa alla ja hän horjahti.

— Nyt se perk... meni!

Hairahtunut jätkä oli todellakin mennyt sekaan. Kuului vain pieni
molskahdus, sekunnin näkyi käsi haparoivan tyhjää ilmaa, sitten ei
Iivari Aatsingista näkynyt eikä kuulunut mitään.

Mitäpä siitä. Jätkiä on niin paljon ja hukkumisia tapahtuu kesän
mittaan niin paljon, ettei niistä kaikista jouda kirjaa pitämään. Mutta
varmasti Iivari Aatsingin kohtalo olisi, ellei muuta, niin ainakin
lykkäytynyt tuonnemmaksi, ellei hän olisi heittäytynyt niin riivatun
tunteelliseksi. Tunteellisuus ei sovi miehelle, kaikkein vähimmän
jätkälle.

Jos joku olisi sattunut olemaan ylimetsänhoitajan puutarha-aidan luona
silloin kun Iivari Aatsinki suistui sekaan, olisi hän nähnyt, kuinka
muuan kaunis kaupunkilaisnainen parahti ja kätki päänsä käsiinsä.
Mutta tuskin paatuneinkaan nainen voi olla parahtamatta, kun näkee
ihmisen hukkuvan. Tämä nainen oli kuitenkin synkkä monta päivää ja kun
kuukauden kuluttua löydettiin kosken alta muutaman hukkuneen jätkän
ruumis, joka haudattiin pitäjän kirkkomaan laitaan, vei tämä nainen
kukkavihkon hänen haudalleen. Kuitenkin niin, ettei kukaan nähnyt.




HAUTAUSMAALLA


Kuumana kesäpäivänä kuljeskelimme me, ystäväni Kaarle Malm ja minä,
pikkukaupungin varjoisalla hautausmaalla ja istahdimme korkean ja
jyhkeän hautapatsaan viereen asetetulle penkille.

Här hvilar Commercerådet och Riddaren Gustaf Henrik Pasenius S luin
minä ajatuksettomasti, vaikka jonkunlaisella hartaudella, niinkuin
hautapatsaskirjoituksia tavallisesti luetaan, ja hiukan alempana:

Gåfvan gick glad från gifmilda handen, lätt från hans läppar lidandets
tröst.

— Kotikaupunkiasi merkkimiehiä? kysäisin sitten kääntyen ystäväni
puoleen.

— Pasenius-suvun loistavin ja merkillisin ilmiö, vastasi hän
nyökäyttäen päätään.

Sitten hän ei pitkään aikaan puhunut mitään. Suvituuli huokailee hiljaa
ja lempeästi kalmiston puiden latvoissa, yksinäinen nainen työntää
lastenvaunuja pitkin käytävää, pieni rakkikoira juoksee ohitsemme,
kääntyy takaisin, nuuskii meitä ja jatkaa sitten matkaansa, jossakin
kaukana viheltää rautatieveturi ja tuolla puiden takana torkkuu pieni,
idyllinen, valkoinen kaupunki, jonka kaduilla aamuisin ja iltaisin
saattoi nähdä lehmien rauhallisesti käyskentelevän.

— Yksi kaupunkimme luojia, jatkaa ystäväni, oltuaan pitkän ajan
ääneti. Tuo suuri, musta möhkäle tuolla on hänen isänsä, porvari
Jonas Paseniuksen hautapatsas ja tuo laakea muistokivi tuossa hänen
veljensä, merikapteeni Friederich Paseniuksen, poikamiehen, jonka
kätköistä kerrotaan löytyneen kolmattakymmentätuhatta intialaista
ja hollantilaista kultarahaa. Tuo harmaja, lahoamistilassa oleva
patsas, josta teksti on kulunut pois, on taas hänen isoisänsä,
talollisen Mathias Johanneksenpoika Pasasen, eli niinkuin siinä
aikoinaan luettiin: Basasen, näkyväinen muistomerkki. Muistan, kuinka
koulupoikana pelonsekaisella kunnioituksella katselin noita patsaita
ja johdattelin mieleeni juttuja, joita ihmiset kertoivat heistä,
jotka lepäsivät viimeistä untaan niiden alla. Ihmeellinen sekoitus
totta ja mielikuvitusta, kaunis ja ruma sulautuneena sekavaksi,
eroittamattomaksi vyyhdeksi. Ja tämä pieni, valkoinen, marmorienkelien
koristama patsas: Sofie Pasenius, kauppaneuvos Paseniuksen silloinen
ainoa tytär, joka kuoli kauniista, onnettomasta rakkaudesta.
Siitä voisi kertoa pitkän jutun, mutta sehän ei kuulu asiaan ja
sitäpaitsi kauppaneuvos Paseniukselle siunattiin kaksi muuta tytärtä,
jotka joutuivat säädynmukaisiin naimisiin. Takanasi on mahtavien
kivikuulien reunustama, solakka obeliski. Siihenkin liittyy pieni,
murheellinen tarina, sillä sen alla nukkuu kauppaneuvos Paseniuksen
ikäjärjestyksessä toinen poika, tykkiväen aliluutnantti Matti Heikki
Pasanen. Alkuaan hän tietysti oli Matts Henrik Pasenius ja kai hänestä
oli aiottukin jotakin muuta kuin tykkiväen luutnanttia. Aikoinaan hän
herätti suurta huomiota kaupungissamme, häntä pidettiin hurjapäänä
ja suvun surunlapsena, mutta sittenkin ovat kaikki sympatiani hänen
puolellaan. Ehkä hänessä oli tarpeettoman paljon uhkamielisyyttä,
mutta hänessä oli kuitenkin ryhtiä ja tarmoa ja jos hän olisi saanut
elää, olisi hän ollut ainoa, joka olisi kyennyt pitämään sukua ja sen
mainetta yllä. Hän oli viimeinen oikea Pasenius. Niin kuuluu ukko
itsekin täysijärkisinä hetkinään kyyneleet silmissä vakuuttaneen. Mutta
hän kulki omia teitään, maksettiin jollakin tavoin erilleen pesästä ja
jätti jälkeensä lesken, syntyisin Kinnunen, joka sittemmin otti jonkun
Solstjernan tai Himmelstrålen. Sellainen on maailman meno.

— Sinä sanoit jotakin täysijärkisistä hetkistä? keskeytin minä.

— Niin — ikävä kyllä, sillä kernaimmin olisin omasta puolestani suonut
ukon kuolevan vaikka sinäkin, minä hän oli elänyt, suurena saiturina
kuin mielipuoli-raukkana, olkoonpa, että jälkeenjääneet keikailevat
yksin hänen kuolemallaankin.

— Nykyiset Paseniukset siis...

Kaarle Malm naurahti surunvoittoisesti.

— Varjoja, jos edes sitäkään, sanoi hän. Heikon heikkoja jäljennöksiä,
toimettomia, tasaisesti köyhtyviä, ellei joku saa heitä petetyksi,
suvun maineella kerskuvia, edessä asianmukaisesti kunnioitettuja,
takanapäin naurettuja... Mutta, kuten sanottu, sellainenhan on maailman
meno.

— Katso, jatkoi hän tuokion kuluttua, me olemme täällä puolentoista
vuosisataa eläneet Paseniusten merkeissä. Mitä täällä ennen oli?
Pientä kaupankäyntiä ympäröivän maakunnan kanssa. Pientä merenkulkua,
pientä rihkamakauppaa. Sitten ajelee jonakin kauniina päivänä
kaupungin turulle varakas ja rahanhimoinen talonpoika Matti Pasanen
puolikasvuisen Joonaksensa kera, katselee ympärilleen ja huomaa, että
täällä voisi ansaita enemmältäkin rahaa. Ikivanha tarina uudistuu
uudessa muodossa. Minkä Matti Pasanen alkaa, sitä jatkaa raatimies
Jonas Pasenius, ostaa halvalla, myy kalliista, rakentaa laivoja ja
rikastuu. Vastoinkäymiset kohtaavat, mutta Jonas Pasenius on rautainen
mies, hän musertaa esteet ja hänen sanotaan olevan liitossa pirun
kanssa. Luonnollisesti. Veistämöitä rakennetaan, puutavaraliikettä
laajennetaan ja ennenkuin oikein ennätetään huomatakaan, on koko
kaupunki tavalla tai toisella riippuvainen Jonas Paseniuksesta.
Unohdetaan, että hän aikoinaan isänsä voikuormaa ajellen on tullut
kaupunkiin, hänen harvoja sanojaan kuunnellaan henkeä pidätellen, häntä
ympäröi suuri salaperäisyys ja yksinpä hänen valkoista, rapattua,
pitkillä ikkunariveillä varustettua taloaan torin varrella katsellaan
hienolla pelolla. — Siinä asuu raatimies Pasenius rautaisten arkkujensa
keskellä, jotka ovat rahaa täynnä; aaveet ja kyöpelit kuljeskelevat
rapatun talon ullakoilla, vaatien takaisin vääryydellä otettuja rahoja,
öisin kuuluu huokauksia kartanolta... Ah, Jonas Pasenius, jos joku
olisi uskaltanut sinulle kertoa kaiken sen, mitä sinusta juteltiin,
varmaankin olisit kirjuriesi selän takana naureskellut, mutta nyt oli
jo kaupunki täynnä sinun merimiehiäsi, sinun kippareitasi, ja sinun
työmiehiäsi, ja yksinäinen tervanpolttajakin kaukaisella salolla
ajatteli peljäten ja vavisten sinun noteerauksiasi. "Kolmannes
rahassa, kaikki muu tavarassa", toitottivat käskyläisesi asiallisesti
tavaraintuojille. Jonas Paseniuksen talossa ei tunnettu sääliä eikä
armoa, mutta kaupunki eli ja kukoisti paremmin kuin koskaan ennen.

Täysi-ikäisinä astuivat sitten ohjaksiin Fredrik ja Gustaf Henrik
Pasenius. Heidän lapsuudestaan ei tiedetä mitään, joku on heidät
nähnyt, jollakulla on ollut onni puhutellakin heitä, Fredrik on
joskus ryypännyt pormestarin ja raatimiesten kanssa, mutta he ovat —
vain Jonas Paseniuksen poikia. Paitsi isänsä ja isoisänsä kovuutta,
olivat he perineet muutakin, sivistystä. Mistä se oli saatu ja millä
tavalla, sitä ei syrjäinen osaa mennä selittämään. Kaupunki kukoisti
niinkuin ennenkin, liikkeet laajenivat, ihmiset vaurastuivat tahtoen
tai tahtomattaan toisten köyhtyessä tai kukistuessa, kaiken yllä
lepäsi Paseniusten henki. Fredrik Pasenius lausui kuolinvuoteellaan
toivomuksen, että veli perintövaroista rakentaisi kaupungille uuden
kirkon, mutta Gustaf Henrik rakensi telakan. Taksoituslautakunta
asetti Gustaf Henrikin maksettavaksi tuhansia veroäyrejä, mutta Gustaf
Henrik selitti, että ellei verotaakkaa jaeta tasaisemmin, muuttaa
hän maaseurakuntaan ja kaupunkilaiset saavat veroittaa toisiaan niin
paljon kuin huvittaa. Kaupunki taipui, Gustaf Pasenius oli kaiken a
ja o. Mutta vähitellen suuri Pasenius tuli vanhaksi ja hänen lapsensa
varttuivat.

Kun kuolema alkoi lähestyä, kasvoi Gustaf Paseniukselle se, mitä
hänellä ei ennen ollut, nimittäin sydän. Köyhät oli ajettu pois hänen
oveltaan, rammat eroitettu hänen toimistaan. Suurelle Paseniukselle
tuli katumus, hän teki pieniä lahjoituksia ja suunnitteli suuria.

"Ukko on hullu", sanoivat hänen lapsensa.

Kaupungin raastuvanoikeus kokoontui ja koska pienistä Paseniuksista
kuitenkin kerran oli tuleva suuria, julisti se kauppaneuvos
Paseniuksen holhouksenalaiseksi. Silloin eivät nuoret Paseniukset
enää mahtuneet asumaan Paseniusten vanhassa, rapatussa talossa, vaan
olivat rakennuttaneet itselleen uudenaikaiset palatsit, ajoivat
automobiileilla, pitivät vieraspitoja ja muodostivat isiensä liikkeen
yhtiöksi, jonka osakkeet he möivät muille saadakseen itse olla
rauhassa. Toisista kaupungeista alkoi tulla suurivatsaisia, punakoita
liikemiehiä komeine rouvineen ja heitä sanottiin tirehtööreiksi,
johtajiksi ja prokuristeiksi. Paseniusten henki oli enää vain kaukainen
varjo, ja ukko Paseniuksen sanotaan itkeneen rapatussa talossaan.

Varhaisimmilta kouluvuosiltani muistan vanhan, käppyräisen ukon, jolla
oli läpitunkeva katse, tarmokas, suuri leuka, tiukkaan yhteenpuristetut
huulet, mutta ääni epävarma ja värähtelevä. Jotkut kiusasivat häntä ja
kärkkyivät häneltä viittä penniä.

"Minulla ei ole, minä olen köyhä mies", sanoi hän, "aivan köyhä... Tai,
odotas! Sanoitko viisi penniä? Saathan sinä sen, lapsi rakas, senverran
minulla on. Kenenkä poika sinä oletkaan?"

Sitten hän kulki hiljaa eteenpäin kainalossaan laatikko, josta hän möi
tavaroita ohikulkeville.

"Suvaitkaa katsahtaa tänne hiukan", puhui hän, "vallan erinomaisia
kampoja. Ja hyviä sikareja halpaan hintaan, suoraan Hollannista
importerattuja..."

Ihmiset suhtautuivat häneen suopeasti — mitäpä he muutakaan voivat — ja
moni vihamielinen katse heitettiin palatseihin, joiden asukkaat olivat
niin velttoja, etteivät edes saaneet häntä kadulta pois, jos he sitä
edes uskalsivat yrittääkään.

Saattaahan olla, että ukko Paseniuksella lopulta oli joku kaira hiukan
löyhtynyt. Saattoi olla niinkin, kuten väitetään, — vaikkakin se
on vähemmän mahdollista, — että hän lapsiensa kiusaksi ensi kerran
ilmestyi kadulle. Mutta kaiken lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä,
ettei vanha kauppaneuvos voinut elää velttona ja toimettomana, vaan
että hän, kun ei enää voinut eikä saanut pitää käsissään suuren
liikekoneiston ohjaksia, aloitti kaupan kaikkein helpoimmassa ja
alkuperäisimmässä muodossa. Se oli veren vika, niin sanoakseni,
ja kaupustelulaatikollaan hän antoi tuntuvimman korvapuustin
lapsilleen. Ja nykyisten Paseniusten lapset saavat joko taas alkaa
kaupustelulaatikosta tai oppia tekemään työtä, sillä vanhojen
Paseniusten työn hedelmät lankeavat toisten osalle.

Niin, ukko Pasenius, lopetti Kaarle Malm kertomuksensa, nuku
sinä vaan rauhassa, olivathan hautajaisesikin komeimmat, mitä
tässä kaupungissa on nähty. Ja ole varma siitä, että nimesi tulee
kulkemaan kaupunkilaisten kesken sukupolvesta sukupolveen ja aina kun
kaupunkiamme mainitaan, mainitaan sinutkin. Mutta sinun jälkeläisistäsi
ei kenelläkään ole mitään sanottavaa, ei hyvää, ellei pahaakaan.




SUNNUNTAI-AAMUNA


Nyt on vielä varhainen aamuhetki ja Anna-Kaisa, palvelija, on vasta
juossut luhdistaan maantien poikki tuvan puolelle keittämään kahvia.
Renkien luhdista kuuluu vielä jykevä kuorsaus, mutta piikojen luhdista
kuuluu avojalkaista astuntaa ja pientä vaatteiden kahinaa. Varhaisimmat
tekevät ylösnousua kiiruhtaakseen navettaan.

Maantie ja pihanurmi ovat vielä kosteat aamukasteesta, puutarhan tuomet
ja koivikon koivut välkkyilevät auringon paisteessa, ja hieno, kesäinen
tuoksu täyttää ilman.

       *       *       *       *       *

Nyt on tosiaankin vielä varhainen aamuhetki, mutta isäntä ilmestyy
paitahihasillaan kuistin ovelle, pysähtyy siihen hetkiseksi, kyhnäisee
hiukan ohimoaan ja kävelee sitten keskelle pihaa. Aurinko paahtaa hänen
punaista, paksua niskaansa sekä leveää selkäänsä, ja isäntä seisoo
siinä tarkastellen herkeämättä tallin ovea ja kuunnellen kavioiden
polkaisuja sementtilattiata vasten, astuu askeleen tallia kohden, mutta
näkyy sitten muuttavan päätöksensä ja pysähtyy paikalleen. Siinä hän
taas seisoo pitkän kotvan, kunnes verkalleen kääntyy ympäri ja kävelee
portista ulos maantien poikki järvelle käsin.

Isännän suurta sunnuntairauhaa ei häiritse se, että hän huomaa tuoreita
polkupyöränjälkiä palvelustyttöjen luhdin porraspäässä. Heillä
on käynyt yöjalkaisia, mutta olkoon, niistä nyt ei näy pääsevän.
Kylläpähän ehtii sitten viikon varrella sanoa ja tällä kertaa kai on
sanottava niin että uskovat pitemmän ajan.

Tytön kasvot ilmestyvät luhdin ovelle, mutta vetäytyvät nopeasti
takaisin nähdessään isännän. Vasta kun isäntä jatkaa matkaansa järven
rannalle, kapaisee tyttö maantien poikki tupaan.

Isäntä ei pidä kiirettä. Hänen kätensä koettelee ohimennessä rukiin
tähkiä ja riihien kohdalla hän seisahtuu ja työntää lattian alle
esiinpistävät varstat.

Lähimökkien ja torppien savupiipuista alkaa ja nousta sauhu ja sen
näkeminen lisää isännän tyytyväisyydentunnetta. Hän ei rupea itsekseen
erittelemään, mistä se johtuu, mutta hän ei kerta kaikkiaan välitä
siitä, että pyhäpäivinäkään lojutaan puolille päivin. Niin kauan kuin
hän ajassa taaksepäin muistaa, on hän joka aamu kuullut kuudenlyönnin.

Järven rannalla olevassa aitauksessa on hänen paras oriinsa, jonka
hän on varsasta asti itse kasvattanut, juoksijana ja siitoseläimenä
laajalti kuulu. Isäntä on suuri hevosmies ja kaikki hänen hevosensa,
työkonitkin, ovat tunnettuja hyvyydestään, mutta tätä hevosta ajattelee
isäntä erikoisella rakkaudella. Hän nojautuu aitaa vasten, katselee
aikansa somia liikkeitä, houkuttelee sen sitten luokseen, taputtelee
kaulalle ja antaa leipää kädestään. Hänelle on tarjottu siitä
kolmeakymmentätuhatta, mutta hän on vastannut, ettei ole pienen rahan
tarvetta.

Niinkuin ei olekaan. Ei pienen eikä suuren. Isäntään menee suuri
tyytyväisyys, kun hän pysähtyy ajattelemaan, ettei hänen, eikä hänen
isänsä, eikä hänen isoisänsäkään koskaan ole tarvinnut pyytää toiselta
mitään. Antamassa on kyllä aina saanut olla, mutta pyytää ei ole
tarvinnut.

Tämä kaikki on tuonut sukuun suuren varmuuden. He ovat vuosikymmeniä
hoitaneet kunnan asioita niinkuin omiaan eikä kenenkään päähän ole
pälkähtänyt ruveta heitä mestaroimaan. Silloin tällöin on tosin
pulpahtanut esiin joku, joka on tahtonut olla muita edistysmielisempi,
mutta hän on jäänyt siihen, mistä oli aloittanutkin. Vain joskus isäntä
oli tullut ajatelleeksi, että hänellä voisi olla vihamiehiä.

Suurin piirtein ei isäntää liikuta, mitä hänestä kunnassa puhutaan tai
jätetään puhumatta. Hän vaistoaa olevansa asemassa, johon eivät puheet
pysty, ja tietää, ettei hänen kunniansa riipu nuppineulan varassa. Jos
ovat puhuakseen, niin puhukoot.

Aurinko on ehtinyt korkeammalle. Isäntä suuntaa taas vitkalleen
kulkunsa taloaan kohti. Jonkunlaisella mielihyvällä hän katselee
valkoisena hohtavaa päärakennusta ja syvimmällä hänen tajunnassaan
asuu tietoisuus siitä, että muutkin, herrat ja talonpojat, katselevat
sitä hiljaisella kunnioituksella. Siinä on toinenkin sukupolvi saanut
tehdä työtä ja hikoilla, ennenkuin valkoinen talo ja sen ympäristö ovat
tulleet sellaisiksi kuin ne nyt ovat.

       *       *       *       *       *

Maantiellä isännän suuri sunnuntairauha hiukan häiriintyy ja mietteet
saavat pienen sysäyksen sivultapäin. Isäntä ei erikoisesti harrasta
keskustelua asiallisista asioista sunnuntaisin. Ei asioista eikä juuri
muustakaan.

— Huomenta, sanoo maantiellä seisova mies, joka nähtävästi on odottanut
isäntää.

— Huomenta.

Isäntä hiukan viivyttelee vastausta, mutta se on hänen tapansa. Sitten
hän pysähtyy ja antaa katseensa harhailla pitkin maantietä pysähdyttäen
sen viimein etäältä näkyvään kansakoulun ikkunattomaan päätyyn,
huomattuaan ensin, että koulun veräjä on rempallaan ja ulkohuoneitten
ovet auki. Hänellä ei ole kiirettä keskustelun alkamiseen. Hyvin
tuntien odottajan, tietää hän, että se viriäisi itsestään ja hän tunsi
jo ennakolta kaukaista mieliharmia tajutessaan, että hänen täytyy
vastata kieltävästi. Hän tuntee, että hänen sunnuntaileponsa tulee
jollakin tavalla saatetuksi pois tolaltaan.

— Tuli tässä vähän aikaisin lähdettyä liikkeelle, kun olisi vähän
asiantapaista ja pitäisi aamuksi ennättää naapuripitäjän kirkolle,
aloittaa toinen sulavasti ja suurella tottumuksella.

Toisen hyvä puhelahja ei vaikuta isäntään virkistävästi. Se vaikuttaa
häneen ikäänkuin jollakin tavalla pakoittavasti ja häiritsee hänen
virettänsä.

— Jaa, vastaa hän yksikantaan kääntämättä katsettaan.

— Olisi tässä hiukan rahantarvetta, kun pitäisi mennä korkoja ja
lyhennyksiä maksamaan ja sairauttakin on sattunut.

Isäntä kuulee toisen isännän sanat, mutta ne eivät millään tavalla
syövy hänen tajuntaansa. Hiljaa alkaa hänen aivoissaan kehittyä ajatus,
että hän jo ennenkin on lainannut tuolle toiselle, joka on jatkuvassa
rahantarpeessa ja että se ajan pitkään voisi käydä vaaralliseksi.

— Suuriko se tarve olisi? kysyy hän.

Isännällä ei ollut mitenkään käytäntöä kaikille rahoilleen, mutta
häneen meni jonkunlainen epävarmuuden tunne, annettuaan pois suurempia
summia. Rahat olivat, näkymättöminäkin, hyvät olemassa.

— Se olisi vain tuhatkahdeksansataa markkaa, vastaa toinen ja sytyttää
hiukan hermostuneena piippunsa.

Isännän mielenkiinto kohdistuu kahteen koiranpenikkaan, jotka ovat
ruvenneet kisailemaan pihamaalla. Hän katsoo niitä herkeämättömästi ja
suu vetäytyy vihellysasentoon.

— Kyllä se niin on, sanoo hän viimein, ettei minulla nyt ole rahoja
käsillä. Menojakin on viime aikoina ollut niin paljon.

Nyt hän tunsi hiukan valehtelevansa, sillä hänen menonsa eivät missään
tapauksessa riittäneet tuloille. Senvuoksi hän kiiruhti jatkamaan,
ennenkuin toinen ennätti mitään vastata.

— Entisiäkin saamisia minulla tahtoo sinulta olla jo vähän liiaksikin...

— En minä muuten, mutta kun sattui se sairaus, ehätti toinen. Syksyllä
minä saan vähän rahoja metsästä ja sitten minä olen päättänyt ottaa
lainan. Takaajatkin jo ovat.

— Niin kylläkin, mutta ei se sittenkään oikein tällä kertaa käy. Ketä
ne takaajat olisivat?

— Tuomas Poikonen ja nuorempi Tiesmäki.

— Mm... Mutta kun sitä lainaa lainan päälle... Olisit edes tullut
arkina.

— Minä kun odotin rahaa postissa iltaan asti ja kun ei tullut, tuli
hätä käteen.

Isäntä näki, että toinen antoi tulla hätävaleen ja jos hän olisi
seurannut ensimmäistä päähänpistoansa, olisi hän kysynyt: "Mistä sinä
niitä oikein odotit?" Mutta itse asiassa hänelle toisen tarpeet ovat
yhtäkaikkiset, eikä hän kuulu niihin, jotka kiusaavat heikompaansa.
Hänelle tuottaa toisen läsnäolo pientä, tuskin tunnettavaa
vastenmielisyyttä, eikä hän voi torjua itsestään ajatusta, että tuo
tuossa uuden kunnallislain mukaan äänestää yhtä monella äänellä
kuin hänkin — yhdellä. Koko ajatus tuntuu hänestä uskomattomalta
ja naurettavalta. Hän tässä ja tuo tuossa ja Istan Erkki — kaikki
yhdenveroisia. Yksikamarisuuden jälkeen ovat kaikki asiat tallustelleet
pientä lehmän käyntiä päin hongikkoa.

— Sinäkö sen sitten varmasti maksaisit syksyllä? kysyy hän.

— Joo, vastaa pyytäjä kerkeästi.

Isännän suu vetäytyy taas vihellysasentoon, hän pistää kädet housujensa
taskuun ja ottaa lyhyen askeleen pihaan päin.

— Paljonko sinulla olikaan sitä entistä velkaa?

Toinen vastaa, että nelisentuhatta, mutta vastaus menee ohi isännän
korvan.

Aurinko paahtaa navetan graniittiseiniin, pihan poikki kannetaan
maitoastioita, lievä navetan tuoksu kantautuu maantielle saakka.
Isännän katse viivähtää hiukan ylpeänä kiviseinissä — ne ovat hänen
työtään — ja hän aikoo mennä katsomaan, kuinka karja on ruokittu,
mutta muistaa samalla, että hänellä on pieni seikka selvitettävänä
tuon toisen kanssa. Nyt, kun hän aikansa on katsellut kättensä töitä,
on hän tullut siihen vireeseen, ettei oikein kehtaa kieltää toiselta
pyytämäänsä.

— Tuhannen markkaa minulta liikenisi, sanoo hän äkisti.

— No hyvä se on niinkin, vastaa toinen silminnähtävällä mielihyvällä.

Isännän katse ei ole vailla epäluuloa, kun hän kysyy:

— Saatkohan sinä sen lopun sitten muualta?

— Kyllä kai, kuuluu vastaus huolettomasti ja melkein voitonvarmasti.

— Ehkäpä sinä olisit saanut koko summan muualta.

Isäntä ei jää nauttimaan toisen ällistyksestä ja sanattomuudesta, vaan
kävelee nopein askelin tupaan. Kun hän hetken kuluttua sieltä palaa, on
hänellä käsi täynnä viiden ja kymmenen markan seteleitä, jotka asettaa
odottajan käteen.

— Ei ollut sopivampia, sanoo hän. Sopii laskea, onko oikein.

Sillä aikaa kun toinen vapisevin sormin laskee seteleitä, katselee
isäntä hänen kasvojaan, eikä hän parhaimmalla tahdollaankaan jaksa
lukea häntä kuuluvaksi samaan luokkaan kuin hän itse. Jos tuo mies
menettäisi talonsa, niin hänestä tulisi bolsheviki tai jos hän
voittaisi kaupoissa, tulisi hänestä kerskuri ja kummassakin tapauksessa
kulkisivat heidän tiensä kaukana toisistaan. Isäntä on monta kertaa
yrittänyt itselleen selvittää, miks'ei hän saata tuntea mielenkiintoa
kaupoissa voittaneita kohtaan ja virkamiehiä kohtaan, mutt'ei ole
saanut sitä selvitetyksi.

— Oliko oikein?

— Kyllä, kyllä niitä oli täysi määrä.

— Tulet sitten huomenna iltapäivällä tekemään velkakirjan.

— Kyllä tullaan. Kiitoksia vaan nyt aluksi.

— Eipä niistä...

       *       *       *       *       *

Vieraskäynti oli kuitenkin pahasti järkyttänyt isännän
sunnuntaivirettä. Hän ei jaksanut ymmärtää, että oli täysin
työkuntoisia ihmisiä, jotka kulkevat ainaisessa rahanpuutteessa. Tekee
hitusen työtä ja säästää, minkä voi. Siinä kaikki.

Tallien ovet ovat jo selällään, rengit ovat ruokkimassa hevosia.
Isäntä astuu ovelle, katselee aikansa, sanoo muutaman lyhyen sanan
ja menee sitten navettaan. Tyttöjen puhe navetanporstuassa vaimenee,
tehdään lyhyt "hyvä huomen" ja mitä on sanottavaa, sanotaan lyhyesti ja
asiallisesti.

— Vettä ei tule kuppeihin tarpeeksi, ilmoittaa yksi tytöistä.

— Mene sanomaan Niemiselle, että tulee heti aamusta katsomaan, missä
vika on.

Tallin vaiheilla isäntä taas pysähtyy. Hänen mieleensä on tullut, että
huomenna on valtuuston kokous. Tämä ei sanottavasti häntä häiritse,
mutta olisi sen ehtinyt muistaa myöhemminkin. Nyt saa alkaa jo
valmiiksi miettiä asioita: sosialistit tahtovat taas uutta koulua.
Heidän mielestään pitäisi joka toisessa talossa olla joku koulu, kunhan
vaan itse pääsevät niitä maksamasta. Eihän sivistys ole pahaa, mutta
rajansa saa olla silläkin, sillä muutamilla nousi jo kansakouluoppikin
päähän, niin etteivät tahtoneet pysyä omissa housuissaan. Kuta enemmän
osataan soittaa suuta, sitä valistuneempia ja edistysmielisempiä ollaan.

       *       *       *       *       *

Tuvassa vallitsee suuri sunnuntairauha. Aurinko loistaa täydellä
terällä ja pienen pienet tomuhiukkaset leijailevat ilmassa.

Emäntä istuu ikkunapielessä ja lukee, mutta isännän tultua sisään
nousee hän kaatamaan tälle kahvia. Oikeastaan aamukahvin aika on jo
aikoja sitten ohi. Tunnin kuluttua on aika valmistautua kirkkoon.




SANNI


Se tapahtui sodan kolmantena kesänä heinäntekoaikana. Tapauksesta ei
oikeastaan voisi mennä kertomaan mitään, sillä kukaan ei rupeaisi
lakituvassa vannomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka, vai oliko
ylimalkaan tapahtunut muuta kuin onnettomuus. Korkeintaan onnettomuus,
jos edes sitäkään.

Siihen aikaan olivat ryssät korkeimmillaan, jos niin saattaa sanoa.
Heidän vahtimiehiään seisoi asemalla ja vaihteessa ja sillalla, heitä
oli majoitettu nuorisoseuralle, työväentalolle, kouluihin ja pitäjän
suurimpiin taloihin. Muilussa niitä oli kuusikymmentäkolme. Herralaan
niitä olisi pantu saman verran ellei enemmänkin, mutta siellä ei
ollut tilaa. Tietäähän sen: herralaiset osaavat aina järjestää niin,
ettei heillä ole tilaa. Kerran sinne ei mahtunut kuvernöörikään,
jonka nimi oli Feodorow, — niin oli leikkuumiehiä paikat täynnä;
mitä sitten kuusikymmentäkolme ryssää. Sitäpaitsi kuului isäntä itse
majoituslautakuntaan.

Ryssät olivat siis siihen aikaan korkeimmillaan, ja vallityöt
lakeuksien rannoilla alkoivat hissukseen. Siihen aikaan ei tiedetty
vallankumouksesta eikä veljeilystä eikä sellaisista, vaan naiset
juoksivat periaatteesta ryssäin pitopaikoissa. Edellisen kesän kylvö
oli kasvanut hyvän sadon ja yhden ja toisen tytön kevätesikoinen sai
nimekseen Feodor, Wasili, Wjatsheslav, Ivan tai jotakin sellaista.

Muilu piti pieniä kiroilemishetkiä itsekseen ja oli synkän näköinen.
Heidänkin talossaan oli jo yksi Andrei ja toinen, jonka nimeä hän ei
osannut lausua. Kolmannen piti kuulopuheitten mukaan olla tulossa,
mutt'ei Muilu itse enemmän kuin hänen emäntänsäkään ollut oireita
sellaiseen huomannut. Mene sitten ja tiedä. Piikain ne sentään olivat.
Muilulla itsellään ei ollutkaan kuin yksi tytär, Sanni.

       *       *       *       *       *

Muilun emäntä oli valkoisen talon tytär, ja Sanni oli perinyt valkoisen
talon haltijain rotumerkit Muilu oli ainoa paikka, missä valkoisen
talon väki kävi vieraisilla, ja valkoisen talon äänetön isäntä itse oli
ruvennut Sannin kummiksi. Ei sillä hyvä, että eno, vaan kummi vielä
lisäksi. Äänetön oli Muilu itsekin, mutta äänetön siinä merkityksessä,
että hänellä oli enemmän työtä kuin puhumista, kun taas valkoisen talon
isäntä vaikeni vanhasta perintötavasta ja siksi, ettei hänen tarvinnut
välittää suhteista ja tuttavuuksista.

Sanni oli sellainen, että häntä katseli kauan ja kernaasti. Tosin
hänellä ei ollut hyviä ystäviä eikä monia lauseita ja kauniita hymyjä
siroiteltavana ympärilleen, mutta hän oli joka tapauksessa pitäjän
nuorison keskeisin henkilö, josta muut ottivat esimerkkiä. Tyttökoulu
ei ollut vieroittanut häntä työnteosta, vaikka kädet olivatkin sen
näköiset kuin ei niillä koskaan olisi aiottukaan tehdä mitään.
Harvasanaisenakin oli hänellä säilynyt joku terävä sana niitä varten,
jotka alkoivat herrastua, ja joskus viipyivät vastaukset huulten takana
niin kauan, että odottava ennätti hermostua.

Hänen sulhasensa kuului olevan Toosilan Jaakko, joka toissa keväänä
oli päässyt ylioppilaaksi. Ei tästäkään voitu mitään varmaa sanoa,
huhuiltiin vaan sillä perusteella, että asianomaiset oli joskus
nähty yhdessä ja kun tiedettiin, ettei muilulaisilla ollut mitään
Toosilan väkeä vastaan. Toosilan Jaakko oli uljas poika ja riuska
meiningeissään. Hänelle ei kuulunut tarvitsevan monta aiheetonta sanaa
sanoa ennenkuin kädestä lensi korvapuusti yhtä kerkeästi kuin sana
suusta.

Muilussa maleksi siis ryssiä talon täydeltä. Isäntä oli luovuttanut
niille yläkerran ja teettänyt omat portaat, mutta sielläkös ne
pysyivät. Tupaan ja asuinhuoneisiin tuppautuivat puoliväkisin.
Alussa olivat rengit voimiensa takaa heitelleet niitä pihalle, mutta
liian monta niitä oli kuuden rengin viskeltäväksi ja aseellisia
vielä lisäksi. Heidän päällikkönsä, luutnantti Popoff, ei liioin
näyttänyt erikoisesti välittävän siitä, vaikka hänen miehiään hiukan
viskeltiinkin, naureskeli vain viiksiensä takaa niin, että hampaat
kiiluivat ja oli veikeän näköinen. Kyllä Muilulle oli siunautunut
hajua, ryssää ja harmonikansoittoa.

— Saas nähdä, sanottiin pitäjällä, kauanko muilulainen sietää...

— Kissallansako potkittaa, arvelivat vihamiehet.

— Sitä ei tiedä, vaikka kissallansa... Ne kun ovat sellaista
salavihkaista väkeä.

— Tekisi kai vaikka mitä, jos uskaltaisi.

Näihin aikoihin Sannilta unohtui tanssitaito. Jos sitä ennestäänkin
oli vain senverran kuin hyvään kasvatukseen kuului ja tarve vaati,
niin nyt sekin loppui tyyten. Hänen kanssaan se loppui useimmilta
muiltakin. Kylän nuorison illanvietoissa ei enää tanssittu, ryssät
ilmestyivät niihin aivan suotta ja saivat mennä tanssimaan mökkiläisten
ja käsityöläisten häihin ja taikoihin.

Joskus tuli Popoff isäntäväen puolelle ja piti seuraa. Muilu itse ei
monasti tullut näkyviin, mutt'ei voinut poiskaan käskeä. Juttelusta ei
tahtonut mitään tulla, mutta istua vain piti. Ryssä kun on luonnostaan
sellainen seuranhaluinen. Ja Popoff huokaili, teki merkkejä ja oli
huomaavainen erittäinkin Sannille, joka jonkunverran ymmärsi hänen
puhettaan. Välistä hän tuli Sannin luo pihalla, seisoi, nauroi,
tuijotti ja koetti tehdä itsensä ymmärretyksi.

— Kaunish jilma, sanoi hän, gjavele?

— Ei ole aikaa nyt, vastasi Sanni.

— A, paljo töö, paljo töö...

— Niin on pienemmissäkin paikoissa.

Popoff sai hakea toverinsa muualta eikä niitä häneltä puuttunutkaan.

— Ovat niin yksinäisiä, raukat, vieraassa maassa, sanottiin, eiväthän
ne omasta halustaan ole tänne tulleet ja ihmisiä ovat nekin...

Muutamana päivänä tuli pitäjään santarmeja ja Muilun talo nuuskittiin
perin pohjin. Silloin saatiin pitäjällä tietää, että Muilu oli ollut
pitkämatkalaisten vakituinen käymäpaikka; Muilun kautta ne menivät,
Muilussa annettiin niille rahaa ja sieltä ne sitten katosivat mikä
Oravaisiin, mikä Vaasaan, mikä vieläkin pohjoisemmaksi päästäkseen
Saksaan. Ja Toosilan Jaakko oli yhtenä sieluna koko hommassa. Mutta
Muilussa ei löydetty mitään ja santarmit lähtivät luutnantti Popoffin
ja kahdenkymmenen sotamiehen seuraamina pitäjänrajalle, Toosilaan. Sitä
ennen sinne kuitenkin oli tulista laukkaa lähtenyt Muilun pikkurenki.

Niinpä sitten täytyi tapahtua, että luutnantti Popoff sai Muilun
Sannista kävelytoverin.

Se tapahtui kolmea päivää myöhemmin kuin oli saapunut tieto siitä, että
Toosilan Jaakko oli ammuttu. Jaakko oli, kuuleman mukaan, lähtenyt
pakoon, kuultuaan, että santarmit olivat tulossa, mutta Popoff oli itse
lähtenyt ajamaan häntä takaa, saavuttanut kolmannen pitäjän rajalla ja
sanaa puhumatta ampunut. Sinne oli Jaakko jäänyt virumaan maantielle ja
Toosila itse oli käynyt hakemassa hänet pois.

Tällaisina saapuivat sanomat Sannin korviin. Taisi olla, että
poskilihakset hiukan nytkähtivät ja että kasvoille tuli kuoleman
kalpeus, saattoi olla, että ruumis hätkähti ja kädet alkoivat vavista,
mutta kyynel pysyi näkymättömissä.

— Vai niin kävi Jaakon, sanoi hän ainoastaan, vai niin tosiaankin piti
käydä.

Hän pysähtyi keskellä askareitaan ja tuijotti lasittunein silmin
eteensä, käden neuvottomana hypistellessä esiliinaa.

— Minkäpä sille, sanoi Muilu, katsoen ikkunasta pellolle, eihän sitä
enää saa tekemättömäksi. Liian varomaton oli Jaakko, vaikka minä
monasti...

Muilun suupielet vavahtivat ja käsi puristautui nyrkkiin, hän puri
hampaitaan yhteen ja meni pihalle niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Kesken kaikkea heitti Sannikin askareensa ja meni kamariinsa eikä
näyttäytynyt edes seuraavanakaan päivänä. Väki kulki alakuloisena
ja sanattomana ja oli kuin koko Muilun yli olisi levännyt äänetön,
tuskastuttava viha.

Valkoisen talon isäntä ajoi itse Muiluun.

— Sinun pitää sanoa Sannille, ettei se vaan rupea ajattelemaan jotakin,
sanoo hän muilulaiselle. Mitäpä me vielä, kyllä se aika vielä tulee...

— Mitäpä se meinaa, vastaa muilulainen kartellen.

— Pelkään vaan, että jos se jotakin kostoa... Ei siitä mitään tule.

— Suotta pelkäät. Mitäs se...

Kolmas päivä on siis se, jolloin Muilun Sanni kävelee luutnantti
Popoffin kanssa. Muilun Sanni tahtoo kaikesta päättäen tehdä itsensä
puheenalaiseksi.

Koko päivän on ollut tukahduttava auringonpaiste ja ilma on
ikäänkuin väreillyt kuumuudessa. Muilun vihertävät seinät hohtavat
auringonvalossa, ja seutu on täynnä niitetyn heinäntuoksua. Tämä on
sellainen päivä, jolloin Muilun rakennusryhmä eniten esiintyy edukseen
ja valtavuudellaan hallitsee lakeutta. "Tämä on Muilu ja täällä on
olemista." Jonkunlaisella suuremman julkeudella näyttävät Muilun
välkähtelevät ikkunarivit katselevan kirkkolammen tuolle puolelle,
herraskaisesti puitten takaa esiinpilkistävää valkoista taloa. "Jos on
siellä, niin on täälläkin. Tämä on Muilu." Kyläryhmässä kimaltelevat
ikkunaruudut ja sinkkikatot välkehtivät, ihmiset kulkevat hiestyneinä
ja paitahihasillaan, — päivä on tosiaankin tuskastuttavan kuuma. Tässä
ylenpalttisessa kuumuudessa ei jakseta ajatella Toosilan Jaakkoa, joka
sai surmansa maantiellä.

Iltapäivällä, kun kuumuus hiukan hellittää ja vellikellot ympäri
kylää alkavat soida, makoilevat Muilun ryssät pihamaalla, soittelevat
hanuria, tupakoivat ja naurattavat piikoja, jotka kulkevat edestakaisin
tuvan ja navetan väliä. Niinkuin muistetaan, ovat he jo naurattaneet
yhden Andrein edestä ja yhden edestä, jonka nimeä ei Muilun isäntä
osaa lausua. Heidän on siinä vilpoisa olla, lehtipuut tuoksuvat ja
päärakennus heittää raskaan varjon pihamaalle. Vääpeli haaveilee ja
luutnantti Popoff katselee, kun sotamies harjaa hänen ratsuaan.

Silloin Sanni tulee ulos ja ohjaa kulkunsa maantielle. Hänellä on
valkoinen ilmava puku ja silkkiharso pään ympärille kääritty. Kenties
hän on hiukan kalvakka, mutta kaunis hän on, kaunis ainakin tässä
puvussa ja valaistuksessa. Äidilleen on hän sanonut menevänsä käymään
Peltoniemessä ja aivan varmaan hän sinne olisi mennytkin, ellei nyt
tulisi eräs äkkinäinen muutos suunnitelmaan.

Sanni kävelee hiljalleen kujaa pitkin maantielle päin. Hän on lujasti
päättänyt mennä Peltoniemeen kuulemaan, tietäisivätkö he mitään uutta.
Mutta silloin tulee luutnantti Popoff ja särkee hänen suunnitelmansa.
Hän on nähnyt Sannin menevän yksin maantielle ja tämä on hänelle
sellainen tilaisuus, josta jokaisen todellisen kavaljeerin on otettava
vaari. Hän jättää siis hevosen harjaamisen sotamiehen valistuneeseen
harkintaan ja rientää navettapihan kautta karjakujalle tullakseen
Sannia vastaan maantiellä. Jokainen kehittynyt kavaljeeri valitsisi
tällaisen mutkan.

Luutnantti Popoff onnistuu suunnitelmassaan ja tulee Sannia vastaan.

— Hjuva ilta, tervehtii hän aurinkoisesti. Sanni-neiti gjavele?

Tämän kuullessaan Sannin suunnitelma ikäänkuin vaistomaisesti muuttuu.

— Minä menen Hyypän haudalle, sanoo hän.

— A, Hyypän hauta, mikä se olemas?

— Se on kaukana täältä, järvi keskellä vuorta, jossa on toistakymmentä
syltä korkeat seinät... Meillä on siellä torppa ja lato.

— Ja siellä hjuvin, hjuvin kaunista?

— Kyllä siellä on kovin kaunista.

Luutnantti Popoff miettii hetken. Kysymys, jonka hän aikoo tehdä,
tuntuu hänestä itsestäänkin rohkealta, mutta hän tekee sen kuitenkin.

— A, shaanko minä saattamas neiti? kysyy hän.

— Ei!

— Miks'ei?

— Kosk’en minä tahtoisi kävellä venäläisen kanssa.

Luutnantin silmät välähtävät ja käsi kiertää hermostuneesti viiksiä.

— Miks'ei? kysyy hän sitten vielä kerran.

Nyt pitää vähältä, ettei Sanni menetä malttiaan. Hänen kulmansa
vetäytyvät yhteen, huulet vavahtavat hiukan eikä hän voi estää ääntään
värähtämästä, kun hän vastaa:

— Meillä pidetään sitä alentavana. Venäläisiä pidetään meillä
barbaareina.

— Ah!

Luutnantti Popoffin kasvoille on noussut tumma puna ja hänen silmänsä
välähtävät, mutta sitten hän voittaa itsensä ja vastaa:

— Neiti erehty, paljon erehty... A mine selittämäs...

— En minä kuitenkaan ymmärrä...

Kukaan ei pyytänyt luutnantti Popoffia seuraamaan, mutta hän seurasi
kuitenkin. Hän pani kaiken puhetaitonsa liikkeelle ja tuon tuostakin
hän yritti laskea kätensä Sannin kädelle. Vastaantulevat katselivat
suu auki ja Sanni puolestaan tuijotti tiukasti maantietä. Mutta Hyypän
hauta on kaukana metsän syvyydessä. Muilun pihasta lasketaan sinne
olevan peninkulma.

Tähän oikeastaan loppuu kertomuksemme. Sanni palasi hiukan jälkeen
puolen yön yksin niinkuin oli lähtenytkin. Kukaan ei nähnyt, että hänen
kätensä tärisi niinkuin vilutautisen, kun hän asetti avainta reikään,
eikä kuullut, että hänen askeleensa horjahtelivat, kun hän meni
kamariinsa.

Hiukkaista myöhemmin herätettiin Muilun isäntä ja emäntä. Kallen Tiila,
Hyypän torpan asujain, tuli kamariin inisten ja polvet loukkua lyöden.

— Herra Jeesus... valitti hän, pyyhkien silmiään esiliinaan... Sanni se
oli, itse näin ikkunasta... Sotaherran kanssa tuli, hetken kävelivät
siinä reunalla, ja sitten se pukkasi, Sanni pukkasi... molskahdus vain
kuului niinkuin helvetistä...

— Näitkö varmasti? kysyy muilulainen.

— Omin silmin näin, itki akka. Ja sitten sotaherra katosi...

— Valehtelet! sanoo muilulainen ja lyö nyrkin pöytään. Ja tätä sinä et
rumpaakaan ympäri pitäjää tai ikävä tulee olo, saatana vie!

Kallen Tiila ei ollut koskaan nähnyt Muilun isäntää noin kauhuissaan ja
hän lysähti istumaan lattialle.

— En minä, Herra Jeesus, huusi hän, kun isäntä kerran... En minä,
vannon minä sen, älkää vain minulle... köyhälle ihmiselle... Vannon
minä...

— En minä sinulle mitään, sanoo muilulainen tyynesti.

       *       *       *       *       *

Luutnantti Popoffia etsittiin, mutta kun häntä ei löydetty, niin hän
tietysti oli karannut niinkuin moni muukin.

— Et suinkaan sinä sitä ole nähnyt? kysyi muilulainen tyttäreltään.

— Leuhotti se eilen minun niinkuin muittenkin jälessä jonkun matkaa.

Sanni on kalpea ja vavahtelee eikä katso isäänsä silmiin, mutta huulet
ovat tiukasti yhteenpuristetut.

— Ethän valehtele omalle isällesi?

— En... n...

— Omapa on valeesi, sanoo muilulainen ja menee.

Syksymmällä viedään Muilun ryssät pois.

Seuraavana keväänä on vallankumous ja yleinen veljeily, silloin käy
Popoff-kysymyskin hiukan yleiseksi, mutta kymmentä kuukautta myöhemmin
on yhtä lystiä, missä joku Popoff on, tai onko hän missään.




PIENTÄ ODOTUSTA


Tällä hetkellä vallitsi valkoisessa talossa suuri hiljaisuus.

Sanattomia ja hiukan yrmeitä siellä oltiin aina, niinkuin useimmiten
ollaan paikoissa, missä neljä, viisi sukupolvea on koonnut omaisuutta,
mutta tuon kaikki voittavan vaiteliaisuuden yli oli kuitenkin kuulunut
alituisen työn taukoamaton laulu. Nyt tuntui kaikki pysähtyneen henkeä
pidättäen odottamaan ratkaisua, mikä tapahtuisi valkoisen talon
kauimmaisessa kamarissa.

Tuvassa sujuvat työt kuitenkin pinnallisesti katsoen tavallista
menoaan. Takan ääressä hämmennetään pataa tarkasti ja asiallisesti,
kerjäläiselle annetaan osansa leipävartaasta, emäntä menee tupakamariin
kahville, piika tuo sisään vesisangon ja toinen lisää puita takkaan.

— Siellä ne nyt ovat nurkkakamarissa...

Niin, ja tällä hetkellä siellä ratkaistaan jotakin.

Talonväelle ovat ominaisia yhteen kasvaneet kulmakarvat ja kapeat
valkoiset kädet sekä hieno, vaitelias jyrkkyys käytöksessä. Miten
lienevät vuosikymmenien kuluessa niin muodostuneet. Niiden kanssa on
vaikea päästä tuttavuuteen, eivätkä he itse käy muualla kuin kirkossa,
mutta jokainen kerjäläinen näkee velvollisuudekseen poiketa talossa,
sillä se on pitäjän ainoa paikka, josta ei ketään niine hyvineen
käsketä tiehensä korttijärjestelmänkään vallitessa. Mene ja tiedä
heidän konstinsa.

— Kävisitte joskus kirkonkyläläisiäkin verottamassa, — sanoo tytär
ohimennen kerjäläiselle.

— Ei sieltä mitään saa, — valittaa kerjäläinen.

Tytär ei vastaa mitään, hän onkin puhunut vain jotakin sanoakseen ja
keventääkseen yltyvää painostusta. Hänen poskensa punottavat.

Pilvet riippuvat nyt kovin matalalla valkoisen talon kohdalla, ja
ilmassa on ukkosta.

       *       *       *       *       *

Oleellisesti ei suurella isännällä ole mitään erikoisempaa häntä
vastaan, joka istuu häntä vastapäätä kamarin toisella puolella. Rakkaus
— sehän on niinkuin olla pitääkin: kaksi ihmislasta kohtaa toisensa,
rakastuvat, tahtovat naimisiin; nyt oli hänen tyttärensä vuoro ja tuon
tuolla vastapäätä, ja hänenkin, isännän, oli sanottava sanansa. Kuten
sanottu, isäntä ei tuntenut erikoista vastenmielisyyttä tuota miestä
kohtaan, jos ei myötätuntoakaan, mies oli hänelle aivan yhtäkaikkinen,
eikä isäntä olisi pitänyt pahana, vaikka vieras olisi ottanut lakkinsa
ja lähtenyt. Hyvästi nyt vaan.

— Tämä tuli niin kovin äkkiä, — sanoo isäntä, mutta ääni ilmaisee, että
se ei silti estä päätöksen tekemistä. Odotahan siinä vain rauhallisesti.

— Minä rakastan häntä, — sanoo vieras.

Isäntä kuulee tämän jo neljännen kerran eikä katso tarpeelliseksi
vastata. Hän luo nopean, ohimenevän silmäyksen aavistamattomaan
vieraaseen ja seuraa sitten silminnähtävällä mielenkiinnolla, mitä
tapahtuu pihalla. Kukko ajelee höyhenet harrillaan kanoja karjapihalla,
Kalle on jättänyt tallin ovet auki, — ei jätä toista kertaa! — aurinko
paahtaa navetan graniittiseiniin. Saattaa todellakin pian panna
ukkoseksi. Savela kävi eilen pyytämässä kuuttasataa, sai kolme, —
tuolla se nyt ajaa ohi, taitaa olla päissään. Kyllä minä opetan sen
ajelemaan hiljemmin.

Piika raoittaa ovea ja pysähtyy kynnykselle.

— Tääll' ois elintarvelautakunnan...

— Sano, että tulkoon huomenna.

Oikeastaan isäntä hämmästyy nähdessään, että vieras vielä istuu
paikallaan ja että heillä on joku asia keskeneräisenä. Tuo tuossa
siis aikoo naida hänen tyttärensä, heidät vihitään, saavat lapsia,
tekevät työtä. Toisin sanoen, heillä alkaa elämä. Isäntä tuntee
lievää vastenmielisyyttä, ajatellessaan sitä lapsijuttua, että hänen
tyttärensä saisi lapsia, makaisi yhdessä tuon vieraan kanssa, olisivat
mies ja vaimo.

— Ei sitä rakkaudella pitkälle mennä, — sanoo hän.

Ajatukset pysähtyvät pankkitalletuksiin, graniittinavettaan, erinäisiin
osakkeisiin, viime vuoden satoon. Jossakin kuuluu kello lyövän yhtä,
vellikello alkaa kalkuttaa.

— Minä osaan kyllä tehdä työtä, — vastaa vieras.

Jatkuva hiljaisuus.

Virkamies, ajattelee isäntä, käy vuosikymmenen, ehkä toistakin, koulua,
rupeaa johonkin virkaan ja häntä sanotaan herraksi. Herra nimismies,
herra asemapäällikkö, herra pastori — isäntä koettaa, vaan ei jaksa
tuntea penninkään edestä respektiä niitä kohtaan. Niiden lapset alkavat
lukea, isät kantavat huonoilla nimillä varustettuja velkakirjoja
säästöpankkiin, — lapsista pitää myöskin tulla herroja... Hohoi ‒ ‒ ‒
jaa. Kello löi puolta kahta.

Ja nyt istui tuo tuossa ja tahtoi hänen tytärtään.

— Liian nuorikin hän on vielä naimisiin, — sanoo isäntä.

— On sitä nuorempanakin menty, — vastaa vieras.

Onpa kylläkin, onpa kai. Isännän katse pysähtyy vieraan käsiin ja
huomaa, että ne merkillisesti muistuttavat hänen tyttärensä käsiä. Vai
on nuorempanakin menty. Hyvinpä osaakin ajaa asiansa. Nuorempanakin —
niin, siitä tosiseikasta ei päästy minnekään.

Viekas naamakin sillä on, miettii isäntä ja ajatus pysähtyy taas
pelolla talletustodistuksiin, osakkeisiin, taloon, peltoihin ynnä
muuhun niihin kuuluvaan. Osaa se, osaa.

Itse asiassa ei vieras ole aivan soveltumaton talon ilmapiiriin, ei
soveltumaton, ellei soveliaskaan. Vaikea olisi ajatella tytärtä jonkun
tämän seutulaisenkaan rinnalla. Sekin ajatus isäntää tuskastutti.
Erotus olisi huikea. Ja sitten saisi taas niitä tuttavia... hm... ja
sukulaisia. Isäntä ei välitä läheisistä suhteista pitäjäläistensä
kanssa. Kyllä ne hänet löytävät.

Isäntä rykäisee ja sivaltaa leukaansa, — merkki siitä, että raskas
tykistö ajetaan esille ja että ratkaisu on lähenemässä.

— Tähän taloon, — sanoo hän raskaasti ja asiallisesti ja aivan kuin
valittaen, että asianlaita on niin hullusti, — tähän taloon kun ei ole
ennenkään huolittu köyhistä vävyistä.

Vieras punastuu ja hänen poskilihaksensa jännittyvät, isäntä katselee
taas pihalle, yksinäinen kärpänen surisee varjoisassa huoneessa.

Tapansa kullakin, — pääsee vihdoin vieraalta, vähintään yhtä
asiallisesti kuin isännältäkin. — Me olemme kyllä aina antaneet
varakkaille appivanhemmille erikoisen arvon.

— Sen minä kyllä uskon, — virkahtaa isäntä, siirtäen katseensa
vieraaseen sen näköisenä kuin tulisi lyömään.

— Ja sitäpaitsi — jatkaa vieras, — on nopeaan ratkaisuun painavat
syynsä.

— Jaa... mitä te oikein meinaatte?

Pilvet riippuvat nyt hyvin alhaalla valkoisen talon kohdalla. Pihalla
varjostaa.

— Nähkääpäs, — jatkaa isäntä tuntuvalla tyytyväisyydellä, odottamatta
vastausta, — meidän kunniamme ei olekaan nuppineulan varassa.

— En minä mitään sellaista tarkoittanut, — vastaa vieras vetäytyen
kokoon, ikäänkuin peljäten jonkun näkymättömän käden lyöntiä.

Vellikello läppää taas, tunti on kulunut, pihalle ilmestyy väkeä. Pilvi
on poistunut, mutta sen läsnäolo tunnetaan.

Isäntä katselee pihalle... arvataankohan käydä sulkemassa tallinovi.
Harvaa puheensorinaa kuuluu pihalta, Rieti menee panemaan ovea
kiinni, hän puhuu jollekin ja hänen isot, terveet hampaansa välkkyvät
auringonpaisteessa, kun hän nauraa virnottaa. Mikä sitä nyt niin
naurattaa!

Isäntä muistelee, että he ovat nyt neljä sukupolvea olleet tässä
isäntinä, katsoo pikaisesti vierasta ja huomaa, ettei hänkään
näytä olevan valmis millaisiin tuttavuuksiin tahansa. Sitten hän
ryhtyy ajattelemaan toista asianosaista, häntä, jolla myöskin on
yhteenkasvaneet kulmat, eteenpäin työntäytyvä alahuuli ja hennot,
kapeat kädet ja joka m.m. on perinyt eräänlaisen vissin itsepäisyyden,
jota neljä sukupolvea tunnontarkasti on kasvattanut ja joka ei vääjää
puolta tuumaakaan.

— Kaikkea sitä eteen lykätäänkin, — päättää hän itsekseen.

Ellei olisi varma asiastaan, niin ei tuo mies tuossa istuisi.
Minkähänlaiset puheet niillä on ollut?

Hetkisen miettii isäntä tätäkin asiaa, ei vaivaudu kuitenkaan ottamaan
selvää. Tiettynä taitaa olla muutenkin.

Tämän jälkeen hän luo vielä lyhyen katsauksen mielipiteisiinsä
virkamiehistä, rahaa ne etupäässä kärkkyvät, rahaa, mutta onpa keinot
sillekin. Ja vihdoin hän koettaa itselleen selittää rakkauden ja
avioliiton olemusta, mutta kun hän ei tässä pääse tuota tuonnemmaksi,
pysähtyy ajatus taas aineellisiin asioihin.

Huoneeseen alkaa paistaa aurinko, isäntä avaa ikkunan, raittiin ilman
mukana kantautuu sisään kaukainen kytömaan sauhu.

— Tulevat tutuiksi, rakastuvat; sitten vain naimisiin... mutta siinä
rakkaudessakin on kaikenlaisia syrjäpyyteitä ja rahanhimoa...

Rahanhimo, itse asiassa sangen yleinen ja luvallinen himo, ei voi
herättää isännän myötätuntoa, vallankin, jos sitä himoa tuntee köyhä,
ja erikoisesti, jos se tavalla tai toisella kohdistuu häneen, noin vain
viemistarkoituksessa, häneen ja heihin, jotka ovat satakunnan vuotta
tehneet työtä ja koonneet.

Silmät katselevat tiukasti ulos, kääntyvät hiljaa pöytäliinaan, ja suu
vetäytyy vihellysasentoon.

— Tahtovat mennä yhteen ja tehdä työtä. Omassa nahassaanhan sen sitten
tuntevat... Kuka sitä tyhjin käsin, mutta arvaakos mitään antaakaan...
Herra ties mille teille joutuvat...

Ja isäntä rakasti sentään tytärtään.

Sormet naputtelevat kiivaasti pöydän kantta, alahuuli vetäytyy hiljaa
ylähuulen päälle ja kulmat rypistyvät. Polvi muuttuu, taloon tulee
ensimäinen herra, ja se sopii kyllä, kun vain sitten pysyy herrana eikä
kaikenlaisten kanssa... Kaiken lopuksi on siinäkin tarpeeksi herruutta,
kun on hänen vävynsä...

Isäntä siirtää hiljaa katseensa vieraaseen.

— Ottakaa Herran nimessä minun puolestani, kun ette muuta tahdo, —
sanoo hän.

Selvä on.




PALAAVA KAPINALLINEN


Kaapo oli ottanut osaa punakapinaan, istunut asianmukaisesti
vankeudessa ja palasi nyt kotipaikoilleen ehdonalaisena. Hänen
vaatteensa olivat risaiset, kasvot olivat kuopalla ja käyntinsä vähän
horjahteleva.

Vähin horjahtelevia olivat myöskin hänen ajatuksensa, jos niistä
ensinkään saattoi puhua. Oli satuttu olemaan töissä Inhan ruukilla,
liitytty sakkiin, tapeltu niin "maan perkeleesti" — Kaapon oma, hiukan
rumanpuoleinen fraasi — saatu selkään ja istuttu linnassa. Siinä
kaikki. Kuinka sitten olisi käynyt, jos voitto olisi saatu, ei tällä
kertaa sopinut Kaapon ajatuspiiriin. Hänen ajatuksissaan kangasti vain,
että määrä oli ollut panna kaikki miestä myöten ja perustaa sellainen
sosialistinen ihanneyhteiskunta.

Kun hän tässä tallusteli kotiin tietä myöten, ei hän erikoisesti
jaksanut edes surra sitä, että kapina oli epäonnistunut. Kun tarkemmin
ajatteli, niin hullua olisi ollutkin, jos se olisi onnistunut. Kaapon
ajatusmaailmaan ei mitenkään soveltunut, että pitäjän rikkain isäntä
ei olisi Talvitie, vaan että äänenantava tekijä olisi esimerkiksi hän
itse tai suutarimestari Frans Kantanen. Tai että he kaikki, hän itse,
Talvitien, Lampimäen, Muilun ja kaikki muut isännät, suutari Kantanen,
torpparit, mäkitupalaiset ja kunnan vaivaiset sekä nimismies, rovasti
ja pumpunvahti olisivat samanarvoisia. Ei kai hän sellaista koskaan
ollut ajatellutkaan.

Mutta että maailmassa oli jotakin auttamattomasti kallellaan, sen hän
oli tullut huomaamaan, kun muuan työnjohtaja ruukilla oli tarttunut
häntä käsipuoleen ja huutanut korvaan:

— Heilu, sen saatana siinä, äläkä seisoksi.

Silloin Kaapo oli havahtunut ja ajatellut:

— Kyllä minä sinulle, pirulle, näytän.

Olihan kotipuolessakin hopitettu, oli saatettu käyttää samanlaisia
sanojakin, olipa voitu ottaa käsipuolestakin, mutta ei se vaan
tuollaista ollut. Kun Kaapo vielä perinpohjaisemmin ajatteli asiaa,
tuli hän siihen johtopäätökseen, että jos vielä perustettaisiin
punakaarti, niin hän rupeaisi siihen vieläkin.

Mikä ero oli pikkupomon kiroamisen ja isännän kiroamisen välillä, sitä
ei Kaapo saanut itselleen selvitetyksi muuten kuin että pikkupomon
kiroaminen oli kymmenen kertaa ärsyttävämpää. Isännän kiroamisessa
— silloin harvoin, kun hän sen teki — oli jotakin samalla kertaa
turvallista ja melkein niinkuin toverillista, pikkupomosta ei tiennyt,
vaikka sen naaman takaa olisi katsellut joku entinen reisusälli,
joka jollakin tavalla oli keinotellut itsensä komentamaan. Että joku
voisi kunnollisella tavalla tulla pikkupomoksi, sitä ei Kaapo tullut
ajatelleeksi.

Kaapo oli siis ollut punakaartissa, kapinoinut ankarasti ja läheni nyt
kotipuoltaan, antauduttuaan jossakin Kangasalan tienoilla vangiksi
Neiron Jaskalle ja istuttuaan jonkun aikaa linnassa. Surkeana, köyhänä
ja, kuten sanottu, vähin horjahtelevana.

       *       *       *       *       *

Tähän mennessä ei Kaapo ollut erikoisesti ajatellut kotipitäjäänsä
eikä suhdettaan siihen, mutta kun tienmutkasta päästyä Rintakylän
nevat ja lakeudet alkoivat näkyä, hytkähdytti hänen sydänalaansa
tunne, joka samalla kertaa ikäänkuin itketti ja pakoitti juoksuun ja
toiselta puolen painosti, masensi ja toi pelkoa. Kaapossa asui tajunta,
joka sanoi, että vaikka kotipitäjässä oli paljon vähäosaisia, siellä
kuitenkin oli vähän, jos yhtään punakaartilaista. Eihän ollut Neiron
Jaskakaan, Lampimäen renki, vaikka olikin tappelija, tanssija ja
kellonvaihtaja.

Mutta joku vaisto ajoi häntä kotikylään ja heti vankilan ovella setvisi
hänelle ajatus: sinne minä menen.

       *       *       *       *       *

Kaapo hidasti kulkuaan ja alkoi miettiä.

Kotimökissä istuvat isä ja äiti, sisar kai oli jo ehtinyt kylille,
sillä oli lauantai-ilta.

— Päivää, tervehtii Kaapo.

— Päivää, vastaa isä. Sieltä linnastako sitä nyt?

Äiti ei puhu mitään, on asiallisen näköinen, häärii askareissaan, ei
tiedä, pelätäkö vai iloita.

— Linnasta, vastaa Kaapo.

— Jaa.

Sitten pitkä hiljaisuus.

Kaapo on hengessään näkevinään, kuinka isä posket kuopalla imee
piippuaan, murahtaa jonkun sanan tupakanpuutteesta, imee taas ja
miettii, ja äiti on levottoman näköinen.

— Tännekö sinä meinaat jäädä? kysyy äiti, mutta Kaapo ei vastaa mitään
ja äiti häärää taas entistä asiallisemmin.

— Se on sillä tavalla, sanoo äiti, että kun ollaan pieniä eläjiä...
ja muitten armoilla olevia... ettei sitä oikein uskalla...
punakaartilaisia... pitäisi käydä puhumassa isännällekin...

       *       *       *       *       *

Kaapo on hengessään näkevinään kaiken tämän ja hengessään hän on
kuulevinaan sen äidin tavallisen vikinänkin, mutta hengessäänkään hän
ei nouse sitä "muitten armolla olemista" vastaan, vaan tajuaa samassa,
että hänen on poikkeaminen Muiluun.

Tahdottomasti hänen polvensa notkahtavat, mutta hän jatkaa kuitenkin
matkaansa.

— Eipä tuosta mitään mene, jos ei tulekaan. Tuomioni jo olen saanut,
sanoo hän, koettaen virittää rohkeutta itseensä.

Kylän ensimmäinen talo on Antila ja toinen on Muilu, mutta ennen
Antilaa on hänen pakko istahtaa. Ei väsytä erikoisemmin kuin ennenkään,
peloita ei myöskään, mutta istuttava on kumminkin. Aurinko paistaa
vielä korkealla ja Kaaposta tuntuu kuin koko kylästä tuoksahtaisi
vastaan leipä.

— Minä menen Muiluun, Muilussa käy niin ja niin...

Kaapon ajatus ei enää juokse. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä
muilulainen hänestä ajattelee.

— En ole murhannut ainoatakaan ihmistä, enkä ryöstänyt toisten
tavaroita. Kuormahevosia vain ajoin... Kapinaahan se on sekin...
Sellaista kapinantouhua...

Metsänrannasta työntäytyy karjalauma maantielle. Tukeva naisihminen,
jolla on paksut, sierettyneet ja likaiset nilkat, ajaa sitä ja pysähtyy
Kaapon kohdalle.

— Eikö se ole Kaappoo?

— O'.

— Nytkö sieltä tultiin?

— Nyt.

Naisihminen on hiukan ällistynyt lyhyistä vastauksista ja kädet
puuskassa istujaa. Kaapossa jokin vähän ailahtaa ja alkaa elää. On sitä
Hilman kanssa tanssittu ja vieressäkin oltu...

— Muilussako sinä vielä...? kysyy Kaapo.

— En, vaan Antilassa.

— Jaa.

— Taisi siellä panna ikäväksi? kysyi nainen viimein.

— Mistäpä ne hauskuudetkaan.

Karja on jo ehtinyt edemmäksi, ja nainen kiiruhtaa jälessä. Hänen
läsnäolonsa on vaikuttanut elvyttävästi Kaapoon, hän nousee ja jatkaa
matkaansa.

— Ihmisenä ne sentään pitävät.

       *       *       *       *       *

Muilu on vähän syrjässä maantieltä, joten sinne ei sovi poiketa
huomaamatta ja puolivarkain ja pujahtaa tupaan, vaan on rohkeasti
astuttava sadan sylen pituinen kuja, jonka molemmin puolin kasvaa
nuoria koivuja. Kujan toisella puolen pilkistää esiin Kaapon
kotimökki, ja Muilua vastapäätä, pellon toisella puolen, ovat palaneen
työväentalon rauniot.

Istuessaan Muilun suuressa tuvassa, jonka könniläinen parhaillaan löi
kahdeksaa, valtion ajan ollessa seitsemän, ei Kaapo ollut selvillä,
miten hän oli tupaan joutunut. Hänestä tuntui kuin olisi hän siinä
istunut orpona ja yksinäisenä jo kauan aikaa, eikä hänen tajuntaansa
ollenkaan sisältynyt puistokuja tai kuinka hän sille oli kääntynyt. Hän
oli vain tullut.

Siinä oli nyt Muilun tupa. Väki oli syönyt, mutta ruuat olivat vielä
korjaamatta, ja keitetyn lihan ja leivän tuoksua oli tupa täynnä.
Hänelle oli murahdettu jonkunlaisia tervehdyksiä, mutta kukaan ei
ollut osoittanut hänelle paikkaa. Rengit istuivat omalla puolellaan,
yksi vuollen itselleen hammastikkua, toinen polttaen ja syljeskellen
aivan kuin periaatteesta eteensä lattialle, vaikka seinällä riippui
suuri taulu, johon oli painettu: "Älä sylje lattialle". Sanna kampasi
Liisan tukkaa toisen peräikkunan ääressä, keskenään supattelivat ja
naureskelivat, hänellekö lienevät nauraneet. Kaapo tunsi kaukaa, ettei
hän enää soveltunut Muilun ilmapiiriin ja hänessä alkoi turtumuksen
alta kaivautua esiin eräänlainen pelko.

Tupakamarissa kilahtaa puhelin, Kaapo hätkähtää, mutta turtuu taas
hiukan, kun ei ovi avaudukaan. Koko turtuneessa tajunnassaan odottaa
Kaapo Muilun isäntää kuin ilmestystä.

Ruuat lemuavat pöydällä ja hiljaisesti se vaivaa Kaapoa. Mutta Kaapo
tuntee sisimmässään, ettei hän kuulu niihin, joita Muilussa käsketään
ruualle. Ei ennenkuin tässä on ollut pientä tilintekoa, jos edes
sittenkään. Hän on vain punakaartilainen, vanki, sellainen, joka on
noussut kapinaan. Hämärästi Kaapon mieleen muistuu Absalom.

Sanni, tytär, tulee sisään, vilkaisee Kaapoon, tekee
hyvänpäiväntapaisen ja ottaa sitten kahvipannun selviämään takalta.

— Saunankin se Maija sanoi olevan valmiin, sanoo hän tyttöihin kääntyen.

Sana "sauna" tuo Kaapon mieleen jonkunlaisen hauskan tunnelman, joka
kuitenkin pian väistyy valtatunnelman edestä. Saunaa ei mainittu häntä
varten. Siitä oli pitkä aika, kun häntä Muilussa oli käsketty saunaan.
Taisi olla pari vuotta.

Väki ei pidä kiirettä. Odotettaneeko kahvia vai odotettaneeko jotakin
muuta.

— Ennättää sitä kammata saunasta tultuakin, virkahtaa Sanni taas
palvelustyttöihin kääntyen.

— Iltamiin jos menevät aikaisemmin, naurahtaa toinen rengeistä.

— Kukaan ei puhu Kaapolle puolta sanaa, mutta Kaapo ei hetkeäkään aio
lähteä tiehensä. Kun on tultu, niin on oltava. Hän pitää jonkunlaisena
velvollisuutenaan odottaa isännän tuloa.

Emännän saapuminen tupaan hiukan hämmentää Kaapon ajatuksia sikäli kuin
niissä ylimalkaan oli hämmentymisen varaa.

— Jokos se pitkämatkalainen tuli? kysyy emäntä.

— Jo, vastaa Kaapo totuudenmukaisesti.

Emäntä käväisee lieden ääressä, menee sitten ja istahtaa pitkän pöydän
ääreen.

— Taisivat viedä leipäkortit, kun mies noin on laihtunut? kysyy emäntä
tuokion kuluttua.

— Eihän niistä korteista ennenkään...

— Ja Tampereella niitä tarvittiin kovasti, kun niitä pyytäjiä oli niin
paljon, tokaisee toinen renki naurahtaen omalle sukkeluudelleen.

Kaapo tuntee asemansa tuskalliseksi eikä voi estää itseään
punastumasta. Sydän alkaa lyödä nopeammin ja nälkä käydä
jomottavammaksi.

— Oikein aatteestako se Kaapo tuli siihen ryövärisakkiin liittyneeksi?
kysyy emäntä taas kotvasen kuluttua.

— Mistäpä lienen... En niin aatteestakaan...

Kaapo jo muovaili mielessään jonkunlaista selitystä, tyhjentävää ja
perinpohjaista, mutta samassa vilahti isännän punertava, paksu niska
ikkunan alta. Sillä hetkellä menee Kaapossa joku seikka auttamattomasti
sekaisin, hän nousee puoliväliin seisomaan, mutta istuutuu taas, ottaa
lakin päästään, mutta panee sen uudelleen päähänsä.

— Ulos se minut viskaa, ajattelee hän väkinäisesti, kuullessaan
askeleet eteisessä ja katsoo jo, eikö olisi paras mennä takan ääreen ja
siitä livahtaa ulos, ennenkuin toinen ehtii huomata.

Hän koettaa nousta, mutta huomaakin, että häneltä puuttuu siihen
voimia, istuu paikalleen kuin naulittu, ja samalla ovi aukeaa.

Isäntä astuu sisään, astelee keskilattialle, huomaa sitten Kaapon ja
luo häneen pitkän, kysyvän katseen.

— Vai jo sieltä tavarantasaamishommista ehdittiin kotinurkkiakin
katselemaan, jyrähtää viimein.

Kaapo luo katseensa maahan eikä huomaa, kuinka rengit tulevat
asiaaharrastavan näköisiksi ja pikkuhommat taukoavat. Kysymys on
sellainen, johon hän ei voi vastata ja sisimmässään hän vapisee.

— Jos sinä olet meinannut niitä oppejasi tulla tänne levittelemään,
jatkuu jyrinä, niin se on erehdys.

— Ei minulla mitään oppeja ole, pääsee Kaapolta.

— Mitäs sinä sitten täältä kärkyt?

— Töihin minä vaan...

— Vai jo kelpaisi talollisenkin työt, siksi kai kun ei talollinen joka
raossa kysele papinkirjaa...

Kaapolla ei ole sanottavaa, oikeastaan hän onkin jo asiansa toimittanut.

Ei jatka puhetta isäntäkään, menee vain ja istahtaa pöydän päähän.

— Ei olisi sinustakaan uskonut, mutisee hän itsekseen.

— Joko sinä kotimökilläsi kävit? kysyy hän pitkän tovin vaiettuaan.

— En, en minä vielä.

Isäntä näyttää jotakin aprikoivan itsekseen ja singauttaa sitten esille
uuden kysymyksen:

— Vieläköhän sinusta kunnollisten ihmisten pariin olisi?

Kaapon tulee miltei hyvä olla, vaikka häneltä jääkin kysymys
vastaamatta. Palvelustytöt alkavat aavistella asian loppuratkaisun ja
menevät ulos.

Isäntä istuu vielä hetkisen ja katselee vastapäisestä ikkunasta ulos,
mutta Kaapo alkaa kotiutua ja häneen hulvahtaa lämmin, kodikas tunne.
Hän saa jäädä tänne, hänelle annetaan työtä, hänen ei tarvitse mennä
ruukille eikä tiilitehtaalle.

— Et sinä tuon näköisenä töihin pysty, sanoo isäntä viimein ja kääntyen
emännän puoleen hän jatkaa: Käske toimittaa, että se saa jotakin
syötävää.

Sitten hän nousee ja kävelee tuvan poikki tupakamariin, mutta ovella
kääntyy hän vielä Kaapoon päin:

— Tule nyt sitten maanantaina, niin katsotaan. Ja häpeä vähän sillä
aikaa.

Sanoo, paiskaa oven kiinni ja katoaa kamarin puolelle.

Mutta kun Kaapo on syönyt, sanoo Reino-renki:

— Tuleeko se Kaapo saunaan vai meneekö ensin kotimökilleen?

Kaapo menee saunaan.




JASKAN ÄKKIKÄÄNNÖS


Lampimäki ei ollut Jaskaan, nuorimpaan renkiinsä, lainkaan tyytyväinen.
Ei olisi pitänyt erikoisesti väliä, vaikka Jaska kekriltä olisi
lähtenytkin, vaan ei viitsinyt omasta aloitteestaan sanoa irti. Tekihän
Jaska työnsä siinä, missä joku toinenkin ja oli talossa ihmisiksi.

Mutta Jaska kulki työväentalolla, oli suuri tappelija ja kylillä
ollessaan paha suustaan. Sellaisesta Lampimäki ei välittänyt. Hänen
puolestaan sai itsekukin käydä työväentalolla tai seuroissa, mutta kun
edelliseen vielä liittyi suuri suu ja kärkäs käsi, oli asia Lampimäen
mielestä selvä: mies on sosialisti. Ja sosialisteista Lampimäellä oli
oma mielipiteensä varsinkin nyt.

Kerran oli Jaska päissään toikkeroinut iltajuoksuiltaan tupaan. Oli
sattunut niin ohraisesti, että isäntä oli tullut portailla vastaan,
tarttunut kraiveliin ja kuljettanut Jaskan navetan kokille.

— Ryyppää kun ryyppää, mutta ryyppää ihmisiksi!

Nyt Lampimäki hiljaisessa mielessään arveli, että olisi saanut vähän
isällisemmin ja pehmeämmin työntää Jaskan sinne kokille, sillä oli kai
sillä ollut aiheensakin siihen ryyppäämiseen. Sitäpaitsi olivat ajat
levottomat, sosialistit olivat ryhtyneet kapinaan, eikä tiennyt, mitä
Jaskan päähän saattoi pälkähtää. Yhtenään oli viime aikoina siellä
"talolla" ravannut. Ja vihaisesti oli Jaska siitä aamuhetkestä asti,
kun oli kokilta alas kömpinyt, isäntää katsella kyrännyt. Ei ollut
puhunut mitään, vaan jotakin sillä oli mielessä. Nyt, kun ne ovat
puuhassa...

Tuvassa on hiljaista, vaikka onkin arkipäivä. Viikon kuluessa isäntä
on ollut huomaavinaan, että rengit ovat odottavalla kannalla johonkin
asiaan nähden, josta he itsekään eivät olleet oikein selvillä, piiat
kuiskailivat keskenään, ja Jaska kyräili ja muljotteli entistä
mielenosoituksellisemmin. Nyt ne ovat ulkona töissä, ja vain emäntä
istuu pihaikkunan luona ja katselee hämärissä lehtiä.

Seinäkello lyö harvakseen kolmenlyönnit. On vielä aikaa, ennenkuin
väki alkaa lappautua illalliselle. Mietteissään isäntä nousee ja alkaa
käveleskellä tuvan lattialla edestakaisin.

— Saa nähdä, meinaako ne oikein kapinaa, täälläkin, sanoo hän.

— Hm... vastaa emäntä, nostamatta katsettaan lehdestä.

— Ryssistä niillä on suuri turva, jatkaa isäntä tuokion kuluttua.

Lehti kahisee emännän kädessä, hän laskee sen hetkeksi syrjään ja
korjaa lasejaan.

— Kuuluvat aikovan tulla taloihin syömään ilman edestä, virkahtaa
hänkin puolestaan.

Isäntä naurahtaa katkerasti.

— Viimeinen syönti se heillä on, jos vaan tänne tulevat, mojauttaa hän
sitten varmasti.

— Aseita ovat saaneet ryssiltä, lisää emäntä ikäänkuin tiedustellen,
minkä vaikutuksen se isäntään tekisi.

— Mm... Arvaahan ryssän...

Isännällä ovat omat tietonsa, emännällä omansa, eivätkä
viimeksimainitut näytä isäntään vaikuttavan. Hän ajattelee Jaskaa.
Paha on pitää pirua omassa pesässään, mutta ei viitsi poiskaan käskeä.
Peloksi selittäisivät.

Ulkona on jo kevään tuntu voittava. Ilma on kirkas, sees ja rauhallisen
odottava, on kuin lumen alta väreilisi ilmaan hienon hienoa maan
tuoksua. Isäntä kävelee ikkunan luo ja pysähtyy kädet taskuissa
katselemaan kevättä ja sitä, mitä tapahtuu ulkona.

Kauppias Lunkkreenin piika kävelee maantiellä ohi, ryssä kainalossa.
Ryssä selittelee ja viittilöi, ja Lunkkreenin piika nauraa ja on
ymmärtäväisen näköinen. Näky ei erikoisesti suututa isäntää: se on nyt
vain Lunkkreenin, kulanssin, piika ja muuan ryssäraukka. Kaukaisimmassa
tajunnassaan isäntä puolittaisella kauhulla huomaa, ettei hän pidä
ryssää oikein ihmisenä. "Mikä lie sellainen Jumalan firaapelityö".

Tuon lauseen on isäntä kuullut Jaskalta. Ja yht'äkkiä, tämän tullessa
mieleen, alkavat isännän mielipiteet Jaskasta vaihdella.

— Firaapelityö! Raa'asti sanottu, — oikein Jaskan malliin. Ei se
ryssien kanssa samalle puolelle ainakaan... tai mikä sen tietää...

Maantiellä on yhtämittaista liikettä. Kuormia menee ja tulee, ryssät
kulkevat toimeliaina edestakaisin, useilla naisia kintereillään.
Tuolla menee Nevasen tyttö ryssän kanssa, narttu ihmiseksi, ja isä
koiranpenikka talolliseksi... Lampimäen isäntä ei syljeskele lattialle,
mutta nyt hän ruiskauttaa pitkän syljen ajatellessaan Nevasen sakkia...

Jotakin niillä on tekeillä. "Talolle" syttyvät tulet, pihalla kihistään
ja kuhistaan, melu ja huudot kuuluvat Lampimäkeen asti. Hiukkaista
myöhemmin ilmestyvät valot Peltoniemen pitkiin ikkunariveihin ja
nuorisoseuran talolle. Itsetiedoton hymy ilmestyy isännän suupieliin.
Hyvä tulee, oikein hyvä. Häntä melkein naurattaa, kun hän näkee miehiä,
punainen nauha käsivarressa, sekaisina ryhminä kuljeskelevan talon ohi.

Hän aikoo juuri ruveta antamaan emännälle eräitä selityksiä, kun
Suuriniemen Matti astuu sisään. Suuriniemi on ajanut pihalle takapihan
kautta eikä isäntä ole hänen tuloaan aikaisemmin huomannut.

— Iltaa, tervehtii Suuriniemi, pannen lakkinsa takkakivelle.

— Iltaa.

— No nyt se alkaa olla valmista, sanoo hän sitten reippaasti,
huomattuaan, ettei tuvassa ole syrjäisiä.

— Jokos jääkäri tuli?

— Tuli jo aamulla.

— Missäs se...?

— Peltoniemessä.

— Jaa.

Emäntä alkaa laittaa kahvipannua tulelle. Tuntuu kuin olisi Suuriniemi
tullessaan tuonut tupaan hiukan enemmän toimeliaisuutta ja odottavan
toivon tunnelmaa.

— Sinä tulet sitten yöllä? kysyy Suuriniemi.

— Niinhän sitä sovittiin.

— Tulet sitten Peltoniemeen. Osa menee seuran talolle ja osa meille.

— Tullaanpa vaan.

Emäntä nostaa kahvipannun tulelta ja sekaantuu keskusteluun.

— Meinaatteko te nyt sitten, että se käy niin rauhallisesti ja niinkuin
olette suunnitelleet? kysyy hän.

Suuriniemi naurahtaa hiljaisesti.

— Jos jotakin tulee, vastaa hän, niin tulee samanveroinen kun
kyläkunnan rytinät entisaikaan. Virkistyksekseen niissä heilahtelee.

— Mutta jos niillä on jotakin hajua...?

— Kyllä kai niillä hajua on — ei sen puolesta. Koko talven ja viime
syksynhän ovat niistä hajuistaan räikyttäneet. Mutta eipä taida...

Suuriniemi ei sano ajatustaan loppuun. Porstuasta kuuluu kolinaa
ja hetken kuluttua tulee Jaska sisään. Hän tuoksuu huomattavasti
väkeville, hänellä on kivääri pistimineen kädessä ja leveä, punainen
nauha käsivarressa.

Vaistomaisesti Suuriniemi korjaa lakkinsa, ja Lampimäki ottaa piipun
hampaistaan.

— Mitäs kojeita sinä tänne haalaat? kysyy hän terävästi.

— Kivääri se on, vastaa Jaska leveästi. Eikös isäntä ole ennen
sellaista nähnyt?

Jaska on nuori mies, hiukan yli kahdenkymmenen, mutta vähän villin ja
kesyttömän näköinen.

— Vai kivääri! toistaa isäntä. Mitäs sillä?

— Sittenpähän näkyy.

— Entä mikäs se on tuo punainen nauha?

— Se on kaartin merkki.

Jaska menee remsseesti pöydän taakse ja alkaa nurkkakaapista hakea
jotakin.

— Eiköhän ole parasta, puuttuu Suuriniemi puheeseen, että Jaska vie ne
vehkeet takaisin sinne, mistä on ne saanutkin. Ei niistä perältäkään
mitään siunausta lähde.

— Sittenpähän lähtee se, mikä lähtee, virkahtaa Jaska kyräillen
uhkamielisesti ja luo vihaisen katseen isäntään. — Tuota... jatkaa hän
vähän ajan kuluttua, saisikohan ruokaa hiukan aikaisemmin, kun olisi
illalla vähän omia puuhia?

— Kyllä se on parasta, että Jaska ottaa palkkansa ja lähtee pitemmäksi
aikaa niihin omiin puuhiinsa, sanoo isäntä, avaten kukkaronsa. Siinä
olisi palkan loppu.

Hetkisen näyttää siltä, kuin Jaskan nousuhumala olisi laskemassa,
sitten hän työntää rahat edestään ja sanoo tarkoituksellisen
rauhallisesti:

— Kylläpä isäntä kerkiää niistä asioista puhua parin päivän päästä.

— Tästä talosta ei kuljeta niillä asioilla, jyrähtää Lampimäki. Ota ja
lähde!

— Ei sitä lähdetä niinkuin koira.

— Joko viet vehkeesi takaisin ja olet niinkuin muutkin ihmiset tai
lähdet.

Lampimäki on tarttunut renkiään käsipuolesta ja taluttaa häntä ovea
kohden, mutta Jaska riuhtaisee itsensä irti ja tulee tyrkänneeksi
isäntää rintaan. Lampimäki on nuoruudessaan ollut suuri tappelija,
nyt on hän uskovainen, mutta hänen sisunsa nousee, hän nostaa Jaskan
kohoksi ja kantaa hänet ovesta ulos.

Pihalle lentäessään Jaska raivostuu ja hän aikoo hyökätä sisään
hakemaan kivääriään, mutta tyrmistyy, kun huomaa, että se suuressa
kaaressa lentää hänen jälessään ja putoaa melkein jalkain juureen.
Eivät siis huolineet hänen aseestaankaan.

— Taisi tulla liian äkkinäinen teko, sanoi Suuriniemi.

— Meinasin ensin puhua sille järkeä ja vähältä piti, etten pyytänyt
anteeksi, kun kerran kuskasin sen navetan kokille... vastasi Lampimäki.
— Taisi silloin surusta ryypiskellä.

— Hyvä kun ei tullut tehdyksi, keskeytti toinen. Peloksi olisi
katsonut. Mutta kyllä nyt saa lähettää miehiä tännekin...

Lampimäki katui itsekin tekoaan. Hänen takiaan piti nyt hajoittaa
muutenkin pieni joukko. Suuriniemi meni puhelimen luo soittaakseen
Peltoniemeen, mutta keskuksessa olikin jo ryssä vastaamassa.

       *       *       *       *       *

Jaskan mielen täytti suunnaton raivo. Hänen ensi ajatuksensa, kuten
sanottu, oli hyökätä sisään, mutta kun kivääri lensi hänen jalkainsa
juureen, tunsi hän tulevansa jollakin tavoin nöyryytetyksi ja asiasta
lyödyksi ja raivontunne sai väistyä kylmän, harkitsevan kostontunteen
edestä. Viiteen taloon oli hyökättävä: Lampimäkeen, Suuriniemeen,
Peltoniemeen, seuran talolle ja Muiluun, ja hän laittaisi itsensä
siihen sakkiin, joka hyökkäisi Lampimäkeen. Mutta se oli tapahtuva
vasta ylihuomenna, kun Ristinjoelta tulisi enemmän ryssiä avuksi. Jaska
ei voinut tietää, että juuri samalla hetkellä riisuttiin Ristinjoen
ryssiä aseista ja annettiin niille selkään. Jaska sitä ei tiennyt,
mutta Lampimäessä, Peltoniemessä ja muissa porvarien pesäpaikoissa se
tiedettiin.

Ilta oli jo pimennyt, mutta maantiellä oli liike yhäkin tavallista
vilkkaampi. Sähkövalot paloivat kirkon tienristeyksessä ja Lampimäen
kujan suussa niinkuin tavallisesti, mutta ilmassa oli odotusta ja
hiukan niinkuin jotakin kiimaa. "Talo" ei sovi näkymään maantielle
niinkuin Lampimäen ikkunoihin, mutta sieltäpäin kuului huutoa, melua ja
naurua ja niistä eroittautuu selvästi pari laukausta. Jaska hätkähtää:
Jokohan ovat ruvenneet...? Mutta taitavat vain muuten ammuskella
talollisia peloittaakseen.

Jaska alkaa kiivaasti astella "talolle” päin. Linnuntietä sinne olisi
vain vajaa kilometri, mutta maantie mutkittelee niin, että matkaa
karttuu ainakin vanha virsta. Lampimäen laaja kotipelto ja Muilun
rakennusryhmä eroittavat toisistaan Jaskan palveluspaikan ja »talon".
Muilulainen on aikoinaan myynyt palstan "talolle" sopuhinnasta, mutta
taitaisipa ottaa pois, jos voisi. Niin ne ovat vastakkain kuin kaksi
linnoitettua leiriä, Muilu ja työnväentalo, ja edellisen takana
Lampimäki niinkuin jonkunlaisena reservinä.

Kaksi ryssää tulee Jaskaa vastaan maantiellä, huomaavat kiväärin ja
hämärästi nauhan käsivarressa, tulevat ääreen ja alkavat puhua tolittaa.

Jaska kuuntelee aikansa ymmärtämättä sanaakaan.

— Menkää helvettiin! sanoo hän sitten jatkaen matkaansa.

Jaskalla ei ole alunpitäenkään ollut minkäänlaista myötätuntoa
venäläisiä kohtaan ja itsetietoisesti lukeutuu hän siihen luokkaan,
joiden tajuntaan ei käsite ryssä sisälly ihmisrotuna. Pikkupoikana
on hän kuullut, että hänen isoisänsä isä on ottanut osaa Alavuden
taisteluun, mutta hänen vastenmielisyytensä ryssiä kohtaan ei johdu
siitä. Mistä se johtuu, sitä hän ei rupea eikä pysty selvittämään.

Ryssien kohtaaminen vaikuttaa tyynnyttäväsi Jaskan mielialaan. Hänen
kostonhimonsa ikäänkuin tasoittuu ja saa leveät suuntaviivat. Hän tulee
taistelemaan ryssien puolella, eli ryssät hänen puolellaan, aatteen
vuoksi. Lampimäki sisältyy niihin, joita vastaan aate taistelee.
Lampimäki on porho, jolla on vuosittain parisataa veroäyriä, ja hän,
Jaska, kuuluu köyhälistöön, sosiaalidemokraatteihin.

Itse asiassa on Jaskan suhde aatteeseenkin vähän heikontunut senjälkeen
kun Muilun neljäs piika tuli paksuksi. Oli sattunut niin, että Muilun
neljäs piika, Riika, oli Jaskan nimetty morsian. Ensin oli kovisteltu
Jaskaa, mutta sitten olikin käynyt selville, että se oli ryssä. Senkin,
kovistelemisen, oli suorittanut Lampimäen isäntä.

— Sano nyt vaan suoraan, äläkä kieräile, oli isäntä sanonut. Ei täällä
passaa ruveta lapsia kylälle tekemään. Jos se sinun on, niin naitava
sun on. Kylläpähän sitten saamme katsella, miten elämään tulette.

— Ei se minun ole.

— Ei! No kenen sitten?

— Pirustako minä tiedän.

— Kuule: ei passaa kiroilla!

— Niin, mutta minun se ei voi olla.

Isäntä oli pannut lakin päähänsä ja mennyt suoraan Muiluun.

— Kyllä nyt Jaskan retkistä selvä otetaan, oli väki sanonut.

Iltamyöhällä oli isäntä palannut.

— Ryssälle kuuluu tulevan. Otimme Muilun kanssa selvän. Riika itse
tunnusti. Ja Muilu sanoi, että nyt on parasta, tyttö, että lähdet
kotimökillesi.

Seuraavana lauantaina oli Jaska juonut itsensä humalaan, ja isäntä
kuskannut hänet navetan ylisille kuin elukan.

       *       *       *       *       *

Kun Jaska nyt näin palauttaa mieleensä tapauksia, esiintyy Lampimäki
hänelle uudessa valaistuksessa. Tällä tavoin, yhdistelemällä tapauksia.
ei hän ennen ole tullut ajatelleeksi.

Muilun kohdalla Jaskan huomiota herättää se, että talosta ei näy
valontuikahdustakaan. Alkaa olla jo lypsyn aika, mutta navetta on
aivan pimeä. Suunnaton graniittirakennus piirtyy tummana möhkäleenä
taivasta vasten. Yksinäinen koira haukahtaa pihamaalla, muuten on
Muilussa kaikki kuolonhiljaista. Jaskaan se vaikuttaa hiukan kammoa
herättävästi. Pitää sanoa "talolla", että ovat varuillaan. Sitä ei
tiedä, mitä Muilusta tulee. Hän astuu kymmenkunta askelta Muilun tuttua
kujaa, mutta kääntyy takaisin. Mitäpä hän sitä kujaa enää, vaikka
matkaa "talolle" oikaisisikin.

Muilun pimeys on vaikuttanut "talollakin" painostavasti ja innostusta
poistavasti. On niinkuin Muilun pimeiden ikkunain uutimien takaa
katselisi kylmä ja hiukan ivallinen totuus. Jaska huomaa, ettei hänen
varoitustaan tarvita.

— Pitäisi mennä ottamaan selville, mitä siellä oikein on tekeillä,
sanoo Reenin Mikko, päällikkö.

— Mene itse, per...

Siellä, tien toisella puolen, sadan sylen päässä, toljottavat Muilun
neljätoista pimeää ikkunaa. Jokaisessa ikkunassa saattaa olla kivääri.
Mene sinne sitten haravoimaan.

Seinäkello lyö kahdeksaa.

Ryssät oljentelevat pitkin seiniä, puuhaavat, tolittavat ja
naureskelevat, joku soittelee hanuria, mutta ei koskaan pääse
kappaleen loppuun, kun jo aloittaa uutta. Naiset kantavat höyryäviä
ruoka-astioita keittiön puolelta näyttämölle, jossa aterioiminen
tapahtuu. Ketään talollisen palvelijaa ei näy joukossa, naiset ovat
kaikki sahalaisten vaimoja ja tyttäriä tai sitten muualta kulkeutuneita.

Työväenmarssi kajahtaa. Miesten epäsointuisat, järeät äänet sekaantuvat
naisten enemmän tai vähemmän kirkuviin sopraanoihin, mutta ensi
innostus on laskeutunut ja mieliala pysyy auttamattomasti lamassa. Ilma
on sakea ja lamput kiiluvat kuin jostakin verkon takaa.

Jotkut ryssät pistävät pieneksi tanssiksi, laskevat ujostelematta
ja asiallisina kätensä naisten vyötäisille ja pyörähtävät näyttämön
edessä. Naiset ovat raukean ja autuaan näköisiä. Silloin Jaskan
ellottava tunne kasvaa ja hän tekee mielessään äkkinäisen päätöksen:
noiden kanssa ei millekään.

Jollakin tavoin tuntee hän itsensä orvoksi ja yksinäiseksi tässä
ympäristössä. Täällä ei ole ketään hänen parhaita tovereitaan, vain
itsetietoisia sahalaisia ja ylpeitä asemalaisia, jotka toisinaan
luovat hiukan ivallisia katseita renkiin. Renki, — renki ei ole
luokkatietoinen työläinen, renki on jotakin manttaalipösön ja työmiehen
väliltä, joku sellainen, johon ei luokkatietoinen voi oikein luottaa,
sillä renki on ympäristössään imenyt liiaksi manttaalihenkeä ja
-katsantotapaa itseensä.

Nyt Reenin Mikko nousee puhumaan.

— Toverit ja te, venäläiset veljemme, aloittaa hän. Taistelu on
alkanut, porvariston kahdestoista hetki on lyönyt ja turhaan hiovat
lahtarit aseitaan...

Jaska kuuntelee puhetta kuin läpi unen eikä monikaan sana ennä hänen
korviinsa. »Venäläiset veljemme” ‒ Riikan sulhaset ja muut. Ja mitä
ovat porvarit hänelle tehneet? Eihän häneltä ole mitään puuttunut,
talolliset ja heidän poikansa ovat kohdelleet häntä yhdenvertaisena,
häntä, niinkuin kaikkia muitakin. Eivät ole läheskään niin ylpeitä kuin
asemalaiset aatteensa kanssa. Lampimäki oli kyllä kantanut niskasta
hänet navetan kokille, mutta olihan se kerran tyyrännyt nimismiehenkin
portaita alas. Hän, Jaska, oli ollut päissään niinkuin nimismieskin,
samanveroisia, nimismies ja hän. Sitten Lampimäki oli ruvennut
katsomaan hänen etuaan siinä Riikankin asiassa, luvannut, että kyllä
te elämään tulette, jos vika on Jaskassa. Mutta eipä ollut, — ryssässä
oli vika. Kun Lampimäki nyt illalla taas heitti hänet ovesta ulos, niin
eiköhän siinäkin ollut oikeutusta? Mennä nyt ase kädessä häristelemään
toisen asuntoon ja ruveta vaatimaan ruokaa, vaikka tietää, että vähän
ajan kuluttua rupeaa sotimaan ruuan antajaa vastaan.

Mitenkä hän, Jaska, oli tähän sakkiin oikein tullut? Ensi kerran oli
tullut Eilolan Toivon kanssa vähän hönässä ja sitten tullut toisenkin
kerran ja kolmannen. Niin se sitten oli käynyt.

Kun Jaska näitä aprikoitsi mielessään huomasi hän senkin, ettei häntä
millään tavalla kohdeltu täällä toverina, vaan oppipoikana, jota
pidettiin miesten joukossa niinkuin puolittain armosta. Ja sitten nuo
ryssät, nuo iankaikkisen vaivatut "venäläiset veljet", jotka tunkivat
joka paikkaan niinkuin syöpäläiset ja joiden veljellisistä töistä oli
lehdissä saatu lukea koko viime syksy ja kulunut talvi.

Ei, totisesti. Ryssien sakkiin hän ei halunnut kuulua, vaan pikemminkin
siihen, joka antoi heitä selkään. Se on sittenkin paljon reilumpaa.

— Sitäkö ne noista ryssistä venyttävät perässään, sanoo hän
ajatuksissaan vierustoverilleen.

— Sitä minäkin, vastaa toveri, Eilolan Iivari. Kun olisi kaveri, niin
pois lähtisin.

Jaska tajuaa syvästi, että jos hän nyt jättää kiväärinsä oven pieleen
ja menee tiehensä, ei häntä kukaan tule kaipaamaan. Hän on vain
talollisen renki niinkuin Eilolan Toivo ja Iivarikin, eivätkä sellaiset
ole luokkatietoisia työläisiä.

— Lähdetään hiivattiin ryssien joukosta, sanoo hän hetken kuluttua.

Kukaan ei estä heidän lähtöään. Reenin Mikko pitää vielä puhetta ja
pihalla käy kihinä ja kuhina. Siellä on Riikakin maha pystyssä.

— Mitä sinä täältä haet? kysäisee Jaska ohimennessään.

— Muuten vaan... inisee Riika.

Taas Jaskaan nousee suuri, raivostuttava vihantunne ja hän tarttuu
tyttöä kiivaasti käsivarteen.

— Kyllä se, perkele vie, on parasta, että marssit kotiin takaisin,
sillä kyllä nyt tulee iivanoitten viimeinen päivä, sanoo hän raa'asti.

Nainen vikisee ja Eilolan Iivari sanoo:

— Älähän nyt tuolla tavalla.

Mutta Riikaan on mennyt turvallisuudentunteen tapainen, hän itkee,
mutta kävelee nöyrästi ja hiukan peljäten Jaskan edellä ja kun
maantielle päästään, ohjaa hän kulkunsa Sydänmaalle päin, missä hänen
kotinsa on.

— Entä minne sinä menet? kysyy Iivari Jaskalta.

— Sinne, minne muutkin miehet, vastaa Jaska ynseästi ja kääntää
kulkunsa Peltoniemeen.

— Ota edes tuo nauha käsivarrestasi.

Sanaa puhumatta irroittaa Jaska nauhan ja pistää sen taskuunsa.

— Tuletko sinä mukaan? kysyy hän sitten Iivarilta.

— ... tiedä, tuota, niin vaihtaa kuin liiviä, vastaa Iivari empien.
Taidan mennä kotiin nukkumaan.

Mutta Jaska painuu Peltonientä kohden.

       *       *       *       *       *

Yö meni rauhallisesti, niinkuin oli laskettukin. Ainoastaan muutamia
laukauksia vaihdettiin ja kaksi ryssää pääsi hengestään. Kahden tunnin
kuluttua oli kaikki selvää.

Aamulla katseli Lampimäki Jaskaa salatulla hartaudella. Olihan siinä
pohjalla sittenkin sitä oikeaa, niinkuin hän oli arvellutkin. Mutta
mitään hän ei sanonut.

Illalla tulee Jaska tupakamariin ja sanoo isännälle, että pitäisi saada
vähän rahaa.

— Mitä sinä sillä? kysyy isäntä.

— Tulisi vähän menoa.

— Minne sitten?

— No sinne Vilppulaan, vastaa Jaska äkäisesti ja ikäänkuin ihmetellen,
ettei toinen ensi sanomalla ymmärrä.

Lampimäki on itseensä sulkeutunut, ulkonaisesti tyly mies ja häneltä
jää Jaskan käsi puristamatta. Sensijaan hän nopeasti kääntyy ympäri
ja menee laatikolleen, ettei toinen huomaisi hellää välähdystä hänen
silmissään.

— Mikäpäs siinä, myönsi hän. Jos se aatteellesi sopii, niin mene vaan.
Siellä saat ainakin tapella kylliksesi poliisin tulematta väliin
niinkuin kylällä kuuluu tapahtuneen.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK POHJALAISIA JA PERÄPOHJALAISIA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.