Tie selvä I : Romaani nykyajalta

By Arvi Järventaus

The Project Gutenberg eBook of Tie selvä I
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tie selvä I
        Romaani nykyajalta

Author: Arvi Järventaus

Release date: March 23, 2025 [eBook #75694]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1928

Credits: Jari Koivisto


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIE SELVÄ I ***

language: Finnish




TIE SELVÄ I

Romaani


Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.




Hessen isä oli seppä.

Ylimaissa syntyneenä hän oli poikasena tullut kaupunkiin ja päässyt
sepänoppiin Rönnelle. Tällä oli suuri paja keskikaupungilla, ja
jokaisella sieltä lähteneellä kisällin kirjoilla varustetulla oli jo
hiukan kuin mestarin arvo. — Se on niitä Rönnen kisällejä — tällainen
mainesana kintereillään meni mies mihin tahtoi, ja Hessen isä meni
rautatielle. Sitä rakennettiin parhaillaan, ja seppä Heikki Karlsson
sai kasarmilta päästyään paikan rautatierakennuksen pajassa kirkkomaan
kupeella.

Samoihin aikoihin kuin Hessen isä palveli sepän-opissa, tuli nuori
tyttönen kaupunkiin piiaksi muutamasta lähipitäjästä. Se oli noita
mainehikkaita seutuja, joissa Suomen sodan aikaan oli taisteltu ja
voitettu, ja pikku Hesse kuuli jo sangen varhain kertomuksen ryssän
kenraalin päästä, joka vieri pappilan mäkeä alas kuin pallo; kanuunan
kuula oli sen aikaan saanut. Kohtalo oli nimittäin johtanut niin, että
tuosta palvelustytöstä tuli Hessen äiti. Vanhemmat olivat tutustuneet
toisiinsa kasarmilla, jossa isä suoritti asevelvollisuuttaan, ja äiti
palveli eversti Ervingillä. Tuosta ajasta riitti juttua myöhäisiin
iltahetkiin, ja pikku Hesse oli paljaana korvana.

He asuivat silloin Laidalla, kirvesmies Partasen talossa. Pieni,
yksi-ikkunainen kamari oli ahdas, mutta eipä heitä ollutkaan kuin kolme
henkeä. Isä tuli illalla työstään, riisui kenkänsä, peseytyi ja söi,
ja sitten alkoi venäjänlehtien leikkuu pöydän nurkalla, johon oli jo
muodostunut kahvikupin suun suuruinen kolo. Ja sitten tarinoitiin.

Hessen pieneen maailmaan ei siihen aikaan mahtunut vielä monta
henkilöä. Mutta yksi, joka pimitti toiset varjollaan, oli eversti
Erving, »Iso Saapas».

Sehän kuulosti jo hiukan sadulta. Äiti kertoi, kuinka hän kerran
huoneita siivotessaan oli heittänyt havunneulasia everstin ryytimaahan.
Sotaherra, joka oli kuulu hirmuisesta ankaruudestaan, oli ottanut äidin
lujille: Onkko Kaisa tekeny sen? — Kun äiti ehti tähän kohtaan, tuntui
Hessestä, kuin olisi suuri rautakorkoinen saapas uhkaavana kohonnut
äidin pään päälle valmiina murskaamaan hänet. Se oli jännittävä hetki,
ja hän ihan hytisi odottaessaan jatkoa.

Isäkin oli keskeyttänyt tupakan leikkuun ja virkkoi nauraen: Niin...
kyllä muistan sen. Äiti pisti kätensä esiliinan alle — aivan samoin
kuin oli tehnyt silloinkin hirmuisen sotaherran edessä seistessään —
ja jatkoi ääni värähdellen: Minä katsoin sitä silmiin, vaikka vapisin
koko ruumiiltani, ja sanoin: 'En, herra eversti... en ole tehnyt sitä!'
Äiti puistahutti itseään aivan kuin olisi tuo kaikki juuri tuossa
tapahtunut, ja Hesse näki hengessään mahdottoman suuren saappaan
poistuvan pitkin kasarmin puistokäytävää, ja hiekka narskui sen
rautaisen koron alla.

Se puri hammasta, niin että kirskui... mutta minkäs se minulle mahtoi.
Minä olin viattoman näköinen kuin lammas... Äiti päästi oikein helakan
naurun ja nauroi kyynelet silmissä. Eikä Hesse yhtään ajatellut, että
äiti oli sillä kertaa narrannut. Tuntui vain hyvältä, että hän oli
pelastunut Ison Saappaan kynsistä.

Sellainen pikkuinen, urhea äiti!

Isä ajeli venäjänlehtiä pöydännurkalta tupakka-massiinsa, sytytti
piippunsa, vetäisi pari savua ja töpähytti sitten sivulleen. — Niin...
ankara se oli... mutta silloin olikin eri järjestys. Kun minä menin
kuulutuslupaa pyytämään, näkyi vähän kellonlinkoja takin rintapielestä.
'Onko se Heikken rupena kellokauppias?' Isä oli kiireesti sipaissut
lingat piiloon, tehnyt asennon ja lausunut: 'En, herra eversti...
mutta aion mennä naimisiin.' Iso Saapas oli pullistanut viiksiään ja
katsella muljottanut isää kulmainsa alta: 'Mite sotamees akka teke?'
'Joo... herra eversti... akka se pitäs... (Isä työnsi päänsä taaksepäin
ja nauraa kihautti kuivan naurunpätkän.) 'No, kenenkkä se Heikken
naima?' (Isä katseli kulmainsa alta, kuin olisi itse ollut Iso Saapas.)
'No... sen Kaisa Hämeenojan...'(Ääni vaihtui äkkiä hiljaiseksi kuin
anteeksipyytäväksi, ja pää teki muutamia nyökähdyksiä, samalla aikaa
kuin peukalo naputti piipun koppaa.) 'Vai aikko Heikken viede meiden
hyve Kaisa?' (Taas julmistunut katse ja sitten lyhyt naurun kihahdus.)
'Joo, herra eversti... niin on tarkoitus...' 'Putka sine sietes saada,
senkin junkkar!' Ja, sitten päästi isä ilon valloilleen ja nauraa
hohotti koko sydämestään.

Sellaista se oli ollut, mutta olipa toki hyvä, ettei isä enää kuulunut
sen komentoon, vaan takoi nyt rautatien vastarakennetussa uudessa
kivipajassa...

Hesse on matkalla isän luo kahvia viemään. He ovat muuttaneet
pois Partaselta ja asuvat nyt merimies Matlinin talossa,
portinpielihuoneissa, aivan Laidan äärimmäisessä päässä. Hänen
korviinsa kantautuu iloinen vasaran kalke, jota säestävät harvemmat,
voimakkaat jymähdykset. Hitsaavat taas, vilahti hänen päässään, ja hän
juosta kipittää ratakiskojen yli pieni pärekoppa kädessä.

Oli se kumma maailma tämä rautatie. Sillä ei tuntunut olevan mitään
tekemistä kaupungin kanssa, jonka laitimmaiset talot tuolla kadun
varressa torkkuivat auringon paistaa räyvöttäessä niiden niskaan, niin
että vastatervatut asfalttikatot höyrysivät. Rautatieläiset muodostivat
oman säätynsä, johon Laidalla suhtauduttiin kunnioituksella.
Rautatieläisten lapset eivät tosin olleet herraslapsia, mutta eivät
tavallisia laitalaisiakaan, jotka juoksentelivat ryysyisinä ja
likasilmäisinä. Nytkin peuhasivat roirosilla parast'aikaa. Hesse erotti
pitkän, puoleksi rääyntää muistuttavan huudon: Roiro kiinni! Hänen
olisi tehnyt mieli mukaan, mutta äiti ei laskenut: Koluavat kaikki
pränsolat ja likatunkiot... ei se passaa...

Omituista, kuinka täällä rautatiellä joka paikassa riemu ja pelko
väijyivät rinnakkain. Hesse ei sitä näin selvästi tajunnut, mutta
siihen suuntaan hän vaistoili. Kiiltävät ratakiskot, joiden yli hänen
tiensä kulki, peloittivat. Ne olivat niin kylmän näköiset, vaikka
polttivatkin jalkapohjaa, kun niiden päälle astui. Niitä pitkin hyrräsi
juna etelästä kerta päivässä ja yhtä monta kertaa takaisin.

Siinäkin oli jotakin salaperäistä ja peloittavaa, jonka hän vain
vaistoten tajusi. Kyllä hän tiesi, että etelä oli ilmansuunta, mutta
sittenkin se merkitsi hänelle enemmän... jotakin suurta ja laajaa,
reipasta ja repäisevää. Sen ajatteleminen sai rinnan paisumaan ja
sydämen voimakkaasti lyömään. Siinä kai oli selitys rautatieläisten
reippaaseen käytökseen, joka niin suuresti erosi laitalaisten
hiljaisesta nuhjustelemisesta. He olivat tuttuja »etelän» kanssa. Hänen
kumminsakin, Savuojan Anna, joka oli rautatiellä vaununsiivoojattarena,
puhui etelästä kuin parhaasta tuttavastaan. Hän asui heillä ja
toi tullessaan iltaisin sanomalehtiä, joita herrat olivat junaan
heittäneet. Ne olivat varmaankin rikkaita, koska niiden noin
kannatti... Hänen äitinsä päällysti niillä pöydän ja kaapinhyllyt ja
sitä tehdessään iloisena hyräili.

Mutta Savuojan kummi ei näyttänyt niistä sen enempää välittävän. Hän
viskasi ne huolettomasti sohvan kannelle ja virkkoi: Tuoss' on Kaisalle
hyllypaperia. Ja sitten hän asettui seisomaan keskelle keittiön lattiaa
kädet lanteilla ja pärähti nauramaan: Koskis-reuhkanakin se taas meni
etelään! Se oli promssari, jarrumies, jonka Hesse tunsi. Hän oli usein
nähnyt sen roikkuvan vaunun kyljessä ja huutaa kajottavan: Seel-väh!
Sillä oli aina takki auki ja lakki takaraivolla. Savuojan kummi sanoi,
että se vöyhötti.

Savuojan kummi oli leveäliikkeinen ja riuska, ehkä hiukan miesmäinen,
mutta hyväsydäminen ja antelias. Heille ei koskaan ollut sattunut
niin rikasta joulua kuin viime vuonna, kun Savuojan kummi oli ostanut
lahjoja. Oh, hän oli kerrassaan ruhtinaallisen antelias! Äidillekin oli
ostanut sellaisen huivin, joka oli pelkkää villaa... niin pehmoinen
ja lämmin. — Pitäähän sinulla toki olla kirkkohuivi, oli Savuojan
kummi sanonut. Ja kun äiti oli oikein kädestä kiitellyt, oli kummitäti
tokaissut: Mitäs tyhjää... eihän tässä nyt olla Nauku-Maijan poikia!

Se puhui noin... leveästi ja hiukan karkeastikin, — välistä kirota
napsauttikin, kun tuli totinen paikka. Mutta Hesse pani sen kaiken
rautatien laskuun, jonka palveluksessa kummitäti oli. Hän ihaili tätä
kummiaan ja piti kiinteästi hänen puoltaan, vaikka huomasikin, ettei
hän aina puhunut ihmismäisesti. Mutta tuon karkean pinnan alla sykki
osaaottavainen ja lämmin sydän, ja sen sydämen hyvyyttä oli Hessekin
saanut monet kerrat kokea.

Hesse tuli pajaan. Hän urheili hyppäämällä yhdellä jalalla korkean,
raudoitetun kynnyksen yli. Se oli kyllä vaarallista, sillä siten hän
oli toissa kesänä kaatanut jalalleen raskaan vaununresoorin. Jalkapöytä
oli levennyt kuin leipä. Pietikäisen Aleksanteri oli ollut pajassa
rutsaa korjaamassa ja vetänyt hänet kotiin pitkin kirskuvaa somerikkoa.
He asuivat silloin Partasella.

Nyt siinä ei ollut resooreja eikä muita rautoja, joita olisi tarvinnut
pelätä. Hesse hyppäsi kynnyksen yli, juoksi alasimen taakse ja ojensi
isälle kahvi-kopan.

Tällä oli kaksi suurta rautaa tulessa. Hän viskasi vettä
kivihiilikasaan, jonka alle kankien päät oli haudattu. Kivihiilikumpu
savusi mahtavasti kuin tulivuori — kuin jokin Vesuvius, jonka kuvan
Hesse oli kuvalehdessä nähnyt. Nyt puhkaisi valtava lieska kivihiili
vuoren harjan ja valaisi kirkkaasti isän hien ja noen tahraamat kasvot.

Tämä kaasi kahvia kuppiin, laski pullon ahjon reunalle ja kahmaisi
vasempaan kouraansa hienoa hiekkaa. Vuoroin ryypäten kupista, vuoroin
heittäen ahjoon hiekkaa hän tuijotti hehkuvaan tulikekoon, jossa vinkui
ja tohisi, kuin olisi myrsky ollut irti. Siitä kimposi ilmaan kirkkaita
kipunoita kuin pieniä raketteja, jotka räiskyivät ja räsähtelivät. Isä
ryyppäsi kahvin nopeasti loppuun, vilkaisi Hesseen ja huusi jotakin
tohinan seasta. Tämä erotti vain sanat: Siirry ulommas... ja hyppäsi
pajan ovelle seuratakseen sieltä alkavaa leikkiä.

Nyt lakkasi tohina — isä oli vääntänyt puhaltimen kämmen kiinni. Hän
antoi merkin päällelyöjälle.

Tämä tärppäsi alasimen taa ja tempaisi ahjosta toisen teräskangen
kappaleen. Isä sieppasi toisen. Niiden päät hohtivat valkeina,
huikaisevan valkeina, säkenöiden ympärilleen pienen pieniä loistavia
kipunoita. Ne asetettiin limittäin, isä sieppasi ison vasaran, ja
nytkös tulisade alkoi! Korkealle pajan kattoon, seiniin ja ikkunoihin
ryöpsähteli säenryöppy. Niitä tuiski ympärille, isän silmille,
päällelyöjän silmille — saipa Hessekin ovensuuhun osansa. Mutta isä
ei hellittänyt. Vasara iski armotta, kohoten korkealle, yläpuolelle
isän pään, joka nyökähteli samassa tahdissa vasaran iskujen kanssa
— ja pudoten yhä vihaisemmin hehkuvan raudan niskaan. Päällelyöjä
piteli kiinni kangen toisesta päästä suurilla pihdeillä. (Isällä oli
samanlaiset.) Nyt hihkaisi isä: Leka!

Pajan toiselta puolen juoksi toinen päällelyöjä apuun. (Isä oli
antanut hänelle merkin.) Pihdit lensivät nurkkaan ja nytkös tanssi
alkoi! Moukarit tekivät valtavia renkaita ilmassa... vuoronperään,
vuoronperään. Ne menivät ympäri kuin kirkonkellot, jäsähtäen
hirvittävällä voimalla raudan liitoskohtaan. Isän päällelyöjältä
putosi lakki, mutta tämä ei joutanut sitä korjaamaan. Piti vain
pehmittää... pehmittää raudan kuumana ollessa. Isä ohjaili takomista
vasarallaan, käännellen pihdeillään teräskiskoa puoleen ja toiseen,
ja osoittaen, mihin kohtaan oli kulloinkin iskettävä. Apulaiset
heiluivat, hiki virtasi heidän nokisilta kasvoiltaan. Nyt kilahti isän
vasara alasimeen. Se oli merkki, että sai lopettaa. Takominen lakkasi.
Huohottaen nojasivat apulaiset moukarinsa varteen, pyyhkien puseron
hihalla hikeä kasvoiltaan. Isä pistähytti pihtejään vesiruuhessa,
heitti ne alasimen viereen ja pani tupakaksi.

Hesse oli koko ajan seissyt pajan ovella ja ottanut kipinäryöpyn
vastaan poskiaan pullistellen — aivan kuin olisi ollut uimassa. Hän
oli tehnyt sen havainnon, etteivät kipinät polttaneet paremmin kuin
bengaali kynttilän säkenetkään. Ne kimposivat takaisin kasvoista
ehtimättä tehdä kipeää. Mutta silmät piti pitää kiinni, se oli
varovaisinta.

Ahjo tohisi taas ja isä kysyi: Mitä siellä äiti puuhaa?

Ei se mitään... siellä se vain... Hän ei ehtinyt huutaa loppuun
lausettaan, kun takominen taas alkoi.

Oli tämä paja vähän eri paikka! Täällä oli kaikki suurta ja mahtavaa
— miehet, miesten työ ja työvälineet. Yksin ahjoonkin puhallettiin
koneella. Isä väänsi flektin vartta, ja heti rupesi tuulemaan, niin
että kivihiilen kappaleet sinkoilivat ilmaan. Toisinaan sai Hessekin
käytellä puhaltimen kampea ja silloin hän oli tärkeä henkilö. Hän
ohjaili tuulen voimaa, joka tuntui tulevan alhaalta maan uumenista.
Tavallisesti hän päästi heti sellaisen myrskyn valloille, että isä
torui: Ei sillä tavalla pidä riuhtoa! Rauta kuumenee vain yhdeltä
syrjältään... kas näin! Ja hän väänsi kämmen kiinnemmäs ja haravoi
hiilikoukulla hiilenpalasia raudan ympärille. Silloin Hesse luopui
puuhastaan ja rupesi sormellaan piirtelemään vesiruuhen pintaa, jota
peitti hieno nokikerros.

Hesse lähti valimoon. Hän kuljeskeli vapaasti ympäri, sillä hän tunsi
kaikki työmiehet ja työnjohtajatkin. Valimossa työskenteli valuri
Salin, hintelä, keuhkotautinen mies, joka alituiseen ryki ja köhi. Hän
oli naimisissa papinlesken kanssa. Hessestä hän ei oikein kuulunut
tähän ympäristöön — hän oli pikemminkin herra. Mutta kun hän katseli,
kuinka Salin muovasi muottejaan ja nakutteli kraateja valamistaan
messinkikappaleista, rupesi hänestä tuntumaan, että juuri sellaisen
valurin piti ollakin ja naimisissa papinlesken kanssa.

Salin näytteli hänelle kuivausuuneja, joissa valusavesta valmistetut
muotit kuivuivat. Niistä hohti tavaton kuumuus, ja Hessen kävi sääli
omituisenmuotoisia esineitä, joita oli rivi uunin hyllyllä. Silloin
hän ensi kerran sai käsityksen helvetistä, jossa paholainen paistoi
ihmisiä kuumassa rautauunissa, ja pujopartainen valuri rupesi hänestä
näyttämään tuon mustan miehen ilmetyltä sukulaiselta. Kuinka se saattoi
olla naimisissa papinlesken kanssa? Hessen mielestä siinä oli jotakin
ristiriitaista. Mutta hän ei uskaltanut sitä Salinilta kysyä. Se olisi
varmasti suuttunut.

Hesse palasi pajaan. Siellä kävi entinen vilske. Vasarat kilkattivat
tahdissa, ja alasimet lauloivat kilvan toistensa kanssa. Toisen
alasimen ääressä takoi seppä Korva, jolla oli päällelyöjänä Moilanen.
He olivat molemmat uskovaisia, vaikka kuuluivatkin eri leireihin.
Raudan kuumetessa he tavallisesti väittelivät. Korva koetti todistaa,
että koko maailma oli autuas, ja ettei helvetissäkään ollut muita kuin
autuaiksi tehtyjä. Mutta silloin ruiskautti Moilanen pitkän, ruskean
sapelisyljen ja lausahti; No silloinhan on sama, mihin tästä joudutaan.
Eipähän polttele pakaroita pahassakaan paikassa!

Isä oli kertonut, että Korva oli evankelista ja Moilanen körttiläinen —
samaa uskoa kuin Matlinitkin. Hesse ei siitä vielä paljon ymmärtänyt.
Sen hän vain käsitti, että kun Korva toisinaan rupesi veisaamaan:
Ole, sielun', iloinen... niin tarkoitti Moilasen: Suruton, synnistäs,
ah, koskas lakkaat? jonkinlaista vastalausetta. Näin he veisailivat
ja takoivat, väitellen vähän väliä. Mutta kun tuli hitsaus, heilutti
Moilanen moukariaan, iskien tulikuumaa terästä kuin osoittaakseen,
kuinka ihmisen tuli taipua Jumalan väkevän käden alle.

Sillä tavalla isä selitti sen.

Nytkin siellä kävi kinastus parhaillaan. Moilanen nojasi moukarinsa
varteen kuunnellen pilkallisen näköisenä Korvan todistelua; Pitää
uskoa vain... tiellä käydessä, maata mennessä, ylösnoustessa. Jumalan
lupaukset pitää ottaa täydestä. Moilanen sylkäisi: Joo... ja laittaa
itselleen pehmeä polsteri ja sillä köllötellä suruttomuuden unta. Korva
yritti panna vastaan, mutta vetosikin samalla pajan toiselle puolen.

Vai miten Kaalsonni sen asian ymmärtää?

Hessen isä iski alasimeensa kuin merkiksi, että kuulkaapa nyt päätös.
Hän oli kyllästynyt mokomaan jankkaukseen.

Te olette väärässä kumpikin, sanoi hän hiukan kiivaasti. Korva tahtoo
puristaa Jumalalta armoa vaikka vängällä, ja Moilanen taas ei huoli
siitä, vaikka sitä kouraan tyrkytetään. Minun mielestäni pitää ottaa
silloin kuin saa, ja odottaa silloin kun ei anneta.

Isä työnsi raudan ahjoon ja antoi puhaltaa niin että suitsusi. Korva ja
Moilanen vilkaisivat toisiinsa kuin salaisen ymmärtämyksen merkiksi,
ja molemmat huitaisivat kättään kuin sanoakseen: Mitäpä uskottoman
puheista!

Hesse ihaili isäänsä. Hän oli sentään viisas mies... ratkaisi noin vain
työtoveriensa riidan ja rakensi rauhan pajan toiselle puolen. Hän ei
tosin ymmärtänyt, missä kipeä paikka piili, sillä hän oli vielä liian
pieni. Paremmin hän ymmärsi Heikkilän Iikkaa, joka oli ottanut viulunsa
esiin työkalukaapista ja nyt soitti hiljaa ja hillitysti, sillä aikaa
kuin rauta ahjossa kuumeni.

Tuo roteva mies muuttui niin merkillisen haaveelliseksi ja hymyili
omituista, sisäänpäin kääntynyttä hymyä... aivan kuin anteeksipyytäen,
että hänen täytyi kesken kiireenkin hyväillä viuluaan. Ki-ki-ki...
vi-ki, vi-ki... (Hesse huomasi muutoksen, vaikk'ei kyennytkään sitä
juuri tällä tavoin määrittelemään.) Mutta nopeasti pisti päällelyöjä
viulun paikoilleen, kun isä huusi: Nyt, Iikka, leka kouraan! Tämä
on iso juutas. Ja yht'äkkiä heilui tuo äskeinen haaveellinen
soittoniekka kuin jättiläinen ja irvillä ikenin iski vasarataltan
päähän. Hesse seurasi tarkkaan sivusta käsin ja ihmetteli, että Iikka
joka kerta osasi oikeaan kohtaan, kertaakaan erehtymättä. Isän piti
vähä väliä kastahuttaa vasaratalttaa vedessä, sillä sen terä kuumeni
nopeasti purressaan hehkuvaa terästä, johon se upposi pehmeästi
kuin saippuatankoon. Moukarin vauhti talttui, sen iskut muuttuivat
varovaisemmiksi. Hiljemmin, yhä hiljemmin napautteli Iikka, ja paksu,
nelikulmainen rautaharkko oli kahtena kappaleena.

Pajasta pistäysi Hesse konepajan puolelle. Hän tunsi masinistin,
Ålanderin, ja sai vapaasti katsella ja kurkistella joka paikkaan.
Konehuoneen perällä pyörii iso vauhtiratas, ja sen kiiltävällä,
tukevalla akselilla sai koettaa istua, jos vain pysyi. Ålander pysyi
hyvin, mutta hän luiskahti aina alas.

Nytkin hän meni sitä temppua koettamaan.

Pitää vain saada tasapaino... kas näin.

Ja Ålander istahti akselille, katsellen Hesseä naurussa suin. Hesse
piti silmällä hänen asentoaan. Ahaa... jopa hän ymmärsi!

Minäpä koetan uudestaan.

Ja kas... hän pysyi! Vauhtipyörän akseli hyrräsi siivosti ja sileästi
hänen allaan. Hän ei pudonnutkaan.

Niin — tuumi koneenkäyttäjä — ei se sen suurempi temppu ole. Ahteri
vain pitemmälle, niin kyllä pysyy.

Hesse ei ollut ennemmin kuullut sitä sanaa. Vai »ahteri». Oliko sillä
sekin nimi? Pitipä panna mieleen. Joka päivä ihminen oppi aina uutta.
Sehän oli mukava sana. Hän istui vauhtipyörän akselilla ja tunsi,
kuinka pöksyt kuumenivat. Taisivat pian mennä rikki. Hän hyppäsi alas,
sanoi masinistille hyvästit ja lähti jatkamaan vaellustaan.

Konepajan takana oli aidattu paikka, johon kaadettiin kaikenlaista
romua ja roskaa. Siellä oli rautasorvin lastuja, ruostuneita ruuveja
ja pultteja, löytyipä toisinaan kirkkaita messinkipalasiakin, jotka
kimaltelivat kuin kulta. Hessestä se oli oikea aarrekammio, ja hän
kävi katsomassa, kuinka hänen omaisuutensa kasvoi. Rautasorvinlastut
olivat hopeaa ja messinki kultaa. Hopeaa ja kultaa! — Hän kahlaili
roskakasassa nostellen pitkiä lastukierukoita ilmaan. Rautatie oli
poikaa! Se otti teräslastun vaununpyörästä yhtä helposti kuin puuseppä
Päkkilä koivupökkelöstä. Hesse otti mukaansa muutamia kaikkein
kauneimpia lastukierukoita ja jatkoi vaellustaan.

Oli sillä valtiolla jos mitä... oli rautaa ja oli puuta. Hesse poikkesi
halkoliiteriin. Se oli korkea kuin kirkko, peräpuoli puita täynnä.
Toiset oli ladottu pinoihin, mutta pienet, korttelin mittaiset kapaleet
makasivat korkeassa, säännöttömässä kasassa. Ne olivat kamiinipuita.
Hesse rupesi rakentamaan niistä taloa. Hän pinosi seinät ristikoista,
asetti pitempiä halkoja päälle katoksi ja ryömi sitten sisään.
Sorvinlastukierukoista hän pujotteli verkon oviaukon eteen ja istui
sitten verkon takana luimistellen kuin vihainen peto. Hän oli Alfred
Dreyfus Pirunsaarella.

Viime markkinoilla hän oli nähnyt sen; sitä oli näytelty
vahakabinetissa. Syytön mies vankina rautaisessa häkissä, tukka
silmillä ja uhkaavan näköisenä. Hesse muisteli kaikkia kärsimiään
vääryyksiä. Oh, kyllä häntäkin oli toisinaan syyttömästi piiskattu.
Toiset kantelivat hänen päällensä, eikä hän hätäännyksissään ehtinyt
juuri suutansa avata, kun jo satoi selkään... ahterille. Niinkuin
silloinkin, kun hän oli menettänyt hopeamarkan. Äiti oli lähettänyt
hänet kermaa ostamaan ja antanut kouraan markan. Höglundin nurkassa oli
häntä vastaan tullut pitkä pojankuvatus, joka oli ruvennut juttelemaan:
Mitä sulla on kourassa? Hän oli näyttänyt. — Anna se mulle, niin saat
kultahevosen. Hän oli antanut. Mutta poikaveijari oli lähtenytkin
holppimaan katua ylös ja pujahtanut muutamaan pihaan. — Siitä hän oli
saanut piiskat.

Onneksi se oli sattunut syksyllä, niin ettei ollut enää uintiaika.
Olisi ollutkin ilkeää mennä Luupattiin ja paljastaa poikajoukolle tuo
sinipunervia juovia täynnä oleva ruumiinosa. — Mitäs naarmuja Hessellä
on p — ssä? Mankisen Kustu oli käyttänyt sangen rumaa sanaa, mutta
lausunut sen lempeästi, miltei haikealla äänellä. Se oli tapahtunut
viime kesänä, ja se oli tuntunut vielä ilkeämmältä, kuin jos se
olisi lausuttu karkeasti. Hän oli selittänyt langenneensa rautatien
piikkilanka-aitaan ja pyllistänyt ylpeänä kuin sankari osoittaakseen,
minkälainen tapaturma häntä oli kohdannut.

Vai piikkilanka-aitaan! Piiskoja sin' oot saanu... näkkeehän sen.

Ja Mankisen Kustu oli kuuluttanut housut nilkoissa: Kaalsonnin Hesse
on saanut äitiltään piiskoja! Hän oli huhuillut sen pitkin rantaa kuin
paimentyttö, joka huutelee lehmiään... nuotikkaasti ja laulaen. Hän
lauloi välistä kaiken, mitä sanoi.

Pojat olivat ruvenneet häntä härnäämään. Mutta — olipa hänkin hoksannut
kostaa: Mitäs mustaa sull' on paijan helemasa?

Mutta Kustu ei ollut siitä yhtään välittänyt, oli vain naurahtanut
helakasti, melkein tyttömäisesti: Anna olla... käykö katteeksi?

Hesse potkaisi sorvinlastuverkon pois ja ryömi ulos. Oh, ne olivat
ikäviä muistoja.

Hän tuli ratapihalle ja pujahti muutamien vaunujen väliin. Ne olivat
kytketyt toisiinsa, mutta Hesse koplasi ne irti ja sitten taas kiinni.
Hänestä tuntui, että elämä oli noin yksinkertaista ja selvää... kiinni,
auki... kiinni, auki! Kysyi vain hiukan voimia ja rohkeutta — niin,
ennen kaikkea rohkeutta.

Hän vilkaisi vaunujen välistä ja silmäsi pitkin ratapihaa. Muista ei
vähä... kunhan ei vain Paanapötlinki yllättäisi. Se oli hirmuinen mies,
huusi ja menosi kuin ukkonen, vaikk'ei ollut iso miehekseen. Ja jos
kiinni sai, niin tukisti.

Hän oli kerran joutunut sen kynsiin ja ollut vähällä saada tukkapöllyn!
Minä olen seppä Kaalsonnin poika... mun isäni on rautatiellä... Ole
vain... mut et sine saa teelle juoksennella ja teke paha!

Eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt... koplannut vain vaunut irti ja
sitten uudelleen kiinni. Ei sine saa kopla niite... sine ei jaksa!
Oh, hänpä oli näyttänyt... noin — ja noin! Vähät siitä, vaikka ison
kytkimen vivunvarren päässä oleva rautakuula oli paukahuttanutkin häntä
otsaan, niin että silmissä oli säkenöinyt. Kas niin... sine loukkama
ittes... männä nyt kottin eidin luo. Ei siinä ollut muu auttanut kuin
lähteä talsimaan.

Kumma, kun kaikki rautatien herrat olivat ruotsalaisia...

Nyt piipasi verstaa. Mitä... joko kello oli kuusi? Hän oli kuhjannut
täällä kolme tuntia. Mitähän isä sanoo?

Hän livahti nopeasti vaunujen välistä ja lähti kiiruusti livistämään
ohi tavaramakasiinin kotia päin. Pitkä hampuusi seisoi makasiinin
laiturilla avojaloin ja paidanrinnus auki. Se huusi hänen jälkeensä:
Sirivii! ja polki laituria, aivan kuin olisi juossut hänen perässään.
Se oli Puran Kustu, jauhosäkinkantaja, joka tavallisesti pönkkäsi
Mankisen nurkkaa ja jakeli viisauksiaan ohikulkijoille. Hesse pelkäsi
sitä, sillä hänelle oli sanottu, että jos Puran Kustu sai jonkun
kiinni, se väänsi niskat nurin.

Porttikäytävässä hän oli juosta pahki Matlinin isäntään, joka oli
menossa kaupungille.

Pöh! — sanoi tämä — mi-hin-käs nyt semmoi-nen kii-re?

Matlinin isäntä pomisi jotakin mennessään, mutta Hesse ei joutanut sitä
kuuntelemaan.




II.


Partaset asuivat myös Laidalla. Heillä oli oma talo konduktööri
Rindelliä vastapäätä. Hesselle tämä oli tuttua tienoota, sillä kaikkein
varhaisimman lapsuutensa hän oli viettänyt täällä — lukuunottamatta
yhtä vuotta, jonka he olivat asuneet Viikillä, Linnankadun varrella.

Oh, tämä oli sentään eri maailmaa kuin Linnankadun seutu! Täällä
olivat rakennuksetkin toisen näköisiä... harmaita ja ilman syömiä, ja
niin merkillinen, mätänevän mullan ja lipeäkalan sekainen, omituisen
ummehtunut haju. Tuo haju vaikutti kiihoittavasti — niin, jollakin
tavoin riehaannuttavasti. Täällä tuli hurjalle päälle ja teki mieli
tapella!

Mielikuvitus syttyi leiskuvaan paloon. Sieraimet renkaina ja suu yhtenä
viivana täällä kuljettiin pitkin puolipimeitä solia ja vaanittiin
nurkissa kivi kourassa. Saalista... saalista! Pälyiltiin ympärille ja
katseltiin, missä näkyisi joku mitään aavistamaton kulkija... lapsi tai
aikaihminen. Kivellä perään — fiuu! — ja sitten pakoon!

Hesse pysähtyi Mankisen nurkkaan. Siinä oli Puran Kustun tavallinen
vahdinpitopaikka. Mutta Kustua ei nyt näkynyt. Näin aamupäivällä se
oli rautatien tavaramakasiinissa säkkejä kantamassa. Porvarien renkejä
ajeli ohi pitkin mukulakivistä katua. Rattaat rämisivät. Teki oikein
korviin kipeää, sellainen tärinä ja melu täytti kadun. Matlinin
nurkassa oli hiljaisempaa.

Siinä se oli Mankisen talo... tavaramakasiinia vastapäätä — omituinen
rakennusrykelmä, joka oli kokoonpantu erisuuruisista ja -korkuisista
röttelöistä. Keskellä oli Mankisen asuinrakennus, musta ja muita
korkeampi kuin jokin kokoushuone. Sen alapäässä, Matlinille käsin, oli
pieni ikkunaton kömmänä, alakööki, jonka katolla sojotti suunnattoman
korkea savupiippu, kuin olisi siinä sijainnut jokin tehdas. Ja tehdas
siinä tavallaan olikin, sillä Mankiska laittoi siinä lipeäkalaa.
Hessestä tuo rakennusrykelmä muistutti junaa, joka juuri mäen päälle
päästyään lähtee viilettämään alas. Alakööki pitkine savupiippuineen
oli veturi, ja nurkassa, korkealla kivijalalla seisova tönö kuin
ilmetty konduktöörivaunu.

Mutta — vaikka talo ulkoapäin näytti kaikkea muuta kuin puoleensa
vetävältä, oli sen sisällä elämää ja touhua. Siellä eivät surut
painaneet. Tehtiinpä siellä työtä tai oltiin tekemättä, niin aamusta
iltaan sieltä kaikui laulu ja nauru. Ja toisinaan soi hanuri niin, että
kuului ristin päähän.

Mankisella tanssittiin.

Mankinen itse, toissilmäinen, kyömynenäinen äijänkäppänä tervasi
kesällä kattoja. Hän oli usein nähty ilmestys Laidan katoilla, missä
hän seisoi kumaraisena tervalta kiiltelevine nursuineen, mustana
ja käreänä kuin korppi. Hän toruskeli tavallisesti apulaistaan,
jona hänellä oli Jussi-poikansa. Mutta talvella istui koko perhe
mustan, ristikkojalkaisen pöydän ääressä ja neuloi säkkejä kaupungin
porvareille. Milloin sattui sadepäivä tai muuten vapaata aikaa,
otettiin säkit esille ja neulottiin taas.

Se oli vanha ammatti, jonka kukoistuskausi oikeastaan oli jo ohi,
mutta jota vielä harrastettiin muutamissa Laidan taloissa — niin
Mankisellakin. Ukko vaati työtä joukoltaan, ja niin saivat lapset
Hanna, Jussi ja Kustu neuloa säkkejä aamusta iltaan. Aniharvoin antoi
Mankinen vapautta, ja silloinkin sen useimmiten ottivat väkisin
Hanna ja Jussi. Hanna oli vanhin, parissa kymmenissä oleva, vilkas
ja tulinen kuin espanjatar. Jussi viidentoista vuotias, isokasvuinen
pojan-vetelys, oli keskimmäinen, silmänaluset sinervänkeltaiset ja ääni
kuin puukellossa. Äiti, pikisilmäinen, nuuskanokkainen eukko honotti
nenäänsä ja oli tumma kuin mustalainen, päässä harmaja huivirääsy
ja hameet roikkuen lanteiden nenässä. Mutta he olivat suulaita,
teräväjärkisiä, soittoa, laulua ja tanssia rakastavia — kaikki muut
paitsi ukko. Ja Mankisen mustassa pirtissä kävi säkinneulomapäivinä
sellainen pajatus ja puheensorina, sellainen nauru ja rallatus, ettei
siinä vieras saanut juuri suunvuoroa.

Mutta ylpeitä he olivat ja kunniastaan arkoja, vaikka laitalaiset
heitä yleensä vieroksuivat. Heitä pidettiin hiukan pitkäkyntisinä,
varsinkin Jussia ja hänen äitiään, mutta se oli vain parjausta,
jonka aiheutti heidän vapaa, ympäristöstä poikkeava elämänsä. Jussi
oli »rosvopäällikkö», joka toisinaan karkasi työnsä äärestä ja
johti Laidan poikia milloin minnekin — vuoroin pelloille, vuoroin
Karstenin nahkatehtaan suurille parkkikasoille. Siellä kaivettiin
pitkiä tunneleita parkkivuoren sisään ja muhjattiin aamusta iltaan.
Tai tehtiin retkiä Hiiroseen, missä oikeassa metsässä leikittiin
rosvoja, särjettiin kaupunkilaisten latojen kattoja ja tehtiin muuta
vallattomuutta. Hessekin oli kerran ollut tällaisella retkellä varkain,
ja hänen oli ollut melko vaikeaa selittää äidille viipymistään.

Äiti oli jyrkästi kieltänyt häntä seurustelemasta Mankisen poikain
kanssa, mutta tuo kielletty paikka veti puoleensa kuin lumottu linna.
Nytkin hän oli matkalla Partaselle, kummiensa luo, mutta kiusaus tuli
liian suureksi. Hän livahti Mankiselle.

Perhe oli koolla tapansa mukaan pöydän ympärillä ja soitti suutaan
täyttä päätä. Olisi luullut, että he riitelivät, mutta ei — se oli vain
heidän tavallista pöytäkeskusteluaan. Mankisella oli »rokulipäivä», ja
siksi oli säkit taas vedetty esille.

Mankinen itse istui lakki päässä ja murmatti joukkoon jotakin,
josta ei saanut selvää. Hanna ja Jussi pitivät suurinta ääntä, ja
viimeksimainittu puhua kolisi niin, että pirtti kaikui. Äiti honotti
joukkoon myös ahkerasti, ja nuorin, Kustu, helähdytti tähän omituiseen
orkesteriin nuoren, hopeanheleän sävelensä. Hänellä oli ihmeen sointuva
ääni.

Hesse istahti ovensuuhun ja tarkkasi työskentelijöitä. Säkin nuuhaa
lenteli ilmassa tanssien kilvan noen ja pölyn kanssa. Täällä ei juuri
siisteydestä välitetty. — Hesse ei saanut silmiään irti Mankisen
lakista. Se oli sitten eriskummallinen pääkappale. Lippa suuri ja
otsalla roikkuva, päällys laaja, reikiä täynnä. Niistä törrötti ukon
takkuinen tukka. Oli mahdoton päättää, mitä väriä lakki alkujaan oli
ollut. Nyt se oli punertavan ruskea.

Minä luulin, että sieltä tulee solttupoika, mutta sehän olikin
Kaalsonnin naatiainen. Mitäs sinne teiän hökötykseen kuuluu?

Hesse ei vastannut. Hanna oli sellainen nimittelijä, mutta ei siitä
tarvinnut välittää. Nytkin se silmäili häntä vihaisesti, aivan kuin
tarkoittaen, että mitäs tulit? Saat selkään äidiltäsi, kun saa tietää...

Jussi ja Kustu vilkuilivat häneen säkkikasan takaa ja iskivät silmää.
Hesse ymmärsi. Olisi ollut sopiva päivä pieneen seikkailuretkeen, mutta
ukko könisti työhön.

Samassa aukeni ovi ja sotamies astui sisään. Ne kävivät säännöllisesti
Mankisella, sillä siellä sai elää hiukan vapaammin, ja sitäpaitsi
— Mankiska piti kahvikauppaa. Hanna ryöpsähti heti pöydän äärestä
ja istahti sotamiehen syliin, kiemaillen ja veikistellen aivan
ujostelematta.

Hellanletta... mitä sille hellulle kuuluu?

Sotamies nauroi.

Siinäpähän menee... kruunun sarkaa jyrrätessä.

Nyt on työnteon aika! Pääsetkö siitä! ärjäisi Mankisen ukko pöydän
päästä.

Hanna lipui alas sotamiehen polvelta ja näytti olevan puhkeamaisillaan
kiivaaseen sanatulvaan. Mutta silloin — yks'kaks' kavahti Jussi
pystyyn, ja iski neulansa säkkikasaan.

Niin on... mutta illalla, persetti vieköön, pietään tanssit!

Ja ennenkuin ukko ennätti mitään sanoa, hän keikahti tuolille ja
naulasi katto-orteen ison paperikaistaleen, johon oli kirjoitettu:
»Tanssijaiset tännään kelo seittemän». Hän oli sen jo aamulla laittanut
ja sopinut siitä Hannan kanssa. Oli vain odotettu, että tulisi
kasarmilta joku käymään.

Ukko murmatti ja oli tyytymätön: Sen täytistäkö teidän pitää alvaria
saada hyppiä!

Mutta Hanna tokaisi: Stop! Se olen minä ja Jussi, jotka määräämme.
Illalla on tanssit. Solttuja paljon ja pulskia. Heiluvei! On tässä
nieltykin taas säkinpölyä!

Ja hän otti muutamia tanssiaskelia rallattaen jotakin säveltä.

Ukko murmatti ja pöpisi, mutta hänestä ei kukaan välittänyt.

Pikku Kustukin helähdytti: Sunila vie kasarmille sanan.

Ja Mankiska nuuskasi ja nyökäytti päätään sotamiehelle: Mustakylykinen
on kuumana — se on vissi.

Kyllä Hesse tiesi, minkälaiset ne Mankisen tanssiaiset olivat. Niistä
puhui koko Laita ja yleensä paheksuvasti: Pilaavat koko seudun...
senkin mustalaiset! Mutta Hessestä ne olivat hauskat ja repäisevät,
eikä hän koskaan väsynyt katselemaan sitä hulinaa, joka Mankisen
tuvassa tanssi-iltoina vallitsi.

Jussi hoiti tavallisesti pelipuolta — hän oli ikäisekseen merkillisen
taitava siinä ammatissa — ja Hesse ihaili häntä ennen kaikkea juuri sen
vuoksi. Osatapa soittaa niinkuin hän — se olisi ollut ihanata!

Mutta saattoipa Hannakin kesken kaiken siepata hanurin ja laskettaa sen
tulista valssia, niin että tanssijat riemusta hihkuivat. Parit pyörivät
kuin savupilvessä, ja niskapuistaan irtautuneet lattiapalkit lotisivat
ja lonksahtelivat. Kävi sellainen kolina kuin Peeveen riihen puinnissa.

Mutta hauskaa se oli. Hesse istui Rindellin Toivon kanssa penkillä
takan kupeella ja seurasi silmät napilla tuota hoijakkaa. Mankiska
kaateli kahvia suuresta, mustasta pannusta ja tarjoili sitä pienestä
maksusta tanssiyleisölle. Välistä hän antoi Hessellekin. — Juo sinäkin,
Kaalsonnin poika... minä tykkään sun äitistäs... sillä on niin
rehelliset silimät...

Mutta — auta armias, jos joku Laidan pojista huusi: »Manki-Hanna, aika
tamma...» niin silloinkos rytäkkä nousi!

Hanna keskeytti tanssinsa, ryntäsi kuin tuulispää ovensuuhun, jossa
oli syntynyt hirmuinen pakokauhu, ja huusi silmät säihkyen: Kuka
riivattu...? Hän oli hurjan näköinen. Silmät leimusivat vihasta ja
nyrkit survoivat ovensuuhun ahtautunutta poikajoukkoa, josta kuului
kirouksia ja tukahtuneita parkaisuja. Kyllä minä näytän... senkin...!
Sitten hän käveli keskelle lattiaa ylpeänä ja itsetietoisena kuin
kuningatar, povi aaltoillen ja poskilla kuumeinen puna.

Tanssi oli tauonnut kuin taikaiskusta, ja parit olivat vetäytyneet
pitkin seinävieriä. He katselivat hölmistyneinä toisiaan. Jussi heitti
hanurin penkille, hyppäsi tasakäpälää ja parkaisi: Laidan perrr...! Nyt
tajusivat soltutkin, että illan kuningatarta oli verisesti loukattu.
He tapailivat pistimiään ja yhtyivät huitomaan ja kiroilemaan. Mutta
se oli jo myöhäistä, ovensuu oli jo aikoja ollut tyhjä. Tanssi-ilo oli
kuitenkin auttamattomasti pilalla.

Hanna istui penkillä ja itki: Mitä pirua pitää ihmisten sekaantua
meidän asioihimme. Panevat kakaransa haukkumaan, kun eivät itse
uskalla... Hän väänteli käsiään ja puri hammasta. Joku sotilaista
yritti lähennellä häntä kuin lohduttaakseen, mutta Hanna potkaisi tätä
ja huusi kyynelet silmissä: Lapelkaa jalakoihinna! Tekkään että aattele
muuta kuin... mutta mua että tuu huiputtammaan. Min' oon kunniallinen
tyttö... hokekoon maalima mitä tahansa! Se on niin surkiaa, kun ei
ihimiset ymmärrä viatonta ilonpitua...

Hesse katseli Hannaa, joka oli syventynyt työhönsä. Äskeinen kohtaus
oli mennyt ohi, ja sotilaskin poistunut. Hannan käsi teki sulavia
liikkeitä. Säkkineula sukelteli tuon karkean kankaan lävitse kuin
ilosta kiillellen.

Hanna oli kaunis. Hessekin tajusi sen, vaikka olikin vasta lapsi.
Sellaisia solakoita olkapäitä ja tummaa, rusoittavaa ihoa ei ollut
monella... ei ainakaan täällä Laidalla. Jos Hannalla olisi ollut
herrasvaatteet — hän olisi herättänyt huomiota vaikka missä... vaikka
kuinka hienossa seurassa.

Körtti-Matliinillako te nyt asutte?

Siellähän he. Hessen oli vaikea kestää Hannan säihkyvää, tulista
katsetta. Hän ajatteli illan tanssiaisia eläen jo etukäteen sen
tuottamissa nautinnoissa.

Lystimpi sull' oli täällä... eikö ollutkin?

Hyvällä tuulella ollessaan Hanna jutteli herttaisesti, hänen äänestään
hävisi täydellisesti se karhea sävy, joka niin pahasti loukkasi
korvaa. Hän oli kuin eri ihminen, ja häntä oli vaikea tuntea samaksi
raakasuiseksi tytöksi, joka tavallisesti rähisi ja huusi kuin
rantajätkä.

Tuukko snää illalla tansseihin? kysäisi Kustu.

Ei sinne kakaroita kaivata!

Yht'äkkiä Hanna muuttui. Ääni sai jälleen tuon karkean, miesmäisen
sävynsä. Hänen silmänsä salamoivat, ja hän näytti olevan valmis
raivoamaan kuten äskenkin.

Snää meet vinnille maata ja sillä hyvä! tiuskaisi hän.

Mutta Kustu penäsi vastaan. Miksei hän saanut olla mukana niinkuin
muutkin? Olihan hän ollut kerjuullakin.

Joo... mutta vain jokivarressa.

Hanna vilkaisi Hesseen. Hän ei olisi mielellään tunnustanut, että
heidän silloin tällöin täytyi käydä anelemassa. Mutta se ei koskaan
tapahtunut kaupungilla. Siihen he olivat liian ylpeitä.

Hesse huomasi parhaaksi lähteä ja sanoi hyvästit. Hän oli huumaantunut.
Mankisen pirtissä, talonväessä... koko heidän elämässään ja olennossaan
oli jotakin lumoavaa, tulista ja viekoittelevaa, joka sai veret
liikkeelle. Tuo pirtti houkutteli kuin synti. Siellä tuntui aina
väijyvän jokin yllätys... jokin sellainen »ja nyt seuraa...» — niinkuin
sirkusteltassa markkina-aikana. Pirtti oli musta ja kiilteli noesta,
ihmiset likaisia. Mutta se oli jonkinlaista ihanaa likaisuutta.
Paremmin ei Hesse osannut sitä tulkita.

Oh, hän oli tuhlannut taas paljon aikaa! Nyt piti mennä Partaselle,
sillä he aloittaisivat pian heinänteon, ja Hesse halusi päästä mukaan.
Partasilla oli pieni niittytilkku kaupungin ulkopuolella, Routun
männikön takana. Siellä oli aina erinomaisen hauska olla.

Hän pujahti Partasen pihaan. Se oli tuttu, oi, miten tuttu — yhtä
tuttu kuin Mankisen pihakin. Mutta täällä vallitsi toisenlainen henki.
Täällä oli kaikki siistiä... perunamaan vaotkin suorat kuin linjaalilla
vedetty. Tämä Oli eri maailmaa. Hän tunsi olevansa kotonaan täällä —
yhtä paljon kuin Mankisen pirtissäkin. Hän oli sellainen.

Partasen kummisetä istui portailla ylisillään ja tuprutti sikariaan.
Hän oli kirvesmies ja kävi kaupungin töissä.

Vai Hesse se on, tuumi hän rauhallisesti ja tuprautti paksun savupilven
ilmaan. Mitäs sinulle nyt kuuluu? Tulitko katsomaan vanhaa kotia?

Sitäkin... mutta oli Hessellä muutakin asiaa. Joko pian ruvettiin
heinäntekoon?

Sitähän minä tässä hunteeraan, että maanantaina pitäisi aloittaa.
Taitaisit tulla niittomieheksi?

Partasen kummisetä oli sellainen leikkisä mies. Kutsui omia
tyttöjäänkin pojiksi.

Pojat! huusi hän nytkin avonaisesta ikkunasta sisään. Tulkaapa tänne...
täällä on Hesse.

Portaille ilmestyi kolme tyttöstä. He olivat siististi puetut, tukat
kireälle kammatut. Vanhin, kaksitoistavuotias Hilda, oli suloinen kuin
enkeli... valkoinen iho, sysimusta tukka, ja suurten, ruskeiden silmien
katse leppoisa ja lämmin. Niihin silmiin saattoi katsoa, ne eivät
polttaneet niinkuin Mankisen Hannan silmät. Muutenkaan ei tytöillä
ollut paljon yhteistä — paitsi että molemmat olivat kauniit. Mutta
kun Mankisen Hannan kauneus peloitti, veti Hildan hiljainen sulous
puoleensa. Hessekin vaistosi sen, vaikk'ei kyennytkään sitä tällä
tavoin määrittelemään.

Priita, keskimmäinen, oli lyhyt typykkä, kuin pikkuinen emäntä. Hänen
kirkkaissa, harmaissa silmissään näytti asustavan alituinen ihmettely
ja harras uteliaisuus, joista ensiksimainittu aina asettui jälkimmäisen
tielle. Näin jäi hänen katseeseensa iloisen hämmästyksen ilme, joka
teki hiukan avuttoman ja samalla lystikkään vaikutuksen.

Nuorin, Mari, oli vilkas kuin villikissa. Lyhyt, paksu, ruskea palmikko
sojotti niskassa kankeana kuin patukka. Siinä oli punainen rusetti
— ainoa koreus, joka Partasella sallittiin, ja sekin vain tälle
nuorimmalle. Mari oli vaatinut sellaista lettinauhaa niin kauan, että
äidin oli lopulta täytynyt se ostaa. Mikä tuosta tytöstä tulee, kun se
on niin korean perään? oli Partasen kummitädin tapana sanoa. Hilda ja
Priita tyytyvät siihen, mitä annetaan. Heille riittää matonkuteista
lettinauhoja, eivätkä lie koskaan valitse korean värisiä. Mutta Marille
pitää olla silkkiä... muu ei kelpaa...

Tytöt veivät Hessen sisään. Siellä kummitäti paistoi parhaillaan
vehnälimppuja. Hän oli pieni, vikkelä nainen, kalpeat kasvot totiset
kuin kirkon seinä. Pienet, mustat silmät pyöreät kuin napit,
seivästivät jokaisen, joka kohdalle sattui. Mutta tuon tuiman pinnan
alla sykki mitä lämpöisin ja vilpittömin sydän. Ollen ankarasti
uskonnollinen hän saattoi pitkiksi hetkiksi vaipua syviin mietteisiin,
jolloin häntä oli vaikea puhutella. Mutta sitten hän yht'äkkiä
kavahti pystyyn ruveten häärimään ja pyörimään vikkelänä kuin kerä.
Ja silloin heltisi puhe kuin itsestään, ja silloin häntä saattoi
arkailematta lähestyä. Häntä olisi ehkä voinut verrata mökkiin...
tuollaiseen mäennyppylällä seisovaan pieneen asumukseen, jossa on
luukut ikkunassa... Se on niin yksinäisen ja suljetun näköinen, kuin
ei siinä kukaan asuisi. Mutta sitten — yht'äkkiä aukenevatkin luukut
ja ikkunasta katselee iloinen, ystävällinen ihminen, joka lausuu: Tekö
siellä olittekin? Käykää sisään... käykää sisään.

Nytkin kummitäti katseli aluksi Hesseä kuin vierasta, pitkään ja
totisesti, kuin ei olisi tuntenut tätä. Hesse tiesi, että se kyllä
tunsi... kunhan vain ehti suunsa avata. Ja jopa tulikin lyhyesti ja
hiukan jurosti: Kas, Hesse... olipa mukava, että tulit...

Hän kyseli kotikuulumisia, oliko äiti terveenä, miten Eetu, sairas
veli, jaksoi... aiottiinko pian noutaa kotiin, oliko isä ollut selvänä
j.n.e.

Hesse vastaili harvakseen. Terveenä oli oltu, ja Eetukin kai pian
noudettaisiin. Se oli ollutkin siellä koko kesän... Helsingissä
kipsattavana... kykyrä kun oli. Mutta siitä yhdestä asiasta hän ei
osannut sanoa mitään. Se oli niin vaikeaa, sillä se koski isää... hänen
isäänsä...

Kyllä se on ihmeellistä tuo Jumalan huolenpito, jutteli Partasen
kummitäti. Kaalsonnikin oli kasarmilla ja meni naimisiin — ja
yhtäkaikki tuli toimeen. Tiiätkö sinä, että sun isäs oli vielä
sotamiehenä, kun sinä synnyit? Minä muistan sen kuin eilisen päivän...
kun kuulin, että kamarissa kirahteli, läksin sinne ja vein nipun
lapsenriepuja. Luulin, ettei Kaisalla (sun äitilläs) ollut... Mutta —
mitäs — kapalovyöt ja napapintelit järjestyksessä toolilla... ja Jurvan
neitsyt pesemässä poikaa. Silloin minä ihmettelin ja ajattelin: on se
kummaa tuo Jumalan huolenpito... mies kasarmilla... ja vaimolla kaikki
valmista kuin pormestarin rouvalla... Mutta itse minä sinut kapaloin...
en antanut Jurvan neitsyen tehdä. Ja minä sanoin Kaisalle (sun
äitilles): Älä sinä itke... tästä se vielä mies tulee. Se tuottaa iloa
sinulle ja meille kaikille. — Tuli siilien Kaalsonnikin kasarmilta ja
katseli hämillään ympärilleen. Joo... täällä on poika, terve ja riski
poika, sanoin minä ja laskin sinut äitisi viereen...

Kummitäti otti limppuja uunista ja pyöräytteli niitä pöydälle.
Huoneeseen levisi soma lämpimän leivän, kuminan ja aniksen tuoksu.
Partasen kummitäti oli hyvä ryytäämään, ja siksi olivatkin hänen
vehnälimppunsa niin hyvässä maineessa.

Kunhan saan voidelluksi, saat yhden kainaloosi viedäksesi äidille,
virkkoi hän.

Ja hän otti kahvikupin ja rupesi siirappivedellä voitelemaan limppuja,
samalla koko ajan jutellen:

Ja se Kaalsonni (sun isäs) on kans kummallinen mies. Juua tillittää
toisinaan, mutta siitä huolimatta istuu joka pyhä kirkossa. Minä
aattelen usein: mahtaakohan se ihan halustaan tulla tänne, vai onko
se vain pahan omantunnon vuoksi? Mutta olkoonpa miten tahansa... ei
se suruton mies ole, joka tulee Herran huoneeseen. Ja sun isäs istuu
vielä joka pyhä... ja aina samassa paikassa. Miksikään niillä hyvillä
miehillä pitää aina olla joku heikkous...?

Siihen ei Hesse osannut vastata, eikä Partasen kummitätikään siihen
vastausta odottanut. Hän ei ymmärtänyt sitä itsekään. Mutta oli vain
niin somaa kuulla hänen juttelevan tuollaista... tuntui kuin olisi hän
käärinyt Hessen johonkin pehmeään peittoon... Ja niin hän tekikin.
Itse tietämättään hän kapaloi Hessen uudelleen... hänen kätensä ja
jalkansa, jotta ne varttuisivat lujiksi vastaista elämää varten...
sitä elämän osaa, joka hänelle oli määrätty. Hän kylvi pojan sydämeen
hyviä siemeniä, jotka siellä aikanaan itivät. Vuosien kuluttua Hesse
sen ymmärsi, ja silloin hän siunasi tätä oikeamielistä, lämminsydämistä
kummiaan.

Hänen olisi tehnyt mieli viipyä kauemmin, mutta hän ei uskaltanut,
kun oli ensin poikennut Mankiselle. Oliko hän käynyt siellä? — Tuntui
melkein unennäöltä, että hän äsken oli istunut siellä ja nähnyt Hannan
keikkuvan sotamiehen polvella. Ja nyt hän istui täällä... Partasen
pirtissä sydän sulaneena kuin voi, jota kummitäti parhaillaan levitti
limppuvoileivälle. Hän ei voinut ymmärtää itseään.

Kas tässä Hesselle voitaleipää. Ja nyt sun pitää lähteä, että äiti saa
limpun lämpimänä.

Kummitäti laittoi limppukäärön hänen kainaloonsa, ja Hesse lähti. Nyt
hän ei palannut samaa tietä, vaan asteli katua alas, rantaan käsin. Hän
halusi kiertää Ohukaisen nurkan kautta.

Puran Kustu tuli häntä vastaan, kävellen toista puolta katua.

Hei, poika... myöpä leipä. Saat hilikun.

Vai hilkun... ja Partasen kummin limput kun maksoivat puolimarkkaa
kappale. Helpollapa Kustu luuli keplottelevansa.

En minä... vastasi Hesse, suu täynnä voileipää.

Hahhaa... vie sitten äitille!

Ja Puran Kustu nauroi, suuri, leveä suu levällään, ja juoponkuppa
tärisi hänen leukansa alla.

Hesse pyörähti Ohukaisen nurkasta vilkaisten varmuuden vuoksi taakseen,
ettei Kustu vain tullut hänen perässään. Ei tullut... makasiinille
käsin mennä kuuppaili. Kumma, kun se ei nyt kiinni hamuillut... Mutta
eihän hän ollut sitä kiusannutkaan.

Siinä oli Vänttilän puoti, josta hän joka ilta kävi maitoa hakemassa.
Talon omisti Tervon leski, joka tyttärineen asui siinä. Hesse tunsi
Tervon Sofian. Sillä oli isot, liusit silmät ja kyömynenä, ja se oli
sen näköinen, kuin olisivat silmät olleet pullistumaisillaan ulos
päästä. Se oli vanhapiika, ja äiti sanoi, että ne olivat herskapia.

Ei täällä Laidalla juuri herrasväkeä asunutkaan — muita kuin Tervon
leski tyttärineen ja Ohukaisen emäntä, joka oli Mustosen vanhan rouvan
tytär. Ja sitten konduktööri Rindell ja Tomperin röökynät, jotka olivat
Huppa-Villen sisaria. Pikku-Päkkilällä oli ruotsalainen muija, mutta
ne eivät olleet herrasväkeä. Miksikähän kaikki ruotsalaiset eivät
kuuluneet herskapiin?

Siinä oli Mustosen vanhan rouvan talo, korkea kivipytinki, Laidan
komeimpia. Sen kivijalassa asui Kulperin leski, jonka Janne-niminen
aikamiespoika oli paketissa masinistina. He leivottivat siellä.

Nytkin lehahti avonaisesta ikkunasta vastapaistetun leivän tuoksu.
Yläkerran ikkunat olivat korkealla, ja yhdessä niistä oli katupeili —
aivan kuin keskikaupungillakin. Ikkunalasit paistoivat viheriälle. Ne
olivat vanhat ja auringon polttamat.

Hesse ei ollut koskaan käynyt noissa yläkerran huoneissa. Mitäpä
hän sinne... Siellä asui outoa väkeä, lyseolaisia, »rottia», jotka
kolmen jälkeen harppasivat katua alas ja hävisivät porttikäytävään.
Ne eivät olleet tappelijoita niinkuin keskikaupungin rotat. Eivät
olisi uskaltaneetkaan täällä, missä yks' kaks' saatiin kokoon valtava
poika-armeija, valmiina käymään vaikka koko maailmaa vastaan. Ne
katsoivat parhaaksi pysyä hissukseen, ja se oli niille onneksi.

Mutta tuolla pihan perällä... tuon matalan rakennuksen edessä hän oli
leikkinyt, sillä siellä asuivat ennen Mikkoset, puuseppä Mikkosen
joukko. Niillä oli kaksi poikaa, Kalle ja Jussi. Ne olivat kaksoset...
ja Jussi oli hiukan typerä. Oli niillä kolmaskin poika, Eeli, mutta se
oli huppana ja sitä hoidettiin vaivaistalolla.

Hesse muisti pitkän, vankan pojan, jolla oli housut alle polven, liian
lyhyet ja ahtaat hänen ikäiselleen, ja tukka silmillä. Sen alta katseli
kaksi vihiä, ympyriäistä silmää, jotka räpyttivät alinomaa. Poika
seisoi heidän keittiönsä ikkunan alla ja kummallinen hymy huulilla
hoki: Sokeria, sokeria! — niin nopeasti, että sanoja tuskin erotti. Se
kerjäsi sillä tavoin, ja sille piti antaa sokeripala. Sitten se poistui
sokeria purren ja nauraa räkättäen kuin harakka. Se oli Eeli.

Hesse oli peljännyt häntä, niinkuin hän pelkäsi kaikkia huhuja. Hän
kaarsi kaukaa ohitse, jos vain joku sellainen sattui kadulla vastaan.
Mutta Mikkoska oli sanonut, ettei Eeliä tarvinnut peljätä, ja Eeli itse
hoki äitinsä perässä: Ei Eeliä tartte pelätä, ei Eeliä tartte pelätä.
Se sanoi aina toisten perässä kaikenlaista ja sitten nauroi päälle.

He olivat leikkineet tuon pihanperärakennuksen edessä monta kertaa...
rakennelleet taloja ja kaupunkeja. Eeli kuljeskeli ympäri pihaa
puhellen ja nauraen itsekseen. Välistä se tuli heidän leikkipaikalleen
ja harppaili heidän kaupunkiensa yli kuin jokin Gulliver lilliputtien
maassa. Mutta se ei astunut varovaisesti, vaan tallasi jalkoihinsa
muurit ja tornit. Kalle komensi: Mee pois, Eeli! ja hullu poika jätti
heidän leikkipaikkansa hokien mennessään: Mee pois, Eeli, mee pois,
Eeli!

Mutta illalla, kun Mikkonen tuli työstä, hän kutsui koolle perheväkensä
ja tiedusteli, mitä kukin oli tehnyt. Missä Eeli oli? Eeli kohosi
nurkastaan, astui isänsä luo ja hoki: Täällä Eeli, täällä Eeli, ja koko
ajan nypläsi takkinsa nappeja omituisesti nauraen. Isä taputti häntä
olkapäälle: Eeli on siivo poika... Eeli siivo, Eeli siivo... sokeria,
sokeria! Mikkonen kääntyi vaimonsa puoleen: Annapa, äiti, Eelille
sokeria... Ja koko ajan asui hänen kasvoillaan samanlainen hassu hymy
kuin poikansakin.

Mutta naapurit pakottivat Mikkosen toimittamaan Eelin pois. He
pelkäsivät häntä ja hänen hulluja silmiään. Kun annettiin mielivajavan
kuljeskella ympäri... oliko se nyt laitaa? — Ja niin joutui Eeli
vaivaistaloon.

Mikkoset olivat nyt muuttaneet täältä pois. Mutta samanlaisena seisoi
tuo pihanperärakennus kuin ennenkin. Nyt siinä asui vieraita, mutta
kasvoi sen edessä vielä Mikkosen istuttama koivu.

Niin — sen verran hän Mustosen paikkaa tunsi. Hän kävi Kulperin lesken
luona viemässä tälle leivinsuoloja — isä halusi hyvin suolattua leipää
— ja Mikkosella silloin kun ne olivat asuneet täällä. Mutta — talonväen
puolella hän ei ollut kertaakaan käynyt, vaikka tunsi kyllä Mustosen
vankan rouvan.

Tämä vuokrasi miekkoja tiernapojille — ja sitäpaitsi hän omisti
saunan Plaananojan toisella puolen. Se nyt ei ollut mikään herrain
kylpypaikka, vaan aivan tavallinen työläissauna. Sinne marssittiin
lauantai-iltoina vastat kainalossa ja otettiin ropsalöylyt. Sieltä sai
myös ostaa olutta, ja Laidan ukot viipyivät siellä usein sangen myöhään
ja tinttailivat. Mustosen vanha rouva istui pukuhuoneen perällä kutoen
sukkaa ja kuunnellen miesten jaaritusta. Häntä ei kukaan ujostellut.

Isäkin kallisti toisinaan useampia pulloja ja tuli hyvälle tuulelle.
Kesäillan hämyssä he sitten tallustelivat kotiin yli Plaananojan
johtavan sillan ja sitten kedon poikki, joka aukeni heti Laitakadun
päästä. Ilma oli leuto, ja ruoko kiilteli kosteana, hyväillen
niin vilvoittavasti Hessen saunalämpimiä jalkoja. Isä asteli
edellä hiukan kallahdellen, vihta roikkuen kainalossa, ja jutteli
asevelvollisuusajastaan. Silloin oli oltu miehiä... ja palveltu
isänmaata! Isänmaa — isä lausui sen juhlallisesti, viittoillen vapaalla
kädellään yli kedon... se oli kallis sana ja se velvoitti... oi, kuinka
se velvoitti! Isä pudisteli päätään, puheli hetken itsekseen ja rupesi
sitten laulamaan:

    Min faater vaar een unk soltaat,
    ten vaknastööri van...

Matlinin ikkuna oli auki ja joku sopotti sisällä: Voi... Kaalsonni
on taas päissään! Hesse naurahti... hupsut! — niinkuin hän ei
olisi tiennyt. Hyvällä tuulella vain... ja jutteli sotaväestä ja
isänmaasta... Yhtäkkiä syöksähti emäntä ikkunaan: Iltaa, Kaalsonni!
Saunastako se Kaalsonni...? Iltaa... saunastapa vain... otettiin
Hesse-pojan kanssa oikein roimalöylyt, nimilöylyt ja osalöylyt...
vanhan kansan tapaan. Se on sitten hyvä sauna... eikä kalliskaan...
kymmenen penniä vain, ja mies palaa kotia kuin nuortuneena... Matlinin
emäntä seisoi ikkunassa ja hänen olkansa takaa kurkistelivat vanhimman
tyttären, Maijan, hätääntyneet, levottomat kasvot. Voi hyvä Jumala,
voi hyvä Jumala! Pankaa ikkuna kiinni... voi hyvä Jumala! Hupsut! —
ajatteli Hesse taas. Eivätkö ne huomanneet, että isä jutteli aivan
rauhallisesti. — No... hyvää yötä! Ikkuna suljettiin. Isä kumartui
hänen puoleensa, viittasi kädellään taaksepäin ja supatti: Ne on
körttiläisiä... isäntä, emäntä ja koko joukko... satayksitoista
takapuolen päällä... hi-hi-hi! — ja talvella ukko käyttää
koirannahkanaapukkaa. Ootko nähnyt sitä, Hesse? — Olihan Hesse nähnyt.
— Niiden läheisyydessä saavat Mustit varoa henkeään... kuraut! — nahka
pois vain! Ja isä oli vetäissyt kädellään, aivan kuin olisi kiskaissut
nahan koiran seljästä. Se nauratti Hesseä vieläkin.

Sellaista se oli. Täällä Laidalla elettiin kuin omassa maailmassa. Ei
täällä tarvittu poliiseja. Jos sapeliniekka joskus ilmestyi, oli se
tavaton tapaus. Silloin sen oli aiheuttanut joku puuseppä Päkkilän
juopuneista reissumiehistä. Ja silloin kävi kyllä tavallinen rähäkkä.

Matlinin joukkokunta ryntäsi pihalle, emäntä etunenässä, hiukset
hapsollaan, huutaen maailman turmelusta. — Sen siinä taas näkee, mihin
juoppous vie! Janne, Matlinin vanhin poika, yhtä tulinen ja vilkas kuin
äitinsäkin, seisoi ylisillään, nyrkit housun taskuissa, kohautellen
käsivarsiaan, aivan kuin aikoisi rientää poliisille apuun. Piru, kun on
päissään! Piru, kun on päissään! hoki hän puoliääneen, ja hänen vikkelä
katseensa hypähteli henkilöstä toiseen kuin orava puusta puuhun. Tuo
katse tuntui kysyvän: Enkö minä sanonut... Päkkilässä kortteeraakin
kaikenkaltaista kulkuria... Maija väänteli käsiään ja siunaili:
Herrajee, herrajee! Johon putkaan raahattava örisi: Herrapa hyvinnii...
kun on kuparseppä Keinänen Koavilta, Kuopion moaherranleänistä...
Siinä mennä rysyttiin kadulle huudon ja melun kaikuessa. Poliisi oli
viheltänyt itselleen toverin, sillä Keinänen pani topakasti vastaan.
Eenokki, Päkkilän vanhin poika, joka lausui s:n vähän pehmeästi, huusi:
Lyökää sitä turpaan, niin heittää mölyämästä! Päkkilän emäntä itki ja
voivotteli: Kun niin siivo mies... mutta annapa, että saa ryypyn, niin
kaataa koko talon. Heitti meiän Antti-kisälliä liimapannulla päähän...
Korttikaariin ne nyt sen vievät...

Sellaista täällä joskus sattui, mutta ei toki usein. Yleensä kului
Laidan elämä siivosti ja rauhallisesti. Paakkari, hupsu läkkiseppä,
istui Päkkilän portailla raamattua lukien, yllä läkkipeltiliivit ja
-kaulus sekä jalassa peltitohvelit. Hän ei tehnyt kärpäsellekään
pahaa, mutta siitä huolimatta Hesse pelkäsi hänen läheisyydessään.
Paakkari katseli niin omituisesti silmälasiensa yli seuratessaan lasten
leikkejä, ja koko ajan hänen suunsa kävi, vaikk'ei hän katsonutkaan
kirjaan. Toisinaan hän soitteli kanneltaan — sekin oli läkkipellistä —
ja veisasi niin, että piha raikui. Mutta sävel oli aina sama niinkuin
säestyskin... yhtä romuutusta vain alusta loppuun.

Siellä istui Paakkari nytkin kedolla, lähellä ojan reunaa raamattu
polvellaan. Auringonvalo kimalteli hänen peltikauluksessaan. Se loisti
kuin hopea. Mitenkähän se saattoi sellaista pitää? Eikö se hangannut
kaulaa? — Nyt se otti kanteleensa ja rupesi veisaamaan. Hesse pysähtyi
kuuntelemaan. Sanoja hän ei erottanut, mutta tuuli kantoi kanteleen
rominan hänen korviinsa.

Mutta — kukas siihen oli uskaltanut riimustella Matlinin seinään?
Valkoisella liidulla oli piirretty isoja kirjaimia, vaikka Matlinin
isäntä oli julman vihainen. Pojat olivat olleet aapapiipalla. Aapa,
piipa, seeka, toona, emusika, vitlingari, hongankolistaja, konttirämä,
luki Hesse, seuraten, kömpelösti piirrettyjä kirjaimia. Kukahan niillä
oli ollut konttirämänä?

Hän pyyhki kirjaimet pois. Luulisivat pian, että hän oli ne
riimustanut. Mihinkähän ne olivat juosseet? Hesse katseli katua
pitkin, mutta ei nähnyt ristin sielua. Vain muuan mies, maalaiselta
näyttävä, seisoi Jurvan neitsyen lankkuaidan vieressä suorittamassa
erästä välttämätöntä pikku toimitusta. Se oli hyvin tavallista täällä
syrjäkaupungilla... koirat ja ihmiset... kaikki yhtä vapaita. Kärpäset
sutisivat seinustalla. Eteläänpäin painui ratapenger niin pitkälle kuin
silmä kantoi, madaltuen madaltumistaan, kunnes häipyi näkyvistä. Lyhyt
äijän karilas käyskenteli radalla luuta kädessä. Se oli Källi-Aapeli,
ylikäytävän vahti.

Siinä oli sitten yksi Laidan poikain kauhu. Se kuskasi armotta pois
jokaisen, joka vain radalle yritti, olipa sitten kesä tai talvi.
Talvella se pakana hätisteli poikia aallopin kupeelta, kun nämä
laskivat luiskaa alas. Se katkoi sukset ja sauvat, jos vain käsiinsä
sai. Mutta pojat kiusasivatkin sitä alinomaa. Seisten radalla he
odottivat Aapelia, joka juosta lönkötti kohti, huutaen ja kiroillen
vallan hirveästi, ja sitten — juuri kuin tämä oli tarttumaisillaan
niskaan — fiuu! luiskasta alas, niin että korvissa vinkui! Mitäs
siitä, jos saikin mäen alla »akan» — — ei Aapeli kuitenkaan lähtenyt
ratapengertä alas kapuamaan. Piti vain katsoa, ettei saanut kepakolla
päähänsä.

Aalloppi — se oli ihmeellinen paikka, korkea ja kaareva kuin kirkon
holvi, ja niin kaikuva, niin merkillisen kaikuva. Tuntui siltä, että
paljas ajatuskin kimmahti takaisin sen graniittiseinistä. Poikien
oli tapana kahlata sen alitse, lahkeet reisiin saakka käärittyinä.
He hoilasivat vallan hirveästi ja siitä syntyi sellainen äänten
pauhu, että ihan selkäpiitä karmi. Tuntui, kuin hajoisi koko aalloppi
kappaleiksi. Mutta ne olivatkin jättiläisiä, jotka sen alla antoivat
näytteen voimistaan. He nostivat harteilleen vaikka koko maailman!

Mutta — aallopin toisella puolen tuo mahtavuus loppui. Jättiläiset
muuttuivat ihmisiksi taas, niin mitättömän pieniksi ja jokapäiväisiksi.
Puhe ja hoilaus kuului aivan tavalliselta... tuollaiselta pikkupoikien
kimeältä huudolta, joka ei saa vapisemaan ketään. Se tuntui kuin
uppoavan Plaananojan korkeisiin törmiin... kuin olisivat ojanreunoihin
isketyt turpeet tukahduttaneet sen. Sellainen oli kaiku ja Kaiun voima.

Konepajan pilli puhalsi. Mitä — oliko kello jo kuusi? Isä tuli siis
kohta kotiin. Hesse kipaisi pihaan ja istui hetken päästä keittiön
pöydän ääressä, höyryävä puurolautanen edessään. Partasen kummin
lahjoittama vehnälimppu oli pöydällä, ja äiti oli leikannut siitä
Hesselle kappaleen. Mutta — leipä oli ennättänyt jäähtyä, sillä Hesse
oli tapansa mukaan aikaillut.

Minä lähden huomenna Helsinkiin Eetua noutamaan, virkkoi äiti aivan
odottamatta.

Sepä oli uutta! Hesse riemastui. Tulisiko Eetu kotiin? Oi, hän ei
malttanut enää syödä.

Joko sinä lopetit? Ethän syönytkään kaikkea...

En... ei minun ole nälkä.

Hänen veljensä tulisi siis kotiin. Eetu oli ollut nyt toistamiseen
Helsingissä kipsattavana, sillä hän oli engelskatautinen. Muuan
kotimies oli hänet pienenä pudottanut, ja siitä oli ruvennut kasvamaan
kyttyrä. Mahtaisikohan se nyt puhua samanlaista herrassuomea kuin
ensikerrallakin. Ei saa hyppää tän pääll'... tää on mun kaupunki! He
olivat yhdessä rakentaneet mullasta taloja Viikin pihalla, ja silloin
se oli niin sanonut.

Nyt tuli isä. Ensi töikseen hän kaivoi taskustaan punaisen lipun ja
laski sen pöydän nurkalle.

Siinä on piletti... luepas, mitä siinä seisoo.

Isä nauraa hihitti. Äiti ei osannut lukea kirjoitusta. Hän ei ollut
käynyt minkäänlaista koulua. Hessen kävi äitiraukkaa sääli, kun isä
toisinaan häntä kiusasi. Vaikka leikkiähän se isä... kyllähän Hesse sen
ymmärsi.

Äiti läimäytti isää keveästi poskelle ja nauroi:

Sepänvaimo Kaisa Kaalsson, omaa sukua Hämeenoja. Niin siinä seisoo.

Ei siinä sitä viimeistä ole.

Mutta nyt purjehti Savuojan kummi sisään leveänä ja hyväntuulisena,
hameenhelmat märkinä. Hän huomasi piletin pöydän nurkalla.

No... kuka nyt reissaamaan lähtee?

Minä, vastasi äiti ja heitti leikillään niskojaan.

No... kaikkea sitä kuulee, kun vanhaksi elää... vai sinä se oot! Hyvä
on... mene vain, kyllä minä tämän huushollin hoidan.

Hän ei edes kysynyt, mihin äiti aikoi. Hän oli niin tottunut siihen,
että ihmiset matkustivat.

Joo... aiotaan hakea Eetu kotiin. Ei se siellä kuitenkaan parane. Saa
vain tyhjää kustantaa...

Antaapa pojan ressun päästä kotiin. Hiljaista tässä on ollutkin, kun se
on ollut poissa. Minä tykkäänkin siitä pojasta kuin omasta lapsestani.

Ja Savuojan kummi istahti tuolille hellan kupeelle, asetti kengänkärjet
vastakkain ja nojaten käsillään tuolin istuimeen heilutteli jalkojaan,
katsellen silmiään siristäen ympärilleen kuin tutkien, oliko keittiössä
kaikki paikallaan. Mutta ei hän huomannut moittimisen aihetta, sillä
äiti oli siisti ja järjestystä rakastava ihminen.




III.


Hesse ei päässytkään heinäntekoon, koska äiti lähti matkalle. Hänen oli
hoidettava nuorinta sisartansa, Annaa, joka oli puolentoista vuoden
vanha. Mutta se ei tuottanut hänelle kovinkaan suurta pettymystä, sillä
sen korvasi nyt veljen odotus.

Nyt oli siis äitikin lähtenyt: sinne — etelään... siihen outoon,
salaperäiseen maailmaan, joka niin usein askarrutti Hessen mieltä.
Mitenkähän äitiriepu siellä pärjäsi? Hän oli niin pieni ja avuton.
Täällä kotona hän kyllä oli paikallaan... näissä pienissä huoneissa...
mutta siellä suuressa maailmassa... Ensi kerralla he olivat käyneet
isän kanssa yhdessä. Mutta nyt —? Älä sinä vain mene väärään junaan,
oli isä varannut hänen lähtiessään.

Hesse keinutteli kehtoa, ja ajatukset retkeilivät teitään. Ne viipyivät
hetken äidin luona, joka kyyrötti siellä jossakin vaunun nurkassa.
Hesse oli näkevinään hänet: pärekoppa vieressään vaununpenkillä hän
istui, ja kopan kannen ja sangan väliin oli pistetty saali... äidin
harmaa, villainen saali. Sekin oli Savuojan kummin antama lahja.

Hän muisteli Eetua sellaisena kuin tämä oli ollut ensi kertaa
Helsingistä palatessaan. Se puhui niin merkillisesti... tippäkistä ja
översööterskasta. Ne olivat sellaisia siellä etelässä.

He asuivat silloin Viikillä, Linnankadun varrella. Siellä hän oli
nähnyt tulipalonkin ensi kerran.

Pari päivää ennen heidän muuttoaan tänne Laidalle oli kokonainen
kortteli palanut poroksi... se risti, jolla asui seppä Raalunti
ja kelloseppä Aaltonen. Hän oli seissyt pihalla kaivon vieressä
ja katsellut liekkien loimua, joka punasi koko tienoon. Niin oli
romottanut ilkeästi, että ihan pahaa oli tehnyt. Oli tuutattu kahdella
torvella, palokellot olivat pämpättäneet ja vesirattaat rämisseet. Oli
kuulunut pärjäysmiesten karjuntaa, johon oli sekaantunut lasten itkua
ja vedenajajain huutoja: Tieltä poo-ois! Vettä tulee! — Hänestä oli
tuntunut, kuin olisi tullut viimeinen päivä — se päivä, jolloin Jumalan
Poika laskeutuu taivaan pilvistä suurella voimalla ja kunnialla. Ja hän
oli tuntenut itsensä kauhean hyljätyksi ja yksinäiseksi.

Se oli ollut kamala yö. Isä ja äiti olivat rientäneet palopaikalle,
vaikk'ei isä kuulunutkaan palokuntaan, niinkuin Viikin vahtimestari,
jolla oli keltakauluksinen, valkoinen paita ja mustankiiltävä kaski.
Siihen saakka oli Hesse ihaillut palokuntalaisia ja aikonut isoksi
tultuaan itsekin sellaiseksi. Mutta tuona tulipaloyönä oli se ihanne
kärsinyt auttamattoman haaksirikon.

Viikin vahtimestari oli palannut palopaikalta likomärkänä ja
kaski kuhmuja täynnä. Se ei ollutkaan helppoa hommaa, ja kokonaan
toisenlaista kuin keväinen ruutanturuutus kauppatorilla. Siinä
pysyi palokuntalainenkin sentään kuivana, jollei tahallaan ottanut
vesiryöppyä niskaansa.

Oli palanut kokonainen kortteli — siinä samassa Aaltosen kellopuotikin.
Kellojen kohtalo oli häntä erikoisesti säälittänyt. Hän oli muutaman
kerran käynyt tuossa liikkeessä ja ihaillut noita monenmonia
erilaatuisia ja -suuruisia kelloja. Toiset niistä kävivät hitaasti,
arvokkaasti kuin vanhukset... toisten tikittäessä kiireesti,
hermostuneesti... kuin hätäännyksissään, että vain pysyisivät matkassa
toisten, suurempien kanssa. Joka puolen ja täyden tunnin aikana ne
yhtyivät lyömään, ja silloin kävi tuossa valoisassa puodissa sellainen
soitto ja helinä, että sitä oli ilo kuunnella. Suuret kellot löivät
hitaasti, syvällä, kumealla äänellä... säilyttäen tällöinkin entisen
arvokkuutensa — kun taas pienet kuuluttivat tuntien kulun sellaisella
nopeudella, että väkistenkin tuli ajatelleeksi lapsia, jotka eivät
saa leikistä kylläänsä. Ping-ping-ping-ping...! — ne olivat kuin
lyhyitä, riemuntäysiä joukkohuutoja keskellä leikin vilskeen — ja
sitten taas alkoi juoksu... väkisillä-olo tai »viimeinen pari ulos»!
Ti-ki, ti-ki... saiko kolmas kiinni noita kahta, jotka kirmasivat
poispäin toisistaan... tehden pitkän kaarroksen kauas kentän laidoille
— kunnes toisessa päässä kenttää yhtyivät, onnellisina siitä, että
olivat välttäneet kiinnijoutumisen. — Ja tuohon erilaisten sävelten
ja ahkeran, iloisen aherruksen maailmaan hyökkäsi hävitys ja kuolema
tulipalon hahmossa. Kellot tippuivat seiniltä alas valittaen ja
vaikeroiden. Iloinen tikitys lakkasi... ja viimeksi kuului vain
katkenneiden vietereiden surullinen helähdys kaiken muuttuessa tuhkaksi
ja savuaviksi raunioiksi...

Ainoa rakennus, joka kuin ihmeen kautta oli pelastunut, oli
kolmikerroksinen, kapea tiilitalo, jonka pohjakerroksessa asui
Plantingska, pyykkäri. Sen pyykkipata höyrysi aina tiensuussa
Pyykkisaarella, jok'ikinen kesä. Sen ääressä se hääräili
koukkunokkineen pienenä, luisevana ja kumaraisena, säkkiesiliina
vyöllä, tarkastellen terävästi jokaista ohikulkijaa, vähäväliä
nuuskaten ja hämmennellen suurta pataansa, josta vilahteli koholle
pullistuneita paidan selkiä. Hessestä hän muistutti satujen
noita-akkaa, joka keitti ihmisiä padassa. Nuo märät, kiiltävät
alusvaatteet olivat kuin kalvennutta lihaa. Hän kaarsi kaukaa eukon
ohitse ja katsahti taakseen kuin vakuuttautuakseen, ettei se vain
kurottanut luisevia käsiään häntä kohti.

Se se oli varjellut tuon talon.

Hän oli seisonut Viikin pihalla pitkälle sivu puoliyön seuraten
tulipalon kulkua. Kirkontornista oli läpätty puolet ja täydet tunnit,
ja hän oli laskenut ne vapisevin sydämin. Oh, kuinka kauan viimeistä
tuomiota kesti! Jonkun kerran hän oli uskaltautunut portille ja
katsellut pelokkaana pitkin autiota katua. Joka talon ikkunat olivat
olleet valaistut, mutta itse tienoo hiljainen kuin hauta. Vain
kirkon nurkassa oli käynyt vilinä ja huiske, sillä tulipalo oli
ollut sielläkäsin. Katulyhdyt olivat lepatelleet, muutamat melkein
sammumaisillaan, ja hän oli muistanut Nenättömän Ookreenin, joka pienet
tikapuut olkapäillään kulki katuja pitkin lyhtyjä sytytellen. Sitä
pojat kiusasivat huudellen hänen jälkeensä: Ookreeni, Ookreeni! Hytytä,
hytytä, hammuu, hammuu! Se puhui niin, kun sillä ei ollut nokkaa, vaan
ainoastaan likainen side nenän kohdalla. Äiti oli kertonut, että siltä
oli mato syönyt nenän. Minkähänlaisia matoja ne mahtoivat olla...?

Lopuksi häntä oli ruvennut nukuttamaan ja hän oli kipaissut sisään.
Hän oli ehtinyt nähdä Viikin vahtimestarin uudelleen rientävän
palopaikalle, likomärkänä ja höyryävänä, niinkuin oli palannutkin. Ja
hänestä oli tuntunut, että tulipalo oli kauhea peto, joka tuolla tavoin
kohteli kaupungin ensimmäistä miestä.

Mutta — täällä Laidalla ei ollut tulipaloja. Ainakaan hän ei muistanut
koskaan niistä kuulleensa. Piti olla varovainen tulen käsittelyssä.
Mutta — siellä keskikaupungilla ne tuuskasivat tulenkin kanssa
yliolkaisesti ja huolimattomasti... rikkaita kun olivat.

He eivät olleet rikkaita tahi — kukaties... miten sen nyt otti.
Ainakaan ei Hesse ollut missään muualla nähnyt niin kaunista taulua
kuin heidän kamarinsa seinällä. Siinä ei kyllä ollut minkäänlaista
kuvaa — ainoastaan puustaimia. Mutta ne olivatkin pukeutuneet kuin
juhlaa varten ikään — varsinkin isot kirjaimet. Kitakin oli vaikea
tuntea — niin runsaasti se oli lyönyt ylleen hyntteitä, harsoja ja
hetaleita, aivan kuin hyvin pyntätyt morsiamet. Se oli merkillinen
taulu, jonka mustaksi maalattuun lasiin oli jätetty kirjainten kohdat
paljaiksi ja alle pantu rypistettyä hopeapaperia. Hesse nimitti niitä
»hankituiksi» kirjaimiksi, koska ne olivat noin mukavissa rypyissä.
Ne muistuttivat ruumiin hankitusta, mutta siitä huolimatta ne eivät
näyttäneet kuolleilta. Päinvastoin — ne olivat iloisia ja kirkkaita
ja kimaltelivat kauniisti kuin lumikiteet, jos auringon tai lampun
valo sattui niihin. — Ja sanatkin olivat kauniit. Ne kertoivat
joulun ihmeyöstä, jolloin enkelit ilmestyivät paimenille Betlehemin
kedolla. Noissa sanoissa oli samanlaista ihmeloistoa kuin jouluyön
tapahtumassakin. Hesse oli lukenut ne lukemattomia kertoja, ja hänestä
tuo taulu oli kuin jonkinlainen vertauskuva joulun salaperäisestä,
sydäntä sykähdyttävästä olemuksesta.

Nytkin hän katseli taulua ja luki jälleen nuo ihmeelliset sanat: »Katso
minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle...»
Niin — sellaista se oli... kaikelle kansalle. Heillekin tuli joulu joka
vuosi... astui tähän Matlinin portinpieliasuntoon kylmänä ja huuruisena
pienen joulukuusen muodossa, — kuusen, joka sentään aina ulottui
kattoon. Sen edellä ryntäsi sisään pakkanen kuin valkoinen villakoira,
nuoleskellen piirongin pintaa ja jalkoja, kunnes asettui makuulle
pöydän alle — ja haihtui näkymättömiin. Joulukuusi asetettiin seisomaan
keskelle kamarin lattiaa. Se suli hiljalleen ja rupesi tippumaan
vettä. Vesipisarat putoilivat lattialle hiljakseen, harvakseen — ja he
kuuntelivat Eetun kanssa keittiön sohvalla istuen. Kamari oli pimeä, ei
näkynyt muuta kuin kosteudesta kiiltelevät kuusen oksat, joilla lampun
valo leikkien välkehti. Se koetti ilahduttaa kuusta, joka pimeässä
huoneessa itki... itki sitä, että se oli siirretty kotoaan, metsästä,
hiljaisesta, lumisesta metsästä, tänne seppä Karlssonin kamariin, —
tuon sepän, joka joi ja oli aattoiltanakin päissään. Mutta pian se
tottui. Se oli itkenyt kaikki kyynelensä ja seisoi äänetönnä odottaen,
mitä tuleman piti.

Hän, Hesse, hiipi kamariin, veti auki pöytälaatikon ja otti sieltä
esille nuo ihmeelliset koristukset: lippuja, kulta- ja hopeaketjuja,
lasipalloja, jotka välkkyivät ja loistelivat erivärisinä... sinistä,
punaista, viheriää ja keltaista... ja kultaa! — ah, miten paljon
kultaa! Ja sitten sytytettiin lamppu, ja syvän hartauden vallitessa
puettiin kutisen ylle nuo monet kalleudet.

Se oli satumaista!

Mutta tuota iloa häiritsi isän kovaääninen juttelu. Tämä hoiperteli
kamariin, sivusi hiukan häikäilemättömästi kuusta, jonka oksat
riipaisivat hänen kuvettaan kuin vihoissaan sähähtäen. Hän tulistui:
Mitä se isä... kaadatte kuusen! Johon isä nauraa hohottaen vastasi:
No, no, poika! Mutta — jokos panit ne kauppias Nyströmilta tuomani
sokerimuurötterit? Ja kellot... helkkari soi, kellot, joissa on
hopeapaperista taulut ja oikeat viisarit! — Hän murisi jotakin eikä
ollut kuulevinaan, mutta seurasi jännityksellä isän jokaista liikettä
ahtaassa huoneessa. Tämä jutteli: Joo... joulu se tulee köyhänkin
majaan... tuleepa vain... ja kauppias Nyyströmi sanoi, että 'otahan,
Heikki, tuosta loovasta kompiaisia ja vie lapsilles... montako sulla
niitä olikaan?'... joo... Vapahtaja on syntynyt, ja enkelit julistavat
maailmalle ilosanomaa. — Ja isä oli kääntynyt tauluun päin ja silmät
kyynelissä huudahtanut: Katsohan, Hesse... tuossa se sanotaan... me
saimme sen äidin kanssa häälahjaksi, kun menimme naimisiin. Maalari
Puuperä sen teki... me olimme vanhoja kasarmikampraateja. Sekin on
jo kuollut... Ja isä oli istahtanut sohvaan ja jäänyt tuijottelemaan
eteensä, vartalo hiukan huojahdellen ja toinen käsi nykien pujopartaa,
kuin olisi hän miettinyt jotakin kummaa ja ihmeellistä tapausta.

Sellaista se oli. Isä tyyntyi vähitellen ja otti osaa jouluiloon.
Hänkään ei tuntenut enää närkästystä tämän aiheuttaman häiriön vuoksi,
vaan katseli onnellisena kuusta, joka säteili ja hohti. Se oli kaunis,
harvinaisen kaunis. Liekö muualla ollut niin kaunista joulupuuta? —
Hän oli toisinaan käynyt kurkistelemassa naapurien ikkunain takana,
mutta rumempia olivat olleet... törkyä täynnä. Päkkilässäkin olivat
seelilangalla hirttäneet nisupukin kuusenoksaan!

Oli se ihmeellistä. Jouluaaton aamuna herääminen oli aivan toisenlaista
kuin muina aamuina. Edellisenä iltana nukkumaan pantaessa oli melkein
mahdotonta uskoa, että seuraava päivä todella olisi aatto. Uni ei
tahtonut tulla... ei mitenkään. Tuntui niin kummalta, että kellon
viisarit lähenivät kahtatoista samanlaisella tyyneydellä kuin muinakin
iltoina. Miksi ei niitäkin värisyttänyt riemu ja suuren juhlan
salaperäinen odotus? Mutta — vaikka hän kuinka oli koettanut valvoa,
ei hän kuitenkaan kertaakaan ollut jaksanut odottaa kahtatoista, vaan
oli nukahtanut. Ja niin oli tuo suuri salaperäisyys hiipinyt huoneeseen
hänen nukkuessaan. Sillä — kun hän aamulla heräsi, valmistautui isä
lähtemään työhön. Tuiju paloi keittiön pöydällä ja äiti kaatoi kahvia
kuppiin. Oli samannäköistä kuin muinakin aamuina, mutta kuitenkin
— oi, mikä suuri erotus! Kamari oli toisenlainen, vuode tuoksui
lämpöä toisella tavalla. Mielihyvän tunne käsissä ja jaloissa oli
toisenlainen. Ja konepajan pillikin puhalsi toisella tavalla...
riemukkaasti, juhlallisesti.

Oli jouluaatto!

Hessen katse siirtyi toiseen tauluun. Se ei oikeastaan ollut mikään
taulu, vaan ainoastaan huonolle paperille painettu värikuva. Se
esitti leijonapariskuntaa vaanimassa aavikon laidassa. Uros tuuheine
harjoineen seisoi ylempänä pienellä töyräällä, katsellen kiinteästi yli
aron. Sen silmä on nähnyt jotakin, koska se tuolla tavoin tuijottaa, ja
Hessestä melkein näyttää siltä, kuin rupeaisivat sen leukapielet tuossa
tuokiossa värisemään vain paljaasta jännityksestä. Naaras on alempana,
vaanivassa asennossa sekin, vaikka näyttääkin kiinnittäneen huomionsa
toisaalle.

Hesse ihailee suuresti tuota kuvaa. Hänen olisi vaikea sanoa,
kummastako hän enemmän piti — joulutaulustako vai tästä. Molemmat
olivat hänelle rakkaat. Tuossa leijonakuvassa häntä ennen kaikkea
ihastutti itse eläin: kuningasleijona, sen majesteetillinen asento,
tuuhea harja, joka peitti kaulaa ja rinnan etuosaa, pitkä piiskamainen
häntä, joka sojotti suorana... hiukan alaviistossa, kuin valmiina joka
hetki huitaisemaan sivuille, että: Pois tieltä! Minä olen eläinten
kuningas! Ja väri... keltaisen ruskea... melkein keltainen — se antoi
tuolle eläimelle jonkinlaisen tenholoiston.

Se oli omituista. Tuo väri oli saanut Hessen mielestä aivan erikoisen
merkityksen. Se oli kultaa... hallitsijan väriä, niinkuin kuninkailla
ja keisareilla. Eivätkö nämä kantaneet kultaista kruunua ja
samanväristä vaippaa hartioilla? Tuo väri merkitsi valtaa ja voimaa.
Se ei ollut tavallista keltaista... sellaista, jolla Matlinin isäntä
maalasi rakennuksensa seiniä. Se oli — leijonaväriä. Parempaa nimitystä
ei Hesse sille keksinyt.

Vähitellen oli kaikki outo, suuri ja salaperäinen ruvennut hänen
mielessään näyttämään keltaiselta... kaikki, mikä houkutteli luokseen
ja kutsui. Satujen kuvaamat maailmat olivat keltaisia. Etelä, jonne
äiti oli mennyt, oli varmaankin keltaista... tuollaista kullalle
välkkyvää, niinkuin erämaa tuossa hänen kuvassaan. Hän oli kerran
jouluksi saanut pienen, halvan värilaatikon, mutta se oli sisältänyt
keltaista vain viiden pennin rahan suuruisen kappaleen... saman
verran kuin muitakin värejä. Eihän se ollut kauan kestänyt. Hän oli
jo ensimmäisenä päivänä kuluttanut sen kaikki. Isä oli sanonut: Onhan
sinulla muita värejä... käytä niitä. Mutta ei isä ollut ymmärtänyt:
leijonaväri teki aivan erilaisen vaikutuksen... se oli kuin
päivänpaistetta noissa pienissä, hassunnäköisissä maalauksissa, joita
hän oli sommitellut.

Noita värikuvia sai ostaa Lundahlin kirjakaupasta viidellä pennillä
arkin. Savuojan kummi oli löytänyt vaunun lattialta viisi penniä ja
lahjoittanut hänelle: Sillä saat ostaa riitingin. Hän oli juossut
henki kurkussa Lundahlille ja kysynyt riitinkejä. Olihan niitä, suuri
pinkka oli lyöty hänen eteensä tiskille. Hän oli kyllä ollut selvillä,
minkälaisen ostaisi, mutta oli kuitenkin katsellut noita muitakin...
maisemia, kaupunkeja... kolerarutto Hampurissa, Lissabon ja Venetsia.
Hän oli jo vähällä ollut ostaa Venetsian, mutta sitten perääntynyt.
Eikö teillä oo leijonaa... kuningasleijonaa? Myyjätär oli hymyillyt.
Olihan niitäkin. Hän oli saanut uuden piukan eteensä, ja sieltä se
oli löytynyt, leijona, eläinten kuningas, jonka karjunnan kuullessaan
kaikki muut eläimet vapisivat...

Hesse silmäsi kelloa, se oli kohta yksitoista. Yhdeltätoista oli
Savuojan kummi luvannut tulla isälle ruokaa laittamaan. Hän oli
asemalla työssä, vaunuja siivoomassa.

Välistä hän oli ottanut Hessenkin mukaansa. Ei hänestä tietysti ollut
apua, mutta saipahan repalehtaa perässä ja katsella ympärilleen.
Oppihan siten yhä paremmin rautatietä ja sen laitoksia tuntemaan.
He kävivät tisurihuoneessa ja rautatieläisten pesutuvassa. Siellä
kyökkäsi suuri joukko muijia pyykkejään survoen ja isoäänisesti
jutellen. Pesutuvan kiviseinät kajahtelivat. — No... kenenkä se nyt
on kelekkaansa saanut? Oli muuan pyykkäri kysynyt. — Se on minun
huoripoikani! Savuojan kummi oli nauraa hihittänyt hiljaisella,
kimeällä äänellä, jolloin muijat kuorossa olivat hohottaneet, niin
että pesutupa oli ollut äänen pauhua täynnä: — No... se ossaa... Herra
hyvästi siunatkoon! Vai huori...! Ja sitten oli alkanut uusi kikatus.

Häntä se oli ujostuttanut. Hän oli tarttunut Savuojan kummia hameesta
kuin turvaa etsien. Hän oli kyllä ymmärtänyt. Kaupungissa oli
sellaisia... hutsuja, niinkuin äiti sanoi, ja ne könysivät sotamiesten
kanssa pitkin peltoja... Mutta ei kummi ollut totta tarkoittanut... se
kun se vain leikillään oli niin sanonut. Ei hän ollut siitä suuttunut.
Hän oli ollut vain äkeissään noille rautatieläisten muijille, joiden
naurusta ei ollut tahtonut loppua tullakaan.

Niin... siellä hän oli käynyt muutamia kertoja, kulkenut läpi junan
ja koetellut vaunujen penkkejä. Toisen luokan penkit olivat oikein
sieviä... niin pehmeitä ja samalla kimmoisia, että ihan ilmaan
pomppasivat. Niiden päällisistä laitettiin hänellekin vaatteet joka
vuosi... oikein sievä sinisenharmaa puku. Isä huusi huutokaupasta
vanhoja vaununpenkkien päällisiä, ja Väyryskä neuloi niistä takin ja
housut.

Mutta — ei siitä saanut puhua muille... olisivat kiusanneet ja
pilkanneet häntä.

Junalla hän sitten oli ajanut... sen verran vain, että veturi oli
työntänyt vaunut ensimmäiselle raiteelle asemarakennuksen eteen. Hän
oli seisonut kolmannen luokan vaunun penkillä ja katsellut ikkunasta
ulos. Ja olipas sattunut, että ylikäytävällä oli seissyt Päkkilän
Eenokki ja huomannut hänet! Hesse! oli se huutanut. Ootko päässyt
ookaamaan?

Hän oli heiluttanut lakkiaan. Sen reissun perästä hän oli astellut
Laidan katuja ylpeänä kuin kuningas ja jutellut vain armosta
toisten poikien kanssa. — Älä nyt oo olevinas... vaikk' oot junassa
ookannutkin!... Pöhö... mitäs tuo nyt sitten oli... mutta olivatkos
pojat nähneet rautalangasta tehtyä pärrää? Hänellä oli sellainen,
ja sen oli isä laittanut. Hänen ei tarvinnut enää saavin vanteita
käyttää...

Pikku sisko nukkui, ja Hesse siirtyi ikkunan ääreen. Hän katseli
kadulle. Se oli hiljainen, ja aurinko kaateli kultiaan pitkin sen
mukulaista kivitystä. Se ihan hohti kuumuutta. Toisella puolen
katua oli rautatien aita, joka erotti rata-alueen kadusta. Sen ja
radan välillä oli pienoinen notkelma, joka radan puoleisessa päässä
päättyi jyrkästi kohoavaan törmään. Sinne oli äskettäin rakennettu
pitkä, leveäkattoinen talo — uusi tavaramakasiini. Notkelmassa päilyi
lampi, ja he uittivat siinä laivojaan. Talvella taas laskettiin mäkeä
tavaramakasiinin törmästä, silloin kuin ei oikeaan mäkeen päästy. Sillä
oli se etu, ettei Källi-Aapeli tullut sieltä pois ajamaan.

Siellä se käveli nytkin... pitkin rataa, luuta kourassa. Sen putka
oli ihan ylikäytävän vieressä, ja siellä pelattiin myllymattia.
Aapelista oli kehittynyt sellainen nero, että voitti jokaisen.
Kruuken herrakin... halkokirjuri, oli kerran yrittänyt, mutta Aapeli
oli rakentanut heti kaksi myllyä ja syönyt Kruuken herralta kaikki
nappulat...

Nainen ajoi lantakuormaa ikkunan ohitse. Sillä oli pieksusaappaat, ja
se käsitteli ohjaksia kuin mies. Se oli Hollanterin Leena, miesmäinen,
roteva talonomistajan tytär, kirkkomaan puoleisesta päästä kaupunkia.
Se kiroili ja lauloi rivoja lauluja.

Nytkin se loilotti jotakin sulhasista ja sormuksista. Ihmiset
juttelivat, että se varasteli ruumisarkuista pitsejä ja neuloi
paitaansa. Se oli matkalla pellolle... Hollanterin pellolle, joka oli
rautatien takana.

Niin — olisipa ollut hupaista olla siellä — Partasen pellolla heinää
tekemässä. Siellä seisoi lato ja riihi rinnakkain, ja he nukkuivat,
tavallisesti riihessä. Partasen kummi oli jostakin huutanut piirongin
tapaisen mööpelin, jossa oli kolme pitkää laatikkoa. Se oli joskus
kuulunut johonkin kauppapuotiin... kuulemma kappale tiskiä. Joka
tapauksessa olivat nuo laatikot niin tilavia, että he, lapset,
saattoivat nukkua niissä. Laatikot nostettiin lattialle, ja niihin
laitettiin vuoteet niinkuin sänkyyn ikään. Hildalle ne olivat liian
lyhyet, mutta hän olikin jo kahdentoista. Kerran oli Partasen Priita
löytänyt yhdestä laatikosta kymmenen markan kultarahan...

Niin... olisipa ollut somaa olla nyt siellä — heinää tekemässä. Siinä
oli monta mutkaa, mutta torvelleharavointi oli sentään kaikkein
yksinkertaisinta. Nökkösten teko vaati jo taitoa, eikä hän vieläkään
pystynyt oikein kunnollista sellaista laittamaan. Tulivat piikkipäisiä
ja muutenkin siivottoman näköisiä. Mutta — kun Priita ja Hilda
pyöräyttivät nökkösen, oli se sileä kuin herraspojan pää. Ne erotti
aina toisista.

Mutta — silloin jylläsi voima, kun Partasen kummi rupesi heiniä
kantamaan! Hän väänsi takkavitsaansa sellaisen kuorman, että itse
peittyi alle. Ei näkynyt muuta kuin vähän jalkoja. Oli soma nähdä
tuollaisen heinävuoren kulkevan... kallahdellen, heilahdellen...
vähäväliä askeleihinsa sotkeutuen, mutta sitten taas harpaten
eteenpäin... kipittäen yhä nopeammassa tahdissa, — kunnes yks' kaks':
ruko kellahti ladon ovesta sisään kuin kuperkeikkaa heittäen, ja —
näkyviin ilmestyi Partasen kummi, pää ja selkä heinänkorsia täynnä.
Siinä oli jo miehen kuorma, lausui kummi pyyhkien hikeä otsaltaan.
Takkavitsa irroitettiin ja he, lapset, saivat ruveta heiniä polkemaan.
Se oli eri vilskettä se!

Hupaista siellä oli. He keittivät kahvia ja ruokaa. Olipa hän viime
kesänä muurannut uuninkin, jossa kattorännin kappale toimitti
savutorven virkaa. Se oli aivan yksinkertainen laitos, jota syötettiin
tikuilla. Mutta kahvin siinä keitti kuin keittikin.

Siinä hän oli polttanut kätensä — kuuman torven kyljessä. Sitä
oli kihelmöinyt tavattomasti. Olisi pitänyt olla linjamenttiä —
mutta mistäpä ne linjamentit sinne tipahtivat... kesken kiireimmän
Heinänteon. Pane räkää, oli Priita neuvonut — se auttaa. Hän oli
niistänyt kouraansa ja voidellut. Ka se! Siinä oli linjamentti, joka
kelpasi!

Toisenkin tapauksen hän muisti viime kesältä.

Priita ja Mari olivat ruvenneet häntä kiusaamaan, ja siihen oli
Hildakin yhtynyt. Olivat Haukkuneet häntä »tyttöpojaksi». Kaalsonnin
Hesse on tyttöpoika, tyttöpoika! — Tavallisesti oli Hilda aina rauhaa
rakentamassa, mutta tällä kertaa hän oli vain yllyttänyt toisia.

Hän oli suuttunut — varsinkin sen vuoksi, että Hilda oli liittoutunut
häntä vastaan. Siepaten käteensä kiulun hän oli lyönyt sillä Hildaa
jalkaan: Siitä saat tyttöpoikaa! Jos se olisi huutanut, ei hänen olisi
ollut niin paha olla. Mutta se oli istunut vain hiljaa, pidellen
jalkaansa, ja suuret kyynelet olivat tipahdelleet sen silmistä. Se oli
katsellut häntä niin sydäntä särkevästä, niin lempeän nuhtelevasti,
että häneltä oli päässyt itku.

Se oli ollut Hildalle liikaa. Hän oli kontannut luo, ottanut hänen
päänsä kättensä väliin ja lohdutellut: Ei Hesse ole tyttöpoika...
anna anteeksi! — Hän oli nojannut päätään Hildan syliin ja itkenyt
aikansa. Mutta — sitten hän oli noussut ja ruvennut pyssyämään kivillä
naapuripellon ladon seinää. Hän oli hävennyt heikkouttaan.

Tuo tapaus tuli usein hänen mieleensä. Hänhän siinä oli eniten rikkonut
— vaikka olivathan toisetkin syyllisiä. Mutta miten lie — Hildan katse
tuona hetkenä vaivasi häntä usein. Hän näki sen unissaankin ja heräsi
siihen, että tyyny oli aivan märkä kyynelistä. — Poika näkee pahoja
unia, sanoi äiti. Mutta ei hän ollut saattanut sitä äidilleenkään
kertoa...

Mutta nyt kolusi joku eteisessä. Pikku sisko oli herännyt ja istui
kehdossa, pää hiestä märkänä. Hesse nosti sen astialle ja koetti saada
lasta tekemään, mitä tilanne vaati. Ovi aukeni, ja Savuojan kummi
purjehti sisään.

Sisso! Täälläpä ei vehnäsellä rahteerata.

Hän purki esiliinansa sisällön puulaatikkoon. Hesse huomasi, että kummi
oli tuonut pieniä koivunkapaleita, samanlaisia, joilla junan vaunuja
lämmitettiin.

Kuin arvaten pojan ajatukset virkkoi kummi:

Otin muutaman vaunun puulaatikosta... kuivia kun ovat. Ei valtio siitä
köyhdy.

Niin... heillä ei ollut kuin rimoja, vaikka kuivia nekin olivat. Hän
oli niitä talvella kiskottanut Koivusaaresta, missä oli saha. Sieltä
saivat köyhät käydä puita noutamassa... vanhoja pinon pohjia ja muuta
hylkypuuta. Sahan inspehtori oli luvannut. — Mutta koivu synnytti
kuumemman tulen, ja isä tuli pian päivälliselle. Savuojan kummi oli
»kotia päin», niin oli äidin tapana sanoa.

Saiko niitä ottaa?

Kummi oli polvillaan hellan edessä ja teki parastaikaa tulta. Savu
tuprusi sisään.

Voi saappaan peukalo ja kintaan kantapää! kiukutteli hän. Minähän en
avannutkaan peltiä. Niin — ottaako? Eihän se nyt oikein taida lupa
olla, mutta otin nyt tämän kerran.

Hän oli hiukan hämillään. Pojalla oli snajua enemmän, kuin hän
arvasikaan. Se oli sukkelapäinen miehenalku — tullut äitiinsä, joka
ei myöskään ollut Hölmölästä kotoisin, vaikka olikin vain nälkämaan
kasvateita.

Hän lähti vinttaamaan vettä. Hesse olisi tahtonut tulla häntä
auttamaan, mutta kummi kielsi:

Hoida sinä sitä märytoosaa ja katso tulta.

Hesse nosti siskon syliinsä ja kantaa retuutti keittiöön. Ei Anna ollut
mikään märytoosa, vaikka kummi niin sanoi. Se kun ei pitänyt tytöistä.
Hän osoitteli sisarelleen ulkona olevia esineitä. Siellä Savuojan kummi
vinttasi vettä ja jutteli isolla äänellä Matlinin isännän kanssa. —
Saisitte laittaa veivikaivon... timperismies. Tämä on niin raahkanan
epämukava! Matlinin isäntä vastasi jotakin, jota Hesse ei erottanut. —
Vai aikaa... kun ois karauttaa! Aikaa sitä aina on, kun vain alkaa...
Ja sitten molemmat nauroivat.

Se oli se Savuojan kummi! Puhua päästeli kuin läävän ovesta, mutta
hyväsydäminen ihminen. Hesse piti hänestä paljon... melkein yhtä paljon
kuin äidistään.




IV.


Eetu-veli oli tullut.

Vaikka hän oli vain pieni raajarikko, joka käsivarsiensa avulla
veti itseään eteenpäin, oli hän koko perheen keskus. Niin — ennen
kaikkea juuri sen vuoksi. Häneen suhtauduttiin kuin aikaihmiseen,
kuin harvinaiseen, kaukaisilta mailta saapuneeseen vieraaseen,
jonka jokainen sana avasi kuulijoille ihmemaailmoja. Hänen kirkas,
hopeanheleä äänensä kaikui aamusta iltaan, ja hänen suuret, harmaat
silmänsä loistivat riemusta, kun hän kertoi etelästä, Helsingistä ja
sairaalasta, jossa oli huvittanut lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria
vilkkaalla, iloisella luonteellaan ja nerokkailla vastauksillaan. Oh,
Eetu-veli oli ikäisekseen harvinaisen kehittynyt.

Päässä korkea, tasapohjainen lippalakki, jonka poimutetun päällyksen
keskellä oli iso vaatenappi, hän kyykötti keittiön ikkunan alla
multakasassa. Hän oli rakentanut kaupungin, oikean muureilla ja
torneilla varustetun kaupungin. Ei näkynyt muuta kuin korkeaksi
paisunut rintakehä, suuri kyttyrä selässä, ja hartioiden väliin uponnut
pieni pää, jossa oli tuo oudonmallinen lakki. Matlinin Janne kulki
ohitse ja virkkoi: Siinäpä istuu Persian saahi pääkaupunkinsa keskellä!
Eetu nauroi helakasti ja heitti Jannea pienellä kivellä.

Hän jutteli iloisesti, kuvaillen klinikassa-oloa ja kotimatkaa eloisin,
vilkkain kääntein. Kaikki oli mennyt juur vakkert... ei ollut hävinnyt
mitään. Mutta menomatkalla oli joku luffari varastanut äidin harmajan
saalin!

Äläpäs — kyllä hän oli vartioinut, hän, poika, se oli vartioinut...
silmät napilla tihdannut jokaista vaunuun tulijaa, että: koskepas
vain! Hän oli tuimasti taistellut äidin vastakkaisella penkillä
olevasta paikasta, sillä aikaan kuin tämä oli ollut kahvia juomassa
asemalla. Kuulkaapas, herra... älkää panko sitä kapsäkkiä siihen — se
on ylösotettu. Vai 'ylösotettu'! Mistäs se tää herra tulee, kun noin
fiinisti puhuu? — En mää ole mikään herra... mää olen seppä Karlssonin
vaivainen poika ja mää tulen Helsingist'. Vai Helsingistä... sieltäkö
niitä tuollaisia pönttöjä saa ostaa? (Vieras oli naputtanut Eetun
lakkia.) Ei tää ole mikään pönttö... tää on kesälakki... ostettu
juutalaisten narinkast'. Hohhoo... se tässä komenteerailee ja pitää
jöötä kuin vallesmanni... määräilee, mihin tässä kamppeensa saa panna,
ja itse ei ole ottanut rensseliä selästään! — Siinä oli naurettu
ja tirskuttu, mutta eräs vanha herra oli huomauttanut: Hävetkää...
viitsitte raajarikkoa kiusata. Eetu oli sanonut: Niin — Jumala antaa
teillekin kasvaa kyttyrän... eikä se parane kipsaamallakaan! Herra oli
ottanut paperipussin hyllyltä ja ojentanut Eetulle appelsiinin.

Hesse kuunteli jännityksellä. Hän vuoroin punastui, vuoroin kalpeni.
Olisipa hän ollut siellä... hän olisi antanut niiden tietää huutia!
Kiusata tuolla tavoin hänen pikku veljeään, joka oli vaivainen.

Mutta Eetu nauroi helakasti ja virkkoi: Kyll' ne lopuks usko minuu, ja
äiti sai pitää paikkans'!

Hän haasteli kuin aikamies, ja sitä Hesse erityisesti ihmetteli. Ei
hän vielä ymmärtänyt, että tuollaiset raajarikot usein kehittyvät
varhain. Savuojan kummi sanoikin: Eetu ei ole pitkäikäinen, kun on noin
viisas. Mutta Eetu nauroi ja vastasi: Määkö? Kun mää paranen ja kasvan
suureks', niin mää tanssin Anna-tädin kanssa!

Hän jutteli onnipusseista. Tiesikö Hesse, mikä se sellainen oli?
Mistäpä Hesse olisi tiennyt. Se oli kuin pienoinen rautatie, jonka
vaunuja vetivät hevoset... kaksi hevosta tavallisesti rinnakkain. Se
kulki kiskoja pitkin kaupungin kadulla, ja siihen piti ostaa piletti.
Hän oli tavallisesti saanut pitää pilettiä. Ne olivat ruotsalaisia...
sen konduktöörit, ja ne juttelivat hänen kanssaan sellaista sotkuista
suomea. Joka paikassa häntä puhuteltiin, mutta tavallisesti niin, että
se harmitti. Niinkuin ei hän olisi päässyt liikkumaan!

Ja Eetu lähti vetämään itseään portille niin rivakasti, että Hesse sai
melkein juosta hänen rinnallaan.

Ja nyt tuli Hessen vuoro. Portilla seisten hän selitti Eetulle kaikki
seudun merkillisyydet. Tuolla oli kenttä, jossa pojat löivät palloa,
ja talvella sinne rakennettaisiin mäki. Korpelan Jussi, joka oli
melkein aikamies, hankki piirat, lankut ja laudat... niin tilasi vain
kuin patruuna! Ja sillä oli miehiä työssä, joille se maksoi palkat.
Mutta itse se jäädytti joka talvi... sitä ei uskonut muille. Ja
sitten se peri maksun... viisi penniä illalta. Ja välistä se laittoi
ilotulituksenkin!

Se oli merkillistä! Tämä oli toisenlainen paikka kuin Viikin talo
Linnankadulla. Senhän Eetu tunsi. Tämän talon omisti merimies Aapraham
Mätiin, ja ne olivat körttiläisiä.

Mitä se oli?

Ei Hesse osannut sitä oikein selittää. Ne veisasivat... pitivät seuroja
ja käyttivät koirannahkanaapukkaa. Naisilla oli sininen, ristiruutuinen
huivi, ja miehillä satayksitoista takin helmassa.

Miksi niillä oli sellainen?

Ei Hesse sitä tiennyt... se kun niillä vain oli. Se oli niiden
numero... se kuului uskoon.

Höh... olivatpa ne kummallisia! Mutta eihän heilläkään ollut mitään
numeroa. Vain vetureilla oli numerot... niinkuin Koskisen koneellakin.
Se oli 111.

Ei Hesse tiennyt... niillä oli vain takin helmassa kolme pitkää halkoa.
Se oli niiden merkki.

Ei Eetu jaksanut sitä oikein käsittää. Hänestä se oli hassua. Hän
katseli Koskisen veturia, joka parastaikaa vekslasi, kiljahdellen ja
työmiehen vaunuja äkäisin, vihaisin pukkauksin. Ne mennä vilistivät
kuin selkäänsä saaneet lapset, ja niiden ikkunat nauroivat. Koskisen
veturi oli aina äreällä päällä. Se kulki töyssähdellen ja sen pyörät
pyörivät toisinaan ihan yhdellä paikkaa, kunnes se sitten äkäisesti
puhkaisten lähti liikkeelle ja mennä viiletti niin, että pyörien
kytkintanko kävi väräjävänä vaahtona sen kupeilla.

He juttelivat vetureista ja junista, ja niistä Hesse tiesi enemmän. Hän
innostui kertomaan. Siellä maaliverstaan takana, lähellä kirkkomaata
oli talli. Se oli sellainen iso, puolipyöreä tiilirakennus, jossa oli
paljon ovia. Siellä seisoivat veturit ihan kuin hevoset, itsekukin
omassa osastossaan. Niitä kutsuttiin pilttuiksi. Mutta sitä hän ei
oikein jaksanut käsittää, kuinka kuljettajat osasivat joka kerta niin
taitavasti menetellä, että veturin savupiippu aina sattui tallin
savutorven kohdalle, niin että savu pääsi ulos. Mutta niin se vain kävi.

Hesse tunsi kaikki kuljettajat. Ne olivat ruotsalaisia, mutta mukavia
miehiä kaikki tyyni. Vain Uliini oli sellainen harvapuheinen jörri,
joka ei paljon pukahdellut. Mutta isä sanoi, että se oli paras
kaikista. Sille ei kelvannut vietereitä karkaisemaan kukaan muu kuin
isä. Tämä oli joskus ehdottanut Korvaa, kun hänelle oli sattunut kiire.
Mutta silloin oli Uliini tuhahtanut: Vai Korva... se veisaa vieterit
pehmeiksi! — Ja silloin hän oli katsellut tuuheiden kulmakarvainsa alta
Korvaa, joka takoi pajan toisella puolen.

Juunsonni oli suuri, punakka mies ja pystypäinen kuin keisari. Se puhui
kovalla, hiukan käheällä äänellä, ja kun se nousi veturiinsa, niin se
ähkyi ja puhkui kuin palje. Siellä se sitten kolisteli ja kalisteli...
aukoi ja sulki venttiileitä. Pss-ih! Juunsonni laski köyryä ja huusi:
Karlssonin poika! Varo kinttujasi (Hesse nosteli vuorotellen jalkojaan,
aivan kuin olisi kuuma höyrysuihku juuri siinä paikassa ollut niitä
uhkaamassa.) Mutta kun se ajoi ulos, se otti hänet tavallisesti
mukaansa: No, kiipe nyt tenne ylös. Mine vien sinu ylikeytevelle. —
Hesse oli kiivennyt, Källi-Aapelin putkan kohdalla laskeutunut alas ja
kipaissut kotiin.

Mukavia mehiä ne olivat kaikki, vaikka olivatkin ruotsalaisia. Isäkin
suhtautui niihin nöyrällä kunnioituksella. Hän oli joskus päässyt isän
kanssa Uliinille, kun tämä kävi siellä lukkoja korjaamassa. Uliini
tuli kamarista, sanomalehti kourassa ja katseli heitä silmälasiensa
yli: Jaha... Karlsson, tulehan ottamaan sikari. — Hän oli köpitellyt
isän perässä kamariin ja sielläkös oli ollut hienoa — aivan kuin
herrastalossa! Uliinin rouva, pieni kalpeakasvoinen nainen oli kutsunut
hänet sitten keittiöön ja antanut kahvia. Mutta isälle oli viety
kamariin, niinkuin ainakin herralle. Mikäpäs siinä... olihan hän seppä
ja mestari.

Kun hän tulisi isoksi, hän rupeaisi veturinkuljettajaksi. Ja sitten
saisi Eetu aina ookata hänen veturissaan.

Eetu oli kiitollinen. Mutta — eikö hänkin saattaisi ruveta? Hänellähän
oli sentään niin voimakkaat kädet. Katsopas!

Ja Eetu otti suuren kiven ja heitti sen kauas keskikadulle,

Ehkä... ehkäpä Eetukin voisi ruveta. Hänhän saattaisi kävellä
kainalosauvoilla. Eihän siellä veturissa jalkoja tarvittukaan... ei
muuta kuin istua ja ajaa. Ainoa, joka ajoi seisaaltaan, oli Uliini.
Mutta hän nyt oli sellainen... silitteli ja taputteli pannun kylkeäkin,
aivan kuin se olisi ollut elävä olento. Isä sanoi, että veturi oli sen
toveri.

He lähtivät sisään. Eetu veti itseään pitkin maata ja kiljahteli.
Hän oli veturi, joka oli lähtenyt kaupungin asemalta matkalle kohti
Helsinkiä, etelää.

Mutta nyt juoksi äiti heitä vastaan kädet levällään ja nauroi:

Kuka se siellä vislaa? Vai Eetu... minä jo luulin, että se oli oikea
juna, joka oli ajanut Matlinin portista pihalle.

Äiti nosti Eetun syliinsä ja kantoi sisään. Siellä hän asetti pojan
keittiön sohvalle istumaan. Hesse istahti Eetun viereen. Hän ei
halunnut jättää veljeä yksin.

He katselivat ikkunasta ulos. Eetun huomio kiintyi omituisen näköisiin
puihin, joita oli rivissä kaivon takana, Päkkilän pihaa vasten. Hän ei
ollut äsken niitä huomannutkaan. Ne muistuttivat suuria vispilöitä,
joiden paksuissa oksissa kasvoi hentoja lehtikimppuja.

Äiti, mitä puita nuo ovat?

Piilipuita. Matlinin isäntä oli kantanut ne kaupungin puistosta, kun
siellä tehtiin puhdistustöitä, ja istuttanut pihaansa. Ne kasvoivat
missä vain.

Eetu muisti sairaalan puutarhan. Siellä oli avara ala, täynnä käytäviä
ja vihreitä nurmikenttiä. Ja puut tuuheita ja korkeita... niin
tavattoman korkeita. Ne ulottuivat paljon yläpuolelle muurin, joka
erotti puiston kadusta. Ne näkivät sen kummallekin puolen.

Toisinaan, kun hänen oli ollut ikävä, hän oli katsellut noita puita.
Ne olivat onnellisia. Ne kurkistelivat kadulle, näkivät sen elämän ja
liikkeen, ja samalla ne saattoivat seurata, mitä puistossa tapahtui.
Ne eivät olleet niin vangittuja kuin hän, joka makasi nurmikolla
kipsiliivi päällä ja katseli niiden korkealla kaartuvaa lehväkatosta.
Se oli kaunis... kuin viheriä, aaltoileva peite, joka humisi somasti,
surunvoittoisesti...

Muurin toisella puolen soitti posetiivi, ja hento lapsen ääni lauloi
vieraalla kielellä. Systerit kulkivat pitkin käytäviä käsitöineen
ja nypläyksineen. Raitiovaunun kello kalkatti, hevosta hoputettiin:
Soo-oh! — ja sitten hyrräsi vaunu ohitse, ja sen synnyttämä ääni hukkui
kaupungin meluun.

Samassa aukeni ovi ja sisään syöksähti iso, melkein aikuinen tyttö...
kasvot valkeat kuin maito ja musta palmikko riippuen pitkin selkää.
Hän itki ja nauroi yhtä aikaa, ja silmät räpyttivät, kuin olisi jokin
näkymätön käsi viskellyt hänen kasvoilleen hiekkaa.

Tuskin hän oli saanut oven kunnolla kiinni, kun puhetulva laukesi:

Voi, kuulkaa... päivää, päivää! Että Eetukin on nyt tullut kotiin
Helsingistä! Kuule, oliko sinulla hauskaa? Voi, Herra siunatkoon,
Kaalsonska... katsokaa, katsokaa, — sehän on niin viisaan ja
aikaihmisen näköinen, että ihan pahaa tekee! No, voi hyvänen aika...
olipa se nyt hauskaa! Kuule... auttoiko se kipsaus ollenkaan? Vooi,
Herra siunatkoon... eihän se ole laskeutunut... eihän se, Kaalsonska,
kuulkaa, ole laskeutunut! Pikemmin se on kasvanut... (Mistä sinä sen
tiedät? ajatteli Eetu.) Kuule, koskeeko siihen? Se on kumma, kun siihen
ei koske... (Naputtele vain... kyllä se kestää, ajatteli Eetu.) Se on
engelskatauti sellaista... joo — tuota... joko Kaalsonni pian tulee
syömään?

Ja vastatullut pyörähti hellan ääreen ja alkoi uudelleen:

Punasplättyjä, punasplättyjä! Mistä ihmeestä Kaalsonska on saanut
verta? (Ei... ei sitä saa vereksi sanoa!) Punaista, punaista! Kuka
on lahannut... kuka? Vai niin... pitää heti paikalla laittaa Sannu
hakemaan...

Ja samassa hän oli hävinnyt.

Eetu oli hyvin sekavin tuntein seurannut vieraan vilkasta esiintymistä.
Hän ei ollut koko aikana hiiskunut sanaakaan, oli vain kyyristynyt
kokoon, sillä hänestä oli tuntunut, että tuo edestakaisin hypähtelevä
olento sieppaisi hänet seuraavassa tuokiossa syliinsä, saadakseen häntä
oikein kädestä pitäen katsella.

Hän oli vaiti pitkän aikaa, niin ihmeellisen vaikutuksen oli vieraan
äkillinen ilmestyminen ja lähtö tehnyt. Nyt hän tointui sen verran,
että saattoi kysäistä: Äiti, kuka se oli?

Tämä kumartui paistinpannun yli ja vastasi puoliääneen kuin varoen,
ettei vain kukaan sivullinen häntä kuulisi:

Matlinin Maija... tämän talon vanhin tytär.

Hesse kyllä tunsi Maijan. Hänellä oli tästä m.m. varsin omituinen...
tavallaan hupaisakin muisto. Se oli tapahtunut melkein heti heidän
muuttonsa jälkeen.

Hän oli istunut pikkukamarissa muutamana päivänä ja epähuomiossa
jättänyt oven hakaan panematta. Se oli omituinen laitos — pitkä ja
matala, laudoista kopistettu koppero, jossa kyyhötettiin korkealla
kuin saunanlauteilla, ja sinne johtivat korkeat, jyrkät portaat.
Keskipäivälläkin siellä vallitsi melkein pimeä, sillä kämmenen levyinen
ikkuna katon rajassa ei laskenut sisään juuri sanottavasti valoa.
Kesken kaiken oli ovi käynyt ja joku juosta tömistänyt portaita ylös.
Hameiden kahinasta hän oli arvannut, että se oli nainen, ja hän oli
hädissään kyyristynyt niin pieneksi kuin suinkin oli saattanut. Ei
siinä ollut ehtinyt edes koputtaa jalallaan tai huutaa — ja tuskin se
olisi auttanutkaan.

Tulija oli leväyttänyt hameensa, istahtanut viereen ja —... Hän oli
ollut vuoroin kylmänä, vuoroin kuumana. Silloin se oli yht'äkkiä
huomannut, ettei ollutkaan yksin. Herra siunatkoon... kuka siinä on?
Hän oli sanonut nimensä. Tilanne oli hänestä tuntunut äärimmäisen
kiusalliselta, eikä häntä ollut helpottanut se, että vierustoveri
vuoroin siunaili, vuoroin nauroi. — Minä oon niin pikkunen,
etten minä vielä haittaa... Silloin se oli lauennut tuo tuttu
sanatulva, jota vähäväliä olivat keskeyttäneet puoleksi tukahdutetut
naurunpurskahdukset: Hyvä Isä sentään... niin — 'pieni'... No,
saman talon väkeähän me ollaan, joten minä tykkään, että... Herra
siunatkoon... tämäpä nyt vasta hassua! (Ja sitten mahtavasti kuin
komentaen:) Älä ole milläsikään, kun en minäkään! Ja hillittömästi
nauraen oli Maija rynnännyt portaita alas.

Hän oli kertonut sen äidilleen hiukan arkaillen ja jonkin verran
ujostellen. Hänen sielussaan oli herännyt jotakin, joka siellä tähän
saakka oli vain uinunut. Tuntui, kuin olisi Maija repäisevällä
käytöksellään kiinnittänyt hänen huomionsa johonkin, jonka hän kyllä
oli tiennyt — mutta joka nyt vasta vastenmielisellä ja jonkin verran
kiihoittavalla tavalla hänelle selkeni. Että nainen saattoikin tuolla
tavoin... noin vapaasti ja häikäilemättömästi! Se oli ollut ankara
isku hänen herkälle lapsenmielelleen. — Hän ei tahtonut päästä siitä
rauhaan, se piinasi ja vainosi häntä kaikkialla, joka paikassa.
Jokainen sihinää muistuttava ääni vaikutti häneen kiihoittavasti. Hänen
piti ryhdistäytyä... taistella vastaan, lähteä juoksemaan ja siten
tyynnyttää likaisista mielikuvista ärtynyttä mieltään.

Maija virnisteli hänelle pitkän aikaa sen jälkeen. Kadullakin
vastaantullessa se saattoi suhauttaa: Hesse... 'minä oon niin pieni,
etten minä vielä haittaa'. Ja sitten se nauroi ja mennä hompsotti.
Hänen teki mieli heittää sitä kivellä, niin häntä suututti ja
raivostutti.

Mikä siitä tulee? kysyi Eetu, joka ilmeisesti vieläkin oli tuon
äskeisen käynnin lumoissa.

Opettaja... kansakoulunopettaja.

Pyh! Tuommoinen opettaja!

Eetupa sen sanoi. Hesse purskahti nauramaan. Mutta äiti pudisti
sormeaan ja virkkoi: Ei pitänyt sillä tavalla puhua. Jos Maija
kuulisi! Ei... piti olla hiljaa... aivan hiljaa ja hissukseen. Maija
oli kyllä omanlaatuisensa tohakka, mutta hyvä ja kunnon tyttö kaikin
puolin. Hiukan omituinen, niinkuin koko Matlinin väkikin — kaikki muut
paitsi isäntä — aivan kuin eivät olisi olleetkaan suomalaisia, vaan
vilkkaampia ja kuumaverisempiä kuin etelämaan ihmiset.

Niin... Matlinin isäntä, entinen merimies, joka arkisin askarteli
navetan ylisellä höyläpenkkinsä ääressä ja sunnuntaisin hyökkäsi tuosta
heidän keittiön ikkunan ohitse kirkkoon... suuri, messinkihakainen
virsikirja kainalossa, harmaa sarkapuku päällä. Niiden läheisyydessä
saavat Mustit varoa henkeään, oli isä kerran sanonut. Se isä... se
kun se vain leikillään. Eivät ne Matlinit nyt mitään koirantappajia
olleet...

Siinä tulikin jo isä päivälliselle. Kumma, kun he eivät olleet kuulleet
piipausta. Matlinin Maijan käynti oli saattanut heidät kaikki niin
jännityksiin, etteivät he olleet kuulleet mitään.

Isä nauroi, nokiset kasvot mukavissa juonteissa: Täällä ne miehet
nakottavat kuin variksen pojat... ja äiti on paistanut punasplättyjä.
No niin... monttumia pöytään sitten... ja Eetu tulee isän syliin
istumaan...




V.


Tämä uusi asuinpaikka Laidalla, sen äärimmäisessä päässä oli oma
maailmansa — kaikesta ahtaudestaan huolimatta täynnä liikettä ja
elämää. Pihaa ei todella ollut paljon — varsinkaan kesällä, sen jälkeen
kuin Matlinin isäntä oli pannut perunan ja aidannut perunamaansa —
vain kapea kuja eteisen seinän ja aidan välillä. Mutta oli siinä tilaa
sen verran, että hyvin sopi hypätä »murkröönää». Hessekin leikki sitä
toisinaan Päkkilän lasten kanssa, ja Eetu seinäsi sivulta viisaana ja
tarkkaavaisena: Viivalle meni, viivalle meni!

Karlssonin seinän takana asuivat Paulinit, vanha harmaahapsinen
kivimies vaimonsa ja kahden täysikasvuisen poikansa kanssa. Paulinin
täti oli Hessen mielestä melkein rouva — niin hieno ja ystävällinen,
hopeisilla hiuksilla musta myssy. Hän oli aikoinaan palvellut
herrasväkeä, oikein isoisia ihmisiä, ja noilta ajoilta perinyt
arvokkaan käytöksensä.

Hesse pistäysi usein Paulinien puolelle. Siellä asui kuljettaja
Askolin, ja Paulinin täti lähetti hänet usein tälle kahvia viemään.
Sillä tavoin hänelle aukeni yhä uusia tilaisuuksia tutustua lähemmin
veturien maailmaan. Askolin otti hänet usein mukaansa, käytti Salmessa,
ulkosatamassa, niin että hän jo mielestään oli nähnyt paljon maailmaa
ennen kansakouluun menoaan. Se oli vain surullista, että Askolin joi.
Välistä hän horjui tukkihumalassa ja kiljutti silloin veturiaan kuin
villitty: Kyllä kruunun värkit kestää! — Ja sitten lennettiin ohi
kasarmin, yli rautatiesillan, ulkosatamaa kohti, niin että veturi
vapisi joka liitoksessaan.

Äiti kertoi, että se oli saanut rukkaset ja sen vuoksi joi kuin
viimeistä päivää. Hesse ei siitä vielä paljon tajunnut, mutta
surullista se joka tapauksessa oli. Askolin ryyppäsi olutta ja
hihkaisi: Maailma on sentään hiivatin mukava hökötys! Jos yksi jättää,
niin tämä jää! — Ja hän nauroi, tarttui olutpulloa kaulasta ja viskasi
sen tiepuoleen. Hesse käsitti, että hän tarkoitti naista.

Mutta — sen sijaan hän ymmärsi täydellisesti, kun Paulinin Otto,
iso, pyöreäkasvoinen poika, jolla oli suuret, harmaat silmät ja
pellavatukka, jutteli röntyn pyynnistä. Hän oli mestari siinä
ammatissa, ja Paulinilla oli aina kolme, neljä viheriävarpusta häkissä.
Toisinaan Otto myi niitä kaupungille, niin ettei jäänyt kuin yksi.
Silloin oli Paulinin pieni kamari laulua vailla muutaman päivän. Tuntui
oudolta, kun huoneessa vallitsi hiljaisuus. Yksinjäänyt lintu istui
puolapuulla, pää siiven alla, ja näytti vaipuneen murheen valtaan. Se
kaipasi tovereitaan.

Paulinin täti huomautti: En minä jaksa olla, jollei tuolle hankita
kumppania. Otto, sun pitää mennä pyytämään.

Ja Otto lainasi naapurista häkin lintuineen, löi paulan olalleen ja
hävisi ylikäytävän taa. Kun hän illalla palasi, oli hänellä kolme,
joskus neljäkin viheriävarpusta, ja naapuri sai lainansa takaisin —
välistä koron kanssa.

Otto jutteli: Se on röntty sellainen, että se pitää taitavasti pyytää.
Ei se tule noin vain. Pitää olla kuttumalintu... ja sekin hyvä. Meiän
linnusta ei olisi ollut mihinkään... se kun ei rupea yksin laulamaan...

Hesse kuunteli tarkkaavasti. Piti valita sopiva aukeama metsässä...
sellainen, jossa paula hyvin mahtui kääntymään. Houkutuslintu
laskettiin häkkineen maahan pyydyksen viereen, ja pyytäjä asettui
tiheän pensaan taa väijyksiin. Kun hän siinä aikansa makasi ja odotti,
niin jopahan pyrähti viheriävarpunen — joskus keltasirkkukin, ja
istahti häkin läheisyyteen. Se raukka ei tiennyt istuvansa ansan
päällä, vaan päätänsä kallistellen kuunteli häkissä olevan sisarensa
iloista liverrystä. Silloin — yks' kaks': tempaus nuorasta vain, ja
pieni lintupoloinen pyristeli verkossa. Se irroitettiin siitä varovasti
ja pistettiin häkkiin.

Niin se kävi.

Otto nauroi ja iski silmää. Hessestä se tuntui hiukan julmalta. Eikö
Otto ajatellut, että lintu kaipasi vapauttaan?

Eikö mitä! Pian ne tottuivat... röntyt varsinkin. Keltasirkku oli vähän
arkaluontoisempi, mutta suopeutui sekin, kun oli aikansa.

Hessenkin olisi tehnyt mieli kerta päästä mukaan. Yhtäältä hän kyllä
sääli lintujen kohtaloa, mutta toisaalta häntä kiihoitti pyynnin
aiheuttama jännitys.

Mikäs siinä. Seuraavalla kerralla Otto lupasi hänet ottaa. Matilaisen
vanhapiika oli päättänyt ostaa röntyn, ja Otto oli luvannut myydä sen,
joka heillä nyt oli. Mikäs siinä... lähdetään vaikka huomenna.

Mutta kun huomispäivä tuli, ei Hesse lähtenytkään. Hän jänisti. Ei hän
mitenkään saattanut... tuntui kuin olisi ollut kysymys pahanteosta...
jostakin suuresta, raskaasta rikoksesta. Hänhän tiesi, kuinka se
tapahtui. Hän kielteli Ottoakin.

Mutta tämä nauroi: Ihmisten iloksihan ne linnut on luotu.

Niinpä kyllä — mutta saiko niitä vangita ja sulkea häkkiin?

Oh, sinä olet lapsellinen! Mikä hätä niillä häkissä oli? Saivat ruokaa
ja juomaa... hampunsiemeniä jok'ikinen päivä. Parempi toimeentulo
niillä oli häkissä kuin vapaudessa.

Samaa mieltä oli Paulinin tätikin. Vaikka hän oli niin hieno ja
herttainen, hän puolusti Ottoa. Se johtui siitä, että Otto oli hänen
lempipoikansa. Ja muutenkin — hän oli tottunut häkkilintuihin.

Oli päätetty, että Otto tultuaan täysi-ikäiseksi lähtisi Amerikkaan.
Nyt hän oli vasta yhdeksäntoista. Hänellä oli sisar Astoriassa
naimisissa, ja tämä oli kirjoittanut ja pyytänyt tulemaan. Hän oli jo
lähettänyt matkarahatkin. Äiti oli kyllä vastaan, mutta mikäs auttoi,
kun vanhin sisar niin kovin vaati.

Otto jutteli Amerikkaan menostaan: Siellä ei sitten syödäkään muuta
kuin lohta ja sitä pyydetäänkin eri tavalla! Ja hän kuvaili, millaiset
olivat nuo paikat, jotka hän kerran saisi nähdä. Suuri joki, leveä
kuin meren selkä. Sen toista rantaa ei näkynyt. Siellä kellui satoja
venheitä, ja jokainen pyysi lohta — yksinomaan lohta. Se oli toista
kuin Rommakon kiisket ja ahvenet!

Niinpä niin. Hesse puolestaan sai tyytyä Rommakkoon.

Otto oli erikoinen, häntä täytyi pakostakin ihailla. Hän ei näyttänyt
ajattelevan muiden ihmisten tapaan. Hän otti kaiken hiukan laajemmin
ja avarammin. Yksi röntty enemmän tai vähemmän — kyllä niitä metsässä
riitti! Ja sitäpaitsi Astoriassa — siellä pyydettäisiin vain lohta.

Oton veli, Santtu, oli hiljaisempi. Hän ei paljon puhunut eikä
pukahtanut. Tuli illalla työstä kotiin, muutti vaatteita ja lähti
kaupungille. Vastasi murahtaen äitinsä kysymyksiin ja näytti yrmeältä.
Joka viikko hän vaihtoi kravattia. — Se riijaa! kuiskasi Otto ja
iski silmää. Mutta Santtu kuuli sen ja murahti: Käykö kateeksi,
röntynpyytäjä?

Ei — ei Oton käynyt kateeksi. Hän istuskeli kotosalla, pilkkoi puita ja
kanteli niitä keittiöön. Tai sieppasi vesisangon ja käväisi kaivolta
vettä.

Paulinin täti sanoi: Otto se on äidin poika. Se ei välitä
rumineerauksesta.

En... minä nainkin tollariprinsessan... sellaisen, joka ei puhukaan
muuta kuin silkkaa engelskaa!

Ja tuo vankka, yhdeksäntoista vuotias poika nauroi niin, että tukevat
hampaat loistivat.

Hesse ajatteli, että kyllä Otto sellaisen saisi, hän kun oli niin
taitava pyytämään.

Mutta kerran — se tapahtui Karlssonien toista kesää Matlinilla asuessa
— kuului naapurin seinän takaa hirmuinen temmellys. Lattiapalkit
jysähtelivät ja väliseinä tärisi. Kuului pinnistettyä ähkimistä, jokin
karhea kirous ja sitten Santun itkunsekainen ääni: Kun veti posken
melkein halki!

Se oli hirmuinen päivä!

Paulinin täti itki ja siunaili, toruskellen kyyneltensä lomasta.
Matlinin väki sekaantui leikkiin, emäntä, Janne ja Maija. Emäntä
huusi: Pitää hakea poliisi! Ja ihan selvät miehet! Herra siunatkoon
sentään... veljekset, ja tuolla lailla tappelevat! Johon, Matlinin
Jannen kiihkeä, intohimoinen ääni lisäsi: Ja sinä annat nuorempasi
tuolla tavoin itseäsi rökittää! — Minkä hän sille mahtoi, kun se oli
sellainen karhu... tappoihan se ihmisen. — Niin... sanopas vielä kerran
röntynpyytäjäksi, sanopas! Oton ääni kuului uhkaavalta.

Ja tuommoisesta se Ottokin sitten suuttuu! Herra sirmatkoon... koko
hantuuki ihan punaisena verestä!

Se oli Matlinin Maija, joka sen sanoi.

Tuommoisesta! Suuttui sitä vaikka mistä, kun se pilkalla sanottiin.
Minä en kärsi pilkkaa — en!

Ja tuoli lyötiin lattiaan säpäleiksi.

Herra Jeesus! Linnaan se pitää toimittaa!

Ei tarvitse! huusi Otto. Ensi viikolla lähen enkä ikinä aukaise tämän
talon ovea!

Ja Otto purskahti isoääniseen itkuun.

Siihen se kohtaus päättyi. Hesse tapasi Oton seuraavana aamuna pihalla.
Tämä sanoi: Saat minun rönttylaakini, jos tahot. Minä lähen Amerikkaan.
— Mutta sitten hän huitaisi kädellään ja jatkoi: Ei... sinähän et
myöskään kannata sitä hommaa.

Ja hän harppasi liiteriin, otti seinältä alas pyydyksensä ja hakkasi
ne pieniksi palasiksi. Näillä ei enää pyydä kukaan! sanoi hän hammasta
purren. Ja sitten hän lähti kaupungille.

Hesse pujahti Paulinille.

Täti näytti itkeneeltä. Hän kuori perunoita hellan ääressä.

Näitkö Ottoa?

Näin. Se särki rönttylaakinsa ja lähti kaupungille.

Paulinin täti säpsähti: Tekikö se niin... se onneton poika! Se ei kärsi
sitä, että sitä sillä kiusataan. Ei se ole sen kovasydämisempi kuin
Santtukaan — päinvastoin. Ja nyt se lähtee Amerikkaan.

Paulinin täti pyyhkäisi kyynelen silmänurkastaan. Hän suri
vilpittömästi Oton lähtöä, sillä hän oli aina pitänyt nuoremmasta
enemmän kuin vanhemmasta. Ja sitäpaitsi — lähtö tuli nyt vuotta
aikaisemmin kuin oli aiottu.

Millä se löi? kysyi Hesse.

Kynäveitsellä piirsi posken halki. Ei se vaarallista ole, vaikka siitä
tuli paljon verta.

Niin — Paulinin täti puolusti aina Otto-poikaansa.

Hesse oli lukenut raamatunhistoriasta Eesausta ja Jaakopista, ja
hänestä tuntui, että ne asuivat tässä... tässä kivimies Paulinin
asunnossa — ja että Paulinin täti oli Rebekka. Mutta Jaakob oli hänen
mielestään pehmeämpi kuin Otto. Ei se olisi hennonut pyytää rönttyjä —
saatikka sitten lyödä veljeään. Ja Hessen myötätunto kallistui kokonaan
Oton puolelle, ja hän rupesi ymmärtämään tämän pyyntiharrastuksiakin.
Se oli akkamaisuutta vain tuo tuollainen... niinkuin hänelläkin, ettei
muka saattanut viheriävarpusia pyytää! Ja kuitenkin hän pani lieron
onkeen tuntematta pienintäkään omantunnon vaivaa. Tyhmyyksiä! Olisi
pitänyt ottaa se paula eikä antaa särkeä. Kukaties hänestäkin olisi
tullut röntynpyytäjä...

Mutta — kun Otto sitten muutamana päivänä lähti, tuntui Hessestä, että
se sittenkin oli Jaakob, pehmeä, hyväsydäminen Jaakob, joka pakeni
veljensä vihoja vieraalle maalle. Ja Paulinin tädin itkettyneet silmät
toivat mieleen Rebekka-äidin, joka seisoi majansa ovella, katsellen
poistuvan poikansa jälkeen. Mutta Santtu... hän ei koskaan olisi
kyennyt saamaan kokoon neljääsataa miestä — ei sinä ilmoisna ikänä!
Pikemminkin se olisi onnistunut Otolle.

Oton mentyä vieraantui Hesse jonkun verran Paulineista. Santun
kanssa ei juuri juttuun päässyt, hän oli liian harvapuheinen.
Paulin taas, vähäkuuloinen, herttainen ukko, joka joka ilta hakkasi
venäjänlehtiä pölkyn päällä, ei myöskään puhellut liikoja. Hän syventyi
sanomalehteensä ja tuprutteli piippuaan.

Toisinaan hän kuunteli jännityksellä, kun Paulinin keittiössä syntyi
lyhyt keskustelu. Ääni kuului selvästi seinän takaa. Sanomalehti
rapisi, ja Paulin kysyi: Ei kai se Panama ole sielläpäin, mihin meidän
Otto meni? Siellä on tapahtunut suuria selkkauksia. Johon Paulinin
täti ääntään koroittaen vastasi: Ei kai se liene... en minä varmaan
tiedä. Mutta olisi kai Hanna kirjoittanut... Ei se ole siellä... se on
Keski-Amerikassa ja se marjakarhu meni Yhdysvaltoihin, huusi Santtu
kamarista. — Vai niin... Ja sitten vallitsi jälleen syvä hiljaisuus,
jonka katkaisi vain oven käynti, kun Santtu lähti kaupungille. Hänellä
oli ruma arpi poskessa.

Toisella puolen pihaa asui puuseppä Päkkilä. Heillä oli kaksi lasta,
Eenokki ja Alina, kumpikin Hesseä nuoremmat. Päkkilän emäntä, pieni,
kirkassilmäinen nainen, puuhasi ja juoksi aamusta iltaan. Hänen päänsä
pyöri kuin levottomalla linnulla, ja hänen herkkä huomiokykynsä näytti
alati olevan valveilla. Hesse pistäysi toisinaan heidän pirttiinsä,
jossa höylänlastut sinkoilivat ympäri. Päkkilä, siivo, hiljainen mies,
alistui kaikessa vaimonsa komentoon. Ainoa seikka, joka osoitti, ettei
vastarinta hänessä ollut kokonaan sammunut, oli kiihkeä, läpitunkeva
ääni, joka aina puhkesi esiin, kun hän jostakin syystä tuohtui.
Silloin hänen paksut, tuuheat viiksensä pullistuivat, ja hän puhkui ja
sihisi kuin höyrykone. Ja sitten tuli kimeästi kuin tehtaan pillistä:
Kyllä se on niin, ettei Antti jouva pottumaalle! Sitä tarvitaan
täällä verstaassa. — Mutta se tapahtui harvoin, sillä kipakkuudestaan
huolimatta ei Päkkilän emäntä usein antanut aihetta moitteisiin. Hän
ihaili miestänsä, joka oli palvellut hienoissa puusepänverstaissa —
paikoissa, joissa puhuttiin vallan ruotsia. Ja kaipa Päkkilän mestari
sitä osasikin jonkin verran, koskapa joskus kesäiltaisin portiltaan
huhuili vieressä olevalla kedolla leikkiviä lapsiaan: Eenokkii,
Alinaaa... kommo soovaa!

Eenokki-poika pystyi jo samoihin leikkeihin Hessen ja Eetun kanssa.
Hän oli melkoisen itsepäinen, ja hänen kanssaan syttyi helposti riita.
Silloin hän huusi kimeästi kuin isänsäkin, ja hänen ruskeat silmänsä
iskivät tulta. Mutta nuo tilapäiset kinastelut eivät kuitenkaan
rikkoneet sopua kokonaan. Eenokki oli aina valmis seinärahalle tai
pelaamaan »pottaa», eikä hän surkeillut, jos piti ratkoa housuista
napit pelivelkojen maksuksi. Sillä Hesse oli taitava kynimään.
Ainoastaan ristirahalla piti Eenokki puolensa. Kun hän heitti, osasi
hän melkein aina lähemmäs kuin Hesse. Ja silloin vaelsivat napit
takaisin Eenokin taskuun.

Pihan toisella puolen, vastapäätä Matlinia, asuivat Kästämät. Sen
pihan asukkaista kiinnitti Hessen mieltä eniten Huppa-Ville, Ville
Tomperi. Hän oli herraslähtöä — niinkuin Laidalla sanottiin — ja
kaupunki piti hänestä ja hänen sisaristaan huolen. Keskikaupungin
porvarisperheet avustivat heitä myös, koskapa ainakin Ville harva se
päivä patikoi milloin millekin roomannille syömään. Päällä vanha,
iänikuinen sortuutti, jonka selkäpuoli paistoi viheriälle, hän asteli
juhlallisesti pitkin Laidan katuja. Häntä yleisesti pelättiin, sillä
— huolimatta rapistuneesta ulkomuodostaan, hän oli tavattoman nopea
juoksemaan. Ei tarvinnut muuta kuin huutaa:

    Ville stakkare mykky praa
    ottaisin vieläkin, vaan kun en saa,

niin heti oli ajojahti täydessä käynnissä. Ville juoksi niin, että
sortuutin helmat hulmusivat, hiukan kyyryssä, keppi kourassa, ja
koko ajan hänen suunsa jauhoi — aivan kuin hän olisi jo saanut
hampaisiinsa jonkun noista paljasjalkaisista vintiöistä, jotka
vilistivät pakoon, minkä ennättivät. Laidan förpiiskatut kakarat!
Eivät anna sivistyneitten edes kadulla spaseerata, mutisi hän ja
pysähtyi lähimpään kadunnurkkaan huokaisemaan. Mutta silloin olivat jo
kiusanhenget visusti piilossa, poissa hänen keppinsä ulottuvilta.

Oli täällä Laidalla siis hulluja jos viisaitakin. Mutta tuskinpa olisi
elämä tuntunutkaan niin jännittävältä, jollei olisi löytynyt näitä
Huppa-Villejä, Puran Kustuja ja levyseppä Paakkareita. Vaikka Hesse
yleensä pelkäsi heitä, ei hän olisi halunnut heitä olemattomiksikaan.
Ne pitivät ilman sähköisenä — samoinkuin tappelut ja leikit... nuo
roirosilla-olot, aapapiipat ja ennenkaikkea pallonlyönti. Kadun päässä
oleva kenttä oli päivällä poikia täynnä ja siinä pelattiin linnapalloa
tai oltiin tervasutalla monessa eri joukkueessa. Juokse, kurakäpälä,
ettet menetä linnaa! Voi lempsatti... jopa annoit makuleerata! Huuto ja
hoilotus täytti koko kentän.

Sellaista täällä oli — jännittävää ja repäisevän hauskaa. Kesken kaiken
lähdettiin Luupattiin uimaan ja palattiin takaisin palloa lyömään. Eikä
suinkaan tarvinnut pelätä, että päivä kesken loppui. Ei — valoa riitti
täällä Pohjois-Pohjanmaalla, missä aurinko juhannuksen aikaan pistäysi
vain sen verran piilossa, että sen juuri tiesi — käydäkseen vain
hetkisen »upissa» niinkuin Laidan poikaset uidessaan, ja sitten jälleen
noustakseen tarkastelemaan tätä merkillistä kesäyövalon kaupunkia ja
sen yhtä merkillistä elämää.




VI.


Kansakouluaikana Hesse ulotti retkensä jo pitemmälle. Hän pääsi
soutelemaan.

Heillä ei itsellä ollut venettä — se olisi ollutkin ylellisyyskapine
köyhälle laitalaissepälle — mutta Hesse lainasi sitä maalari Helmiseltä.

Helmiset olivat Partasten sukulaisia, siten että Helmisen mestari
oli Partasen kummitädin veli. Ja kun Hesse piti Partasen taloa kuin
toisena kotinaan, joutui hän kuin itsestään Helmisellekin, jolla oli
samanikäinen poika.

Helmisillä oli oma talo Hallituskadun varrella, ja he olivat kuin
puolittain porvareita. Se kaupunginosa, missä he asuivat, ei kuulunut
enää Laitaan, se oli siinä Laidan ja keskikaupungin välimailla. Mutta
sielläkin liikkui Laidan poika jo hiukan juhlallisemmalla mielellä.

Helmisen talo oli pieni ja matala, mutta se näytti sittenkin Hessen
mielestä toisenlaiselta kuin Laidan puolittain maan sisään vajonneet
tönöt. Ja heti kun astui verstaaseen, sai sen vaikutelman, että täällä
elettiin koko joukon vahvemman leivän ääressä kuin Laidalla.

Hesse ei koskaan voinut astua Helmisen verstaaseen tuntematta
omituista, levotonta jännitystä. Kaikki työpaikat vaikuttivat häneen
samalla tavalla. Hän vainusi niissä ihmeitä.

Jo tuo maalin haju, joka jo eteisessä tunkeutui nenään, sai
mielenkiinnon hereille. Helmisellä tehtiin aina uutta... nuo
monet sängyt, piirongit ja pesukaapit, jotka muslimeina tuotiin
verstaaseen, lähtivät sieltä kimaltelevan uusina, kuin naurussa suin ja
nuorentuneina.

Sen sai pensseli aikaan!

Hesse tutki Helmisen Kallen kanssa verstasta, ja tämä selitteli
hänelle, mitä kullakin pensselillä tehtiin. Oh, noita monenkaltaisia
outoja nimiä! Ne eivät olleet suomea — sen Hesse tajusi. Mutta — mitä
kieltä sitten?

Maalarien kieltä, sanoi Kalle.

Oh, oliko heillä oma kielikin? Se oli merkillistä.

Hesse nosteli pensseleitä isosta vesisaavista, jossa ne väliaikoina
seisoivat pää pohjaa vasten. Niitä pidettiin sillä tavoin, etteivät
olisi päässeet kuivumaan. Ne olivat joustavia, ja jokaisen päästä lähti
eriväristä maalia. Oliko keltaista?

Kyllä! Katsopas tässä! Ja Kalle vetäisi pensselillä pitkän keltaisen
juovan saavin kylkeen.

Mestari itse oli vähäpuheinen, usein kärtyisellä päällä. Häntä oli
silloin vaikea lähestyä. Miksikähän useimmat mestarit olivat sellaisia?

Suutari Kemppainenkin, jolla heidän kenkänsä korjautettiin, oli
samanlainen. Hän oli kauan aikaa ihmetellyt, mitä ainetta mahtoi
sisältää se kirkas lasipallo, jota suutari piti lampun edessä. Sen läpi
loisti valo tavattoman kirkkaasti, niin että kengänpohjasta erotti
jokaisen pienimmänkin juoruun. Suutari istui kumartuneena työnsä
ääressä ja pisteli parastaikaa piikin reikiä anturan pohjaan. Hän oli
kysynyt: Mitä tuossa lasipallossa on, kun se on niin kirkas? Kemppainen
oli muljauttanut kulmainsa alta: Siihen oksennetaan markkinaviinat.

Oh, vai sillä lailla!

Helmisen mestari ei ollut yhtä konstikas, mutta osasi hänkin äkäillä.
Silloin ei veneen lainaaminen tullut kysymykseen. Mutta — sen sijaan he
saivat katsella kuvaraamattua, jos oikein siivolla olivat.

No, olihan sekin jotakin. Kalle kiipesi tuolille ja nosti
nurkkahyllyltä ison raamatun. Hesse oli katsellut sitä monta kertaa
ja joka kerta yrittänyt päästä kirjan läpi. Mutta kesken se oli aina
jäänyt, he olivat väsyneet ennemmin.

Hän olisi halunnut jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla oli jääty,
mutta Kalle ei suostunut! Ei se Uuden Testamentin puoli ole jännittävää.

No niin... samantekevä — saatettiinhan katsella siis vanhaa.

Hessekin nautti kyllä kuvien katselemisesta, mutta tällä kertaa
hän mieluummin olisi mennyt soutelemaan. Nuo Jaakobin poikien
Egyptin-matkat eivät olleet hetikään niin mielenkiintoisia kuin
souturetki Leppäsaareen.

Mutta hän innostui, kun tultiin sellaisiin kuviin, joissa oli leijona.
Niitä piti katsella kauan.

Kallioinen erämaa, jossa kasvoi oudonnäköisiä kukkia... ihan kuin
olisi krapuja heitetty rykelmä sinne tänne. Poikanen leijonan selässä,
käsivarret jännityksissä... toinen kiskoen pedon yläleukaa ylös,
toinen painaen alaleukaa alas. Leijonan kieli oli kysymysmerkillä...
se sukelsi suusta kuin kiemurteleva käärme kolostaan. Leijonan häntä
oli pystyssä... suurella kaarella, tupsu pojan oikeaa olkapäätä vasten
— ja oikea takajalka melkein suorana maassa, etukäpälät kallion kylkeä
vasten nojallaan... kuin tukea etsien, selkä luokalle painuneena. Siinä
kävi huonosti eläinten kuninkaalle, ja Hesse ihan vapisi jännityksestä.

Se oli Simson.

Toinen kuva oli melkein mielenkiintoisempi: Beetelin profeetta.

Synkkä, pilvinen taivas, vain taivaanrannalla hiukan valoisampaa,
niinkuin auringon laskiessa. Korkealla kummulla istui leijona, harja
pitkin selkää, katsellen majesteetiilisenä kaukaisuuteen. Kummun alla
mies vatsallaan, kädet levällään, tukka epäjärjestyksessä — näytti
kuolleelta. Vähän matkan päässä toinen mies, pitkä sauva kädessä,
vasen käsi aasin kaulalla, tarkastellen rauhallisena kummulla istuvaa
leijonaa, kuin ei olisi yhtään ollut peloissaan. Mitä se tarkoitti?

Heidän piti ruveta lukemaan, muuten se ei selvinnyt.

Ahaa — se oli kostaja... liikkui Jumalan asioilla — tuo leijona, joka
tuossa kummulla niin juhlallisena istui! Jumalan mies ei totellut
Herran käskyä, vaan antoi Beetelin vanhan profeetan taivuttaa itsensä
lähtemään kanssaan tämän kotia syömään. Ja kuitenkin hän oli vannonut:
»En voi palata enkä tulla kanssasi. En voi syödä leipää enkä juoda
vettä kanssasi tässä paikassa.» Sillä Jumala oli kieltänyt sen. Mutta
siitä huolimatta hän lähti vanhan profeetan houkuttelemana, ja kun hän
sitten oli paluumatkalla, tappoi leijona hänet, mutta ei tehnyt aasille
mitään.

Ajatella, että se osasi olla niin viisas!

No, kun sen oli Jumala käskenyt.

Niin... leijonalla oli järkeä yhtä paljon kuin ihmisellä! Se kulki
Jumalankin asioilla, pannen toimeen hänen tuomioitaan. Ja Hessestä
tuntui hyvältä, että tässä kuvassa eläinten kuningas esiintyi niin
loistavasti. Se oli kuin jonkinlainen korvaus edellisessä kuvassa
kuvatusta tappiosta.

Veneen lainaaminen ei siis ollut onnistunut, mutta — olipa siitä
huolimatta aika kulunut mukavasti. Seuraavana sunnuntaina Hesse yritti
uudestaan, ja tällä kertaa se lähti.

Hänen tavallinen matkansa suuntautui Leppäsaareen. Öömannin rannasta,
jossa Helmisen venettä säilytettiin, oli sinne runsas kilometri. Se
oli pitkä, matala saari, jossa kaupunkilaisilla oli kesäasuntonsa.
Heilläkin oli siellä tuttavia, sukulaisia, sillä kauppias Nyström, joka
oli isän serkku, asui siellä kesää.

Hesse souteli ohi höyryvenelaiturin, ja jos hyvin sattui, sai hetkisen
keinua _Lemmen_ aalloissa. _Lempi_ oli höyrypursi, »paketti», joka
välitti liikennettä kaupungin ja ulkosataman välillä.

Tervavirtaa alas laskettaen hän saapui Sardinian kohdalle. Se oli
pieni saari, vastapäätä Luupattia, ja sen nokkaan oli joku kaupungin
herroista rakentanut uimahuoneen. Kuka lie saarelle antanut tuon
juhlallisen nimen? Tänne näkyi ja kuului selvästi Luupatissa
pulikoivien poikien iloinen mekastus. Märkiä päitä tulla tupsahteli
ulos uimahuoneen aukosta. Ne puhaltelivat ja pyörivät aitauksen
edessä kuin hylkeet, kadoten jälleen aitauksen sisään. Joku rohkeampi
uskalsi edemmäskin — joskus Sardiniaan saakka. Mutta sitä pidettiin jo
ennätyksenä.

Sardiniasta jatkui matka ohi Tervasaaren Leppäsaarta kohti. Välillä oli
paljon matalikoita, »pankkeja», joille vene tavan takaa tartahteli.
Piti tuntea väylät — ja kyllähän hän ne tunsikin. Se kun hän toisinaan
unohtui mietteisiinsä ja heti oli karilla.

Hän rakasti merta ja tällaista hiljaista soutelemista. Saattoi
kuvitella kaikenmoista, esim. että Leppäsaari tuolla kokan edessä
oli Amerikka, ja kaupunki hänen takanaan vanha maailma, josta hän,
Kristoffer Kolumbus, oli muutamia viikkoja sitten lähtenyt.

Kansakoulussa oli puhuttu siitä miehestä, ja opettaja oli kuvannut
tarkkaan hänen matkansa vaiheet. Se olikin se Runsteeni etevä
kertomaan! Pitkänä kuin hongankolistaja se seisoi luokan edessä ja
ruumistaan tutisuttaen näytti, kuinka Kolumbuksen miehet pelkäsivät.

Lökäpöksyt!

Mutta tämäpä taivutti heidät kuuliaisuuteen: Minä vien teidät maahan,
jossa on kultaa ja hopeaa kahmalokaupalla, ja kallisarvoisia,
hyvänhajuisia yrttejä!... Niin — eikö äiti ollut pyytänyt häntä tuomaan
suopursuja Leppäsaaresta Eetu-veljen haudekylpyjä varten?

Selvä oli. Hän ei antanut perään. Hän ohjasi laivansa kohti uutta
maata. Siellä asui intiaaneja ja tiesi mitä ihmissyöjiä, mutta hän
nousisi maihin ja valloittaisi sen. Rottarinkulat eivät pystyisi
tekemään hänelle mitään pahaa...

Niitä välisikin Leppäsaaressa kuin Vilkkilän kissoja... kaupungin
herrasväkien poikia, jotka kävivät isoja kouluja. Ne vaanivat pensasten
takana ja puikkelehtivat rantalepiköissä. Välistä ne hyppäsivät
veneeseenkin ja uhkasivat heittää hänet sekaan: Kenen luvalla
olet tänne tullut? Me heitämme sinut sekaan! — Oh... mokomiakin
rimppakinttuja! Vai sekaan! — Hän oli kohottanut aironsa ja uhannut
lyödä: Tulukaapa lähemmäs, niin saatta nuppiinna!... Hei vaan! —
intiaanit olivat paenneet, ja Kolumbus oli rauhassa saattanut astua
maihin.

Hesse on taas matkalla Leppäsaareen. Hän on löytänyt hyvän sataman,
johon häiritsijät eivät arvanneet tulla. Se oli saaren toisella puolen.
Sinne hän nytkin souti, kiinnitti veneensä ja nousi maihin.

Kuin uuden maan löytäjä ainakin hän lähti hiipimään läpi rantalepikon,
kuulostellen joka askelella. Tänne ei tavallisesti kukaan eksynyt —
huvilat sijaitsivat paremmin saaren keskiosassa. Ainoastaan yksi,
kauppias Antonoffin, oli lähinnä, mutta heillä ei ollut yhtään poikaa.
Sitä paitsi ne olivat ryssiä eivätkä siis yhtään pelättäviä.

Jonkin matkan päässä saaren sisäosassa oli suo, ja sen reunoilla
kasvoi suopursuja. Se oli Hesselle tuttu paikka, hän oli käynyt siellä
monet kerrat. Nytkin hän löysi sinne ilman vaivaa ja ryhtyi keräämään
saalistaan.

Monta sylillistä hyväntuoksuisia kasveja hän kantoi veneeseensä,
lastaten sen kokasta perään. Piti äidin kerrankin saada haudeaineita
riittävästi!

Palatessaan viimeisen kantamuksen kanssa hän kuuli ääniä rannasta.
Keitähän siellä mahtoi olla?

Hän hiipi lähemmäs. Kaksi poikaa seisoi veneessä, syytäen lastia
mereen, kaksi katseli rannalla tätä hävitystyötä. Heillä oli
kirjokepit kädessä ja toisella oli kova kaulus. Veneessäolijat olivat
uimapukuisia, rannalla seisojat täysissä vaatteissa.

Syytäkää vain sekaan! Kuka piru kulkee täällä raiskaamassa saarta?

Hessen sydän löi haljetakseen. Siellä menivät nyt Eetu-veljen
haudekylpyaineet. Hän raivostui yhtäkkiä ja unohtaen vaaran syöksyi
rannalle.

Mitä te teette? Pois minun veneestäni!

Pojat kääntyivät kohti. Toinen rannalla olijoista, pitkä huiskale,
huusi silmät säkenöiden.

Siinähän se munsööri onkin! Ja syli suopursuja täynnä! Pojat, käykää
kiinni!

Alkoi vimmattu painiskelu. Hesse oli kyllä pienikasvuinen, mutta raivo
antoi hänelle voimia. Ensimmäisen kimppuunsa hyökkääjän hän heitti
heti nurin. Mutta toinen, suurempi, kävi päälle, hampaat irvissä kuin
peto, ja heti oli nuorempikin häntä avustamassa. Se riivattu pureutui
kiinni kinttuihin, ja hetken kuluttua makasi Hesse maassa avuttomana
läähättäen. Molemmat uimahousuiset painoivat hänen käsiään, ja toinen
keppiniekoista oli polvillaan hänen jalkainsa päällä. Se oli rautatien
kasööri Hahnin poika, Kallus, joka kävi ruotsalaista lyseota. Hesse
tunsi sen. Ne olivat oikeastaan saksalaisia, vaikka olivatkin asuneet
Suomessa jo kauan. Nuo ilkeät silmät hän muistaisi niin kauan kuin
eläisi.

Kallus tiukkasi: Kenen poika sinä ole? Sano!

Hesse puri hammasta, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. Hän
muisti kotiaan ja Eetua, ja hänen sydäntään kaihersi ääretön epätoivo.

Kenen poika sinä olet? Sano... taikka —! Isompi uimahousuisista
möykytti hänen päätään tantereeseen.

En sano!

Etkö sano?

Ja nyt siinä oli tuo toinen keppiniekka, ihan hänen vieressään, se
jolla oli kova kaulus, ja se napsautti häntä kintuille.

Piimäkaula! ajatteli Hesse halveksivasti ja puri hammasta. Hän koetti
tempoilla, mutta uimapöksyiset puristivat häntä maata vasten: Vai aiot
riuhtoa!

Päästäkää minut! karjui Hesse. Hänen äänensä vapisi.

Sano, kenenkä poika olet! Etkö, pirhana vie, sano!

Uusi kepin isku.

Hessen ei auttanut muu kuin antautua. Hän sanoi nimensä.

Onko sun isäs rautatiellä?

On!

Isommat pojat puhuivat ruotsia keskenään. Sitten Hahnin Kallus kysyi:
Mitä varten olet repinyt tuommoisen määrän kukkia? Aiotko raiskata koko
saaren?

Siihenkin täytyi Hessen antaa selitys. Hänellä oli sairas veli...
raajarikko, jolle laitettiin haudekylpyjä. Lääkäri oli määrännyt.

Valehtelee! huudahti toinen uimapukuisista.

Hesse silmäsi tätä. Tuonkin naaman hän muistaisi, niin kauan kuin
eläisi... tuon paksun nykerönenän ja nuo leveät leukapielet. Hän ei
vain tiennyt niiden omistajan nimeä.

Ei — kyllä se taitaa puhua totta. Kasöörin poika sanoi taas jotakin
toiselle keppiniekalle. Tämä nousi ja vapautti Hessen jalat
puristuksesta.

Missä te asutte?

Merimies Matlinilla, itki Hesse. Hänen päähänsä koski, takki oli
repeytynyt ja jalasta vuoti veri.

Toisen uimapöksyisen tuli häntä sääli. Hän rupesi haravoimaan vedestä
sinne äsken heittämiään kukkia. Halinin Kallus kokoili taas rannalta
Hessen viimeistä kantamusta. Sovinto ja rauha näyttivät palanneen.

Annetaan sille takaisin nämä, sanoi kasöörin poika.

Kovakauluksinen nyökkäsi.

Mutta jos tulet vasta tänne, niin annamme paremmin rokkiin! Muista se!

Hesse työnsi veneensä vesille ja tarttui airoihin. Hänen sisuansa repi
ja kihelmöi. Odottakootpa... mokomatkin herrasroikaleet! Kyllä hän
vielä jotenkin kostaisi. Tulkootpa Laidalle vain!

Hän souti niemen ohitse. Päästyään jonkinlaisen välimatkan päähän, hän
nousi seisomaan ja huusi rannalle:

Ja jos te tulette Laidalle, niin me teemme teille lintuvalan... senkin
rottarinkulat, pahan hengen vinkulat!

Älä turruuta suutas... saat kivellä päähäs! huusi toinen
uimahousuisista ja rupesi pommittamaan Hessen venettä. Tälle tuli kiire
soutaa mahdollisimman nopeasti kantomatkan ulkopuolelle. Mutta muutamia
kiviä lensi paattiin, vaikk'ei yksikään sattunut häneen.

Nyt vasta — päästyään turvallisen välimatkan päähän hänen raivonsa
rupesi oikein kiehumaan. Senkin peijakkaat! — hakkasivat ja hanskasivat
häntä kuin kinnasta! Minkä hän mahtoi ylivoimaa vastaan! Niitä
oli neljä... ja hän yksin. Mutta — olisipa Päkkilän Eenokki ollut
kumppanina, niin selkään olisivat saaneet, lempparin rotat!

Hän puri hammasta ja souti, kuumien kyynelten valuessa poskia pitkin.
Mitä sanoisi isä? Hän oli luvannut tulla Öömannin rantaan vastaan
säkkeineen. Kyllä hän kertoisi koko nujakan... sanoisi, että ihan
syyttömästi hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Eihän se ollut niiden maata...

Ensi kerran vilahti Hessen mielessä ajatus yhteiskunnan
nurinkurisuudesta. Vääryys, ilmi vääryys täällä vallitsi. Köyhää
sorrettiin häikäilemättä rikkaan rehennellessä ilkkuvin naamoin.
Hän tunsi vihaavansa koko herrasluokkaa... kaikkia noita honteloita
humalasalkoja, jotka vetelehtivät joutilaina. Hänen piti sunnuntainakin
tehdä työtä... jollei muuta, niin soutaa suopursuja sairaalle
veljelleen...

Mutta kylläpä hän oli niitä uhannutkin! Lintuvala! Sen tempun osasivat
Laidan pojat. Hänellekin olivat kerran tehneet.

Hän punastui vieläkin muistaessaan tuon tapauksen. Se oli kamalaa!
Poika selälleen — aivan niinkuin hänet äsken — housut auki ja nöpö
esiin! Ja sitten luettiin muuatta rämssyä, jota oli inhoittava kuulla.
Toimitus herätti sellaisen kamalan tunnelman — aivan kuin olisi
riisuttu kirkossa alasti...

Hyi! Häntä puistatti ja inhotti. Tuo raaka pila loukkasi nuoren
pojan olemuksen sisintä... painoi hetkiseksi sellaiseen häpeään ja
alennukseen, että rohkeimmaltakin pääsi itku. Mitähän nuo mammanpojat
olisivat mahtaneet sanoa, jos heitä olisi sillä tavoin käsitelty?
Vaikka Hesse oli äsken sellaisella uhannut, hän tunsi nyt, ettei olisi
voinut sitä tehdä.

Hänen mielensä oli jo jonkun verran tyyntynyt. Hän muisteli
viimesunnuntaista kohtaustaan Mankisen Kustun kanssa.

Tämä oli päässyt kasvattipojaksi kirjanpainaja Porkille.
Pakhuusinkadulla oli Kustu tullut häntä vastaan, oli ollut kotonaan
käymässä ja nyt palailemassa kasvatusvanhempaansa luo. He olivat
istahtaneet katuvierelle Hapuojan nisupuotia vastapäätä, ja Kustu oli
kertonut ihmeellisiä asioita uudesta olinpaikastaan.

Hänellä oli itsepäällinen huone, jossa oli taivaansiniset tapeetit,
ja kahden lakanan välissä poika nukkua kellotti. Joka aamu pestiin
silmät ja kammattiin pää, johon toimitukseen Kustun oli alussa ollut
hiukan vaikea tottua — varsinkin kun tuli näkyviin, mitä tavaraa hänen
päässään oli. »Tantte» oli torunut ja moittinut siivottomaksi: Semmossi
te ole, te Laidan lapse... teite pee teys! Mutt' kylle mine kuska ne
pois! — Ja pois oli kuskannutkin. Niin ihmeellisillä vesillä oli Kustun
päätä pesty, ettei lopuksi ollut löytynyt yhtään, vaikka kuinka olisi
hakenut. Markan oli Kustu-poika luvannut, jos joku löytäisi! Eikähän
niitä tietysti olisi löytynytkään. Niin oli haissut hyvälle kuin
herskapin lapset ja nenäliinaan niistää turauttanut. Se oli tahtonut
näyttää, että hän osasi. Tantte oli kieltänyt sormin niistämisen... oli
sanonut moukkien niin tekevän.

Sellainen onnenpotkaus oli tullut Kustun osaksi! Hesse oli suhtautunut
häneen kuin ylempäänsä... kuin johonkin mainehikkaaseen, mahtavaan
henkilöön, joka pikkusormensa liikkeillä hallitsee koko luomakuntaa.

Mutta nyt et saa enää olla tansseissa, oli hän arasti huomauttanut.

En minä vähiäkään... minä osaan ruotsiksi rukoilla.

Sellaista!

Ja Kustu oli liittänyt kätensä ristiin, nostanut nenänsä Hapuojan
katonharjaa kohti ja lausunut:

    Tuut som haaver
    paarnen säär...

Enempää ei Hesse jaksanut muistaa, eikä ollut Kustukaan sitä kokonaan
muistanut. Mutta — ihmeellistä se oli ollut. Ajatella, että osasi
ruotsiksi rukoilla!

Kuka sinulle on opettanut?

Tantte.

Kuka se oli?

Porkin rouva — minun pitää sanoa sitä tanteksi. Sekin on ruotsia.

Ja Mankisen Kustu oli noussut, pyyhkinyt pöksynsä pölystä ja lähtenyt
juosta kipittämään keskikaupungille päin.

Tulisikohan siitäkin samanlainen kuin nuo Leppäsaaren rotat...
sellainen, joka halveksisi ja vihaisi köyhempiään? Tuo ajatus teki
Hessen alakuloiseksi.

Mutta — mikäs nyt? Hesse pyörähti ympäri ja huomasi ajaneensa karille.

Mokomakin purtilo! Pyöri ympäri kuin lusikka!

Hän koetti työntää irti, mutta ei saanut. Paatti oli juuttunut lujaan.
Jonkun matkan päässä souti vene ohitse. Hän rupesi huutamaan apua.

Tulukaapa jeleppaamaan... minä en saa tätä irti!

Vieras vene pysähtyi ja käänsi keulansa Hesseä kohti. Ne olivat
Karstenin tehtaan työmiehiä, jotka heiloineen olivat sunnuntaisella
huviretkellä.

No, perhana! Mitä törkykuormaa sinä kuljetat? Paatti kanervia täynnä!

Hesse selitti matkansa tarkoituksen.

Kenen poika sinä olet?

Seppä Karlssonin.

Senkö, jolla on vaivainen poika?

Juuri sen, Johan hän sanoi, että sen haudekylpyjä varten nämä olivat.

Oli siinä puuhaa, ennenkuin vene saatiin irti. Mutta lähti se viimein.

Pidä nyt parempi kurssi...

Kyllä... kiitos vain, ja Hesse jatkoi matkaansa. Hän olikin jo lähellä
Sardiniaa. Täällä ei enää tarvinnut matalikoita pelätä.

Huomenaamulla oli taas lähdettävä työhön. Hän oli päässyt höyrykattilan
putkia rapaamaan rautatielle. Pienessä putkassa, vaunuverstaan kupeella
oli hänen työpaikkansa.

Mutta kyllä se oli pölyistä hommaa! Putken ympärille kivettynyt kuori
oli kovaa kuin teräs. Sitä ei mitenkään tahtonut saada rikki. Sai vähän
vähä käydä teroittamassa rapojaan. Mutta — mitäpä siitä, kun teki työtä
urakalla. Kun vain sai messinkipinnan näkyviin, niin sitten luontui
kyllä. Muutamassa hetkessä oli putki puhdas, ja viisitoista penniä irti!

Hesse katsahti taakseen. Hän oli jo lähellä Öömannin rantaa. Isä
odotteli siellä säkkeineen. Hän heilautti kättään ja souti rivakammin.
Muuan aironveto vielä, ja hän oli rannassa.

Isä nauroi: No, onpa sinulla nyt lasti!

Joo... mutta kyllä tämän vuoksi oli saanut tapellakin.

No, mitä nyt —?

Hesse kertoi tapauksen.

Tunsitko, keitä ne olivat?

En tuntenut muita kuin kasööri Haanin pojan.

Jaa... Kallus! No, kehtasiko se sekin käydä kimppuun?

Sehän se oli ollutkin pääpukarina.

Isä siveli parrannypykkäänsä ja näytti miettiväiseltä. Hetken kuluttua
hän virkkoi:

Se on se köyhän kohtalo tässä maailmassa. Sitä kaikki sortaa...

Niinpä niin.

He rupesivat sullomaan suopursuja säkkeihin, ja isä lähti kiikuttamaan
niitä Laidalle. Ei mennyt kaikki yhdellä kertaa. Piti tulla uudestaan,
ja Hesse sai jäädä venettä vartioimaan. Eihän tämä homma nyt oikein
sopinut sunnuntaina, kun toiset kävelivät joutilaina ja herrastelivat.
Mutta — mikäs auttoi. Se oli se köyhän kohtalo...

Siellä mennä vaaputteli isä torin yli kaksi suurta säkkiä selässä.
Ohikulkijat osoittelivat häntä. Osoitelkoot... eivät ne tienneet mitään
köyhän elämästä.

_Lempi_ purki väkeä maalle laiturin toisella puolen. Sieltä tuli
Mankisen Kustukin hienosti puettuna... polvihousut ja leveä,
kiilloitettu kaulus.

Tuollaista hän ei ikinä panisi kaulaansa!

Hän vaipui alakuloisiin mietteisiin. Koski soitteli sillan alla vanhaa,
tuttua säveltään. Se oli tämän kaupungin kehtolaulua aamusta iltaan,
vuorokaudesta toiseen, vuodesta vuoteen... kesät, talvet... aina,
aina...

Hesse kuunteli kosken pauhua. Häntä rupesi raukaisemaan. Hetken
kuluttua hän nukkui veneessä tuoksuvien suopursujen keskellä.




VII.


Hesse työskentelee rautatien maaliverstaassa.

Kesälomaa oli vielä jäljellä toista kuukautta ja se oli käytettävä
tarkoin.

Saatuaan kattilanputkiurakan valmiiksi, hän oli ottanut uuden:
maaliverstaassa nyittiin trasseleita. Mikkosen poikain kanssa hänellä
nyt oli työpaikka verstaan leveällä, pitkällä penkillä.

Hän työskenteli mielellään täällä. Maaliverstaan haju oli hänelle
entuudestaan tuttu. Täällä tehtiin vain toisenlaista työtä kuin
Helmisellä. Ei pöytiä, ei piironkeja eikä pesukaappeja, vaan kokonaisia
rautatievaunuja ja vetureita.

Hän tutustui maalareihin ja nämä opettivat heille yhtä ja toista. Tosin
ei kaikki ollut lähimainkaan sopivaa, mutta oppia kuitenkin. Pitzén,
pitkä, parraton miehenhuiskale, jolla oli jonkun verran taiteilijaverta
suonissaan, näytteli pojille ihmeitä. Maalatessaan kolmannen luokan
vaununpenkkejä hän piirteli pensselinvarren nokalla kaikenlaisia kuvia
tuoreeseen penkin pintaan. Siinä ratsasti sotajoukko Kehuvin lipuin,
musiikin soidessa, taistelusta kotiin, ja johtajan kypärän sulkatöyhtö
hulmusi tuulessa. Sitä olisi ollut hauska pitempäänkin katsella, mutta
Pitzén sutaisi sen pois — ja seuraavassa hetkessä veivasi italialainen
posetiivia, ja pikku tyttö lauloi pää kallellaan. Pitzén kirjoitti
alle: Osta, tyttö, onnenlehti, linttu antta! Se oli tuttu kuva pojille
Laidan pihoilta, varsinkin keväisin. Taas sutaisu —ja soittaja
tyttöineen hävisi. Penkin pintaan ilmestyi uusia kuvia: kaksi hevosta
päällekkäin, päällimmäisen polvet puserruksissa toisen lapoja vasten,
hampaat irvissä, sieraimet renkaina, ja häntä suurella kysymysmerkillä.
Mitä se oli? Pojat katselivat kuvaa, katselivat toisiaan ja
punastuivat. Kuumat ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä, mutta
Pitzén tarkasteli vain kättensä töitä toinen silmä ummessa, tehden
pieniä korjauksia. Hän vilkaisi poikiin, nauraa kähäytti hävyttömästi,
ilmeisesti nauttien näiden hämilläolosta. Mikkosen Kalle tirskui, mutta
Jussi tuijotti kuvaa suu auki. Järki askarteli ankarasti, ja hänen
harmaat silmänsä tarkastelivat vuoroin Pitzéniä, vuoroin piirustusta —
kuin selitystä vaatien. Sitten hän rupesi kynsimään niskaansa ja puheli
harvakseen: Kuulkaapa, Pitseeni — tuohan on hävy... Hän ei ehtinyt
lopettaa lausettaan, kun penkille jo ilmestyi uusi sarja: alastomia
miehiä ja naisia ja muutamat niin riettaissa asennoissa. Hesse pani
voimakkaan vastalauseensa, mutta mitäs se auttoi. Pitzén vain nauraa
virnisteli: Se on taidetta. Höh!... tuoko taidetta... tuollainen roska!
Ei, hän ei hyväksynyt sitä ollenkaan!

Nyt tajusi Mikkosen Jussikin: Kuulkaapa, Pitseeni, minäpä kerron
isälle. Silloin suhahti Pitzénin pensseli vain kerran, ja koko
aistillinen ilo oli tipotiessään. — Vai isälle... senkin pöllö!
Kerrohan vain niin maalaan sulta nokan! — Ja Pitzén teki uhkaavan
liikkeen pensselillään.

Pojat ryntäsivät vaunusta ulos posket palaen ja silmissä kuumeinen
kiilto. He eivät kehdanneet katsoa toisiinsa. Vimmatusti trasseleita
repien he koettivat ajatella muuta. Mutta — ei se vain yhtä nopeasti
haihtunut kuin pensselillä pyyhkäisten. Lapsen herkkään sieluun oli
painunut kuvia, jotka asustaen siellä viettivät ilojaan kuin äsken
tuolla vaununpenkillä. Hessen sydänalaa ahdisti. Hän tunsi itseensä
tarttuneen likaa, jota hän ei niinkään helposti saisi pois. Hänen
sisäinen maailmansa oli pahasti järkytetty, ja hän kärsi siitä. Hän
tunsi vihaavansa Pitzéniä, joka verstaan toiselta puolen virnisteli
hänelle. Ja miten sen silmät paloivat! Se oli aivan kuin ilmetty piru!

Toiset maalarit olivat siivoja, iäkkäämpiä miehiä. Vanha Jukuri,
entinen merimies, teki karkeampia töitä... maalaili etupäässä
tavaravaunuja tai hioskeli hohkakivellä matkustajavaunujen seiniä.
Ja silloin hän tavallisesti lauloi. Se oli jokin noita vanhoja,
iloisia veisuja, joita meripojat vetelevät — tai sitten jokin pitempi
laulukertomus, milloin surullinen, milloin leikillinen. Hessen mielestä
ne eivät oikein sopineet noin vanhan miehen suuhun. Mutta — oli miten
oli — aina kajasti Jukurin lauluista meri, tuo vallaton ja läikkyvä,
joka toisinaan hymyili kuin Isän Jumalan kasvot, toisinaan muuttui
mustaksi, pauhaavaksi hirviöksi, kun tuuli ulvoi ja myrsky soi.

Sitä oli soma kuunnella.

Jukuri jutteli mielellään merimiesajoistaan, mutta — kuten tavallisesti
vanhat merimiehet — hän liioitteli mahdottomasti. Hänelle ei kuitenkaan
kehdattu siitä huomauttaa — kunnioitettiin hänen ikäänsä. Mutta —joka
kerta kun Jukuri aloitti juttunsa, iski Pitzén silmää, aivan kuin
huomauttaakseen, että: kuulkaa päälle, pojat!

Maaliverstaan johtaja Viitanen oli uskovainen mies, joka toisinaan
toruskeli Pitzéniä tämän kujeista. Pitkä maalarinsälli keksikin
kaikenmoista. Välistä hän hilasi täysinäisen vesisaavin verstaan
vinoille, ja kun Hesse tovereineen saapui työhön, hän hurahdutti saavin
sisällön poikain niskaan. Vesikauhu, vesikauhu! huusi hän sitten, ja
hänen sileäksi ajeltu mefistonnaamansa loisti tyytyväisyydestä.

Toisinaan hän järjesti kummituksen. Käyttäen hyväkseen poikain
poissaoloa — nämä juoksentelivat usein verstaan ympäristössä — hän
sitoi jonkun säkkiin pitkän rihman ja pujotti sen penkillä olevien
lasi- y.m. laatikoiden taitse verstaan perälle. Työskennellen siellä
hän piti silmällä poikien tuloa. Kun nämä sitten saapuivat ja iloisesti
keskenään jutellen ryhtyivät jälleen työhönsä, liikahti säkki
yht'äkkiä. Tarina katkesi hetkiseksi — jokainen oli tuon liikkeen
huomannut, mutta luullut erehtyneensä. Mutta sitten — yks' kaks' —
keskellä uutta juttua heilahti säkki valtavasti — aivan kuin olisi
joku ryöminyt sen sisään ja nyt kierittelisi itseään siinä. Pojat
valahtivat kalpeiksi, Mikkosen Jussi hyppäsi penkiltä alas, tuijottaen
kauhistuneena kummittelevaan säkkiin. Se liikahti uudelleen, ja nyt
pääsi pelko valloilleen. Liikkuu! parkaisi Jussi ja ryntäsi suoraa
päätä ulos. Mutta Hesse ja Kalle rupesivat asiaa tutkimaan, ja silloin
kajahti verstaan perältä valtava naurunhohotus. Pitkä Pitzén siellä löi
polviinsa ja nauroi: Voi yhren kerran! Hah-hah-haa! — Silloin selvisi
salaisuus. Hesse sieppasi lattialta jakkaran ja linkosi sen Pitzéniä
kohti. Mutta tämä väistyi vaunujen taa, kyyristeli siellä ja katseli
pyörien välistä, kalpeilla kasvoillaan ivallinen hymy. Ja koko ajan
kaikui hänen pirullinen naurunhohotuksensa.

Nyt vallitsi rauha työpaikalla. Pojat olivat siirtäneet verstaansa
maalattavaksi tuotuun lumiauraan saadakseen olla keskenään.
Trasseliläjät vaununpenkillä kasvoivat. Täältä ei kukaan voinut
varastaakaan niinkuin verstaasta, mistä konepajan työmiehet silloin
tällöin sivukulkiessaan pistivät puhtaan trasselitukun taskuunsa. Hesse
mietti Eetu-veljen kohtaloa. Tämä oli sairas, hyvin sairas, ja aamulla
oli ollut korkea kuume.

Samassa pisti Pitzénin pää ovesta sisään.

Hesse, sinua haetaan.

Hesse säikähti. Mitä... oliko värkmestari saanut vihiä heidän
kujeistaan ja nyt käsketti hänet, joukon vanhimman, luokseen? Sillä
viattomia eivät olleet hekään — kaukana siitä.

Mutta — ei, siellä seisoi Anna-sisko itkettynein kasvoin ja oli
kutsumassa häntä kotiin. Siellä Eetu teki loppua. Isä oli jo haettu
pajasta, ja hän oli jo mennyt.

Kalpeana ja hengästyksissään lähti Hesse juoksemaan Anna-sisko
kintereillään. Päivä oli kirkas, ja maali verstaan viereisestä ojasta
kohosi väkevänä kukkien lemu. Puna-apilat nyökyttelivät päätään
konepajan ja ratapihan välisellä kedolla, ja aurinko heloitti täydeltä
terältään. Tuntui kummalta juosta tuon kukkivan kedon yli kohtaamaan
kuolemaa, joka tuolla Laidan äärimmäisessä päässä, muutamassa
portinpielikamarissa valmistautui korjaamaan saalistaan. Hesseä
puistatti, ja itku nyki hätäisenä kurkussa. Eetu kuolemaisillaan...
se viisas, iloinen Eetu-veli, jota Hesse rakasti koko sielustaan.
Eivät olleet auttaneet suopursukylvytkään, joita äiti koko talven oli
hänelle antanut. Ja vielä aamulla hän oli hymyillyt ja käskenyt tuomaan
muutamia sorvinlastukappaleita. Ja nyt hän teki kuolemaa...

Hän juoksi läähättäen portista sisään ja tempaisi eteisen oven auki.
Mutta porstuassa piti pysähtyä... tuntui niin juhlalliselta ja
peloittavalta samalla kertaa.

Joku avasi keittiön oven, kehoittaen häntä tulemaan sisään. Se oli
Paulinin täti, jonka silmät olivat kyynelissä.

Nyt se krönsiska pääsee häkistään, kuiskasi hän. Ja Hessen päässä
vilahti, että kumma, kun Paulinin täti puhui sellaista. Hänhän oli aina
rakastanut häkkilintuja.

Isä istui kyökin pöydän päässä ja itki. Kyynelet olivat uurtaneet
vaaleita juovia hänen nokisiin kasvoihinsa. Isä parka! ajatteli Hesse,
ja hänen olisi tehnyt kovin mieli lohduttaa. Mutta — kamarin ovelle
päästyään hänen rohkeutensa petti.

Siinä makasi Eetu pienessä vuoteessaan, kasvot kalpeina ja silmissään
kuoleman verho. Naapurin vaimoja seisoi sängyn vieressä. He antoivat
Hesselle tilaa.

Tämä pillahti itkuun ja lankesi polvilleen vuoteen viereen.

Eetu, Eetu! kuiskasi hän kyyneltensä lomasta ja tapaili veljen kättä —
ethän sinä kuole?

Kuolevan katse kirkastui. Hänen sairas rintansa kohosi tuskallisesti ja
kuivat, kuumeen polttamat huulet eivät tahtoneet irtaantua toisistaan.

Hesse, virkkoi hän hiljaa, — minä kuolen. Jeesus tulee minua noutamaan
aivan kohta. Taivaassa saan uudet jalat...

Hesse itki pakahtuakseen, ja hänen vieressään nyyhkyttivät äiti ja
pikku Anna. Eetu ojensi kätensä sisarelleen.

Anna... anna anteeksi, että olen nauranut, kun Hesse sinua vislautti.
Minun on niin paha olla. Ja katsoen veljeään kirkkain silmin hän
jatkoi: Hesse, älä koskaan vislauta Annaa.

Hesse parkaisi tuskasta. Hän oli toisinaan kiusannut Anna-siskoaan
nykäisemällä tätä niskasaparosta. Se oli muka veturin »visseli». Pikku
sisko parkui hänen käsissään. Siten hän »vislautti» häntä.

Nyt hän ihan vapisi ajatellessaan tätä pahaa tekoaan. Tuossa makasi
Eetu, joka pian kohtaisi Jeesuksen, ja hänen oli paha olla, vaikk'ei
ollut muuta kuin nauranut. Oi, oi, mahtaisiko Jumala hänelle koskaan
anteeksi antaa?

Hän painoi pikkusiskoaan rintaansa vasten ja sopotti: Anna, Anna!

Hänen kyynelensä valuivat tämän vaalealle tukalle. Anna nyyhkytti hänen
rinnoillaan, ja pienet kädet puristivat suonenvedontapaisesti Hesseä
kaulasta.

Siinä he itkivät kaikki yhdessä, ja pienen sairaan voimat heikkenivät
joka hetki. Hän ei puhunut mitään, vaan lepäsi silmät ummessa.

Sitten hän yht'äkkiä avasi ne ja kysyi: Missä isä on?

Joku naapurivaimoista viittasi Karlssonia kamariin.

Isä, kuiskasi Eetu, — minä kuolen nyt. Saanko kertoa Jeesukselle, ettei
isä enää mene tillikkaan?

Karlsson läähätti tuskasta ja purskahti valtavaan itkuun.

Voi, voi, Eetu! Anna isälle anteeksi!

Annan, annan... ja sitten hän kääntyi äitinsä puoleen: Äiti, nostakaa
minua ylemmäs...

Karlssonska täytti hänen pyyntönsä. Eetu katsahti äitiään silmiin
kirkkaasti, ihmeen kirkkaasti ja hymyili. Sitten tuo pieni, viisas pää
kallahti sivulle.

Hän oli kuollut.

Silloin purkautuivat kaikki sulut, ja pienen huoneen täytti itku
ja valitus. Kaikkein suurinta ääntä piti Matlinin Maija. Hän kulki
edestakaisin, puristeli rintojaan ja hoki:

Voi, voi, Kaalsonni, kuulkaa, kuulkaa! Eikö ollutkin viisas? Sellaisia
syviä sanoja... Herra Jumala! Sehän oli kuin aikaihminen!

Matlinin emäntä oli aloittanut virren. Hän istui keinutuolissa ja
veisasi, katse ankarasti suunnattuna keittiön oveen.

    Mit' on viimein kuolema?
    Se kuin tuskat lopettaa,
    viepi viimein vaivasta
    iloitsemaan taivaassa.

Tuli siihen Matlinin isäntäkin. Hän oli yltäpäätä höylänlastuissa, ja
hänen vaatteensa tuoksuivat tervalle. Hän puheli lyhyeen, änkyttävään
tapaansa:

Se on — tuo-ta... onnellinen vainaja. Sitä on elämän Herra vastassa
iankaikkisuuven rannalla. Siellä on Eetu-pojalla lysti Herran Ie-suksen
kanssa.

Ja hän muhoili tyytyväisen näköisenä, katseli aikansa itsekutakin ja
poistui yhtä huomaamattomasti, kuin oli tullutkin.


Kolmen päivän perästä Eetu haudattiin. Matlinin portinpieliasunnossa
oli hiljaista ja juhlallista. Pastori souteli keinutuolissa, ja
Paulinin täti passasi. Hänellä oli päässä uusi, musta myssy, ja hän
teki oikein hienon ja ylhäisen vaikutuksen. Äiti istui kyynelsilmin
kamarinloukossa, nuorin lapsi, Kuunari, polvellaan. Tämä oli vasta
kahden vuoden vanha eikä ymmärtänyt tilaisuuden merkitystä. Hän jutteli
vain Eetusta ja osoitteli pikku kätösillään ympäri huonetta, aivan kuin
ihmetellen, mihin veli oli hävinnyt. Isä keskusteli pastorin kanssa
nöyränä, alistuvaisena, melkein kuiskaamalla. Hän kurkoitti kaulaansa
omituisesti — aivan kuin miettien jotakin vaikeaa arvoitusta, ja
vasen käsi nykäisi tavantakaa pientä pukinparran nypykkää. Hän näytti
kovin itseensä vajonneelta eikä huomannut aina heti vastata pastorin
kysymyksiin.

Sitten lähdettiin hautuumaalle, ja sinne laitapuolelle laskettiin Eetu.
Varusmestari Kurola veisasi haudalla. Hän oli isän kasarmiaikaisia
tuttavia. Pastori puhui Sarpatin lesken pojasta. Se oli kaunista.
Aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut visertelivät hautuumaan puissa.
Tuore multa tuoksui somasti. Kaikki tuntui niin rauhalliselta. Surukaan
ei enää yhtä raskaasti painanut.

Savuojan kummi virkkoi:

Älä itke, Kaisa... oli hyvä, että poikaressu pääsi pois. Ei siitä olisi
tullut itsensä elättäjää.

Mutta äiti itki vain, ja silloin pyrkivät Hessenkin kyynelet uudelleen
esiin.




VIII.


Partaset olivat muuttaneet Laidalta pois. He asuivat nyt pormestarin
talossa, Niittytullin puolessa. Talo oli myyty voimistelija
Westerholmille, joka samalla otti valokuvia.

Partasen piha oli jonkun verran muuttunut uuden omistajan tultua.
Siellä seisoi nyt korkea varjostin, »särmi», johon oli maalattu kaunis,
kesäinen maisema. Sen eteen asetti Westerholm valokuvattavansa mitä
erilaisimpiin asentoihin, ja neljännestunnissa oli kuva valmis.

He olivat levotonta väkeä, kulkuriluonteita, joiden oli vaikea
pysyä paikoillaan. Välistä he lähtivät pitkille matkoille, kulkien
markkinoilta toisille, sirkustemppuja tehden ja ottaen valokuvia.
Silloin hoiti taloa vain rouvan äiti — Westerholmin mummu, pirteä,
pikkuinen ihminen, jonka suu kävi kuin mylly.

Hesse pistäysi siellä toisinaan. Mummu keitti kahvia ja jutteli.
Hessestä oli soma kuulla hänen puhettaan. Niin hän liukui asiasta
toiseen vaivattomasti, yhtään välittämättä siitä, kuunneltiinko häntä
vai ei. Pääasia vain, että oli joku huoneessa. Silloin hän hellitti
kielensä kannat, ja juttu juoksi kuin siima.

Ne ovat taas lähteneet turneelle... Petti ja Kustu — Kokkolaan
reissasivat, Siellä on markkinat ensi viikolla... ja Kustulla on nyt
oma sirkus. Petti esittää trapetsitemppuja — se on taitava niissä.
Tuota — mitä minun pitikään sanoman eikä valehteleman — mitenkä se
Kaisa, äitisi, jaksaa? Muretta sitä on hälläkin, kun Kaalsonni juo ja
tillaa. Ottaa se Kustukin toisinaan ryypyn — mutta ei koskaan liikaa.
Se on taiteilijaelämä sellaista, että siinä täytyy...

Eipä siihen Hesse osannut mitään sanoa. Tottahan oli, että hänen isänsä
pistäysi kapakassa harva se päivä. Sehän se oli heidän kodissaan
murheen aiheena. Mutta ei siitä olisi tarvinnut vierasten puhua.

Eikä se niin paljon maistanut... sen verran vain, että tuli hyvälle
puhepäälle. Mutta äiti suri sitä salaa, vaikka koettikin näyttää
iloiselta isän läsnäollessa.

Välistä hän järjesti asiat niin, että hankki viinaa kotiin ja kehoitti
isää kutsumaan tovereitaan heille. Se oli sittenkin parempi kuin tuo
iänikuinen kapakoissa koluaminen. Isä ilostui ja pani toimeen kekkerit.

Lauantai-iltana tavallisesti ne sitten saapuivat — päällelyöjä
Heikkilä, sorvari Laksi ja varastorenki Vooke. He olivat vanhoja
sotilaita muut paitsi Heikkilä. Matlinin pienessä portinpielikamarissa
kohosi tunnelma pian kattoon.

Isä lausuili _Vänrikki Stoolia_ ja kertoili koulumuistojaan. Hän
oli käynyt ala-alkeiskoulun ja muisti vielä maantiedettäkin: Sierra
Nevada, Sierra Estrella, Sierra Guadarrama. — Ja sitten on sellainen
paikka kuin Estremadura! — Ja sitä lausuessaan isä taivutti päätään
hiukan etuviistoon, katseli läsnäolijoita kulmainsa alta iloinen välke
silmänurkassa ja nauraa hihitti.

Hesse istuskeli keittiössä lukien läksyjään, mutta hänellä oli hyvä
näköala kamariin, missä toverukset pöydän ympärillä maistelivat. He
ottivat vain tuollaisia pieniä napauksia — niinkuin isä niitä nimitti,
mutta siitä huolimatta ne illan pitkään vaikuttivat.

Isä tuli uskonnolliselle päälle. Hän selitti laajasti raamattua,
vedoten Nooakkiin, joka rakensi viinitarhan. — Minkävuoksi se oli
raamatussa mainittu? Senkövuoksi, ettei viinaa pitänyt viljellä?

Huihai — ei sinnepäinkään, vaan ihan päinvastoin!

Tosin Nooakki-äijä otti hiukan liikaa — se ei ollut oikein paikallaan.
Mutta kohtuuvella, kohtuuvella nautittuna viina pitensi ikää, sanokoot
raittiusintoilijat mitä hyvänsä. Kyllähän ne muutamat uskonsuunnat
kiivailivat raittiuven puolesta ja hyvähän se oli. Sanoihan
raamattukin, ettei juomarin pitänyt perimän taivaanvaltakuntaa.
Mutta — oltiinko sitä nyt vielä juoppoja, jos hiukan maistettiin...
lauantai-iltana, työn päätyttyä? Minäkin oon taas rauvottanu kymmenet
matkatavarakärryt. Vooke tietää sanoa, minkälaisia ne ovat — ei niistä
puslingit putoile!

Ja sen päälle otettiin taas ryypyt.

Joo... työtähän sitä tehtiin — kruunua palveltiin. Mutta oli
palveltu ennenkin — oli! Vooke, entinen rakuuna, ja Laksi kolmannen
kutsunnan mies samalta kasarmilta kuin isäkin, rupesivat kertomaan
sotilasmuistojaan. Oli sitä seisottu smirnaassa ukko Ramsayn edessä
ja tanssitettu hänen tyttäriään. Laksi oli ollut iloinen vekkuli. Hän
kertoi joka kerta, kuinka sotaväen päällikkö kerran oli komentanut:
Pojat, tanssittaka te minunkin tyttäret! Sitä ei ollut tarvinnut
kahdesti sanoa. Laksi oli siepannut kenraalin tyttären kainaloonsa ja
viilettänyt tämän kanssa ympäri, niin että arttelisali oli pyörinyt
silmissä. Mutta olipa hän saanut palkankin. Tanssin tauottua oli
Ramsay-ukko itse lyönyt kaksi markkaa hänen kouraansa ja kiittänyt
erikoisesti. Ja Laksi rupesi laulamaan:

    Soomalainen sotamees
    on paremba kuin härra,
    kun hen on kelpanut
    keisarille kärran.
    Sumffaritira'la,
    niimpe taisi olla,
    sumffariti ritirati frallaalalei!

Hän oli huono suomalainen.

Mutta sitten otti päällelyöjä Heikkilä viulunsa ja rupesi soittamaan.
Ja taas teki Hesse sen havainnon, että hän muuttui kuin toiseksi
ihmiseksi. Unohtaen kokonaan ympäristönsä hän vaipui muihin
maailmoihin. Hän soitteli kansanlauluja, pieniä tanssikappaleita —
tavallisesti polkkaa — mutta päästipä joskus marssinkin ilmoille.
Silloin nuo vanhat sotauroot jäykistyivät, muuttuivat juhlallisiksi
kuin professorit... kunnes yht'äkkiä: isä kavahti tuoliltaan, sieppasi
nurkasta hiilihangon ja lausuen: ast, vaa ast, vaa... krugom... mars! —
teki muutaman kierroksen huoneessa, toisten seuratessa häntä totisina,
juhlallisina — kuin olisivat marssineet itse keisarin ohi — kunnes
pysähtyivät ja kääntyivät rintamaan päällelyöjään päin. Ja — yht'äkkiä,
isän komentaessa: karaa-ul! — he veivät oletetun kiväärin eteen (isä
hiilihangon) ja seisoivat kunniaa tehden Heikkilän Iikan edessä, joka
lakkasi soittamasta ja katseli hämmästyneenä työtovereitaan, kuin
aprikoiden, että mitä ihmeen paraatia tässä nyt pidettiin. Nuo kolme
sota-urosta purskahtivat nauramaan ja palasivat paikoilleen.

Kymmenen korvissa toimitti äiti vieraat lähtemään ja laittoi isän
maata. Mutta tämä ei tahtonut siihen taipua, sillä nyt hän vasta oli
päässyt juttupäälle. — Kun ajoit vieraat pois... Enhän minä ajanut...
minä vain sievästi toimitin. — Aivan oikein, aivan oikein — nyt oli
nukkumaanmenoaika... ja aamulla mentäisiin kirkkoon. Kukas siellä
huomenna saarnasikaan?

Ja sängyssä loikoen, piippua poltellen isä vielä haasteli: Niin —
se tohtori Martti Lutheerus oli viisas mies. Se kirjoittaa: 'Vaikka
minä viikon päivät makaisin Reinin viinistä juopuneena, niin mulla
on suurempi mahtollisuus kääntymiseen kuin vanahalla variseuksella,
joka on kymmeniä vuosia Jumalaa palavellut...'. Ja isän ääni värähteli
liikutuksesta.

Hänen sydäntään kaiveli jo katumus — oli maistettu hiukan liikaa.
Mutta kun se nyt kerran sattui, että vanhat sotatoverit... mitä,
menikö se koko kannu? Hän kurkisti kamariin, missä äiti korjasi
pöydältä juomatavaroita pois. — Ei oo kuin pisara pohjalla. — No... se
säästetään, säästetään — päivä se on huomennakin —.

Ja sitten rupesi kuulumaan voimakas kuorsaus, ja piippu kolahti
lattialle.

Sellaista se oli, mutta sitä ei sattunut usein. Tavallisesti isä
pistäysi kaupungilla ja oli sieltä palatessaan pikku hiprakassa.
Silloin hän kyseli Hesseltä kouluasioita ja oli yleensä huvitettu
kaikesta, mikä kodin piiriin kuului. Äidille hän puheli ystävällisesti.
Mutta — joskus hän saattoi juonitella kaikesta — ennenkaikkea ruoasta.
Sitä ei äiti enää kestänyt, vaan puhkesi itkuun.

Isä tuli levottomaksi. Hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti ja
pyyteli äidiltä anteeksi: Muistatko, Kaisa, kun me olimme kihloissa...
sinä palvelit seppä Oxelstenilla ja minä Rönnellä... meillä oli
hauskaa! — Niin... mutta silloin sinä vielä olit raitis. — Niin...
mutta kun se nyt kuuluu kunnon sepälle ottaa silloin tällöin pikkuinen
nokkastokkari — hi-hi-hi! Annahan nyt anteeksi... ping! Noin se
Leerpäkki-vainaa ennen rippikoulussa otti ääntä. Ja isä sipaisi äitiä
nenän päähän ja nauroi. Siihen oli äidinkin pakko yhtyä...

Mutta nyt olivat Partaset muuttaneet pois, ja se oli Hessestä ikävää.
Nämä uudet asukkaat antoivat talolle uuden leiman. Siihen oli tullut
jotakin levotonta, entinen rauhallisuus oli tipotiessään. Leivinuuni
oli samassa paikassa kuin ennenkin, mutta ei hyräillyt enää sen edessä
Partasen kummitäti. Nyt siinä touhusi Westerholmin mummu ja hän paasasi
Petistä ja Kustusta ja heidän sirkusmatkoistaan.

Se on sellainen omaperäinen... paljon maailmaa nähnyt. Pojalleenkin
antoi ulkomaalaisen nimen...

Niin — siinä taaperteli mummun hameen Kepeissä nelivuotias,
ruskeasilmäinen poika. Sen nimi oli Saales, ja se kirjoitettiin c:llä.
Sitä ei Hesse oikein käsittänyt. Mutta se kuului olevan engelskan
kieltä ja vastaavan suomalaista Kallea.

Niin selitti mummu. Hän oli hyvin tyytyväinen vävyynsä ja yleensä
kaikkeen, mitä tämä teki. Hesseä tuo kehuskelu toisinaan tympäisi,
mutta toisinaan hän näki sen paremmassa valossa. Westerholmin mummu
piti sitkeästi omiensa puolta, vartioksi heitä kuin vanha paimenkoira.
Hänessä ilmeni uskollisuus mitä kauneimmassa muodossa, eikä hän koskaan
nurissut työn paljoutta. Päinvastoin hän tuntui iloitsevan siitä, että
sai puuhata ja ahertaa. Ja se ei voinut olla liikuttamatta Hessen
herkkää sydäntä.

Sunnuntaisin hän tavallisesti lähti Partaselle. Se oli juhlamatka,
sillä silloin hän sai kulkea keskikaupungin halki, pitkin äänettömiä
katuja. Oli ihmeellistä, kuinka sunnuntai muutti koko kaupungin muodon!
Kaikkialla hiljaista, tavattoman hiljaista — kadut melkein autiot. Ei
kuulunut rattaiden räminää eikä kuorma-ajurien huutoa. Torikatukin,
jossa arkina kävi sellainen kolina, kun maalaiset ajoivat kuormiaan,
oli sunnuntaina kuin kuollut. Aurinko valaisi porvaristalojen pitkiä
ikkunarivejä, joissa kaikissa oli verhot alhaalla. Asukkaat olivat
huviloissaan, Leppäsaaressa tai ulkosatamassa. Rantalaiturikin, jota
näkyi kappale kadun suusta, paistatteli päivää kuin nukkuen. Siellä ei
liikkunut ketään.

Hesse asteli äänettömiä katuja, ja hänen kenkäinsä kopina kajahteli
mukavasti talojen seinistä. Siinä oli Siekkisen puoti ja sitä
nurkitusten Hooveen rautakauppa. Sahanteriä, puukkoja, kirveitä ja
kaikenlaista rautatavaraa oli ikkunoissa. Mutta myymälän pitkän
tiskin takana ei näkynyt ketään. Auringon valo vain kimalteli
messinkiesineissä ja sai sivukadun puoleisella seinällä riippuvien
kahvipannujen ja kattiloiden pohjat kirkkaasti välkkymään. Näytti
siltä, kuin olisi jokin näkymätön olento valaissut niitä tiskin takaa.

Hesse jatkoi kulkuaan ja katseli talojen ikkunoihin: kaikki autioita
— ei ihmisolentoa missään. Katupeilitkin torkkuivat sunnuntailevossa.
Niistä ei pilkistellyt kasvojen puolikkaita niinkuin arkisin. Jokin
kukkaruukku vain kuvasteli itseään niiden vihertävälle vivahtavassa
pinnassa. Jostakin kuului pianon soittoa. Hessestä tuntui, että sitä
soitti joku olematon... joku, joka ei itse ollut täällä — kuin olisi
tämä suuri, raukaiseva hiljaisuus sivellyt soittokoneen koskettimia
siten paremmin varmistuakseen, että se itse oli olemassa. Tuuli
tanssitti pölypilveä kadun kulmassa. Sieltä odotti ajavan esiin jonkun
»prosessin», hautajaissaaton, mutta ei — ei ilmestynyt ketään autiolle
kadulle. Ja seuraavassa hetkessä oli tuulen puuskakin hävinnyt yhtä
jäljettömästi kuin koko arkinen elämä ja humu.

Yhtä hiljaista oli pormestarin nurkassakin, niin — ehkä vielä
hiljaisempaa. Suuret koivut ja haavat vain suhisivat puutarhassa, jonka
pitkä, umpinainen lankkuaita erotti kadusta. Haapojen lehdet värisivät
kuin viluissaan. Hesse ajatteli: Vainajain henget kuiskuttelevat
keskenään. Sillä samanlainen havina kävi hautuumaallakin.

Vapisutti hiukan, kun piti astua portista sisään, oli kuin olisi
astunut kuolleeseen taloon. Ja kuollut se olikin — ainakin
kaksikerroksisen päärakennuksen puoli. Aurinko paistoi mukulakiviselle
pihalle, jossa siellä täällä ruohon nokka pisti esiin kivien välistä.
Mutta auringon valo houkutteli: Astu vain rohkeasti... elämää täällä on.

Ja olihan siellä. Pirttirakennuksen ovi oli auki, ja Partasen kummi
istui paitahihasillaan portailla sanomalehteä lukien. Kummisetä kohotti
päätään, katsahti silmälasiensa yli ja virkkoi: Kas... Hessehän se on!
Minä jo tässä äitille vaitelin, että mikäs nyt, kun ei Hesseä kuulu. Ja
siinä samassa sinä tulitkin.

Tavallisesti hän viipyi siellä koko päivän. He leikkivät puistossa,
jossa kasvoi valtavia pensaita. Se oli jäänyt hoitamatta. Korkeaa
lankkuaitaa reunusti nokkosten villi, sakea ryhmä. Puoleksi ränsistynyt
huvihuone värjötti viinimarjapensasten katveessa, hiukan kallellaan,
mutta sen värilliset ikkunat olivat vielä eheät. Siellä oli mukava
istuskella ja katsella toistensa erivärisiä kasvoja.

Mari istui sinistä ruutua vastapäätä, ja kun hän jutteli Stelanderin
Aarnesta, piirilääkärin pojasta, joka asui päärakennuksessa, näytti
Hessestä, kuin olisi hän muuttunut yhä sinisemmäksi sitä mukaa kuin
kertomus jatkui. Se koski niin tytön sydämeen, että kaikki veri
pakeni kasvoilta ja jäljelle jäi vain sinervä kalvakkuus. Hildakin
oli kotona, kesälomalla. Hän kävi seminaaria Matlinin Maijan kanssa.
Herttaisena kuten aina hän kertoi Hesselle töistään. Ojentaen pojalle
muistikirjansa hän pyysi tätä kirjoittamaan siihen jotakin. Hesse
joutui hämilleen eikä tiennyt, mitä olisi kirjoittanut. Mutta sitten
hän muisti värssyn myrtinoksasta ja kirjoitti sen. Hilda luki säkeistön
ja punastui; Kuolemalleko sinä minut toivotat? Kuinka niin —? Hesse
tuli aivan noloksi. — No kun sinä puhut minun haudastani.

Nyt punastui Hesse vuorostaan eikä osannut sanoa mitään. Hänestä oli
tämä sunnuntaipäivä ollut yhtä hautajaistunnelmaa — mutta kesäistä ja
valoisaa — samanlaista kuin toisinaan kirkkomaalla, kun pappi siunasi
haudan auringon ihanasti heloittaessa ja lintujen liverrellessä.
Sellaisen toimituksen jälkeen hän oli rientänyt kotiin rinta riemua
täynnä. Se oli vain lisääntynyt kirkkomaalla — noiden surupukuisten,
hyvältä tuoksuvien ihmisten seurassa. Samanlaisen tunnelman vallassa
hän oli tännekin vaeltanut, ja siinä oli selitys tuohon omituiseen
värssyyn.

Mutta elämä alkoi taas, kun ruvettiin leikkimään. He juoksivat ympäri
puistoa, olivat piilosilla, konkalla ja väkisillä. Hesse riehaantui.
Hänen mielessään soi Marin kertomus Stelanderin Aarnesta. Ilmeisesti
tyttö oli rakastunut. Hän kuvitteli olevansa rosvo, joka ryöstää pojan
ja toimittaa sen tytölle. Hiipien pitkin pensaikkoa hän väijyi puiden
juurella — hän oli hakemassa piiloon menneitä —, ja kun hän huomasi
jossakin hameen helman heilahtavan, hän ryntäsi sinne, karkasi käsiksi
kiinnijoutuneeseen, huusi ja kirkui kuin intiaani. Hän tunsi Hildan
pehmeiden rintojen likistyvän ja hän huohotti silmät villiä riemua
täynnä. Tyttö tuijotti häneen säikähtyneenä, punastui ja kasvojaan
vääntäen irroittautui hänen puserruksestaan.

Hesse... sinähän olet ihan hurja! Hyi, häpeä! Kuinka sinä tuolla
tavalla?

Minä olin rosvo ja ryöstin Aarnen Marille.

Tyttö ei voinut häntä käsittää.

Enhän minä ole Aarne... sinäpä vasta omituinen...

Hesse nolostui. Hän ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin omituiseksi.
Sehän merkitsi samaa kuin hullu.

Siirryttiin sisään. Siellä oli päivällinen valmis. Hesse istutettiin
pöytään muiden mukana. Hän sai ruveta tekemään selkoa suunnitelmistaan.
Sinä kuulut menevän lyseoon? tiedusteli kummisetä.

Niin oli suunniteltu. Hän oli nyt kansakoulun viimeisellä luokalla.

Sitten sinä joudut samaan kouluun kuin Aarnekin.

Hesse vilkaisi Hildaan ja punastui. Hän muisti äskeisen kohtauksen.

Kyllä se on hauska, kun sillä Hessellä on niin hyvä pää, sanoi
kummitäti.

Hesse tuli itserakkaaksi ja huudahti: Niin... minä luenkin
professoriksi!

Partasen kummisetä nauroi: Kunhan nyt ensin pääset tutentiksi! Sitten
katsotaan, mikä sinusta tulee. Hesse huomasi sanoneensa tyhmyyden.
Niin... siihen oli aikaa, vaikka pääsisikin vuosi ja luokka.

Miksei sinusta voisi tulla pappia?

Ei hän papiksi... papiksihan eivät ruvenneet muut kuin tyhmät — ne,
jotka eivät muuksi kelvanneet.

Kummitäti kiivastui: Kuka sulle on sellaista opettanut? Pyörkluntin
pastorikin sellainen lahjakas mies...

Niin... pastori Björklund — hän oli kastanut heidän Annan.

Sellaista se oli. Hesse kulki Partasella jok'ikinen viikko — välistä
kaksikin kertaa. Hän söi ja joi ja oli kuin kotonaan. Välistä hän jäi
yöksikin. Oli erikoinen nautinto nukkua vieraassa paikassa — tuntui,
kuin olisi ollut matkalla. Vanha skailettikello tikitti seinällä. Sen
vieressä riippui Vapahtajan kuva. Piikkiseppele päässä ja hartioilla
punainen vaippa hän katseli surullisena ylöspäin. Tuo ahdas kamari,
jonka matala »plankkaus» erotti tuvasta, oli kuin pienoinen kajuutta.
He juttelivat myöhään, ja tytöt kertoivat hänelle kaikenmoista.
Kesken kaiken hyppäsi Mari paitasillaan ylös vuoteesta ja haki esille
paperinukkensa. Ne olivat Hildan piirustamia. Hesse tarkasteli niitä
ja korjaili paikotellen: Tuolla täytyy olla isommat tissit. — Tytöt
kirkaisivat: Hyi... mitä se Hesse taas! Jopa sinusta on tullut hävytön!
Hesse säikähti niin, että valahti kalpeaksi: Älkää, älkää... isä ja
äiti heräävät! Hän ei itsekään ymmärtänyt, miten tuollainen oli hänen
mieleensä johtunut. Hän taisi jo olla liian iso Partasten yövieraaksi...

Hän makasi pukkisängyssä ja katseli Vapahtajan kuvaa. Ja nyt hänestä
näytti, kuin se olisi kääntänyt katseensa häneen ja nuhdellut.
Sen otsalla kimalteleva veripisara kasvoi... laajeni koko otsan
peittäväksi. Se tippui silmille, niin että sen täytyi ruveta
räpyttämään. Vai johtuiko se siitä, että hänen omat silmänsä olivat
kyyneliä täynnä? Tyttöjen sängystä kuului tirskumista, ja Hesse tuli
tarkkaavaiseksi. Mitähän ne sipittivät —? Puhuivat tietysti siitä
äskeisestä. Olipa hyvä, ettei Hilda ollut enää kotona. Hän oli jo
lähtenyt seminaariin. Vahva puna levisi Hessen kasvoille ja kaulalle.
Hildalla oli sellainen ihmeellinen vaikutusvalta häneen. Se oli kuin
pyhimys. Kun se katsoi suurilla, kosteilla silmillään, niin hänen tuli
niin kumma olo. Olisi tehnyt mieli suudella ja samalla panna kädet
ristiin...

Hesse risti kätensä ja rupesi lukemaan iltarukoustaan. Mutta ajatukset
eivät tahtoneet pysyä koossa. Tyttöjen sängystä kuului edelleenkin
sipinää ja lyhyitä naurunpurskahduksia. Priita tokaisi: Oletko siinä!
— Mutta nyt käänteli joku itseään seinän takana ja kummisetä äyskäisi:
Pojat, siivolla nyt ja pää pehkuun!

Olipa hyvä, ettei se ollut äsken herännyt. Siitä olisi tainnut syntyä
eri elämä.

Niin saapui syksy, ja Hessen oli lähdettävä kouluun. Hän oli
yhdentoista vuoden vanha. Kansakoulun käytyään hän yrittäisi lyseoon.
Hän olisi voinut jo nytkin mennä, mutta isä oli arvellut, että parasta
oli ensin käydä kansakoulu läpi. Ja niin kai olikin, koskapa ikäkään ei
asettanut esteitä.




IX.


Kansakoulun viimeinen luokka kului ilman suurempia vaihteluja. Hesse
oli hyväpäinen, eikä koulutyö tuottanut vaikeuksia. Häneltä jäi siis
aikaa runsaasti ja sen hän käytti romaanien lukuun.

Hänestä oli tullut oikea romaanihullu. Naapuritalossa asuvan jarrumies
Sundkvistin pojan kanssa he ahmivat _Aarniometsän tyttäret, Rosvojoukon
Berliinissä, Punaisen lyhdyn_ ja _Vankikopin N:o 7_. Oli n.s.
kelloromaanien kuuluisa aika, jolloin yksi ja toinen Laidankin eläjistä
uskalsi ryhtyä sellaiseen yritykseen kuin seinäkellon tilaukseen
kuukausimaksusta. Ja kaupantekiöisiksi tulvi kirjallisuutta, joka sai
kaikki Laidan pojat suuremmassa tai pienemmässä määrin viettämään
oikeaa intiaanielämää.

He kuvittelivat olevansa romaanien sankareita ja käyttivät sen mukaista
kieltä. Pombolos, takaa-ajettu rosvo, piileskeli jonkin Meksikon
pikkukaupungin syrjäkorttelissa. Häntä etsittiin, mutta ystävät
suojelivat häntä. Hän ei vahingossakaan joutunut kiinni, Hesse viiletti
pitkin katua iso poikajoukko kintereillään. Pombolos! Pombolos!...
ottakaa kiinni! Mutta »Pombolos» vältti takaa-ajajansa, kiersi ristin
ympäri ja pujahti kotiin.

Nimistä ei paljon välitetty. Ne olivat vaikeita lausua, ja ne
vääntyivät Laidan poikien suussa usein aivan muodottomiksi. Niin syntyi
Pomboloskin — noin vain ilman aikojaan. Sitä ei löytynyt yhdessäkään
luetuista kirjoista, mutta kun joku sen keksi, se hyväksyttiin heti
ja sovitettiin johonkin noiden seikkailuromaanien tapauksista.
Mielikuvitus sai suunnattomat siivet. Jokainen Laidan poikanulikka oli
vähintäänkin »don». Ei tyydytty vain siihen, mitä kirjat kertoivat,
vaan sepitettiin lisää. Ja niin elettiin tuossa ahtaista pihoista
ja pimeistä »pränsolista» rikkaassa kaupunginosassa jonkinlaista
ihanaa romantiikan aikaa, jolloin jokainen rautatien tai Karstenin
nahkatehtaan työmies oli Pablo tai Sancho, ja pienet kansakoulutytöt
Mercedeksiä ja Mirandoja.

Sundkvistin Sulo sai ensimmäiseksi lukea kerta viikossa ilmestyvän
romaanivihkosen ja luettuaan hän juoksutti sen heti Hesselle. Silmät
kiiluen villiä raivoa hän päästi oikean apachi-huudon porstuassa,
niin että Hessen äiti toisinaan pahanpäiväisesti säikähti keittiössä
askarrellessaan. Hesse heitti lusikkansa ja syöksyi Suloa vastaan.
Toverukset vaihtoivat merkitseviä katseita.

Oliko jännittävä?

Oli! Silmät napilla minä hotkaisin sen enkä joutanut kunnolla
syömäänkään! (Sen näkikin, sillä Sulolla oli vieläkin ruoanjätteitä
suupielissä.)

Ja samassa hän jo viiletti yli pihan, hyppeli aitojen yli kuin
todellinen intiaani. _Aarniometsän tyttäret_ olivat valaneet hänet
täyteen rajua voimaa, joka ei tuntenut minkäänlaisia esteitä tiellään.

Hesse syventyi luettavaansa ja eli kirjan sankareiden kanssa näiden
kaikki ilot ja surut. Hän sääli intiaaninuorukaista, joka joen yli
uidessaan sai kuulan päähänsä, niin että »nuori apachi vaipui Vellamon
syliin ja hetken kuluttua kohosi veden pinnalle punainen läikkä
osoittamaan paikkaa, missä hän oli hautansa löytänyt» — tai ihaili
jotakin toista voimamiestä, joka sukeltaen haikalan vatsan alle
yhdellä tempauksella viilsi pedon mahan halki. Sellaisia sankareita ei
esiintynyt nykyajassa, ja Hessen päätä ihan poltteli. Hän ei kuullut
äidin sanoja, ei verstaan iltapuhallusta, ei huomannut, että isä
kolisteli puukenkineen sisään ja istahti syömään keittiön pöydän ääreen.

Ja kuinka ne osasivat rakastaa noissa ihmeellisissä romaaneissa! Ne
kuolivat rakkaudesta, ja viimeinen sana, jonka niiden kalpeat huulet
kuiskasivat, oli lemmityn suloinen nimi. Hesse koetti kuvitella
jotakin Laidan tytöistä noiden ihanien donnien kaltaiseksi, mutta ei
löytänyt yhtään. Päkkilän Alina, joka ehkä parhaiten olisi sellaiseksi
soveltunut, oli pystynokkainen ja pyyhkäisi tavallisesti kämmenseljällä
nenänsä alustaa. Oh, sellaisia donnia, joiden suonissa ei virrannut
tippaakaan sinistä verta! Ei — nuo suloiset olennot täytyi vain
säilyttää mielikuvituksessaan ja palvoa niitä siellä.

Mutta — Helmisen Kalle oli löytänyt sydämensä valitun — poliisi
Hännisen Jolandan, joka tosin oli Kallea monta vuotta vanhempi. Hänestä
tuo kaksitoistavuotias näki unta, kuiskutteli salaisuutensa Hessen
korvaan, riutui ja huokaili — aivan kuin joku don Gonsalvo. Oli ihanaa
olla yhdessä... istuskella Helmisen pihalla suuressa sahajauhokasassa
ja muistella Jolandaa. Hesse tunsi hänet hyvin, sillä tämä kulki joka
aamu kello kahdeksalta Laitakatua postiin, missä toimi harjoittelijana.
Oli totta, että hän oli kaunis, käynti joustava ja pään asento
kuninkaallinen. Hesseä harmitti, ettei ollut tyttöä keksinyt. Hänet
olisi hyvin voinut sovittaa johonkin romaaniin ja huokailla hänen
uskottomuutensa tähden. Sillä uskoton Jolanda oli; ei välittänyt
Kallesta kynnenmustuaisen vertaa, vaan kurttiseerasi muutaman
postiherran kanssa. Ja millaisen miehen sitten! Sehän oli kankea kuin
puuhevonen — nenäkin käyrä kuin postitorvi... ja tyhmä, Herra varjele —
tyhmä kuin saapas! Ei hänestä olisi ollut lankeamaan palvomansa naisen
jalkojen juureen ja käsi sydämellä lausumaan: 'Tonna Estrella! Ihailen
teitän kaarevia kulmianne, jotka tuovat mieleeni nousevan kuun, ja
teitän solakanhentoja pikku kätösiänne! Sallikaa minun suutella niitä!'

Mutta yhtäkaikki — Hännisen Jolanda seurusteli puuhevosensa kanssa
ja mennä pamahutti naimisiin. Se oli ankara isku Kallelle. Hessen
piti rientää Helmiselle vahvistamaan ystäväänsä tämän murheessa.
Kallekin oli lukenut uutisen lehdestä, ja Hesse oli ollut morsianta
katsomassa. Siitä hän ei kuitenkaan hennonut Kallelle hiiskua mitään,
vaan teki parhaansa valaakseen rohkeutta nuoren rakastajan surusta
synkkään sydämeen. Hän huudahti: Sitä pitäs nakata kiharalla päähän!
Kalle kauhistui: Jolandaako Hesse tarkoitti? — Ei, vaan sen miestä —
sitä romuluista postiherraa. — Jaa — se nyt ehkä menettelisi, mutta
Jolanda, jumalainen Jolanda — hänen päästään ei saisi hiuskarvaakaan
taivuttaa...!

No niin — kauan ei Kallen tarvinnut surra. Hänellä oli heikko rinta,
ja hän kuoli vuosi sen jälkeen, kuin Hännisen Jolanda oli mennyt
puuhevoselle. Hessen järki sanoi, ettei se johtunut rakkaudesta, sillä
tuollaiset asiat sentään koko nopeasti unhottuivat. Kallekin oli jo
ehtinyt kiintyä toiseen. Mutta somaa oli kuvitella, että Kalle oli
rakkauden uhri — samanlainen kuin niissä monissa kirjoissa, joita hän
ahmien luki.

Mutta isä puuttui asiaan ja kielsi Hesseltä kaikki kelloromaanit. Meni
sekaisin koko poika, ja läksyt — miten kävi läksyjen?

Oh, niistä Hesse kyllä huolen piti, mutta romaaneista hän ei voinut
luopua. Hän luki salaa, nousi ylös yöllä, sytytti kynttilän ja seurasi
sen ääressä kirjan ihmeellistä kertomusta. Mutta isä heräsi ja rupesi
torumaan: Tulipalon se vielä laittaa, kun kaiket yöt tuuskaa!

Kun ei siis kiellosta ollut apua, kehoitti isä häntä lainaamaan kirjoja
rautatieläisten kirjastosta. Siellä ei ainakaan ollut roskaa — vain
hyviä kirjoja. No mitkä ne sitten olivat n.s. hyviä kirjoja? kysyi
Hesse.

No _Välskärit, Pietolan tytöt, Seitsemän veljestä_ j.n.e.

Hesse päätti seurata kehoitusta, meni verstaan konttoriin ja
tiedusteli, montako nidettä heidän kirjastonsa sisälsi.

Tumma tuntikirjuri katseli häntä kummissaan: Mitä hän sellaisella
tiedolla teki?

No, hän laittaisi oman luettelonsa — vain numerot, ykkösestä viimeiseen
saakka, ja huutaisi sattumalta, mikä numero kulloinkin silmään osui.
Sillä isähän oli sanonut, että rautatieläisten kirjastossa oli vain
hyviä kirjoja.

Vai sillä lailla.

Hän sai tietää kirjojen lukumäärän. Niitä oli hiukan neljättäsataa
kappaletta. Hän huusi ensimmäiset kaksi ja pujahti ulos. Eteisessä hän
vilkaisi niihin. Toinen ainakin näytti lupaavalta — _Rakkaus suurin
kaikista._ Hesse riensi kotiin ja syventyi lukemaan. Mutta pian hän
heitti kirjan nurkkaan. Siinä puhuttiin vain Jumalan rakkaudesta eikä
se ollut yhtään jännittävää.

Hän huomasi siis, että piti käyttää luetteloa. Hän sai sellaisen, ja
nyt ei valinta enää jäänyt sattuman varaan. Konttorin oven suussa
istuen hän selaili luetteloa. — Ton Kuijote tela Mankka? Tuntikirjuri
hymyili. Ei ollut kotona. — Kenevieve? Ei ollut kotona. (Olikohan se
sama kuin Kenoveeva? Tuskin, koska kirjoitettiin noin mutkikkaasti.)
Lammermoorin morsian? Löytyi. Tuntikirjuri selaili sitä valkeilla,
Hienoilla sormillaan ja laski sen sitten pöydän reunalle. — Ylhäiset ja
alhaiset? Löytyi. Hyvä — hänellä oli täysi määrä, ja onnellisena hän
juoksi kotiinsa.

Ja nyt alkoivat uudet, ihmeelliset nautinnot. Näissäkin kirjoissa
kerrottiin rakkaudesta, mutta se oli toisenlaista kuin _Aarniometsän
tytärten_ tulinen lempi. Tämä teki sydämen melkein sairaaksi. Sankarit
eivät haastelleet juhlallisia sanoja eivätkä langenneet polvilleen.
Ne istuivat autioissa, kylmissä linnoissaan — kuten nuori Ravenswood,
ja haaveilivat siellä, kuutamon paistaessa puutarhalammen pintaan ja
hämähäkkien kutoessa verkkojaan linnan synkkiin komeroihin. Mutta
sekin oli jännittävää — varsinkin kun ne eivät saaneet toisiaan,
niinkuin esim. nuori Ravenswood ja Lucy Ashton — tai saivat pitkien
vaivojen jälkeen kuten Johannes ja Maria. Mutta ensiksimainittujen
kohtalo oli melkein mielenkiintoisempi. Saattoi kuvitella olevansa
nuori Ravenswood, joka ratsasti hietikkorantaa ja hukkui Ahdin virtaan.
Sellainen elämäntarina oli Hessen mielestä suurenmoinen. Siinä piti
mies vain yhdestä kiinni eikä välittänyt muista. Ja hän päätti, että
kun hän kerran kohtaisi Lucy Ashtoninsa, hän olisi tälle uskollinen
kuolemaansa asti — olkoonpa, että hänenkin täytyisi viettää elämänsä
yksin kuten nuoren Ravenswoodin.

Mutta — romaanisankarien kanssa seurustelua Hesse harjoitti vain
talvella — etupäässä talvella, eikä silloinkaan sentään joka päivä.
Mitenkäpä hän olisi jaksanutkaan. Kasvu-iässä olevan pojan terve vaisto
ohjasi hänet usein ulos, suksille tai kelkkamäkeen, mutta sinnekin
seurasivat kirjojen henkilöt häntä.

Hän laski mäkeä kaupungin laitaan rakennetusta mäestä tai viiletti
ratavallin luiskaa alas aallopin korvalta. Kumpikin oli jännittävää,
vaikka viimeksimainittuun urheiluun yhtyikin aina pelko vaarasta, mikä
uhkasi Källi-Aapelin taholta.

Mutta kommelluksia sattui mäessäkin ja vielä sangen surullisia.
Eräänä iltana, kun hän lasketti Päkkilän Aliinaa, hän tunsi tarvetta
pistäytyä erääseen tiettyyn paikkaan, mutta ei malttanutkaan, vaan
uskoi kestävänsä vielä yhden mäen. Sitten hän lähtisi niinkuin nuori
Ravenswood ja jättäisi Lucy Ashtonin rauhaan. Mutta miten ollakaan —
juuri kun hän ohjasi mäkeä alas vauhdin ollessa huimimmillaan, hän
ei jaksanutkaan pidättää, vaan antoi perään. Seuraus oli vähemmän
runollinen. Hänen piti heti radan päähän päästyään lähteä paarustamaan
kotiin, ja sanomattakin oli selvä, että Päkkilän Aliina hiukan
ihmetteli moista äkkinäistä poislähtöä.

Mikä sinulle tuli? Loukkasitko?

En — minun pitää vain mennä...

Olisi laskettu vielä muutama kerta.

En minä nyt... minun täytyy mennä kotiin.

Ja siihen oli Lucy Ashton jäänyt seisomaan radan päähän, nykerönenineen
ja harmaat silmät ihmetyksestä renkaina, nuoren Ravenswoodin haaralla
jaloin astellessa kotiansa kohti.

Siellä oli syntyä kohtaus. Äiti raivostui, mutta isä nauroi
katketakseen.

Menikö jänis housuihin?

Mutta äiti karjui kiukuissaan: Kahtatoista käypä mies ja housuihinsa
tekee! Hesse tunsi olonsa sangen surkeaksi ja pillahti itkuun.

Mutta pitkää aikaa eivät vastoinkäymiset tuolla iällä paina. Hessekin
unohti onnettomuutensa. Se kävi sitä helpommin, kun ei tapausta ollut
kukaan huomannut. Ja äitikin oli ollut siksi hienotunteinen, ettei
ollut siitä kenellekään hiiskunut. Mitä — jos Matlinin Maija olisi
sen kuullut! Hän olisi nauranut ja kiusannut, niinkuin vieläkin
silloin tällöin sillä kerrallisella pikkukamarikohtauksella: 'Minä
oon niin pieni, etten minä vielä haittaa.' Muistatko Hesse? Poikaa
se raivostutti. Maija höpelö oli hölynnyt siitä muillekin — Partasen
Hildallekin, koskapa tämä kerran oli niin kummasti katsonut häntä ja
omituisesti naurahtanut.

Päkkilän Aliina uteli häneltä jälkeenpäin: Mikä sinulle tuli, kun
yht'äkkiä läksit pois? Pahastuitko minuun?

Hesse oli hämillään ja tarkasteli tutkivasti tytön kasvoja. Tiesiköhän
tämä mitään?

Ei näyttänyt siltä. Hän vastasi: No — kun minä rupesin voimaan
pahoin... tuli sellainen orkkaani. Hän käytti tahallaan tätä
kotikaupunkinsa sanaa, jolla tarkoitettiin vakavanpuoleista, äkillistä
sairastumista.

Niin, minä aattelinkin, että jokin sulle tuli, jatkoi Aliina ja loi
Hesseen lempeän katseen. Tytöllä ei nähtävästi olisi ollut mitään sitä
vastaan, että Hesse olisi hänestä tykännyt. Mutta tuo kerrallinen
onnettomuus oli vaikuttanut Hesseen niin, että Aliina oli menettänyt
senkin vähäisen viehätysvoiman, joka hänellä oli. Hesse miltei halveksi
häntä, ja hänestä tuntui, että Aliina oli jollakin tavoin liattu,
tietämättään.

Kansakouluaika läheni loppuaan, ja Hessen vanhemmat olivat päättäneet
antaa poikansa jatkaa. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisi
hän jo koulun lopettanutkin. Mutta kun isä tahtoi, niin hän taipui.
Sisäänpääsytutkinto onnistui hyvin, ja seuraavana syksynä Hesse asteli
lyseoon. Se sijaitsi kaupungin toisessa laidassa.

Hän ei päässyt vapaaoppilaaksi, vaikka oli niin luullut. Piirimies
ei ollut antanut äidille varattomuustodistusta, — Teidän miehennehän
tienaa hyvää palkkaa. Niin tienaakin... mutta meitä onkin monta suuta
syömässä.

Kuinka monta?

Viisi.

No ei se nyt vielä niin paljon ole. Piirimies oli tiedustanut isän
päiväpalkkaa.

En minä voi antaa... niitä on köyhempiäkin. Ja hän oli soudellut
keinutuolissaan ja viitannut äitiä poistumaan. Mutta kun Matlinin
emäntä oli ryhtynyt asiaa järjestämään, se luonnistui. Hän oli hyvä
tuttu rehtori Ringbomin kanssa, joka kuului samaan uskonsuuntaan. Hesse
oli tuntenut hänet jo monta vuotta, sillä Matlinin pirtissä pidettiin
seuroja harva se ilta.

Emäntä oli siis mennyt rehtorin luo ja kysyä tokaissut: Onko se totta,
ettei köyhän lapsen tarvitsekaan koulua käydä?

Kuka sellaista oli sanonut?

No piirimies Loukkola — se laiska möhömaha... Kaalsonskalle, kun tämä
meni köyhäintodistusta anomaan.

Rehtori Ringbom oli katsellut Matlinin emäntää tiukasti silmiin: Jahah
— ja kenestä sitten olikaan puhe?

No Kaalssonnin Hessestä, sen juopon seppä Kaalssonnin pojasta, joka käy
lyyseota.

Vai niin... sanoiko Loukkola niin? Hmh! Ja rehtori Ringbom oli vaipunut
mietteisiinsä.

Kun Hesse seuraavana aamuna meni kouluun, ja rehtori rukousten jälkeen
tuli kysymään, ketkä halusivat vapaaoppilaiksi, nosti hänkin kätensä.

Rehtori nyökäytti päätään: Vai niin... sinä olet _se_ Karlsson.

Ja iltapäivällä oli rehtori rukoussalissa julistanut opettajakunnan
päätöksen. Hesse Karlssonkin oli onnellisten joukossa: hän oli päässyt.

Hän oli silloin toisella luokalla.

Siitä alkaen Hesse arvosteli Matlinin väkeä toisin. Hän rupesi
heitä kunnioittamaan. Ilman Matlinin emännän väliintuloa hänen
koulunkäyntinsä olisi keskeytynyt, sillä tuskin olisi isä jaksanut
maksaa lukukausimaksuja. Ja sitäpaitsi — nyt hän sai kirjatkin
vapaasti. Matlinin emäntä, se siunattu tohottaja, oli kerrankin
tohottanut oikeassa paikassa. Ja siitä oli Hesse hänelle kiitollinen.

Hän kävi erikoisesti emäntää kiittämässä. Äiti tahtoi niin, ja olihan
se muutenkin paikallaan.

Kas niin... näytä sinä niille, että lähtee niitä Laidaltakin miehiä.
Herra siunatkoon — meinasivat pojan pukata syrjään! Ei se niin ole
— oikeutta sitä pitää vielä maailmassa olla. Mutta siellä istuukin
sellainen ukko ohjaksissa, joka ei katso kenenkään muotoa — Rimpuumin
rähtori! Ka se... ole nyt nöyrä ja kuuliainen.




X.


Hessen päästessä lyseon kolmannelle luokalle muutti perhe Matlinilta
pois rautatien taakse, sinne syntyneeseen uuteen kaupungin osaan. He
saivat huoneen Pasasen talosta, pihan perältä. Olosuhteet muuttuivat
siten, että entisten kahden huoneen asemasta heillä nyt oli vain yksi.
Mutta se oli tilava, ja siinä oli kaksi ikkunaa.

Hessen pöytä sijoitettiin toisen ikkunan ääreen, joka antoi
asuinrakennuksen ja navetan väliseen solaan. Siinä oli kuitenkin
tarpeeksi valoisaa, joten Hesse saattoi vaivatta syventyä
koulukirjoihinsa.

Niitä olikin monenlaisia. Matematiikka oli vanhaa tuttua vielä
kansakouluajoilta, samoin uskonto. Mutta kielet olivat uusia aineita —
ruotsi ja latina — ja niitä takoi Hesse nyt päähänsä kaikin voimin.

Sellainen voimakas ja selvä kieli, jonka rakenne oli kuin rautaa. Se
kalskahti teräkseltä eikä sitä syyttä kutsuttu »urosten kieleksi».
Predikaattikin aina viimeisenä... kuin turvallinen paimen, joka kaitsi
edellään kulkevaa pientä karjaa... subjektia, objektia ja niiden
attribuutteja. Hesse rakastui latinankieleen heti alussa, ja siitä tuli
ainekirjoituksen ohella hänen lempiaineensa.

Mutta olipa heillä opettajatkin sellaiset, että sai vertaisia
hakea. Pete — Nässlingin maisteri oli kuin ilmetty roomalainen,
vaikka käyttikin täyspartaa ja kampasi viiksensä suurelle kaarelle
suun eteen. Mutta sieltä tuli silti ääntä kuin torvesta... välistä
römeämpää, välistä kimakampaa. Holmssöm, naama suoraan! Miten kuuluu
_pellere-verbin_ teema? Pullo, pupuli, pulsum, pullere. Vai pulloista
se Colérus... se on hieman liian aikaista. Istu, pitkä mies! — Ja
Koli-Onni oli katsellut neuvottomana ympärilleen kuin vastamäen alle
pysähtynyt rahtikoni ja pärisyttänyt poskiaan juuri niinkuin hevonen.

Se oli eri menoa! Teemoja ja taivutusta... ylös, alas... edes ja
takaisin! Mutta opittiinpa syntaxis, lauseoppi, ja sanojen sukusäännöt.
Gutzénin Samppa pani _nauta-sanalle_ feminiinisen adjektiiviattribuutin
— _nauta impavida._ Siitäkös Pete raivostui! _Nauta impavidus._
Kyllähän Sohlstråhlekin tietää, että merimiehillä on pikiset pöksyt!
Hän oli insinöörin poika Tervasaarelta.

Mutta hyvä se Pete oli, vaikka karjuikin yhtenään. Sitä ihan pelkäsi,
jos ei ollut tottunut sen komentoon. Mutta väliajoilla — esim.
kirjastossa, kun Hesse kävi uusia kirjoja hakemassa, se jutteli
toisinaan kuin isä pojalleen, vaikka sitten yht'äkkiä jäykistyikin taas
ja katseli kuin kuvapatsas. Hesse pääsi heti alussa hyviin väleihin
hänen kanssaan ja ensimmäinen arvosana latinassa oli kirkas kymppi. Se
pysyi samana läpi koko koulun.

Rehtori Ringbom oli toisenlainen, ankara hänkin, mutta herätti enemmän
luottamusta kuin kiivas ja tuittupäinen Pete. Hän purjehti luokkaan
oikea kylki edellä, ja silloin vallitsi hiiskahtamaton hiljaisuus.
Nimen kirjoittaminen päiväkirjaan tuntui hänestä toisarvoiselta työltä;
hän paloi halusta päästä opetukseen käsiksi. Ja silloin hän oli
suurenmoinen.

Hän loihti esiin Vanhan Testamentin henkilöt yhden toisensa jälkeen...
veisti ne kuin graniittiin ja asetti oppilastensa nähtäväksi. Hän
innostui kuvatessaan Abrahamin koetusta: Katsokaapa sellaista
sankaruutta ja nöyryyttä! Mies menee omaa poikaansa uhraamaan eikä
hetkeäkään epäile. Se on suurta! — Ja sitten hän asteli ikkunan ääreen
ja katseli kadulle, kädet selän takana, kuin antaakseen vaikutelman
viimeisestä henkilöluomastaan syvän hiljaisuuden vallitessa painua
poikien mieleen.

Hänen tunnillaan ei tehnyt mieli vilistellä. Iinatin Kallekin, vaikka
olikin veikeä temppuilemaan, istui hiljaa, kädet ristissä, katsellen
pelonsekaisella kunnioituksella tuota tukevaa, sileäksi ajeltua
miestä, joka verkkaan, pää hiukan etukumarassa, kääntyi luokkaan päin
opetustansa jatkamaan. Hesse pani merkille, että rehtorin tukka vivahti
keltaiseen, kun aurinko siihen paistoi. Hän tunsi hyvää mieltä sen
johdosta. Olihan leijona keltainen, ja Ringbomin rehtorissa oli sangen
paljon leijonaa.

Pojat kuuntelivat jännityksellä. Rehtori kuvasi Jaakobin tulon enonsa
luo ja hänen ensimmäisen kokemuksensa tästä samaisesta enosta.
Kauppias, ilmetty kauppias se Laaban!

Hessen mieleen muistui »Piika-Junnu», jolla oli pieni sekatavarakauppa
Laidalla. Hän oli vanhapoika ja jokseenkin naismainen. Siitä hän
oli tuon liikanimensäkin saanut. Kun hän seisoi tiskinsä takana ja
mairein naamoin jutteli ostajan kanssa, ei yhtään saattanut luottaa,
mitä sieltä kulloinkin sai. — Tuoretta kahvileipää... jaha, mikäs sen
nätimpi! — Mutta yhtäkaikki — kun käärö kotona avattiin, löytyikin
sieltä nisukukko, kova kuin kivi.

Sellainen mies —juuri kuin Laaban!

Nyt he olivat Uuden Testamentin puolella. Mutta mistä lie johtunut —
se ei tuntunut läheskään niin mielenkiintoiselta kuin vanha. Rehtori
opetti yhtä lämpimästi, innostui ja maalasi, mutta sittenkin se oli
toisenlaista. Olivatko nuo vertaukset, ylimmäispapilliset rukoukset ja
ennen kaikkea synti Pyhää Henkeä vastaan liian vaikeatajuisia? Ehkä —
tai kuka sen tiesi. Mutta rehtori oli paremmin omassa ympäristössään
Mooseksen, Joosuan, kuningas Daavidin ja profeettain seurassa. Hesse
muisti Helmisen Kalle-vainajan arvostelun: Ei Uusi Testamentti ole
yhtään jännittävää. Ja se tuntui pitävän paikkansa.

Vanhan Testamentin henkilöt, sellaiset kuin Jaakob ja Eesau, Saul ja
Jonatan olivat tavallisia ihmisiä. Ne vihasivat ja rakastivat, surivat
ja iloitsivat. Kyllähän apostolitkin olivat ihmisiä, mutta he eivät
tuntuneet välittävän mitään tästä maallisesta. He olivat liiaksi
ylimaailmallisia. Mutta kun Ruut sanoi Noomille: »Mihin sinä menet,
sinne minäkin menen, ja mihin sinä jäät, sinne minäkin jään», niin sitä
saattoi ymmärtää. Sillä siinä puhui rakkaus.

Hesse oli rakastunut — kuinka monennen kerran, sitä hän ei itsekään
olisi pystynyt sanomaan. Jos ne entiset nyt olivat sen arvoisia, että
olisivat ansainneet rakastumisen nimen. Mutta nyt oli toista. Hän
istui pöytänsä ääressä latinankirja avoinna edessään, mutta ajatukset
pujahtivat yli pihan — Viktorian luo.

He asuivat kadun varressa pihan toisella puolen — Viktoria ja hänen
vanhempansa. Isä oli suomalainen, mutta naimisissa ruotsinmaalaisen
naisen kanssa. Rouva Viklund, kähärätukkainen, punaposkinen nainen, ei
osannut sanaakaan suomea. He olivat äsken muuttaneet Ruotsista, jossa
Viktorian isä oli oleskellut nuoresta poikasesta saakka.

He olivat asettuneet tähän taloon suunnilleen samoihin aikoihin,
kumpikin perhe. Kun Hesse muutamana päivänä palasi koulusta, hän
kohtasi portilla noin kaksitoistavuotisen tytön, joka näytti vieraalta.
Vilkaisten häneen vain ohimennen tämä juoksi kadulle, ja Hesse huomasi
hänen poikkeavan naapurissa olevaan ruokatavarakauppaan. Sen verran oli
Hesse ehtinyt nähdä, että tyttö oli soikeamuotoinen, suoranenäinen, ja
että hänellä oli hymyilevät sinisilmät ja vaalea, kiharainen tukka.

Hän tiedusteli äidiltä, tiesikö tämä mitään.

Joo... eilen oli muuttanut ruotsalainen perhe jostakin... mies ja vaimo
sekä kaksi lasta. Eivät osanneet suomen sanaakaan — jaa... mies taisi
osata, sillä hän oli kuulemma suomalainen. Mutta kotona puhuttiin
silkkaa ruotsia. Niin oli Sahlmanska kertonut, sillä hän asui seinän
takana...

Ruotsalainen tyttö heidän pihassaan! Hessen sydän löi kuuluvasti. Sehän
oli taivaan armoa. Hän saattaisi jutella sen kanssa vähän. Olihan hän
nyt lukenut ruotsia jo kohta kolme vuotta. — Tycker du om mig? Jag
tycker om dig. Hvad heter du? Jag heter Hesse. — Kunpa siihen pian
tutustuisi!

Seuraavana päivänä, kun hän taas palasi koulusta, hyppäsi kaksi tyttöä
nuoraa Pasasen pihalla. Toinen oli pieni, arviolta yhdeksänvuotias.
Liian lapsi minulle, ajatteli Hesse tarkastellen vanhempaa. Oh, hän oli
suloinen, äärettömän suloinen!

Viktoria, sir du den där pojken.

Tämän ylhäisen nimen omistajatar oli heittänyt hyppynsä ja pysähtynyt
häntä katsomaan. Hän oli seisonut siinä kirjat kainalossa, latinan
kielioppi päällimmäisenä. Oh, hän oli kyllä tarpeeksi oppinut noiden
seuralaiseksi!

Go' da'! Vi träffades ju i går? Vi bor här också!

Nipin napin oli Hesse sen tajunnut, sillä tyttö lauloi puhuessaan,
lauloi kuin enkeli. Hän nauroi ja osoitti vastapäätä olevaa ovea, jossa
kiilteli messinkinen nimikilpi. Hesse oli kurkistanut siihen: Victor
Viklund, byggmästare. Vai niin...

Olipa se hienoa! Mutta samanlainen kilpi komeili heidänkin ovellaan,
vaikk'ei ollutkaan yhtä kiiltävä. Heikki Karlsson, seisoi siinä.

Vi bo där!

Kuinka hän oli punastunut! Se oli ollut ensimmäinen kerta,
jolloin hän puhui ruotsia jonkun kanssa. Eihän sitä tarvittu
tässä supisuomalaisessa kaupungissa, jossa ruotsalaisia asui vain
kourallinen. Mutta niille pidettiin joka sunnuntai omat kirkonmenot
— ja vielä iltakirkkokin silloin tällöin. Yhtä vähän väkeä kuin
ruotsalaisessa iltakirkossa, se oli sananpartena kaupungissa. Siitäkin
päättäen ei noita hienomman kielen käyttäjiä ollut paljon.

Mutta nyt oli tullut neljä henkeä lisää — nämä lapset ja heidän
vanhempansa. Hesse ei suinkaan ollut arvostellut asiaa tilaston
kannalta. Hänestä oli vain tuntunut mukavalta, että Pasasen pihassa
puhuttiin ruotsia. Osasihan Myllyläkin, Karstenin nahkuri, sitä jonkun
verran. Sillä humalassa ollessaan hän aina sanoi: Har den äran! — ja
suudella moiskautti kädelle. Se oli sellainen omituinen mies, joka
haisi nahalle, mutta käyttäytyi silti kuin vanhan ajan kavaljeeri.
Hänellä oli sellainen kiitollisuudesta lainehtiva sydän koko maailmaa
kohtaan.

Niin oli tuttavuus alkanut. Viktoria! (Hesse lausui u-äänteen pitkään,
työntäen huulensa torvelle, silloin kuin hän oli yksin. Mutta tytön
kanssa leikkiessään hän koetti lausua sen niin luonnollisesti kuin
mahdollista.) Se oli kaunis nimi. Ja se sopi hänelle — tuolle naapurin
tyttärelle, joka käyttäytyi ylhäisesti kuin kuningatar.

Mutta — toisinaan vain. Tavallisesti hän pyrähti Karlssonin puolelle
rajuna kuin tuulispää, palmikko leiskuen ja silmät tulta täynnä.
Niinkuin nytkin.

Ovi oli lennähtänyt auki ja kynnyksellä seisoi Viktoria, toinen käsi
oven rivassa, toinen ovenpieltä vasten nojallaan. Hän oli kuin nuori
Diana, joka yht'äkkiä oli laukaissut siihen, silmät leimuten, jäsenet
jännityksestä vavisten, valmiina heti häviämään yhtä rajusti kuin oli
tullutkin, mutta myös valmiina hyppäämään kynnyksen sisäpuolelle, jos
häntä kutsuttiin.

Hesse hypähti ylös. Hänen poskilleen kohosi voimakas puna.

Viktoria! huudahti hän.

Tyttö hyppäsi huoneeseen, sulki oven ja oli silmänräpäyksessä Hessen
pöydän luona.

Läser du?

Hänen matala äänensä soinnahti hiukan karkeasti. Se olikin ainoa
puutteellisuus Viktoriassa, että hän puhui kuin mies. Mutta Hesse
unohti sen aina hänen läheisyydessään.

Tyttö nojasi pöytää vasten, seisoen aivan pojan vieressä. Hessen sydän
rupesi hakkaamaan, ja poskien puna yhä tummeni. Hän tunsi hajuveden
tuoksun. Kas... se käytti jo sellaista... sen äiti oli sille varmaankin
antanut.

Du luktar bra!

Tyttö katsahti häneen suurin silmin, punastui ja purskahti sitten
nauruun.

Doftar — ska' du säja.

Oh, kuinka Hesse häpesi! Kuinka hän oli sanonutkin niin tyhmästi!
Luktaaminenhan oli jotakin muuta. Äitikin sanoi joskus tuodessaan
hänelle aamulla kahvia sänkyyn: Jopa sinä luktaat... hyhhyh! Ja olihan
opettajakin koulussa teroittanut näiden sanojen eroa. Hän oli kuin
puusta pudonnut.

Ack, va' du ronnar! Nå... vi ska' si vidare.

He uppoutuivat kirjoihin, joita Hesse näytteli. Hän selitteli, mikä oli
mitäkin ainetta. Tuossa on algebraata ja tuossa geometriaa... ja tämä
tässä oli latinaa. Katsopas: _Amicus amico carus est._ Etpä tiedä, mitä
se merkitsee.

Mitä? Tyttö karahti ihan punaiseksi. Oliko se jotakin...? Miksei Hesse
saattanut sanoa? Hyi, kuinka hän oli ilkeä! Varmasti se oli jotakin...
jotakin...

Mitä?

Kyllä sinä tiedät.

Mitä... mitä ihmeessä? Ja nyt karahti Hesse vuorostaan punaiseksi kuin
krapu.

Kas niin... sinä punastut! Hyi sinua! Ja Viktoria katseli ympärilleen
hiukan hätääntyneenä, kuin olisi aikonut paeta.

Hesse toimitti: Ei se ole mitään pahaa.

No, miks'et voi sanoa, mitä se on?

Minä sanon sen joskus toiste... joskus... Hän ei muistanut, mitä oli
»kahden kesken» ruotsiksi. Tuo hänen keskeytyksensä aiheutti uuden
väärinkäsityksen. Tyttö sanoi hiljaa hyvästit ja lähti.

Hessen mieliala painui, häntä melkein itketti. Hän rakasti Viktoriaa,
rakasti koulupojan koko palavalla mielellä. Hän olisi voinut mennä
vaikka tuleen Viktorian vuoksi. Että tämä saattoikin jättää hänet
näin... lähteä kylmästi pois! Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän
vaistosi naissydämen vaihtelevaisuuden.

Hänen täytyi lähteä ulos. Äiti huomasi pojan levottomuuden. Hän ei
ollut monta sanaa ymmärtänyt lasten keskustelusta, sillä vaikka hän oli
palvellutkin seppä Oxelstenilla, ei hän ruotsia osannut. Intte rööra
sokkerpiitana! — se oli ainoa ruotsi, jonka äiti taisi.

Nyt hän puuttui asiaan: Mikä sinulle tuli?

Eipähän mikään... menen vain hiukan ulos.

Miksi Viktoria läksi niin äkkiä pois?

Hesse punastui: En minä tiedä... kai sen piti mennä syömään.

Hän tuli pihalle ja pälyili sen yli toiselle puolen. Sydän oli raskas.
Eikö kukaan koskaan kykenisi katsomaan hänen poveensa, jossa asui
sellainen tunteiden rikkaus, sellainen ylitsevuotava rakkauden kaipuu,
joka tällaisina talvi-iltoina vetosi itse taivaan tähtiin?

Hän katseli korkeuteen. Siellä tuikkivat tähdet kylminä,
välinpitämättöminä, saavuttamattomassa etäisyydessään. Eikö niitä
liikuttanut rakastuneen koulupojan tuskat? Tantaloksen tuskat! (Hesse
oli lukenut niistä.) Tantalos seisoi Manalassa leukaa myöten vedessä,
mutta aina kun hän yritti sammuttaa janoaan, imeytyi vesi maahan...

Viktoriaa ei näkynyt. Hesse hiipi yli pihan ja sipaisi sivumennessään
Viklundin oven kädensijaa. Hänen teki mieli suudella sitä. Ah... siihen
oli Viktorian käsi tarttunut niin monen monta kertaa! Hän tunsi olonsa
perin kurjaksi. Yht'äkkiä hän, muisti nuoren Ravenswoodin. Nyt olisi
aika ratsastaa Ahdin virtaan, sillä Lucy Ashton oli hyljännyt hänet...

Mutta — eipä ollutkaan hyljännyt. Sieltä tupsahti Viktoria pihalle,
öljykannu kädessä. Hänen piti mennä kaupungille öljyä ostamaan.

Tule mukaan!

Hesse riemastui: Todellako —? Tarkoittiko Viktoria totta?

Tule mukaan! Mennään yhdessä.

Tietysti, tietysti... eihän Hesse muuta toivonutkaan kuin saada kulkea
Viktorian kanssa yhdessä — aina, aina vain.

Hän virkkoi: Laidan pojat ovat sellaisia katurakkeja, että pieksävät
jokaisen. Mutta kyllä minä näytän niille!

He lähtivät. Oli varhaistalvi, ja pienet lätäköt jo jäässä. Niitä oli
rivissä pitkin katukäytävää, ja he luistelivat peräkanaa. _Amicus amico
carus est_ — noiden sanojen aiheuttama väärinkäsitys oli unohdettu.
Niitä ei oltu vielä ratkaistu. Nyt ne soivat Hessen mielessä kuin
joulukulkuset. Hän ei yhtään kiinnittänyt huomiota siihen, että tuossa
latinankielisessä lauseessa puhuttiin miesystävästä.

He luistelivat menemään, ja pahemmissa paikoin sai Hesse tukea
Viktoriaa. Tuntui suloiselta ottaa kiinni hänen pehmeästä
käsivarrestaan. Oliko kaikilla tytöillä noin pehmoiset käsivarret?
Hesse ei ollut sitä ennen huomannut, sillä omaa sisarta ei tule
käsitellyksi samalla mielellä.

Heillä oli hauskaa. Hesse kertoi laittavansa luistinradan Pasasen
pihalle. Siinä olisi heidän sitten yhdessä soma luistella.

Mutta antoiko Pasasen emäntä luvan laittaa?

Kyllä... hän oli jo kysynyt luvan. Se jäädytettäisiin oikein
kunnollisesti. Metsästä noudettaisiin kuusennäreitä ja reunustettaisiin
rata niillä. Siitä tulisi komea laitos.

Viktoria innostui. Hän otti Hesseä kädestä, ja he juoksivat yli
ylikäytävän Matlinin portille saakka. Maija tohahti heitä vastaan.

No, kenenkä se Kaalsonnin Hesse nyt on käsikynkkäänsä saanut?

Se Maija! Sen piti aina sattua juuri parhaaseen aikaan!

Nyt hän oli jo varma, että Viktoria tykkäsi hänestä. Nyt hän saattoi
ehkä tuon lauseenkin suomentaa.

He kulkivat jo kaukana...hihhulien rukoushuoneen kohdalla. Hesse
rohkaisi mielensä:

Haluatko, niin sanon, mitä se lause merkitsee? Hänen sydämensä löi ja
puna kohosi poskille.

Mikä lause?

Oliko Viktoria jo unohtanut? Se latinankielinen...

Tyttö pysähtyi ja tarttui poikaa kädestä. Katsoen häntä kiinteästi
silmiin hän huudahti: Jaa se... se... mutta sano se oikein! Älä narraa
minua!

Oi, kuinka Hesse tunsi itsensä onnelliseksi! Hänkö narraisi
Viktorialle! Eikö tämä huomannut, kuinka rakkaus loisti jokaisesta
hänen takkinsa napistakin?

Sano nyt!

Hesse aprikoi vielä hetkisen. Hän ehkä heittäisi kaikki yhden koriin
varaan. Oliko järkevää tunnustaa rakkauttansa noin... ihan keskellä
katua?

'Ystävä on rakas ystävälle', sai hän lopulta sanotuksi ja tarkkasi
jännityksellä, minkälaisen vaikutuksen nuo taikasanat tekisivät.

He eivät huomanneet, että rukoushuoneen portista sukelsi kadulle kaksi
tukevaa muijaa, jotka keskustelivat uskon asioista. Toinen heistä oli
kuullut Hessen sanat.

Kun jo kakaratkin kavulla kurttiseeraavat! Hävetkää!

Viktoria hätkähti. Hän katsoi Hesseen hätääntyneesti ja kysyi: Mitä ne
puhuivat kurttiseerauksesta. Ah... mennään pois!

Hessen yritys oli rauennut. Hän ei ollut päässyt selville, tykkäsikö
Viktoria hänestä vai ei. Vaieten ja alakuloisena hän lähti astumaan
tytön rinnalla. Hänet oli vallannut niin omituinen lamaannus.

Paluumatkalla Viktoria jutteli vilkkaasti ja ihmetteli, miksi poika
kulki niin vaieten. Hän kysyikin sitä kerran, mutta Hesse murahti vain
jotakin.

Kotiportilla hän virkkoi: Hyi... kurttiseeraus! Hävyttömät akat! Sehän
on rumaa! Ja nyökäyttäen Hesselle päätään hän livahti sisään.


Joulun korvissa Viklundit muuttivat pois, juuri kun Hesse oli saanut
ratansa valmiiksi. Sitä ei ennätetty edes vihkiä. Hän oli raahannut
kuusennäreet, jäädyttänyt radan kunnollisesti ja koko ajan saanut
tapella naapurin poikain kanssa, jotka pyrkivät osille. Ei — hän ei
ottaisi ketään. Hän halusi luistella vain Viktorian kanssa.

Mutta nämä lähtivät. He olivat vuokranneet asunnon Salmesta, muutamasta
huvilasta, joka kuului sahalle. Hesse suri vilpittömästi heidän
muuttoaan.

Vain kerran hän teki retken Viktorian uuteen kotiin, joulun ja
uudenvuoden välissä. Hän hiihti tuon kolmen kilometrin matkan sydän
odotuksesta vavisten. Mutta pian hän sieltä palasi. Viktoria ei ollut
jutellut muista kuin sahan förvalttarin pojista, ja sitä oli ollut
kovin raskas kuunnella. — Det strömmar så... där i stranden — oli
havainto, johon vedoten hän oli heittänyt hyvästit. Ranta oli ollut
porevettä tulvillaan, ja hän oli jo tullessa kastellut jalkansa
pahanpäiväisesti. Ja kaikki tuo Viktorian vuoksi — Viktorian, joka ei
välittänyt hänestä!

Olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin huomata. Viktoriahan oli
muuttopäivänäkin ollut iloinen — hyvästilläkin käydessään oli vain
nauranut. Ei Hesse voinut sellaista käsittää. Joka rakasti, se suri.
Hessen mielestä ne olivat melkein yksi ja sama asia.

Uudenvuoden aattoilta, myöhäinen.

Hesse istuu luistinratansa raunioilla alakuloisena. Naapurin pojat
olivat käyneet sen särkemässä muutamana iltana. Se oli kosto siitä,
ettei hän ollut ottanut niitä osille.

Mutta mitäpä siitä! Mitäpä hän luistinradalla, kun ei ollut kerran,
kenen kanssa olisi luistellut. Hänen oli vain tullut tavaksi istuskella
täällä toisinaan — Viktoriaa muistellen.

Pakkanen oli kireä ja nurkat paukkuivat. Sisällä isä sytytti
joulukuusta vuoden viimeisen illan kunniaksi, mutta hänen ei tehnyt
mieli ottaa siihen osaa. Äiti oli jo pari kertaa käynyt häntä
huhuilemassa, mutta hän ei ollut liikahtanutkaan. Mitäpä hän siellä...
iloitkoot ne, joilla oli ilon syytä...

Hänen silmiinsä kohoavat kyynelet. Oli niin soma maata selällään ja
katsella taivasta. Kyynelten läpi näyttivät tähdet toisenlaisilta
kuin tavallisesti. Ne kipinöivät ja välkkyivät — ja sitten yht'äkkiä
kuin särkyivät... hajosivat pieniksi palasiksi. Hessestä tuntui, kuin
olisi siellä ylhäälläkin tänä vuoden viimeisenä iltana vallinnut hätä
ja levottomuus. Viisitoistavuotias koulupoika jossakin tuon pyöreän
kiertotähden pinnalla, jota kutsuttiin Maaksi, kärsi, kärsi niin, että
sydän oli pakahtumaisillaan. Enkelit hätäilivät ja rukoilivat Jumalaa
ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin, jotta tuo poikaraukka saataisiin
sisään, sillä aivanhan se paleltui pakkasessa maatessaan.

Samassa hoiperteli joku portista sisään ja juopunut ääni lauloi
rämäkästi:

    Mieleni rientää maasta pois,
    kun katson taivasta.
    En enää täällä olla vois,
    en enää täällä olla vois.
    Koska pääsen vaivasta?

Hesse kavahti istumaan. Myllylä! Ja ihan päissään!

Hän lähti hiipimään sisään, mutta Myllylä huomasi hänet ja pysähtyi.

Kaalsonnin Hessekö se on? Har den äran... har den aran! Onnellista
vanhan vuoden loppua!

Ja Hesse kuuli, kuinka Myllylä suudella moiskautti — tällä kertaa omia
käsiään.

Häntä rupesi yht'äkkiä naurattamaan ja hän puitti nopeasti sisään.




XI.


Nuoren suru ei kauan kestä — se on toki hyvä asia.

Sydän on siksi voimakas, ettei se yhdestä iskusta kuole, eikä
kahdestakaan. Sen sai Hessekin kokea.

Kuudennelle luokalle päästyään hän rakastui uudelleen. Ja tällä kertaa
se oli vielä vakavampaa — tietysti, koska ikääkin oli kaksi vuotta
enemmän. Hänen mielitiettynsä nimi oli Malin — Malin Hällström.

Hesse oli tullut hänen kanssaan tutuksi edellisenä kesänä. Hän oli
joutunut kotiopettajaksi Malinin sedän perheeseen, satamakapteeni
Hällströmille. He olivat laestadiolaisia ja asuivat kesää
Leppäsaaressa niinkuin Malinin vanhemmatkin. Näitä kutsuttiin
»Naapuri-Hällströmeiksi».

Hän oli ollut konepajalla työssä joka kesä näihin saakka, mutta nyt
oli se aika loppunut. Hänkin sai viettää kesälomansa levossa toisten
lyseolaisten tapaan. Sillä opetustyö ei ollut mitään siihen raskaaseen
raadantaan verrattuna, joka hänen osakseen oli ennen langennut. Sai
ainakin kulkea siististi puettuna. Se oli ollut ihana kesä, Hällströmit
omistivat komean huvilan aivan lähellä Malinin kotia. Hessen tehtäviin
kuului ehtojen luku satamakapteenin vanhimman pojan kanssa.

Hesse oli tehnyt sen hämmästyttävän havainnon, että tämä oli sama
poika, joka kerran oli ollut häntä pitelemässä allaan — sen kerrallisen
suopursu-hakuretken aikana, Nestori Hällström oli häntä kahta luokkaa
alempana, vaikka olikin melkein yhdenikäinen.

Tällä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, kuka hänen kotiopettajansa
oli. Vai eikö hän ollut tietävinään? Hyvin mahdollista, että hän oli
unohtanut koko tapauksen.

Mutta Hessen mielessä se oli elävänä kuin eilinen päivä. Hänestä tuntui
kummalta istua sohvanpään päällä satamakapteenin vinttikamarissa ja
kuulustella Nestorilta kasvien tieteellisiä nimityksiä. Suopursu —
mikäs se oli latinaksi?

Nestori vaivasi päätään, mutta ei jaksanut muistaa. Oh, helpostipa hän
oli sen unohtanut! Hän kyllä muistaisi sen niin kauan kuin eläisi.

Suopursusta riitti Nestorille tekemistä moneksi päiväksi. Hesse
jaoitteli sen aivan alkutekijöihinsä. Linnén luokka, Linnén lahko...
hetiö, teriö, emiö... mikä heimo?

Nestori hikoili. Kylläpä Hesse nyt oli suopursuun innostunut!

Ja hän olikin. Tämä kai oli sentään melko moraalista kostoa —
varsinkin, kun siten autettiin poikaa ehtojen suorittamisessa.

Hän ajoi Nestorin suopursuja hakemaan. Tämä vastusteli. Sinne oli niin
pitkä matka — toiseen päähän saarta. Niin... kyllä hän sen tiesi — hän
oli käynyt paikalla monta kertaa. Nestorin ei auttanut muu kuin lähteä.

Ja sitten hän selitti. Kädestä pitäen tuo kasvi tutkittiin. Otettiin
selvä kukinnosta, juuresta, lehtien asennosta ja muodosta. Tiesikö
Nestori, mihin tarkoitukseen näitä kukkia käytettiin?

Ei — sitä hän ei tiennyt.

Näistä laitettiin esim. haudekylpyjä. Hän tarkkasi Nestorin kasvoja,
mutta tämä kuunteli tiedonantoa samanlaisella tyyneydellä kuin muutakin.

No niin — oli somaa opettaa poikaa ja sen kautta samalla kostaa vanhoja
kärsimyksiä. Se teki sydämelle hyvää. Nyt se oli hän, joka piteli
Nestoria allaan ja tiukkasi: Sanopas nimi... nimi!

Satamakapteeni itse ei ollut paljon koulua käynyt, muutamia luokkia
vain. Mutta hänen nuoruudessaan se ei ollut isoja merkinnytkään.
Purjehdittuaan jonkun aikaa merillä hän oli kohonnut perämieheksi
suoritettuaan vaatimattoman kurssin. Kuu hän lopuksi asettui maihin,
oli hänelle tarjottu satamakapteenin virkaa ja hän oli ottanut sen
vastaan.

Hesselle tämä oli monessa suhteessa hyödyllinen kesä. Ei ollut vähäksi
arvattava, että hän, köyhän sepän poika Laidalta, sai kokonaista kolme
kuukautta asua oikeassa herrasperheessä ja oppia hienoja tapoja.
Veitsen ja haarukan käyttö ei tullut kysymykseen hänen kotonaan —
siellä sai syödä, miten kukin parhaaksi katsoi. Nyt oppi Hesse,
ettei veistä sopinut pistää suuhun, vaan oli käytettävä haarukkaa.
(Sitä ei muuten saanut sanoa »haarukaksi», vaan se oli »gaffeli».)
»Lakslootaa» ei sopinut nimittää »lohilaatikoksi» — se oli vielä
liian uudenaikaista; senkin sanan käyttö oli vielä kaukaisessa
tulevaisuudessa. Hällströmillä pidettiin tarkasti kiinni vanhoista,
totutuista sanontatavoista. Niistä ei saanut poiketa hiventäkään.
Hesselle naurettiin säälivästi, kun hän puhui »muhennoksesta». Ei — se
oli »stuvninkia». Hesse joutui hämilleen. Suomenkielen opettaja oli
heitä neuvonut toisin. Täti virkkoi: Ne ovat niitä uudenaikaisuuksia,
jotka eivät tunnu hienoilta.

Talon herra ja rouva puhuivat tavallisesti keskenään ruotsia. He olivat
kyllä koettaneet opettaa sitä lapsilleenkin, mutta huonolla tuloksella.
Tuossa supisuomalaisessa kaupungissa ei kotiopetus tässä kohden enää
tahtonut vedellä. Sitäpaitsi — Hällströmin pojat pitivät ruotsinkielen
osaamista jonkinlaisena pehmeyden merkkinä. Ja sellaisia he eivät
halunneet olla. He kyllä siunasivat ruokansa ja antoivat yleensä
arvon vanhempiensa hiukan naiveille neuvoille, mutta ruotsia he eivät
suostuneet opettelemaan enemmän, kuin mikä oli koulussa välttämätöntä.

He olivat reippaita poikia, oikeita ulkoilmaeläjiä. Hessellä oli täysi
työ saada Nestori pysymään alallaan oppitunnin aikana. Hän vaaniskeli
ikkunasta, eikö näkynyt kissoja. Hän ja hänen veljensä Daniel —
tavallisesti Danneksi kutsuttu — olivat intohimoisia kissojen vihaajia.
He tappoivat jokaisen, joka vain eksyi heidän aitauksensa sisään. Eikä
Hällströmin tätikään sitä pahakseen pannut, vaikka olikin lempeä ja
äidillinen sekä sääli kaikkia luontokappaleita. Hän rakasti enemmän
kananpoikiaan.

Hesse oli nyt seitsemäntoista, pienikasvuinen ja laiha. Kokonsa
puolesta häntä pidettiin pienempänä, kuin mitä hän oli. Mutta hänen
järkensä juoksi kirkkaasti, ja hän teki monenlaisia havaintoja uudessa
ympäristössään.

Niinpä hän pani merkille, että Hällströmin piiat keittiössä
juttelivat melko vapaasti pojista ja sulhasista, vaikka veisasivatkin
hartaina iltarukouksissa. Hällströmien oli tapana pitää joka ilta
lyhyt hartaushetki, johon jokaisen perheenjäsenen oli ehdottomasti
saavuttava... Tavallisesti luki talon herra jostakin hartauskirjasta,
mutta usein myös rouva. Silloin vallitsi huoneessa jonkun verran
lapsekas tunnelma, joka Hesseen vaikutti vastenmielisesti.

Hänestä tuntui, kuin olisi täti Hällström tehnyt Jumalastakin yhtä
naivin olennon, kuin itsekin, oli. Sillä noiden hartaushetkien jälkeen
pidetyissä vapaissa keskusteluissa hän saattoi antaa hyvin hauskoja
neuvoja lapsilleen. — Dannen pitää rukoilla Jumalaa, että oppisi
syömään kauranryynipuuroa. — Hesseä nauratti. Hänen päässään vilahti
epäilys, mahtoiko Jumala joutaa ajattelemaan ihmisten kaikenlaisia
pikku huolia — kuten esim. kauranryynipuuron syöntiä. Eiköhän siinä
asianomaisen pitänyt tulla omin voimin toimeen?

Hällströmeillä suhtauduttiin Jumalaan liian tuttavallisesti. Hessestä
tuntui, että täti olisi voinut aivan hyvin pyytää tätä vaikkapa
veivimankelia vääntämään, koskapa hän kerta oli niin voimakas. Se oli
tavallisesti heidän, poikien, urakkana, eikä Hessellä olisi ollut
mitään sitä vastaan, jos Jumala joskus olisi ottanut hänen paikkansa.

Noihin jälkikeskusteluihin eivät ottaneet osaa muut kuin vanhemmat ja
talon palvelijat, kaksi jo yli keski-iän ehtinyttä tukevaa ilmestystä.
Hesse kuunteli ihmetyksellä näiden hurskasta haastelua. He olivat niin
pyhiä... niin viattoman lapsellisia — aivan kuin eivät olisi koskaan
ajatelleetkaan yhtään syntistä ajatusta. Ja kuitenkin oli Hesse kuullut
Hanna-nimisen oikein karkeasti kiroavan, kun hän perunoita kuoriessaan
leikkasi sormeensa.

Se johtui tietysti talon hengestä — koko tuosta ilmapiiristä,
missä elettiin. Hällströmit ottivat kaiken — koko elämän niin
lapsellisesti, aivan kuin se olisi ollut vain »leekaamista»,
jonkinlaista talosillaoloa. Ja Hessestä tuntuikin, että koko talo oli
kuin jonkinlainen lasten leikkimaja, josta todellisuus oli poissa,
ja jossa jokapäiväiset askareetkin otettiin samalla tavalla kuin
lasten leikeissä. Hyvä Jumala istui mukana siroittelemassa ympärilleen
anteeksiantamuksen jyväsiä samanlainen hiukan yksinkertainen hymy
huulillaan kuin oli täti Hällströmillä, silloin kuin hän heitteli
ryyniä rakkaille kanoilleen. Pitihän sellaisen Jumalan läheisyydessä
toki olla mahdollisimman kiltti tahi ainakin teeskennellä sitä, jotta
olisi päässyt osalliseksi hänen taskumakeisistaan.

Matlinin isännän Jumala oli sentään toisenlainen, kiivas ja ankara.
Hän ei ollut yhtä antelias, vaan häneltä sai pyytää kauan ja
hartaasti ennenkuin sai. Mutta — sitten sitä tulikin runsaasti — ei
mitään herkkutavaraa, vaan vankkoja eväitä, joiden varassa oli hyvä
lähteä taipaleelle. Hän ei pilannut ihmisiä hemmottelemalla. Hän
opetti säästämään hengellistäkin tavaraa — sillä ei ollut tiedossa,
milloin taas uudestaan taivaallisista aitoista annettaisiin. Se
ei ollut tuollaista pikku natustelemista... jokailtaista syntein
anteeksitodistamista ja -antamista, jossa ihmisellä oli niin tavattoman
tärkeä sija — aivan kuin olisi Jumala itse ollut kesälomalla ja
jättänyt taivaallisen taloudenpidon täti Hällströmin huostaan. Ei
— kun Matlinin isännän Jumalalta sai, niin tiesi saaneensa juuri
häneltä ja uskaltavansa sen myös pitää. Mutta tuosta täti Hällströmin
hengellisestä huushollista saattoi aina ajatella, että mitähän isäntä
itse sanoisi, kun kerran kotiutuisi...

Hartaushetkien jälkeen piti lasten tehdä selkoa päivän kulusta — mitä
pahaa itsekukin oli tehnyt, mitä ajatellut, mitä puhunut. Hesse seurasi
jännityksellä tuota jokailtaista rippiä, jota onneksi ei sovellettu
häneen — paremmin kuin palvelijoihinkaan. Heillä olisi ollutkin paljon
tunnustamista. — Onko Dannella puhdas omatunto? Puhuteltu istui hiukan
punaisena ja vastasi reippaasti: On! Muistelepa tarkkaan! Danne
tunnusti ottaneensa salaa hyötymansikan puutarhasta. Yhdenkö Danne vain
otti? — Niin.

Hesse tiesi, että hän valehteli. Oh, he olivat olleet kaikki siellä
pitkän aikaa ja hillonneet eri tavalla! Sitäpaitsi he olivat syöneet
herneenpalkoja vatsansa täyteen. Ja vielä: Danne oli ampunut kaksi
kissaa, mutta niitä nyt ei tarvinnut tunnustaakaan. Mirrit olivat
kertakaikkiaan rauhattomiksi julistettuja Hällströmin alueella. Jotenka
saattoi melkoisella varmuudella päätellä, ettei Hällströmin täti olisi
niitä koskevaa rippiä vastaan ottanutkaan.

Danne sai synninpäästön, ja se riitti heille kaikille. Sinä iltana
ei niin kysytty enempää. Hesse kiipesi vinttikamariinsa ja veti
pöytälaatikosta esille rakkausromaanin, joka hänellä oli keskissä.
Oh, olisipa täti Hällström vain tiennyt! Hän syventyi lukemaan
vahingoniloisella mielellä — aivan kuin olisi puijannut jotakin oikein
perusteellisesti. Mutta Jumalaa se ei varmaankaan koskenut — sillä jos
häneltä olisi kysytty, montako mansikkaa hän oli syönyt, hän olisi
vastannut: No, ainakin kaksikymmentä! Sillä olihan Danne vakuuttanut,
että mansikoita sai maistella. Jos hän olisi tiennyt, ettei niihin
saanut koskea, hän ei olisi ottanut ainoatakaan.

Hänen tehtäviinsä kuului myöskin lukea ääneen kirjoista, jotka täti
Hällström itse valitsi. Niiden piti ehdottomasti olla puhdashenkisiä.
Niissä ei saanut löytyä riviäkään rakkaudesta... puhumattakaan siitä,
että niissä olisi saatu suudella! Täti Hällström olisi varmasti
pyörtynyt kauhusta.

Hessen mielestä olivat tädin valitsemat kirjat yleensä ikäviä. Niissä
puhuttiin kilteistä tytöistä, jotka kantoivat isoäidin sateenvarjoa —
tai pojista, jotka joka ilta sytyttivät isoisän pitkävartisen piipun.
Ja ne olivat niin hurskaita, niin tavattoman hurskaita ja hyviä lapsia,
että Hesse vahvasti epäili, oliko sellaisia koko maailmassa.

Hänen piti olla sangen varovainen omia kirjojaan käsitellessään.
Sillä talossa harjoitettiin vakoilua — kaikki tietysti hurskaassa
ja hyvässä tarkoituksessa — ja sitä paitsi: kantelujärjestelmä oli
ihan kukoistuksessaan. Piiat kantelivat, talon omat pojat kantelivat.
Aina piti olla varuillaan, ettei vain olisi joutunut kiinni jostakin
luvattomasta.

Naapuri-Hällströmillä oli sentään jonkun verran vapaampaa. Siellä ei
oltu niin pikkumaisia, vaikka talonväki kuuluikin samaan uskoon kuin
satamakapteenin perhekin. Ainoastaan Maliniin nähden oltiin ankaria.
Hän ei olisi saanut liikkua missään, ei kuljeskella yksin; hänen olisi
pitänyt aina olla äidin silmäin alla. Ja se johtui siitä, että tyttö
oli muutamia kertoja varastautunut tansseihin. Mikä hirmuinen tapaus!

Setälässä Malin tietysti sai käydä — luonnollisesti. Mutta sielläkin
häneen suhtauduttiin hiukan arastellen. Täti piti häntä langenneena
olentona, jolla — Herra sen ties — oli vaikka kuinka monta pikku
rakkausjuttua takanaan. Tosin ne olivat vain aivan viattomia koulutytön
rakkausseikkailuja — mutta sellaisista ei saanut hiiskahtaakaan
satamakapteenin talossa.

Malin pujahtikin tavallisesti keittiöön ja siellä palvelijattarien
kanssa piti hauskaa. Hän tiesi, että siellä sai jutella vapaasti, kun
vain piti sen varan, ettei täti kuullut. Malin oli rakastunut Kiviojan
Tyykoon, ja Hanna-piika oli hyvä tuttu Tyykon äidin kanssa. Hänen
kanssaan saattoi siis puhua ystävästään ja siten ikäänkuin kuvitella
olevansa hänen seurassaan.

Malin tiesi, että kun hän vain täytti kodin asettamat ulkonaiset
hurskauden vaatimukset, hän saisi olla rauhassa. Hän siis istui
seuroissa, oli läsnä iltarukouksissa, joita hänenkin kotonaan
pidettiin. Hän oli kerran talvella karannut pitkistä, koko illan
kestäneistä seuroista ja mennyt luistinradalle. Mutta se oli
aiheuttanut sellaisen surun ja valituksen, sellaisen määrän nuhteita ja
kyyneleitä, että Malin sen jälkeen oli katsonut parhaaksi taipua. Hän
teki sen kuitenkin teeskennellyllä mielellä niinkuin satamakapteenin
piiatkin — olosuhteiden pakosta. Ja tämäkin liitti heitä yhteen.

Malin oli tavattoman kaunis. Hänellä oli suuret, loistavat silmät ja
pitkä, komea palmikko. Ääni oli sointuisa... niin lämmin ja tuntehikas,
että siinä tuntui väräjävän koko hänen nuori ja puhdas tyttösielunsa.
Hesse ei ollut koskaan kuullut kauniimpaa ääntä.

Hän rakastui tyttöön ensi näkemältä. Hänen sydämensä helähti soimaan
heti, kuti hän tuon ihmeellisen äänen kuuli. Hän kadehti Malinin
veljiä, jotka saivat joka päivä olla hänen läheisyydessään, syödä
samassa pöydässä, nukkua saman katon alla. Malinin isä oli hänen
mielestään yliluonnollinen olento. Jokainen hänen sanansa oli kuin
Jumalan puhuma. Ja entä äiti, Malinin äiti! Hänen olemuksessaan
näytti yhtyneen Nioben äidinsuru ja Cornelian, Gracchusten äidin,
ylevämielisyys. Sillä kun Naapuri-Hällströmin täti joskus itki
tyttärensä kevytmielisyyttä, tuntui hänen murheensa mittaamattomalta —
tai kun hän toisinaan rupesi kertomaan pyhistä marttyyreista, hehkui
hän sellaista intoa, sellaista alttiutta ja uhrautuvaisuutta, että
Hessen oli helppo muodostaa itselleen käsitys vanhan ajan naisesta,
jossa yhtyi roomalainen pelottomuus ja tosikristillinen nöyryys. Hän
oli Monika ja karthagotar yhtä aikaa.

Hän kohteli Hesseä ystävällisesti, kutsuen häntä usein »rakkaaksi
pojakseen». Hänellä itsehään oli kymmenen poikaa, ja siinä meni
yhdestoistakin kuin joukon jatkona. Hesse pistäysi usein tuossa
naapurihuvilassa, ja Malinin vanhempain ystävällisyys tuntuin hänestä
jonkinlaiselta takeelta siitä, että tyttökin suhtautuisi häneen samalla
tavalla.

Mutta ei — Malin ei näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota.
Kummakos se, kun hän oli niin pieni ja pystynenäinen — kasvotkin
kulmikkaat ja iho »savipuoleisia» täynnä. Hänet oli äidin kertoman
mukaan ensi kerran pesty kaivovedellä, ja siitä tuo huono, alituisesti
kesivä iho. Mistäpä Malin tiesi, minkälainen, kauneuden maailma nuoren
»kotiopettajan» rinnassa asui — ja että Hän oli saanut kehtolahjaksi
kyvyn tuntea syvästi — niin syvästi, että se usein kuljetti hänet aivan
epätoivon partaalle.

Hesse sai siis tyytyä salaa ihailemaan tyttöä. Hän kuuli
satamakapteenin palvelijoiden juttelevan Kiviojan Tyykosta, joka oli
hänen luokkatoverinsa. Tyykon isä, vanha merimies, oli aikoinaan
purjehtinut kapteeni Hällströmin laivassa, ja äiti, joka varhain
oli jäänyt leskeksi, elätti nyt poikaansa. Hän palveli puotineitinä
eräässä kaupungin suurimmista liikkeistä, ja häntä kutsuttiin rouvaksi,
vaikk'ei ollutkaan kuin tavallisen merimiehen leski. Tämä loi jonkun
verran herrashohdetta Kiviojan Tyykon ylle, ja sitäpaitsi — he asuivat
keskikaupungilla.

Tyyko oli mainio urheilija ja vielä lisäksi erinomainen
kanteleensoittaja. Kun hän voimisteli omatekoisessa teltassaan, oli se
komea näky. Puettuna ihomyötäiseen voimistelupukuun, samanlaiseen kuin
oli markkinoilla esiintyvillä sirkustaiteilijoilla, hän teki mahtavan
vaikutuksen koulupoikiin ja -tyttöihin, joita oli pieni teltta täpösen
täynnä. Varsinkin viimeksimainittuihin. Näiden joukossa oli Malin
kaikkein innokkain. Hän taputti käsiään kiihkeimmin, ja silloin hänen
kauniit keruubinsilmänsä loistivat palavasta ihastuksesta. Jokainen
sivullinenkin huomasi, että tyttö ihan ahmi hänet katseillaan.

Mutta Tyyko teki temppunsa rauhallisesti ja kumarsi yleisölle hieno,
ylhäinen hymy suupielessä. Lyseolaisten keskuudessa kerrottiin
julkisena salaisuutena, ettei Tyyko Malinista välittänyt. Mutta se
vain yllytti toista yhä tulisempaan ihailuun. Veljiensä välityksellä
hän lähetteli tälle salaa pieniä kirjelippusia, joissa oli paljon
huutomerkkejä. Mutta Tyyko silmäsi ne nopeasti läpi, viskasi maahan
ja virkkoi: Tuo rekki ei ole oikein lujassa, se voi tipahtaa maahan
keskellä volttia! Hesse oli toiminut hänen apulaisenaan, jonkinlaisena
sirkusrenkinä, jonka tehtäviin kuului pääsylippujen myynti ja
järjestyksen pito. Ja olipa hän mahtava ollakseen, kun sai näytellä
näinkin tärkeän henkilön osaa tuossa laitoksessa, joka joka syysilta
ja lupapäivä antoi näytäntöjään. Sitäpaitsi kuului hänen tehtäväänsä
matkia opettajia, Ringbomia, Peteä ja lehtori Fogmannia. Hän oli siis
jonkinlainen klovni, niinkuin jokaisessa kunnon sirkuksessa täytyy
olla. Katselijoiden ihastus oli suuri, kun hän esityksensä lopussa
kääntyi heidän puoleensa, heitti päänsä takakenoon ja oikea käsi
koholla huusi Pete Nässlingin äänellä: Holmssöm, naama suoraan! Pojat
ja tytöt nauroivat katketakseen, mutta se joka ei nauranut, oli klovni
itse. Hänen sydämensä itki, sillä hän oli esityksensä aikana pannut
merkille, että Malin koko ajan oli katsellut vain Tyykoa, joka teltan
perällä seisten oli seurannut hänen ilveilyään.

Mutta onnellinen hän silti oli, sillä saihan hän täten nähdä edes
tytön useammin kuin muutoin. Ja sitäpaitsi toiselta puolen — oleskelu
Tyykon läheisyydessä lääkitsi hänen sydämensä haavoja, sillä Tyyko
antoi erinomaisen tunnustuksen hänen näyttelijätaipumuksilleen. Ja
kun hän lisäksi suhtautui kylmästi Maliniin, siirtyi tämän kautta
kuin salaisesta sopimuksesta tytön Tyykoon kohdistunut ihailu hänen
nimelleen — ikäänkuin pankkitalletus. Se oli kyllä itsensä pettämistä,
mutta kerrankos ihminen on pettänyt itsensä Amorin uhriksi jouduttuaan.
Hesse oli kaksinkertainen narri ja vielä kaikkein surullisinta lajia.

Näytöksien loputtua Malin jäi telttaan, ja silloin otti Tyyko esille
kanteleensa. Hän soitteli kaikenlaista, valsseja, polkkia ja pieniä
laulunpätkiä. Mutta kun hän sitten hiljaa ja hillitysti alkoi näppäillä
»Oli kaunis kesäilta» — istui teltassa kaksi nuorta ihmistä, joiden
sydämen tuo sävel sai ihmeellisesti värisemään. Mutta siitä huolimatta
— vaikka ne niin voimakkaasti värähtelivät, ne eivät tavanneet
toisiaan. Siihen oli syynä tuo trikoohon puettu »sirkustaiteilija»,
joka istui jakkaralla keskellä telttaa ja soitti, soitti ylhäisenä ja
välinpitämättömänä, kuin olisivat nämä kantele-esitykset olleet vain
yksi ohjelmannumero lisää. Ja silloin oli Hessen vaikea ajatella,
että Malinin ihailu olisi Tyykon välityksellä noin vain siirtynyt
hänen tililleen. Tyyko näytti sen ottavan vastaan ja panevan syrjään
— aivan kuin jonkin sirkuksen inventaarioon kuuluvan esineen, jota
vastaisuudessa, jossakin toisessa näytöksessä ehkä tultaisiin
tarvitsemaan.

Olisipa hänellä ollut Tyykon taidot — hän ehkä olisi pystynyt paremmin
kilpailemaan! Mutta hän oli perin vähäpätöinen tämän rinnalla, mitä
esim. ulkonäköön tuli. Toveri oli kookas ja solakka, vartalo kuin
muinaiskreikkalaisella ja sitäpaitsi — hänellä oli miellyttävät
kasvonpiirteet. Hänen päänsä oli melkein liian pieni ruumiin kokoon
verrattuna, otsa matala ja pieni suu. Mutta ilme oli harvinaisen
tarmokas. Tämä kaikki miellytti Malinia, ja tuotti Hesselle surua.

Mitä se auttoi, vaikk'ei Tyyko rakastanutkaan, kun Malin kerta oli
niin syvästi kiintynyt häneen. Hesse makasi sohvalla aprikoiden tuota
tuskallista kysymystä. Miten mahtoi oikein olla Malinin laita? Oliko
hän tietoinen Tyykon välinpitämättömyydestä? Hän oli viime kesänä
koettanut ottaa siitä selvää, mutta huonoin tuloksin.

Hän oli loikoillut Hällströmin vinttikamarin sohvalla aivan niinkuin
nyt tässä kotonaan. Piiat olivat askaroineet huoneessa. He olivat
asetelleet mankeloituja vaatteita piirongin laatikoihin. Hän oli
parastaikaa lukenut Hector Malot'n Koditonta. Se oli yksi niitä
kirjoja, joita uskalsi muidenkin läsnäollessa lukea.

Piiat olivat keskustelleet Malinista ja maininneet Tyyko Kiviojan
nimen. Siinä se on eri nätti tyttö eikä ole poikakaan hullumpi! Hän oli
höristänyt korviaan ja virkkanut kuin muina miehinä: Ei se Tyyko välitä
Malinista kynnen mustuaisen vertaa! Piiat olivat tirskuneet eikä hän
ollut uskaltanut katsoa heihin. — Ymmärtääkö Hanna kommerrusta? oli
toinen, Stiina-niminen, kuiskannut toverilleen. Ja sitten oli tirskuttu
taas. Hän oli suuttunut ja ärjäissyt: Mitä te tirskutte täällä! Tehkää
työnne ja lapelkaa matkoihinne! Mutta silloin oli Hanna tuohahtanut:
Onpas tämä nyt olevinaan... mokomakin Laidan kasvatti! Korkealle luulee
kiipeävänsä, mutta katsokoon, ettei nuolaise, ennenkuin tipahtaa! Ja
piiat olivat tempaisseet korin sangoista kiinni ja mennä rymistäneet
alas.

Se oli päivän selvää. Piiatkin olivat siis huomanneet hänen
rakkautensa. Ja itse hän oli sen vielä heille paljastanut. Häntä oli
kiukuttanut, ja kyyneleet olivat kohonneet silmiin. Hän oli heittänyt
Kodittoman nurkkaan ja vaipunut synkkiin mietteisiin.

Mutta se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä Malinia ajattelemasta. Hän
vaelsi metsissä, harhaili redin rannalla, ja kaikkialle seurasi häntä
Malin, aina vain Malin. Hän oli tuntikaudet istuskellut rannalla ja
katsellut merta. Aaltojen kohina ja tuulen laulu olivat jonkun verran
tyynnyttäneet hänen sairasta sydäntään. Tuolla autiolla rannalla hän
oli imenyt itseensä meren voimaa ja suolan kirpeyttä. Hän oli jo
saattanut melkein pilkata itseään... uhmata elämää ja koko maailmaa.
— Tuolla tavoin ladattuna hän oli lähtenyt paluumatkalle. Mutta —
Hällströmin huvilan läheisyydessä, suurten koivujen katveessa, oli uhma
jättänyt hänet. Se oli jäänyt tuonne rannalle, noiden myllertävien
laineiden ja tohisevan tuulen leikkitoveriksi. Hänen oli tehnyt mieli
itkeä.

Toisinaan, kun Malin oli sattunut istumaan samassa seurassa, hän oli
tahallansa maininnut Tyykon nimen. Silloin oli tyttö vilkastunut, hänen
silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen loiste. Oh, hän olisi voinut tuon
loisteen vuoksi seurata häntä vaikka maailman loppuun! Hän oli istunut
ja kuunnellut Malinin ääntä. Sen sointu oli ollut merkillinen. Siinä
oli väreillyt kokonainen sävelten rikkaus. Hän oli kuunnellut sydän
hellänä — aivan kuin olisi se paljosta takomisesta puutunut niinkuin
käsi, kun hän Tyykon teltassa nosteli painoja. Heinänkortta pureskellen
hän oli tuijotellut eteensä ja havahtunut siihen, että joku nauroi.
Hän oli katsahtanut Maliniin ja ymmärtänyt, että hänestä oli tehty
viittailuja. Itseään häveten hän oli viskannut heinänkorren maahan ja
ruvennut matalalla äänellä selittämään Nestorille Graminaceae-heimon
tuntomerkkejä.

Oh, heinänkorsi — sehän oli aina ollut onnettomien rakastajien turva
avuttomuuden hetkinä!

Mutta — kuitenkin kaikitenkin — se oli sentään ollut ihanaa. Saada
oleskella Malinin läheisyydessä, saada kuunnella hänen äänensä sointia
— olihan sekin jotakin. Koirathan söivät niitä muruja, joita heidän
herrainsa pöydältä putoili. Ja eikö hän ollut jostakin lukenut,
kuinka onneton rakastaja oli ylistänyt kilpakosijansa silmiä: Oi,
te kadehdittavat, jotka saatte hänet nähdä! Hän ei ollut pystynyt
kohoamaan tuollaiseen epäitsekkyyteen. Hän oli ylistänyt omia silmiään!

Niin olivat päivät kuluneet. Hän oli opettanut satamakapteenin
poikaa, syönyt herrasväen kanssa ja — ollut onneton. Välistä hän oli
pistäytynyt Malininkin kotona. Tytön vanhemmat olivat kohdelleet häntä
ystävällisesti. Varsinkin isä oli puhellut paljon hänen kanssaan.
Syvästi uskonnollisena hän oli kääntänyt keskustelun hengellisiin
asioihin. Hesseä ne olivat syvästi liikuttaneet. Matlinilla hän oli
usein saanut kuulla, etteivät hihhulit olleet oikeassa. Isäntäkin oli
kerran sanoa jurauttanut: Nii-en opissa on moni tul-lut hul-luksi.
Vanha merikarhu oli kauhistunut liikutuksia, — Arvaahan sen, et-tä jos
yhtä paik-kaa rau-asta vii-lalla kihnu-tetaan, niin tu-len se ot-taa!
Matlinin ukko oli ollut oikeassa. Hessen sydän oli ottanut tulen, mutta
se ei ollut palanut rakkaudesta Jumalan Poikaan, vaan — Maliniin.

Häntä oli siis aiottu käännyttää —ja välipä tuolla. Jos hän sen kautta
olisi päässyt lähemmäs Malinia, hän olisi kääntynyt. Hän olisi istunut
vaikka viikon seuroissa, jos vain Malin senkään vuoksi olisi rakastanut
häntä. Mutta tyttö kammoi seuroja itsekin, eikä siis ollut kannattanut
uhrautua.

Malinin isä oli käynyt muutamia luokkia lyseota ja muisti vielä vähän
latinaakin. _Fugit irreparabile tempus._ Osasiko Hesse sitä kääntää?
Oh, hän oli suorittanut tehtävän sangen vaivattomasti. Siinä hän
ainakin liikkui omalla alallaan. — Aika kuluu peruuttamattomasti.
Tuo lause oli saanut hänet surulliselle päälle. Oli tuntunut siltä,
kuin sillä olisi ollut jonkinlaista yhteyttä Malinin ja hänen
läheisyydessään vietetyn kesän kanssa. Tyttö luisui pois, yhä
kauemmas... yhä varmemmin, kuta lähemmäs syksy ehti. Oli turhaa
tavoitella häntä enää koulun alettua.

Niin, — se oli alkanut taas, toista kuukautta sitten. Toverit olivat
palanneet itsekukin taholtaan. Oli ollut hauskaa havaita, kuinka
pitkiksi he olivat venyneet. Koli-Onnikin oli kuin mikäkin jättiläinen,
päätä pitempi kaikkia muita. Mutta samanlainen avuton ilme asui yhä
hänen kalvakoilla kasvoillaan, ja samalla tapaa hän pärisytti poskiaan
kuin ennenkin. Hän ei pitänyt koulunkäynnistä. Sohlströmin Lahja oli
myös miehistynyt. Hän oli alkajaispäivänä astellut poikajoukossa kuin
mikäkin ylhäinen... kuin jokin turisti, joka on tullut katsomaan, mitä
nähtävyyksiä tämän kaupungin oppilaitos tarjosi. Hän oli jutellut
harvakseen, mutta hänen olemuksestaan ei ollut hävinnyt tuo tuttu
tyttömäinen leima. Se oli säilynyt, vaikka varsi olikin venynyt ja ääni
käynyt römeämmäksi.

Lahja oli koettanut näyttää miehekkäältä. Paiskatessaan kättä
tovereilleen hän oli mörissyt: Terrr-veh! Mutta pään asento oli
juorunnut, että hänessä oli naista, mamsellia. Hän oli suhtautunut
sangen ystävällisesti Hesseen ja virkahtanut: No... sinä et ainakaan
ole viitsinyt kasvaa! Hän oli lausunut sen ikäänkuin kehuen... kuin
olisi se hänen mielestään ollut jokin erikoinen saavutus.

He olivat saaneet yhden uuden opettajankin — lehtori Johannes
Kilpeläisen. Häntä kutsuttiin »Pikku ryssäksi», koska hän oli kotoisin
Inkerinmaalta. Asianomainen olisi varmaankin ollut tuosta pahoillaan,
jos olisi sen tiennyt, sillä kaikesta päättäen hän oli rehellinen
isänmaan ystävä. Pienenä, punaisena ja käheänä hän seisoi luokan edessä
ja teki selkoa Puolan historiasta.

Juhana III Sobieski — siinä oli miesten mies! Hän ei tyytynyt vain oman
rappeutuvan valtakuntansa kohentamiseen, vaan auttoi naapureitakin. Kun
turkkilaiset 1683 piirittivät Wieniä, hän riensi Itävallalle apuun ja
löi vihollisen kaupungin porttien edustalla. Juhlajumalanpalveluksessa,
joka voiton johdosta Pyhän Tapanin kirkossa pidettiin, saarnasi pappi
tekstistä: Es war ein Mann von Gott gesandt, der hiess Johannes!

Pojat ihastuivat häneen. Todellakin — lehtori Kilpeläinen oli
kuin Jumalan lähettämä tekemään historian tunteja eläviksi.
Entinen oli ollut kuiva ja ikävä. Hän ei ollut välittänyt muusta
kuin vuosiluvuista. Milloin Rooma perustettiin? Milloin Sulla
kuoli? Viimeksimainitulla kysymyksellään hän luuli leikanneensa
hyvänkin viisauden. Sitä ei nim. sanottu oppikirjassa, vaan alkoi
kysymyksessäoleva kappale sanoilla: Seuraavana vuonna Sulla kuoli...
Helppohan oli suorittaa vähennyslasku... 1 pois 79:stä. Tämä opettaja
oli puhunut aina historian luurangosta. Sen muodostivat vuosiluvut.
Hyvä — mutta seitsemäätoista käyvät pojat olisivat halunneet jo hiukan
»lihaakin» maistaa. Sitä antoi nyt heille Kilpeläinen, Pikku ryssä.

Oli toisiakin opettajia, joista he erikoisemmin pitivät, esim. lehtori
Fogman, Petter Gustaf Fogman. Hän opetti kreikkaa.

Hesse muisti aina sen merkillisen päivän, jolloin lehtori Fogman oli
tullut luokkaan ja tiedustellut, ketkä latinan lukijoista halusivat
ruveta kreikkaa opiskelemaan. Se oli tapahtunut viidennellä luokalla.

Heitä oli ilmoittautunut seitsemän. Se oli tuosta vanhan
klassillisuuden ihailijasta nähtävästi tuntunut kovin vähäiseltä,
koskapa hän oli huudahtanut: Ja mitä tulee sitten teistä
toisista? Sallikaa minun sanoa, hyvät herrat... käräjäkirjureita
ja protokollasihteereitä... jonninjoutavia memorialisteja ja
turhanpäiväisiä musteentuhrijoita! Mutta näistä seitsemästä (hän
oli viitannut Hesseen, joka istui edessä) — näistä tulee oppineita
kuin vanhan ajan seitsemän viisasta... professoreja ja tiedemiehiä,
runoilijoita ja taiteilijoita — _doctissimi viri et praeclarissimi_ —
sillä kreikankieli on sivistyksen kruunu, tietäkää se! — Ja hän oli
katsellut muhoillen noita seitsemää uskalikkoa, jotka olivat rohjenneet
lähteä maineen korkeita tikapuita kapuamaan. — Hesseen nähden se
ennustus kuitenkin meni täydellisesti myttyyn, kuten myöhemmin saamme
nähdä.

Lehtori Fogman oli mukava mies. Ääni rämeä, esiintyminen hiukan
karheaa, mutta nauru sydämellistä ja vilpitöntä. Hän suhtautui
oppilaihinsa kuin isä poikiinsa. Kertoen heille kaikenlaisia kaupungin
asioita, rahatoimikamarista köyhäinhoitohallitukseen asti, hän istui
leveänä opettajapöydän takana, heitellen tulitikunpätkiä olkansa
yli. Hänellä oli sellainen omituinen tapa. Pojat saivat kuulla, että
hän, Petter Gustaf Fogman, oli jäsenenä niin hyvin valtuustossa kuin
kirkkoneuvostossakin, ja etteivät asiat ilman häntä olisi saaneet niin
suotuisaa päätöstä kuin mitä saivat. Kaupungin tuloja menoarvio...
Herra varjele! — sellaisia menoeriä, _momentteja_... (lehtori
alleviivasi aina jokaisen vieraskielisen sanan) — aivan kuin olisi
tämä kaupunki jokin Rooma, jota piti suihkukaivoilla ja voittokaarilla
koristaa! Ei — hän, lehtori, oli lyönyt topakasti vastaan, ja nyt
saivat Laidankin asukkaat kiittää häntä veroäyrin halpuudesta. Ja
silloin hän oli merkitsevästi katsahtanut Hesseen.

Hän opetti myös kauppakoulussa ja laski toisinaan leikkiä noilla
sivistyksen lapsipuolilla — niinkuin hän sen oppilaita nimitti.
»Sillinkääntäjät» säälittivät häntä. Miten olisi mahtanut heidän
käydä, jollei suopea Kohtalo, Moira, olisi ohjannut lehtori Fogmannia
ottamaan muutamia tunteja tuon koulun opetusohjelmasta. Nyt heidän
keskuudessaan liikkui mies, joka tunsi Ateenan yhtä hyvin kuin
tämän Pohjois-Pohjanmaan kaupungin, ja kuin säälistä sirotteli
klassillisuuden kultajyväsiä heidän karkeille kämmenilleen.

Toisinaan hän esitelmöi venäläisestä sivistyksestä. Sivistys —
se nyt oli aivan liian hieno sana itäisen naapurimaan oloista
puhuttaessa. Barbaria olisi ollut paremmin paikallaan. Olihan niillä,
ryssärievuilla, tosin uudempi kaunokirjallisuus melkoista. Mutta
yleensä olivat venäläiset niin sivistymättömiä, että ainoastaan yksi
kymmenesosa taisi lukea ja kirjoittaa. Kun entisen keisarin sairauden
aikana annettiin säännöllisesti bulletiineja, joissa hovilääkäri
kulloinkin ilmoitti hallitsijan terveyden tilan, kerääntyi toisinaan
suuri ihmisjoukko jonkin sähköpylvään ympärille odottamaan, että
olisi joku lukutaitoinen ilmestynyt joukkoon tulkitsemaan tuota
valkoista paperia... Niin ryökäleen _analfabeettejä_ ne olivat! (A
propos — mistä muuten johtui sana _analfabeetti?_) Samppa Gutzén sai
siihen vastata, ja esitys jatkui. Kuta pitemmälle lehtori ehti, sitä
sivistymättömämmiksi muuttuivat ryssäparat. Lopuksi ei koko avarasta
Venäjänmaasta löytynyt juuri ainoatakaan, joka olisi osannut lukea ja
kirjoittaa. Sellaisia musikoita ne olivat!

Joka syyslukukauden alussa hän muuten piti tuon saman esityksen
vasta-alkajille. Pojilla oli tallessa tuo puhe, jonka joku koiranleuka
oli joskus pikakirjoituksella merkinnyt muistiin. Siinä kävi
venäläisten yhtä ohrasesti. Sivistymättömiä, tietämättömiä raukkoja,
jotka eivät osanneet muuta kuin moliu... jumalankuvaa kumartaa! Jota
vastoin Kreikassa... siellä runoili jokainen suutari ja räätälikin!
Yksin loppulausekin oli uskollisesti jäljennetty: Aloitetaanpa nyt
niitä aakkosia! — Se huvitti poikia tavattomasti.

Mutta — välipä sillä. Kuten sanottu — tunnit muodostuivat hauskoiksi.
Oli parhaillaan Venäjän ja Japanin sota. Pojat seurasivat innostuksella
sotauutisia, ja jokaisesta ryssien tappiosta iloittiin. Lehtori oli
myös tavattoman innostunut. Toinen puoli tunnista kulutettiin viime
taistelujen selostamiseen.

Missäs olivat nyt ryssät selkäänsä saaneet? Pojat: Shaho-joella!
Lehtori: Kuinka paljon oli kaatunut kummallakin puolen? He lukivat kuin
kirjasta: 40.000 venäläistä ja 20.000 japaneesia!

Niin... se oli kuitenkin tainnut jäädä ratkaisematta se taistelu. Mutta
— kuka osasi sen laulun, jossa puhuttiin Jantain kaivoista?

Osattiinhan se — joka pekka. Hesse sai lausua sen:

    Japaneesit Jantaissa
    kaivoja punttaa,
    Kuropatki laivallansa
    pakohon jo junttaa...

Niin... ne kansanmiehet olivat toisinaan mestareita lauluja tekemään.
Kukaties sekin mies, joka oli nämä säkeet kirjoittanut, olisi oppia
saatuaan kyennyt niittämään laakereita _Muusain_ palveluksessa. Ja
lehtori siveli miettiväisenä partaansa ja katseli kirkkopuistoon, jossa
runoilijan patsaan päälaelle oli yöllä satanut lunta. Tänä vuonna tuli
talvi varhain.

Mutta — noista vapaaseen haasteluun käytetyistä hetkistä huolimatta,
ehdittiin läksyt sentään mainiosti läpikäydä. Äläpäs, että Fogman
olisi niitä unohtanut, vaikka he toisinaan sitä toivoivat! Lehtori
jutteli lapsistaan. Olivatko pojat panneet merkille, että tytöt
tulivat isäänsä ja pojat äitiinsä? Joo... hänelläkin oli tytär,
Aino Somikki Suometar, joka oli etevä, niin tavattoman etevä! Neljä
laudaturia ylioppilaskirjoituksissa! Mutta Aino Somikki oli tullutkin
häneen, itse pappaan, jolla ei myöskään ollut pää puusta. Jota vastoin
pojat... (lehtori hymyili säälivästi)... Kauko-parkakin tyhmä kuin
pässi. Hänestä saattoi sanoa, että hänen päässään oli vain surmjölk,
karduspapper o' knapustenar... Mutta — hän oli tullutkin äitiinsä...

He nauroivat, ja sekös yllytti lehtoria jatkamaan. Hän kertoi
kävelyretkistään. Hänen oli tapana iltaisin tehdä pieni _rondi_...
kiertää sieltä Laidan ja aseman kautta. Kuten roomalainen senaattori
hän halusi todeta, että yhteiskunta kehittyi säännöllisesti. Näillä
retkillään hänellä tavallisesti oli mukanaan rouvansa ja pystykorvansa,
»Huli». Mutta — omituista: kun hän aloitti esityksensä, hän melkein
poikkeuksetta sanoi: Minä, Huli ja mamma. Siitä saivat oppilaat arvata,
että hän piti Hulia vaimoaan viisaampana.

Tuo kaikki olisi tuntunut jonkun verran ilkeältä, jollei sitä olisi
osattu ottaa huumorin kannalta. Ymmärrettiin, että lehtori tahtoi
ennen kaikkea korostaa itseään, ja siinä joutui rouva-parka kuin
vahingossa viimeiseksi. Ja huumorin kannalta sen otti lehtorikin —
kaiken muun paitsi itsensä korostamisen. Siinä hän ei ymmärtänyt
leikkiä ollenkaan, eikä siitä uskallettu koskaan leikillä puhua —
paitsi äärimmäisen varovaisessa muodossa. Mutta silloinkin piti
siihen lisätä hyvä annos jotakin hyväntahtoisen kehuvaa — ja lehtori
nielaisi leikin sydämellisesti nauraa röhöttäen. Hän piti siitä, että
oppilaat kääntyivät hänen puoleensa kaikenlaisissa asioissa. Ja pojat
käyttivätkin sitä hyväkseen. Mutta se ei koskaan onnistunut tunnin
alussa. Ei — ensin oli koulutehtävä suoritettava ja sitten vasta
tarinoitiin. _Res severas in crastinum differo_ — se ei käynyt päinsä
hänen, Petter Gustaf Fogmanin, tunnilla. Nuo tunnit muodostuivat
niin rattoisiksi, että venäjänlukijat kateellisina kuuntelivat
»grekiläisten» kertomuksia. Ja taisipa yksi ja toinen heistä katua,
ettei ollut valinnut kreikkaa venäjän asemesta.

Hesse oli päässyt heti alussa hyviin väleihin lehtori Fogmanin kanssa.
Kieliä rakastavana hän suuresti innostui tuohon vanhan Hellaan
kieleen. Siinä oli hänen mielestään samanlaista juhlallisuutta ja
arvokkuutta kuin latinassakin, vaikka viimeksimainittu sittenkin oli
arkipäiväisempää... kuin jollakin tavoin kovempaa ja kalskahtavampaa.
Se kai johtui siitä, että sen käyttäjät olivat haastaneet maailmalle
enimmäkseen miekoin, kilvin ja keihäin — kun taas kreikkalaiset olivat
puhuneet ihmiskunnalle lauluin, soitoin ja seppelin. Se oli antanut
tälle kielelle sen suurenmoisen sulavuuden, sen sointurikkauden
ja hämmästyttävän notkeuden, josta sitten myöhempinä aikoina
myös roomalaiset ottivat oppia. Hesse oli huumaantunut. Hänen
seitsentoistavuotias sydämensä oli herkkä ja vastaanottavainen.
Siinä oli rakkaus pitänyt juhliaan — joskin sangen surunvoittoisia.
Mutta — juuri sen vuoksi hän ymmärsi erinomaisesti noita muinaisen
Hellaan traagillisia henkilöluomia, joille ei ole vertaa minkään
maan kirjallisuudessa. Hän tuli sangen murheelliseksi kuullessaan
Oidipoksen onnettomasta elämästä, ja Antigonen kaunis satu liikutti
häntä ihan kyyneliin. Hän itki hautakammioon suljetun neidon surullista
loppua, ja haltioitui ajatellessaan, että Haimon, Kreonin poika,
Antigonen sulho, surmasi itsensä morsiamen ruumiin ääressä. Noissa
molemmissa kertomuksissa esiintyi rakkaus ihmisen kärsimyksenä —
vääjäämättömänä kohtalona, jota ei voitu välttää. Ja hänen surullinen
sydämensä joi lohtua Ariadnen murheellisesta tarinasta, joka kaikessa
traagillisuudessaan oli kaunis kuin kesäisen auringon lasku...

Näihin aikoihin hän hautaili toista rakkauttaan. Sekin oli jäänyt
autiolle saarelle yksikseen, ja sen oli siis kuoltava nälkään. Mutta —
kuolinkamppailu ei enää tuntunut niin vaikealta kuin alussa. Rakkauden
esine vaelsi aivan kylmänä hänen ohitseen. Näytti, kuin ei Malin olisi
halunnut tunteakaan häntä.

Toissa päivänä hän oli viimeksi pistäytynyt tytön kotona. Olihan
hänellä hyvä syy, kun veljet olivat luokkatovereita. Mutta keittiössä
olivat Hanna ja Stiina virnistelleet hänelle, kun hän oli tiedustanut,
oliko Ruben kotona. Se oli Malinin vanhempi veli.

Malinia kai sinä tähtäät! oli Hanna nauranut.

Se oli ollut sellainen isku, jota oli mahdoton toista kertaa kestää.
Mokomatkin luntut! Hän oli puhaltanut portista kadulle tulipunaisena
vihasta. Ikipäivinä hän ei astuisi siihen taloon!

Eikä hän astunutkaan. Hän haki lohdutusta muualta. Ja tällä kertaa hän
sitä löysi.




XII.


Paula Posio oli pieni tytönpallukka, kauppakoulun ensi luokalla. Hän
oli rikkaan maakauppiaan tytär ylimaasta, hiukan miesmäinen puheissaan.
Viisitoistavuotiaaksi hän teki tavallista kehittyneemmän vaikutuksen.
Kasvot punakat ja pyöreät, vartalo tukeva, nenä pieni ja nykerö, mutta
silmien lämpö johdatti mieleen korpimaiden takkatulet — tuollaisen
leppoisan loisteen, jonka ääressä viluisen on hyvä kyyröttää. Ja Hesse
kaipasi lämmitystä, tuollaista hiljaista osanottoa, joka rajoittui vain
ystävälliseen sanaan ja hellään kädenpuristukseen.

Heidät esitettiin luistinradalla, ja se tapahtui seuraavasti.

Hesse oli luistelemassa muutamana helmikuun iltana. Hän koetti
tällä tavoin haihduttaa ikäväänsä. Olihan somaa luistella suuressa
koululaisparvessa kädet selän takana ja ylhäisen kylmästi tarkastella
toisia — varsinkin tyttöjä. Ne saivat hänen puoleltaan osakseen
säälittävän hymyn. Naisrievut — luulivat olevansa tärkeitäkin tekijöitä
yhteiskunnassa, mutta kyllä ilman heitäkin toimeentultiin! Hesse
oli verhoutunut äänettömyyteen, ei jutellut kenenkään kanssa, mutta
siitä huolimatta nautti, saadessaan olla suuressa poikaparvessa.
Luokkatoverit iskivät hänelle silmää. Hesse-pojan alakuloisuuden syy
kyllä tiettiin.

Hesse... helekkarissa, tuuhan tänne!

Se oli Iinatin Kalle, Hessen luokkatoveri.

Mitä nyt —?

No... katohan poikaa... perkule, kun aijaa ohi kuin kuvernööri! Tuuhan
nyt tänne!

Hesse luisteli luo: Mitä sulla nyt on —?

Kalle: Tuuhan mukkaan.

Kalle tarttui häntä käsipuolesta ja juoksutti paviljongin luo. Siellä
yhdellä nurkalla pani pieni, pyöreä neitosen alku parhaillaan luistimia
jalkaan.

Saanko minä esittää... tässä on Hesse Karlsson... meiän luokan nuori
Wertteri, ja neiti Paula Posio.

Kalle Iinatti puhui hitaasti, hiukan kankeasti... kuin olisi lukenut
juhlapuhetta ulkoa. Häntä kutsuttiin tavallisesti »Suomi öyväkkeeksi»,
sillä hän oli perso sikarille. — Onko sulla niitä öyväkkeitä...
pannaanpa savuksi, se oli hänen tavallinen kysymyksensä, Hän oli nim.
tarkka, äärimmäisen tarkka — karhusi kadullakin kymmentä penniä, jos
tiesi toisen jääneen velkaa.

Sen isällä on kaksituhatta porua, kuiskasi Kalle Hessen korvaan,
röhähti merkitsevästi ja jätti heidät kahden kesken.

Hesse oli hämillään. Mitä Kalle oikeastaan oli tarkoittanut? Pitikö
hänen nyt ruveta tuon tumppanan kavaljeeriksi koko pitkäksi iltaa?

Saisittekkoon te, herra Kaalsonni, tuon luistimen riivatun paremmin
jalakaan?

Tyttö särki ärrää, ei tosin isosti, mutta kuitenkin tuntuvasti.

Mikäs auttoi — Hessen oli laitettava luistin kuntoon. Hän oli
polvillaan jäällä, ja pikku neiti katseli ystävällisesti lempeillä,
ruskeilla silmillään. Hesse ehti havaita, että tällä oli luja otsa,
tiukalle kammattu tiheä tukka, jonka väriä oli vaikea määritellä näin
sähkövalossa. Mutta mustalta se näytti.

Kun luistin oli saatu jalkaan, nousi Paula ylös, rupesi korjaamaan
pukuaan ja virkkoi: Hamerääppänäkin meinaa puota.

Hakaneula hampaissa hän piukotti hameensa vyötäröä, hymyillen samalla
pojalle aivan huolettomasti. Olipa se maalainen... niin merkillisen
vapaa ja ujostelematon! Hesse teki sen havainnon, että tyttö koetti
peittää tottumattomuuttaan tuolla miesmäisellä, hiukan karkealla
kielenkäytöllä.

No... näyttäkääpä nyt sitä ytterkanttia.

Hesseä hermostutti. Kaikennäköisiä ryömäkeriä se Iinatin Kalle
paiskasikin hänen niskoilleen! Hän tarkasteli tovereitaan, koettaen
näiden kasvoilta lukea, mitä nämä arvelivat. Mutta Iinatin Kalle kulki
isossa poikaparvessa, heilutti kättään ja huusi jotakin, jota Hesse ei
erottanut. Ja sitten koko joukko purskahti nauramaan.

Siellä oli Gutzénin Samppa, Eino Åman, köyhän papinlesken poika, ja
Stelanderin Aarne — kaikki luokkatovereita. He pitivät Hesseä silmällä.

Hesse... helkkarissa, pussaa jo! suhautti Eino Åman kämmenensä
suojasta, kun Hesse tyttöineen luisteli ohi. Ja sitten kajahti taas
nauru, josta selvästi erotti Samppa Gutzénin professorimaisen,
harvatahtisen höhötyksen.

Mutta Hesse oli jo haarniskoitunut. Hän ei välittänyt toverien
ivahuudoista. Jokin pettämätön vaisto oli kuiskannut hänelle, että hän
vihdoinkin oli löytänyt tytön, jota ei toinen häneltä riistäisi. Hän
oli rakastunut. Paula Posion ruskeat samettisilmät hohtivat lämpöä kuin
takkatuli jossakin korven uudistalossa.

He luistelivat koko illan. Kun soittokunta lopetti, hän saatteli
daaminsa kotiin. Tämä asui Kirkkokadulla, viskaalin talossa. Oho...
hienopa oli kortteeri ylimaan tyttärellä!

Seurustelutapoihin kuului, että piti hetkisen pakista porttikäytävässä,
ja Hesse tietysti seurasi tapaa. He siis juttelivat yhtä ja toista.
Paula kertoi isänsä poroista. Ne sitten olivat menentelijöitä! Syksyllä
niitä ei tahtonut saada kiinni ollenkaan. Heidän Riku-renki oli
kerran koettanut heittää Isoakorvaa, mutta koko päivän oli, koranus,
hiihdättänyt, ennenkuin onnistui...

Hesseä hirvitti. Hän ei ollut tottunut siihen, että tytöt kiroilivat.
Sillä tuo outo sana ei voinut olla muu kuin kirous. Eikö nyt neiti
Posio ymmärtänyt, ettei sellainen sopinut... sivistyneessä seurassa
olletikaan. (Hesse tunsi olevansa niin tavattoman paljon yläpuolella
toista — aivan kuin hieno aatelisherra tavallisen karkean talonpojan
rinnalla.) Hän käytti huoliteltua kieltä, paljon huolitellumpaa kuin
tavallisesti. Sen hän teki tarkoituksella. Eikö tyttö todellakaan
huomannut, että tämä kaikki oli tarkoitettu hänen ojentamisekseen?
Mutta ei näyttänyt siltä. Paula vain nauroi huolettomasti, jutellen
entiseen tapaansa.

Tukeva herrasmies sukelsi portista kadulle, palttoonkaulus pystyssä ja
hopeanuppinen keppi kädessä. Paula Posio niiata nyksäytti, ja herra
nosti lakkiaan.

Viskaali... riivattu! kuiskasi hän Hesselle. Nyt se kiusaa minua, kun
näki mulla kavaljeerin.

Oi, kuinka tuo sorahtava r loukkasi Hessen klassillisuuden hiomaa
korvaa! Eikö tuollaisesta nyt voinut päästä? Olihan Demostheneskin
sorakielinen, mutta ahkeralla harjoituksella kuitenkin päässyt viasta
ja kehittynyt yhdeksi maailman kuuluisimmista puhujista. Paula
Posiolta ei vaadittu sellaisia saavutuksia. Hesse päätti ruveta tyttöä
treenaamaan.

Mutta — yhtäkaikki... hänessä oli kuitenkin jotakin, joka veti
puoleensa, jotakin kotoista ja turvallisuutta herättävää. Hänen äänensä
värähti toisinaan syvästi — aivan kuin jokin urkuharmoonion matalampi
sävel, joka vienosti vavahtelee. Siinä oli jotakin kyyneleistä...
jotakin itkuvalmista, joka karheiden sanojen vastakohtana vaikutti
omituisesti. Malin Hällströmillä oli samanlainen ääni, ehkä vieläkin
kauniimpi. Mutta Paulankin puheessa soinnahti pehmoinen, hiukan
surumielinen sävel. Se ilmaisi, että tyttö oli tunteehisempi, kuin
miltä tahtoi näyttää. Ilmeisesti hänkin oli mielistynyt toveriinsa ja
tämän kaupunkilaiseen käytökseen.

Paula esitti: Eikö heitetä kalosseja pois?

Hesse ei äkkiä käsittänyt, mitä toinen tarkoitti. Mutta kun tämä ojensi
kätensä lausuen nimensä, hän tajusi. Hän oli tahtonut esittää lähempää
tuttavuutta!

Hesse, virkkoi hän hiukan nolona. Oikeastaan minä olen Hesekiel, mutta
sitä muotoa ei käytetä juuri koskaan.

He juttelivat vielä hetkisen, kunnes Paula yhtäkkiä huudahti: Nyt on
lähdettävä lukemaan! »Sokrates» on ankara herra. Meillä on huomenna sen
tunti.

Niin... lehtori Fogman. Häntä kutsuttiin sillä liikanimellä. Vai oli
heillä huomenna hänen tuntinsa. No niin... hänenkin oli mentävä kreikan
sanoja hakemaan. Heilläkin oli »Sokrateen» tunti.

Hän heitti hyvästit, ja Paula hymyili viehkeästi: Hyvästi Hesse, ja
kiitos seurasta...

Hän lähti painamaan kotia kohti. Merkillistä! Oliko tämä taas heräävää
rakkautta? Oh, miksi tuo sana nyt tuntui hänestä niin arkipäiväiseltä?
R-rakkauttako? Johtuiko se tuosta sorahtavasta r-äänteestä?...
Amor-r... agapee... oli hyvä, ettei sanan kreikankielisessä vastineessa
löytynyt ärrää. Se tuotti hiukan helpotusta. Mutta — miten olikaan...
tyttö oli kuitenkin, erikoinen... e-r-rikoinen... perhanan ärrä! Sehän
särki koko lumouksen kuin voimakkaasti viskattu kivi kiiltävän peilin
pinnan!

Hän silmäsi taivaalle. Siellä tuikkivat Otava ja Aaronin sauva. Ne
välkkyivät kuin loistavat jalokivet. Hänhän oli ennenkin vedonnut
tähtiin... nuoren elämänsä tärkeissä ratkaisukohdissa. Niin hän teki
nytkin. Nuo välkkyvät avaruuden timantit toivat hänen mieleensä Paula
Posion silmät.

Ne olivat kieltämättä kauniit... harvinaisen säteilevät ja ilmehikkäät.
Niiden pohjalla paloi tuli, lempeästi lekottava liesivalkea. Hesse oli
kauan kyyrötellyt viluissaan. Nyt hän oli löytänyt lämmittelypaikan.
Paula Posion silmät olivat sen hänelle ilmaisseet.

Kotipihalla hän pysähtyi. Oli samanlainen ilta kuin kaksi vuotta
sitten, jolloin hän oli palannut Viktorian kotoa. Missähän tämä nyt
mahtoi olla? Hesse oli kuullut, että Viklundit olivat muuttaneet
takaisin Ruotsiin, Luulajaan. Siellä oli suuria sahalaitoksia, ja
Viktorian isä oli saanut edullisen paikan. Sitäpaitsi ei Viktorian äiti
ollut kuulemma viihtynyt täällä.

Hessen sydämeen pisti. Viktoria oli ollut suloinen. Miksei hän ollut
osoittanut myötämielisyyttä? Hänenkin äänensä oli ollut miesmäinen...
käheä ja oikeastaan ruma. Mutta siinä oli sittenkin soinnahtanut
jotakin... jotakin avuttoman tapaista... kuin tukea ja turvaa etsivää,
joka aina herätti hänen ritarilliset vaistonsa henkiin. Miksei hän
ollut saanut ojentaa auttavaa kättä? Viktoria... minä tuen sinua
käsivarresta. Luistellaan... luistellaan läpi elämän...

Hän meni katsomaan entisen luistinratansa paikkaa. Nyt siinä oli korkea
kinos, ja joku katuvarren asukkaista oli unohtanut sen nokalle joitakin
lapsenriepuja. Hesse potkaisi niitä. Ne sitten hakivat omituisia
kuivaamispaikkoja! Tuulikinhan ne tuosta veisi. Rääsyjä...r-rääsyjä!
Taas muistui hänen mieleensä Paula Posion sorahtava r. Pahusko se
oli hionutkin hänen korvansa niin hienoksi, ettei tuosta nyt päässyt
rauhaan!

Hän huokasi ja tallusteli sisään luistimet kainalossa.

Seuraavana päivänä koulussa hänet otettiin iloisesti vastaan. Kaikki
istuivat juhlallisina ja tuijottivat taululle. Hän oli myöhästynyt
rukouksista. Mitä... kuka hävytön —?

Taululle oli piirretty poika ja tyttö. Poika luistimet jalassa, kädet
selän takana, kurotti huuliaan pientä, paksua tytöntypykkää kohti, joka
iloisesti nauraen sanoi: »Minun isälläni on kaksituhatta por-roa! Hesse
tunsi itsensä ja Paula Posion. Se oli Gutzénin Sampan käsialoja. Kyllä
hän arvasi. Samppa oli mainio piirustaja, mutta olisihan hän saattanut
käyttää lahjojansa parempaankin.

Hän sutaisi piirustuksen pois. Olikin jo aika, sillä opettaja astui
luokkaan.

Sillä tunnilla ei Hesse paljon seurannut. Hänen sisunsa kiehui. Toverit
olivat asettuneet taas häntä vastaan. Niille ei sitten ollut mikään
pyhää... ei rakkauskaan! Hesse tunsi voimakasta myötätuntoa pilkattua
ystäväänsä kohtaan. Pilkatkoot! Hän asettuisi tätä puolustamaan.
Viis siitä, vaikka hän rääkkäsi ärrää ja oli muutenkin käytökseltään
puolivillainen. Hänellä oli kuitenkin hyvä sydän, ja sehän oli pääasia.

Tämä toverien asenne ratkaisi lopullisesti hänen suhteensa Paulaan.
Hän kiintyi tyttöön koko sielustaan. Hänellä oli sellainen merkillinen
kyky kasvaa vastoinkäymisissä. Siinä oli hänen elämänsä voiman
suuri salaisuus. Hän tuli henkeä täyteen ja kohotti päänsä pystyyn.
Niinkuin ennen rautatien pajassa, kun hitsauskipunat räiskyivät
hänen silmilleen, hän otti nytkin vastaan nuo monet pistopuheet ja
letkaukset. Ja hän teki saman havainnon kuin silloinkin: ne eivät
polttaneet.

Hän seurusteli siis Paulan kanssa joka ilta. Sunnuntaisin ja
lupapäivinä he tekivät pitkiä kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle.
Hessellä oli silloin erinomainen tilaisuus opettaa tyttöä. Esitelmöiden
Kreikan ja Rooman mytologiaa hän pänttäsi tämän päähän monta kaunista
pikku juttua. Ja jälleen sukelsi esille tuo vanha lause: _Amicus amico
carus est_ — mutta sillä erotuksella, että toinen amicus nyt oli
muuttunut _amicaksi_. Se sopi siten paremmin.

Paula katseli ihaillen oppinutta kavaljeeriaan, joka puhui merkillisen
sujuvasti ollakseen vasta kuudesluokkalainen. Hän oppi paljon sinä
talvena, oppi hienon käytöksen alkeet... sai tietää, ettei tyttöjen
sopinut kiroilla. Ja hän häpesi, että oli käyttäytynyt niin tyhmästi,
korjannut pojan läsnäollessa hamettaankin ja vielä hakaneula
suupielessä — aivan kuin joku piiantallukka! — Kun sitä on pönteri,
niin mistäpä sitä osaa, nauroi hän kyynelet silmissä.

Tuollaisia pikku kompastuksia sattui kyllä vielä... silloin tällöin.
Mutta se ei Hesseä enää surettanut. Paula oli nyt tietoinen siitä, mikä
sopi, mikä ei. Toista harmitti vain se, ettei tyttö oppinut käyttämään
d:tä oikealla paikalla. Hän saattoi esim. sanoa: mahtodonta. Siinä
pisti jälleen puolivillaisuus esiin. Mutta Hesse jatkoi itsepintaisesti
sivistystyötään, ja lukukauden lopulla Paula jo haasteli sangen sirosti
ja näppärästi.

Tuli sitten kesä, ja koulu loppui. Paula matkusti kotiinsa ylimaihin.
Hänellä oli sama matka Kalle Iinatin ja tämän sisaren kanssa. Hesse oli
heitä polkupyörällä saattamassa ensimmäiseen majataloon.

Siellä, kievarikamarissa, juotiin lähtökahvit. Iinatin Kallekaan
ei enää vitsaillut. Hän oli vakava kuin setämies ja otti heidät
ystävälliseen suojelukseensa. Hän lohdutteli: Älä itke, Paula, Hessehän
tulee kesällä sinua kahtomaan... Ja sitten hän hiukan levottomana
silmäsi Hesseä, jonka kurkussa myös nyki ja pakkasi tukkeutumaan.
Niin... hän aikoi kesällä tulla Paulaa tervehtimään.

Ylimaihin menijät lähtivät. Hesse seurasi kievarin portilta heidän
matkaansa. Kauan vilkkui maantieltä valkoinen nenäliina, jota toisin
vuoroin heilutettiin iloisesti, toisin vuoroin painettiin kasvoille.
Siellä kyykötti Paula takaistuimella ja huiskutti ystävälleen. Hänestä
oli nyt täydellisesti hävinnyt miesmäisyys. Hän oli vain surullinen,
pieni koulutyttö, joka ensi kertoja elämässä tunsi eron ikävän.

Hesse palaili kaupunkiin autuaissa tunnelmissa, joskin alakuloisena.
Ajatella, että Paula oli purskahtanut itkuun! Hän ei ollut ennen nähnyt
itkevää naista, jollei nyt ottanut huomioon Naapuri-Hällströmin tätiä,
äitiään ja omaa sisartaan. Mutta ensiksimainittu oli liiaksi vieras,
jälkimmäiset taas liian omaisia, jotta heidän kyynelensä olisivat
samalla tavalla järkyttäneet. Paula oli näyttänyt niin avuttomalta,
niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, että hänen oli tehnyt mieli ottaa
tyttö syliinsä ja suudella häntä.

Ja nyt alkoi matkan valmistelu. Hessen pikkuserkku, kauppias
Nyströmin vanhin poika, oli luvannut hänelle pyörää lainaan. Se oli
vanha rämä ja paljon käytetty, mutta Hesse paikkaili sitä parhaansa
mukaan. Jokaisen ulkokumissa olevan reiän kohdalle hän laittoi
kalossinpohjasta vahvistuspaikan. Sen piti kestää, sillä hänellä oli
pitkä matka. Hän voiteli, puhdisti, kiillotti ja maalaili, askarrellen
samanlaisella mielellä kuin kosiomatkalle valmistautuva talonpoika,
joka siistii kiesejään. Ja hauskaa se oli! Oli suloista tuossa työn
ääressä muistella viime lukukauden rikkaita elämyksiä. Se oli ollut
vielä sisältörikkaampi kuin viime kesä Leppäsaaressa. Tosin Malin oli
kauniimpi... paljon kauniimpi, mutta niin kylmä, niin tavattoman kylmä.
Hesse oli joskus arvellut, tokko hänessä sielua olikaan. Sillä olisihan
sen edes joskus pitänyt näyttää elonmerkkiä niin kiihkeän ja uskollisen
palvonnan edessä. Niin... mutta olihan se näyttänytkin, vaikka toiselle
pojalle. Riippui henkilöstä, kuka tuon sielun hereille sai. Ei...
hän ei enää ajatellut koko Malinia eikä koko Hällströmien heimoa.
Nappisaksoja ne olivat Posioiden rinnalla, jotka omistivat kaksituhatta
poroa! Niin... välipä niistä... ei hän porojen vuoksi — hän rakasti
vain Paulaa itseään. Kun hän kerran koulunsa lopetettuaan astuisi
Paulan isän eteen pyytämään tämän tyttären kättä (niinhän sanottiin
romaaneissa) — hän lausuisi vain lyhyesti: Antakaa porot pojillenne...
minä vien Paulan... Ja varmaankin ukko Posio silloin nyökäyttäisi
päätään tyytyväisyydestä.

Iltaisin hän kuljeskeli maantiellä, joka johti ylimaihin. Teki
sydämelle hyvää vaeltaa tuota samaa tietä, jonka käänteeseen Paula
oli muutamana kesäkuun aamuna hävinnyt. Rattaiden jäljetkin tuntuivat
täällä rakkailta, ja Hesse kuvitteli niidenkin kuiskivan Paulasta
ja hänen kaukaisesta kotiseudustaan. Karjaportilla, portinvartijan
tuvassa, istui vanha vaimo sukkaa kutoen. Ovi oli auki maantielle
käsin. Saattoi siis hyvin nähdä tuon pienen tuvan sisustuksen.
Kahvipannu tuolilla ovensuussa ja pöydällä kukkia. Mitä... punapauloja,
puna-apilaita, Paulan lempikukkia! Mummo vilkaisi työnsä lomasta ja
hymyili ystävällisesti. Hän tunsi seppä Karlssonin pojan, joka kävi
isoja kouluja. Hesse nosti kohteliaasti lakkiaan ja vaelsi eteenpäin.

Välistä hän otti pyöränsä ja ajoi ensimmäiseen majataloon. Oli somaa
astua tuohon samaan kievarikamariin, jonka pöydän ääressä he olivat
jäähyväiskahvit juoneet. Kuinka pitkä aika siitä tuntui olevan! oli
vaikea ajatella, että se oli tapahtunut vasta viikko sitten. He olivat
sopineet Paulan kanssa, etteivät kirjoittaisi. Se saattaisi herättää
tarpeetonta huomiota. Mutta pianhan hän matkustaisi sinne... Paulan
luo, ja silloin olisi elämä taas kuin silkkiä! Hesse tilasi kahvia ja
sitä juodessaan kuvitteli, että pöydän toisella puolen istuivat Paula
ja Kalle Iinatti sisarineen. Hän kohotti kuppia kuiskaten itsekseen:
Näkemiin, Paula... me tapaamme pian. Ja hänestä tuntui tuo pikku temppu
peräti somalta.

Auringon mailleen mennessä hän palaili kaupunkiin, katsellen
kosteudesta kiilteleviä ruohokenttiä ja tien varrella olevia huviloita.
Oli vielä koleaa iltaisin, sillä kesä tuli myöhään tänä vuonna. Hän
huomasi miehen ja naisen istuvan muutaman huvilan verannalla yhteiseen
hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat sivumennen ohitseajavaa
koulupoikaa, joka polki verkalleen, kiirettä pitämättä. — Rakastavainen
pari... vilahti Hessen päässä, ja hänestä oli mukavaa ajatella, että
siinä istui Paula ja hän. Kirkontorni näkyi metsikön takaa, ja sen
oikealla puolen kohosivat Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput.
Jostakin kaukaa kuului höyrylaivan huuto, ja päivystysveturi kiljahteli
hautuumaan takana. Miksi tuntui Hessestä raskaalta palata kaupunkiin
tällaisena iltana? Täällä laski aurinko mereen... johonkin sinne
Leppäsaaren taa. Mutta — vastakkaiselta ilmansuunnalta se nousi...
nousi loistavana ja kirkkaana, valaen hohdettaan yökasteesta
kimalteleville kedoille, jotka heräsivät kuin ihmiset, unissaan itkeneet,
mutta kyynelten aiheuttajana oli onni, suuri, ihmeellinen onni.
Jotavastoin tämän iltakasteen, joka ennen yön tuloa laskeutui, puristi
esiin tuska... tuska siitä, että päivä pakeni pois. Se oli ikävää,
sydäntä jäytävää ikävää, jota ihmislapsikin tunsi illan tullen, yön
lähestyessä...

Hesse kääntyi kotiin päin. Joku myöhästynyt kylpymies tuli vastaan
märkä vasta kainalossa. Hän höyrysi, ja hänen vastansa höyrysi. Siitä
lemahti ohiajavan koulupojan nenään suloinen saunan tuoksu. Hesse
rupesi hyräilemään:

    Itämaille rientää ma tahdon,
    siellä kultani asustelee, yli vuorten, metsäin, laaksoin,
    missä tuometkin tuoksuelee.




XIII.


Hesse polkee pölyistä maantietä. Aurinko paistaa täydeltä terältään.
Nyt —juhannuksen jälkeen oli vihdoinkin tullut lämmin, oikea hellekesä.
Hän hikoilee tavattomasti ja poikkeaa vähäväliä juomaan tien varrella
olevista mökeistä.

Täällä on toisenlaista kuin kaupungissa. Koskaan ennen hän ei ollut
käynyt näin kaukana. Olihan hän kyllä nähnyt Helsingit, Turut ja
Viipurit, mutta hän oli matkustanut junalla. Ja mitäs sitten — ne
olivat kaupungeita, jos kohta etäällä. Täällä hengitti erämaa,
koskematon kiveliö, korpi.

Ihmiset tekivät ujon vaikutuksen, ne eivät juuri paljon puhelleet.
Se kehuttu maalaisten uteliaisuus, josta kaupungissa niin isoa ääntä
pidettiin, ei näyttänyt asustavan täällä. Torpanvaimo meni sanaa
sanomatta ulos, palasi hetken kuluttua ja laski sinukkatuopin pöydän
nurkalle. Hesse joi ja ihmetteli. Merkillistä seutua... merkillistä
kansaa!

Mutta sitten hän vilkastui ja sydänala valahti pehmeäksi kuin vaha.
Nämä ihmiset olivat nähneet Paulan. Tuo torpanvaimo oli pilkistänyt
ikkunasta Iinatin Kallen ohiajaessa — niinkuin oli pilkistänyt hänenkin
tullessaan. Kukaties se tunsi heidät —?

Hän kyseli varovasti — noin kautta rantain. Tiesikö emäntä mitään
Posion väestä? Torpan vaimo katsahti häneen tylsästi, rupesi
liekuttamaan kehtoa ja vastasi yksikantaan: Tästä kulkee niin paljon
ohi... kukapa ne kaikki tuntee...

Hessen mieliala painui, ja hän oli pitkän aikaa vaiti. Niin... tämähän
oli vielä niin kaukana Paulan kotoa... vierasta pitäjääkin. Hän tunsi
itsensä orvoksi ja yksinäiseksi. Ja lähtiessään jatkamaan matkaa hän
ajatteli: Mahtanenkohan koskaan päästä perille —?

Mutta majataloissa, joihin hän säännöllisesti poikkesi, hän sai
käsiinsä johtolangan. Istahtaen kievarin pöydän ääreen hän selaili
päiväkirjaa ja haki esiin kesäkuun alkupäivät. Sieltä löytyi
säännöllisesti Paulan nimi. Siihen hän oli kirjoittanut pienellä,
pyöreällä käsialallaan. Ja Iinatin Kalle oli tekstannut alle komeasti
kuin joku maanmittari — kun taas Kallen sisaren nimikirjoituksen
ympärillä liehui kiehkuroita ja koristuksia jos jonkinlaisia. »Helmi
Iinatti, Helsinki—Kitka». Niin... hän tuli etelästä, suuresta
maailmasta. — Nuo nimikirjoitukset olivat Hesselle kuin tervehdys,
lämmin, tuttavallinen tuulahdus, ja kaikki muut nimet ennen niitä ja
niiden jälkeen olivat hänelle täydellisesti samantekeviä.

Hän joutui yöpymään samaan majataloon, missä retkeläisetkin olivat
yönsä viettäneet. Talo oli mäen rinteellä, harvinaisen kauniilla
paikalla, ja teki erinomaisen siistin vaikutuksen. Alla levisivät
metsät, hohtavat, viheriät metsät, ja maantie kiemurteli talon ohitse
kultaisen nauhan kaltaisena. Se kohosi vain yhä korkeammalle, kuta
pitemmälle matka kului.

Hesse ihaili mahtavaa näköalaa, ja hänen sieraimiinsa tunki voimakas
pihkan tuoksu. Ikkuna oli auki. Hän kuunteli metsän ääniä... niitä
oli monenlaisia. Tuolla laulahti joku lintu... helähdytti ilmoille
monimutkaisen liverryksen. Sitten kuului somaa kuhertelua... aivan kuin
olisi joku läheisyydessä kehrännyt hiljaa. Iso, musta lintu hakkasi
hongan kylkeä mäen alla, aivan pellon laidassa. Hesse erotti sen
punaisen päälaen ihan selvästi. Se katseli molemmille sivuilleen...
kuunteli hetken ja hakkasi taas, niin että metsä raikui. — Palokärkipä
siellä on leimaustöissä, kuuli hän miehen äänen sanovan, ja sitten
haukoteltiin oikein olan takaa. Ikkuna suljettiin rakennuksen toisessa
päässä. Se häiritsi palokärjen puuhaa. Lintu lentää räpytteli pois,
lyhyin, nykähtelevin siivenlyönnein ja hävisi maantien toiselle puolen.
Mutta Hesse kuuli, kuinka se mennessään äänteli: Kr-kr-kr!

Hän sulki ikkunan ja rupesi riisuutumaan. Kamari oli siisti, korkea
klahvipiironki toisella sivuseinällä ja sillä pyöreä peili ja kaksi
porsliinista koirankuvaa sekä tekokukkia. Muutamia amerikanvalokuvia
riippui seinällä... pönkkähameisia, kankeita naisia, päässä mahdottoman
suuret hatut ja käsissä kyynärpäihin saakka ulottuvat hansikkaat.
Hessen valtasi piinallinen olo. Hän tajusi puolivillaisuuden noista
mahdottomista valokuvista. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat nuoreen
pariin... nekin Amerikkaan menneitä — ja se auttoi hänet jälleen
tasapainoon. Nuori, hauskannäköinen mies morsiamensa kanssa. Tytöllä
oli pitkä huntu, ja hän puristi hellästi sulhastaan käsivarresta. Siinä
ei ollut mitään teennäistä asettelua. Jollei miehellä olisi ollut
vieras kuosista pukua, olisi kuva ollut sangen miellyttävä.

Laskevan auringon valo punasi vielä puiden latvoja, kun hän heittäysi
sänkyyn. Oli lähellä puolta yötä. Vuode oli siisti, lakanat hohtavan
valkoiset. Hessestä tuntui suloiselta vaipua pehmeihin patjoihin.
Hänen mielessään vilahti ajatus, että Paulakin oli ehkä nukkunut tässä
samassa vuoteessa, ja hän tunsi voimakasta mielihyvää. Hän koetti
syventyä siihen ajatukseen lähemmin, mutta väsymys voitti, ja hän
nukahti.

Aamulla hän heräsi, kun emäntä kantoi kahvin sisään. Oh, olipa somaa
venytellä ja kohoutua puoleksi istualleen ottamaan kahvia vastaan...
aivankuin joku »hosmestari», joka on matkalla leimaukseen. Emäntä
toivotti hyvää huomenta ja tiedusteli, miten »herra» oli nukkunut.

Oh, kiitoksia paljon... hyvinhän hän. Mikäs tässä maatessa...
tällaisessa hyvässä vuoteessa.

Niin... heillä koetettiinkin aina pitää kievarihuoneet puhtaina, kun
tässä talossa melkein jokainen matkustaja yöpyi. Tämä kun sattui
sellaiselle taipaleelle, että oli melkein pakko.

Niin — tässä taisivat Iinatin nuoretkin olla yötä? kysyi Hesse kahvia
juodessaan.

Joo — tässä olivat... ja Posion neitikin... se Paula. Nukkui juuri
siinä sängyssä Iinatin tyttären kanssa.

Hessen kahvikuppia pitelevä käsi vavahti. Oi, hän oli ainakin arvannut
oikein. Hänen teki mieli kysyä, kummalla puolen Paula oli maannut,
mutta ei kehdannut.

Siinä se oli topakka tyttö... niin riuska ja samalla lempeä. Taputteli
kaikki lehmät ja hevonsenvarsat. Ei se ollut herraskainen, vaikka
olikin rikas...

Hesse ei päässyt selville, kumpaa emäntä tarkoitti.

Iinatin tyttö on paljon jäykempi... mutta eipä silti — hyvin hänkin
ihmisiä puhuttelee.

Paulaapahan oli tarkoittanut. Hessen valtasi äkillinen ilo. Hän ojensi
kahvikupin emännälle ja komensi: Tuokaa nyt heti lisää! Minun pitää
suoriutua taipaleelle ja pian!

No... mihinkäs nyt semmoinen kiiru? Kai herra syöpi aamiaista? Ainahan
pikajalalla ehtii...

Ei, ei... ei hän joutanut syömään. Hänen piti päästä matkaan
mahdollisimman nopeasti.

Emäntä toi toisen kupin ja poistui. Hesse rupesi nopeasti pukeutumaan.
Hän silmäsi ikkunasta ulos. Aurinko heloitti taas kirkkaasti.
Notkelmasta mäen alta nousi kevyttä usvaa. Kaikesta päättäen tuli taas
hiostuttava helle.

Hän maksoi ja lähti. Isäntä puuhaili pihalla kärrynrattaita tervaten.
Hän virkkoi: Jaa... sillä rukilla sitä vain pääsee...

Kyllä... kyllähän tällä pääsi, vaikka olikin vanha rämä. Pitkältikö
karttui vielä Kitkan kirkolle?

Sinnekö herra on matkalla?

Sinne pitäisi yrittää.

Jaa... tästä on kymmenen penikulmaa.

Hyvä... illalla hän olisi perillä. Heilauttaen hattuaan hän laskeutui
maantielle ja rupesi taluttamaan pyörää vastamäkeä ylös. Idässäpäin
kuulsi ilmanranta ihmeen sinisenä. Siellä... siellä oli Paulan koti!

Hesse ajeli sen päivän, nousi mäen toisensa jälkeen ja viiletti alas.
Mutta kokemus oli opettanut hänet varovaiseksi. Mäkien alle oli
kasaantunut suuret määrät irtohiekkaa. Jos siihen vauhdilla laski,
saattoi särkeä pyöränsä ja tärvellä itsensä.

Hän matkasi kevein mielin. Suuret metsät tien molemmin puolin
humisivat kaihoisasti. Ne huokailivat syvään kuin jonkin salaisen
surun painamina. Tai — miksei se voinut olla iloa? Hesse tulkitsi sen
niinpäin, sillä hänen sydämensä oli riemua tulvillaan.

Täällä oli suurenmoista... autiota ja jylhää tosin, mutta sittenkin
kaunista. Välistä sai ajaa penikulman, eikä taloa tiettynyt.
Tuollaisella taipaleella saattoi kuvitella olevansa yksin koko
maailmassa... ympärillä vain nuo suuret, humisevat metsät ja korkeat
vaarat, joiden yli maantie kiikkui. Sieltä näkyi laajoja rämeitä,
toisinaan pieniä järviä ja lampia, joiden kirkkaus ihan pisti silmään.
Hopeaa, välkehtivää hopeaa oli erämaa täynnä!

Hän istuu Maanselän kievarissa tavallista pitempään. Tupa on korkea ja
valoisa, valoisampi kuin muualla. Se ei johdu ikkunoista, vaikka niitä
onkin kaksi. Sen vaikuttaa ulkona väreilevä, omituisen kuulakas valo,
joka viipyy mailla vielä auringon laskettuakin. Talonväki on reipasta,
valvoo myöhään. Se ei näy pitävän eroa yöllä ja päivällä. Nytkin jauhaa
kahvimylly, ja emäntä laittelee eväitä reppuun. Voisi yhtä hyvin olla
varhainen aamu. Talonisäntä valmistautuu lähtemään kalaan sydänmaan
järville. Niinkuin ei tämä jo olisi ollut sydänmaata. Ei, veikkonen —
kruununtien päällähän tässä asutaan, ja tuossa on vieressä kirkonkylä,
komea kuin kaupunki! Sinnekö nuoren miehen matka?

Sinnepä... sinne. Kai tästä vielä ehtisi — ennen yön tuloa?

Voi veikkonen... kirkonkylän herrat eivät kesällä muuta teekään kuin
valvovat läpi yön.

Niin... tuota, kenen luokse se tämä oikein tähtää? Se on talon vanha
emäntä, tiukannäköinen, tarmokas muori, joka sen kysymyksen tekee.

Iinatin... kauppias Iinatin.

No siellä nyt on vähän ihmismäisempi järjestys, kun on emäntä
uskomassa. Mutta kyllä sinnekin pääsee, kun kolistaa.

Hesse maksoi kahvit, hyppäsi pyöränsä selkään ja painui viimeiselle
taipaleelle. Kolmetoista kilometriä... niinhän ne sanoivat? Nyt ei
ollut päämäärä enää kaukana. Jos nyt rukki särkyisi, niin särkyköön!
Hän kävelisi loppumatkan — kävelisi? — ei... juoksisi, juoksisi niin
paljon kuin jaloista lähtisi. Hänhän aikoi palata vasta syksyllä.
Iinatin Kalle oli kertonut, että hän voisi päästä maanmittarien töihin.
Niitä oli täällä monia kymmeniä joka kesä, ja ne tarvitsivat miehiä.
Saat tienata vähän ja tavata Paulaa useammin. — Kalle oli vilkuttanut
silmää. Oh, se Kalle... se oli sellainen parantumaton koiranleuka!
Mutta ei se pahaa tarkoittanut, ei... kiusasi vain häntä muuten... se
kun vain. Itse asiassa se piti hänestä paljon.

Hesse pysähtyy viimeisen vaaran laelle. Siitä lähtee maantie
laskeutumaan alas... aluksi jyrkästi, mutta sitten yhä loivemmin...
loivemmin. Hänen eteensä aukeaa mahtava kylä... talo talon vieressä...
paikoitellen aivan yhdessä rivissä, kuin konsana kaupungissa.
Keskellä kohoaa kirkon juhlallinen, viheriä kupooli kuin Jerusalemin
temppelin torni. Kylän takaa nousee vaaroja, korkeampia kuin yksikään
tähänastisista... kohoaa ylös melkein pilviin. Muutaman laella
kimaltelee valkeita läikkiä. Lunta! Keskellä kesää! Mutta — ne
olivatkin jo tuntureita.

Tämähän oli satumaista! Näin mahtavaa seutua... ihan kuin Itämailla...
kuin jossakin Jerikon tasangon tai Libanonin liepeillä. Ja tämä oli
Suomea, hänen rakasta isänmaatansa!

Hän seisoo vaaran laella paljain päin, ja tuuli hyväilee hänen hiestä
märkiä hiuksiaan. Tuntuu vilpoiselta. Ilma on niin kevyttä. Sitä
vetää keuhkoihinsa ihmeen helposti. Laaksosta, vaaran kupeelta kohoaa
monen kaltaisia suloisia tuoksuja. Yökasteessa kylpenyt koivu lemuaa.
Hänen sieraimensa värähtelevät, hän on kuin huumaantunut. Totisesti
— kannatti ponnistella tänne jo tämänkin vuoksi, saadakseen nähdä
tämän... tämän ihanan seudun, nuo verkkaan punertuvat tunturilaet...
tämän ilman, tämän tummansinertävän, autereisen ilman, joka nyt
auringon noustessa jälleen rupeaa elämään. Päivän kuningatar saapuu
noutamaan metsään unohtamaansa huntua, pukeakseen sen jälleen ylleen
ihmisten iloksi...

Hesse lähti laskeutumaan alas. Teki mieli antaa huilata, mutta vaisto
varoittaa. Tässä mäessä vasta voisikin kuperkeikan tehdä! Hän iskee
jarrun päälle, ja hiljaa, hyvin hiljaa lipuu pyörä vaaran rinnettä
alas. Ei kiirettä, ei kiirettä... Paula on lähellä! Hän nukkuu jossakin
tuon tiheän taloryhmän keskellä.

Puolen tunnin kuluttua hän on kylässä. Hän ajelee ohi nukkuvien
talojen... nukkuvien jos valvovienkin. Oikeassa oli Maanselän väki
ollut. Tuossakin istui seurue herroja ja naisia hauskannäköisellä
parvekkeella, ensiksimainituilla höyryävä totilasi edessään. Naisilla
on turkit hartioilla... kummallista, keskellä kesää. No niin...
eihän se ihmeellistä. Vaikka yö olikin satumaisen kaunis, oli
kuitenkin hiukan koleaa. Se johtui seudun korkeudesta. Hän, ajosta
lämmennyt mies, ei sitä vain tunne. Idästä, tunturijonon takaa
kohoaa auringon kultainen kehrä. Se ei ollut tainnut viipyä piilossa
neljännestuntiakaan. Takaapäin kuuluu laulua: »Sävel, sä huojenna
huoliani...» Se on kvartetti... mieskvartetti, nähtävästi äskeinen
seurue...

Hesse pysähtyy kookkaan rakennuksen eteen, jonka etusivulla komeilee
isoilla hopeanvärisillä kirjaimilla: _Kalle Iinatti_. Korkeat,
kaksipuoleiset portaat johtavat puotiin, jonka leveät näyteikkunat ovat
täynnä tavaraa.

Hetken kuluttua seisoo Hesse eteisen oven takana ja soittaa.
(Soittokellokin niillä oli kuin kaupungissa!) Hän odottaa henki
kurkussa. Pörröinen pää kurkistaa eteisen ikkunasta.

Kalle!

Tämä tulee päästämään ja takapuoltaan raappien lausuu: No... siinähän
se Hesekieli on...




XIV.


Seuraavana päivänä hän tapasi Paulan.

Ajaessaan Kallen kanssa maantiellä he kohtasivat suuren tyttölauman.
Ne olivat rippikoululaisia, joilla oli ruokavälitunti. Kalle tyrkkäsi
Hesseä kylkeen. Tämä hämmästyi — mitä nyt?

No, katohan tarkemmin, eikö näy tuttuja joukossa.

Hesse tarkasteli tyttöparvea, joka oli jakaantunut molemmin puolin
tietä. Paksuja, tukevia palmikoita ja pyöreitä, punakoita kasvoja.
Eivät ne juuri näyttäneet kauniilta. Mutta — ah! — yksi hattupäinenkin
oli joukossa. Hessen silmät levisivät pyöreiksi kuin renkaat.

Paula, Paula!

Siellähän seisoi Paula maantien syrjässä ja katseli häntä lämpöisesti,
joskin hiukan ujosti. Hesse hyppäsi rattailta alas. Tyttölauma,
joka uteliaana oli töllötellyt outoa poikaa, pyrähti juoksuun kuin
säikähtynyt riekkoparvi.

Nyt sinä tekosen teit! Kuulutit koko kylälle, että sulla oli möötit.
Pirkule —ja minä kun olin järjestänyt, että saisitte meillä tavata!

Hesse seisoi kuin puusta pudonnut. Mitä oli tapahtunut? Oliko tämä nyt
niin hirveä rikos?

Sinä et tunne paikkakuntaa, jutteli Kalle kuin haastetta antava
poliisimies. Täällä leviää juoru kuin kulovalkea. Ja Paulankin saatoit
pahaan välikäteen.

Hän katseli maantietä pitkin silmiään siristäen, oikeassa kädessä
ohjakset. Sitten hän naurahti setämäisesti: No, mitäs nyt tehhään?

Ja vasemmalla kädellä kouraisten kuvettaan hän röhähti: Saat nyt itte
hoitaa puttiikin...

Paula kimpastui: Kyllä se hoidetaan! Tule, Hesse!

Ja kääntäen Kallelle selkänsä hän viittasi Hesselle, lähtien astumaan
tietä eteenpäin.

Kalle pyörsi hevosineen takaisin.

Menkää hautuumaalle — siellä saatte olla rauhassa, huusi hän, lähtien
ajamaan kylään päin ja viittoen kädellään.

Olipa tämä nyt — aivan kuin vihollismaassa.

Paula ja Hesse kulkivat rinnatusten, hengästyneinä, punaisina, sydän
kiivaasti takoen. Hesse tarkasteli Paulaa. Tämä tuijotti tiehen, pieni
olkihattu hiukan kallellaan. Hän näytti hämmästyneeltä. Merkillistä!
Tyttö vaikutti täällä aralta, pelästyneeltä... kuin jollakin tavoin
pienemmältä ja avuttomalta. Mikä häntä vaivasi?

Paula, minä tulin!

Tyttö katsahti häneen kuin sanoakseen, että: niinpä näyt tulleen. Hän
kiirehti askeleitaan ja viittasi Hesseä seuraamaan. He pysähtyivät
korkean, mustaksi maalatun portin eteen, jonka päällä törrötti
kömpelötekoinen, kallellaan oleva risti.

Tyttöparvi oli kerääntynyt Kallen kiesien ympärille. Tämä näytti
selittävän heille jotakin ja silmäsi tavantakaa sinnepäin, missä Hesse
ja Paula seisoivat. Sitten hän tempaisi ohjaksista ja lähti ajamaan,
niin että maantie pölysi. Tytöt lähtivät marssimaan samaan suuntaan,
parittain, käsi kädessä. Metsä kaikui heidän naurustaan.

Paula sanoi: Mennään tänne... täällä ei meitä häiritä.

Oh, se sorahtava r! Miksi se nyt pisti niin selvästi Hessen korvaan.
Vaikuttiko siihen tämä epämukavasti sattunut kohtaaminen? Hänhän oli
iskenyt tyttöparveen kuin haukka — ja tässä nyt oli saalis: avuton,
ujosteleva rippikoulutyttö! Oh, se selvisi Hesselle vasta nyt.

Käytkö sinä rippikoulua?

Käyn.

Mutta — eikö sinun pitäisi mennä takaisin?

Pitäisi kai... mutta en minä välitä. Minä en välitä mistään!

Hesse seisoi kuin puulla päähän lyöty. Paula hengitti raskaasti
ja puristeli punakoita käsiään. Oh, nuo kädet... ne olivat Hesseä
alussa hermostuttaneet. Ne olivat niin tukevat ja punakat, — niin
maalaismaiset. Mutta nyt hän ei ajatellut niitä.

Enkö minä olisi saanut tulla?

Kyllä — sinun pitikin tulla. Minä olen odottanut sinua niin. On ollut
ikävä, toivottoman ikävä.

Ja Paulan silmissä kimaltelivat kyynelet.

Silloin Hesse riemastui. Tarttuen tyttöä käsipuolesta hän veti tämän
portista sisään. Siellä, suuren koivun, alla, hän kietoi kätensä Paulan
kaulaan ja suuteli häntä.

Ensimmäinen suudelma! Kun Hesse Karlsson vuosien kuluttua muisteli
sitä, hän nauroi itsekseen ja ajatteli: Kyllä on oltu hassuja! Mutta
nyt hän oli vakava kuin ehtoollispöydässä. Ja tavallaan — eikö tuota
ensimmäistä, arkaa ja ujoa suudelmaa, jonka tyttö pojalle suo, voitaisi
kutsua sakramentiksi, jonka Amor, rakkauden jumala, tarjoo?

Suuri koivu heidän päänsä päällä suhisi hiljaa. Aurinko paistoi
kosteille, lahonneille puuristeille. Oli aamulla satanut, ja tuore
hautuumaan multa, joka oli sulattanut itseensä niin monta ennen
sykkinyttä sydäntä, tuoksui väkevästi. Yksinäinen lintu lehahti
visertäen lentoon viereisestä koivusta — kuin sanaa viemään korkeuteen,
että tuossa... tuon tuuhean koivun alla uskottiin taas elämään.
Auringon valo välkehti sen siivissä, kun se nopein, väräjävin lyönnein
lensi tiehensä. Ne värisivät yhtä herkästi kuin Paulan huulet.

Kuka voi kuvata hetken, jolloin kahdeksantoistavuotias nuorukainen
ensi kerran syleilee tyttöä, joka itkee hänen povellaan! Suudelmien
sulouteen sekoittuu suolaisen kyynelen maku. Kirpeääkö? Ei —
päinvastoin: makeaa kuin hunaja! Äitelääkö? Ei — päinvastoin: suloista
kuin nektari!

Kyynel, kyynel — se juuri antaa tuolle hetkelle sen erikoisen arvon —
pyhyyden. Ei pienintäkään saastaa, ei aistillisuutta — tai, jos sitä
on, niin se on täysin viatonta. Sellainen ei rumentaisi enkeleitäkään.
Ei intohimon kipinääkään, vaan täydellinen puhtaus — yhtä kirkas, kuin
on juuri nuoren, puiltaan ja viattoman tytön kyynel.

Paula tyyntyi. Hän irroittautui Hessen syleilystä. Katsahtaen hiukan
ujosti poikaan hän viittasi tätä seuraamaan itseään.

He kulkivat syvemmälle vanhojen koivujen siimekseen. Hoitamattomia
hautoja, kaatuneita puuristejä, lahonneita ja ilmansyömiä — tuossakin
muuan, suora ja yksinkertainen, ilman poikkipuuta. Se muistutti vanhaa,
harmaata mummoa. Niin avuttoman näköisenä se seisoi pienellä kummullaan
kuin kerjäten ohikulkijoilta almua.

Sen päähän oli upotettu lasi, ja sen alla värjötteli sateen Koittama
paperipalanen. Siihen oli kankea käsi piirtänyt vainajan nimen,
syntymä- ja kuolin ajan, sekä virrenvärssyn lopuksi: »Siäll' on nyt
talella hään luonna Heran...» Kostuneesta kirjoituksesta oli vaikea
saada selvää.

Niin... niin — tallella, tallella... nuori rakkaus, joka äsken näytti
jo hukkuneen, oli tallella! Se oli löytynyt — puhjennut esiin kuin
vehmas ruoho vilvoittavan sateen jälkeen.

Mitäpä nyt merkitsi, että he olivat antaneet itsensä ilmi — mitä
Iinatin Kallen varovaisuustoimenpiteet, joihin Hesse — sivumennen
sanoen — ei oikein jaksanut luottaa. Olihan Kalle jutellut
rippikoulutyttöjen kanssa — nämä tiesivät siis asian. Kohta sen sai
kuulla kirkonkylä, pitäjä — niin, koko maailma. Saakoot! He rakastivat
toisiaan.

Nuoret käyskentelivät hautojen välissä. Heillä oli paljon puhumista.
Hesse kertoi mitä hän oli tehnyt, sen jälkeen kuin Paula oli lähtenyt —
muisteli jokaisen pienimmänkin seikan. Mikään ei ole vähäpätöistä, kun
rakkaus saa puheenvuoron. Paula vuorostaan kertoi pojalle ikävästään,
yksinäisistä iltahetkistään kotona vinttikamarissa. Oi, hän oli
aloittanut kirjettä sen seitsemänkin kertaa, mutta ei ollut uskaltanut
lähettää. Postissa olisivat nähneet. Heillä oli sellainen postineiti,
joka avasikin kirjeitä —niin utelias ja juorunhaluinen.

Hesse sanoi: Mutta nyt... nythän se kumminkin on tiedossa.

Paula: Olkoon — nyt onkin eri asia. Minä pääsen kohta ripille... täytän
viisitoista. Ja vuoden päästä me voimme mennä kihloihin.

Hesse mietti — vuoden päästä. Hän olisi silloin kahdeksannella
luokalla. Ei kävellyt. Koulupoika ei saanut mennä kihloihin. Se oli
kouluasetusta vastaan. Mutta ylioppilaaksi tultua kyllä.

No... olemme siihen saakka salakihloissa.

Se kyllä menetteli. Mutta — se salaileminen oli ikävää. Piti aina olla
varuillaan, aina miettimässä keinoja, miten kohdattaisiin. Kaupungissa
se kävi, mutta ei täällä maalla. Miten se täällä järjestettäisiin?
Nytkin hän aikoi jäädä tänne kesäksi, koko kesäksi. Iinatin Kalle oli
toimittanut hänet muutamalle maanmittarille työhön. Teki tietysti
mieli tavata silloin tällöin — esim. sunnuntaisin. Mutta — mitenkä se
järjestettäisiin?

Paula sanoi: Täytyy kertoa isälle ja äidille.

Hesse hätääntyi: Älä herran nimessä hiisku vielä mitään! Suuttuvat
eivätkä laske sinua enää syksyllä kouluun.

Paula: Pakko laskea, sillä meiän talossa ovat kaikki niin huonoja
rätinkimiehiä, että yksi koulunkäynyt tarvitaan.

He nauroivat. Kaipa se siitä selviäisi. Ehkäpä Iinatin Kalle keksisi
keinon.

Niin... Kalle, se oli sellainen välläke, kiusasi joka paikassa. Sanoi,
että: penikkatautia se on teillä tuommoinen rakkaus!

Vai penikkatautia! Kylläpä nyt kuultiin! Mutta — Kalle saisi nähdä,
saisi nähdä.

Päivä oli jo kulunut paljon sivu puolivälin, kun he palailivat. Paulan
rippikoulu oli ainakin tältä päivältä jäänyt. Hän ei uskaltanut
tulla keskikylälle saakka, vaan erosi Hessestä heti, kun ensimmäiset
talot tulivat näkyviin. Tämän piti neuvotella Iinatin Kallen kanssa
tilanteesta.

Hyvä! Kyllä keino keksittäisiin. Paula sai olla huoleti.

Hesse nosti lakkia ja lähti astumaan. Joukko äskeisiä rippikoulutyttöjä
tuli vastaan. Ne tiirailivat kulmainsa alta, ja muutamat nauraa
tirskuivat, painaen huivin nurkkaa suunsa eteen. Ikkunoista
töllisteltiin häntä, ja tulipa muutaman kaupan portaille mies oikein
vartavasten häntä katsomaan. Hesse vilkaisi kylttiä. Se ei ollut Posion
kauppa.

Iinatin Kalle oli sitä mieltä, että hänen oli mahdollisimman pian
laittauduttava metsiin. Paulan vanhemmat olivat hihhuleita, hyvin
epäluuloista väkeä. Jos he saisivat vihiä riiuusta — kävisi tytön
huonosti. Hessen piti ajatella juuri sitä. Hän, Kalle, kyllä
järjestäisi, että he voisivat vaihtaa kirjeitä kesän kuluessa. Hesse
saisi luottaa häneen. Kun se nyt kerran oli noin vakavaa laatua,
niin pitihän, helkutissa, koettaa miestä auttaa. —Mutta en minä olis
uskonut, että sinä oot noin paha pihkaantumaan.

Niin — niin se vain oli.

Taisit jo ottaa pusutkin?

Hesse nauroi ja oli salaperäinen. Eipä hän — se kun vain muuten
haasteltiin...

Hesekieli, ketunmieli, Mikko Repolainen! nauraa röhötti Kalle ja kynsi
kuvettaan silmät sikkarassa.

No niin. Iinatin Kalle järjesti asiat. Hesse sai ostaa saappaat
muutamalta hänen sukulaismieheltään. Ne olivat kyllä käytetyt, mutta
vedenpitävät. Ei tirissyt läpi! Hartsuja ja muuta, mitä metsässä
tarvittiin, sai heidän puodistaan tulevaa tiliä vastaan vaikka kuinka
paljon. Hän oli jo puhunut isänsä kanssa. Ei muuta kuin reppu selkään
ja mies matkaan!

Viikon päästä Hesse lähti. Hän ei ollut tavannut Paulaa koko aikana.
Niin araksi tämä oli käynyt. Eikä Iinatin Kallekaan ollut neuvoa
keksinyt. Posiot haistoivat jo jotakin ja pitivät tyttöä silmällä.
Siitä oli jo puhuttu pappilassakin — arvaahan sen, kun tyttö jäi
koulusta pois. — Se lähti muutaman kaupungin herran kanssa; oli eräs
piian tumppana möläyttänyt papille, kun tämä oli tiedustellut Paulaa.

Kalle sanoi: Se oli hullu juttu, kun et malttanut pidättää. Mutta —
minkäpä sille nyt...

Niin — minkäpä sille... Hesse sai tyytyä vain katselemaan kauppias
Posion mahtavan rakennuksen päätyä, joka näkyi Iinatin portaille.
Jonkun kerran hän luuli erottaneensa Paulan kasvot vinttikamarin
ikkunassa, mutta se saattoi yhtä hyvin olla erehdyskin.

Mutta juhannuskirkossa hän sai tytön nähdä. Valkoisessa puvussansa
tämä istui etupenkissä mustapukuisten toveriensa keskellä. Arkana kuin
lammas hän pälyili sivuilleen kuin tavoitellen Hessen katsetta. Mutta
ne eivät kohdanneet toisiaan. Paikan pyhyys ja hetken juhlallisuus
estivät Paulaa kääntämästä päätään niin paljon, kuin olisi tarvittu.
Hesse tuijotti tyttöön surullisena, alakuloisena. Saisiko hän tuota
koskaan omakseen —?

Sitten oli alkanut ehtoollisen jako, ja Hessen katse oli saatellut
Paulaa, kun tämä allapäin astui alttarin ääreen. Tyttö oli purskahtanut
itkuun heti. Papilla oli ollut täysi työ saada hänet maistamaan
ehtoolliskalkista. Hesse oli niellyt kyyneleitään. Ah, vaikeaa, vaikeaa
oli juoda elämän malja!

No niin. Hän lähti raskain mielin. Kaikki oli käynyt toisin, kuin hän
oli suunnitellut, mutta — hyvä näinkin. Saipahan edes hengittää samojen
metsien tuoksua kuin Paulakin, Hyvä näinkin — hyvä.

Saappaat olivat pitävät — siinä oli Kalle puhunut totta — ja hartsut
hyvät. Jos hän yhtä hyvin järjestäisi kirjeenvaihdonkin, olisi kaikki
taas loistavassa kunnossa.

Hän seivästi linjaa sitä mukaa kuin miehet sitä avasivat. Satavuotiset
petäjät kaatuivat rytisten maahan. »Insinööriä» huudettiin tavantakaa
väistymään syrjään, sillä ukkomänty halusi heittäytyä maahan siihen,
missä hän seisoi. Roiskisi Siinä se makasi pitkin pituuttaan, ja
sen oksat tärisivät. Oikea insinööri tuli tarkastamaan seivästystä.
Helvetti! huusi hän — eihän tämä ole suorassa ollenkaan! Taidatte olla
rakastunut, nuori mies?

Ja insinööri, punaläikkä-poskinen jonka nimen edessä oli »von», tähtäsi
uudelleen prismansa avulla ja muutti seipään toiseen paikkaan.

Sitten hän kääntyi Hessen puoleen kysyen ivallisesti: No, joko se
preivi on valmis? Meiltä lähtee mies postia hakemaan.

Olihan se — pitkä ja tulinen lemmenkirje, jota hän nuotion ääressä oli
rustannut monta iltaa. — Sillä taitaa olla heilu, kun noin ahkerasti
skriivaa. Insinööri oli nauranut pilkallisesti. Mutta miehet — neljä
luvultaan — eivät, ihme kyllä, olleet virkkaneet mitään. Olivat vain
iskeneet toisilleen silmää.

Mutta — tuli ja leimaus! Paulan kirjeen asemasta saapuikin kirje
Nyströmin pojan isältä — saman, jolta Hesse oli lainannut polkupyörän.
Jollei tämä heti toimittaisi pyörää takaisin, tulisi tupen rapinat. Vai
sillä lailla! Lainaksi pyytää — ja jääkin koko kesäksi Kitkan metsiä
kurpomaan! Pyörä pois ja heti!

Se oli tiukka paikka. Mikäs nyt neuvoksi?

Hän keskusteli insinöörin kanssa. Ei joutanut mies kirkolle sellaista
asiaa järjestämään. Vaikea oli Kallellekin kirjoittaa, kun pyörä pahus
oli kahden peninkulman päässä tämän kotoa, muutamassa torpassa maantien
varrella. Olisi pitänyt saada rukki rahtimiesten matkaan. Helkkari
sentään!

Hesse virkkoi: Täytyy kait sitten lähteä itse.

Mutta nyt suuttui insinööri: Siinä tapauksessa en ota teitä takaisin. —
Hän vetäisi muutamia äkäisiä savuja ja jatkoi: Ja parasta onkin, että
menette. Viette linjat päin helvettiä! Kas tässä — saatte tilinne heti!

Siinä seisoi nyt »Hesse-insinööri» — niinkuin työmiehet häntä kutsuivat
— kahdenkymmenen markan seteli kourassa. Hän oli perin tukalassa
asemassa — jäädäkö vai ei. Yhtäältä uhkasi Nyström, se iankaikkinen
kitupiikki, ja toisaalta houkutteli Paulan läheisyys jäämään. Mutta —
tuossahan seisoi insinööri, joka oli lukenut hänelle tilin kouraan. Ei
siis auttanut muu kuin lähteä.

Hän sanoi lyhyet hyvästit ja alkoi painaa kohti maantietä. Ei vedellyt
yhtään toivomusten mukaan. Kirottu Nyström! Mikä pyörän tarvis heillä
nyt oli? Vanha, iänikuinen rämä... ja sitä nyt kuulutettiin halki koko
maaherranläänin! Peijakas sentään!

Ja hän oli ostanut saappaat, saanut hartsut, puserot ja paistinpannut
velaksi ja nyt oli paineltava pois. Olipa elämä kummallista...

Mutta samalla hänen sydämensä löi kuuluvasti. Paulan luo, Paulan luo!
— Nyt hänen ainakin piti tyttöä tavata, kävi sitten kuinka hyvänsä.
Hän menisi Posiolle — suoraan puotiin ja vaatisi tytön esiin. Mikä
valta heillä oli tuolla tavoin lastansa vangita? Hän ei lähtisi Kitkan
kirkolta sanomatta armaalleen jäähyväisiä.

Mutta — voi surkeus! Päästyään kirkolle hän sai kuulla, että Paula
oli lähetetty muutamaan sivukylään vanhan tätinsä luo. Vanhemmat
olivat pakottaneet. Postimies, höpelö, oli pudottanut Hessen kirjeen
maantielle, ja sieltä oli löytäjä tuonut sen Posion puotiin. Paulan isä
oli sen avannut, ja seuraavana päivänä oli tyttö matkustanut.

Hessen teki mieli kirota koko Kitkan yhteiskunta, sen rahanylpeät
isännät ja uskonkiihkoiset emännät — kirota kadotuksen syvimpään
kattilaan! Siinä samassa saisivat mennä kaikki insinöörit, mokomatkin
mosatrampparit, jotka mahtailivat aatelisarvoillaan — sinne koko
jätkälauma, Kitkan kaupat ja kauppiaat, Iinatin puoti päällimmäiseksi!
Millä hän nyt maksaisi velkansa?

Kalle toimitti isällisesti: Saappaat hän voisi antaa takaisin — kyllä
se sukulaismies ne otti. Ja hartsuista aina sovittiin samoinkuin
muustakin tavarasta. Kalle kynsi niskaansa. — Mutta se postimies,
pökelö, kun pudotti kirjeen — ja hän kun oli juuri miehen kanssa
sopinut, että pistäisi preivin tytön kouraan ja toisi vastauksen. Se
oli luotettu mies, joka ei tyhjää löpissyt. Voi sakramenskattu!

Minkäpä sille nyt enää mahtoi. Paras oli tyytyä kohtaloonsa. Häntä se
olikin aina korville kopsinut — varsinkin näissä lemmenasioissa. Mutta
— ei hätää, kyllä tyttö vielä korjattaisiin.

Ja Hesse kirjoitti uuden kirjeen, entistä pitemmän ja tulisemman. Siinä
hän kertoi vastoinkäymisensä. Hän lohdutti Paulaa — ei pitänyt surra,
vaikka isä oli saanutkin tietää. Koittaisi vielä päivä, jolloin hän,
Hesse Karlsson, ajaisi kauppias Posion portaiden eteen helskyvillä
valjailla, päässä ylioppilaslakki. Ja silloinhan oli kumma, jollei
sulhasta vastaanotettu!

Ei auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Mutta nyt ei Hessen mieliala
enää ollut sama kuin tullessa. Silloin hän oli kiivennyt vain — noussut
vaaran vaaran perästä kohti ilmansuuntaa, missä päivä syntyi. Nyt
hän laski alaspäin — kohti merenrantaa, länttä, jonka taakse aurinko
painui. Oi, noita surullisen suloisia lepohetkiä erämaan yksinäisissä
kievareissa!

Varsinkin tuntui masentavalta yöpyä matkan puoliväliin — majataloon,
jossa hän menomatkallakin oli yötä ollut. Puheliaan, ystävällisen
emännänkin kasvot näyttivät surullisilta. Tai ehkä hän kuvitteli vain.
Mutta — ei, se selvisi, kun puheisiin päästiin.

Meillä tässä sattui ikävä onnettomuus: meni lehmä suohon.

Olipa se! Hesse tunsi sääliä emäntää kohtaan. Niin, niin — he olivat
tavallaan onnettomuustovereita.

Vähänpä aikaa se herra siellä viipyikin, sanoi hän sitten. Ei tainnut
maistua maallaolo?

Kyllähän se — mutta piti vain muuten lähteä — se kun vain...

Emäntä hymyili: Niinpä niin — huvimatka se taisi herralle ollakin.

Olihan se — oi, jos tuo emäntä olisi tiennyt! Kaukana, kaukana
huvimatkasta. Niin epätoivoista ihmistä oli ennen tuskin yöpynyt tähän
kodikkaaseen kievarikamariin. Mutta — ei Hesse puhunut mitään. Hän vain
vastaili yksikantaan.

Emäntä toivotti hyvää yötä: Minä tein vuoteen samaan sänkyyn kuin viime
kerrallakin.

Niin, niin — parempi olisi ollut toiseen, mutta samapa se. Täytyi mennä
nukkumaan ja koettaa unohtaa.

Hän käski herättää aikaisin aamulla ja rupesi riisuutumaan. Mutta
raskasta se oli. Jalat olivat turvonneet pitkästä ajosta, ja käsivarret
käyneet kovin helliksi. Tuo olisi tuntunut suloiselta, jos asiat
olisivat olleet toisella kannalla. Mutta nyt — nyt se vain lisäsi
onnettomuuden ja orpouden tunnetta.

Aamulla varhain hän jatkoi matkaansa ja saapui keskiyöllä kaupunkiin.
Hän ei saattanut poiketa kievariin, jossa oli erokahvit juotu. Se
olisi ollut liian raskasta. Mutta — kuin hänen kipeää sieluaan
kiduttaakseen istuivat mies ja nainen taas huvilan kuistilla maantien
varressa, yhteiseen hartialiinaan kietoutuneina. He vilkaisivat
välinpitämättömästi ohitseajavaan koulupoikaan ja syventyivät
toisiinsa. Hessen silmät kostuivat.

Taas tervehti häntä kirkontorni talojen kattojen takaa, taas näkyivät
Karstenin nahkatehtaan korkeat savupiiput. Koski pauhasi kuten
ennenkin, mutta sen kohina sai ajattelemaan kuolemaa. Rautasilta
kajahteli hänen askeleistaan — autiosti, kolkosti. Kasarmin portilla
seisoi vahtisotilas viittaansa kääriintyneenä ja näytti torkkuvan.

Hesse pysähtyi hautuumaan ylikäytävälle ja silmäsi asemalle päin.
Asemarakennus näytti synkältä. Sen idänpuoleiset, verhottomat ikkunat
katselivat ratapihaa kuin avosokean silmät. Ei yhtään ihmistä näkynyt.
Kaikki oli autiota, kuollutta ja hiljaista.

Kerran, myöhemmin, elämänsä varrella, hän muisti tämän hetken.

Hän hyppäsi pyöränsä selkään ja ajoi ohi hautausmaan. Se oli äänetön
kuten tavallisesti. Vain haavanlehdet lepattivat hiljaa. Yksinäinen
lintu äänteli jossakin pitkään ja valittavasti. Sen piipitys leikkasi
Hessen rintaa kuin veitsi.

Poiketen maantieltä hän kääntyi rautatien taa ja ajeli ohi nukkuvien
talojen. Pelloilta, talojen takaa kohosi usvaa, joka hiljalleen vyöryi
rakennuksia kohti, Hesse hyppäsi pyörältään ja talutti sen pihan poikki
eteisen seinustalle. Hänen askelensa olivat merkillisen hitaat ja
laahustavat. Ikkunaverhojen Järventaus — 15 kannatinrihma oli pahasti
vinossa. Toinen verhoista roikkui korkealla kuin kuivamaan ripustettu
riepu.

Alakuloisin mielin, lopen uupuneena naputti Hesse ikkunaan.




XV.


Mutta toivo elpyi taas, kun Hesse kohtasi Moonan.

Hän oli yhteisiä luistinratatuttavuuksia, ja Paula oli seurustellut
paljon hänen kanssaan.

Hän oli mennyt konepajalle työhön heti Kitkasta palattuaan. Siellä
hän raatoi nyt aamusta iltaan, poraten jarrutönkkiä tai kierteitä
muttereihin. Yhtä ja samaa yksitoikkoista, koneellista työtä. Öljyn
katku tympäisi häntä. Oh, tuo kaikki oli niin toivotonta — niin
surullisen raskasta ja raatelevaa! Se repi sielun verille.

Hän muisteli Kitkan vaaroja ja humisevia metsiä, joissa kirveen
iskut kajahtelivat. Hän näki puiden kaatuvan... noiden satavuotisten
jättiläispetäjäin, ja kuuli, kun miehet hoilasivat: Kaa-aa-tuu taas!
Vaistomaisesti hän hypähti syrjään — ja huomasi seisovansa porakoneen
ääressä, joka verkkaan kaivoi reikää jarrutönkän lapaan. Joku
ohitsekulkeva työmies nauroi: Mitä se Kaalsonnin poika poukkoilee?

Hesse katsahti hämmästyneenä puhujaan kuin unesta heräten. Oh, se oli
toisenlaista työtä — siellä! Täällä, konepajassa hääri vain orjia, noen
ja rasvan ryvettämiä raukkoja, joiden hymykin oli vain irvistystä.

Ainoastaan pajassa oli toisenlaista. Siellä heiluivat moukarit, ja
lauloivat alasimet, iloisesti helkkyen kuin kulkuset kirkkotiellä.
Siellä oli vapaampaa, avarampaa ja reippaampaa. Hesse hengähti siellä
hetkisen saatuaan poransa terät karaistuiksi.

Ja sitten taas takaisin konepajaan, noiden monien rattaiden ja
viuhuvien hihnojen keskelle. Muutama askelkymmen ulkoilmassa — poikki
pajaa ja verstasta erottavan aukean, johon työmiesten jalat olivat
tallanneet pikimustan polun keskelle kukkivaa nurmikkoa. Täällä eivät
säilyneet edes kukkaset, puna- ja valkoapilat, eikä sinisilmäinen
lemmikki. Kaikki peitti noki, joskaan ei siinä määrin kuin tallatun
polun kohdalla. Nokisia päitä joka puolella — pesun tarpeessa olevaa
kedon väkeä. Kunnes taivaalta humahti sade ja pesi nuo monet valkoiset
ja punaiset keropäät. Mutta lemmikin sinisilmä loisti noenkin seasta...

Ja sitten sisään konehuoneen matalasta ovesta, jonka päällä seisoi:
»Pääsy asiattomilta kielletty.» Ah, Hesse olisi halusta kuulunut noiden
asiattomien joukkoon! Mutta — kun oli köyhä, niin täytyi ansaita.

Vielä matalampi ovi nielaisi hänet itse verstaaseen. Siellä ryski ja
paukkui, humisi kuin hornan myllyssä. Pannusepät niittasivat isoa
höyrykattilaa. He huusivat toisilleen kuin kuurot, ja kuuroja he
melkein olivatkin. Sorvarit seisoivat kumarassa koneidensa ääressä.
Nuo pienet, nopeasti kieppuvat pyörät mennä vilistivät ympäri vinhaa
vauhtia, ja sukkulanmuotoinen, monilla erisuuntiin kierrettävillä,
päällekkäisillä alustoilla lepäävä terä pani messingin huutamaan.
Se vikisi ja valitti kuin koiranpentu, joka on polttanut turpansa
nokkospensaassa — tai kuin kokonainen hiiriperhe kattolistan ja seinän
välissä. Viki, viki — viki, viki! Sorvari veivasi terää, tähtäsi ja
mittasi. Pieni rasahdus —ja kone seisahtui. Valmis kappale lensi
penkille sorvin taakse.

Pyöräsorvi pyöri hitaasti, tavattoman hitaasti. Se oli kuin elefantti
kissanpoikien keskellä — kömpelö, iso rumilas, jonka leukojen välissä
veturinpyöräkin aivan kiltisti meni ympäri kuin olisi se ollut vain
tyhjä lankarulla. Terä leikkasi lastua sen selästä... verkalleen,
varmasti... kuin olisi purrut vain puuta. Pyöränrengas savusi.

Hessen selkäpiitä karmi.

Yks' kaks' parkaisi sirkkeli jossakin verstaan toisessa päässä,
kipeästi, vihlovasti — kuin olisi huutanut ilmoille koko maailman
tuskaa. Konepajan holvit kajahtelivat. Se loikkasi nuorta työmiestä
luita ja ytimiä myöten.

Hesse porasi, pitäen silmällä reiän syvyyttä. Kone jurrasi hitaasti, ja
terä leikkasi lastua, ohutta kuin lehti. Hän kaasi öljyä reikään, josta
tuprahti pieni, kitkerä savukiehkura ilmaan. Vaivojen savu, vaivojen
savu, ajatteli Hesse, ja hänestä tuntui, että terä tunkeutui hänen
lihaansa.

Kesken kiireen hän juoksi maaliverstaan kupeella olevaan
lautakopperoon. Siellä Ruunari-veli rapasi höyrykattilan putkia
niinkuin hän muutama vuosi sitten. Poika oli päässyt lyseoon ja oli
tuosta hyvin ollakseen. Naama valkoisena kattilakiven pölystä hän
tiedusteli Hesseltä, mitä ostaisi ensimmäisillä ansioillaan.

En minä osaa sanoa... kyllähän rahalle aina reikiä löytyy.

Ruunari vetäisi muutaman kirskuvan vedon, katseli rapansa terää ja
virkkoi: Olen ajatellut ostaa kovia kauluksia!

Oho... kylläpä veli varhain alkoi! Mitä hän nyt niillä?

No... kun sitä nyt on kerran lyseolainen...

Hesse mietti hetkisen: Kuule... anna äidille, hän tulee iloiseksi.

Ruunari: Saatanpa antaa... mutta kyllä minä kerran ainakin käyn
»kontiksessa»!

Se pikku veli... se oli sellainen herkuttelija... niin perso, että
olisi syönyt vain leivoksia ja makeisia.

Hesse tarkasteli aikansa hänen työtään ja juoksi takaisin konepajaan.

Anna-sisko toi hänelle kahvia. Hän istui penkillä porakoneen vieressä,
pitäen silmällä jarrutönkkää. Mutta samalla hän heitteli kysymyksiä
sisarelleen. Mitä äiti puuhasi? Oliko hän silittänyt hänen pyhäpaitansa?

Anna: Ei — mutta minä olen sen tehnyt. Siellä se on valmiina illaksi.

Se oli hyvä.

Anna-sisko oli käynyt kansakoulun ja aikoi ruveta
sairaanhoitajattareksi. Nyt hän kävi neulojanoppia, mutta oli saanut
viikon lomaa. Siellä Nykäsen neidillä tehtiin kovin hienoja töitä.
Hänkin oli viimeksi neulonut puolitusinaa papinkauluksia, jotka Nykäsen
neiti oli leikannut.

Oho... kylläpä kuului komelta! Vai papinkauluksia! Kukahan onnellinen
nuo mahtoi saada?

Neljäntoistavuotias ompelijattaren alku nauroi: En minä sellaisia
ajattele.

Hyvä oli... paljon terveisiä vain kotiin äidille.

Hän jatkoi työtään, odotellen kärsimättömästi verstaan pillin
puhallusta. Kun se vihdoinkin hukkasi ilmaa, hän pysähdytti koneensa
ja juoksi pesuruuhelle. Siellä kävi sota ja meteli. Miehet riitelivät
paikoista ja karjuivat toisilleen. He olivat kuin ärsytettyjä petoja.
Muiloa, muiloa! huudettiin joka puolelta. Kuka perkele pimitti
saippuan? — Joku vähemmän kiireinen laulaa loilotteli. Vesihanat
sihisivät kuin käärmeet, ja lämmin höyry leijaili noiden ruuhen ääressä
ärhentelevien miesten päiden yläpuolella. Joku huusi: Hei, Kaalsonnin
poika! Kenenkä likkaa sinä nyt hellustat?

Hesse ei vastannut mitään, vaan riensi juoksujalkaa ulos. Hän hyppäsi
yli aidan kadulle. Siinä melkein vastapäätä olikin Pasasen talo. Hän
kärppäsi pihan poikki, ryntäsi sisään, muutti vaatteita ja läksi. Äiti
huusi hänen jälkeensä: Etkö jouda syömään? Mutta Hessellä oli kiire...
eipä hän nyt välittänyt. Piti rientää Moonan luo.

Hesse astelee Hupisaarilla Moonan, rinnalla. Tämän veli on hänen
koulutoverinsa, vakava, hiljainen poika, joka ei paljon juoksentele.
Mutta sisar on iloinen ja puhelias. Siniset silmät loistavat, ja
suupielet värähtelevät alinomaa. Moonalla onkin erikoisen herkkä ja
kaunis suu... ehkä hiukan liian iso, mutta ilmehikäs.

He käyskentelevät pitkin puistokäytäviä ja yli pienten, haaveellisten
siltojen. Yhden nimi on »Huokausten silta». Joku irvihammas oli antanut
sille tuon nimen.

Näin iltaisin siellä on paljon väkeä. Kaupunkilaiset, joilla ei ole
kesäasuntoa, tulevat sinne jaloittelemaan, istumaan ja kahvia juomaan.
Pareja on paljon — koulupoikia kesäheiloineen ja työmiehiä hiukan
vakinaisempine morsiamineen — miten milloinkin. Äidit työntelevät
lapsenvaunuja. Hupisaaret ovat Hessen kotikaupungin Luxembourgin puisto
ja Boulognen metsä.

Kirjokeppiä heilutellen astelee Hesse Moonan rinnalla ja juttelee.
Miksi hänen piti aina tuolla tavoin huiskia ympärilleen? Se näytti
hassulta... liian herrahtavalta. Moona toisinaan hermostuu. Kaksi
ryhmää tehtaanpoikia tulee toisiaan vastaan. He riitelevät, haukkuvat,
ja joku huutaa pilkallisesti toisen joukon jälkeen: Luuletteko
meitä Uunoiksi... ruohonkorret suupielissä! Ja sitten nauretaan ja
rynnistetään eteenpäin.

Hesse ja Moona pysähtyvät »Huokausten sillalle». Sen alitse ryöppyää
pieni, pauhaava koski, vihainen ja virtava. Vedenkalvo kiiltää
paikoitellen kuin välkkyvän peilin pinta.

He juttelevat Paulasta... aina vain Paulasta. Se on alituinen,
jokailtainen, ehtymätön keskustelun aihe. Moona haluaisi puhua
muustakin, mutta Hesse keskeyttää hänet: Sanoiko se sinulle todella,
että hän rakastaa?

Sanoi, sanoi — eikö Hesse voinut uskoa? Kuinka monta kertaa hänen piti
se toistaa?

Mutta Hesse laskee kätensä tyynnyttävästi tytön käsivarrelle: Älä
hermostu, Moona!... Minun on hauskaa kuulla se aina uudelleen. Minun
sieluni elää siitä.

Kummallinen poika! Moona tarkastelee häntä sivulta käsin. Hän on
kuusitoistavuotias, nokkela neidon alku. Kyllä hänkin jo rakkautta
ymmärtää. Kahden pojan kanssa hän oli jo ennen seurustellut, mutta
ne olivat sellaisia villejä varsoja... paiskasivat suutelemaan. Ei
Moonalla ollut mitään itse asiaa vastaan, mutta se ei saanut tapahtua
noin rajusti.

Hesse olisi hänen mielestään ollut sopiva... tuollainen haaveellinen,
hiukan lapsekas, mutta kuitenkin älykäs ja miellyttävä. Sen nenä oli
vain liian pysty, mutta otsa oli korkea, jalopiirteinen. Otsaa Moona
rakastikin.

Hän siis kertoi Paulasta, kertoi kaiken minkä tiesi — muisteli jokaisen
pienimmänkin seikan. Ja taas näyttäytyi todeksi, ettei mikään tunnu
vähäpätöiseltä, kun rakkaus saa puhua. Moona rakasti Hesseä.

Mutta tämä ei sitä huomannut. Hän jutteli vain Paulasta, aina vain
Paulasta. Kuinka miehet olivat sokeita!

He kävelivät pitkin kosken rantoja, nousivat näkötorniin ja ihailivat
mahtavaa virtaa. Jättiläisaallot löivät painia kallioiden kanssa. Mutta
nämä seisoivat paikoillaan, nousten ryöppyjen keskeltä vettä valuen,
kuin nauraen koko leikille. Heitä ei vain voitettaisi — roiskisi — ja
uusi laine hautasi teräväpäisen kalliopaaden allensa.

Läheisessä mielisairaalassa roikkuivat hullut puolitiestä ikkunoista
ulkona. Ne huutelivat ohikulkijoille minkä mitäkin. Viittilöiden ja
nauraen ne houkuttelivat luokseen: Rakasta minuakin, sievä poika!
Hesse katsahti ylös. Nuori nainen istui ikkunalla polvet pystyssä,
pää käsivarren nojassa. Se oli synkkä talo! He poikkesivat lähimmälle
sivukäytävälle ja pakenivat loitommas.

Välistä he kävelivät rautasillalle saakka, kulkivat yli sen ja
vaelsivat kauas ylimaihin johtavaa maantietä. Se oli Hesselle pyhää
maata. Tätä tietä hän oli kerran ajanut reippaana, toivorikkaana, sydän
onnea tulvillaan — ja palannut muutamana iltana auringon laskiessa
epätoivoisena, sairaana, mieli masennuksissa. Siitä riitti puhetta
vaikka kuinka pitkälti, eikä Moona väsynyt kuuntelemaan. Hän oli
huomannut sen ainoaksi keinoksi voittaa Hessen mielenkiinto puolelleen.
Hän oli nainen, vaikka lapsi vielä.

Nytkin he seisoivat täällä — mäellä, jolta oli hyvä näköala kaupunkiin
käsin. Aurinko teki laskua. Se valaisi kosken kauttaaltaan mitä
ihmeellisimmällä tavalla. Se kaasi kultavihmaansa pitkin virtaa,
värjäsi ryöpyt ja kuohupäät — rennosti, säästelemättä.

Koko koski huppelehti kullassa.

Hesse... eikö ole kaunista?

Kaunista oli. Poika unohti hetkiseksi Paulan, ja he keskustelivat
tuosta valtavasta näystä. Moona oli tyytyväinen. Hän oli tuokioksi
temmannut Hessen tämän mieliaiheesta.


Moona jatkoi piiritystään. Kuta pitemmälle kesä kului, sitä enemmän
hän keksi uusia keinoja. Hän oli viisas tyttö. Eikä hänen tarvinnut
taistella yksin — hänen äitinsä rupesi auttamaan. Ollen yksi noita
lukemattomia äitejä, joilla ei tunnu olevan muuta huolta kuin
tyttäriensä naittaminen, hän innostui asiaan. Yhden, vanhimman, hän oli
jo naittanut... Hyvänahkainen rautatienkirjuri oli korjannut hänet.
Tässä näytti tarjoutuvan toinen yhtä hyvä tilaisuus — tosin hiukan
ennenaikainen, mutta tilaisuus joka tapauksessa. Piti vain ottaa poika
hoteisiinsa ja hoidella häntä hyvin.

Ja Moonan äiti rupesi kutsumaan Hesseä kotiinsa. Hän tarjosi kahvia,
tarjosi illallista — esittipä toisinaan, että Hesse jäisi yöksikin.
Heidän nurkkakamarinsa oli vapaana — se, jossa talvella asui
koulupoikaa. Siellä oli Hessen hyvä ja rauhallinen nukkua. Olihan
heidän kotinsa rautatien takana niin ahdas.

Ja Hesse jäi.

Lopulta hän kotiutui taloon täydellisesti. Hän ei enää osannut muualla
ollakaan. Työvaatteensakin hän kantoi uuteen asuntoonsa.

Äiti huomautti: Sinä olet tainnut tämän kodin kokonaan hyljätä.

Ei... ei suinkaan. Mutta kun ne siellä olivat järjestäneet hänelle
erikoisen huoneen, niin hän ajatteli... Vähemmällä huolellahan äiti
pääsi.

Tämä ei vastannut mitään, huokasi vain. Hän oli todella levoton
vanhimmasta pojastaan.

Mutta Hesse ei vaivannut päätään äidin huolilla. Hän asui Moonan kotona
ja söi ja joi, mitä eteen pantiin. Ja kyllä häntä hyvänä pidettiinkin.

Moonan äiti virkkoi: Si där, Hesse ska' få den största biten!

Ja Hesse otti ihan häikäilemättä, sillä etuoikeudella, joka hänelle oli
luovutettu, talon oman pojan hymyillessä ja katsellessa ivallisesti.
Hän käsitti äidin tarkoitukset.

Hesse komenteli ja määräili. Hän käyttäytyi kuin kotivävy konsanaan,
vaikk'ei hänellä ollut aavistustakaan uudesta asemastaan. Vaikka
hän olikin luonnostaan pehmeä, oli hänellä kuitenkin voimakas halu
hallitsemiseen. Hän oli tahtonut hallita Paulaa, omistaa hänet
kokonaan. Nyt kun tämä oli häipynyt kauas, hän hallitsi sen sijaan
Moonaa ja tämän äitiä, niin — koko taloa. Se tapahtui tietysti Paulan
muiston säilyttämisen vuoksi, mutta talonväki tulkitsi sen toisin.
Hesse ei huomannut mitään. Hän jutteli Moonan kanssa nurkkakamarissa
ja nämä keskustelut pyhitettiin täydellisesti Paulan muistolle. Tyttö
kuunteli hiljaa, vastaansanomatta. Äitikin tuli toisinaan istumaan
heidän kanssaan. Hänkin puhui Paulasta hyvin kiittävässä äänilajissa.
Kokeneen naisen viisaudella hän oli huomannut, että tuo toisen muiston
palvominen oli vain eräs uusi muoto rakkautta, vaikka poika ei vielä
ollut tietoinen sen esineestä. Kun toinen kylmenisi, olisi täällä tulta
tarpeeksi.

Näytti siltä, kuin olisi jokin viekas henkivalta liittoutunut
Hesseä vastaan. Äidin ylistäessä Paulaa, tyttö vaikeni. Se tuntui
kuin keskinäiseltä sopimukselta. Mutta — tekisimme vääryyttä Moonaa
kohtaan, jos niin väittäisimme. Eikä äitikään ollut huomannut tätä
omituista asiaintilaa. Hänetkin siis voimme vapauttaa tämänkaltaisesta
salaliitosta. Ei — tyttö oli yksinkertaisesti rakastunut, syvästi,
auttamattomasti. Ensin alussa hän kyllä oli miettinyt, millä saisi
Hessen huomion käännetyksi pois Paulasta. Nyt hän ei enää sitä
ajatellut. Hän istui vain ja kuunteli. Hänestä oli suloista olla tuon
omituisen pojan läheisyydessä. Hän ihmetteli suuresti äitiään, joka
jutteli Paulasta yhtä ja toista. Mitä... tahtoiko tämä häntä kiduttaa?
Mutta — äiti ei välittänyt siitä. Hänellä oli omat suunnitelmansa.


He istuivat taas eräänä elokuun iltana nurkkakamarissa. Hesse puhui
Paulasta tavalliseen tapaansa. Moona kuunteli vaieten. Hesse kyseli
häneltä yhtä ja toista mielitiettyä koskevaa, mutta tyttö oli
hajamielinen. Hänestä ei tahtonut saada ulos mitään.

Mikä sinuun on mennyt?

Minuunko — ei mikään... olin vain muuten hajamielinen.

Hesse katsahti pihalle. Siellä istui kaksi tyttöä pihakeinussa —
räätäli Pohdin tyttäret. Tämä oli heidän talonsa, ja Moonan äiti oli
vain vuokralainen. Tytöt lauleskelivat jotakin hengellistä säveltä.

Yht'äkkiä Hesse muisti vanhan veisun, jota Laidan poikaset usein
vetelivät tämän räätälin ikkunan alla:

    Räätäli Pohti
    taivasta kohti
    matkamme käy...

Silloin ilmestyi ikkunaan pitkä, laiha herrasmies, joka kyynäräkeppiä
puistaen torui ja pauhasi, niin että katu kaikui. Hänkin oli jonkun
kerran ollut mukana ja livistänyt pakoon nurkan taakse. Myöhemmin,
vuosien jälkeen, kun hän oli Pohdilla mittaa antamassa, häntä huvitti
muistaessaan noita vallattomuuksiaan. Olisipa mestari vain tiennyt...!
Häntä rupesi naurattamaan.

Mika sinua naurattaa? kysyi Moona.

Ei mikään... muistin vain tämän talon isäntäväkeä.

Niin... ne olivat olevinaan. Emäntäkin, seurahuoneen vanha köksä,
puhui ruotsia, ja millaista ruotsia sitten! Niin murteellista, että
ihan pahaa teki! Likkor, kom ny port... tee kalt o syylit... mutta
mukava ihminen se muuten oli. Se kun sitä piti vain olla herrasväkeä!
Talon isäntä oli käynyt opin Tukholmassa, ja häntä nyt saattoi herrana
pitääkin. Mutta tytöt... niin mahtavia, niin ollakseen, ylpeitä kuin
riikinkukot! Niinkuin nyt räätäli olisi ollut kaikkein hienointa tässä
maailmassa! Pohdit olivat vapaakirkollisia, ja pihan toiselta puolen,
verstaan ikkunoista, kaikui usein veisuuta. Majken, vanhin tytär, piti
tuota uskonsuuntaakin erikoisen hienona. Ja saattoipa se hyvin ollakin.

Hesse ehdotti, että mentäisiin keinuun.

Majken ja Ingeborg loivat heihin ivallisia katseita. Mutta Hesse ei
siitä välittänyt. Hän tiesi, että Majken oli Paulan koulutoveri ja hän
rupesi tiedustelemaan, oliko tämä saanut kirjettä.

Mitä sinä kyselet... onhan sulla daami jo, tyydy siihen! vastasi Majken
pisteliäästi.

Hesse ymmärsi, mitä toinen tarkoitti, mutta kysyi kumminkin: Kuka?

No, Moona! Näkeehän tuon sokeakin, että tyttö on rakastunut kuin
kiiliäinen!

Hesse punastui. Hän seisautti keinun. Se oli suuttumus, joka sai sen
pysähtymään. Ingeborg, Majkenin nuorempi sisar, nauraa hihitti. Hänellä
oli omituinen tapa nakella niskojaan. Moona rupesi itkemään ja juoksi
sisään.

Hesse kysyi: Minkävuoksi sinä tuon sanoit?

Majken: Huomauttaakseni kotivävylle hänen velvollisuuksistaan.

Peijakas! Majken oli olevinaan jalomielinen, mutta hän sanoi sen vain
ilkeydestä. Hesse hyppäsi seisomaan. Hänen korvissaan humisi. Nyt oli
tilanne täysin selvä, hänen silmänsä aukenivat. Hän oli ollut narri!
Oli kuvitellut, että Moonan äiti vain paljaasta ihmisystävällisyydestä
hoiteli häntä, köyhää poikaa. Ätsh! — häntä raivostutti niin, että hän
ihan vapisi.

Hän heitti tyttöihin vihasta leimuavan katseen ja meni sisään.
Nurkkakamari oli tyhjä. Moona oli tietysti juossut äitinsä turviin.
Hänen teki mieli purkaa sisuaan, raivota, lyödä jotakin rikki!

Hän odotti, että joku olisi tullut, mutta ketään ei kuulunut. Hän
sieppasi lakkinsa ja lähti.

Mutta — kotimatkalla hän rupesi näkemään asiat toisessa valossa. Turhaa
oli Moonan äitiä syyttää. Hän itse oli syyllinen. Pitikin miehen olla
niin naivi... niin anteeksiantamattoman typerä, ettei ollut ennemmin
huomannut asemansa kieroutta! Muutti asumaan toisen kotiin ja eleli
siellä kuin olisi ollut talon poika! Ja sellaisenahan häntä oli
pidettykin. Oma poika oli katsellut päältä, kun hän pisteli parhaat
palat! Narri, narri hän oli ollut!

Äiti kysyi: No, joko se lysti nyt loppui?

Lysti? Mikä hiivatin lysti? Joko äitikin rupesi häntä pilkkaamaan?

No... minä olen tässä koko ajan isälle puhunut, että pitänee ruveta
tulevaan miniäänsä tutustelemaan...

Hessen teki mieli vastata jotakin oikein rumaa, mutta hän hillitsi
itsensä. Siepaten lakkinsa hän ryntäsi ulos ja palasi takaisin Moonan
kotiin. Piti kai hänen ainakin työvaatteensa noutaa.

Mutta noutamatta ne jäivät. Äidin puhe oli siinä määrin haavoittanut
häntä, ettei hän saattanut mennä kotiin. Siedettävämpää oli olo
sittenkin Moonan ja hänen äitinsä luona. Siellä ei ainakaan häntä
pilkattu.

Tuli syksy ja koulut alkoivat. Paulakin saapui kaupunkiin. Hesse
tapasi hänet ensimmäisenä päivänä. Aavistaen jotakin onnettomuutta
hän tervehti tyttöä hämillään. Miksi oli Pohdin Majken näyttänyt niin
salaperäiseltä, niin vahingoniloiselta? Selitys tuli heti.

Paula katseli häntä vihasta leimuavin kasvoin ja huudahti: Piruako sinä
mun perässäni juokset! Painu sinne, missä olet koko kesän kortteerannut!

Se oli kauhea isku! Hesselle selvisi tilanne lopullisesti. Pohdin
Majken oli koko kesän ollut kirjeenvaihdossa Paulan kanssa ja
tiedoittanut tälle jokaisen pienimmänkin tapauksen, joka koski häntä
ja Moonaa. Paula oli luonnollisesti saanut sen käsityksen, että
hän oli uskoton, ja sillä sisulla, jonka hän lempeistä silmistään
huolimatta omisti, hän oli heittänyt Hessen. Jos joku minut pettää,
puren rakkauteni poikki kuin rautoihin joutunut kettu häntänsä! Eikö
Paula ollut kerran niin huudahtanut? Ja silloin olivat ärrät pärisseet
tavallista kirpeämmin.

Minkäs sille mahtoi. Hesse yritti tavata Paulaa, mutta tämä ajoi hänet
ulos. Hänellä kyllä oli kavaljeerejä, vaikka viisi joka sormelle! Hesse
palasi Moonan kotiin. Siellä, keittiön pöydän ääressä, hän purskahti
itkuun. Molemmat, Moona ja hänen äitinsä, ymmärsivät kyllä syyn, mutta
eivät puhuneet mitään. Pohdin puolelta kuului Majkenin laulu:

    Mun kanteleeni kauniimmin
    taivaassa kerran soi...

Hesse pyyhki äkkiä silmänsä ja hänen huulillaan pyöri kirous. Sellainen
käärme!

Moonan äidillä oli kahvi valmiina. Hän kehoitti poikaa ottamaan: Ta' nu
kaffe, min son, o' si glad ut!

Ja Hesse joi. Siihen kahviin oli sekoitettu se taikajuoma, joka sai
hänet melko nopeasti unohtamaan. Vai vaikuttivatko siihen Moonan
silmät, nuo surulliset, miettivät silmät, jotka salaa katselivat häntä
keittiön nurkasta, missä hän parastaikaa kuori perunoita.

Ja tapahtui, että Hesse Karlsson muutti kirjansa ja koko pienen
omaisuutensa Moonan kotiin ja asui siellä. Sitä kesti kaksi vuotta,
eli siihen saakka kuin hän tuli ylioppilaaksi. Hän meni salakihloihin
Moonan kanssa ja he vaihtoivat sormuksiakin. Mutta niitä ei kannettu
näkyvissä — luonnollisesti, vaan kaulassa, mustassa samettinauhassa.
Se oli äiti, joka järjesti niin... se toimelias, puuhakas äiti, joka
halusi naittaa tyttärensä. Kun hän lähetti nuoret sormuksia vaihtamaan
— sivumennen sanoen hän oli itse ostanut molemmat — hän huomautti
Hesselle: O' sen ska' de' vara en kyss!

Ja Hesse teki työtä käskettyä — johti Moonan kaupungin ulkopuolelle,
pieneen metsikköön, ja siellä muutaman kääkkyräpetäjän alla seurasi
»anopin» neuvoa.

Oli myöhäinen syksy, ja varikset valmistausivat muuttomatkalleen.




XVI.


Hesse eleli kuin ukkomies — toisin sanoen, kun asia Moonan kanssa oli
saatettu onnelliseen loppuun, hän suuntasi harrastuksensa toisaalle.
Se merkitsi, ettei hän paljon tytöstä välittänyt — tai ainoastaan sen
verran, ettei tarvinnut pelätä tämän kadottamista. Moona puolestaan
oli häneen syvemmin kiintynyt — Moonan äiti vielä enemmän. Hänelle
Hesse merkitsi hyvää panosta tyttären tulevaisuuden turvaamisessa.
Hän rohkaisi poikaa kaikin tavoin, ja jos hän aikaisemmin oli tätä
syöttänyt, niin nyt se vasta oikein alkoi. Hesse lihoi, tuli pyöreäksi
kuin pallo. Vaatteet kävivät ahtaiksi, mutta Moonan äiti laitatti
uudet. Hesse katsoi joutuneensa siksi suureen kiitollisuuden velkaan,
että tukahdutti tuntonsa soimaukset. Kun kerran Moona piti hänestä,
niin kaipa se menettelisi. Hänellä ei ollut voimia riistäytyä vapaaksi.

Kotonaan hän pistäysi tavallisesti sunnuntaina. Se oli hänelle kuin
kyläpaikka. Hän vaistosi, että siellä surtiin tätä hänen elämänsä
muutosta, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Isä istui pöydän
päässä päivällistä syöden. Hän näytti hajamieliseltä, vilkaisi vuoroin
äitiin, vuoroin poikaan, mutisten jotakin itsekseen. Mutta ääneen hän
virkkoi: Mikäpäs siinä... onhan se Moona topakka tyttö...

Olipa miten oli... Hesse ei sitä niin paljon ajatellut. Annettuaan
kerta sanansa, hän tahtoi sen pitää. Olihan se ainakin ritarillista. Ja
sitäpaitsi — hän oli syönyt itsensä kiinni.

Hän heittäytyi politiikan pyörteisiin. Se oli vain tuollaista
koulupoikapolitiikkaa, mutta lyseon seitsemäsluokkalainen ja vielä
konventin puheenjohtaja katsoi velvollisuudekseen merkitä kantansa —
varsinkin, kun valtiolliset sortotoimenpiteet uhkasivat itse koulua ja
sen sisäistä elämää.

Rehtori Ringbom oli joutunut mustiin kirjoihin.

Innokkaana isänmaan ystävänä hän oli taistellut maan perustuslakien
puolesta. Sanoin ja kirjoituksin hän oli osoittanut, mihin keisarisana
velvoitti. Koulussa hän oli puhunut oppilailleen samoista asioista,
herättänyt heissä oikean isänmaallisen hengen. Konventin kuraattorina
hän oli joutunut sangen läheltä seuraamaan poikien kehittymistä.
Ja hän oli ohjannut sitä jäntevällä, tarmokkaalla kädellään ja
hehkuvalla hengellään. — Jumala on nähnyt siksi paljon vaivaa tästä
Suomen kansasta menneinä vuosisatoina, ettei Hän sitä vieläkään
hylkää! Se oli sana, joka sytytti, nostatti noiden seitsemän-,
kahdeksantoistavuotiasten nuorukaisten innon korkealle. _In tyrannos!_
— se oli iskusana, joka kaikui kautta koulun, ja konventtiluokilla
vallitsi sellainen kuhina ja ja kahina kuin olisi valmistauduttu sotaan.

Ensimmäinen tämän innostuksen synnyttämä toimenpide oli rehtorin kuvan
maalauttaminen. Se, joka kaikkein kiivaimmin tätä asiaa ajoi, oli Hesse.

Eikä siitä tarvinnut paljon puhuakaan, maaperä oli muokattu. Vaikeuksia
tuotti vain rahakysymys. Mutta sekin järjestyi, ja hanke toteutettiin.

Muutamana lauantai-iltana konventin juhlaistunnossa muotokuva
paljastettiin yleisen riemun vallitessa.

Mutta — sanoma tämän koulun hengestä ja siellä tehdystä isänmaallisesta
työstä ehätti etelään, hallituksen pääpaikkoihin. Sieltä käsin oli
jo pitemmän aikaa salaa seurattu rehtori Ringbomin toimia. Mies oli
vaarallinen, kasvatti oppilaistaan kapinoitsijoita. Pyhän Venäjän
edustajat eivät voineet siihen välinpitämättömästi suhtautua.
Päätettiin tarttua lujin kourin asiaan.

Rehtori Ringbom sai karkoitusmääräyksen.

Hesse työskenteli silloin taas rautatien konepajassa. Oli kesä, ja hän
oli päässyt kahdeksannelle luokalle. Tuli päivä, jolloin rakastetun
opettajan oli lähdettävä. Hesse juoksi asemalle. Hän ei välittänyt
siitä, vaikka näin työpaikkansa jättikin. Nyt olivat tärkeämmät asiat
kysymyksessä.

Asemasilta oli mustanaan väkeä. Koko kaupunki oli saapunut saattamaan
rehtori Ringbomia. Siinä oli ylhäistä ja alhaista, rikasta ja köyhää
— hienoista herroista ja rouvista yksinkertaiseen työmieheen ja
körttimummoon saakka. Oli joukossa Matlinin väkikin. Emäntä etunenässä
raivasi tietä rehtorin vaunua piirittävän väkijoukon halki. Matlinin
Maija huomasi Hessen.

Tule mukaan! Mennään sanomaan rehtorille hyvästiä. Ajattele, että
sellaisen miehen ajavat pois maasta! Eikö se ole hävytöntä? Ne ryssät,
pirut... Maija äkkäsi santarmin ja kyyristyi väkijoukkoon. Hän
viittilöi ja iski Hesselle silmää.

Herra siunatkoon. Jokohan se kuuli? Siperiaan tästä vielä joutuu! Eikö
se ollut se Päkkilässä asuva santarmi?

Se näkyi olevan, mutta ei se näyttänyt kiinnittävän huomiota Matlinin
Maijaan. Sillä oli tällä kertaa tärkeämpiä toimia.

Maija viittoi ja iski silmää, mutta ei Hesse viitsinyt lähteä
tunkeutumaan. Hän oli niin noessa ja rasvassakin. Siellä oli siksi
paljon ihmisiä.

Syrjässä seisten hän seurasi tapausten kulkua. Saattajia tungeskeli
vaunun edessä. Rehtori seisoi vaununsillalla, hyvästellen ystäviään.
Siinä hänen vieressään oli hänen rouvansa, hieno, kalpea, harmaapäinen
nainen. Kuului menevän saattamaan miestään. Muijat tuuppivat toisiaan.
Jokainen heistä halusi sanoa jäähyväiset rakastetulle opettajalle.

Nyt tunkeutui Matlinin emäntä vaununportaille. Pitkänä ja laihana hän
työnteli tieltään väkijoukkoa. Saivat siinä pormestarit ja muut korkeat
herrat siirtyä syrjään. Katselijat kohosivat varpailleen. Jokainen
koetti nähdä mahdollisimman tarkkaan.

Lihava herrasmies Hessen vieressä kysyi naapuriltaan: Hvem ä' den där
käringen, som tränger sej fram så ursinnigt?

De ä' Matlinskan — disamma pietister...

Hesse hymyili. Joo — Matlinin emäntä se oli! Menkääpä siihen muut,
kyllä se puolensa piti!

Nyt kuului emäntä puhuvan jotakin isolla äänellä. Väkijoukko höristi
korviaan.

Niin se Mooseskin kerran sai lähteä Eekyptistä Mitiaanin maalle sitä
Haarao-hirmua pakkoon — mutta palasi se takaisin ja vei kansansa
Luvattuun maahan...

Hva' talar hon om Mose? kuuli Hesse äskeisen lihavan herran kysyvän.

Int' vet ja' — de' ä' skandallöst! Mose var ju en mördare...

Herrat nauroivat, eikä Hesse joutanut seuraamaan heidän keskusteluaan.
Nyt siellä seisoi Matlinin ukko vaununportailla, pudisti rehtorin kättä
ja pyyhki toisella silmiään. Hän näytti änkyttävän tavallista enemmän.

Nyt tuli Maijan vuoro. Tämä puhua papatti niin tiheään, ettei siitä
saanut selvää. Rehtori koetti rauhoittaa häntä, mutta se oli samaa,
kuin olisi kaatanut öljyä tuleen. Maija vain yltyi — sai jonkinlaisen
hermokohtauksen ja parkaisten: Herra Jumala! kaatui pyörtyneenä
alhaalla seisovien muijien syliin.

Kävi sellainen kohina ja itkun hyrske, kuin olisi myrsky myllertänyt.
Hessenkin nokisia poskia pitkin virtasivat kuumat kyynelet. Äskeiset
herratkin olivat käyneet vakaviksi, ja toinen oli paljastanut päänsä.
Nyt viritti voimakas miesääni virren: Jumala ompi linnamme. Siihen
yhtyi vähitellen yksi ja toinen, ja tuokion kuluttua aaltoili sävel
tuon tiheään ahtautuneen kansajoukon yllä kuin meren mahtava pauhina.
Merkinantokello läppäsi kolmannen kerran, junanlähettäjä heilutti
kättään, konduktööri puhalsi pilliinsä, veturi vihelsi, ja hitaasti,
hyvin hitaasti lähti juna liikkeelle.

Rehtori Ringbom seisoi vaununsillalla käsivarsi kierrettynä puolisonsa
vartalon ympäri. Näytti siltä, kuin olisi tuo kalpea, kyynelsilmäinen
rouva ollut maanpakoon lähtijä eikä hän, tuo tukeva, kookas mies, jonka
tukka muistutti leijonan harjaa. Hän seisoi suorana kuin sotapäällikkö,
kuin joku Napoleon, joka on jättänyt jäähyväiset vanhalle kaartille ja
nyt matkustaa pois Elballe, joka hänelle on määrätty olinpaikaksi. Kuin
Vanhan Testamentin profeetta hän seisoi siinä, junan hiljaa liukuessa
ohi väkijoukon — silmät säihkyen, tulta salamoiden, otsalla ukkospilvi,
joka uhmasi sortajia.

Jumala Suomea varjelkoon!

Hesse purskahti itkuun. Siinä meni nyt hänen rakas opettajansa — se
vanha, hyvä rehtori. Hän muisti, kuinka se kerran oli katsonut häntä
muutama vuosi sitten, katsonut kiinteästi, mutta samalla isällisen
lempeästi: Vai sinä olet _se_ Karlsson. Niin, se hän oli — sama poika,
nyt kookkaampi ja oppineempi, mutta avuton ja heikko kuin lapsi. Hän
suri, suri kasvattajaansa, isäänsä, joka tuossa vietiin pois — pois
tuntemattomia kohtaloita kohti. Ja hänen sydämensä oli nääntyä tuskasta.

Ja-a... så går de'... man ska' vara försiktig.

Mokomatkin pösöt! Mitähän nuokin luulivat, olevansa? Seisoivat siinä
pystynokkaisina, paperossia poltellen, mutta valmiina pokkuroimaan
ensimmäistä ryssää, joka maireasti heille hymyili! Kyllä oli Suomen
kansa vaipunut alas!

Hesse pyyhki kyynelensä ja lähti juoksemaan yli ratapihan konepajaa
kohti. Olikohan rehtori huomannut häntä? Hän oli heiluttanut nokista
lakkireuhkaansa. Mutta — kuinkapa se olisi voinut tuntea sen
omistajassa priimusta ja konventin viimevuotista puheenjohtajaa...

Se oli alakuloinen, surullinen kesä. Ei häntä ilahduttanut työ, ei
Moonan ja tämän omaisten seura. Noissa pienissä huoneissa vallitsi
sellainen epäjärjestys, että ihan väkistenkin pakkasi hermostuttamaan.
Vanhin sisko oli käymässä kotona — se rautatienkirjurin rouva.
Hiestyneenä ja tukka pörrössä hän istui keittiön pöydän ääressä kahvia
hörppien. Se odotti lasta, sen näki selvästi. Mies, hiljainen nahjus,
souteli keinutuolissa ja kehoitti Hesseä laulamaan: Sjung nu lite' —
min hustru tycker så om... Vai laulamaan vielä tässä sekamelskassa!
Keittiössä kävi sellainen puheenpärinä, että ihan korvia särki.
Moonakin nauraa hohotti kuin torimuija! Hesse oli aivan onneton.

Vanhimman sisaren mies kyseli, niitä hän aikoi ruveta opiskelemaan.
Ei hän vielä varmuudella tiennyt — filologiaa luultavasti... vanhoja
kieliä, kreikkaa ja latinaa.

Joo, se on oikein, Hesse — sinulla kun on niin hyvä pää, huusi Moonan
sisar keittiöstä. Minäkin olisin saanut maisterin, mutta, tyhmeliini,
annoin rukkaset ja otin tuon Kaalepin. Hän nauraa hohotti niin, että
vatsa hytkyi, mutta aviopuoliso virkkoi rauhallisesti:

Tule sinä vain rautatielle, siellä on hyvä olla.

Vai rautatielle! Ja naida samanlainen loopana, kuin oli hänenkin
rouvansa.

Ja Hesse sieppasi hattunsa ja lähti suutuksissaan kotiin.

Hän tunsi tekevänsä vääryyttä Moonalle. Tyttö erosi sentään sisarestaan
koko joukon. Mutta hän oli niin katkeroitunut, niin kiusaantunut, että
arvosteli kaikkea ilkeästi. Hän puri ympärilleen kuin vihainen koira.
Hänhän riutui kahleissaan.

Toivotonta oli pakottaa itseään rakastamaan. Ei rakkaus antanut itseään
komentaa. Mutta minkä hän mahtoi —? Hänhän oli auttamattomasti kiinni.

Jonkun verran valoisammaksi muuttui hänen mielensä, kun hän pääsi
varastokonttoriin sijaiseksi. Eräs kirjanpitäjistä oli lomalla, ja
Hesselle ehdotettiin siirtoa konttorin puolelle. Hän suostui ilolla.

Siellä oli kokonaan toisenlaista, siistiä ja puhdasta. Oli hauskaa
istua hienon kirjoituspöydän ääressä ja laskea. Vastapäätä työskenteli
iloinen herra, tummaverinen tuntikirjuri Tennberg — sama mies, joka oli
ennen hänelle kirjoja antanut. Hänellä oli keuhkotauti, mutta siitä
huolimatta hän oli reippain koko joukosta. Viereisessä huoneessa istui
varastokirjuri Hemming, hyväntuulinen, laajaliikkeinen herrasmies. Oli
nautinto katsella, kun hän selitti jotakin asiaa tai yleensä puhui.
Harppaillen ympäri huonetta hän jutteli kovalla äänellä, heilutellen
yläruumistaan, kädet selän takana, ja sitten yht'äkkiä pysähtyen ja
jääden haaralla jaloin seisomaan. Hän kohosi vuoroin varpailleen,
vuoroin laskeutui kantapäilleen, koko ajan levitellen käsiään ja hiljaa
edestakaisin heiluen. Ylös, alas, ylös, alas... eteenpäin, taaksepäin!
laski Hesse mielessään. Kaarto oikeaan, kaarto vasempaan! Hei — siinä
oli uuni! Hemming väisti sen taitavasti, heilui ympäri, selän takana
olevien käsien tehdessä omituisia, hassunkurisia liikkeitä — aivan
kuin kravun sakset. Tarttui, ei tarttunut, tarttui! Kädet luiskahtivat
toistensa ohi, kämmen puristi kämmentä vuoronperään, välillä aina
harhalyönti, jolloin kalvoset menivät ristikkäin. Pyörähdys — ja siinä
hän seisoi taas haaralla jaloin, nousten varpailleen, laskeutuen
kantapuilleen. Ja puhetta tuli, innostuksen hohteen kirkastaessa
sileäksi ajeltuja kasvoja. — Joo — se on onni, _fortuna_ — kun saa
kouluja käydä, niinkuin tämä Karlsson ja ystävämme Teppo! Sillä pojalla
on aina varastonhoitajan virka tiedossa...

Hemming kunnioitti oppia. Hän ei ollut itse saanut koulua käydä — pari
luokkaa lyseota vain, ja siltä valoisalta ajalta oli vielä säilynyt
sana fortuna, jota hän usein toisteli. Hän lausui sen sellaisella
hartaudella, sellaisella klassillisella äänenpainolla, että olisi
luullut rouva Fortunan katsovan suosiollisesti hänen puoleensa.
Mutta ei — päinvastoin oli kovaonni vainonnut häntä koko elämän
ajan. Suuriperheisenä, köyhissä oloissa eläen hän oli ponnistanut
eteenpäin rautatiellä, alkaen juoksupojasta — kunnes oli vihdoin saanut
varastokirjurin paikan. Mutta — jos joku luuli hänen katkeroituneen,
niin hän erehtyi täydellisesti. Hemming oli säilyttänyt valoisan,
aurinkoisen luonteensa, horjumattoman toivon parempaan tulevaisuuteen,
ja säästynyt kokonaan kateudelta. Rehdimpää miestä oli vaikea löytää —
niin ystävällistä, hyväntuulista, niin valmista auttamaan, missä vain
joku hänen apuansa tarvitsi. Ja rakkautensa oppiin ja tietoon hän oli
säilyttänyt — samoin kuin vilpittömän ihailun jokaista kohtaan, joka
oli enemmän lukenut kuin hän. Hesse kiintyi häneen koko sielullaan.

Teppo, toinen kirjanpitäjä, oli ylioppilas, mutta varattomuuden
vuoksi keskeyttänyt opintonsa ja mennyt rautatielle. Hän oli
konttorihenkilökunnan keskus — se mies, jonka puoleen aina käännyttiin,
kun tahdottiin tietää jonkun latinalaisen tai kreikkalaisen sanan
merkitys tahi jonkun tähtisikerön nimi. Niin — _Cassiopaea_,
Pohjantähden vastakkaisella puolen, Otavasta lukien, viiden tähden
ryhmä, joka muodosti kaksinkertaisen W:n. Hemming takoi sitä päähänsä,
sanoen ensi tilassa tervehtivänsä sitä lakkia nostaen, tällä uudella
nimellä — kunhan tulivat kirkkaat syyskuun yöt. Hän oli niin monta
kertaa kävellyt Laitakadulla huolten painamana, tähtitaivasta
tarkastellen. Vaimo riutui, lapset makasivat tuhkarokossa, vekseli
lankesi maksettavaksi, ja tuo kaksinkertainen W oli häntä peloittanut.
Oli tuntunut siltä, kuin olisi itse Jumala sytyttänyt semaforinsa
taivaalle muistuttaakseen häntä pitkän paperin maksupäivästä. Ja
alakuloisena hän oli palannut ahtaaseen asuntoonsa.

Mutta — nyt oli vielä kesä, vaikka loppupuolellaan. Elokuun aurinko
hellitti alaslasketuille markiiseille, ja konttorihuoneessa väreili
punertavanhohtoinen valo. Oli lämmintä, melkein hiostuttavaa. Ikkuna
oli auki. Niityltä, konttorirakennuksen takaa, kalahteli lehmänkello.
Siellä jyrsi ratavartijan Punikki mehevää ruohoa. Perhoset lentelivät
kukasta toiseen ja ampiainen pörräsi avonaisen ikkunan alla. Se lensi
huoneeseen, teki muutaman vihaisen kierroksen, poukahti kattoon,
ja tuijasi ulos ikkunasta. Tuulenleyhkä rapisutti pöydällä olevia
papereita. Se tuli mereltä, suolaiselta, siniseltä mereltä, jota laivat
kyntivät matkalla vieraisiin maihin. Tuntikirjuri Tennberg heitti
kynänsä, pisti peukalot liivin aukkoihin ja rupesi laulamaan:

    Mellan England och Skottland,
    där seglade en brigg. Slitna var dess mäster
    och trasig var dess rigg.
    Kors i Herrans namn,
    den gick långsamt fram!
    Vi hurra' för den resan,
    när vi kom till Köpenhamn!

Se oli merkkinä yleiseen lepohetkeen. Toiset yhtyivät lauluun, ja
viereisestä huoneesta säesti Hemming mörybassollaan. Hän ei ollut
erikoisen musikaalinen, mutta aina valmis avustamaan, jos joku aloitti.

Jaa-a! Pitää mennä koettamaan Rommakkoon, vieläkö ahven nappaa, lausui
hän sytyttäen paperossin.

Ja sitten juteltiin kalastuksesta. Kaikki kolme olivat innokkaita
onkimiehiä — kaikki muut paitsi Teppo, Hän ei välittänyt siitä
urheilusta.

Tennberg virkkoikin: Teppo on liian klassillinen herra sellaiseen
hommaan.

Asianomainen naurahti eikä vastannut mitään. Hän tarkkaili tielle, joka
johti ratapihan poikki kaupungille. Yht'äkkiä hän huomautti: Ukko tulee!

Se oli insinööri, konepajan johtaja. Jokainen painui työhönsä, sillä
tiedettiin, että insinööri pistäytyisi heitäkin katsomassa. Hän oli
juhlallinen, pitkäpartainen herra, jota pelättiin yhtä paljon kuin
kunnioitettiinkin, ja hänen kanssaan oli parasta pysyä hyvissä väleissä.

Mutta insinööri ei tullutkaan. Sen sijaan saapui asiamies konepajan
puolelta.

Hesse seisoi keskellä lattiaa, tarkastellen kädessään olevaa
paperilippua.

Onko meillä enkeli kiveä? kysyi hän nauraen

Mitä? Sakrament... kuka sellaista tahtoo?

Tässä vain pyydetään antamaan 250 grammaa enkelikiveä.

Herrat kerääntyivät Hessen ympärille. Asialle tullut levyseppä yritti
selittää: Ei sen pitänyt sellaista olla... tuota —

Hahhahhaa! Hemming hohotti, niin että huone tärisi. »Engelsten»...
sakrament! Se Kuljander on taas näyttänyt kirjoitustaitoaan! —
_Engelskt tenn_ — englantilaista tinaa... sakrament!

Kyllä minä sen heti huomasin... muuten minä vain kysyin, selitti Hesse
nauraen ja viittasi levyseppää seuraamaan.

Fiksu poika! kehaisi Hemming. Sillä ei ole pää puusta...
»enkelikiveä»...

Ja Hemming teki muutaman kaarroksen huoneen ympäri ja palasi työnsä
ääreen.

Sellaista se oli — herttaista ja toverillista. Hesse ei ollut koskaan
viettänyt hauskempaa kuukautta. Kaihomielin hän ajatteli lähestyvää
koulun alkua.

Jää tänne, kehoitti Teppo. Kyllä sinulle paikka toimitetaan. Puhutaan
insinöörille.

Mutta ei Hesse hennonut jäädä. Viimeinen luokka vielä, ja hän olisi
ylioppilas. Olisi sääli jättää koulua kesken.

Ja niin hän lähti. He tilasivat läheisestä kahvilasta kahvit ja joivat
erojaisia. Hemming oli tapansa mukaan loistavalla päällä.

Sillä pojalla on _fortuna_ matkassaan! Professorina se vielä istuu ja
tentteeraa meidän poikiamme!

Hesse nauroi! Setä Hemmingillä oli aivan liian hyvät käsitykset hänen
lahjoistaan. Mutta — totta puhuen... sellaiset oli hänellä aikomukset:
roomalaisen filologian professoriksi.

Ja sitten sinä saat laulaa kuten Vergilius:

_Ille ego qui, quondam calamo radi chalybeio... anno Domini..._

Hemming takoi nyrkillä pöydän reunaan: Käännä se, käännä se!
Sakrament... ne laskettavat latinaa kuin sahtia toisen talon tynnyristä!

Teppo tulkitsi. Se oli vain _Æneis-runoelman_ alku, jota hän hiukan
omavaltaisesti oli muuttanut: Minä olen se, joka kerran raaputtelin
teräskynällä...

Mitä? Joko niillä siihen aikaan oli Perry fiinet ja extra fiinet?

Ei, ei... se kun hän vain oli omasta päästään...

Johan minä ajattelin, että —. Jaa... kukas se oli se roomalainen
runoilija?

Vergilius.

Vergilius, Vergilius — sakrament! Niillä oli hienot nimet!

Ja Hemming naputteli sormenpäällä pöydän reunaa, hymyillen
mietteissään, onnellisena siitä, että tietovarasto jälleen oli
lisääntynyt yhdellä huomattavalla nimellä.




XVII.


Pete oli perinyt rehtorinviran — se sukkelaliikkeinen, suuriääninen
Pete. Hän oli muuttunut juhlalliseksi, komentavaksi kuin keisari. Pojat
eivät olisi ihmetelleet, jos hän olisi käyttänyt sanontatapaa: Me,
Pete Nässling, esivallan armosta lyseon rehtori, teemme tiettäväksi...
Holmssöm, naama suoraan! Niin se varmasti olisi käynyt. Pete ei olisi
malttanut jättää järjestyksen valvontaa tuollaisen »valtaistuinpuheen»
aikanakaan. Keisari olisi yhtäkkiä muuttunut konstaapeliksi. Sillä Pete
pysyi Petenä, rehtorinvirasta ja sen aiheuttamista monista huolista
huolimatta.

Uusi komento ja järjestys — vähän sotilaselämää muistuttava...
Ei politiikkaa, ei politiikkaa — koulupojat lukekoot läksynsä ja
totelkoot! Koulu oli jo tarpeeksi kärsinyt sen uhmapäisen Ringbomin
vuoksi. Nyt oltaisiin hiljaa kuin hiiret.

Mutta — tämä uusi hallitus ei miellyttänyt koulupoikia. Pete menetti
sangen pian entisen kannatuksensa ja suosionsa. Hänessä nähtiin nyt
ainoastaan määrätyn valtiollisen suunnan edustaja — suunnan, joka
antoi perään ryssille. Mitkään rauhoitustoimenpiteet eivät tepsineet.
Konventissa ja yläluokilla kuohui. Keskusteltiin, väiteltiin ja
tulistuttiin — sillä joukossa oli muutamia, jotka nuoruudestaan
huolimatta olivat omaksuneet Peten kannan, myöntyväisyyspolitiikan.
Heidät muserrettiin voimasanoilla ja iskulauseilla. _Timeo Danaos
donaque ferentes_ — ryssä oli ryssä, häneen ei voinut luottaa,
esiintyipä hän minkämielisenä hyvänsä.

Hesse toimi toista kertaa konventin puheenjohtajana. Hän oli ottanut
viran vastaan tärkeistä luvuista huolimatta. Tämän vuoksi hän joutui
vähänväliä tekemisiin rehtorin kanssa.

Piti valita keskustelukysymys konventin kokoukseen. Hesse ehdotti
seuraavanlaista: Miten on suhtauduttava venäläiseen sotaväkeen, joka
pataljoonan lakkauttamisen jälkeen oli ottanut haltuunsa kaupungin
kasarmin? Siinä oli kapinan tuntua, rakkaan, kunnioitetun rehtori
Ringbomin henkeä. Se hyväksyttiin yksimielisesti.

Mutta rehtorinkansliassa se nosti äläkän: Mitä — mitä tämä on?
Venäläiseen sotaväkeen... Oletteko ihan pähkähulluja? Kuka tämän on
keksinyt?

Hesse omisti kunnian itselleen.

Mutta silloin raivostui Pete. Hän hyppäsi pystyyn, ja suun eteen suitut
viikset pullistuivat uhkaavasti.

Ja sinä, Karlsson, koulun kunnia ja ylpeys! Sinä uskaltaisit tuolla
tavoin saattaa vaaranalaiseksi tämän rakkaan oppilaitoksen! Ja sinä
olet vapaaoppilas!

Hesse suoristautui. Mitä rehtori sillä tarkoitti?

Sinä voit menettää sen etuoikeuden! Tässä laitoksessa ei suvaita niitä,
jotka kapinoivat esivaltaa vastaan!

Hesse katseli ihmeissään edestakaisin kävelevää rehtoria. Oliko tuo
sama Pete, joka ennen ystävällisesti taputteli poikia olkapäälle ja
suhtautui heihin kuin isä — joskin ärjyikin toisinaan? Tuohan oli kuin
joku satraappi — kuin joku itämainen hirmuhallitsija, joka halusi
murskata ja rusentaa. Hän oli hämmästynyt.

Näytä kirja tänne!

Ja parilla kynänvedolla oli tuo keskustelukysymys pyyhitty pois ja
reunaan kirjoitettu: _Vidi_ — olen nähnyt!

Hesse kumarsi ja poistui. Hän kulki punaisena pitkin käytävää ja
harppasi yläkertaan. Vastaantulevat alaluokkalaiset töllistelivät
häntä. Konventin puheenjohtaja ja ylioppilaskokelas Hesse Karlsson oli
heidän mielestään iso herra, ja he antoivat vaieten tietä.

Olipa tämä kummaa! Minne oli tästä koulusta kadonnut sen entinen
turvallinen henki? Täällähän asteli rehtori Ringbom... tässä salissa,
oikea kylki hiukan edellä, kädet selän takana ja leijonanharja
tutisten. Hän nousi tuonne kateederiin koulutyön päätyttyä ja luki
jonkun psalmin rauhallisesti, suurella hartaudella. »Kuule meitä
ihmeellisestä vanhurskaudesta meidän autuutemme Jumala, kaikkein turva
maan päällä ja kaukana meressä...»

Hesse oli istahtanut juhlasalin oven viereen, melkein oven taakse.
Hänen piti saada koota ajatuksiaan. Hänen katseensa kiersi pitkin
salin perälle asetettuja suurmiesten rintakuvia. Siellä oli Lönnrot,
Runeberg, Topelius, Kivi ja Snellman. _Nuo_ olivat kuunnelleet monta
vuotta rehtori Ringbomia... jok'ikisen sanan, joka hänen suustansa oli
lähtenyt, ja _ne_ olivat hyväksyneet ne. Rakkaus maahan ja kansaan,
ja apuna »ikiaikojen Jumala»... kaikkein turva maan päällä ja kaukana
meressä...

Tuo inessiivi, inessiivi, rehtori Ringbomin lausumana, sillä äänellä,
joka oli vain hänellä — se loihti esiin ihmeitä... levitti hiljaa
kuuntelevien koulupoikien silmien eteen mahtavan taulun. Meri — aava
meri, jota laskeva aurinko valaisi. Sen viimeiset, veden kalvoon
vinosti sattuvat säteet olivat kuin siunaus, ja purppurahohde
taivaanrannan yläpuolella kuin Isän Jumalan iankaikkinen kunnian
kruunu. Tuo näky valoi sieluun lohtua, kiitollisuutta opitusta
viisaudesta... tyytyväisyyden tunteen siitä, että päästiin kotiin
lepäämään — mutta ei niinkuin orjan raadannasta, vaan rakkaasta,
innostuttavasta työstä, joka onnistuakseen vaati lepoa. He katselivat
tuota miestä, joka pää hiukan kallellaan, juhlallisella äänellä luki
psalmin sanoja ja sitten, liittäen kätensä ristiin rukoili: Isä meidän,
joka olet taivaissa...

Ja nyt sieltä saarnasi Pete... luki virsikirjasta muutaman värssyn,
kiireesti, virallisesti — tavalla, jota koulupojat matkivat. 'Jos
kaupunkia varjella ei tahdo itse Luoja...' Totisesti! Peten kaupunkia
se ainakaan ei varjelisi — mutta sitä _toista_... sitä kyllä...!

Kello soi, ja Hesse hypähti paikaltaan. Heillä oli ensimmäinen
tunti kreikkaa. Hän riensi luokkaan, pisti konventin ohjelmakirjan
pulpettiinsa, sieppasi Odysseiansa ja riensi ulos.

Miten kävi? huudettiin luokasta.

Suuri risti yli ja vino kuin ryssänkirkon tornissa! kuulutti Hesse
ovelta.

Perkele!

Samassa tulla sipsutteli ryssän opettaja sisään, »Kapteenin tytär»
kainalossa. Hesse pujahti ohi ja riensi kreikan luokkaan.

Täällä vallitsi vielä vanha, rauhallinen henki. Täällä opiskeltiin
jaloa ainetta — kreikkaa, vanhaa klassillista kreikkaa. Odysseus
faiaakien maassa, ja häntä auttamassa Nausikaa, Se oli toista kuin
»kapteenin tyttären» seikkailut!

    Tuonne taakse metsämaan
    sydämeni halaa.
    Siell' on mieli ainiaan,
    sinne toivon salaa...

hyräili Gutzénin Samppa, ja siihen yhtyivät toiset neliäänisesti.
Kiviseinäisessä luokkahuoneessa väreili laulu kuin hiljainen hymni,
katketen samassa, kun lehtori Fogman ilmestyi kynnykselle.

Pojat huomasivat heti, että vanha lehtori oli tuohtunut. Hän viskasi
kirjan pöydälle, kirjoitti nopeasti nimensä päiväkirjaan ja pyyhkäisi
sitten pari kertaa kasvojaan kuin karkoittaakseen ikäviä muistoja.
Sitten hänen päänsä rupesi tutisemaan ja hän alkoi:

Muutamat, joilla on pää kuin nuolluilla kissoilla ja joilla nyt on
valta, rupeavat sekaantumaan minun opetustehtäviini. En saisi muka
luettaa Ciceron kolmatta puhetta Catilinaa vastaan, koska se kuulemma
sisältää siveellisyyttä loukkaavia kohtia. Nuorison siveellinen puhtaus
on kuulemma vaarassa...

Sehän kummaa — mitäs tämä nyt oikein oli? Lehtori Fogman opetti latinaa
kahdeksannella luokalla, mutta eihän tuo mainittu puhe kuulunut
kurssiin.

Joo... hän oli ajatellut, että luettaisiin tuo kuuluisa puhe kuin
desääriksi, jälkiruoaksi, ylimääräisesti — mutta jääköön, koska se
kerran oli kielletty.

Siitä olivat pojat hyvillään, vaikka eivät uskaltaneetkaan
tyytyväisyyttään osoittaa. Lehtori Fogman urheili ennätyksillä, ja nyt
oli rehtori ilmeisesti sekaantunut asiaan.

Mutta tähän kirjaan hän ei koske! Tämä on minun serkkuni, lehtori
Kaarlo Fogmanin laittama _Anthologia_, ja me luemme sen!

Gutzénin Samppa sai kääntää vanhan. Siinä kerrottiin, kuinka Odysseus
kauan harhailtuaan viimein osui faiaakien maahan ja meriryönän
liottamana jäi nukkumaan joen rannalle, yhteenkasvaneen oliivin ja
orapaatsamapensaan suojaan, ilkosen alastonna — kunnes rannalla
leikkivien neitosten huudot hänet herättivät. Pallo oli lentänyt
virtaan, ja tuon onnettomuuden aiheuttama kirkaisu havahdutti hereille
monia kokeneen sankarin.

Se meni hyvin, ja Samppa sai kiitokset. Nyt alkoi uuden valmistus.

Lehtori käänsi tekstin ja nyt hän pääsi mielialalleen. Rakastaen
realismia hän mielellään kertoi kaksimielisiä juttuja. Äskeinen
rehtorin kielto, ettei hän saanut saastuttaa poikien mielikuvitusta
luettamalla näillä Ciceron kolmatta puhetta, kipenöitsi vielä hänen
mielessään, ja hän päätti näyttää, miten peloton mies suoriutuu
tehtävästään.

Käreällä äänellä hän käänteli uutta läksyä, leikkien tulitikulla,
niinkuin hänen tapansa oli. Odysseus herää ja rupeaa aprikoimaan, mihin
maanääreen hän nyt lie joutunut — röyhkeän kansanko vai vierasten
vaalijan ja jumaliapelkääväisen. Hänen korvissaan on äsken soinut
neitosten kirkaisu. Se saa hänet miettimään, mitä olentoja ne mahtoivat
olla... metsän impiäkö vai oikeita ihmisiä.

Tulitikun kappale lensi olan yli. Se oli merkki, että lähestyttiin
kertomuksen polttopistettä. Odysseus nousee viidakosta, tempaisee
väkevällä kourallaan tuuhean oksan ja sillä uumiaan kaihtaen lähtee
astumaan ääntä kohti. (Lehtori vilkaisee poikiin merkitsevästi
hymyillen: ei se ihan Aatamin puvussa saapastellut! Sitten hän
kynsäisee kuvettaan, ja taas lentää tulitikun kappale olan yli.)
Poikien jännitys kasvaa.

Kuin raju leijona, joka tuulen tuivertaessa ja sateen piiskatessa
säkenöivin silmin hyökkää härän kimppuun, tai väijyy salon hirveä
— niin Odysseuskin rientää »suortuvasorjia neitoja» kohti, ilman
vaatteita, alastonna (ainoastaan tuo äskenmainittu oksa uumenillaan) —
sillä — tarve kohtasi häntä.

Lehtori vilkaisee poikiin, nauraa röhähtää, raapaisee kuvettaan ja
jatkaa käännöstään. Mutta nyt eivät pojat enää seuraa. He iskevät
silmää toisilleen, sipisevät ja supisevat. Mahtoikohan tuo nyt tulla
oikein käännetyksi? _Khreioo gar hikanen_ — eiköhän lehtori vain
antanut sille omaa sivumerkitystään — se pitkäpartainen fauni, se
pukinsorkkainen Pan, ukko Sokrates? Pojat painuvat kirjoihinsa ja heitä
naurattaa.

Lehtori Fogman on tyytyväinen. Vai nuorison siveellinen turmelus!
Niinkuin eivät nuo juuttaat jo tietäisi tytöistä ja miehen
mielihaluista — oh! — eivät ne enää mitään mamman poikia olleet.
_Beanus ad mammam mittitur_ — nämä olivat miehiä, ylioppilaiksi
valmistuvia.

Hesse sai kääntää uuden läksyn. Häntä nauratti. Mitähän ukko sanoisi,
jos hän oikaisisi äskeisin realistisen paikan? Hän oli kotona tämän
valmistanut, hakenut sanat, ottanut selvän lauseparsista, ja _khreioo
gar hikanen_ merkitsi yksinkertaisesti vain, että _hätä käski_, eikä
mitään muuta. Hän yritti tarjota omaa käännöstään, mutta ukko keskeytti:

Mikä hätä? Sano vain peittelemättä. Niin... tarve kohtasi häntä.

Hesse istuutui. Ilmeisesti oli ukko lehtori käsittänyt väärin
tämän paikan, antaen Homeroksen monissa muissa kohdissa ilmenevän
realismin johtaa ajatuksensa harhaan. Hän iski silmää pojille
kuin huomauttaakseen, että kyllä hän oli oikeassa, mutta että
valtioviisaista syistä oli paras taipua. Saattoihan tuon käännöksen
lehtorin huumorin höystämänä nielaista hyvin... ottaa koomillisesti,
vaikka ukko Homeros olisi tainnut kyllä panna vastalauseensa.

Gutzénin Samppa sai jatkaa, ja lehtori seurasi tarkkaan tämän
käännöstä. Hän oikoili, teki pieniä sivuhuomautuksia, ja taas
lentelivät tulitikun kappaleet olan yli.

Minä olen sitä mieltä, että nuorison siveellisyys on paljon suuremmassa
vaarassa sen ryssäläispolitiikan vuoksi, jota meidänkin koulussamme nyt
niin innolla ajetaan. Oletteko kuulleet, että rehtori vaatii Ringbomin
kuvaa poistettavaksi juhlasalin seinältä?

Sehän oli uutta! Kirjat paukautettiin kiinni, ja nyrkkiin puristetut
kädet takoivat pulpetin kansia. Unohtui Odysseus seikkailuineen,
unohtui Nausikaa, jalon Alkinoon tytär, unohtui koko äskeinen ilonpito.
Mitä? Mistä oli lehtori sen kuullut?

Rehtori mainitsi siitä minulle opettajahuoneessa. On kuulemma tullut
käsky kenraalikuvernöörin kansliasta.

Väärä käännös, väärä käännös! Eiköhän ollutkin vain Peten omasta
päästä koko juttu ja juoni? Äsken annettiin perään ukko Fogmanille,
koska hänestä pidettiin — mutta nyt... nyt ei annettaisi jälkeen! Nyt
oteltaisiin kerrankin Peten kanssa!

Tunti loppui yleiseen meluun ja rähinään. Viereisestä luokasta oli jo
muuan oppilas kurkistanut sisään, että mikä rähäkkä »kreikkalaisten»
kesken vallitsi. Mutta lehtori Fogman oli viitannut häntä poistumaan.
Mokomatkin ryssän lukijat! Pistivät nokkansa joka paikkaan! Pois!
Täällä oli torikokous Ateenassa.

Sepä oli todellakin uutinen! Se lensi kuin kulovalkea läpi koulun.
Poikia kerääntyi juhlasaliin rehtori Ringbomin kuvan eteen. Mihin
se vietäisiin? Oliko todella kenraalikuvernööri —? Vartiota pitävä
opettaja kuskasi heidät pois.

Yläluokat olivat täydessä kapinassa. Päätettiin pitää ylimääräinen
konventin istunto. Pete hääri ja liehui punaisena kuin kukko, ja hänen
äänensä kajahteli koulun käytävissä kuin ukkonen. Santarmivaltaa,
santarmivaltaa! Eiköhän ollut parasta tehdä lakko... lyödä lossiksi
koko koulunkäynti!

Vahtimestarikin hiiviskeli varpaillaan kuin pahantekijä. Hän tuli
opettajahuoneesta. Pojat piirittivät hänet. Oliko ollut puhetta
kuvasta, muotokuvasta? Pojat tunkeutuivat hätääntyneen vahtimestarin
ympärille niin tiheään, ettei tämä päässyt paikaltaan hievahtamaan.

Jos Kaattari vain koskee sormellaankaan siihen kuvaan, niin silloin
teidän käy hullusti!

Enhän minä, enhän minä, hyvänen aika! Mutta... jos rehtori käskee...
minkä minä teen. Tässä koulussa on nyt eri järjestys...

Peten ilmestyminen sai pojat hajaantumaan. Kello on soinut! huusi hän.
Mikä kokous täällä on? Jokainen paikalleen!

Piru! Kyllä tässä vielä näytettäisiin!

Mutta — sen päivän iltarukoukset olivat mahtavat. Jostakin syystä
ei Pete itse päässyt niitä pitämään, vaan oli jättänyt sen maisteri
Uljalan, ruotsinkielen opettajan, tehtäväksi. Tämä oli entinen
näyttelijä, pitkä kuin humalasalko. Mutta ääni — se oli sointuva,
rikasvivahteinen ja miehekkään kalskahtava kuin näytelmän sankarin.

    Ja pienoisista miehiä
    varttuupi vielä kerran.
    Ne on kuin nuolet kädessä
    väkevän sotaherran.
    Se kansa, maa on mahtava,
    joll' ompi näitä nuolia
    viinensä aivan täynnä!

Niitä oli, oli... Jumalan kiitos — oli! Noita nuolia oli jokainen
tuossa puoliväliin kolmattasataa käsittävässä poikaparvessa — muutamia
poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta ne hukkuivat nyt kuin pisara mereen.
Toiset seisoivat kyynelsilmin, toiset sinkosivat vihaisia katseita
vararehtoriin, jonka tiettiin vetävän samaa köyttä. Ja useampi kuin
yksi katse suuntautui salin sivuseinällä riippuvaan vanhan rehtorin
muotokuvaan. Se näytti surullisesti hymyilevän...

Se oli rymyä, jolla sinä päivänä mentiin portaita alas. Pojat
ryntäsivät luokkahuoneisiin, huusivat ja melusivat. Ei auttanut rehtori
Nässlingin karjunta. Ihmeellinen rohkeus oli vallannut pojat.

Kadulla hihkaisi joku: Alas Pete! Ja siihen vastasi toinen huuto:
Eläköön rehtori Ringbom! Koko katu kaikui, ja ihmiset kurkistelivat
levottomina ikkunaverhojen takaa. Oliko syttynyt sota?

Kyllä — sota oli syttynyt, ja se käytiin samana iltana konventin
ylimääräisessä istunnossa. Pete ei ollut uskaltanut antaa vahtimestarin
ilman muuta kantaa kuvaa pois. Asia oli täytynyt jättää konventin
käsiteltäväksi.

Jälleen kajahti huuto: _In tyrannos_ — sortajia vastaan! Juhlasalissa
oli mieliala niin jännittynyt, että saattoi pelätä vaikka mitä.
Vararehtori istui levotonna tuolillaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt
noin raivokkaita koulupoikia. Nuohan saattaisivat vaikka pieksää
hänet. Hän oli saapunut edustamaan rehtoria, joka ei ollut katsonut
itse voivansa olla läsnä. Asiahan koski häntä — syytettyä. Fariseus!
Minkävuoksi hänen tarvitsi tuntea itsensä syytetyksi, kun kerran oli
selän takana kenraalikuvernööri ja koko Venäjän armeija!

Se oli myrskyinen kokous. Harvoin — tuskin milloinkaan he missään
nähty koulupoikia, jotka muutamissa tunneissa olivat kasvaneet
miehiksi. Sellaisia olivat nuo kolmen ylimmän luokan oppilaat. Ei tosin
ruumiiltaan, vaan hengeltään. Hesse Karlsson istui puheenjohtajan
paikalla kasvoillaan niin tuima ilme, ettei vararehtori tahtonut
uskaltaa katsoakaan sinnepäin. Hänen äänensä kaikui terävänä,
käskevänä... kuin olisi hän vähintään ollut parlamentin puheenjohtaja.
Ja sitähän hän olikin. Sillä tämän koulun konventin istunnoista ei
yksikään vetänyt vertoja tälle, sillä nyt taisteltiin lain ja oikeuden
puolesta.

Niin, niin... vararehtori tunsi itsensä kovin avuttomaksi. Hän oli
kuin vaivainen mato näiden vihastuneiden nuorten jumalien keskellä...
kuin koppakuoriainen mustassa sortumissaan. Punaisena kuin krapu hän
pyysi puheenvuoroa, mutta hänen käheä äänensä hukkui konventtilaisten
voimakkaisiin vastalauseisiin.

Sen minä sanon, ettei rehtoria saa loukata!

Rehtoria! Eikö rehtorin ensimmäinen velvollisuus ole pitää yllä koulun
arvoa ja kunniaa? Sellainen rehtori saa mennä helvettiin!

Se oli mamssellimainen Sohlstråhle, joka nämä sanat sinkosi.

Vararehtori vaipui nojatuoliinsa kuin iskun saanut. Hän pyyhki otsaansa.

Siitä tulee karsseria! koetti hän heikolla äänellä huutaa.

Vai karsseria! Jos Sohlstråhlea rangaistaan, niin me eroamme kaikki!
Teemme lakon koko koulu!

Gutzénin Samppa seisoi kalpeana kuin marmori ja hänen nenäkakkulansa
olivat aivan tipahtamaisillaan. Tällä hetkellä hän tosiaankin oli kuin
professori.

Ei siitä tullut mitään karsseria — ainoastaan koulupoikien
perääntyminen. Mitäpä he voivat hallitukselle, kenraalikuvernöörille
ja santarmilaitokselle. Hehän olisivat kyllä voineet tehdä lakon,
mutta pääasiaa se ei olisi muuttanut: rehtori Ringbomin kuva olisi
kuitenkin viety pois. Mutta — olivatpa he kerta saaneet purkaa sisunsa,
sanoa suorat sanat, osoittaa Petelle, kuinka alas hän oli vaipunut. Ja
tyydytystä tuotti se, ettei heitä näistä sanoista uskallettu rangaista,
ei edes nuhdella. Heidän arvonsa oli noussut opettajakunnan silmissä.
Itse Petekin suhtautui jonkinlaisella aralla kunnioituksella kolmeen
ylimpään luokkaan. Oli sillä vielä vähän omaatuntoa ja häpyä.

Lehtori Fogman sanoi jälkeenpäin: Niinhän te olitte taistelleet kuin
numidialaiset leijonat. Tosiaankin... eiköhän Ciceron kolmas puhekin
olisi saatu läpi, jos olisi yhtä iso rymy nostettu.

Pojat nauroivat. Heillä ei ollut mitään halua sen asian puolesta
kapinoida.

Muutamana lauantai-iltana muotokuva sitten otettiin alas koulun
seinältä ja kannettiin juhlasaatossa rehtori Ringbomin kotiin. Se
oli kuin katolinen juhlakulkue, jossa kannetaan hostiaa. Ihmiset
eivät tosin paljastaneet päätään. Mutta vakavina he seurasivat pitkin
katukäytäviä, poikien marssiessa keskellä katua. Syvän hiljaisuuden
vallitessa noustiin ylös Ringbomin portaita... aivan kuin olisi
kannettu ruumista. Rehtorin rouva otti heidät vastaan muutamien
opettajien kanssa, jotka olivat tulleet sinne jo etukäteen. Hesse
piti puheen. He, lyseon konventtiluokkalaiset, tahtoivat jättää tämän
taulun, rakastetun opettajansa ja rehtorinsa, lehtori Ringbomin
muotokuvan tänne hänen kotiinsa siihen saakka, kunnes rauhallisemmat
ajat koittaisivat. Olkoon se täällä muistuttamassa siitä rakkaudesta
ja uskollisuudesta, jota he, lyseon oppilaat, tunsivat rehtori
Ringbomia kohtaan. Heillä ei ollut muuta rehtoria kuin tämä mies, joka
nyt vietti aikaansa maanpaossa. Niinkuin puolalaiset muinoin olivat
uskollisia maanpakoon joutuneelle kuninkaalleen, Juhana Kasimirille,
niin he olivat uskollisia rehtori Ringbomille. Se mies, joka asui tässä
samassa talossa, rehtori Nässling — (niin asuvat oikeus ja vääryys
usein rinnakkain) — ei ollut heidän rehtorinsa muuten kuin esivallan
pakosta. Mutta — koskaan he eivät tunnustaisi häntä. — Ja yhtä varmasti
kuin tämä muotokuva täältä kerran noudettaisiin takaisin entiselle
paikalleen ripustettavaksi — yhtä varmasti palaisi se mies, jota taulu
esitti, rehtori Magnus Gabriel Ringbom, kunnian ja aatteen mies, jalon
uhrautuvaisuuden ja isänmaanrakkauden ylevä esikuva — marttyyri, joka
kärsi kansansa ja sen sortajien tähden! Eläköön hän!

Tällaista ja paljon muuta puhui Hesse, ja se oli liikuttava hetki.
Lauseet eivät tainneet olla aina niin kieliopin mukaisia, mutta kukapa
suuren innostuksen hetkinä kielioppia muistaisi — henki saa korvata
kaiken. Neiti Liljebäck, ranskankielen opettajatar, katseli aluksi
hymyssä suin tuota pystynenäistä konventin puheenjohtajaa, joka silmät
säikkyen puhui... kuin olisi hän ollut jokin pikkuinen Mirabeau —
mutta kuta pitemmälle Hesse ehti, sitä liikutetummaksi kävi neiti
Liljebäck'kin, ja lopulta virtasivat kyynelet hänenkin silmistään,
vaikka hän koettikin hymyillä. _C'est ça_... sehän meni oikein
näppärästi. Ja puheen päätyttyä tuli neiti Liljebäck Hesseä oikein
kädestä kiittämään. _C'est ça!_

Tällä taistelulla oli laajemmatkin seuraukset Hessen elämässä. Se
oli ravistanut hänet unteluudesta ja tylsyyden tilasta, jossa hän
pari viime vuotta oli elänyt. Se oli vallinnut hänen tunne-elämäänsä.
Nöyränä kuin orja hän oli mukaantunut asemaansa Moonan kotona —
tosin joskus hengessään kapinoiden, mutta kykenemättä katkaisemaan
kahleitansa. Hän oli kärsinyt tuosta alentavasta suhteesta — olla
kihloissa kiitollisuudesta. Ei — jollei liitto perustunut rakkauteen,
todelliseen, vilpittömään rakkauteen, se oli purettava. Se oli
epäinhimillinen, niin — epäsiveellinen.

Muutamana iltana ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän ilmaisi
päätöksensä. Se oli lyhyt ja karski: hän ei rakastanut Moonaa — siis
kihlaus oli purettava. Mikä ei sopinut — ei sopinut. Moona ei sopinut
hänelle eikä hän Moonalle. Mitä Moonan äitiin tuli, niin hän oli kyllä
suhtautunut Hesseen erittäin ystävällisesti... syöttänyt, juottanut ja
vaatettanut. Mutta — hän pyysi saada maksaa tämän kaiken vaivannäön...
koko ylöspidon.

Siinä itkettiin hiukan, varsinkin Moonan äiti. Mutta Hesse — ihme kyllä
— pysyi koko ajan kuivin silmin. Kurkkua vain hiukan kuristi.

Minä olen varma, että Jumala on teidät yhteenaikonut, sanoi Moonan äiti
kyyneltensä lomasta.

Saattoi olla niin. Mutta sittenkin — Hesse Karlsson oli päättänyt
kulkea omaa tietään. Ei hän aikonut asettua Jumalaa vastaan, ei —
päinvastoin hänellä oli täysi syy otaksua, että hän ainakin _tässä_
asiassa oli tarkoittanut toisin kuin Moonan äiti.

Murskasit sydämen, kuiskasi hänen omatuntonsa. Kummanko? kysyi Hesse,
sillä hän oli niin ylenannetulla päällä. Äidin, vastasi omatunto. No,
sitten ei hätää... hän kyllä aina toipuisi. Moona oli jo pitemmän ajan
ollut selvillä hänen tunteistaan. Hän oli siis tavallaan tähän jo
valmistautunut...

Ja painaen lakkia syvempään Hesse asteli Asemakatua ylös, poiketen
viimeisestä nurkasta vasemmalle, hautuumaalle käsin. Hän kulki
tavallisesti sitä tietä kotiinsa.

Kevät, kevät! Lumi suli, räystäät tippuivat. Talonisännät aukoivat
väyliä yhä lisääntyvälle vedelle.

Se on oikein! ajatteli Hesse. Väylät auki vain, sillä elämän virta oli
vettä tulvillaan! Ja voi sitä, joka rakensi patoja sen tielle! Hän
näkisi niiden murtuvan, murskaantuvan — häviävän jäljettömiin.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIE SELVÄ I ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.