Tulisieluja : Tulevaisuudenromaani

By Annie Harrar

The Project Gutenberg eBook of Tulisieluja
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Tulisieluja
        Tulevaisuudenromaani

Author: Annie Harrar

Release date: January 14, 2025 [eBook #75109]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1926

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULISIELUJA ***

language: Finnish




TULISIELUJA

Tulevaisuudenromaani


Kirj.

ANNIE HARRAR


Suomennos saksasta





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1926.




SISÄLLYS

   I. Sivistys
  II. Menneisyys
 III. Luonto
  IV. Varoitus
   V. Ylpeys
  VI. Hätä
 VII. Toivo
VIII. Ilmestyskirja
  IX. Pakokauhu
   X. Pako
  XI. Elämä.



I. SIVISTYS.


Maailmankaupunki A 15 valmistautui juhlaan. Kaiken päivää se oli
kylpenyt syysauringossa kuin kuhiseva, sadoista kennoista kyhätty
muurahaiskeko. Monikerroksisista rakennuksista, jotka olivat kadun
tapaisilla toistensa kanssa yhteydessä ja varustetut yhteisillä
parvekkeilla ja kattopuutarhoilla, näytti ympäröivä tasanko aavalta,
viheriältä merenulapalta, jota rajoitti mustien metsien muodostama
rantaviiva. Siinä keskellä oli nuori maailmankaupunki kuin saari,
rakennettuna häikäisevästä kalkkikivestä, punaisesta porlyyristä ja
keltaisesta basaltista.

Kuten kaikki maapallon yhdistyneitten manner- ja saarivaltakuntain
aikaiset kaupungit A 15 oli tuskin sataa vuotta vanha. Se oli
tasamuotoinen ja tarkoituksenmukainen kuin eläin monine yhteenkuuluvine
elimineen.

Tänä iltahetkenä jymisivät alemmat katukerrokset niillä kiitävistä
vaunuista ja pienemmistä jalankulkuneuvoista, joita hyvin etäisen
menneen ajan muistoksi nimitettiin autinoiksi. Ne oli kiinnitetty
nilkkoihin ja itsetoimivasti vetivät omistajaansa huimaa vauhtia kohti
päämäärää.

Viisi ylempää katujaksoa pysyi alati hiljaisina ja äänettöminä. Täällä
työskentelivät kaiunhävittämislaitteet huolehtien siitä, että kaikki
melu heti syntymisensä hetkenä vaikeni. Täällä nimittäin alkoivat jo
ihmisten asunnot, jotka kohosivat ylimmältä kadulta vielä kymmenen
kerrosta ylöspäin.

Asukkaat kiirehtivät autinoillaan pitkin loivia pintoja, jotka
portaitten asemasta yhdistivät tusinan päällekkäisiä katujaksoja
ja saivat kelpo pääsyn alempien kerrosten tehtaisiin, varasto- ja
työhuoneisiin.

Jotkut kerääntyivät suurten läpinäkyväin lasitaulujen eteen, jotka
olivat jättiläismäisten langattomain lennätinasemain kanssa yhteydessä
ja keskeytymättä toivat näkyviin muun maailman tärkeimmät tiedot
nopeasti häviävin rivein. Mutta kuitenkin saattoi huomata yleisen
pyrkimyksen saada tänään päivän työt päätökseen.

Vähitellen täyttyivät laveat kattopuutarhat ihmisistä ja äänistä.
Iltataivaalla häilyi rusohohde ja ilmassa tuntui vieno viileys. Syvälle
länteen kasaantunut pilvivuori syttyi hitaasti hehkuvan purppuraiseksi.
Hienojaksoiset antennit välkkyivät kaikilla katoilla ottaessaan vastaan
asukkaiden toivomuksia ja niitä eteenpäin viedessään. Pari suurta
auringonverkkoa, jotka koko päivän olivat metallilankoihinsa vanginneet
valoa, alkoivat loistaa himmeällä hohteella.

Alhaalta ylös tunkeutui yhtäjaksoisena ja nukuttavana, mutta sangen
hiljaisena kiitävien vaunujen vyöryntä, jotka herkeämättä yöt päivät
ajoivat kaupungin halki, sähkövirran syöttäminä, voimaa synnyttäen ja
siirtäen, ollen yhteydessä monien toinen toistaan täydentävien koneiden
kanssa. Sillä kauan sitten olivat ihmiset jo oppineet jättämään kaiken
vastenmielisen, likaisen ja vaarallisen työn, kuten ainakin arvottoman
ja tarkoituksettoman, ja säilyttämään sen tuntoa vailla oleville puu-,
metalli-, lasi- ja happopalvelijoilleen. Siten ei ollut olemassa enää
mitään työn orjia, vaan ainoastaan hallitsijoita ja herroja.

Vain yksi ainoa riippuvaisuus oli vielä sitonut ihmiskunnan muuten jo
voitettuun luontoon: ravinto. Vaikkakin satakertaisesti hienostettuna,
hoidon kautta muutettuna, luonteeltaankin aivan tuntemattomaksi
muokattuna — ruumis kuitenkin tarvitsi sitä mitä eläimet ja kasvit niin
runsain määrin omasivat. Ja vaikka kaikkialta koneet olivat tulleet
käsien tilalle, täytyi osan asukkaita vielä vaivautua alhaisissa
toimissa ja pysytellä tympeän kokemuksen piirissä hankkiakseen muille
ruumiin tarpeita.

Mutta nyt oli tämä viimeinenkin paha voitettu kuulumattoman keksinnön
kautta.

Ja nyt varustautui nuori maailmankaupunki A 15 yhdessä kolmensadan
muun yhdistyneen maapallon suurkaupungin kanssa juhlimaan tätä uusinta
valtaavaa saavutusta.

       *       *       *       *       *

Mutta miljoonakaupungissa oli eräs, jota ilon suuri hurmaus ei lainkaan
koskenut. Kuten joka ilta hän tapansa mukaan istui nytkin näinä
juhlahetkinä työhuoneessaan, joka oli valaistuna vain senverran mitä
hän tarvitsi tutkimustensa lopettamiseen.

Harvalukuiset lamput olivat kirkkaansiniset, "selvän ajatuksen valolla"
verhotut, ja lankesi niiden piiriin muutamia kemiallisia laitteita,
jättisuuri telemikroskoopi, pöytä avattuine kirjoineen sekä vielä
toinenkin pienempi pöytä, jolla oli ajatustenkirjoittajakone.

Täällä ylhäällä oli sangen hiljaista. Näkymättömän, avoimen ikkunan
kautta tunkeutui sisään viileä, virkistävä ehtooilma, ja vain
verkkainen, hiljainen hiilihappopumppujen suhina, jotka alati toivat
tähän kuten jokaiseen muuhunkin suurkaupungin huoneeseen puhdasta
ilmaa, muistutti yhteenkuuluvaisuudesta naapureihin ja muihin
kaupunkilaisiin.

Vanha mies oli tähän asti istunut kumartuneena lasuurinsinisessä
valopiirissä ja tarkastanut tiukasti riviin ahdettuja kristallisia
tislausastioita, jotka olivat täytetyt erilaisilla aineksilla ja
liitetyt kaariliekkiin. Nyt mies nousi ja ojensi laihoja, eteenpäin
työntyviä hartioitaan.

Hänen kasvoillaan oli neuvottoman surun ilme. Hän siveli hiljaa ja
epäröivästi otsaansa, huudahtaen sitten puoliääneen:

"Alfred!"

Hän odotti hetkisen, mutta kukaan ei vastannut.

"Aivan niin, hänhän on juhlassa... Numero 50000 puhuu!" hän sitten
selvittävällä äänellä lausui itselleen. Jälleen hän nousi ja tuijotti
koeputkiin, jotka säihkyivät sinisessä valossa kuin rivi kuolleita,
lasimaisia silmiä. Hän pudisti kiusaantuneena päätään.

Häntä painoi se, ettei hänen oppilaansa Alfred ollut täällä ja ettei
hänellä ollut ketään, jolle olisi voinut puhua heidän yhteisestä
työstään. Sillä hänestä tuntui ahdistavalta saattaessaan lyhyeksikään
ajaksi unohtaa omien merkillisten tutkimustensa kulun.

Hän tunsi olevansa neuvoton.

Noiden lasien sisällä piili epäilemättä vaara. Ehkäpä vaara vain
hänelle itselleen, mutta ehkäpä myös vakava vaara kaupungille —
kaikille maailman kaupungeille.

Hänen velvollisuutensa oli, velvollisuutensa kaupungin porvarina, mennä
aamulla Yleisen Viraston päällikön, Numero 50000:n luo, ja selittää
hänelle kaikki, mitä oli saanut aikaan.

Mutta Numero 50000 piti todennäköisesti tällä hetkellä jo
kokoontuneelle porvaristolle puhetta, jossa uuden keinotekoisen
ravinnon etuja tarkoin eriteltiin ja ylistettiin:

... Että enää ei tarvittu luottaa mihinkään maailman satoihin...
että kenenkään ei tarvinnut enää vaivautua alentavaan ja rasittavaan
maanviljelykseen.... että koskaan ei enää tulisi olemaan elintarpeiden,
vaatteiden tai minkään tarvikkeen puutetta, koska ne aineosat, joita
aikaisemmin näitä varten koottiin ja yhdisteltiin, vastedes voitaisiin
ottaa yksinkertaisesti ilmasta ja käyttää niitä mielinmäärin... että
voitaisiin parantaa säätä, eikä ainoastaan toimittaa kaikkialla sateita
erottamalla runsaasti vetyä ilmasta, vaan myöskin rajoittaa tai
kokonaan estääkin sateen ja lumen tulo niin, että puhuja jo nyt saattoi
taata kauan kestävää, lämpöistä ja aurinkoista suvisäätä huolimatta
myöhäisestä vuodenajasta... ja lopuksi, että talonpojat vapautettaisiin
ja jaettaisiin kaupunkeihin, päästen he siten tarvitsemastaan
sivistyksestä osallisiksi... lyhyesti, että nyt vihdoin oli koittava
ihmissuvun kultainen aika, iloinen, vaivaton elämä oli jokaisella
edessään, eikä kukaan saattaisi aavistaakaan enää mitään aikaisempien
vuosisatojen hädästä, riidoista ja yhteiskunnallisista vääryyksistä....

Tähän tapaan, varmasti erittäin hioituin, valituin lausemuodoin puhui
nyt kai Numero 50000. Ja tälle miehelle tuli hänen, Henrik 19530:n,
tehdä selväksi, että kaikki nämä kauniit ja jalot onnentoiveet
olivat hänen mielipiteensä mukaan vain epätodellisia ja mielettömiä
aivokuvitelmia, joiden jonakin päivänä järkähtämättömästi oli
muututtava vastakohdakseen!

Totta kyllä, että keinotekoista leipää, hedelmiä, sokeria, rasvaa,
maustimia ja satoja muita tarvikkeita voitiin valmistaa ilman
alkuaineista, ennenkaikkea vedystä.... Niin kylläkin, mutta eikö sitten
kukaan ollut huomannut sitä vaaraa, mikä syntyisi, kun alkuainesäiliö
tyhjentyisi! Tai kun luonnollisessa kiertokulussa, elämän vaihtumisessa
kuolemaan ja kuoleman jälleen elämään, tapahtuisi häiriö, jota ei enää
voitaisi korjata!

Mitä sitten?

Hänen kokeensa muuttuivat yhä selvemmin ainoaksi varoituksen huudoksi.

Hänen täytyi.... hänen täytyi totuuden nimessä mennä huomenna numero
50000:n luo!...

Tummalasinen kuutio, joka oli kiinnitetty pöytään, sai äkkiä
malakiitinviheriäisen valohohteen. Se oli merkki, että joku oli tulossa
vierailulle.

Onnellisena, päästessään edes hetkiseksi vaivaavista ajatuksistaan,
Henrik painoi nopeasti kuution sivussa olevaa nuppia. Silmänräpäyksessä
näyttäytyi kuution ylälaatassa kirjain ja luku.

"G 25854", oppinut luki.

Sitten hän mietti hetkisen.

"Gustajo Salaisesta Virastosta.... Merkillistä!" hän murahti itsekseen.
"Häntä olisin viimeiseksi luokseni toivonut... mutta tulkoon kuitenkin!"

Ja painaen toisen kerran nappulaa, mikä saattoi lasikuution jälleen
himmeäksi ja loistottomaksi, hän asettui odottaen pöydän ääreen ja
lehteili kirjojaan.

Muutamia silmänräpäyksiä kestäneen hiljaisuuden jälkeen avautuivat
takanapäin hämärässä suuret riippuovet. Autino vieri siloista lattiaa
pitkin ja pysähtyi lähelle valopiiriä. Pieni, kömpelö mies lähti siitä
ja astui avuttomin liikkein pöydän ääreen.

Pari kertaa hän pyyhkäisi kiivaasti hengittäen leveää, valkoista
partaansa, joka naamion tapaan peitti melkein koko kasvot ja puolet
rintaa. Sitten hän raa'alla kurkkuäänellä lausui:

"Salainen Virasto lähettää minut luoksenne, teidän
korkea-arvoisuutenne. Minun täytyy pyytää teiltä eräitä tietoja."

"Minä ajattelin..."

"Anteeksi.... me tiedämme teidän salaisista tutkimuksistanne!" kävi
Gustajo vanhan miehen kimppuun kuin kirveellä. "Olen valtuutettu
ottamaan vastaan jokaisen selityksen.........Salaisella Virastolla
on, kuten tiedätte, oikeus ja velvollisuus huolehtia kaikista
sivistysvastaisista liikkeistä."

Henrik katseli vastustajaansa hiukan hämmästyneenä. Hän olisi voinut
tehdä monenlaisia kysymyksiä mitä tietoja Salainen Virasto yleensä
tahtoi hänen töistään. Mutta hän oli täysin vakuutettu, ettei hän tältä
virkamieheltä, joka oli tunnettu kaupungissa lurjukseksi, saisi mitään
tietää. Tietoisena hyvistä tarkoitusperistään hän kuitenkin vastasi
sangen rauhallisena:

"Minun työni eivät ole sivistysvihamielisiä. Muuten aion joka
tapauksessa mennä huomenna numero 50000:n luo!"

"Me" — vieras löi mahtavasti rintaansa — "me toivomme, että te ette
mene numero 50000:n luo!"

"Jos näen hyväksi, menen siitä huolimatta!"

Gustajo huiskautti kättään. "Sepä saadaan nähdä!... Ennen kaikkea,
miksi teette näitä tutkimuksia?"

Oppinut harkitsi.

Pitäisikö hänen tälle miehelle, jolla tosin oli tieteilijän julkinen
arvo, mutta joka oli ollut jo useita vuosia vain Salaisen Viraston
asiantuntija ja neuvonantaja, pitäisikö hänen tälle miehelle kaikkein
ensiksi ilmoittaa huolensa.

Oliko se viisasta?

Mutta saattoiko hän muutakaan tehdä? Salaisella Virastolla oli valta
yksinkertaisesti sulkea hänen laboratorionsa ja antaa toisten suorittaa
loppuun hänen arvokkaat tutkimuksensa. Tai ehkei loppuunsuorittaa niitä
lainkaan!

Ja jospa hänen tähänastiset olettamuksensa osoittautuisivat kuitenkin
oikeiksi, jospa todella ihmisiä uhkasivat heidän omat keksintönsä?
Jospa olisi hänen sopimattomalla ajalla tapahtuneen vaikenemisensa
syytä, ettei kaikkea voitaisi kyllin ajoissa estää, torjua tuhoa...
jos... jos...

Hänet valtasi äkkiä kuin kuumeuni kokonainen sarja kauhunkuvia. Ja hän
oli mahdollisista seuraamuksista niin tyrmistynyt, että salaaminen
näytti hänestä kaikkein pahimmalta.

Gustajo oli rykäissyt pari kertaa sangen kärsimättömästi ja samalla
tarkastellut laboratorion laitteita epäluuloisesti, kun tutkija
hilliten itsensä alkoi puhua:

"Koska Salainen Virasto minulle käsittämättömällä tavalla näyttää
päässeen selville töistäni..."

"... vieläpä sangen tarkasti...."

"... teen kai parhaiten, kun selitän jotain, toivoen kuitenkin
säästyväni väärinkäsityksistä, että muka tavoittelen sivistykselle
vihamielisiä päämääriä."

"Hm... saamme nähdä sitten!" ja Gustajon kasvoille levisi tyhmänrohkea
hymy.

"Aina keinotekoisen lihan keksimisestä saakka — noin kaksikymmentä
vuotta sitten — aloitin minä ilmatyppitutkimukseni. Te näette",
tässä hän osoitti kristalliputkia, jotka kimmelsivät tasaisesti
vaaleansinisinä, "koesuunnitelmani pienoiskoossa. Uuden
ravitsemiskeinon keksimisen jälkeen katsoin olevan syytä harjoittaa
tutkimuksia entistä kiihkeämmin. Kuinka ja mitä tietä, se on Salaiselle
Virastolle yhdentekevää tällä hetkellä... Joka tapauksessa luulen —
vaikka minusta onkin ikävää puhua virkaveljiäni vastaan, että ilman
rajaton hajoittaminen ja käyttäminen ravinnoksi ynnä muihin tarpeisiin
ehdottomasti johtaa määrätyn ajan kuluttua katastrofiin."

"Niinkö?"

"Ja senvuoksi täytyy minun huomenna mennä Numero 50000:n luo
varoittaakseni", lopetti Henrik rauhoittuneena, tultuaan aatteestaan
vakuutetuksi.

Gustajo 25854 veti jälleen kiivaasti ilmaa sieraimiinsa.

"Salainen Virasto tahtoo saada tietää, kuka teille maksaa palkan siitä,
että levitätte näitä vääriä ja sivistysvihollisia mielipiteitänne."

Suuri kirja Henrikin kädessä vapisi; hän oli tähän asti leikitellyt
sormillaan sen lehdistöllä. Kansi paukahti kiinni raskaasti.

"Minä en ole palkattu eivätkä mielipiteeni ole sivistysvihollisia!"
vastasi hän lujasti. "Salaiselle Virastolle on annettu vääriä tietoja!"

"Salainen Virasto tietää, että joukko alhaisia, mitä hämärimpiä
aineksia koettaa saada vaikutusvaltaa kansalaisiin. On myös jo
liikkeellä huhuja uuden ravinnon vahingollisuudesta. Tässä vihdoin
näemme..."

"Mitä kertovat huhut?" Henrik oli pannut Gustajon vastauksesta vain
tähän kohtaan huomiota, kenties juuri tässä huomaten todistuksen omille
epäluuloilleen.

"Voitte tiedustella sitä Haaveksijain Talosta, minne juuri tänään on
viety eräitä tuosta joukosta!" murahti virkamies ilkeästi. "Ja ehkäpä
teille pian tuleekin tilaisuutta siihen."

Vanha oppinut nousi hitaasti. Haaveksijain Taloon... siis
sinnekö tahdottiin hänet teljetä, hupsujen joukkoon, tehdä hänet
vaarattomaksi, koko hänen työnsä ja vaivannäkönsä, huolensa ihmiskunnan
tulevaisuudesta, tyhjäksi...

Hänestä tuntui kuin kiertyisi näkymätön silmukka hänen kaulalleen.
Tuntui mahdottomalta käsittää tätä kaikkea. Vain sen hän aavisti, että
hänen rehellisiä vaikutteitaan vastassa oli nyt voima, joka voisi
kukistaa hänet.

"Mutta... minulla on todistuksia... kieltämättömiä todistuksia... enhän
ole mikään hourupää, jota vaivaavat turhat mielikuvitukset! Olen tehnyt
paljon kokeita... voin vetää esille tuloksia..."

Hän hengästyi. Gustajon viittaus siihen, että häneltä, iäkkäältä,
hyvin tunnetulta tiedemieheltä voitaisiin riistää vapaus ja että hänet
voitaisiin sulkea joksikin ajaksi, kenties ainaiseksi, Haaveksijain
Taloon, oli kohdannut hänet kuin, sähköisku.

Hetki löi hänet aivan avuttomaksi. Silmänräpäyksen murto-osan valtasi
hänet synkkä viha tuota raakaa, ivallista miestä kohtaan, joka seisoi
hänen edessään tunnottomana kuin virastonsa ruumiillistuma.

Miksi piti tuollaisen elää?... Kaariliekki pöydällä... vain yksi
isku... Ehkäpä... Ei, ehkei hän sittenkään eikä kukaan muukaan, joka
oli urkkinut häntä, ollut vakooja, ehkä vain...

Gustajo katsoi häneen salavihkaa, ikäänkuin aavistaen hänen sieluunsa
nousseen kammon.

"Oletteko tutkimuksinenne oikeassa vaiko väärässä", lausui hän sitten
pontevasti, voimastaan tietoisena, "siitä ei Salaisessa Virastossa ole
ollenkaan kysymys. Paljon tärkeämpää on, että Salainen Virasto juuri
ajoi viimeisessä Valtiosenaatin istunnossa läpi esityksen keinotekoisen
ravinnon käytäntöönottamisesta, huolimatta eri tahoilta tulleesta
vastustuksesta... Sillä maan sato oli viime vuosina käynyt niin vähiin,
ettei kaupunkeja pian enää voitaisi ravita. Siispä täytyy Salaisen
Viraston tehdä vaarattomaksi jokainen, joka esiintyy sitä vastaan.
Sen käsittänette. Kyseessä on kertakaikkiaan maapallon kolmensadan
maailmankaupungin elämä."

Tämä äkillinen vastaus häivytti Henrikin vihan.

"Mutta juuri sen takiahan minäkin taistelen!" huudahti hän
epätoivoissaan. "Miten käy, jos minä voitan jutun? Jos todellakin on
vaara uhkaamassa... ilmasuohon vajoaminen tai jotain sentapaista?"

Hän tuijotti kalpeana ja kiihtyneenä virkamieheen, jonka kasvoille
tahtomattaan levisi synkkä, aavistuksin painava tuska, samalla kun iva
ja tunnottomuus kokonaan katosivat.

Kumpikin vaikeni... vaikeni kovan tosiasian edessä, joka pakotti heidät
samalla tapaa sekä toimimaan että mykistymään.

Viimein Henrik sanoi hiljaisella ja alistuneella äänellä:

"Te siis luulette, että jos minä menen Numero 50000:n luo tai jollakin
muulla tavalla esitän julki vakaumukseni, julistaa Salainen Virasto
minut haaveilijaksi... ja toimittaa minut... sinne..."

Virkamiehen kasvoille ilmestyi jälleen itseluottamus.

Hän istuutui tuolille leveästi, oikoen huolellisesti laskoksista
heleänpunaista, yksikkönumeronsa ja säätymerkkiensä koristamaa pukuaan.

"Ymmärtäkää minua oikein", sanoi hän sitten ylhäisellä sävyllä, "seikka
on seuraavaa: Meillä, Salaisella Virastolla, ei ole teitä kohtaan
mitään vihollisuuksia, mutta meidän täytyy menetellä siten. Kaupunkien
asujamisto sairastaa jo muutenkin yhä suuremmassa määrässä hermo-
y.m. häiriöitä. Kunnianarvoisa sivistyksemme on tehnyt meidät kaikki
herkiksi ja aroiksi... Me emme voi sitä enää vaatia kärsimään nälkää!
Ja te tiedätte... syntyvien luvun... kenties keinotekoinen ravinto
— — me pidämme sitä aivan varmana — — voi ainakin saattaa jatkuvan
vähentymisen taas tasapainoon. Sentähden ei käy laatuun tuollainen
julistelu: keinotekoinen ravinto vie perikatoon... me tukehdumme...
tai palamme... tai mitä muuta tuo teidän vakaumuksenne lieneekään!
Ajatelkaa, mikä sekasorto siitä syntyy... ei, varjelkoon! Antakaa
kansalaistemme ensin hiukan tointua... voimmehan ehkä sitten ajatella
muutosta. Malttakaamme, etteivät he säikähdä! Haaveksijain Talon
huoneet ovat jo kyllin täynnä... ymmärrätte... Sitäpaitsi toivomme
paljon uudesta asukassekotuksesta maja-asukkaitten kanssa, joille
haluamme antaa kaupunkilaisten kansalaisoikeudet."

"Ymmärrän", vastasi oppinut hetken kuluttua, Gustajon silmäiltyä
häntä odottavasti. "Ymmärrän teitä erinomaisesti! Mutta kysyn teiltä
omantuntonne nimessä kahta seikkaa: ensiksikin, uskotteko te, että
aikaa myöten, kenties... sanokaamme vuoden tai kahden kuluttua...
otetaan taas käytäntöön luonnollinen ravinto, ainakin osaksi... ja että
se sitten enää on mahdollista?... Ja toiseksi: mitä tapahtuu, jos ilman
hajoaminen, jota siinä tapauksessa odotan, käy toteen jo puolen vuoden
ajalla tai ehkä ennemminkin?"

Gustajo mietti hetken. Hänen ylpeytensä astemittari laski jälleen.
Tämä vanha Henrik oli epämiellyttävän turhantarkka; hän kyseli
periaatteellisia asioita, jotka asettivat toisen pulaan. Mutta nyt
ei sopinut osoittaa neuvottomuutta. Hyvin arvokkaasti hän sen vuoksi
vastasi:

"Ensimäiseen kysymykseen on minun mahdotonta antaa tietoa...
virkasalaisuus... kuten ymmärtänette... toista taas pidän sinänsä
mahdottomana. Me olemme kysyneet kolmensadan maailmankaupungin
tiedekuntien mielipidettä arveluistanne. Ja kuten sanottu on olemassa
erilaisia käsityksiä... mutta tämä... luulen teidän todellakin näkevän
asian liian synkässä valossa!"

Henrik kohautti hartioitaan.

Hän huomasi nyt, ettei hän näin ollen eikä ylimalkaankaan pääsisi
sen pitemmälle. Oltiin niin turvallisesti hyvässä uskossa, tieteeltä
saatiin niin mukavaa tukea. Häntä, yksinäistä, vastassa oli suunnaton
joukko.

Mitä hänen siis oli tehtävä?

"En voi luvata, että luopuisin tutkimuksistani..." lausui hän hitaasti.

Toinen hymyili.

"Sitä me emme tahdokaan. Te ette vaan saa niistä puhua, ymmärrättehän!"

"En voi luvata edes sitäkään. Ainoastaan niin kauan kuin minulla ei
ole täysin selviä todistuksia, tarkoitan sellaisia, joita jok'ikinen
lapsikin ymmärtää, tulen olemaan vaiti. Jo oman mielenkiintonikin
takia. Mutta sitten..."

"No me voimme kyllä odottaa sen ajan. Olen vakuutettu siitä, ettette
niitä tule saamaankaan."

Gustajo nousi ja kiinnitti huolellisesti autinon jalkoihinsa. Sitten
hyvästeli hän sangen ystävällisesti. Sinervässä valossa teki hän
kuitenkin punakoine poskineen ja pöhöttyneine otsineen synkän ja
salakavalan vaikutuksen.

Hän näytti haluavan sanoa vielä jotain, viitata vielä kerran
Haaveksijain Taloon, mutta kun hän syrjäsilmäyksellä havaitsi oppineen
miettivän katseen, hän vaikeni.

Uhkaus oli vaikuttanut jo tarpeeksi.

Salaisen Viraston väkivaltapolitiikka oli saavuttanut jälleen voiton...
vieläpä tällä kerralla oikeutuksen varjolla. Tuo vanha sekapää tulisi
kyllä vaikenemaan!

Mutta... kirottua, jospa tuo oppinut sittenkin voittaisi jutun?!
Epäilyn tuntein viittasi Gustajo 25854 hyvästiksi oppineelle, joka oli
niin täysin ajatuksiinsa vaipunut, ettei edes huomannut viittausta.
Samassa jo vieri autino eteenpäin, ja pari sekuntia myöhemmin
sulkeutuivat riippuovet äänettömillä saranoillaan. — —

Raskaasti huoahtaen oppinut astui taas kristalliputkiensa ääreen.
Liikkumatta, värähtämättä paloivat yhä kaarilamput. Lasiputkia
myöten nousi hetkittäin himmeätä höyryä, ja läpikuultavasta seinästä
erottautui verkkaan ja juhlallisesti hopeakimmelteisiä ilmakuplia.

Siellä sisällä oli kätkettynä tulossa olevan salaisuus...

Kauan seisoi hän siinä, miettien äskeistä kohtausta. Äkkiä hän
teki nopean päätöksen ja katkaisi kaariliekin virran. Muutaman
sydämenlyönnin pituisen ajan vielä hehkuivat hiilipuikot kuin punaiset
kipunat äkkiä sokaistuneiden silmien edessä, ja vihdoin vaipui korkea
huone hienonsiniseen hämärään.

Henrik jätti huoneen uneksuntaansa, sulki oven ja ajoi hississä
kattopuutarhaansa illastamaan.

Ylhäällä oli lämmin, ja vieno tuuli kantoi sinne auringonpolttamalta
tasangolta tukehduttavaa usvaa.

Kaukana sinimustalla taivaanrannalla näkyi vielä joku kirkkaampi juova
häipyvine punerruksineen. Mutta maailmankaupungin yllä välkkyivät
tähdet kalpeina ja levottomina, ikäänkuin käsittämättömän myrskyn
värähdyttäminä.

Kaikkialla katoilla loistivat vaaleat aurinkoverkot aineetonta,
ajatonta valoaan. Nauru ja juttelu kuolettivat hiljaisuuden.
Syvyydestä kuului huutoja, ja kun Henrik kumartui kaiteiden yli,
havaitsi hän kaukana alhaalla liikkuvia valokuulia, ja muisti, että
porvaristonuorukaiset yhä vielä viettivät juhlaa sivistyksen viimeisen
voiton kunniaksi lampuin ja iloisin kulkuein.

Salainen suru valtasi hänet uudelleen koko painollaan. Hätäisesti
istuutui hän pöytään nauttiakseen munavalkuaispaistia, hedelmiä ja
paahdettua leipää.

Mutta pitkäksi aikaa ei hän jäänyt yksin.

Hetken kuluttua työnnettiin hissin ovi auki ja hänen oppilaansa Alfred
6720:n seurassa astuivat pöydän ääreen tämän ystävät Daniel 8726 ja
Jolan 10492.

Näiden kolmen nuoren mukana tulvahti tänne ylös reippautta ja
eloisuutta, joka tempasi oppineenkin irti ajatuksistaan. Äänekkäin oli
Daniel, vilkas, tummatukkainen nuorukainen, muistuttaen ystävätärtään
Jolania ulkonäöltään kuin kaksoisveli. Hänet tunnettiin yleisesti
kaiken virastomaisuuden kiihkeänä vastustajana.

Hänelle ei oltu annettu lupaa, ankarien rotuperiaatteiden takia, mennä
avioliittoon Jolanin kanssa, juuri sentähden, että hän niin paljon
muistutti tätä. Siitä oli hän myrtynyt kapinalliseksi tavallaan kaikkia
vallassaolevia sivistyksenedustajia kohtaan.

Nytkin oli hän suorastaan hurjalla tuulella.

"Oletteko vallan unohtanut meidät?" huudahti hän oppineelle
hengästyneenä.

Tämä vain hymyili tulistuneelle nuorelle miehelle.

"Ei, poikaseni, en ole mitään unohtanut. Jos suvaitsette, voitte heti
käydä aterialle."

"Ah... suokaa anteeksi... en huomannutkaan..."

"Daniel ei ylipäänsä huomaa sellaisia seikkoja ollenkaan", pisti Alfred
väliin.

"En todellakaan! Olen jo tarpeeksi suutuksissani siitä, mitä Numero
50000 äsken puhui... Mahdotonta! Ammattivalehtelija hän on... Muuten,
me olemme jo tehneet päätöksemme, Jolan ja minä... me muutamme kokonaan
maja-asukkaiden luokse, ei ainoastaan koetteeksi, kuten tähän asti
olemme aikoneet. Jos te Siis tahdotte auttaa meidät täältä pois,
niinkuin olette luvannut, ei teidän tarvitse tehdä sitä enää senjälkeen
toista kertaa."

"Kuiskaillaan nim., ettei kaupunkia saa jättää ilman lupatodistusta",
lisäsi innokkaasti sievä, solakka Jolan.

Henrik katsoi hetken huvitettuna nuoriin uneksijoihin. Sitten viittasi
hän heidän pukuihinsa.

"Onko tuossa kaikki, mitä olette ajatelleet ottaa mukaanne matkalle?"

"On, kunhan olemme päässeet perille, saamme kyllä kaiken mitä
tarvitsemme. Muutaman tunnin matkan päässä Vihreäjärvestä on
vuoristokylä, olen kerran ollut siellä... luulen, että voimme varsin
hyvin jäädä sinne. Ostamme tietysti talon..."

"... ja lampaita... ja kanoja... kanoja täytyy meillä välttämättä
olla." Jolan taputti ihastuneena käsiään. "Minä en ole kylläkään vielä
milloinkaan kanaa nähnyt, mutta olen niin iloinen...!"

"Saat mitä vaan tahdot, sydänkäpyseni! Vieläpä siankin, jos mielesi
tekee!" sanoi Daniel hellästi, kääntyen sitten ylpeästi oppineen
puoleen, joka tällä välin oli häiritsemättä jatkanut aterioinkaan...
"Ajatelkaapa vain, jo vuoden päivät on tyttö harjoitellut kävelyä...
puhumatta minulle mitään... ja hän osaa nyt jo astella melkein yhtä
hyvin kuin minäkin. Eikö se osoita liikuttavaa rohkeutta?... Tämä
autinojen käyttö on yksinkertaisesti ilkivaltaa, suorastaan rikos
ihmisten terveyttä vastaan! Miksikä ihmisellä sitten ylimalkaan on pari
jalkoja? Menneillä vuosisadoilla onkin käyty jalan!"...

"Tai ajaen..." muistutti Alfred.

"Sinä... sinä sivistynyt narri" heitti Daniel hänelle takaisin.

"Hiljaa, lapset, olkaa varuillanne. Emmepä tiedä... Salaisella
Virastolla on parhaat korvat kaupungissa... Muuten, minä olen jo
valmis." Näin sanoen Henrik nousi pöydästä.

Sillä aikaa kun hänen oppilaansa, painamalla erästä lasinappulaa,
kiiruhti korjaamaan ruokapöydän pois lattian alle niin, että
vain hopeissahohtava aurinkoverkko jäi yksinään loistamaan tässä
rauhallisessa sopessa, asteli Henrik molempien muiden kanssa hissille.

Alfred seurasi heti jälestä kiireesti, vaikkakin kömpelösti — hänhän
ei ollut eläessään harjoitellut kävelemistä, vaan aina liikkunut vain
autinollaan.

Hän tavoitti toiset juuri kun vanhus neuvotteli ystäviensä kera, millä
tavoin näiden matka olisi paras järjestää.

"Kiertorata on luonnollisesti liikkeessä koko yön", huomautti hän,
"mutta se on aina täynnä. Autinoille on matka taas liian pitkä.
Sitäpaitsi — — minulle on epämieluista, jos minut juuri nyt nähdään
kaupungilla."

"Mutta miksikä?"

"Minulla on omat syyni... Ei todellakaan. Mutta jollain muulla tavalla.
Uskaltaisitteko ajaa minun kanssani siirtorataa? Minulla on siihen
lupa, ja rata johtaa juuri sen tienoon ohitse. Mukava se kylläkään ei
ole, mutta nopea ja aivan rauhallinen."

Jolanin silmiin tuli loiste. "Ah, en ole milloinkaan ollut siellä
alhaalla... se on varmaan hyvin jännittävää, eikö totta, Daniel? Kyllä
me tulisimme mielellämme."

"Siispä lähtekäämme!"

Alfred oli jo ovella ja väänsi paria vipusinta. He laskeutuivat ääneti
alaspäin. Ahtaan hytin lasiseiniin sukelsi tämän tästä valkeita
valoja. Yhä uudestaan ja uudestaan kantautui heidän korviinsa kerros
kerrokselta ilonhuudahduksia, remua ja naurua. Se oli kuin outoa meren
tyrskyä. Kärsimättöminä odottivat he, että tämä äänettömästi suhiseva
laskeutuminen vihdoin pysähtyisi alimpaan katuun.

Hetken johtui Danielin mieleen, että tämä matkustus olisi heidän
viimeisensä pitkiksi ajoiksi, kenties ainaiseksi.

Mutta ajatus ei häntä kuitenkaan peloittanut. Hän saisi elää
Jolanin kera, minkään rotuperiaatteen heitä erottamatta, vapaana ja
onnellisena, itse viljellä maataan, hoitaa hedelmäpuita, teurastaa
silloin tällöin karitsan... Täällä sivistyksen, suuressa aarreaitassa
ei mikään ollut niin toivomisen arvoista kuin yksinkertainen, vaivan
takana oleva työ. Parasta oli unohtaa kaikki se, mitä hänen oli
täytynyt oppia tämän muurahaistyrmän jäsenenä... tulevat päivät uusine
tarpeineen antaisivat uudet opetukset!

Lasiruutuihin tuli äkkiä himmeänpunainen hehku. Hissi pysähtyi. Henrik
avasi oven.

Tummassa purppurassa heidän eteensä aukeni korkeaholvinen käytävä,
jonka yllä aurinkoverkot riippuivat kuin hopeiset, viileät kuut.
Käytävä oli täynnä kapeita, kiiltäviä valoja, jotka jyristen
vilahtelivat ohi kadoten etäisyyteen ja taas uudelleen ja uudelleen
sukelsivat näkyville.

Täällä alhaalla oli koneiden valtakunta. Se oli karkoitettu tänne
liekkejä värähtelevään hämäryyteen senjälkeen kun erään fyysikon oli
onnistunut todistaa, että juuri tällainen väritys parhaiten vaikutti
sähkö- ja voimavirtoihin.

Täytyi Henrikin lailla olla perehtynyt tämän alemman valtakunnan
lakeihin ja järjestelyihin voidakseen rankaisematta uskaltaa tänne
alas, missä kaasu- ja happovirrat pitivät liikkeessä metallisia vipu-
ja rataslaitteita ja missä lakkaamatta kaikui henkeäsalpaava ajeleminen
ja suorastaan helvetillinen kumu.

Oppinut ei kuitenkaan joutunut yhtään ymmälle. Sillä aikaa kun Jolan ja
Daniel lievän kauhun vallassa tarrautuivat toisiinsa kiinni, viittasi
hän Alfredin luokseen käskien hänen painaa kahta metallista kädensijaa,
jotka eräässä kohdassa pistivät maasta esiin.

Samassa pysähtyikin lähin esiinsyöksyvistä veneenmuotoisista vaunuista,
jotka käsittämättömällä tavalla liikkuivat eteenpäin ilman pyöriä,
tai paremminkin ikäänkuin juoksivat puolikuunmuotoisilla kiskoilla.
Nopealla hyppäyksellä pääsi Henrik ajoneuvoihin.

"Tänne! Pian!" hän huusi seuralaisilleen. Alfred, joka jo ennenkin
oli ollut täällä alhaalla ja siis tunsi hieman olosuhteita, melkein
heitti Danielin ja tytön vaunuihin ja hyppäsi itse jälestä kiireesti.
Jo samassa vaunut lähtivät vimmatusti eteenpäin. Ja kiire olikin, sillä
niiden takana jymisivät jo toiset, täpötäyteen kuormitetut vaunut.

Puolittain huumautuneina retkahtivat nuo kolme nuorta venevaunun
pohjalla oleville tavarapakoille, jokseenkin mukavasti kyllä, samalla
kun he tuulenuhosta tunsivat vauhdin nopeuden. Vanhus seisoi heidän
edessään valkoisten hiusten liehuessa otsalla. Hän tutki kartalta, mitä
pääristeyksiä heillä vielä oli matkallaan sivuutettava.

Rauhallisena hän vertaili kartan pisteitä toisiinsa. Kiusallinen
hermojännitys, joka oli vaivannut häntä Gustajon kohtaamisesta asti,
alkoi tauota tästä hurjasta menosta huolimatta. Hän havaitsi nyt,
että heidän oli ajettava vielä noin kymmenen minuuttia ja käytävä
vain muutamalla siirtoasemalla, joissa poikkeaminen voisi käydä
vaaralliseksikin. Vähitellen palasi rauhallisuus kokonaan takaisin.
Matkan johtajana ei hän saanutkaan vaipua ajatuksiinsa.

Äkillisellä vetäisyllä tempasi Henrik vipusemista. Vaunut kiitivät
vielä pienen matkaa katkaistun virran jälkiväreissä. Alfred, joka oli
odottanut juuri tätä hetkeä, auttoi Jolanin hyppäämään alas. Daniel
seurasi häntä tukien vanhustakin käsivarrellaan. Vipusin kohosi jälleen
entiseen asentoonsa ja vaunut vierivät taas pois humisevaa vauhtia
eteenpäin.

He ojensivat toisilleen kätensä päästäkseen vaaratta ja esteettömästi
edelleen. Ovia avautui ja sulkeutui, kylmää ja kuumaa ilmaa virtasi
heitä kohti. Kaikkialla kääntöpöytien ja vipulaitteiden ääressä seisoi
virkailijoita, joitten tarkkaavaiset kasvot näyttivät punertavilta kuin
naamiot.

Vihdoinkin pääsivät he ulos käytävähuoneista.

Kolme valkeata palloa valaisi erästä ristikkojen sulkemaa suurta
huonetta, jonka toinen sivu oli avoinna tasangolle päin. Keskellä tätä
huonetta seisoi kummallinen kapine — — ennen vedenpaisumusta eläneen
jättiläishämäkin luurankoa muistuttava arachnio, jolla heidän piti nyt
jatkaa matkaansa. Valonheittäjäsilmillään, jotka nyt olivat sammutetut,
tuntui se mulkoilevan eteensä. Alfred nousi varovaisesti korkeita
tikkaita myöten tuohon venemuotoiseen hirviöön, joka seisoi kahdeksan
ohuen, pitkän, monipolvisen jalan varassa.

Tämän juoksijakoneen kokassa leimahtivat nyt kääntölamput räikeään,
sokaisevaan valoon...

Jolan malttoi tuskin olla huudahtamatta ihastuksesta, kun hänen
sulhasensa johdatti hänet ylös huojuvia, kapeita portaita. Hän ei ollut
koskaan ollut ollut arachniossa, johon pääsyyn tarvittiin erikoinen
lupatodistus, minkä Salainen Virasto antoi vain vähintäin 15,000
veroyksikköä suorittaneille.

Avarassa veneessä oli peitteitä ja tyynyjä, ja Alfred näytti hilpeän
tytön riemuksi myös vetolaatikot, joissa oli ruokatarpeita, vettä ja
työkaluja, pienet lääkesäiliöt aurol-pastilleineen ja alkon-pulloineen,
kaksi pöytää, aseet ja lamput, sekä siirrettävän, lasisen sadekaton.

Tällä välin oli myös Henrik noussut sinne laskeutuen alemmas
ohjaajanistuimelle.

Hän kiersi vieressään kimmeltävän aurinkoverkon mukavaan asentoon
ja tarkasti vielä pikaisesti askelmittarin, kompassin ja
karttapiirustukset.

Alfred kiipesi takaisin alas, sillä hänellä oli vielä tänä yönä puuhaa
laboratoriassa eikä hän heikon terveytensäkään tähden halunnut ottaa
osaa tähän ainakin kymmentuntiseen matkaan.

Molemmat nuoret asettuivat mukavasti patjoille, täynnä odotusta ja
toiveita. Taakse jäänyt kaupunki kuvastui heidän mieleensä jo nyt kuin
jonain vieraana, mennessä muistona. Hiljaa painalti Jolan rakastettunsa
kättä omaansa.

Tikkaat taittuivat naksahtaen veneen pohjan alle kiinnittyen
paikoilleen rautahakoihin.

Ja asteettain, äänettömästi vaipui ristikkoportti maahan.

Rata oli vapaa.

Arachnio oikoili pitkiä koipiaan, yhä ylemmäs ja ylemmäs nousivat sen
teräksiset polvet.

Räikeänvalkeina loistivat jo valonheittäjäsilmien edessä pienet
lyhyet oljenkorret. Ylhäällä oli ilma harmaata ja kosteata, huokuen
vaimentuneina laineina maailmankaupungin muureja vastaan.

Näihin harsoihin katosi arachnio vieden mukanaan vaiti istuvan
vanhuksen ja kaksi salaisuuksiaan kuiskailevaa rakastavaista.

Mutta sillä aikaa kun he olivat vajonneina tulevaisuudenunelmiinsa,
palasi Henrikin mieleen jälleen hänen suuri työnsä ja raskas kohtalonsa.

Hän olisi mielellään jo jättänyt kaiken, sillä koko hänen
tutkijaintonsa oli nyt saanut kovan kolahduksen. Mutta jokin,
velvollisuudentunto, sisäinen pakko soti kuitenkin tätä ajatusta
vastaan.

Sillä vaikka hänet olikin tuomittu vaitioloon, ei hän inhimillisyyden
nimessä voinut eikä tahtonut ottaa edesvastuuta siitä, että löisi
jotain laimin tai ryhtyisi toimeen liian myöhään. Siihen ei häntä
mikään Salainen Virastokaan voisi pakottaa...

Yhä etäämmälle ja etäämmälle tasangon usviin ravasi juoksijakone.

Ruorissa olevasta vanhasta miehestä tuntui kuin synkkä, petollinen
hämärä verhoaisi kaiken tietoisuudenkin, niinkuin tähdet ja maan hänen
ympärillään.

Eikä hän edes tiennyt, oliko hyvä toivoa edelleenkin vain hämäryyttä...

Kerran kuuli hän katkelman takanaan olevien puhelusta.

"Olen niin onnellinen", sanoi Jolan. "Oi kuinka kaunis ja riemukas
onkaan tulevaisuutemme!"

Silloin hymyili valkohapsinen vanhus surullisesta epätoivoisesti.

Hän ajatteli omaa tulevaisuuttaan.




II. MENNEISYYS.


Noin pari viikkoa myöhemmin kulki Alfred yksikseen miettiväisenä
ylintä katua, kohti nyttemmin täysin valmistuneita uutisrakennuksia.
Jätettyään taakseen pääliikenneverkon oli hän hiljentänyt autinonsa
nopeata vauhtia ja silmäili nyt kartta kädessään ympärilleen pysyäkseen
oikeassa suunnassa.

Tähän asti hän ei ollut koskaan käynyt tässä neliössä, sillä se oli
ollut suljettuna kaupungin asukkailta valmistumisestaan asti. Syynä sen
rakentamiseen oli ollut se, että A 15:n tuli suunnitelmien mukaisesti
olla niin suuren, että huomattavamman väenlisäyksen sattuessa
voitaisiin hyvin tulla toimeen. Nyt ei kaupungin asukasluku sen
perustamisesta lähtien, siis noin sadassa vuodessa, ollut kuitenkaan
ollenkaan kasvanut, päinvastoin hiljakseen vähentynyt. Tästä oli
seurauksena, että kokonainen katukerrosneliö jäi asuttamatta, osittain
rakentamattakin. Tämän johdosta kansalaiset olivatkin saaneet pitkälti
ivan ja moitteen aihetta Yleistä Virastoa kohtaan.

Vihdoinkin oli tämäkin neliö — — kuten Yleinen Virasto julkisesti
kuuluttikin — — saanut kauvan kaipaamansa tehtävän. Sinne
sijoitettaisiin asumaan kaikki piirikuntaan kuuluvat maalaiset,
joitten entinen työ nyt oli kerta kaikkiaan käynyt tarpeettomaksi
uuden, keinotekoisen ravinnon keksimisen kautta. Että heidän voimansa
kuitenkin tulisivat käytetyiksi ihmiskunnan sivistyksen ja kehityksen
hyväksi, oli Suuri Senaatti, joka vuosittain kokoontui neuvotteluihin
ja johon kuului vain 300 Yleinen Viraston johtavaa miestä, päättänyt
asuttaa maalaiset kaupunkiin. Mutta kun nyt kaikki maailmankaupungit
oli rakennettu samojen piirustusten mukaisesti ja jaettu asuttavalle
maapallolle niitten tulosten perusteella, joihin oli tultu geoloogien
50-vuotisten tutkimusten perusteella, oli jokaisen kaupungin otettava
asukkaikseen suunnilleen yhtä suuri talonpoikaisjoukko.

Mainittu kuulutus oli julkaistu viime päivinä ja oli se siten jo saanut
lainvoiman. Kaikkien talonpoikain, tai niinkuin kaupunkilaiset heitä
nimittivät, maja-asukkaiden, tuli siis nyt muuttaa noihin heitä varten
valmiina oleviin taloihin, tai paremminkin sanoen heidät vietäisiin
niihin enemmän tai vähemmän pakollisesti.

Ken ei saapunut asianomaisen kaupungin alueelle 14 päivän kuluessa, hän
joutui kertakaikkiaan sivistyksen ulkopuolelle suljetuksi eikä häntä
enää koskaan, tultaisi vastaanottamaan. Eipä siis ollut ihme, ettei
julkisten ilmoitustaulujen tiedonannoissa kerrottukaan juuri muusta
kuin maalaisten iloisesta kaupunkiinmuuttohommasta.

Alfred halusi nyt, osaksi uteliaisuudesta, osaksi Henrikin
määräyksestä, joka oli hankkinut hänelle virallisen lupatodistuksenkin,
omin silmin nähdä tuota kaikkialla puheenaiheena olevaa maja-asukkaiden
iloa.

Sitäpaitsi toivoi nuori mies tällä tutkimuksella voivansa suuresti
kartuttaa laiminlyötyjä luonnontieteellisiä opintojaan ja hän olikin
senvuoksi päättänyt tehdä sangen tarkkoja havaintoja. Kuten kaikilla
suurkaupunkilaisilla oli, hänelläkin alkuopetuksesta asti ollut niin
paljon opittavanaan yleisiä teknillisiä tehtäviä, että se oli vienyt
kaiken hänen aikansa. Lisäksi oli hänen, kuten muittenkin ikäistensä,
ollut yleispiirtein perehdyttävä myös maailmanhistoriaan, filosofiaan,
kirjallisuuteen ja tietysti omaan erikoistieteeseensä, niin ettei
hän ollut päässyt vapaaseen luontoon kuin muutaman kerran eläessään
eikä vielä milloinkaan nähnyt näitä hyvin hajallaan oleskelevia
maja-asukkaita. Tällä tavoin eläneenä, niinkuin yleensä kaikki sen ajan
sivistyneet, oli hän jäänyt pieneksi ja lapsimaisen hennoksi, joten ei
hänelle enempää kuin muillekaan juolahtanut mieleenkään, että noissa
hänelle tuntemattomissa talonpoikaiskylissä asuisi ihan suuria ihmisiä.
Sitävastoin oli hänen aivorakenteensa, jonka lävitse vuosittain
laskettiin — virallisen määräyksen mukaan — sinisäteitä, erittäin hyvin
kehittynyt.

Hänen hiuksensa, sille iälle vielä merkillisen vahvakasvuiset —
kaljupäisyys nim. oli aivan yleinen jo kaksikymmenvuotiailla —
eivät kuitenkaan peittäneet näkymästä mahtavasti kohoavaa, melkein
nelikulmaiseksi muodostunutta pääkalloa tavattoman korkeine
otsakaarineen, jonka, alapuolella toisistaan etäällä olevat kirkkaat
ja suuret silmät tähystivät terävästi. Muu osa kasvoja olikin
pientä, posket heikosti kehittyneet, huulet sisäänpainuneet ja
parrattomat. Aikalaistensa joukossa olikin Alfred erittäin korkealle
arvioidun aivokokoomuksensa puolesta silmiinpistävän puhdas yksilö
— tulos vähintäin kaksikymmenkertaisesta maapallon sivistyssukujen
jalostuttamisesta.

Lapsimaisen kapealla kädellään, jonka läpinäkyvän ihon alta hohti
jokaisen suonen sininen ääriviiva, hän kohotti lyhytnäköisille
silmilleen eräänlaisen kaukoputken. Aivan oikein, tuolla alhaalla
lojui myttyjä ja monenlaisia huonekaluja kadulla. Kelmeä auringonvalo
loi niihin kirjavia väriläikkiä. Tänne siis näyttivät talonpojat
todellakin muuttavan. Väristen uteliaisuutta otti nuori oppinut
korkeimman nopeuden, minkä hänen autinonsa salli. Hurjan, suhisevan
kiitämisensä aikana hän näki hengessään kaikki ne omituiset esineet
ja kojeet, jotka hän oli nähnyt ennen "Meidän Esi-isämme" nimisessä
A 15:n suuressa museossa. Ei epäilemistä, hän saisi tutustua noihin
aseisiin, tarvekaluihin ja pukuihin, tällä kertaa näiden sivistyksestä
osattomiksi jääneiden parissa.

Sepä olisikin suuri elämys! Elämys, jota ei tällä kertaa, kuten
muulloin, tarvinnut luoda kunnioitetun opettajan kertomusten
perusteella, vaan joka nyt oli elävä todellisuus...

Jonkun matkaa ajettuaan Alfred jarrutti, ettei pelästyttäisi vieraita
liian hurjalla vauhdillaan.

Olihan näet mahdollista, että he säikähtäisivät ja pakenisivat hänen
tieltään.

Hän olikin laskenut tarkkaan, sillä autino pysähtyi muutaman askeleen
päähän eräästä kyyristyneestä, ilmeisestikin inhimillisestä olennosta.
Museotutkimustensa nojalla Alfred päättelikin heti, että sen täytyi,
puvusta nähden, olla nainen. Hän päätti jo samassa puhutella naista
vanhalla saksankielellä, jota hän oli Danielin kera huvikseen
harrastellut.

"Sallitteko minun auttaa?" kysyi hän hitaasti ja seivästi,
helpottaakseen toisen ymmärtämistä.

Nainen kohotti vanhat, ryppyiset ja pähkinänruskeat kasvonsa.
Nähdessään ne täytyi Alfredin ajatella merkillisiä, jo kauvan sitten
sukupuuttoon kuolleita olentoja, joita menneellä vuosituhannella oli
nimitetty "apinoiksi" ja joista vähäisten ja vaillinaisten asiakirjojen
perusteella ei voitu varmasti tietää, olivatko ne ehkä kuitenkin olleet
jotain ihmislajia.

Varsin mielellään olisi Alfred tutkimusinnoissaan tarkastanut lähempää
tätä harvinaista olentoa, mutta hän ei uskaltanut koskettaa sitä.
Vihdoin sanoi nainen epäluuloisesti:

"Mit tahot sä?"

Alfred ymmärsi naisen kysyvän hänen tiedustelunsa syytä ja koetti
jälleen tehdä tarjouksensa käsitettäväksi, samalla matkien niin hyvin
kuin taisi tämän puhetapaa.

"Tarvitsetko jotakin?" kysyi hän uudestaan, kun nainen edelleen
tuijotti häneen mykkänä.

Nainen nosti silmilleen uumalleen sidotun, tuntemattomasta kankaasta
tehdyn kirjavan rievun ja nyyhkytti:

"Mä ei tult saa. Ei voi keittää!" Ja hän teki käsillään liikkeen,
ikäänkuin tahtoisi heiluttaa jotain pataa.

Alfred nyökkäsi, muttei tiennyt, miten hänen pitäisi auttaa. Hän koetti
lohduttaa:

"Te saatte kyllä mitä tarvitsette. Toimisto lähettää tänne miehiä,
jotka näyttävät teille kaiken."

"Häh?" kysyi nainen, joka oli ymmärtänyt hänet vain puoliksi. "Mä ei
hyvä kuulla. Meijä luo... Tääl ei yht mitä oo!"

Hän osotti taloja ja katuja ympärillään. Osa hänen epäluulojaan
näytti jo hälvenneen. Sillä vaikka hänen edessään seisova ihminen
oli varsin kummallinen, ei hän tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin
ne, jotka neljä päivää sitten olivat tunkeutuneet heidän pienelle
paikkakunnalleen kaukana vuoriston ja rämeisen metsän keskellä ja
käskeneet heidän heti ottaa mukaansa tärkeimmät tavaransa ja nousta
ajoneuvoihin — ja niissä he sitten olivat lentäneet tänne pilvien
halki. Kyllähän he ensin olivat kieltäytyneet lähtemästä, mutta niiden
tuntemattomien miesten uhkaukset, ponteva puhetapa sekä leimoilla
ja sineteillä varustetut määräykset saivat heidät kuitenkin lopuksi
luopumaan vastarinnasta. Niin he olivat nyt täällä tietämättä mihin
ryhtyä, sitäkin enemmän kun miesväen oli täytynyt mennä Yleiseen
Virastoon ilmoittautumaan.

Kun nainen puolittain vihaisena, puolittain apua etsien katseli
Alfredia pienillä, lähekkäin olevilla, syväänpainuneilla silmillään,
päästi erääseen vieressä olevaan koriin suljettu kukko kärsimättömänä
olotilaansa äänekkään kieunnan. Nuori mies kumartihe myttykasaa kohti
koettaen kurkistella huutavaa eläintä. Kaupungissahan ei ollut mitään
kotieläimiä; lihaa oli valmistettu keinotekoisesti jo niin kauvan,
että monet asukkaat eivät kesyä silkkileijonaa lukuunottamatta olleet
koskaan nähneet elävää kotieläintä.

Talonpoikaisnainen armahti nälkäistä höyhenistä kumppaniaan, vapautti
sen peitteistä ja tarjosi sille kädestään viljansiemeniä, jotka
Alfred suureksi riemukseen huomasi tuntevansa! Kukko nosti siipiään,
tirkisteli punaisilla silmillään ja alkoi nokkia.

Kaupunkilainen katsoi tarkkaavaisena ja nainen selitti:

"Siin meijä kukkelikuu" ja Alfred toisti "kukkelikuu" osoittaen
oppivaisena eläintä.

Sitte naurahtivat molemmat, ja se vei heidät yhdellä kerralla
kokonaisen maailman toisiaan lähemmäksi. Pitkälle kehittynyt
kulttuuri-ihminen tunsi olevansa jo miltei tuttavallinen tuota
historiantakaista olentoa kohtaan, josta hän ei ensi näkemällä
todellakaan tiennyt, oliko se ihminen kuten hänkin vai kuuluiko se jo
hävinneitten eläinten luokkaan.

Hän halusi nyt saada tietää enemmän tuosta naisesta, hänen
ihmeellisestä elämästään, kun äkkiä vastapäiselle katukivilaatalle,
jota aurinko vielä valaisi, ilmestyi helakanpunaisia, ovenkorkuisia
kirjaimia:

_Torilla I esitys kello kaksi. Kaikkien uusien asukkaitten saavuttava_.

Talonpoikaisnainen seurasi hänen katseensa suuntaa ja päästi
kauhunhuudahduksen havaitessaan maasta kohonneet kirjaimet. Mutta
Alfred tarttui uljaasti pienillä lumivalkeilla käsillään naisen
tavattoman suuriin, koviin ja ruskeisiin kämmeniin ja puheli hänelle
rauhoittavasti. Vaikkei hänen onnistunutkaan saada toista täysin
ymmärtämään, tunsi nainen kuitenkin pian sellaista luottamusta häneen,
että päätti, sittekun tuo huolestuttava kirjoitus jo oli kadonnut,
lähteä hänen kerallaan torille I. Alfred ilmoitti hänelle, että hän
siellä näkisi miehensäkin. Kun nainen vielä oli käskenyt pienen pojan,
joka istui kyyryssä ihmeellisten, kirjavain patjojen päällä — Alfred
piti niitä tiilikivinä — pitää hyvää huolta huonekaluista, lähti hän
Alfredin matkaan.

Yhdessä kulkemisella oli kuitenkin vaikeutensa. Tosin autinon alhaisin
vauhti vastasi jotakuinkin toisen kävelyä, mutta tämän leveä puku
uhkasi väkisinkin yhtämittaa takertua koneen monimutkaisiin osiin.
Kaupunkilainen taas ei voinut kävellä, sillä hänen taitonsa riitti vain
ohjaamaan autinoa, ottamaan huoneessa pieniä epävakaisia askeleita ja
hätätilassa nousemaan arachnioon. Ilman konettaan ei hän mitenkään
olisi kyennyt pääsemään torille I asti, vielä vähemmän tuollaisissa
raskaissa ja kömpelöissä tamineissa, jotka naisella oli, ja joissa ei
olisi luullut voitavan ottaa askeltakaan. Ne näyttivät lisäksi olevan
jostain mustatusta eläimennahasta ommellut — museossa kuitenkin hän
oli nähnyt aivan samanlaisia; ja muistona menneitten vuosisatojen
raakuudesta olivat ne herättäneet hänessä aina salaperäistä kauhua.

Kun Alfred silmäili seuralaistaan ja teki vertailuja, täytyi hänen
myöntää kaupunkilaiselämän huomattava paremmuus. Kuinka mukavia
olivatkaan keinotekoisista, loistavista ja hienovärisistä kankaista
tehdyt ruumiinverhot, jotka ulottuivat jalkoihin saakka, antaen niille
vain ohjaamiseen tarvittavan liikuntovapauden.

Daniel parka! Kentiespä hän nyt katui pakoaan, joka pakoitti hänet
viettämään vaaroja, hankaluuksia ja karaistusta täynnä olevaa elämää,
raakojen, eläintentapaisten ihmisten keskuudessa! Mutta Daniel ja Jolan
eivät sentään kuuluneetkaan jaloon aivorotuun, kuten hän, heillähän
oli ruumiskin vahvempi, joten ehkei muutos heistä tuntunutkaan niin
raskaalta.

Tosin se olisi ollut verrattain helppoa Henrikillekin, hän kun oli
käyttänyt monta nuoruusvuottaan luonnontieteellisiin tutkimuksiin.
Mutta hän piti puolestaan parempana nauttia kaupungin tarjoamista
mukavuuksista.

Vihdoin saapuivat he suurten ponnistusten jälkeen torille I.

Kuulutettu esitys ei ollut vielä alkanut, mutta suurin osa asukkaista
oli jo torille kokoontunut. Maailmankaupunki muistutti tällä hetkellä
kätköstään paljastettua muurahaiskekoa, jonka uhattua asemaa kuhisevan
asujamiston enemmistö oli kerääntynyt suojelemaan. Mutta nämä
muurahaiset olivat kirjavia ja monet heistä välkkyivät kuin kristalli.
Nämä loistavapukuiset ja helpommin liikkuvaiset olivat naisia ja
tyttöjä. Vaikka he olivatkin jonkun verran kookkaampia kuin heidän
puolisonsa tai miesystävänsä, näyttivät he — hienojen vartalojensa ja
harvinaisten pukujensa takia — liehuvilta perhosilta. Kangas, joka oli
kuin sulaa lasia ja välkkyili kaikissa sateenkaaren väreissä, taipui
heidän hyvin ohuiden jäsentensä mukaan ikäänkuin se olisi toinen,
kimalteleva ihonahka, ja levisi ainoastaan takaraivon kohdalla eroten
tähdenmuotoiseksi, monisärmäiseksi kuvioksi, jokaisella kuitenkin oman
erikoisen kuvion muodostaen. Hiukset, jotka olivat paljon runsaammat
kuin miehillä, riippuivat lyhyinä kiharoina molemmilla ohimoilla
pyöreän, päänmukaisen ja säihkyvän kypärin alta, joka samalla tuki
tähtikoristeen ylempää osaa. Ne naiset, jotka tahtoivat näyttää
erikoisen hienoilta, eivät pitäneet hiuksiaan lainkaan näkyvissä,
vaan olivat peittäneet ne kypärin alle, joka tällöin jatkui aina
niskahahtuviin saakka...

Kimaltavassa joukossa oli lakkaamatonta liikettä ja hälinää. Äänet
yhtyivät laajaksi surinaksi kuin olisi torin yllä sirissyt kokonainen
sirkkaparvi.

Siellä täällä oli joukko nuoria miehiä, joiden suurissa, kaljuissa
ohimoissa taivaan sinervä valo heijasteli. Melkein kaikilla oli
käsissään kaukoputki, voidakseen kurkistella naisväkeä, joka parveili
hitaasti ympäriinsä suurena ihmismerenä.

Vilkasta ajatustenvaihtoa oli kaikkialla.

"Katsoppas", sanoi muuan nuori mies, "täällä voit kerrankin huomata
järjettömäksi haaveilusi vanhanaikaisesta toveruudesta, mihin muka
päästäisiin naisten kasvatuksella. Katso vain tuota uskaliasta,
julkeata tapaa, miten välinpitämättömästi he meihin suhtautuvat!
Sanoppa itse mitä muuta he ovat kuin parhaassa tapauksessa hyvien
toverien tapaisia."

"Siitä et saa minua lainkaan vakuutetuksi, Edmond", vastasi toinen.
"Sinä kannatat kyllä uutta kasvatusoppia, jonka mukaan naisen tulee
olla vain kaunis, hyödytön kukkanen... Mutta sallihan minun kysyä: mitä
sinä luulet tuollaisesta alati hymyilevästä, hupsusta olennosta saavasi
irti?"

"Sehän se juuri minua miellyttää... hänen avuttomuutensa on
ihastuttavaa... minun on häntä suojeltava... hellittävä ja
hemmoteltava. Koetappas kerran, käykö se laatuun ystävättäreen nähden!
Hän yksinkertaisesti nauraa sinulle! Henkisiä suhteita... no niin...
niitähän minulla on jokaiseen ystävään... esimerkiksi sinuun!"

"Ei, en voi myöntää sinun olevan oikeassa", pysyi toinen kannassaan.

Edmondilta pääsi ihaileva huudahdus ja hän nosti kaukoputken silmilleen.

"Katsoppas tuonne, tuota solakkaa... verrattoman hienoa... joka on
erään ystävättärensä seurassa... Hänessä on juuri sitä, mitä minä pidän
naisessa viehättävimpänä... pää alastaipunut... ujo katse... hän on
todellakin saanut uudenajan kasvatuksen..."

"Sievä pikku nukke... myönnettäköön!"

"Voit uskoa minua, että jos A 15:ssä olisi pelkästään tuollaisia
naisia, ei niin paljon valitettu syntyväisyyden väheneminen olisi
puoltakaan siitä, mitä se on! Kaksituhatta vuotta sitten ei vanhoilla
herroilla — he kun eivät antaneet tyttäriensä opiskella ja kulkea
hunnuttomina — ollut varmaankaan mitään hätäilemistä vävypoikien
saannissa, kuten meidän isillämme."

"Ei... ei... hyvä naistoveri on paras ystävä ja vaimoksi sopivin...
huomaa, miessuku on jo siksi kehittynyttä, ettei mies halaja naista
vain pelkästä mieltymyksestä hienoihin lantioihin tai valkeisiin
käsiin. Ainakin minä kaipaan enemmän! Ja liian uudenaikaista
kasvatusta, kasvatusta viattomaan tyhmyyteen, pidän suorastaan kansan
onnettomuutena."

Parvi nopeasti kiitäviä kansalaisia huuhtasi aallon tavoin juttelijat
pois. Alfred, joka oli jäänyt heidän lähelleen seisomaan osaksi
senvuoksi, ettei tiennyt muutakaan sen sopivampaa paikkaa, osaksi
siksi, että puheenaihe kiinnitti hänen mieltään, ei ollut tästä
ollenkaan hyvillään, sillä juuri samat asiat askarruttivat hänenkin
ajatuksiaan, vaikkei hän tähän asti ollut saanutkaan ratkaistuksi,
kumman naistyypin puolelle hän kallistuisi...

Ohikiitävien kummastelevien katseiden johdosta muisti hän
vihdoin vanhan maja-asukasnaisensa. Ällistyneenä kaikesta tästä
ennennäkemättömästä tuijotti tämä laajentunein silmin asteettain
järjestettyjä, valkeasta silokivestä tehtyjä istuimia ja niiden
runsasta mosaiikkikoristeellisuutta.

Mutta ennenkuin Alfred ehti viedä hänet millekään paikalle, erkani
heitä ympäröivästä joukosta kaksi tyttöä, samat, joihin äskeiset nuoret
miehet olivat huomionsa kohdistaneet, ja nämä lähestyivät nyt vanhusta.
Toinen heistä oli vilkas, vapaan ja tarmokkaan näköinen, hänen
seuralaisensa taas huomattavasti hitaampi ja ujompi.

"Todellakin, Aine", sanoi edellinen koskettaen ystävättärensä
käsivartta. "Nyt emme saa lyödä laimin tilaisuutta. Pyytäkäämme
hänet mukaamme. Näytämme hänet Sonjalle ja Dalilalle... ja tietenkin
Lilithillekin. Siitäpä vasta tulee jännittävää."

Toinen tyttö ei osannut vielä vastata tähän myöntävästi. Hänen erittäin
hienopiirteisillä kasvoillaan, jotka olivat kuin ruusunpunaisesta
marmorista veistetyt, häilähti lievä vastenmielisyyden ilme. Hän
pudisti torjuen päätään, jolloin pyöreän kypäripäähineen moniväriset
poimut värähtelivät kuin sädehtivä kruunu.

Alfred silmäsi häntä tarkkaan.

Tytön kukkeiden kasvojen vieno arkuus lumosi hänet oudosti kuin jokin
suloinen melodia.

Hän kumarsi neidolle ja tervehti toista, joka ilmeisesti oli saanut
vanhan muodin mukaisen kasvatuksen, tuttavallisella päännyökkäyksellä,
mihin neito naurahtaen vastasi, ottaen samassa puheenvuoron:

"Nimeni on Leila 47563! Sanokaapa nyt, kunnioitettava herra, kävisikö
päinsä, että saisimme mukaamme tuon vedenpaisumuksenaikaisen
pelätyksen?" ja hän osoitti sormellaan vanhaa naista.

"En tiedä... ehkäpä hyvinkin. Voinhan kysyä häneltä, tahtooko hän tulla
kanssanne", tuumi Alfred huvitettuna.

"Ei, ei siten..." oikaisi Leila. "Teidän täytyy luonnollisesti tulla
mukaan. Emmehän edes ymmärrä hänen puhettaan! Olethan sinäkin samaa
mieltä, Aine?" sanoi hän ystävättärensä puoleen kääntyen, joka seisoi
siinä silmät alas luotuina.

Tämä kohotti suuret vaaleanviheriät silmänsä, joita reunusti kapea
tummuus, kuin apua etsien:

"Jos niin tahdot..." hän kuiskasi hiljaa.

"Tietenkin! Siitäpä tulee hauskaa! Tämä kaunis tyttö...", jatkoi hän
Alfredille, "on Aine 50000, kaupunginesimiehemme tytär. Saanko siis
luvan? Tahtonette olla siis ystävällinen ja ilmoittaa meille oman
henkilöllisyytenne!"

"Olen Alfred 6720... ja minulle tuottaa erikoisen kunnian..."

"Siis päätetty! Te kai lähdette nyt tuon hirviönne kanssa kiertoradalle
ja sillä te pääsettekin suoraan luoksemme. Ainen talossa tarvitsee
teidän vain kysyä... Siis näkemiin!"

Ja naurahtaen hän kääntyi ympäri ja veti ystävättärensä muassaan
hitaasti liikehtivään ihmismereen.

Alfred käännähti vanhuksen puoleen ja pannen kaiken kielitaitonsa
liikkeelle koetti saada hänet ymmärtämään kutsun. Nainen tuntuikin
käsittäneen siitä jotain eikä hän ainakaan vastustellut, kun Alfred
hänen kerallaan poistui torilta ja suuntasi matkan lähimpään
pysähdyspaikkaan.

Leila oli jäänyt pienen matkan päähän katsomaan, pitäisikö Alfred
sanansa. Nyt kääntyi hänkin Ainen kanssa lähtemään, juuri kun
ensimäinen puhuja nousi korkealle kohoavalle jalustalle, jonka takana
oli suuri valotaulu jäljentämässä suurin kirjaimin puhujan jokaisen
sanan.

Kun neitoset olivat saapuneet Ainen huoneistoon, tapasivat he siellä
jo kutsumansa ystävättäret... Lilithin, Dalilan ja Sonjan, kolme
40000-yksilöluokan tytärtä. Nämä olivat painautuneet oviverhon
viereiseen patjanurkkaukseen ja lavertelivat kuin hyvin viritetyt
autofonit. Heidän kulkuneuvonsa olivat erikoisen niitä varten tehdyn
pylvään varassa, ja siihen kiinnittivät Leila ja Ainekin omansa. Sitten
hiipivät he hieman kömpelösti välkehtivillä sukilla verhotuin jaloin
muutaman askeleen päässä olevaan mahdottoman suureen leposohvaan,
jossa voitiin yhtä hyvin maata, istua ja olla noja-asennossa, ja jonka
keskellä oli kallisarvoinen, runsaasti varustettu herkkupöytä.

Kirjavista levyistä heijastui vaalea ruusuvalo koko huoneeseen,
joka uusimman muodin mukaan oli helmillä koristeltu. Jalokivien
valmistamista oli jo kauvan pidetty halpa-arvoisena käsityönä
eivätkä niin, muodoin helmetkään kuuluneet enää valikoituihin
kalleuksiin. Mutta vaikkakaan A 15:n rouvat eivät olisi pitäneet niitä
enää kaulassaan senkään vertaa kuin heidän esiäitinsä tavallista
piikiviketjua, he kuitenkin halusta koristivat niillä asuin- ja
vastaanottohuoneensa.

Ainen yksityishuoneessa riippui pisaramuotoisten helmien ketjuja
seinillä, joita korallinpunainen silkki verhosi. Aaltomaisin laskoksin
soluivat ketjut aina ovelle ja takaisin, kohoten lopuksi kuin
riippuva loistoteltta yli leposijan ja huipistuen ylhäällä huoneen
ruusuvärisessä katossa.

Tervehdittyään vieraitaan Aine painoi erästä seinässä olevaa korallia.
Samassa helmiteltan sivuilla olevat pienet parfymiliekit suurenivat
ja ikäänkuin alkoivat karkeloida kiehtovassa piiritanssissa, täyttäen
huoneen lukemattomien satalehtiruusujen pehmeällä tuoksulla. Ja oli
kuin jostain kaukaa olisi kuulunut erinomaisen suloisia hiljaisia ja
uneksivia säveliä, jotka säestivät keijukaisten tanssiaskeleita...

Nuoret naiset eivät kuitenkaan kiinnittäneet suurempaa huomiota
loistoon, tuoksuun ja säveliin, sillä omissa, asunnoissaan he olivat
kyllä niihin tottuneet.

Sitä vastoin odottivat he perin uteliaina vanhan maja-asukkaan
saapumista, josta Leila — Numero 50000:n tyttären läheisimpänä ystävänä
täytyi hänellä tietysti aina olla jotain erikoista — heti alkoikin
kertoa.

"Tuleeko hän?" kysyi Dalila jännittyneenä, vilkaisten kärsimättömänä
kelloonsa.

"Me emme varmastikaan ymmärrä häntä", valitti Sonja. "Äitini sanoo,
että he murisevat ja röhkivät kuin elukat". Ja hän nipisti pientä
silkkileijonaa, joka nukkui patjojen välissä, korvanreunasta, niin että
eläin suutahti ja rupesi sylkemään.

"Ah, kyllä tämä uudenaikainen kasvatus on ikävää", lausui vuorostaan
Lilith, "ajatteleppa, että minun täytyi tulla salaa sinun luoksesi!
Isä näet pitää aivan sopimattomana näiden maja-asukkaiden katsomista.
Hän sanoo, että he ovat puetut eläinnahkoihin ja elävät säädyttömästi
eläinten joukossa."

"Kyllä me tulemme ymmärtämään häntä", rauhoitti Leila tyttöjä. "Eikä
hänen näkemisensä ole sopimatonta sillä siinä tapauksessahan he eivät
saisi käydä kadullakaan. Muuten, tänne tulee myös Marian 27974!"

"Tuleeko?" kysyi Sonja kateellisin ilmein, koskettaen keveästi
tähtikoruaan, jonka hänen kaunistajaystävättärensä — palvelijattaria ei
ollut enää ollut sataan vuoteen — oli kiinnittänyt niin nerokkaasti,
että se levensi huomattavasti takaraivon ääriviivat.

Mutta Lilith voivotti: "Hän ei ole lainkaan miellyttävä."

Leila pureskeli orkideanhedelmän muotoista, alkonilla täytettyä
makeista....

"Marian on hirveän kultiveerattu", sanoi hän mieluisan työnsä lomassa
hieman pahastuneena. "Hän haluaisi varmaankin tehdä meistä ja itsestään
koneita!"

Lilith huokasi ymmärtäväisenä. Dalila kohotti päätään ja höristi
korviaan, sillä etuhuoneen kirjavalasisilta lattialiuskoilta hän kuuli
käsittämätöntä töminää ja kolistelua. Sitten tuuppasi hän Leilaa
kiihkeästi: "Onko se hän?"

Tämä nyökkäsi ja selitti sitten kuiskaten:

"Melu johtuu siitä, että hän kävelee aseet jaloissaan, näin..." ja
hän yritti valaista ystävilleen tätä merkillistä asiaa muutamilla
epäröivillä liikkeillä.

Ovikehyksen himmeään kehään ilmestyi nyt viimeinkin vanhan
maja-asukasnaisen kuva, ja nuoren miehen, jonka puvun helmaan nainen,
ilmeisesti peläten, näytti tarrautuneen.

"Kuka on hänen seurassaan?" kysyi Sonja.

"Aivan niin, hän on Alfred 6720. Olen pyytänyt hänet, sillä tottahan
me tarvitsemme myös tulkin. Joku sanoi, että hän olisi Henrik 19530:n
oppilas."

"Siis ei meikäläisiä?" huomautti Sonja kylmäkiskoisesti.

Kuva ovi-ilmoittajassa hävisi, sillä Aine oli avannut riippuovet
erään näkymättömän nappulan avulla. Alfred ja vanha nainen astuivat
huoneeseen.

Nuori mies kumarsi syvään leposohvassa oleville ylhäisille
porvarisneideille, mutta vaimo hämmästyi niin rajattomasti, että silmät
ja suu revähtivät selälleen.

Neiditkin mykistyivät uteliaisuudesta ja tuijottivat tutkivin katsein
tuota ihmeellistä olentoa.

Vanhus suuntasi ruman päänsä kumaraisilla harteilla oikealle ja
vasemmalle, lattiaan, jonka sileällä pinnalla käveleminen tuntui
hänestä vallan mahdottomalta, ja jälleen kattoon, tanssiviin
parfymiliekkeihin, joita risteili ylös alas helmiketjujen välissä
suloisten lintujen tavoin.

Näky voitti tosiaankin kaiken sen, mitä hän tähän saakka oli A 15:ssä
havainnut ihmeellistä.

Hän huudahti epäselvän "Ah!" ja viittasi ylös karvaisella sormella.
Samalla tunsi hän nenässään voimakkaan keinotekoisen ruusuntuoksun.
Irvistellen heitti hän päätään joka puolelle, niin että tytöt
pelästyneinä huusivat, ja sitten hän aivasti ainakin puolentusinan
kertaa perättäin.

"Hän on tottunut vain luonnolliseen ilmaan", katsoi Alfred
velvollisuudekseen huomauttaa, ja sillä hän tekikin lopun sohvalla
loikovien neitosten huolestumisesta, mikä ei ollut niinkään vähäinen.
Lilithkin, joka oli pitänyt aivastusta jonakin barbaarisena
taisteluhuutona, uskalsi nyt taasen tulla näkyviin patjojen seasta.

Maja-asukas huomasi nyt pienen elukan. Hän yritti houkutella sitä
kummallisilla äännähdyksillä. Mutta kun eläin tyytyi vain vilkaisemaan
uneliaasti, sanoi nainen kuin hieman halveksien: "Kyl tyhmä elu se", —
— huomautus, jota Alfred ei rohjennut kääntää läheskään sellaisena kuin
mitä se sisälsi.

Nuoret naiset nauroivat. Heitä alkoi huvittaa suuresti. Tämähän oli
näet vallan erikoista, jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin kaikki
kulttuurihauskuudet — — — ja nehän he kyllä jo tunsivat! Ainoastaan
Aine istui hiljaa ja tarkasteli liikkumattomin kasvoin ihmeellistä
naista.

Kädenliikkeiden avulla pyysivät he nyt vanhaa naista näyttämään
heille toista mustista suojuslaitteista, joita hän piti jaloissaan.
Maja-asukas täytti mielihyvin heidän toivomuksensa ja ojensi raskaan,
metallipäällysteisen esineen heidän tarkasteltavakseen.

Tytöt koettivat leikillään vetää sitä jalkaansa ja astua sen avulla,
mutta se osoittautuikin niin suureksi, että liukui heti pois ja putosi
lattialle kovasti kolahtaen.

Sitten tuli vuoro esiliinan ja päähineen, jonka Sonja oli luullut
vain merkilliseksi pyörökypäriksi. Talonpoikaisnainen neuvoi käheällä
kurkkuäänellään, ja hänen koko ruskeat kurttuisat kasvonsa olivat
tällöin pelkkää irvistystä. Nuoret porvarisneidot nauraa hihittivät,
s.o. päästivät ohuista kurkuistaan pienen viserryksen. Huvi oli
yhteinen, vaikkei toinen puoli voinutkaan ymmärtää toista, ja tulkilla
oli todellakin täysi työ saadakseen tässä hälinässä sananvuoroa.
Ikuisesti nukkuva elukkakin havahtui, haukotteli ja murahti hiukkasen.

Alfred ihmetteli itsekseen suojattinsa suurta myöntyväisyyttä ja
ystävällisyyttä. Nuohan panivat hänet kääntymään vasempaan ja oikeaan,
kumartelemaan, näyttämään hampaansa ja kätensä, nyppivät häntä aivan
hillittömästi korvista ja hiuksista, koettelivat hänen pukuaan — —
kohtelivat häntä aivan samalla tavoin kuin pientä silkkileijonaa,
joka oli ainoastaan heikko leikkikalu heidän hyvällä niinkuin
pahallakin tuulella ollessaan. Alfred ei voinut uskoa maja-asukasta
niin tyhmäksi, suorastaan idiootiksi, ettei hän tätä leikkiä älyäisi.
Päinvastoin oli Alfred monista naisen lauseista havainnut, että
tämä kykeni ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti, vaikkakin
tietysti määrätyissä rajoissa. Naisen mieltymys juuri tuollaiseen
käyttäytymiseen täytyi siis olla luontaista, mieltymys, jollainen
sivistyneen väestön kesken yleisesti oli aivan ani harvinaista.

Kesken melua aukenivat äkkiä riippuovet ja Marian 27974 astui sisään.

Luotuaan silmäyksen huoneeseen näytti hän aikovan lähteä samaa tietä
tätä meluavaa naurukohtausta pakoon. Mutta sitten hän kumminkin lukitsi
ovet ja tuli suoraan Ainen luo — — jättämättä silti toisiakaan huomiota
vaille — — ja kumarsi hänelle harkitun taidokkaasti. Tervehdittyään
jäi hän keskelle huonetta... jäykkänä... sanattomana... ja niin
liikkumattomin kasvoin kuin olisi hänellä ollut posliininaamio.

Taitehikkaasti silitetyn, orvokinvärisen liinan rikkaat tupsut
riippuivat juhlallisina hänen kapeilla harteillaan. Kädet pitkine
tavattoman liikkuvine sormineen lepäsivät sinipunervan, kultakirjaillun
puvun laskoksissa.

Vaikkei hän sanonut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään, oli hän mitä
elävin vastalause muitten remuavaan rauhattomuuteen, ja tosiaankin,
tytöt vaikenivat ykskaks ja vetäytyivät paikoilleen sohvaan.

Mutta maja-asukas ei sensijaan piitannut lainkaan hänen ylhäisen
hienosta asennostaan. Hän astui lähemmäksi, silmäili alhaalta ylös
kasvoihin saakka miestä ja sanoi puolittain huvitettuna, puolittain
hämmästyneenä:

"Häh..."

Marian taas otti esiin näköputkensa, ja liikkein, jotka näyttivät
siltä kuin kaikki hänen jäsenensä riippuisivat irrallisina jonkin
näkymättömän käden ohjaamassa metallilangassa, pyörähti hän vanhuksen
ympäri ja tutkisteli tätä joka puolelta kuin harvinaista ihme-eläintä.

Leila naurahti ääneen... Hänen oli aivan mahdotonta olla vaiti,
maksoipa se vaikka elämän. Mutta hän sai ainoastaan paheksuvan
silmäyksen Aineita — — toiset eivät rohjenneet edes liikahtaa. Niin
suuri oli näet pelko siitä, että Marian, joka oli vaikutusvaltainen
henkilö niin käyttäytymisasioissa kuin muissakin sivistyskysymyksissä,
tulisi arvostelemaan heitä epämuodinmukaisiksi.

Viimein lopetti Marian katselemisensa.

Hän nosti vaaleat, värittömät silmänsä ja tasaisella, painottomalla
tavallaan virkkoi:

"Ovatko arvoisat yksilöt päässeet selville siitä kuinka suun erotus
todella on tuon alkuihmisen ja meidän korkealle kehittyneen rotumme
välillä?"

Neidit pudistivat päätään. Ei, sitä he eivät todellakaan olleet
ajatelleet... oli vaan ollut niin hauskaa huvitella vanhuksen
kustannuksella.

Odottavat katseet kohdistuivat Marianiin ja hän jatkoi:

"Saan ehkä pyytää yhtä arvoisista yksilöistä vaivautumaan luokseni?"
Hän katsoi ympärilleen kunnes pysähtyi Aineen, joka istui hiljaa kuin
paikalleen asetettu nukke ja kuunteli.

"Aine... saanko luvan...?"

Kuuliaisesti Aine nousi. Kevyt punastus ilmestyi hänen ohimoilleen
ja poskilleen hienon harson lailla. Hän loi silmänsä alas ja asettui
vanhuksen viereen. Marian nyökkäsi tyytyväisenä. Hän ei kuitenkaan
huomannut, että Alfred, jonka hän kyllä tunsi jo entuudestaan, katseli
tyttöä herkeämättä.

"Nyt voitte nähdä... kas tässä... itse aate... itse henkevyys...
huolellisesti vaalitun sivistyksen esikuva... tuossa taas...
kömpelyys, rumuus, niitä eläimiä muistuttavat muodot, joiden kanssa
tällaiset olennot ovat inhoittavassa kosketuksessa. Tässä... rodun
alhainen menneisyys täysin voitettuna, lisäksi nykyisen kasvatuksen
ja vaistoelämän jalostamana, ruumiin suloinen heikkous korkeimman
kulttuurimme loistokukkana... Tuossa... raakaa alkuelämää, kaikki vain
ruumista, vain kurjimpia, alhaisimpia vaistoja, pahantapaisuutta,
lyhyesti sanoen kaksi tuhatta vuotta sitten ollut ihmiseläin — —
— alhainen menneisyys. Ja nyt pyytää Senaatti, että me ottaisimme
tuollaiset joukkoomme..."

Ja hän teki inhoa osoittavan liikkeen.

Alfred ei voinut enää pidättäytyä.

"Niinhyvin kuin voinkin ymmärtää arvoisan yksilön henkevän lausunnon,
täytyy minun kuitenkin asettua eräissä suhteissa toiselle kannalle,"
aloitti hän. "Mitä pahantapaisuuteen tulee... Uskon, että kaikki nämä
porvarisneidot ovat tulleet vakuutetuiksi siitä, että maja-asukkaamme
on mitä hyväkuntoisin. Ja muusta puhuminen täällä ei mielestäni ole
soveliasta.

"Mutta uskon kuitenkin, että kun me asumme näiden ihmisten kanssa,
saamme lisää elämänvoimaa... ja muutakin... Mitä lopultakaan auttaa
ylistetty korkea sivistyksemme, jos me juuri sen takia joudumme
perikatoon?"

Hän aikoi jatkaa, mutta keskeyttikin. Hän näki, että tytöt, jotka vielä
äsken olivat pitäneet vanhusta erittäin mieluisena leikkikaluna, nyt
kääntyivät paheksuen hänestä poispäin. Ainekin otti jo askeleen patjoja
kohti.

Alfred loi katseen Aineen ja samaten Marianiin joka tämän katseen
huomaten tuntui omituisen näköiseltä halveksivine ilmeineen.

Sitten veti Alfred maja-asukkaan mukanaan.

Marian katsoi heidän jälkeensä voittajan ylpein, päättäväisin ilmein.

Nyt kääntyi hän nuorten naisten puoleen, jotka hieman tuskaisina ja
hämmästyneinä olivat kuunnelleet Alfredin muutamia sanoja, kenenkään
heistä uskaltamatta todistaa niitä oikeiksi.

"Neljän viikon päästä järjestän juhlan elävien keinotekoisten kukkien
kunniaksi, joitten keksinnön nyt olen lopullisesti onnistunut
tekemään", sanoi Marian erikoisen rakastettavasti. "Siellä näen teidät
jälleen samoin kuin hänetkin, joka tänään asettui minua vastustamaan...
Ehkäpä saan sitten siellä kysyä lopullisesti teidän mielipidettänne!"

Tämän tavallisuudesta poikkeavan mielenilmauksen johdosta uskalsivat
tytöt taputtaa käsiään ja julkisesti tuoda ilmi ilonsa ihan
äänekkäästikin. Ja vasten tapojaan ei Marian keskeyttänyt heidän
riemastustaan. Siihen ei hän nyt kiinnittänyt huomiota... sillä hän
näki, että Aine yhä vielä katseli salasilmäyksin... ovia kohti...




III. LUONTO.


"Haluatko tehdä kanssani parin kolmen päivän matkan arachniolla?" kysyi
Henrik noin kuukausi myöhemmin oppilaaltaan, kun tämä vuosia kestäneen
tavan mukaan aamulla oli saapunut laboratorioon.

Alfred katsahti häneen hämmästyen.

"Ihanko todella?"

"Aivan todella... miksikä laskisin leikkiä?"

"Tietysti... mutta..."

"Niin, saat kyllä nähdä, mihin..."

Vaieten kiinnitti Alfred jälleen autinon jalkoihinsa. Tuollainen kutsu
oli kerrassaan harvinainen ja hänelle se lupasi niinkuin ainakin matka
johonkin vieraaseen tähteen.

"Todennäköisesti tapaamme me Danielin. Jos haluat viedä jotain hänelle,
niin pidä myös kiirettä!"

Alfred alkoi aavistaa, tai ainakin luuli aavistavansa matkan määrän,
mutta hän oli vaiti, sillä kokemuksesta hän tiesi, että enempi
kyseleminen teki hänen opettajansa kärsimättömäksi, jopa hermostutti
hänet.

Viimeisiä lyhyitä sanoja lausuessaan vanhus jo työskenteli sulkeakseen
riippuovia ja varmistaakseen tarkasti virtojen katkaisun. Hänen
laboratoriossaan oli monia esineitä, joita hän ei tahtonut jättää
vieraitten silmien ulottuville. Nyt oli vielä asetettava paikoilleen
hälyytyslaitteet, ja sitten voikin Henrik rauhassa jättää työhuoneensa.

Hississä antoi Henrik oppilaalleen pienen mustalasisen, sileän lippaan,
eräitä työkojeita ja bromoglyfin. Viimemainittu oli eräänlainen
valokuvauskone, joka ottaessaan kuvan jostakin henkilöstä osoitti
samalla asianomaisen sokeri, munanvalkuais- ja lihakokoomuksen aivan
tarkoissa mittasuhteissa.

Se oli Henrikin oma keksintö, ja vaikka Alfred olikin monella tavalla
ottanut osaa sen valmistamiseen, piti oppinut sitä tiukasti salassa.
Nuoren miehen ei ollut vielä koskaan onnistunut saada selville,
miksi hänen opettajansa menetteli niin epäkäytännöllisesti, s.o. oli
ylipäänsä niin epäluuloinen ja mahdottoman luoksepääsemätön...

Se seikka, että bromoglyfi otettiin mukaan, pani Alfredin taas
epäilemään äskeisiä arvelultaan matkan tarkoituksesta. Mutta
toistaiseksi täytyi hänen joka tapauksessa olla kärsivällinen ja ilman
enempiä selityksiä...

Ylemmän kiertoradan avulla, jolla, kuten kuormasta, radallakin,
vaunut liitivät kiskoja myöten, heidän onnistui nopeasti päästä
juoksijakoneelle.

Muutamassa minuutissa nousivat he koneveneeseen eräässä pienessä
hississä. Tikkaita myöten nouseminen olisi näet ollut liian epämukavaa
monien laukkujen ja muiden kummallisten kantamuksien tähden, jotka
täytyi ottaa mukaan.

Vuorollaan oleva virkailija aukaisi ristikkoportin. Hiukan heilahtaen
lähti arachnio laukkaamaan eteen, päin. Henrik istui taaskin
ohjaajanpaikalla.

Alfredin oli pakko olla aivan hiljaa, ja tuskinpa hänen heikko äänensä
olisi voinut kantautuakaan opettajan kuuluville. Niinmuodoin oli
hänellä aikaa nukkumiseen tai ohikiitävien maisemien katselemiseen.

Luonnollisesti valitsi hän maisemat. Kukapa tiesi, milloin hän taas
saisi tilaisuuden päästä kaupungista luontoon. Kun nyt oli varmaa,
että pian ilmaantuisi paljon sellaista, mitä hän vielä ei ollut
ennen nähnyt, laittoi hän huolellisesti kirjoittajakoneensa kuntoon,
voidakseen merkitä kaiken nopeasti muistiin.

Sillävälin ravasi juoksijakone tasaista vauhtia eteenpäin.

Oltiin jo pitkällä lokakuussa, myöhäiskesän lempeänkalvas valo siinsi
yhä vielä kaiken yllä. Kaupungissa oli ollut satamatta jo toista
kuukautta ja kuumuutta olivat vielä lisänneet yhtämittaa erottuvat
vesihöyryt, niin että taloihin oli täytynyt johtaa happea erikoisten
kylmyyslaitteiden avulla. Täällä ulkonakin näytti kuivuus vallinneen jo
pitkän ajan.

Arachnio, joka pitkine, laajalle alalle ulottuvine koipineen ei ollut
sidottu mihinkään säännölliseen rataan, juoksi nyt suoraan vaan
ylitse kuivettuneiden niittyjen. Palaneesta ruohikosta syvällä tämän
veneen alla nousi keveitä pölypilviä häipyen ylös kirkkaaseen ilmaan.
Monenlaiset pensastot, joissa lehdet vielä riippuivat, ojentuivat
elottomina kuivasta maasta. Mutta niiden lehdet olivat sinipunervia tai
kuparin, ruskeita, niin että Alfred arveli ensin niiden olevan täydessä
kukoistuksessaan. Vasta myöhemmin hän muisti, että se olikin pensaitten
syysväritystä, sellaisena kuin sen tunsi kirjoista ja kuvista.

Silloin tällöin otti hän aurol-pastillin. Puhdas ilma, joka oli
kaasuttomampi kuin kaupungin keinotekoisesti parannettu ilma, oli
hänelle outoa, joten hän tunsi raukeutta ja lievää huimausta. Mutta
hän päätti lujasti voittaa kaiken, mikä olisi esteenä huomioiden
tekemiselle.

Nyt oli Henrik pannut arachnioon kaksinkertaisen nopeuden, 150 km.
tunnissa. Se seurasi nyt erästä ilmeisesti kauvan sitten käytännössä
ollutta tietä, joka näytti vievän nopeasti metsää kohti. Veneen
hiljainen keinunta oli jo miltei kokonaan lakannut, ja voimakkaan
vauhdin huomasi Alfred nyt vain kovasta ilmanvedosta, joka tuntui
ihossa ja puvun laskoksissa.

Äkkiä piirsi hänen edellään olevalla pöydällä kirjoittajapuhelimen
neula seuraavan rivin:

"Lakki päähän, silmät suojeltava!"

Alfred seurasi heti Henrikin käskyä. Pyörökypäri suojasi tosin vain
vähän arkaa päätä, mutta hän peitti myös posket ja asetti silmille
kaksinkertaiset suurennuslinssit.

Pian löivät jo ensimäiset oksat venettä vastaan. Vaikka arachnio
liikkuikin monien puiden yläpuolella, olisi kuitenkin ollut vaarallista
tällä metsätiellä ilman suojuskypäriä.

Muuan oksa pisti Alfredin mielestä esiin liian röyhkeästi. Sen
katkaisi hän silmänräpäyksessä atomeja rajähdyttävällä radioputkella.
Kummalliselta tuntui hänestä tuntea nyt sormissaan kappale todellista
luontoa. Hän ei voinut muistaa nähneensä kirjoissa milloinkaan
osia luonnosta näin tarkasti. Hän kosketti sileätä puunkuorta ja
pitkulaisia, kuparinvärisiä lehtiä, ja hänestä tuntui melkein siltä
kuin hän olisi haavoittanut jotakin outoa elävää olentoa.

Varovasti pisti hän oksan erääseen vesipulloon, ettei se heti kuolisi
janoon, ja asetti sen lopuksi erään nurkan lokeroon, voidakseen
myöhemmin tutkia sitä tarkemmin.

Hetken kuluttua yritti hän siepata eräällä lasilla pientä, harmaata
perhosta, joka säikähtäen lensi puunlehdeltä venettä kohti. Mutta
ennenkuin hänen tottumattomat sormensa pääsivät tarttumaan siihen,
liitikin se pois, ja kaukoputkellaan näki hän sen lentävän maata kohti
kuin olisi se ollut putoava, surkastunut kukkanen.

Mutta outo väsymys valtasi hänet yhä enemmän. Tajunta hänen aivoissaan
kävi yhä epäselvemmäksi. Hän koetti kyllä alituiseen pitää väsyneitä
silmiään auki ja tarkkailla nopeasti ohiviliseviä esineitä, mutta hän
näki nyt ainoastaan vaaleansinisen ilman, jossa häilähti tummia oksia
ja punaisia puunlehtiä.

Vihdoin hän ei tiennyt enää mitään, vaan nukkui veneen pehmeillä
patjoilla, kypärin kaareutuessa pään yli kuin kilpisuojus. Puut kävivät
jo harvemmiksi ja paksummiksi, kunnes lopuksi kuivuuden polttamassa
rämeikössä seisoi vain jokunen vaivaiskoivu ja tumma, kiemurteleva
suopetäjä.

Mutta jälleen sukelsi arachnio pyökkimetsikön kuparinhohteiseen
hämäryyteen. Teitä ei ollut enää näkyvissä, mutta vuosia sitten
oli myrsky raivannut valtavien runkojen keskeen leveän väylän,
joka vei pitkälle etelään päin. Arachnio kiipeili taitavasti yli
kaatuneitten puunrunkojen, kuihtuneiden saniaisten ja miehenkorkuisten
ohdakepensasten, jotka olivat valkeanaan villaista siemenhahtuvaa.
Tietenkään ei sen matka käynyt enää yhtä vauhdikkaasti, mutta kuin
jättiläishämähäkki liikkui se eteenpäin tunnustellen suuntaa monilla
eri puolille ulottuvilla koivillaan.

Mutta Alfred ei tiennyt mitään tästä kaikesta eikä tuntenut veneen
ajoittaisia keinahtelemisia, jotka kylläkin kestivät vain lyhyen
hetken kerrallaan. Heikko hermoinen kaupunkilainen kun oli, nukkui
hän sekavaa, uuvuttavaa unta, niinkuin kaikki jo sukupolvia sitten
luonnon parista erkaantuneet, väsyen pienestä tuulenhenkäyksestä tai
pilkistävästä päivänsäteestä...

Henrik, joka istui ohjaajanpaikallaan, ei tuntenut lainkaan tällaista
heikkoutta. Hän ei näet kuulunutkaan tuohon ylihienostuneeseen
aivorotuun, hänen ruumiinsa oli vielä joustava ja vastustuskykyinen, ja
raikas ilma vain virkisti häntä kuin suloinen kylpy.

Tien jota arachnio seurasi, hän tunsi aivan tarkalleen. Olihan hän
niin usein nuorukaisena ja myöhemmin miehuudessaankin vetäytynyt tänne
vuoristometsien unelmoivaan yksinäisyyteen! Silloin ei vielä ollut
mitään arachniota — tiet alkoivat jo vähitellen rappeutua, koska vain
suuret liikereitit pidettiin kunnossa tavarankuljetusta varten.

Ihmiskunta oli jättänyt taakseen vaellusvuotensa kuin lapsi, joka
väsyneenä on heittänyt pois leikkikalunsa. Ja mihin oli tultu? Yhä
enemmän omaisuutta, ylellisyyttä ja mukavuutta, yhä enemmän keksintöjä
kasautui kaupunkeihin. Yhä hienommiksi tulivat lasten vartalot, yhä
sopimattomammiksi kestämään rasituksia. Jättimäinen pää painoi kapeita
harteita, lonkat olivat lihaksettomat. Kuinka tavattoman paljon
mukavampaa olikaan matkata kaupungista toiseen turvallista ilmakyytiä
sensijaan että olisi täytynyt itse olla liikkeessä.

Ja sitten vähitellen katosi ihmiseltä tämäkin viehätys!

Kaikki kaupungit oli rakennettu saman mallin mukaan, ja niissä asui
kansainvälinen rotusekotus, joka oli levinnyt yli maailman. Jos
matkusti maailmankaupungista A 15 maailmankaupunkiin K 29, ei mitään
uutta ollut nähtävissä. Miksi siis poiketa vanhoista, rakkaiksi
käyneistä tavoista, kotona kun kuitenkin oli parasta!

Luonto...

Luonto oli kuin joku jättiläissuuri, mutta tyhmä härkä, jota
mieluimmin pidettiin mahdollisimman kaukana kaikista sivistyksen
aikaansaannoksista, sillä niitähän luonto juuri vastusti. Joskus
varhemmin olivat esi-isät tehneet ryöstöretkiä mailla ja merillä
ja sitten koettaneet niitä sivistää. Mutta ne olivat jääneet
muokkaamattomiksi, vahingollisiksi ja vihamielisiksi. Ken niiden kanssa
puuhaili, oli ihmiskunnan päämäärälle hyödytön narri.

Niinpä jätettiinkin luonnon tutkiminen tyhmille, viisaat eivät siitä
yhtään välittäneet. Olihan parempaa...

Sivistys...

Kuinka olikaan vanhan Henrikin, silloin kun hän vielä oli nuori
Henrik, ollut vaikeata saada lupa tutkimustyöhönsä. Mutta kun siihen
aikaan vielä viljeltiin maata, kasvatettiin hedelmiä ja kalastettiin,
myönnyttiin hänen pyyntöönsä vihdoin. Ehtona oli, että hänen tuli olla
apuna maja-asukkaiden sivistyksen kartuttamisessa. Mutta maja-asukkaat
väsyivät hänen opetukseensa, ja hän sensijaan heittäytyi tutkimaan
luonnonvoimia, niinkuin voimakas uimari heittäytyy vahvaan virtaan...

Seitsenkymmenvuotias kohotti valkoista päätään. Hän väänsi vipusinta
päästäen vauhdin taas suuremmaksi, sillä metsä jäi jo taakse ja eteen
avautui loiva, paikoittain kallioinen santa. Oltiin tulossa vuorille,
jotka yhä lähempänä kohosivat tasangon takaa sinisestä udusta.

Oli puolipäivä. Pilvetön taivas loisti silkinhienona. Vain jokin pensas
pisti siellä täällä esiin. Jossain kallion vierellä solisi jo joku
lähde.

Täällä ei maa ollut enää niin kuiva. Keltaista, kuihtunutta
ruohoa kirjavoittivat monin paikoin pienet kukat, jotka ylhäältä
juoksijakoneesta näyttivät maahan sirotelluilta monivärisiltä helmiltä.

Arachnio oli saapunut hävitetylle alueelle, jollainen ympäröi jokaista
maailmankaupunkia kuin myrkyllinen usvakehä.

Typestä köyhä ilmakin tuli nyt voimakkaammaksi, sillä tänne ei enää
yltänyt ilmaa imevä johtokoneisto, joka puolestaan syötti saamansa
ilman retortteihin ja kattiloihin edelleenkehitettäväksi.

Jopa pensaatkin olivat täällä muuttuneet. Syksyisten keltalehtien
välissä viherjää, vain puoleksi lakastunutta kevätvesakkoa. Muutamilla
oksilla loistivat valkeat ja punervat kukinnot.

Henrik pysäytti arachnion. Hänellä oli vielä paljon aikaa ehtiäkseen
Vihreäjärvelle iltapäiväauringon ajaksi, jolloin Daniel olisi siellä
häntä vastassa. Hänelle oli tärkeätä tutkia lähemmin kaupungin
ympärysvyöhykettä.

Hiukan kilahtaen aukenivat tikkaat alaspäin tarttuen sitten lujasti
ruohokkoon. Vanhus kapusi ketterästi alas. Hänelle oli mieluista, että
hänen oppilaansa nukkui. Tällä olisi kuitenkin paljon kyselemistä
näistä tutkimuksista, varsinkin kun opettaja itse piti tärkeänä, että
oppilaskin niitä harrasteli.

Oppinut tahtoi... ja hänen täytyi itse ensin saada täysi varmuus;
sitte oli aika ajatella muitakin... noiden hullujen ja epäuskoisten
pelastamista...

Henrik kulki loivaa mäenrinnettä eri puoliin ja otti erilaisia
näytteitä. Lähteestä juoksevasta purosta veti hän esiin paljaita,
vihertyneitä kiviä. Mukaansa ottamat säiliöt täytti hän lahonneilla
ruohoilla, kullankeltaisilla sienillä, kukkivilla oksilla, nuorilla
lehtiumpuilla. Lopuksi pani hän lasipulloon kappaleen raskasta, mustaa
multaa, josta versoi lyhyttä ruohoa ja lakastuneita kukkia.

Vietyään senjälkeen säiliöt taas lippaisiin, pani hän bromoglyfin
käyntiin, kohdistaen sen puunoksiin ja lehdistöön, jopa sammaltuneisiin
kiviinkin. Kone kävi hiljaa nakuttaen, vanhan oppineen ohjatessa
tarkasti sen suuntaa.

Nyt hän oli valmis. Hän istuutui hetkiseksi harmaalle,
auringonpaahtamalle pölkylle, miettiäkseen kaikessa rauhassa, oliko
hän kenties jotain unohtanut. Myöhästynyt varpunen lensi hänen
seuralaisekseen, laskeutuen maahan hänen eteensä, ymmärtämättä
edes pelätä tuota outoa jättiläistä, joka kenties voisi olla sille
vihamielinenkin.

Mutta Henrik tuskin huomasi lintua. Tämä kaikki ei ollut hänelle
vierasta, niinkuin Alfredille, joka olisi varmaan antanut paljon
saadakseen omakseen tuollaisen ihmeellisen kauniin olennon. Vanhalle
miehelle oli keinuva, kullanruskea siipipari vain atomi, osa sitä
suurta, ääretöntä ja käsittämätöntä, jota ihmiset tyhmyydessään
halveksuen nimittivät luonnoksi ja jonka he jyrkästi erottivat siitä,
mitä he pitivät "korkeampana kulttuurielämänä."

Ja kuitenkin — oi noita pölkkypäitä — eivätkö ne molemmat olleet yhtä?
Erosivatko ne mitenkään toisistaan? Ei, toisessa vain lapsellinen
ylellisyys, toisessa välttämätön runsaus! Samalla tavoin eli kumpikin,
samalla tavoin myös kuoli! —

Suloinen hiljaisuus vanhuksen ympärillä sai hänet miltei
murheelliseksi. Mutta jäytävä ylenkatse, joka hänessä oli jo kauvan
sitten kehittynyt, kovetti jälleen orastaneen säälintunteen.

Synkkä käsittämisenhalu kasvoi hänessä kuin mahtava puu.

Miksikä pitäisi hänen estää onnettomuuden tuloa? Miksikä juuri
hänen pitäisi julistaa tuota tyhmyyttä ja ylpeää häpeämättömyyttä
vastaan? Eikö tuon kauheuden pitäisi tulla juuri siksi, että vanha,
oikulliseksi ja kummalliseksi kehittynyt ihmiskunta puhdistuisi
kaikesta kelvottomasta? Eikö juuri sentähden miljoonien pitäisi saada
kauhea loppu? Eikö maailman pitäisi tuhoutua ja tulla autioksi kenties
vuosituhansiksi?

Eikö ollut hänen oikeutensa, niin, vieläpä velvollisuutensa toimia
niin, ettei tuholta estyttäisi?

Hän oli usein näitä ajatellut. Hän tiesi, ettei hän mistään
turhamaisuudesta ollut noussut vastustamaan muita. Viime kuukausina
hän oli koettanut selittää asian kaikissa mahdollisissa paikoissa,
hän oli vielä kerran puhunut siitä Gustajon ja muiden Salaisen
Viraston jäsenten kanssa, hän oli monelle oppineelle virkaveljelleen
selvästi näyttänyt vaaran. Mutta kaikkialla hän oli kohdannut aivan
samaa uskomattomuutta, samaa omahyväisyyttä ja ahdasmielistä, typerää
vastustusta!... He eivät voineet sietää ajatusta, että heidän olisi
palattava takaisin luonnonmukaiseen elämään, voidakseen pitkittää
elonaikaansa!

Toisinaan hän jo ajatteli, että hänhän voisi kuitenkin pelastaa
joitakin kasveja... kun tuo pian lähestyvä loppumelske tulisi...

Jos nyt ylipäänsä mikään pelastus sittenkään olisi mahdollinen...

Jos sitä ei olisi, silloin käytäisiin kaikki yhdessä samaan
kadotukseen! Hävittäisiin ilmasumuun, jonka syntymiseen itse —
typeryyden ja turhamaisuuden takia — oltiin syypäät...

Vanhus nousi ja silmäsi raukeasti ympärilleen. Täällä oli hänen
maailmansa. Tätä hän rakasti.

Kuinka toisin hän olisikaan rakastanut ihmisiä, jos heillä olisi ollut
hitunenkaan sitä syvää sopusointua, jota tämä hiljainen luonto oli
tulvillaan!

Niinpä niin... sellaisia olivat ihmiset... Äsken herännyt tuska alkoi
taas uudestaan kiertää häntä!

Synti ja kuolema — kuolema ja synti, ne muodostivat katkeamattoman
ketjun, joka näytti juotetun kiinni ikuisuudesta ikuisuuteen.

Kuinka voisivat hänen kuolevat kätensä saada sitä poikki, kuinka voisi
hän kirvoittaa kahleet...

Hän oli jo tullut tikkaiden luo, kun hän kuuli Alfredin äänen
yläpuoleltaan.

Nopeasti hän kiipesi ylös ja istuutui vastapäätä Alfredia. Alfred
kuului niihin, jotka hän niin mielellään olisi pelastanut. Tosin
hänenkin ruumiinsa oli heikko ja hieno, ja järkensä ylihienostunut.
Mutta kenties löytyisi Alfredille noitten unohtuneitten alppivuorten
juurella, jonne vanhus viime viikkoina oli päättänyt paeta, joku vahva
nainen, joka rakastaisi häntä ja lahjoittaisi hänelle lapsia, joilla
sitten äidinperintöjen avulla olisi sitkeyttä elää edelleen.

Mutta tuo kaikki oli kuitenkin vielä kaukana!

Tahi... ehkei siihen sentään kestäisikään enää kovin kauvan?...

Alfred oli ottanut esille ruokavarat ja asettanut ne pöydälle valmiiksi
opettajaansa ja itseään varten.

Ensimäisen kerran huomasi Henrik nyt tosiaankin nuorukaisen huolenpidon
häntä kohtaan. Pehmeämmällä äänellä kuin tavallisesti hän sanoi:

"Sinähän hemmottelet minua kuin isääsi!"

"Isääni en ole tuntenut... sitäpaitsi... tehän tiedätte... vanhempiensa
kanssa ei useimmin ole helppo tulla toimeen. Mutta minä kunnioitan
teidän korkeita tietojanne... ja sitte, yksilönä olette te minua niin
paljon parempi..."

Henrik hymähti itsekseen.

Siinä oli hänen hieno rotukehityksensä! Tietojen ja korkea-arvoisemman
yksilön kunnioittamista! Mutta kiintymys? Ei, kiintymystä ei ollut...

Vaieten aterioivat he loppuun. Sitten meni Henrik taas
ohjaajanistuimelle ja alkoi toimittaa arachniota käyntiin, Alfredin
tällöin silmätessä kummastuneen näköisenä opettajaansa.

Merkillistä, mitenkä noin äärimmäisen viisaassa ihmisessä joskus äkkiä
tapasi tunteellisuutta! Sen täytyi kai johtua hänen iästään. Tai oliko
se ehkä vain ymmärrettävissä siten, ettei Alfred itse uuden sukupolven
jäsenenä ollut lainkaan niin altis tunteenpurkauksille?

Mutta muuan mustanloistava naakka, joka hetken aikaa seurasi
juoksijakonetta kirkuen kimakanlaisesti, sai hänet piankin unhottamaan
nämä ajatukset.

Kuinka ihanaa olikaan kiitää pitkin laaksoa, jota rinteet reunustivat!
Siellä täällä oli liuskakivinen tasankopaikka keskellä lyhyttä
ruohostoa. Rinteiltä huojui alas harmaantuvaista köynnöstä, jonka
juurilla käärmemäisesti kiemurtelivat vanhojen havupuiden juurakot.
Siellä täällä hohtivat marjat kuin korallit loistaen syvyyden yllä,
ja kiemurapensaikkojen röykkiöt kohosivat kuin rubiininväriset
kukkaispilvet kohti aurinkoa. Se ei ollut maailmankaupunki A 15:n
aurinko, ei se yksitoikkoinen, kylmänkeltainen aurinko, joka valaisi
kulttuurintutkijain työpäiviä heitä kuitenkaan ilahduttamatta. Tämä
aurinko oli täynnä voimaa ja lämpöä ja tuoksui ääretöntä, monimuotoista
elämää.

Yhtäkkiä häneltä pääsi kirkas ihastushuuto. Hän tunsi nyt sellaista,
mitä ei ollut vielä ennen tuntenut. Hänen viileät aivonsa valtasi suuri
riemu kaipuun onnellisesta täyttymisestä.

Ympärillä olevat rinteet väistyivät nyt vähitellen vaaleanhohtoisten
vuorten tieltä, jotka olivat yhä lähempänä. Edessä aukeni kuin peili
hiottua malakiittia.... yhtenä valomerenä kimalsi sileä lakeus...

Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt vuoristojärveä!

Niin äänekkäästi hän huudahti, että Henrik kääntyi istuimellaan häneen
päin hymyillen ystävällisesti...

Alfred istui kuin huumautuneena. Ensi kertaa havaitsi hän todellista,
ylitsevuotavaa elämäntunnetta itsessään. Päähineen otti hän irti,
sillä hän ei halunnut pitää sitä enää estämässä tätä väri- ja
tuoksukylläisyyttä pääsemästä kokonaan hänen ulottuvilleen. Kuin lahjan
saanut lapsi liitti hän kätensä yhteen ja kosteisiin silmiin tuli
kaunis, unelmoiva katse, kunnes ne ihan kyyneltyivät.

Tällainen oli siis luonto...

Ja tätä halveksittiin. Tätä koetettiin vielä korvata, parantaa, niin,
vieläpä säälittävin ilvein valehdella se vallan kuolleeksi!

Kylläpä olivat heikkoja ihmiset... he eivät sietäneet sitä... niin,
siinä oli totuus!

Ja senvuoksi he muodostivat sivistyksen, rakensivat leikkiasuntonsa
elääkseen lyhyen elämänsä jokapäiväisessä ahtaudessa — ja sen he
nimittivät maailmaksi. Mutta tämä toinen maailma, suuri, valtava,
eli siitä huolimatta voimallista elämänjuoksuaan, erehtymättömänä,
ikuisesti nuorena... kuolemattomana...

Mutta kaupunkien sivistyskehdoissa oli ihmisvilinää — kuin joukko
elämäänväsyneitä syysperhosia...

Arachnion jalat sipaisivat nyt pensasmaisia ruokokasveja, jotka
heiluivat humisten pienessä tuulessa. Korsia vasten solisivat
hiljakseen aallot. Mustalepät työntyivät rannalla esiin leveähaaraisina.

Polvenkorkuisessa kukkaruohikossa oli pieni aukio ja siinä seisoi mies
huudellen nuorin, voimakkain äänin...

Hän oli Daniel.

Muutamassa silmänräpäyksessä olivat tikkaat alhaalla ja niitä
myöten molemmat matkaajat astuivat rehevälle järviniitylle. Varsin
hyväntahtoisena Daniel auttoi, ikäänkuin se todellakin olisi ollut
tarpeen, tarttuen vanhusta kainaloon. Tämä salli hymyten sen tapahtua.
Alfredkaan ei voinut pidättää iloaan, kun hän vihdoin seisoi tällä
ihmeellisellä maalla, vallan huumaantuneena ja hämillään ensimäisistä
suurenmoisista elämyksistään.

Henrik veti nuoren "villin" vähän lähemmäksi itseään ja silmäili häntä
tarkkaavasti. Kuinka hän olikaan ruskettunut ja saanut lihaksia,
kuinka kirkkaat olivatkaan hänen silmänsä, kuinka tumma suunsa,
tervettä verta tykkien! Hänellä ei enää ollut yllään hienovärisiä
kaupunkilaisvaatteita. Sääriä peittivät pehmeästä eläimennahasta
tehdyt suojukset, rinnan, hartiat ja käsivarret taas kova villanuttu.
Jaloissa riippuivat samanlaiset raskaat, mustat esineet kuin vanhan
talonpoikaisnaisenkin jaloissa, jotka häntä ensin niin olivat
kammottaneet. Ja kuitenkin hän tällä hetkellä tunsi kadehtivansa
ystäväänsä sanomattomasti...

Danielin eloisuus ilmeni sillä välin sadoin kysymyksin, huudahduksin ja
tiedusteluin, joista tuskin ehti saada selvää, vielä vähemmän vastata
niihin.

Kun hän oli aikansa riehunut, viittasi Henrik hänet vaikenemaan ja
istuutumaan heidän kerallaan auringonpolttamalle aukeamalle. Hän
totteli heti ja veti kummallisten vaatteittensa taskusta viljaleipää
ja kypsiä omenoita, tarjoten niitä ystävilleen. Pureksien odotti hän
sitte, mitä vanhus haluaisi.

"Te olette siis onnellisia? vaikka eihän minun itse asiassa tarvitsisi
sitä kysyäkään"; alkoi oppinut vihdoin, katsellen toista yhä
tutkivasti. Mutta ennenkuin Daniel ehti vastata, jatkoi hän:

"Kuinka teidät on täällä otettu vastaan?"

Nuori mies hymyili veitikkamaisesti, niin että koko hammasrivi
paljastui:

"Oh, alussa se oli vaikeaa, sillä he eivät tahtoneet lainkaan ottaa
meitä luokseen! Meidän piti muka palata takasin sinne, mistä olimme
tulleetkin... he eivät meitä tarvinneet! Eivätkä he halunneet antaa
meille mitään syötävää. Mutta viimein me teimme sopimuksen. Ne 200
verokolikkoa, jotka heille tarjosin... Tiedättekö, nämä ihmiset ovat
köyhiä, kaupunkilaisiin verraten hirveän köyhiä... ja niin suurta
summaa eivät he todennäköisesti olleet ikinä nähneet! Oikeastaan ei
kulta ole heille minkäänarvoista, sillä hehän eivät osta mitään.
Ihmettelen sitä itsekin... mutta omistaa he kyllä haluavat!... Niin,
nyt minulla on, mitä tarvitsemme: pieni talo, lampaita, lehmiä, vuohia,
kanoja ja koira. Ja peltoja ja pari niittyä. Ja useita hedelmäpuita...
ja nyt olen minä onnellinen, oi mestari, niin onnellinen!"

Alfred katsoi ystäväänsä epäillen! "Etkö sinä pelkää niin monen eläimen
keskellä?"

"Enpä vainkaan, sillä ne ovat hyvin iloisia ja luotettavia, ja niiden
kanssa voi jopa puhua! Kaikkea me juttelemme niiden kanssa. Ja ne
ymmärtävät joka sanan."

Se oli jo jotain, jota Alfred ei parhaalla tahdollaankaan voinut
ymmärtää, mutta hän vaikeni, sillä hän ei tahtonut loukata innostunutta
nuorukaista.

"Mutta sivistys?" kysyi Henrik naurahtaen.

"Niin, sivistys..." Miettien kynsi Daniel korvallistaan, niin että
Alfred tahtomattaan väistyi vähän syrjään. Hän näet oli nähnyt vanhan
maja-asukasnaisen tehneen aivan samallaisen liikkeen.

"Niin... sivistys... Olen rakentanut katollemme antennin ja lisäksi
puhekoneen... A 15:ssä piti minun näet rakentaa montakin sellaista...
Muutenhan en olisi saanut teidän ilmoitustannekaan. Kone toimii
mainiosti... Niin, siinä sitte on koko meidän sivistyksemme!"

"Uskot, että siinä on kaikki, mitä sivistyksestä tarvitset", nyökkäsi
vanhus ajatuksissaan; "niin annoit tietämättäsi parhaan vastauksen,
mitä voi löytyä."

"Me emme todellakaan tarvitse enempää!" huomautti Daniel innokkaasti ja
hieman hämillään — hän ei näet tiennyt, mitä Henrikin vastaus oikein
tarkoitti. "Ja — tiedättekö, ei siihen ole aikaakaan... Ei aikaa edes
ajatella sivistystä! Sitä... minun täytyy se sanoa... sitä juuri on
täällä niin ylettömän paljon!"

Hän ei huomannut Alfredin hämmästynyttä katsetta, vaan näki ainoastaan
vanhuksen ystävälliset silmät, ja jatkoi taas iloisena:

"Jolanin käy niinkuin minunkin... me unohdamme sivistyksen...
unohdamme sen hyvin yksinkertaisesti kuin kirjan, joka A 15:n asukkaan
täytyy lukea, koska pidettäisiin sopimattomana olla tuntematta
sitä... Ja neljännesvuoden kuluttua siitä kuitenkaan ei muisteta
mitään... Muuten, mitä kirjoihin tulee... Tunnen, että monta niistä
nyt minulta puuttuu... En kaipaa noita uudempia, en, vaan hyvin
vanhoja kirjailijoita. Niissä on muutamia, jotka kelpaisivat nyt
meille... Erään, josta aikoinani olen lukenut tätä kirotun vaikeata,
monimutkaista vanhaa saksaa... sen nimi on Adalbertin Oppirakenne...
tahtoisin mieleltäni nyt saada!"

"Sen tunnen kyllä", sanoi Henrik. "Minun nuoruudessani kuului sen
lukeminen vain 'tyhmille'. Kenties voin sen vielä löytää!"

Hän katsahti unelmoiden vihreähohteiselle, aalto-, tyynelle järvelle,
joka lepäsi syvällä vuorien ikuisessa syleilyssä. Laaksoista nousi
vaaleansinistä utua vastapäisen kiviseinämön alastomia, kylmiä
kallioita kohti. Tuulessa kuului vain ruohikon säännöllinen humina...
Sitten tuon tietymättömiin kadonneen runoilijan päivistä asti ei ollut
mitään toisin ollut... yli tuhannen vuoden aikakausi ei ollut jättänyt
minkäänlaisia jälkiä...

Niin mietteissään oli taas vanhus, ettei hän lainkaan huomannut, kuinka
molemmat nuorukaiset olivat ääneti ja tarkastelivat häntä...

Vielä vuosi sitten olivat he miltei joka päivä työskennelleet yhdessä
ja keskustelleet sadoista heille mielenkiintoisista asioista. Nyt
olivat he taas vierekkäin, melkein rinta rinnan, mutta enää ei mikään
side liittänyt heitä toisiinsa.

Alfred ei tiennyt, luontoko juuri oli niin muuttanut hänen ystävänsä.
Hän voi tuskin käsittää hänen intoaan, reippauttaan ja voimakasta
terveyttään. Hänestä tuntui siltä kuin olisi Daniel kasvanutkin vain
maja-asukkaitten parissa eikä A 15:ssä.

Daniel ymmärsi vielä vähemmän kylmää aivoihmistä, joka katseli hänen
ystävänsä silmillä. Kuinka elivätkään nämä kaupunkilaiset? Ilman
aurinkoa, ilmaa ja kauneutta, suljettuina keinotekoisesti lämpenevien
kivimuuriensa harmauteen. Eikö Alfred ollut sennäköinen kuin
polveutuisi hän jostain ukkomaisten olioitten suvusta? —

Henrik heräsi ajatuksistaan. Hän siveli otsaansa, ikäänkuin
pyyhkiäkseen pois jotain siihen juuri tarttunutta, kuin jotain kylmää
äänettömyyden henkäystä...

"Sinun täytyy auttaa meitä", sanoi hän ystävällisesti Danielille, "minä
tarvitsen kaikellaista aineistoa kokeitani varten. Ensiksikin täytyy
minun saada joitakin tietoja."

Nuori mies nyökkäsi ja loi odottavan katseensa.

"Oletko aina oleskellut omassa kylässäsi vai oletko ehkä myös
tutustunut ympäristöön?"

Kysytty nyökkäsi myöntäen.

"Kuinka kaukana olet käynyt?"

"Oh, kaukana! Ensimäisinä päivinä, kun meillä ei vielä ollut omaa
majaa, vaelsimme aika lailla ympäriinsä, Jolan ja minä! Kyselin jo
silloin heiltä, mitä ovat nuo pensaat, jotka alkavat uudelleen kukkia.
Ja edelleen tasangolle päin... siellä on varmaan ollut suuria kuloja,
koska maa on niin tyystin kuivunut! Talonpojat eivät tosin tienneet
mitään niistä. Ja sitten... ei kovinkaan kaukana täältä on suoperäinen
metsä, joka vilisee sieniä, suurempia kuin olen täällä nähnyt...
keltaisia, punaisia, sinipunaisia... todellinen sienien aarniometsä.
Ja sitten... kysyin, onko täällä aikaisemmin ollut näin lämmintä ja
sain tietää, että tällä korkeudella oli tavallisesti jo lokakuussa
pakkasta... mutta tänä vuonnahan voimme päivisin vielä kylpeä
järvessä... kaikki on täydessä kukassaan ja vehreydessään... Jolan jo
iloitsee siitä... mutta enpä tiedä vielä kuitenkaan..."

"Jopa riittää", keskeytti Henrik, joka oli jännittyneenä
tarkkaavaisesti kuunnellut tätä kylläkin epäjohdonmukaista kuvausta.
"Huomaan jo, että olet tarkannut kaikkea sitä, mitä tahdoin sinulta
kysyä." Hän teki vanhanaikaiseen tapaansa muutamia muistiinpanoja
pieneen kirjaan puhekone oli jätetty ylös arachnioon.

Alfred oli kuunnellut tarkkaan, mutta hämmästyneenä. Hän ei saanut
itselleen selväksi, miksi opettaja piti näitä niin samantekeviltä
näyttäviä seikkoja millään tavalla tärkeinä. Myös hän tiesi, että
Henrik tähän asti oli tehnyt osan tutkimuksistaan hiljaisuudessa ja
piti niitä tarkoin salassa. Todennäköisesti näitten kahden tosiasian
välillä oli jokin "silta," jota myöten ei osannut kulkea kukaan muu
kuin Henrik itse.

Sillä välin Daniel tunsi uteliaisuutensa suuresti kasvaneen ja hän
virkkoi nyt:

"Oh, mestari, näenpä, että te tunnette hyvin näitä ilmiöitä. Siispä
pyydän, että tekisitte puolestanne minulle selkoa! Kaikenkaikkiaan,
minulla on nyt talo ja useita elukoita ja minä olen riippuvainen
kasvullisuudesta ja ilmastosta... Olen nyt ajatellut, eikö minun
pitäisi käyttää suotuisia ilmoja hyväkseni kylvääkseni. Vai luuletteko
te, että muutamien viikkojen päästä kaikki on jo peittynyt lumeen?"

Vanha oppinut kiinnitti katseensa nuorukaiseen.

Hän mietti, olisiko jo aika puhua vapaasti pelostaan. Ajateltuaan
hetken tuli hän myönteiseen päätökseen.

Synkkä viha, joka äskettäin vielä oli riehunut hänessä, äkillinen ja
selittämätön halu antaa maailmansa lopullisesti hävitä, tuhoutua,
ne olivat hänelle varoituksena. Yli ajatustensa suuren sumun
ja aavistelujen tahtoi hän sittenkin pitää kiinni parhaastaan,
inhimillisimmästä itsestään. Hän ei voinut paaduttaa itseään niitäkään
kohtaan, jotka kaikesta huolimatta olivat samaa sukukuntaa kuin hänkin.

Kun hän nyt puhui, luotti hän siihen, että nuo toiset olisivat valmiit
auttamaan ja suojelemaan häntä.

"Kysymykseesi on minun vastattava melko laajasti, rakas Daniel. On myös
mahdollista, ettet ymmärrä, mitä nyt sinulle sanon. Mutta vaikka se
näyttäisikin sinusta hieman kummalliselta, älä kuitenkaan pidä minua
minään haaveksijana."

Molemmat nuoret katsahtivat häneen hämmästyneinä, mutta hän jatkoi:
"Ota huomioon, että juuri keinotekoisen ravinnon keksiminen ratkaisee
maanviljelyskysymyksesi. Se on aikaansaanut todennäköisesti suuren
onnettomuuden. Ei kestä enää pitkiä aikoja, kun olemme kuluttaneet
syöden, juoden ja muihin tarpeisiimme käyttäen suuren ilmamäärän.
Se seikka tulee hävittämään maapallon ainevaihdon kiertokulun. Jos
nyt olisi kyseessä vain yksi kaupunki, ei häviö kenties voisi tulla
kysymykseen. Mutta kun niitä on niin paljon, tulevat seuraukset —
ainakin minun arveluni mukaan — jo pian näkyville. Juuri senvuoksi olen
tehnyt matkan tänne ja — huomannutkin jo paljon näitä seurauksia. En
ole vielä täysin selvillä siitä, mitä tulee tapahtumaan, mutta joka
tapauksessa täytyy minun antaa sinulle se neuvo, että annat nyt olla
peltosi koskematta. On todennäköistä, että näihin seurauksiin, joihin
jo viittasin, kuuluu myös se, että koko maan viljavainiot eivät tule
antamaan hedelmää määrättyyn aikaan — kenties pitkäänkään aikaan.
Niinmuodoin säästä siemenjyväsi! Jos sitävastoin siirrät viljelyksesi
ja rakennat majasi vähintäin 1500 metrin korkeuteen... sanokaamme 1500
—2000 metrin... silloin on varmaa, että vältyt mahdollisesti tulevasta
onnettomuudesta suurimmaksi osaksi tai kenties kokonaankin."

"Mutta eihän niin korkealle voida mitään pystyttää! Siellä on liian
kylmää ja kallioista."

"Siitä huolimatta tulevat viljat ja hedelmät siellä kasvamaan... aikaa
myöten — ei vielä. Minä voin todistaa varmasti, että odotettavissa on
suurempi ilmastomuutos. Sen johdosta maa rappeutuu paljon suuremmassa
määrässä kuin tähän asti. Sinne rakennettu talo voi olla meidän
pakopaikkanamme!"

Daniel oli niin hämmästynyt näistä rauhallisesti ja vakavasti
lausutuista sanoista, ettei hän ensin saanut sanaa suustaan. Pyörein
silmin tuijotti hän Henrikiä, sitten toveriaan, jonka kapeat hartiat
liikahtivat hervottomasti kauhusta väristen. Vihdoin pääsi hänen
kurkustaan muutamia käheitä sanoja:

"Kuinka... kauvan... olette jo sen tiennyt?"

Vanha mies miltei hymyili.

"Ah... Lapsi, olin sanomaisillani... Jo lähes kaksikymmentä vuotta olen
sen aavistanut ja koettanut saada toteennäytetyksi!"

Daniel ei kuullut muuta kuin tämän: "jo lähes kaksikymmentä vuotta..."
Hänestä tuntui kuin olisi äkkiä joku salakavala vihollinen yllättänyt
hänet. Luonnostaan intohimoisena ja kiihkeänä näki hän nyt Henrikin
kuvaaman vaaran silmiensä edessä kasvavan suunnattoman suureksi. Hän
joutui pois suunniltaan ja huusi:

"Ja te ette ole puhunut mitään... ette sanonut sanaakaan tästä... Ei
tietystikään, silloinhan olisi koko maailma pelastettu! Kuinka te
olette voinutkaan olla tällaista puhumatta jättäen lukemattoman määrän
ihmisiä tuhon alaiseksi... Sehän on kamalaa!"

"Daniel!" Alfred aikoi nousta.

"Anna hänen olla... täytyyhän hänen saada purkaa temperamenttiaan!"

"Mutta eihän hänen sen takia tarvitse epäillä teitä... hänen pitää
hillitä itsensä!"

"Miksei hän sitten ole mitään puhunut?" huudahti Daniel raivoisena,
nostaen nyrkkiin puristuneet kätensä taivasta kohti... "On rikollista
vaieta sellaisesta, tietäkää! Vaikka se olisi vain hiukankin
mahdollista. Jos se olisi totta... ei, siinä ei ole epäilemistäkään...
on selvää, että koko maailma käy loppuaan kohti! Ei vuorilla kasva
niin paljoa, että edes yksi kaupunki saisi ravintonsa... Sen minä
tiedän paremmin! Mistä voisimmekaan elää? Sen vähän, mitä siellä tulisi
olemaan, syövät eläimet!... Me kuolemme, kaikki me kuolemme nälkään,
palellumme kuoliaiksi... ja minä... ja Jolan... meidän onnemme...
meidän... onnemme..."

Hän heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa kosteaan ruohoon. Ymmällä
katsoi häntä Alfred ja kohautti olkapäitään. Olkoonpa, että se koskisi
hänen elämäänsä vaikka kymmenkertaisena, että hänen ja kaikkien
olemassaolon ehdot sortuisivat, ei hän silti milloinkaan ottaisi asiaa
tuolla tavoin, noin riehuen!

"Se oli teidän viimeisin kokeenne, tarkoitan sitä, jonka parissa aina
yksinänne olette puuhaillut... eikö totta?" sanoi hän Henrikille
puoliääneen. Hän ihmetteli hiukan itsekin sanojensa rauhallista
asiallisuutta. Mutta hänhän oli lopultakin tieteenharrastaja, ja
sitäpaitsi eihän Henrik missään tapauksessa ollut vielä kaikkea
menettänyt, vaikka tällä hetkellä maailman täydelleen muuttuminen ehkä
näyttikin olevan tulossa.

"En ole sinulle asiasta mitään puhunut, koska tahdon ensin itse saada
varman mielipiteen siitä. Mutta nyt on jo vähitellen aika sinunkin
ruveta mukaan!"

Alfred nyökkäsi rauhallisesti ja loi taas silmäyksen ystäväänsä.

Tämä nyyhkytti edelleenkin ruohoa vasten.

Alfredin täytyi hetkeksi sulkea silmänsä. Oli kuin musta sumu
olisi peittänyt hänet, tehnyt hänet turvattomaksi... tukehduttanut
hitaasti... kavalasti...

Hiljaisuus hänen ympärillään oli alkanut kohista.

Sirkkojen vieno sirinä tuntui kasvaneen valtavaksi soitoksi, aaltojen
kevyt loiskunta vihreällä järvellä paisuneen ukkosenjyminäksi...

Kun hänen silmäluomensa taas avautuivat, näkyivät vanhuksen uurteiset
tuskanväsyttämät kasvot vasten leveätä iltaruskoa, joka taempana
koristeli tummanharmaita runkoja punaiseen silkkiin. Tanssiva
hyönteispilvi leijasi ruohikon yllä kirmaten taas jonnekin ylös...
sinisiin korkeuksiin...

Sirkan laulu yhä kuului.

Satumaisen kauniilta, satumaisen epätodelliselta näytti hänestä
koko tämä maailma. Olen kai juuri heräämäisilläni, ajatteli hän,
laboratoriossa ovat kokeilulaitteet vielä suljetut... kaariliekki
hehkuu valkeata valoa...

Kunnes hän muisti, että hereillähän hän oli että kaikki hänen
ympärillään eli, loisti ja tuoksui ja taempana seisoi suuri peloittava
— kaukainen, väkivaltainen kuolema...

Daniel ei enää nyyhkinyt.

Häpeissään, tuskaisin ja vihaisin katsein oli hän noussut maasta ja
istuutunut toisten luo.

Henrik alotti katkenneen puhelun:

"Sinä kysyit, Daniel, miksi minä en ole kellekään puhunut tästä.
Rauhoituhan! Minä olen kuitenkin puhunut ajatuksistani enemmän kuin
saatat aavistaakaan."

"Ja sitten...?"

"Minua ei uskota!"

"Mutta miksi ette ole tuonut julkisuuteen asiaa kaikessa laajuudessaan?
Teillähän on tietysti todistuksia... Teillä on korkea arvo...
teitä olisi täytynyt kuunnella... jos olisitte siitä puhunut...
kirjoittanut... miksikä ette?"

"Minut on kielletty siitä."

"Mutta jos se todellakin on enemmän kuin heikko olettamus... ellen minä
ole hourupäinen... ja kuvittele jotain kauheata... niin, jos te uskotte
siihen, mitä juuri olette sanonut... kuinka voidaan teidät saada
kieltäytymään puhumasta?"

"Siksi, että minulla ei ole valitsemisen varaa: joko vaikenen tai
joudun Haaveksijain Taloon, narrina muiden narrien joukkooni. Ja jos
tuhonhetki tulee, olen siellä avuttomana... lyödäkseni pääni seinään..."

"Sitä he sentään eivät tekisi, vaikka olisivat uhanneetkin..."

"Tekisivät varmasti. Ja tiedänpä, että heidän täytyykin tehdä se,
elleivät he tahdo jo nyt jättää maailmankaupunkeja nälkään kuolemaan.
Kauheinta on juuri se, että koko sivistyksemme kehitys on vienyt
meidät umpikujaan, josta ei ole muuta pääsyä kuin joko palata takaisin
elämään, joka meille jo tuottaa suuria vaikeuksia, tai sitten kulkea
loppua kohti..."

"Mutta teidän täytyy kuitenkin puhua. Jotain pitää tapahtua! Vielä
hyvissä ajoin... ennenkuin kaikki on myöhäistä. Ihmisille täytyy
selittää, että heidän on pian jätettävä kaupungit ja muutettava
vuoristoon. Sinne ylhäälle muokattakoon pellot, istutettakoon puut,
kasvatettakoon karjaa, paljon enemmän kuin tähän asti... vaikka muuten
lieneekin kaikkien ihmisten mahdotonta tulla siellä toimeen... Mutta
siitä teidän täytyy puhua!"

"Niin, ehkä..."

"Teidän täytyy!"

"Daniel, minäkin olen vain ihminen, lisäksi vanha ja väsynyt... Jos
se jo on, niinkuin pelkään, myöhäistä, on se minullekin myöhäistä!
Mahdottoman pitkälle en minä voi johtaa toivotonta taistelua koko
maailmaa vastaan... Ja tulee hetki, jolloin minun tahtomattanikin on
lopullisesti vaiettava..."

"Entä Alfred?"

"Alfred voi tehdä, mitä hänelle jää. Annan hänelle kaiken, aineistoni
ja kokemukseni, tähänastisen työni tulokset... Hän jatkakoon!"

"Sen sinä teet, Alfred... pian... tänään jo... huomenna...!"

Nuori oppinut katsoi toveriinsa alakuloisesti. "Jos niin on, niin
mielelläni. Mutta älä unohda, että minulle on varmaan mahdotonta se,
mitä ei myöskään Henrik ole saanut aikaan, vaikka hänellä on suuri
arvovalta ja korkea yksilönumero... Parempi olisi ajoissa muuttaa
jonnekin, missä voimme olla turvassa... Et tiedä, Daniel, mitä
merkitsee taistella tieteen valtoja vastaan!"

Mutta Daniel ei peräytynyt.

"Se tulee tekemään sinut kuuluisaksi... ja rikkaaksi... ja kenpä
tietää, ehkä rakastat jotain neitosta... Ajattele, yksilönumerosi on
alhainen, yhdellä lyönnillä voit päästä valtaan ja kunniaan!"

Nuori mies kohotti äkkiä kasvonsa, ja ne olivat heikosti punastuneet.

Hän ajatteli Ainea... kaunista, ujoa Ainea...

Täytyi olla sangen ylhäinen, korkeata yksilönumeroa, voidakseen saada
hänet omakseen. Hänen suloinen hienoutensa vaati luonnollisesti kodin
täynnä loistoa ja ylellisyyttä.

Jospa hän siten...

"Hyvä, minä voin yrittää!" sanoi hän päättäväisesti. "Ensiksi on minun
tietenkin perehdyttävä tehtävään... minähän en vielä tunne aineistoa
ollenkaan. Olet lopultakin, Daniel, oikeassa siinä, että ihmiskuntaa
kokonaisuudessaan on tässä ajateltava! Ja jos tekin, mestari, toivotte,
että minä..."

"Tietysti toivon sitä... Olisinko minä kuin eläin, joka tuhoaa
ympäristöään... järjettömästi... käsittämättä, että se itsekin siten on
menossa häviöönsä?!"

"Alfred!" Daniel syleili ystäväänsä niin voimallisesti, että tämä ihan
päästi huudon. "Huomaanpa, että sinä olet yhäti sellainen, jona aina
olen sinua pitänyt! Sinun täytyy onnistua! Ajattele, että maailma
näkee sinut vielä pelastajanansa, ajattele, mitä se merkitsee!" Hän
otti häntä hartioista ja tempasi jonkinlaiseen piiritanssiin, kunnes
kumpikin hengästyneenä, huohottaen vaipui ruohikolle.

Kun he olivat taas tointuneet, olikin Henrik poissa.

Hän asteli jo kaukana järven rannalla pajupensaitten ja mustaleppien
keskellä, joita sitkeät köynnöskasvit kiersivät syleilyynsä.

Danielin pohjaton innostus, joka niin nopeasti oli häivyttänyt hänen
oman, äsken vielä yhtä pohjattoman epätoivonsa, tuntui hänestä nyt
sietämättömämmältä kuin kylmä itsekkyys hänen oppilaassaan, joka ei
tuntenut erikoisempaa vastuunalaisuutta kanssaihmisiään kohtaan.

Oli kai parempi, että hän jätti nuorukaiset yksikseen omiin hulluihin
kuvitelmiinsa!

Niihin hän puolestaan oli jo aivan liian vanha...

Hetken hän vielä asteli ja istuutui sitten leveälle, iltaruskon
valaisemalle kivelle. Tyynenharmaana lepäsi nyt tuolla alhaalla järvi
kaloineen ja vihreine, pinnassa huojuvine levärihmoineen. Ympärillä
oli äänettömyys, vain lukemattomat hyttyset hiljaa surisivat ja väliin
joella loiskahteli.

Mutta järven toisella puolella seisoivat vuoret kaukaisina, alastomina,
peittyen jo hienoon purppuraan.

Vanha mies loi katseensa sinne. Hän tunsi kaipaavansa mykän, ajattoman
ikuisuuden suureen rauhaan, jonne ei enää ylety lyhyen elinajan
mitättömyys, vyöryvien ihmisjoukkojen järjetön lankeemus ja nousu...

Läheiseltä kallionkielekkeeltä putosi kivi heikosti helähtäen jotakin
kovaa vasten.

Henrik hymyili.

Hän oli sittenkin unohtanut jotain... ei tuolla ylhäälläkään, suuressa,
liikkumattomassa ja äänettömässä ollut ikuista rauhaa... sekin
särkyi... ja kasvoi uudestaan korkeuksia kohti...

Ero oli vain siinä, että sen olemassaolon mitta oli kuitenkin hiukan
suurempi kuin meidän, muurahaisten lailla viliseväin olentojen...

Ei ollut ikuista elämää... oli vain ajattomuuteen siirtyvä suuri ja
katoamaton kiertokulku...

Henrik nousi ja kääntyi palatakseen takaisin kumppaniensa luo.




IV. VAROITUS.


Kaksi päivää myöhemmin — erottuaan aamulla Henrikistä ja Alfredista
— saapui Daniel takaisin pikku taloonsa syrjäisessä Ladiz-nimisessä
vuoristokylässä.

Ilosta huudahtaen juoksi Jolan häntä vastaan lehmiä varten
laittamastaan navetasta, jonka ovelle kanojen kaakatus juuri oli hänet
houkutellut.

Vihdoin oli hän taas kotona ja istuutui Jolanin viereen hirveän
väsyneenä eikä suinkaan kertomiseen halukkaana.

Ollen järkevä toveri ei Jolan alkanutkaan ahdistaa häntä
kysymyksillään, vaan toi hänelle vadillisen jauhopuuroa hunajassa ja
voissa, hedelmiä, leipää ja saviruukullisen raikkainta lähdevettä.

Kun Daniel oli istuutunut majan oven edustalle nurmikolle, jota
iltarusko jo kultasi säteillään, alkoi Jolan kertoilla tapahtumista,
jotka olivat saaneet hänet ilostumaan. Lehmät viihtyivät mainiosti
uudessa asumuksessaan, kanat olivat munineet paljon enemmän kuin tähän
vuodenaikaan oli tavallista... niin oli selittänyt Afra, joka näiksi
neljäksi yksinäiseksi päiväksi oli jäänyt hänen luokseen. Afra oli
opettanut hänet hyväksi lypsäjäksi, ja tämä Danielille valmistettu
juhla-ateriakin oli keitetty hänen neuvojensa mukaan. Ja ylipäänsä
pitäisi hän Afran kokonaan luonaan, sillä hän oli luotettava kuin
heidän pieni, kirjava vuohensa ja aivan yhtä rakas hänelle. Hän voisi
oppia niin äärettömän paljon tältä yksinkertaiselta, terveeltä tytöltä,
jolla oli tuo hassunkurinen, vanhanaikainen nimi Afra... hän osasi
kaikkea tärkeää, todellista työtä, mikä helpottaisi paljon heidän
elämäänsä näissä olosuhteissa. — Niin, luonnollisesti — mitä Daniel
siitä arvelisi! —

Koko pitkän kotimatkansa oli Daniel ajatellut kohtaustaan ystäviensä
kanssa. Vuoristometsien salaperäisessä yksinäisyydessä näytti vaara,
jonka hän vielä Alfredin suostuttua toimimaan uskoi ja miltei
voitetuksi, uudelleen väikkyvän suurena, äärettömänä ja peloittavana.
Vaitioleminen painosti häntä. Hän olisi kyllä mielellään keskustellut
Jolanin kanssa laajaltikin kaikesta, mikä koski heidän yhteistä
elämäänsä; mutta hänen oli katsottava asioita molemmilta puolin —
päältä ja sisältä, niinkuin hänelle äskettäin oli opetettu eläimen
nylkemisesssäkin! —, joten parasta oli vielä edelleenkin vaieta, kerta
kaikkiaan vaieta. Mutta mitäpä hän sitten tiesikään lopulta tästä
asiasta, voidakseen ilmoittaa siitä toisille?

Eihän Henrik itse asiassa ollut selitellyt paljonkaan, vain
yleispiirteisiä, epämääräisiä seikkoja. Helposti kiihtyvänä oli hän
varmaan kuvitellut asiaa ainakin osaksi liian pelottavana. Hiisi
vieköön kaiken salaperäisen tieteen! Paljon mahdollista, että koko
pelko perustui vain onnistuneisiin laboratoriokokeisiin, jotka
ajanpitkään eivät sopisi yhteen todellisuuden, maailman lakien kanssa!

Matkan varrella kasvoi Danielissa hänelle ominainen suuttumus,
kohdistuen vanhukseen. Mieluisan tapaamishetken oli tämä käyttänytkin
ennustellakseen kauheita ja saattaakseen Alfredin ja hänen mielensä
täyteen mahdottomien tapahtumien kuvitelmia. Varmaankin juuri se oli
syynä, ettei vanhus itse uskaltanut tehdä asiaa julkiseksi. Näin ollen
jäi Alfredin huoleksi selviytyä tästä ihmisten kanssa, jotka ainakin
näihin asti olivat olleet järkeviä.

Tai oikeastaan: eivätkö kaikki A 15:n asukkaat olleet samallaisia
haaveksijoita, hermostuneita, kiihottuneita, vailla todellisuudentajua?
Luonnollisesti, sitähän he olivat, suljettuina kivierämaahansa, joka
oli täpötäysi korkeata kulttuuria. Olentoja, joilla oli jalat, mutta ei
kävelykykyä, ja kädet, jotka eivät pystyneet muuhun kuin rakentamaan
keinotekoisia kapineita ja koneita, jotka taas vuorostaan valmistivat
uusia koneita ja käyttivät niitä... Heillä oli silmät, mutta niitä ei
käytetty elämän kauneuden katselemiseen... aivot, joilla ajateltiin
vain sitä, miten päästäisiin lopullisesti eroon luonnosta, niin ettei
sillä olisi mitään tekemistä koko olemassaolon kanssa. Voitiinko
tällaisilta olennoilta odottaakaan mitään järkevää?! Eipä todella olisi
vahinko, vaikkapa sellainen rotu häviäisikin maanpinnalta! Sillä joka
tapauksessa täytyisi sen kerran kuolla omaan heikkouteensa!

Ken tahtoi elää todellista elämää, hänen oli muutettava maja-asukkaiden
keskuuteen syrjäisiin maailmankolkkiin ja solmittava uudestaan siteet
maahan, johon esi-isätkin pitkän, vaivantäyden ja terveellisen elämänsä
päätettyään olivat levollekäyneet...

Daniel heräsi mietteistään, kun Jolan lopetti seikkaperäisen
kertomuksensa ja loi pyöreistä, tummista silmistään häneen katseen,
joka ikäänkuin poltti hänen ruskettunutta ihoaan.

"Kävikö täällä mitään ilmalaivaa?" kysyi Daniel äkkiä.

Jolan hieman hämmästyi, että hänen puolisonsa ajatukset, joitten hän
luuli olleen kiinni kanoissa, ja omenapuissa, jotka piti pönkittää
runsaan hedelmäsadon takia, nyt yhtäkkiä lensivätkin ilmalaivaan!
Sitten hän vastasi kieltävästi ja yritti taas ruveta puhumaan
heidän pienistä yhteisistä iloistaan, kun Daniel keskeyttikin hänet
rauhattomana ja lausui:

"Minun täytynee uudestaan rakentaa antennit katollemme. A 15:ssä on
annettu julistus, että kaikki, jotka tähän mennessä eivät palanneet
kaupunkiin, menettävät sivistysoikeutensa eivätkä pääse enää
takaisin... Tunnen epävarmuutta. Joka tapauksessa en tahtoisi, että
tänne tulee uusia vieraita."

Jolan oli nyrpeissään siitä, ettei hänen miehensä vieläkään tahtonut
kuunnella häntä. Mitä huoli hän antenneista! Kuin alppiruusu, joka on
pitkät, ikävät vuodet kitunut alangolla ja nyt uudelleen istutettu
kotipaikkaansa, ja joka onnea täynnä antaa taivaanvalon ja sateitten
vuotaa ylitseen, niin oli nuori vaimokin juurtunut tänne ylös korkeaan
vuoristoon. Että hän kerran oli elänyt maailmankaupunki A 15:ssä, oli
hänestä kuin lapsuusöiden häipyvää unta. _Tänne_ tahtoi hän jäädä,
_täällä_ ja ainoastaan täällä oli hänellä koti...

Äkisti päättäen nojautui hän Danielia vasten. Hänestä tuntui kuin
täytyisi hänen palauttaa Daniel heidän onnensa valoisaan, aurinkoiseen
tulevaisuuteen.

Hän painoi pehmeän, ruskean poskensa miehensä poskeen, hänen pienet
kätensä sivelivät tämän kasvoja ja hän kuiskasi muutamia helliä
hyväilysanoja hänen korvaansa.

Ja todellakin kirposi kahle, joka oli painanut Danielia koko päivän.
Hänen aistinsa havahtuivat, hän unohti kaiken, Henrikin varotuksen...
Alfredin lupauksen... oman pelkonsa ja tuskansa...

Hän näki taas kirkkaan taivaan, tunsi tuoksun, joka levisi pienestä
heinäladosta, kuuli kanojen iloisen kaakatuksen ja riemuitsi puittensa
rehevästä rikkaudesta...

       *       *       *       *       *

Mutta vaikka hänen tulevaisuusnäkynsä olikin hetkeksi haihtunut, ei se
ollut kokonaan kadoksissa.

Huolimatta ruumiillisesta väsymyksestään nukkui Daniel sinä yönä
raskasta, kauheata unta.

Hän uneksi vuoriston luhistuvan. Raivoisalla voimaila ja ukkosmaisella
jyrinällä syöksyivät kalliot heidän talonsa yli ja särkivät sen
palasiksi kuin jääkappaleen. Hän heräsi ähkymiseensä. Hänen kasvonsa
paloivat kuin kuumeessa, päätä poltti ja se tuntui painavan joustavia
höyhenpatjoja kuin outo, mahdottoman suuri möhkäle.

Hän kuunteli ja huomasi Jolanin kuitenkin nukkuvan. Tämä hengitti
rauhallisesti hänen vierellään kuin pieni lämmin eläin eikä
liikahtanut, kun hän siveli valkeita, viileitä käsivarsia.

Mutta sekään ei rauhoittanut häntä.

Uudenkuunyön raskaassa tummuudessa, joka paksun, mustan liinan lailla
näytti riippuvan puisten ikkunankehyksien takana, sai hänen pelkonsa
ihan kuin ruumiillisia muotoja...

Ja huolimatta kaikesta järjen väliintulosta, kasvoivat nuo muodot
jättiläismäisiksi. Ennen näkymättömät kauhunkuvat ajoivat toinen
toistaan takaa. Pimeys väijyi kirjavina varjoina vaaroineen, joita
ylpeys ja tyhmyys olivat mananneet esiin yli koko maailman. Ja hän
juoksi niitä vastaan, mutta ei voinut niitä voittaa. Häneltä puuttuivat
tieteen loitsusanat ja mahtivoimat... hän tiesi sen hyvin...

Mutta hänen oli yritettävä vapautua omalla tavallaan näistä
kummituksista... Se oli hänen viimeinen, kirkas päätöksensä, kun hän
vihdoin harmaan aamuvalon sarastaessa, ensimäisen linnunviserryksen
kuuluessa, nukahti.

Ja tämä päätös hänellä oli mielessään, kun hän heräsi uuden päivän
iloiseen touhuun.

Koko keskipäivän ja suloiset, lämpimät iltapäivätunnit hyöri hän
päämäärättömänä pienen asumuksensa ympärillä.

Talo oli täynnä naistennaurua ja nuorekasta toimeliaisuutta. Jolan
ja ruskeapalmikkoinen, syvä-ääninen Afra työskentelivät kaikkialla
kätevästi ja iloisen tuulen vallassa.

Daniel oli pujahtanut pois, uppiniskaisena kuin yksi puolivilleistä
vuoristopukeista. Hän ei tahtonut eikä voinut kestää kaikkea tätä!

Epämääräinen toivo ajoi hänet kulkemaan tuntereita kohti.

Yksikseen kulki hän yli lyhyitten niittyjen, joissa kypsät heinäkasvit
pudottelivat jokaisella tuulenhenkäyksellä pölyisiä siemeniään hänen
raskaille jalkineilleen. Pensaikoissa levisivät myöhäisten katkeroiden
loistavankirkkaat tähdiköt, ja kultaiset kevätesikot jo alkoivat
puhjeta kukkiin.

Hienona ja viileänä puhalsihe ilma vastaan harjanteilta, huipuilta,
jotka selvinä kaksine terävine sakaroineen, kuin loistavaa hiottua
kiveä, näkyivät kaukana taivaanrannalla.

Hän olisi mielellään, niinkuin kuka hyvänsä vertaisistaan, tyytynyt
tähän hiljaiseen, suloiseen elämään, mikä ympäröi häntä. Mutta hänen
aivoissaan ourusi synkkä tuska, se pimitti hänen silmänsä kuin usva ja
teki hänet tunnottomaksi tuulen unelmoisille sävelille.

Hän nousi ja nousi...

Mutta sydän ei keventynyt, pää ei viilentynyt. Taakka tuntui joka
askeleella vaan tulevan painavammaksi.

Hän seisoi nyt eräällä kallionkielekkeellä ja tunsi allaan jo sen
harmaan alkukivikallion, joka kohosi korkealle ilmaan. Tuolla alhaalla
oli Ladiz, mitättömän pienenä, muutamien hedelmäpuiden keskellä,
piilossa maailmalta ja kuitenkin niin luontoon kuuluvana kuin olisi se
osa siitä. Kun hän ajatteli A 15:ttä... kukaan ei olisi voinut sanoa,
että se kuului luontoon.

Se oli kuin vihollinen... ryöväri, joka varasti luontoa, ja oli sen
kanssa hillittömässä taistelussa.

Eikö luonnon pitänyt silloin kostaa sille?!

Eikö luonnon pitänyt hyljätä se kokonaan?!...

Hänestä näytti kuin alkaisi hän saada valoa ajatuksiinsa, alkaisi
käsittää jotakin... ainakin sen suuren lain tarkoitusta, joka ohjaa
asiain keskinäistä järjestystä.

Pieni Ladiz ei tehnyt luonnolle mitään. Se eli siitä, hiljaisena ja
vaatimattomana, mutta ei imenyt kuiviin sen voimia, ei koettanut
vahingoittaa eikä hävittää sitä. Senvuoksi nämä yksinkertaiset
ihmiset, jotka tuolla alhaalla elivät ja kuolivat, muodostivat ketjun,
sukupolvien ketjun, joka säilyi niin kauvan kuin ihminen itse oli
olemassa.

Ja kaikki tämä, mikä ympärillä eli alkaen kukkatertuissa vilisevistä
hyönteisistä aina sinisellä taivaanrannalla häämöttäviin
jäätikköhuippuihin, se kaikki oli yhtä ihmisen kanssa, hänen pienen
työnsä kanssa.

Hän seisoi levähdyspaikallaan, ojentautui ja loi silmänsä suoraan ylös
siniseen avaruuteen. Ihmeellinen valo oli langennut hänen ylleen.

Ellei se, mikä nyt häntä ympäröi, katoaisi, eläisi hänkin edelleen...
hän, pieni solu suuressa ruumiissa, atoomi maailman jättiläissuuressa
rakenteessa...

Kuinka pientä olikaan hänen tuskansa... kuinka tarkoituksetonta tämä
rajallinen elämä!

Eikö hän eläisi ikuisesti niityntuoksussa... pilvien kiidännässä...
lempeässä iltaruskossa, joka päivä päivän jälkeen punasi vainiot? Eikö
hän eläisi pikku talonsa jokaisessa kivessä... puutarhansa omenapuissa,
koiransa haukunnassa ja kanojensa siipien lyönnissä?

Eikö hän todellisuudessa olisi vain kotiinpalaava, joka tappavasta
kuumeenlaaksosta jälleen saapuu korkeuksien raikkaaseen ilmaan?...

Hän siveli otsaansa ja silmiään, jotka muutamassa hetkessä olivat
oppineet näkemään elämän tuonpuoleisia näkyjä.

Nyt ei hän tuntenut enää mitään pelkoa.

Kerran vielä loi hän silmäyksen ympärilleen ikäänkuin kiinnittääkseen
sieluunsa koko laajan laakson mahtavine seinineen.

Sitten hän kääntyi ja astui alaspäin, iloisena, voimakkaan, lämpimän
elämänriemun täyttämänä.

Ja kun hän näki kaukana alhaalla pikku talonsa ja Jolanin sen
ovella kädet silmien reunoilla tähyämässä häneen päin, levitti hän
käsivartensa ja huudahti... niin ihastuneena kuin hän pari päivää
sitten oli huudahtanut arachnion saapuessa.

Lyhyin juoksuaskelin kiirehti hän sitten yli niityn taipuvan heinikon.

Pihalla tultuaan joutui hän suoraan suuren melun keskeen.

Kanakopin edessä, joka oli puitten sivussa alemman portin edustalla,
seisoivat molemmat naiset ja yrittivät huudellen ja liinoja heilutellen
ajaa siipikarjaa koppiinsa iltalepoon.

Mutta selittämättömästä syystä eivät kanat totelleet Afran houkutteluja
sen paremmin kuin uhkauksiakaan, vaikka hän syyti pieneen parveen
kaikki osaamansa vuoristomanauksetkin.

Tuskin oli Jolan huomannutkaan Danielin tulon, kun hän jo huusi tätä
auttamaan. Miltei itkien selitti hän:

"En todellakaan tiedä, mikä elukoille on tullut! Nehän ovat olleet aina
niin tottelevaisia... ja minä olen niin mielelläni hoitanut niitä! Ja
ollut niin onnellinen. Mutta nyt yht'äkkiä... Hinko juoksi irti kuin
halla... ja nyt alkavat vuorostaan kanat!"

"Miten Hinko? Eikö se ole kojussaan?"

"Siellä se oli koko ajan... Mutta kun äsken tulimme ovesta — Afra
tahtoi näyttää, miten pyykki kuivataan tuulessa — niin mitä näemmekään!
Äkkiä alkaa Hinko nuuskia... tehdä nenällään näin... ja näin... ja me
nauramaan! Se oli hirveän hauskaa! Aina näin... ja näin... ja sitten
alkaa se vinkua, aivan hiljaa... niin kummallisesti... sen silmät
suurenevat... se läähättää... yhtäkkiä se syöksähtää Afraa kohti ja
tempasee häntä vaatteista... aivan suunniltaan... mieleeni johtuu, että
se on ehkä nielaissut jotakin... mutta kuin ruoskanlyömänä lähtee se
juoksemaan... yhä kauemmas... me huutamaan... mutta se ei kuule meitä!
Niin se meni eikä tullut enää. Afra arvelee, että se on sairastunut...
ja ettei sitä tarvitse pidättää..."

Daniel vei käden otsalleen. Kirkas rauha, jonka hän oli saanut mukaansa
tuolta ylhäältä, alkoi järkkyä. Mutta kuitenkin ei, mieletöntä! Koira
oli varmaankin sairas, sen täytyi olla sairas! Onhan eläimilläkin
kärsimyksensä... luonnollisestikin!

"Ja mikä kanoja sitte vaivaa?" hän koetti selventää karkeaksi käynyttä
ääntään.

"Minä luulen, että ne haluavat tehdä samoin! Tuolla .. näethän. Kuinka
olemmekaan koettaneet saada niitä sisään... katso vaan... miten ne..."

Hän tarttui kovasti Afran käsivarteen.

Afra oli tähän asti yrittänyt omin nyrkin saattaa pientä parvea
järjestykseen. Nyt seisoi hän hetken kasvot punaisina, hereten enempää
huutamasta ja heiluttelemasta, antaen käsiensä pudota. Hartiat vain
kohoilivat kiivaasti.

Silloin alkoi yksi kanoista hurjasti lyödä siivillään. Se koetti
kaakattaa, nosti päätään ja aukoi nokkaansa. Maassa rapisi, kun se
pyristeli lentoon tottumattomia siipiään päästäkseen kohoamaan.

Äkkiä näytti eläin kadottavan tasapainonsa. Kuin iskusta painui
pää alas, siivet levenivät jäykkinä. Samassa se jo makasi maassa,
sulat pörhistyneinä, tuskaisin katsein... liikkumattomana... kuin
rubiininvärinen lasipala...

Pari kertaa kaapivat kynnet vielä kivistä maata. Sitten taipui kaula.
Eläin värähti vielä kerran, pari.

Sitten se ei enää noussut.

Nyt joutuivat toiset kanat sekasorron valtaan. Räikein kauhunhuudoin,
kuin olisi kiviä lyöty toisiaan vasten, läpsäyttelivät ne siipiään,
juoksentelivat, liitivät, vaipuivat taas alas, kohosivat uudestaan...
lentoon...

Ne lensivät yli kaivon, yli hedelmäpuitten, sinne tänne, nyt notkoon...
sieltä edelleen kohti vuoria ... Kuin raskaat kivipalaset putosivat
ne niitylle, juoksivat edelleen... joukossa kaakattaen, ja katosivat
taas... ruskeankirjavana parvena, joka kiiti kivien ja vihreitten
vakojen keskellä.

Tämä oli tapahtunut niin äkkiä, ettei kukaan heistä kolmesta ehtinyt
tehdä mitään sen estämiseksi.

Yhä vielä seisoi Afra paikallaan esiliinan helma kädessään, ja Jolan
nojasi mieheensä... avuttomana, suurin, tuskantäyttämin silmin...

Daniel oli kalpea, ja aavistus, joka tunki päälle synkkänä kuin yö,
hiipi hänen sydämeensä ilmoittaen, että vaara oli lähestymässä.

Kuitenkin hän ensimäisenä pääsi entiselleen. Hän astui kanan luo
ja nosti sen siivistä ylös. Se oli pieni ja nuori, hento ruumis
oli vielä lämmin ja taipuisa. Siinä ei näkynyt mitään ulkonaista
vammaa, vasta kun hän aukaisi kurkun veitsensä kärjellä, tuli mustaa,
tönkkääntyneennäköistä verta esiin.

Hän käsitti nyt, että sen oli täytynyt tukehtua.

Mutta millä tavoin... miksi?

Kysyvä katse sattui Afraan. Tämä nosti vakuuttaen kätensä ja nyyhkytti:

"Ei milloin näin nähny! Aina terve se ollu... varma! Ei mitä se syöny,
mist paha tulis!"

"Ja toiset? Lentävätkö ne useinkin näin pois? Ja tulevatko ne takaisin?"

Afran hartiat värisivät ja kädet vapisivat esiliinalla. —

"Sit ei osaa sano. Ei milloin tät kuultu."

Enempää hän ei voinut sanoa.

Daniel olisi mielellään mennyt jonkun talonpojan luo ottamaan selkoa
asiasta. Mutta hänen lähin naapurinsa oli juuri äskettäin lähtenyt
laaksoniitylle, ja kun hän ehti ottaa muutaman askeleen lähteäkseen
sinne, tuli Jolan äkkiä hänen luokseen.

"Jää tänne!" sanoi Jolan hiljaa, tarttuen hänen käteensä kuumin,
vapisevin sormin. Huoaten kääntyi Daniel takaisin.

Vaikka hänellä ei ollutkaan monivuotista maalaiselämän kokemusta, tiesi
hän kuitenkin kirjoista, että kanat ja koirat menettelivät tällä tavoin
ainoastaan epäluonnollisissa olosuhteissa.

Mitään muutakaan ei kai naapurikaan olisi voinut hänelle sanoa...

Kun he kumpikin seisoivat ovella, tuli eteisessä heitä vastaan Afra.
Hänen kasvonsa olivat kosteat ja pelästyneen näköiset ja pariin liinaan
hän oli kietonut tavaransa. Jolan katsahti häneen ihmetellen, jolloin
hän punastui niin, että itse eteisenkin melkoisessa hämäryydessä
näyttivät hänen kasvonsa aivan tummilta.

"Minä... minä... isoäiti, täytyy hoitama käyä, niin vanha..."
Hämmentyneenä ei hän kyennyt enempää sanomaan. Näkyi aivan
selvään, ettei hän mennyt mielellään, vaan että häntä ajoi sen
ennenkuulumattoman tapahtuman tuottama tuska, joka heillä oli sattunut.

Hämärässä tajunnassaan hän käsitti, että sinne, mistä eläimetkin niin
villisti pakenivat, ei ihmistenkään ollut hyvä jäädä. Ja senvuoksi hän
jätti talon... nopeasti... ennenkuin se olisi liian myöhäistä!

Daniel nyökkäsi, kun Afra liehuvin helmoin syöksyi pitkin niittyojaa.
Jolan sulki silmänsä, ja ensi kerran siitä, jolloin hän oli tullut
tänne vuoristoon, oli häntä ympäröivä luonto nyt hänestä sumuinen,
painostava, kaukaiset kiviset huiput uhkaavat, ja hän tunsi vaaraa...
aivan lähellään...

Hän aivan painui kokoon ja nojasi miehensä olkapäähän, jonka hän
sivullaan tunsi voimakkaaksi ja lämpöiseksi. Se oli elämää, osa hänen
omasta elämästään, ei vierasta eikä vihamielistä ja käsittämätöntä. Se
elämä suojelisi hänen omaakin elämäänsä.

Mitä vastaan?...

Sitä hän ei tiennyt.

Vain sen hän tajusi... että jotain oli... jotain vastassa...

Yö oli kummallinen. Vihdoinkin oli Jolan nukahtanut vuoteelle, jonka
hän miehensä erikoisesta kehotuksesta oli täksi kerraksi valmistanut
talon ullakolle. Daniel suojasi häntä käsivarrellaan kuin heikkoa, apua
tarvitsevaa lasta.

Omista mietteistään ja Henrikin varotuksesta ei hän ollut uskaltanut
mainita mitään Jolanille. Hän oli vain sanonut hänelle, että he
voisivat aamulla muuttaa tavaroineen kauemmas vuoristoon, jossa olisi
vielä paljon kauniimpaakin kuin täällä ja se tekisi hänelle varmaakin
hyvää.

Mutta nämä puheet eivät saaneet Jolania hymyilemään. Hän katseli vain
totisena miestään ja kysyi ahdistuksen vallassa:

"Mahtavatkohan kanat sieltäkin lähteä karkuun?"

Ja kun Daniel innokkaasti kielsi tämän, pudisti hän vaan epäuskoisena
lyhyitä, mustia kiharoitaan ja huokasi...

Daniel ei voinut nukkua.

Hän oli miltei rauhallinen.

Nyt, vaaran hetkellä, onnistui hänen päättäväisyydellään hillitä
kalvavan tuskansa. Iltapäivästä asti tunsi hän surunsa rinnalla
ihmeellisen varmuudentunteen niinkuin niinäkin hetkinä, jolloin elämä
kaikessa muuttumattomassa suuruudessaan oli auennut hänelle.

Mitä lopultakaan seuraisi?

       *       *       *       *       *

Hän oli vaeltavinaan Jolanin kera muutamia satoja metriä vuorta ylös.
Ylhäällä tiesi hän majan, joka oli kätkeytyneenä kokonaan syvään,
tummanvihreään niittynotkelmaan. Särkynyt, rosoinen kalkkikallio,
jonka myrskyt ja sateet olivat puhdistaneet kiiltäväksi, kohosi
sen yläpuolella jyrkkinä, viistoina huippuina, joista riippui
kivenjärkäleitä ja yksinäisyydessä kasvavia vuorikukkasia.

Maja oli asumaton, mutta luja, turvallinen tuulta ja tulvia vastaan.
Sen haltuun voisivat he täydelleen uskoa tavaransa, karjansa ja oman
elämänsä. Etelään oli näköala avoin kaarevan vuoriston jättiläismäiseen
jonoon. Pohjoisella suunnalla taas peittyi maja armottomilta
talvimyrskyiltä leveän ruohottuneen harjun suojaan.

Talvi?!...

Eikö Henrik ollut sanonut hänelle... viimeiseksi, jäähyväiset
jättäessään, ja hänen vielä selityksiä pyytäessään:

"Älä ota talvea lukuun! Se olisi kuin sadeaika, ehkei sitäkään... Jos
perikato tulee, niinkuin minun nyt täytynee uskoa, voivat ainoastaan
vuoristokukkulat antaa jyviä ja hedelmiä..."

Näihin sanoihin turvautui Daniel.

Vanha ystävä näytti hänestä nyt, näiden päivien kokemusten ja tulevien
tietymättömien tapahtumain valossa, tiedossa ja ymmärryksessä
yliluonnollisen suurelta.

Hän ei tahtonut... hän ei saanut epäillä häntä!

Näiden synkkien tuntien alakuloisuudessa liittyi hänen kuvansa
viistoihin, jyrkkiin vuoriin, jotka tästä alkaen olisivat hänen
elämänsä turvana...

Mutta eikö hän uneksinut?

Ei, hän oli valveilla, hän tunsi jäsenensä, kuuli Jolanin hiljaisen,
lapsimaisen hengityksen...

Mutta mitä olivat ihmeelliset äänet, jotka kuuluivat; majan seinien
ulottuvilla? Oliko hän palannut takaisin maailmankaupunkiin, jossa
elämä kaikui sadoista koneista ja täytti luonnottoman jyrisevillä
äänillään yön hiljaisuudenkin?

Hän puolittain kohottautui ja kuunteli.

Ne olivat hiljaisia ääniä. Salaperäistä tipsutusta, suhinaa korkeissa
heinikoissa, rätinää pensastoissa ja omenapuiden raskaissa latvuksissa.

Mihin oli kadonnut metsälaakson sanomattoman syvä, äänetön rauha?

Niiden täytyi olla juoksentelevia eläimiä! Äkisti pelästyen ajatteli
hän lehmiä, vuohia ja lampaita, koko karjaansa. Hän pani korvansa
seinää vasten.

Silloin kuuli hän, voimakkaampana kuin muulloin, märehtimistä,
läähätystä, polkemista sen seinän kohdalla, minkä lähellä he nukkuivat.

Hän ei voinut olla enää vuoteessaan. Hän nousi ja hiipi hiljaa
nurkkaan. Siellä oli kannen alla aurinkoverkko, jonka hän oli
kaupungista paetessaan tuonut mukanaan vaatteiden joukossa. Tähän asti
hän ei ollut ajatellut sitä, sillä hän kävi nukkumaan illan pimetessä
eikä tarvinnut mitään valoa, koska uni oli kyllin raskas.

Mutta nyt täytyi hänen nähdä.

Hän otti esiin pyöreän metallikierukan ja astui avatun ikkunan ääreen.
Valkeassa, loistavassa valossa, jota virtasi hänen käsiensä välistä,
näyttivät varjot vieläkin mustemmilta. Mutta ruohossa kimaltelivat
lukemattomat kastepisarat, ja aurinkoverkon valossa muuttui vihreä
ruoho luonnottoman valkeaksi. Ja nyt huomasi Daniel, mikä hänet oli
herättänyt horroksesta.

Koko maankamara vilisi eläimiä.

Pienempänä ja taas suurempana, pyöreänä ja taas hajaantuneena tunkihe
kokonainen meri värittömiä, tummia haamuja vuoristotietä puutarhan
kautta. Siinä oli toisia, jotka hyppelivät pitkin harppauksin,
toisia, jotka juoksivat eteen, taas palaten yhteiseen joukkoon. Monet
luikertavat ja kiemurtelivat aallon tavoin ja katosivat jälleen suuren
liikunnan pyörteisiin. Useimmat taas juoksivat tasaista vauhtia
eteenpäin. Siellä täällä varjopaikoissa loistivat terävät, valkeat
hampaat. Kaikkialla hohtivat silmät, vihertävät, fosforikelmeät,
polttavaiset kuin kipinä.

Kahinassa ei mikään ääni eroittunut toisista. Oli kuin meluava kerä
olisi pyörinyt, joka lanka yhteistä ääntä ylläpitäen.

Daniel ymmärsi.

Elämä pakeni tasangolta. Elämä katosi...

Hänen aikansa lähestyi myös.

Yökylmä palellutti hänen kätensä ja paljaan rintansa. Mutta sitä ei hän
tuntenut. Hän seisoi ja katsoi, ja hänen ajatuksensa oli kirkas — hänen
kätensä puristuivat nyrkkiin täynnä toimintavoimaa.

Huomenna — sillä hänen aparaattinsa tarvitsi auringonvaloa —
ilmoittaisi hän radiolla Henrikille, että hänen pahat aavistuksensa
olivat alkaneet toteutua... että maailmankaupunki A 15 oli tuhonnut
hedelmällisen ympäristönsä. Ja sitten oli hänenkin aika paeta!

Hetkisen ajatteli hän noita lukemattomia eläimiä, jotka uhattuina,
henkensä kaupalla juoksivat pakoon. Ajoiko heitä ilman typenpuute —
ravintotehtaiden suunnattomat pumput kun imivät typen jo täältäkin? Vai
oliko sattunut jotain muuta, mikä pakotti nuo jättämään lepopaikkansa?

Asianlaita oli joka tapauksessa nyt sama kaikkialla maapallolla, missä
maailmankaupungit olivat kuin myrkylliset suot imien itseensä luonnon
voimat. Mutta niissä asuvat ihmiset lepäsivät turvallisina korkeissa
tornitalossaan, joihin yöt päivät virtasi happea.

Eivätkä he aavistaneet mitään... ei mitään.

Äkkiä Daniel pelästyneenä katsasti ylös.

Taivaalla näytti myös olevan eloa. Yli pimeyden viuhui siipiä. Viserrys
ja kirkuna nousi yhä korkeammalle.

Hän nyökkäsi itsekseen.

Tasangon eläimistö näytti tien hänellekin. Ja Henrik oli neuvonut häntä
oikein.

Hänellä oli rohkeutta.

Hän ei tahtonut kuolla.

Hän tahtoi elää... kuten nuokin...

Hiljaa sulki hän ikkunan, kätki aurinkoverkon jälleen suojukseensa ja
hiipi takaisin vuoteeseensa. Nyt oli hän kerrankin väsynyt ja levon
tarpeessa.

Hän sulki silmänsä.

Yhä vielä kiiruhtivat pienet pakolaiset yli poljetun ruohikon, vuoria
kohti...

Aamulla meni hän samaa tietä kuin nekin.

Siitä lähtien alkoi vielä kerran lopullinen kamppailu elämästä ja
elämästä, kamppailu ihmisen ja eläimen välillä.

Mutta ihminen tiesi, ettei hän joutuisi häviölle...




V. YLPEYS.


Tämä siis oli luonnon loppu. Näin järkyttävä!

Vaivaloisesti astui Alfred pienin, epävarmoin askelin kokeilupöydän
äärestä korkean, jättiläislinssin tavoin ulospäin kaareutuvan ikkunan
luokse. Hän aukaisi yhteentyönnetyt, kirkkaankeltaiset värilevyt,
jotka tähän asti olivat estäneet auringonvaloa tunkeutumasta suureen
laboratorioon, missä Henrik, vanhus, ja Alfred, nuorukainen, jo päiviä
olivat istuneet ahkerissa ponnistuksissa.

Heloittaen syöksähti päivänvalo ihmeellisiä kojeita täynnä olevaan
huoneeseen. Sen ottivat vastaan pullot ja kimaltelevat metallilangat,
keltaiset putket ja hiotut heijastuspeilit. Seinien vierillä oli
jalustoja peitettyine lokeroineen, mutta kirjoja oli siitä huolimatta
kaikkialla epäsäännöllisissä pinoissa. Ja edelleen koeputkia,
kummallisenmuotoisia kuin pikarit ja suppilot. Ja jäähdytyslaite
kiiltävine putkineen, jotka käärmeitten tavoin kiemurtelivat vihreässä
hapossa. Aivan nurkassa oli mustasta, öljyätippuvasta raudasta ratas,
jonka yli juoksi lumivalkeita, kädenpaksuisia aluminiumremmejä
ja ne taas yhtyivät lukuisiin pieniin rattaisiin vipuineen ja
torvineen. Tästä suuresta akkumulaattorista läksi ympäriinsä ohuista
metallilankoja kaariliekkeihin, lamppuihin ja astioihin. Soikeassa,
läpinäkyvässä pallossa hehkui vielä sulava metallirihma valkeana
hohtaen.

Mutta kone seisoi hiljaa, mikään ei liikahtanutkaan. Vanhus oli
lähtenyt laboratoriosta, hänen oppilaansa ei tiennyt minne.

Niin oli Alfred aivan yksinään.

Se olikin hänestä hyvä.

Hän ei olisikaan suvainnut nyt kenenkään häiritsevän häntä, ei Henrikin
eikä muittenkaan.

Sillä nyt hän tiesi monivuotisten tutkimusten salaisuuden... nyt hän
voi nähdä mitä mahdollisia, jopa todennäköisiä seurauksia siitä olisi
maailmalle...

Jälleen tunsi Alfred tuota melkein ruumiillista tuskaa eilisestä;
jolloin Henrik selitti hänelle, miten hänen tutkimustensa runko
pohjautui suoraan eläviin tosiasioihin. Ensimmäisen kerran oli hän
silloin käsittänyt, että sivistys tosiaankin oli kuluttanut kaiken
ympäriltään kuin mihinkään kyllästymätön petoeläin... että se aikoi
edelleen hallita maailmaa ilman, että se voi tarjota sille mitään
hävittämänsä tilalle!

Hän loi silmänsä kuumalle, siniselle taivaalle.

Kuinka toisellainen olikaan ollut taivaanranta vuoristojärven yllä,
hopeisine pilvineen, joita juhlalliset vuorenhuiput tavoittivat!...

Tuossa suuren kaukomikroskoopin alla olivat viimeisten huomioiden
todistukset. Ne olivat kuin peilikuva tuhosta, joka oli kylläkin
toisellainen kuin Henrikin ajattelema kostava häviö, ei niin kauhea...
mutta samalla kuitenkin vielä kauheampi, sillä se ei kohdistunut
syyllisiin ihmisiin, vaan syyttömään luomakuntaan.

Siinä oli maanäytteitä, joita Henrik oli tuonut mukanaan. Toiset olivat
jo hävityksen alaiseksi joutuneesta vyöhykkeestä, toiset taas vielä
viheriöivältä, Vihreäjärven hedelmälliseltä rantaseudulta.

Juuri näitä viimemainittuja oli Henrik ensiksi näyttänyt oppilaalleen.
Hän kuului jo sukupolveen, joka ei enää tuntenut tällaista, vaan
oli lukenut siitä vain hyvin vanhoista kirjoista. Käytännöllinen
tiede perustui nykyisin kidekemiaan, kolloidin käyttöön ja avaruuden
liikelakien tuntemiseen. Mutta aikaisemmin oli kyllä tutkittu ahkerasti
maanäytteitä, sillä niiden tuntemista oli pidetty sangen tärkeänä
ratkaistaessa myöskin näkymättömien aineiden probleemia.

Niin, nykyisin, jolloin kemiallisesti otettiin ilmasta ravintoa ja
muitakin tarvikkeita, oli tuollainen luonnontutkimus kokonaan hyljätty.
Se oli tullut aivan tarpeettomaksi, niin tarpeettomaksi, että sitä
pidettiin melkein jonakin taikauskona, jollainen varhaisina aikoina oli
vallinnut ihmiskuntaa.

Niinpä ei Alfredkaan tuntenut pienien maanäytteiden tutkimista.

Edafooni niminen kone oli näyttänyt hänelle maa-alan ihmeellisine,
rauhallisine asukkaineen. Kuvaosat olivat millimetrin tuhannesosien
pienuutta, mutta mikroskoopin jättiläislinssi suurensi ne kaarillekin
kirkkaassa valossa pähkinänkokoisiksi.

He asuivat tummassa vuoristokorvessa. Kiiltävä kristalli loisti
kuperista maljoista, jotka olivat täynnä kallisarvoisia juomia.
Polveilevat vesiputoukset kuljettivat loistavia veneitä ja vesi pärskyi
milloin helmenvalkeana, milloin sametinruskeana. Muutamat olivat
valkokuusimetsässä, jossa puut levittivät smaragdinvärisiä oksiaan
kuin käsivarsia kirjaville ihmeellisille olennoille, joita pisti esiin
värikkäistä luolista ja joenpohjalta. Ruusunvärisiä ja silkinhienoja
käärme-eläimiä luikerteli pienissä koloissa. Syvemmillä paikoilla
kasvoi värikkäitä sienirihmakasveja. Ja vuoren juurella pyörivät
ihmeelliset vihreät pallot, täynnä malakiitinvärisiä jyviä. — Näky oli
kuvaamaton!

Henrik odotti, kunnes Alfred oli tarpeekseen katsellut tätä
salaperäistä, monivivahteista ja eloisaa elämää täynnä olevaa maailmaa.

Sitten otti hän vaieten lasilevyn pois ja pani sen tilalle uuden, joka
esitti asukkaita seuraavasta vyöhykkeestä.

Jälleen näkyi vuoristo ja loistavia vesiputouksia. Mutta kuinka köyhä
olikaan tämä maa, kuinka asumaton, kun sitä vertasi edelliseen.
Kristalliset laivat kulkivat täälläkin, mutta hiljaa ja surullisesti.
Värit olivat himmeät, valjut. Loistava valkokuusimetsä puuttui
kokonaan. Leikkejä ja tansseja ei näkynyt missään. Siellä täällä asteli
väsyneenä vain joku asukas tiheissä saniaispensastoissa.

Ja sitten seurasi kolmas kuva. Maailmankaupunki A 15:n kuivunut,
tuhoutunut lähistö.

Alfred katsoi katsomistaan, kunnes silmät uupuivat. Hän kiersi
ruuvista, joka oli näyttänyt hänelle niin paljon, hän laski
kondensaattoriin täyden valon.

Mutta turhaan. Korvet olivat autiot ja tyhjät... kuolleet.

Kristallikuvassa hän näki kyllä pari laivaa, mutta ne olivat
hajoamistilassa kuin repeytyneet lippaat. Ylhäällä vain näkyi onkalo,
jonne oli palanen elämää päässyt pakoon. Muuten kaikkialla ainoastaan
raunioita. Ei edes sienikasvullisuutta, ei elomerkkiä puissa, ei
juurissa... ei mitään...

Kaupunki oli antanut maalle kuoliniskun...

Kauhistuen laski Alfred mikroskoopin pois. Hän ei vielä käsittänyt
kaikkea... mutta hän aavisti, että ihmiskuntaan oli tarttunut
hävittävän kulkutaudin lailla peloittava tuhotyö.

Henrikkin oli kalpea ja murtunut.

Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja puhui edelleen hiljaisella, käheällä
äänellä. Mitään lisäselitystä ei kumminkaan olisi enää tarvittu, sillä
kuolema, jonka mikroskooppi näytti, puhui kyllä puolestaan.

Niinkuin hän oli aavistanutkin ja jo jonkun aikaa pitänyt varmana sai
ihmiskunta nyt koston siitä, että se väkivaltaisesti otti käytäntöön
rajattomat määrät kaasuja, ennenkaikkea ilmantyppeä.

Ja tämä kosto sattui heikompiin. Oli kyllä paikka, jossa typpi
kiertokulussaan voisi muuttaa kuoleman jälleen elämäksi, mutta se oli
vain yksi mahdollisuus. Se oli pieni bakteeri, joka lukemattomin määrin
täytti maan. Se tarttui kaikkeen lahoavaan ja kun se oli siitä imenyt
ravinnon, muutti se pienessä ruumiissaan kuolleen eläväksi. Nämät sadat
pienet oliot odottivat nyt vain pääsemistä yhteyteen puhdistuneen
typen kanssa, sillä siitä oli nyt tullut välttämätön ravinto,
munanvalkuaisaine. Suuremmat ryöstivät sen pienemmiltä, se kohosi yhä
korkeammalle, soista puihin, lehdistä eläinten vereen ja niin yhä
edelleen ihmisiin.

Mutta nyt oli tämäkin pieni mahdollisuus hävinnyt. Jo kauan aikaa oli
Henrik tutkinut maanäytteitä kaupunkien lähistöllä. Hän oli tuonut
ne mukanaan ja niitten avulla oli hän voinut seurata tuhon kulkua.
Kaikkialla elintarvetehtaiden ympäristöissä oli tämä pieni bakteeri
kuihtunut... kuollut nälkään. Sen oli tappanut puute ilmantypestä, jota
muutoin oli joka paikassa. Kun nyt tuho levisi maahan, se ei voinutkaan
muuttua munanvalkuaisaineeksi. Ja kun tämä pieni bakteeri, klostridium,
oli kuollut, kuolisivat myöskin eläimet ja kasvit, koska typpi ei enää
palannut maahan. Ja niin levisi kuolema saastuttaen kaiken terveen,
vain ne ihmiset jotka asuivat korkeissa taloissaan, joihin puhdas happi
virtasi, vain he säästyisivät, saisivat jatkaa elämäänsä.

He ainoastaan...

"Kun minä ajattelin että kävisi toisin!" lausui Henrik. "Ajattelin,
että vapaaksi päässyt happi, jota kuitenkaan ei ajanpitkään kokonaan
käytettäisi, tuhoaisi heidät eräänä päivänä jättiläismäisessä
maailmanpalossa. Ja muutahan he eivät ole ansainneetkaan! Heidän täytyi
se tietää yhtähyvin kuin minunkin, mutta he olivat sokeita tyhmiä
ylpeydessään... Ja sitä ovat he edelleen!"

"Oletteko sitten vaiennut... todellakin vaiennut tästä kaikesta?"

"En. Siitä huolimatta, että minut uhattiin viedä Haaveksijain Taloon,
olen koettanut päästä kosketuksiin niiden kanssa, joista olisi ollut
apua, saadakseni heidät hereille. Mutta he eivät käsittäneet! He eivät
halunneet edes ajatella sitä. Ja nyt!... Pellot ovat viljelemättä,
puutarhat villeinä, veneitä ei rakenneta kalastusta varten, ei ole
enää mahdollista valmistaa vaatteita karvoista ja eläintennahoista,
lukemattomat tarvikkeet puuttuvat! He puhuvat sivistyksen kohoamisesta!
Tässä nyt olemme! Ja nyt pitävät nämä samat henkilöt itsestään
selvänä, että näistä voittamattomista esteistä huolimatta kaiken
täytyy muuttua... niin pian kuin mahdollista ja niin laajalti kuin
mahdollista!"

Alfred nyökkäsi myöntäen.

"Jos sinä tahdot, voit aloittaa uudelleen siitä, missä minä olen
keskeyttänyt. Tässä ovat todistukset... selvät... kieltämättömät! Jos
vain tahdot, niin sano!"

Hän sammutti kaariliekit ja istuutui pöydän ääreen hautautuen suureen
kirjakasaansa. Ja Alfred tiesi, ettei hän silloin vastaisi kysymyksiin
eikä mihinkään puheisiin.

Jonkun ajan kuluttua olikin hän poistunut ja jättänyt Alfredin
yksikseen.

Siinä seisoi nyt nuori mies miettien, pitikö hänen vai ei käyttää
hyväkseen opettajansa hänelle antamaa tarjousta.

Hän ei ollut mikään riidanhaluinen eikä voimakas ihminen. Hän oli
aina koettanut välttyä esiintymisistä ja työskennellä hiljaisuudessa.
Täytyisikö hänen nyt astua esiin koko kulttuurimaailmaa vastaan
todistamaan omine ja mestarinsa väitteineen, että se oli väärässä,
huolimatta monista kuuluisista oppineistaan, huolimatta Yleisestä tai
Salaisesta Virastosta!

Hänen herkkä sielunsa kauhistui ja ikäänkuin painui kokoon.

Jos nyt todellakin lopullinen tuho oli odotettavissa, jos hän voisi
soihdun tavoin ohjata kansalaisensa hereille vaarallisesta levosta...
silloin ehkä! Silloin ehkä hän sanoisi tuon sanan ja antautuisi
pelastustehtäväänsä!

Mutta ellei...

Kyseessä oli luonto.

Luonto oli kaunis, kuvaamattoman kaunis suuressa, kummassa
yksinäisyydessään.

Mutta ihmisethän eivät tarvinneet enää luontoa.

Eikä heitä kai mikään uhannut.

Päinvastoin.

Mitä vähemmän luonto tarvitsi ilmaa, sitä rikkaampia olivat kaupungit.
Pitäisikö hänen siis nousta omaa rotuaan vastaan?

Häntä pidettäisiin petturina... narrina, joka välittää puista ja
linnuista enemmän kuin niistä, jotka olivat hänen omaa vertaan.

Siitähän iloittiin, että vihdoinkin oli päästy voitolle luonnosta, joka
vähitellen oli kasvanut yhteiseksi viholliseksi. Hänelle sanottaisiin
vain, että jokaisen tuli iloita kulttuurin onnesta.

Niin parhaassa tapauksessa.

Mutta hyvin todennäköistä oli sekin, että hänet narrina suljettaisiin
Haaveksijain Taloon!

Tämä piti hänen tietysti ottaa huomioon.

Olisiko joku puu sitten häntä armahtanut tai joku hiiri tai harakka
suojannut, jos kävisi niin, etteivät eläimet ja kasvit, vaan ihmiset
joutuisivat katoamaan.

Hän melkein hymyili itsekseen.

Eläimet olivat ikuisesti ihmisen vihollisia. Ja jäisivätkin
vihollisiksi. Ja kasvit taas kuluttivat sen, mitä eläimiltä ja
ihmisiltä jäi... Ei... parempi olisi olla puhumatta mitään!

Kukapa häntä kiittäisi! Eivät nekään, joiden kanssa hän ehkä jäisi
edelleenkin elämään.

Sitäpaitsi oli aivan todennäköistä, ettei hän pääsisi pitemmälle kuin
opettajansakaan oli päässyt!

Parasta oli unohtaa se kaikki, mitä ei voinut toiseksi muuttaa. Olihan
varhaisempinakin vuosisatoina käyty suuria sotia, saatu taistella
kulkutautien raivoa vastaan ja nähdä monellaista hullutustakin... ja se
kaikki oli unohdettu ikäänkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Niin oli myöskin luonto unohdettava! Jo nykyisin tiesivät vain sangen
harvat mitään siitä, koska ei halu eikä välttämättömyys vienyt juuri
ketään kaupungin muurien ulkopuolelle. Seuraavat sukupolvet lukisivat
siitä vanhoista kirjoista aivan samoin kuin nykyinen polvi luki tietoja
aarniometsistä, merenkulusta ja alkuasukaselämästä.

Alfred kääntyi ikkunan luota takaisin.

Hän asetti paikoilleen heleänkeltaiset värilaatat. Sitten otti hän
esiin kirjan, johon oli kerätty tiedot uusimmista tutkimuksista
munanvalkuaisaineitten vaikutuksista ruuansulatukseen.

Siinä oli hänelle tehtävää! Siihen sopi syventyä, niinkuin kaikkeen,
jonka kautta voitiin auttaa ihmiskuntaa sen vaikeuksissa.

Hän luki niin innokkaasti, että unohti kaiken muun. Vasta
vierailupöydälle solunut kutsukortti säikähdytti hänet työstään.

Oli jo tullut ilta, eikä hän ollut huomannut sitä, koska hän istui
vain yhden laboratoriolampun valossa. Hänen päässään risteili
aatteita, joita kirja hänessä oli herättänyt. Hän uskoi jo keksineensä
parannusmenetelmät. Ja hän unelmoi kunnianhimoisissa toiveissa. Tässä
oli jotain, millä hän voisi astua esiin ja osoittaa ihmiskunnalle:

Munavalkuaisaineen sulatusprobleemi selvitetty!

Miten arvokas tämä olisikaan kaupunkien asukkaille! Miten
ennenkuulumattomia näköaloja se avaisikaan. Tunnustusta, rikkautta!

Alfred ei enää hymyillyt, keksintö sai hänet juhlalliseksi.

Hän sulki kirjan, sammutti lampun ja lähti ottamaan osaa elävien
keinotekoisten kukkien kunniaksi järjestettyyn juhlaan.

Kun hän kylvettyään ja pukeuduttuaan saapui Marianin luo, oli illan
ensimäinen, vähän juhlallisempi hetki ohi. Vieraat olivat jo ottaneet
tervetulijaismaljan hyvätuoksuista väkevöitettyä alkonia, ja mausteilla
täytetyt herkut, ylimääräisen suuret ja kaksinkertaisesti voimakkaat
aurol-pastillit, jotka peittivät sokeroituja hedelmiä, alkoivat jo
näyttää vaikutuksiaan.

Jättiläissuuren laboratorion katolla olevat vastaanottohuoneet olivat
järjestetyt puutarhan ympäri roomalaisten pylvässalien tapaan ja
kylpivät tuhatsärmäisissä värivaloissa. Juhlan aiheen kunniaksi oli
naisilla hienot kirjavat puvut eikä kuten muulloin valoa välkehtivistä
kankaista. Sensijaan miehillä, erittäinkin Yleisen Viraston jäsenillä,
oli miltei yksinomaan liehuva kolmivalkea viitta.

Huoneet täytti äärettömän hieno suloinen sävel, vaikka missään ei
soittajia ollut näkyvissä. Se tuntui tulevan kirkkaasta valosta eräistä
lamputtomista huoneista, Marianin määräyksestä, kuin langattomasti
ilmaa myöten.

Huoneauringosta, kuten valon keksijä sitä nimitti, tulevalla
valolla ei ollut minkäänlaista tummaa varjoa, vaan ainoastaan ihana
oranssinpunainen hämäryys, joka näytti esineitten takana heti
kultaisena häipyvän.

Lattioita, seiniä ja kattoja peittävät sinikimaltavat kankaat
herättivät merkillisen, ohikiitävän tunnelman, jota lisäsi vielä se,
että huoneessa oli tuskin ollenkaan huonekaluja, mutta sensijaan
sangen runsaasti patjoja, väriltään mitä tummimmasta miltei violetista
karmiininsinisestä aina hienoimpaan melkein himmeään opaliin.
Näkymättömissä oleva hapenjohdatin, sähkövirtojen kuulumaton vaikutus
ja runsaasti nautittu alkoni vaikuttivat lisäksi sen, että kaikki
liikehtiminen oli hyvin kevyttä ja kummallisen viehkeätä. Todellakin
näytti ihminen olevan vapaa ja onnellinen kuin jumalaksi noussut,
yläpuolella menneisyyden kahleitten.

Kasvot, joita oli sivelty pehmeällä kultalasuurikivellä, tämä suloinen
huumaus kirkasti. Äänet ja katseet olivat hienoja, vapaita. Tässä
ihmeellisessä "yläilmaolotilassa" tuntui jokaisesta siltä kuin olisi
hän löytänyt vihdoinkin oman sielunsa todellisen, sisimmän sävelen,
joka kuljettaisi hänet kuin ruusuisessa iltapilvessä rajattomiin
kauneuden maailmoihin.

Mutta ihmeellisimpiä olivat kukat.

Kutsutut tiesivät, että nämä kukat oli kasvatettu keinotekoisesti
sovittamalla toisiinsa erilaisia alkuaineita. Ja kuitenkin näytti aivan
mahdottomalta uskoa tätä.

Nämä sivistyksen viimeisimmät ihmeet olivat puutarhassa, joka oli
valaistu hohtavalla vaaleahkolla hopeavalolla, mikä puolestaan
muistutti maanalaisen suihkukaivon säteilyä. Kuin ihmeelliset tähdet
heiluivat kasvien smaragdimaiset rungot, tuoksuivat ja huojuttelivat
nuppujaan tai jo puoliksi lakastuneita kukintojaan..

Siellä oli kaidepuita, valkeita kuin alabasteri, joissa riippui
kokonaisia köynnöksiä orvokinvärisiä klematioita ja loistavia
glyzinioita. Koreissa krysanthemeissä oli kaikkia värivivahduksia,
alkaen kirkkaasta kellasta aina jalopuiden ruskeaan samettiin asti.
Oudonmuotoiset, tummansiniset ja purppuraiset kellokukat kohosivat
kuin uljaat maljakot kirjavien marmorilehtien joukosta, ja niiden
yli taipuivat hopeanvihreät, opalinhohtoiset ja läpinäkyvät liljat.
Suosiollisina kuin armolliset kuningattaret kumartelivat suuret
helakantummanpunaiset peoniat. Ja sitten ihmeellisiä hyasinttejä
ja lukemattomia muita säihkyviä kukkia, puhumattakaan erilaisista
ruusuista, joita puutarhan joka puolella oli kokonaisia meriä.

Silloin tällöin kuului tukahutettuja ihastuksenhuudahduksia, kun
vieraat katselivat tätä näkyä suloisten sävelien soidessa. He eivät
tohtineet edes ääneen puhua jumalallisen tunnelman vallassa.

Mitä olikaan luonto, mitä kaikki maailman voimakas luomiskyky,
joka kuitenkin kalpean auringon lailla lyhensi heidän päiviään
ja yksinäistytti heidän öitään! Mitä hyödytti tutkia menneitten
vuosisatojen voimia kuin jotain kaukaisen muinaisuuden säveltä — kun
heille oli nyt lahjoitettu tällaista, kauneuden, tahdon ja tiedon
riemujuhlia!

Ja yksi heistä oli tämän luonut! Hän oli ihminen, näöltään aivan
muotoihin kangistunut... ihminen, jota harvat kunnioittivat, jota
kukaan ei rakastanut... Mutta hän ei tahtonutkaan rakkautta, ei
tahtonut muuta kuin nousta korkeammalle, murtaa lihan eläimelliset
kahleet, luoda kirkkaista ajatuksista uuden puhtaan, kirkkaan ja
ylhäisen maailman. —

Alfred tunsi itsensä sangen pieneksi ja kurjaksi, kun hän mietti tätä
kaikkea. Hän tunsi, ettei hän halunnut mennä noihin täysin valaistuihin
huoneisiin näyttämään kaikille kasvoillaan tuntemaansa mielenliikutusta.

Aine oli siellä...

Aine...

Hän oli itse nähnyt tämän tekevän kiertokäynnin saleissa Marianin
kanssa. He kulkivat keskellä hilpeän, hymyilevän joukon. Eivät
kylläkään käsikkäin, vaan määrätyllä etäisyydellä, pystyin päin,
kylmänkohteliain ilmein ja tahdikkain liikkein.

Aine oli kaunis ja hento kuin kirjavalasinen nukke. Ja
Marianin liikkumattomat kasvot voivat vain vaivoin teeskennellä
välinpitämättömyyttä ja peittää ylpeyttä.

Muuan pieni, laiha neitonen katsoi Aineen kateellisin silmin ja
kuiskasi äidilleen:

"Luonnollisesti Marian aikoo naida tuon sivistymättömän tytön...
Katsoppas, miten tyttö hänelle veikistelee... hänhän yksinkertaisesti
käyttäytyy hävyttömästi..."

Alfred kuuli nämä sanat ja hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut
myrkkypullon ohi. Ja kuitenkaan eivät nuo sanat sattuneet häneen
niinkuin hän oli pelännyt. Eikö tämä liitto olisi itse asiassa aivan
ymmärrettävä? Molemmat korkea-arvoisia, nuoria, sivistyneitä ja mitä
parhaiten kasvatettuja...

Ja hän oli itse, silloin kun hän oli vienyt maja-asukasnaisen
Ainen ja tämän ystävättärien luo, tehnyt tyhmästi tuodessaan esiin
sivistysvihollisia mielipiteitä... selvää oli niinmuodoin, ettei Aine
koskaan loisi hänelle armollista silmäystäkään. Hänelle... Alfred
6720:lle... Olihan naurettavaa ajatellakin sitä! Kuinka merkitsisi hän
mitään Marianin rinnalla, joka kykeni luomaan tällaisia ihmeitä.

Hän istuutui puutarhan nurkkaukseen riippuvien glyziniaterttujen
varjoon, jonne suihkukaivon hopeainen valo vain hieman ylti.

Hän oli tosiaankin varsin onneton.

Hänen onnettomuutenaan oli kunnianhimo, nuoruus, alhainen asema ilman
mainetta. Niin mielellään olisi hänkin antautunut tämän valikoidun
ylellisyyden pyörteisiin, joka saattoi toiset ihastumaan. Mutta
jokin esti hänet siitä, eikä hän oikein päässyt selville, oliko se
todellakin vain muisto vuoristojärven rannoista. Ja kuitenkin hän oli
juuri äsken, iltapäivällä, ymmärtänyt, miten läheisesti hän kuului
tähän sivistykseen, jonka rinnalla luonnollisuus näytti raa'alta ja
kehittymättömältä kuin joku lujakourainen maja-asukasvaimo.

Hän kaivautui yhä syvempään punaruskeiden oksien kiemuroihin. Aivan
hänen edessään kuului askelia, vieraita kulki rauhattomina ohi. Hän
kuuli irrallisia lauseita näiden keskustelusta. Siinä hän istui...
odotti... tajuamatta oikeastaan piilottelevansa Ainea, hänen
äänettömiä, viehättäviä askeleitaan ja posliinivalkeiden, pienten
käsiensä kalpeata hipiää.

Mutta jokin tuntui pidättävän häntä täällä sinipunervassa hämyssä.
Hetken kuluttua lähestyivät askeleet uudestaan ja äkkiä pysähtyivät.
Sensijaan kuului nyt kaksi miesääntä niin selvästi, että tahtomattaan
kuuntelija voi seurata tarkkaan jokaista sanaa.

"Ei, myönnä pois vaan, Marian, että laskit leikkiä sanoessasi niiden
elävän. Tyydy vain niiden kauneuteen, mutta älä vaadi meidän uskomaan
niin mielikuvauksellista!" Sanoja seurasi puolittain ivallinen nauru.

"Niin, nuo kukat!" ajatteli Alfred kyyristyen yhä enemmän piiloon.
Häntä huvitti, miten keksijä vastaisi.

"Ne elävät!" sanoi tämä kylmällä, soinnuttomalla äänellä.

"En usko... sinun täytyy ensin se todistaa... kuinka olet ne istuttanut
tänne?"

"Taidokas järjestely, istutussuhde... ei mitään muuta... Erityisesti
ilmasto, ravinto, hapenjohtaminen, kaikki oikeassa suhteessa.
Niinkutsuttu luonto rakentui samoille perusteille, vaikka sangen
alkeellisesti. Kuilujen liittäminen toisiinsa! 20:nnen vuosisadan
kirjallisuudesta olen lukenut siitä. Soluteoria, nyt vain äärettömästi
suurennettuna, kehitettynä. Lisäksi minun keksimäni uudet menetelmät...
Mutta tietenkin n.k. luonnon antama esimerkki..."

"Siis jäljittelyä?"

"Pah, jäljittelyä! Marian 27974 ei jäljittele, hän luo uutta!
Ihminen on päättänyt löytää sen, mihin luonto on ollut liian tyhmä.
Kuusituhatvuotinen intelligenssi!... Kukat kasvat."

"Mutta kasvavatko ne vain kuihtuakseen... kuten muutkin?"

"_Minun_ kukkani jäävät elämään. Tämä peonia —" Alfred kuuli miten
muuan oksa rasahtaen taipui — "on jo kuusi viikkoa vanha, ja nuo
gloxiniat tuolla yli kaksi kuukautta... mutta huomaappas niiden komeus!"

Ihmetyksenhuuto oli vastauksena, ja olipa Alfredinkin vaikeata salata
mielenkiintoaan. Hän ei voinut kieltää Marianin keksintöä, ja se tuntui
hänestä raskaalta kantaa.

"Niinmuodoin voidaan toivoa, että ne ruusut, jotka hääpäivänä lahjoitat
kauniille Ainelle, tulevat ilahduttamaan vielä jälkeläisiänne?"

Huolimatta kunnioittavuudestaan ei vieras ääni voinut kuitenkaan
aivan kokonaan salata vihan vivahdusta. Alfredista, jonka sydän tuon
nimen kuullessaan miltei taukosi sykkimästä, tuntui koko kysymys
jonkinlaiselta iskulta, jota hän ei heti kyennyt edes käsittämään.

"Minä en tule saamaan jälkeläisiä... En kuitenkaan Ainesta... ellei..."
Tunteeton, puhekoneen kaltainen ääni katosi käheään kuiskaukseen.

"Sinä haaveksit... keinotekoisesta... väriruumiista?" Kysymyksessä oli
samalla vihamielisyyttä, nöyryyttä, varoitusta. Hiljaisen kiihtymyksen
vallassa kuunteli Alfred piilossaan ja kauhistuneena tuumi itsekseen:
"Siis Ikarus... ikivanha lapsuustaru... Mikä aurinko voisikaan kukistaa
tuon miehen?"

Mutta Marian oli jo saanut hillityksi äänensä:

"Kuka voi sanoa, että ajattelen sitä... Mutta voisihan olla
mahdollista... että minä... kenties... tietäisin keinon..."

"Mitä varten?" kysyjä liikahti kuin olisi kohauttanut harteitaan.

Mutta Marian seisoi hiljaa. Hänen jäsenensä eivät liikahtaneetkaan. Ja
sittenkin siinä oli viimeinen päämäärä, jonka hän ottaisi itselleen.
Mitä voisi sen rinnalla Ainekaan hänelle merkitä muuta kuin joku
lasinen nukke, jollaisena Alfred oli nähnyt hänet silkkiverhossa
kultaoranssin valossa. Vain hauras... ja... ah, hänelle niin hyödytön
esine, Aine...

"Ei ole olemassa mitään 'Mitä varten?'... Se on välttämättömyys. Se on
ainoa tehtävä, mikä on jälellä!"

Ikarus... ajatteli Alfred... Ikarus...

"Ei, se on mieletöntä... ja sellaiseen minulla ei ole halua ottaa
osaa!" kuului toisen kiihtynyt ääni, ja askeleet kaikuivat jälleen
tiellä rauhattomasti. Toinen seurasi tyynenä, tasaisin askelin.

Kun Alfred tuli esiin glyziniaoksien suojasta, ei ketään enää näkynyt.
Vain kauempana jättisuurten krysanthempensaitten luona näkyi joitakin
liikkuvia varjoja...

Elän tunsi olonsa kummalliseksi. Hän oli kuin kauvan aikaa pimeydessä
vaeltanut, joka äkkiä kohtaa kirkkaan päivänvalon ja erottaa esineitten
ääriviivat, värit...

Hän ymmärsi nyt ne hämärät tunteen ailahtelut, jotka tähän asti olivat
sekavain varjojen tavoin seuranneet häntä.

Hän tiesi nyt rakastavansa Ainea...

Kuin voimakas, syöksyvä aalto työntyi hänen sieluunsa kaipaus saada
suojella Ainea, tätä hentoa olentoa, suojella häntä tuota vastaan, joka
ei tahtonut tietää mitään rakkaudesta ja joka oli vain — aivoja, ei
mitään muuta kuin pelkkiä aivoja! Hän unohti kokonaan sen, ettei tämä
hemmoteltu tyttö häntä lainkaan kaipaisi, ei tarvitsisi. Päinvastoin
tunsi hän omaavansa jonkunlaisen salaisen mahdin, oudon voiman, joka
lämpimästi ja rohkaisevasti karkaisi hänet, heikon saamattoman...

Ja yhtäkkiä alkoi hämy hänen ympärillään tuntua sietämättömältä. Hän
tahtoi vielä vähän nauttia tästä ihastuttavan kauniista kukkaisihmeestä
ja sitten astua jälleen saleihin. Ja jos hän tapaisi Ainen, ei hän
jättäisi käyttämättä mitään tilaisuutta astuakseen hänen luokseen,
seuratkoonpa siitä heille kummallekin mitä tahansa! Eikö tyttö ollutkin
vain turvaton lapsi, jota hänen tuli suojella?!

Suihkukaivon hopeavalo hohti kuin maanalainen valovirta. Hän tahtoi
vielä kerran nähdä azaleojen tulenliekit, tuntea ruusujen monivärisen
loisteen kasvoillaan... vain pienen sydämenlyönnin ajan...

Sydämenlyönnin ajan täynnä kaipausta Ainen puoleen!

Lähellä ei ollut ketään, joka voisi huomata tai häiritä häntä.

Hän astui aivan kukkalavain viereen, jotka kylpivät aamuvalon
kaltaisessa, kylmässä säteilyssä.

Mutta mitä tämä?!

Tuolla taivutti muuan kukkanen päänsä, väsyneenä, sivulle. Azaleat
sulkivat välkkyvät terälehtensä... kuin vaaran uhatessa. Liljat
taipuivat raskaasti alas varsiaan kohti.

Alkoivatko värit häipyä?

Vai pettivätkö hänen silmänsä?

Hän kosketti muutamia kruununmuotoisia kukkia. Ne tuntuivat
hervottomilta, kuihtuneilta. Viherjöinti kalpeni ja tilalle jäi tahmea
kosteus.

Olihan Marian juuri äsken vakuuttanut, että niiden elämä ei sammuisi,
että kukinnan samettipeite ja hieno tuoksu eivät katoaisi.

Mitä olikaan tapahtunut?

Tai... mitä tapahtuisi?

Hän näki sen selvästi... ei voinut olla näkemättä: kukat kuolivat yhä,
hitaasti käsittämättömästi.

Ponnistaen muistiaan hän kertasi mielessään: Marianin sanoja:
"... erittäinkin ilmasto, ravinto, hapenjohtaminen..."

Syyn täytyi piillä jossain näistä kolmesta tekijästä. Muita syitä ei
voinut olla!

Niinmuodoin...

Ilmasto ei missään suhteessa ollut kylmennyt niin paljoa, että kasvisto
sen johdosta olisi alkanut kuihtua. Päinvastoin. Ilma, joka oli
kasvilavain yllä liikkumattomana, tuntui tulleen entistä lämpimämmäksi
ja kuivemmaksi. Ravinnossa, joka epäilemättä oli pantu alas juuriin
ja varsiin, ei voinut sen enemmän huomata muutosta tapahtuneen.
Todennäköisesti käytettiin tässä osmotisella paineella toimivaa
putkijohtojärjestelmää, joka ei voinut joutua huomattavammin epäkuntoon
ilman selviä ulkonaisia syitä.

Ei voinut olla kysymystäkään siitä, että tässä olisi jotain muuttunut.
Alfred tunsi omasta kokemuksestaan tällaisia laitteita siksi paljon,
että hän ei sellaista mahdollisuutta ottanut lukuunkaan.

Jälellä oli siis viimeinen... happi.

Mutta sitähän kannatti vielä vähemmän ajatella! Suuret happipumput,
jotka yötä päivää jo parinkymmen vuoden aikana olivat pitäneet huolen
raittiin ilman johtamisesta kaupunkiin, olivat tarkan vartioinnin
alaiset ja sellaisten asiantuntijain hoitamat, ettei tämäkään syy
voinut tulla kysymykseen. Laitteita käytti sähkövirta, joka sai
suunnattoman korkeajännityksensä mahtavista hiilivuorista. Ei, häiriö
oli kerrassaan mahdoton! —

Alfredin aivoissa risteilivät ajatukset sekavina, polttavina. Päästyään
taas tasapainoon hän miltei soimasi itseään nopeasta pelästyksestään.

Mutta mikä kumminta, hän oli todellakin käynyt vallan hervottomaksi.
Siinä nyt oli taas vanha Henrik kirottuina löytöineen, hämärine
viittauksineen ja synkkine ennusteluineen!

Parasta oli joka tapauksessa mennä ajoissa, ennenkuin muut vieraat
mitään huomaisivat, Marianin luo ilmoittamaan tästä. Sehän oli hänen
velvollisuutensakin, sillä olihan hän kemiatekniikan alalla hänen
virkaveljensä, vaikka etäinenkin.

Ehkä voitaisiin kaikki parilla taitavalla korjauksella saada taas
järjestykseensä, ennenkuin tuho leviäisi. Ja olihan niin sääli noita
ihania kukkia!

Sisällä kohtasi häntä vilkas puheensorina. Vieraat olivat nousseet
ja kerääntyivät juuri muutamien herrojen ympärille, jotka näyttivät
kovalla äänellä selittävän jotain ilmoitusta.

Aivan Alfredin ohitse kiiruhti eräs Marianin laboratorioapulaisista,
yllään hieno valkea viitta, jossa kimalteli kuin värittömiä, tippuvia
pisaroita.

Nuori oppinut huomasi heti jännittyneestä mielialasta, että jotain
epätavallista oli tapahtunut. Hän pysäytti apulaisen ja kysyi hiljaa:

"Ovatko siis muutkin jo huomanneet kukkien kuihtumisen? Aioin juuri
puolestani tulla ilmoittamaan siitä, mutta lienen tullut liian myöhään."

"Kukkien?" Nuorukainen katsoi häneen hämmästyneenä. "Kukista minä en
tiedä mitään!"

Alfred osotti kokoonkeräytyneitä juhlijoita... "Minä ajattelin, että
täällä olisi kysymys niiden virkistämisestä. Se olisi todellakin
tarpeellista! — Mistä täällä sitten on kysymys?"

"Kroonihappo ja kali ovat irtautuneet... Ne täytyy heti saada yhtymään,
sillä happipumput ovat yhtäkkiä lakanneet toimimasta. Olemme koettaneet
saada puhelimitse tietoja... aivan käsittämätöntä... sellaista
häiriöitä ei ole vielä milloinkaan sattunut! Ellei tätä voida heti
järjestää, tuhoutuvat tuhannet kukkalaitteemme." Mies oli hyvin
kiihtynyt ja pyyhkeili suuria hikipisaroita otsaltaan.

"Niin, ja paljon muutakin voi tuhoutua!" kuului Henrikin ääni
odottamatta hänen viereltään. Mutta apulainen ei ehtinyt vastaamaan,
sillä Marian viittasi hänelle. Ja niin huomasivat opettaja ja oppilas
olevansa miltei yksinään järkytetyn vierasjoukon sivulla.

Alfredin silmissä hämärtyi.

"Te ajattelette siis...?" hän olisi tänä silmänräpäyksenä antanut
satumaisia rikkauksia kuullakseen kieltävän vastauksen opettajaltaan.

"Se on merkki, jota olen odottanut!" tuli vanhuksen käheästä kurkusta.

"Ja sitten...?" nuorukainen tunsi kielensä halpautuvan.

"... ja se kohtaa _meitäkin_... nyt minä _tiedän_ sen!"

Alfred katsoi häneen kauhistuen. Kylmissä, kovissa silmissä oli
mielipuolen loiste. Vanha mies vapisi.

Äkkiä tempasi tämä oppilastaan käsivarresta. "Tule!... Kenties...
jotain voisi vielä tehdä..."

Hänen äänensä oli soinnuton, kova. Alfred tuskin ymmärsi sitä
huumauksessaan. Mutta hän ei vastustanut vähintäkään, kun vanhus
johdatti häntä ohi ihmisten.

Mutta päästyään salista kääntyi Alfred ikäänkuin olisi unohtanut
jotain. Hänen silmänsä etsivät Ainea. Hän olisi sanonut hänelle jotain,
antanut hänelle jonkun merkin.

Mutta hän näki vain outoja, pelästyneitä, kalpeita, ilmaa tavoittelevia
kasvoja. Hän näki vain valojen ja värien pyörteen, joka pyöri
jättiläismäisenä, kirjavana pilvenä. Pilven keskellä vilahti joka
hapenpuutteesta pyörtynyt nainen, jota kannettiin...

Mutta Ainea hän ei nähnyt...




VI. HÄTÄ.


Kun komitea, joka oli asetettu tutkimaan sähköhäiriöitä A 15:nteen
kuuluvassa hiilivuorikaivoksessa, nousi lentolaivaan, alkoi heti
innokas väittely sen jäsenten kesken. Arvoisat vanhat herrat,
kaljupäiset kuin munan kuori, olivat olleet äärettömän kiihottuneet,
jopa miltei raivoissaan, tultuaan Numero 50000:n puheille.

Oli ennenkuulumatonta, että tämä kuuluisuus oli uskaltanut asettautua
vastustamaan heitä, sähkökemian ja kemiatekniikan ensimäisiä miehiä.
Ja että hän sitäpaitsi oli pyytänyt tähän tutkimukseen mukaan Henrik
19530:n, tuon suoraan sanoen mitättömän suuruuden, vieläpä erikoisesti
toivonut hänen tulevan — se oli todella eriskummallista! Kaiken lisäksi
oli Gustajo 25854, Salaisen Viraston vakooja — hänen virkatoverinsa
olivat saaneet jo aikoja sitten tietää hänen salaisen ammattinsa —
saanut selville, että tämä Henrik ja eräs aivan tuntematon nuorukainen
olivat käyneet Henrik 50000:n luona.

Tuon vanhan haaveksijan sanottiin tehneen jonkun erittäin tärkeän
löydön! Ja senvuoksi oli Yleinen Virasto päättänyt, ettei nyt
kyseessäolevaa tutkimusta saisi tehdä ilman häntä...

Tieteen edustajilla oli kyllä syytä suuttumukseen! Paitsi huhuja ei
heille oltu annettu mitään lähempää tietoja tästä salaisesta löydöstä
— pitikö tuon salaperäisen vanhuksen nyt ylipäänsä jotain keksiä. Jo
ilman sitäkin puhuttiin, enemmän kuin oli sopivaa, A 15:n kuulujen
tutkijain puutteellisesta intelligenssistä ja saamattomuudesta.

Ja mitä niin tärkeätä ylipäänsä olikaan sattunut, että heitä häirittiin
tärkeästä työstään ja kotoisesta mukavuudestaan? Happipumput olivat
olleet käymättä neljännestunnin...

Hyvä... Mikseivät happipumput voisi olla hetken käymättä? Lähinnä
se tietysti riippui teknikoista ja konerakentajista, mutta he eivät
milloinkaan olleet tahallaan jättäneet velvollisuuksiaan täyttämättä.
Ja mistään muusta ei myöskään voinut johtua äskeinen ilmoitus
suonivirtojen vähentymisestä...

Henrik 19530 istui nyt todellakin ilmalaivassa vierellään ruskettunut
nuori mies, joka näytti heistä enemmän aikakausientakaiselta
metsäläiseltä kuin heidän virkatoveriltaan...

"Voin vaikka vannoa, että tunnen tuon nuorukaisen," kuiskasi Gustajo
vierellään istuvalle Bernardin 30165:lle. "Salaisen Viraston kirjoissa
on hänet merkitty karkulaiseksi." Ja hän siveli pitkää neliskulmaista
partaansa hyvin merkitsevästi ja murisi kuin laivan potkuri.

Bernardin taas oli toista mieltä. Hän ei koskaan sopinut samaan kaavaan
muitten kanssa. Ulkonäöltään hän muistutti pientä, pahanilkistä apinaa
pyöreine kasvoineen. Nytkin asettui hän toiselle kannalle sanoen:

"Varmoista lähteistä tiedän, että hän on kaupunkien Keskus-Senaatin
lähettiläs, joka tiedottaa viimeisistä, ikävistä tapahtumista
keinotekoisten ravintomenetelmien valmistamisessa. Minä olen kuullut
— näillä yksilöillä ei ole kyllä tilaisuutta tutkia tällaisia
ilmoituksia, koska he eivät toimi tällä alalla — niin, kuullut, että
kysymyksessä on harjoitettu suoranaista pettämistä. B 35:ssä ja N
27:ssä on kieltäydytty vastaanottamasta tätä ravintoa. Rahvas uskoi,
ettei se enää voisi ravita ja vaati... uskomatonta!... kasvihedelmistä
valmistettua ruokaa!"

"N 27:ssä on alati sattunut sivistysvallankumouksia." Toko 32434
kohautti halveksittavasti harteitaan. "Mutta mitä tulee tähän
tuntemattomaan nuoreen, yksilöön, tiedän varmasti, että hän on etevä
spesialisti sähkökemian alalla ja saapui tänne eilen D 23:sta. Siitä
ei ole epäilystäkään, sillä muutoinhan ei Yleinen Virasto olisi
järjestänyt häntä tälle tutkimusretkelle!" Hän vilkaisi ympärilleen
kylmin silmäyksin kasvoillaan ilme, josta voi päättää hänen jo
ennakolta pitävän täydellisinä idiootteina niitä, jotka uskaltaisivat
olla eri mieltä hänen kanssaan.

Mutta hänen lähin naapurinsa, Attila 29336, ei voinut enää sietää
toisen kerskailua. Attilalla, sensijaan, että Bernardin muistutti
apinaa, oli puolestaan äkäisen sonnin näköinen muoto — löytyihän A 15:n
asukkaissa toki kaikkia eri eläinmuotoja! Ollen sähkökemian etevimpiä
miehiä oli hän tällä hetkellä todellakin suuttunut, sillä kyseessäoleva
nuori mieshän olisi — edellisen puheen mukaan — ollut hänelle voimakas
kilpailija.

Hän kohautti ja, sen näköisenä kuin olisi häntä korvennettu hehkuvissa
platinatangoissa, kivahti hän, virkatoveriensa tapaan peitetyllä
äänellä:

"Se ei ole totta! Tiedänhän minäkin jotain. Minulle on kerrottu, että
tämä mies on Salaisen Viraston asiamies. Kuten tietty on Henrik 19530
innokas kulttuurin halveksija. Ja jos hän yrittäisi vallankumousta,
olisi tämän miehen tehtävänä saattaa hänet rikollisten vuorityömiesten
joukkoon. Kaikki muu on vain verhoa, jolla kaupunkiin estetään
pääsemästä mitään vahingollista, jos asia tulisi tunnetuksi."

Toiset neljä nyökkäsivät, nyt sovinnollisina. Salainen rikos...
siinäpä oli ehkä jotain, josta voisi olla hyötyä omille asioille.
Mutta Gustajo, jolle tällainen selitys tuli yllätyksenä, pysyi vielä
epäuskoisena, ja kun virkatoverit kääntyivät hänen puoleensa, jota he
pitivät salaisuuksiin perehtyneenä, koetti hän pelastaa omaa arvoaan
hämärillä viittauksilta.

Silläaikaa istuivat Henrik ja hänen seuralaisensa, Daniel, hiljaa
vieretyksin ja tarkkailivat harmaareunaisia, altaan kiitäviä pilviä.
Toissa päivänä olivat he tehneet ilmoituksensa Yleiselle Virastolle,
tai oikeammin sanottuna, Daniel oli ilmoittanut eläinten paosta ja
vanha tiedemies oli vain liittänyt siihen eräitä tärkeitä huomautuksia
ja tieteellisiä selityksiä tapauksen johdosta.

Numero 50000:n ensimäisenä vastauksena oli, ettei tällaisilla
ilmoituksilta nyt missään tapauksessa saisi tehdä kansaa levottomaksi.
Sensijaan lupasi hän ottaa heidät mukaan hiilikaivoksille tehtävälle
tutkimusmatkalle. Sen tuloksista jäisi riippumaan, ryhdyttäisiinkö
julkisiin turvallisuustoimenpiteisiin. Miten näihin toimenpiteisiin
käytäisiin, sitä ei voinut Numero 50000:kaan kyllä sanoa —
keinotekoisesta ravinnosta ei kuitenkaan voitaisi vielä luopua A 15:ssä
eikä muuallakaan, eihän ollut luonnollisia eikä muitakaan varastoja
olemassa. Henrik kyllä jälleen, vaikka turhaan, huomautti siitä
vaarasta, mikä eräänä päivänä voisi johtaa maailman koko tuhoutumiseen,
kun ilmantyppeä otettiin niin rajattomat määrät...

Numero 50000 suorastaan kieltäytyi nytkään ajattelemasta sitä,
sillä Terveysviraston jokaviikkoinen tiedonanto oli tällä kertaa
epäsuotuisine sanomineen kuluttanut hänen hermovoimiaan sen päivän
osalta jo kylliksi.

Hänen päänsä oli täynnä sen tuomaa levottomuudentunnetta... niin, että
hän vanhan tiedemiehen käynnin loputtua vielä kysyi tältä: "Mihin
johtaa tämä ilmahäiriö, kun nyt jo on lukuisia itsemurhatapauksia?"

Henrik kohotti hartioitaan. "Ilma kostaa puolestaan, kunnioitettava
yksilö! Asettakaa alkuvoimien häiriytynyt kiertokulku jälleen
ennalleen, niin kaikki nämä oireet häviävät!"

Mutta Numero 50000 pudisti päätään. Hän ei tahtonut, ei voinut uskoa,
että tämän yhden oppineen ajatus voisi olla oikea vastoin yleistä
käsitystä.

"Minä uskon asian olevan autettu sillä, että annamme kerran taas
sataa", lohduttelihe hän. "Ja sitten ennenkaikkea hiilisuonet! Minä en
todellakaan usko, että kyseessä on muuta kuin onneton sattuma. Mutta
joka tapauksessa pyydän, että mikäli mahdollista kaikki osanottajat
merkitsevät havainnot tarkkaan muistiin. Muuten en voi täällä
virastossa päästä täyteen selvyyteen asiasta."

Näin sanoen oli hän jättänyt heidät.

Ja nyt olivat he matkan alusta asti istuneet punnitsemassa ja tarkoin
merkitsemässä muistiin kaikki mahdollisuudet, joita he voisivat esittää
Numero 50000:lle todisteiksi tuhoteoriansa puolesta.

Puolipäivän aikana nousivat laivan pohjalta automaattisesti
ruokailupöydät, mutta sillaikaa kun muut, nyt taas täydellisesti
sovinnossa, nauttivat runsaan aterian, antoivat Henrik ja Daniel jäädä
sen melkein koskematta.

Kuumeisin, jännittynein hermoin tuijottivat he sumuiseen pilviverhoon,
joka laajana kohosi ilmalaivan ja maan välille. Muutaman kerran
kuulivat he syvällä allaan liitävän ja samassa taas tiheään usvaan
katoavan petolinnun kirkuvan. Muutoin eivät he kuulleet mitään, paitsi
epäselvää, hiljaista koneiden käyntiä ja komitean jäsenten ajoittaista
kiihkeätä juttelua.

Daniel ajatteli surulla majaansa kalkkivuorien kielekkeitten varjossa,
Jolania, jonka täytyi viettää nämä hetket maailmanunohtamassa
yksinäisyydessä... Ladizin maja-asukkaiden lupausta muuttaa myös sinne,
ja satoja vaikeuksia, jotka hän matkallaan vielä kohtaisi.

Kuinka halusta hän taas olisikaan onnellisena Jolaninsa kera, kaukana
tästä mielettömästä narripelistä, johon hän nyt vielä kerran oli
joutunut osalliseksi vain siksi, että hän tahtoi tuoda vanhukselle
hänen pyytämänsä tärkeät tiedot...

Vihdoin tunsivat he ilmanvedosta, joka sattui hartioihin
ikkunanraoista, että ilmalaiva oli laskeutumassa. He liukuivat valkean
pilviverhon läpi, joka ympäröi heidät kuin läpitunkematon pehmeä
seinä. Sitten kohosi verho, ruskea, puuton ja vedetön maa syöksyi yhä
lähemmäksi näyttäen vihdoin ryntäävän aivan heidän jalkoihinsa.

Hiukan ponnahtaen pysähtyi ilmalaiva.

Henrik ja Daniel jättivät toiset laskeutumaan laivasta ja ottamaan
komitean jäseniä vastaan tulleiden vuoriteknikkojen kunnioittavia
tervehdyksiä.

Nopein askelin kiiruhtivat he joukosta suoraan työläisten
asuntoneliöön. Vanha Robert 780, jonka tapaamiseen Henrik oli pannut
toivonsa, oli tosiaankin vielä elossa. Hän tuli pian näkyville ja
selitti Henrikille olevansa heti valmis palvelemaan, tunnettuaan hänet.

Valkohapsisina ukkoina näkivät jälleen toisensa nämä kaksi miestä,
joista toinen vuosia sitten oli joutunut sattumalta toisen tielle,
kun eräs A 15:n kuljetusvirkailija joutui hänen tyrkkäyksestään
korkeajännitysvirran uhriksi. Oikeusistuimen psykoloogit eivät Henrikin
väliintulosta huolimatta ottaneet uskoakseen tapaturman syytä, vaan
tuomittiin mies murhaajana kahden vuoden pakkotyöhön vuorikaivoksen
porauskoneeseen ja kaupungin kiroukseen.

Kallioon syöksyvän timanttiporan jylinä teki hänet näinä vuosina miltei
kuuroksi, ja kun hänen työaikansa päättyi, jäi hän tänne edelleenkin
asumaan, vaikka vanha vuorityö vähän senjälkeen lopetettiinkin.

Hän istui pienessä mökissään, tuli jo varhain ukoksi, oppi melkein
täydellisesti seudun kielen ja odotti... ei tiennyt itsekään, mitä...

Mutta kun hän tunsi mitä tarkimmin kaikki vuorikuilut ja sivukäytävät,
kysyttiin häneltä usein niissä asioissa neuvoja ja hän totteli
sellaisia käskyjä kuin vanha äreä koira.

Sentähden ei häntä nytkään vastustettu, kun hän lyhyin selityksin pyysi
molempine vieraineen päästä laskeutumaan kaivokseen nostokoneessa.

Sitäpaitsi kummankin A 15:n asukkaan selvä porvarinumeromerkki poisti
kaiken epäilyn. Ja niin ehti ukko seuralaisineen tällä hetkellä työn
alla olevaan kaivospohjaan ennen kuin virallisen komitean jäsenet
saivat sovituksi siitä, missä järjestyksessä he parhaiten alottaisivat
Yleistä Virastoa varten laadittavan pöytäkirjan teon.

Yli 30 vuotta sitten teki muuan S 23:n asukas ihmeellisen keksinnön,
jonka kautta vaarallinen hiilenhakkaustyö tuli tarpeettomaksi. Kun
barbaarisista vuosisadoista oli kulunut jo niin pitkä aika, olikin
tärkeätä osata polttaa kivihiiltä, tuota kallista ainetta. Sitä
valmistettiin mitä huolellisimmin johtamalla ilmasähkömenetelmien
avulla auringonvaloa... itse maan kivihiilivarastot alkoivatkin
vähitellen täydelleen loppua. Ja kivihiilisuonista johtuvat virrat,
kuten esim. happipumppuja käyttävät, olivat nykyisin mitä tärkeimmät.

Niinpä olikin totuttu rajoittamaan hiiltä aivan määrättyihin
käyttömahdollisuuksiin. Työskentelykin koski vain eräitä suonia,
muitten ollessa kaiken varalta säästössä. Ja tämäkin työ erosi kokonaan
aikaisemmasta ylimalkaisesta, tuhlaavasta tavasta. Sähkökemiallisia
teitä muutettiin vielä raakahiili ylemmässä työkerroksessa kaasuiksi ja
kovavirroiksi, jotka putkien ja lankojen kautta johdettiin edelleen.
Ja samoinkuin maailmankaupunki A 15:n alla jyrisivät täälläkin
vuorenkupeilla koneet, jättiläispyörät ja putkilaitteet.

Häiritsemättä astuivat he nyt kolmisin ohi tämän pauhaavan, räikeää
punavaloa hohtavan hornan. Siellä täällä öljyätippuvien metallien,
kimaltelevien lasien ja säihkyvien kipunain keskeltä näkyi ihmiskasvoja
liekkiaaveita muistuttaen. He olivat rikollisia, jotka täällä Robert
780:n tavoin kärsivät rangaistustaan, työnnettyinä kaupunkien
korkeuksista tänne maansisuksen kuumaan yöhön. Viimeisinä aikoina
lähetettiin tänne etupäässä vain ammattivarkaita ja murhamiehiä,
joitten suhteen ei ollut aivan painavia syitä kovempaan rangaistukseen.

Tästä kaikesta kertoi vanha oppinut nuorelle ystävälleen, joka vaiti
kulki hänen vierellään sileäksi rakennetulla kivipohjalla eikä tahtonut
oikein uskoa, että he todellakin hengittivät ja puhuivat 1500 metriä
tasangon pintaa alempana.

Henrik oli jo ennakolta päättänyt jättää virkatoveriensa tutkittaviksi
koneet ja työhuoneiden valaistut ympäristöt. He olivatkin varmaan
tyytyväiset tutkiessaan tuota pikaa vain sen, mitä virkailijat
rajoitettuihin kokemuksiinsa nojaten esittäisivät heille.

Täällä, sen hän näki heti ensimäisellä silmäyksellä, ei ollut
löydettävissä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Jos oli olemassa
jotain, mitä hän hämärästi aavisti, täytyi sen olla jossain muualla,
ulkopuolella tämän päivittäin huolellisesti tarkastettavan työn.

Hän seisahtui, tarttui ohjaajaa käsivarteen ja osoitti alaspäin. Mutta
ukko pudisti päätään tahtoen käydä edelleen. Henrik ei kuitenkaan
päästänyt häntä. Hän veti taskustaan kellastuneen piirroksen ja osoitti
paria viivaa, joiden alla oli 19:s pohjayksikkö (1650 metriä).

Samalla näytti hän vanhukselle 50 rahayksikön paperia heiluttaen sitä
houkuttelevasti.

Ukko katsoi vihaisesti rahapaperia sekä piirrosta. Sitten silmäsi hän
seuralaisiaan. Vihdoin kuiskasi hän vaivoin jonkun sanan:

"Kaikki vettä... pylväät luhistuvat... ei käy päinsä... ei ole ilmaa..."

"Kyllä se käy!" sanoi Henrik rauhallisesti. "Meidän täytyy ainakin
yrittää. Hankkikaa meille lamput."

Ukko ei vastannut mitään, mutta näytti asettuvan äänettömään
vastarintaan. Viimein työnsi hän molemmat sivuun punaisten
kaariliekkien läheisyydestä.

"Tahtoisin kyllä mielelläni..." alkoi hän kömpelönä, "koska te niin
haluatte... mutta ilma... höyryt siellä tukehduttavat..."

"Meillä on happilaitteet." Henrik näytti kahta pientä koteloa, joissa
riippui kimmoisa putki.

"Teidän täytyy... arvoisat herrat..." ohjaaja ojensi, vastahakoisesti
kyllä, käsiään... "Minä olen köyhä."

"Kas tässä. Nyt ohjaatte meitä!"

Robert 780 tuli heti toimeliaaksi. Jättäen heidät seisomaan hän ryömi
alhaalla olevaan, pimeään kuiluun, jonka ohi he olivat tulleet aivan
huomaamatta. Pitkän ajan kuluttua tuli hän taas näkyviin mukanaan kolme
hyvin pientä, keltavaloista lamppua. Hän antoi merkin ja he seurasivat
häntä taas.

Hetken kulkivat he vielä sileätä, harmaakivistä pohjaa. Sitten alkoi
se aleta ja seinät painuivat lähemmäs toisiaan eivätkä he oikein
voineet käydä pystyasennossa. Äkkiä hävisi Robert mutkan taa, jossa tie
näyttikin loppuvan. He näkivät hänen nyt mutkan takana odottavan heitä
kasvoillaan nyrpeä ilme. Valo täällä oli jo varsin heikko. Nyt hän
tarttui Henrikkiin ja lausui:

"Ei kelpaa. Täytyy mennä tuonne alaspäin."

Oppinut riisui nopeasti yltään kirjaillun kaksivärisen viittansa ja
Robert ojensi hänelle eräänlaisen nutun, lyhyet housut ja puukengät,
jotka hän veti esiin jostain kolosta, minne hän vuosia sitten oli ne
omia tarpeitaan varten kätkenyt. Daniel seurasi esimerkkiä, jolloin
hänen pukunsa alta tuli näkyviin ladizilaisen maja-asukkaan kova
vaatekerta. Senjälkeen otti jokainen lampun ripustaen sen nahkavyöhön.
Ukko piilotti hienot vaatteet vuorostaan johonkin pimeään sopukkaan.

Sitten lähtivät he taas.

Hitaasti ryömivät he kuivaa, terävien rapakivien täyttämää pohjaa.
Takana kuului vielä koneiden jylinän kaikua. Silloin tällöin kuului
jossain seinämän vierellä joku eläin sylkevän, mutta sitten ei enää
kuulunut sitäkään.

Ajanmittaa pimeni kokonaan. Lyhtyjen valju, heikko valo värähteli. Sen
avulla näkivät he jonkun matkan päässä ikivanhan, laudoista pystytetyn
kopintapaisen, joka oli ympäröity neliskulmaisilla tummilla kivillä.
Ilma tuli nyt sakeammaksi ja he tunsivat sen olevan täynnä vanhan tomun
tuoksua.

Vaieten astuivat he eteenpäin, jälleen aleni polku. Puihin oli
kietoutunut tiheätä sienikasvistoa, joka täytyi kulkiessa työntää
syrjään kuin verho. Väliin kohtasivat he taas lätäköitä, joista nousi
ilkeätä kosteutta.

He tunsivat vaeltavansa aivan loppumattoman pitkän ajan. Ja yhä
edelleen aleni tie. Toisinaan höyrysi heitä vastaan kuumaa kuin
etelätuuli ja se valoi heidän kasvoihinsa ja käsiinsä kuin pihkaista
kautsukkia, ja ne tulivat limaisiksi kuin sammakolla.

Nuori Daniel tunsi inhoa, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. Hän
etenikin kuin kuumeinen ihminen päämäärättömänä ajattomassa yössä.

Lätäkköjä esiintyi yhä tiheämmässä. Siellä täällä oli pystyssä
joku puinen merkki muistuttaen kolmikulmien huippua. Sitten pisti
louhoksesta esiin kokonainen sienimetsä hienona, porsliininvalkeana
kuin juoksussaan pysähtynyt vaahto. Lampun valossa oli se kuin
läpinäkyvää mehua, joka värähteli ilmavirrassa.

Kukaan ihminen ei ollut täällä varmaan käynyt pitkiin aikoihin.

Äkkiä loppui tämä tie ja näkyviin tuli alaston vuori. Se näytti
kirkkaammalta, ystävällisemmältä. Seinät, katos ja tie, kaikki kimalsi
kuin monisärmäinen hopea, täynnä tuhannesti taittunutta valoa. Oli kuin
olisi satukuningas muinoin sirottanut tänne tuhansia timantteja.

Ennenkuin he ehtivät selvitä ihastuksestaan pysähdytti heidät opas.
Aivan heidän edessään oli musta ahdas kuilu, joka johti pohjakerrakseen
ja jonka reunassa näkyivät kapeiden tikapuiden päät! Ukko kiinnitti
lampun vyöhönsä ja murahti muutamia sanoja.

"Tikkaat ovat aivan lahot! Varokaa!... Ilma on huonoa... 19:s kerros on
kokonaan veden vallassa..." Sitten astui hän ylimmille askelmille ja
lähti laskeutumaan täyttäen hartioillaan nelikulmaisen kuilun miltei
kokonaan. Osoittamatta hämmästystä seurasi Henrik jälestä. Mutta
Daniel seisoi hetken epävarmana ja silmäsi hopeanhohtoista loistoa
ympärillään. Ajatus, että hänen pitäisi kavuta tuonne alas, kauhistutti
häntä suuresti. Jo sen kuvitteleminen oli salvata hengen. Mutta viimein
voitti hän pelkonsa lähtien hitaasti toisten jälkeen.

Vielä kerran valaisivat lamput himmeästi katosta. Vielä kerran
säikkyivät lukemattomat kristallit salaperäistä tunnelmaansa
hävitäkseen sitten näkyvistä, kenties vuosikausiksi... Kenties
ainaiseksi...

Ahtaassa solassa oli ilma raskas ja tukahuttavan kuuma, kuitenkin
vailla epämiellyttävää tuoksua. Silmät kiinni eteni Daniel porras
portaalta askelmia tunnustellen. Mutta äkkiä loppuivat askelmat.
Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän riippui molemmin käsin
alimmasta portaasta ja syvällä allaan näki hän himmeää valoa Henrikin
lampusta. Hänen korvissaan suhisi ja hän tunsi ohimoillaan äärettömän
puristuksen. Hän aivan ähkyi.

"Liu'u alas seipäitä myöten!" Ääni kantautui hänen korviinsa kaukaisena
kuin näkymättömän veden kohina.

Hän teki automaattisesti mitä oli käsketty. Liukuminen vei hänen
kätensä nilelle kunnes hän tunsi taas pohjan allaan. Samassa huomasi
hän jo vierellään Henrikin ja tunsi kuinka lämmin virta huuhtoi hänen
polviaan. Kasvoille lehahti lämmin tuuli jostain pimeydestä. Opas
nuuhki ympärilleen ja lausui:

"Ilmahan on hyvä, vaikka se muulloin täällä alhaalla on ollut täynnä
kaasuja... Se on merkillistä..."

Seisoen aivan Henrikin vieressä tunsi Daniel kuinka tämä hätkähti
koko ruumiiltaan. Hän huomasi myös Henrikin keksineen jotain, mutta
huumautuneena ei pystynyt toteamaan mitä se oli.

Muutaman minuutin kuluttua Henrik taas pyysi, että matkaa jatkettaisiin.

Danielin mieleen muistui vanha tarina Hadeksesta. Hehän vaelsivat
aamuttomassa yössä kuin vainajien haamut! Lethevirran aallot eivät
voineet olla kaameampia, synkempiä, kuolleempia kuin tuo ääretön puro,
joka mustin aalloin solui heidän editseen!

Eivätkö hekin tässä ikuisen kuoleman piirissä etsineet kuolemaa?...
Miestä joka näyttäisi heille vaelluksen lopun?...

Näytti käyneen yhä pimeämmäksi. Valon sattuessa silmänräpäykseksi
seiniin välähti malmiruskeita ja kiiltävän mustia juomuja.

Ohjaaja kopautti niihin kevyesti kuokallaan.

"Kerrostuma alkaa", selitti hän päätään kääntämättä.

Danielissa heräsi äkkiä mielenkiinto. Tällaisilta siis näyttivät
jäännökset alkuaikojen palaneista rämemetsistä! Tämä... ainoastaan
tämä oli jälellä noista jättiläismäisistä aarnioista, jotka
tiheinä, välkkyvinä, tukahduttavine varjoineen olivat heittäytyneet
peninkulmittain vajonneille merirannikoille... Varovaisesti, haparoivin
käsin liukui hän pitkin kiiltävää kourua. Se oli aivan sileä kuin olisi
ollut hiottu. Mutta sitten kohtasi hän esteen, monihaaraisen tiheikön,
joka kaareutui ulospäin.

Daniel pysähtyi ja huusi hiljaa Henriklle.

"Mitä tahdot?" Tutkija kääntyi äkkiä ympäri.

"Täällä... Mitä tämä on?... Olisiko se jokin pensasto?"

He valaisivat lampuillaan ihmeellistä kohtaa. Se ei ollut pensasto,
se oli kokonainen puunrunko, kasvaen vinosti kerrostumassa. Se, mitä
Daniel oli huomannut, oli ruutumaisesti pykälöitynyttä kaarnaa...
Alempana näkyi vielä juuren haarakkeita ja ylempää oli hiiltynyt puu
katkennut levein siruin kuin myrskyn iskemänä.

"Se on suomuspuu..." selitti Henrik lyhyen tarkastuksen jälkeen.

"Kuinka vanha?"

"Sitä ei voi sanoin lausua... Kun se viheriöitsi, ei ihmistä
vielä ollut olemassa, ei imettäväisiä... Vain jättiläishyönteisiä
sirppileukoineen, suunnattaman suuria krapueläimiä... Siitä on kenties
satojamiljoonia vuosia..."

He lähtivät edelleen, sillä opas alkoi taas mutista. Daniel katsahti
vielä kerran jähmettynyttä runkoa ja tunsi taas painostavien ajatuksien
ryntäävän päähänsä.

Siinä oli elämän musta aave... Vuoren mustassa sydämessä... Ja kerran
oli sekin nähnyt auringon, äärettömän, polttavan kuuman, maailmoja
luovan auringon!

Ja jos nyt tulisi tuho, katoaisi hänkin ja viimeiset ihmiset, jotka
tiesivät hänen eläneen, katoaisivat hänen kanssaan...

Kuinka mieletöntä... Vain tyhmän ylpeyden tähden...

Daniel ei tuntenut enää ahdistavaa kuumuutta. Häntä puistatti kylmyys.

Kuolema...

Mutta yhä he kulkivat ja kulkivat.

Vihdoin astui ukko erääseen matalaan halkeamaan, joka näytti uhkaavan
kokonaan tukehduttaa. Mutta ilma siinä raitistuikin ihmeellisesti, jopa
tuntui kuin olisi tuulenhenkikin käynyt.

"Se oli viimeinen tällä tiellä!" Opas näytti tervanmustaan pimeyteen.
"Jos tahdomme päästä järvelle... täytyy jatkaa tästä."

Puolittain liukuen, puolittain syösten ryömi hän matomaisesti eteenpäin
ja toiset seurasivat niinhyvin kuin taisivat.

Mutta nyt tuli kuumuus taas melkein sietämättömäksi. Säröinen reunusta,
joka oli käden ulottuvilla, näytti olevan vain ohut seinämä, jonka
takana hehkui tuli.

Heidän kasvoiltaan juoksi paksu hiki ja koko ruumis oli märkä. Yhä
vaivaloisemmin edistyi matka.

"Onko täällä aina ollut näin kuuma?" huusi Henrik ukolle, joka mateli
eteenpäin nopeasti ja ihmeteltävän taitavasti.

"Ei näin kuuma... mutta kaasuja... niitä ei kuitenkaan nyt ole enää...
varmaankin täytyy jossain olla kaivospalo!" huusi tämä vastaan.

Ääni kuului hyvin hiljaa ja kaukaisena kuin paksujen verhojen takaa.

Suunta kävi yhä enemmän viistoon alas, mutta tilaa ylöspäin ei silti
jäänyt sen enempää, vaan päinvastoin. Oli miltei mahdotonta vastustaa
painovoimaa, joka raskaana veti jalkoja alas. Tämäntästä täytyi heidän
tarttua ulkonemiin käsin ja jaloin estyäkseen suorastaan putoamasta.

Nyt tuli aukko ahtaammaksikin niin että hartiat koskettivat reunamien
teräviin särmiin.

Heitä kalvoi jano, sillä ilma, jota he hengittivät, oli sakeata
hiilipölyä täynnä ja poltti kurkkua kuin suolapulveri.

Sitten kuulivat he kaukaa kuin rannattomasta ikuisuudesta tasaisen
veden putoamisen.

Järven täytyi nyt olla aivan lähellä.

Niin olikin myös ahdas sola jo lopussa.

Lamppujen valo katosi kerrassaan rajattomaan syvyyteen. He voivat taas
seistä pystyssä ja kulkeakin hieman kumarassa.

Kuinka hyvää se tekikään!

Tukahuttava ilmanhenki, joka tähän saakka oli heitä seurannut, muuttui
äkkiä hehkuvaksi myrskyksi, joka löi heitä vastaan kuin petoeläimen
käpälä.

Vesi vyöryi jossain kohisevana putouksena...

Opas pysähtyi rauhattomasti ja tunnusteli ympärilleen epäluuloisesti.
Hän asetti kädet päätä vasten ja henkeä pidättäen koetti saada selvää,
mitä heidän edessään oli.

Pudistaen päätään lähti hän edelleen.

Henrik, joka astui aivan hänen takanaan, huomasi, että hän kulki nyt
paljon varovaisemmin ja valaisi joka askelta ennenkuin uskalsi sen
ottaa.

Jossain oli siis vaara...

Tahtomattaan puristuivat hänen sormensa yhteen.

Nyt täytyi se löytyä... jos se ylipäänsä oli löydettävissä... se, mitä
hän ei voinut tarkkaan määritellä eikä nimittää.

Ehkei se olisi muuta kuin joku mitätön kaivospalo, joka täällä
happirikkaassa ilmassa oli raivonnut jo kauan ja vielä vuosikymmeniä
voisi yhä jatkua.

Väsyneenä, sokaistuna, mielessään varma aavistus, että jäisi
lopullisesti menehtymään tähän harmaaseen yölliseen maailmaan,
tempoutui Daniel toisten jälessä.

Kohina muuttui nyt valtavaksi meluksi. Se nousi ja laski kuin
vaahtopäinen jättiaalto, joka peittyi kalliorantoihin.

Henrik ei pysähtynyt. Yhdellä harppauksella oli hän nyt ukon vierellä
ja tempasi hänet takasin. Hän ei tiennyt mitään vaarasta, mutta
tuolla... kuin punainen tähti... pimeydestä näytti syöksyvän esiin
maanalainen lieska!

Henki kurkussa syöksyi Henrik eteenpäin.

Sitten hän seisahtui äkkiä.

Kuumuus oli kohonnut niin nopeasti, että hänen oli miltei mahdotonta
enää hengittää, saati kävellä. Hän yski ja puristi nyrkkinsä polttavaa
rintaa vasten.

Takanaan oli hän kuulevinaan ihmisten hätähuutoja. Mutta hän ei
tiennyt, olivatko ne todella ääniä vai oliko se vain veri, joka
patoutui aivoihin ja löi kuin malmikello...

Nyt näki hän tuon punaisen, hohtavan... se ei ollut tulta eikä
liekkiä...

Hän ei tiennyt, mitä se oli.

Mutta se täytyi saada selville!

Hitaasti... hitaasti... lyhyin askelin hän sitä lähestyi. Tuolla oli
kaareva kallionkieleke... kunpa vain pääsisi sinne! Sieltä voisi nähdä
enemmän, yli koko alueen!

Hän ponnisti tahtoaan kuin jännitettyä nuoraa tiukentaen. Ilma oli nyt
täydellistä liekkikylpyä ja kuumuus ruoski hänen kasvojaan, käsiään,
koko ruumistaan polttaen. Hänestä tuntui kuin syttyisivät vaatteet
hänen yllään palamaan. Jokainen hengähdys oli kuin viheltävä huuto,
joka tunkeutui kuivilta, janosta ammottavilta huulilta.

Hän ei tiennyt enää, oliko elossakaan...

Nyt saavutti hän kielekkeen.

Kivi hehkui ja poltti hänen sormiaan. Vielä harppaus...

Silloin hän näki...

Tuon, joka punaisessa hämärässä puuskittain kuohuili, täytyi olla
järvi. Mutta kirkkaassa tulenvalossa näytti se sulavalta malmilta,
sinoberinväriseltä metallilta.

Myrskykö ajoi sitä raivoisiin aallokkoihin... oliko sen pohjalla itse
helvetti?...

Paksut höyryt nousivat, kietoutuivat toisiinsa kuin ankarasti
kamppaillen ja syöksyivät taas syvyyttä kohti.

Kuinka tämä oli selitettävissä?

Tulivuoriko...?

Oliko vaikeata ajatella johdonmukaisesti tässä polttavassa myrskyssä.

Oliko se palava asfalttijärvi?

Kenties...

Ei sentään... silloinhan se olisi täyttänyt savulla koko vuoren ja
tehnyt myös ylemmissä kerroksissa työskentelyn mahdottomaksi!

Voimakas metallituoksu löi häntä vastaan.

Mistä?

Hän ei kyennyt ajattelemaan enää. Puolittain tiedottomana otti hän
askeleen takaisin.

Kuvitteliko hän sekavilla aivoillaan... vai tuliko tuo todellakin
lähemmäs?...

Jotain nousi järvestä, kuin punainen, kipunoissa loistava pilvi...

Se vieri häntä kohti.

Ei, se ryömi...

Se ryömi maanpintaa myöten... eteenpäin... levisi jo hänen ruumiinsa
ympäri.

Henrik, kylmä, peloton tutkija Henrik vaipui polvilleen....

Kuuma kallio poltti hänen ruumistaan kuin olisi poralla kaivettu
lihaa. Ähkien hengitti hän kytevää metallituoksua, jota hehkupilvi toi
järvestä.

Hän tunsi palavansa, sulavansa, vajoavansa jäljettömiin järven
liekkeihin...

Tämä siis oli loppu... hänen maailmansa loppu...

Alkaisi uusi elämä... joka loisi uusia olentoja... tulesta...

Daniel oli uskaltanut jo tulla lähelle. Hän laahasi Henrikin takaisin
aina yskivän oppaan luo. Käsivarsillaan kantoivat hänet pois,
pois tuosta ihmeellisestä ilmiöstä, joka liikkui eläimen tavoin
käsittämättömästi, säihkyttäen punapilvisestä ruumiistaan tähtimäisiä
kipunoita.

He olivat kumpikin nähneet sen kauhistuneina.

Ja kun he jo olivat kaukana kielekkeestä laskeneet tajuttoman maahan
ja heittäytyneet hänen vierelleen kuin kuolleet kivet väsymyksestä
masentuneina, sekä sulkeneet silmänsä punaisen valon vielä kaukaa sinne
väikkyessä, näytti se jälleen hiipivän heitä kohti: sinoberinvärinen
höyry, olennoksi pyöriytyneenä... ja siitä erosi yhä useampia
sellaisia. Ne murtautuivat seinämiin ja levisivät ojennetuin käsivarsin
ympäri harmaan vuoriston.

Ja Danielista tuntui kuin olisivat he itse viimeisiä eloonjääneitä
olentoja lukemattomista olleista. Lihallisen elämän aika oli mennyt —
alkoi tulen aikakausi...

Viiltävä kylmyys, joka ilman kuumuudesta huolimatta sai nuorukaisen
hampaat kalisemaan, herätti hänet tästä todellisuuden ja näkyjen
kauheasta sekavuudesta.

Hiljaa kumartui hän Henrikin ylitse, jonka kasvot näyttivät kellervässä
lampunvalossa kuolleilta, kelmeiltä, täynnä vihervää varjoa. Hän
kuitenkin hengitti hiljaa, säännöttömästi, samaten kuin heidän
ohjaajansakin, joka makasi vierellä säikähtäneen näköisenä.

Suurella vaivalla sai Daniel heidät hereille. Oli kuin he olisivat
kaatuneet voimakkaan myrkyn vaikutuksesta, sillä he voivat tuskin
aukaista silmäluomia, kohota seisaalleen ja tulla järkiinsä.

Viimein kumminkin palasi Henrikin muisti. Se näkyi selvään hänen
silmistään, joita hän varjosti kädenselällä.

"Se on nyt jo ohi!" kuiskasi Daniel hänelle. "Me olemme kantaneet
teidät takaisin, Robert ja minä." Oppinut mietti huomatakseen, että hän
nyt todella oli turvassa. Se vaati häneltä melkoista ponnistusta, ja
vasta kulaus alkonia herätti huumautuneen tajunnan täysin vireille.

Mutta pianpa hän olikin sitte entisellään ja aivan täysissä voimissa.
Hän tarttui Robertiin, pudisteli ja työnteli yhä nukuksissa olevaa.

Heidänhän täytyi päästä pois täältä!

Joka silmänräpäys saattoivat liekit levitä tänne, saattoi hehkuva
pilviolento irroittautua kalliosta.

Kuolema vaani heitä; oli käsittämätöntä, että he vielä olivat
hengissä...

Sitten... vihdoin... pääsivät he lähtemään takaisin.

Vähitellen katosi sysäyksittäin kuultu jyrinä ja jälleen ympäröi heidät
ikivanha hiljaiselo, jossa kuului vain hiljaa hiiliseiniä vastaan
lorisevan veden juoksu.

Lyhyin, nopein harppauksin kiiruhtivat he eteenpäin.

"Sinä myös näit sen?" kuiskasi Henrik Danielille.

"Näin, mitä se oli?"

"En tiedä. Tällaista ei tunneta lainkaan."

"Ja se tulee meidät tappamaan?..."

... tappamaan... vastasi kaiku synkästi, melkein kuulumattomasti
kohoavasta seinämästä kuin joku kolmas ääni.

Kumpikin vaikeni.

Mutta he eivät kestäneet pitkään tätä ahdistavaa hiljaisuutta. Daniel
aloitti uudelleen:

"Se on kaameata... en ole eläissäni nähnyt mitään niin hirveätä!...
Luuletteko, että se voitaisiin pysähdyttää tänne alas... estää
levenemästä...?"

"En tiedä, hyödyttävätkö esteet enää mitään. Se tulee luomaan itse omat
elämänmahdollisuutensa. On meidän syymme, että se on olemassa... Nyt ei
sen tarvitse pelätä meitä enää..."

"Te siis luulette..."

"Minä aavistan sen!"

Jälleen vaikenivat he.

Seinät kostuivat suuresta vesitulvasta. He kapusivat pienempien
kukkulain juurelle ja kaikkialla virtasi ja tippui vesi.

Robert kulki entistä nopeammin.

Hän tiesi, että syöksymisen vaara oli täällä suurempi kuin tähän asti.
Mutta toinen tie, jota he olivat laskeutuneet tänne, oli kaltevuutensa
ja sileytensä kautta paljon hitaampi nousta. Ja jos he vaan nopeasti
pääsisivät kukkulajonon huipulle, olisi vaara ohitse.

Vaivaloisin, epävarmoin askelin seurasivat toiset häntä. Vielä kohisi
vesi heidän päässään, vielä poltti ihoa sietämätön kuumuus. Daniel ei
voinut olla taivuttamatta ruumistaan ja kostuttamatta palavaa kurkkuaan
vedellä. Vesi maistui hirveän pahalle ja kitkerälle, mutta janontuska
oli vahvempi kuin maun epämiellyttävyys.

Nyt kohosi tie.

Virrat mataloituivat ja mustat seinät tulivat kuivemmiksi.

Hädän ja kalvavan kaipauksen täyttämänä odotti Daniel vain sitä, että
joka askeleella joku irtautuva hiilimöhkäle tai katoksenkivi syöksyisi
heidän päälleen. Hän ei uskaltanut toivoa, että heidän onnistuisi
päästä takaisin täysin vahingoittumattomina.

Äkkiä töyttäsi hän Henrikkiin, joka näennäisesti aivan suotta oli
seisahtunut kesken käyntiä.

"Mikä teidän on?" kysyi hän hätääntyen.

Mutta toinen ei vastannut. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan kysymystä.

Sitten hän yhtäkkiä huudahti. Sanat tulivat kuin nuijan iskut:

"Nyt sen tiedän!... Se on _rautaa_, se voi olla _ainoastaan_ rautaa...
kenties kolloidrautaa suurine molekyyleineen... Siitä tämä kuumuus!
Siitä happi! Vain rauta jättää hapen ilmaan! Siis täälläkin seuraukset
typenhaaskauksesta. Sielläkin oli rautaa, todennäköisesti mitä
hienoimmin jakautuneena, kallioissa, ja se alkoi palaa, kun ilmaoxygeni
vapautui typestä... se sytytti järven, joka nähtävästi oli täynnä
liuonnutta rautaruostetta... Siitä myös johtui muutos... raudan ja
oxygenin yltynyt kiertokulku... Jonkunverran siitä pääsi luonnollisesti
myös ylempiin kerroksiin... käänsi sähkövirrat ja aiheutti häiriön...
Nyt ymmärrän minä kaiken... Ja se on vielä vaarallisempi kuin olen
ajatellutkaan!... Sanomattoman paljon vaarallisempi!"

Sanat tulivat yhtenä ryöppynä. Mustat hikikarpalot juoksivat nokisilla
poskilla. Kuin raivoava puhui hän kohottaen nyrkkinsä kohti alempaa,
synkkää holvia päänsä yläpuolella.

Turhaan keskeytti Daniel hänet kysymyksillään, turhaan mutisi opas
käsittämättömiä varotuksiaan.

Löytö oli vaikuttanut Henrikiin niin pelottavasti, että hän ei voinut
muuta kuin huutaa ääneen, ikäänkuin kauheassa tuskassa.

Jos Gustajo olisi nyt ollut täällä, niin paljain käsin olisi Henrik
tehnyt hänestä selvän! Pahaksi murharaivoiseksi eläimeksi olivat he
tehneet hänet, he, jotka olivat johtaneet hänet, ja vain hänet yksin,
kohtaamaan pahimman, näkemään syyn romahduksen, jota hän kuitenkaan ei
voinut auttaa... ei saanut auttaa heidän typeryytensä tähden!

Mutta nyt tahtoi hän puhua... ei, jyristä... pauhata... huutaa heidät
hereille helppohintaisesta, tyhmästä turvallisuudestaan!

Tämä päätös sai hänet taas järkiinsä.

Ja samalla tuli hän myös tietoisuuteen vaarasta, jota vastaan he tähän
silmänräpäykseen asti olivat olleet sokeita ja voimattomia.

Hän katsahti ympärilleen ja kohtasi Danielin kalpeat, liikutetut kasvot,
joka leimuvin pelästynein silmin tuijotti häneen. Sitten vilkaisi hän
Robertiin.

Nuo molemmat olivat olleet sillä rajalla, missä ihmiseltä kysytään
rohkeutta. Ja molemmat olivat korvaamattomat hänelle ja hänen
työlleen, niinkuin hän itse oli korvaamaton kansalaistensa ehkä vielä
mahdolliselle pelastamiselle! Robert 780:lle ei saisi mitään tapahtua,
sillä hän tiesi tarkkaan tien, jota myöten heidän piti päästä ylös.
Ei myöskään Danielille, sillä hänhän oli ainoa jäävi, lahjomaton
todistaja, joka voi valaista sitä ennenkuulumatonta ihmettä, joka
alhaalla vuoren pimeässä sydämessä kasvoi ja edelleen lisääntyi.

Hänen täytyi hillitä itsensä.

Ystävällisin, kehoittavin sanoin lähti hän heidän kanssaan jatkamaan
matkaa.

Hän paloi nyt jo halusta saada jälleen nousta ilmalaivaan...

Nyt seurasivat taas portaat, huimaavan korkeat, läpilahonnein, joka
kosketuksella vaarallisesti natisevin askelmin. Mutta he kaikki olivat
jo olleet sellaisissa vaaroissa, että he tuskin sitä huomasivat.
Henrikin kuumeinen into virkisti ja kiihotti heitäkin.

Jälleen alempia, mustia käytäviä, joitten läpi heidän oli kiidettävä
kuin käärmeiden. Jälleen portaat.

Käsiä pakotti. Polvet horjahtelivat ja tahtoivat vallan pettää.
Tuskaisesti työskentelivät keuhkot paksua, kuumapölyistä ilmaa
puhdistaessaan.

Jo pääsi Henrikiltä ihmettelyn huuto. Mitä oli tuolla heidän yllään
kaareutuva tuhansin kristallein välkkyvä valo, sen hän heti tunsi.
Sehän oli käytävä, josta he olivat laskeutuneet 19:nnen kerroksen
pohjalle. Nyt ei siis enää ollut pitkältä.

Ja kuitenkin matelivat minuutit kovin hitaasti. Vielä oli edessä
tiheitä pensastoja, vielä lammikoita ja sivuseinämiä.

Mutta suossa... niin todellakin... oli jo ensimäinen kieleke!

Ohi mentäessä haki Robert kätkemänsä vaatteet, mutta Danielilla ja
Henrikillä ei ollut aikaa nyt niihin pukeutua. Se olisi paljon parempi
tehdä vasta varsin tarpeellisen lämpimän kylvyn jälkeen.

Nyt kuului jo valtavien pyöräkoneiden jyrinä. He riensivät yhä
nopeammin ja heidän ohitseen vilahteli jo ihmishaamuja sinne tänne.

Pian oli päästy pois kaivoksesta.

Sievässä, viihtyisässä salissa, missä virkailijat viettivät
vapaahetkensä, oli vielä koolla komitea, pohtimassa innokkaasti eri
näkökantoja.

Avonaisesta ikkunasta, josta valo loisti tielle, kantautui yksityisiä,
kiivaampia puheita heidän kuuluvilleen.

"... poistuu vika, kun etumaiset moottorit varustetaan
kaksinkertaisella kupukatolla!" kuului Bernardinin korkea, vihainen
ääni. "Ivan 26382, joka oli René 39272:n oppilas, ei ole tuntenut
koneistoa tarkkaan."

Ja Toko 32434 selitti puolestaan: "Minä taas olen tullut siihen
vakaumukseen, että vika on palloalustassa, joka on ylemmän dynamon
vasemmalla puolella..."

Henrik purasi huultaan. Hän naurahti hiljaa, ja he poistuivat ikkunan
luota.

Muutamaa minuuttia myöhemmin astuivat he valaistuun huoneeseen.




VII. TOIVO.


"Ryömivä, punainen pilvikö?" kysyi Alfred uskomattomana vielä kerran
ystävältään Danielilta, joka seisoi hänen edessään matkavalmiina.

"En tiedä... niin uskon ja ajattelen... voisin vannoa nähneeni sen."

"Aivan varmaan erehdyt. Vuorikaivoksessa 1650 metriä maan alla ei ole
mitään pilviä, se täytyy sinun kai uskoa!" Ja huvitettuna naurahti
Alfred toiselle.

Daniel kohautti harteitaan. Siitä asti kun he eilen olivat saapuneet
maailmankaupunki A 15:een, olivat kauheat muistot risteilleet hänen
päässään, niin ettei hän voinut enää erottaa todellista epätodellisesta.

Henrik ei voinut tai ei tahtonut auttaa häntä. Tehtyään ilmoituksensa
oli hän sulkeutunut laboratorioon, josta vasta tänään oli tullut
lähettämään nuorta seuralaistaan muutamin kiireisin sanoin matkalle
Ladiziin. Sitten oli hän taas poistunut, kaiketi Numero 50000:n luo,
niin arvelivat ainakin ystävykset.

Ja nyt piti Danielin taas lähteä tästä maailmankaupungin meluavasta,
kohisevasta erämaasta.

Sitä ennen halusi hän kuitenkin vielä puhua Alfredille yhteenvetonsa
ihmeellisistä muistoistaan, Ja kellepä muullekaan hän olisi voinut
kertoa. Vaikeneminen taas oli hänelle liian raskasta.

Mutta tuo nuori oppinut ei uskonut häntä lainkaan!

"Sinä et saa tulla sairaaksi, Daniel!" aloitti Alfred ystävällisesti.
"On näet tosiaankin seikkoja, jotka saattavat tehdä hermoille kepposia.
Ja kun sinun aivorakenteesikaan..."

"Mutta onhan Henrik myös nähnyt sen! Se tuli häntä kohti raskaasti kuin
elefantti... Me kannoimme hänet takaisin... opas ja minä... En voi sitä
saada enää mielestäni!" Ja hän siveli otsaansa surullisena.

Alfred katsoi häntä tarkkaan.

"Henrik huolestuttaa minua jo kyllin ilman tätäkin! Sinä menet
pois... ja sinä olet aina suonut hänelle hyvää: voin siis puhua sinun
kanssasi. Minä uskon tosiaan näiden havaintojen käyneen raskaasti hänen
hermoilleen..."

"Sinä siis luulet hänen... tulleen sekapäiseksi... ja minun tietysti
myös?! Olisinpa onnellinen, jos itsekin tietäisin varmuuden! Se oli
tosiaan hirveätä... kauheata... sen sanon sinulle..."

"Sitä se varmaankin oli... No, mutta mitä sitten? — Mitäs sinä halaat,
Helios?" samassa Alfred kääntyi keskenkasvuisen pojan puoleen, joka
pienellä autinollaan saapui laboratorioon, nuorilla kasvoillaan ilme,
joka osoitti sekä pelästystä että uteliaisuutta.

Täytyi olla jotain tavatonta, joka oli niin poikaan vaikuttanut, sillä
muutoin oli Helios hiljainen ja tasainen. Hän oli vanhan oppilaan
lähettinä.

"Niin, mikä asiana?" kysyi Alfred huolekkaasti. Opettaja... eihän
mikään onnettomuus vaan olisi häntä kohdannut!

Nuorukainen ponnistihe sanoakseen asiansa oikeassa järjestyksessä:

"Tuolla alhaalla... ilmoitustauluilla... luin juuri itse... Siellä
on suuri joukko kansaa... Niin, se on radiosanoma maailmankaupunki F
24:stä..."

"Sanoma?... No kerro pian!"

"On huomattu... järvi, joka on sen läheisyydessä... taloista on voitu
se nähdä kaukoputkilla... se on viime aikoina tullut... punaiseksi...
ja paksuihin usviin. Siitä ei ole vielä enempää välitetty, mutta nyt...
vedestä nousee punaisia... pieniä punaisia pilviä... jotka vyöryvät
ympäri rantojen!"

Hän keskeytti hengästyneenä.

Miehet katsahtivat toistensa kalpeisiin kasvoihin.

Daniel virkkoi oudolla, käheällä äänellä:

"Se on samaa kuin siellä, alhaalla vuorikaivoksessa. Minä lähden
Jolanin luo..."

"Mutta Alfred tarttui kiihkeästi hänen viittaansa ja pidätti hänet.

"Ei... jää tänne! Vain silmänräpäykseksi! Minä ymmärrän nyt... Mutta
sittenkin... onko se ajateltavissa? Pyydän, kerrohan vielä kerran,
aivan tarkkaan!"

"Tietääkö arvoisa herra jotain lähempää?... Kansalaiset tuolla ovat
aivan suunniltaan!" uskalsi poika pistää väliin.

Alfred koetti hillitä itseään.

"Ei, Helios, hän ei tiedä... se koskee jotain muuta... Mutta mene nyt
vielä alas ja koeta saada tarkempia tietoja. Ota huomioon kaikki, mitä
he puhuvat!"

Poika nyökkäsi, käänsi autinonsa ja kiiti pois, palaen uteliaisuutta.

Hetkeksi vaikenivat ystävykset.

Sitten sanoi Daniel: "Enempää en osaa sinulle kertoa. Sen mitä tiedän,
olen jo sanonut. Mutta älä pidätä minua enää, minun täytyy päästä
kotiin Jolanin luokse... ennenkuin onnettomuus yltää sinnekin!"

Alfred risti kätensä tuskaisena.

"Mitä minun tulee tehdä? Mitä minun tulee tehdä?"

"Tule minun mukanani. Pakene! Aavistan, että se on parasta. Tai ellet
nyt voi lähteä... taloni ylhäällä kallioilla on joka hetki valmiina
sinua varten."

"Ilman opettajaani en lähde! Ja ilman... ilman Ainea!"

Hän kätki häveliäästi pään käsiinsä.

"Rakastat siis häntä... Ota hänet mukaasi, niinkuin minä otin Jolanin!"

"Et tiedä sitä... hän menee avioliittoon Marianin kanssa!"

"Sano siis hänelle... ehkä..."

Alfred ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä loistivat.

"Niin, minä sanon sen hänelle... Nyt ei auta enää vaieta! Tänään...
huomenna... eräänä päivänä voi alkaa täälläkin... Mene, älä hukkaa
aikaasi! Tervehdä Jolania... Jos onnistun, tulemme mekin. Tulemme Aine
mukanamme..."

Ja kuin riivattu tempasi hän ystävänsä mukaansa hissiin... ja sitte
alas kadulle, jossa he nopeasti erosivat.

Kiitäessään talojen vieritse autinollaan ei Alfred ajatellut edes sitä,
miten hän valitsisi sanansa ja kuinka hän selittäisi kaiken tälle
vieraalle, ylpeälle neidolle. Häntä vain ajoi tämän luokse voimakas
tunne, joka ei antanut harkinnalle aikaa. Mitään muuta hän ei tiennyt!

Vain vaivoin onnistui hänen muutamissa kohdissa kääntää ohjausvipua
viimeisessä silmänräpäyksessä niin ettei hän syöksynyt suoraan suureen
ihmisjoukkoon, joka yhä laajeni ilmoitustaulujen edustoilla ja miltei
sulki kokonaan leveät kadut. Mutta hän ei huomannut hämmästyneitä,
pelästyneitä kasvoja, ei kuullut tuskaisia ja uteliaita huutoja ja
puheita, hän vaan ajoi... ajoi eteenpäin alla kirkkaan, säälimättömän
sinisen päivän...

Voimakas ilmavirta syöksyi häntä vastaan, hänen hiuksensa liehuivat
kilpaa viitan liepeitten kanssa.

Jostain kadunnurkkauksesta kuuli hän äänekkään huudon! "Haaveksija! Hän
karkaa! Salainen Virasto! Salainen Virasto on hälyytettävä!" Mutta hän
ei välittänyt huudosta, vaan kiihdytti yhä vauhtia kuin pakenisi hän
tulvivaa laavavirtaa...

Numero 50000:n talossa sai hän pyydellä kauvan ennenkuin hänet
ohjattiin Ainen luokse.

Vasta hänen ovensa edessä juolahti hänen mieleensä, että hänenhän
täytyisi selittää tämä vimmattu, tavaton käytöksensä.

Kun hän vihdoin seisoi neidon edessä yhä vielä hengästyneenä
mielettömästä vauhdista, tapaili hän sanoja kuten äskeinen Helios-poika.

Aine loikoi leveässä sohvassa aivan patjojen peittämänä. Hän oli viime
päivinä ollut heikkona. Oli havaittu, että hänen terveyttään uhkasi
joku sielullinen häiriö, mutta lääkärille hän oli selittänyt, ettei hän
ollut kokenut mitään kiihtymistä tai surua.

Joka tapauksessa oli häntä kielletty nousemasta ja siten makasi hän
nyt hieman raukeana, mutta ilman mitään kipuja, pehmeällä vihertävällä
silkkivuoteella, jolla hänen valkeat kasvonsa hohtivat kuin vesiruusu.

Ovessa oleva kuvailmoittaja oli näyttänyt hänelle Alfredin
kiihoittuneet kasvot. Nyt kun Alfred seisoi hänen edessään, katsoi hän
häntä uteliaasti viileillä, loistavilla silmillään, joihin vuoteen
silkki heijasteli värikkäästi.

"Olkaa hyvä..." Hän viittasi kuultavalla kädellään erääseen korkeaan
patjatuoliin.

Alfred oli jo jonkun verran saanut takaisin tavallista mielenmalttiaan.
Sekavina vilisivät vielä hänen tunteensa kuumassa palossa, rakkaus,
kaipaus, huoli ja varovaisuus, mutta hän uskalsi jo kuitenkin puhua.

"Te ette tietenkään ymmärrä... Ettekä voi ajatella... miksi minä näin
olen tunkeutunut tänne. Pyydän, että suotte minulle anteeksi... Minä
en uskalla edes jättää autinoani... Mutta minulla on teille äärettömän
tärkeää sanottavaa. Sallikaa siis... Vain pari minuuttia, ja te
ymmärrätte kyllä heti..." Ja hän siveli otsaansa vapisevin käsin.

Aine ei vastannut, vaan katsoi häneen odottavin silmin, jotka hohtivat
kuin hiotut timantit.

Alfred jatkoi:

"Kaikilla kaduilla on julkaistu sähkösanoma... F 24:stä... Huomiosta,
joka siellä on tehty. Erään järven rannalla, joka jo jonkun aikaa on
punertunut, vyöryy pilviä... Pieniä, punaisia pilviä, jotka nousevat
vedestä..."

Hän keskeytti, mutta Aine ei vieläkään vastannut. Hän vain näytti
ihmettelevän miksi Alfred oli tullut kertomaan tätä hänelle.

Alfred aavisti kauniin neidon ajatuksen. Hän käsitti kuinka
järjettömältä Ainesta täytyikään tuntua koko hänen käyttäytymisensä.
Kiireisin, vuolain sanoin, ikäänkuin peläten, että joku näkymätön
kolmas joka minuutti osoittaisi hänet ulos ovesta, ennenkuin hän ehtisi
selittää kaikkia, aloitti hän uudestaan:

"Mitä tähän asti olen sanonut, sen tietävät kaikki. Mutta mitä nyt
seuraa, siitä ei kahta ihmistä lukuunottamatta tiedä koko kaupungissa,
ehkei koko maailmassa muut kuin minä yksin! Ja senvuoksi olen minä
täällä... Koska minä... mutta siitä en tahdo nyt puhua! Siispä... Eräs,
jonka hyvin tunnen, ja eräs, joka on ystäväni, kävivät kaksi päivää
sitten hiilivuorikaivoksessa, joka kuuluu A 15:lle. He laskeutuivat
aivan alas... Ja siellä he kohtasivat aivan samanlaisen hehkuvan
järven... Ja samallaisia punaisia ryömiviä pilviä. Pilvetkin hehkuivat
kuumina ja uhkasivat toista heistä niin, että hän oli vähällä palaa...
Ja minä tiedän — tiesin sen jo joku aika sitten, mutta en vain halunnut
tietää! En puhunut mitään... Minun olisi kuitenkin pitänyt puhua...
tiedän, että koko ihmiskunta kaikkine maailmankaupunkeineen on uhattu...

"Nämä ilmiöt ovat vain ensimäisiä merkkejä. Tännekin ne tulevat...
niinkuin ne nyt lähestyvät F 24:sta. Ne hävittävät kaiken, niille ei
voida mitään! Mutta ennenkuin on myöhäistä... minä pyydän teitä, Aine,
paetkaa! Jos te tahdotte, jos te luotatte minuun, vien teidät sinne,
minne tuho ei tule!...

"Ennenkuin täällä kaupungissa puhkeaa sekasorto... epätoivo... ja
nälkä... minä pyydän teitä..."

Hän keskeytti hengästyneenä. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän
heittäytynyt hänen jalkoihinsa saadakseen hänet uskomaan, että hän
tahtoi pelastaa hänet.

Kiihtymyksessään ja surussaan tunsi hän Ainen katseen polttavan
itseään. Sitten kuuli hän hänen äänensäkin, hiljaisen, hieman väsyneen
äänensä:

"Mitä te oikein tahdotte minusta? Minähän tuskin tunnen teidät!"

"Aina siitä asti kuin olen tiennyt nämä seikat..." nyt oli kuin olisi
puhunut vain hänen harras kielensä ja hän itse oli kuunnellut — "olen
ajatellut ainoastaan sitä kuinka voisin pelastaa teidät... Ja aina
tähän asti... olen ajatellut vain teitä..."

"Te... minua..."

"Minä tiedän, te sanotte edelleen, että ette minua edes tunne...
tai vain hyvin vähän. Mutta minä... minä en tiedä mitään muuta kuin
teidät... eihän ole väärin, että minä ajattelen teitä, en ole teitä
milloinkaan vaivannut... ja nyt minä tahdon pelastaa teidät!"

Aine katsoi häntä hetken. Hänen äänensä tulinen sävy vaati vastaamaan.
Sentähden virkahti hän:

"Minä menen naimisiin... Marian 27974:n kanssa."

Alfred taivutti päänsä. Hänen tuskainen äänensä oli painunut:

"Minä tiedän... tiesin sen sanomattakin. Mutta se ei tee mitään!
En ole koskaan ajatellut, että te... minä en vaan voi nähdä teidän
tuhoutuvan... siinä kaikki!"

Aine oli vaiti ja katsoi häneen hämillään. Hänen mieleensä muistui
satu, vanha satu prinssistä, joka vapautti kuninkaantyttären suuresta
vaarasta. Sellaista voi siis olla todellisuudessakin! Sellaista voitiin
elää... elää A 15:ssä?

Ja ihmeellisessä haavemaisessa kaipauksessaan, joka valtasi hänet kuin
suloinen tuoksu, unohti hän kokonaan, että kysymys oli vaaroista,
häviöstä ja kuolemasta. Vasta Alfredin ääni herätti hänet jälleen
tajuntaan.

"Eikö totta, Aine, te olette ajatellut sitä! Te tulette kanssani! — Te
ette pidä minua valehtelijana... tai haaveksijana..."

Uni särkyi kuin kultainen lanka.

"En tiedä, mitä teen", sanoi neito epävarmasti. "On vaikeata uskoa
kaikkea tätä, mitä olette kertonut. Eikö isäni pitäisi ensimäisenä
tietää siitä... ja Marianin?"

"Teidän isänne tietää sen varmasti."

"Minä menen Marianin kanssa naimisiin", jatkoi tyttö itsepäisen lapsen
tavoin. "Jos vaara uhkaa, tietää hän luonnollisesti, mitä on tehtävä.
Hänhän on sangen viisas..."

Hänen sanansa olivat Alfredista kuin kylmä sade. Hän tunsi nyt suurta
vihaa Mariania kohtaan.

"Marian ei aavista mitään", alkoi hän jälleen selittää, "ja mitä hän
voisi saada tietää, olisi parhaassa tapauksessa vain murto-osa siitä,
mitä minä tiedän. Sellaisissa asioissa ei ajattelut auta mitään. Ja
hän ei usko niitä. Kun ollaan niin pitkällä, täytyy meidän pelastaa
_hänetkin_ sensijaan että hän pelastaisi muita."

"Minä en ajattele asiaa niin."

"Tehkää, Aine, niinkuin vieras teitä neuvoo! Te olette niin kaunis...
niin hento... Te ette voi kestää sadattaosaa siitä, mitä tulee
tapahtumaan... minkä täytyy tapahtua! Säälikää itseänne!"

"Minä olen hyvin väsynyt... kenties... kuolenkin sitten..." Aine sulki
silmänsä. Hänen valkeat poskensa olivat yhä kalvenneet, ne olivat kuin
läpikuultavaa helmikorua.

Sitten aukaisi hän vielä silmäluomensa.

"Jos jotain tapahtuu... menkää Marianin luokse! Ei, hän tulee aivan
pian tänne... Sanokaa hänelle..."

Hänen kalpeat kasvonsa vaipuivat sivulle. Huuletkin olivat nyt kelmeät,
ja vain läpinäkyväin silmäluomien kautta heijastui silmien kirkkaus.

Hän hengitti hiljaa ja verkalleen. Höllästi kuin riippuva helmiketju
lepäsivät hänen kätensä vihreän silkin poimuissa.

Alfred huomasi hänen nukahtaneen.

Mutta hän näki myös, että hän oli todellakin sairas, sairas niinkuin
tuona iltana keinotekoiset kukat, jotka hitaasti kuolivat hänen
silmiensä edessä.

Eikö hän ollut veretön kuin kuihtuvat liljat?

Varovasti kumartui Alfred hänen ylitseen.

Halu temmata hänet syliinsä ja viedä mukanaan valtasi hänet äkkiä niin
voimakkaana, että hänen oli vaikeata torjua sitä.

Kukapa sen tiesi... hän oli niin herkkä ja äärettömän hienostunut —
ehkäpä hän tunsi jo alkua ilmahäiriöistä? Ehkä hän tuhoutuisi jo ennen
varsinaista onnettomuutta? Mitä pitäisi tehdä?

Hän teki jonkinlaisen hämärän päätöksen jäädä odottamaan Mariania. Se
voisi olla kyllä epähienoa ja kiellettyä tässä seurapiirissä — mutta
mitäpä siitä! Äkillisellä kauhulla havaitsi hän itsekin, kuinka perin
yhdentekevää se nyt hänelle olikaan!

Hänhän tahtoisi kuitenkin, jos vain tuo toinen auttaisi häntä, pelastaa
Ainen!

Hän läksi hiljaa huoneesta ja istuutui etuhuoneessa eräälle
patjatuolille.

Täällä voisi hän aivan hyvin tavata Marianin.

Huoneen täydellinen hiljaisuus painosti häntä. Hän istui puoliksi
suljetuin silmin ja yhteenpuristetuin huulin ja naputteli sormillaan
hermostuneesti autinonsa ohjauslaitteeseen.

Opaalinväristen ikkunalevyjen kautta loi pilvetön taivaankaari valoaan
huoneeseen. Se näytti iskevän silmää kuin tunnoton epäjumalankuva, joka
uhrinsa ylitse hymyilee maailmalle. Ja nyt kesken tuskaisia ajatuksiaan
muisti Alfred, ettei hän ollut nähnyt pilviä kuukauteen eikä havainnut
mitään vesisadetta...

Silloin tuli Marian.

Alfred nousi ja meni häntä vastaan. Viittauksella pyysi hän, ettei tämä
astuisi vielä Ainen huoneeseen.

Nuori tiedemies noudatti pyyntöä. Ikäänkuin olisi ollut maailman
luonnollisin asia tavata vieras mies yksinään morsiamensa etuhuoneessa
istuutui hän Alfredia vastapäätä.

"Minä olen täällä", aloitti Alfred suoraan selittää... "senvuoksi, että
tahdoin varoittaa Ainea. Olen tutkinut tarkoin niitä ilmiöitä, jotka
ovat yhteydessä F 24:n tapauksen kanssa, ja tiedän, että kysymyksessä
on kaupunkien ja niiden asukkaiden elämä. Teidän morsiamenne kehoitti
minua puhumaan asiasta teille hän muuten nukkuu ja näyttää olevan
sairas. Minä lupasin ilmoittaa teille."

"Minä pidän sähkösanomaa ilkitekona... jonakin keinona
joukkokiihoitukseen", vastasi Marian lyhyesti ja torjuvasti.

"Olen valmistautunut tähän vastaukseen. Mutta kun minulla on selviä
todisteita, ettei tässä ole kysymys luulemastanne tapahtumasta, toistan
varoitukseni." Alfredkin puhui nyt suoraan ja lyhyesti. Hän tunsi
toisen liikkumattomilla kasvoilla selvää vihamielisyyttä, jopa vielä
pahempaakin.

"Valitan, mutta minun on kieltäydyttävä. Minulla ei ole kylliksi
aikaa tutustua niinkutsuttuihin todisteihinne. Luonnonfilosoofi voi
näennäisesti todistaa, mitä vaan tahtoo. Senvuoksi ei hänelle voikaan
antaa luottamustaan!"

Alfred kumarsi.

"Tahtoisin vain pyytää teitä vastaamaan minulle yhteen kysymykseen!"
sanoi hän niin huolettomasti kuin taisi. "Koskeeko kieltäytymisenne...
minun persoonaani... vai itse asiaa?"

Marian loi miltei halveksivan katseen toiseen.

"Se ei koske vähintäkään persoonaanne. Jokainen, ken minulle kertoo
sellaista, saa samallaisen vastauksen."

"Huolimatta todisteista?"

"Ei ole mitään todisteita, jotka saisivat minut vakuutetuksi."

"Teidän tarvitsisi vain toimittaa nitromonaaditutkimus A 15:n
ympäristössä."

"Minä en työskentele bakteerikemian alalla."

"Sitten täytyy teidän odottaa tosiasioita", lausui Alfred hiljaa,
surullisesti. "En valita sitä ainoastaan omasta puolestanne, vaan ennen
kaikkea morsiamenne puolesta. Hänen heikko terveytensä sortuisi jo
ensimäisissä enteissä."

Marianin ääni ei muuttunut enempää kuin kasvotkaan, kun hän kysyi:

"Miksi te huolehditte Ainesta?"

Alfred katsoi häneen lujasti:

"Minä tahdon pelastaa hänet. Minä rakastan häntä." He mittasivat
toisiaan kuin kaksi vihollista.

Marian nosti harteitaan.

"Se on teidän asianne, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä.
Mitä ajattelee Aine siitä?"

"Hän tahtoo tulla teidän puolisoksenne."

"Sitä ajattelinkin... siispä on tämä kysymys minun kohdaltani selvä."
Marian nousi.

Samassa nousi Alfredkin:

"No hyvä... Tämän nojalla tiedän siis, etten ole millään tavoin
sidottu. Jos tuho tulee..."

"On kokonaan omassa vallassanne menetellä niinkuin parhaaksi katsotte."

Pieni kumarrus. Marian jätti huoneen ja meni Ainen luo.

Alfred katsoi hänen jälkeensä. Hänessä taistelivat viha, kateus,
ihmettely ja halveksunta.

Hän kuunteli vielä hetken erottaakseen Ainen hiljaisen, sairaan äänen.
Mutta mitään ei kuulunut. Hän kai yhä vielä nukkui.

Sitten kääntyi hän, nousi autinolleen ja kiiti pois, sydämessään tunne
kuin säälimättömästi poisajetun eläimen.

Palatessaan asetti hän vauhdin alhaisimmaksi.

Hän tunsi olevansa vallan väsyksissä ja jokainen kiivaampi liike koski
häneen. Vain erikoisesti ponnistaen pystyi hän ohjaamaan autinoaan.

Yhä vielä liikehtivät kansalaiset ilmoitustaulujen luona. Iltavalo
loi jo hohdettaan yli kirjavan, häärivän joukon ja rauhattomasti
kurkistelevien päitten.

Mutta laskevan päivän valo ei punannut kalpeita kasvoja ruusuisiksi.
Ja Alfred ajatteli taas, miten hän ei pitkään aikaan ollut
nähnyt todellista iltaruskoa, joka valoi säteitään kultaisina ja
sinipunervina. Viikko viikolta, päivä päivältä laski aurinko vain näin,
luoden ohuita, kaamean kellertäviä säteitä.

Tosiaankin... eihän ilmassa ollut myöskään vedentuoksua...

Kuinka olikaan ilta leimunut Vihreäjärvellä ja kaukaisten
vuorenhuippujen yllä!

Hän halusi melkein, että olisi jo kuollut... niinkuin ehkä Ainekin
pian...

Miksi pitäisi hänen kohdata kaikki se kauheus, joka pian tulisi... kun
hän ei kuitenkaan voinut auttaa!

Eihän hänen varoitustaan otettu kuuleviin korviin.

Lohduton pimeys varjosti hänen sielunsa. Jos joku nyt olisi lyönyt
hänet maahan... hän ei olisi vastustanut.

Miksei kukaan tehnyt sitä... miksei edes Marian?

Viimein saapui Alfred kuitenkin laboratorioon.

Jo ulkopuolella kuuli hän Henrikin voimakkaan, kiireisen äänen. Hän
antoi juuri määräyksiä Heliokselle. Ja hänen äänessään oli nyt jotain,
mikä ihmetytti Alfredia.

Nopeasti astui hän sisään.

Ovella tuli häntä vastaan Helios harteillaan kokonainen kuorma mustia
lasilippaita.

"Mene siis alempaa kiertorataa!" huusi Henrik vielä hänelle jälkeen...
"Ja kiiruhda niin paljon kuin voit jokainen minuutti on kallis. Tehtaan
johtaja tietää kaiken. Ilmoittaudu vain hänelle!"

"Tulee tapahtumaan, mestari!" huudahti poika, joka jo oli ehtinyt
hissin kynnykselle.

Alfred tapasi opettajansa, keskellä laboratoriota kasvoillaan ihmisen
rauhallinen ilme, joka on saanut ratkaistuksi onnellisesti jotain
tärkeätä ja nyt hetkeksi hengähtänyt ennenkuin käy taas työhön käsiksi.

"Teillä on jotain hyvää ilmoitettavana, minä näen sen teistä!" tervehti
Alfred oppinutta.

Tämä katsoi ystävällisesti.

"Niin, minä toivon... ei, minä tosiaankin uskon, että meidän onnistuu
välttää onnettomuus viimeisessä silmänräpäyksessä... Numero 50000 on
lopultakin sangen tietoinen mies... minun olisi jo aikaisemmin pitänyt
mennä hänen luokseen..."

"Ettekö tahtoisi sanoa minulle, miten se käy päinsä? Minä olen nyt
varsin epäluuloinen."

Henrik katsahti häntä kasvoihin, jotka näkyivät nyt vuosia
vanhentuneilta.

"Istuhan ensin, poikaseni, ja rauhoitu! Sinun täytyy minua tietysti
auttaa... on työtä enemmän kuin me jaksamme suorittaakaan!"

Hän tarjosi Alfredille kulauksen alkonia ja laski hänen lävitseen
heikon sähkövirran.

Vasta kun Alfredin kalpeat posket näyttivät saaneen väriä, viittasi hän
huoneen nurkkaan, jossa oli suuri termostaatti vielä puoliavoimin ovin.

Hän nosti sieltä pari leveätä, litteätä kulhoa, joissa kuplina porisi
ja kiehui kullankeltaista, vaahtomaista ainetta.

"Tässä on pelastuksemme... jos vain aikaa riittää... nitromonaadit
eivät lopultakaan tule olemaan meille turhia", ja Henrik kumartui
yhden kulhon yli, josta nousi kitkerätä hajua, kuin olisi suuri määrä
paperia höyrytetty. "Meidän täytyy ensi yönä työskennellä happinaamarit
kasvoilla", selitti hän sitten, pani kulhon takaisin paikalleen ja
sulki termostaatin sivuovet...

Alfred oli seurannut kasvavalla mielenkiinnolla.

"Aavistan tarkoituksenne", sanoi hän sitten ihmetellen. "Maa tulee
taas hedelmälliseksi... kuinka ihanaa!... ja uskotteko te sen varmasti
olevan mahdollista?"

Äskeinen innostus oli kerralla muuttunut valtavaksi innostukseksi.

Kaikki voisi kuitenkin järjestyä hyvin... kaikki!

"Tällä hetkellä työskentelevät jo kaupungin suuret lihatehtaat
valmistaakseen suuria määriä clostridiumia samojen laitteiden avulla,
joita on käytetty keinotekoisia munanvalkuaisainesekoituksia varten...
se on minun ideani! Mitäs sanot siitä? Pari viikkoa saa kaupunki kyllä
tulla toimeen pienemmällä lihamäärällä, mutta mitä se tekee! Kun vaan
elämä saa jatkua..."

"Entäs F 24:n ilmiöt?"

"Niin... jo tänään yritetään täyttää järvi maalla ja hiekalla...
kenties se onnistuu. Alador 37991 on ehdottanut myös happipalkeiden
käyttöä... ehkäpä siinä joku keksitään."

Henrik näytti niin virkeältä, ettei Alfred ollut milloinkaan nähnyt
synkkää, aina sulkeutunutta vanhusta sellaisena. Puhuessaan otti hän
kaapista esille joukon litteitä astioita, ja hänen oppilaansa asetti ne
autoklaafiin, jonka manometri osoitti 12 astetta.

"Sitten täytyy ne asettaa munanvalkuaisainesekoitukseen", lausui
oppinut. "Eilisillasta lähtien on tämä viljelys vaatinut vähintäin
kaksisataa munanvalkuaisyksikköä. Sterilisointia ei enää tarvita, koska
kaikki tulee tehtaasta bakteerivapaana."

"Täytyykö viljelystä huomenna jatkaa?"

"Niin paljon kuin suinkin! Numero 50000 on luvannut lähimmille
naapurikaupungeille lähettää nitromonaadilajejamme. F 24 tulee
tietysti ensinnä kysymykseen... Kuvitteleppa vaan, että maailman
kaikki kaupungit tulevat jälleen viherjöimään! On taas peltoja täynnä
keltaista viljaa... kukoistavia hedelmäpuita... Viinivuoristoja!...
Jokia, jotka virtaavat ruohoisten niittyjen halki... Maa on taas
kaunis... onnellinen, niinkuin se oli ennenkuin me sen teimme autioksi
erämaaksi, Alfred... jospa se onnistuisi!"

Vanhan miehen silmissä hohti riemuinen loiste. Oli kuin uusi aurinko
säteilisi niihin...

Alfred tarkasti häntä syrjästä.

Nyt hän ei tuntenut mitään kateutta, kuten monasti ennemmin. Hän oli
niin kiitollinen vanhukselle tästä hyvästä, vakuuttavasta toivosta.

Aine ei kuolisikaan...

Eihän hän ollut milloinkaan uskonutkaan saavansa häntä omakseen...
mutta pääasia oli, että hän kuitenkin saisi elää...

Sitten hän taas palasi käsilläolevaan työhönsä.

"Sanokaahan, mestari", lausui hän hetken mietittyään, "oletteko
ajatellut sitä, kuka nitromonaadit maahan laittaa? Siinähän täytyy olla
asiantuntijoita!"

"Tietysti, luonnollisestikin... se on suuri työ! Lasken neljän viikon
aikana tarvittavan useita satoja arachnioita yksistään A 15:ttä
varten... Olet oikeassa, en ole tosiaankaan sitä vielä ajatellut!"

"Mitenkähän olisi, jos meidän talonpoikamme — tarkoitan maja-asukkaita,
jotka pakolla on tänne tuotu? Hehän kuitenkin ymmärtävät
maanviljelystä!"

Henrik keskeytti hetkeksi työnsä, joka koski erästä
rokonistutusmenetelmää. Neula vielä kädessään astui hän aivan Alfredin
viereen.

"Sinäpä keksit erinomaisen aatteen. Sen me toteutamme. Ja sinä
voit hyvin johtaa tätä toimenpidettä, koska taidat vanhaa saksaa!
Tosiaankin, sepä mainiota!"

Alfred punastui ilosta.

Hän ymmärsi, että hän nyt voisi yhdellä iskulla tulla huomatuksi
mieheksi A 15:ssä. Hänen kunnianhimonsa astemittari kohosi korkeuksiin.
Jos se ei nyt vaan olisi ollut naurettavan tunteellista, olisi hän
mielellään syleillyt mestariansa!

"Ehkä olisi parasta mennä heidän puheilleen heti. Tiedän jo omasta
kokemuksestani, että nämä ihmiset ovat hyväntahtoisia ja halukkaitakin
sellaiseen... vaikka heitä onkin vaikea heti ymmärtää", lausui hän.

"Niin, tietenkin. Tänään kyllä on se jo liian myöhäistä. Sitäpaitsi
tarvitsen sinua tänään näissä alkuvalmistuksissa, sillä minun varastoni
eivät riitä pitkällekään. Mutta huomenna... huomenna heti aamupäivällä
voit mennä heidän luokseen! Mutta yksi asia: teet ystävällisesti, jos
et tuo heistä ketään tänne..."

"Mutta miksei, mestari? Ettehän te muutoin ole ollut mikään
maja-asukkaiden vihaaja!" nauroi Alfred.

"No, se on hieman kehno juttu. Minun nitromonaadini — ensimäiset idut
toin Vihreäjärven rannalta — eivät tahtoneet ensin oikein menestyä.
Kristallihyytelöä, rasvakuituja, selluloosakolloidia... mutta ei
sitä, mitä odotin. Silloin sattui käsiini hyvin vanha kirja ja sen
kummallisien, taikauskoisten reseptien joukosta sain viittauksen,
että jo v. 1920 tehtiin bakteerien parhaat tyyssijat luuliimasta...
Hyvä, se valaisi asiaa — mistä saisin luuliimaa? A 15:ssä ei ole
yhtään eläimiä!... Vihdoin käännyin maja-asukkaiden puoleen. Panin
liikkeelle parhaimman kielitaitoni ja eräältä vanhukselta onnistuinkin
houkutteluilla saamaan hänen eläimensä, n.k. koiran... haluaisin
käyttää sitä vahtina, sanoin... Luonnollisesti sokaisi häntä suuri
maksu eläimen lainaamisesta. Nyt hän varmaankin ikävissään odottaa
eläintä takaisin, mutta minun täytyi se tietenkin ikuisesti nukuttaa...
— Siitä muuten sain ensiksi idean keinotekoisen munanvalkuaisaineen
valmistukseen! Nyt näet, kuinka clostridiumini ovat kehittyneet!
— Vanha juttu; neljätuhatta vuotta sitten kähvelsi alkuihminen
hautuumailta ruumiita tehdäkseen ensimäiset anatoomiset kokeensa tiede
vaatii aina uhrinsa!"

Hän nauroi tyytyväisesti kuin lapsi.

"No niin, minä varon tietysti puhumasta siitä sanaakaan, kun huomenna
etsin onneani", vastasi Alfred.

"Tee se, poikani. Ja jos nyt tahdot hankkia tarpeelliset levyt, saamme
häiritsemättä koko yön sterilisoida, istuttaa ja valmistaa aineen
lopullisesti."

"Mielelläni!" Alfred pesi kätensä huolellisesti ja heitti yltään
työviitan.

"Montako sataa levyä sitten tarvitsette?" kysyi hän lopuksi.

"Vähintäin viisisataa... se riittää aluksi... Mutta lähetettäviä
lippaita varten vielä saman määrän lisää. Ne täytyisi saada tänne
kahden, ei, jo yhden tunnin sisällä."

"Niinkuin haluatte, mestari!"

Alfred katosi.

Kun hän tuli kadulle, riippui jo kaikkialla valkeita aurinkoverkkoja.
Ilma oli painostavan kuumaa ja niin kuivaa, että poltti kurkkua,
huolimatta siitä, että kadut oli vasta tunti sitten viilennetty
ozonivesihöyryllä. Päivän häly oli jo melko lailla vaiennut.
Kiertoradoilla vain oli rauhatonta liikettä ja alemmista kerroksista
virtasi kansaa, matkalla kotiin. Lähimmässä kulmassa näki Alfred
tavanmukaiset ilmoitustaulut. Niillä oli kehoituksia A 15:n asukkaiden
rauhoittumiseen. Mutta niiden alla oli jotain muutakin. Alfred
työntäysi lähemmäksi, mutta suuren joukon tähden täytyi hänen kuitenkin
katsoa kaukoputkellaan. Hän luki:

"F 24:stä ilmoitetaan, että kokeet peittää järvi-ilmiötä maan avulla
ovat epäonnistuneet. Noin sadan metrin päässä joutuivat apuun valitut
keskelle hurjaa tuulenpuuskaa ja menettivät tajuntansa. Senjälkeen
kokeiltiin sulkusähkövirralla. Mutta useat ihmiset menettivät henkensä.
Happipumput ja sähkökoneet F 24:ssä lakkasivat toiminnasta kahden
tunnin aikana. Ilmiö näyttää lisääntyvän."

Kadut, asukkaat ja ilmoitustaulut pyörivät Alfredin silmissä. Hän
lyyhistyi autinolleen.

Kauhea ääni soi hänen korvissaan, että nyt oli sittenkin jo liian
myöhäistä... ainiaaksi liian myöhäistä.

Tajuttomana vaipui hän jonkun käsivarsille...




VIII. ILMESTYSKIRJA.


Seuraava päivä valkeni tukahuttavana, lyijynraskaana. Elämä
työpaikoissa ei ollut vielä kokonaan alkanut, kun Alfred,
kalpeakasvoisena ja valvonein silmin, ajoi kiertorataa maja-asukkaiden
neliötä kohti.

Kone- ja valaistusvirkailijat, elintarvetehtaiden ja kuormaratojen
apulaiset työntyivät pitkiin, kapeisiin liitovaunuihin ehtiäkseen
oikeassa ajassa työvuoroilleen. Vaikka ihmisten oli täytynytkin
levätä, kaikki kovempi työ kun tehtiin A 15:ssä kahdeksassa kolmen
tunnin vuorossa — olivat heidän kasvonsa väsyneet, kalpeat. Monet
liikahtelivat hermostuneesti eivätkä saaneet hetkeksikään rauhallista
ilmettä pysymään kasvoilla. Vilkas, kiihkeä keskustelu kuului miltei
äänettömällä radalla.

"Minä en kestä enää tätä kuumuutta", valitti muuan nuori mies Alfredin
vierellä. "Täytyy laskea sadetta! En ole enää viikkoon voinut nukkua!"

"Kolmen tunnin yhtämittainen työ on liian raskas jokaiselle
kulttuuri-ihmiselle", lisäsi toinen, jonka kasvojen vasen puoli
värähteli lyhyin nykäyksin. "Yleisen Viraston on myönnyttävä yhden
tunnin työaikaan! Tämä mahdoton ponnistelu vie meidät perikatoon!"

"Oletteko lukeneet viimeisiä ilmoituksia... F 24:stä? Tuleekohan se
tännekin?"

"Kun vain annettaisiin sadetta... niin minulla ei olisi mitään sitä
vastaan... minä menehdyn!" voihki edellinen nojautuen hikeä vuotavana
vaunun seinään.

Muuan pani liikkeeseen suuren ozoniviuhkan niin, että viileä tuuli
puhalsi yli koko vaunun.

Väsynyt huokasi vapaammin ja näytti nukkuvan seisaalleen — hän ei ollut
poistanut autinoa.

Viimein tultiin hänen asemalleen. Hän antoi pysähtymismerkin ja liukui
alas vaunusta pieniä kaltevia askelmantapaisia myöten.

Oli hyvin painostava... sietämättömän kuuma.

Nuori mies muisteli, ettei hänen eläessään ollut vielä milloinkaan
ollut niin korkeaa ilmanlämpöä. Hänestä tuntui kuin ajatuksetkin
sulaisivat. Mutta hänen oli kiidettävä eteenpäin.

Nopea vauhti aiheutti voimakkaan ilmavedon, joka hieman virkisti
häntä. Mutta pölynharmaalta taivaalta paistoi loistoton aurinko niin
säälimättä, että hän oli vallan menehtynyt päästessään maja-asukkaiden
luo. Hän otti esiin osoitekartan ja kysyi eräältä pieneltä
paljasjalkaiselta tytöltä, joka heiluvin helmoin juoksi kadulla,
Aldrans 16:n osoitetta, jonka puoleen hänen piti kääntyä.

Lapsi näytti sormellaan lähintä vastapäistä taloa ja juoksi sitten
pelokkaana pois.

Vaivaloisesti pääsi Alfred avonaiselle ovelle asti. Tässä täytyi
hänen nousta pois, sillä sileät liitoradat, jotka kaikkialla A 15:ssä
toimivat portaitten asemesta, oli täällä korvattu eräänlaisilla
askelmilla, joita myöten autinolla kiitäminen ei käynyt päinsä.

Aldrans 16 oli vanha, vaaleanharmaa talonpoika, jolla oli leveä niska
ja paksu, sekavankihara parta. Hän otti väsyneen kaupunkilaisen vastaan
miltei epäystävällisesti.

Epäluuloisena katseli hän Alfredia, tottuneena kuulemaan jokaiselta
noin puetulta ainoastaan käsittämättömiä, typeriä määräyksiä, saamatta
lainkaan ymmärtämystä omille toivomuksilleen.

"Mitä herra tahtoo?" kysyi hän hyvällä vanhalla saksalla.

"Yleinen Virasto tarjoaa tärkeän tehtävän arvoisille kansalaisille,
jotka nauttivat kaupungin vieraanvaraisuutta.

"Sitten täytyy herran istua, sillä aikaa kun hän puhuu... tänne!"

Maja-asukas osoitti vieraalle eräänlaista parveketta, joka näkyi
ikkunan takana.

Suojaksi aurinkoa vastaan oli asetettu muutamia liinoja. Niiden
ohella oli ikkunan vierillä kasveja huolellisesti kastelluissa
ruukuissa. Muutamiin ruukkuihin oli istutettu viljakasveja, joitten
tähkät olivat vaaleankeltaiset, läpikuultavat. Muutamissa oli
vihanneksia... puolikypsiä kaalinpäitä... tummanpunaisia papuja...
salaattia... soppajuuria... mutta kaikki surkastunutta, harmaan pölyn
peittämää... kuin hivutustaudin heikentämää. Alfred kumartui katsomaan
pihannurkkaan, josta kuului outoa eläimenääntä.

Kapeassa varjossa lojui kolme ruskettunutta poikaa jonkinlaisella
vuoteella leikkien pienen pörröisen koiran kanssa, joka väliin aina
päästi vinkuvan haukun, kun kanat uskalsivat sitä lähestyä.

"Herran sopii puhua!"

Vaivoin sai Alfred kootuksi voimansa. Eilisestä alkaen oli hän niin
herpaannuksissa, että hän tunsi silmissäänkin jotain sumua. Hän
olisi mielellään jo tänä aamuna luopunut Henrikin hänelle antamasta
tehtävästä, mutta hän oli kuitenkin tottunut aina tottelemaan
opettajansa toivomuksia. Nyt oli hänestä kuitenkin taas kaikki
sanomattoman yhdentekevää... hän ei voinut enää miltei kiintyä
ajattelemaan tulevaisuutta.

"Herra ajattelee, että olot pahenevat, ellei maita kaupungin ympärillä
saada lannoitetuiksi... tai miten se kuuluu...!"

Alfred nyökkäsi, kykenemättä vieläkään lähemmin selittämään pyyntöään.
Voimattomin käsin pyyhki hän uudelleen hikeä otsaltaan.

"Voinhan katsoa, mitä pystyn tekemään" jatkoi mies. "Mitä tulee
talonpoikiimme, he eivät mielellään puhu herroille... Eikä se
ole ihmekään! Meidät on houkuteltu tänne kuollaksemme täällä
koti-ikävään... ja miksikä?... Mutta herrakaan ei voi sille mitään..."

Alfred nyökkäsi jälleen tuskin tietäen, mitä toinen puhui.

"Herran täytyy puhua meidän puolestamme, että meikäläiset pääsisivät
täältä pois... sitte kyllä voisimme mekin tehdä jonkun palveluksen..."
Näin sanoen hän lopetti, tehden hieman ylimielisen liikkeen.

Alfred vastasi parilla epämääräisellä sanalla. Hänen mieleensä juolahti
kyllä kysyä sitä vanhaa naista, jonka kanssa hän oli käynyt Ainen
luona. Mutta hän ei jaksanut puhua mitään, sillä harvat sanat olivat jo
tähänkin asti vaatineet kovaa ponnistusta.

Vain pois... kotiin... mihin tahansa, missä saisi hetkeksi päänsä
viileään varjoon!

Kotimatkalla havaitsi hän kansalaisten kiihtymyksen yltyneen. Mutta
hän ei välittänyt siitä... jokainen uusi vaikutelma tuotti hänelle
mahdotonta tuskaa.

Hän ei ohjannut heti laboratorioon, vaan suureen, oman säätyluokkansa
ravintolaan, joka tänään jo tähän aikaan aivan vilisi ihmisiä, vaikka
se tavallisesti täyttyi vasta iltaisin.

Hän heittäytyi hetkeksi tyynyille ja sulki silmänsä. Vasta hetken
kuluttua kävi hän käsiksi ruokaan ja suureen lasilliseen alkonia, jotka
ilmestyivät hänen eteensä sivuseinämästä nappia painamalla.

Juodessaan suurin kulauksin alkoniansa, jolla oli aikaisemmin käytetyn
alkoholin kiihoittava vaikutus, mutta ei juovuttava — kantautui hänen
korviinsa voimakas, kiihtynyt ääni.

Hän ihmetteli itsekseen, että tässä ylhäisten ravintolassa, jossa
muutoin vain kuiskaamalla puhuttiin, tohti joku olla niin äänekkäänä.
Mutta samassa tuntui hänestä kuin tämä outo, tuskallinen ääni olisi
soinut hänen korvissaan jo kauvan... hän ei vaan ollut pannut siihen
huomiota.

Suuri annos alkonia alkoi jo vaikuttaa häneen. Mutta nyt hän kuunteli
jo tarkkaavaisena: "... luonnollisesti, osaanko sitä sanoakaan... Se
on kuitenkin viimeisin tieto: kertakaikkiaan ei enää mitään... kaikki
hävinnyt... sulanut... syöksynyt johonkin... Joka tapauksessa F 24 ei
ole enää olemassa..."

Alfred hypähti ylös. Huumaus, joka oli verhonnut häntä kuin raskas
vaate, katosi tykkänään. Mitä se merkitsi... eikö F 24 ollut enää
olemassa?

Hän kurkotti päänsä joukosta ja näki erään porvarin, joka nousi suoraan
pöydälle tiheään sulloutuneen ihmisjoukon keskellä, joka surisi
hämmästelevistä äänistä.

Miehen ääni kuului yli muiden hänen kertoessaan: "Minä tiedän sen
aivan tarkkaan... saanhan minä kaikki kulttuuritiedonannot muista
kaupungeista, minulla on asunnossani kaukoradiolennätin... Tässä on
radiolennätinsanoma, joka tuo suuren kulttuuripostin G 12:sta... G 12
on F 24:n lähin naapurikaupunki.

"Jatkakaa, lukekaa!" huudettiin väkijoukosta.

"Pian, pian!"

Mies veti esiin viittansa laskoksesta läpinäkyvän, tummansinisen
lasitaulun. Muuan ravintolavirkailija ojensi hänelle keltavaloisen
lampun. Sen valaistessa syntyi taululle ohuita rihmamaisia viivoja ja
pisteitä.

Kuuntelijat tulivat jo kärsimättömiksi.

Vihdoin aloitti hän:

"... Silminnäkijät ovat kertoneet meille maailmankaupunki F 24:n
tuhoutumisesta. Senjälkeen kuin miltei kuusi tuntia seisauksissa
olleet sähkökoneet äkkiä taas olivat alkaneet toimia, oli sähkökemian
asiantuntijain neuvosta ilmiötä kohti johdettu noin 12 miljoonan
voltin sulkusähkövirtoja. Ne synnyttivät suunnattoman suuren, kauhean
ukonilman lukemattomine salamoineen ja taukoamattomine jyrinöineen.
Kymmenen minuutin kuluttua nousi ilmiön yläpuolelle jättiläissuuri
musta pilvi. Salamat moninkertaistuivat, ukkonen paisui kaameaksi
paukkeeksi, ja sen jyrinästä sortui useita rakenteilla olevia taloja
kaupungin eteläosassa. Siitä huolimatta johdettiin virtoja edelleen
luullen niiden estävän ilmiötä levenemästä. Samanaikaisesti syttyi
taivaalle suuria, kirkasvärisiä revontulia, pilviseinä alkoi tiheytyä
ja muuttua alempana punertavaksi. Nyt sulettiin virrat. Noin puolen
tunnin aikana muuttui seinä valkeaksi hehkuksi. Mutta äkkiä irrottautui
se maasta kuin pyörremyrsky ja ryntäsi kaupunkiin. Pieni osa asukkaista
pääsi pakenemaan pohjoiseen, mutta useimmat jäivät taloihin, jotka
tuota pikaa hautautuivat liekkeihin. F 24 palaa vielä osittain, ja
ennenkuulumattoman kuumuuden vuoksi on mahdotonta lähestyä sitä.
Teleskoopeilla nähdään tummia kerrostumia, jotka peittävät kaupungin
jäännökset. Kerrostumia luullaan tuhkaksi, toiset taas pitävät niitä
rautakuonana. Muuten on koko kaupunki täynnä tuota ilmiötä, jota
kuuluisa fysiikko Georges 48693 nimittää 'tulisieluiksi' pitäen näitä
elävinä olentoina..."

Lukija vaikeni.

Seurasi muutaman minuutin kauhunhiljaisuus, kunnes kuuntelijain
joukosta taas nousi voimakas äänten sorina.

Alfred palasi paikalleen. Hän puristi käsillä läähättävää rintaansa,
jossa henki uhkasi salpautua.

Hän nousi... seisoi hetken miltei tiedottomana... tarttui autinoonsa ja
kiiti pois.

Henrikin luo! Hänen täytyi heti päästä Henrikin luo! Heti!

Riippuovien alapuolelle kuuli hän autofonin äänen, joka muulloin
tiedotti A 15:n juhlallisuuksista.

"Kansalaisia pyydetään rauhoittumaan! A 15 on täysin turvassa. Että K
29:ssä, G 12:ssa ja J 9:ssä olisi nähty revontulia, on väärä tieto.
Meillä on nyt keino ilmiötä vastaan. Sen on keksinyt kansalaisemme
Henrik 25534, aikaisemmin 19530! Jos Yleisen ja Salaisen Viraston
määräyksiä tarkkaan noudatetaan, ei sen suhteen ole enää mitään
pelättävänä!"

Ilmoitus rauhoitti Alfredia hieman. Kiihkeä sydämentykytys alkoi
asettua. Hän alkoi taas eroittaa elämän ympärillään.

Kotimatkallaan sai hän vielä kaksi ilmoitusta. Talonpojat olivat
jo aloittaneet clostridiumviljelyksen kaupungin ympäristössä, ja
Numero 50000 oli päättänyt järjestää kolmeksi päiväksi sadetta alkaen
huomisaamusta. Kansalaiset voisivat siis olla maltillisia...

Laboratoriossa tapasi hän Henrikin samassa kuumeisessa työinnossa, joka
eilisestä saakka oli hänessä näkynyt. Tämän tästä ilmoitti puhelin tai
lasinen valokuutio uutisia laboratoriosta. Sitä varten seisoi Helios
poika kuulotorven ääressä ja vastaili rauhallisesti kysymyksiin:

"Mestari pyytää ilmoittaa, että kaikki käy hyvin. Ei tarvitse olla
huolissaan."

"Siinäpä sinä vihdoinkin olet!" kääntyi vanhus oppilaansa puoleen.
"Tulin juuri ulkoa. Maja-asukkaat tekevät työtä erinomaisesti. Kahden
viikon kuluttua on bakteerilinja kaupungin ympärillä valmis!"

"Numero 50000 järjestää huomisesta lähtien sadetta..." Niin
huonovointisiksi kuin vielä itsensä tunsikin alkoi Alfred heti käydä
työhön käsiksi.

"Tiedän sen. Olen sen itse saanut aikaan! Kuuluuko mitään uutta?
Minulla ei ole ollut aikaa lähemmin kysellä!"

"F 24..." Nuori mies viivytteli vastatessaan.

"Mitä?" Oppinut loi häneen yötyöstä rasittuneet silmänsä. "Mitä... puhu
siis! Olen jo kyllin hermostunut enkä siedä kiusattavan itseäni!"

"F 24... on tuhoutunut..." sanoi Alfred hiljaisella, epävarmalla
äänellä. Vanhus syöksyi hänen luokseen.

"Se ei kait ole totta... ei voi olla... joku väärinkäsitys... kerro
heti kaikki, mitä tiedät."

Hänen kätensä jatkoivat automaattisesti hienoa kokeilutyötään, mutta
pää rintaa vastaan painuneena kuunteli hän, suun vavahdellessa
hermostuneesti.

Kun Alfred oli lopettanut kertomuksensa, ei hän vastannut mitään.

Vasta hetken kuluttua lausui hän näennäisesti välinpitämättömällä
äänellä:

"Emme saa nyt ajatelle sitä... se ei tule koskemaan meitä. Muuten me
emme kestäisi sitä! Meidän täytyy tehdä työtä... Jokainen hitunen
energiaa on tärkeä, korvaamaton! Ja vaikka... vaikka meidänkin täytyisi
nähdä näitä tulisieluja... me emme saa keskeyttää..."

Koeidut alkoivat tanssia Alfredin silmissä. Hän ei vastannut. Mutta
jälleen hän joutui tuon kauhean, lamauttavan tunteen valtaan, että
kaikki olisi sittenkin turhaa... liian myöhäistä... että he seisoivat
avonaisen haudan partaalla...

Sillä välin vastaili Helios poika kuulotorveen... mekaanisesti... kuin
automaatti.

Seurasi lyhyt hiljaisuus.

Sitten kääntyi Helios Henrikin puoleen:

"Joku yksilö haluaa puhua teidän kanssanne, mestari. Mitä vastaan?"

"Ei mitään... minulla ei ole aikaa!" mutisi vanhus äreästi.

Helios teki kuten käskettiin. Mutta parin sekunnin päästä tuli pyyntö
uudelleen.

"Mestari, se on taas sama, Gustajo 25854... hän sanoo Salaisen Viraston
lähettävän hänet tänne!"

"Hirteen! No, tulkoon sitten! Minulla on aikaa viisi sadasosaa tuntia,
enempää... Sano se hänelle lujasti!"

"Kuten tahdotte, mestari!"

Molemmat tekivät taas työtä kuumeisella kiireellä. Laboratorion ilman
täytti bakteerien imelä tuoksu. Autoklaafin putkissa sihisi ja lauloi
puserrettu vesihöyry.

He eivät enää puhuneet, vaan hermostunein sormin työnsivät välistä ylös
hiuksia, joita viileä, voimakas happipumppujen aiheuttama ilmavirta
liehutteli.

Koko ajan kuului kadulta epäselviä, pauhaavia ääniä, mutta nämä kolme
eivät panneet niihin huomiota.

Tässä jännittävässä hiljaisuudessa kuului äkkiä Gustajon autinon tulo.
Vihaisena, hikeä vuotaen astui punervakasvoinen Gustajo alas ja sysäsi
autinon jalallaan huoneen toiseen päähän, missä Helios asetti sen
nurkkaan.

"Voinko puhutella teitä yksin, arvoisa herra?"

"Tehän näette, että olen täällä työssä kaksin käsin!" vastasi Henrik
samaan kiihtyneeseen sävyyn, jolla kysymyskin oli tehty. "No, olkoon
sitten... minun puolestani! Minulle se kyllä onkin yhdentekevää!"

Henrik ei vastannut, vaan laittoi yhä kojeitaan kuntoon, tutkiakseen
viimeisten viljaseriumien kokoomusvoimaa.

Gustajo puhkui raivosta.

"Lopettakaa toki tämä taikauskoinen ilveily! On naurettavaa vielä tähän
aikaan työskennellä elimellisen elämän parissa... Missä ei meidän
kidekemiamme auta, siinä ei auta muukaan!"

Henrik sihtasi tarkkaan telemikroskooppiinsa ja kiersi mikrometriruuvia.

"Onko siinä kaikki, mitä teillä on ilmoitettavana?" murahti hän
sivusta. "Siinä tapauksessa olisitte voinut säästää tulovaivanne."

"Ei... jos te luulette solvauksen olevan tarpeen... Ennenkuulumatonta!
Salaisen Viraston tieteellinen osasto on minut lähettänyt... Teidän
on heti jätettävä kokoamanne ainehisto ammattimiesten ankaran,
nykyaikaisen tarkastuksen alaisiksi. Te ymmärrätte! Vaikka teidän
onnistuikin johtaa Numero 50000 harhaan väärien, toteennäyttämättömien
luulottelujen perusteella, emme me, arvoisa herra, emme me anna jonkun
— puoskarin pettää itseämme. Lähettäkää siis nuo taikakalunne sinne!"

"Se ei käy päinsä."

"Te siis kieltäydytte?... No, siis olen ollut oikeassa. Teidän
n.k. metoodinne on siis sitä lajia, ettette rohkene näyttää sitä
ammattimiehille! Erinomaista! Sen tiesin kyllä hyvin!" riemuitsi
virkamies, koko kasvojen loistaessa vahingonilosta.

Vanhus jätti työnsä ja otti askeleen häntä kohti.

"Korkeasti kunnioitettava yksilö!" sanoi hän hitaasti ja painokkaan
kylmästi, "pyydän teidän oman etunne vuoksi olemaan erillänne asioista,
joita ette ymmärrä. Olen pannut synnynnäisen typeryytenne tilille
sen, että estitte minut aikoinaan menemästä Numero 50000:n luo.
Tyhmät ihmiset eivät nähtävästi ole teoistaan vastuunalaisia. Mutta
hävyttömyyksistä minä pyydän päästä!"

"Mitä?... Tuollaista rohkenette te lausua... suoraan Salaisen Viraston
luotetulle!" Gustajo oli suunniltaan. Hänen poskensa olivat nyt aivan
punakat.

"Rohkenen varmasti! Luuletteko oikein tosissanne, että minulta riittää
minuuttiakaan lörpötelläkseni mielettömyyksiä asioista tietämättömien
narrien kanssa!"

Vanhus oli jälleen telemikroskoopin äärellä kiinnittäen siihen uuden
koelaitteen. "_Jälkeenpäin_ voitte kyllä minun puolestani pitää
tutkimuksen, jos se sitte enää nähdään tarpeelliseksi... ei nyt!
Muutoin, minulla on Numero 50000:n antama päätös, että kaikki tulee
käymään minun järjestelyni mukaisesti!"

"Siihen ei Numero 50000:llä ole enää oikeutta, sillä Salainen Virasto
on jo ottanut 'veto'-vallan."

"Se ei minua liikuta. Minulla on oikeus pelastaa kansalaiseni
ja A 15. Sitä ette te eivätkä teidänlaisenne voi tehdä. Sen
näin jo vuorikaivoksessa, jossa herrat olivat liian tyhmiä ja
mukavuuttaharrastavia saadakseen selville häiriön syyt. Jos te olisitte
tehneet velvollisuutenne, olisi teidän täytynyt, kuten minun, päästä
tulisielujen perille 19:ssä kerroksessa!"

"Nämä n.k. tulisielut..." Gustajon ääni oli vihasta aivan muuttunut,
"ovat napaliikuntojen aiheuttamia maansäteilyjä. Napaliikunnot taas
on saanut aikaan sähkövirtojen monivuotinen keskittyminen maailman
kaupunkien alueelle. Sen tietää jokainen tosi tiedemies! Tuollaisia
tyhmiä kuvitteluja! Te luulette saavanne meidät uskomaan, että
bakteereillanne voisitte estää nämä säteilyt. — Te tahdotte johtaa
kaiken taantumukseen, siinä koko päämääränne; luuletteko, ettemme ole
selvillä siitä?! Sensijaan, että tasoittaisitte tietä sivistykselle, te
päinvastoin revitte sitä... Te... ja maja-asukkaat!"

"Tahtoisin ollakin yksi heistä... ja te todennäköisesti toivotte
piankin samaa!" sanoi Henrik painavan pisteliäästi ja sysäsi
telemimikroskoopin suuria kondensaattoreita saadakseen enemmän valoa.

Gustajo ymmärsi, että hänen mahtinsa oli tässä kohdannut rajansa.

"Te siis ette lähetä kasvinäytteitänne?" kysyi hän ylpeästi.

"Senhän olen teille jo sanonut!"

"Hyvä... sen tulen ilmoittamaan. Te saatte vielä ajatusaikaa, mutta
ellei Salainen Virasto saa niitä kahdeksan päivän sisällä, teemme
esityksen teidän karkoittamiseksenne A 15:stä. Te tiedätte, että se
koskee samalla muitakin maailmankaupunkeja ja että sivistyksen ovet
siten ovat teiltä ainaiseksi suljetut!"

Henrik katsahti häneen... hiljaa, totisena. Hänen kasvoillaan oli
jotain halveksivan säälin tapaista.

"Odottakaa ensin sitä, mitä näitten kahdeksan päivän kuluttua on
jälellä A 15:stä!" sanoi hän, enemmän itsekseen. Sitten kääntyi hän
jälleen viholliseensa: "Mutta jos me voimme vannoa vaaran olevan liian
suuren, niin... sanon sen teille... lakkaa myös olemasta Salainen
Virasto, joka koko tämän onnettomuuden onkin aikaansaanut! Tämä
tyhjänpäiväinen sivistysromu on kertakaikkiaan tuuletettava ... Me emme
ollenkaan tahdo palata eläimellisyyteen... mutta emme myöskään halua
olla sairaita narreja, onttokalloisia haaveksijoita, olentoja, joilla
on kuolemanmerkki otsallaan. Ihminen on elimellinen kokonaisuus, jonka,
niinkuin kaiken elollisen, täytyy sopeutua luonnollisiin olosuhteisiin
voidakseen elää. Jos hänet siitä estetään, kadottaa hän pohjan altaan,
tulee yksipuoliseksi ja lopulta kulkee perikatoon. Se on 20:nnen
vuosisadan viisautta — jota kyllä ei enää pitkään aikaan ole uskottu
— mutta se pätee vieläkin, aina vastaisuudessakin. — Näkemiin, arvon
herra! Ja hän kääntyi nyt kokonaan työhönsä, niin ettei virkamiehen
auttanut muu kuin poistua raivostuneena. — Kun hän oli lähtenyt
laboratoriosta, lausui Alfred, joka koko ajan oli vaieten jatkanut
työtään, surullisella äänensävyllä.

"Te sanoitte äsken, opettaja: mitä kahdeksan päivän kuluttua on jälellä
A 15:stä... Luuletteko te todella?..."

Vanhus kohautti olkaansa.

"Kukapa sen tietää? F 24 sijaitsi tosin epäedullisessa paikassa...
vanhassa malmisyvänteessä... rautaa on kaikkialla... maan sydän on
rautaa... Kysymyksessä on nyt kilpajuoksu kuoleman kanssa, poikaseni!
Kumpi juoksee nopeammin?" Hän keskeytti, ikäänkuin olisi sanonut
liikaa. —

Iltapäivään asti tekivät he työtä.

Tällöin oli jo suuri pino mustia lasilippaita valmiina lähetettäväksi.
Termostaatissa oli muodostunut siemen toisensa jälkeen ja seuraavaksi
aamuksi kasvaisivat ne uusia ituja. Tällä aikaa oli myös tutkittu
lihatehtaista tänne lähetetyt kokeet ja ne oli havaittu hyvin
käyttökelpoisiksi.

Vanhus virkkoi:

"Minun täytyy nyt levätä tunti ollakseni taas illalla virkeä. Tällä
hetkellä ei täällä olekaan mitään tehtävää... Eräs seikka vain: Sinulla
on päänkivistystä, näen sen, poikaseni... ravista se pois pistäytymällä
hetkeksi katsomaan maja-asukkaita kaupungin vierellä! Se tekee hyvää
molemmin puolin. Yösi voit sitten nukkua rauhassa..."

"Aivan kernaasti, opettaja!"

Alfred nousi vaivaloisesti paikaltaan, jolta hän ei ollut poistunut
tulonsa jälkeen aamulla. Hänen kätensä vapisivat — hänhän oli
yhtämittaa pistellyt neulalla sitkeään munanvalkuaishyytelöön pikku
levyillä. Selkää pakotti kuin pitkän sairauden jälkeen.

Hän hieroi väsyneitä silmiään ja voimattomin liikkein, miltei
mekaanisesti, riisui yltään työpuvun. Aivoissa poltti tuska, oli kuin
suurilla moukareilla olisi hakattu pääkuorta.

Hän meni kaksinkertaisella lezitinannoksella höystettyyn kylpyyn,
aterioi hiukan ja lähti senjälkeen matkalle.

Kylpy oli hieman helpottanut päänkivistystä ja kun hän oli jättänyt
taakseen kiertoradan ihmisvilinän, tunsi hän jo itsensä virkeämmäksi
kuin moniin päiviin.

Kuivuneella maalla talojen ulkopuolella pääsi hän autinollaan
etenemään varsin hyvin. Ennenmuinoin oli siellä kasvanut ruohikkoa, ja
Alfredkin muisti vielä joitakin vuosia sitten nähneensä siellä ohutta
viheriöintiä, jossa asusti lukematon määrä hiiriä. Kaupunki koetti
hävittää niitä kaikin keinoin, mutta eivät ne paljoakaan vähentyneet,
niillä kun ei ollut muita vihollisia.

Mutta nyt oli kadonnut viimeinenkin jälki elämästä. Yhtään viheriäistä
kortta, yhtään elävätä ei näkynyt harmaanruskealla tasangolla,
joka ulottui kauvas taivaanrantaan mustana viivana. Sen yllä oli
vaaleansininen taivas kuin vankilanmuuri... pilvettömänä, kuolleena
kuin autio maa...

Kiitäessään eteenpäin tunsi Alfred yhä voimakkaampana ilkeän tuoksun,
joka nousi mädästä maasta. Hän huomasikin autinonsa pienien pyörien
välissä jotain niljakkaa, tunkkaista, joka esti koneen vauhtia.

Viimein hän pysähdytti ja kumartui katsomaan kaukoputkellaan, mikä
tässä maassa oli esteenä.

Silloin löyhähti hänen kasvoilleen niin kauhea pilvi, että hänen täytyi
nopeasti kohota pystyyn ja tarttua happikoteloonsa.

Hän ehti kuitenkin nähdä lasillaan, mikä oli tähän ilmestykseen syynä.

Siellä ja täällä oli säännöttömiä, nähtävästi maasta muodostuneita
pieniä röykkiöitä. Mutta kaikkialla tirkisteli valkeita luita, joku
pyöreä, kellastunut pääkallo, vain pähkinänkokoinen, mutta molempine
terävähampaisine leukoineen... Ne olivat jäännöksiä lukemattomista
pikku jyrsijöistä, jotka olivat kuukausia sitten osittain kuolleet
nälkään ja janoon, osittain tukehtuneet ilmanpuutteeseen.

Ja maa ei enää kyennyt vastaanottamaan kuolleitaan!

Näitä pikku ruumiitakaan ei se enää kyennyt muuttamaan hedelmälliseksi
kasvien ravinnoksi...

Alfred katseli niitä kuin murhaaja, joka äkkiarvaamatta löytää
uhrinsa ruumiin. Sillä eikö hänkin kerran ollut ajatellut: sehän on
_ainoastaan_ luonto...!

Ja nyt?...!

Hän tunsi pienten toivojensa peittyvän raskaaseen katumukseen. Hän
olisi mielellään palannut takaisin ja ryöminyt johonkin synkkään
pimentoon kuin sairas eläin... ja kuollut siellä häpeissään ja
kalvavassa tietoisuudessa vääryydestään...

Kuitenkin ajoi hän eteenpäin. Vihdoin tapasi hän maja-asukkaat, jotka
olivat täydessä toimessa. Pari arachniota oli tuonut jo tänne suuren
määrän bakteeriainetta. Joukko miehiä käänteli kuivaa turvetta ja
levitti kuoppiin kuohuvaa, harmaankeltaista mutaa. Sitten käännettiin
maa taas uudestaan, ja putkista johdettiin lämmintä keinotekoista vettä
maahan välttämättömäksi kostukkeeksi. Varsinaisen kastelun suorittaisi
vesisade huomisaamuna...

Leveä, märkä sarka oli jo valmiina työmiesten takana, jotka eivät
näyttäneet kärsivän enempää clostridiumien tukahduttavasta huurusta
kuin lukuisten ruumiiden levittämästä löyhkästäkään, joista bakteerit
saisivatkin mitä parhainta ravintoa.

Alfred silmäili tehtyä työtä, kyseli työntekijöiltä yhtä ja toista, ja
kääntyi pian taas takaisin kaupunkia kohti.

Hän ei sietänyt nähdä kauemmin tätä raiskattua, nälkään näännytettyä
maata...

Nopeasti lähenevän hämärän varjo, joka teki ympäristön yhä
lohduttomammaksi, sai hänet katsomaan taivaalle.

Pilvettömällä taivaanlaella riippui tummanharmaita harsoja, jotka
kuitenkaan eivät olleet mitään pilviä, mutta tiheämpää kyllä kuin sumu.
Alhaalla etelässä näytti kuin tyhjästä nousevan synkkä, uhkaava seinämä.

Numero 50000:n lupaamaa sadetta alettiin siis jo valmistella.

Vaikka toivo yhä synkkenikin ja aurinko jo laski kaukana näköpiirissä,
tuli ilma yhä painavammaksi ja kuumemmaksi. Kun Alfred viimein
saapui talojen kohdalle, tunsi hän ihollaan polttavaa pistelyä.
Oli kuin taukoamaton sähkövirta olisi käynyt läpi ihon. Hänen oli
vaikeata pysyä rauhallisesti pystyssä autinollaan, ja vain vaivoin
sai hän vastustetuksi jäsentensä nytkähtelyä. Ohjaaminen kävi melkein
mahdottomaksi. Ja olipa hän iloissaan, kun lopulta pääsi sileälle
kiertoradalle.

Pitkään aikaan ei tullut vaunua.

"Joku häiriö... kuten viime aikoina niin monasti..." ajatteli Alfred,
luoden silmänsä taivaalle, joka nyt näytti riippuvan aivan tuolla
mutkakadun päällä.

Pilvet olivat nyt käyneet mustiksi ja paksuiksi ja keskitaivaskin oli
peittynyt synkkään harmauteen. Kalpeassa hämyssä näyttivät valkokiviset
talot aavemaisen kelmeiltä. Hehkuva ilma ei enää lainehtinut, vaan
seisoi paikallaan kuin maahan lyöty tukki.

Vieläkään ei kuulunut vaunua.

Huolimatta lamaannuksestaan ja painavasta säästä päätti Alfred jatkaa
kotimatkaa autinolla.

Hän vainusi näkymättömän, käsittämättömän vaaran, joka hiipi ympärillä
hitaasti, mutta mitään säästämättä.

Hämäryys oli nyt jo niin musta, ettei hän oikein kyennyt pysymään
kiertoradan tielläkään. Ilmassa tuntui myös heikkoa metallista tuoksua.

Pari henkilöä kiiti hänen ohitseen... harmaankalpeita varjoja, kuin
Haadeksen kulkijoita...

Alfred ajoi vain vimmatulla vauhdilla eteenpäin.

Hänen jäsenissään oli jännitys hiukan hellittänyt, mutta ihoa pisteli
yhä kirpeästi. Pää tuntui aivan tyhjältä ja hän luuli syöksyvänsä
vahaavassa lieskapilvessä suoraan maan sulaa sisusta kohti.

Hänen ohitseen vilahti siellä täällä ihmisiä, ilmeisesti samallaisen
pelon eteenpäinajamina. Mutta hän ei katsonut heitä... hän syöksyi
edelleen... tiedottomasti kuin koneen pyörä...

Hän oli jo ajanut sangen pitkälle, aivan kaupungin keskustaan, jossa
myös Henrikin laboratorio sijaitsi, kun hän tunsi sielustaan jotain
irtautuvan, kuin jonkun ahdistavan taakan...

Enää ei hän voinut jatkaa.

Kokonainen ihmismeri, pää päähän, olkapää olkapäähän puristuneena,
sulki tien eräälle suuremmalle torille, jonka läpi hänen olisi
pitänyt ajaa välttääkseen huomattavaa kierrosta. Hän näki kelmeitä,
luonnottoman harmaita kasvoja, joihin hetkittäin sattui valoa, joka
kuitenkin taas samassa välähti pois.

Hän käänsi autinonsa ja katsahti taakseen.

Talorivejä tuskin enää eroitti. Heikosti näkyvinä viivoina kohosivat
toria ympäröivien rakennusten haahmot valottomaan yöhön...

Vierasta selkää vasten nojaten tuijotti Alfred, kuten kaikki muutkin,
katse jännittyneesti tähdättynä korkeuteen.

Taivaalla ei näkynyt mitään loistetta. Kuin suuri, pimeä kuoleman
portti ammotti se kaupungin yläpuolella. Musta seinä näytti ulottuvan
aina korkeisiin kattopuutarhoihin saakka. Jostain sieltä tulivat ne
välähtelyt, jotka ajottain sattuivat väkijoukkoon.

Nyt sinkosi sininen salama. Se oli kuin jättiläissähkökoneen kimpoama
suuri kipuna...

Seurasi taas pimeys.

Sitten syttyi ohutliekkinen, smaragdinen soihtuvalo...

Sinipunainen tähti, joka heti kiiruhti takaisin taivaan mustasta
portista.

Jälleen pimeys...

Kansa katseli henkeä pidätellen. Mutta sydämet löivät silti kuin
moukarit.

Kaksi pilveä, jotka laskeutuivat alas miltei aivan torin kohdalle,
alkoi nyt hitaasti valoittua. Oli kuin kuutamo, jota alemmat
sumukerrokset olisivat himmentäneet. Nyt muuttui niiden väri reunoilla
vaaleanpunaiseksi. Se näytti heijastelevan heikkoja liekkejä...

Kauvan aikaa pysyi tämä reunaväri paikoillaan muuttuen sitten
tummemmaksi, lopulta kuparinhohteiseksi ja jääden taas sellaisena
loistamaan.

Musta ihmismeri seisoi kauhuissaan, jännittyneenä paikoillaan, aivan
hiljaa. Äänettömyyden katkaisi joku epäilevä ääni:

"... Revontulia..."

Vain tämä yksi sana... kuolemanennustus...

Kukaan ei vastannut.

He kaikki olivat sen tienneet.

Suurin ponnistuksin sai Alfred käännytyksi katsomaan vierustoveriaan.

Hän pelästyi.

Vieraat kasvot olivat viheriänkelmeät, kuin kauvan sitten kuolleen
ruumiin. Ja aivan jäykät, sieluttomat. — Koko olento näytti joka hetki
lopullisesti vaipuvan kokoon...

Uudestaan loi Alfred katseen peloittavalle taivaalle.

Hän ei sietänyt nähdä näitä ihmiskummituksia ympärillään... hän, joka
itsekin oli varmaan samallainen haamu, aave...

Palavien pilvien takana leikki nyt epämääräisiä valoja, jotka
tuikahtivat esiin ja katosivat, levenivät ja jälleen häipyivät.

Harmaanmustalle taivaanrannalle kohosi äkkiä hopeansinervä kehä.
Sitä seurasi toisia, ne yhdistyivät suuremmaksi ja lainehtivat kuin
tulen pullistama esirippu. Spiraalimaiseksi muuttunut reuna hohti nyt
kullanvihreänä.

Kaupungin yllä seisoi kuolema nostellen säteilevän helmansa
päärmeitä... ikäänkuin tahtoisi se samalla sekä pilkata että
lohduttaa...

Hiljaisuudessa kajahti kimeä huuto.

Nyt huusivat he kaikki.

He heristivät nyrkkejään taivasta kohti, haukkoivat ilmaa ja ärjyivät.
Ilman täytti ainoastaan kaamea, mielipuolinen ulvonta, synkät
kiroukset, kirkuminen ja voivotus...

He raivosivat ja läähättivät... tuskassa, epäilyksessä, kuolemanhädässä
ja elämänhimossa...

Mutta heidän yläpuolellaan väijyi... suloisesti houkuttelevana...
kuolema... keinuen nyt jalokivisäihkyssä ja tähtiloisteessa...




IX. PAKOKAUHU.


Heti harmaan aamun sarastaessa huusivat suuret autofonit kaikista
säätykuntien ravintoloista ja julkisista rakennuksista rauhoittavia
tiedoituksia. Ennen kaikkea ilmoitettiin, että jokaisen, joka halusi
lähteä pois A 15:stä, oli tehtävä se rauhallisesti ja hyvässä
järjestyksessä ja vähintään tuntia ennen ilmoittauduttava suuressa
ilmalaivahallissa. Matkatavaraa ei saisi ottaa mukaan liikennettä
rasittamaan. Sitä vastoin oli yksityisarachnioitten käyttäminen
sallittu, riippuen niitten omistajista. Kansalaisten korkea sivistys
— lausuttiin myös kehoituksissa — takaisi kyllä, ettei mitään
häikäilemättömyyttä ilmaantuisi...

Siitä huolimatta vallitsi niiden välillä, jotka tahtoivat paeta
ilmalaivoilla, jo varhain kiihkeä kamppailu jättiläissuuressa hallissa,
joka sijaitsi kaupungin yllä kohoavassa suuressa tornissa. Jokainen
koetti ensimäisenä päästä käsiksi ilmalaivoihin.

Sulkemalla hissit oli hetkeksi koetettu pidättää kansanjoukkoa. Mutta
silloin oli se kiipeillyt ylös viistoja portaita myöten, joita muuten
käytettiin ainoastaan hissien korjaustöiden aikoina. Joukkoa virtasi
kuin tulipalo olisi ollut kintereillä.

Ylhäällä nousulaatoilla tungeksi kansalaisia. Kiellosta huolimatta
oli jokainen laahannut mukaansa kalleuksiaan. Heikoissa käsivarsissa
riippui lapsia huutaen korkeilla, kimeillä äänillään. Suuret
aurinkoverhot valonheittäjäpeileineen välkkyivät yli ylpeästi
työntyvien, kaljujen päitten muodostaman virran. Naisten tähtikoristeet
riippuivat repaleisina alas selkiä pitkin, tarttuivat ohikulkijoihin,
repeytyivät yhä ja putoilivat.

Joku puhui sivistyksestä... hienotunteisuudesta... eihän tarvinnut
hätäillä, koska ilmalaivoja oli kyllä tarpeeksi...

Hänet huudettiin alas. Hänet uhattiin heittää yli kaiteiden alas
syvyyteen kadulle. Oltiin puristuksessa, valiteltiin, vaatteet
repeytyivät.

Muuan rouva vaipui polvilleen... melkein tajuttomana.

Pari miestä tarttui häneen ja tempasi pystyyn. Joukon kesken kiihtyi
kamppailu aivan mielettömäksi.

Joku huusi kimeästi:

"Väistykää sivuille! Te estätte toisia! Tietä heille!"

Kiihtynyt väki jakautui kahdelle puolelle taistellen kuin raivoisat
sudet, perusteettomasti, hyödyttömästi sillä siten he vain pahensivat
mahdollisuuksiaan. Sillävälin hankittiin lakkaamatta ilmalaivoja.
Kaikista kaupungeista oli radion avulla kutsuttu ilmalaivoja
tänne avuksi pakolaisten poiskuljetukseen. Useilta seuduilta ei
niitä kuitenkaan saatu, sillä sielläkin oli nähty revontulien tai
tulisielujen ilmestyneen.

Niin paljon kuin saattoivat kantaa, täyttyivät ilmalaivat
tunkeilevista, väsyneistä ja suuttuneista kansalaisista, kiitäen sitten
pois. Ja kuitenkaan ei niihin pyrkivien, kärsimättöminä odottavien luku
lainkaan vähentynyt.

Vaaleanharmaa aamuvalo lankesi alas kalpeana ja viileäntuntoisena.
Aurinkoverkkojen loistekin kalpeni. Pari ohutta, punaista pilveä
liikehti pois värittömän taivaanrannan rihmamaisin reunamin.

Ihmisjoukko hallissa oli yhäkin kuin suuri, raivoava, sinne tänne
loiskuva aalto, joka suinpäin murti tieltään jokaisen esteen. Lujasti
kiinnitaotut hissiovet oli jo säretty ja yksin kappalein oli ylemmät
pylväät syösty alas syvyyteen.

Jälleen kehoittivat tiedonannot rauhallisuuteen, järkevyyteen.

Turha kehoitus!

Koko halli heilui ja vapisi lukuisten autinojen alla. Rautainen torni
huojui kuin keväinen heinä.

Hissit suljettiin uudestaan.

Kadulta kaikui alasjääneiden huuto... hirveä kirkuna!

He uhkasivat sytyttää tornin... hävittämisraivossaan kamppailivat he
nyt sen juurellakin. Vihanpurkaukset kaikuivat siellä, kun ilmalaivoja
saapui taas ylös ja pääskysten tavoin kierteli tornin ympäri ennenkuin
asettui paikoilleen.

Kansaa ryntäsi taas portaille... 50... 100... 500 ihmistä kiipesi
käsittämättömin voimin, käsittämättömän taitavasti teräsrappusia ylös.

Siellä täällä irtosi tottumaton käsi ja ruumis putosi kuin kivimöhkäle
alas syvyyteen.

Kukaan ei siitä välittänyt.

Kiipeilevien jälessä seurasi taas toisia.

Mutta kun tornin huojunta alkoi käydä yhä uhkaavammaksi, tuli ylhäällä
odottaville kauhea hätä.

He huusivat alas, että oli käännyttävä takaisin... heti!

Mutta nämä eivät totelleet, eivät edes kuulleet, vaan kiipesivät
porras portaalta, kasvot kalpeina, huulet verelle purtuina, tai jos
kuulivatkin, eivät uskaltaneet enää kääntyä takaisin huimaavasta
korkeudesta.

Irtautuminen merkitsi alas syöksymistä.

He yrittivät siis vain edelleen.

Ylhäällä riehuva joukko repäisi hallin seiniltä irti valtavia
tukipylväitä. Parinkymmenin miehin laahasivat he ne parvekkeen
reunalle, pyörittivät kaiteitten ylle ja laskivat putoamaan alas.

Ne eivät kuitenkaan juuri koskettaneetkaan kiipeäviin. Sensijaan
musersivat nämä rautaiset, hirmuisen raskaat palkit alleen kymmenittäin
ihmisiä alhaalla, sananmukaisesti vertavuotavaksi velliksi litistäen.

Ylhäällä huudettiin...

Alhaalla huudettiin...

Hissit avattiin...

Ihmisrynnäkkö hävitti heti kaksi niistä käyttökelvottomiksi. Muut
jäivät eheämmäksi.

Mielettömiksi tulleet syöksähtivät jo samassa jokaiseen hissihyttiin
kuin muurahaiset, jotka rientävät täyttämään kuningattarensa käskyä.

Jälleen heilahti ja huojahteli koko rakennus.

Äkkiä taipui torni huomattavasti toiselle sivulle.

Hallin alusta alkoi vajota... Sielläolijat juoksivat vimmatusti
toiselle puolelle...

Kuului kaameata huutoa... puristukseen jääneiden mieletöntä,
eläimellistä karjuntaa...

Alusta vajosi ja vajosi.

Eräällä puolittain lastatun ilmalaivan ohjaajalla oli malttia,
irroittaakseen koneensa.

Hänen takanaan heilui hurjasti... vajosi... Rautaa ja lasia vyöryvä
horna jyrisi ukkosena alas syvyyttä kohti.

Kannatinpylväät taipuivat kuin ohuet langat... murtuivat ja
taittuivat... kierretangot, jotka taitavasti oli kierretty toistensa
ympäri, eivät myöskään voineet kestää ylhäältä murtavaa painoa.

Torni luhistui kokoon, ja röykkiön yläpuolelle syöksyi säihkyvä pilvi
metallia, murskautuneita, käsivarrenpaksuisia kimpaleita.

Heikosti kuin lintujen viserrys kuului yksinäisiä huutoja ympärillä
liitelevistä ilmalaivoista, jotka avuttomina etsivät laskeutumispaikkaa.

Luhistuvan tornin kauhea ryminä oli vapisuttanut koko kaupunkia, aina
alimpiin kerroksiin, kuormastoratoihin saakka...

       *       *       *       *       *

Numero 50000:n talossa, väkevään ruusuntuoksuun peittyneessä
helmihuoneessa, havahti Aine raivokkaaseen meluun ja huutoon.

Hän oli maannut yön kuumehoureessa ja aamusarastuksessa oli siitä vielä
jälellä puolittainen tajuttomuus. Herättyään äkilliseen pelästykseen
tunsi hän itsensä vielä hyvin raukeaksi ja väsyneeksi.

Hänen loistavat silmänsä olivat kuitenkin jo avoinna, kun Numero 50000
paria minuuttia myöhemmin astui hänen vuoteensa viereen.

Pienen, heikkorakenteisen miehen kasvot olivat huolestuneet ja valkea,
suonikas otsakin oli tavallista kalpeampi.

Huolellisesti kumartui hän tyttärensä puoleen, ainoan olennon, jossa
hänen vertaan virtasi.

Tytär loi häneen katseen, joka oli ikäänkuin toisesta maailmasta.

"Oletko hyvin pelästynyt, lapseni?" Isä silitti rauhoittavasti
tyttärensä päätä hienolla, hieman vapisevalla kädellään.

"En oikein tiedä... niin... minä luulen..." Hänen hiljainen äänensä oli
viime päivinä käynyt soinnuttomaksi.

Isä silitti jälleen.

"Kuulehan, rakkaani!" sanoi hän surullisesta koettaen peittää
huolestuneisuuttaan, "voisitko tehdä pienen matkan Leilan ja hänen
vanhempiensa kera? Meidän kauniissa, suuressa arachniossamme, joka
liitää niin hienosti, ettei sitä juuri erotakaan... voisitko?"

Aine hymyili hieman.

"Yksinäni en... olen niin väsynyt... Mutta jos sinä tulet mukaan..."

"Ei, rakas lapsi, minä en voi. Sinähän tiedät, että minulla on suuret
virkavelvollisuuteni. Ehkä tulen parin päivän kuluttua jälestä..."

"Siinä tapauksessa tahdon mieluummin odottaa... jos on kysymys vain
parista päivästä..." Hän painoi poskensa voimattomasti isän hyväilevää
kättä vasten. "Onhan paljon sievempää ja sivistyneempää, jos matkustan
sinun kanssasi. Leila on niin suurpuheinen!"

Mies olisi vastannut, mutta samassa hiipi ovelle eräs hänen
virkamiehistään, kasvoillaan niin tuskainen ilme, että hän jätti heti
tyttärensä ja johti tulijan pois helmihuoneesta.

Jos Aine näkisi hänet, saattaisi hän säikähtää vaarallisesti... ja
sellaisesta oli lääkäri ankarasti varoittanut.

Tyttö vielä hymyili isälleen ja vaipui jälleen jo viikon ajan
kestäneeseen, sekavaan puolihoureeseen, jossa todellisuuden rajat
vähitellen katosivat tajunnasta.

Hän ei tiennyt, oliko hän taas vaipunut uneen... niin monta hiljaista
haamua kulki hänen sielunsa ohitse... tuskin kuuluvin hentosin
askelin...

Sitten tuntui hänestä, kuin muodostuisi jono olentoja... outo,
varjomainen rytmi.

Niitten takana avautui notkea niitty, ikäänkuin loistava hopeamaisema.
Ja olennot ratsastivat sitä pitkin... jokainen toistaan tuntematta,
mutta kuitenkin yhteenkuuluen. Ensimäiset olivat tummia... kuin mustaa
kiveä. Mutta heidän otsallaan oli jotain hohtavaa... Oliko se valoisa
pilvi?... kristalliliekki?... Aine ei voinut määritellä sitä.

Hän ei nähnyt sitä selvästi, vaikka tarkkasi näitä olentoja sielunsa
syvillä silmillä.

Syntyivätkö ne hänen omasta verestään? Ja matkasivatko ne maahan, joka
odotti elämän maailman tuolla puolen?

Tulivatko ne kaukaa ja palasivatko ne kaipuumatkansa jälkeen hänen
vereensä?

Uni oli aivan kirkas, mutta hän ei osannut vastata siihen.

Tummia olentoja seurasivat vaaleammat. Kuin valkeat linnut harisuttivat
ne ojennettuja käsiään; heidän katseensa oli loistava, ja otsalla
leimusi lieska läpinäkyvä timanttihohto.

Mutta viimeiset näyttivät olevan itse soihtuja... lumivalkoista valoa.

Heissä ei ollut mitään synkkää... heidän varjonsakin, jotka heiluen
seurasivat heitä, olivat valoisat.

Sitten ei tullut enää ketään.

Aine katseli, yhä katseli, vaikka viimeinenkin oli jo liitänyt ohi.

Kukaan heistä ei ollut häntä nähnyt, ei hänelle nyökännyt.

Mutta hänestä tuntui kuin täytyisi vielä tulla jonkun, joka tuntisi
hänet ja selvittäisi hänelle unelman sisällön.

Hitaasti suli hopeamaisema hienoon sumuun, joka tippui pehmeästi kuin
valkeat ruusunlehdet. Ja sitten oli kaikki ainoastaan valoa... sumua...
pilviä... jotka väistyivät taas yhä kauemmaksi.

Ainen sielu odotti yhä.

Hän odotti niin kiihkeästi, että äkkiä huumaus hänen jäsenistään
katosi, hän aukasi silmänsä ja katsahti hämmästyneenä ympärilleen.

Hän oli selvästi valveilla, ja ajatus oli kirkkaampi kuin pitkään
aikaan.

Kummastellen katsoi hän.

Sielunnäyt häipyivätkin samassa. Mutta yksi tunne oli jäänyt jälelle...
tunne, että hänen oli tehtävä jotain, sangen tärkeätä ja ratkaisevaa.

Aine otti aurol-pastillin ja sai palan valikoitua herkkuruohoa, jota
yötä päivää oli hänen vuoteensa vierellä pöydällä.

Sitten hän nousi ja käveli muutaman joustavan askeleen, ikäänkuin ei
viime päiviä olisikaan viettänyt yksinomaan vuoteessa.

Hänen hermojensa kuolettava väsymys oli kuin poispuhallettu. Jälleen
noppi hän ruokapaloja, kuin lintunen. Senjälkeen hän pukeutui, asetti
tähtikoristeisen pyörökypärin päähänsä, ja viimein astui seinän luo,
painoi näkymätöntä nappia ja antoi parfyymiliekkien taas tanssia
pitkästä aikaa — kuinka pitkästä, sitä hän ei enää muistanutkaan.

Huoneeseen virtaavassa sataruusulehtituoksussa hän seisoi pitkän
ajan... ja kuunteli hiljaa sydänlyöntiään.

Mitä hän siitä odotti?

Hän tunsi jonkinlaista levottomuutta... outoa ja käsittämätöntä
ahdistusta, joka tahtoi vetää häntä johonkin... levottomuutta, joka
kasvoi kasvamistaan.

Pitäisikö hänen mennä isän luo?

Pitäisikö hänen kutsuttaa lääkäri?

Hän astui ikkunan luo ja katsoi ulos.

Siellä alhaalla kiiruhtivat ihmiset ohi autinoillaan, näyttäen
korkealta ikkunasta jyriseviltä pieniltä palloilta.

Mutta miksi ajoivat he niin kovaa vauhtia?

Niin... hän arvasi... isä oli antanut sataa!

Aivan harmaana ja pilvien peitossa oli muulloin äärettömän sininen
taivas! Hän ei tiennyt kuitenkaan... eikä ollut pitkään aikaan tiennyt,
mitä kaupungissa oli tapahtunut, mitä puuhailleet hänen ystävättärensä
ja Marian...

Äkkiä hän tunsi suuren halun nähdä Leilaa. Leila oli aina ollut
kuitenkin niin ystävällinen hänelle, joskin niin poikamaisen meluava
käytökseltään. Mutta siihenhän oli syynä vain hänen vanhanaikuinen
kasvatuksensa!

Niin, hän tahtoi lähteä Leilan luokse... nyt heti!

Hänhän oli aivan terve ja iloinen... pieni liikunto autinolla poistaisi
varmaan tykkänään lopunkin huumauksesta.

Ensin hän lähtisi sinne ja ilmoittaisi sieltä isälleen... kylläpä isä
saisi kerran hämmästyksen syytä!

Hän hiipi etuhalliin ja nousi autinolleen, jota ei ollut käyttänyt
moniin aikoihin.

Häntä ihmetytti kyllä hieman se, ettei näkyvillä ollut yhtään naisista,
jotka muuten olivat häntä palvelemassa.

Mutta hän ei ajatellut asiata sen enempää, vaan laskeutui hississä ja
muutaman minuutin päästä olikin jo kadulla.

Miten harmaa ja kuuma ilma olikaan!

Hyvä, ettei Leilan luo ollut edes pitkä matka!

Kiitäessään katua miltei yksinään hän äkkiä tunsi uudelleen
levottomuuden, ja nyt se valtasi hänet voimakkaasti kasvaen
ahdistavaksi tuskaksi.

Hän halusi kääntyä takaisin... hän tunsi silmissään kaiken pyörivän!
Leilan luo oli sittenkin liian pitkälti... liian pitkälti tässä
pelossa, joka tuntui pysähdyttävän verenjuoksun suonissa.

Hän katsoi ympärille... apua etsien... suu jo avoinna huutoon...

Seurue hätääntyneitä, köyhiä kansalaisia riensi hänen ohitseen kuorma
tavaroita mukanaan. Hän ehti kuulla heidän puheistaan katkonaisia
lauseita:

"... Hallitorni on nyt kokonaan luhistunut... mutta ilmalaivoja on
Yleisen Viraston katolla... meidän täytyy nousta sinne..."

Ainen suu sulkeutui. Hän piti lujasti kiinni autinonsa ohjaustangosta
kootakseen sekavat ajatuksensa.

Joku onnettomuus... kauhea, ennenkuulumaton onnettomuus?

Samassa muistui hänen mieleensä pelottava jylinä, joka oli herättänyt
hänet unestaan. Hänen muistoihinsa sukelsi kuva nuoresta miehestä,
joka oli käynyt sairauden aikana hänen luonaan... eilenkö... päiviä
sittenkö?... hän ei voinut muistaa.

Hän oli puhunut... jostain onnettomuudesta...

Tuhosta... mahtavan maailmankaupungin A 15:n tuhosta...

Ja hän oli tahtonut... pelastaa... hänet....

Tuska sydämessä yltyi. Hän ei rohjennut enää mennä Leilan luo... eikä
rohjennut palata kotiinsakaan, tuohon suureen yksinäiseen taloon, jossa
hän niin kauvan oli maannut sairaana, yksinäisyydessä.

Ei, hän ei voinut nyt olla yksin!...

Kunpa Marian nyt olisi hänen luonaan... hän, joka oli niin kylmä ja
viisas!

Marian... Marian...

Hän tahtoi Marianin luokse, jonka puolisoksi hänen piti tulla jo viikon
kuluttua. Marian voisi... hänen täytyisi auttaa häntä hädänhetkellä!

Hän ei ajatellut enempää, vaan ohjasi koneensa leveälle kiertokadulle,
jonka varrella Marianin laboratorio sijaitsi. Siellä hänet varmimmin
tapaisi!

Muutamia ihmisiä kohtasi hän vielä matkallaan, muuten oli kaupunki
aivan hiljainen... pelottavan hiljainen...

Keskipäivän kuumuus oli luonut talojen seinätkin hiottavaan kosteuteen.
Synkkänä lepäsi taivas vihamielisenä... auringottomana...

Vihdoin pääsi Aine talon eteen.

Jostain kaukaa kuuli hän töminää ja huutoa, kauhistuttavaa, pitkää
huutoa... mutta ketään ei näkynyt.

Kun hän oli ylhäällä päässyt hissistä, oli hän aivan hengästynyt ja
pyörtymäisillään.

Kuin unessa liukui hän suuren huoneen läpi.

Täälläkään ei ollut ketään, ei ketään monista oppilaista ja
apulaisista. Huone oli jätetty kiireisesti, sillä kaikki oli
epäjärjestyksessä, lattialla oli kimaltelevia lasinsiruja.

Jos ei Marian olisikaan täällä?

Ah tätä tuskaa, polttavaa, hermoja repivää tuskaa!

Vihdoin, pitkän etsinnän jälkeen löysi hän Marianin.

Tämä seisoi jättiläissuuressa salissa, joka oli täynnä keinotekoisia
kukkia. Ne oli eilen tuotu kattopuutarhasta tänne, koska ne eivät olisi
sietäneet sadetta.

Aine katsoi pitkään ja pelokkaasti Marianin tuskaisiin, vihamielisiin
kasvoihin. Mitä olikaan tapahtunut, että Marian oli voinut noin
muuttua?...

Marian väänteli vipuja ja rattaita, joista johti lankoja seinille. Ja
hän kiristeli hampaitaan.

Sitten hellitti hän kätensä ja ajoi kukkien luo, keskelle kultaisten
aurinkoruusujen sarkaa.

Hänen autinonsa alla taipuivat korkeat kasvien varret ja suuret,
sametinkeltaiset kukat rusentuivat maahan. Ja autinolla seisova löi
hurjasti ympärilleen, repi ja polki maahan kaiken, mihin kätensä
yltivät.

"Marian!"

Aine ei saattanut kauempaa katsoa, kuinka toinen hävitti ihania kukkia.
Hänen silmänsä ihan kyyneltyivät.

Marian hätkähti ja katsahti ympärilleen tuijottavin silmin. Sitten
näytti hän havahtuvan. Katse selkeni ja kasvoille tuli taas tuo hänelle
tavallinen, liikkumaton ilme. Hän kiiti pois hävityksensä parista kohti
ääntä, joka oli häntä kutsunut... nyt jo hillittynä ja näennäisesti
kylmänä. Hän näki nyt tytön, joka tuijotti häntä kohti pelästyneenä.

"Aine... sinäkö täällä?" Hän hymyili teennäisen kohteliaasti.

"Mitä sinä teet, Marian?" Aine ei voinut pidättyä lausumasta
kysymystään kauhistuneella äänensävyllä. Hän tunsi polviensa horjuvan
ja kylmien väreiden käyvän pitkin selkäpiitään.

Marian huomasi toisen tilan ja ohjasi hänet patjalle, joka oli huoneen
nurkkauksessa. Tahdottomana vaipui Aine sille.

"Minulta on suljettu happipumput!" sanoi mies, ja hänen äänessään soi
vielä vihan sävel. "Kukkiani varten ei voida enää antaa yhtään happea,
sanottiin minulle, sillä vähäiset varastot täytyy säästää kansalaisia
varten. — Mutta olet oikeassa... ei ole sivistykseni arvon mukaista
tehdä tällaista hävitystyötä."

Aine katsoi häneen ymmärtämättä puhetta.

"Miksi on sinulta suljettu!... Minä en ymmärrä... Mitä sitten on
tapahtunut?"

Tuskan heikontamana nojasi hän päänsä seinään. Silmäluomet
sulkeutuneina ja huulet värittöminä näytti hän siinä kuolleelta.

Marianin aikoessa vastata, nosti hän kätensä torjuen: "Minä olen niin
peloissani! Älä sano mitään! Ole vain minun luonani!"

Marian kohautti olkaansa ja kääntyi poispäin. Hän tarkkasi kukkiansa.
Eliväthän vielä sentään...

Mitä hän tekisi Ainelle?

Parasta kai olisi saattaa hänet kotiin!

Täällä hän olisi vain tiellä...

Hänen mieltään poltti taas tutkimisinto. Kuinka tulisivat kasvit
kestämään hapenpuutteen? Siihen täytyi hänen kokonaan keskittyä, ei
ajatellakaan mitään muuta!

Ainen suojeleminen oli tämän isän velvollisuus, niinkauvan kuin hän
asui kotonaan... ei hänen velvollisuutensa...

Hän astui taas aivan kukkien ääreen. Hyväillen siveli hän
safiirinsinisiä ja kullanpunervia, omituisen muotoisia orkideankukkia.

Se oli hänen luomaansa... kaikki tämä oli hänen luomaansa! Iänikuinen
tarina Prometheuksesta, joka luo eläviä olentoja... sehän oli täyttynyt
juuri hänessä!

Ja pitikö tämän maailman muka käydä perikatoon jonkun mielettömän
pakokauhun takia vain! Hän ei uskonut siihen, mitä kaduilla huudettiin,
hän ei voinut siihen uskoa. Ihmisen olemassaolo, hänen sivistyksensä,
tietonsa, ne sadat päämäärät, jotka hän oli saavuttanut vuosituhansien
työllä ja vaivalla... nuo maasta nousevat tuliset pilvet eivät voisi
tätä kaikkea hävittää...

Yhä silitteli hän suuria, silkinkihtaavia kellokukintoja.

Ainen heikko huokaus palautti hänet taas ajatuksistaan.

"Sinä jätät minut... jää minun luokseni!" valitti hän hiljaa; suurten
kyynelkarpalojen virratessa pitkistä silmäripsistä alas puvulle, kuin
kimaltavien helmien.

Marian tuli kärsimättömäksi, mutta sai vielä hillityksi itsensä.
"Sinun täytyy mennä kotiin, tyttö!" sanoi hän kylmällä, välinpitämällä
tavallaan. "Minun pitää jäädä tänne kukkieni luo, joiden keksimiseksi
olen työskennellyt yli 12 vuotta. En saata antaa tämän kauneuden
maailman joutua tuhon omaksi!"

"Jää kuitenkin vielä minun luokseni!" Tyttö ojensi arasti hennot
kätensä sulhastaan kohti.

"Älä ole lapsellinen... Isäsi tulee viemään sinut H 19:een... siellä on
hyvin somaa... Me näemme jälleen toisemme, kun tämä raivonta täällä on
ohitse!"

"Minä jäisin mielelläni tänne... sinun luoksesi... isäni ei voi nyt
vielä lähteä matkalle... ja minun huoneessani on niin äärettömän
yksinäistä..."

Hän kohotti kapeata pikku päätään loistavan pyörökypärinsä alta. Suu
jäi puolittain auki, kuin odottamaan jotakin... hyväilyä... suuteloa...

Mutta Marian ei enää katsonutkaan häneen.

Ei edes vastannut.

Kukkasten nestepaino laski aivan äkkiä. Orkideat taivuttivat jo
kuninkaalliset päänsä alas.

Marian kiiruhti toisten luo.

Kaikkialla oli havaittavissa samaa. Väkevämmissä kasveissa oli
lamautuminen pienempi, heikommissa taas huomattavampi. Koko sali näytti
ulkomaiselta puutarhalta juuri auringonnousun edellä, jolloin upeat,
loistavat kasvit nukkuvat tyyntä yöuntaan.

Uudestaan koetti hän saada johtoa kuntoon. Mutta manometrin viisari ei
liikahtanutkaan. Se oli lopettanut palveluksensa.

Marian seisoi kuin paikalleen kiinnilyötynä ja katseli epätoivoisena
kukkaislavojaan. Siinä oli vuosien työ... korkeimman kulttuurin
suurin saavutus... ja nyt se hitaasti, auttamattomasti kävi
käyttökelvottomaksi.

Eikä hän voinut tehdä mitään... ei mitään...

Hän ei kyennyt itse luomaan puuttuvaa happea.

"Kukkasi kuolevat..." sanoi äkkiä Aine, hiljaa ja surullisesti.

Marian havahtui taas.

Hän oli kokonaan unohtanut morsiamensa läsnäolon.

"Me myöskin kuolemme..." jatkoi tyttö sortuneella äänellä, kauniiden
silmien harhaillessa kuin kaukaisessa haavemaassa. "Sinä... minä,
me kaikki kuolemme! Koko maailma kuolee samoinkuin sinun kukkasi...
Silloin on kaikki jo myöhäistä!" Viimeiset sanat tulivat värisevänä
kuiskauksena.

Marian tuli taas hänen lähelleen.

"Mikä sinun on, lapsi? Sinähän olet vielä sairas!" Tyttö säikähti kuin
painajaisesta vapautuneena. Hän siveli otsaansa.

"Mitä... Ah, minä luulin... lienen uneksinut! On niin hyvä, kun sinä
olet luonani!"

Hän katsoi sulhastaan liikuttavan hellästi. Kuvankauniit marmorikasvot
saivat hienon, vaalean loisteen. Levätessään siinä patjalla näytti hän
aralta, juuri puhjenneelta vuokolta.

Ja kuitenkaan ei Marian silmänräpäystäkään ajatellut ottaa häntä
syliinsä paetakseen hänen kanssaan johonkin turvaisempaan paikkaan.

Hän oli antanut sielunsa, kaiken tunteensa ja tahtonsa noille
kirjavaloisteisille kukille, jotka hänen tietonsa oli luonut.

Hän itse oli tyhjä... loppuunpalanut... vailla rakkautta tai vihaakaan.

Hänellä oli vain kukkansa.

Sentähden hän oli sokea näkemään Ainen sydämen hienoutta. Hän oli
päättänyt mennä Ainen kanssa avioliittoon ainoastaan sentähden, että
tämä nuori, hiljainen tyttö oli Numero 50000:n tytär.

Salin hiljaisuuteen kuului äkkiä jostain ulkopuolelta kohinaa,
aaltoavien äänien ja melun synnyttämää pauhua. Se tunkeutui läpi
paksujen seinien ja näytti panevan kukkaistuoksuisen ilmankin
liikehtimään.

Kaupungista paettiin. Marian kuuli sen. Todennäköisesti oli tähän asti
käytetty toisia katuja, mutta nyt täyttyivät talon muurien kaikki
nurkkaukset kauheasta melusta. Kaiunhiljentäjälaitteet olivat tietysti
myös lakanneet toimimasta kuten happipumputkin...

Se ajoi hänet jälleen kukkiensa luo. Varsien smaragdivihreys muuttui
hiljalleen ruskeaksi.

Marian kumarsi tutkimaan niitä lähemmin. Polvillaan tarkasteli hän
nihkeitä, kiharoita lehtikoristeitaan, jotka taipuivat alas maata
kohti. Hänen tuskaiset kasvonsa peittyivät kyynelvirtaan.

Näytti siltä kuin makaisi hän tomussa ja tuhkassa tunteettoman
jumalankuvan edessä.

Häviävä viheriöinti synnytti pistävää katkua. Sinne ja tänne muodostui
kellervää hyytelöä.

Kukat kuolivat jatkuvasti...

Kun Marian nousi, olivat hänen kasvonsa verettömät ja kauhean
vääristyneet.

Hän oli ymmärtänyt, ettei mitään ollut enää pelastettavissa.

Poistuiko tai jäikö hän tänne — mikään ei kuitenkaan pidättänyt
kukkien nopeata kuolemaa. Asiaa ei voinut enää millään auttaa, kun
kerran keinotekoinen munanvalkuaisaine, josta ne oli tehty, jo hajosi
ammoniakkiin ja salpietarihappoon. Vaikkapa happipumput saataisiinkin
taas toimimaan, olisi pelastus liian myöhäistä!

Hiljaa liukui hän sarkoja pitkin.

Hänen oli otettava jäähyväiset siltä, mikä oli ollut hänen elämänsä
toivo, onni ja ylpeys.

Yhä valjummiksi kävivät kukat. Ruusut luhistuivat punertavaksi
kasaksi, liljakelloista oli jälellä vain tutisevia korsia. Hyansithien
tuhannet siniset tähdet hajosivat. Ruskeina kuin vanhat rypistyneet
paperipalaset riippuivat krysantheemit. Vain unikkojen silkkistä punaa
oli vielä hieman näkyvissä.

Marian seisoi paikallaan. Naurahtaen sanomattoman katkerasti ojensi hän
kätensä kukkia kohti.

Mutta niinpian kuin hän kosketti niitä, muodostuivat ne
ilkeänhajuiseksi, kellanruskeaksi hyytelöksi, joka valui sormista
pisaroina lattialle.

Tuoksu oli väkevää ja pistävää.

Aine tuli samassa sulhasensa viereen.

Hänen silmänsä olivat nyt täysin valveilla.

"Sinun täytyy lähteä pois!" sanoi hän hiljaa, mutta varmasti. "Minä
tunnen, että kuolema vaanii täällä. Tule!?"

Marian tuijotti häneen kuin vieraaseen.

Sitten työnsi hän morsiamensa luotaan, räikeästi naurahtaen, silmät
palaen pahaaennustavasti.

"Mene minun puolestani!" läähätti hän, yskien. "Kuka sinua täällä
pidättää? En ainakaan minä... mene! Minä tahdon, että menet!"

"Ja sinä... jäät tänne... kuolemaan?"

"Jätä se minun huolekseni! Tahdon olla yksin! Etkö sinä siis huomaa,
etten minä voi enää elää ilman kukkiani... että sinun täytyy antaa
minun käydä turmiooni niiden, tuhoutuvien keralla!"

"Mutta jossain muualla..."

"Ei ole mitään: jossain muualla. Koko 'muualla' murtuu, katoaa... Älä
häiritse minua! Noissa ulommaisissa tulililjoissa on vielä hiukan
loistoa. Minun täytyy katsoa niitä... Ne ovat viimeiset..."

Äkkiä kääntyi hän Ainea kohti.

"Mene!" huusi hän kaikuvalla äänellä. "Mene. Jos et nyt mene, tukehdut
sinä..."

Ja hän kohotti kätensä.

Ainesta katosi viimeinenkin rohkeuden hiven. Hän tarttui autinonsa
ohjaustankoon ja pelosta mielettömänä kiiti pois. Takanaan tunsi hän
myrkyllisen tuoksun, joka leijaili pieninä, valkeina huntuina.

Marian jäi sinne...

Häntä pyörrytti, ja vihdoin yritti hänkin syöksyä pois. Hän ryki
yhtämittaa, lyhyesti yskien. Hyytelöä virtasi nyt jo leveinä puroina
yli lattian. Hänen autionansa ei tahtonut lähteä.

Hän huumautui... mutta pääsi taas tuntoihinsa. Höyryt salpasivat
häneltä hengityksen.

Hän tempoi käsillään tarttuakseen johonkin... ei saanut kiinnekohtaa...
vaipui polvilleen.

Vielä nosti hän päänsä... yskähteli, suu jo täynnä verta.

Suurentuvilla silmillään eroitti hän vielä tuskin huomattavaa punaa
yksinäisissä tulililjoissa, jotka eivät vielä olleet täysin sulaneet.

Nyt häipyivät nekin... ensin muuksi... mustanruskeiksi... myrkkyä
levittäen...

Marian, niiden herra ja orja, ei nähnyt niitä enää.

Hänen keuhkojensa kirkas veri juoksi lattiaa peittävän myrkkyhyytelön
sekaan.

Värittömät silmät tuijottivat puoliksi avoimina harmaansekaiseen
ilmaan, ikäänkuin syyttäen jotain tärkeätä... jotain olentoa...
Jumalaa...

Tiedottomana, kaihoisana aukeni tahrainen suu...

Mutta alhaalla hississä oli Aine, happohöyryjen tunkiessa sieramiin, ja
hänen kauhistunut sielunsa hoiperteli kuin elämästä pois, raskaaseen,
rajattomaan pimeyteen...

       *       *       *       *       *

Ulkona kaduilla jatkui pakokauhu kasvaen minuutti minuutilta.

Julkisen Viraston katolta, jonne nousua varten oli pystytetty erikoinen
laite, lensi ilmalaivoja, sullottuina aivan liian täyteen matkustajia.

Mutta kaupunki oli suuri, tiheään asuttu; sen kuljetusvälineet eivät
riittäneet niin suurelle joukolle. Siitä syystä jatkui täälläkin
yhtämittainen hirveä kamppailu, jossa naisia ja lapsia poljettiin niin,
että heitä putoili yli kaiteiden.

Pakolaisjono kaduilla ei myöskään näyttänyt pienentyvän, mutta
se kehittyi nyt enemmän pääkaduille. Sensijaan jäivät sivukadut
hiljaisiksi ja kuolleiksi. Kaikkialla ammottivat ovet avoimina.
Ikkunat heiluivat sateessa, joka juuri keskipäivän alettua oli pantu
virtaamaan. Joissakin kattopuutarhoissa liehui unohdettuja vaatteita ja
roikkuvat aurinkoverkot huojuivat harmaina ja valottomina parvekkeilta
ja päädyiltä.

Mutta yhä vielä hehkui kuumuus yli katujen. Sadepisarat, joita
tippui sileille käytäville, haihtuivat pian nousten usvana kuumiin
rakennuksiin. Raskaita, sumuisia pilvijonoja kierteli yläpuolella.

Huolimatta kaikista hälyytystiedoista ei Henrik ollut ryhtynyt
mihinkään pakovalmisteluihin. Hän teki työtä herkeämättä, vaikka Helios
poika oli paennut jo yöllä ja Alfrediakaan ei ollut näkynyt enää
muutamiin tunteihin.

Nyt ei hän kestänyt enää pitemmälti laboratorionsa hiljaisuutta ja
bakteerien ilkeän imelää tuoksua. Hän ei voinut enää myöskään salata
itseltään sitä, että hänen kaikki vaivannäkönsä oli nyt hyödytöntä
ja että hän tähän asti oli lakkaamatta työskennellyt vain pitääkseen
ahdistavat ajatuksensa loitolla.

Turhaan oli hän koettanut päästä yhteyteen Yleisen Viraston,
lihatehtaiden ja muiden paikkojen kanssa. Hän ei saanut vastauksia, tai
jos sai, olivat ne epävarmoja, sekavia.

Hänen oli ollut mahdotonta saada tietää, olivatko maja-asukkaat vielä
työssä.

Niin lähti hän viimein itse ottamaan asioista selkoa.

Hiljaisille kaduille, jotka hän valitsi suunnakseen, kuuli hän jostain
jyrähtelyjä.

Monasti tuntui hänestä, kuin maa autinon alla vajoaisi ja järähtelisi.

Toisinaan kuuli hän ilmasta kirkuvia valitushuutoja... kuin
haavoitettujen lintujen kirkunaa.

Levollisesti kiiti vanha mies eteenpäin. Hän oli jo niin kauvan
tottunut yksinäisyyteen, että hän kiersi kuolemaan tuomitun kaupungin
katuja kuin omana varjonaan... tunteettomana... ilman toivoa, mutta
myös ilman pelkoa...

Pisaroivassa sateessa kohtasi hän pienen joukon. Naiset olivat
hunnutetut aina silmiin asti... eräällä oli lyijynharmaat, laihat
kasvot, ja silmäluomet melkein suljetut.

He eivät näyttäneet huomaavankaan häntä.

Mutta jonkun matkaa hänestä he pysähtyivät ja katsahtivat odottavasti
mukanaan olevaan mieheen. He levittivät, kuin käskystä, kätensä ylös,
sormet ojennettuina.

"Sisareni..." sanoi mies.

"Veljemme..." vastasivat naiset.

"Te tahdotte, sisareni..."

"Me tahdomme, veljemme..."

Henrik jäi ihmetellen paikalleen talon suojaan, ettei häiritsisi heitä.
Hän hieman hymyili, ei heille, vaan itselleen, ettei hän tällaisena
vaarankaan hetkenä voinut olla havaintopäiväkirjaansa muistiin
merkitsemättä tapahtumia ja ihmisten tekoja...

Laulavalla äänellä aloitti mies jälleen:

"Te tiedätte, että tahto on kaikki kaikessa!"

"Me tiedämme sen!"...

"Jos te tahdotte, tullaan kaupunki säästämään!"

"... säästämään..." vastasi kaiku kalpeilta huulilta.

"Hengen voima on vahvempi kuin me aavistamme, vahvempi kuin koko
maailman voima...

"Se on vahvempi..."

Ylös ojennetut kädet tuskin vavahtivatkaan. Sade virtasi vienona heidän
ylitseen kastaen posket, olkapäät, koko vaatetuksen.

He seisoivat kuin paleltuneet, silmät kiinni, huulet
yhteenpuristettuina. Heistä hohti yli-inhimillisen tahdonponnistuksen
hurmio.

"Kaupunki jää elämään!" julisti vihdoin mies.

Huokauksia... autuaiksi kirkastuneita katseita... käsivarret vaipuivat
raskaasti alas kuin kivet, vahankalpeat sormet vääntyivät kuin
tuskasta. Sitten lähtivät he taas, hiipien toinen toistensa vieressä,
kasvot loistaen ja ylös kohotettuina.

He peittyivät sateeseen kuin valoisaan pilveen, he jotka uskoivat,
että he salaista tahtoaan ponnistamalla voisivat estää tai muuttaa
tapahtumain kulun.

Henrik katsoi ihmeellisen joukon jälkeen.

Jälleen kuului harmaalta taivaalta ahdistavaa kirkunaa. He eivät sitä
kuulleet.

He uskoivat...

Taas olivat kadut peloittavan hiljaiset, kuolleet. Kaukana näki Henrik
jonkun, varmasti pakoon päässeen haaveksijan; hän puheli hiljaa
talolle, ja hän syleili ja syvin kumarruksin tervehti... Kunnes
mielipuolisuus yhtäkkiä pani hänet kiitämään pois... tietämättä
itsekkään, minne...

Unohdettuina olivat ylemmän kiertoradan raiteet. Kirkkaat korkeat
kiskot loistivat märkinä. Myöhemmin tapasi hän radan keskivaiheilla
sentään erään vaunun, joka ei ollut päässyt päämääräänsä asti.

Näytti siltä kuin sen kohdalla olisi ollut katutaistelu. Suuri
ozoninpuhalluslaite riippui rikkirepeytyneenä katosta. Sen alla oli
särkyneen autinon jäännökset tummanruskeassa verilammikossa, johon
silloin tällöin putosi sadepisara särkyneen katon läpi.

Mutta mitään muuta ei näkynyt... ei yhtään ihmistä... ei elon
merkkiäkään...

Mutta maja-asukkaitten neliössä oli touhua.

Muutamat nuoret juoksivat myttyineen kadun poikki. Liinoista pisti
esiin päitä, jotka epäluuloisin katsein tarkastelivat tulijaa.
Keskenkasvuinen poika veti nuorasta karitsaa jälessään. Talonsa edessä
seisoi Aldrans 16 ja hänen luokseen ohjasi Henrik.

Talonpoika katsahti häneen ja virkkoi sitten painavasti:

"Onpa hyvä, että edes joku teistä kaupunkilaisista tulee tänne, jotta
saamme sen sanoa teille. Esimiehistä ei enää ketään ole täällä."

"Mitä haluatte sanoa?"

"No niin... meistä se onkin yhdentekevää. Parin tunnin kuluttua ovat
viimeiset meistäkin menneet menojaan. Tekisimme kyllä herroille
mieliksi jäämällä tänne kuolemaan..." Hän keskeytti, jatkaen sitten
hiukan mietittyään: "Minä olen kaivatuttanut ison kaivon kaupungin
tuolla puolen, koska karjamme ei voi käyttää tätä keinotekoista vettä.
Mutta siitäkään emme saaneet vettä esille... ainoastaan höyryjä ja
savua nousi... ja siellä on kuuma, niin ette, voi sitä enää mennä
lähelle. Kuumuus tulee punaisesta savusta..."

Henrik katsoi puhujaa niin jännittyneenä, että maja-asukaskin sitä
kummasteli.

"Eikö ollut teiltä väärin kuljettaa meidät tänne, missä meidän tämän
hirveän kuumuuden tähden on jo täytynyt lopettaa suuri osa karjaamme?
Se oli vääryyttä!" Hän kumartui sivuun ja sylkäisi halveksivasti
suoraan toisen autinon eteen.

Henrikin täytyi ihan naurahtaa.

"No, rauhoittukaahan!" pisti hän väliin. "Tällä hetkellä ei sille voida
mitään. Mutta missä on tuo teidän kaivauksenne?"

"Jos herra haluaa tulla mukaamme... viimeiset valmistelut näyttävätkin
jo olevan tehdyt... muut ovat menneet jo ennen..."

Siihen ilmestyi nyt muutamia naisia, lapsineen ja tavaroineen. Kovasti
määkivää karitsaa vedettiin nuorasta.

Kiireesti lähti pieni jono nyt matkalle.

Edellä kulkivat molemmat miehet, vaiteliaina, luoden toisiinsa
sivusilmäyksiä. Henrik ajatteli, miten oli mahdollista, ettei ihmisillä
näin vaaran hetkenäkään ollut toisilleen mitään sanottavaa ja että
he tunsivat nytkin vain tuon kuilun, jonka vuosisatojen kehitys oli
repeyttänyt eri ihmisrotujen välille... Aina vain sama ristiriita!

He pääsivät jo kadun päähän asti.

Heidän edessään aukeni märkä, tumma tasanko.

Aldrans nosti kätensä.

"Tuolla toisella laidalla... herrahan näkee höyrypilvet, jotka nousevat
maasta... siellä on kaivanto!"

Mies ei antanut hänelle, kättä hyvästiksi. Välinpitämättömästi kuin
tiepylvään jätti hän Henrikin seisomaan paikalleen. Muuan vaimo otti
hänen paikkansa.

Henrik katsoi heidän jälkeensä vielä hetken.

Siinä palasi vanha maailma takaisin kotoiseen luontoonsa...
aavistamatta mitään... varmana päämäärästään...

Kumpi näistä kahdesta ihmisrodusta jäisi elämään?

— Mutta tarvitsiko sitä edes kysyä!

Hän mietti vähän. Nyt täytyy toimia nopeasti, päättäväisesti. Tutkimus
voisi kyllä olla hänen viimeisensä, mutta ellei se voisikaan pelastaa
enää nykyisyyttä, niin ehkä kuitenkin tulevaisuuden!

Hän lähti valoa hohtavaa höyrypilveä kohti...

Pian alkoikin tuntua kuumuutta ilmassa.

Hiki pusertui hänen otsaltaan. Hän hengitti jo raskaasti.

Kaiken varalta oli hän ottanut laboratoriosta mukaansa pienen
ilmapainepumpun, jossa oli sulaa hiilihappoa. Hän irroitti kojeen, joka
oli kiinni autinossa erikoisessa kiinnityslaitteessa. Sitten astui hän
pois koneestaan. Lyhyin, varovaisin askelin lähestyi hän valkoista
pilveä.

Heikko tuuli leyhytti savua toiselle puolelle, joten hänen onnistui
päästä lähemmäksi kuin oli toivonutkaan.

Silloin... valkea höyry tihentyi... punertui... näytti syöksevän
maanalaisia lieskoja...

Henrik kohotti pumpun, suuntasi sen keskelle yhä kasvavaa lieskaa ja
painoi.

Sähisten kuin eläin painui höyrypilvi kaivannon syvyyteen. Muutaman
kerran nousi vielä usvannäköistä, mutta senkin painoi sade maahan.

Samassa hetkessä katosi myöskin kuumuus.

Henrik harppasi kuilun reunalle.

Hän laskeutui polvilleen tirkistäen rosoisen reunan yli. Ohuita
liekkejä löi sieltä häntä kohti.

Syvällä pimeydessä luuli hän näkevänsä kaukaista, sinoberinpunaista
valoa. Muuten vallitsi alhaalla synkkä pimeys... läpinäkymätön...
pahaaennustava pimeys...

Vielä kerran lähetti hän sinne hiilihapposuihkeen.

Jälleen sähähti... kihisi... sitten vallitsi taas mykkä hiljaisuus.

Elämä, hehku kuilussa oli kokonaan sammunut.

Hiljalleen nousi hän ja ojensi kätensä, jolla oli suojannut kasvojaan.
Hän tunsi hyvin voimakasta pyörrytystä. Ohimoilla kiilsi kylmiä
pisaroita.

Silloin huomasi hän aivan oikealla puolellaan, ihan vieressään jotain,
joka ei ollut kiveä eikä maata, mutta jotain lämmintä. Se oli harmaata,
litistynyttä hyytelömäistä ainetta ja sen pinta loisti äärettömän
pieninä, teräksenvärisinä kiteinä.

Oppinut katsoi sitä tarkemmin ja hän aavisti, mitä se oli.

Sen täytyi olla... kuollut tulisielu!

Hän tohti koskettaa sitä.

Se oli jäykkä... liikkumaton.

Päättävästi veti hän puvustaan piiteräksisen, hiotun, läpinäkyvän
rasian, jossa tavallisesti säilytettiin puristettua alkonia.

Hän otti päähineensä ja sen varassa työnsi tuon aineen rasiaan. Ja hän
luuli hetkisen huomanneensa sen liikahtelevan. Mutta sitten näytti
siltä kuin olisi hän kuitenkin erehtynyt.

Hyytelö oli jo aivan kylmentynyt, ja sade oli lisäksi painanut sen
ruttuun.

Mutta kun se oli ollut vähän aikaa rasiassa, se leveni täyttäen rasian
tilan kokonaan.

Vanha mies ei viivytellyt enää sitä tarkastaakseen. Se oli nyt
tutkittava aivan perinpohjin, ei täällä!

Sillä jokaisella ihmisen löydöllä oli myös vihollisensa, hävittäjänsä!

Kotiin! Kotiin laboratorioon!

Hän heittäytyi autinolleen ja kiiti kaupunkia kohti.

Mutta hänen takanaan alkoi jo uusia höyrypilviä nousta
kaivoskuilusta... arasti... hitaasti... taistellen voimakkain ottein
sadetta vastaan.

Ja maja-asukkaat olivat jo häipyneet kauas harmaaseen,
läpitunkemattomaan sumuseinään...




X. PAKO.


Henrikin laboratoriossa pyöri musta rautapyörä vimmatusti kuin ajaen
aavemaista varjoaan takaa.

Suristen pyörivät kirkkaat aluminiumremmit, jotka yhdistyivät
pienempiin rattaisiin.

Oppinut ei huomannut, että puoliyö oli jo ohitse. Hänen
koevälineittensä keskipisteenä oli tuo pieni ihmeolento, jonka hän oli
löytänyt kaivoksen reunalta.

Hän oli jo tehnyt kaikellaisia yrityksiä saadakseen sen vastaamaan
edes pienellä värähtelyllä, mutta turhaan. Ainoastaan uutta
hiilihappoannosta hän oli välttänyt käyttämästä.

Hän istui, nyt kädet nyrkkiin puristettuina, koska hänen ei ollut
onnistunut saada tätä ihmeellistä olentoa jälleen henkiin. Mitä
hyödytti häntä tämä kuollut, tunnoton rautalima?

Voidakseen tutkia sitä piti sen hengittää... liikkua... näyttää
merkillistä valoaan. Olisi kyllä sitten aikaa paloittaa se kemiallisia
ja fysikaalisia tutkimuksia varten. Mutta sillä tavoin ei kukaan voisi
päästä selville sen elämäntoiminnasta.

Vihdoin, vaivaloisen ja hedelmättömän puuhailun jälkeen oli vanhus
päättänyt laskea tulisielun läpi heikon sähkövirran. Ellei sekään
auttaisi, olisi hänen viisautensa lopussa. Silloin ei auttaisi muuta
kuin rikkoa tuo lopullisesti kuollut olento aineosiinsa.

Varovaisesti nosti hän sen lasilevyltä, jolla se oli tähän asti
ollut kuin mikäkin harmaa, kimalteleva kakku, ja asetti sen suureen
piiteräksiseen säiliöön, jossa vallitsi 6000 asteen lämpö, kuitenkaan
säiliötä sulattamatta. Sitten sulki hän säiliön ilmanpitäväksi ja
yhdisti sen sähköjohtoon.

Hän sammutti lamput lukuunottamatta yhtä, joka riippui suoraan säiliön
yläpuolella, ja istui nojaten käsivarsillaan säiliön suojatankoon.
Pitkään aikaan ei hän huomannut muuta kuin virtaa synnyttävän
vauhtipyörän surinan.

Hyytelö ei muuttunut miksikään.

Vanha mies ei tuntenut lainkaan väsymystä. Hänellä oli tunne, että hän
oli vapautunut kaikesta ruumiinheikkoudesta ja että hän oli vain yksi
älyn salaisista voimista...

Taivaalla vilkkuivat viimeiset, pilvien varjostamat tähdet. Hän ei
niitä nähnyt... hän oli kaukana niistä... koko maailmasta.

Hänen maailmanaan oli vain tämä laboratorio, tämä outo, ennentuntematon
ja käsittämätön olento, joka äkkiä oli katkaissut munavalkuaisaineiden
vuosimiljoonaisen ketjun. Tuo hänen edessään lepäävä olento kuuluisi
kerran uuden, metallisen elämänsuvun unohdettuihin kantaisiin — samaten
kuin kerran amobit olivat olleet ihmissuvun perustajia...

Kaksi maailmaa matkallaan uusiin kohtaloihin!

Kaksi maailmaa kohtasivat toisensa... toinen kestämättä toisen edessä,
toinen hävittäen toisen...

Mutta kenties onnistuisi hänen, tietojensa avulla, katkaista tuo
metalliolentojen tuskin liikkumaan lähtenyt rivi ja palauttaa se
takaisin syntymättömien elimettömään valtakuntaan... Mutta ellei
se onnistuisi, silloin olisivat nuo valtijoita... nuo alkeelliset
varjomaisten vaistojensa varassa liikehtivät olennot. Ja kuitenkin
näistäkin olennoista kerran nousisi henki luomaan jälleen uutta,
tekemään työtä, rakentamaan maailmoita...

Sillä ei ole mitään Elämää ikuisempaa.

Koko elämä on kuin taipuisa savi, jonka keskellä vallitsee Henki
vastaten maailmankaikkeuden liikuntoihin ja viesteihin. Lakkaamatta,
väsymättä luo se muotoja, särkee niitä, sovittaa niitä uudestaan
ikuisesti vaeltavaan maailmaan voidakseen ylläpitää olemassaoloaan.

Sillä mikään ei ole niin voimakas kuin tahto olla... se on Jumalasta...

Niin istui ja mietiskeli vanha mies...

Hänestä tuntui kuin hän kasvaisi yli oman kiertokulkunsa, johonkin
tuntemattomaan kiertokulkuun.

Maa muuttui hänestä korkeaksi tähdeksi, uudeksi, arvoitukselliseksi,
täynnä loppumattomia elinvoimia...

Hänen pieni inhimillisyytensä vain palellutti häntä...

Silloin hän äkkiä hätkähti.

Tulisielu oli liikahtanut.

Hän lisäsi virtaa parilla voltilla. Jälleen oli hän ainoastaan
harkitseva, kylmästi laskeva tiedemies.

Hyytelön rutussa oleva pinta sijoittui hiljalleen, koko aine näytti
tulevan täyteläisemmäksi, joustavaksi. Kiteet välkkyivät entistä
kirkkaampina.

Hiljalleen, tuskin huomattavasti, alkoi se nyt punertua.

Ja värittymistä seurasi myös ensimäinen liikunto.

Muodoton hyytelö vetäytyi kokoon, kuin näkymättömäin lihasten
supistamana. Sitten venyi se jälleen, ja eräältä sivulta pisti esiin
osa, kuin käsivarren tapaisena, lipuen pitkin sileätä seinää.

Tulisielu oli herännyt tajuttomuudestaan.

Henrik tempasi tuolin aivan vesikirkkaan säiliön ääreen. Hän pani
merkille nyt monenlaatuisia, uusia huomioita.

Olennon yhä vilkkaammalle liikkumiselle oli esteenä seinä, jonka läpi
se ei voinut päästä. Avuttomana oli se siten säiliön pohjalla, värin
vaihtuessa pian sinertävästä helakkuudesta hohtavaksi sinoberinpunaksi.
Sen pinta nousi ja laski hiljalleen, se ikäänkuin hengitti. Ja sen
sisään muodostui pieniä välähtelevän kirkkaita jyväsiä, jotka rupesivat
pyörimään toistensa ympäri... yhä rajummin ja rajummin, niin ettei
vanhus kyennyt lopuksi enää paljaalla silmällä erottamaan.

Oppinut teki merkintöjään.

Hän oli niin kiihtynyt, että kaikki jäsenensä vapisivat kuin kuumeessa.
Silmiä aivan pakotti tuon tulenvärisen ilmiön tarkastelu.

Varovaisesti liikahutti hän seinää.

Olento näytti pelästyvän, veti liekkivartensa takaisin ja oli hetken
aivan hiljaa.

Se siis tunsi!

Mutta mitään enempää, alkeellisintakaan ilmaisua, ei voinut havaita.

Mutta vanhusta miltei kammotti, hän tunsi selkäpiitään karmivan.

Tulisielu oli nyt kasvanut kaksinkertaiseksi... Se täytti jo lähes
neljäsosan suuresta säiliöstä.

Yhä surisi hiljaa sähkövirta, joka oli saanut sen henkiin.

Tai eikö se ehkä voisi lainkaan kuollakaan?

Henrikin aivoissa risteili lukemattomia kysymyksiä, joista hän ei
kuitenkaan voinut yhteenkään vastata.

Nyt, yhdellä kertaa kohosi olento pohjalta. Erikoisesti liikkumatta
leijaili se ilmassa, nousten säiliön ylempään reunaan. Säikähtyneenä
sileästä levystä laskeutui se hieman alas leijailemaan, yhtämittaa
muuttaen muotoaan, milloin litteäksi kuin levy, milloin kaarevaksi.

Sen värivaihtelukin oli niin voimakasta, että sen pinta oli
kipenöitsevänä pyörteenä. Tämä yhtämittainen pyörre sai aikaan tuon
hyytelöolennon kasvamisenkin ja kevyesti ilmassa pysymisen.

Säiliö huokui jo nyt sietämätöntä kuumuutta.

Vanhus sulki virran.

Mutta tuliolento tanssi edelleen vimmatusti.

Äkkiä häiritsi tätä miltei juhlallista hiljaisuutta ulkoapäin kuuluva
kalistelu ja läähätys. Suljetun oven kuvailmoittajassa näkyivät
Alfredin kalpeat, väsyneet kasvot, odottaen sisäänpääsyä.

Vanhus tarvitsi hetken käsittääkseen tilanteen. Vieläkö oli ihmisiä...
vieläkö aikaa... vaara?

Hän oli ollut jo ulkopuolella maailmaa...

Hän antoi oven aueta.

Alfred syöksähti sisään, mutta hänen autinollaan oli vielä joku, jota
hän piti sylissään... laboratorion hämärässä ei ensin saanut oikein
selvää, kuka... mutta tuliolennon punaisen valon langetessa sinne
näkyi, että se oli nainen... tajuton nainen!

"Pyydän anteeksi, mestari!" huudahti Alfred hengästyneenä... "Teidän
täytyy auttaa minua! En usko, että hän on kuollut! Olen ajanut
luoksenne niin nopeaan kuin vaan olen voinut... Pyydän, että autatte...
Hän on varmaan vain pyörtynyt!"

Ja hän nosti naisen koneesta ja laahasi hänet seinän vieressä olevalle
leposohvalle. Nuori mies ei kuitenkaan jaksanut yksinään kantaa velttoa
ruumista, vaan täytyi vanhuksenkin tarttua avuksi vahvoin käsivarsin.

Henrik sytytti lamput.

Valkeat säteet valaisivat suloiset marmorikasvot.

Alfred seisoi naisen vierellä.

"Aine!"

Hän tahtoi heittäytyä hänen ylitseen.

Nyt tunsi myös Henrik tytön.

Hän viittasi epätoivoisen nuorukaisen pois.

"Mene ja pidä silmällä piiterässäiliötä! Muutoin en voi tehdä mitään
ystävättäresi hyväksi!"

"Mitä, onko tämä... tulisielu?!..."

"Kyllä... älä päästä silmiäsi siitä."

Alfred vaipui tuolille, jossa opettaja tähän asti oli istunut.

Kaikki pyöri hänen silmissään. Hänen valtimonsa löivät hurjasti niin,
että hän tuskin kykeni hengittämään. Käsivarsilihaksia pakotti ja
vapisutti.

Hänen silmänsä tuijottivat tarkasti säiliöseinään, mutta kuitenkaan ei
hän nähnyt muuta kuin yhtenäisen liekinvärisen valon...

Mutta mitä kaikkea hän oli saanutkaan kokea. Hän oli tuntikausia
harhaillut kaupungilla, kunnes muuan ystävä oli kiireessä ilmoittanut
hänelle, ettei Numero 50000 ollutkaan paennut kuten varma huhu kertoi.

Alfred oli kuitenkin löytänyt hänen talonsa tyhjänä, Ainen huoneen
koskemattomana... häntä itseään mistään löytämättä... Kukaan ei tiennyt
hänestä mitään.

Taas alkoi mieletön ajo kaupungissa. Ainen ystävättäret olivat
paenneet jo kauan sitten, hänen isänsä virkamiehet jossain vieraassa
ilmalaivassa syöksyneet alas, kuolleet.

Marianin luokse!

Ja siellä... elottomana ruumiina hissin pohjalta oli hän löytänyt Ainen.

Miten hän oli kyennyt tuomaan hänet tänne ilman vierasta apua, sitä hän
ei tiennyt. —

Hän kuuli Henrikin liikkuvan ja koetti päästä tasapainoon.

Kuului heikkoa ähkimistä...

Hän huudahti... ja samassa virtasivat kyyneleet yli hänen kasvojensa.
Hän ei tohtinut lähestyä Ainea, ettei säikähdyttäisi häntä.

Hän eli!

Vanhus astui Alfredin luo.

"Älä huoli surra! Hän nukkuu."

Alfred puristi kiitollisena vanhuksen kättä. Hän ei saanut ääntä
kurkustaan.

Sitten katsoivat molemmat tuliolentoa, jonka hohto nyt valaisi koko
laboratorion.

Se oli nyt yhtenä punaisena pilvenä ja oli levinnyt edelleen täyttäen
jo puolet säiliöstä ja jättäen vain pienen tilan liikkumiselle.

Piiterässeinät räiskyivät yhtämittaa kovassa kuumuudessa hehkuen aivan
valkoisina.

Äkkiä melu pelästytti heidät. Hiljaiseen laboratoriohuoneeseen
syöksähti yhdellä kertaa kauhea huuto ja hälinä. Ennenkuin Henrik
ja Alfred täysin tajusivatkaan, mistä se tuli, piiritti heidät
kiihoittunut miesjoukko, joka oli tunkeutunut sisään avoimista
riippuovista. He huusivat kaikki, mutta ylinnä kaikui... Gustajon
ääni...

Vanhus huomasi hänet ensiksi.

Mutta ennenkuin hän ehti edes kysyä, mitä tällainen hänen taloonsa
tunkeutuminen oikein merkitsi, syöksyi hänen kimppuunsa pari miestä
kiskoen hänet virkamiehen eteen.

Alfred oli temmattu syrjään... eikä oppinut enää nähnyt, että
hänen oppilaansa onnistui pääsemään irti ja että tämä heittäytyi
puolipimeässä nukkuvan Ainen yli koettaen peittää häntä ruumiillaan.

Kaikki olivat kokoontuneet Gustajon ympärille. Hän oli melkein
tuntemattoman näköinen. Hänen partansa roikkui hajallaan ja pukunsa
riippui aivan repaleisena. Pöhöttyneellä naamalla oli ruma ruskea väri.
Hän tempoi villisti käsiään ja viittoi Henrikkiä. —

"Te... Lurjus! Sivistyksen pettäjä!" Hänen äänensä oli vain käheää
rähinää. "Viimeinkin meillä on käsissämme ihmiskunnan tuhooja!
Katsokaa tuonne!" Hän osoitti tulisielua. "Siinä näette kuinka hän
harjoittaa rikostaan! Hän yksin on luonut nämä olennot! Ensin on hän
kokeillut muissa kaupungeissa... nyt täällä! Kurja hirviö! Lyökää hänet
kuoliaaksi! Kastakaa hänet omaan vereensä!"

Kuului huutoja ja läähätystä. Mielettömät, vihan vääristämät,
hävittämisraivoiset silmät tuijottivat Henrikin kasvoja. Hänen takanaan
puristettiin nyrkkejä.

Hänelle ei annettu aikaa puhua, selittää.

Gustajo raivosi kuin riivattu.

Häntä sysittiin ja kiroiltiin.

Henrik koetti suuremmilla ruumiinvoimillaan päästä heidän käsistään ja
hän pyöräyttikin hyökkääjänsä takaisin kuin pallot.

Silloin heittäytyi Gustajo taisteluun.

"Tänne!" ärjyi hän. "Käykää tänne hänen kimppuunsa!"

Vaahto juoksi hänen huuliltaan. Viime yönä oli pelko tehnyt hänet
mielettömäksi.

Hän tempasi eräästä rattaasta aluminiumremmin heiluttaen sitä ilmassa.

Äkkiä alkoi hän nauraa kaameasti, räikeästi ja osotti säiliötä.

"Tuo tuolla... tuo peto! Antaa pedon syödä hänet!"

Hänen seuralaisensa ilmaisivat hyväksymisensä huutaen ja ulvoen:
"Päästäköön hän sen irti!"

Henrik sysättiin säiliön viereen.

Hän ponnisteli vastaan... puhui... vannoi...

Häntä ei kuunneltu.

Silloin kuuli hän vihellyksen päänsä päällä. Valkea aluminiumkieruma
suhahti ilmassa ja sattui piiteräkseen päästäen kimeän sävelen.

Räsähtäen, paukahtaen murtui hehkuva seinä. Säröt singahtivat rätisten
ylös.

Ilmanvedon tunkeutuessa säiliöön leimahti vangittu tulisielu
kipinäsateena ylös särkyneestä säiliöstä.

Kerralla täytti koko huoneen ruusunpunainen valo. Lasit särkyivät ja
helähtivät alas. Kaikkialle tunkeutuivat liekit.

Harppauksella sysäsi Henrik Gustajon syrjään... sitten toisen... taas
toisen...

Jostain hehkuvan lieskan keskeltä syöksi häntä vastaan olento.

"Se olen minä, Alfred!..." kuului läähättävä ääni.

Silmät sokaistuna tarttui hän pehmeään lihaan, laahasi sitä pois...

Sitten vaipui hän lattiaan... se tuntui liikkuvan... vierivän
jonnekin...

Vihdoin pääsi hän taas pystyyn.

Nyt vasta tuli vanhus tajuihinsa. Hän silmäsi sekavasti ympärilleen.

Silloin hän huomasi olevansa hissihytissä, polvillaan poikittain nuori
nainen, silmissä kauhea tuijotus ja sormet suonenvedontapaisesti
nytkyen. Ovella seisoi hänen oppilaansa Alfred koettaen saada naista
hereille.

Vaivaloisesti nousi hän.

Nyt muisti hän kaiken... hyökkäyksen... tuliolennon irtipääsyn...

Kauhu sai hänet vapisemaan.

Yhdessä kantoivat he Ainen ulos.

Talonsa edustalla katsahti Henrik ylös laboratorionsa ikkuniin.
Valohehkua kiemurteli niistä ulos... höyryä ja tulista sumua.

Mutta mitään huutoa ei enää kuulunut...

Taivas oli yhä synkkä. Ainen käsivarressa oleva kello näytti viidettä
aamutuntia.

Mihin nyt?

Alfredko oli niin kysynyt? Vai oliko hän sen äännähtänyt?

Tänne eivät he voineet jäädä. Hänen tuhoutuneissa huoneissaan asui
tulisieluja.

Ehkä jo muuallakin kaupungissa!

Silloin virkahti Alfred äkkiä, kuin toisen ajatuksia seuraten:

"Arachnio... mestari... arachnio!"

Vanha mies viivytteli hetken.

Minne he pakenisivat?

Pakoon kuolemaa, jonka hän juuri oli nähnyt lähestyvän! Häntä väsytti.

Mutta nuori mies ojensi kätensä pyytäen häntä kohti.

"Ellette haluakaan tehdä sitä omasta puolestanne, niin ajatelkaa
Ainea... pelastakaa ainakin hänet, mestari!" Hänen epätoivoinen
katseensa pyysi, sillä hän ei kyennyt enempää puhumaan.

Vanhus hengitti raskaasti.

"Tule siis! Että edes kaksi ihmistä tulee onnelliseksi... ennenkuin
kaikki menee perikatoon..."

Alfred nouti alahuoneesta, joka muuten näytti aivan tyhjältä, pari
autinoa ja sitoi ne toistensa viereen magneettiköydellä. Siten saivat
he asetetuksi tytön keskelle ja tukivat häntä molemmin puolin.

Varhaisen talviaamun pimeyteen lähti kone. Siellä täällä riippui
parvekkeilta vielä jokunen valaiseva aurinkoverkko osoittaen heille
tietä.

Sade pieksi heitä kasvoihin ja kasteli silmäripset, niin että heidän
oli vaikeata nähdä mitään.

Kuului valituksia... huutoja... tuskaista voihkinaa...

Joku lyönti. Jossain putosi ruumis...

He näkivät vain kamppailevia haamuja.

Ja itsekin kuin haamut liitivät he ohi.

Jossain huuteli pari lasta äänekkäästi äitiään. Heillä oli nälkä, sillä
eilisaamusta alkaen ei kaupungissa enää annettu leipää eikä lihaa,
koska elintarvetehtaat eivät käyneet eikä ollut enää ketään, joka olisi
jakanut varastoista.

Pieniä, kalpeita kasvoja vilahti ohi...

Sitten ei pitkään aikaan näkynyt yhtään elävää olentoa.

Tuuli oli kääntynyt. Sade löi nyt heidän selkäänsä, ikäänkuin tahtoisi
ajaa heitä eteenpäin.

Kylmä, kova ilmaveto herätti Ainen. Kuumeinen suu äänsi muutaman
sekavan sanan. Hän vapisi kylmästä.

Alfred veti hänet lähemmäksi itseään ja koetti suojella häntä virtaavaa
sadetta ja kylmänkosteata myrskyä vastaan niin hyvin kuin taisi.

Yhä riitti katuja...

Eikö tällä kuolemankaupungilla ollutkaan ääriä?

Tiellä lepäsi tumma möhkäle. Ohikiitäessään näkivät he surulliset,
itkun pöhöttämät, kelmeät ja veriset kasvot...

Vihdoinkin... tuolla oli käytävä kuormaradalle!

He kiitivät useita lyhyitä kiemuroita. Aine huojui raskaasti heidän
käsivarsillaan.

Käytävä oli sortunut!

Heidän täytyi jättää autinonsa.

Alhaalta hohti valoa. Mutta koneet seisoivat. Täälläkään ei kuulunut
mitään ääniä, ei mitään elollista.

Jos arachniokin oli poissa... tai vahingoittunut... mitä sitten?

Heidän takanaan heilui jotain punaista ja kirkasta, kuin jättiläissuuri
lintu, joka lensi ylös ja taas laskeutui. Kuumuus tunki virtana heidän
keuhkoihinsa.

Mustan rautatangoston ympärillä, joka oli monesta kohtaa sulanut,
tippuen alas metalliseksi lammikoksi, kiemurteli ja leikki
tulisieluja... kuin lapsellisia, huolettomia olentoja.

Niin pian kuin vain pääsivät kiirehtivät nuo kolme eteenpäin.

Suojamuurit sulkivat tien sivulla olevaan käytävään, jossa arachnion
paikka oli.

Sortuvat muurit murenivat hehkussa. Höyryävinä putoili ylhäältä kiviä
ja rakennusjätteitä.

He vetivät läähättäen tyttöä mukanaan.

Nyt näkyivät kauheat, punaisina kiemuroivat lieskat jo edessäpäinkin.

Mutta tuolla olivat ovet!

Ja siellä seisoi myös arachnio!

Ylös!

Jo vyöryivät katon lohkareet heidän ylitseen. Koko kaareva katto ratisi
ja rysähteli kuumana.

Vihdoin saivat he valoa.

Valonheittäjät loivat säteensä lukemattomiin rakoihin ja repeytymiin
hehkuvassa seinässä..

Ristikko taittui.

Lasiseen kattoon putosivat jo ensimäiset sadepisarat.

Myrskyisästi laukkasi arachnio eteenpäin.

Ohjaajanpaikalla vanhus käänsi päätään. Kuoleva kaupunki heidän
takanaan oli musta. Pimeä maaäiti näytti valmistautuvan nielemään
sen... vihollisensa... murhaajansa! Mutta venehytissä istui Alfred;
hän lämmitti hengityksellään Ainen pieniä, kylmiä käsiä ja vilvoitti
kostealla liinalla hänen polttavaa otsaansa.

Sade häipyi vähitellen.

Taivaanrannalla näytti vihamielinen pimeys katoavan, lyijynharmaaseen,
lohduttomaan valohämyyn.

Esineitten ääriviivat erottuivat vain hyvin heikosti.

Nyt putosi enää muutamia pisaroita.

Maa ritisi kuivuuttaan heidän ajaessaan yli suon laidan. Sumusta
kohosi puunrunkoja... matalina, tummuneina kuin palaneet soihdut. Maa
oli kauttaaltaan ruosteenruskea, kuin rautalakalla sivelty. Mutta
vähitellen se tuli punaisemmaksi. Vastaan virtasi lämpöaaltoja. Tasanko
alkoi vajottaa, ja arachnion pieniin jalanjälkiin muodostui vaahtoavia,
verenkarvaisia pyörteitä, joista nousi valkeata kuohua.

Juoksijakone laukkasi kuin sumupilvessä. Henrik näki ainoastaan usvaa
ja höyryjä edessään. Hän pani koneen mahdollisimman kovaan käytiin.
Metallituoksu huumasi häntä jo myrkkykaasujen lailla.

Minne hän suuntasikin, kaikkialla hohti sumun seasta ruskea, verinen
puna. Sihisten porisi jo räme.

Jospa arachnio vajoaisikin... jos sen jalat sulaisivat... entä
sitten?...

Tämä ajatus palellutti häntä.

Hän halusi huutaa Alfredille... varoittaa häntä...

Mutta hän ei tehnyt sitä.

Jos niin kävisi... olisihan aikaa vielä sittenkin. Miksi huolestuttaa?

Silloin äkkiä jäivätkin höyrypilvet jälkeen. Joitakin usvaharsoja nousi
vielä ylpeästi maasta. Mutta tasanko oli nyt taas lujaa. Henrik tähtäsi
katseensa edelleen.

Hän näki arachnion jaloissa paksuja sulaneita rautamöhkäleitä.

Jos sitä olisi jatkunut vielä pitemmälle...

Mutta pois se ajatuksista!

Vaahtopäisenä vieri hehkuva kuolema jo taakse! Pyökit seisoivat kuin
harmaat luurangot. Ei yhtään lehteä puissa eikä pensaissa. Ei yhtään
vihreätä suokasvia. Ilma seisoi paksuna, sumuisena.

Oliko tämä joku uusi suo?

Mutta kuollut metsä vilahteli edelleen, aamuauringon sitä hieman
kellatessa...

Aine oli herännyt kokonaan. Sydän ihastuksesta lyöden näki Alfred hänen
avaavan silmänsä ja vielä horroksessa katselevan ympärilleen. Hänen
jäsenensä olivat lakanneet vapisemasta. Rauhallisesti lepäsivät kädet
lämpimällä peitteellä. Hänen kapeat, kalpeat huulensakin saivat jo
vähän veren punaa.

Hän yritti nyt katsoa tarkemmin.

Niin huomasi hän Alfredin.

"Missä... minä olen?"

Alfred kaatoi hänelle hiukan alkonia, jonka hän tottelevasti siemaisi.

"Te olette pelastettu! Aine... rakas Aine. Te elätte..." Hänen äänensä
oli onnesta käheä.

"Missä... minä olen...?"

"Eräässä arachniossa... Katsokaa vain ympärillenne!" Hän naurahti
peitetyllä äänellä. Hänen täytyi nauraa, muuten hän olisi itkenyt.
"Tuo, mikä lyö sadekattoon, on puunoksia... tunnetteko te niitä? Ja
tuolla ylhäällä on kultainen taivas!"

"Missä... on A 15?"

"A 15... Te olette nähneet unta, että on jotain sellaista kuin A 15.
Se on ainoastaan harhakuva, uskokaa minua! Aamulla otan minä teidät
käsivarsilleni ja vien kävelylle mitä kauneimmalle nurmikolle...
jossa kasvaa oikeita puita... Ja siellä on järvi... vihreänkeltainen
jalokivi..."

Aine oli kuunnellut tarkkaavaisesti hänen kauniita, leikitteleviä
sanojaan. Mutta hänen katseensa uneksiva tuijotus ei kadonnut. Posket
tulivat taas kalpeammiksi.

"Minua paleltaa..." valitti hän. "Kaikki on niin laajaa ja heleää. Ilma
tekee minulle pahaa... Minä tahdon takaisin A 15:een!"

"Olkaa rauhallinen, Aine. Se ei käy päinsä. A 15 ei ole enää ihmisten
asuttavissa!"

"Mitä teen minä täällä? Minua peloittaa. Minä en tunne tätä kaikkea."

Alfred tarttui hänen käteensä, joka oli taas tullut jääkylmäksi.

"Teidän pitää elää, Aine! Elää... ainoastaan elää, ei mitään muuta!"

"Täälläkö?... Täällä en voi elää. Minun kävisi kuin Marianin kukkien...
ne myös..."

Kyyneleet virtasivat hänen vapiseville käsilleen.

Alfred melkein vihastui.

"Jättäkää jo toki Marian mielestänne! Hän ei ole tehnyt mitään
pelastaakseen teidät. Hän on paennut ilman teitä... hän on jättänyt
teidät pelkurimaisesti!"

Aine hymyili ihmeellisesti hänen ohitseen.

"Niin... hän on paennut ilman minua", sanoi hän kuin itsekseen. "Ei
ole hyvä, että hän on lähtenyt siten.... ilman minua... Hänen olisi
pitänyt... ottaa minut mukaansa!"

"Niin, siinä nyt näette! Älkää siis ajatelko sitä sen enempää! Muutama
hetki vielä ja kaikki ympärillämme viheriöi ja kukoistaa!"

"Kukatkin olivat niin kauniit... ja nyt niitä ei enää ole... Eikä ole
enää Mariania... eikä A 15:tä..."

Hän värisi.

Sitten aloitti hän uudestaan, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat
juuri palanneet jostain kaukaisesta kotimaasta.

"Te ette olisi saanut ottaa minua mukaanne, jos A 15 ei enää ole
olemassa... Mitä minusta enää?!"

"Pian tämä tulee teitä miellyttämään!" Alfred oli täynnä luottamusta.
Hän katsahti innoissaan sadekatosta, näkyisikö jo yhtään vihreätä,
jolla voisi yllättää tytön.

Tämä pudisti päätään.

"Minä kuolen... olen tietänyt sen jo kauvan... Olisin nyt mielelläni
kotona, niin mielelläni... Oi, isäni!"

"Teidän isänne on pelastunut!" valehteli Alfred nopeasti.

Aine näki, että Alfred katsoi punastuneena sivulle.

"He kaikki ovat kuolleet... He ovat kuolleet kaupungin keralla.
Ainoastaan minun yksin... täytyy kuolla ilman heitä... Minä kuulun
heihin... Me kaikki olemme kadotetut..."

"Teidän on rohkaistava mielenne, Aine... vaikka vähänkin! Luonto on
ihmeellinen... tuhansin kerroin kauniimpi kuin A 15!"

"Minulla ei ole rohkeutta... A 15:ssä en sitä tarvinnut. Olen heikko.
Ilman kaupunkia en voi elää!"

"Aine!", Alfred veti hänet lähelleen. "Minä rakastan teitä. Minä tahdon
tehdä puolestanne kaiken... mutta A 15:een... en voi teitä milloinkaan
viedä! Aine nyyhkytti... oli vaiti.

"Ajatteletteko te Mariania?" kuiskasi Alfred.

"Hän... ajattelee minua!"

"Hän ei ole teitä _milloinkaan_ ajatellut... Minä tiedän sen!"

Aine loi häneen kirkkaanvihreät silmänsä:

"Miksi tahdotte te jotain, jota minulla ei ole? Miksi kiusaatte minua?
Minun täytyy teille sanoa... etten minä ole enempää... koko elämäni on
kaupungissa... ja että minä en edes... kiitä Teitä..."

Hän katsoi haaveksien, johonkin kauvas ja taipui sitten hiukan Alfredin
puoleen, ikäänkuin tahtoisi uskoa hänelle salaisuuden.

"Minun... _täytyy_ kuolla!" kuiskasi hän. "Kuten Marianin... ja
isäni... ja kukkien...! Me kaikki olemme samallaisia... kaikki
yhdessä... emme voi elää... väsyneitä ja heikkoja... vailla rohkeutta!
Luontoa... emme enää kestä..."

Kuiskaus häipyi niin hiljaiseksi, ettei Alfred enää ymmärtänyt sanoja.
Hitaasti painuivat tytön silmäluomet kiinni. Ja hänen ruumiinsa tuntui
raukenevan.

Alfred asetti tytön pään takaisin tyynylle.

Hän tunsi ääretöntä surua, joka peitti kaiken verhoonsa. Hänellä ei
ollut enää voimaa. Hän tunsi jotain tarttuvan itseensä, eikä hän
tiennyt, oliko se huumausta vai tuskaa. Hiljaa taipui hänen päänsä
tytön kättä vasten.

Muutaman sekunnin ajan eroitti hän vielä oksien lyönnin ikkunaan.
Sitten vajosi kaikki raskaaseen uneen...

Myöskin Henrikin oli äkkiä vallannut tämä ihmeellinen uneliaisuus. Se
tuli niin nopeasti ettei hän ehtinyt itsekkään varoa maasta nousevia
kaasuja.

Metsä oli muuttunut tiheäksi aivan kuivuneeksi vesakoksi jonka läpi
juoksijakone vaivaloisesti pääsi etenemään.

Joka askeleella oli vastassa suuria monivärisiä sienikasveja jotka
kiemursivat ylös myrkyllisessä ilmassa käsittämättömän korkealle.

Henrikin huumauksesta rauennut käsi oli liukunut pois ohjauspyörältä.
Kasvot kalpeina ja pää rinnalle vaipuneena hengitti hän
epäsäännöllisesti.

Venehytissä aukaisi Aine vielä kerran silmänsä, joissa oli omituinen
lasinen loiste. Hän liikahutti oikeaa kättään kuin tahtoisi työntää
pois Alfredin otsan. Mutta pian oli hän taas aivan hiljaa... Arachnio
juoksi umpimähkään, tajuttomia matkustajiaan kuljettaen. —

Ohjaajana istuva vanha mies heräsi viimein pitkän ajan kuluttua
jalkoihinsa tuntuvasta kylmyydestä. Hän suoristautui.

Nouseva aurinko heijasti jo vihreätä hämyvaloa joka näytti yhä
lähenevän. Henrik tarttui ohjauspyörään ja väänsi sitä voimakkaasti
vasemmalle jossa hän näki ruskeitten korsien huojuvan.

Häntä huimasi.

Tuolla jo kaartui Vihreäjärvi kylpien aamuauringossa.

Mitä olikaan tapahtunut?

Hänen sydämmensä löi yhä tuskaisasti ja aivoja pakotti raskaasti. Hän
arvasi sen olleen jonkun myrkyn vaikutusta.

Hitaasti askel askeleelta polkuili arachnio järven rantaan. Vanhus
väänsi vipua pysähdyttäen koneen ja katsahti Aineen ja oppilaaseensa.

Veneen juhlallisessa hiljaisuudessa näki hän Alfredin hengittävän
rauhallisesti nojaten päätään pientä veretöntä kättä vasten. Tytön
marmorivalkean otsan alta katsoi kaksi puoliavointa silmää elämän
ikuisuutta kohti. Kapea, liikkumaton suu oli hymytön, kysymyksetön...

Suhisten huojutti järvituuli viheriää ruohikkoa.

Voimakas luonto ojensi hänelle sylinsä, ijäisen, kuninkaallisen
sylinsä...




XI. ELÄMÄ.


Sinervä kuu nousi vuorten takaa.

Tumma, monihaarainen kallioseinä seisoi vielä sen edessä ja taivas oli
pukeutunut tummiin silkkipilviin.

Vuoristotuuli, täynnä kummallista, helähtelevää kutsua, tunki
kylmyyttään aina majoihin asti, joista loisti houkuttelevasti pieniä
kultaisia valoja. Uusien tulokkaiden talot olivat vielä matalia,
ahtaita ja yksinkertaisia. Ne olivat kiireessä kokoonkyhätty
pelastamaan Ladizin viimeisiä asukkaita vuoriston turviin. Mutta
varhaisessa suvessa oli jo ehditty leikkaamaan viljaa pelloista ja
saamaan hedelmiä puista. Talonpoikien puolittain villit puutarhat
olivatkin jo jalostuneet rikkaiksi, kirjaviksi tarhoiksi.

Kesäkuun yössä sekoittui kovien alppikukkien tuoksu rosmariinien ja
kuusamain hienoon tuoksuun. Visertäen lauloi puro, joka juoksi yli
harmaan punertavan kalkkikallion. Pienet talot lepäsivät rauhallisina
niittyjen keskellä.

Ilmassa kaikui vielä valveillaolevien ääniä. Naisia liikkui
maitoämpäreineen karjan keskellä, joka odotti pääsevänsä lepoon tiheään
ruohikkoon. Joku pässi määkyi. Pieni koira haukahteli lyhyeen ja
äreästi.

Kaukaa ylhäältä, jossa näkyi vuorenkukkuloiden välissä viheriöitä
niittyjä, kuului laitumella olevien vuohien kellon kalkatus.

Eräästä pienestä talosta, joka oli rakennettu miltei kohtisuoraan
nousevan kukkulan juurelle, astui ulos vanha, väsynyt mies. Sauvan
varassa otti hän muutaman askeleen talon ympäri ja istuutui senjälkeen
itäpuolella olevalle penkille, josta oli näköala yli tasangon.
Synkkämetsäisten, aina yhä alenevien etuvuorien välissä näkyi palanen
tasaista maata. Jo kuukausia sitten, ennenkuin lämmin, sateinen talvi
oli loppunut, virtasi tuolla alhaalla hehkuvaa höyryä, päivisin
synkänharmaana ja mustana palona, öisin ihmeellisessä valossa hohtaen...

Vanha mies, joka kerran oli paennut noita liekkejä, tervehti niitä joka
yö hiljaisin katsein. Hänestä tuntui siltä kuin riippuisi siitä hänen
elämänsä, muistojensa viimeinen säie.

Ja häntä ympäröi tulevaisuus, joka ei näyttänyt tietävän siitä sen
enempää. Kun Jolan rouva oli iltaisin laskenut pienen, ruskean poikansa
vuoteeseen, ei mikään murhe tai varjo näyttänyt pimentävän talon elämää.

Alfredillakaan ei ollut aikaa ajatella sitä. Hän oli käynyt tummaksi,
ja joustavaksi täällä vuoristossa, työn ja ruumiillisten ponnistusten
rasittamana, sillä Daniel ei antanut hänelle liikoja vapaa-aikoja.
Daniel... ja naurava, syvä-ääninen tyttö, joka toimi talossa,
poskillaan kukoistavan niittykellon pehmeä sulo... kuin kallisarvoinen
hedelmä...

Tyttö oli taas nytkin ottanut hänet mukaansa etsimään uppiniskaisia
mustia vuohia, sillä aikaa kun Afra itse lypsi vaaleita...

Nämä rauhalliset päivät täällä ylhäällä antoivat kyllä työtä niin
käsille kuin sydämellekin.

Mutta alhaalla kuohui unohdettu tasanko yksinäisessä hehkussaan...

Jonkun aikaa oli jo näyttänyt siltä kuin höyryt hiljalleen leviäisivät
yhä eteenpäin. Viheriäjärven aaltoilevat rantamat, syvällä Ladizin
pohjukassa, alkoivat jo kuivua ja kuolla. Sienikasvit täyttivät
ehtyneen joen.

Mutta sitten onnettomuus pysähtyi etenemisessään.

Moniin kuukausiin eivät sen rajat enää olleet nousseet ylemmäs.
Kosteitten metsien ja purorikkaitten vuorilaitumien vyö suojasi
vuoristoa punaista tuhoojaa vastaan... suojasi vuoristoväkeä...

Vanha Henrik veti lujemmin hartioilleen paksun villaisen nutun, jonka
Afra ja Jolan yhdessä viime talvena olivat hänelle neuloneet. Kylmänä
huokuikin tuuli vuorihuippujen lumiaukeilta.

Nyt olivat ihmisäänet jo rauenneet.

Kuului vain yön hiljaista kolinaa. Hitaasti putoili kaivon vesi
alempana olevaan puiseen säiliöön, jossa vuoriston yli nousevan kuun
valo värähteli. Joskus vihelsi yölepakko katolla... Mutta Henrikin
sielu tähysi kauas liekinväriseen hämäryyteen. Hän ajatteli sitä mitä
oli ollut... Ja mikä ei enää koskaan palaisi.

Hän oli kuin erämaahan karkoitettu valtias, näinä muistelojensa
hetkinä. Sivistyksen edustajat olivat olleet hänen kansaansa,
hänen omia veljiään. Nyt istui hän tässä yksinään. Ja kun päivän
yksinkertaiset velvollisuudet olivat päättyneet ja ylle laskeutunut
hopeareunainen pimeys, tunsi hän ikävöivänsä...

Hän ikävöi kotiin, niinkuin sairas vanhus ikävöi kukkean nuoruutensa
maahan.

Hän oli elänyt kiihkeät katkeran taistelun vuotensa. Mutta ne olivat
kuluttaneet häneltä kaiken voiman jättäen hänet vain varjonsa
kaltaiseksi.

Nyt oli hän juureton... Tämä päivä ei voinut antaa enää mitään, ja
eilistä hän ei voinut unohtaa...

Hän ei tuntenut mitään syyllisyyttä eikä katumusta.

Hän tiesi, että kun hän kerran ylpeässä tuhmuudessaan oli luullut
voivansa ottaa ihmiskunnan kohtalot omiin käsiinsä, oli se ollut vain
lapsellista harhaluuloa. Kenenkään yksityisen tahdosta ei riippunut se
että sivistynyt rotu tuhoutui. Se oli välttämättömyys, johdonmukainen
aiheutuma ikuisesta laista, jonka mukaan kaikki se millä ei ole
elämiseen voimaa, häviää.

Mutta vain luontoa ympäröivät nämä elämän voimat.

Sen oli hän ymmärtänyt sinä hetkenä, jolloin hän näki kuolleen Ainen
suloiset, murtuneet kasvot. Ja sen näki myöskin nuori Alfred ensimäisen
rakkautensa epätoivoisessa tuskassa. —

Ukko katsoi vanhoja kuihtuneita käsiään, jotka kuun loiste loi aivan
valkoisiksi. Nekään eivät kuuluneet tänne... Nekin olivat vain osa
tuota loppuun palanutta ainetta, joka itse oli tuominnut itsensä
kuolemaan.

Ainen oli kuihduttanut A 15:n häviö.

Sitä hän ajatteli nyt usein...

Yläpuolella vihan ja rakkauden liittyivät toisiinsa elämän lait...
ihmeellisen yhtenäisinä...

Lumivalkoisena hohti nyt vuoren huippu ja metsän rannan yli kimmelsi
hopea...

Kaivo oli nyt täysin valaistu.

Se kylpi tähtien välkkeessä... Taloista kuului naisten naurua.

Silloin astui kaksi nuorta miestä ovesta.

Daniel, joka oli vahva ja tukeva kuin maja-asukas konsanaan, kuunteli
hetken surunvoittoista kehtolaulua, jota Jolan lauloi pienokaiselleen.

Näkemättä Henrikiä käveli hän puutarhaan ja Alfred seurasi jälestä.

Pienen aikaa kulkivat he valaistulla nurmikolla rauhallisesti. Sitten
virkahti Alfred:

"Huomaatko, että tuolla alhaalla ei tänään olekaan niin punaista?"
Daniel ei kääntänyt päätään.

"Siihenhän on niin totuttu... en tiedä, sillä viimeaikoina en minä
ole enää siitä juuri välittänyt. Kun ajattelee työtänsä, niin ei
todellakaan ole aikaa sellaiseen!"

"Niin on minunkin laitani..." Alfred silmäili puutarhaa jonne Afra
oli luvannut tulla. Kentiespä hän jo seisoskelikin siellä piilossa
kuunnellen puiden välissä.

Vielä katsahti hän kuitenkin alas muuttumattomaan punahohteeseen...

"Minä tahtoisin tietää", alkoi hän miettien, "tahtoisin tietää olemmeko
me ainoat! Ja ovatko kaikki kaupungit hävinneet? Tiedätkö että tämä
ajatus kiusaa minua usein?"

"Muilla paikkakunnilla on tietysti myös paettu. Ja muuten...
Henrik itse ajattelee, että on mahdotonta sanoa mikä tuhoutui. Ja
lopultakin... meillähän on kaikki mitä tarvitsemme, ja me olemme
täällä turvassa! On turhaa ajatella sellaisia! Afran täytyy saada
sinut järkiinsä... Minun pitää sanoa se hänelle. Täällä ei ole mitään
mietittävää." Ja hän tarttui ystäväänsä käsivarresta naurahtaen
iloisesti.

"Ei, ei, en ole sitä ajatellutkaan" vastasi toinen. "On kuitenkin
ylipäänsä ihmeellistä kuinka kaikki se voi unohtua! Monasti... niin
todellakin, monasti ajattelen minä kuin olisin täällä syntynyt enkä
milloinkaan ollutkaan muualla... Ja A 15:stä olen ainoastaan uneksinut
kuin viimeisestä mielettömyydestä, väärän sivistyksen seurauksena."

Pidätetty nauru keskeytti hänen puheensa. Hän juoksi suoraan ääntä
kohden, puutarhan varjoisaan nurkkaan.

Daniel nyökkäsi ymmärtäväisesti ja astui takaisin majaan.

Ovesta kuului taas Jolanin pehmeä laulu...

Taasen oli Henrik yksin.

Hymy levisi yli vanhojen kasvojen...

Kuinka elämä sittenkin kävi eteenpäin!

Kuinka lukemattomat pienet hetket muodostivatkaan ijäisyyden!

Ja kauhusta, kuolemasta ja häviöstä jää jälkeen ainoastaan kaipausta
täysi kuutamoyö... kehtolaulu...

Ja ken nousi vastustamaan tätä yksinkertaista elämän kiertokulkua hän
sammui, elämän virran polttamana.

Henrik nousi.

Hän oli väsynyt... Hänen oli jo aika päästä lepoon.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULISIELUJA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.