Nuorta lempeä : romaani

By Anna Baadsgaard

The Project Gutenberg eBook of Nuorta lempeä
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Nuorta lempeä
        romaani

Author: Anna Baadsgaard

Translator: Hertta Suppanen


        
Release date: May 10, 2026 [eBook #78648]

Language: Finnish

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78648

Credits: Anna Sirén and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORTA LEMPEÄ ***
language: Finnish




NUORTA LEMPEÄ

Romaani


Kirj.

ANNA BAADSGAARD


Suomentanut ("Agnete Kaas")

Hertta S.





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1914.




I


Metsän halki vievä tie oli sateen pehmittämä. Koivujen valkeat rungot
kohosivat aavemaisina metsän sopukoissa väräjävän sinertävän usvan
keskeltä, ja kaiken alla erottui mustikanvarpujen ruosteenruskea väri
sammalen kosteata vihreyttä vasten. Siellä täällä näkyi suuria kiviä,
jotka muistuttivat irtaantuneita kalliolohkareita, ja mustanvihreät
katajapensaat kasvoivat jos jonkinlaisen muotoisina tai kohosivat kuin
kypressit viidakossa. Vaikka olikin vasta elokuun loppupuoli, alkoivat
koivujen hennot lehdet jo kellastua. Sataa tihuutti yhtenään, ja
synkkä taivas kaareutui yksitoikkoisen harmaana. Sadepisarat leikkivät
tielle muodostuneissa vesilätäköissä, oksista tippui tippumistaan, ja
ilma oli täynnään epämääräistä, haikeata lakastuneitten lehtien ja
versovien sienien tuoksua. Aitoja oli metsässä ristiin rastiin, ja
punaiseksimaalatut veräjät sulkivat siellä täällä tien. Niiden syvä
punaväri teki hauskan vaikutuksen kivien himmeän harmauden ja metsän
syyskesäisen hillityn kirjavuuden rinnalla.

Koivulan nuori omistaja kulki metsän halki. Hän kulki etukumarassa,
lakki otsalla ja kädet paksun, harmaan nuttunsa taskuihin pistettyinä.
Hänen silmiensä välissä oli syvä ryppy, ja kaunis suu oli tiukasti
suljettuna, joten se antoi kasvoille kovan ilmeen. Aage Sparre ei
halunnut lumoutua metsän raskasmielisestä kauneudesta. Hän ajatteli
katkerana sen ajan jo ammoin sitten menneen, jolloin hän saattoi vaipua
luonnon ihailuun ja runoillakin siitä. Kööpenhaminassa ollessaan,
nuorena ja suruttomana ylioppilaana, hän oli kuvitellut maailman olevan
hänelle avoinna siksi, että hän oli nuori, kaunis ja vanhempainsa ainoa
lapsi. Mutta myöhemmin, kun isä kuoli omaisuutensa menettäneenä, kun
äiti surun murtamana seurasi miestään kuolemaan — silloin Aage Sparre
sai muuta ajattelemista kuin runoilua ja huvittelua. Elämä muuttui
kovaksi taisteluksi jokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi, kauneus ja
ilo olivat käsitteitä, jotka eivät enää olleet häntä varten, ja kun hän
nyt vaelsi metsikön halki pieneen kartanoonsa, hän ajatteli ainoastaan,
paljonko koivut voisivat hänelle tuottaa, jos hänen olisi pakko
hakkauttaa metsänsä.

Koivula oli ainoa, minkä hän oli saanut pelastetuksi perikadosta.
Hänen isänsä oli ostanut sen yksistään siitä syystä, että siellä oli
erinomainen tilaisuus metsästykseen ja kalastukseen ja että häntä
halutti viettää muutamia syksykuukausia Smålannissa. Nyt se oli pojan
koko omaisuus, kiinnitetty ja rappiotilassa. Aage ei ollut koskaan
oppinut maanviljelystä, ja miten vakavasti hän koettikin siihen
perehtyä, kun hänen isänsä kuoltua oli pakko luopua opinnoistaan, ei
hän kuitenkaan koskaan voinut varttua oivalliseksi maanviljelijäksi.
Tämä kova käytännöllinen työ oli hänen luonteelleen vallan vierasta.
Tiedemiestä, uneksijaa hän ei voinut kokonaan itsessään vaimentaa,
vaikka kaikin voimin koetti vastustaa luonteessaan sitä, mikä oli
vastoin hänen uuden asemansa vaatimuksia.

Hänen ympäristönsä ei pitänyt hänestä. Hän oli ankara isäntä — vaikka
aina oikeudenmukainen — hiljainen ja itseensäsulkeutunut naapuri,
joka ei helposti saanut itselleen ystäviä. Oli ainoastaan yksi, joka
näki hänet oikeassa valossa ja sai ottaa osaa hänen suruihinsa,
sieluntaisteluihinsa. Tämä oli eräs vanha nainen, neiti Gertrud Sparre,
hänen isänsä sisar ja hänen ainoa ystävänsä. Hän asui Koivulassa ja
hoiti veljenpoikansa taloutta. Aagen isä oli ollut kymmenen vuotta
nuorempi sisartaan, joka nyt oli yli kuudenkymmenen. Se melkein
äidillinen rakkaus, jota vanha neiti oli tuntenut nuorempaa veljeänsä
kohtaan, oli myös kohdistunut tämän poikaan, ja Aage oli jo lapsena
ymmärtänyt, että saattoi huoletta uskoa täti Gertrudille kaikki
riemunsa ja murheensa tietäen häneltä aina saavansa myötätuntoa ja
ymmärtämystä. Neiti Sparrella oli ollut jotenkin suuri omaisuus,
mutta hän oli veljensä konkurssissa menettänyt kaiken. Aage piti
kunnianasianaan tarjota tädilleen kodin, miten yksinkertaisen ja
vaatimattoman tahansa, ja oli vakaasti päättänyt huolehtia siitä, ettei
täti tulisi kaipaamaan mitään, niin kauan kuin hänellä itsellään oli
kattoa päänsä päällä.

Hänen ei tarvinnut katua, että oli ottanut neiti Sparren kotiinsa,
sillä tämän tädin äidillinen hellyys oli hänen surullisen elämänsä
valokohtana. Täti ei koskaan tehnyt hänelle kysymyksiä eikä viitannut
menneisyyteen, vaikka tunsi hänen elämänsä suuret pettymykset, katkerat
tappiot. Aage oli ollut kihloissa, ja kun kaikki häneltä särkyi,
hylkäsi morsiankin hänet. Tämä oli nyt naimisissa erään tilanomistajan
kanssa Skånessa. Kun Aagen liikeasiat veivät hänet niille seuduille,
missä entinen morsian asui, saattoi tapahtua, että Aage näki hänen
saapuvan asemalle hienoissa vaunuissaan, terveenä ja hymyilevänä,
ikäänkuin ei mikään rikottu uskollisuudenvala painaisi hänen mieltään,
ja katkerin tuntein Aage silmäili silloin ympärillään aukenevia
hedelmällisiä maita. _Hänen_ pelloillaan lainehti kultainen sato,
siellä kotona taas antoi köyhä, karu maa kiviä leivän asemesta. Ja
kuitenkin hän oli vähitellen oppinut rakastamaan sitä seutua, jonne
kohtalo oli hänet heittänyt. Vaikka hän ivailikin tunteitaan, oli hänen
rakkautensa luontoon niin syvä, ettei se voinut sammua. Ja Smålannin
pehmeä raskasmielisyys soi hänen sielussaan kuin kansanlaulu mollissa.
Ruskeista soista, joissa vesi kimalteli mättäiden keskellä, mäntyjen
ja katajien pimennoista, koivikkojen äänettömistä pylväskäytävistä
ja järvien silopinnoista kaikui häntä vastaan hiljainen, viihdyttävä
soitto — ja oli kuin käsi olisi pehmeästi hivellyt hänen poskeaan, kuin
ääni olisi kuiskannut hänen korvaansa: »Älä sure. Kerran saat suuren
levon, syvän rauhan. Taistelu taukoaa lopulta, mutta lepo on iäinen...»

Nyt tuli metsässä valoisampaa. Puut olivat harvemmassa, ja
lehtikatoksen välistä saattoi erottaa suuria kappaleita tasaharmaata
taivasta. Vielä punainen veräjä — ja hän oli saapunut metsän reunaan.
Täällä levisivät pellot molemmin puolin sateensyleilemien metsien
reunustamina. Kaura oli leikattu ja lyhteet pantu kuhilaille. Nämä
viljakuhilaat näyttivät hämärässä eriskummallisilta eläinhaamuilta tai
vanhoilta kumaraisilta noitaukoilta, joilla oli pitkät nenät ja karkea
tukka ja parta. Aage Sparre näki varsin hyvin kasvot joka kuhilaassa,
mutta hän ei tahtonut nähdä niitä — hän ajatteli vain tämän ikuisen
sateen surkeutta, joka mädätti kauran, ennenkuin se saatiin korjatuksi.

Jo saattoi erottaa Koivulan valkean päärakennuksen hämärän sylistä
puutarhan puuryhmien keskeltä. Parista ikkunasta loisti kellertävä
valo. Gertrud täti oli tietysti sytyttänyt lampun ruokasalissa ja
odotti häntä illalliselle. Hänestä tuntui, kuin hän ei tarvitsisi
mitään, mutta joka tapauksessa — oli hauska tietää valon loistavan ja
uskollisen ystävän odottavan häntä kotiin iloiten hänen tulostaan. Hän
ei saanut olla kiittämätön, sillä hän voisi tulla vieläkin köyhemmäksi
kuin oli.

Hän meni puutarhan läpi. Siellä oli omenien tuoksua ja syyskesän
kukkien, leukoijan ja resedan lemua. Neiti Sparre tuli häntä vastaan
kuistille. Avoimesta ovesta virtaavassa valojuovassa hän näki hänen
ryhdikkään, vielä solakan vartalonsa ja hänen harmaan tukan ja siron
pitsimyssyn alta näkyvät hienopiirteiset kasvonsa.

»Hyvää iltaa, Aage, mikä kauhea sade! Sinä olet kai läpimärkä, raukka.
Olehan kiltti ja mene huoneeseesi muuttamaan sekä kengät että nuttu,
ettet vilustu.»

»Oh, ei minusta hätää», sanoi hän lyhyesti. — »Mutta säälittää sinun
puhtaat lattiasi, jos tulen sisään märissä kengissä», jatkoi hän heti
lempeämmällä äänellä.

»Niin, syytä vain lattiata, poikaseni, se on yhdentekevää, kunhan tulos
on sama.»

Täti Gertrudilla oli verrattoman iloinen ja tasainen luonne. Hänen
mielensä oli aina tasapainossa, ja hän levitti ympäristöönsä
viihtymystä ja kodikkuutta. Hän kuului sellaisiin vanhuksiin, jotka
ääneti kantavat nuorten suruja ja aina ovat valmiit lohduttamaan
pyytämättä mitään vastalahjaa.

Hetkisen kuluttua Aage Sparre tuli ruokasaliin kuivissa pukimissa.
Kattolampun tasainen, kellertävä valo valaisi katetun pöydän
lumivalkeine liinoineen ja yksinkertaisine ruokineen. Keskellä pöytää
oli vanhanaikainen messinkimalja, joka oli täynnä mitä erilaisimpaan
sinipunervaan ja karmiinipunaiseen vivahtavia astereita ja leukoijia.
Huoneessa ei ollut paljon huonekaluja — muutamia korkeaselkäisiä
tuoleja, mahonkinen kaappi, vanha messinkisilainen lipas ja
valkeakaappinen taalalaiskello. Täti Gertrud istui pöydän ääressä
lukien tanskalaista sanomalehteä. Hänen sylissään lepäsi suuri, harmaa
kissa, joka kehräsi tyytyväisenä.

»Hyvää iltaa, Pekka», sanoi Aage Sparre silittäen kissan selkää
mennessään paikalleen.

Neiti Sparre pani pois sanomalehden, laski kissan lattialle ja kiiruhti
tarjoamaan veljenpojalleen. Tämä söi hyvällä ruokahalulla, mutta näytti
tuskin huomaavan mitä söi. Pilsner-pullon, joka oli hänen lautasensa
vieressä, hän siirsi syrjään katkerana: »Sinä tiedät, ettei minulla
ole varaa juoda olutta.» Ja neiti Sparre huokasi sekä tarjosi hänelle
kupillisen teetä sen sijaan.

Kun iltaruoka oli syöty, sytytti Aage Sparre lyhyen piippunsa ja ojensi
kätensä ottaakseen sanomalehden. Täti Gertrud keskeytti kutomisensa.

»Odotahan hetkinen, ennenkuin alat lukea. Tahtoisin jutella kanssasi
eräästä asiasta. Olen saanut kirjeen tänään. — Sanohan minulle, miltä
sinusta tuntuisi saada nuori tyttö taloomme joksikin aikaa?»

»Nuori tyttö!» — Aage katsahti terävästi tätiinsä. Hänen kapeat
sormensa hypistelivät sanomalehden kulmaa. »Mikä eriskummainen
päähänpisto, täti. Luulisin sinun tietävän minun saaneeni kylliksi
nuorista tytöistä loppuiäkseni.»

»Älä ole niin katkera, Aage. Kuule ensin kenestä on kysymys.»

»Tuskin se millään lailla muuttaa mielipidettäni.»

»Ehkäpä sentään. — Muistatko Agnete Kaasia?»

»Agnete Kaas», toisti Aage. Silmien välinen syvä ryppy haihtui, ja
hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. »Sitä nimeä en ole kuullut moneen
vuoteen. — Minne he joutuivatkaan, eikö hänen isänsä saanut paikan
Pariisissa — vai oliko se Lontoossa?»

Neiti Sparre kumartui lähemmäksi lamppua ja korjasi pudonneen silmän
kutimessaan. Hän oli huomannut Aagessa tapahtuneen mielenmuutoksen,
ja hänen silmälasiensa takaa säihkyvissä sinisilmissä välähti
veitikkamaisesti ja tyytyväisesti.

»Kaas oli monta vuotta Tanskan lähetystössä Lontoossa. Hän oli ollut
Englannissa nuoruutensa päivinäkin — sinähän muistat, että rouva Kaas
oli englannitar. Mutta nyt he ovat molemmat kuolleet. Agnete on viime
aikoina asunut eräässä täysihoitolassa Richmondissa. Mutta siellä hän
tuntee itsensä kovin yksinäiseksi ja hän on sitäpaitsi heikko, joten
hän tarvitsee maalaisilmaa ja lepoa. Siksi hänen isänsä sisar, neiti
Elisabeth Kaas, kirjoittaa minulle kysyen, eikö Agnete voisi tulla
meille joksikin aikaa.»

»Hän kyllästyisi täällä oloonsa kahdessa viikossa.» Aage oli työntänyt
tuolinsa kauemmaksi pöydän luota ja istui nyt jalat ristissä heiluttaen
toista jalkaansa. Tumma tukka valui otsalle, ja lamppu valaisi hänen
selväpiirteistä profiiliaan.

»Silloinhan hän voi lähteä, jos häntä haluttaa. Ja ehkäpä sinä erehdyt.
Ehkä hän viihtyisi juuri täällä hyvin. Seutu on niin kaunista, ja me
antaisimme hänen tuntea, että hän saapuu ystävien luo. Eikö niin, Aage?»

»Niin tietysti», vastasi Aage lyhyesti. — »Tiedätkö hänestä mitään
muuta?» jatkoi hän hetken kuluttua.

»Tiedän hänen olevan hyvin kauniin. Hänen vanhempainsa eläessä
seurusteli moni nuori taiteilija hänen kodissaan; he maalasivat hänen
muotokuviaan ja kirjoittelivat runoja hänestä. — Häntä ihailtiin
suuresti.»

»Sepä ikävää kuulla.»

»Miksi niin, Aage?»

»Siksi, että hän on luonnollisesti nyt hemmoteltu ja hyvin vaatelias.»

»Se ei ole niinkään varmaa. Jalo luonne voi varsin hyvin kestää
ihailua. Ja sinä muistat kyllä, mimmoinen Agnete oli nuorena.»

»Kyllä, hän oli pieni, suloinen tyttö.»

Ajatuksissaan Aage näki pienet herttaiset kasvot, jotka niin lapsekkaan
luottavina ja lempeinä silmäilivät häntä. Pieni Agnete oli aina
osoittanut hänelle liikuttavaa rakkautta, vaikka hän aina kohteli häntä
poikamaisella etevämmyydellä; nyt Agneten muisto sai hänen mielensä
omituisesti pehmenemään; vaikka siitä oli vierinyt niin monta vuotta.

»Hän puolusti sinua usein, niin pieni kuin olikin, isäsi ollessa
sinulle ankara — mikä muutoin tapahtui hyvin usein.»

»Niin, minä tiedän hänen olleen hyvän ystäväni», sanoi Aage
ajatuksissaan.

Hän tuijotti sinivalkealta hohtaviin savupyörylöihin, jotka kohosivat
kattoa kohti. Neiti Sparren sukkapuikot kilahtelivat, ja sade pieksi
ikkunoita.

»Agnetella on ollut sydänsuru», jatkoi täti Gertrud hetkisen kuluttua.
»Elisabeth Kaas on kertonut siitä minulle. Hän rakasti nuorta
englantilaista maalaria, mutta tämä oli keuhkotautinen ja kuoli.»

»Vai niin», sanoi Aage kylmästi. Hän oli äkkiä muuttunut alakuloiseksi
eikä tiennyt itsekään mistä syystä. Ei se johtunut siitä, että hän
olisi tuntenut myötätuntoisuutta lapsuudenystävättärensä surun johdosta
— ei, häntä vaivasi pikemmin itsekäs pettymys siksi, että Agnete oli
pitänyt jostain toisesta. Hän ei käsittänyt mielentilaansa. Mitä se
häneen koski? Eihän Agnete ollut enää hänelle mitään...

»Ja nyt hän on menettänyt vanhempansakin. Lapsi raukka, hän on saanut
kokea jo niin paljon. Meidän täytyy olla hyvin ystävälliset hänelle.»

»Minä olen vakuutettu siitä, että sinä olet hyvä häntä kohtaan, täti
Gertrud.»

»Entä sinä, Aage?»

»Minä?» — Hän kohautti hartioitaan. »Minulla on työni, joten en ehdi
paljoakaan seurustelemaan neiti Kaasin kanssa.»

»Mutta sinä voit olla ystävällinen tavatessanne. Sinä voit olla iloisen
näköinen ja heittää tuiman katsantosi toisinaan nurkkaan.»

Aage naurahti lyhyesti ja ivallisesti. »Sinä kai pelkäät minun
säikyttävän hänet täältä — niinhän, täti? Muutamia vuosia sitten ei kai
kukaan olisi luullut minun sillä tavoin käyttäytyvän nuorten naisten
seurassa. Mutta ihminen muuttuu — huonommaksi.»

Neiti Sparre taputti häntä hennolla, ryppyisellä kädellään käsivarrelle.

»Rakas Aage, minä tiedän paraiten, että tuo muutos on vain
pintapuolinen.»

»Siinä erehdyt, täti Gertrud. Se on syvälle juurtunut. — Onhan vallan
mahdotonta kestää samanlaisena, kun kaikki se, mihin on luottanut,
murtuu.»

»Useimmat ihmiset kadottavat onnensa, Aage, ole vakuutettu siitä, mutta
silti ei saa menettää uskoansa hyvään tässä elämässä. Täytyy oppia
unohtamaan itsensä, ettei tuomitsisi väärin. Etkö luule minullakin
olleen suruni ja pettymykseni?» kysyi neiti Sparre hiljaa. Hänen harmaa
päänsä painui syvemmälle työn yli.

»Kyllä — kyllä, täti Gertrud, tiedän sen varsin hyvin. Mutta sinä
olet niin vanha — niin, suo anteeksi, se tuntuu ehkä loukkaavalta.
Minä tarkoitan vain, että me kai jokainen ajan pitkään rauhoitumme ja
tyydymme elämäämme. Niin kauan kuin on nuori, tuntuu kaikki vain niin
raskaalta.»

»Mutta teillä nuorilla on toivo, tulevaisuus voi vielä kaiken muuttaa
hyväksi. Meillä vanhoilla sitävastoin — me emme voi toivoa enää mitään.»

Aage ei huomannut hänen viimeisiä surullisia sanojaan. Nuoruuden
itsekkyydellä hän jatkoi omia ajatuksiaan.

»Mikähän minunkaan elämässäni enää muuttuisi, täti? Paremmaksi se ei
voi muuttua, pikemmin huonommaksi, niin että olen pakotettu lähtemään
talostani. Tämä alituinen sade turmelee sadon, ja ellen saa viljaa
hyvin myydyksi, en ymmärrä mistä saan rahat kuoletuksiin — — —»

»Ehkäpä siihenkin keksitään keino», sanoi neiti Sparre rauhoitellen.
»Agnete on rikas, ja olen varma siitä, että hän mielellään auttaa sinua
lainalla, jos —»

Aage ei antanut hänen puhua loppuun. Hän nousi ja seisoi nyt hänen
edessään synkkänä ja uhkaavana.

»Täti, jos sinulla on pienintäkään aikomusta hyötyä Agneten
täälläolosta, niin en aio sallia hänen astua jalallaankaan näiden
kynnysten yli, kuuletko? Niin syvälle en vielä ole vaipunut, että
aikoisin käyttää hyväkseni nuoren tytön hyväntahtoisuutta ja houkutella
häneltä rahoja. — Vaikka» — hänen äänensä muuttui purevaksi ja
pilkalliseksi — »kyllähän nuoret tytöt yleensä ymmärtävät raha-asioita
hyvin — minä voin ehkä olla huoleti.»

Hän käveli kiihtyneesti edestakaisin lattialla. Sitten hän asettui
neiti Sparren tuolin eteen.

»Mikseivät Agnete ja hänen maalarinsa menneet naimisiin?» kysyi hän
äkkiä.

Neiti Sparre, joka kauhistuneena oli katsahtanut häneen, antoi
kutimensa vaipua syliin.

»Mutta, hyvä Jumala, Aage, minähän sanoin sinulle, että hän kuoli.»

»Kuoliko hän todellakin? Oletko varma siitä, ettei hän tehnyt
konkurssia?»

Vanha neiti pudisti päätään. Hän miltei pelkäsi veljenpoikaansa tämän
ollessa sillä päällä. Se ei kyllä kestänyt kauan, sen hän tiesi, ja
sitten Aage puhui taas hyväillen. Mutta hän kärsi joka kerta tällaisten
katkeruudenhetkien tullessa.

Kun Aage oli rauhoittunut, saattoi hän halveksia itseään. Totta oli,
että hänellä oli maailmassa ollut vastoinkäymisiä — hän oli pettynyt
ja petetty — mutta ei hänellä sittenkään ollut oikeutta antaa täti
Gertrudin kärsiä huonosta tuulestaan. — Hän ei koskaan valittanut,
ja kuitenkin hän oli Aagen isän takia menettänyt omaisuutensa ja oli
nyt pakotettu elämään vallan toisissa olosuhteissa kuin mihin oli
tottunut. Tädin äskeiset surulliset sanat, joita hän silloin tuskin
oli huomannutkaan, muistuivat hänen mieleensä. »Meillä vanhoilla
sitävastoin — me emme voi toivoa enää mitään.» Se oli totta. Mahtoi
olla vaikeata tulla vanhaksi. Voimat loppuivat, ystävät hylkäsivät.
Menneisyyteen kuuluivat iloiset, valoisat päivät, tulevaisuus ei tuonut
muuta kuin ääretöntä pimeyttä — ehkä joitakin epävarmoja toiveita
kuolemantakaisesta nuoruudesta ja uudesta elämästä.

»Täti Gertrud!»

Aagen käsi lepäsi keveänä hänen olkapäällään. Neiti Sparre katsahti
ylös, ja hänen katseensa oli kokonaan muuttunut, kirkas ja nuorekas, ja
lämmin, hyväilevä hymy leikki hänen huulillaan.

»Älä huoli siitä, mitä äsken sanoin, täti Gertrud.»

»En, en, poikani.» — Hän otti silmälasinsa ja alkoi pyyhkiä niitä
nenäliinallaan. Lasi oli himmeä kyynelistä. »Me kaksi kyllä ymmärrämme
toisiamme, enkä minä ajattele sitä sen enempää.»

»Minä olen iloinen sinun takiasi, että Agnete tulee», jatkoi Aage. Hän
oli vetänyt tuolin tätinsä viereen ja hyväili hänen kättään. »Sinä olet
hauskan seuran puutteessa.»

»Minä tyydyn sinun seuraasi», sanoi vanha nainen lempeästi.

»Mutta minulla on niin kovin vähän aikaa olla kotona, täti; hänet
sinä sitävastoin saat pitää luonasi kaiket päivät. — Kirjoitatko
pian Englantiin? Pyydä häntä tulemaan, milloin häntä vain haluttaa —
mieluimmin heti, niin kauan kuin meillä on vielä kesä.»

»Niin, minä kirjoitan jo huomenna, jos tahdot.»

»Kiitos, sepä hyvä.»

Aage päästi irti hänen kätensä, ja täti alkoi jälleen kutoa. Nurkassa
oleva vanha kello raksutti, sade pieksi ikkunoita. Aagesta tuntui
huoneessa vallitseva hiljaisuus painostavalta; hän oli tarttunut
sanomalehteen, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään, eikä hänen.
järkensä tajunnut ainoatakaan lausetta. Päivän työtä seurannut väsymys
sai hänet valtoihinsa.

»Minä menen levolle, täti Gertrud», sanoi hän vihdoin ja nousi. »Olen
väsynyt ja minun täytyy nousta huomenna hyvin aikaisin elonkorjuun
takia.»

»Mene, poikaseni, nukkumaan. Sinä tarvitset kaiken levon, minkä vain
voit saada. — Minä sytytän sinulle kynttilän.»

Hetkisen kuluttua Aage nousi yläkertaan vieviä kuluneita portaita
kynttilä kädessä. Pieni liekki heitti lepattavan valon hänen
ympärilleen, hänen siinä noustessaan portaita. Ja kuta laajemmalta
pimeys hänen ympäriltään hävisi, sitä selvemmin hän näki sielunsa
silmillä menneisyyteen — hän muisti pienen tytön, joka aina oli ollut
hänelle niin hyvä. Hän näki nuo pienet kasvot — herttaiset lapsenkasvot
suurine, ruskeine silmineen, tummine kiharoineen, jotka kehystivät
hänen poskiaan ja pientä, jalopiirteistä suutaan. Oi, jospa hän olisi
ollut vielä lapsi! Oi, jospa hän olisi voinut saapua sellaisena kuin
ennenkin! — Mutta hänestähän oli tullut suuri kaunotar, maailmannainen,
joka oli viettänyt elämänsä vieraissa maissa, Euroopan suurimmissa
kaupungeissa.

Tämä tuntui niin kummalta ajatella. Hän ei tahtonut luopua sydämessään
kantamastaan kuvasta.

Suuri kaunotar — maailmannainen — pikku Agnete Kaas — — —




II


Sade taukosi vähitellen; seuraavat päivät olivat kirkkaat ja poutaiset,
yöt kuutamoiset. Vaikka vielä oli yhtä lämmin kuin keskikesällä, näkyi
jo kaikkialla, että syksy saapui. Koivulan puutarhaa ympäröivillä
alavilla niityillä leijaili usva keskipäivään saakka, ja vaikka
aurinkokin paistoi, ei kaste ottanut kuivuakseen pitkässä ruohossa.
Kuivuneet lehdet tanssivat pienimmänkin tuulahduksen voimasta pitkin
tietä. Kukkiva punakanerva alkoi kuihtua, kangas ja metsä tummua
syksypukuunsa. Näinä kauniina päivinä oli kiirettä. Vilja ajettiin
säilöön, ja pian olivat sänkiset pellot tyhjinä syyskuuntaivaan
leppoisana kaartuessa niiden ylitse.

Kuukauden keskivaiheilla Aage Sparre ja neiti Gertrud ajoivat
lähimmälle asemalle hakemaan Agnete Kaasia. Aage ajoi itse; hän
ajatteli katkerana, että Agnete Kaas voisi pitää häntä tavallisena
renkinä hänen siinä istuessaan kuskipukilla paksussa nutussaan, lakki
otsalle vedettynä.

Kun he saapuivat asemalle, nousi neiti Sparre vaunuista ja siirtyi
odotussaliin Aagen jäädessä kuskipukilleen. Asemarakennuksen
edessä oleva kenttä näytti tyhjältä ja hyljätyltä kirkkaassa
auringonpaisteessa. Äkkiä pyörähtivät asemalle komeat vaunut, joiden
kuskipukilla oli liveripukuinen kuski ja palvelija. Vaunuissa istui
lihava, harmaatukkainen herra, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja
pienet silmät vilkuilevat, sekä hänen rinnallaan kalpea, jäykkä,
mustiin puettu nainen. Aage tunsi heidät; tilanomistaja Sandell
rouvineen Dalan kartanosta. Hän ei pitänyt heistä — patruuna oli
meluava ja hänen vaimonsa kylmä ja tuomitseva — ja olisi mieluimmin
välttänyt heitä, mutta Sandell oli jo huomannut hänet ja käski kuskin
seisauttaa viereen.

»Hyvää päivää, Sparre! — Harvoin saa sellaisen kunnian, että teidät
näkee. Odotatteko vieraita? — Vai niin, erästä nuorta neitiä! Hänet
voitte kernaasti tuoda meille, kuuletteko! Nuoret haiset ovat aina
tervetulleita Dalaan, varsinkin jos ovat kauniita — hahahaa! — Mekin
odotamme vieraita tänään. Erästä nuorta pariskuntaa Skånesta. Rouva on
ihastuttava.»

»Toivon saavani nähdä teidät luonani jonain iltana.»

Viimeinen lause hukkui junan kimakkaan vihellykseen. Palvelija hyppäsi
alas kuskipukilta ja avasi vaunun oven herra ja rouva Sandellille,
jotka menivät odotussaliin. Rouva Sandell tervehti Aagea jäykästi
kumartaen. Hänen musta silkkipukunsa sihahteli uhkaavasti hänen
mennessään Aagen ohi.

Hetkisen Aage istui tuijottaen torin varrella olevan puistikon puihin.
Hän näki vaahteranlehtien loisteliaan punan. Miten hiljaista oli —
varpuset visertelivät. — Mutta samassa avautui odotussalin ovi ja
ihmisiä alkoi tulvia ulos. Hän kuuli täti Gertrudin äänen: »Tässä me
nyt olemme, Aage!» Hän käänsi päätään ja näki nuoren, solakan tytön
seisovan vaunujen vieressä ojentaen hänelle kätensä. Agnete oli siis
tuntenut hänet. — Tai ehkä se johtui siitä, että täti Gertrud oli
kutsunut häntä nimeltä. Aage olisi tuskin tuntenut _häntä_ — niin
muuttunut hän oli — ja kuitenkin — kuitenkin oli siinä jotain, joka
muistutti noita pieniä lapsenkasvoja, jotka olivat hänelle niin rakkaat.

»Kiitos, että sain tulla», olivat Agneten ensimäiset sanat. Hänen
pehmeässä äänessään oli hiukan ulkomaalainen sointu.

»Kunhan te vain voisitte viihtyä luonamme.» Aage huomasi itse
vastauksensa lyhyyden ja kylmyyden, ja kuitenkin hän oli vakaasti
päättänyt koettaa olla ystävällinen. Agnete katsahti häneen moittivasti.

»Teititteletkö sinä minua, Aage? — Mehän olemme niin vanhat ystävät!
Sitä et saa tehdä, jos tahdot minun viihtyvän täällä. Sinuttele minua
ja sano Agneteksi.»

»Kyllä, jos haluat, tahdon koettaa», vastasi Aage. Näkemänsä rukoileva
katse sai hänet hymyilemään. »Mutta nouskaa nyt vaunuihin, muuten
Liisa tulee levottomaksi», jatkoi hän huomatessaan hevosen luimistavan
korviaan. »Renki saa noutaa matkatavarasi sittemmin.»

Agnete nousi reippaasti vaunuihin ja ojensi kätensä auttaakseen neiti
Sparrea. Täti Gertrud oli iloinen heidän pikaisesta lähdöstään. Hän oli
nähnyt, keitä tilanomistaja Sandell odotti, ja tahtoi säästää Aagea
tuskallisesta tapaamisesta.

Heidän matkansa kävi pitkin Isoakatua, joka kulki koko kaupungin läpi
mäellä sijaitsevalta harmaalta kivikirkolta aina pienen putouksen yli
vievälle sillalle saakka. Kadun molemmin puolin oli pieniä, siroja
puutaloja, joiden edessä oli somia puutarhoja ja joiden kuisteja
kaunistivat vihreät köynnökset ja kukat. Rautatielinja kulki kadun
poikki; kiskojen tumma juova näkyi pitkän matkaa peltoja halkovalla
vaalealla ratapenkereellä ja katosi vihdoin metsän kätköön. Aurinko
paahtoi kuperia katukiviä ja kävelytien leveätä, tasaista pintaa.
Tuntui ihanalta päästä kaupungista koivujen keskelle, kellertävien
peltojen luo, missä kaurakuhilaat upeilivat ja korjuuväki hääri
lumivalkoisine paidanhihoineen ahtaen viljaa odottaviin vaunuihin
— suuriin heinähäkkeihin, joita kirjavat härät vetivät heilutellen
häntiään vapautuakseen tunkeilevasta, surisevasta kärpäsparvesta.

Joen luo saavuttaessa Aage pysäytti hevosen ja pyysi Agnetea katsomaan
ympärilleen.

»Minun täälläoloni on kuin unta», sanoi Agnete hiljaa. Hän oli
kohottanut harsonsa otsalle ja hengitti täysin siemauksin maalaisilmaa.

Oi tätä ilmaa, miten ihmeellistä se oli! Sinistä taivasta verhosi kevyt
usva, joka himmensi kirkkaan auringonpaisteen miellyttäväksi, pehmeäksi
valoksi. Puitten lehväkerros oli vielä tuuhea, mutta siellä täällä
pisti silmään kullankeltainen lehti tummuvan vihreän keskeltä. Tuolla
loistivat pihlajan hehkuvanpunaiset tertut. Sillan toisella puolella
vesi virtasi vuolaana, mutta täällä joenpinta oli tyven ja peilikirkas
— pieni kaupunki puiden välistä pilkistävine vaaleine taloineen,
kirkko taustanaan ja sillan harmaat kaaret etualalla, kuvastui
ylösalaisin veden vaaleahkoon, hiukan väreilevään pintaan. Lähellä
rantaa, missä joki juoksi puiden levittämässä tummanvihreässä varjossa,
tanssivat sudenkorennot aikaansaaden veden pintaan pyörylöitä, jotka
suurenemistaan suurenivat, lopulta haihtuakseen. Kovakuoriainen lensi
ohi, ja sen siivet loistivat sinertäviltä sen istuutuessa hetkiseksi
tienviereen heinänkorrelle, jatkaakseen kohta taas matkaansa suristen.
Silloin tällöin tuulahdus heilautti puita ravistaen jonkun kuihtuneen
lehden veteen, jossa se eteni virran mukana. Syvä rauha huokui
kaikkialla — syyskuun kullanpunerva hiljaisuus, maita raiskaavan
syysmyrskyn edellä käyvä suuri lepo.

Aage oli kääntynyt katsomaan Agnetea, joka istui ajatuksiinsa
vaipuneena tuijottaen jokeen.

Niin, Agnete oli kaunis. Hänen kauneutensa ei ollut sellaista, joka
ensi silmäyksessä lumoaa, vaan se oli sitä, joka vähitellen syöpyy
sydämeen ja valloittaa mielen. Aage ymmärsi, että nuori runoilija
saattoi runoilla hänen kunniakseen, että nuori taidemaalari saattoi
uneksia voivansa maalata hänet madonnana.

Hän oli keskipituinen, solakka, rinta matala, olkapäät pehmeästi
kaareutuvat. Hänessä oli sellaista suloutta, että Aagen mieleen
muistuivat vanhassa italialaisessa taiteessa, Botticellin ja Peruginon
tauluissa esiintyvät naiset. Hänen kapeita, soikeita, hienohipiäisiä
kasvojaan kehysti pitkä, ruskea tukka, joka pehmeinä kiharoina
laskeutui korvien yli muodostaen paksun palmikkokiehkuran kapeaan
niskaan. Hienopiirteisten silmäkulmien alla paloivat hänen tummat
samettisilmänsä lempeinä ja sydämellisinä. Mutta kasvojen kaunein osa
oli suu punertavine, ruusunlehden tavoin taipuneine huulineen. Vaikka
hän oli niin nuori, oli hänen olennossaan jotain surumielisyyttä, joka
suli yhteen luonnon alakuloisuuden kanssa, syyspäivän levollisen,
hillityn hohteen kanssa.

»Tämä kai on vallan toista kuin mihin olet tottunut», sanoi neiti
Sparre Agnetelle, Aagen tarttuessa ohjaksiin, ja niin jatkettiin matkaa.

»On kyllä — ja kuitenkin istuin juuri ajatellen Englantia. Themsin
varrella on monta paikkaa, jotka muistuttavat tätä.»

»Niin, mutta tämä on vain pieni osa smålantilaista luontoa», sanoi
Aage kääntymättä. »Kaupungin ja Koivulan välisellä matkalla saat nähdä
pelkkiä idyllejä. Mutta sitten näytän sinulle jotain vallan toista —
penikulmain laajuiset, synkät metsämme, suomme ja kanervakankaamme. En
tiedä, tuletko niistä pitämään, mutta ne ovat joka tapauksessa aivan
erikoisia.»

»Minä tulen varmasti pitämään tästä seudusta. Rautatiematka tänne
oli hyvin kaunis. Kun on asunut sellaisessa maassa kuin Englannissa,
jossa jokainen jalanala maata on ihmisen käyttämä ja viljelemä, kaipaa
suunnattomasti oikein raivaamatonta luontoa. Kyllä Englannissakin on
koskemattomia paikkoja — Yorkshiressä ja Walesissa esimerkiksi, mutta
minä en ole koskaan ollut siellä.»

»Asuitteko te aina Lontoossa?» kysyi neiti Sparre.

»Asuimme, niin kauan kuin isä eli. Sitten muutin äidin kanssa
Richmondiin, ja kun hän kuoli» — Agnete hiljensi ääntään —»jäin asumaan
sinne vuodeksi. Mutta minä tunsin itseni niin yksinäiseksi — minä
kaipasin olosuhteiden muutosta ja tulin ajatelleeksi lapsuuteni ystäviä
— sinua, täti Gertrud, ja Aagea. Muistatko, Aage, miten hauskaa meillä
oli toistemme kanssa?»

»Muistan kylläkin. Mutta muistan myöskin, että tapanani oli kiusoitella
sinua ja aina esiintyä käskijänä. Sinä et ollut milläsikään
käytöksestäni ja olit ihmeteltävän mukautuvainen — — — Minä pelkään,
että piankin tulet huomaamaan, etten ole muuttunut.»

»Älä välitä hänestä, Agnete», keskeytti neiti Sparre hymyillen. »Hän
puhuu aina niin. Hän tekeytyy pahemmaksi kuin on.»

»Minä en pelkää Aagea», sanoi Agnete rauhallisesti. Hän istuikin juuri
ajatellen, miten Aage häntä miellytti, vaikka hänen käytöksensä oli
niin kylmä ja luotaantyöntävä. Lapsena hänellä oli ollut se tunne, että
Aage kaipasi ystävällisyyttä ja että hänen — juuri hänen — erikoisena
tehtävänään oli olla hyvä hänelle.

Kiivasta, nopeaa kavionkapsetta kuului heidän takanaan — — — Vaunut
ajoivat ohi. Auringonsäteet säihkyivät valjaitten hopeaheloissa ja
kuskin virkapuvun napeissa. Vaunuissa istui kaksi herraa ja kaksi
naista. Agnete näki vilahdukselta hymyilevät, nuorekkaat naisenkasvot
punaisen päivänvarjon takaa. Kasvot olivat hänelle tutut — — — Pitkän,
nuoren herran hän tunsi myöskin. He olivat hänen matkatovereitaan,
jotka olivat tulleet junaan eräällä asemalla Skånessa.

Samassa Aage tempasi ohjaksista. Hevonen säikähti ja heittäytyi
sivulle. Agnete kirkaisi. Neiti Sparre oli tullut aivan kalpeaksi.
Mutta heti Aage sai hevosen taas rauhoittumaan ja he jatkoivat
matkaansa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

»Ketkä ne ajoivat meidän ohitsemme?» kysyi Agnete tyynnyttyään.

»Ne olivat herra ja rouva Sandell läheisestä Dalan kartanosta sekä
heidän vieraansa, joita vastassa he olivat asemalla», vastasi neiti
Sparre. Sitten hän kumartui nuoren vierustoverinsa puoleen ja kuiskasi:
»Älä puhu Aagelle heistä.»

Agnete katsahti hämmästyneenä puhujaan, mutta ei uskaltanut kysellä
enempää. Neiti Sparre oli hyvin huolestuneen näköinen.

He ajoivat eteenpäin äänettöminä. Jonkun ajan kuluttua he poikkesivat
kapealle sivutielle, jota korkeat koivut reunustivat. Täti Gertrud
nyökäytti päätään Agnetelle. »Nyt olemme kohta kotona», sanoi hän.

Valkea asuinrakennus kohosi matalan, puutarhaa ympäröivän kiviaidan
takaa. Agnete näki vilahduksen vihreäksimaalatusta kuistista, jonka
seiniä peittivät syksyn punaamat villiviiniköynnökset. Rakennuksen
edessä olevan laajan ruohikon keskellä kasvoi mahtava riippakoivu,
jonka latva ulottui koko joukon yli katon. Kukkapenkeissä koreili
punaisia ja sinipunervia astereita ja leukoijia tummanharmaitten
resedojen ja keltaisten auringonruusujen seassa. Agnetesta kaikki
näytti ihmeen kauniilta ja siistiltä. Hän oli luullut tulevansa
yksinäiseen, rappeutuneeseen taloon — mutta tässähän ei ollut
merkkiäkään köyhyydestä ja huonoista oloista.

»Miten kaunista täällä on!» sanoi hän neiti Sparrelle, ja vanha neiti
hymyili tyytyväisenä.

»Niin, me koetammekin parhaamme mukaan ylläpitää järjestystä.»

Vaunut ajoivat pihaan ja pysähtyivät kuistin eteen. Aage hyppäsi
istuimeltaan auttaakseen naisia.

»Tervetuloa Koivulaan», sanoi hän ottaessaan Agneten käden omaansa.
Agnete katsahti häneen. Hänen äänensä vapisi hieman, ja otsalla
ja katseessa oli synkkä pilvi. Agneten sydän täyttyi säälistä
Aagea kohtaan. Vaikka hän ei tuntenutkaan Aagen elämäntarinaa
kokonaisuudessaan, tiesi hän hänen kokeneen paljon suruja. Syvä
hellyytensä, halunsa lohduttaa ja auttaa, nämä hänen luonteensa
perusominaisuudet vetivät häntä Aagen puoleen voimakkaammin kuin ennen.

»Kiitos, Aage», sanoi hän hiljaa. Aage tunsi kättään puristettavan
ujosti ja viivytellen, mutta silti sydämellisesti. — »Jospa voisin olla
teille vähäiseksi iloksi.».

»Iloksi», Aage toisti. Hän aikoi sanoa jotain ivallista ja katkeraa,
mutta hillitsi itsensä äkkiä. Ei, hän ei voinut puhutella häntä tylysti
— hänellähän oli nuo kasvot — lempeimmät kasvot, mitä hän koskaan oli
nähnyt. Sehän oli Agnete, hänen lapsuutensa paras ystävä. Ja hänestä
tuntui, kuin lapsuuden suloinen rauha olisi Agneten mukana muuttanut
siihen kotiin, jonka hän oli saanut omakseen.

»Minä uskon sinun tuovan iloa minne tuletkaan», sanoi hän hiljaa, ja
hänen silmänsä kirkastuivat hänen katsoessaan Agneten silmiin.

       *       *       *       *       *

Päivällisen jälkeen Agnete vietti hetkisen huoneessaan. Se oli suuri ja
valoisa, ja ikkunat olivat puutarhaan päin. Neiti Sparre oli nostanut
sinne joukon vanhoja huonekaluja, jotka alkuaan olivat kuuluneet
taloon. Muutamia hienoja vaskipiirroksia oli seinillä, lattiamatto ja
ikkunaverhot olivat kotonakudottuja, kansanomaista kuosia.

Agneten matkakirstu oli jo saapunut, ja hänellä oli täysi työ
purkaessaan ja järjestäessään vaatteitaan piirongin syviin,
lavendelintuoksuisiin laatikkoihin. Ympäristö miellytti hänen
kauneudenaistiaan, ja hän tunsi kotiutuvansa. Hän tunsi voivansa asua
täällä kuukausimääriä, vaikkapa vuosiakin.

Lopetettuaan työnsä hän astui ikkunan luo ja alkoi katsella ulos.

Hänen huoneensa sijaitsi kuistin vieressä. Ikkunoiden edessä oli
ruohokenttä riippakoivuineen — kauempana hiekkakäytävä ja kiviaita,
jonka valkeaksimaalattu portti oli auki maantielle päin. Oli alkanut
tuulla hiukan; koivun oksien varjot tanssivat aurinkoisella käytävällä.
Silloin tällöin irtaantui keltainen lehti, joka hiljalleen putosi
maahan. Varjossa olevan kiviaidan takaa näkyi vihreitä niittyjä
auringonpaisteessa, ja kauempaa häämötti metsä sinertävässä usvassa.
Suuria, valkeita pilviä liiteli taivaalla, joka hohti syyskesän
läpikuultavassa kirkkaudessa, sen kellervässä, hillityssä valossa.
Harakka hyppeli puutarhan poikki, siisti sulkiaan ja lennähti ilmaan
nauraa räkättäen. Ruohonkorret värisivät tuulahduksen niihin koskiessa,
ja suuret, punaiset ja sinertävät asterit huojuivat taivuttamatta
kruunuaan.

Miten rauhallista ja kaunista täällä oli! Juuri tällaisessa
ympäristössä ihmisten tulisi elää, Agnete ajatteli. Ei suurkaupunkien
hälinässä ja hyörinässä, vaan maalla, raittiissa ilmassa,
luonnonkauneudessa ja hiljaisuudessa. Täällä katoaisi hermostus, täällä
jalot ajatukset täyttäisivät sielun. — Luonto — sehän on kaiken äiti,
ihmisen paras ystävä.

Neiti Sparre tuli ilmoittamaan, että kahvi aiottiin juoda puutarhassa,
ja Agnete seurasi häntä sinne.

Tumman kuusikon edessä olevalla ruohikolla oli pari vihreäksimaalattua
puutarhapenkkiä ja pyöreä pöytä, jossa kahvikeittimen kirkas messinki
ja ohuiden posliinikuppien himmeä norsunluuhohde erottuivat valkeasta
liinasta. Ja täti Gertrud harmaassa villaleningissään, päähineen
nauhasolmukkeiden kehystäessä hänen ryppyisiä kasvojaan, oli kuin luotu
toimimaan emäntänä tämän hauskan, kodikkaan kahvipöydän ääressä.

Agnete oli vaihtanut ruskean matkapukunsa valkoiseen musliinileninkiin
ja suureen olkihattuun. Hän näytti nuoremmalta tässä puvussa —
tyttömäisen hennolta ja pieneltä — ja raikas ilma oli jo nostanut
hieman punaa hänen kalvakoille poskilleen.

»Aage on mennyt pellolle katsomaan leikkuuväkeään», sanoi neiti Sparre
kaataessaan kahvia. — »On vaikea tietää, milloin hän palaa, joten
minusta on turha odottaa häntä. — Ota paljon kermaa, Agnete kulta, —
sinun täytyy saada pyöreämmät posket.»

»Tuhannen kiitosta — — — Mutta istuhan nyt, että saisit jotain itsekin,
täti Gertrud. Huomenna sinun täytyy luovuttaa minulle emännäntoimet.»

»Ei, rakas lapsi, mitä ajatteletkaan! Sinähän olet tullut tänne
virkistymään. Mutta sinä voit kaataa kahvia Aagelle. Se maistuukin
hänelle paremmalta, kuin jos minä sen teen vanhoilla käsilläni.»

Agnete pudisti päätään.

»Sitä en usko. Aage ei varmaankaan välitä minusta vähääkään.»

»Kyllä, hän pitää sinusta paljon, ole varma siitä!» huudahti neiti
Sparre vakuuttavasti. »Hän ei ole unohtanut, miten hyviä ystäviä te
olitte lapsina. Muuten hän ei olisikaan suostunut sinun tännetuloosi.
Hän on muuttunut melkein ihmisiä kaihtavaksi, senjälkeen kuin häntä
kohtasi suuri surunsa.»

»Niin, mitä se oli oikein? — Mutta ehkä» — Agnete punastui kovasti —
»ehkä minulla ei ole oikeutta kysellä.»

»Onpa kylläkin! Minä juuri ajattelinkin puhua siitä kanssasi ollessamme
kahdenkesken. Ei se ole mikään salaisuus, että Aage oli kihloissa neiti
Lotten Rosénin kanssa ja että tämä purki kihlauksen, kun Aage menetti
omaisuutensa.»

»Että hän saattoikin sen tehdä — — — !»

»Niin, eikö totta, sitä ei voi käsittää? Sinä ja minä, pikku Agnete,
me kuulumme niihin naisiin, joiden mielestä onnettomuus kiinnittää
meitä vielä enemmän niihin, joista pidämme. Mutta se mielipide on
hyvin vanhanaikainen», jatkoi hän hienosti hymyillen. »Lotten oli joka
tapauksessa toista mieltä.»

»Kerro minulle hänestä hiukan enemmän — jos tahdot, täti Gertrud.»

»Mielelläni. Lotten oli erään rutiköyhän ruotsalaisen kamarijunkkarin
lapsi. He asuivat silloin Kööpenhaminassa, kun Aage tutustui häneen.
Hänellä oli muutamia veljiä, jotka olivat upseereja. Koko perhe eli
varojensa yli ja oli ainaisessa rahapulassa. Jo lapsuudestaan saakka
oli Lotten asettanut itselleen päämaalin: joutua rikkaisiin naimisiin.
Hän oli kaunis ja liehittelevä, eikä hänen maineensa ollut paraimpia.
Kukaan ei voinut käsittää, mistä hän sai rahoja pukuihinsa, jotka
olivat niin ylen hienoja, että niistä kerrottiin sanomalehdissä. —
Kun hän meni kihloihin Aagen kanssa, luulivat kaikki Aagen saavan
periä suuren omaisuuden. Hän piti Aagesta omalla tavallaan, sen verran
kuin hän saattoi pitää muista kuin itsestään. Mutta kun onnettomuus
tuli, oli Lotten myös ensimäinen, joka hylkäsi hänet. Ja Aage on
katkeroitunut siinä määrin pettymyksestään, että on kuin toinen
ihminen.»

»Aage parka», sanoi Agnete hiljaa. Kahvi hänen edessään oli koskematta.

»Niin, se oli vaikeata silloin. Mutta se oli hänen onnensa. Lotten on
sellainen nainen, joka voi häikäilemättä saattaa miehensä häviöön ja
pettää häntä. Minä säälin tilanomistaja Tholanderia, jonka kanssa hän
sittemmin meni naimisiin, paljon enemmän kuin Aagea.»

»Onko Aage tavannut häntä senjälkeen kuin kihlaus purettiin?»

»Minä luulen hänen nähneen hänet matkoillaan Skånessa. Ja nyt tänään —
Lotten ja luultavasti hänen miehensä istuivat vaunuissa, jotka ajoivat
ohitsemme maantiellä. He vierailevat Dalassa nyt jonkun aikaa. Olen
niin pahoillani Aagen takia. Lottenin tapaaminen repii auki vanhat
haavat.»

Neiti Sparre pudisti huolestuneena päätään. Hänen suutaan ja silmiään
reunustavat rypyt näkyivät nyt kovin selvästi.

Agnete aikoi vastata, mutta näki samassa Aagen tulevan portista ja
suuntaavan kulkunsa heidän luokseen.

Hän heittäytyi heitä vastapäätä olevalle tuolille. Kissa, joka oli
paistattanut itseään ruohikossa, lähestyi hiljaa naukuen ja hypähti
hänen polvelleen. Hän silitti sen sametinhienoa harmaata turkkia, ja
sitä katsellessa levisi hänen nuorille, vakaville kasvoilleen iloinen
hymy.

»Täällähän teillä on oikein hauskan näköistä», sanoi hän. »Saanko
minäkin kupillisen kahvia?»

Agnete nousi kaatamaan.

»Miten monta sokeripalaa haluat?» kysyi hän. Hänellä oli sokeripihdit
kädessä.

»Sitä en todellakaan tiedä.»

»Anna hänelle kolme palaa», neuvoi neiti Sparre. »Aage ei koskaan
kiinnitä huomiota siihen, mitä syö tai juo — paitsi milloin saa
sellaista, josta ei pidä. Silloin hän kylläkin tietää.»

»Niin, minä olen kerta kaikkiaan häijy ja kiittämätön olento. Siinä
kuulet.»

»Oo, toistaiseksi en vielä ole kuullut mitään varsinaista pahaa
sinusta», sanoi Agnete hymyillen. Hän seisoi Aagen edessä ojentaen
kahvikuppia, minkä Aage otti vastaan hiukan kömpelösti, sillä kissa oli
yhä hänen sylissään. Heidän kätensä koskettivat toisiaan, ja Agnete
veti omansa äkkiä takaisin punastuen.

»Jos sinua haluttaa lähteä kanssani, Agnete, niin olisi minulla
nyt aikaa näyttää sinulle ympäristöä», sanoi Aage juotuaan kahvin.
»Lähdetkö mukaan, täti Gertrud?»

»En kiitos, lapsi kullat, menkää te yksin. Minä istun mieluimmin
rauhassa sukankutimineni.»

»Nyt alas, Pekka — — —»

Aage nousi kääntyen Agneten puoleen. Nyt hän vasta huomasi, että tämä
oli muuttanut vaatteita. Miten solakka ja nuorekas hän olikaan tuossa
puvussa! Hänen kaulansa ja käsivarsiensa ruusunvärinen hipiä kuulsi
leningin pitsien ja ohuen kankaan läpi. Hatun syrjien alta näkyi ruskea
tukka soluvan pehmeästi poskia myöten. Aagesta tuntui hänen siinä
seistessään, kuin Agnete olisi vielä ollut sama pikku tyttö, minkä hän
muisti lapsuutensa ajoilta.

»Eikö sinua palella? Ilma alkaa jo käydä viileäksi» sanoi hän sivellen
veljellisesti Agneten käsivartta.

»Ei, ei, ei minua palella.» Agnete hytkähti ja värisi hiljaa,
tietämättä oikein miksi.

He kulkivat kapeata käytävää vierekkäin. Ensi silmäykseltä puutarha
näytti hyvinhoidetulta, mutta Agnete huomasi pian, että se erosi
suuresti englantilaisista puistoista, jotka hänellä olivat
tuoreessa muistissa. Täällä ei ollut ainoatakaan sametinpehmeätä,
tasaiseksileikattua ruohokenttää, jossa toinen ruohonkorsi ei saanut
kasvaa toisen ohi. Ruoho kasvoi vapaasti, mutta näytti kuitenkin
rehevältä ja smaragdinvihreältä auringonpaisteessa — ja ruohikosta
päänsä nostaneet kissankellot ja apilankukat tekivät puutarhan hyvin
viehättäväksi Agneten silmissä. Siellä oli ääretön joukko vanhoja,
kyhmyisiä omenapuita, joiden oksat viistivät maata hedelmien painosta,
ja ylt'ympäri ruohikossa oli pudonneita omenia, tuoreita ja tuoksuvia.
Kun he saapuivat vattupensaikon luo, kohotti Agnete raskasta, maahan
painunutta oksaa, jotta lehtien harmahtava puoli loisti kuin hopea, ja
poimi kouransa täyteen kosteita, tummanpunaisia marjoja.

Miten hyvältä ne maistuivat! Siitä oli aikoja, kun hän oli viimeksi
poiminut marjoja tämmöisessä maalaispuutarhassa. Nämä vatut herättivät
eloon lapsuudenmuistot.

He kulkivat edelleen ja saapuivat tallin ja navetan lähettyville
koivikon ääreen, josta talo oli nimensäkin saanut. Navetta oli
pitkä, matala graniittikivirakennus, jonka pärekatto suojusti pieniä
ikkunoita. Navettaan liittyi puinen lisärakennus, jonka ruskeahkolla
olkikatolla sammal rehotti; sen seinien alkuperäinen punaväri oli
kulunut ja muuttunut epämääräisiksi vivahduksiksi, jotka muistuttivat
vanhan puunrungon väriä. Suurella, kiviaidan ympäröimällä pihamaalla
kasvoi ruoho mehevänä, ja siellä täällä pilkisti keltaisia kukkia.
Eräässä nurkkauksessa oli vanhanaikainen kaivo, jonka pitkä vintti
kohosi synkkänä kohden valkeita pilviä. Näkyvillä oli koko joukko
erilaisia ajopelejä — tasapohjaisia heinähäkkejä, tavallisia työkärryjä
sekä tilava kaleesi, joka näytti ainakin sadan vuoden vanhalta.
Pihamaan takaa koivujen valkoisten runkojen välistä näkyi perkaamaton
tiheikkö, jossa kasvoi katajia, kanervaa ja mustikkaa sammaltuneiden
kivien ympärillä. Viidakosta kuului lehmänkellojen kilkatusta, ja
siellä täällä näkyi sarvipää puiden lomitse ja saattoi erottaa
vihreyden keskeltä ruskea- ja valkopilkkuisen ruumiin.

»Tämä on ihastuttavinta, mitä olen täällä nähnyt!» huudahti Agnete
tyytyväisenä. »Nämä vanhat ajoneuvot muistuttavat minulle Gösta
Berlingin tarusta sitä kohtaa, jossa kerrotaan, miten kavaljeerit
hakevat vanhat vaununsa ajaakseen Ekebystä. — Onko Koivulalla mitään
tarua, Aage?»

»Luulen olevan, mutta en tiedä siitä paljoakaan. Tiedän vain, että
viimeinen omistaja, jolta isä osti talon, oli ihmisiä kaihtava,
synkkämielinen vanha upseeri, joka ei koskaan tahtonut tavata
naapureitaan. Kerrotaan, että hänen vaimonsa oli hyljännyt hänet monta
vuotta sitten. Hän kuoli äkkiä — huhu kertoo, että hän hirtti itsensä,
mutta kukaan ei tiennyt sitä varmaan, paitsi hänen vanha palvelijansa,
joka vaikeni kuin muuri.»

Agnete kalpeni. »Huh, sepä oli hirmuista! Missä se tapahtui — minä
tarkoitan, missä hänen sanottiin hirttäytyneen?»

»Se kuuluu tapahtuneen siinä huoneessa, jossa minä nykyisin asun»,
sanoi Aage ja hymyili hänen kauhulleen. »Ole rauhassa, Agnete, en ole
koskaan huomannut, että siellä kummittelisi. Olkoon kapteenin syntien
ja surujen laita miten tahansa, niin luulen kuitenkin, että hän on
saanut rauhan haudassaan.»

»Mutta — että sinä asutkaan siellä! Miksi valitsit sen huoneen?» Hän
oli tarttunut Aagen käsivarteen ja katseli häntä suurin, pelokkain
silmin. Aage puristi hiljaa hänen käsivarttaan, ennenkuin vastasi:

»Siksi, että se on kauimpana, ja minä tahdoin olla rauhassa. Ja miksi
pelkäisin? — Kuolleet eivät tee kenellekään pahaa.»

»Eivät tietenkään. Mutta minusta tuntuisi kauhealta asua sellaisessa
huoneessa, missä sellainen toivoton ihmisparka kerran on asustanut.
Joskaan hän itse ei kummittele, tuntuisi kuitenkin siitä, kuin hänen
raskaat ajatuksensa kummittelisivat siellä. — Minä toivoisin, että
antaisit minun järjestää itsellesi toisen huoneen, Aage — huoneen,
joka on avara ja valoisa ja josta on laaja näköala. Minä toisin
sinne joka päivä tuoreita kukkia ja ripustaisin seinille muutamia
hauskimpia taulujani. Sinun täytyy nähdä tauluni — minulla on niin
monta jäljennöstä kuuluisimpien englantilaisten taiteilijain tauluista
— Burne Jonesin, Wattsin ja Rossettin. Luulisin sinun pitävän niistä.»

Aage hellitti hänen kädestään kuin ajatuksissaan, ja hänen katseensa
muuttui synkäksi.

»Kiitos, Agnete, aikomuksesi on hyvä, mutta minä pysyn mieluimmin
siellä, missä olen. Ja sinun taulusi eivät sovi minulle. —
Näetkös, silloin kun vielä luulin isän olevan rikkaan, aloin lukea
taidehistoriaa. Olin jo tehnyt pari matkaa Italiaan ja Hollantiin
saadakseni nähdä taulukokoelmat, ja kirjoitin niistä muutamia
artikkeleita. Mutta sitten tuli muutos. Nyt olen talonpoika ja minun
tulee elää kuin talonpoika. Kaikki, mikä muistuttaa entistä elämääni,
tuottaa minulle tuskaa.»

»Mutta Aage» — hän ei katsonut häneen, vaan puhui ujosti ja hiljaisella
äänellä. »Kenenkään ei pidä karkoittaa kauneutta elämästään, vaikkei se
voisikaan olla siinä ensi sijalla.»

»Minulle se on kaikki tai ei mitään», sanoi Aage lyhyesti. »Palaammeko
nyt täti Gertrudin luo? Minulla ei ole enää mitään näytettävää.»

Agnete seurasi häntä ääneti. Hän katseli hänen ryhdikästä vartaloaan,
hänen ylpeätä niskaansa, joka ei ollut taipunut surussa, vaan kohosi
entistään uhmaavampana, ja hän ajatteli surumielin, miten vaikeaa oli
voittaa hänet, vaikeaa tuoda valoa hänen elämäänsä, niin hartaasti kuin
hän sen halusikin tehdä.




III


Rouva Lotten Tholander nousi Dalan herraskartanon komeita pääportaita
ja astui halliin, johon auringonsäteet tunkeutuivat keltaisten
silkkiuudinten raoista. Hän riisui englantilaisen hattunsa ja valkoisen
liinatakkinsa ja alkoi järjestää kiharoitaan ikkunain välissä olevan
peilin edessä. Pahantuuliset ja tyytymättömät kasvot silmäilivät häntä
peilistä. Hän oli tehnyt aamukävelynsä Koivulan tienoille toivoen
saavansa nähdä Aage Sparren, mutta ei ollut onnistunut aikomuksessaan.
Hän kaipasi häntä — kaipasi tulisesti, intohimoisesti. — — Hän oli
tullut Smålantiin ainoastaan saadakseen tavata häntä. Mitä sitten
tapahtuisi, siitä hän ei välittänyt eikä halunnut sitä tietääkään. Hän
sulki tahallaan silmänsä tekonsa seurauksilta.

Hän kuuli ääniä ruokasalista. Rouva Lotten tunsi ne ja nyrpisti
halveksien nenäänsä. Hänen miehensä siellä jutteli tilanomistaja
Sandellin kanssa. Nuo molemmat sopivat hyvin yhteen. He olivat kumpikin
meluavia karkeita ja raakoja miehiä, jotka eivät välittäneet muusta
kuin maanviljelyksestä ja paikkakunnan asioista — niin, ja sitten vielä
juomingeista, kortinpeluusta ja naisista. Hänen miehessään oli vielä
nuorekkuutta ja tuoreutta, mikä kerran oli viehättänyt häntä, — mutta
aikojen kuluessa kai hänkin muuttui yhtä lihavaksi, kerskailevaksi ja
epämiellyttäväksi kuin Sandell nyt oli. Mutta aika, surut tai köyhyys
eivät kyenneet himmentämään Aage Sparren jaloja rotupiirteitä, älyn ja
tahdonlujuuden leimaa, mikä asetti hänet muiden miesten yläpuolelle.

Rouva Lotten huokasi raskaasti. Elämä ei ollut antanut hänelle sitä,
mitä hän kerran oli toivonut. Mutta nuoruutensa ja kauneutensa
tuottamaa iloa hänellä oli yllinkyllin. Peilistä hän näki kukoistavan,
solakan vartalonsa vaaleansinisessä aamupuvussa, sievät punertavan
kiharatukan ympäröimät kasvonsa kapeine, harmaine, veitikkamaisine
silmineen, jotka melkein sulkeutuivat hänen vetäessään suuren,
raikkaan, valkohampaisen suunsa nauruun. Näitä kasvoja miehet eivät
voineet vastustaa. — Ja miten paljon mielistelyjä hän olikaan saanut
kuulla poskiensa naurukuoppien takia, valkean kaulansa ja pienten,
pehmoisten käsiensä vuoksi! Hän rakasti ihailua ja imartelua eikä
voinut tulla toimeen miesten suosiotta. Häntä viehätti vain erotiikka.

Hänen pienet, korkeakantaiset kenkänsä kapsattivat lattian kivilaattoja
vasten. Hän avasi ruokasaliin vievän oven. Kolmesta suuresta ikkunasta
näki puutarhan kirjavien syyskukkien runsauden, kauempaa häämötti
havumetsä, ja yllä kaareutui sinitaivas. Pöydän ympärille istuivat
herra ja rouva Sandell, heidän poikansa Gösta ja tilanomistaja
Tholander. Rouva Sandell nousi; hän oli mustiin puettu, kalpea ja
jäykkä, tukka sileänä kehystäen ankaria kasvoja. Hän meni rouva
Tholanderia vastaan pyytäen anteeksi, että he olivat jo istuutuneet
pöytään.

Herra Sandell puuttui puheeseen meluavalla äänellään:

»Syyttäköön pikku rouva itseään, kun tulee liian myöhään. Minä
puolestani olen jo sivuuttanut sen iän, jolloin eletään lähdevedestä ja
rakkaudesta. Ei, tämmöinen tuore, keitetty hummeri on sentään jotain
toista, vai mitä? Hahahaa!»

Lotten rouva istuutui miehensä viereen, joka juuri tyhjensi suuren
lasillisen baijerilaista olutta ja pyyhki suutaan lautasliinalla,
ennenkuin kääntyi rouvansa puoleen välinpitämättömästi sanoen:

»Hyvää huomenta, Lotten. — Missä olet ollut tänään?»

»Kuljeskelin koivikossa.» — Hän ojensi kätensä ottaakseen leipää.

»Silloin rouva kai kulki Koivulan ohi. Tapasitteko patruuna Sparren?»
kysyi tilanomistaja Sandell.

»En tavannut ketään», vastasi Lotten katsomatta ylös.

»Hän on kai pelloillaan aamusta iltaan. Mies on ahkera, se täytyy
myöntää, mutta hän ei ymmärrä maanviljelystä, joten kaikki menee päin
männikköön.»

»Kenestä setä puhuu?» kysyi tilanomistaja Tholander ja lakkasi
katselemasta lautastaan.

»Puhun lähimmästä naapuristani, patruuna Sparresta. Hän on eräs nuori
tanskalainen, joka peri velkaisen talon isänsä jälkeen. Kerrottiin isän
olleen upporikkaan, mutta hän teki kai liian uhkarohkeita yrityksiä.
Ja nyt on poika puilla paljailla. Hän kuuluu olleen niihin aikoihin
kihloissa, mutta morsian purki, kun rahat loppuivat — —»

»Kiitos, rouva Sandell, saanko kupillisen kahvia!» — Lottenin
käsi vapisi hiukan hänen ojentaessaan kuppiaan emännälle. »Tuopa
on vasta kaunis kannu! Saako näillä seuduin tuollaisia vanhoja
messinkitavaroita?»

Rouva Sandell vastasi lyhyesti, että kannu oli ostettu jostain
huutokaupasta, eikä Lottenilla ollut enää muuta sanottavaa. Herrat
jatkoivat keskusteluaan Aage Sparresta. Nuori rouva painoi hetkisen
käsillään poskiaan, sillä niitä poltti niin sanomattomasti. — Mahtoi
sittenkin olla varomatonta, että hän oli uskaltanut lähteä näille
tienoille, missä Aage asui. Täällä Ruotsissa vain ani harvat tiesivät
hänen olleen kihloissa Kööpenhaminassa. Hänen miehellään ei ollut siitä
aavistustakaan. Ja huolimatta ulkonaisesta välinpitämättömyydestään
tämä saattoi olla kovin mustasukkainen. Ja silloin Lotten pelkäsi
häntä, vaikka tavallisesti saattoikin kietoa hänet pikkusormensa ympäri.

»Komea mies kun Sparre on, saattaa hän mennä rikkaisiin naimisiin»,
jatkoi herra Sandell. »Nyt on Koivulaan tullut eräs rikas nainen
vieraaksi. Eikö veli Tholander nähnyt häntä asemalla torstaina? Hän
oli puettu ruskeaan hameeseen — englantilaista tyyliä — oikea lady
sormenpäihin saakka.»

»Näin kylläkin! Mehän matkustimme samassa junassa. Lotten, etkö muista
tuota kaunista naista, joka luki englantilaista lehteä?»

»Oliko hän todella niin kaunis?» kysyi Lotten terävästi. »Minusta hän
näytti jotensakin ikävältä.»

»Ne naiset, ne naiset», naureskeli tilanomistaja Sandell. Hänen paksut,
kiiltävät poskensa pullistuivat, niin että silmät hävisivät tuon
lihavuuden taakse. »Ei nainen koskaan myönnä, että joku muu voi olla
kauniimpi häntä. Niin, pikku rouva Tholander, täytyy myöntää, ettei
hänellä ollut teidän vartaloanne eikä veitikkamaisia silmiänne, mutta
hän oli kuitenkin kaunis.»

Lotten nytkäytti keveästi olkapäitään.

»Ehkä — vaikken minä voinut sitä nähdä. Mutta minä en olekaan sellainen
naiskauneuden erikoistuntija kuin te.»

Rouva Lotten lausui sutkauksensa mitä viattomimman näköisenä. Häntä
ei vähääkään liikuttanut, että rouva Sandell puristi yhteen ohuet
huulensa ja katsahti mieheensä katkerana ja vihaisena. Mitä hän heistä
välitti! Hän ajatteli ainoastaan, että Aage oli joka päivä yhdessä
nuoren naisen kanssa, joka ehkä osasi voittaa hänet. Voittaa Aagen,
joka kerran oli ollut hänen omansa, josta hän oli luopunut vain siitä
syystä, ettei tahtonut, ettei voinut tulla köyhän miehen vaimoksi. Hän
näki hänet ajatuksissaan — näki hänen suoran, solakan vartalonsa, hänen
vakavat kasvonsa, jotka olivat niin kauniit hänen nauraessaan. Hän
muisti tumman, valkoiseen niskaan kätkeytyvän tukan, niskan, jota hän
niin mielellään oli suudellut. — — — Ja hän ajatteli inholla miehensä
härkämäistä niskaa, jossa kuroutumat kulkivat korvasta korvaan. — —
Niin, hän oli maksanut korkean hinnan saamastaan rikkaudesta. Ja ehkä
hänen asemansa ei ollutkaan niin varma kuin hän oli luullut. Hänen
miehensä oli intohimoinen pelaaja, joka saattoi menettää suunnattomia
summia yhtenä ainoana iltana. Jospa hänen joskus täytyisi jakaa
köyhyyden huolet hänen kanssaan! — — Ei, ei, sitä oli hirveä ajatella.
— Miksi säikyttelisikään itseään turhilla mietteillä — —

Rouva Lotten alotti vilkkaan keskustelun kuusitoistavuotiaan Gösta
Sandellin kanssa. Tämä oli pitkä, vaalea ja kaunis, — Lottenia huvitti
panna poikaparan pää pyörälle. Gösta punastui Lottenin puhuessa, ja
hänen kätensä vapisivat. Hänen äitinsä taisteli levottomuuttaan vastaan
— ei tiennyt, kenen suhteen piti enemmän pelätä, miehenkö vai pojan. —
— Hyvä isä, mikä raukka! Lottenista hän oli suunnattoman naurettava.

»Minä aioin sitäpaitsi ehdottaa, että iltapäivällä ajaisimme Koivulaan
tervehtimään Sparreja», sanoi tilanomistaja Sandell. »Sitten voisimme
pyytää heitä luoksemme jonakin iltana ensi viikolla. Mitä te siitä
arvelette, pikku rouva Tholander?»

Lotten katsahti häneen loistavin silmin. Hän unohti Göstan kanssa
alottamansa leikin. Hän saisi sittenkin nähdä Aagen vielä sinä päivänä!
Mutta olisiko se sopivaa? Jos hän antaisi itsensä ilmi? — Hän — tai
Aage? Hänen miehensä ei pitänyt saada vihiä asiasta. Ei koskaan.
— — Mutta hän päätti kyllä uskaltaa. Hän tahtoi saada kaipuunsa
tyydytetyksi.

»Kiitos, minusta on oikein hauskaa lähteä pienelle ajelulle», sanoi
hän kohteliaasti suostuen, ikäänkuin vallan vähäpätöinen asia olisi
ollut kysymyksessä. Hän loi äkkiä katseensa alas, joten hänen pitkät
silmäripsensä peittivät harmaanvihreitten, viekkaitten silmien
ilonvälähdyksen, silmien, jotka ehkä juuri epämääräisen, välttelevän
ilmeensä vuoksi omituisesti viehättivät.

Mutta nuori Gösta Sandell oli hyvin pettynyt, kun nuo ihmeelliset
silmät eivät enää koko aterian aikana katsoneet häneen.

       *       *       *       *       *

»Agnete, soita meille hiukan.»

He istuivat arkihuoneessa päivällisen jälkeen yhdessä. Aage oli
heittäytynyt kiikkutuoliin, väsyneenä, silmät ummessa. Täti Gertrud
huomasi hänen suunsa ympärillä tuskaisen piirteen ja hänen veltosti
riippuvassa kädessään hermostuneita nytkäyksiä. Sitten hän katsahti
Agneteen, joka nojasi sohvannurkkaan, lempeät, uneksivat kasvot
varjossa, kosketti hiljaa hänen kättään ja pyysi: »Soita meille hiukan.»

Agnete nousi heti ja meni avoimen kuistinoven ohi, josta auringonvalo
virtasi lattialle leveänä juovana, vastakkaisella seinällä olevan
pianon luo. Vanhanaikaisen pianon yläpuolella riippui valkeaksi
kalkitulla seinällä kuuluisien säveltäjien kuvia tummissa
mahonkipuitteissa; murattiköynnös kiersi Beethovenin kuvaa. Agnete
selaili nuotteja, istui hetkisen epäröiden ja alkoi sitten soittaa
vienon pehmeästi skotlantilaisia ja englantilaisia kansanlauluja,
viehkeitä, surumielisiä laulelmia, jotka toivat mieleen sadepisarain
leikin lehdikossa tyynenä iltana, puron hiljaisen lorinan ruohikossa.

Täti Gertrud istui ja hyräili ohuella vanhan naisen äänellään. »Etkö
osaa mitään tanskalaista laulua, lapsi?» kysyi hän kerran väliajalla.

»Osaan kyllä — muutamia, mutta en varmaankaan muista niitä ulkoa eikä
minulla ole nuotteja. — Osaan myöskin erään norjalaisen laulun, josta
isä piti paljon — sanat ovat kai Vilhelm Kragin.»

»Laula se meille.»

Agneten pehmeä, sielukas ääni kaikui huoneessa —

    "O Herre, jeg er meget træt,
    o Herre, skænk mig Hvile!
    Min Sjæl er tung af megen Sorg,
     min Fod af mange Mile.

    Min Fod har traadt mangt modigt Fjed
    for Glæden mig at finde,
    og jeg har set al Jordens Pragt,
     men Glæden ingensinde.

    Jeg ønsker, jeg var Barn igen
    og saå min Moder smile —
    O Herre, jeg er meget træt,
     o Herre, skænk mig Hvile!"

Aage avasi silmänsä ja katsahti Agneteen. Hän istui niin suorana ja
näytti niin solakalta tummassa leningissään, paksut, ruskeat palmikot
erottuen valkeasta kaulasta. Nyt näkyi osa pyöristyvää poskea, jonka
hipiä oli kuin ruusunlehti, ja kaksi koskettimilla liikkuvaa hentoa
kättä.

Agnete ja musiikki sopivat hyvin yhteen. Hänessä oli kaikki niin
sopusuhtaista, rauhallista ja kaunista. — Ja kun Aage sulki silmänsä,
näki hän hänet koko ajan edessään, tunsi hänen läsnäolonsa sävelissä,
ja se tunne tuotti hänelle lohdutusta ja lepoa kuten aina.

Sohvassa istuva neiti Sparre piti silmällä molempia nuoria. Hän näki
Aagen katseen kirkastuvan, näki miten hän alkoi hiljalleen keinua
tuolissaan seuraten tahtia. Ja vanha neiti huokasi syvään, hymyillen
omille ajatuksilleen, tulevaisuudentoiveilleen, jotka hänen sielussaan
virisivät.

Silloin — aivan yhtäkkiä — kuului vaunujen kolinaa ja hevosen kavioiden
kopsetta, piiskanläjähdyksiä ja kovaäänistä puhelua, joka tunkeutui
räikeänä läpi iltapäivän poutaisen hiljaisuuden — — —

He nousivat kaikki kolme. Agnete sulki pianon nopeasti, ikäänkuin
tuntien, että saapuvat vieraat eivät ymmärtäneet sävelten ja unelmien
maailmaa. Aage ilmestyi ensimäisenä portaille. Hän pysähtyi kuin
halvauksen saaneena. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän lensi
kalmankalpeaksi. — Oliko se Lotten — Lotten! Miten hän uskalsi tulla
vierailemaan hänen kotiinsa, tulla miehensä kanssa, — Lotten, joka oli
pettänyt hänet ja pirstonut hänen elämänsä! Hän tunsi suunnattoman
vihan kuohahtavan itsessään, mutta oli siksi ylpeä, ettei näyttänyt
sitä. Hän hillitsi itsensä äärettömin ponnistuksin. Ei, Lotten ei
saanut aavistaa, miten vaikeata se oli. Hänen ei pitänyt saada
tilaisuutta ivata hänen heikkouttaan. Aage tahtoi olla yhtä rauhallinen
kuin Lottenkin, hymyillä vieraanvaraisesti, vetää ylitsensä jääkylmän
välinpitämättömyyden verhon. Lotten ehkä silloin ymmärtäisi, että hän
oli tappanut rakkautensa, tukahuttanut sen, tallannut jalkoihinsa kuin
kekäleen ja sammuttanut sen viimeistä kipinää myöten.

Hän oikaisihe punan palatessa hänen poskilleen. Hänen
mielenliikutustaan ei huomannut muusta kuin hänen äänensä värinästä,
kun hän lausui vieraat tervetulleiksi.

Lotten hillitsi itseään huonommin heidän tervehtiessään. Hänen
katseensa oli maahan luotu, ja hän veti kiireesti kätensä toisen
kädestä. Aage näki heti, ettei hän rakastanut miestään. Hän tunsi
Lottenin kyllin hyvin huomatakseen sen heti. Hän oli siis myynyt
itsensä — hyvä! Hän kai itse paraiten tiesi, miten vähäarvoinen se
tavara oli, joka oli tarjolla enimmän antavalle.

Tilanomistaja Sandell astui sisään, rehentelevänä, leveänä ja
lihavana, ja esitti herra ja rouva Tholanderin sekä esittäytyi
Agnetelle, joka nopeasti vetäytyi syrjään loukkaantuneena näkemästään
lähentelevästä ihastuksesta. Oi, miksi nämä ihmiset tulivat sinne?
Heillä oli vain pahoja aikeita — — — Tuo rouva Tholanderkin? — Agnete
tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ei yksistään
siksi, että hän oli pettänyt Aagen, vaan myöskin siksi, että heidän
luonteensa olivat toistensa vastakohdat. Ja Tholander oli kuin
nuorennos Sandellista, vain uneliaampi, hiljaisempi. Rouva Sandellia
kohtaan Agnete ehkä olisi tuntenut myötätuntoisuutta, ellei tämä olisi
näyttänyt niin jäykältä ja kylmältä. Hän oli varmaankin onneton —
mutta työnsi luotaan muitten myötätunnon. Miellyttävimmältä näytti
epäilemättä nuori, kaunis ja ujo Gösta Sandell.

Mutta Aage — Agneten sydäntä kouristi, kun hän katsahti häneen. Aage
oli täysin rauhallinen, ja Agnete ihaili häntä sen takia. Mutta miten
kovalta hän näyttikään; ryppy silmien välissä oli syvä, ja katse
oli kylmä ja terävä — — Näytti siltä, kuin hänen mielensä olisi
jähmettynyt katkeruudeksi ja uhmaksi. Ja täti Gertrudkin oli menettänyt
tavanomaisen rauhallisen arvokkuutensa. Hänen kätensä vapisivat, hän
oli punainen kasvoiltaan, ja myssy oli valunut toiselle korvalle. —
Hän kai olisi mieluimmin heti osoittanut rouva Tholanderin ovelle. —
— Agnete meni hänen luokseen, korjasi myssyn paikoilleen ja silitti
hellävaroen hänen harmaita hiuksiaan. Ja neiti Sparre nyökäytti
päätään, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Niin, niin, ole vain rauhallinen, en
aio panna toimeen skandaalia.»

Hän tervehti Lottenia jääkylmästi kumartaen ja kääntyi heti rouva
Sandellin puoleen. Herrat keskustelivat vilkkaasti avoimen kuistinoven
edessä. Lotten koetti solmia keskustelua Agneten kanssa, mutta sai
niin lyhyitä vastauksia, että jätti sen sikseen. Hän meni päättävästi
herrojen luo, pisti kätensä miehensä kainaloon ja nojasi häneen
hellästi, kiihottavan katseen hakiessa Aagea. Hän oli tosiaankin ollut
järkytetty tavatessaan Aagen. Mutta nyt hän oli jo rauhoittunut. Hän
ei kärsinyt Aagen kylmää levollisuutta — hän tahtoi kiusata häntä,
ärsyttää ja lumota, kunnes saisi taas hänet valtoihinsa.

»Vai niin, herrat puhelevat Smålannista?» yhtyi hän keveästi
keskusteluun. »Täällä on vallan suurenmoista! — Klaus, minä toivoisin,
että sinä myisit kartanosi siellä kotona ja ostaisit sijaan täältä
toisen. Minä asuisin paljon mieluummin täällä kuin aukeassa, ikävässä
Skånessa.»

»Rouva tulisi pian katumaan vaihtoa», sanoi Aage luoden häneen
terävän katseen — katseen, joka oli niin täynnä halveksimista, että
se sai Lottenin vapisemaan. »Täällä on niin yksinäistä ja hiljaista —
täällä ei ole läheskään niin suurta seurapiiriä kuin Skånessa, missä
herraskartanot ovat niin lähekkäin.»

»Oo, seuraelämää ei kaipaa, kun koti on onnellinen», sanoi Lotten.
Hänestä vastaus tuntui erinomaiselta kostolta. Sitten hän loi
hymyilevät silmänsä mieheensä, joka katsahti häneen ällistyneenä.
Ehkäpä herra Tholander ei oikein ymmärtänyt, miten onnellinen hänen
kotinsa itse asiassa oli.

Aagen kasvoissa ei yksikään hermo värähtänyt. Jos Lottenin vastaus oli
häntä loukannut, ei hän sitä ainakaan näyttänyt. Niin, Lotten muisti
vanhastaan, että Aage aina pani kovan kovaa vastaan. Mutta kuitenkin
hän, Lotten, oli niihin aikoihin aina voittanut.

»Toivon, että saamme pitää teidät kauan aikaa vierainamme», sanoi
tilanomistaja Sandell. »Silloin veli Tholander voi katsoa itselleen
sopivan kartanon. Sillä koska rouva toivoo muuttoa, niin te tietysti
muutatte. Nuoret, kauniit rouvat saavat aina tahtonsa täytetyksi.
Hahahaa!»

Tholander halusi mielellään ilmituoda eriävän mielipiteensä siinä
suhteessa, mutta Lottenin lämmin kädenpuristus sai hänet vaikenemaan.
Lotten saattoi olla ihastuttava, milloin tahtoi — vaikkei kukaan
tiennyt paremmin kuin juuri hänen miehensä, mikä pieni paholainen hän
itse asiassa oli.

Aage puri huultaan. Pitikö Lottenin särkeä hänen sielunrauhansa
kaikiksi ajoiksi — eikö hän soisi hänelle rauhaa täälläkään, minne hän
oli entisten päivien muistoja ja omaa itseään paennut, saavuttaakseen
unhotusta ja lepoa työssä ja rakastamansa luonnon helmassa? — Mutta hän
ei aikonut antaa karkoittaa itseään täältä. Hän oli valmis alottamaan
taistelun.

Herrat alkoivat jutella smålantilaisista maatiloista, maanviljelyksestä
ja metsänhakkuusta. Lotten kyllästyi. Hän päästi miehensä käsivarren
ja meni hitain askelin lattian poikki pianon luo, jonka hän avasi
hajamielisesti.

Aage hätkähti. Aikoiko hän soittaa täällä — täällä, missä Agneten
viimeisten sävelten soinnut vielä tuntuivat väräjävän ilmassa? Hänestä
tuntui, kuin Lotten raiskaisi pyhätön, jos koskisi pianoon. Hän
katkaisi puheensa kesken lauseen ja meni hänen luokseen.

»Piano on vanha ja huono, rouva Tholander», sanoi hän. »En luule teidän
viitsivän sillä soittaa.»

Lotten katsahti häneen ärsyttävästi hymyillen. »Voinhan koettaa», sanoi
hän pannen leveän, pullean kätensä koskettimille.

Aage kumartui hänen puoleensa vavisten vihasta.

»Sinä et soita», kuiskasi hän hänen korvansa juuressa — käheästi,
katkerasti.

»Miksen?» kysyi Lotten. Kiemaileva uhma oli kuin poispyyhkäisty hänen
katseestaan. Hän oli kalpea ja vapisi kuten Aagekin.

»Siksi, että minä en tahdo», vastasi toinen.

He katsoivat toisiaan silmiin hetkisen, ja Lotten loi katseensa maahan.
Miten Aage katsoikaan häntä! Häntä vapisutti sydänjuuria myöten. Miten
Aage mahtoikaan vihata häntä nyt — — —

»No niin, eihän minulla ole nuottejakaan mukana», sanoi hän ääneen ja
nousi. Hän alkoi selailla skotlantilaisia lauluja, joita oli pianolla,
mutta Aagen katse pysähdytti hänet. — »Enkö saa edes nuotteihin
koskea?» kysyi hän tukahtuneella äänellä.

»Et.»

»Siksikö että ne ovat _hänen_?» kysyi hän katkerasti.

Aage nyökäytti päätään ääneti.

Samassa rouva Sandell kutsui Lottenia sohvalle. Hän tahtoi näyttää
hänelle erästä valokuvaa. Nuori rouva puri punaisia huuliaan ja puristi
kätensä nyrkkiin, niin että rystyt valkenivat. Hetkisen kesti taistelua
— hän voitti mielenkuohunsa ja saattoi mennä naisten luo hymyilevänä ja
kylmänä.

Hän alkoi tutkia Agnetea. Hän haki turhaan hänestä ulkonaisia
puutteellisuuksia. Niitä ei ollut, Agnete oli todellakin kaunis.
Sen pahempi. Ehkä hiukan laiha, mutta ei kulmikas eikä luiseva.
Ihanat kädet ja silmät — — Lotten ei pitänyt hänen kampauksestaan.
miten silmäänpistävää olikaan vetää se korvien yli — hän kai tahtoi
muistuttaa vanhanaikuista maalausta. Mahtoikohan Aage ihailla häntä
kovasti?

Oo, mitä heidän välillään äsken tapahtuikaan! Lotten ei ollut koskaan
tuntenut itseään niin nöyryytetyksi. Ei hänellä ehkä olisi ollut mitään
sitä vastaan, että Aage hänet voittaisi, mutta se ei saisi tapahtua
toisen naisen takia. Se ajatus kuohutti hänen mieltään.

Juotiin kahvia, ja sitten piti heidän maalaistapojen mukaisesti
katsella taloa ja puutarhaa. Lotten silmäili ympärilleen terävin,
arvostelevin katsein. Huoneet olivat yksinkertaisesti, melkein köyhästi
sisustetut, mutta siellä oli sentään koko joukko vanhoja, kauniita
tavaroita ja kaikessa huomasi neiti Sparren järjestyksenhalun ja
nopeiden, ahertavien käsien jälkiä. Tässä talossa vallitsi luja tahto,
tahto, joka ei lannistunut köyhyyden ja vaikeuksien tullessa.

Puutarhassa Lotten poimi ruusupensaikosta viimeisen, hehkuvanpunaisen,
raikkaan ruusun, joka näytti kuin kuumimpana kesäpäivänä kehittyneeltä.
Hän piteli sitä käsissään ja nosti sen vähänväliä huulilleen. Kun he
sitten saapuivat Aagen huoneeseen — Lotten oli välttämättä tahtonut
nähdä sen, eikä Aage voinut sitä kieltää kaikkien kuullen — hän
jätti ruusun kirjoituspöydälle, ikäänkuin olisi unohtanut sen. Hän
tiesi hyvin, että Aage heti vieraiden mentyä heittää sen pois kuin
myrkyllisen kasvin, — mutta yhtäkaikki se oli ollut siellä hetkisen, ja
ajatuksissaan Aage oli näkevä sen kirjoituspöydällään yhtä hehkuvana
ja viekoittelevana kauan sen jälkeen kuin se jo oli muuttunut tomuksi.
Tuota muistoa Aage ei voi karkoittaa huoneestaan, yhtä vähän kuin hän
voi kuolettaa rakkautensa Lotteniin — — —

       *       *       *       *       *

Aage ja Agnete seisoivat koivukujassa katsellen Dalan vaunujen
etääntymistä.

Vieraat olivat jääneet illalliselle, puoliyö oli jo käsissä. Syötyä
herrat olivat pelanneet l'hombrea ja naiset istuneet arkihuoneessa
käsitöineen. Mieliala oli lamassa. Lotten oli ääneti eikä koettanutkaan
peitellä, miten ikävää hänellä oli naisten seurassa, eivätkä neiti
Sparre enemmän kuin Agnetekaan voineet puhutella häntä ystävällisesti.

Mutta nyt oli kaikki ohi. Vaunujen räminä ja herra Sandellin
kovaääninen juttelu häipyi vihdoin kuulumattomiin. Aagen ja Agneten
edessä oleva tie oli tyhjä ja rauhallinen; kuu sitä valaisi, ja
koivunrungot heittivät sille tumman varjonsa.

Yö oli kumman hiljainen. Ei kuulunut muuta kuin lehtien kahinaa ja joen
kaukaista loisketta. Heidän yllään kaareutui tähtikirkas taivas; pienet
vilkkuvat valot loistivat tummansinisellä pohjallaan. Kasteisista
koivun lehdistä levisi voimakas tuoksu.

Aage seisoi hievahtamatta varjossa. Agnete ei voinut nähdä hänen
kasvojaan. Ehkä hän juuri senvuoksi uskalsi pujottaa kätensä hänen
kainaloonsa. Aage puristi kättä niin kovaa, että Agnete oli vähällä
huudahtaa kivusta. Mutta hän ei vetänyt kättään pois — — —

Koskekoon vaan, kunhan saan kantaa osan tuskasta — oi, jospa voisin
auttaa!

»Aage — — —»

Aage kumartui hänen puoleensa. Nyt Agnete näki hänen kasvonsa. Miten
kärsivän ja epätoivoisen näköinen hän oli — — —

»Pikku Agnete — älä puhu minulle tästä, hänestä, — mutta jää luokseni.»

»Jään, rakas, minä jään!»

Agnete ei tiennyt itsekään, miksi hän äkkiä kumartui ja painoi pehmeät,
vilpoisat huulensa Aagen kättä vasten.

Aage ei voinut sanoa sanaakaan. Miten vahva hän olikin, miten kova hän
luulikin olevansa, tunsi hän kuitenkin olevansa purskahtamaisillaan
itkuun. Agneten hyvyys liikutti häntä sanomattomasti. Tämä oli
kuin heidän lapsuudessaan — Agnete oli aina valmis auttamaan ja
lohduttamaan, valmis antamaan runsaasta rakkaudestaan surujen
lievikkeeksi.

Kun Agnete laski irti hänen kätensä, kietoi Aage sen hellävaroin hänen
vyötäisilleen ja vei hänet takaisin kotiin. Kumpikaan ei puhunut
sanaakaan. Mutta Aagen kosketus oli hyväilyä, kiitosta, ja Agnete otti
sen sellaisena vastaan.

Puutarhan veräjällä he pysähtyivät hetkiseksi. Niitty muistutti
sumun peittämää merta, ja puiden pitkät, tummat varjot lankesivat
leijaileville, liiteleville, hopeanhohtoisille valkoaalloille. Joesta
nouseva usva muodostui ilmaviksi olennoiksi, jotka vuoroin hajaantuen
ja yhteenliittyen seurasivat virran kulkua, kuten rauhattomat haamut
yön halki.

Lehvien läpi tuikkivat ikkunoiden valot. Ja Agnetesta tuntui tuo
punertava hohde niin inhimillisen lämpimältä ja kodikkaalta kylmän
kuuvalon rinnalla.

He kulkivat hitaasti puutarhan poikki. Porstuassa Agnete vetäytyi
hiukan kauemmaksi Aagesta.

»Hyvää yötä, Aage.»

»Hyvää yötä, Agnete — — nuku hyvin.»

Ja niin Agnete joutui huoneeseensa. Ovi heidän välillään oli lukossa. —
Kun Aage nyt astuu huoneeseensa, on Lottenin hehkuva ruusu vielä hänen
kirjoituspöydällään, ja vanhat muistot valtaavat hänen mielensä.

Punaruusu siellä! — — Agnetea kiusasi tuo ajatus.

Itse hän ei koskaan ollut saanut tuoda kukkia Aagen huoneeseen.

Hän heittäytyi ikkunan edessä olevalle tuolille ja jäi tuijottamaan
eteensä. Huone oli yhtä valoisa kuin päivällä, sillä kuu paistoi sisään.

Sen valossa näkyi kaikki selvästi. Näkikö hän selvästi myöskin sielunsa
sopukkoihin? Mitä hän tunsi Aagea kohtaan? Miksi hän tunsi niin suurta
riemua Aagen sanoessa: »Jää luokseni»? — Ja sitten — miksi häntä
pyörrytti, kun Aage kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen? — Aagen
läheisyys tuntui niin suloiselta — suloiselta ja rauhoittavalta,
ikäänkuin se kuuluisi asiaan.

Rakastiko hän Aagea? — Mutta hänhän oli antanut rakkautensa pois jo
kerran tässä elämässä. Ja hän oli luullut olevan mahdotonta enää
koskaan rakastaa. Hän olisi tahtonut elää kuin leski — nunna, jonka
ajatukset aina olisivat puhtaat ja valkeat.

Sielunsa silmillä hän näki englantilaisen hautausmaan. Se oli
korkealla, mäkisellä, aaltoilevalla seudulla, missä joki luikerteli
metsien ja niittyjen halki ja missä ei auringonpaisteisenakaan päivänä
voinut kevyen auteren takia erottaa taivaanrantaa. Kirkko sijaitsi
korkealla kummulla kunnianarvoisena, harmaan jykevänä neliskulmaisine
torneineen, ja muureja peitti muratti. Hautojen joukossa oli yksi
hänelle tuttu. Hän taivutti ruusuköynnökset sivulle ja luki rististä:
Arthur Freeman.

Arthur ja hän — he olivat olleet onnelliset. Yhteinen työ, samat
harrastukset olivat kiinnittäneet heitä toisiinsa. Oi, hän muisti
heidän South Kensingtonissa sijaitsevan valoisan atelieerinsa, jossa
he olivat yhdessä maalanneet — heidän retkeilynsä Kansallisgalleriassa
ja British Museumissa. —— Hänen mieleensä muistuivat souturetket
Themsillä, rauhalliset, lämpimät kesäillat Richmondin puiston tammien
varjossa. Työteliäs ja nautintorikas elämä, nuoruuden ja toivon aika —
— —

Hän oli ihaillut Arthurin neroa. Arthurista olisi voinut tulla suuri
maalari. Pieninkin hänen kädestään lähtenyt luonnos oli taidetta. —
Agnete tuli muistelleeksi pientä taulua, joka kuvasi valkoisia liljoja.
Liljat eivät olleet kukkia, ne olivat valkeita enkeleitä, valkeita
pyhimyksiä — — — Ja samaa voi sanoa kaikesta, mitä hän maalasi.
Hänen näkyvään taideluomaansa sisältyi aina mystiikkaa, joka tenhosi
salaperäisyydellään.

Sitten tuli tauti ja kuolema. Raskaita, raskaita aikoja. Muutamien
vuosien kuluessa hän kadotti rakkaimpansa — isän, äidin ja Arthurin. Ja
itsekin hän oli saanut tuntea kuoleman kylmän käden kouristavan.

Kun hän toipui ja tunsi, että elämä oli kestettävä, tuli hän
ajatelleeksi täti Gertrudia ja Aagea. Mitenkä hän olikaan pitänyt
Aagesta lapsena kotona Tanskassa! Ja nyt hänestä tuntui, kuin hän
ei koskaan olisi kuolettanutkaan rakkauttaan häneen, vaan kuin se
olisi uinunut hänen sydämensä sisimmässä elämänvaiheiden läpi.
Ihailu ja säälikö häntä vetivät Arthurin puoleen — vai ehkä nuoren
naisen rakkaudenkaipuu? — Ellei häntä silloin lapsena olisi erotettu
Aagesta, ellei hän olisi ollut niin kaukana hänestä niinä vuosina,
jolloin rakkaus herää, niin hän ei koskaan olisi rakastanut ketään
toista. — — Ja nyt hänen ajatuksensa löysivät jälleen vanhat polkunsa,
niin luonnollisesti, niin itsestään, ikäänkuin horjumattoman lain
pakottamina. Hän taipui Aagen tahtoon nyt kuten ennenkin, ja jos Aage
häntä kutsuisi, niin hän tulisi. Jos Aage olisi ollut onnellinen,
niin hän olisi voinut luopua hänestä, mutta surussa hänen täytyi olla
lähimpänä kaikista. Se oli hänen oikeutensa ja velvollisuutensa — se
oli hänen elämäntehtävänsä.

Hän katseli laihaa vasenta kättään, joka näytti kuutamossa niin
valkealta vasten mustaa hametta. Miten Aage olikaan tarttunut siihen,
ikäänkuin se olisi voinut tukea häntä — — —

Agneten pää vaipui hitaasti syliin päin. Sitten hän suuteli omaa
kättään, koska Aage oli pitänyt sitä kädessään.

Kaikki oli saanut hänen silmissään suuremman arvon, yksinpä elämän
pikkuseikatkin. Rakastaminen, ilman vastarakkauttakin, oli onnea,
rikkautta — — —




IV


On ihana sunnuntaiaamu syyskuussa. Ilma on täynnä leijailevaa
hämähäkinverkkoa, ja suuret, valkeat pilvenhattarat tummansinisellä
taivaalla lepäävät aivan liikkumattomina. Ei tunnu tuulahdustakaan,
ja aurinko valaisee säteillään pronssinvärisiä metsiä. Taivaanranta
ikäänkuin lähenee kuulakassa ilmassa — etäiset kirkot Ja talot, joita
ennen tuskin on voinut erottaa, esiintyvät äkkiä selväpiirteisinä
metsien ja kukkuloiden taustaa vasten. Joelta päin kuuluu airojen
loisketta, ja näreikössä kilkattavat lehmänkellot. Mutta ilmassa
väräjävät äänet häipyvät syvään sunnuntairauhaan — —

Agnete oli kuistilla ja silmäili ympärilleen villiviinin punertavien
köynnösten lomitse. Samassa Aage tuli hänen luokseen ja laski kätensä
hänen käsivarrelleen.

»Lähdetkö kanssani kirkkoon, Agnete? Ei kaupungin, vaan penikulman
päässä täältä ole vaan maalaiskirkkoon — paikan nimi on Fallnaveka.»

»Fallnaveka!» toisti Agnete hymyillen. »Miten kaunis nimi! Minusta se
kuulostaa intialaiselta — tai ehkä suomalaiselta.»

»Se on aito ruotsalainen», vastasi Aage. »Mutta ruotsi on kaunista
kieltä — sen ehkä tiedät ennestäänkin.»

»Tiedän kylläkin. Tuleeko Gertrud täti mukaan?»

»Ei, matka on hänelle liian pitkä. Ja sitäpaitsi hän pelkää Liisaa
hiukan. Mutta uskallatko — uskallatko sinä antautua minun turviini?»

Agnete katsahti Aageen luottavasti ja lämpimästi, aivankuin muinoin
lapsena nuoreen leikkitoveriinsa. »Uskallan kyllä», vastasi hän.

»Kiitos. — Ota päällysvaatteesi. Lähdemme muutaman minuutin kuluttua.»

Ruskea hevonen juoksi vaunujen edessä. Tie luikerteli aurinkoisena
kastevihreitten niittyjen ja vaaleahkojen sänkipeltojen halki.
Ylt'ympäri rajoittivat näköpiiriä kaukaiset metsät.

He kohtasivat vain muutamia kirkkomiehiä, jotka kulkivat hitaasti ja
harvakseen siisteissä sunnuntaipukimissaan. Naisilla oli mustat hameet
ja valkeat esiliinat; käsissään he pitelivät virsikirjaa käärittynä
uudenuutukaiseen nenäliinaan, jonka poimuista pilkisti esiin pieni
lavendelinoksa, sillä sen tuoksu virkistää, jos saarna käy pitkäksi.

Pellolla, aivan ojan reunalla, oli kaksi pientä valkoista pukkia
puskusilla. Nämä olivat ainoat, jotka osoittivat sopimatonta iloisuutta
ja taisteluhalua. Muuten vallitsi kaikkialla syvä ja tunnelmarikas
sunnuntairauha, jommoista ei koskaan voi tuntea suurissa kaupungeissa.

Joelle saavuttua matka suuntautui toisaanne, missä Agnete ei koskaan
ollut käynyt. Leveänä ja häikäisevän valkeana tie vei metsän keskelle.
Kyläkirkon kellojen viimeinen kumea sointu häipyi kuulumattomiin.
Tietä molemmin puolin reunustava havumetsä näytti synkältä ja
läpitunkemattomalta. Siellä oli valtavia kuusia, joiden alimmat
oksat viistivät maata kuin kuninkaallisen vaipan laahus, oli mäntyjä
vaskenkarvaisine runkoineen, tummanvihreine latvuksineen; näreikössä
kasvoi katajapensaita kuin pieniä kypressipuita. Silloin tällöin
katkaisi rapina hiljaisuuden, kun harmaanruskea orava ketteränä hyppäsi
oksalta oksalle ja runkoa myöten kiipesi korkealle, minne se uteliaana
jäi kirkkain silmin seuraamaan vaunuja.

»Nyt me jätämme kristittyjen maan selkämme taa ja matkustamme peikkojen
valtakuntaan», sanoi Aage hymyillen. »Tuntuuko sinustakin niin, Agnete?»

»Juuri niin — saattaisin varsin hyvin kuvitella kaikenlaista tämmöistä,
ellen tietäisi, että olemme matkalla kirkkoon.»

»Kirkkoon me todella ajammekin, mutta kirkko ei ole tavallinen, eikä
pappikaan. Odota, niin saat nähdä.»

»Tätä tietä sanotaan 'Suoraksi tieksi'», jatkoi hän hetkisen kuluttua.
»Yhtä suorana, kuin sen tässä nyt näet, se jatkuu kolme tai neljä
penikulmaa itään päin ja melkein koko ajan metsän halki.»

»Ajammeko me nyt suoraan itään, Aage?»

»Ajamme.»

»Tuntuu niin kummalliselta ajatella», sanoi Agnete, »jos me nyt
jatkaisimme näin kohti itää — saapuisimme meren rantaan, mutta meren
toisella puolella on Venäjä ja kauempana Aasia. Seikkailujen ja
unelmien maa — — — Minä olen niin kauan oleskellut käytännöllisissä,
proosallisissa länsimaissa, että vastakohta vetää puoleensa. Nyt
minusta tuntuu, kuin tuohon yhteen sanaan — itä — kätkeytyisi suunnaton
tenhovoima.»

»Venäjä on kai mielenkiintoinen maa», sanoi Aage miettivänä.
»Suurenmoinen, jylhä luonto. Minusta olisi hauskaa päästä sinne kerran.
Purjehtia pitkin Volgaa, joka paikotellen on leveä kuin meri, ajaa
karauttaa pitkin tasankoja ja nähdä auringonsäteitten taittuvan Kremlin
kullattuihin torneihin — — —»

»Jospa voisimme päästä sinne kerran yhdessä!» huudahti Agnete.

»Niin, jospa! Mutta se on mahdotonta. Köyhä ei matkustele.»

Agnete tarttui hänen käteensä ja katsahti häneen rukoilevasti.

»Oi Aage, älä pidä itseäsi köyhänä. Muista, että minulla on niin
paljon, paljon enemmän kuin mitä tarvitsen.»

»Mutta rakas pikku Agnete, enhän minä voisi matkustaa sinun rahoillasi
— — —»

»Oh, sinä kai et soisi minulle niin suurta iloa», vastasi Agnete
raskaasti ja käänsi päänsä pois.

Aagen huulet avautuivat ikäänkuin sanoakseen jotain, mutta hetkisen
ajateltuaan hän sulki ne taas päättävästi ja lujasti.

He ajoivat edelleen ääneti. Metsä oli vaiti heidän ympärillään synkkänä
ja tummana, tien valkoinen juova katosi kaukana kapeana nauhana taivaan
sineen.

Aage puhui ensin.

»Minä kerron sinulle Fallnavekan papista, ennenkuin näet hänet»,
sanoi hän. »Hän on itse asiassa ainoa ystäväni näillä seuduin. Mutta
yleensä ihmiset pitävät hänestä yhtä vähän kuin minustakin. Niin,
köyhät — he tietävät voivansa luottavina kääntyä pastori Hedénin
puoleen; hän auttaa heitä vaikka viimeisilläänkin. Mutta ne, jotka
ovat jotain olevinaan näillä seuduin, kuten tilanomistajat ja
talonpoikaisruhtinaat, katselevat halveksien pastoria, koska tämä
heidän mielestään ei ole täyttänyt tärkeintä yhteiskunnallista
vaatimusta pitänyt mainettaan moitteettomana. Hänellä oli
ylioppilasaikanaan lemmitty — eräs nuori tyttö, joka oleskeli hänen
vanhempainsa kodissa. Hän ei voinut mennä naimisiin hänen kanssaan,
koska hänellä ei ollut varoja perustaa kotia — ja vanhemmat olivat
liittoa vastaan eivätkä tahtoneet auttaa häntä. Sitten tyttö kuoli,
ennenkuin pastori oli ennättänyt naida hänet. Mutta niin pian kuin hän
pääsi pastoriksi tänne, otti hän heidän lapsensa luokseen ja antoi
hänelle nimensä. Sitä eivät ihmiset ole voineet antaa anteeksi. Se,
että hänellä oli ollut rakastajatar — se saatettiin unohtaa — mutta
että hän, pastori, julkisesti tunnusti lapsen omakseen ja kasvattaa
sitä kodissaan seurakunnalle pahennukseksi — se on synti, jota ei voi
antaa anteeksi. — — Sano nyt, Agnete, sinä vuorostasi, onko pastori
mielestäsi tehnyt oikein?»

»Ottaessaan lapsen luoksensa? — Tietysti.»

»Minua ilahuttaa, että sinä sanot niin, vaikka olet asunut niin monta
vuotta Englannissa.»

»Onko Englanti niin erikoisen ennakkoluuloinen maa?»

»Siinä uskossa olen aina ollut.»

»Niin, ehkä se on, joissakin suhteissa. — Ja näetkös» — hän punastui ja
epäröi hetkisen. »Ei minustakaan pastori ole tehnyt oikein kaikessa —
mitä kertomuksen alkuun tulee.»

Aage katsahti häneen terävästi.

»Sinun mielestäsi hänen olisi pitänyt odottaa vihkimistä, niinkö?»
kysyi hän ivallisesti.

»Niin, sitä tarkoitan.»

»Pikku Agnete, sinä et tiedä mitä rakkaus on.»

»Niinkö luulet?» kysyi Agnete, ja hänen silmänsä kyyneltyivät.

»Sinä tunnet luultavasti rakkaudesta sen puolen, joka on hellyyttä ja
uhrautuvaisuutta, mutta intohimoa sinä et varmaankaan tunne.»

Agnete istui pää toisaanne käännettynä ja katseli kuusia ja mäntyjä,
jotka vilisivät silmien ohi loppumattomana jonona. Mutta katsetta
peitti kyynelharso, joka sulatti ääriviivat, eikä hän nähnyt kuin
pohjatonta vihreyttä.

Aage luuli häntä kylmäksi ja tyyneksi. Oi, jospa hän olisi aavistanut,
kuinka hänen sydämensä oli sykkinyt sinä iltana, jolloin hän oli
kietonut käsivartensa hänen vyötäisilleen — — Mutta hän tiesi syyn — —
hän oli Aagelle vain lapsuudenystävä, menneitten aikojen sisko. Eikä
Aage varmaan ollut koskaan ymmärtävä, miten Agnete rakasti häntä, ei
koskaan vastaava hänen rakkauteensa.

Nopein liikkein hän veti esiin nenäliinansa ja painoi sen silmilleen.

»Et suinkaan sinä itke, Agnete?» kysyi Aage äkkiä kokonaan muuttuneella
äänellä.

»Minä? — En suinkaan — — — »

»Nyt et puhu totta.» Hän otti ohjakset toiseen käteensä ja käänsi
toisella Agneten kasvot puoleensa. Agnete loi silmänsä alas, mutta Aage
näki kuitenkin kyynelten väreilevän pitkissä silmäripsissä, kierivän
poskille, joilla kuumeiset täplät paloivat.

Aagen sydän sykähti niin kumman lämpimästi. Hän ajatteli Agneten pieniä
lapsenkasvoja, jotka niin usein olivat olleet kyynelten kostuttamat.
Hän oli itkenyt paljon, sillä hänen mielensä oli niin herkkä. Kuinka
hän muistuttikaan nyt entisaikaista itseään! — Pikku Agnete — ei, Aage
ei voinut nähdä häntä murheellisena. Kietoen kätensä hänen kaulaansa
hän veti hänet puoleensa. Sitten hän kumartui ja suuteli kevyesti hänen
suljettuja silmiään.

»Sinä pikku hupakko.»

Agnete ei ollut koskaan kuullut hänen äänensä soivan niin vienona.
Mutta kyynelet, joita hän oli tahtonut estää, valuivat vain vuolaammin.
Nenäliina peitti taas silmät, ja Aage antoi hänen rauhassa itkeä, piti
vain käsivartensa hänen ympärillään ja silitteli rauhoittavasti hänen
kättään.

Agneten sydämessä vellova ilo sai kyyneltulvan ehtymään. Ilma ja
aurinko kuivasi kyynelet, ja pian hän katsahti Aageen onnekas hymy
huulillaan.

»Oletko nyt taas iloinen, Agnete?»

»Olen, Aage.»

»Sepä hyvä. — Nyt käännymme tänne päin. Sano hyvästi 'Suoralle tielle'.
Täällä vasta kaunista on. Matkamme vie kahden järven vieritse, ja
toisen rannalla sijaitsee Fallnavekan kirkko.»

He olivat saapuneet tienristeykseen. 'Suoraa tietä' leikkasi kaksi
pohjoiseen ja etelään vievää tietä. Eräässä risteyksen kulmassa
oli pieni, punaiseksi maalattu mökki, jonka matalaa kattoa peitti
ruohoturve. Savupiipusta kohosi tummansininen, avaruuteen haipuva
savu, joka näytti loistavalta pylväältä kuusien mustanvihreätä taustaa
vasten. Puutarhakaistaleen portinpielessä kasvoi kaksi katajapensasta,
jotka olivat leikatut siroiksi pyramiideiksi. Valkotukkaisia
lapsenpäitä näkyi vihertävien ikkunain takaa, pieni, musta koira juoksi
haukkuen vaunujen jäljessä.

»Ihmisasumus lumotussa metsässä», hymyili Agnete.

»Niin, täällä on muutamia. — — Näin pitäisi asua — kaukana hälinästä ja
hyörinästä.»

»Mutta sinä kaipaisit kuitenkin kulttuuria, Aage.»

»Kaipaisin taidetta — tauluja ja musiikkia, en muuta.»

Tie, jota he nyt matkasivat, oli kapea ja kiemurteleva. Metsä ympäröi
heitä yhä, mutta kuta pitemmälle he tulivat, sitä valoisammaksi ja
harvemmaksi se muuttui, lehtipuita sekoittui havupuihin. Tien vieressä
luikerteli joki raikkaana ja teräksensinisenä auringonpaisteessa.
Suurilla, vihreillä niityillä joen varrella märehti ruskea- ja
valkopilkkuisia lehmiä, joiden kellot kilkattivat ja kalkattivat
kirkkaassa ilmassa.

Samassa tie teki jyrkän käännöksen, ja heidän silmiensä eteen avautui
aivan äkkiä järvi.

Aage pysäytti hevosen.

»Katsele nyt ympärillesi, Agnete», sanoi hän. »Tämä on Smålantia.»

Aivan vierekkäin, tummissa riveissä, puut seisoivat vartioina
metsälammen ympärillä, joka ikäänkuin kutsui hiljaisuuteen,
loppumattomaan, äärettömään rauhaan. Pilvenhattarat olivat
sinitaivaalla pysähtyneet kulussaan kuvastuen kirkkaaseen, tyyneen
vedenpintaan, jonka syvyyksissä toisinaan värähti hopeanhohtoiselta,
kullankuultavalta. Suopursujen väkevä tuoksu sekoittui havumetsän
rehevien neulasien pihkaiseen hajuun; kaukaisen kyläkirkon kellojen
kaiku kiiriskeli nyt kuulakan ilman kannattamana metsälammelle saakka.

»Onko täällä kaunista, Agnete?»

»Niin kaunista, etten pysty sitä sanomaan. — Oi tätä syyskuun ihanuutta
— siinä on jotain, joka saa melkein itkemään — — —»

»Minä ymmärrän mitä sinä tarkoitat. Syksy vie ajatuksemme lähemmäksi
kuolemaa. Mutta sinun ei tarvitse sellaista tuntea, sinun, joka olet
nuori ja saat vielä monta, monta kertaa nähdä metsän versovan, luonnon
heräävän.»

»Kuka tietää», sanoi Agnete hiljaa.

Aage katsoi häntä tuskaisin tuntein. Miten hänen ihonsa olikaan
kalvas, miten kuumeisina hänen ruskeat silmänsä loistivatkaan — —
Hänen mieleensä muistui samassa täti Gertrudin kertomus Agnetesta. Hän
oli heikko — siksi hänen täytyi asua maalla. Mutta mikä häntä sitten
vaivasi? Oliko hän heikkorintainen — oliko hän saanut Englannissa ehkä
tartunnan ystävältään? Hänen mielensä kuohahti, hän tunsi katkeraa
mustasukkaisuutta tuota toista kohtaan, vainajaa kohtaan, joka oli
omistanut Agneten rakkauden ja tahtoi nyt ehkä vetää hänet mukaansa
hautaan.

»Sinä näytät niin synkältä, Aage. Mikä sinua vaivaa?» kysyi Agnete.

»Tulin pahoilleni siitä, mitä sanoit.»

»Rakas» — hän katsahti Aageen herttaisin silmin — — »älä ole peloissasi
minun takiani. Minä elän kyllä kauan vielä. Enhän ole juuri muita
heikompi.»

Aage puristi kovasti hänen kättään sanomatta mitään. Sitten hän hoputti
hevosta ja he jatkoivat matkaansa.

Tie kääntyi jälleen metsään, ja he saapuivat viimein uudelle järvelle.
Mutta se ei ollut yhtäläinen metsälampi kun edellinen. Täällä oli
puiden välissä muokattuja peltoja, ja siellä täällä näkyi yksinäisiä
asumuksia, joiden punaiset, harmaat ja valkeat rakennukset antoivat
vaihtelua maiseman vihreydelle. Järven läntisellä puolella olevalla
kummulla kohosi matala kirkko, ja sen vierellä näkyi kellotapuli
kupukattoineen.

»Eikö sinusta tämä kirkko näytä vanhalta, eriskummaiselta laitokselta?»
kysyi Aage. »Eikö tunnu siitä, kuin se olisi seissyt täällä niiltä
ajoilta saakka, jolloin kristinuskon kirkonkellojen kumahdukset
voittivat pakanuuden vallan? — Niin vanha se kai ei sentään ole, mutta
se on rakennettu varmasti katolisella ajalla. Saat nähdä, miten siellä
on paljon kultaa ja monivärisiä pyhimyskuvia sisällä. Raamatunhistoria
kokonaisuudessaan on kuvattuna sen kalkituilla seinillä.»

»Niitäpä on hauska katsoa», sanoi Agnete. »Tänään ei mikään saa minua
kummastumaan. Minähän olen seikkailumatkalla.»

»Seikkailumatkalla — minun kanssani», sanoi Aage omituisesti hymyillen.

Ja niin he jatkoivat matkaansa kutsuvia ääniä kohden.

       *       *       *       *       *

    "Sen siunatun päivän, sen autuahan
     ain' muistan jok' aamu mä aivan,
    jon' armon aurinko maailmahan
    loi valon, ja enkelit taivaan
    näin julisti riemuksi paimenten:
     Autuuden päivä on tullut!"

Auringonsäteet leikkivät kirkonikkunoiden värikkäissä lasimaalauksissa,
virrenveisuu, urkujen kannattamana, tervehti tulijoita — — —

Agnetesta tuntui kummalliselta astua tähän pieneen ruotsalaiseen
maaseutukirkkoon Aagen rinnalla, hiljalleen kivikäytävää edentyen
sijoittautua lopulta syrjäiseen penkkiin tummiinpuettujen, vakavien
talonpoikien keskelle. Käydessään viimeksi kirkossa hän oli keskeltä
Lontoon hyörinää ja pyörinää joutunut avaraan, komeaan temppeliin,
jossa näki ympärillään silkissä sihajavia naisia ja upeasti puettuja
herroja. — Mutta tämä oli paljon juhlallisempaa. Tämä pienoinen kirkko
oli eriskummallisin rakennus, minkä hän oli nähnyt. Hautausmaalla hän
oli pysähtynyt hartauden valtaamana — — Ensinnäkin tuo ihmeellinen
kellotapuli. Näytti siitä, kuin kolmet tikapuut olisivat asetetut
pyramiidimaisesti suurta kellokukkaa muistuttavan kuvun alle.
Kirkko oli vuorattu päreillä, seinät olivat punaisiksi maalatut, ja
ikkunakaiteet olivat valkoiset, kuten useimpien talonpoikaistalojen
niillä seuduin. Mustansinervä tervattu katto kimalsi kirkkaassa
auringonpaisteessa. Kirkkoa ympäröi hautausmaa, jonka valkeat ristit
ja hautapatsaat erottuivat selvästi tummien tammien ja syyskukkien
väriloiston keskeltä. Ja kirkkomaalta avautui seutu silmien eteen
surumielisessä yksitoikkoisuudessaan penikulmanlaajuisine kirkasvetistä
järveä ympäröivine metsineen — metsineen, jotka ulottuivat
silmänkantamattomiin muistuttaen hyytynyttä merta tummine aaltoineen.

Tämmöistä oli ulkona. Sieltä siirryttiin valo- ja värijuhlaan.
Saarnastuoli ja alttari olivat leikattua puutyötä, ja niitä
koristivat äärettömän monet maalatut ja kullatut apostolien ja
pyhimysten kuvat, jotka näyttivät liikuttavan yksinkertaisilta
avuttomassa kömpelyydessään. Pelikaani syötti poikasiaan saarnastuolin
yläpuolella olevan katoksen päällä, ja kullattu kyyhkynen leijaili
papin pään kohdalla. Kummalliset, vanhat seinämaalaukset kertoivat
raamatunhistorian tapauksista. Agneten paikkaa vastapäätä riippui
muistokirjoitus eräästä upseerista, joka oli kaatunut taistelussa
Kaarle XII:n aikana. Täällä sisällä tuntui, kuin olisi mennyt ajassa
vuosisatoja taaksepäin.

Virrenveisuu loppui ja saarna alkoi. Agnete kiinnitti huomionsa
pappiin. Hän oli keski-ikäinen ja hänellä oli ilmehikkäät kasvot sekä
tumma, harmahtava tukka ja parta. Hänen syvissä silmissään paloi
levoton tuli, ja hänen laihat, hienopiirteiset kätensä olivat koko ajan
hermostuneessa liikkeessä. Hän puhui hyvin — mutta hänen esityksessään
oli jotain kiihottunutta, salaperäistä ja tunteellista, joka tuskin
sopi tälle seurakunnalle, sillä se olisi varmaankin halunnut saarnoja
vanhaan totuttuun tapaan, saarnoja, joita saattoi seurata suuremmitta
ponnistuksitta. Pastori Hedén oli vallan liian uudenaikainen syrjäisen
maaseurakunnan papiksi.

Erään pysähdyksen aikana Agnete kuiskasi Aagelle: »Eikö pastorin tytär
ole täällä?

Aage pudisti päätään ja hymyili.

»Ei. Margit ei käy kovinkaan usein kirkossa. Hän sanoo pitävänsä
enemmän isästään kuin hänen saarnoistaan. Sitäpaitsi täytynee hänen
pysyä kotosalla pitämässä huolta päivällisestä. Hän on hyvin mieltynyt
kotiaskareisiin.»

»Minusta pastori puhuu kauniisti.»

»Kyllä — Hedénissä on runoilijaa. Mutta Margit ei ymmärrä panna arvoa
kauniisiin sanoihin. Hän on käytännöllinen luonne.»

Heillä ei ollut tilaisuutta puhua enempää jumalanpalveluksen aikana.
Sillaikaa kun seurakunta veisasi pitkää loppuvirttä — Agnete oli
huomannut, että useimmat ruotsalaiset virret olivat hyvin vanhoja ja
melkein kaikki kymmenen, jopa kahdentoista värssyn pituisia — hän
ajatteli koko ajan, mimmoinen pastori Hedénin tytär mahtoi olla. Niin,
mimmoiseksi voi nuori tyttö kehittyä äidittömänä, siskoja vailla
kaukaisessa syrjäseudussa synkkämielisen isän seurassa? — Hän oli
hyvin utelias näkemään Margit Hedéniä, joten hän mielihyvällä suostui
Aagen esitykseen, että he kävisivät pappilassa ennen kotiinlähtöä.
Liisa ja vaunut olivat hyvässä turvassa järven rannalla olevassa
talonpoikaistalossa.

Kirkkomäellä he odottivat, kunnes pastori tuli. Hänen vakavia kasvojaan
kirkasti iloinen hymy, kun hän näki Aage Sparren. Nämä molemmat miehet
puristivat toistensa käsiä, ja Aage esitti Agneten ystävälleen. Pastori
katsoi häneen tutkivasti, niin että Agnete vaistomaisesti hiukan
räpäytti silmiään, ja ojensi sitten kätensä hymyillen, joka hymy
kertoi, että Agnete teki häneen hyvän vaikutuksen.

»Olimme aikoneet käväistä pastorin luona, jos meidät otetaan vastaan»,
sanoi Aage. »Neiti Kaas ei ole koskaan nähnyt ruotsalaista pappilaa.»

»Älkää odottako suuria, neiti. Pappila on vanha ja vaatimaton kuten
kirkkokin — mutta ei yhtä merkillinen. Te olette sydämellisesti
tervetulleet, ja tyttäreni tulee iloiseksi nähdessään teidät.»

Agnete kiitti. Hän olisi halunnut sanoa jotain saarnasta ja
kirkosta, mutta pastori alkoi heti keskustella Aagen kanssa pelkistä
käytännöllisistä asioista, ilmasta ja vuodentulon toiveista. Ehkä
hänestä oli vaikeata seurustella naisten kanssa. Agnete seurasi heitä
äänettömänä ja kuunteli pastori Hedénin kalskahtelevaa ruotsia ja Aagen
matalampaa ja pehmeämpää ääntä, joka puuttui puheeseen muutamin sanoin
silloin tällöin.

Pappila ei eronnut suurestikaan ulkomuodoltaan paikkakunnan suuremmista
talonpoikaistaloista. Matala, pitkä puurakennus pärekattoineen ja
hauska kuisti — ainoa ero oli, että seinät olivat maalatut valkeiksi.
Päätyä pitkin kierteli villiviiniköynnös väriloistossaan, joka vaihteli
tummasta burgundinpunaisesta vaaleaan kullanpunervaan äärimäisissä
lehdissä, jotka kuihtuivat, ennenkuin ehtivät kehittyä suuriksi.

Nuori tyttö tuli juosten puutarhan poikki kädet levällään. Vaalea
leninki liehui pilvenä hänen ympärillään, kaksi kullankeltaista
palmikkoa oli valahtanut olkapään yli hänen juostessaan, ja sirot
jalat mustissa sukissa ja matalissa kengissä näkyivät selvästi
nilkkaa myöten. Hänen kasvojensa kukkeus oli seurauksena terveestä
luonnonelämästä, ja ne loistivat nuoruuden elinvoimasta.

Hän pysähtyi pelästyneenä, kun näki, ettei isänsä tullut yksin. Hänen
kätensä herpautuivat, ja hän sävähti tulipunaiseksi. Silmänräpäyksen
hän seisoi hämmentyneenä ja epävarmana, sitten hän nakkasi palmikkonsa
nopeasti olan yli ja meni vieraita vastaan.

»Tämä on tyttäreni, Margit Hedén — neiti Agnete Kaas», esitteli
pastori. »Tämä nuori neiti vierailee nykyisin Koivulassa.»

Margitin pieni ruskea, hiukan kovapintainen käsi oli hetkisen Agneten
kädessä. Sitten hän veti sen ujosti pois. Mutta Aagea hän tervehti
iloisesti, tuttavallisesti hymyillen, ja tämä nyökäytti hänelle päätään
ystävällisesti ja hieman suojelevasti, kuten tervehditään lapsia.

Agneten oli vaikea saada keskustelua sujumaan nuoren papintyttären
kanssa. Alussa tämä vastaili vain yksikantaan hänen kysymyksiinsä.
Margit oli suljettu ja ujo vieraitten seurassa, ja sitäpaitsi
hänen oli vaikea ymmärtää Agneten puhetta. Hän oli tottunut Aage
Sparren tanskankieleen — mutta tämä uusi tanska, englantilaisine
äänenpainoineen, sai hänet rypistämään kulmakarvojaan, niin että hänen
avomielisten silmiensä väliin tuli syvä ryppy.

Taideaistia ei hänellä ollut ensinkään. Hän ei voinut havaita vanhassa
kirkossa mitään kaunista ja mielenkiintoista. Sitävastoin hän kysyi
innoissaan Agnetelta, oliko tämä nähnyt uudet urut. Nuo hirvittävät
urut, jotka pilasivat sisustuksen koko tyylin! — Mutta Agnete ei
tahtonut loukata tyttöstä ja tyytyi vain kehumaan niiden kaunista
sointua.

Hän alotti nyt keskustelun puutarhan kukkasista. Margit ei ollut
innostunut niistäkään. Ei, neidin pitäisi nähdä kyökkipuutarha; siitä
oli tänä vuonna saatu erinomaisen runsas sato. Entä hedelmäpuut sitten.
— — Omenat pudistetaan pian alas. On niin hauskaa kiivetä puihin ja
ravistaa oksia, niin että hedelmät kierivät joka taholle. — — —

Kun molemmat tytöt ehtivät talliin ja navettaan, ymmärsi Agnete, että
täällä oli Margitin valtakunta. Hän oli antanut nimet joka elukalle
— hevosille ja lehmille, vahtikoiralle ja runsasperheiselle tallin
seinustalla asustavalle sikajoukkueelle. Suuri emäsika, joka sai
Agneten hameitaan pidellen vetäytymään parisen askelta taaksepäin,
nousi takajaloilleen, niin että lika räiskyi joka taholle, ja
ojensi kärsänsä Margitia kohti, joka antoi sille kahmalollisen
maahanpudonneita omenia. Sitten hän kääntyi Agneten puoleen hymyillen
niin, että valkeat hampaat loistivat, ja kysyi, eikö »Pella muori»
ollut erinomainen? Ja Agnete myönsi, mutta ajatteli itsekseen, että
Pella muori oli sellainen tuttava, josta mieluimmin pysyi erillään.

Hevosiin Margit oli eniten kiintynyt. Hän selitti, että vanha, ruskea
hepo »Ilo» oli hänen rakkaimpansa maailmassa — »isän jälkeen». Hän
meni sen pilttuuseen, kietoi kätensä sen kaulaan ja painoi rusottavan
poskensa sen turpaa vasten, ja Ilo kohotti päätään tuttavallisesti
hirnahtaen.

»Nyt te olette nähnyt kaikki ystäväni», sanoi Margit hymyillen heidän
saapuessaan tallin ovelle.

»On kai teillä muitakin — kaksijalkaisia tarkoitan.»

»Onhan niitä, kanat ja kyyhkyset.»

»Ei, minä tarkoitan ihmisiä — tietenkin.»

Margit kohautti olkapäitään.

»No — ehkäpä minulla on joitakin ystäviä heidänkin joukossaan. Mutta
minä pidän eniten eläimistä. Niihin voi luottaa.»

»Ovatko ihmiset jo pettäneet teitä, joka olette vielä niin nuori?»

Margitin katse muuttui äkkiä uhmaavaksi ja katkeraksi. Sillä hetkellä
hän muistutti isäänsä.

»Minä en anna pettää itseäni», sanoi hän lyhyesti. »Minä tiedän,
mimmoisia ihmiset ovat, enkä odota heiltä mitään.»

Sitten hän saattoi Agneten seurusteluhuoneeseen, joka oli välkkyvän
puhdas ja siisti, mutta teki sisääntulijaan kylmän ja asumattoman
vaikutuksen, jätti hänet talon ainoan valokuva-albumin ääreen ja lähti
keittiöön täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.

Nämä ainaiset valokuvat, jotka otettiin esille joka talossa täällä
maalla! Niiden tuli korvata taidetta ja kirjallisuutta. Agnete hymyili
katsellessaan valokuvia, jotka esittivät talonpoikaisväkeä paraimmissa
tamineissaan. Sillä välin hän ajatteli Margitia. Miten kummallinen
hän oli elämäniloineen ja uhmineen, nuorekkaine hyväsydämisyyksineen
ja vanhamaisine katkeruuksineen. Hän olisi epäilemättä ollut täysin
onnellinen, ellei vanhempien surullinen kohtalo olisi heittänyt varjoa
hänen elämänpolulleen. — — —

Terveyden perikuva hän oli joka tapauksessa. Agnete tunsi itsensä
kumman väsyneeksi ja vanhaksi hänen rinnallaan. Hänestä tuntui, kuin
heidän ikäeronsa, kahdenkymmenenkolmen ja kuudentoista vuoden välinen,
olisi ollut suunnaton. Kuusitoistavuotiaan kultainen aika! Siinä iässä
valaisee elämää aamurusko, ja joskin ihminen silloin on olevinaan
maailmanhalveksija ja epäilijä, luottaa hän kuitenkin täydellisesti
onneen. — — —

Päivällispöydässä he jälleen olivat kaikin koolla. Ruoka oli
erinomaisen hyvää, ja pastori oli ylpeä tyttösestään. Margit selitti
olevansa halukas askartelemaan taloustoimissa, kunhan hänen vain ei
tarvitsisi istua sisällä yhdessä kohdin koruompelus käsissä, sillä
se oli hänestä kauheinta maailmassa. Mutta mieluimmin hän menisi
maanviljelyskouluun tai —

»Tai mitä»? kysyi Aage Sparre iloisesti hymyilevin kasvoin.

»Tai ottaisin kuskinpaikan.»

Kaikki nauroivat, mutta Margit näytti närkästyneeltä ja sanoi
tarkoittavansa täyttä totta.

»Minä saan kai siis kääntyä sinun puoleesi, kun kuskinpaikka Koivulassa
tulee vapaaksi?»

»Saat — taikka ei, nimittäin vain siinä tapauksessa, ettei isä tarvitse
minua enää niihin aikoihin.»

»Isä tarvitsee aina tyttöstään», sanoi pastori lämpimästi. »Sinä et
pääse minusta, Margit, ennenkuin menet naimisiin tai minä kuolen.»

»Minä naimisiin ——» Margit nyrpisti nenäänsä, mutta ei puhunut sen
enempää.

»Tässäpä on neitonen, joka halveksii rakkautta», sanoi Aage
leikillisesti. »Oletko koskaan lukenut rakkausromaaneja, Margit?»

»En, mitä minä sellaisesta roskasta?»

Taas yleinen nauru. Agnete kysyi:

»Ettekö siis lue kerrassaan mitään, neiti Hedén?»

»Luen kyllä, luonnonhistoriaa ja keittokirjoja — ja sitten otan
mielelläni käsiini oikein jännittävän rikosromaanin, jossa on murhia
joka sivulla —»

»Siinäpä vasta terveet hermot», tuumaili Aage. »Maljasi, Margit! Kunpa
kaikki nuoret neitoset olisivat yhtä iloisia ja reippaita kuin sinä!»

Hän nosti punaviinilasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella. Agnete koetti hymyillä, mutta tunsi, ettei se onnistunut.
Hänen sydäntään ahdisti, ja hän kyseli kauhuissaan itseltään, alkoiko
hän tulla mustasukkaiseksi. Voisiko hän sydämessään kantaa tuota
rakkauden irvikuvaa — hän, joka niin mielellään tahtoi pitää sydämensä
puhtaana — — — Hänellä olisi ehkä syytä olla mustasukkainen rouva
Tholanderille, mutta ei tälle herttaiselle pikku tytölle. Jos Aage
alkaisi rakastaa häntä, olisi se ehkä hänen onnensa. — — —

»Agnete —» Aage katsoi äkkiä häneen. »Minusta näyttää, kuin sinä et
söisi mitään. Muistahan toki, että meillä on vielä pitkä ajomatka
edessä.»

Hän pani lihaviipaleen hänen lautaselleen. Agnete koetti vastustella,
mutta Aage sai tahtonsa perille.

»Ole hyvä ja syö mitä olen pannut lautasellesi», sanoi hän päättävästi.
Ja Agnete totteli tuntien itsensä samalla jälleen iloiseksi.

Sittemmin hän oli kahta ystävällisempi Margitille, ikäänkuin
anoen anteeksi sitä, että oli hetkenkään voinut ajatella häntä
vihamielisesti. Eikä ollut ensinkään vaikeata voittaa nuori papintytär
puolellensa. Tämän jo heti alussa tuntema ihastus nuorta vierasta
neitiä kohtaan muuttui ennen iltaa lämpimäksi ystävyydeksi. Hän soi
Agnetelle sen kunnian, että vei hänet omaan huoneeseensa. Se oli
yksinkertaisesti sisustettu ja näytti pikemmin nuoren miehen kuin
naisen huoneelta. Siellä ei ollut ainoatakaan kukkaa, ei ainoatakaan
koruompelua, ei pienintäkään korutavaraa. Kaksi ristissä riippuvaa
jahtipyssyä oli seinällä — Margit selitti, ettei hän käyttänyt niitä
milloinkaan, sillä hän rakasti eläimiä liiaksi voidakseen ampua niitä,
mutta hänestä pyssyt olivat seinäkoristeina »tyylikkäitä». Siellä oli
vielä koko joukko laatikoita, joissa oli kiviä ja näkinkenkiä sekä
simpukoita, ja lukematon joukko täytettyjä lintuja. Margitin vuoteen
yläpuolella riippui nuoren, kauniin naisen kuva — yhtä kukoistavan kuin
Margit itse, mutta katseessa oli lämpimämpi ilme. »Se on äitini», sanoi
Margit hiljaisella äänellä, melkein häpeissään liikutuksesta, joka
pyrki esiin. »Hän kuoli kun olin aivan pieni, enkä minä voi muistaa
häntä — mutta minä rakastan häntä sittenkin. Olihan hän äitini.»

Ja Agnete puristi nuoren papintyttären kättä ja ajatteli omaa äitiään.
— — —

       *       *       *       *       *

Illan tullen Aage ja Agnete lähtivät kotimatkalle. Valkeita usvapilviä
kohosi soista, kaste välkkyi ruohikossa, taivas loisti kullanpunervana
tummien puunlatvojen yläpuolella, ja havumetsä tuoksui voimakkaasti.

He olivat kumpikin ääneti; he ikäänkuin vaistomaisesti kuuntelivat
luonnon levolle-laskeumista. Mutta Agnete oli onnellinen siinä
istuessaan Aagen vieressä vaunujen keikunnan tuudittamana, ja mieli
tuntui keveältä ja suloiselta illan rauhaisassa tyyneydessä. Hän oli
kiitollinen tästä uudesta elämästä, joka hänen sielussaan virisi,
joka yhdisti nykyhetken lapsuusajan muistoihin. Välillä vierineet
vuodet olivat hänestä kuin unta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
vallan toinen kuin se nuori tyttö, joka oli oleskellut Lontoossa ja
rakastanut — tai luullut rakastavansa — Arthur Freemania. Mutta nyt
hän taas oli lapsi, jonka maailmana oli Aage Sparre, tuo kummallinen,
itsepäinen poika, joka oli hänen valtiaansa ja jota hän puolestaan
jumaloi. Ja seutu, jossa he silloin olivat eläneet, muistui hänen
mieleensä aivan selvästi. — Pohjois-Seelannin vaaleanvihreät, puhkeavat
metsät humisivat hänen päänsä päällä, ja hän muisti maasta nousevan
orvokintuoksun. Kaiken hän näki sielunsa silmillä, kaikki astui
selvänä esiin muistojen hämäristä kätköistä. — — Vastapuhjenneet
valkoruusupensaat Eremitage-tasangolla, koko satumaailma, jonka
vertaista ei ollut muualla maailmassa — ja myöhemmin kesällä
kokkotulien punertava hohde taivasta vasten juhannusyönä. Hän alkoi
äkkiä kaivata Tanskaa, jossa oli syntynyt, jossa oli lapsuusaikansa
leikkinyt Aagen kanssa. Sehän oli kuitenkin hänen kotinsa — eikä hän
ollut käynyt kotona niin moneen pitkään vuoteen — —

Mutta täällä Ruotsissakin oli hyvä olla. Täälläkin hän tunsi Pohjolan
raikkautta, Pohjolan syvää, vienoa runoutta. Tuntui siitä, kuin täällä
olisi aivan toinen henki kuin suurissa maissa, missä elämä kihisi ja
kuhisi, niin että ihmisillä tuskin oli aikaa oppia tuntemaan omaa
itseään. Täällä oli elämä yksinkertaista ja luonnollista, sen hän oli
nähnyt tänään kirkossa katsellessaan ihmisten levollisia katseita. Ja
hän tunsi hyväätekevän rauhan laskeutuvan ruumiin ja sielun yli, tunsi
salaista turvallisuutta, jota ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut.

»Suora tie» avautui heidän eteensä, kuultavan valkeana tumman metsän
keskellä. Näytti siitä, kuin tämä valkea tie jatkuisi loppumattomiin,
ikäänkuin se ei koskaan päättyisi, ikäänkuin Aage ja hän ikuisesti
ajaisivat näin kahdenkesken, vierekkäin — —

Havumetsä tuoksui, ja taivas oli kuin kultaa. Kaukaa kuului Fallnavekan
iltakellojen soitto.




V


Pakkanen oli tuhonnut puutarhan. Nurmikot ja käytävät olivat
kuihtuneiden lehtien peittäminä. Lehtiverhon lävitse loistaneet
kiiltävät, punaposkiset omenat olivat poissa — ravistetut maahan ja
kätketyt hiljaisiin vinttikamareihin, missä ne levittivät ympärilleen
suloista tuoksua ja kesämuistoja. Kukkasaroissa alkoivat kirjavat
asterit näivettyä, kallistaa päitään kuolemaan. Kapeat lehdet
ruskettuivat päistään ja kiertyivät kokoon. Mutta kukkien sydämessä oli
vielä kylmästä väsyneitä ja uneliaita mehiläisiä, jotka imivät itseensä
viimeisen hunajan, ennenkuin kesä ja elämä loppui.

Aage Sparre kulki koivikossa myrskyisenä ja sateisena lokakuun päivänä.
Tuulen suhina puunlatvoissa seurasi häntä koko matkan niin ihmeellisen
tasaisesti, että hänen oli pakko kulkea tahdissa sen mukaan. Oli kuin
olisi kuulunut lyhyitä, reippaita hengähdyksiä, korkealla ilmassa
lentävän, näkymättömän lintuparven siipien suhinaa. Eikä Aage voinut
olla kuuntelematta, vaikka se häntä vaivasikin, kuten sairasta vaivaa
alituiseen uusiutuva ääni.

Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia. Syksyn sato ei ollut
tyydyttävä, ja hän pelkäsi kuoletusmaksuja. Sitäpaitsi Tholanderit
oleskelivat vielä Dalassa ja tilanomistaja oli todellakin ryhtynyt
neuvotteluihin maatilan hankkimiseksi niiltä seuduin. Koti ei ollut
enää rauhansatama, minne vanhan surun muistot eivät päässeet. Milloin
Aage vain kulkikaan rakkaita teitään, saattoi hän kohdata Lottenin tai
hänen miehensä. Hänen rauhansa oli mennyttä.

Ja hän olisi juuri nyt voinut iloita. Jokapäiväinen elämä Koivulassa
olisi ollut niin hauskaa Agneten ja täti Gertrudin seurassa. Hän oli
ilomielin odotellut ruoka-aikoja ja iltapuhteita, jolloin Agnete soitti
ja lauloi tai kertoi elämästään Englannissa. Toisinaan Aage taas luki
ääneen naisten ommellessa. Ilman ollessa vielä suotuisa he olivat
kuutamoisina öinä tehneet kävelymatkoja metsikköön. Tänä viimeisenä
viikkona oli ollut sateista ja kolkkoa. Mutta heillä oli ollut sitä
suloisempaa kotona. Agnetea kohtaan tuntemansa levollinen hellyys sai
hänen mielensä keveäksi.

Mutta kun hän tapasi Lottenin tai vain kuuli hänen nimeään mainittavan,
oli rauha poissa. Hän luuli halveksivansa häntä, mutta oli hetkiä,
jolloin hänellä oli intohimoinen halu sulkea hänet syliinsä ja
tulisesti suudella hänen pieniä, viekkaita, mutta lumoavia kasvojaan —
— Ei kukaan ollut saanut hänen tunteitaan niin kuohumaan kuin Lotten,
ei kukaan ollut saanut hänen sydäntään niin kiivaasti sykkimään kuin
juuri Lotten — — Hän ei tiennyt, vihasiko vai rakastiko häntä enemmän.

Metsäpolulla tuli häntä vastaan vaalea, solakka nainen. Hän tunsi
heti notkuvan käynnin, pienten jalkojen kiemailevat harppaukset
vesilätäkköjen yli. Vastaantulija oli Lotten.

Aagen ensimäinen ajatus oli kääntyä takaisin tai lähteä oikaisemaan
viidakon läpi. — Mutta se olisi näyttänyt paolta, ja häntä hävetti
näyttää pelkurilta.

Hän astui siis Lottenia vastaan pää pystyssä, nosti kevyesti hattuaan
ja aikoi mennä ohi. Mutta Lotten asettui hänen eteensä sulkien tien
käsivarsillaan.

»Ei ei, Aage, älä mene — minä olen niin äärettömästi kaivannut hetkeä,
jolloin saisin puhua kanssasi niinkuin ennen — vain tämän ainoan
kerran.»

Aage katsoi häneen. Hänen kukoistavia, tuulen punaamia kasvojaan peitti
hatun ympärille kääritty harso. Tuuli kietoi pitkän, vaalean sadetakin
hänen ihanan vartalonsa ympärille. Aage tunsi väkevää heliotroopin
tuoksua, joka melkein huumasi.

»Käänny ja tule vähän matkaa kanssani», pyysi Lotten.

»Minulla ei ole aikaa», vastasi Aage lyhyesti. »Matkani käy Eksjön
kartanoon puimakoneasioissa.»

»Sitten minä tulen kanssasi — jos saan.»

»Tie on jokaisen käytettävissä.»

He kulkivat hetkisen äänettöminä toistensa rinnalla. Aage ei katsonut
Lotteniin, mutta kuuli koko ajan hänen silkkihameittensa sihinän ja
hänen reippaan huohotuksensa, kun myrsky sai hänet hengästymään. —
Parisen kertaa tuuli lähetti Lottenin valkean harson hänen poskiaan
vasten. Se oli kuin hyväily, jota hän ei voinut estää.

»Aage, miksi olet minua kohtaan tuollainen?» kysyi Lotten viimein
hiljaa ja levottomasti. »Toisinaan, kun olemme muitten seurassa, sinä
katsot minuun niin kylmästi, että minua ihan itkettää. — — — Sinä
kohtelet minua kuin pahinta vihollistasi.»

»Etkö sitten ole viholliseni?» kysyi Aage. »Luuletko kenenkään ihmisen
tehneen minulle niin paljon pahaa kuin sinä, Lotten?»

»Minunhan oli pakko», vastasi Lotten valittavalla äänellä.

»Oliko?»

»Oli. Muista, että minä en saanut ajatella ainoastaan itseni
pelastamista köyhyydestä, vaan myöskin isääni ja veljeäni. Heidän
takiaan olin pakotettu kaikin mokomin menemään rikkaisiin naimisiin.»

»Tahdotko, että pitäisin sinua marttyyrina?» kysyi Aage pilkallisesti.
»Se tuntuu minusta vaikealta.»

»Tuomitse minua niin kovin kuin tahdot», sanoi Lotten äkkiä
kiivastuneena. »Mutta totta on sittenkin mitä sinulle nyt sanon, että
sinä olet ainoa mies, josta koskaan olen pitänyt.»

Aage kuuli äänestä, että Lotten tarkoitti mitä sanoi. Hän pysähtyi
vaistomaisesti katsoakseen häneen. Oi, nuo silmät hän tunsi — ne olivat
kosteat, intohimon himmentämät. Lotten ei kai tuntenut sitä rakkautta,
joka voi uhrautua ja kärsiä, mutta kiihkeän lempensä hän oli antanut
Aagelle. Sen Aage näki selvään, ja hänen sydämensä tykytti nopeasti.

»Miksi et sanonut sitä minulle silloin, Lotten? Minun suruni ei
olisi ollut niin katkera. Miksi kirjoitit niin lyhyesti ja kylmästi
lähettäessäsi sormuksen takaisin?»

»Syy oli isän. Hän saneli kirjeen — hän pakotti minut niin
kirjoittamaan. Se on aivan totta, Aage — etkö usko minua?»

Hänen pienet, helmenharmaiden hansikkaiden peittämät kätensä tarttuivat
Aagen käsivarteen, ja hän katsoi häntä rukoilevasti silmiin. Aagea
puistatti hänen kosketuksensa. Mutta hän ei työntänyt häntä luotaan.
Ehkä oli totta mitä hän sanoi. Hän muisti kamarijunkkari Rosénin. Hieno
maailmanmies, aina kohtelias, mutta katse kova, mikä osoitti, että hän
saattoi olla tyranni kotona — — — Jos kaikki oli käynyt kuten Lotten
kertoi, ei hänellä ollut oikeutta halveksia häntä. Lotten oli ollut
vain leikkikaluna, kohtalon, sattuman käsissä, kuten hän itsekin. Ja
hänen uhmansa kärki taittui. Heidän yhteisen onnensa aikuiset muistot
tulvivat hänen ylitseen, houkuttelevina, hämmentävinä — hän oli
uudelleen entisten tunteitten vallassa.

»Sinä uskot minua!» huudahti Lotten riemuiten, kun näki hänen
katseensa. Ja hän nosti käsivartensa ikäänkuin kietoakseen ne hänen
kaulaansa.

Aage tarttui kovasti hänen ranteisiinsa ja painoi hänen kätensä alas.

»Olettakaamme, että se on totta», sanoi hän. »Mitä apua siitä nyt on?
Nyt on liian myöhäistä sanoa, että pidät minusta. Miksi tulit tänne,
Lotten — mitä sinä tahdot minusta?»

»Minä kaipasin, kaipasin — minä tahdoin nähdä sinut, puhua kanssasi —
kuulla, että annat minulle anteeksi.»

»Kuule siis — minä annan sinulle anteeksi, Lotten. Minä uskon, ettet
niiden olosuhteiden vallitessa ja siksi, että nyt kerran olet sellainen
kuin olet, voinut menetellä toisin. — Mutta sinä et saa jäädä tälle
paikkakunnalle. Me kaksi voimme nyt ainoastaan tehdä toisillemme pahaa.
Sinä olet toisen miehen vaimo — — —»

»Miehen, jota vihaan!»

»Hiljaa, hiljaa, Lotten — — —»

»Minä vihaan häntä!» uudisti Lotten hillittömästi. »Hän on pelaaja,
juoppo, ja hän on minulle uskotonkin. Sitäpaitsi hän on raaka ja tyly.
Suurin rangaistukseni on, että minun täytyy verrata häntä sinuun — — —»

Samassa tuli vihuri — niin voimakas, että Lotten hengästyneenä pysähtyi
kesken lausetta. Hänen solakka vartalonsa huojui kuin ruoko tuulessa.
Tukka valahti otsalle ja silmille, harso liehui, niin että Aage näki
hänen kasvonsa kuin valkean pilven keskellä.

»Nyt saamme sadekuuron niskaamme», sanoi Aage. »Hakekaamme suojaa.» Ja
laskematta irti Lottenin käsiä hän veti hänet suuren puuryhmän alle
tien viereen.

He olivat saapuneet avarammalle paikalle metsässä, missä puut toiselta
puolen olivat poishakatut. Heidän edessään laskeutui maa syvään
laaksoon, jossa oli mustan vihreitä kuusia ja tammia, ja kauempaa näkyi
harmaanvihreitä sänkipeltoja ja sametinruskeita kynnöksiä; taivaanranta
hukkui sankkaan metsään. Aurinko paistoi vielä. Kuihtuva kanerva
pensaiden juurella loisti räikeän punasinervänä, ja auringonsäteet
tanssivat tiellä olevissa lätäköissä. Kaukaa häämötti valkoinen talo,
mutta se peittyi pian laskeutuvaan hämärään. Kaukaiset metsät näyttivät
synkiltä ja uhkaavilta. Puiden latvoissa suhisi, ja oksat taipuivat
myrskyn käsissä ja värisivät. Loistava sateenkaari kohosi taivaalle,
sädehtien tummia pilviä vasten, ja alempana näkyi toinen, vaaleampi ja
ikäänkuin keskeltä katkennut. Samassa puhkesi rajuilma, ja väriloisto
hukkui virtaavaan sateeseen; maa ja taivas näyttivät yhtyvän metsän
huojuessa vyöryvän meren tavoin myrskyssä.

Lotten painautui vavisten Aagea vasten. Hänen pienet, raikkaat kasvonsa
muuttuivat sinertäviksi kylmästä. Se ei häntä juuri kaunistanut — mutta
miten suloinen hän silti oli! Kuten lapsi, jota palelee.

»Muistatko, kun olimme sateessa Dyrehavenissa?» kysyi Lotten. »Silloin
oli kesä. Me olimme kukkivan tuomen suojassa Eremitage-tasangolla — — —»

»Kyllä muistan, Lotten. Älä puhu siitä.»

»Pitääkö meidän sitten unohtaa menneet ajat?»

»Pitää, jos suinkin mahdollista.»

»Mutta mennyt päivä oli niin ihana, ja uusi taasen on niin kauhea, niin
surkea — — — »

»Itse valitsit, Lotten.»

»Oi, jospa voisin valita uudestaan!»

Hän sanoi sen kiivaasti, ajattelematta, ikäänkuin tahtomattaan.
Aage pudisti päätään ja hymyili puolittain katkerasti, puolittain
surumielisesti.

»Sinä tekisit nyt samoin kuin silloinkin. Sillä vaikka isäsi sanelikin
jäähyväiskirjeesi minulle, olit sinä kuitenkin pääasiassa samaa mieltä
kuin hän.»

Lotten ei vastannut. Aage laski irti hänen kätensä ja vetäytyi
kauemmaksi nojautuen puunrunkoa vasten. Lottenin mieliala muuttui
äkkiä. Vihamielinen välke tuli hänen silmiinsä.

»Etkö sinä itsekin ole aikeissa mennä rikkaisiin naimisiin?» kysyi hän.

Aage katsahti häneen kylmästi.

»En ymmärrä mitä tarkoitat.»

»Tuo nuori englantilainen nainen, joka asuu sinun kotonasi — — —»

»Neiti Kaas on käymässä tätini luona, ei minun. Sitäpaitsi me olemme
lapsuudenystäviä. Muusta suhteesta meidän välillämme ei voi olla
puhettakaan.»

»Miten sinä muutut kylmäksi ja arvokkaaksi, niin pian kuin minä
mainitsen hänen nimensä! Onko hän sitten niin pyhä ja rauhoitettu, että
hänen nimeänsä tuskin saa mainita?»

Lotten oli muuttunut halpamaiseksi. Hänen äänensä vapisi vihasta, ja
hänen kasvonsa olivat rumat ja vääntyneet.

»Se riippuu siitä, millä äänenpainolla sen mainitsee», sanoi Aage.
»Minä en tahdo kuulla mitään alentavaa Agnete Kaasista.»

Lotten ymmärsi tehneensä erehdyksen. Hän oli menettänyt valtansa Aagen
suhteen osoittaessaan olevansa mustasukkainen ja pikkumainen. Kun hänen
luonteensa alhaisuus puhkesi esiin, muuttui Aage umpimieliseksi. Näin
oli aina käynyt. Sydämensä sisimmässä Lotten tunsi katkeruutta Aagea
kohtaan siitä, että hän oli niin paljon ylevämpi häntä. Mutta hänen
täytyi voittaa tuo tunne, jos mieli säilyttää valtansa Aagen suhteen.

Lotten oli selin niin kauan, että tunsi voivansa hillitä kasvojaan. Nyt
oli otsa taas sileä, silmät kirkkaat — Ja hän kääntyi Aagen puoleen
mitä suloisimmasti hymyillen.

»Älä ole vihainen minulle, Aage», pyysi hän hyväilevästi. »Etkö voi
suoda minulle anteeksi, että olen mustasukkainen? Olen tällainen, kun
pidän sinusta niin paljon — niin äärettömän paljon — — —»

»Mutta sinä et saa pitää minusta, Lotten. Me kaksi emme voi olla
toisillemme koskaan mitään.»

»Koskaan? — Emmekö edes ystäviä?»

»Emme», sanoi Aage kovasti.

Lotten huoahti valittavasti ja kätki kasvot käsiinsä. Aage ei tiennyt
itkikö hän vai eikö. Hän kuunteli sadepisaroitten rapinaa ja myrskyn
suhinaa, ja hänen mieltään painoi syvä, toivoton suru Lottenin ja
itsensä takia.

Samassa he kuulivat kavionkapsetta tieltä. Vähän ajan kuluttua näkyi
hevosen ja ratsastajan hahmo sateen keskeltä. Lotten katsahti ylös ja
tunsi miehensä.

Kun hän saapui heidän kohdalleen; nosti hän ratsupiiskansa hatun
reunaan tervehtien kohteliaasti sanomatta sanaakaan ja pysähtymättä.
Mutta Lotten näki hänen silmissään välkkeen, joka sai hänet
kauhistumaan. Hän tiesi miehensä olevan nyt mustasukkaisen ja epäilevän
häntä. Hän luuli varmaankin heidän sopineen kohtaamisesta.

Tilanomistaja Tholander ratsasti neliä edelleen ja katosi yhtä pian
kuin oli tullutkin, kuin varjokuva sateessa.

»Hyvä Jumala — oi hyvä Jumala — — —»

Lotten valitteli itsekseen. Hän puri pienen nyplätyn nenäliinansa
nurkkaa, ja suuret kyynelkarpalot valuivat hänen poskilleen.

Aage kumartui hämmästyneenä hänen puoleensa.

»Mutta, rakas, mikä sinun nyt on?»

Lotten vastasi matalalla äänellä:

»Voi, ajattelen miestäni. Hän on nähnyt meidät täällä yhdessä ja
nyt hän on vihoissaan minulle. Sinä et usko, miten pelottava hän on
mustasukkaisuudessaan — — — »Hän on lyönyt minua monta kertaa — — —
voi, mitä minun on tekeminen? — Minä en uskalla mennä kotiin hänen
luokseen — —»

»Puhutko sinä totta?» kysyi Aage kauhistuneena. »Niinkö hän sinua
kohtelee? Pikku Lotten parka!»

Lotten nyökäytti ääneti päätään. Kesken tuskaansa, joka todellakin
oli oikeaa, täyttyi hänen mielensä ilolla, kun hän tunsi, miten
syvästi Aage häntä sääli. Hän tarttui hiljaa hänen käteensä, eikä Aage
vastustellut.

»Seuraa minua kotiin Dalaan», pyysi hän. »Pysy vain rauhallisena ja
anna Klausin ymmärtää, että olet tavannut minun aivan sattumoilta. Se
ehkä auttaa. Minä voitan aikaa, ja hänen vihansa menee ohi.»

»Jos todellakin luulet minun voivan olla avuksi, tulen mielelläni
kanssasi.»

»Entä puimakone?» kysyi hän hermostuneesti naurahtaen.

»Asiani voin toimittaa toistekin.»

»Oi kiitos, kiitos! — Me saamme siis kulkea pitkän matkan yhdessä kuten
menneinä päivinä. Koko matkan Dalaan. Miten olen iloinen! — Katsohan,
Aage, nyt on sade lakannut.»

Sade oli lakannut melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Tuulenpuuskat
hajoittivat pilvet, ja aurinko pilkisti esiin. Metsä alkoi jälleen
loistaa. Koivujen kullankeltaisten lehtien välistä näkyi tammien tumma
pronssiväri, ja vaahterain tulipunaiset lehdet hohtivat. Miljoonia
sadehelmiä välkkyi puissa ja kosteassa maassa. Yläpuolella kaartui
taivas sinisenä, ja sadekuuro jatkoi matkaansa muihin metsiin. Pilvet
rusottivat ikäänkuin salaisesta, sisäisestä palosta.

Lotten keräsi hameensa helmat toiseen käteensä ja harppasi tielle.
Sitten hän kääntyi Aagen puoleen ja hymyili, niin että valkeat hampaat
loistivat punaisten, hehkuvain huulien välistä; hän oli kuin elpynyt
luonnon elpyessä.

Kun Aage tuli tielle, pisti Lotten kätensä hänen kainaloonsa, ja
he kulkivat hiljalleen metsätietä. Aage oli ryhdikäs ja komea
arvokkuudessaan, Lotten taas nojasi häneen naisellisen viehkeästi. Hän
hyppeli vesilätäkköjen yli naureskellen. Kun tuuli heitä hätyytteli,
etsi Lotten suojaa hänen luotaan ja nojasi poskensa hänen olkaansa
vasten. Puiden uloimmista oksista tipahteli vesihelmiä heidän
päällensä, metsä tuoksui väkevästi sateen jälkeen. Tuuli suhisi
raskaasti puunlatvoissa, mutta Aage ei kuunnellut sitä enää. Hän kuuli
vain Lottenin ilakoivan äänen, hänen silkkihameensa kahinan.

       *       *       *       *       *

Neiti Sparre ja Agnete odottivat Aagea turhaan illalliselle. Aage ei
tullut. Iltapäiväkahvia juotaessa hän oli sanonut aikovansa Eksjön
kartanoon, mutta palaavansa muutaman tunnin kuluttua. Hän iloitsi jo
etukäteen hauskasta illasta. Eräs uusi Björnsonin kirja oli juuri
saapunut, ja hän aikoi lukea sen Agnetelle. Agnete tunsi liian vähän
uudempaa pohjoismaista kirjallisuutta. Hänen ajatuksensa olivat täynnä
englantilaista runoutta, Keatsin ja Shelleyn, Tennysonin, Browningin
ja Rossettin teoksia. Etenkin Rossettin. Hänen englantilaisen taiteen
ihailussaan oli jotain sairaalloista, oli Aage sanonut; hänen tuli
oppia ihailemaan skandinaavilaisessa kirjallisuudessa uhkuvaa voimaa
ja terveyttä. Olihan hän itsekin Pohjolan lapsi. Ei kokonaan, hän
vastusti. Ei, se oli totta, hänen äitinsä oli ollut englannitar. Hänen
herttainen äitinsä! Aage oli puhunut ihastuneena hänestä, ja Agnete oli
kuunnellut ilomielin. Kaikki ihmisethän sanoivat hänen olevan äitinsä
näköisen.

Pöytä oli aistikkaasti katettu. Sadekuurojen lomissa Agnete oli
kiiruhtanut puutarhaan keräämään kukoistavimmat asterit, mitkä löysi,
ja tuossa ne nyt olivat korkeassa kristallimaljakossa keskellä
valkoista pöytäliinaa. Mutta Aage ei tullut. Viimein molemmat naiset
istuutuivat syömään, mutta se tapahtui vain näön vuoksi, sillä
kumpikaan ei syönyt juuri ollenkaan. »Aage on kai jäänyt Eksjöhön»,
sanoi täti Gertrud. Agnete nyökäytti päätään, mutta ei uskonut neiti
Sparren selitystä — ja tiesi, ettei tämä itsekään sitä ajatellut.
Heidän ajatuksensa yhtyivät samaan pelkoon: jos hän nyt oli rouva
Tholanderin luona, jos tämä saisi hänet taas valtaansa.

Ruuat korjattiin pois, ja he istuivat hiljaisina ja alakuloisina
arkihuoneessa. Neiti Sparren sukkapuikot kilahtelivat koneellisesti,
Agnete selaili muutamia »The Studion» vihkoja, jotka oli ottanut
mukaansa näyttääkseen Aagelle. Vähänväliä hän työnsi vihot luotaan
ja meni ikkunan luo, josta koetti uudinten välitse katsella ulos.
Ilta oli kauhea ja myrskyinen. Kuutamoa ei enää ollut. Tummien,
levottomasti huojuvien puiden lomitse näkyi tie valkeana, kapeana
juovana. Mutta sitä ei kukaan kulkenut. Keltasuojuksinen kattolamppu
kuvastui ikkunassa. Hän näki osan omista kasvoistaan, ne olivat kalpeat
ja surulliset — — — Tämmöisiäkö olivat vaimon tunteet, kun hän istui
yksinään kotona ja odotteli miestään, joka ei tullut! — Oh, miten
oli vaikea olla — — Kalvava tuska rinnassa — ja itku, joka koko ajan
pyrki purkautumaan, mutta joka täytyi pidättää — — — Vanha seinäkello
raksutti nurkassa niin äärettömän hitaasti. Aika oli seisahtunut sinä
iltana. — Eikö kello todellakaan ollut enempää kuin yhdeksän?

Kellon lyödessä puoli yksitoista täti Gertrud nousi ja pani kokoon
sukankutimensa.

»Nyt minä menen levolle, Agnete pieni, ja tee sinä samoin. Aage voi
tulla hyvin myöhään. Täällä maalla herrat pelaavat säännöllisesti
korttia, kun joutuvat yhteen, ja niin eivät huomaa ajan kulumista.»

»Mutta Aagehan ei pidä kortinpeluusta.»

»Ei kylläkään, mutta hän pelaa sentään joskus. Ei ole aina niinkään
helppoa kieltäytyä. Ja Eksjön vuokraaja pelaa mielellään vistiä.»

Eksjön vuokraaja! Täti Gertrud piti itsepintaisesti kiinni siitä. Ja
kuitenkin Agnete oli vakuutettu siitä, ettei hän uskonut sanaakaan
omista selityksistään.

»Menetkö levolle, Agnete?»

»En ihan vielä. Vähän ajan kuluttua.»

»Niin, niin, lapsi, tee kuten haluat. Älä vaan unohda sammuttaa
lamppua, ennenkuin menet. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä, täti Gertrud.»

Agnete oli yksin. Nyt hänen ei enää tarvinnut hillitä itseään, nyt
hän saattoi itkeä rauhassa. Mutta hän ei voinut kuitenkaan itkeä. Hän
oli liian levoton. Hän alkoi kävellä edestakaisin lattiata pitkin,
silloin tällöin pysähtyen katsoakseen ikkunasta ulos. Hän näki vain yön
pimeyden ja puiden huojunnan. Missä Aage oli — miksi hän ei tullut?

Agnetea alkoi vilustaa. Uunissa oli ollut valkeata, mutta huoneessa
oli jo kylmä. Agnete meni omaan huoneeseensa ottamaan jotain yllensä.
Hän löysi tummanpunaisen teatterivaipan, jossa oli leveät, rypytetyt
hihat. Siitä oli aikoja, kun hänellä oli ollut se yllään! Hänen
mieleensä muistui konsertteja, teatterissakäyntejä Lontoossa vanhempien
ja Arthur Freemanin seurassa. Noiden kolmen, jotka silloin olivat
hänelle rakkaimmat. Oliko hän uskoton heille nyt? Olisiko hänen pitänyt
taistella tätä uutta rakkautta vastaan, joka oli vallannut hänen
sydämensä niin kokonaan? — Oi ei, ei hänen rakkautensa Aageen ollut
syntiä. Isä ja äiti sekä Arthur olivat kuolleet, he olivat saaneet
rauhan, mutta Aage eli eikä ollut onnellinen, vaan tarvitsi häntä. Ja
vaikkei Aage sitä itse tietäisikään, niin hän tunsi sielunsa sisimmässä
olevansa ainoa, joka pystyi häntä auttamaan ja tukemaan siinä
taistelussa, joka oli tuhota hänet.

Hän kietoutui vanhaan, punaiseen vaippaansa. Hänen pienet kätensä
kätkeytyivät avariin hihoihin. Vaipasta levisi »White Rosen» tuoksu,
omituinen vanha, tunnelmallinen tuoksu, joka loihti esiin menneitten
aikojen muistoja.

Näin hän istui pimeässä huoneessaan kumartuneena valkoisesta uunista
sädehtivän hehkun yli. Aika kului. Nyt löi kello kaksitoista. Hän voisi
yhtä hyvin mennä arkihuoneeseen sammuttamaan lampun. Hän oli lujasti
päättänyt valvoa, kunnes Aage tulisi, mutta ehkä olisi parasta, ettei
hän näkisi häntä.

Hän nousi ja sytytti kynttilän. Hän ei uskaltanut mennä käytävän poikki
pimeässä. Tuntui niin kamalalta tässä hiljaisessa, pimeässä talossa,
jossa kaikki nukkuivat paitsi hän. Ja vaikka hän tiesi sen olevan
hullua, täytyi hänen ajatella kapteenia, joka oli hirttänyt itsensä
Aagen huoneessa — — —

Kun Agnete saapui porstuaan, avattiin ulko-ovi samassa. Hänen
kynttilänsä liekki lepatti vedossa ja oli sammua. Mutta hän näki
kuitenkin, että tulija oli Aage.

Aage hätkähti nähdessään hänet.

»Agnete! Oletko sinä vielä ylhäällä?»

Hänen äänessään oli omituisen vieras sointu. Kynttilän valossa, joka
taas paloi kirkkaasti, Agnete näki, miten kalpea hän oli ja miten märät
ja lokaiset hänen vaatteensa olivat. Aage riisui päällystakkinsa ja
ripusti sen naulakkoon koko ajan välttäen Agneten katsetta.

»Kylläpä siellä sataa!» sanoi hän sitten samalla muuttuneella äänellä.

»Oletko kävellyt koko matkan Eksjöstä kotiin?»

»Minä tulen Dalasta.»

Agnete ei kysellyt enempää eikä näyttänyt myöskään hämmästyneeltä.
Hänhän oli koko ajan tuntenut, että Aage oli rouva Tholanderin luona.
Mutta mitä oli tapahtunut heidän välillään? — —

Aage haparoi vielä takkiaan. Agnete ei voinut nähdä hänen kasvojaan,
mutta hänen kätensä vapisivat. Nämä kylmät, vapisevat kädet anoivat
hänen hellyyttään, hänen myötätuntoaan. Hän meni lähemmäksi.

»Tule arkihuoneeseen, Aage. Lamppu palaa vielä siellä. Minä laitan
sinulle kupillisen teetä. Olet sen näköinen, kuin olisit lämpimän
tarpeessa.»

Oi, tämä vieno ääni, nämä tavalliset, jokapäiväiset sanat olivat
kuin lääkettä hänen kiihottuneelle mielelleen! Mutta hän ei voinut
vastaanottaa Agneten hellää huolenpitoa tänä iltana. Eihän siitä ollut
montakaan hetkeä kulunut, kun hän vielä seisoi Dalan eteisessä ja
Lotten hiipi hänen luokseen pimeässä ja heittäytyi äkkiä hänen syliinsä
ja suuteli häntä — suuteli häntä niin, että hän oli unohtanut kaiken
muun maailmassa paitsi häntä ja intohimoansa, joka heräsi taas eloon —
— — Hän oli vastannut hänen suudelmiinsa, hän oli luvannut tavata hänet
niin pian — niin usein kuin hän vain tahtoi. Ja kun hän sitten muutamia
hetkiä myöhemmin oli ojentanut kätensä tilanomistaja Tholanderille,
oli hän tuntenut itsensä kunniattomaksi mieheksi. Tuo katkera häpeän
ja kunniattomuuden tunne repi hänen mieltään nyt vielä enemmän hänen
siinä seisoessaan Agneten edessä. Hän tiesi, että Agnete olisi voinut
antaa hänelle sellaisen rakkauden, joka on kuin ravitseva jokapäiväinen
leipä, sen onnen, joka kestää elämän ehtooseen saakka, että Agnete
olisi voinut luoda hänelle kodin. Mutta nyt se oli liian myöhäistä, hän
oli itse tehnyt sen mahdottomaksi.

»Kiitos, Agnete, mutta minä en kaipaa mitään», vastasi hän
soinnuttomasti. »Menen levolle heti.»

Hän meni Agneten ohitse portaiden luo. Mutta siellä hän pysähtyi
sisäisestä pakosta ja kääntyi. Miten herttaiselta Agnete näytti siinä
seisoessaan, niin lapsekkaan hentona suuressa, punaisessa vaipassa,
mustan tukan kehystäessä kapeita, kalpeita kasvoja, joissa silmät
katsoivat kysyvän pyytävinä. Vaistomaisesti Aage meni askeleen häntä
vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

»Kiitos, että istuit odottamassa minua, Agnete. Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä.»

Agneten käsi lepäsi luottavasti ja turvallisesti hänen kädessään.
Hänen silmiinsä hiipi hymynvälke. Jumalan kiitos, Aage ei ollut
menetetty. Hänen tuli vain olla kärsivällinen ja kestävä. Hän ei saa
koskaan kysyä, ei koskaan olla tunkeileva, hänen tulee vain odottaa
rauhallisena ja olla valmis antamaan hellyyttään, kun tulee aika,
jolloin hän itse tulee sitä pyytämään.

Oi, miten iloinen hän olikaan siitä, että Aage oli kääntynyt takaisin,
että hän oli tullut hänen luokseen.




VI


Seuraavina aikoina Agnete ei nähnyt Aagea paljoakaan. Hauskat illat
olivat loppuneet. Hän oli säännöllisesti ulkona, ja jos sattui, että
hän vastoin tapojaan jäi kotiin, meni hän heti syötyään huoneeseensa.
Hänen mielenlaatunsa oli hyvin epävakainen. Milloin hän oli hiljainen
ja raskasmielinen, milloin hän taas koetti peittää mielenkuohunsa
pakollisella iloisuudella. Neiti Sparre ja Agnete hääräilivät
äänettöminä puhumatta siitä, mikä heidän mieliään painoi. Agnete ei
soitellut enää, piano oli lukossa ja ääneti. Suurimman osan päivästä
hän vietti huoneessaan. Siellä hän hoiteli kukkasiaan tai lueksi
kirjojaan, mutta teki kaiken innostuksetta. Näytti siitä, kuin hän ei
itsekään olisi tiennyt mitä milloinkin teki. Joka kerta, kun kuuli
Aagen äänen tai erotti hänen askeleensa porstuassa, hän jätti puuhansa
sikseen ja kuunteli joka hermollaan, koko sielullaan. Mutta askeleet
eivät koskaan pysähtyneet hänen ovelleen, ääni ei koskaan lähettänyt
terveisiä hänelle.

Syksy edistyi. Syyskuun vieno surumielisyys, lokakuun hehkuva
värileikki, jolloin vuoden hiipuva elinvoima vielä kerran puhkeaa
loistoon ja riemuun, olivat mennyttä — oltiin harmaassa, värittömässä
ja surunvoittoisessa marraskuussa, jolloin sade valui virtanaan tai
sakea sumu kietoi luonnon syliinsä, jolloin päivät olivat lyhyet
ja kolkot, työhalu poissa, mieli lamassa. Eikä Agnete päässyt
maaliaan lähemmäksi, hän ei voittanut Aagen luottamusta eikä saanut
vaikutusvaltaa häneen. Hän näki, että Aage oli levoton ja kärsi —
paljoa enemmän kuin ennen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta kysellä
häneltä syytä. Sitäpaitsi — hänhän tunsi, hänhän tiesi, että
Lotten kietoi hänet itseensä yhä lujemmin päivä päivältä — ja mitä
mahdollisuuksia hänellä, Agnetella, olisi torjua onnettomuutta? Aagehan
ei enää huomannutkaan häntä, tuskin muisti, että häntä oli olemassakaan.

Mutta tässä Agnete erehtyi. Aage ei ollut niinkään sokea ja
välinpitämätön hänen sielläolostaan, kuin hän luuli. Mutta oli
aikoja, jolloin hän tuskin sieti nähdä häntä, — juuri siksi, että
Agnete oli hänen onnensa, se onni, jota hän ei nyt koskaan voinut
voittaa omakseen. Hän tunsi olevansa sidottu Lotteniin puolittain
mielenhuumauksen, puolittain säälin siteillä. Pari kertaa hän oli
nähnyt, miten raaka tilanomistaja Tholander saattoi olla vaimoaan
kohtaan, kun viha sai hänet valtoihinsa ja hän unohti tavanmukaisen
välinpitämättömyytensä. Sellaisina hetkinä Aage oli pakotettu
asettumaan Lottenin puolelle ja ottamaan hänen asiansa omakseen.
Kun he sitten jäivät kahdenkesken ja Lotten painautui kiitollisena
häntä vasten, ei hän voinut työntää häntä luotaan. Mutta kuitenkin
hän tunsi Lottenin siksi hyvin, ettei voinut täydellisesti luottaa
häneen. Hän tiesi, ettei Lotten aina pysynyt totuudessa. Luultavinta
oli, että heissä kummassakin oli yhtä paljon syytä. Vaikkei Lottenille
siis tehtykään niin paljon vääryyttä kuin hän väitti, oli hänen
avioliittonsa kuitenkin siksi onneton, että oli syytä sääliä häntä.
Ja Lotten kietoi hänet yhä lujemmin verkkoonsa, ja kuta pitemmälle
aika kului, sitä vaikeampi hänen oli katsoa hänen miestään avoimesti
silmiin. Vielä hän ei ollut Lottenin rakastaja, mutta jos intohimo
kerran saisi hänen valtaansa — hän tiesi silloin elämänsä olevan
tuhotun. Sen luonteinen mies kuin Aage Sparre kärsisi sisäisen
haaksirikon, jos menettäisi itsekunnioituksensa.

Viime aikoina oli uusi onnettomuus liittynyt edellisiin. Hän oli
alkanut pelata. Tholander se aina häntä kehotti siihen. Ehkä hän tahtoi
kostaa sille miehelle, jota hänen vaimonsa piti parempana. Aage oli
tottumaton pelaaja ja hävisi aina — ja Tholander tiesi, ettei hänellä
ollut varaa hävitä. Hänen aikomuksensa oli syöstä hänet turmioon. Ja
Aage eli kuin kuumehoureissa voimatta taistella lähestyvää perikatoa
vastaan tai ehkäistä sitä.

Eräänä aamuna Agnete heräsi keveämmällä mielellä kuin pitkiin aikoihin
ennen. Hän ei heti ymmärtänyt syytä siihen, mutta saatuaan silmänsä
auki hän huomasi, että huoneessa oli toinen valo kuin tavallisesti.
Kirkas, sinertävä hohde tunkeutui verhojen läpi; se oli tosin kylmä
ja terävä, mutta vaikutti virkistävämmin kuin tuo ainainen harmahtava
hämäryys, jota oli kestänyt useita viikkoja. Astuessaan ikkunan
ääreen hän näki yöllä pakastaneen. Ikkunaruudut olivat täynnään
hentoja valkeita jääkukkia, ja maa oli kuurassa, joka kimalteli
auringonpaisteessa. Taivas oli vaaleansininen, kylmänkirkas. Talvi
oli tullut — siinä syy. Ja hän lausui sen ilomielin tervetulleeksi.
Tämä oli paljon ihanampaa kuin tuo loppumaton, lohduton syksy,
joka tuntui ainaiselta kesän kukoistuksen hautaamiselta. Talvi toi
mukanaan raikkaan ilman ja virkistävän pakkasen. — Se oli myöskin
tuova tullessaan rohkeutta ja tarmoa, jotta hän voisi panna toimeen
päätöksensä. Tänään hän tahtoi puhua Aagen kanssa.

Suurin osa kauniista, aurinkoisesta päivästä meni menojaan suomatta
hänelle tilaisuutta siihen. Vasta illan hämärässä he jäivät
kahdenkesken arkihuoneeseen. Silloin hän kokosi kaiken rohkeutensa ja
sanoi epävarmalla äänellä:

»Etkö tahdo tulla katsomaan huonettani, Aage? Minulla on siellä niin
monta kaunista taulua — — — Sinä et kai ole käynyt siellä kertaakaan
sen jälkeen kuin minä muutin sinne asumaan.»

Aage katsahti häneen hämmästyneenä, melkein vastenmielisesti.

»Nythän on jo liian pimeä kuvien katselemiseen, Agnete. Toisella
kertaa.»

Mutta Agnete ei lakannut pyytämästä.

»Ei, tule nyt kuitenkin!» Ja hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä: »Minä
tahtoisin niin mielelläni puhua kanssasi rauhassa.»

Aage seurasi vastustelematta sen enempää.

Hän joutui omituiseen mielentilaan astuessaan tuohon huoneeseen — hän
tunsi suloista rauhaa, jota ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Agneten
huone oli kuin kuva hänestä itsestään. Siinä oli jotain puhdasta ja
hienoa, ilmakin tuntui siellä kodikkaan turvalliselta. Siellä täytyi
puhua hillitysti ja matalalla äänellä, täytyi kulkea varovaisin
askelin lattian poikki. Ja rauhan ja kodikkuuden tunteeseen yhtyi
kauneuden ja sopusuhtaisuuden tunne, mikä hänet lumosi. Vähällä oli
Agnete onnistunut tekemään huoneen hauskaksi. Siellä oli tyynyjä ja
liinoja himmeissä, sopusuhtaisissa väreissä, kukkia oli kaikkialla,
ja seinät olivat täynnään uudenaikaisen englantilaisen maalaustaiteen
ihania tuotteita. Valokuva- ja kuparipiirrosten joukosta pisti silmään
Rossettin Beatrice, Burne-Jonesin »Rakkaus raunioissa» ja »Neitsyet
kullatuilla portailla». Kahdesta suuresta ikkunasta virtasi kirkas
hohde heijastaen pakkastuntuisen iltataivaan sineä ja yhtyi huoneessa
takasta leviävään punertavaan hehkuun, joka välähti vähänväliä
koivupuiden räiskyessä. Palavien halkojen haju ja kukkien raikas
tuoksu ympäröi hänet; orvokkien ja resedan suloinen tuoksu sekoittui
tuberosojen valkeista samettipikareista ja nerioiden kalpeanpunaisista
tertuista leviävään henkäykseen. — Kukat olivat Agneten ainoa
ylellisyys. Hän tilasi pari kertaa viikossa suuria kukkalähetyksiä
Tukholmasta. Hän rakasti kukkia eikä voinut tulla toimeen niittä.
Muissa suhteissa hän eli yhtä yksinkertaisesti kuin muutkin Koivulassa,
eikä hänen puvuistaan tai tavoistaan saattanut huomata, miten rikas ja
hemmoteltu hän oli.

Agneten kirjoituspöydällä oli pieni italialainen lamppu, siro taideteos
taotusta kuparista, kupu tummanpunaista lasia. Hän sytytti sen heidän
astuessaan yhdessä huoneeseen, ja sen lämpöisessä, kodikkaassa valossa
näyttivät pöydän yläpuolella riippuvat kaksi suurta muotokuvaa saavan
eloa. Aage katseli niitä.

»Nämä ovat kai isäsi ja äitisi», sanoi hän. »Ne ovat heidän näköisiään,
vaikka näyttävät vanhemmilta kuin minä muistan heidät.»

»Se on luonnollista», vastasi hän. »Nämä ovat viimeiset kuvat heistä,
ja ne otettiin Englannissa vähän ennen heidän kuolemaansa.»

Aagen katse siirtyi pienempään, näiden alla riippuvaan kuvaan — se
esitti nuorta miestä, jolla oli hienot, mutta sairaalloisen näköiset
kasvot.

»Kuka tämä on?» kysyi hän, mutta katui samassa kysymystään. Hänenhän
olisi pitänyt tietää se kysymättäkin. Nyt hän pahoitti Agneten mielen
vallan suotta.

Agnete kalpeni. Hänen kätensä vapisivat hänen silittäessään valkean
chrysanthemum-kukan käpertyneitä lehtiä.

»Arthur Freeman», sanoi hän. »Me olimme kihloissa — — — Mutta hän on
nyt kuollut!»

»Suo anteeksi» — ja Aage laski hiljaa kätensä Agneten kädelle. Agnete
katsahti häneen ja hymyili heikosti.

»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa.»

»Minä tiesin kyllä sinun olleen kihloissa. Täti Gertrud on kertonut
siitä.»

»Onko —» Agnete kalpeni.

Aage kohotti punahohteista lamppua nähdäkseen paremmin Burne-Jonesin
taidetta esittäviä kuvia, joita oli seinällä ikkunoiden välissä. Hän
katseli niitä kauan ja tarkkaavaisesti — sitten hän asetti lampun
paikoilleen ja kääntyi hymyillen Agneten puoleen.

»Etkö näe, miten kaikki nämä nuoret naiset muistuttavat toisiaan —
ja että sinä olet heidän näköisensä?» kysyi hän. »Kaikilla on jotain
yhteistä. Aaltoilevat kiharat kehystävät hienopiirteisiä, soikeita
kasvoja, joiden silmät ovat suuret ja surunvoittoiset ja suu niin
kaunis ja ilmehikäs. Etköhän sinä olekin tullut heidän näköisekseen
juuri siksi, että olet katsellut heitä niin paljon.»

»Olen ehkä kammannut tukkani ja järjestänyt pukuni heidän mukaansa.
Muun — — —»

»Niin, muusta on luonto huolehtinut. Sen olet perinyt englantilaiselta
äidiltäsi. — Tule, istuutukaamme tänne. Täällä on niin mukava viettää
hämyhetkeä.»

Hän veti Agneten mukaansa huoneen pimeimpään nurkkaan, missä puolittain
parin viuhkapalmun suojassa oli sammalvihreä leposohva.

He istuivat siellä hetkisen äänettöminä. Aage ojensi kätenä ja puristi
Agneten käden omaansa.

»Sano minulle, Agnete», kysyi hän hiljaa, »luuletko ihmisen voivan
rakastaa muuta kuin yhden kerran?»

Agneten sydän tykytti kiivaasti. Mitä hän tarkoitti tämmöisellä
kysymyksellä?

»En tiedä», sanoi hän. »Ehkä voi vain kerran tuntea todellista, syvää
rakkautta, mutta» — hänen äänensä aleni kuiskaukseksi — »voi niin
helposti erehtyä ja luulla jotain toista tunnetta rakkaudeksi.»

»Mitä tunnetta tarkoitat?» kysyi Aage. Hän kierteli erästä Agneten
sormusta. Käteen koski — hän oli kovakourainen — mutta tuo kosketus oli
Agnetesta suloinen.

»Sääliä esimerkiksi — tai ihailua.»

»Ensimäinen rakkautesi, Agnete — luuletko sen olleen sääliä —ja
ihailua?»

Agneten pää vaipui alas. Lampun valossa hän näki Arthurin kuvan
kirjoituspöydän yläpuolella. Kieltäisikö hän hänet nyt? Eikö se olisi
hänen kuolettamistaan vielä kerran? — Mutta se rakkaus, jota hän nyt
tunsi, oli niin lämmin ja voimakas, että se vaati kaiken — entisyyden,
muistotkin. Aagen täytyi saada odottamansa ja toivomansa vastaus. Ken
ei voi antaa kaikkea, ei voita mitään.

»Oli», kuiskasi hän.

Aage ei liikahtanut eikä edes puristanut hänen kättään. Mutta Agnetesta
näytti, kuin hänen silmänsä olisivat välähtäneet ilosta, eikä hän
pyytänyt enempää.

»On olemassa vielä muukin tunne, jota usein luullaan rakkaudeksi»,
sanoi Aage hetkisen kuluttua. »Me olemme puhuneet siitä ennenkin.
Tarkoitan aistillisuutta.»

Agneten käsi vavahti, mutta hän ei vetänyt sitä pois.

»Te ette tahdo tietää siitä mitään, te jalot naiset — tuskin uskaltaa
teidän läsnäollessanne mainita sitä sanaa. Ja kuitenkin aistillisuus on
voima, joka tuhoaa monen ihmisen elämän.»

»Mutta ihminen ei voine tuhoutua omatta syyttään», sanoi Agnete ujosti.
»Voi kai taistella vastaan — — —»

»Luuletko?» kysyi Aage ivallisesti. »Se on helpommin sanottu kuin
tehty.»

»Ei sen tarvitse olla helppoa. Jolla on voimakkaat intohimot, hänellä
on myös melkein aina luja tahto.»

»Ei aina — sillä alalla.»

»Silloin on myöskin melkein aina olemassa — joku — joka mielellään
auttaa — — —»

Hän puhui hiljaa, niin hiljaa, että sanat tuntuivat henkäyksiltä Aagen
korvan juuressa. Mutta Aage ymmärsi hänen sanansa ja tunsi myös, miten
paljon niihin sisältyi. Hänen ei olisi tarvinnut lausua kuin pari
sanaa, tehdä yksi ainoa pieni kysymys, ja Agnete olisi ollut hänen.
Tuo hento käsi lepäisi hänen kädessään elämän halki, ellei hän itse
laskisi sitä vapaaksi. Agneten mukana hän saisi sielunrauhansa ja
itseluottamuksensa takaisin. Agnete yksin voisi auttaa häntä kestämään
nykyiset olot, jotka saattoivat hänet sellaiseen alennustilaan. Ja
vielä enemmän — hän tuli äkkiä ajatelleeksi hänen rikkauttaan. Raha
poistaisi pikkumaiset surut, jokapäiväiset leipähuolet, jotka nyt
häntä vaivasivat ja tylsistyttivät, avaisi hänelle uudelleen opinuran
ja mahdollisuuden nauttia elämästä, rikkaasta, vaihtelevasta elämästä
vapaasti. Mutta samassa hän kauhistui ajatustensa suuntaa. Tässä hän
saattoi istua ajatellen hänen rahojaan, kun Agnete oli valmis antamaan
hänelle lämpimän sydämensä, nuoren, koskemattoman kauneutensa. — — —

Mitä hän voisi antaa vastalahjaksi? Köyhyys ja velkataakka ei kai
ollut suurenakaan esteenä, mutta hän ei voinut antaa täyttä ja ehyttä
rakkautta — vain veljen hellyyttä. Hänestä tuntui, kuin onneton
suhteensa Lotteniin olisi liannut hänen sielunsa. Jos hän voisi
riistäytyä irti, oliko silti varmaa, ettei hän uudelleen tavatessaan
Lottenin joutuisi hänen pauloihinsa, vaikkapa Agnete olisikin hänen
vaimonsa? Hän ei luottanut enää omiin voimiinsa. — Ja itseään kohtaan
tuntemansa halveksuminen muuttui katkeruudeksi Agnetea kohtaan —
syyttömästi kyllä, mutta hän ei voinut olla kiusaamatta häntä tällä
hetkellä, jolloin itse kärsi niin sanomattomasti.

»Oh, auttaa —» sanoi hän tylysti ja laski äkkiä irti Agneten käden.
»Kuka tahtoo auttaa lähimäistään tositarpeen vaatiessa? Itsekkyys
hallitsee maailmaa. Jokainen ajattelee vain itseään.»

Agnete kyyristyi kokoon kuin iskun saaneena, niin kova, niin
odottamaton oli Aagen vastaus ollut. Kesti hetkisen, ennenkuin
hän saattoi puhua. Mutta lopulta hän sanoi — yhtä lempeästi kuin
tavallisesti, äänessä vain pieni surun väre:

»Luulen sinun erehtyvän, Aage. On ihmisiä — naisia ainakin — jotka
mielellään uhraavat kaikkensa sen puolesta, josta pitävät.»

»Uhraavat!» toisti Aage katkerasti. »Siinä sana, jota naiset
rakastavat. Eräät heistä ovat onnellisia vain luulotellessaan
uhranneensa itsensä meidän, syntisten miesten tähden. He kiihottautuvat
haltioitumistilaan, jossa kärsimys tuottaa heille nautintoa. Mutta etkö
näe siinäkin jonkinlaista itsekkyyttä? — Tämmöinen toisen pelastamisen
tarve on pohjatonta itsensä ihailua ja jumaloimista. Nautitaan omasta
hyvyydestä — muututaan omissa silmissä marttyyriksi. Tuossa kaikessa
on jotain sairaalloista. Suoraan sanoen en ymmärrä antaa sellaiselle
uhraukselle paljoakaan arvoa.»

Agnete kuunteli äänetönnä, kauhistuen hänen sanojaan. Hän tunsi
niiden valaisevan räikeästi jotain oman elämänsä puolta, jota hän ei
ymmärtänyt. Olisiko mahdollista — rakastiko hän Aagea oman itsensä
takia eikä hänen? Koettiko hän voittaa hänet vain täyttääkseen
oman elämänsä tyhjyyden? — Hän tiesi toisinaan tunteneensa onnea
ajatellessaan kärsivänsä hänen takiaan — — — oliko se sairaalloisuutta,
mielikuvitusta — tai jokin muoto aistillisuutta? — Oi, miten tämä oli
kauheaa! Hän oli kuin kivettynyt ja tutkisteli sydäntään. Nyt oli
Aage tehnyt hänet niin köyhäksi kuin ihminen voi olla, sillä hän oli
riistänyt häneltä uskon rakkauden oikeutukseen.

Hänen äänettömyytensä pelästytti Aagea. Hänen aikomuksensa ei
ollut loukata Agnetea. Hän oli puhunut kuten epätoivoinen ihminen,
ajattelematta keneen sanat osuivat. Agnete istui siinä niin hiljaa,
niin omituisen velttona — — — miten häntä saattoikaan kohdella siten? —
Vaikka itse oli onneton, ei hänen, Aagen, silti tarvinnut tehdä muita
onnettomaksi! Mutta täällä hän vain kiusasi heitä, täti Gertrudia ja
Agnetea, noita ainoita, jotka hänestä pitivät ja soivat hänelle hyvää.
Etenkin kävi hänen sääliksi Agnetea — hän kesti vähimmän. Aage vihasi
itseään siksi, että oli saattanut olla niin julma Agnetelle.

»Minä odottelen tässä vastaväitteitäsi», sanoi hän äänellä, jonka
koetti tehdä keveämmäksi ja kirkkaammaksi. »Minä olen aina halukas
kuulemaan vastapuolen mielipiteitä.»

Agnete hipaisi otsaansa.

»Ehkei minulla ole mitään vastaväitteitä», sanoi hän väsyneesti.
»Pelkään sinun olleen oikeassa. Sinä näet kaiken niin selvästi.
Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta, on kai itsekäs.»

»Ei, ei, niin et saa sanoa!» huudahti Aage innokkaasti. »Minä en saata
kuulla omia lausuntojani sinun suustasi. Opi täti Gertrudilta — hän
antaa minun jutella, mutta ei silti väisty tuumaakaan vakaumuksestaan.
Katsos, me miehet mielellämme kiusoittelemme naisia heidän
tunteellisuutensa ja idealisminsa vuoksi, joista itse asiassa kuitenkin
pidämme. Naisten täytyy rakentaa, Agnete — epäileväisyys vain repii
maahan.»

Agnete oli ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, ikäänkuin seuraisi vain
niiden lentoa kuulematta toisen sanoja. Kun Aage lopetti, katsahti
Agnete ylös. Aagesta hänen silmänsä paloivat kummasti ja poskilla
hehkui punaiset täplät — ehkä niissä heijastui räiskyvän takkavalkean
hehku — — —

»Aage», kysyi hän hiljaa. »Jos kerran löydät rakkauden, joka antaa
kaikkensa — eikä mitään, kerrassaan mitään vaadi vastalahjaksi,
tahdotko silloin uskoa sitä?»

»Mutta, rakas Agnete» — Aage ei oikein tiennyt mitä sanoa. Agneten
kasvojen ilme pelästytti häntä.

»Lupaa minulle, että uskot sitä», pyysi Agnete.

»Lupaan — lupaan kyllä, — mutta minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat — —
—»

»Sinä ymmärrät kyllä, kun aika tulee.»

Aage tahtoi sanoa jotakin, väittää vastaan, mutta ei löytänyt sanoja.
Keskustelun saama suunta koski häneen tuskallisesti. Mutta samassa soi
ruokakello. Aage nousi helpotuksesta huokaisten.

»Täti Gertrud soittaa. Illallinen odottaa.»

Agnete ei liikahtanut paikaltaan.

»Etkö tule mukaan, Agnete?» — Aage ojensi kätensä auttaakseen hänet
seisaalleen, mutta Agnete ei liikahtanut.

»En, kiitos. Pyydä täti Gertrudia suomaan minulle anteeksi. En jaksa
syödä mitään.»

»Mitä joutavia!» Aage rypisti kulmiaan. »Sinulla ei ole ollut tapana
oikkuilla. — Tule nyt mukaan ja ole kiltti tyttö!» jatkoi hän
kärsimättömästi.

Vastoin tavallisuutta Agnete ei totellut. Hän pudisti päätään ja toisti
hiljaisella, väsyneellä äänellään:

»En jaksa syödä. — Menen heti nukkumaan.»

»Oletko sairas?» kysyi Aage yht'aikaa harmistuneena ja levottomana.

»En. Voihan jokainen joskus kaivata yksinäisyyttä. Sen tiedät
itsestäsi.»

Aage ymmärsi nuhteen — ensimäisen, jonka hän oli Agnetelta koskaan
saanut. Hän puri huulensa yhteen, loukkaantuneena ja pahoillaan.

»Kuten tahdot. Hyvää yötä, Agnete.»

»Hyvää yötä — — —»

Ovi oli kiinni ja Aage oli poistunut vihoissaan. Agnete lyyhistyi
kokoon kyynelettömin nyyhkytyksin. Hänestä tuntui, kuin kaikki
olisi sortunut, kuin tämä keskustelu olisi murskannut kaiken. Hänen
rakkautensa oli toivoton.

Äkkiä hän tunsi rinnassaan pistoksen, joka salpasi hengityksen. Hän oli
tuntenut sitä usein viime aikoina. Ja hän odotti tuskallisin tuntein
— niin, nyt tuli yskä. Jotain kosteaa ja lämmintä kohosi suuhun. Hän
painoi nenäliinansa huulilleen.

Tuokion ajan tuntui siitä, kuin hänen sydämensä lakkaisi lyömästä.
Jäätävä tuska valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin lattia vaipuisi
syvyyksiin hänen jalkainsa alla. Muutama minuutti sitten hän oli
katkerassa pettymyksessään toivonut saavansa kuolla pian. Mutta nyt
hänet valtasi mitä kauhein pelko. — — Kuolema, mitä kuolema on? Ei,
hän ei uskaltanut kuolla — — — oi, elämä oli kuitenkin niin ihana.
Yksinpä iltataivaan rusko, tähtien tuike ja huurteiset puut, miten ne
olivatkaan kauniit — — — entä hänen kukkansa, tuo pieni orvokki tuossa
— oi, hän siunasi niitä — — —

Mutta hänen täytyi saada varmuus. Niin pian kuin pyörryttävä tunne oli
ohi, hän nousi ja meni ikkunan luo. — — Niin, hän ei ollut erehtynyt.
Nenäliinassa oli verta.




VII


Jonkun aikaa tämän jälkeen saapui Koivulaan kutsukortti suurille
Dalassa pidettäville päivällisille. Neiti Sparre koki parhaansa
mukaan taivuttaa Aagea olemaan vastaanottamatta kutsua, mutta se ei
onnistunut. Silloin hän ja Agnetekin päättivät lähteä sinne.

Agneten pahoinvointi oli mennyt pian ohi, eikä hän puhunut
siitä kenellekään. Mutta tuntemansa väsymys, usein uusiutuvat
sydämentykytykset ja kuumeväristykset, jotka häntä vaivasivat iltasin,
valmistivat häntä lähenevään kovaan sairauteen. Koko hänen olentonsa
muuttui, kun hän ymmärsi sen. Hän ei enää levottomana kuunnellut,
milloin Aage tuli tai meni, eikä koettanut pidättää häntä kotona. Hänen
rakkautensa oli yhtä suuri, mutta hän tunsi, että onnen saavuttamiseen
tarvittiin vahvemmat kädet. Hänestä tuntui, kuin elämä toiveineen
ja suruineen valuisi hänen käsistään. Nyt hän ajatteli enimmäkseen
vanhempiaan, etenkin äitiään. Hänen mielessään väikkyi viimeinen päivä,
jonka he olivat olleet yhdessä, ja hän ajatteli ajan tulleen, jolloin
itse voittaisi suurimman kokemuksen, jolloin hänelle selviäisi kuoleman
salaisuus — —

Hän olisi mieluimmin ollut lähtemättä Dalaan. Hän yksin tiesi, miten
sairas oikeastaan oli, ja sitäpaitsi häntä tuskastutti ajatus olla koko
ilta herra ja rouva Tholanderin sekä raa'an tilanomistaja Sandellin
kanssa. Mutta Aagen takia hän tahtoi alistua siihen. Hänessä oli
herännyt aavistus, että Aage oli alkanut pelata — ja hän toivoi, että
jos täti Gertrud ja hän olisivat läsnä päivälliskutsuissa, he ehkä
voisivat taivuttaa hänet lähtemään kotiin, ennenkuin herrat istuutuivat
pelipöytien ääreen.

Yöt olivat jälleen valoisat. Sinä iltana, jolloin heidän oli määrä
lähteä, oli melkein täysikuu. Koivut — nyt lehdettöminä — huojuivat
tuulessa, ja jäätynyt tie kimmelsi valkeana kuutamossa ikäänkuin lumen
peittämänä.

Umpivaunut ajoivat oven eteen. Täti Gertrud lavendelinvärisessä
silkkipuvussa ja Aage hännystakkiin puettuna odottelivat
arkihuoneessa. Agnete tuli heidän luokseen ihanana pitkässä,
laahaavassa resedanvihreässä samettileningissä, ja huoneessa-olijat
eivät voineet olla huudahtamatta ihastuksesta nähdessään hänet.
Hänen hento valkea kaulansa kohosi puvun kaarroksesta kuin vihreästä
verhosta pistävä kukka, ja kapeissa, aaltoilevan tummanruskean tukan
kehystämissä kasvoissa oli sama puhdas kukkaskauneus. Hän seisoi
äänetönnä ovensuussa heikosti hymyillen, mutta tuntematta iloa heidän
ihastuksestaan.

»Vaunut ovat varmaankin ajaneet jo esiin — lähdemmekö?» sanoi hän vain.

Eteisessä Aage kääri hänet iltavaippaan — ei siihen vanhaan punaiseen,
vaan maidonkarvaiseen, silkillä vuorattuun, tuoksuvaan vaippaan, joka
kertoili suurkaupunkien ylellisyydestä ja kauneudenkaipuusta. Ensi
kerran Aage tunsi ikäänkuin rakastuneensa Agneteen. Hän oli aina
kaunis — mutta Aage ei ollut voinut uskoa häntä niin ihanaksi. Ja tämä
omituisen kylmä ylevyys, joka hänestä oli säteillyt viime aikoina,
oli niin erilaista kuin tuo entinen rakkautta uhkuva alistuvaisuus ja
teki hänet entistä viehättävämmäksi Aagen silmissä. Aage oli luullut
tarvitsevansa vain ojentaa kätensä omistaakseen hänet, mutta siitä
hän ei ollut enää niinkään varma. Hän ei voinut enää lukea Agneten
ajatuksia. Agneten suuret, ruskeat silmät tuijottivat hänen ohitseen
uneksivina ja kaukokatseisina, ikäänkuin tähystäen salaperäiseen,
tuntemattomaan maailmaan, johon Aage ei voinut seurata häntä.

Vaunuissa Aagea halutti puhutella häntä ja koettaa, eikö voisi herättää
häntä unelmista, joissa hän näkyi elävän. Mutta neiti Sparren läsnäolo
esti häntä puhumasta muusta kuin jokapäiväisistä asioista. Siksi hän
oli mieluummin vaiti.

Kavioiden kapse kumahteli jäätyneellä tiellä, metsä kiiti ohi,
puunrungot näyttivät kummallisen kiertyneiltä kirkkaassa kuutamossa.
Silloin tällöin he sivuuttivat aukeamman paikan — nukkuvan, tumman
pellon, jolle kaukaisten talonpoikaistalojen valaistuista ikkunoista
heijastui punertavia valotäpliä. Kuului koiran haukuntaa — — — Kukaan
ei puhunut vaunuissa.

Agnete katseli ulos. Aage saattoi vain erottaa hänen niskansa
ääriviivat, paksujen palmikkojen tummuuden vaipan pehmeätä valkeata
nahkakaulusta vasten. Hän hätkähti toivoessaan olevansa yksin hänen
kanssaan ja saavansa ajaa hänen kanssaan maailman ääriin, yhdentekevää
minne — kunhan ei vaan Dalaan. Kunhan hänen ei tarvitsisi nähdä enää
Lottenia, — se olisi hänen pelastuksensa. Hetkisen hän ajatteli
käskeä kuskin ajaa takaisin kotiin Koivulaan. Mutta hänen arka,
ylpeä luonteensa esti häntä siitä, sillä häntä ei haluttanut tehdä
mitään tavatonta ja silmään pitävää, joka antaisi toisille aihetta
kummeksumiseen ja pahoitteluun. Hän oli itse valinnut — uhman. Nyt oli
liian myöhäistä enää välttää kohtaloa.

Hetkinen vielä — ja vaunujen pimeys ja hiljaisuus vaihtui häikäisevän
kirkkaisiin saleihin, joissa nauru ja puheensorina vallitsi. Naisten
kirjavat puvut muistuttivat keväistä tulpaanikenttää, ja tästä
väriloistosta erottuivat herrojen mustat hännystakit ja muutamat
kullallakirjaillut univormut. Jos Agnete oli luullut herrojen
Sandellin ja Tholanderin edustavan ruotsalaista yläluokkaa, huomasi
hän mielihyväkseen erehtyneensä. Kun hän nyt silmäili tätä loistavaa
kauniiden, hienostipuettujen ja äärimäisyyksiin saakka kohteliaiden
herrojen joukkoa, hän näki monta viisasta silmäparia, monta
miellyttävää hymyilyä. Nuoret neitoset olivat poikkeuksetta sieviä
ja miellyttäviä. Vanhemmat olivat komeita ja esiintyivät arvokkaasti
ja juhlallisesti. Olisi voinut luulla olevansa lontoolaisessa
seurustelusalissa — ja kuitenkin — näissä kookkaissa, vaaleaverisissä
ruotsalaisissa oli jotain aivan erikoista, heissä yhdistyi
pohjoismaalainen voima ja pikemmin ranskalainen kuin englantilainen
sirous.

Herra Sandell otti vieraansa vastaan säteillen ympärillään näkemästään
nuoruudesta ja kukkeudesta. Tänä iltana vallitsi hänen luonteensa
valoisa puoli; raakuus oli kuin kadonnut. Hänen hiljainen rouvansa
toimitti emännänvelvollisuutensa jäykästi ja kylmäkiskoisesti,
ikäänkuin näyttelisi jotain pakollista osaa.

Lottenin päähän oli pälkähtänyt pukeutua kokonaan mustiin. Syvästi
avokaulaisessa mustassa pitsileningissä kimalteli tuhansia mustia
kivihiilihelmiä. Mutta mikään muu puku ei olisi siinä määrin voinut
kohottaa hänen kukoistavaa kauneuttaan, kaulan ja käsivarsien
huikaisevaa valkeutta.

Tuntien mustasukkaisuutta hän oli heti huomannut Agneten ihanuuden.
Hän oli toiminut niin, että Agnete ja Aage joutuivat mahdollisimman
kauaksi toisistaan pöydässä. Itsensä hän oli asettanut Aagen viereen,
vaikka hänen oikeana pöytätoverinaan olikin eräs nuori, aatelissukuinen
luutnantti lähimmästä kaupungista. Tilanomistaja Tholander istui
vastapäätä rouvaansa. Hän puheli hyvin vähän ja joi sitä enemmän. Kuta
pitemmälle ehdittiin, sitä punaisemmaksi hän tuli kasvoiltaan, mutta
hänen katseensa seurasi uhkaavana molempia vastapäätä-istuvia, jotka
näyttivät elävän vain nykyhetkeä varten ajattelematta mitään muuta.

Alussa Aage Sparre oli ollut kylmä ja itseensäsulkeutunut. Mutta häntä
ympäröivä huumaava ilma, valomeri, kukkatuoksu, viinit ja etenkin
Lottenin läsnäolo mursivat sulut, jotka hän oli koettanut kohottaa
heidän välilleen. Hänen vaunuissa tuntemansa mieliala oli kuin
poispuhallettu. Kun hän peilistä näki vilaukselta Agneten, hän ajatteli
ainoastaan, miten äänetön hän oli, miten kalpea ja hiljainen. Lotten
sitävastoin säteili ilosta ja terveydestä. Aage ei voinut irroittaa
silmiään hänestä — hänen viekoittelevista, suloisista kasvoistaan,
tulipunaisista neilikoista, jotka hän oli pistänyt pukunsa avoimeen
kaarrokseen, puolittain mustaa pukua, puolittain huikaisevaan valkeata
ihoa vasten — — —

Äkkiä tilanomistaja Tholander kumartui pöydän yli.

»Me kai pelaamme hetkisen päivällisen jälkeen, vai miten, Sparre? Te
hävisitte viime kerralla, kuten muistatte. Tänään luulisin teillä
olevan onnea.»

Hänen katseensa oli uhkaava, vaikka sanat olivat tarkoitetut
leikkisiksi ja kevyiksi. Lotten vastasi Aagen puolesta nopeasti,
huonosti peittäen tuskansa:

»Ettehän toki, Klaus, tänään te ette saa pelata. Täällä tanssitaan, ja
minä pidän tilanomistaja Sparren luonani.»

»Pidätkö?» kysyi Tholander ivallisesti. »Niin, voihan olla, että
tilanomistaja Sparre mieluimmin välttää pelaamista. Taisitte
mielestänne menettää liian paljon viime kerralla?»

Ääni vielä enemmän kuin sanat oli kuin taisteluunvaatimusta. Aagesta se
oli kuin isku kasvoihin. Veri nousi poskipäihin.

»Olen kestänyt suurempia tappioita kuin mistä herra Tholander puhuu»,
sanoi hän vapisevin äänin. »Ja kuka tietää? Onni on ollut minulle niin
kauan vastainen, että se ehkä joskus kääntyy myötäiseksikin. Olen
käskettävänänne, milloin vain haluatte.»

Tholander kumarsi ääneti. Sitten hän kohotti lasinsa ja antoi
samppanjan väreillä valoa vasten.

»Juokaamme onnen ja sen voittajan malja! Suostutteko siihen, Sparre?
Mutta lasin täytyy olla täynnä ja se on juotava pohjaan.»

»Kukapa ei joisi onnen maljaa? Maljanne!»

»Maljanne!»

Kun Aage pani lasinsa takaisin pöydälle, kosketti Lotten hänen
käsivarttaan. »Älä juo enää», kuiskasi hän. Aage katsahti häneen
kummastuneena. Mutta Lotten ei voinut selittää tarkemmin, sillä
Tholander katseli heitä. Nopeasti Lotten kääntyi luutnanttinsa puoleen.
Aage näki hänen valkean kaulansa, kullankeltaisen tukan; silkki kahisi
pitsien alla.

»Eihän meidän tarvitse pelata koko iltaa», jatkoi Tholander, joka
jälleen kumartui pöydän yli. »Täällä on tänä iltana pari ystävääni
Skånesta. Meitä huvittaa joskus pelata hyvinkin jännittäviä pelejä.
Herra Sparre kai ottaa osaa?»

Aage kumarsi ääneti. »Mielihyvällä.»

Hän ymmärsi nyt, että Tholander tahtoi nöyryyttää häntä niin paljon
kuin mahdollista — saada hänet valtoihinsa voittamalla häneltä
enemmän kuin mitä hänellä oli varaa maksaa. Siksi Lotten varoitti
häntä juomasta liikaa. Nyt hänen täytyi pysyä selväjärkisenä. Ehkä
Tholander ja hänen ystävänsä tekivät vääryyttäkin pelatessaan. Se ei
häntä kummastuttaisi. Mutta hän saisi heitä tuskin kiinni. — Hetkisen
hän katui, ettei kuitenkin ollut käskenyt kuskia ajamaan takaisin
kotiin, kuten oli aikonut. Silloin hän ehkä olisi voinut pelastaa
tulevaisuutensa. — — — Ja miksi hän ei sitä sitten tehnyt?

Hänen turha ylpeytensäkö häntä siitä esti — pelko esiintyä raukkana,
pelko tehdä jotain silmäänpistävää? Miksi ei koskaan uskalla asettua
ennakkoluulojen yläpuolelle! — Oi, istua Agneten kodikkaassa huoneessa,
pitää hänen kättään omassaan — nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta — —

Hänen ohimonsa jyskyttivät, hänen poskiaan poltti! — — Hän tiesi
rakkautensa Lotteniin olevan ainoastaan huumausta. Jos Lotten tahtoisi
erota miehestään, jos hän tahtoisi mennä naimisiin hänen, Aage
Sparren kanssa huolimatta köyhyydestä, niin he ehkä eläisivät yhdessä
joitakuita onnellisia kuukausia, enintään vuoden — ja kun he heräisivät
huumauksesta, muuttuisivat he toistensa vihamiehiksi, katkeriksi,
loukkaaviksi, ja singahuttelisivat toisilleen moitteita ja pistosanoja.
Mutta Agnete — niin, hän kykeni rakentamaan kodin, hän oli tosi nainen
— — —

Herra Tholander oli mielissään nähdessään vihamiehensä äänettömyyden
ja alakuloisuuden päivällisten loppuajalla. Kun päivälliset olivat
loppuneet ja vieraat siirtyneet toiseen huoneeseen juomaan kahvinsa,
suuntasi Aage kulkunsa siihen nurkkaan, missä oli vilaukselta nähnyt
Agneten harmaanvihreän samettileningin.

Hän istui neiti Sparren ja muutamien muiden naisten kanssa sohvassa.
Kalpeana, silmät suurina, uneksivina, hän siinä istui ottamatta osaa
muiden keskusteluun. Kun Aage äsken oli nähnyt hänet peilistä, oli
hänestä tuo kalpeus näyttänyt rumalta. Nyt hän vain ajatteli, miten
kauniit ja puhtaat hänen kalpeat kasvonsa olivat näiden viininpunaamien
poskipäiden, kiiluvien silmien ja hymyilevien, rupattelevien suiden
keskellä — — —

Aage otti kahvikupin, joka Agnetella oli käsissään, ja asetti sen
pöydälle, ja Agnete kiitti häntä heikosti hymyillen.

Hänen paikkansa oli sohvan päässä. Aage otti tuolin ja istuutui hänen
viereensä.

»Minä en nähnyt sinua juuri ensinkään pöydässä», sanoi hän. »Sinä olit
joutunut niin kauaksi.»

»Niin», vastasi Agnete vain. Hän ei sanallakaan moittinut, ei
sanallakaan viitannut siihen, miten kokonaan Aage oli hänet unohtanut
Lottenin takia.

Suuresta salista kuului viulunääniä.

»Täällä tanssitaan tänään», sanoi Aage.

»Minä kuulen sen.»

»Onko sinusta hauska tanssia, Agnete?»

»Ei enää.»

»Miksei? Oletko jo liian vanha?» kysyi Aage koettaen laskea leikkiä.
»Kaksikymmentäkolme vuotta on tosiaan korkea ikä — — —»

»En siksi — — — Mutta en ole tanssinut sen jälkeen kuin isäni ja äitini
kuolivat. Ja nyt minulla ei ole enää halua — eikä se olisi minulle
terveellistäkään.»

»Eikö — miksei? Oletko sairas?»

Aage katsahti häneen kysyvästi. Hänen mieleensä juohtui, että Agnete
oli ollut huononnäköinen viime aikoina. Mutta hän ei ollut siitä
välittänyt muistaessaan vain omia itsekkäitä surujaan.

»Enhän minä», sanoi Agnete vältellen. »En oikeastaan sairas. Mutta saan
tanssiessa sydämentykytyksen.»

»Kun et tanssi, niin sinä kai et halua viipyä täällä kovin kauan. Täti
Gertrud ja sinä voitte ottaa vaunut, milloin teitä vain haluttaa. Minä
voin kyllä lainata hevosen Sandellilta ja ratsastaa kotiin myöhemmin.»

»Etkö tahdo lähteä kanssamme, Aage?»

Agnete katsoi häneen rukoilevasti. Mitä hän tarkoitti — aavistiko hän
vaaraa, joka odotti Aagea, jos hän jäisi? — — Oi, jospa hän voisi
lähteä kotiin hänen kanssaan. Mutta hän oli luvannut Tholanderille,
eikä mies voi syödä sanaansa. Ja kuitenkin — eikö ole hetkiä, jolloin
on parempi rikkoa kuin pitää lupauksensa? — Jos hän sortuisi, jos hänen
elämänsä särkyisi, niin onnettomuus kohtaisi myöskin täti Gertrudia —
ja Agnetea. Agnetea, joka häntä rakasti — — —

Salista kuului lumoavan kauniin valssin säveliä. Peilistä hän näki
parin toisensa jälkeen liitävän avonaisen oven ohi. Solakoita
vartaloita, nuoria, ilosta säteileviä kasvoja, loisteliaita pukuja,
jotka muistuttivat kirjavia perhosia tai irrallisia terälehtiä, joita
tuuli pyöritteli — — Kas Gösta Sandellia, joka ihastuneena seurusteli
vaaleansiniseen puetun neitosen kanssa, jonka vaaleat palmikot olivat
sidotut seppeleeksi pään ympärille. Sehän oli Margit Hedén — — Mutta
hän ei ollut näköisensä tänä iltana. Tuo vallaton, poikamainen
tyttönen oli muuttunut miellyttäväksi naiseksi. Oliko hän rakastunut
Gösta Sandelliin? Ja Gösta — niin, hän ei varmaankaan hetkeäkään
enää ajatellut Lotten rouvaa. Gösta näki vain tuon pienen sinisen
kevätkukkasensa. Mieli nuortui, sai halua tanssia nähdessään nuo kaksi
— — —

Agnete ja hän, hekin olivat nuoria, ajatteli Aage. Miksi he eivät
tanssineet? — Agnete tosin sanoi, ettei se ollut hänelle terveellistä,
mutta kerran hän kai voisi liidättää hänet salin ympäri valssin
pehmeissä sävelissä, yhden ainoan kerran. Se ei varmaankaan olisi
vahingoksi. Ja sitten he voisivat ajaa kotiin. Oi, mukavissa
suljetuissa vaunuissa vallitseva hiljaisuus, kavioiden kapse, kuun
valaisemat tiet, uinuvat puut ja pellot — tuo kaikki oli niin
rauhallista ja kaunista, ajatus saisi levon. Ja ajomatkan takana odotti
koti, tuo vanha talo metsikössä, joka todella voisi olla Agneten ja
hänen kotinaan, jos hän vain itse haluaisi — — —

Samassa kuului silkin ja pitsien kahinaa, tuntui väkevien hajuvesien
tuoksua. Lotten seisoi heidän edessään ja kumarsi syvään Aagelle. Hänen
vaalea päänsä painui alas, ja silkki pingottui polvien kohdalta.

»Tahtooko tilanomistaja Sparre tanssia tämän tanssin minun kanssani? —
Mieheni sanoo, ettei pelipöytä ole vielä kunnossa.»

Aage hätkähti. Tanssiko hän Lottenin eikä Agneten kanssa? — Mutta
mahdotonta oli kieltäytyä nyt, kun niin monet silmäparit seurasivat
heitä.

Hän nousi kumartaen ja tarjosi Lottenille käsivartensa. He menivät
lattian poikki tanssisaliin. Agnete silmäili heidän jälkeensä. Lottenin
valkea käsi lepäsi Aagen mustalla hihalla, hänen kullankeltainen päänsä
oli kumartuneena Aagen olkaan päin. Vapaalla kädellään hän kannatti
pitkää laahustintaan.

Tanssisalin ovella he pysähtyivät. Aage kietoi käsivartensa hänen
vyötäisilleen, ja he alkoivat tanssia.

Toisia pareja näkyi ovessa. Agnete näki ne kuin harson läpi.
Hänen pettymyksensä, hänen surunsa tällä hetkellä oli miltei kuin
ruumiillista tuskaa. Painostava tunne päässä, kirpeä maku suussa — —
— Täällä hän istui yksinään, unohdettuna vanhojen naisten seurassa.
Jonkun ajan kuluttua hän ajaisi täti Gertrudin kanssa kotiin, ja Aage
jäisi tänne tanssimaan rouva Tholanderin kanssa. Hänen rukoukseensa,
että he ajaisivat yhdessä kotiin, hän ei edes vastannut. Hetkisen
näytti siitä, kuin Aage epäröisi ja lähtisi — mutta silloin tuli
Lotten, ja kaikki oli hukassa.

Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista valtaa Aagen suhteen.
Ohimenevin katkeruudentuntein hän muisti, miten häntä oli juhlittu
ja ihailtu kodissaan Lontoossa. Ja hän oli nähnyt miesten kasvoista
tänäkin iltana olevansa vielä kaunis. Mutta Aage yksin ei sitä nähnyt,
Aage, tuo ainoa, jonka tähden hän olisi tahtonut olla mahdollisimman
kaunis ja miellyttävä. Aagelle hän ei ole koskaan muuta kuin
lapsuudenystävä, pikku sisar — — —

Äkkiä Agnete tuli ajatelleeksi olevansa itsekäs. Tässä hän ajatteli
itseään, persoonallista nöyryytystään, loukattua turhamaisuuttaan.
Aagea hänen tuli ajatella. Täytyi koettaa pelastaa hänet, vaikka ylpeys
kärsisikin siitä, että vielä kerran täytyisi rukoilla häntä, kuten
äsken, jolloin hän ei antanut vastausta.

Kun musiikki taukoaa, kun tanssi loppuu, niin hän menee etsimään Aagea
tanssisalista, ennenkuin hän istuutuu pelaamaan. Ellei muu auta, niin
hän kertoo miten on sairas. Se ehkä koskee Aageen ja taivuttaa hänet
täyttämään hänen rukouksensa. Hän tiesi, että Aage piti hänestä, —
mutta miten kaukana tuo tunne oli rakkaudesta!

Nyt — nyt oli salissa hiljaista. Agnete sulki silmänsä ja hengähti
syvään. Hänen täytyi koota voimiaan.

Samassa eräs vanha ruotsalainen rouva sanoi hänelle jotain. Hän tuskin
tiesi mitä vastasi, sillä häntä tuskastutti viivytys. Oi, tämä viivytys
saattoi käydä hänelle kalliiksi! Hän saattoi tulla liian myöhään; Aage
oli jo varmaan mennyt.

Vihdoin hän keksi tekosyyn, millä lopetti keskustelun. Hän oli ehkä
epäkohtelias, mutta se oli yhdentekevää. — Kunhan hän vain tapaisi
hänet — — — Suuri sali oli melkein tyhjä tanssin tauottua. Seiniä
pitkin asetetuissa pienissä, punaisella sametilla päällystetyissä
sohvissa istui joitakuita pareja naureskellen ja veikistellen. Muut
olivat hajaantuneet viereisiin huoneisiin. Aagea ja Lottenia ei näkynyt.

Agnetesta tuntui vaikealta mennä yksinään suuren tyhjän lattian poikki
kattokruunujen valossa. Hänestä parit seinävierillä keskeyttivät
puhelunsa ja tuijottivat häneen. Mutta hänen täytyi mennä tanssisalin
poikki, jos mieli löytää Aage toisista huoneista.

Hän kulki huoneesta huoneeseen löytämättä. Vieraita ihmisiä oli
kaikkialla. Vihdoin hän näki rouva Sandellin. Miten ankaralta ja
vakavalta tämä näyttikään ruskeassa silkkileningissään, tukka
kiinteästi kammattuna, huulet lujasti suljettuina ja silmissä kylmä
kiilto. — — Mutta Agnete alkoi ymmärtää häntä. Hän oli itse kokenut
tänä iltana, miten hymy voi kuolla huulilla, miten kummasti voi
kiristää ohimoissa ja silmissä. Kun nainen on rakastettu, on hän
aina iloinen ja kaunis — kuin kukkanen auringonpaisteessa. Mutta
katkeruus ja mielipaha on hyljätyn osana, ja he menettävät lempeyden ja
naisellisuuden vetovoiman — — —

»Onko rouva Sandell nähnyt tilanomistaja Sparrea?» kysyi Agnete
epävarmalla äänellä. »Neiti Sparre puhuu kotiinlähdöstä.»

»Nyt jo? — Ettekö te tanssi, neiti Kaas?» kysyi rouva Sandell emännän
muodollisella kohteliaisuudella. Mutta kun Agnete vain pudisti päätään
vastaukseksi, selvisi hänelle, että tämä nuori, kalpea neitonen hätäili
ja kärsi, kuten hän itse oli kärsinyt niin monia vuosia.

»Herra Sparre on mieheni työhuoneessa pelaamassa korttia tilanomistaja
Tholanderin ja muutamien muiden herrojen kanssa. Minä tulen kanssanne,
rakas neiti, vaikka en luule herrojen pitävän siitä, että heitä
häiritään.»

Rouva Sandell otti Agneten käden omaansa. Siitä oli kauan, kun
hän viimeksi oli ollut näin ystävällinen vieraille. Mutta Agneten
silmissä oli jotain, joka liikutti häntä ja sai hänet muistelemaan
aikoja, jolloin hän itse oli ollut nuori ja taistellut pelastaakseen
rakkautensa ja onnensa.

He nousivat yhdessä leveitä portaita, joita peitti kirjava
brysselinmatto. He kuulivat hiljaista soittoa, tanssi oli varmaankin
jälleen alkanut salissa. Ylimmässä kerroksessa rouva Sandell pysähtyi
valkeaksi maalatun oven eteen ja koputti. Karskilla äänellä huudettiin
sisältä: »Kuka saakeli siellä?»

»Se on rouva Sandell. Olkaa hyvä ja avatkaa.»

Hetkisen kuluttua tilanomistaja Tholander avasi oven ja kumarsi
teennäisen kohteliaasti rouva Sandellille samalla katsoen Agneteen
epäilevästi. Hän oli juovuksissa. Hänen silmänsä olivat kalseat
ja lasimaiset, ja joka kerta kun hän puhui, levisi hänestä väkevä
viinanhaju.

»Ketä te haette?» kysyi hän lyhyesti.

»Neiti Kaas haluaa puhutella patruuna Sparrea», vastasi rouva Sandell.
»Vanha neiti Sparre on väsynyt ja haluaa lähteä kotiin.»

»Vai niin — — — Luulen, ettei Sparre anna häiritä itseään. Mutta miten
haluatte — voitte koettaa.»

Agnete näki vilaukselta pienen neliskulmaisen huoneen, jonka seiniä
peitti tumma tammipaneeli. Kirjoituspöydällä oli vihreävarjostiminen
lamppu. Keskellä lattiaa olevalla pelipöydällä lekotti kaksi kynttilää,
ja kynttilänjalkojen keltainen messinki heijastui kiiltävään
mahonkipöytään. Pöydällä oli korttipakkoja ja hopearaha-kasoja. Hän
näki kahdet vieraat kasvot, yhtä viinin punaamat kuin Tholanderin,
sekä Aagen — Aage oli kalpea, hänen silmänsä kiilsivät kuumeisesti, ja
näytti kuin tumma tukka olisi liimautunut otsaan. Käsi, joka piteli
kortteja, vapisi hermostuneesti.

Jäätävä tuska kouristi Agneten rintaa. Mimmoiseen seuraan Aage olikaan
joutunut! Nämä juopuneet miehet — entä hän itse — oliko hänen järkensä
selvä? — Taustassa näkyi pöytä, jolla oli joukoittain pulloja ja
laseja. Entä nämä rahamäärät — pelattiinko siellä uhkapeliä?

— Voisiko Aage kestää suuria rahatappioita — hänhän puhui aina
köyhyydestään — — — Ja Aage, joka oli niin ylpeä, halusi tietysti
maksaa velkansa viimeistä äyriä myöten, menettipä vaikka kaikkensa.

Kuinka vihaisesti nuo vieraat herrat katsoivat häneen — — Hän tunsi
heidän katseensa pistoina selässään, kun meni Aagen luo ja kumartui
hänen puoleensa. Aage oli puolittain noussut Agneten astuessa sisään,
mutta vaipui väsyneenä ja velttona takaisin tuolinsa selustaa vasten.

»Aage, minä tulen pyytämään sinua lähtemään täti Gertrudin ja minun
kanssani kotiin.»

He katsoivat toisiaan silmiin. Aagen katse muuttui; näytti kuin hän
olisi silmillään riippunut hänessä kiinni anoen apua ja tukea. Agneten
sydän sykki kiivaasti. Oi, jospa hän nyt voittaisi, niin voisi pelastaa
hänet.

»Tee se, rakas, tee se», kuiskasi hän. Hänen äänensä oli kuin hyväilyä.
Hän oli tarttunut Aagea käteen.

»Ei mutta, Sparre, ette kai lähde kotiin? Siihen me emme suostu. Ei
sitä niin vain jätetä kanssapelaajiaan. Täällä on yllinkyllin nuoria
herroja, joka hyvinkin mielellään saattavat neidin kotiin.»

Tholanderin viinistä käheä ääni lausui nämä sanat, ja niiden takana
piili uhkaus. Aage oli hänen vallassaan, sen Agnete ymmärsi. Hänen
syyllisyytensä kai teki hänet niin heikoksi tämän miehen edessä,
jonka vaimo ehkä oli hänen rakastajattarensa. Jos he olisivat eläneet
jossain toisessa maassa, niin Tholander kai olisi vaatinut vihamiehensä
kaksintaisteluun. Täällä hän pakotti hänet pelaamaan kanssaan
syöstäkseen hänet perikatoon ja epätoivoon.

Aage katsahti muualle pudistaen päätään. Hän veti kätensä pois
ikäänkuin työntäen Agneten luotaan.

»En voi, Agnete. Sinun täytyy suoda minulle anteeksi. Pelin täytyy
loppua, ennenkuin voin palata kotiin. Minähän sanoin sinulle, että
Gertrud täti ja sinä voitte ottaa vaunut milloin vain haluatte.»

»Mutta me tahtoisimme niin mielellämme — sinut mukaan.»

Hän pyysi vieläkin, vaikka tiesi sen ole van turhaa. Aage ei katsonut
häneen enää, istui vain kumarassa ja sekoitti kuumeisesti kortteja.

»Ei käy laatuun, Agnete, sen hyvin ymmärrät.»

Agnete meni hitain askelin ovea kohti. Rouva Sandell oli jo siellä. Hän
ei ollut hetkeäkään epäillyt miten kävisi. Hänen katkera kokemuksensa
oli hänelle opettanut, että naisen sekaantuminen asioihin on harvoin
minkään arvoista, kun intohimo sitoo miehet pelipöytään.

Pitäen kättään ovenrivassa Agnete katsahti vielä kerran Aageen. Hän
ei ollut mitenkään voida jättää tätä huonetta, jättää Aagea yksinään
vihamiestensä käsiin, onnettomuuden ja synnin valtaan.

»Aage — milloin tulet kotiin?»

Aage vilkaisi ylös levottomin katsein.

»En tiedä, Agnete — älkää odottako minua.»

Tholander oli jo istuutunut paikalleen selkä naisiin päin, ikäänkuin
sillä osoittaakseen, että heidän sekaantumisensa asioihin sai loppua
tähän ja että pelin tuli alkaa.

»No, Sparre, miten käy? Teidän vuoronne on alkaa.»

Rouva Sandell tarttui lujasti Agneten käsivarteen ja veti hänet pois.
Ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Käytävässä hän katsahti nuoren,
onnettoman tytön silmiin ja siveli keveästi hänen hiuksiaan.

»Lapsi raukka», sanoi hän vain. »Minähän tiesin, ettei siitä ollut apua
— — —»




VIII


Agnete heittäytyi nyyhkien neiti Sparren syliin, heti kun vaununovi oli
sulkeutunut.

»Oi täti Gertrud, he joivat ja pelasivat — varmaankin uhkapeliä —
ja Aage oli — hän oli juonut enemmän kuin kestää. Ettei hän vain
menettäisi kaikkia rahojaan — kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta!
Voi, mitä tehdä?»

»Emme me kai voi tehdä mitään, lapsi. Etkö pyytänyt häntä lähtemään
meidän kanssamme kotiin?»

»Oi pyysin, pyysin — senhän vuoksi juuri meninkin häntä hakemaan. Ja
hän olisi ehkä lähtenytkin — ellei herra Tholander olisi häntä estänyt.»

»Niin, Tholander tahtoo tietenkin kostaa.» — Täti Gertrudin pitsimyssy
heilahti ikäänkuin vahvistaen hänen sanojaan. — »Mutta hän ei
ajatellut, ettei syynä onnettomuuteen ole Aage, vaan hänen oma vaimonsa
— senkin lutka!»

»Oh, täti Gertrud — — —»

»Säälitkö sinä häntä, Agnete?»

»Säälin, sillä luulen hänen olevan hyvin onnettoman, ja — jos hän
rakastaa Aagea — —»

»Jos hän rakastaisi Aagea, niin hän ei olisi pettänyt häntä
silloin», sanoi täti Gertrud ankarasti. »Hänen rakkautensa ei ole
paljonkaan arvoinen. — — Mutta te nuorempaan sukupolveen kuuluvat
olette kummallisia. Te pelkäätte aina kovin, että ajattelette
asiata yksipuolisesti, niin että ette erota rajaa hyvän ja pahan
välillä. Me vanhat olemme vallan toisenlaisia. Me olemme oppineet
tarkoin erottamaan oikeuden ja vääryyden — ja minä luulen sen olevan
terveellisintä ihmiselle.»

»Ehkä, Gertrud täti. Mutta sanohan, miten luulet — Aagelle käyvän?»

»Älä ole liiaksi huolissasi, pikku Agnete. Herra Sandell ei tosin ole
mikään kunnian mies, mutta en usko hänen kuitenkaan sallivan, että joku
hänen vieraistaan syöstään turmioon. Hänen on pakko sekaantua asiaan —
ellei muun takia, niin ainakin välttääkseen skandaalia.»

»Mutta herra Sandell ei ollut siellä, täti Gertrud — — —»

»Hänen rouvansa oli siellä kuitenkin ja näki minnepäin asiat
kallistuivat.»

»Oi, rouva Sandell parka, hän näyttää niin alakuloiselta — hänellä
ei suinkaan ole rohkeutta puhua siitä sanaakaan. Miksi me oikeastaan
lähdimme kotiin, täti Gertrud? Eikö olisi ollut parempi jäädä
odottamaan Aagea?»

Agnete oli itse niin tuskaantunut, että neiti Sparren levollisuus
vaivasi häntä. Hän oli aina ihaillut tämän vanhan naisen tasaista,
arvokasta käytöstä ja toivonut itse kerran tulevansa samanlaiseksi
— mutta tänä iltana hän ei ymmärtänyt häntä, tänä iltana, jolloin
mielensä oli kuohuksissa, jolloin hermonsa värisivät niin, että hän
tuskin saattoi istua alallaan vaunuissa — —

»Mitä meidän jäämisemme olisi hyödyttänyt? Hän ei kuitenkaan tulisi
siitä syystä. Ja sinun täytyy myöskin muistaa, että minä alan jo olla
vanha. Minun täytyy saada nukkua muutamia tunteja, muuten en voi
huomenna täyttää tehtäviäni.»

Huomenna! Agnete ei voinut ajatella uutta päivää, jolloin elämä kuluisi
vanhaan tapaan, jolloin jokapäiväiset askareet toimitettaisiin. Tähän
yöhön sisältyi hänen kaikkensa, eikä hän jaksanut nähdä kauemmaksi.

»Voi, täti Gertrud, minkä arvoista tuo kaikki on — tuo jokapäiväinen
askartelu — jos Aage kenties palaa kotiin kaikkensa menettäneenä,
epätoivoisena — — Kukaan ei voi tietää, mitä voi tapahtua — —»

Agnete oli kohottanut päänsä neiti Sparren olkapäältä. Hän väänteli
käsiään, niin että hänen hennot sormensa rusahtelivat. Kuumat, katkerat
kyyneleet polttivat hänen poskiaan.

»Mutta rakas lapsi» — täti Gertrudin ääni muuttui hyvin vakavaksi,
melkein juhlalliseksi — »etkö sinä luota taivaalliseen Isään? Etkö
luule Hänen voivan suojella Aagea paljon paremmin kuin sinä tai minä?»

Agnete oli vaiti. Tämä vanhojen ihmisten vakaa usko oli aina
kummastuttanut häntä. Mikä hänestä tuntui toivolta, mahdollisuudelta,
sielunkaipuulta, se oli heistä varmin, eittämättömin totuus. He
eivät hetkeäkään epäilleet Jumalan olemassaoloa, että Hän käänsi
kaiken parhain päin. Eivätkö he todellakaan nähneet elämässä hirveitä
vääryyksiä? Sulkivatko he silmänsä ollakseen näkemättä elämän
varjopuolia?

»Oi, täti Gertrud», kuiskasi hän. »Jospa sinä tietäisit, miten olen
rukoillut rakkaimpieni puolesta — ja kuitenkin minun on täytynyt nähdä
heidän kärsivän ja kuolevan — kaikkien —»

»Heille on ollut silloin parasta päästä pois.»

»Miten varmasti sinä sen sanot! — Etkö ole koskaan itse ollut
epäilyksien vallassa? — — Oi, tahtoisin omistaa saman uskon kuin
äitini, mutta tapahtuu niin paljon, joka hämmentää käsitteet, niin
paljon, jonka ei voi ajatella lähteneen Jumalan rakkaudesta.»

Neiti Sparre katseli ulos vaununikkunasta, katseli tähtikirkasta
taivasta, joka kaartui yössä uinuvan maan yli. Hän puhui lempeästi ja
hellästi:

»Jos nyt olisikin asioita, joita emme ymmärrä, niin uskon kerran
näkevämme selvästi — iankaikkisuuden valossa.»

Iankaikkisuuden valossa — nämä sanat rauhoittivat mielen, tuottivat
lepoa. Jotain kaukaista tähtientakaista, äänetöntä kuin talviyö — —

»En minäkään ole aina ollut näin rauhallinen», jatkoi neiti Sparre.
»Mutta aika, joka riistää meiltä niin paljon, tuo myös mukanaan
sielunrauhan. — Pidin eräästä miehestä nuoruuteni päivinä, mutta hän
petti minut. Kului aikoja, jolloin en ymmärtänyt miksi näin piti käymän
— minä en voinut saada elämääni sisällystä, kun suuri rakkauteni oli
ollut turhaa. Minusta oli vähällä tulla pahin mitä maailmassa on —
katkera vanhapiika. Mutta sitten huomasin olevan muita, jotka minua
tarvitsivat. Ensinnäkin veljeni — ja sitten hänen poikansa, Aage.
Kunhan vain on joku, josta oikein pitää, kunhan ei sydän piinny
itsekkyydessä, ei koskaan ole aivan onneton — ja siten ei ole niinkään
vaikea uskoa, että kaikkea täällä elämässä ohjaa hyvänsuopa tahto.»

Agnete katseli täti Gertrudia. Hänestä täti näytti kasvavan puhuessaan.
Tässä istui vanha, valkohapsinen nainen, pettyneenä ja petettynä,
rakkauden marttyyri — ja kuitenkin hän puhui rakkauden puolesta. Se oli
suurta. Agnete sulki neiti Sparren ryppyisen käden omaansa.

»Sinä olet niin herttainen, täti Gertrud, minä pidän sinusta niin
äärettömän paljon — —»

»Ja minä sinusta — jospa sinä voisit ainiaaksi jäädä luoksemme
Koivulaan.»

»Oi, Gertrud täti —» Agnete purskahti itkuun.

Neiti Sparren käsi tarttui lujemmin Agneten käteen.

»Minä ymmärrän mitä tarkoitat, lapsi. Sinä luulet, ettei Aage sinusta
välitä. Mutta se on aivan väärä luulo. Hänen mieltään reutova huumaus
menee varmasti ohi, ja hänen silmänsä avautuvat näkemään sinun oikean
arvosi. Kunhan sinä vain jaksat olla kärsivällinen ja vahva tämän ajan
— — —

»Niinkuin minä voisin tuomita ketään — häntä kaikkein vähimmin.»

»Niin, niin, tiedänhän miten hyvää sinä ajattelet kaikista. — — Mutta
emmekö käänny koivikkokujaan? Kohta olemme siis kotona.»

»Me kaksi yksinäistä naista», sanoi Agnete surumielisesti.

»Älä menetä toivoasi, lapsi. Saat vielä joskus sen seuran, jota eniten
rakastat.»

Puutarhakäytävän hiekka narskui vaununpyörien alla. Äkkinäinen nykäys,
kuski pysäytti hevoset kuistinoven eteen. Palvelustyttö unenpöpperössä
näyttäytyi pidellen lamppua käsissään.

»Vieläkö sinä valvot, Maija? Sepä kiltisti», sanoi täti Gertrud, kun
tyttö auttoi hänet vaunuista. »Oletko pitänyt huolta, että neidin huone
on oikein lämmin?»

Tyttö vakuutti siellä palavan aimo takkavalkean. »Mutta missä herra
on?» kysyi hän katsellen hämmästyneenä vaunuihin.

»Herra tulee myöhemmin. Nyt voit mennä nukkumaan, Maija. Hyvää yötä,
Kustaa!» Neiti Sparre nyökäytti päätään kuskille, joka tervehti
piiskallaan, ennenkuin käänsi vaunut ajaakseen tallipihalle.

Agnete seisoi hetkisen portailla tuijottaen kuutamoiseen yöhön ja sen
mustiin, teräviin varjoihin. Hän katseli lehdettömien oksien hienoja
ääriviivoja tummansinistä taivasta vasten, jossa tähdet tuikkivat — — —

Peltojen yllä näkyi aaltoileva usvapilvi, hopeanhohtavana kuutamossa —
— — Tämä yö oli melkein samanlainen kuin se, jolloin hän Aagen kanssa
oli seissyt puutarhanportilla. Nyt oli vain talvi, puut lehdettömät,
kukat kuolleet — — —

»Tule sisään, Agnete. Sinähän vallan väriset vilusta.»

Täti Gertrud laski kätensä hänen olkapäälleen. Hän lysähti kokoon ja
kääntyi ympäri.

»Niin, nyt minä tulen», sanoi hän väsyneesti.

Porstuassa Maija auttoi heiltä päällysvaatteet yltä, kumarsi ja
poistui. Neiti Sparre saattoi Agneten tämän huoneeseen ollakseen
vakuutettu siitä, että siellä oli lämmintä ja valoisaa.

Agnete kyyristyi takkavalkean ääressä olevalle matolle. Hän ojensi
värisevät kätensä tulta kohden. Hänen hampaansa kalisivat vilusta.

»Onko sinun noin kylmä, lapsi?» kysyi täti Gertrud pelästyneenä. »Etkö
joisi lasillista viiniä lämpimiksesi?»

»En, kiitos, en halua mitään.» Agnete nousi ja meni neiti Sparren luo.
— »Rakas Gertrud täti, sinä ajattelet aina meitä muita etkä koskaan
itseäsi!»

»Me vanhat olemme saaneet tottua siihen. Siinä on ainoa elämisen
oikeutuksemme. Oma elämämmehän on jo loppuun eletty. — Mutta nyt sanon
sinulle erään asian, Agnete, — minä en poistu luotasi, ennenkuin olet
kunnolla sängyssä. Sinä olet niin sairaan näköinen, että olen enemmän
huolissani sinun takiasi kuin Aagen. Tule nyt tänne ja anna minun
auttaa itseäsi.»

Agneten vastustelemiset eivät auttaneet mitään. Neiti Sparre
alkoi aukoa hänen leninkiään ja päästeli neuloja hänen paksuista,
ruskeista palmikoistaan. Ja pian hän lakkasi vastustelemasta ja
nautti vain Gertrud-tädin rakkaitten käsien aikaansaamasta suloisesta
hyvinvoinnin-tunteesta. Siitä oli niin kauan, kun joku oli häärinyt
hänen ympärillään osoittaen äidillistä hellyyttä — — Ja nyt hän vasta
tunsi, miten väsynyt itse asiassa oli. Viimeisten tuntien jännitys ja
mielenkuohu laukesi, ja hän ikäänkuin herpaantui. Jouduttuaan sänkyyn
hän varmaankin nukahtaa, vaikka hänen ei tulisi nukkua tänä yönä — — —

Hänen päänsä vaipui pielukselle. Silmät sulkeutuivat kuin
kuolemanväsyneen.

Neiti Sparre seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Hän ajatteli, ettei
ollut koskaan nähnyt ihanampia kasvoja kuin nämä kalpeat, tummien
hiussuortuvien kehystämät kasvot. Puhdas, sileä otsa hienosti
kaartuvine silmäkulmineen, pitkät silmäripset poskia vasten,
vaaleanpunainen suu — — — Sinisellä silkkipeitteellä oli kaksi
läpikuultavaa, valkeaa kättä.

Neiti Sparre suuteli häntä otsalle.

»Hyvää yötä, lapsi. Rukoile Aagen puolesta, jos luulet hänen olevan
vaarassa, ja nuku sitten rauhassa.»

Hän sammutti lampun ja lähti huoneesta.

Siellä oli nyt aivan hiljaista. Kuu valoi hopeitaan eteenvedettyjen
uudinten raoista ja kiinnitti ikkunakehysten ristin varjon lattialle.
Vuoteen hohtavanvalkeat lakanat ja tyynyt erottuivat nurkasta.
Arkihuoneessa kello löi hopeanheleällä äänellä kaksi.

Agnete vaipui uneen, uneen, joka seuraa ruumiillista ja sielullista
uupumusta. Hänestä tuntui, kuin raskas käsi olisi painanut hänen
aivojaan pakottaen hänet vaipumaan unholaan. Hän vaipui vaipumistaan
pohjattomiin syvyyksiin — pimeys hänen ympärillään synkkeni, ikäänkuin
hän ei enää koskaan heräisi valoon ja elämään.

Aamupuolella hän näki unta.

Hänestä tuntui, kuin käytävään vievä ovi olisi avautunut aivan
äänettömästi. Haalistuneeseen, tumman siniseen sotilaspukuun puettu
mies astui sisään. Hänen ryppyisiä, kalpeita kasvojaan ympäröi harmaa
tukka ja parta. Mies katseli häntä kumman väsynein ja sammunein
katsein. Agnete tunsi hänet — hän oli nähnyt nämä kasvot eräässä
vanhassa vintiltä romunurkasta löytämässään taulussa. Se oli kapteeni,
Koivulan entinen omistaja. Unissaan Agnete kummasteli, että kapteeni
tuli hänen luokseen — hänhän tiesi hänen kuolleen. Haamu kutsui
häntä, ikäänkuin tahtoen häntä nousemaan ja tulemaan muassaan. Hänen
äänettömässä rukouksessaan oli sellainen voima, ettei Agnete voinut
olla sitä noudattamatta. Hän nousi ja meni haamua kohden. Miten
kummallista — hän näki kapteenin vielä vallan selvästi — ja kuitenkin
hän saattoi nähdä oven hänen hahmonsa läpi, oven valkeaksimaalatun
pinnan kiiltävine messinkiripoineen — — —

Kapteeni lähti huoneesta, ja Agnete seurasi häntä. Ylös vintinportaita
ja pimeän vintin poikki. Aagen oven eteen hän pysähtyi, huoneen luo,
joka kerran oli ollut hänen omansa, ja loi Agneteen kummallisen
surunvoittoisen, pyytävän katseen. Agneten tuska yltyi. Hän toivoi
unissaan heräävänsä, tarvitsematta uneksia eteenpäin — hän ei
uskaltanut nähdä mitä lukittu ovi sulki taakseen. — Siinä oli jotain
kauheaa. Mutta kapteenin katse pakotti häntä. Hänen täytyi seurata,
minne haamu tahtoi.

Avautuiko ovi vai solahtivatko he sen läpi kuin kaksi varjoa? — Nyt
he olivat huoneessa, ja tuossa — tuossa lattialla heidän edessään,
kuun valaisemalla kohdalla, makasi Aage Sparre, kuolleena, ampumahaava
ohimossa.

Agnete heräsi kirkaisten — — —

Huoneessa oli aivan pimeä. Kuu oli laskenut, eikä päivä ollut vielä
valjennut. Hän ojensi kätensä ja haparoi tulitikkulaatikkoa, joka oli
yöpöydällä, sängyn vieressä. Saatuaan kynttilän sytytetyksi hän katsoi
kelloaan. Se oli viiden ja kuuden välillä aamulla.

Kauhea uni oli yhä hänen mielessään. Hänen sielunsa sisimmässä
kantamansa tuska, hänen salaperäinen kauhunsa oli saanut kiinteän
muodon tämän unen johdosta. Nyt hän tiesi mitä oli pelännyt.

Hän oli noussut istumaan ja kuunteli hermot jännittyneinä. Oliko
Aage tullut kotiin? Oliko hän voinut nukkua niin raskaasti, ettei
ollut kuullut Aagen tuloa? Talossa oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut
risahdustakaan — kyllä sentään, arkihuoneen kellon naksutus, hyvin,
hyvin hiljaa. Kohta senjälkeen kuului kukon kieuntaa, johon toinen
vastasi jossain hyvin kaukana. Luonto alkoi taas herätä, aamu sarastaa.
Mutta missä Aage oli?

Agnete ei voinut kestää epävarmuutta kauempaa. Hän nousi ja puki
kiireesti hiukan vaatteita ylleen — valkean villaisen aamunutun. Miten
kylmä oli! Hänen kätensä vapisivat, niin että hän tuskin sai hameitaan
kiinni. Sitten kengät. — Hiuksiaan hän ei ennättänyt kiinnittää.
Pitkät, puolittain avautuneet palmikot riippuivat valloillaan valkealla
aamupuvulla. Hetkisen hän oli kumartuneena uunin ääressä, jossa valkea
ei ollut vielä vallan sammunut. Sitten hän nousi ja loi aran katseen
ovea kohden. Mikä harmahtava haamu sieltä näkyi? Kapteeniko siellä
häntä odotti seuraamaan itseään? Ei, se oli kai mielikuvitusta. Mutta
uni ei jättänyt häntä ja hän alkoi kulkea unessa näkemäänsä tietä.

Eihän ollut soveliasta mennä Aagen ovelle koputtamaan kuullakseen,
oliko hän tullut kotiin. Mutta sitä hän ei voinut ajatella tällaisella
hetkellä! Ei hänen tarvinnut ajatella sitä, että oli nuori nainen ja
että Aage oli nuori mies — tuskan ja hädän hetkellä he olivat vain
kaksi ihmistä.

Pitäen kynttilää kädessään hän nousi vintinportaita ja meni ullakon
poikki. Täällä kapteeni oli kulkenut viimeiset epätoivon askeleensa
hautoen itsemurha-aikeitaan. Jos nyt Aage — ei, ei, Jumala häntä
varjelkoon — Agnete ei voinut ajatella loppuun sitä ajatusta.

Ovenraosta näkyi valojuova. Aage oli siis palannut. Agnete koputti ja
seisoi hetkisen äänetönnä pidättäen henkeään. Ei tullut vastausta. Hän
kuuli vain oman sydämensä kiivaan sykinnän. Sitten hän avasi oven.

Aage oli siellä. Hän seisoi ikkunan luona, selin oveen, mutta
kääntyi äkkiä, kun Agnete astui sisään. Hän oli vielä hännystakissa,
mutta liivi oli auki ja kaulaliina riippui kauluksen syrjän alta.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä paloivat tumman, otsalle
valahtaneen tukan alla. Hän tuijotti Agneteen ikäänkuin epäillen
näkemäänsä — ikäänkuin epäillen, ettei se ollutkaan Agnete, joka seisoi
hänen edessään.

»Agnete, sinäkö siinä olet? Mitä sinä tahdot?»

»Suo anteeksi», änkytti Agnete. »Älä ole vihoissasi, vaikka tulen. Minä
olin niin peloissani sinun takiasi. Minä tahdoin vain nähdä, olitko
tullut kotiin.»

»Olen tullut, kuten näet», sanoi Aage lyhyesti ja kärsimättömästi.
»Mene nyt huoneeseesi ja levolle.»

»Niin, mutta —» Agnete meni pelokkaasti muutaman askeleen eteenpäin.
»Menetkö sinäkin nukkumaan?»

»Tietenkin, miksi en sitä tekisi?» Aage asettui samassa hänen eteensä.
Agnetesta tuntui, ikäänkuin hän tahtoisi peitellä jotain.

»Siksi, että näytät niin kiihtyneeltä, siksi — —» hän pysähtyi ja
huudahti kauhusta. Aage oli liikahtanut hiukan syrjään, ja Agnete oli
nähnyt, mitä hän oli koettanut salata: kirjoituspöydällä kiilsi lampun
valossa välkkyvä — revolveri — — —

Agnete tarttui hänen käsivarteensa vapisevin käsin.

»Aage, mitä tämä on? Et kai sinä — kaksintaistele herra Tholanderin
kanssa?»

Aage nauroi terävästi.

»En, Agnete. Se ei ole tapana täällä Ruotsissa.»

»Mutta mihin sitten tarvitset revolverin? Sinä et ole oma itsesi tänä
yönä, Aage. Sano minulle mitä on tapahtunut — anna minun auttaa — — —

Agnete tarttui yhä lujemmin hänen käsivarteensa ja loi rukoilevan,
epätoivoisen katseensa häneen. Aagen kasvot olivat kovat ja kylmät,
kulmakarvat rypyssä, huulet lujasti yhteenpuristetut. Ja kuitenkin oli
Agnete nähnyt nuo silmät niin lempeinä, nuo huulet mitä herttaisimmassa
hymyssä. Jospa hän vain löytäisi oikean tien hänen todelliseen
olemukseensa, siihen, johon uskoi, jota uskonsa takia rakasti — — —

»Muista että me kaksi olemme olleet ystäviä vallan pienestä», pyysi
hän. »Kukaan ei voi sinusta pitää niin kuin minä. Älä anna minun olla
ulkopuolella kuten ventovieraan. Anna minun kantaa osa suruistasi,
Aage. Enkö voi tehdä kerrassaan mitään puolestasi, Aage?»

»Kyllä, kyllä voit», sanoi Aage äkkiä päättävästi. »Sinä voit pitää
huolta täti Gertrudista, kun minä — —»

Agnete ei antanut hänen puhua loppuun. Epätoivoisesti huudahtaen hän
heittäytyi hänen syliinsä.

»Ei, ei, ei sitä sanaa! Sinä et saa kuolla — sinulla ei ole oikeutta
lopettaa elämääsi, kun minä rakastan sinua niin äärettömästi —»

Aagen silmät himmentyivät, kulmien välinen syvä ryppy katosi. »Pikku
Agnete», kuiskasi hän hiljaa. Hänen kätensä hivelivät hellävaroin
Agneten hiuksia.

»Lupaatko minulle, että tahdot elää?» rukoili Agnete painaen huulensa
hänen poskeaan vasten.

»Sinä et tiedä, miten arvoton se elämä on, jonka puolesta rukoilet,
pikku, rakas ystävä parkani — —»

»Minä tiedän, että sinun elämäsi on myöskin minun. Minä tiedän
jaksavani kantaa kaiken, kunhan sinä vain elät ja sinun on hyvä olla.
Mutta ilman sinua on elämä tyhjää.»

»Mutta, Agnete — — —» kädet hänen olkapäillään Aage piti hänet
loitompana ja katsoi terävästi ja tutkivasti hänen silmiinsä. »Jospa
minä olisin uskoton ja kunniaton? Jospa minä olisin pettänyt sinut
toisen naisen tähden ja pannut koko tulevaisuuteni kevytmielisesti
alttiiksi — menettänyt kaiken omaisuuteni? Sanoisitko sittenkin samoin?»

Agneten silmiin kihosivat kuumat kyyneleet, ja huulet alkoivat vavista.
Hän koetti kätkeä kasvot käsiinsä, mutta Aage piti ne omissaan.
Armottomasti hän tuijotti toisen tuskasta vääntyneisiin kasvoihin.

»Sanoisin, minä sanoisin samoin», kuiskasi Agnete viimein heikosti,
melkein soinnuttomasti. »Elä itsesi takia, ei minun. Älä ensinkään
välitä minusta —»

»Sinä pyydät siis minua elämään — ilman ehtoja?»

»Niin.»

»Hyvä. Anna siis revolveri minulle. Minä otan patruunat pois.»

Agnete pysyi tuskin seisaallaan, kun Aage laski hänet irti. Huone
pyöri hänen silmissään. Hän näki kuin unessa suuren ikkunan, josta
talviyö kirkkaine tähtineen katsoi sisään, sängyn, jäykän jouhisohvan,
kirjoituspöydän, jolla revolveri kiilsi — nämä näyt liitivät hänen
silmiensä ohi, ja lattia keinui hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui,
kuin hän sairastuisi jälleen. Tuo ajatus tuntui helpotukselta. Sairaus
oli kuin syvä, synkkä kuilu, johon hän vaipuisi lepoon täytettyään
ensin tehtävänsä, pelastettuaan Aagen.

Hän antoi hänelle revolverin ja katseli, kun Aage tyhjensi
patruunasäiliön ja lukitsi aseen kirjoituspöytänsä laatikkoon. Sitten
Aage ojensi hänelle kätensä hymyillen entisellä herttaisella tavallaan,
ja tuota hymyä Agnete rakasti.

»Kiitos», sanoi hän. »Ellet sinä olisi tullut, olisin minä nyt kuollut.»

»Jumalalle kiitos, että tulin!» Ja hän kertoi Aagelle unensa.

Aage pudisti päätään ja hymyili jälleen.

»Vai niin, kapteeni on varoittanut sinua! Sepä kummallista. Voisi
melkein luulla hänen tahtoneen pelastaa minut omasta kohtalostaan.
Ehkei itsemurhaajan ole hyvä olla haudantakaisessa maailmassa.»

»Niin, sinä olet oikeassa. Meillä ei ole oikeutta kuolla, ennenkuin
aika on tullut — — Mutta, rakkahin, sano minulle nyt, miksi olit niin
onneton — — Rouva Tholanderinko takia?»

»En suinkaan, Agnete.» Aage naurahti lyhyesti. »Hänet olisin saanut
millä hetkellä tahansa.»

Agnete vetäytyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Hän tunsi
itsensä syvästi loukatuksi. Mutta hänen suuri rakkautensa oli niin
ylivoimainen, että kaikki Aagen virheet ja rikokset joutuivat varjoon.
Oliko Aage kyynillinen, katkera, kova — —? Mutta yhdentekevää. Aagea
hän rakasti ja oli ollut vähällä menettää hänet — —

»Olen pelannut kuin mieletön», jatkoi Aage. »Olen menettänyt
Tholanderille niin suuria summia, että minun on pakko myydä taloni
maksaakseni velkani. Enkä voinut kestää ajatusta, että minut
ajettaisiin talostani, kodistani. Siksi tahdoin mieluummin kuolla.»

»Mutta kuinka saatoit ajatella itsemurhaa rahojen takia! — Etkö tiennyt
voivasi käyttää omaisuuttani kuten omaasi?»

»Tahdon olla rehellinen, Agnete. Olen ajatellut sitäkin. Minä tiesin
sinun tahtovan auttaa minua, siksi että pidät minusta. Mutta sitten
minusta tuntui olevan raukkamaista ja kunnotonta käyttää hyväkseni
sinun rakkauttasi, kun en kuitenkaan tahtonut pyytää sinua vaimokseni.»

Agnete oli kuin kivettynyt, veri kuohui hänen suonissaan, ohimoissa
jyskytti — — Oi, miksi Aage tahtoi nöyryyttää häntä näin syvästi! Oliko
se välttämätöntä? — Hän oli niin häpeissään, niin nöyryytetty, ettei
luullut enää koskaan voivansa katsoa Aagea suoraan silmiin.

»Luulitko minun haluavan tulla vaimoksesi tietäessäni, ettet minusta
välittänyt?» kuiskasi hän poispäin kääntyneenä.

»Mutta minähän pidän sinusta, Agnete.» Aage kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen ja veti hänet luokseen. »Jumala tietää, että on vaikea
päästä selville tunteistaan. Minä en ehkä ole yhtä rakastunut sinuun
kuin aikoinani Lotteniin. Mutta minä kunnioitan sinua ja luotan sinuun,
ja sinä olet ainoa, jonka kanssa voisin ajatella yhdyselämää. Jos minä
vain voisin luottaa itseeni — — — mutta olisi sääli sinua, jos nyt
sitoisin sinut. Ajattele, mimmoinen olen ollut. Vaikka minä näin sinut
joka päivä, vaikka minä tunsin sinun pitävän minusta, en kuitenkaan
voinut vastustaa Lottenia. Minä olen pannut koko tulevaisuuteni
alttiiksi väärän ja turhan ylpeyteni takia, sillä en voinut alistua
kilpailijani ivaan. Minunkaltaisellani miehellä ei ole oikeutta
sitoa itseensä nuorta, viatonta naista. Ja katsohan — minä kärsisin
sanomattomasti ajatellessani olevani velkaa sinulle kaikki voimatta
antaa sinulle mitään. Minä muuttuisin kärsimättömäksi, mahdottomaksi
seurakumppaniksi — minä tekisin sinut äärettömän onnettomaksi. —
Minulla on vain yksi mahdollisuus. Minä kiitän sinua, jos tahdot
lainata minulle rahaa suorittaakseni velkani, ja tahdon tehdä parhaani
maksaakseni lainan korot. Sitten pyytäisin sinua matkustamaan täältä
pois. Luulisin sen olevan parasta meille kummallekin. Sinä unohdat
minut, sinä tapaat muita miehiä, jotka voivat rakastaa sinua,
niinkuin sinä ansaitset, ja tulet onnelliseksi. Minä alotan uudelleen
taisteluni, köyhyys toverinani; ehkä joskus voitan itsekunnioituksen ja
muiden kunnioituksen.»

Agneten kuunnellessa alkoi veri hänen suonissaan virrata yhä hitaammin
— niin hitaasti, että hänestä tuntui, kuin sydän lakkaisi lyömästä.
Agnete ei jaksanut tajuta puoliakaan Aagen sanoista. Hän ymmärsi vain
sen, että oli menettävä hänet nyt kokonaan. Hän ei edes saisi elää
hänen läheisyydessään hänen ystävänään. Hänen näkemisensä tuottaisi
Aagelle tuskaa, koska se muistuttaisi hänelle hänen rakkausvelkaansa,
jota hän ei koskaan voinut maksaa. Ehkä oli välttämätöntä, että hän
joutuisi pois, jotta Aage voisi vapaana miehenä hallita itseään ja
elämäänsä tarvitsematta kantaa edesvastuun ja velvollisuuksien taakkaa.
Hänen läsnäolonsa Aagen kodissa olisi sanattomana syytöksenä. Hän
ymmärsi nyt olevan Aagelle parasta, että hän lähtisi pois. Tämä oli
suurin, raskain uhraus, mutta kieltäytymisen kaikki olisi silloin
tyhjennetty. Hän oli kysynyt kerran, uskoisiko Aage rakkautta, joka
uhraa kaiken vaatimatta mitään. Nyt hän oli näyttävä tarkoittaneensa
silloin täyttä totta.

Oli äärettömän raskasta lähteä avaraan, tyhjään maailmaan, missä
hänellä ei ollut ystäviä, missä hänellä ei ollut päämaalia — lähteä
yksinäisyyteen ja kaipuuseen. Hän oli luullut työalansa ja kotinsa
olevan täällä. Mutta hän oli valmis tekemään tämän uhrauksen. Hän
voisi koettaa, kuten niin monet naiset ennen häntä, kestää elämän
epätoivoista tyhjyyttä alistuvasti ja kärsivällisesti. Ehkä hänen
elämänsä ei tullut niinkään pitkäaikaiseksi. Hänen rinnassaan ja
selässään pisti taas kuin puukolla, mikä enne ilmoitti yskäkohtauksen
lähestyvän, verensyöksyn olevan tulossa. Häntä vuoroin vilusti ja
hiotti, ja lattia alkoi taas huojua. Hän näki pienien valopilkkujen
tanssivan.

»Lähden, koska sitä toivot», sanoi hän. Hän melkein pelästyi omaa
ääntään, niin murtunut ja soinnuton se oli. »Vaikeaksi lähtö kyllä
tulee — minähän olen niin yksin, ja olin luullut saaneeni kodin täällä.
Mutta mitä minusta, kunhan sinä olet onnellinen.»

Hän oli vetäytynyt aivan rauhallisesti Aagen sylistä. Nyt hän seisoi
hänen edessään vaaleana, pitkässä valkeassa mekossaan, laahustin
kietoutuneena jalkainsa ympäri. Aage ei voinut katsella hänen silmiensä
ilmettä.

»Agnete, sinä et saa käsittää minua väärin — — Sinusta tuntuu
varmaankin, että minä olen julma ja kova, mutta Jumala tietää, että
olen enemmän ajatellut sinua kuin omaa parastani.»

Aagen kasvot olivat ikäänkuin hyvin kaukana. Agnete näki ne sumuharson
läpi. Hänen sanansa tulivat niin kaukaa, eikä Agnete niitä oikein
ymmärtänyt. Oli kuin hän ei siitä olisi erityisesti välittänytkään.
Kärsimysten katkerin hetki oli ohi, ja hän oli nyt niin oudostuttavan
veltto ja väsynyt. Nyt hän vain halusi päästä huoneeseensa, heittäytyä
vuoteelleen kuin haavoitettu eläin, joka kätkeytyy kuollakseen.

»Minä menen nyt», sanoi hän. »Me tarvitsemme kumpikin lepoa, eikä minua
pelota enää jättää sinua — minullahan on lupauksesi — —»

»Ei, älä mene, Agnete — meillä on vielä niin paljon puhuttavaa — —»

Aage tahtoi tarttua hänen käteensä, mutta Agnete veti sen pois —
vihatta, mutta silti päättävästi. Hänen siinä seisoessaan Aage tunsi,
miten katkerasti tuli häntä kaipaamaan, sillä hänen omat sanansa olivat
avanneet leveän kuilun heidän välilleen.

»Luullakseni kaikki on jo sanottu», vastasi hän. »Hyvää yötä, Aage.»

Agnete hoippui rappusia alas. Hänestä tuntui, kuin portaat liukuisivat
hänen jalkainsa alta — hän luuli kävelevänsä myrskyisen meren
keikkuvilla aalloilla. Nyt hän tuli alas, Jumalan kiitos. Hän meni
huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle.

Päivä oli valjennut. Uudinten välistä hohtavassa valossa hän näki
äitinsä kuvan.

Äiti — hän oli tuntenut kuoleman katkeruuden ja voittanut sen.
Seurasiko pimeyttä valo — löytyikö siellä suruista väsähtäneelle
sielulle lepoa? Hyljätylle, halveksitulle, kodittomalle maan
päällä — — —

Oi äiti, äiti, tule luokseni, jos voit, ja auta minua, sillä nyt pimeys
valtaa minut — — —




IX


Päivällisten jälkeisenä päivänä rouva Lotten Tholander tuli myöhään
aamiaiselle; hän oli kalpea ja silmänsä olivat punaiset, ikäänkuin
hän olisi itkenyt. Hän pyysi rouva Sandellilta anteeksi miehensä
puolesta, joka ei ollut vielä noussut. Molemmat naiset olivat kahden
aamiaispöydässä Göstan kanssa. Herra Sandell oli seurannut herra
Tholanderin esimerkkiä ja nukkui vielä. Gösta uneksi Margitista ja
oli iloinen siitä, ettei kukaan puhellut sinä päivänä ruokapöydässä,
joten hän sai rauhassa ajatella. Hän oli hetkisen ihmetellyt rouva
Tholanderin kalpeutta ja hiljaisuutta. Mutta eilisestä alkaen hän ei
enää välittänyt hänestä hitustakaan.

Syötyä rouva Sandell vetäytyi omiin toimiinsa, ja Gösta lähti
ratsastamaan — luultavasti Fallnavekaan päin. Lotten jäi yksikseen
arkihuoneeseen. Hän oli vetänyt tuolin takkavalkean ääreen ja tuijotti
liekkeihin. Ulkona satoi lunta.

Mitä olikaan tapahtunut eilen illalla? Hän ei ollut saanut tietää
mitään mieheltään, joka oli ollut uninen ja humalassa, heittäytynyt
vaatteet yllä sänkyyn ja nukkunut heti. Lotten oli kääntynyt hänestä
pois halveksien ja inhoten. Hän oli mennyt viereisen, rouva Sandellin
hänen käytettäväkseen luovuttaman huoneen sohvalle nukkumaan. Mutta
hän ei ollut saanut unta. Hän oli vilaukselta nähnyt Aage Sparren
kalpeat, epätoivoiset kasvot, ennenkuin tämä ratsasti kotiin sinä
yönä, ja muisto hänen katseestaan seurasi häntä. Hän muisti nuoren,
kirkassilmäisen ylioppilaan, jonka kasvot olivat sädehtineet, kun he
tapasivat toisensa Kööpenhaminan tanssisaleissa. Silloin ei kumpikaan
heistä olisi luullut, että hän oli syöksevä Aagen turmioon.

Lotten istui uunin ääressä polkien pientä mattoa. Hän nojasi
kyynärpäänsä polviin ja kätki kätensä punertavan tukan kiehkuroihin.
Miksi häntä rangaistiin näin kovasti? — Hän oli ehkä kevytmielinen
nainen, liehittelevä ja itserakas, — mutta oliko hän silti huonompi
monia muita, jotka saavuttivat onnen maailmassa? — Jospa Aage ei olisi
menettänyt rikkauksiaan, jospa hän olisi joutunut Aagen vaimoksi, niin
— niin, mitä sitten? Sielunsa sisimmässä Lotten tunsi, ettei sittenkään
olisi ollut hyvä. Kyllä hän itse sittenkin oli syypää suurimpaan
onnettomuuteen — — —

Mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut pyytää anteeksi. Hän saattoi
tosin joskus huomata virheitään, mutta katumatta niitä, tuntien vain
hiukan katkeruutta ja kärsimättömyyttä. Hän syytti vanhempiaan siitä,
että oli sellainen, vanhempiaan, kasvatustaan, kohtaloa, mutta ei
koskaan itseään. Ja hänen miehensä oli tällä kertaa hänen erikoisen
harminsa esineenä.

Nyt se nukkui tuolia ylhäällä ja kuorsasi minkä ennätti, senkin sika!
Ja tuollaiseen ihmiseen hän oli sidottu elämäniäkseen — mieheen, jolla
oli oikeus puolellaan! Vaikka Lotten halveksikin häntä, pelkäsi hän
häntä kuitenkin. Hän tuskin uskalsi kysyä, mitä eilen illalla oli
tapahtunut, sillä hän pelkäsi, että syytös kohdistuisi häneen itseensä.

Mutta jos tuo mies oli tuhonnut Aage Sparren, syössyt hänet turmioon,
niin hän ei ikinä anna sitä hänelle anteeksi. Se oli varmaa se.

Nyt hän kuuli miehensä saapuvan ruokasaliin raskain, laahustavin
askelin. Hän oli mennyt kaapin luo saadakseen ryypyn. Lotten hymyili
katkerasti. Eikö hän ollut saanut kyllikseen eilen illalla? Mutta hän
oli kai pohjaton — — —

Neljännestunnin tai kahdenkymmenen minuutin kuluttua, kun hän on
saanut ryyppynsä ja syönyt suolaisen sillinsä, hän varmaankin tulee
tänne Lottenin luo, ja silloin on selvittelyn hetki tullut. Kerran se
kuitenkin tapahtuu.

Lottenin valtasi lamauttava herpaantumisen tunne. Hän tuijotti vain
tuleen ajattelematta mitään ja odotti vain.

Viimein hän kuuli miehensä nousevan ja työntävän tuolin kauemmaksi.
Heti sen jälkeen hän oli jo kynnyksellä lihavana ja rehentelevänä,
kasvot punaisina, pöhöttyneinä ja silmäluomet turvonneina yön
mässäyksestä.

Lotten katsahti häneen nousematta.

»Istutko siellä, Lotten! — No, sinä et näy edes viitsivän vaivautua
toivottamaan minulle hyvää huomenta! — Niin, minähän en olekaan
tottunut ystävällisyyteen sinun puoleltasi — — —»

Hänen äänensä kuului uhkaavalta. Lottenin sydän sykki kiivaasti. Mutta
hän katseli yhä rypistynein silmäkulmin mieheensä. Hän ojensi pienen
jalkansa ja työnsi kengänkärjellään tuolin lähelle tulta.

»Istu», sanoi hän.

»Sepä vasta kohtelias tapa tarjota tuolia.» — Mies näytti
loukkaantuneelta, mutta istuutui kuitenkin.

He olivat kumpikin hetkisen ääneti. Lotten odotti jännittyneesti
mitä nyt tuli. Hän saattoi nähdä miehensä kasvoista, että hän aikoi
tänään torua häntä jostain erikoisesta. Ja vaikka hän pelkäsikin
selvittelyä, niin hän kumminkin saattoi kiinnittää huomiota pieniin
yksityisseikkoihin. Hän katseli Tholanderin suuria käsiä, jotka
lepäsivät polvia vasten niin lujasti nyrkissä, että rystyt olivat
valkeat ja suoniverkko näkyi selvästi. Hänen tuuheat, punertavat
kulmakarvansa olivat rypyssä ja paksut huulensa yhteenpuristettuina
riippuvien viiksien alla. Ikkunasta tuleva valo lankesi terävästi hänen
lyhyeksi leikatulle vaalealle tukalleen. Hänen päänsä takaa näkyi
huoneen tumma seinä, ja ikkunasta näki lumihiutaleiden leijailevan.

»Eilen illalla sain varmuuden eräästä asiasta, jota jo kauan olin
aavistanut», alkoi herra Tholander viimein. Hänen äänensä oli käheä
pidätetystä raivosta. »Kapteeni von Essen kertoi minulle, että sinä
olit ollut kihloissa Kööpenhaminassa tuon kirotun tanskalaisen, Sparren
kanssa. Mikset puhunut siitä minulle, kun kosin sinua?»

»Sehän oli sinulle yhdentekevää», sanoi Lotten soinnuttomasti.
»Kyselinkö minä sinun rakkausseikkailujasi?»

Tholander kirosi hampaittensa välistä.

»On kai ero miesten ja naisten välillä. Minun entisyyteni ei kuulu
sinulle, mutta sinun — — — Minä en olisi suinkaan sinusta huolinut, jos
olisin tiennyt, että olit antanut toisen miehen syleillä ja suudella
itseäsi ja että olit valmis sitä jatkamaan niin pian kuin hänet jälleen
tapasit — — — Mikset sitten mennyt naimisiin Sparren kanssa, kun olit
niin rakastunut häneen — ja olet vielä tänä päivänä?»

Lotten kohautti olkapäitään.

»Hänellä ei ollut rahoja», sanoi hän välinpitämättömällä äänellä.

»Ja minulla oli. Siis vain rahojen takia sinä minut otit. Kiitos vaan!
— Ja minä olen uhrannut parhaimmat tunteeni sinunkaltaisellesi naiselle
— sydämettömälle hepsakkeelle — joka — joka —»

»_Sinun_ parhaimmat tunteesi!» toisti Lotten ivallisesti.

»Niin, ivaile sinä vain — — pelkkää ivaa ja kiittämättömyyttä olenkin
saanut osakseni siitä, että olen rakastanut sinua ja täyttänyt kaikki
oikkusi — — — Minusta olisi voinut tulla parempi mies, jos olisin
saanut rakastavan vaimon — mutta sinä saat vereni kiehumaan, Lotten,
sinä herätät henkiin pahan hengen minussa — minä joudun perikatoon
sinun tähtesi — — —»

Tholanderin ääni oli käheä itkusta, ja kyyneleet kiilsivät hänen
vaaleansinisissä silmissään. Lotten katseli häntä jäätävän
halveksivasti. Äkkiä hän ojensi kätensä ja osoitti hänen
liivintaskuansa.

»Tuolla on nenäliinasi», sanoi hän. »Pyyhi silmäsi, Klaus, — ja siivoa
nenäsi myös.»

»Lotten!» Hän polki kiivaasti jalkaa. »Pidä varasi, ettet ärsytä
minua äärimäisyyksiin! Kärsivällisyydellänikin on rajansa. Minua ehkä
haluttaa kostaa — kostaa teille molemmille — — —»

Lotten kalpeni. Hän hengitti raskaasti ja käänsi päänsä pois.

»Sinä olet ehkä jo kostanut — hänelle?» kysyi hän hiljaa.

»Kas, kas, nytpä osuin arkaan kohtaan! Niin, minulla on taskussani
velkakirja, jossa hän sitoutuu maksamaan minulle summan, jota — jota
hän ei voi hankkia, kerjäläisparka. Silloin minä otan talon ja ajan
ystäväsi maantielle — —»

»Sinä olet kai pelannut väärin.»

»Mitä olen tehnyt!» — Hän tarttui lujasti Lottenin käsivarteen.
»Uskallapa sanoa se kerta vielä, niin —»

»Laske irti, Klaus — se tekee kipeätä.»

»Tehköön. Sinä ansaitsisit raippoja, sinä — senkin —»

Hän oli tarttunut rautakourin hänen olkapäihinsä ja kumartui
kiihtynein, vihaisin katsein hänen puoleensa. Lotten vapisi pelosta,
mutta säilytti kuitenkin ulkonaisen, hämäävän levollisuutensa.

»Minä huudan apua, ellet päästä minua», sanoi hän hiljaa ja selvästi.

»Huuda vaan. Täällä ei ole ketään, joka kuulisi —»

Tuskin hän oli sen sanonut, ennenkuin ovi aukeni. Gösta sieltä tuli
pitkävartisissa saappaissa ja ratsupiiska kädessä, punaposkisena ja
reippaana ratsastusretkeltään lumipyryssä. Hetkisen hän tuijotti
äänettömänä heihin kumpaankin. Sitten hän ymmärsi, että Tholander
pahoinpiteli vaimoaan, ja heikosti huudahtaen hän riensi Lottenin luo
ja asettui hänen tuolinsa taakse piiska ojossa.

Tholander hellitti otteensa ja katsahti Göstaan ivallisesti hymyillen.

»Vai niin — onko hänkin sinun ihailijoitasi?» kysyi hän vaimoltaan.

Lotten huoahti helpotuksesta ja vaipui takaisin nojatuoliinsa silmät
puolittain ummessa.

»Mitä vielä, luulen Göstan pettäneen minut», sanoi hän hermostuneesti
naurahtaen. »Nyt hän ihailee tuota pientä papintytärtä, jolla on
keltaiset palmikot — —»

Gösta lensi tulipunaiseksi. Hän ei pitänyt siitä, että Lotten mainitsi
Margitin nimeä. Ei yksistään se, että salaisuutensa oli tullut ilmi,
vaikuttanut häneen niin tuskallisesti, vaan hän ymmärsi vaistomaisesti,
miten suuri ero näillä kahdella naisella oli. Pikku Margit avomielisine
kirkkaine katseineen! Hänessä heräsi miehekäs halu varjella ja
suojella häntä. Margit ei saanut koskaan kokea mitään raakaa ja rumaa
maailmassa, jos hän vain saattoi sen estää.

»Kuka oli muuten neiti Hedénin äiti?» kysyi Lotten vihamielisesti. Tämä
kysymys oli hänen mielestään sopivin rangaistus Gösta luopiolle.

Margitin äiti — niin, miten sen asian laita olikaan? Ketään rouva
Hedéniä ei ollut, eikä ollut koskaan ollutkaan — — Nuorukainen katsahti
hämmentyneenä herra Tholanderiin, joka äkkiä alkoi häntä puolustaa.

»Älä välitä siitä, poikaseni.» — Hän meni Göstan luo ja taputti häntä
toverillisesti olalle. — »Tyttö voi silti olla hyvä, jos onkin jotain
muistuttamista hänen syntynsä suhteen. Sydän ratkaisee, sydän — muista
se, Gösta Sandell. Mies joutuu perikatoon naidessaan sydämettömän
naisen.»

Lotten purskahti kovaan ivanauruun.

»Niin, sinä oletkin juuri sydämellisen ihmisen perikuva, Klaus, eikö
totta? Sinä olet kuin luotu idyllistä kotielämää varten!»

»Minä olen luotu ainakin parempaa kotia varten kuin minkä sinä olet
minulle valmistanut! — mutta sen minä sanon, Lotten, minä en kestä
kauempaa. Minä vaadin avioeroa — — —»

»Hyvä. Se on kauan ollut hartain toivoni. Gösta on sanojesi
todistajana.»

Gösta katsoi hämmästyneenä toisesta toiseen. Hän oli monasti ollut
näkemässä isänsä ja äitinsä välisiä tuskallisia kiistoja, mutta hän ei
ollut koskaan nähnyt kahden ihmisen katselevan toisiaan niin vihaisin
katsein kuin herra ja rouva Tholander. Hän tuli levottomaksi. Oli niin
paljon pahaa ja surkeata, jota tuskin saattoi aavistaa. Tämäkin ihana
rouva Tholander, jota hän oli ihaillut kokonaista kaksi kuukautta,
mimmoinen nainen hän itse asiassa oli? — Saattoiko niin erehtyä
ihmisistä? — Mutta Margitiin hän saattoi luottaa — aivan varmaan Margit
oli puristanut hänen kättään rehellisesti ja lujasti kuin mies — — —
Hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli tuota kädenpuristusta ja
Margitin valoisaa hymyä.

»Vai niin, sinä siis haluat erota minusta! Sinä kai menet naimisiin
Sparren kanssa?»

Tholander oli kääntynyt Lottenin puoleen. Hänen mustasukkaiseen,
kysyvään katseeseensa sisältyi hitunen entistä rakkautta.

Mutta Lotten ei huomannut sitä. Klaus Tholander tunteineen oli hänelle
vallan olematon. Hän pudisti päätään ja hymyili katkerasti.

»Älä luule, saat nähdä, ettei hän huoli minusta, kun niiksi tulee. Hän
tekee samoin kuin Gösta. Minä olen sopiva hetkellinen leikkikalu, mutta
sitten miehet hakevat muita naisia — naisia, joilla on ylevä luonne.
Minulla — ei ole sitä enää — — —»

Hän tunsi äkkiä kummakseen, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
Hänen päänsä vaipui alas, ja hän kätki kasvot käsiinsä.

Hän näki nyt selvästi, miten pirstottu elämänsä oli. Hän ei ollut
kyennyt voittamaan kenenkään ystävyyttä ja rakkautta, ei Aagenkaan,
jota hän kuitenkin oli rakastanut siten kuin kykeni, ja jonka takia
hänen avioliittonsa nyt purkautui. Hänen tulevaisuutensa oli oleva
katumusta ja omantunnontuskia; ehkä siihen oli sisältyvä uusia
rakkausseikkailujakin — hän tunsi itsensä kyllin hyvin tietääkseen,
ettei tulinen luonteensa, kuuma verensä vielä moniin vuosiin suo
hänelle rauhaa ja lepoa. Ja niin hän on vajoava yhä syvemmälle, kulkeva
kädestä käteen, sylistä syliin — ja kuitenkin hän oli ollut iloinen
tyttönen, kun oli ensimäisissä tanssiaisissaan nojannut Aage Sparren
käsivarteen.

Lotten ei tiennyt, kuinka kauan istui siellä itkien.

Kun hän viimein kohotti päätään, oli hän yksin huoneessa. Hänen
miehensä oli mennyt, Gösta oli mennyt. Kumpikaan ei ollut katsonut
maksavan vaivaa lohduttaa häntä.




X


Suuria, laajoja tasankoja, jotka peittyivät harmaasta taivaasta
hitaasti putoilevien lumihiutaleiden alle. Siellä täällä näkyi
puolittain hautaantunut pensas, ojentaen lehdettömiä oksiaan kuin
lumimereen hukkuva. Hiljaisuuden halki kumahtelivat kaukaisten
kirkonkellojen äänet, ja lumitasankoa pitkin lähestyi ruumissaattue.
Ensin kaikki näytti epäselvältä, kummalliselta, tummia pilkkuja
valkeata lumivaippaa vasten, mutta vähitellen erotti ääriviivoja, ja
pilkut muuttuivat mustiksi hevosiksi, jotka vetivät ruumisvaunuja,
surupukuisiksi miehiksi ja naisiksi, jotka kulkivat jäljessä päät
kumarassa, ristissä käsin — pitkänä, äänettömänä jonona — — —

Agnete uneksi.

Kuka oli kuollut? Hän ei saanut sitä selville unissaan, hän ei voinut
nähdä surevien alaspainuneita kasvoja. Mutta hän tunsi kylmän ja
hiljaisuuden vaikutuksen. Hänen jäsenensä jäykistyivät, sydän alkoi
sykkiä yhä hitaammin. Kohta kai hänenkin osanaan on valkeus, jäätävä
kylmyys, hiljaisuus, ja hänen kuolinkellonsa kumajavat — — —

Mutta silloin — mikä tuoksu hänen lähellään? Puhkesivatko
lumipeitteestä kukat eloon, kevään herttaiset lapsukaiset? Miten
vahvatuoksuisia ne olivat, miten lähellä hänen kasvojaan — — — Hän
heräsi ja avasi silmänsä.

Neiti Sparre istui hänen vuoteensa ääressä. Hän oli asettanut
kukkavihon peitteelle, nuoren sairaan läpikuultaviin käsiin.
Valkeita hyasintteja, joiden vahankelmeät kellot nuokkuivat hunajan
painostamina, ja tummansinisiä orvokkeja, ihania hentoudessaan
vihreitten lehtien kehystäminä.

»Häiritsinkö sinua, lapsi?» kysyi neiti Sparre. »Sepä ikävää.»

»Oi, et ensinkään, Gertrud täti, minä tahdoin oikein mielelläni herätä,
uneksin niin murheellisista asioista. — Miten suloisia nämä kukat ovat!
Onko puutarhuri lähettänyt ne Tukholmasta?»

»Ei, ne ovat Aagelta. Hän osti ne kaupungista.»

Agneten posket punehtuivat muistuttaen lumipeitteelle valahtavaa
iltaruskoa. Hän kätki kasvonsa kukkiin ja hengitti täysin siemauksin
niiden tuoksua. Oi, tätä kevään esimakua, tätä maaemon nuorekasta
elinvoimaa, joka oli herättänyt hänet talvisen kuoleman unelmista — —

Aage oli nyt hyvä häntä kohtaan. Ollessaan huonoimmillaan Agnete oli
muutamina harvoina valoisina hetkinään, kuumeen aletessa, nähnyt Aagen
kumartuneena ylitseen, katseessa sanomaton epätoivo ja levottomuus.
Agnete oli silloin halunnut sanoa hänelle, ettei hänen pitäisi olla
niin suruissaan hänen takiaan. Mutta he eivät koskaan olleet antaneet
hänen puhua, ja hänen olikin ollut vaikea saada sanoja suustaan. Nyt
hän voi hiukan paremmin, mutta sitä kai ei kestä kauan. Hän tiesi,
että hänellä oli ollut verenvuotoa keuhkoissa ja että pelättiin
keuhkotautia. Mutta itse asiassa se ei häntä surettanut. Hänen oli
nyt hyvä olla, kun tuskat olivat miltei poissa ja Gertrud täti ja
Aage kilvan täyttivät hänen toivomuksiaan. Jos nämä päivät olivat
hänen viimeisiään, olivat ne ainakin valoisia ja onnellisia. Hän ei
pelännyt enää kuolemaa kuten ennen, jolloin ensi kerran oli tuntenut
sen läheisyyttä. Eräs seikka vain painoi hänen mieltään. Häntä ei
haluttanut kuolla, ennenkuin raha-asiat olisivat järjestyksessä. Hän
oli useita kertoja ottanut sen puheeksi, mutta Aage oli aina muuttanut
puheenainetta, sillä hän pelkäsi potilaan rasittuvan liiaksi. Nyt
Agnete oli saanut uuden tuuman. Hän tiesi, miten kaikki paraiten oli
järjestettävissä, niin että Aagen tulevaisuus olisi turvattu. Tänään
hän tahtoi puhua tuumastaan Gertrud tädin kanssa.

»Mistä uneksit, kun sinut herätin?» kysyi neiti Sparre. Hän oli ottanut
kutimensa ja istuutunut vuoteen ääreen. Talvipäivän sinertävä hohde
valaisi huoneen; puutarhassa varpuset ilakoivat uneksien keväästä,
vaikka maa oli lumen peitossa. Gertrud tädin myssyn nauhasolmukkeet
nuokkuivat sukkapuikkojen väsymättömässä tahdissa, villalanka liukui
herkeämättä hänen luisevissa sormissaan. Koivuhalot paloivat iloisesti
takassa. Aagen kukat olivat asetetut veteen sängyn ääressä olevalle
pöydälle, niin että Agnete saattoi nähdä ne tarvitsematta nostaa
päätään.

»Uneksin näkeväni loppumattomia lumitasankoja, ja samassa kirkonkellot
alkoivat soida ja ruumissaattue kulki ohi — — Se kai merkitsee minun
kuolemaani.»

»Ei, rakas lapsi, älä semmoista ajattele!» huudahti Gertrud täti
innokkaasti. »Hae mistä unikirjasta tahansa, niin tuo uni merkitsee
häitä.»

Agnete hymyili heikosti. »Ehkä se voi tarkoittaa kumpaakin», sanoi hän.
»Sekä häitä että kuolemaa.»

Hän loi katseensa alas ja hypisteli lakanan hienoja pitsejä. Sitten hän
taas puhui epävarmalla äänellä:

»Täti Gertrud, eräs ajatus on pyörinyt päässäni nämä viime päivät.
Luuletko Aagella olevan mitään sitä vastaan, että hän menisi naimisiin
kanssani — nyt?»

»Mutta lapsi kulta!» Neiti Sparre pudotti kutimensa hämmästyneenä ja
tuijotti Agneteen kysyvin katsein.

»Ajattelen rahoja, katsos. Kun minä olen hänen vaimonsa, saa hän
periä koko omaisuuteni. Ja sinähän ymmärrät, että mitä isä ja äiti
ovat minulle antaneet, sen minä vuorostani tahdon antaa sille, josta
eniten pidän. Minähän voisin kylläkin tehdä testamentin Aagen hyväksi,
mutta en ole vielä aivan täysi-ikäinen, joten pelkään holhoojani
ja englantilaisten sukulaisteni tekevän vastaväitteitä ja ryhtyvän
toimiin testamentin mitättömäksi julistamiseksi. — — Tämähän olisi vain
valeavioliitto, sen hyvin ymmärrät. Minä kuolen pian — ja silloin Aage
on jälleen vapaa.»

Hän puhui lempeästi ja hiljaa, tuntematta vähääkään katkeruutta. Neiti
Sparre niisti kiireesti nenäänsä ja pyyhki silmälasejaan.

»Tahdotko kysyä Aagelta tästä, täti Gertrud?» jatkoi Agnete. »Älä
sano hänelle mitään rahoista, sillä silloin hän ei suostu. Anna hänen
luulla, että mielelläni kuolisin hänen vaimonaan.»

»Oi sinä rakas, rakas tyttöseni!» Gertrud täti kumartui nyyhkien hänen
ylitseen ja suuteli häntä. —»Jumala siunatkoon rakastavaa sydäntäsi!
— Niin, minä puhun asiasta Aagelle ja olen jo etukäteen varma hänen
vastauksestaan. Minähän olen nähnyt hänen epätoivonsa, kun sinä olit
huonoimmillasi. Mutta sinä et saa aina puhua kuolemasta. Minä elän vain
toivossa, että sinä paranet ja olet ilonamme kauan, kauan — — —»

»Jos sitä toivoisin, täti Gertrud, niin en koskaan mistään hinnasta
tekisi tätä kysymystä Aagelle — — —»

»Niin, niin, minä ymmärrän sen varsin hyvin, rakkahin.» — Ja neiti
Sparre oli ääneti, sillä hän pelkäsi herättävänsä Agnetessa epäluuloja,
jos puhuisi liian paljon.

Hän istuutui jälleen paikalleen, pyyhki silmiään ja alkoi kutoa.
Toviin kumpikaan ei puhunut. Hiljaisuudessa kuului vain varpusten
iloiset viserrykset. Auringonsäde leikki kirjoituspöydällä, valaisten
jok'ikisen kiillotetulla mahonkilevyllä olevan tomuhiukkasen. Kärpänen
lensi ikkunaa vasten ja jäi siihen surisemaan.

»Tänään on niin ihana ilma», sanoi täti Gertrud viimein. »Yksi aste
pakkasta vain ja niin tyyntä ja aurinkoista kuin keväällä, vaikka vasta
odotamme joulua.»

Agnete ajatteli, ettei hän suinkaan enää koskaan saa nähdä kevättä.
Aage oli kertonut hänelle, miten kaunista täällä Smålannissa oli. Hän
kuvitteli mielessään kevään kehkeytymistä koivikoissa. Kirkas taivas,
jonka sini pilkisti koivujen hentojen, vihertävien lehtien lomitse,
ja valkorunkojen keskellä oli äärettömästi vuokkoja ja kultaisia
kevätesikkoja, jotka toivat mieliin suloisimman kevättunnelman. Entä
koivunlehtien ja kuusenneulasten tuoksu — lintujen liverrykset suurten,
tyynten järvien rantamilla — heräävä luonto, elpyvä elämä soissa ja
nevoilla — — —

Hän tahtoi mielellään nähdä kevään vielä kerran. Mutta vaikkei hän sitä
näkisikään, olisi hän tyytyväinen ja kiitollinen saadessaan kuolla
täällä. Hän pelkäsi yksinäisyyttä, kodittomuutta kaikkein eniten. Ja
nyt hän sai elää viimeiset hetkensä rakkaassa Koivulassa. Kuolema
yksin, ei elämä, erotti hänet Aagesta.

Täti Gertrudilla oli jotain kerrottavaa Agnetelle. Hänestä se oli hyvä
uutinen, mutta kuitenkin hänestä tuntui vaikealta ottaa se puheeksi.

Hän yskäisi parisen kertaa, ennenkuin saattoi aikaa.

»Eilen Tholanderit lähtivät Dalasta. Herran ja rouvan välillä oli
ollut vallan hirveitä kahakoita; palvelusväki koetti kuunnella joka
oven takana, ja nyt ei koko seudulla puhuta muusta kuin skandaalista.
Nyt he aikovat erota, ja rouva matkustaa Tukholmaan ruvetakseen
näyttelijättäreksi.»

»Vai niin», sanoi Agnete hitaasti. — »Rouva Tholander parka.»

»Oo», — täti Gertrud nykäytti innokkaasti suikkapuikkojaan. —
»Häntä minä en sääli. Kunhan hän vain joutuu kirjavan, vaihtelevan
elämän pyörteisiin, moniin rakkausseikkailuihin, niin hän on täysin
tyytyväinen. Semmoisiin tuollaisten ihmisten mielet palavat.»

»Onko Aage pahoillaan hänen lähdöstään?» kysyi Agnete hiljaa katsomatta
neiti Sparreen.

»Pahoillaan! Mitä sinä ajatteletkaan? Nyt toivon, etteivät heidän
tiensä enää milloinkaan satu yhteen —»

»Ehkä sentään — kun minä olen kuollut ja he ovat molemmat vapaat — — —»

Neiti Sparre pudisti päätään, niin että nauhasolmukkeet nuokkuivat.

»Se ei tapahdu koskaan», sanoi hän kiivaasti. »Nyt Aage ajattelee vain
sinua. Hän ei unohda mitä olet hänelle ollut ja mitä hän on sinulle
velkaa.»

Agnete ei puhunut enempää. Hän tahtoi mieluimmin olla ajattelematta
katkeraa ajatusta loppuun. Se häiritsi hänen rauhaansa. Tässä oli niin
suloista levätä aivan rauhassa, antautua näiden kahden rakkaan, täti
Gertrudin ja Aagen, hoidettavaksi. Mikä häntä terveytensä aikana oli
vaivannut ja tuskastuttanut, sen hän tahtoi nyt unohtaa. Hän toivoi
elämänsä sammuvan yhtä rauhallisesti ja kauniisti kuin kesäpäivä
raukenee kauniina ilta-auringon laskiessa.

Puutarhanportti avautui. Aage tuli. He kuulivat hänen tömistävän lunta
saappaistaan porstuassa.

Täti Gertrud nousi.

»Minä puhun Aagen kanssa nyt heti», sanoi hän. Hän silitti
rohkaisevasti Agneten poskea, kokosi kutimensa ja lähti huoneesta. — — —

Auringonsäde oli paennut, ja hämärä alkoi laskeutua. Taivas hohti
punaisena kaukaisen metsän yläpuolella, pitkiä, sinertäviä varjoja
liukui lumella. Lintujen laulu vaihtui väsyneeseen piipitykseen.

Agnete odotti.

Kun ovi jälleen avautui, hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hän kuuli Aagen
astuvan lattian poikki. Sitten Aage kumartui hänen puoleensa ja painoi
hiljaisen suudelman peitteellä olevalle kädelle.

»Agnete — kiitos, Agnete.»

Agnete nosti päätään ja katseli häntä surumielisesti hymyillen. Miksi
hän oikeastaan oli kätkenyt kasvonsa? Eihän hänellä ollut syytä hävetä.
Eihän hän pyytänyt rakkautta. Hän ei enää janonnut elämänonnea, sillä
sitä ei kukaan kuolevainen voinut hänelle, kuolevalle, antaa. Hänhän
pyysi vain Aagen nimeä, voidakseen vastalahjaksi omaisuudellaan turvata
hänen tulevaisuutensa.

»Minä olen sinulle niin sanomattoman kiitollinen», jatkoi Aage. »Täti
Gertrud on sanonut, että sinä — että sinä mielelläsi tahtoisit tulla
minun vaimokseni, mutta minä ymmärrän kyllä, että tahdot mennä kanssani
naimisiin vain minun takiani, pelkästä hyvyydestä. Minä en ole enää
ylpeä, Agnete, minä otan vastaan suuren lahjasi, vaikken voikaan antaa
sinulle mitään takaisin. Ja kuitenkin — hiukan minä sentään voin antaa
— huolenpitoni ja — rakkauteni.»

Agneten posket peitti tumma puna, huulet avautuivat onnelliseen
hymyilyyn. Minkä sanan hän olikaan kuullut — mitä hän olikaan lukenut
Aagen katseesta? Aage ei ollut koskaan katsonut häneen sillä tavalla.
Oliko hän voittanut hänet nyt, kun oli jo myöhäistä? — Ei, ei, sääli
se kai sai Aagen osoittamaan hänelle sellaista hyvyyttä. Hänen itsensä
takia ei voinut olla toisin.

»Se on siis päätetty», sanoi Agnete hiljaa. Hän koetti puhua hyvin
levollisesti, ikäänkuin olisi kysymys aivan jokapäiväisistä asioista.
»Milloin mielestäsi annamme vihkiä itsemme? Sen tulisi tapahtua
mahdollisimman pian, niin kauan kuin vielä olen voimissani.»

»Minä lähden huomenna Fallnavekaan keskustelemaan pastori Hedénin
kanssa. Hän järjestää sen kyllä aivan ensi tilassa.»

»Kiitos, Aage.»

Agnete tahtoi ojentaa hänelle kätensä, mutta Aage ei nähnyt sitä. Hän
oli kumartunut syvälle hänen ylitseen pitäen käsiään hänen hartiainsa
ympärillä.

Miten paljon Agnete pitikään hänen kasvoistaan — jokaista piirrettä
hän rakasti. Otsa ohimoille kaartuvine tummine hiuksineen, harmaat,
syvämietteiset silmät, suora nenä, päivettyneet, hiukan laihtuneet
posket ja suu, joka oli kaunein, mitä hän tiesi — — — Toisen silmän
luo oli tullut ryppy, jota hän ei ollut nähnyt siinä ennen. Hän olisi
tahtonut suudella sen siitä pois! — Aagen silmät olivat surulliset, ja
kuitenkin ne näyttivät niin lempeiltä ja rauhallisilta, että Agnetenkin
tuli hyvä olla. Olikohan hänen mielensä nyt rauhallisempi, olikohan hän
voittanut katkeruuden? Oi, jospa hän vain olisi onnistunut johtamaan
Aagea askeleenkaan rauhaa kohti, niin hän ei olisi elänyt turhaan.
Silloin hän voisi kiittää kaikesta, mitä elämä oli hänelle suonut,
kiittää kuolemastakin.

Mutta äkkiä hän tuli levottomaksi. Hän koetti kaikin voimin työntää
Aagea luotaan.

»Älä suutele minua — älä suutele minua — voit saada tartunnan»,
kuiskasi hän.

Aage vain hymyili ja sulki hänen pienet, torjuvat kätensä oikeaan
käteensä. Sitten hän painoi huulensa lujasti ja lämpimästi hänen
huuliaan vasten. Ja Agnete sulki silmänsä tuntien onnen virtaavan läpi
koko olentonsa, ruumiin ja sielun, ja tunsi koko pitkän elämän onnen
tällä ainoalla hetkellä.

Mutta vain tällä ainoalla. Seuraavana hetkenä hän muisti sairautensa ja
lähestyvän kuoleman, hän muisti heidän vain tehneen kauppasopimuksen.

       *       *       *       *       *

Agneten huoneen seinällä on taulu, joka esittää Rossettin maalaamaa
Beatricea. Hänen päänsä on ikäänkuin runsaan tukan takia taaksepäin
painuneena, silmät ummessa ja huulet puolittain auki. Ei siitä ole
apua, että hänen rakastamansa Dante on hänen vierellään, sillä hän ei
näe häntä kuitenkaan — ei siitä apua, että valot välkkyvät Arno-joen
aalloissa kaarisillan alla, missä he muinoin onnellisina tapasivat
toisensa — hän ei enää koskaan kävele siellä. Varjo peittää hänen
vieressään olevan aurinkokellon ikäänkuin muistuttaen hänen viimeistä
hetkeään, ja hänen syliään, hänen rukoukseen liittyviä käsiään kohden
lentää pieni lintu unikukka suussa — kuoleman kukka, joka vaivuttaa
ikuiseen uneen.

Agnete muistuttaa Beatricea. Hänkin on tuntenut kylmän viiman varjojen
valtakunnasta, hänen poskensa ovat sen kosketuksesta kalvenneet,
hänen silmänsä muuttuneet kaukonäköisiksi, kuten kuolevan katse,
joka koettaa nähdä pimeyteen, kohti tuntematonta, tulevaa maailmaa.
— Hymy hänen huulillaan on jähmettynyt, hän on unohtanut ilakoivat,
leikilliset sanat. Elämän ilot ja surut, elämän riemut ja murheet ovat
hänestä kaukana, kaukana maailmassa, joka ei enää ole hänen. Yhtä hän
ei kuitenkaan ole unohtanut — rakkauttaan. Se seuraa häntä viimeiseen
saakka, se elvyttää häntä viimeiseen hengenvetoon asti, kunnes
viimeinen selvä ajatus sammuu.

Ja päivät kuluvat — hiljaisina, yksitoikkoisina, luonto uneksii, elämä
kuluu tasaista juoksuaan. Lunta sataa yhä hitaasti ja pehmeästi.
Agneten ikkunoiden alla olevat aukeamat — nuo suuret viheriöitsevät
niityt, joilla lehmät kävivät laitumella syyskuun auringon säteillessä,
kun hän tuli Koivulaan — näyttävät nyt laajalta lumierämaalta,
rajattomalta, äärettömältä valkealta mereltä — aivan kuin unissaan
näkemänsä. Harvoin ketään kulkee tiellä, ihmiset ja eläimet
pysyttelevät mieluimmin sisällä. Varpuset yksin antavat luonnolle eloa,
kun ne levottomasti piipahdellen kokoontuvat täti Gertrudin niille
heittämien murusten ympärille. Tuntuu kuin itse elämä uinuisi syvässä
unessa.

Valkenee päivä, jolloin Agnete on vihittävä. Sinä päivänä paistaa
aurinko.

Hänen huoneensa on koristettu vihkiäisiä varten. Täti Gertrud ja
Maija ovat varhaisesta aamusta alkaen puuhailleet siellä hiljakseen.
Huoneen joka nurkkauksessa on vihreitä ruukkukasveja, ja pienet urut
ovat niiden suojassa. Valkea liina peittää sängyn vieressä olevaa
pöytää, jolle on asetettu avattu raamattu hopearistin viereen.
Ikkunoiden eteen vedetyt verhot estävät valoa tunkeutumasta sisään,
huoneessa vallitsee hämärä, johon kynttilöistä lähtevä valo sekoittuu.
Agneten vuode on lumivalkoinen kuten hän itsekin, ja peitteelle on
asetettu hänen morsiuskukkavihkonsa, jonka Aage on hänelle valinnut —
kaksikymmentäkolme valkoista ruusua, yksi kutakin Agneten elämän vuotta
kohti.

Vähitellen kokoontuivat vihkiäisvieraat. Seudun nuoret tytöt olivat
opetelleet laulamaan tanskalaisia virsiä, joita Agnete oli halunnut
juhlahetkenään kuulla. He ovat vetäytyneet urkujen ja vihreitten
ruukkukasvien taakse ujoina ja puolittain peloissaan. Sairashuoneen
ilma ja morsiamen laihat, riutuneet kasvot kuumeisine silmineen saavat
nuoret, valkopukuiset, elämänhaluiset tytöt värisemään, ja he toivovat
pian pääsevänsä ulos raikkaaseen talvi-ilmaan, lumikinoksiin, joita
joulukuun aurinko valaisee. Margit Hedén on heidän joukossaan; hän on
kalpeampi kuin tavallisesti, kullankeltaiset palmikot pään ympärille
kiedottuina, sydän täynnä ihmeellisiä uusia mietteitä.

Neiti Sparre istuu vihreällä sametilla päällystetyssä nojatuolissa,
puettuna sihajavaan mustaan silkkipukuun, virsikirja ja nenäliina
sylissään. Tänäkin päivänä hän oli yhtä tasainen, yhtä levollinen ja
rauhallinen kuin joka päiväisissä oloissa. Ehkä hänen mielessään kytee
salainen toivo, joka antaa hänelle voimia, joka lieventää surua.

Aage Sparre seisoo Agneten vuoteen ääressä. Nuoret tytöt kuiskivat
keskenään hänen kauneudestaan ja sanovat, että kalpeus ja vakavuus
pukevat häntä. Heidän käy häntä sääliksi, kun hänet nyt vihitään
keuhkotautisen, kuolevan naisen kanssa. Mutta sitten he juoruavat
kauniista rouva Tholanderista, joka eroaa miehestään, patruuna Sparren
pelivelasta ja morsiamen suuresta omaisuudesta, kuiskivat innokkaina,
vaikka omatunto soimaa, ja mykistyvät äkkiä, kun urkuri istuutuu
soittamaan.

Urut alkavat soida, hiljaa ja pehmeästi, kuuluu iloinen häävirsi, jota
lauletaan jokaisissa tanskalaisissa vihkiäisissä. Nuoret, kirkkaat
äänet yhtyvät, ruotsinvoittoisesti ääntäen tanskalaisia sanoja. Täti
Gertrud laulaa mukana hennolla äänellään. Vaikka ääni on jo särkynyt,
iloitsee Agnete kuitenkin, että tuo uskollinen ystävä tahtoi yhtyä
hänen häävirteensä.

    "On rinnan kulkea ihanaa,
    kun lempi yhtehen liitti kaksi.
    Se kaksinkertaiseks' ilon saa
     ja surun puoltansa helpommaksi — —"

Vihreitten ruukkukasvien takaa kuuluu tukahutettu nyyhkytys. Margit
Hedén ei voi pidättää kyyneleitään. Oi, nuo kaksi eivät varmaankaan
saa kauan elää yhdessä! Hänen sydäntänsä kirvelee — hän pitää heistä
molemmista niin paljon. Aage Sparre on aina ollut hänen ystävänsä, ja
Agnete on hänen mielestään kaunein ja herttaisin nainen maailmassa. Ei,
hän ei ole koskaan ollut näin surullisissa vihkiäisissä.

Pastori Hedén seisoo alttarilla. Hänen ajatuksensa viipyvät erään
toisen sairasvuoteen ääressä, erään toisen nuoren naisen luona, joka
kuoli, ennenkuin ennätti kantaa vihityn vaimon nimeä.

Kun laulu taukoaa, hän puhuu rakkaudesta, jolla on valta kuoleman yli —
siitä rakkaudesta, joka kestää, kun kaikki muu loppuu, sillä rakkaus on
iankaikkinen elämä.

Hän käy heti vihkimissanoihin. Aagen ääni kaikuu kirkkaana ja lujana
hänen vastatessaan pastorin kysymykseen. Agneten »tahdon» lausutaan
niin hiljaa, että sitä tuskin voi kuulla. Mutta hänen silmistään voi
lukea koko hänen sielunsa, kun hän ojentaa hennon, kuumeisen kätensä
sulhaselleen, jonka käsi on niin viileä ja vahva.

Itse vihkimisen hetkenä, kun pappi yhdistää morsiusparin kädet,
on kuin huoneen ilma olisi tuntunut painostavalta, kuin se olisi
ollut täynnä ihmisten kaipuuta, toiveita, unelmia ja suruja. Kaikki
kuuntelevat, kaikki kumartuvat eteen päin jännittyneinä. Ja vaikka
ajatukset yhtyvätkin mitä syvimpään myötätuntoon, mitä parhaimpiin
onnentoivotuksiin näille kahdelle, jotka nyt vihitään, niin jokainen
huoneessa-olijoista kuitenkin ajattelee myöskin itseään, salaisia
surujaan ja ilojaan.

Jokainen meistä on uneksinut hetkestä, jolloin kahden kädet liitetään
yhteen ikiajoiksi, haaveillut siitä ja odottanut sellaista hetkeä
elämänsä ihanimpana. Mutta moni odottaa odottamistaan, vuodet vierivät,
eikä tuo hetki koskaan tule. Toisille taas tuo hetki tulee — mutta
käsi, johon omasi suljetaan, on vieras, välinpitämätön, se ei saa sinun
sieluasi ja ruumistasi onnesta väräjämään — ja elämän tärkein hetki on
täynnä pettymystä ja murhetta.

Gertrud täti pyyhkii silmistään pari kyyneltä, mutta ne eivät vuotaneet
näiden kahden takia, ei, hän muisteli omaa lyhyttä onnen-untansa.
Pastori Hedén ajatteli häntä, joka oli kärsinyt häpeän ja kantanut
surut hänen takiaan, joka ei koskaan saanut palkkaa suuresta
rakkaudestaan. Ja pikku Margit Hedén on näkevinään itsensä pienessä,
koristetussa Fallnavekan kirkossa alttarin edessä solakan nuorukaisen
rinnalla, nuorukaisen, jonka iloiset sinisilmät ovat hänelle niin
rakkaat. Ja samassa hän lentää tulipunaiseksi ja on hämillään, sillä
hän tietää, että nuo silmät ovat Gösta Sandellin.

Sormukset ovat vaihdetut ja rukoukset luetut. Aage Sparre ja Agnete
Kaas ovat mies ja vaimo.

Aage on polvistunut vuoteen ääreen ja nojaa otsaansa Agneten käteen.
Tuo rakas, hento käsi, nyt niin kuumeinen, on kuitenkin ollut kyllin
voimakas tukemaan häntä, pelastamaan hänet epätoivosta, häpeästä ja
kuolemasta. Tähän saakka Aage on tuottanut hänelle vain surua ja
tuskaa. Mutta tällä hetkellä hän tekee lupauksen pyhittää jok'ikisen
silmänräpäyksen elämästään, jokaisen pienimmänkin ajatuksensa hänelle,
yksin hänelle.

Agnete on onnellinen katsellessaan siinä hänen alaspainunutta, tummaa
päätään. — Kun päivä laskeuu mailleen, on vallan yhdentekevää, onko
se ollut pitkä vai lyhyt. Lyhyt kuin joulukuussa tai pitkä kuten
keskikesän valoisat, aurinkoiset päivät — — — Ihminen muistaa vain,
onko tuo päivä ollut surun vai ilon päivä. Semmoinen oli kai elämäkin.
Mitä siitä, vaikka hän kuolisikin nuorena, kunhan hän saa kuolla
Aagen vaimona, kunhan hellät, rakkaat sanat heitä yhdistävät — — —
Ja nyt on Aagen tulevaisuus turvattu, hänen ei koskaan tarvitse enää
tuntea köyhyyden katkeruutta. Hän voi matkustaa, jatkaa rakkaita
lukujaan, tehdä jotain maailmassa — — — Ja tämä uusi elämä kaikkineen
— muuttuneet olosuhteet, jokapäiväinen hyvinvointikin muistuttavat
hänestä, Agnetesta, kertovat hänen rakkaudestaan, joka ympäröi ja
seuraa häntä vielä kauan Agneten kuoleman jälkeenkin.

Urkujen sävelet kiiriskelivät jälleen huoneessa, ja onnentoivotus-laulu
kaikui voimakkaana ja selvänä —




XI


Rouva Agnete Sparre istui puutarhassa suuressa lepotuolissa tyynyjen ja
vaippojen keskellä. Huhtikuun aurinko paistoi lämpimästi.

Ympärillä olevat kukkapenkit, joissa hän muisti viimeksi nähneensä
syksyn kirjavia kasveja, olivat täynnä rehottavia krokus-kukkia,
keltaisia, sinipunervia ja valkeita, jotka erottuivat kevätraikkaina
mustasta mullasta. Esikkojen poimuiset lehdet alkoivat jo versoa, ja
siellä täällä ruosteenkarvaisten sananjalkojen keskellä näkyi pieniä
leppäkerttuja, jotka muistuttivat veripilkkuja. Jos silmäili puiden
ääriviivoja autereessa, näki lehtisilmujen olevan puhkeamaisillaan.
Pensaat rehottivat, niiden vaaleanvihreät lehdet olivat vielä hyvin
hennot. Lintujen lakkaamattomat viserrykset olivat kuin yhtämittaista
heräävän kevään, elpyvän elämän ylistystä. Ja kas, tuossa liiteli
keltainen perhonen ruohikon yli — —

Oli tapahtunut jotain vallan odottamatonta. Tänään tunti sitten lääkäri
oli sanonut hänelle, että hän jää eloon, saa voimansa takaisin.
Hänen tuli nyt vain lähteä joksikin ajaksi johonkin parantolaan tai
matkustaa etelään — ja ennen kaikkea muistaa olla varovainen, välttää
mielenliikutuksia varsinkin nyt alussa. Hän ei ymmärtänyt tätä vielä,
kaikki oli vielä niin uutta. Oli kuin hän olisi nukkunut kauan ja
raskaasti ja vihdoin herännyt häikäisevään valoon, oli kuin hän olisi
herännyt kuolemanunesta uuteen elämään.

Hän oli kylläkin huomannut voimistuvansa. Pitkiin aikoihin ei ollut
näkynyt verta hänen ysköksissään, kuume oli kadonnut, hän oli saanut
hyvän ruokahalun ja lisääntynyt painossa. Mutta hän ei ollut kuitenkaan
koskaan uskaltanut toivoa parantumista. Ja nyt — nyt hän oli kuullut
nuo kummalliset sanat, jotka palauttivat hänet kuoleman portilta.
Tässä hän nyt istui auringonpaisteessa seuraten luonnon elpymistä
joka taholla, ja hänen sydämensä sykki uusin voimin, sairaat keuhkot
paranivat paranemistaan. Hän olisi sanomattoman onnellinen, ellei eräs
ajatus tuskastuttaisi häntä — — —

Hänellä ei ollut itse asiassa oikeutta elää. Hänen avioliittonsa oli
petosta. Kun heidät vihittiin, eivät he kumpikaan uskoneet avioliittoa
pitkäaikaiseksi. Hän oli vain tahtonut turvata Aagen tulevaisuuden,
tehdä hänen elämänsä valoisaksi ja rauhalliseksi, antaa hänelle suuren
omaisuutensa. Ja nyt Aage oli sidottu sairaaseen vaimoon, jota ei
rakastanut. Tätä Agnete ei ollut tarkoittanut.

Mutta oliko hän varma siitä, ettei Aage häntä rakastanut? Tuhannet
seikat johtuivat hänen mieleensä, seikat niin raikkaat ja valoisat kuin
orastava ruoho, hyväilyt ja lemmekkäät sanat, pikkuseikat, jotka kaikki
kertoivat hänen huolenpidostaan. Aage oli ollut hänelle sanomattoman
hyvä ja hellä sairauden aikana, etenkin heidän vihkimisensä jälkeen.
Aagen ja Gertrud tädin huolenpito ja hoito, näinä viime kuukausina
viettämänsä onnellinen, rauhallinen elämä olivat yhdessä hänen
nuoruutensa kanssa suoneet elämälle voiton.

Agnete sulki silmänsä, aurinko lämmitti hänen kasvojaan, joita
kevättuulahdus niin raikkaasti hyväili. Pelloilta kuului naurua ja
äänekästä puhelua. Koivujen oksissa suhisi, ja lintujen liverrykset
täyttivät ilman.

Oi aurinko, kevät, kummallinen elämä, miten onnellinen minä olisin, jos
vain uskaltaisin!

Puutarhanportti narisi. Agnete avasi äkkiä silmänsä. Aage palasi
kevättöistä pelloilta. Hänen saappaillaan oli tuoretta multaa, hänen
kasvonsa olivat päivänpaahtamat, terveväriset ja hymyilevät. Hän
näytti onnelliselta — oi, tuo onnenvälke sytytti Agnetenkin rinnassa
ilontunteen — — —

Aage otti tuolin ja istuutui hänen viereensä. Agnete katsoi häneen
heikosti hymyillen, mutta tuohon hymyyn sisältyi hänen suuri
rakkautensa.

»No?» kysyi Aage tarttuen hänen käteensä. »Miten jaksat tänään? Eikö
täällä ole ihanaa?»

»On, niin sanomattoman suloista — — —»

»Pian sinä vahvistut niin, että uskallamme lähteä ajelulle. Silloin
saat nähdä koivikon puhkeamaisillaan — muitakin koivuja kuin nämä
tässä.»

Agnete katsahti riippakoivun latvaan, jossa hennot, puolittain
puhjenneet lehdet muistuttivat vangittuja auringonsäteitä, jotka
haluavat vapauteen. Kultaisen verkon takana sinitaivas kaartui
kevätauringon kirkastamana. Kottarainen visersi heidän päänsä päällä.

»Tämmöinen puu on vasta ihana», sanoi hän. »Mutta kuitenkin iloitsen
saadessani nähdä koko metsän — —»

Aage ei vastannut. He istuivat hetkisen ääneti käsi kädessä. Viimein
Agnete kysyi hiljaa:

»Puhuitko tohtorin kanssa tänään?»

»En. Mitä hän sanoi?»

Hän kääntyi nopeasti Agneteen päin, ja hänen jalopiirteiset kasvonsa
olivat täynnä odotusta.

»Sanonko sen sinulle itse, Aage?»

»Sano, sano, Jumalan tähden. Jotain tärkeää se on, sen huomaan.»

Oi, jospa tietäisi syyn hänen äänessään väräjävään levottomuuteen!
ajatteli Agnete. — Tunsiko Aage pelkoa vai toivoiko hän? — — Hän
oli ollut niin kärsivällinen vaimonsa sairauden aikana, mutta ehkä
se johtui siitä, että hän luuli hänen pian kuolevan. Mutta mitä hän
ajattelisi saadessaan kuulla lääkärin lausunnon? Jos hänen katseensa
synkistyisi, jos äänen soinnusta kuuluisi, että sanoma ei tuottanut
hänelle iloa, — oi, silloin Agnete ei välittäisi elonlahjasta, silloin
hän mieluummin kuolisi — —

Hänen kätensä kylmeni. Hän ei uskaltanut katsella Aagea, hän vain
tuijotti hiekkaan puutarhakäytävällä, jolla koivun heittämät varjot
tanssivat niin keveästi.

»Hän sanoi, että voin — tulla terveeksi.»

»Agnete!»

Oi, Jumalan kiitos, hänen äänensä värisi ilosta, siinä ei ollut surua,
ei pettymystä. Aage sulki hänet syliinsä, hän syleili ja suuteli
häntä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen hyväilynsä eivät enää olleet
arkoja kuin sairasta hyväiltäessä, ei, hän suuteli häntä lämpimästi
ja tulisesti kuin nuori mies suutelee nuorta, tervettä vaimoaan, kun
elämän onni odottaa heitä. Ja hymyillen kyyneltensä läpi, vavisten
onnesta Agnete kohotti katseensa häneen.

»Sinä siis et ole suruissasi, että jään luoksesi?»

»Oi Agnete, oletko voinut sitä hetkeäkään epäillä? — Etkö sitten
tuntenut, miten sinua rakastin? — Etten sitä sanonut sinulle ennen,
johtui siitä, että luulin kadottavani sinut enkä tahtonut tehdä
eronhetkeä tyttöraukalleni raskaammaksi — — —»

»Aage — milloin aloit minua rakastaa?»

»Luulen sen tapahtuneen sinä yönä, tiedäthän — jolloin pelastit
minut, ja minä, heittiö — minä olin vähällä murtaa sydämesi palkaksi.
Poistuessasi huoneestani olisin antanut mitä hyvänsä voidakseni kutsua
sinut takaisin. Mutta minä en uskaltanut — minä halveksin itseäni
niin sanomattomasti. — Ja sitten sairautesi aikana, johon katsoin
olevani syypää, avasi suru silmäni, ja minä ymmärsin, että sinä olit
kalleimpani maan päällä — ainoa nainen, jota koskaan olin rakastanut —
—»

»Entä rouva Tholander?» kysyi Agnete hiljaa.

»Lotten? — Niin, häneen minä olin rakastunut sokeasti, kuten
rakastutaan nuoruuden päivinä. Mutta koskaan ei tunteeni häntä
kohtaan ole ollut niin syvä kuin sinua kohtaan. Jos minussa on jotain
omistamisen arvoista, on se aina ollut sinun, Agnete — se ei ole
koskaan ollut hänen omaisuuttaan. Minä en halua enää koskaan tavata
Lottenia. Mutta minun käy häntä sääliksi — sen sinä hyvin ymmärrät.»

»Kyllä, kyllä», vastasi Agnete lempeästi ja silitti hiljaa hänen
kättään. »Ajattele häntä vain ystävällisesti. Sitä minäkin koetan
tehdä. Hänhän on onneton nainen.»

»Onneton siksi, että on pettänyt itsensä», sanoi Aage.

Agnete oli hetkisen ääneti. Sitten hän katsahti jälleen Aageen
leikkisästi hymyillen.

»Entä Margit Hedén?» kysyi hän.

»Margit!» toisti Aage hämmästyneenä. »Rakkahin, kuka on koskaan voinut
ajatella häntä?»

»Minä olen monastikin ollut mustasukkainen hänen takiaan», sanoi Agnete.

»Sitä en ole koskaan aavistanut. Ja kerrassaan syyttä olet ollut
mustasukkainen, sen vakuutan. Minun mielestäni hän on kylläkin reipas
tyttö, mutta liian kehittymätön, liian yksipuolinen, että hän koskaan
olisi voinut lumota minua — ja minä kai olen hänen mielestään jo vanha
setä, kahdenkymmenenkuuden vuotias kun olen. Ei, Margit tahtoo Gösta
Sandellin. Odotahan, niin saat nähdä. He sopivat toisilleen. Gösta on
kesyttävä villikissan, ja Margit taasen totuttaa hänet terveeseen,
luonnolliseen elämään ja opettaa häntä voittamaan pahan, jonka hän ehkä
on perinyt isältään. Heidän on hyvä olla — entä sinä ja minä, Agnete,
emmekö mekin ole tyytyväisiä toisiimme, vai mitä?»

Aage kohotti hänen kasvojaan. Agneten silmissä paloi rakkaus kuten
aina, mutta niissä oli myös jotain surumielistä, jotain haikeata,
kesken heidän onneaan.

»Mutta Agnete, mikä sinun on — etkö olekaan enää iloinen?»

»Olen, rakkahin, minä olen niin onnellinen.» — Hän painoi pehmeät
huulensa Aagen poskea vasten. — »Mutta tulin ajatelleeksi jotain. —
Minä en tule koskaan enää oikein terveeksi. Ja minä en voi työskennellä
sinun eteesi, elää kokonaan sinua varten, niinkuin tahtoisin. Minä en
voi antaa sinulle kaikkea — ja itse saan niin äärettömän paljon. Minä
tarvitsen kärsivällisyyttä, hyvyyttäsi joka päivä, joka hetki.»

»Älä sitä sure, Agnete. Ehkä siinä onkin pelastuksemme. Sinä olet
kärsinyt ja taistellut minun takiani jo kyllin kauan, nyt on minun
vuoroni palkita sinua. Anna minun nyt hoitaa sinua, suojella sinua
— se on paras maaperä rakkaudelle ja painaa vaa'an hiukan minunkin
puolelleni. Sinä, joka olet saanut maistaa rakastamansa eteen
uhrautumisen tuottamaa onnea, suot varmaan minulle nyt saman tunteen.
Sinä olet oppinut antamaan enemmän kuin muut — opi nyt myös ottamaan
jotain vastaan. Silloin luulen meidän voivan elää yhdessä onnellisina.»

Agnete piiloutui hänen syliinsä liikutettuna ja kiitollisena. Hänestä
tämä hetki oli heidän varsinainen vihkimistilaisuutensa. Nyt he vasta
tunsivat itsensä mieheksi ja vaimoksi, valmiina yhteisvoimin alottamaan
yhdyselämän, valmiina jakamaan surut ja ilot.

Äkkiä Aage nousi mennen kukkapenkereen luo. Hän alkoi poimia,
innokkaasti ja valitsematta, kaikkia kukkia. Siinä oli viimeisiä
talvikukkia ja erantista sekä vastapuhjenneita orvokkeja, pieniä
hentoja krokus-kukkia kapeine lehtineen ja yksi ainoa puoleksi
puhjennut hyasintti. Sitten hän palasi kädet täynnä kukkia vaimonsa luo.

»Minä annoin sinulle vain valkeita ruusuja, kun meidät vihittiin»,
sanoi hän. »Mutta nyt sinun tulee saada muita kukkia. Nämä kevään
hennot kukat tuovat muassaan toiveita ja lupauksia. Sillä vasta nyt
aikaa meidän elämämme, Agnete.»

Agnete hyväili hennoilla käsillään näitä kevään esikoisia — valkeita,
keltaisia, erilaisia sinipunervia. Siinä ei ollut ainoatakaan punaista
kukkaa vielä — ne heräsivät eloon vasta myöhemmin, kun aurinko
pääsi paistamaan oikein täydeltä terältään, kun kesä lähestyi.
Mutta onnellisena omistaessaan toiveet hän hymyili Aagelle, kuten
oli hymyillyt tullessaan Koivulaan, kun Aage oli toivottanut hänet
tervetulleeksi. Ja Aage tunsi nyt omistavansa kerran hämärästi
aavistamansa onnen, — onnen, joka oli niin varma ja voimakas kuin
lapsen kodin tunne, mutta kuitenkin paljon suloisempi ja rikkaampi.
Kahden ihmisen syvä onni, kun he surun kautta ovat löytäneet toinen
toisensa ja näkevät valoisampien aikojen koittavan — kaikki kesän riemu
ja syksyn rikkaat sadot, jotka kevät kantaa sylissään.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORTA LEMPEÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.