The Project Gutenberg eBook of Nuoruuden muistoksi
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Nuoruuden muistoksi
Viisikymmentä runoa
Author: Alpo Noponen
Release date: May 4, 2026 [eBook #78601]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: E. W. Ponkala, 1912
Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78601
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORUUDEN MUISTOKSI ***
NUORUUDEN MUISTOKSI
Viisikymmentä runoa
Kirj.
ALPO NOPONEN
Helsingissä,
E. W. Pönkälä kustannuksella,
1912.
SISÄLLYS:
I.
Nuoret.
Jos väsyy vanhat soutajat.
Markus Kurtius.
Muisto.
Mahdoton ratkaista.
Suokoon taivas nousuvuoden.
Kolme luotetta.
Tunne ja teot.
Midianilaisten erämaissa.
Vuosisatojen yö.
Veljen muistopäivänä.
Keväällä 1900.
Koulupihalta.
Viimeinen viesti suomalaisella postikortilla.
Kansan edustajille.
Imatran ääni.
Simson.
Suomalaisen työväen laulu.
II.
Kolkon pyhimys.
»Nouse ja käy!».
Uudenvuoden toivotus.
Kyyhkyset ja rotat.
Kristiina kuningattaren jouluyö.
Totuus.
III.
Suomen nainen.
Sarkatakki.
Maaliskuun päivänä.
Koti.
Sotiemme rakentajat.
Runottaren tupa.
Laulajain marssi.
Pohjolan kesä.
Näköalani.
Talven saapuessa.
Ruusun umput.
Näkymättömät kädet.
Ihmissydän.
Tikitin takitin kello käy.
En ilohon luota, en murheeseen.
Nauroin ja itkin.
Jaakobin tunnustus Raakelille.
Kuningas Eerik.
Mikä on kohtaloni.
Sua etsin.
Keinutuoli.
Eräässä toverijuhlassa.
Koulusta eroaville.
Vuosileikki.
Kun joulu on.
Tervehdys kotiseudulle.
p/
I.
/p
Nuoret.
»Suomalainen Nuija» nimiselle ylioppilasyhdistykselle.
Mont' elämässä kalleutta on:
vapaus, kunto, maine, mielen suoruus
ja neron lahjat, hetket nautinnon,
mut kalleinta on toivorikas nuoruus.
Ei yksin vuoksi lemmen unelmain,
ei haavekuteen kultaisien vöitten,
vaan kevät-voimain vuoksi uhkuvain,
joiss' alkujuuri suurien on töitten.
Niin, nuoret omistavat maailman;
ei tyrannien sortovaltikalla,
vaan vallalla sen hengen mahtavan,
mi syvyyksistä pimeyden alla
maan vankan nosti luomisvoimillaan,
loi sille elämän ja määrän luki,
sen taivaalle toi päivän paistamaan,
sen kummut yrttiin, kukkasihin puki.
Siis tinkimätön »terve» nuorilleni
He vanhaan leiliin uuden viinin valaa.
Kun kulkee he, niin liekki kaunoinen
ylitse harmaan tuhkakentän palaa.
He voivat sen, mit eivät vanhat voi.
He murtaa läpi vastuksien vuorten;
se työ jos heille harmaat kutrit soi,
on tiekin auki vastaisien nuorten.
Nää iloitkoot! Työt uudet odottaa
taas heidän kättään, mieltä innokasta;
ei mikään aika, mikään kansa, maa
voi nuorten puoleen laata katsomasta.
Kun epätoivo toisten tarmon lyö,
niin kestää vielä nuorten uljas usko,
ja vaikka laaja levittäikse yö,
siin' uuden päivän lupaava on rusko.
Yks oikeuden kauppaa harjottaa,
ja toisen sokaa suosio ja kulta,
mut lahjomatta aina leimuaa
nuor' rinta pyhän kiivauden tulta.
Muut harkitsevat lahjaa antaissaan;
he suovat sen, mi selvän hyödyn kantaa,
mut nuoret eivät tingi milloinkaan,
he antaa kaikki, itsensä he antaa.
Se ainoa ei nuorten uhraus,
mi heimon rakkaan auttoi ahdingosta,
kun kuiluun syöksee nuori Kurtius
tai Hellaan pojat seuraa Deksiposta.
Tuoss' astuu maamies jälkeen auransa...
Kivikko maa, ja turpehet on tiukat.
On työläs raataa uutispeltoa,
ja vanhuksella voimat ovat niukat.
On jalka raskas, vanhus huoahtaa:
»Ois huomenna jo kylvöpäivän aatto!»
Mut poikansa hän silloin nähdä saa.
Tää tulee, lausuu: »Lepää, rakas taatto!»
Nyt uudet voimat työhön tarttuvat,
ja kova pelto kuohtuu viipymättä;
kun tähkät siinä aaltoo armahat,
niin vanhus siunaa pojan nuorta kättä.
Näen tiedemiehen luona pöytänsä.
On kesken ijän tutkimusten summa.
Mut sammumass' on häitä kynttilä,
yö lankee päälle pelottavan tumma.
Hän painaa päänsä epätoivoissaan...
Mut kasvot lauhtuu tuskan katkeroimat,
kun valmihina työtä jatkamaan
jo heti nuorten virkeät on voimat.
Ja kolmas tuossa, uuras matkamies.
Hän etsii suurta ihmisyyden majaa,
miss' aina viluun lämmin olis lies
ja täyteen luotais onnen mitta vajaa.
Nyt kaukana hän vielä siitä on,
mut kohta hälle vartija jo soittaa,
ja turha loppu elon taistelon
se kuoleman voi hältä katkeroittaa.
Vaan kun hän näkee, kuinka nuoriso
taas luottain alkaa uuden pilgrim-retken,
on niinkuin määrä löydetty ois jo,
se tyydytys on pyhä viime hetken.
Niin suvut täällä seuraa toistansa,
kaikk' alaspäin ne elonvirtaa soutaa;
mut aamusta on matka kauneinta,
sen kirkasta me ihailemme poutaa.
Kun väsyneinä vanhat painuvat
taa rannan, missä päättyy näköpiiri,
niin sijalla on nuorten armeijat
edellä toivon seppelöity viiri.
Jos väsyy vanhat soutajat.
Jos väsyy vanhat soutajat,
heit' ällös, nuorukainen, soimaa,
tuo työhön jäntees joustavat,
suo airon ponsiin nuorta voimaa!
Tuo kevään koivut keulahan
ja kaariin tuomen lehvät nouda
ja helmaan toivon valkaman
niin venhe seppelöity souda!
Markus Kurtius.
On aika ankara Roomassa.
Kun kuumehöyryjä rotkot syvät
taas luovat Tiberin tienoilla,
niin ilman ainekset myrkyttävät.
Maan turvan, uljahan Kamillon,
pois rutto kauhea vienyt on.
Se antaa intoa etruskeille;
he laumoin tulvivat Rooman teille,
he jälleen kaupungin saartaa, salpaa,
sen muurten luona he hijoo kalpaa.
On auki temppeli Januksen,
ja kättä vääntäen, auki hapset,
käy sinne kulkue neitojen,
siell' itkee äidit ja itkee lapset;
mut kaksikasvoinen jumala
ei naisten tuskasta lainkaan huoli,
ja miehet vailla on tarmoa,
kun parhain sankari heistä kuoli.
Ja lisäks angen ja onnettuuden
syyn kasvaa saa pian kauhistus,
suo tulla Jupiter turman uuden.
Pajassaan suuttuvi Vulkanus;
sen raivo hillitön ruhjoo maata
niin Rooman forumin halkaisten,
Kapitoliumilta ettei saata
nyt päästä luo Palatinuksen.
Tuo kita kauhea manalan,
mi auki keskell' on kaupunkia,
on kammo suurempi kulkijan
kuin koko mahtava Etruskia,
sen joukot muurien ulkopuolla
ja ruttokaasut Suessan suolla;
siit' uhkaa furiat kauhistavat,
jotk' ihmisverestä siitti maa
peloksi tahratun omantunnon,
vaan jotka, oikein kun raivoavat,
myös aikeet puhtahat, parhaan kunnon
voi vihan vimmassa kukistaa.
Nyt luokse Augurein kansa kulki:
»Te, joiden tahdolle jumalten
salaiset neuvot on suotu julki,
oi, vastatkaa, joko Roomallen
ne sääsi kauhean kukistuksen,
tai miksi hirveän manan uksen
ne loivat auki sen keskellen?»
Ja Kapitolium-kummulle
nyt käyvät ilmojen ennustajat,
ja taivaslaen, sen laajat rajat
niin tyystin tutkivat siellä he.
He tarkkaa lintujen lentoa
ja kaakotuksia pyhäin kanain,
he vartoo syntyä ennussanain;
ne onkin kohta jo valmiina.
Näin lausuu Augurit: »Hekate,
yön synkän henki ja kauhistuksen,
hän vannoi tuhoa Roomalle.
Hän yllyttänyt on Vulkanuksen
ja kaikki jumalat alla maan
meit' ahdistelemaan kauhuillaan.
Vaan Rooman miesten ja Rooman naisten
tää viha kauhea manalaisten
se voitettava on lemmellä;
ja taivaan haltijat suuret, hyvät
meit' auttamaan heti ilmestyvät,
sen äsken päätti he pilvissä.
On kita auennut hornan yöstä,
mut roomalainen jos siihen syöstä
voi sen, mi kallehin hälle on,
niin kuilu saatu on täytetyksi,
ja Rooma jälleen on ehjä, yksi
kuin kylki marmorikallion.»
Nyt Markus Kurtius esiin astui,
nuor' uljasryhtinen patrisi,
ja monen kuulijan silmä kastui,
kun selkein äänin hän lausuvi
»On henki, elämä mulle kallis
ja nuoruus, kultaiset hetket sen;
on Rooma kalliimpi, sit' en sallis
kukistaa henkien kateiden.
Kun kallehinta en antaa saata,
en Roomaa, armasta isäinmaata,
min elää täytyy ja kukoistaa,
niin kelvatkohon, sen pyynnön hartaan
ma huudan puolehen jumalten,
se, jok' on kallehin jälkeen sen!
Te, kansalaiset, luo kuilun partaan
nyt käykää, henget mun uhrin' saa.»
Ja kohta tuonelan jumalille
hän nuoren henkensä vihkivi
ja ratsun korskean noutaa, sille
hän seppelöitynä istahti.
Ja silmät säihkyen innostusta
ja aamun kirkkaus otsallaan
hän kiitää ratsulla kitaan maan,
ja umpeen painuvi kuilu musta.
Kuin kylki marmorikallion,
jot' ei voi särkeä myrskyn laine.
niin ehjä, vankka taas Rooma on.
Siell’ elää ainian urhon maine
ja kansan sillä on siunaus.
Se parhain palkka on jokaiselle,
ken isäinmaalle, sen ehjyydelle
kaikk' uhraa, kuin teki Kurtius.
Muisto.
On muisto kansalaisten jaloin
niin kirkas, ylhän-kuulakka
kuin taivaanholvi; tähtivaloin
mi kaartuu korkeudessa.
Luo jalon kansalaisen muisto
niin hartautta mieleemme
kuin temppeli tai pyhä puisto,
kun juhla-aamuin näemme ne.
Me yllä parhaat juhlavaatteet
avaamme portin malmisen,
pois kaikki halvat arki-aatteet
sen ulkopuolle heittäen.
On jalon muisto niinkuin tuli,
mi kuonan meistä puhdistaa,
sen tieltä mielen nurjuus suli,
se nöyryyttää, se nostaltaa.
Se hohtava on käskynsana:
»Mi velvollisuus on, se tee!»
Ja armaana ja ankarana
se vapauttaa ja tuomitsee.
Se herttainen on liekki yössä
ja puhteen kaunis kynttilä,
se innostuttaa meitä työssä,
vie painon päivän helteeltä.
Se arvokas on aarre meille
ja kulta tummentumaton;
kun muu on mennyt turman teille,
se rikkautemme vielä on.
Mahdoton ratkaista.
Kansallismielisen Nuorisoliiton kesäjuhlaan Ilmajoella 1912.
Se on, ystävä, ratkaista mahdoton,
minä aikana ihminen kaunein on...
Valokummulla suojatun kotimäen
hänen lapsena leikkivän ensin näen
sinitaivaan puhtaus silmissään,
sulot kutrit kullasta ympäri pään.
Elon nuoren siinä on aamunkoi,
jota päivä kaukainen purppuroi.
Hän on ystävä tähtien, enkelten,
hän on kevään kaunehin kukkanen,
hän on toivon nouseva, vihryt saari,
hän on auringon hohde ja sateenkaari.
Hänt' aina ma katselen ihailuin,
väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:
Hän kaunis on, min' en tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.
* * *
Minä nuorukaisena sitten saan
hänen nähdä rientävän maailmaan.
On toiveita täysi ja uljas hän,
hän uhkuvi voimia elämän;
viel' otsalla kirkkaus aamuinen
kuin sankari käypi hän riemuiten,
on poskilla verevä rusko,
poven täyttää luottamus, usko.
Hän seppelöidyllä purrellaan
elonvirtaa valmis on laskemaan,
meren aavan hän etsivi selkää,
ei kareja, myrskyä pelkää.
Sen tehdä, mi toisilta kesken jää,
sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,
sen tahtovi hän, se on määränpää;
hän sen saavuttaa tahi kaatuu.
Kun silmänsä näen mä säihkyvän,
kun uhrauksiin on valmis hän,
hän kaunis on, min' en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.
* * *
Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.
Häll' on elämän vakavuus kasvoillaan;
hän taistelee ja hän tekee työtä,
tuul' enemmän vastahan käy kuin myötä.
Hänen matkan varrella ainiaan
on pakko hillitä purjeitaan,
sillä keskellä kuohuvan aallokon
hänen pieni purtensa vaarass' on.
Elo pettää niin monet toivehet,
monet kuihtuvat kesken kukkaset;
minne kylvää hän, siitä toinen niittää,
häntä tuskin kenkään muistaa ja kiittää,
joka riemu murehen myöskin tuo,
valohetket kaikki ne varjon luo.
Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,
kun huolen jälkeen sai huolta uutta;
hän onnen iskuista maass' on maannut,
mut kilvoituksista vain ei laannut,
kun toipui, riensi hän taistoon samaan
ja oppien itsensä unhottamaan
hän velvollisuuttansa täyttäen
niin siirtyi päivästä toisehen.
Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,
mut jalouden leimankin antaa työ.
Kun joskus hän pyyhkivi otsan hien
ja huokaa hetkisen laidassa tien,
hänen katseessansa ja piirteissään
näen jälkiä kestetyn myrskysään,
näen suuren, ylevän ilmehen,
joka uhmii oikkuja hetkien,
jopa sortuessakin vielä on
luja pantti voittoisan taistelon ...
Hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.
* * *
Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,
pää harmaana, hartiat kyyryssä;
ovat kasvot ryppyiset, silmiss' on
valo lauhtunut ilta-auringon.
Tuoss' sauvan turvissa astuu hän,
ja hän näyttää alati miettivän
tien kulkua kummuilta lapsuuden
sen loppuun, hautojen äärehen.
Hän matkan tappiot, harhailut
on kaikki tyynenä kuitannut.
Kun elon vaihtelevaiset kuvat
taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,
hän niitä katsoo ja hymyää:
»Niin, unta vain oli kaikki tää!»
Hän lepää töistään ja odottaa
vain tuonen airutta kutsuvaa,
ja niin hän taipuu sen vietäväksi
kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.
Ja armaat lapsuuden muistelmat
ja nuoren unelmat uhkeat,
ja parhaat hedelmät miehuustyön
hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,
jota kantain käypi hän tähystäin
unelmainsa uusihin maihin päin.
Kun kilvoituksien raueten
−ja−haudan−vuotehen aueten−
hän kunniaseppele ympäri pään
käy luottavaisena lepäämään,
hän kaunis on, min' en tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.
Suokoon taivas nousuvuoden!
Ei unhottaa voi synnyinmaata
mies vakaa vuotta alkaissa,
ei rukouksistansa saata
pois sulkea sen onnea;
siis nouskoot puhtaat suitsutukset
nyt alttareilta sydänten,
ja kuulkoon Suomen huokaukset.
Hän, kansain Isä ylhäinen!
Vaan liikaa älkää toivotelko,
sen verran vain kuin kohtuus on:
kun mielestämme poistuis pelko
ja epäröintä ponneton;
kuin vainiolt' ei koura kadon,
ei rae, halla viljaa veis,
vaan, kantain kaunihimman sadon,
se päivän alla aaltoileis;
Ei pettäis pelto kyntömiestä,
vaan mitan kukkuralleen lois,
ei hartioille pantais iestä
sen raskaampaa kuin kantaa vois;
kun valtikkaa vain hoitais armo,
ja totuus ohjat pitää sais,
ja miehiemme vankka tarmo
sumusta meidät johdattais;
sais kansa ruhtinaalta hoivan,
ois turva luja luottamus,
ja epäluulon katkeroivan
hajoittais raitis tuulahdus,
ja palatsit ja linnat kuulla
vois ääntä kansan pienoisen,
vaikk' emme liehu sydän suulla
tai pöyhitsele kerskuen;
ja että kuva kalliin maamme
vain eheämmäks kirkastuu,
ja vaikka vaiheet mitkä saamme,
me seisomme kuin vankka puu,
mi, taivuttuaan myrskyn tullen,
taas latvan uljaan nostattaa —
Niin, taivas nousuvuoden sullen
nyt suokoon, armas kansa, maa!
Uudenvuodenpäivänä 1899.
Kolme luotetta.
Katkelma.
Altain vuoristo. Suomen suvun suuri tietäjä Osmo istuu
kallioilla. Takana ja sivuilla jylhät vuoret.
_Osmo_.
Oudostellen, vanha Osmo,
katselet ajan kulua,
kun koko sukusi suuri,
heimo kuuluisa Kalevan
tutut nuotiotulensa
heittänyt on hiiltymähän,
virrat kaunihit, kalaiset
hylkäs yksin hyrskymähän,
antinensa metsät aavat
jätti tuulien tuvaksi,
vuoren rintehet vakavat
ilvesten ilosi joiksi.
Mikähän vetävä voima
iltaruskossa asuvi,
kun sen luo haluvi heimo?
(Katsoo vasemmalle).
Suomi, sorja tyttäreni!
Hänkö heittävi hyvästit?
_Suomi-neito_
(saapuen vasemmalta Osmon luo).
Kulkeissa kuvetta vuoren
kiven korkean kukulta
kusakoissa kultaisissa,
hopeaisissa helyissä
Päivätär pakisi mulle:
»Kauan et Kalevan lapsi,
Suomi-neitonen sorea
näillä ilmoilla iloitse,
kulje näillä kunnahilla.
Meren läntisen lähellä,
liepehellä laajan Pohjan
vartovi varattu maasi,
milloin välkkyen vesinä
kukkakumpujen välistä,
milloin hohtain kuin hopea
alla tähtien tuhanten.
Sinne jo samoa, Suomi!
Kullat hohtavat kedolle,
haavan oksille hopeat
eeltä siuon seulomahan,
että seutuhun sulohon
sydän kiintyisi sinulta.»
Niin hän haastoi ja hävisi.
_Osmo_.
Kuultuasi kutsun moisen
mitä mielessäs kytevi?
_Suomi-neito_.
Olen kuin keväinen pääsky,
jolle Pohjolan periltä
suvituulet tuoksahtavat,
tai kuin taimen tyynen lammen,
jolle kuuluvi kohina
kosken kukkulantakaisen.
Kuink' on sun, isäni Osmo?
_Osmo_.
Olen kuin haapa huolainniekka,
lehdet tuulehen lähetän.
_Suomi-neito_.
Seuraisit minua sinne,
tuohon maahan mairehesen?
_Osmo_.
Runko lehtien mukana,
kanto puuta kaadettua!
_Suomi-neito_.
Oudon maailman oville
lähtevätä lastas neuvo!
Katsehes terävä tunge
halki aikojen hämärän,
kerro kohtalot tulevat,
au'o arvat vastaisuuden!
Kuinka on käyvä kasvattisi,
miten Suomi suoriaapi
varatuista vaiheistansa
meren läntisen lähellä,
liepehellä laajan Pohjan?
Jos ma uhkuhun uponnen,
meren jäälle jähmettynen,
sortunen sutosen suuhun,
karhun kauhean kitahan;
tahi soisko suuri luoja
Suomelle suviset päivät,
lauhat tuulet lapsillesi,
sois sen ilmoja ihata
vapahana vieriskellä,
rannoilla rakastetuilla
kuulla käen kukkumista,
kuusen kultaisen humua,
kieltä kantelon kotoisen?
Kerro, kultainen isäni,
syrjähän nyt syökse verho!
_Osmo_.
Sitä en taida, tyttäreni.
Ei Ukko ylijumala
salli ihmenon ikinä
kammiohon kurkistella,
jossa juovat kohtalomme
kaikkiviisas on kutonut.
Sokkona ei siltä huoli
mannun lapsen matkustella;
niit' on luotteita lujia,
pysyväistä pontta monta,
jotk' ovat aina onnessamme
paraimmat peränpitäjät,
johtavat jalosti myöskin
ajan aatkelan ylitse.
_Suomi-neito_.
Ilmoita, isäni, mulle
näistä luotteista lujimmat!
_Osmo_.
Kolme luotetta lujana
turvanas on, tyttäreni.
Jos ne heitti sun hädässä,
silloin on kadonnut kaikki,
surma Suomeni tavannut.
_Suomi-neito_.
Mitkä on ne kolme? Kerro!
_Osmo_.
_Yks_ on taimi taivahasta,
siemen siunattu jumalan,
joka on maahan juurrutettu,
ihmis-sieluhun syvennyt,
kohonnut pyhäksi puuksi,
luonut herttaisen hedelmän.
Elon yössä eksyneelle
on se tähti tuikkavainen,
korpehen kadonnehelle
lämpöinen luvattu liesi,
hyljätyn ja heikon hoiva,
turva tuskien alaisen,
haavat hellästi sitovi,
viihtävi vihaiset mielet;
polttehelle raivon rinnan
on se lääke lievittävin,
tunnon paiseille pahoille
suistava sula metonen.
Kaikki muut kun ponnet petti,
silloin siihen sa kurotat
niinkuin hukkuva hädässä
köyden päähän katsottuhun;
ja kun maan matalan lapsen
katse tuskissa tähyten
sumuhun on sammumassa,
tämä luote luottamusta
korvahan sen kuiskuttavi,
että on elämä vielä,
toivo tähtien takana
tuonen virran tuolla puolen.
_Toinen_ on maassa muovaeltu,
perus pantu taivahassa;
se ei lahjoja lähesty,
polvistele puolueita,
siitä on saanut suojelijan
etu orvon onnettoman
sekä riista rikkahankin.
Peto polkea sen voipi,
luonnon voimat lyövät rikki,
vaan ei kuoleva kukana
siihen kostotta kajoa;
kalliona kaatui päälle
juuriensa jäytäjälle,
ken sen huolti horjumahan,
taitteli omat tukensa;
heimokuntien kukoistus
seurasi sen suosimista,
vaan sen käskyn kiertäminen
tuotti turmiot tuhannet.
Jos se luote lonsiavi,
jos se ponsi ei pitäne,
silloin on susilla valta,
horna herraksi ylennyt.
_Kolmas_, lapsi kansanhengen,
herui helteistä sydänten,
innon läksi lietsimistä;
siivin liitävi lehossa,
yli suon kuin myrsky soipi,
luopi hongat huojumahan,
vaappumahan vahvat vuoret;
vaan kuin hiljainen hyminä
vierivi se viihdytellen
aaltoja asettuvia.
Kastenurmikon keralla
rannalla selän sinisen
kerkeyttä kesyen surren
kylpevi se kyynelissä,
mutta vinkuissa vihurin,
rajutuulen raivotessa
nousevi kuin nuori karhu
uhmimahan uhkasäätä;
kehän kultaisen kutovi
päähän urhon uljasmielen,
väärän sortajan sitovi
hihnalla häpeäpaalun;
katehinen kansansyöjä
ei sen soisi elpyväksi,
sukukunnan suosijasta
vara siin' on vastaisuuden;
se on palkeista parahin,
kun on ruostunut rovio
liekkimähän lietsottava,
tuli loistava takassa,
joka yöhyen ylitse
perhettä pitävi yllä;
ja jos viikon valvominen,
kauan kestävä kidutus,
sais sun, Suomi, sortumahan,
kuuna aina kumpuasi
kaihoten se kirkastaisi.
_Suomi-neito_.
Voi en, hetken lieto lapsi,
nousta tietojes tasalle,
nähdä syntyihin syvihin;
laukaise jo lausehesi,
ponnet paljasta minulle!
_Osmo_.
_Uskonto, laki_ ja _laulu_ —
niissä syntyjen sisällys,
oka vankka ongelmoiden.
Tunne ja teot.
Kirjotettu »Heimolan» vihkimisjuhlaan 19/11 1910.
Lausunut Iida Aalberg.
»Mun nimellein te minkä teette huoneen?»
Niin Jahve lausui Israelille,
ja vieläkin on vahva totuus se;
tai tiedämmekö jonkun täällä luoneen
sen rakennuksen muodon, holvit, pylväät,
mi käsittäisi kaikkein korkeimman
ja rajoituksiin paikan ahtahan
sitoisi hengen aavistukset ylväät?
On suuret tunteemme, mut työmme halvat;
se, minkä teemme, vajavaksi jää;
kun aate, henki saapi muodon salvat,
niin hienoin, kaunein siitä häviää.
Sä sielussasi joskus laulun kuulet
niin helkkyvän kuin virta hopeinen,
sä ystävilles laulaa tahdot sen
ja siinä myöskin onnistuvas luulet;
sä voitkin äänet säveliksi liittää,
mut tultasi et täyttä niihin saa,
siks kultamaljaksi ei voi ne riittää,
mi henkes lämmön muille ammentaa.
Sä kuoren vain saat ilmi hopeestas,
sen ydin syvällä on sielussas.
Ja rakkautes, elos sisin valo,
sun lempes olentohon kalliiseen,
se piilee povessas kuin helmi jalo
ja säteileepi onnen sydämeen;
se on kuin jumalainen tuli hellä,
saat sieluas sen luona lämmitellä. —
Mut helmes muiden nähtäväksi avaa,
se tummuu kohta julki tullessaan;
jos hellyytes ei ole naurettavaa,
se kömpelöksi, heikoks huomataan.
Kun elon kurjuutta sa katselet,
min pyörteisiin niin monet menehtyvät,
näet orpoin hädän, äitein kyynelet
ja kasvoillansa surun uurteet syvät,
sa sulat sääliin, poves sykkäilee,
sun mieles kovaa kohtaloa soimaa,
sen vääryyden sun tuntos tuomitsee,
sä ihailetkin kärsivien voimaa ...
Mut mitä teet? — Sun suuri hellyytes
suo jonkun lantin kouraan kerjäläisen,
alastomalle säässä talven jäisen
tuot rippehiä vaatehylkyjes.
Sun säälis kaunis on, on suurinta,
mit' elää kätköss' ahtaan ihmisrinnan,
mut tästä sielus rikkaudesta
sun tekos suorittaa niin kurjan hinnan.
Mut povees mailta valon, totuuden
voi joskus lentää sytyttävä säen
niin oudon liekin sieluus virittäen
ja vanhan rauhas tokeet riistäen.
Sä silloin näet, mit' ennen nähnyt et:
työss' uupuneiden selät kyyryiset,
näet miljoonittain nääntyvätä lasta,
mut toiset hoippuvan näet hekumasta;
näet minkälaisen elon täytyis olla,
mut ympärilläs kaikk' on hunningolla,
sydäntä arkain kourii kädet tylyt,
lamass' on rehdit, kunniassa hylyt,
ja ihmisyyden pyyteet ihmisyys
lyö maahan niinkuin kesän kukat syys. —
Kuin julmistunut poika Jupiterin
sä sotaan nouset vastaan maailmaa,
sen kurjuuden sa tahdot karkoittaa
kaikk' kerrallansa taikka pienin erin.
Sun siihen pakko sisällinen vie,
saat itses unhottaa ja alttiiks antaa;
mut tuskin huomaat, kun jo sua kantaa
vain kunnian- ja vallanhimon tie.
Ja isänmaallisuus! Me emme tiedä,
min tulen tutkittavaks meidän on
tää huolten kulta pakko vielä viedä;
siit’ erota on meidän mahdoton
kuin äidin hellän tutun kehdon takaa,
miss' ainut lapsi tuskissansa makaa.
Se kehdost' asti seurannut on meitä
tää pyhä rakkautemme synnyinmaan;
se meidän kerallamme kulkeissaan
on nähnyt iloa ja kyyneleitä,
se kuullut puhtaat huokaukset on,
jotk' ovat nousseet korkeutta kohti,
sen tulen nähnyt, silmissä mi hohti,
kun toivoon vaihtui aika toivoton.
Se luonnon-tuores on ja puhtoinen
kuin kirkas vesi Suomen kallioista;
sen luova lähde povestasi poista,
niin kuiva olet ruoko laineiden.
Mut huudettuhan, kieltää sit' ei saata,
myös huulin likaisin on isänmaata;
sen rakkauteen on tehtaanleima lyöty
ja markkinoille raastettu ja myöty,
ja yllä vaippa isänmaallinen,
mut alla halpa omanvoiton kuona,
kuin korpi-kansa riitaveden luona
on kahakoitu Herraa kiusaten.
On loidontuneet rajat Kaanaan maan;
mut syytä lienee siihen myöskin meissä,
meiss' eväs-rihkamista riidelleissä,
me teoillamme tunne tahrataan.
*
Kun työlle isänmaalliselle on
taas koti kaunis saatu katon alle,
siin' eläköhön tunne tahraton,
mi horjumatta joukon huudannalle
ja säikkymättä uhkaa mahtajain
vain omaa totuuttansa noudattain
niin ohjaa neuvoja ja toimintaa,
siit' että Suomi kunniata saa.
Midianilaisten erämaissa.
Hän paimenena Jethron lampaiden
käy aamuin metsiin, illoin taasen palaa,
mut raskas tunne muukalaisuuden
ei lakkaa rintaa kalvamasta salaa.
Voi hillitöntä nuorten intoa!
Se hänetkin sai suunniltansa syöstä;
hän murtaa mieli kahleet orjilta,
pois heimokunnan saada sorron yöstä;
nyt asukkaana oudon erämaan
hän tuomittu on karjaa kaitsemaan.
Vaan mieltäkirveltävä voivotus
se korven halki kuuluu kansan oman
kuin siskon itku, isän huokaus
ja valitukset äidin toivottoman.
Ja vihamies sit' ilkkuu tunnoton,
min pelonhaamuna on heimo halpa.
Tuo paimen kerran uskoi, hän ett' on
se sankari, min säkenöivä kalpa
kaikk' isän itkut, maammon mahlut kostaa,
lyö sortajan ja sorrettavat nostaa.
Nyt hän vain polo pakolainen on.
Hän laumaa ruohokunnahilla ohjaa,
mut ajatus niin raskas, lohduton
syvintä mataa synkän rotkon pohjaa.
Jos huojennusta luoda hiukankaan
hän voisi noiden kärsivien vaivaan,
hän riemuisesti kulkis kuolemaan
ja viime työksi kiittäis Herraa taivaan.
Taas kerran värisevin sydämin
hän karjoineen käy kaltahalta vuoren...
Mi ilme tuolla ihmeteltävin?
Mimoosa-pensaan havaitsee hän nuoren,
mi kulumatta kirkkain liekin palaa,
tuon kumman nähdä läheltä hän halaa.
Hän ottaa tuskin askeletta kaksi,
kun liekistä jo ääni varottaa:
»Pysähdy, Mooses, täss' on pyhä maa;
tee tomusta siis jalkas puhtahaksi!
Ma Jumal' olen isäs Jaakopin,
on mulle tuttu Israelin hätä,
sen huudot olen kuullut taivaihin
ja auttamatta kansaani en jätä.
Nyt ajan näet kauan toivotun,
ja aseekseni valitsen ma sun.»
Ja sydän aaltoilevi paimenen,
hän nöyrästi luo silmät maata kohti.
Vaan päivän paahtamille poskillen
tuo ihmevalo pensahasta hohti.
Vuosisatojen yö.
Usva kattavi kaupungin,
ilma raukea painaa mieltä,
mutta kerkein askelin
hetket rientävät hetken tieltä;
päivä sammuu ja taivahilta
saapuu päättyvän vuoden ilta,
saapuu vuosisatojen yö.
Vuosisatojen tumma yö!
Suuret tuntehet kuohumaan
lietsot ahtaasen ihmispoveen,
paljalla jätin voimakkaan
moukaroitset sa sydän oveen;
sielun silmissä vuoreks paisut,
olleen kaikki mi alleen peittää,
turhaan, turhaan me lapset vaisut
taakses katsetta koemme heittää,
salaperäinen, outo yö!
Nukkuu ilma ja nukkuu maa,
mutta kansa ei unta saa.
Ahtaaks muuttuvi asuinmaja
ihmisen.
Mistä on tämä ahdistaja
sydänten?
Aatos mahdu ei orren alle,
päästä pyrkivi laajemmalle...
Ukset auki! Nyt täytyy lähteä.
Kaikki käy
taivasta tarkkaamaan, mut tähteä
siell' ei näy.
Ilman holvi niin aava, ylhä
kaikkialla on synkkä, jylhä,
yltä-ympäri haamoittaa
kohden katsetta tutkivaa
pilvien raudanharmaa vyö,
vuosisatojen synkkä yö.
Mutta tuolla on kummullaan
temppeli Kaikkivaltiaan.
Kellot sieltä niin kutsuvasti
hiljaisuutehen helkähtää,
valot välkkyvät rauhaisasti
yötä halkoen himmeää,
voimakkaammin kuin tällä erää
tehonnut ne ei koskaan lie,
kaipuu kuihtunut elpyy, herää,
kansan virtana templiin vie,
siellä vastahan uutta aikaa
uskon voimakas virsi raikaa ...
Kuule! Toivoa täynn' on se:
»Jumala ompi linnamme ..
Mieleenkiintyvä juhlayö!
Salaisuudet niin sangen syvät
tumma kaapusi kätkevi;
ennenkuin ne kaikk' ilmestyvät,
hämärä sua tummempi,
peittää meitä ja peittää sua;
mutta aikojen vaihtelua
silmä valvovi kaikkinäkevän,
jumalan väkevän.
31/12 1899—1/1 1900.
Veljen muistopäivänä.
Laulettavaksi.
Vuodet vierii kosken lailla,
virta vuolas meitä vie;
äsken kuljit kukkamailla;
koht' on eessäs syksyn tie.
Aika rientää eteenpäin,
kulkee kukkasin ja jäin,
touoin, tähkäpäin.
Uhrit kalliit elo vaatii,
kevät-innon, kesän työn,
vastalahjaks meille laatii
otsallemme valkovyön.
Anna hehku auringon;
rauha iltakuutamon
siitä palkkas on.
Ikuisuuden kallis kaiho
aarre suur' on sydämen,
siin' on kirkas kevätlaiho
syksysäässä vanhuuden,
soihtu illan pimennon,
valotorni siinä on
öisen aallokon.
Veljyt, soihdunkantajaksi
kutsumuksen saanut oot;
itses tunnet turvaisaksi,
kuinka vuodet virratkoot.
Aikas on kuin ikuisuus, —
Herran armo ain' on uus,
armo aina uus.
Keväällä 1900.
Se siis on totta! Pettyivätpäs — oi —
ne, jotka luuli, ett'et enää, Suomi,
sa talven kinoksista nousta voi;
ne, jotka toivoi, ettei sulo tuomi
sun kummullasi kukkaa koskaan lois,
ei kertun laulu latvassa sen sois.
Nyt mitä näen? Kevään ruhtinas
on uskollisna entiselle laille
sun vapauttanut talvikahleistas;
vihanta vaippa levinnyt on maille,
ja halki puiston lehtiseppelten
väreilee päivänhohde kultainen.
Mi lohdun merkki! Viimat talviset
ne kevään valtaa suotta vastustavat;
povelta Suomen kukat tuhannet
hedelmän luontiin uuteen puhkeavat,
ja koetuksienkin aikoina
sen kansa laulaa kevätlaulua.
Koulupihalta.
Aamukansa keväinen,
rusoposki, punahuuli
kesken leikin riemujen
kutsun velvoittavan kuuli.
Ilot herkät heitti se,
riveihinsä riensi heti,
linnan tutun portille
tuttu tie sen hiljaa veti.
Siinä nuori toivo maan...
Hellin mielin katsoin heihin,
ryhtihinsä luottavaan,
hillittyihin askeleihin.
Silmät kirkkahat kun näin
sitten innostuvan työstä,
tiesin valoon, päivään päin
Suomen käyvän syksyn yöstä.
Kehitystä keväämme
mitkään hallat eivät estä,
juurensa kun saapi se
Suomen lasten sydämestä.
Viimeinen viesti suomalaisella postikortilla.
Ma kerran vielä viestiks lähetän
tään kortin, joss' on leima kallis Suomen;
tää päivä siltä päättää elämän,
tää hyväksyy sen, vaan ei enää huomen.
Niin, vainiolla olemuksemme
nyt halla kaikki hävittävä hiipii,
ja vaakunamme, juhlamerkkimme
pois tyly käsi tempaa, rikki riipii.
Ei viatonta heikon iloa
nyt voimakkaiden itsetunto salli.
He olojamme voivat ohjata,
vaan sydän meill' on voittamaton valli.
Se sykkää, sykkää suomalaisena,
ei siihen yllä valtakäsky mikään;
siell' aina valvoo Suomen leijona
ja vaakunamme säilyy ijäst' ikään.
13/1 1901.
Kansan edustajille.
Kun Siinain, käyden Kaanaasen,
tavoitti Israeli,
niin vuori peittyi pilvehen
ja tulta leimahteli.
Vaan Israelin vanhimmat
tien halki pilven tapaa,
laelle vuoren nousevat,
siell' ilma puhdas, vapaa.
Sees taivas niinkuin safiiri
se hohti korkealta,
ja miesten mielet tenhosi
nyt Jahven hengen valta.
Ja Israeli vastainen,
sen riennot, onnen kuvat,
ne kaikki kansan vanhinten
siell' eteen ilmaantuvat.
Kun vuorelt' alas astuu he,
lain kansalleen he tuovat,
sukunsa vastaisuudelle
niin vankan pohjan luovat.
*
Te luokse tulta suitsuvan
nyt vuoren tulla saatte,
te pilven näätte taakean,
sen halki astukaatte;
ett' taivas sees on yllänne,
se seutu pilven alla,
miss' äsken veestä sodimme
me Herraa kiusaamalla.
Niin tekin näätte, miss' on tie,
se korven polku kaita,
mi Kaananiin myös meidät vie,
vie kohti toivon maita.
6/12 1904.
Imatran ääni.
Kevät-innoissaan
Karjalan virrat kuohuu, hyrskyy,
Vuoksi on tulvillaan,
Imatran pyörteet pauhaa, tyrskyy;
Saimaan viljavat veet
mereen vyöryvät vanhaa uomaa,
eivät kahletta kylmän luomaa
siin' ole sietäneet;
yhtä jos partailla kukkii kevät
taikka tuimina pyörtelevät
talven viimanteet.
Kauas pauhina Vuoksen laineen
kantaa Karjalan, Suomen maineen,
laulaa ylväsnä maailmalle,
kuinka suuria Karjalalle
Luoja lahjoja loi,
kertoo tietäjän mainetyöstä,
kuinka täältä hän vuoren yöstä
Suomen päivyen toi.
Mutta sieluhun suomalaisten
kosken kuohujen pauhaavaisten
jätti-kantele soi:
»Katso, näin minä ryskän ja telmin,
mustana mylvin ja kirkasna helmin;
velttoutta en siedä halpaa,
siks ei tielleni telkeä, salpaa
estäjä panna voi.
Ollos, Karjala, valpas ja vakaa,
puolla paikkaasi tarmosi takaa!
Kosken partaalla jos ken nukkuu,
kuiluun vierii ja kuohuun hukkuu.»
Simson.
(Fröding).
Simson väänsi filistealaisten myllyä ja puhui itsekseen:
Jääsade lyö mua, myrsky se riehuu
yllä mun otsani polttavan kaitaan,
sokkona näen tulet leimahtavaiset,
raastossa raivon mun hurmeeni kiehuu.
Jääköhöt kaikki he saatanan valtaan
nuo viheliäiset filistealaiset!
Pieni on kansa, sen mieli on halpa:
suurta on sille nyt piinata saada
Herran nasiiria, voimat min haipui.
Herra, jo nostaos kostosi kalpa,
Gideon-miekalla maahan he kaada,
suo heidän vaipua kuin rajutuulessa vainio vaipui!
Jääraetulva nyt myrskyssä kanna,
hukkua mun vihas suo rajusäihin,
kostolla kostuta paahtuva nielu,
päämiehet kaikki mun surmata anna,
tähdätä iskuni kurjien päihin,
Filistean ruhtinaat suo minun valtaani, suo joka sielu!
Suomalaisen työväen laulu.
Lauluun aikakauden tän
meidän ääni päästä soimaan,
tiedäthän sen liittyvän
nuoren, raittiin luonnon voimaan;
syvää on se heimon juurta,
kuiske kuusten kotoisten,
pienet varten määrää suurta
tarkotus on koota sen.
Tuhat jos on koossa vaan,
laulu vie? on valtaa vailla,
miljoonaan kun kasvetaan,
vyörähtää se myrskyn lailla;
kukin Suomen mies ja nainen
yhtynyt kun meihin on,
Suomi meill’ on suomalainen,
sorto saanut tuomion.
Lietsoessa orjien
Suomen sampoa ei saatu;
sen voi luoda vapaiden
vapaa työ ja mielenlaatu.
Liehukoon siis korkealta
meidän vapaa viirimme,
luokoon kaunis kansanvalta
uuden sammon Suomelle!
II.
Kolkon pyhimys.
Sen Kolkon kylä ennestäänkin ties,
ett' Yrjö Kolppanen on hurskas mies;
kun sitten kuultiin, että hourupäisen
hän terveeksi sai Iekko Kilpeläisen,
niin pyhimys hän oli siitä erin,
ja kaikki häneen herkin katsoi verin.
Hän esikuva toimen on ja elon;
mies laatuisin ja laittamattomin;
ken kohtaa häntä arvonannon, pelon,
ken rakkauden tuntein alttihin;
näet eläimellekin kun pienimmälle
hän hyvää aina suuttumatta soi,
niin kaikki hyvää toivottivat hälle,
ja vihata ei kenkään häntä voi.
Mut sielunvihollinen kateinen
sai Yrjön tähden nähdä monta vaivaa,
kun mietityks sai juonen mieleisen,
hän saliin astui rohkeasti taivaan. —
»No, mitä tahdot?» kysyi Kaikkivalta. —
»Sa, oikea, et kiellä kiusaajalta
taas oikeuttaan.» — »Ken se nyt on tiellä?» —
»Tuo Kolkonkylän Kolppanen, hän siellä
nyt pyhyydellä pilaa kaikki maat.
Mut ennenkun sa hänen kanssaan jaat
sun iki-kunnias, et voine estää
mun keveästi tutkimasta miestä?» —
»Hän saakoon sinun koetukses kestää;
vaan pahoin et saa hurskastani piestä!»
Ei toivonutkaan muuta saatana;
hän tyytyväisnä läksi taivaasta.
Nimikko pässi Kolppasella on;
hän sille aina ihmeen oli hellä,
luo vei sen rehevimmän ruohikon,
toi usein sille leipää kämmenellä;
hän sitä haastatti kuin ystävää,
niin rakas hälle eläin oli tää.
Kun lampaat kerran kotiin ajettiin,
keritä näet niitä oli määrä,
niin metsään jäikin Yrjön lempi-jäärä,
ei löytynyt, vaikk' kuinka haettiin.
Nyt Yrjön mieltä hipui oudosti:
kaikk' aikoi kirota hän kehnot varkaat;
sun, ilkiön, ken toisen laumaan karkaat,
jos kadotuksen liekki polttaisi...
Mut ei! Taas voitti rakkaus ja hyvyys.
»Kai jääräni on niellyt rotkon syvyys,
jos rosvo on sen vienyt, saakoon hän
siit' itsellensä turkin lämpimän;
jos köyhä mies, mi puuttehessa huokaa,
sen kaatoi, saakoon siitä voima-ruokaa,
ja anteeks suokoon Herra rikoksen!»
Niin lausui synnitönnä Kolppanen.
Siit' uuden sielunvihollinen vihan
nyt povessansa tunsi kiihtyvän,
kun variksena laajan karjapihan
yl' lentäessään sanat kuuli hän.
* * *
On pyhäpäivä, kirkas suvihuomen.
Kuin kukkaisvuode loistaa kylki mäen
ja aho tuoksuu kukkasista tuomen,
siell' laulaa peippo, helkkyy rinta käen;
säteissä päivän Kolkon aallot kiiltää,
mut airot niitä lyövät pirstoiksi,
ja venheet soukat länttä kohden viiltää,
miss' seurakunnan kirkko siintävi.
Nyt rantaan Yrjö Kolppanenkin käy,
hän järven yli aikoo Herran majaan.
Vaan mitä tää on! Venhettä ei näy,
ja äsken jäi se tänne metsän rajaan!
Ken käytti oikeutta käden oman
ja teki taas tän kiusan suunnattoman?
Hän eikö pääse pyhään Jumalan,
vaikk' on nyt sinne voittamaton veto?
Tuoss' edessä on lainehtiva keto,
sen takaa kuulee kutsun tenhoisan.
Koht' irti katkeruuden tuli on —
miks ihmisparka on niin voimaton!...
Mut Kristus astunut on vetten yli,
ja Pietarinkin vasta pelon vuoksi
yritti niellä pohjattuuden syli,
kun kulkea hän tahtoi Herran luoksi.
Miks hän ei astuis pitkin aallon selkää?
Hän, uskon-luja, syvvyttä ei pelkää ...
Hän onkin vallassa jo henkien ...
Tää ihmistyötä ei voi koskaan olla;
on kultakehä ihme auringolla
ja kristallia harjat aaltojen!
Hän astuu, ei; hän antaa hengen viedä.
Hän luonnon määristä ei mitään tiedä,
ne rohkeasti rikkonut hän on.
Siin' nousee, laskee aallon kirkas povi,
kun Herran mies käy niitä pelvoton.
Ei alas, sivuun katsoa nyt sovi;
vain tuonne, missä templin huippu lakeen
osoitti kirkkaan sinitaivahan
hän järkkymättä katsoo, sieltä hakee
hän voiman vetten yli kantavan.
Hän templiin astui. Mutta sellainen
kuin kansa tää, min siellä nyt hän näki,
ei ennen koskaan ollut kirkkoväki.
Nää kasvot ovat miesten tuttujen
ja kuitenkin niin oudoilta ne näyttää,
kuin lasin läpi lukee niistä hän
ne pyyteet, jotka kunkin sielun täyttää.
Yks ajatuksin mittaa vainioita
ja aumoja, hän niistä jotka saa,
ja toinen miettii nurkuin sitä voita,
min rovastille taas saa suorittaa.
On tuossa sydämellä emännän
tukilta päässyt palttinainen pakka;
kun nurmelle sen äsken aukas hän,
niin huomas, että muonarengin akka
loi silmäyksen siihen väijyvän.
Siks ei hän pääse mieleen rauhaiseen,
ja rinnasta hän huokaa tuskaisasta:
»Sun palvelustas, taivainen, ma teen;
mut pidätkö sa huolta palttinasta?»
Tää Kolppasta jo alkaa säälittää.
Mut lukkari kun saarnavirteen ryhtyy,
hän hartaimmasti säveleesen yhtyy,
muut ajatukset tyyten häviää ...
Niin, ylistelköön lukkari vain ääntään,
ja kiroilkohon akkoja, kun kääntää
ne »väärään nuottiin» seurakunnan laulun;
se häiritse ei hurskaan vakavuutta.
Hän saakin kohta tarkkaamista uutta
ja nähtäväkseen ihmeellisen taulun.
Kun virsi loppuu, nousee kirkon pyttyyn
rovasti vankka hitaast' astellen;
sen reunaa vasten vaipuvi hän myttyyn
niin rukousta hiljaa höpisten.
Kun teksti taivaan piteloista puhuu,
niin eteen kutsuttujen vieraiden
kaikk' kantaa pappi — kuuma onkin, uhuu! —
nyt paratiisin herkut pöydällen.
Mut kuinka onkaan! Vieraat esteleivät
kuin ennen profeettojen kutsumat,
vaikk' emäntiään, peltojansa eivät
he ajattele... ei, he — nukkuvat.
Sen hurskas Yrjö näkee mielipahoin,
ja rovasti niin täyteläisin mahoin,
kuin syönyt viis ois härkäparia,
niit' uhkaa kadotuksen kauhuilla,
jotk' unhottaa vuoks nautittavan maisen
hääkestit suuret yljän taivahaisen.
Tää tuomio ei pysty seurakuntaan,
kun kirkkoväki nukkuu rauhan-untaan.
Vaan tuohon lehterille suntion
kädessä sulka, hieno nahkavuota
nyt sielunvihollinen noussut on.
Kun nahkaa Yrjö tarkasteli tuota,
sen tunsi turkiks oman jääränsä;
on saatanalla näet määränsä,
kun uni ei sun hartauttas poista,
hän osaa käyttää kiusausta toista.
Ja sulkaansa nyt vikkelästi käyttäin
hän jäärän nahkaa polvellansa siirtää,
hän siihen nimet nukkuvien piirtää,
sen niillä aivan ääriin asti täyttäin.
Ja pirun valtaa tyytyväisyys syvä:
»Nää taivaan häihin tahdottihin ajaa,
mut mieluummin he helvetiss' on majaa —
siis kiitos kutsumasta, pappi hyvä!»
Ja sitten vielä mielissänsä hymyin
hän katseen heittää väkeen uinuvaan:
No, mitä! Tuonne patsaan taakse lymyin
viel’ yksi painunut on nukkumaan.
Vie kaikki! Se on Iekko Kilpeläinen,
tuon hurskaan parantama hourupäinen;
hän hyvin kiittää taivaan armoa!
Ja pirun kasvot loistaa vilkasna;
taas käteensä hän sulan tempas heti
ja polvellensa jäärän nahkan veti,
mut se on täysi, aivan mahdoton
nimeä Iekon siihen saada on.
Nyt vihamies jo näyttää kiusaantuvan,
on Kilpeläistä kiroavinaan
ja — Kolppanen sen kummallisen kuvan
sai nähdä — tarttuu vuotaan hampaillaan;
niin kynsin hampain viruttaa hän nahkaa,
mut silloin leuat irti heltiää,
ja kirkon seinän kovaan kivipahkaan
niin järähtävi paholaisen pää.
»Ha haa! Se sulle parhaiks oli, ruoja!»
niin lausuu Kolppanen ja naurahtaa.
Samassa koko templin pyhä suoja
niin kolkosti soi vastaan: ha ha haa!
Se vavahutti hurskaan miehen mieltä.
Hän katsahtavi lehterikin päin:
on niinkuin joku irvistäisi sieltä
ja häviäisi seinän lävistäin.
Nyt Yrjön valtaa tunne kaamea;
hän pahan valtaan joutuneensa huomaa,
hän ilkkuin nauranut on kirkossa,
ei muistanut hän pyhää Herran suomaa.
Hän ympärilleen silmäyksen heittää,
vaan sielt' ei mitään lohdutusta saa,
kun kaikkein silmät unten harso peittää,
ja häntäkin jo alkaa uuvuttaa.
Ei! Templissä ei olla voi hän enää;
hän nousee, synkeänä astuu pois,
ja sydäntään hän vastaiseksi penää,
sit' ettei pettää pahan eljet vois.
Hän järven luo käy. Laineet vasten rantaa
niin siellä vierivät kuin äskenkin;
ne taivaskuvaa povessansa kantaa
ja väreilevät kalvoin kirkkahin.
Ne todistajat on sen uskon voiman,
mi yli aaltojen vei Kolppasen,
mut miehen epäilyksen rusikoiman
nyt saapuvan ne näkee rannallen.
Kuin otus vainottu hän rientää sinne,
hänt' ajaa tunnon tuska sanaton,
ja siinä eteen levinneenä on
taas koetuksen kovan liukas rinne.
Hän seisahtuu ja itseltänsä kysyy,
viel' onko riittävä nyt uskallus;
hän tokko enää vetten päällä pysyy?
Sun täytyy! kuuluu poven kuiskaus.
Niin, täytyy, täytyy! Voitto saatanalle
niin vähällä ei tulla voi, ei saa;
hän taivaalle voi vielä katsahtaa
ja vaipua ei saata aaltoin alle.
Se pieni siemen jumalainen, jolla
voi vuoret siirtää, täytyy hällä olla,
siis kuinka syvyyteen hän uppoaa.
Hän astuu aalloille, ne eivät taivu;
hän eelleen kulkee pelvotta, ei vaivu,
kun voima häntä kantaa korkea.
Mut läikkyvään kun katsahti hän tiehen,
niin aalloissa hän näki vihamiehen
ja nahkan täytetyn sen hampaissa.
Pään-iskun seinään näkevään hän luuli
ja oman pilkkanaurunsa hän kuuli
ja — hätähuudon sitten surkean.
Kun yltä side kannattava laukes,
niin kuilu syvyyden nyt alla aukes
ja aallot nieli veellä astujan.
Vaan vähää ennen saarnan loppua
unesta virkos Iekko Kilpeläinen,
min uloslähtö kovin äkkinäinen
sai huomiota paljon kirkossa.
Hän tuskin jätti kirkkotarhan piirin,
kun korviin hälle hätähuudot kiiri,
ja tuulena hän riensi rantahan.
Niin Kolppanen kuin Pietar entis-ajan
sai hänessä sen nähdä vapahtajan,
mi ojentavi käden auttavan.
Hän laineilla ei käydä enää halaa,
ei lähestyä huimaavata alaa,
miss' ovelimmin vehkein saatana
on heikon kuolevaisen kimpussa.
»Nouse ja käy!»
Yhdeksäs on rukoushetki.
Auki temppelin portit on,
pihaan Jehovan kartanon
painuu pappien uhriretki.
Luo käy Ijäisen alttarin
työmies viljelysmailta saapuin,
rikkaat purppurareunus-kaapuin,
sitein otsilla kultaisin.
Tungos on. Kuka rientää tuolla
uhrikyyhkyjä ostamaan,
kuka vaattehen poimuistaan
pyhää sikliä etsii huolla.
Templiin lahjansa kun nyt kantaa,
luona alttarin makaa maass',
aivan hurskaana palaa taas,
kahdesti saa, min kerran antaa.
Myöskin portilla itäisellä,
jonka Sidonin seppä on
tehnyt vaskesta Korinton,
kansaa laumoin on liikkehellä,
templiin pyrkivän joukon tiellä
sairaspaarit on suuret siellä.
Nähkää! Rampana niillä makaa
Herran valitun kansan mies
painona puute ja taudin ies.
Tänne portille tavan takaa —
Kiitos hyville lemmestään! —
kannetaan hänet kerjäämään.
Kättään ohi-käypiä vastaan
heikoin voimin hän kurkottaa,
anoo ropoa ainoastaan,
anoo, mutta niin harvoin saa.
Työmies viljelysmailta saapuin
templiin ainoan siklin vie,
rikkaat purppurareunus-kaapuin
tuskastuu, kun on työläs tie.
Käsi kuihtunut nousee, vaipuu
siinä tuskien vuoteella,
herää toive ja taasen haipuu
kansan ohitse kulkeissa.
Sairas paarilta katsoo hellään
ylhäisimpiä Juudanmaan,
mutta niillä on tuskin kellään
sijaa säälille rinnassaan.
Aivan kylmästi, niinkuin hohtaa
kivi soljessa olkapään,
niin he sairahan katseen kohtaa
eteen Jehovan käydessään.
* * *
»Siimon Pietari!» kuiskaa kansa
taakseen portilla katsahtain.
Siimon, Johannes seurassansa,
liittyy parvehen kulkijain,
huomaa mennessä templin pihaan,
minkä kohtelun sairas saa;
kiivas luonne jo syttyy vihaan,
tuli silmästä leimahtaa.
Ramman luokse nyt apostoli
astuu tavaten taskuaan:
Siit' ei kykene antamaan,
Se jo aamulla tyhjä oli.
Säälinalainen säälitellen
silmät köyhästä kääntää pois:
voimaa suotu ei ihmisellen,
sille, tahtoa jolla ois.
Tuntehet vihan katkeroimat
pian syttyy ja sammuukin;
vaan nyt tai vahan suuret voimat
herää sielussa Siimonin.
»Minuun katso!» hän niinkuin anoin
lausuu sairaalle, ja kun tää
häneen silmänsä kiinnittää,
jatkaa hän ylevimmin sanoin:
»Mull’ ei hopeaa, kultaa ole;
vaan sun toivoas hiljaista
hyljää ei eikä maahan pole
kärsiväin jalo auttaja.
Nimeen sen, joka huusi: voi!
vastaan maailman mahtajoita,
mutta raukimmillekin soi
rakkauden, jot' ei kuolo voita;
nimeen sen, joka armollaan
ilahduttavi köyhän majan,
nimeen Jumalan laupiaan,
kaikkein huolien huojentajan;
nimeen Jeesuksen Kristuksen
nouse, käy!»
Ja se ihminen,
rampa, murtama pitkän vaivan,
sillä hetkel' on terve aivan;
nousee, templihin rientää siitä,
eikä vilpittömämmin kiitä
kenkään lahjasta elämän
kuin nyt pyhässä kiittää hän.
* * *
Luukas teosta Siimonin
näin on kertonut maailmalle.
Kuinkas meidän on aikoihin?
Tielle templihin johtavalle
paarit tuotu on useammat,
tuskissaan niillä viruu rammat.
Siimonia ei kuulu, näy.
Kenkään lausu ei: »Nouse, käy!»
Uudenvuodentoivotus.
Kun uunna vuonna käyskenteli kerran
maan tanhuoita pyhä Pietari,
hän ihmisasunnoihin kurkisti
ja kysyi siellä, mitä, minkä verran
on toivo hyvää siksi vuodeksi.
Hän myöskin kohtas erään köyhän lesken.
Nyt oikes selkä eukon käkkyrän,
kun pyyntönsä hän tiesi täyttyvän,
hän anoi, ettei puoli-vuonna kesken
työ loppuis, jonka ensiks ottaa hän.
»Niin olkoon!» lausui Pietari ja läksi.
Vaan eukon silmä vilkkuu ahneesti:
»Nyt lukiessa kasvaa markkani;
mut pussi täytyy tehdä väljemmäksi,
niin miljoonia siihen mahtuvi!»
Hän pirtin orrelt' ottaa suuren säkin
ja voimalla sen pohjaa viruttaa,
mut irti siit' ei kättä enää saa;
hän nyhtää, riuhtoo, alkaa itkeäkin,
vaan käsiss' aina hursti hulmuaa.
Hän liuottaa ei häijy voi veteen,
ei heltehessä eroon kuivata,
ei ilmaan heittää, maahan haudata,
kun polttoaikein vie sen uunin eteen,
on käsi aina tulta vastassa.
Niin muorin sormet sitoo julma taika.
Ja säkki suurenee, mut markkojaan
ei eukko pääse siihen laskemaan,
kädessä pussi kuluu tenhoaika,
ja harvat kolikot on ennallaan.
Oi Kiesus auta! kurja vaimo huusi,
kun tuska kiivain häntä ahdisti,
hän toivettansa tyhmää soimasi;
kun vihdoin loppuun kului kuuta kuusi,
sen onneksi hän katsoi parhaaksi. —
Nyt orrella on suuri säkki siellä.
Se muistutus on suurten toiveiden,
jotk' itse turmelevi ihminen. —
En toiveen kangasta ma teiltä kiellä,
vaan kultaloimet luokaa varoen.
Kyyhkyset ja rotat.
Rakastatte laupeuden töitä.
Hyvä! Kuulkaa ääntä sydämen!
Mutta pettymyksen pähkinöitä,
purra saatte niissä, tiedän sen.
Nähnyt siitä selvän olen kuvan
tuossa vastapäätä akkunan,
jossa usein rouvan kapperan
pihamaalle huomaan ilmaantuvan.
Ympärillä pienen kukkalavan
puistossa hän näkyy hissuttavan.
Valmun kasvattaja valkopäinen
arvaten on aivan yksinäinen,
etsii, missä olennoita ois,
joita mielin lämpimin hän kohtaa,
joille ennen sammumista vois
lämmittävä poven hiillos hohtaa.
Omaiset on menneet eri teille.
Nyt on vanhus hellä narsisseille,
valvoo aina valppaimmalla huolla,
talon kyyhkyt ettei saisi kuolla,
pieneen puistoon niille puiden juureen
kantaa leipää lautasehen suureen,
sydämessään hiljaa riemuiten,
kun niin joutuin tyhjäks saa ne sen.
Mutta täält’ on hauska tarkastaa,
minne joutuu ystävämme leivät;
sillä, nähkääs, linturaukat eivät
niistä monta murenetta saa.
Hän kun poistuu, rottalauma juoksee
seinän alta herkkupalain luokse
pesäänsä ne kaikki laahustaa;
kun hän puistoon lyyhentäen jälleen
hymyten luo kulhon täysimmälleen,
sama auliin antimill’ on tie,
rosvot julkeat ne kaikki vie.
Turvatonten pienten kyyhkysparkain,
parhaaksi hän luulee toimivaan,
liuvaritpa tunnottomat varkain
nauttivatkin hänen rakkauttaan.
Kerran rouva onnettomuudeksi
puistoon hiipi liian aikaisin,
Inhat varkaat kulhon luona keksi
raastamassa kaikkein ahnaimmin.
Syvä harmi, säikähdys ja viha
mieltä puistaltavi vanhuksen,
pois hän kääntyi eikä koko piha
nähnyt häntä jälkeen hetken sen.
Valmut kuivui, nääntyi, narsissitkin,
kyyhkyt nuohoi nurmen rajaa pitkin,
rotat riensi pakoon etsien
leipää toisen talon kyyhkysten.
Kristiina kuningattaren jouluyö.
(Verner von. Heidenstam.)
Sade virtaa kosken lailla.
Soi kellot Rooman kirkkojen,
takan ääressä näet kuningattaren
pakolaisena, kruunua vailla.
Käden kuivan hän seisoen luonut on
kepinkahvahan norsunluiseen;
mut pinnalta marmoripermannon
on varjo kasvanut kattohon,
sen parruhun piirrospuiseen.
Hän suuttuen lyö kepin marmoriin
ja selkänsä — aina hän tekee niin —
hän kääntää halkoihin loimuaviin,
jotka pihkaa tiuhkuen hohtaa.
Hän hameen nostaa luo lantion:
— _Diavolo!_ Kylmävi kohtaa,
valt’istuinta Ruotsin mi painanut on.
O! _Quantum mutatum ab illo!_
Mont' yötä ma hukkasin silloin;
mut kelloni kiiti niin joutuisaan.
Kuin, kaunis Juulia, kulkemaan
nyt ajan sais askelin nopein?
Kaikk' kynttilät sytytä uudestaan,
niin koettaa pukua uutta saan,
mi silkkiin on kirjailtu hopein. —
Niin liittää neitonen arkaillen,
rivit neuloja pannen taajat,
kuninkaalliset poimut laajat
poven kuihtuneen päälle ja harteiden.
Rusosormin harsosta muovaa
hän pilveä varjoa luovaa
yli harvakutrisen harmaan pään
ja silmäin tuikkeesen himmeään.
Mut Kristiina ääneti aivan
ja poskilla riutumat vaivan
ja katse niin jäykkä kuin olla voi
nyt astuu peiliä kohti.
Torin laidoilla vain urut yöhön soi
ja kirkkojen valkeat hohti.
Vitivalkein silkkisin kaapuin —
käy huoneessa saattue varjojen —
hän seisoo itseään katsellen
niin lähelle peiliä saapuin,
ett' usva hengäisty kaihtaa sen.
— Ihan tottako, lausu, lapsonen,
voit nähdä sieluhun ihmisten?
Minä sormuksein sulle annan,
jos, ennenkun vaipua silmäs suot,
sen aatoksen selvästi julki tuot,
mitä mielessä nyt minä kannan. —
Ja neitonen sen sekunnin,
min kellon heilurin kirkkaan
yks lyönti kaikuvi, piirteihin
nyt katsoo vanhuksen, nöyrimmin
hän sitten niiaa ja virkkaa:
— Majesteetti, sa aattelet kuin minäkin.
Ens kerran kun yön hämärässä
olet valkeessa verhossa tässä,
minä paaries eess' olen, saksillain
vahakynttiläin liekkejä puhdistain.
Heti vanhus ojentaa sormuksen:
— Niin, kiitos! Mut unhotit hiukkasen.
Kädet ristissä hetkenä tuona
sinä lausut mun paarteni luona:
Nyt kellot Roomassa kumajaa.
Nyt, Kristiina, olet vain tuhkaa.
Sukus kaukana on, mut rauhaisaa
ei kenkään untasi uhkaa.
Kuin silkki nyt kalvas on Juulia:
— Jos murheen vallassa ankean
ma nostan peitettä paarilta,
ma kuiskaan jo polville lankean:
On ihmisen kohtaloss' ongelma,
ja maailman viisahin tutkija
sen selvitystä ei tapaa.
Taa merten aavain hän matkustaa
ja vuorten harjalla huoneen saa
kuin ilmojen lintunen vapaa,
hän vihaa, heimonsa unhottaa;
mut vuoteella vierahan linnan
kodin puistot hän näkevi nukkuissaan
ja ainaista polttoa rinnan
hän tuntee povessa vieraan maan.
Totuus.
(Hannu Saksan aiheesta.)
Pyyvaaran leskiparooni jo monta
hovissaan vietti vuotta ilotonta;
ei viihdytykseks arvo-herran vakaan
sanottavasti ollut narristakaan.
Kun paroonimme löytääksensä huvin
pois kotoansa mennyt oli kerran,
niin rengit, piiat herkkuloilla herran
kuin kaarneet peustosivat omin luvin.
Kun portaan eessä taas on herran reki
ja isäntäänsä narri auttoi sieltä,
niin hillitä ei malttanut hän kieltä,
vaan kertoi, kuinka palvelijat teki,
kuink' ylväästi he yhdess' elämöivät
ja joivat hovin suojissa ja söivät.
Ei herra tuosta ollut tietävinään,
mut väelleen hän lausui leikin vuoksi
kuin mässäyst' ei pitänyt ois minään:
»Kai viinit hyvin kurkustanne juoksi?»
Näin herra saattoi salaisuuden ilmi
ja väkeen katsoi hyvänsuovin silmin;
mut palvelijat kummeksuivat, miksi
yks heitäinnyt on heistä petturiksi.
He narrille nyt nyrkkiänsä puivat
ja häntä vastaan heti liittoutuivat.
Niin herra matkusti. He päivän vapaan
taas elämöivät entisehen tapaan,
ja joukossa myös narri istuskeli,
söi, joi kuin muutkin, huoletonna eli.
Mut kauan toiset häntä siedä eivät,
he sitoi hänet, kellarihin veivät,
he siellä häntä suomi selkää pitkin,
hän vuoroon huusi, vuoroon taasen itki.
He löi ja nauroi: »Täss' on totuus vasta,
sit' et saa laata julki huutamasta!»
Hän parkui: »Näin jos nahkaani se raastaa,
en eläissäni totta tahdo haastaa,
vaan huolellisna huuleni sen salaa!»
Niin parooni taas matkaltansa palaa.
»No», kysyi hän, kun narri vastaan tuli,
»kai täällä taasen herkut suussa suli?
Pois _totuus_ lausu lainkaan peittämättä!»
»Ai», huusi narri taakseen vieden kättä,
»mun polttaa saatte taikka muuten tappaa,
totuutta ette minusta voi lappaa;
se äsken mulle iskettihin selkään,
sen jäljet ikän' kirveltää, mä pelkään.»
III.
Suomen nainen.
[Savonlinnan tyttökoulun 50-vuotisjuhlaan.]
Ken kuvan loisi kevät-auringosta,
mi voittavalla luomis-lämmöllään
voi kirren alta kukkasia nostaa,
saa luonnon kuolleet eloon elpymään,
hän rakkauden kuvatkoon, mi hohti
mun puolein armaan äidin katseesta
sen väikkyessä valvattia kohti,
mi uinui voimatonna kehdossa.
Ken kuvaa lammen sydämessä salon,
ne kukkaset, se jotka kuvastaa,
ja rauhallisen illan tähti-valon,
kuvata siskon hellyyden hän saa;
ken suviaamun kuvaa kultaruskon,
mi maan ja taivaan kaikki purppuroi,
mä hälle riemun kuvaamisen uskon,
min neitoseni lempi mulle soi.
Ken kuvais, mit' ei kuvata voi kukaan,
kukalla kastehelmen pirteän
ja lauhan tuulen, joka toivon mukaan
vie otsaltani hien hersyvän,
hän kuvata saa onnen, lohdutuksen,
min löydän luona vaimon rakkahan,
kun pettyneenä, murhein kodin uksen
ma avaan, majahani kiiruhdan.
Jos maamme onneks miehiemme aimoin
on onnistunut joskus toimia,
pää Suomen äitein, siskojen ja vaimoin
on seppeleellä kaunistettava;
he käsin hellin hoitaa pyhää tulta,
mi työhön suureen miestä innostaa,
ja heistä on se luonteen puhdas kulta,
mi muita muistaa, itsens' unhottaa.
Niin, Suomen nainen, hän on sydän Suomen,
on kansan terveys ja kunto maan.
Kun kauneimmillaan kukoistus on tuomen,
niin suviaika meill' on parhaillaan:
kun ilo säilyy äitein sydämellä
ja riemu siskojemme rinnassa,
kun tyynnä valvoo kodin henki hellä,
niin kansan syksykin on kaukana.
Sarkatakki.
Sua lauluin tahdon kiittää,
sa, takki sarkainen,
sun lämpimyytes riittää,
pois sulkee pakkasen;
ma hyvin viihdyn kyllä,
kun mulla olet yllä,
en kaipaa kalliimpaa;
jos kuljen vaikka kunne,
mua seuraa kodintunne,
kun sarka vain mun verhoaa.
Tää lämmin sarkanuttu
on vaate verraton,
jo lapsuus-aikain tuttu
se mulle ollut on,
niin rakkaat muistot salaa
yöst' unhon jälleen palaa
kun sitä katselen;
ja hellän heimon huolet,
sen tointen kaikki puolet
ma luen liitoksista sen.
Sen karitsan, jok' antoi
tän villan pehmoisen,
mun siskon' tupaan kantoi
ja ruokki hellien,
ja kevään tullen mäille
sulille pälvipäille
sen johti veikkoni,
kuin se niin toivoi hänkin:
jos luonnon, elämänkin
keväästä kesä joutuisi!
Kun äiti käsin aroin
pois villan nuotrean
keritsi hellävaroin
selästä karitsan,
niin uutteralla työllä
ja usein valvoin yöllä
hän niistä langat loi,
mut aatos maailmasta
mua kaukaa etsi, lasta,
mi äidin luo ei tulla voi.
Kun maammo takki kankaan
sai sitten kuteellen,
hän moneen loimilankaan
pudotti kyynelen,
ei oman vaivan tähden,
vaan aatoksissa nähden
tuon lapsen kaivatun
ja vallassa sen pelon,
ett' ehkä kylmyys elon
sen koskee arkaan sieluhun.
Siks lauluin tahdon kiittää
sua, takki sarkainen,
sun lankas salvaks riittää
myös pahan pakkasen.
Ja hyvin viihdyin kyllä
mä äidin sarka yllä,
en kaipaa kalliimpaa,
ja kodin lämmin tunne
mua seuraa, vaikka kunne
ma kylmää kuljen maailmaa.
Maaliskuun päivänä.
Sai olla Helleri pirtissään
ja viettää viikkoja vangin tapaan,
ol' aivan riutua ikävään,
mut sai taas toimintavallan vapaan.
Hän ulos läksi ja sulki uksen —
on aamu herttainen maaliskuun —,
hän tunsi raittihin tuulahduksen,
mi helli kasvoja, sipui suun.
Hän huomas, että on muutos säässä,
sen takaa viikkojen nähdä voi;
on talven silmä vain toinen jäässä,
mut toinen kyynelin ilkamoi.
Ja päivän paisteessa seinustalla
jo lapset leikissä huiskivat,
»Nyt suvi saapuvi!» kuiskivat...
Siin' onkin pälvi jo räystään alla;
siin' ensin selkänsä talvi näyttää
ja pitää muualla puoliaan,
mut varma ei ole vallastaan,
sill' outo kuiske jo ilman täyttää;
jää järvet kattaa ja hanget maata,
mut kesän kultaiset unelmat,
siit' eivät pettyä silmät saata,
nyt nietoksilla jo hohtavat.
Kun kevään kuohuva viini leilit
jo kohta särkevi talviset,
taas välkkyy vapaina vetten peilit,
puut lehtii, pesivät peipposet.
Nyt mietti Helleri, ihmisellä
yks ainut kevätkö onkin vaan,
tuo nuoruus kukkiva, kirkas, hellä,
tie suora sittenkö kuljetaan,
tie kohti vanhuen syksysäitä
ja kuolon hankien talvisjäitä?
Hän mietti. Syvältä rinnan alta
sai vastauksen hän voimakkaan;
on niinkuin jähmeä talven valta
nyt raukeais hänen sielussaan.
Hän tunsi, minkä sa tunnet aina,
kun sunkin tarmosi uudistuu,
kun tuntees kuohuvat voimakkaina
ja versoo raitisna elos puu;
kun kevääs, pitkien vuotten taaksi
min luulit jäänehen ainiaaksi,
sun luokses nuorena palaa taas
ja kultaa kuihtuvan kukkamaas.
Niin köyhä elämä lienee harvoin,
ett' uudistuisi ei kevät sen
ja uudet tehtävät uusin arvoin
ei meitä kutsuisi luoksehen,
ja ettei hangelle talviselle,
mi sielus templihin kokoontuu,
taas joskus loistaisi päivän helle
ja hymyis nuorena maaliskuu.
Koti
Itselleen ken kaikki suopi
yksin eläen,
poveensa hän kylmän luopi
sydämen.
Keskell' ihmisvirran vuolaan,
elon lämpimän,
jäiseen suljettu on luolaan
aina hän. —
Mut jo jonkun niemen päässä
kenties pirtin näät,
luona huojuu poutasäässä
tähkäpäät.
Sa loit majan, kätes raivas
vainiot sen luo;
nyt se palkinnoksi vaivas
suojan suo.
Pihan portti sua vuottaa,
puoleks auki on,
sinuun pirtin perhe luottaa
murheeton.
Valtakuntaas, kodin kesään,
kylän kylmästä
riennät niinkuin pääsky pesään
myrskyllä.
Äänet tutut sieltä kuulet
soivan vastahas,
pääset pikemmin kuin luulet
huolistas.
Ylläs suojaava on katto,
piiri rakkaiden,
rauha, viihdytys ja ratto
alla sen.
Herttaista on sinne tulla
jälkeen päivätyön,
vuode lämmin siell’ on sulia
saapuiss' yön.
Kauan kuoltuaskin salaa
henkes kaivaten
määräpäivin taasen palaa
pirtillen,
jossa aina muistos jalo,
muut min unhotti,
niinkuin kirkas kevätvalo
hohtavi.
Kädet hellät sijan siellä
sulle säilyttäät,
vaikka elon valtatiellä
syrjään jäät.
Kotiemme rakentajat.
(Suomen Rakennusmestariliitolle.)
Niin moni mies ja nainen myös
ahertaa elon päivätyössä
on toimellinen, häärää muita varten,
mut itselleenkin, suomast' onnetarten,
niin kokoo riunoja ja riistaa kystä,
saa arvoa ja mielentyydytystä,
myös kateutta, muita enemmän
jos miekkoselta milloin näyttäis hän.
Rakennusmestari — jos saanen luvan
sanoa sen — hän ihminen on moinen;
ja paljon paremman kuin joku toinen
hän osottavi toimekkuuden kuvan.
Viel’ äsken laitamalla kaupungin
me havaitsimme kolkon kivimäen,
mut luokse sen tuon tutun mestarin
eräänä aamun' astelevan näen.
Hän mittailee sen pitkin sekä poikki,
ja kalliolla, jolla koirat loikki
ja juopporentut rähjäsivät öin,
nyt elo vilkas alkaa ripein töin.
Se huiskett' on! Ken helkyttelee poraa,
ken vääntää kiviä, ken luopi soraa,
ken paatta jäykkää norjaks kuonnuttaa,
ja tiiltä kertyy sinne aavat kasat,
telinehirret, vankat rautavasat...
Ken kaaoksesta siitä selvän saa?
Tuo mestari. Hän ohjaa sataa kättä.
Hän kenraali on; värvähtelemättä
työn taistotannerta hän tarkastaa.
On pohjapatterina sokkel'-paasi,
sen päälle tiilirykmentit hän kaasi
ne sijallensa sitten järjestäin.
Kas kuinka visusti hän kaikki hautaa!
Tää kenttä nielee kiveä ja rautaa,
kovasti kasvaa korkeutehen päin.
Näemme kohta vankan muurin rinnan —
Hän, turvaks kalliin kaupunkimme, linnan
siis kalliolle teettää kukaties?
Tään vallin päällä urhot vartioivat,
noist' aukoista ne surmaputket soivat,
kun seutuamme vaanii vihamies?
Ei! Merkit ovat vallan toista maata.
Nuo isät, äidit, jotka, lapset myötä,
käy riemusilmin katsomassa työtä,
ei sellaista he odotella saata.
Tään muurin nousua he seuraamasta
ei koskaan väsy. Arkin akkunasta
tähynnyt ukko Noa aikoinaan
sen hartaammin ei kuivumista maan.
Kun toivon viheriä öljypuu
nyt kasvaa heille uuden katon alla,
siks, kun se yhteen liittyy korkealla,
hymyssä heidän kaikkien on suu.
* * *
On kesä poissa, saapuu syksysää,
mereltä tuuli kylmä tervehtää
ja puiston lehdet katuojaan ajaa.
Vaan entisellä koirakalliolla
nyt ihmisten on turvallinen olla;
he siinä pitää rauhallista majaa.
Siell' uusin kaupungin on asuintalo;
niin kutsuvasti vilkuttavi valo
sen akkunoista uumentoihin yön.
Siell' ansiosta rakentajain työn
niin moni perhe alla oman katon
sai öiden levon, puhdeajan raton,
sen paikan, jolla nimi on niin hellä,
kun koti näet on armain ihmisellä.
Mä kadehdin ... Hän vast' on miekkonen,
ken iloksi näin elää lähimäisen
ja tyydytyksen paikan herttaisen
luo keskeen elon temmellyksen jäisen.
Siis kunniassa olkoot kaiket ajat
nää kotiemme rehdit rakentajat!
Ja älkööt, luotuansa kodin muille,
he itse jääkö paljahille puille!
Runottaren tupa.
[Kirjotettu teatteritalon hyväksi vietettyyn arpajaisjuhlaan
Helsingissä 6/3 1898.]
(Runotar lausuu näyttämön väliverhon edestä.)
Mies nuori immyttänsä ihanaa
maan halki haki kaihoavin rinnoin,
hän toivottunsa viimein tavoittaa
ja haastaa hälle silloin hellin innoin:
»Mun armaani, mun ihanaiseni,
sa kaunein ruusu toivon tarhassani,
mun puhtain unelmani,
käy elämäni päiväpaisteeksi
ja iloks iltojeni pitkien
nyt joita vietän yksin, itkien!»
Ja nuorukaiseen neito silmät käänsi,
soi hymyn suloisen ja hiljaa äänsi:
»Sa, lietomieli, majaas matalaan
mun, vapaan immen, vaadit astumaan?»
»En, kukkani, ma korven kentäks raadan,
ma uhkeimmat salon hongat kaadan
ja niistä pirtin lämminsaumaisen
sun asunnokses, armas, veistelen.
Sit' en voi luoda kullanhohtavaksi,
mut kodikkaaksi, laajaks, korkeaksi,
niin että alla uljaan kurkihirren
on kajahdella tilaa ilovirren.
Siell' onkin riemu, kun sun sinne saan,
sun kultakanneltasi soittamaan;
kun hymyilet, niin päivä siellä loistaa,
sun rakkautesi talven kylmät poistaa,
se torjuu nuolet myrkytetyt kateen
ja vihan viimat, kuurat kaunasateen.»
Hän hongat kaatoi, pirtin oivan loi,
sen valtijattareksi immen toi.
Hän hymyili, ja pirttiin päivä loisti;
toi talvi kylmät, rakkaus ne poisti;
soi kannel vieno, sielu soinnut toisti.
Ma, runotar, kun hetki tyyn' ol' illan,
tein pirttiin usein taivahasta sillan;
näet valon lapset sinne tiensä johtaa,
miss' aina lempi puhtaimmillaan hohtaa.
Ma maailmasta hengen ikuisuuden
ja ihanteen loin kuvan heille uuden —
Ja alla kurkihirren
soi sävel virren,
soi vapahana,
soi sointuisana,
soi voimaa, auvoa antavana.
* * *
Ma täällä parven Suomen sulhasia
ja kaunoisia kassan kantajia
rakennustyössä uutterassa nään.
Te tupaa veistelette. Mutta kelle?
Runottarelle, taivaan tyttärelle,
te kodin luotte hengen kukkaselle,
ja rakkaus on pohja työnne tään.
Siis Suomen hongat parhaat maahan luokaa
ja yläviksi seinäin nousta suokaa
ja suorikaatte saumat tarkoiksi;
te upottakaa maahan vankat vaajat,
ja holvatkaatte holvit ylhät, laajat,
ja edustalle pylväsrivit taajat —
niin uljas syntyy taiteen temppeli!
Kaikk' yksinkertaista, mut arvokasta!
Siis omaan malmiin muusta maailmasta
te parhaat ainekset nyt juottakaa;
niin yhdistäkää juhlamieleen ratto,
kotoisiin seiniin Hellaan tähtikatto
ja Suomen palkkiin mosaikki-matto
ja sopusointu niihin saattakaa!
Kun valmiiks saatte kartanonne jalon,
niin kirkkahilta kunnahilta valon
sen valtijattareksi saavun ma;
ja minkä rakkautta puhtahinta
tai vihaa, epäilystä murtavinta
vain koskaan tuntenut on ihmisrinta,
sen tulkitsen ma siellä taiteessa.
Näet ajan vuolla monet kalliit kuvat
sen pyörtehesen vaipuu, unohtuvat;
mut runotar kun minkä julki toi
se ainaiseksi hukkumasta säilyy,
ijäti päivän loistehessa päilyy;
jos kuinkin hyrskyt ympärillä häilyy,
sen kirkkautta kaihtaa ei ne voi.
Ma tunteet, aatteet vuosisatain takaa
tän nyky-polven lapsille voin jakaa,
niin uuteen eloon elvytellen ne;
jos sydän kylmyi päivätyössä kellä,
sen muistoilla ma tahdon lämmitellä,
se ett' on jälleen armahtava, hellä
ja sykkää ihmisyyden onnelle.
Avara, uljas luokaa huone siksi
te runouden, muiston temppeliksi,
niin rikkauteni runsaat siihen tuon,
tuon riemut, tuskat menneisyyden yöstä,
heleimmät helmet ihmishengen työstä.
Ma tahdon — kuulkaa! — verhon hetkeks syöstä,
nyt aarteihini vilkaista jo suon.
(Runottaren viittauksesta väistyy verho ja näyttämöllä
vaihtuu jakso kuvaelmia maailman kuuluisimmista
näytelmäkappaleista.)
Laulajain marssi
Kirvun lauluseuralle omistettu.]
On voima, mi mielet nuorentaa,
elon soihtuna on joka aika,
ilopäiviä ihmisen kirkastaa,
luo huoliin hohdetta rauhaisaa;
se on laulun tenhoisa taika.
Se sielusi pohjalta ilmi tuo,
siellä piillyt mit' on ihaninta,
näköpiirin se hengelle suuren luo,
sen selvään tuntea meidän suo,
mitä toivoo sykkivä rinta.
Me laulusta mielen myrskyisen
sekasortohon sointua saamme,
jalot tuntehet turvissa kukkii sen,
niin lempi, kaipaus kauneuden,
syvä rakkaus syntymämaamme.
Pohjan kesä.
Sen kuin satuas ymmärrän,
Pohjan kerkeä, kaunis suvi,
sen mun sieluni silmähän
suuruutesikin ilmaantuvi.
Oman itsesi unhottain
riemuin lyhyet elonhetkes
työtäs muiden hyväksi vain
teet sä, kunneka päätät retkes.
Katoovainen ja iäinen
sinuun mahtuvi yhden rinnan,
syksyin kuollessa kukkien
katoovaiselle maksat hinnan;
kirkas värehes vuorilla,
kalvossa järvien sinivöitten
ikuisuuden on toivoa,
tähtää talvien taa ja öitten.
Sammumatonta nuoruutta
kesän kuulaista hohtaa säistä,
siks sen helmahan halaan ma
kyläin kiistoista itsekkäistä.
Näköalani.
Matkaten maailmaa
tottua aina saa,
jättää entiset, suostua uuteen;
kuitenkin muutos tää
mieltäni kirveltää,
viedä on ihan toivottomuuteen.
Vielähän äsken näin
rantojen vihreäin
huojuvat puut, Savon suloiset tienot;
huoneeni akkunaan
nurmikko kukistaan
tuulilla kannatti tuoksut vienot.
Seutua ihailin
sydämin lämpimin ...
Mutta nyt — mikä erotus suuri!
silmän jos minne vie,
suljettu silt' on tie,
kaikkialla on kolea muuri.
Voi sua, kaupunki,
ahdas on ilmasi,
on kuin tiilies painon sais kantaa.
Mutta jos laajat maat
sielullein auki saat,
kaikki voin sulle anteeksi antaa.
Talven saapuessa.
Pois pois saloilta Suomen
kesä kultainen pakeni,
suvi päivän kirkas huomen
illan pilviksi sakeni;
usvihin marraskuun
kukkien tuoksu haihtui,
tuore vihreys vaihtui
talvehen kammottuun.
Häipyi maailma sorja,
sävel sointuva nukahti,
jääss' on tuomen oksa norja,
jolla käkönen kukahti;
paljaaksi jääneet on
lehtevät vääräin rinnat,
kaatui kaunihit linnat
haaveisen aallokon.
Murheen sallitko tulla,
sielus usvihin kutoa,
tai on vihryt puisto sulla,
jonka lehdet ei putoa;
voinetko linnastas
uhmia syksyn säitä,
luoda keskelle jäitä
kukkivan maailmas?
Ruusun umput.
Mun huoneessani tuuhea on kukka,
luo altis umppuja se ruusu-rukka,
ja umput joutuin suuriks turpoaa,
mut teräänsä ne auki eivät saa.
Ja joka aamu ensi työnä mulla
noit' umppuja on tutkimahan tulla,
mut turhaan — kahleitaan ei katkaise,
vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.
On umput nuo kuin toivehitten kerkät,
jotk' ihmispoveen syntymään on herkät
ja kiireisesti sitten kasvavat,
mut useimmiten kesken kuihtuvat.
(»Urpuja»)
Näkymättömät kädet.
Ma orhin valjastin,
ma kohottausin korjaan,
ja varsan ohjaksin
ma juoksuun kiihdin norjaan.
Hei, tanner alla soi!
tää vauhti leikkaa matkaa;
maan ääriin päästä voi,
näin uljaasti jos jatkaa.
Ja rinne kohoaa
lähelle taivaan rajaa;
sen tahdon saavuttaa,
sen kukkulalle ajaa.
Siis, orhi, ennätäy,
päin aurinkoa juokse;
laella vaaran käy
niin raitis tuulen tuokse! —
Vaan kädet, joit' en nää,
kaikk' aukoo orhin valjaat;
pois hepo kiitää, jää
vain ohjat mulle paljaat.
Ja ympär' sydämen
ma tunnen jäisen renkaan...
Kuin kauvan itkien'
ma korjass' istunenkaan?
Ihmissydän.
On ihmissydän pieni maailma,
on siellä syvyydet ja meret aavat;
sen ylle luokaa taivas loistava,
niin syvät vedet kuvastaa sen saavat!
On ihmissydän pieni maailma,
on vehmasmaata, aroa ja santaa;
suo sateen vienon sinne vihmoa,
niin erämaakin kukkasia kantaa!
On ihmissydän pieni maailma,
vaan maailma on kerran katoava;
iäisyys sydämeesi istuta,
se kuolemasta on sun vapahtava!
Tikitin takitin kello käy...
(Pojalle, joka sai kellon joululahjaksi.)
Tikitin takitin kello käy,
sekuntit pienet sen vikkelä pirta
tunneiksi, päiviksi, viikoiksi lyö;
niistä se syntyvi vuosien virta.
Tikitin takitin, oikein jaa
aikasi kallis ja oikein käytä,
kaikki tehtäväs hetkelleen
kellon tarkkuudella sa täytä!
Tikitin takitin, aika ei
verkkaista varro, poikani rakas;
mennyttä hetkeä milloinkaan
kenkään ei sulle lahjota takas.
Tikitin takitin kello käy...
Sulla on elosi kultainen aamu,
päivän vaivoja tunne sa et,
outo on illan huolien haamu.
Tikitin takitin kello käy —
Päivä syntyy ja vaihtuu yöhön;
aamun kummulta kuljet sa
laakson taisteluihin ja työhön.
Tikitin takitin kello käy,
raattaat, pontimet kunnossa kun on;
varten tointasi vastaista
voimias vaalia täytymys sun on.
Tikitin takitin kello käy,
kun se on puhdas ja vireihin luotu;
ehjänä, kirkasna sykkiä
sunkin sielusi olkohon suotu!
En ilohon luota, en murheeseen.
En ilohon luota, en murheeseen,
ne monesti petti mun aivan;
ain' alta ma kirkkahan riemun veen
olen löytänyt tuskan ja vaivan.
Ja kuohuissa murehen mustimman
ja sivulla surujen summan
ma helmen välkkyvän-kuulakan
näin pohjalla lähtehen tumman.
En ilohon luota, en murheeseen,
ne on oikkuja elämän säiden,
ja määrätön maailma mittoineen
yläpuolla on pilvien näiden.
Nauroin ja itkin.
Kulkeiss' elontietä pitkin
vuoroin nauroin, vuoroin itkin;
nauroin nauraakseni vain
pakoin itkin itkujain.
Itkin salaa, nauroin julki...
Niinhän monet täällä kulki
virtaa tuskan kyynelten
kaikkialle hymyillen.
Elon taikur' tutkimaton
kivuistamme löytää raton,
parantaissaan haavoittaa,
iloon tuskan istuttaa.
Elon murheet, riemut yhteen
liittyvät, sen luovat lyhteen,
jolle pääni väsyneen
lepoon lasken ikuiseen.
Jaakobin tunnustus Raakelille.
Sun lampaasi, neito, ma juotin nyt,
en kauemmin kulkuas estäis,
jos ei sieluuni jano ois syttynyt
sinun hellästä silmäyksestäis.
Siis viivy mun luonani hetkinen vain,
ja sun laumasi levätä joutaa;
minä aavikon polkuja astuissain
olen kärsinyt kuuminta poutaa.
Suo silmihis, armas, mun katsoa,
suo että sun äänesi kuulen;
yön pisara niissä niin vilpoisa
on jäljille polttavan tuulen.
Pois kotoa köyhänä läksin mä,
ja mun kirosi äitini lapsi,
sua tiennyt ei sieluni etsiä,
sinä, impeni hunajahapsi.
Sun löysin kuin salatun kukkaismaan
mä jälkehen helteisen retken;
nyt päivän jäähtyissä tottahan saan
sen tuoksua nauttia hetken.
On rakkaus vahvempi kuolemaa
ja kuumempi aavikon santaa;
kaikk' aartehet mies sille lahjottaa,
sen hinnaksi henkensä antaa.
Niin pyhä on sinetti sydämen,
sinä vaimojen tyttönen jaloin;
sua ijäti lemmin, mun sieluni sen
veripunaisin kuiskivi valoin.
Kuningas Eerik.
(C. Snoilsky.)
Viirit liehuin venhot vettä vierii,
illan rusko kultii Määlariin,
aironloiske, torven kaiku kierii
rannan lehtikoihin tuoksuviin.
Vaivu, airo, pursi, irti jää,
määrätönnä keinu kaunis yöhyt tää!
Torvi, heitä työs,
kaiku, tyynny myös:
Nyt Eerik kannelta soittaa.
Eerik soittaa, seetrikannel sorjin
kirjaillulla polvellansa on,
kultakieliin valkosormin norjin
hellän luo hän sävel-aallokon.
Pieni Kaarin vaiti kuunnellen
silmihinsä saapi suuren kyynelen.
Murheiseksko tein
paimentyttösein?
Nyt Eerik kannelta soittaa.
Sieluin tähti, niinkö sua vaivaa
pelko Ruskoparta herttuan?
Eerik ohjaa valtakunnan laivaa,
hän on herra Vaasain valtikan.
Siks kun hohtaa huiput kukkulain
kirkkahassa yössä lempikäämme vain.
Kauvan vielä on
aamunkoittohon.
Nyt Eerik kannelta soittaa.
Pieni Kaarin, salli, niin ma tuon sun
linnan valtijaksi Tukholmaan,
virka vain, ja kultakruunun luon sun
kultakutris päälle tummumaan.
Eerik haaveiluiden prinssi on,
päässä häll' on helppo kruunu kuutamon.
Tyynny, lapsein mun,
niin on kruunu sun.
Nyt Eerik kannelta soittaa.
Mikä on kohtaloni.
Sun sielusi salaista merta
ma monesti tutkia tahdoin,
mut minkä sen ihmeille mahdoin, —
koe turhaksi jäi joka kerta.
Kun selkeä kultasi sää sen
ja kirkasna päilyi sen pinta,
niin tutkijan riemuitsi rinta:
»Nyt», kuiski hän, »selville pääsen».
Mut painoin ja tutkimusköysin
kun kiiruhdin taas ulapalle,
ne hukkuivat aaltojen alle,
kädet tyhjänä rannan ma löysin.
Kun poltto mun päätäni vaivas,
mun itseinkin nielasi meri.
Mikä kohtalo niin minut peri?
Kadotusko mun otti vai taivas?
Sua etsin.
Sua äsken etsin vilinästä väen;
ma tuhansia tarkkaan kulkijoita,
mut poskes päivä minulle ei koita,
ei lämmitä ne kasvot, joita näen.
Kun sydämessä raivo myrsky pauhaa,
kun mieltä raastaa vastakkaiset voimat,
salainen lempi, pelko, tunnon soimat,
sua kaipaan niinkuin kadotettu rauhaa.
Mun purten uhkan ulapalle lähti,
miss' syvyys onnen rippehet voi niellä;
yks valo vain on pimeällä tiellä:
sun silmäs on se lohduttava tähti.
Sun silmäs, kun sen hohde täyttää hellä;
kun suot sen tyynnä mua kohden palaa,
niin synkeää ei sielussani alaa,
siell' ettei alkais valo värähdellä.
Keinutuoli.
Suuri keinutuoli
on jo ikäpuoli,
väsyä jo alkoi heiluntaan,
ennen virkeätä,
vietti elämätä,
raukeaa nyt kaikki oli vaan.
Joskus iltasilla
surun-kaihoovilla
silmillänsä kauas katsellen,
siinä nuori Silja
keinutteli hiljaa
pudottaen puulle kyynelen.
Mistä moinen huoli,
puinen keinutuoli
tuot' ei tahdo kelvon ymmärtää;
mutta pian tälle
kauan eläjälle
arvoitus jo vallan selviää.
Silja kummin kuumein
oudoin onnenhuumein
syliin sulhon keinuun istahtaa;
lemmen kyllyydellä
silloin neito hellä
puunkin poven sykkimähän saa.
Suuri keinutuoli,
vaikk' on ikäpuoli
Siljan armastaissa sulhoaan,
muistaa onnenpäivät,
jotka kauas jäivät,
nuortuu nuoreks puuksi uudestaan.
Niin se siirtyy sinne,
missä vehryt rinne
kevään mahlat juotavaks sen toi,
lehviin päivä hohti,
korkeutta kohti
vapaa latva nousi, huminoi.
(»Urpuja»)
Eräässä toverijuhlassa.
Seppä säkeiden ei täällä saa
sanan vasarata kalkuttaa,
ahjon tulta ensin lietsokaamme,
kuumaks että metallin sen saamme,
josta uuden valtiattaren
päähän luomme kruunun kultaisen.
Valtiatar uusi? Ken on hän?
Katso, halki käy hän pirtin tän,
silmää meitä niinkuin äiti lastaan
ottain kaikkein tervehdykset vastaan,
tuttu vanhastaan ja jälleen uus
valtiattaremme — Toveruus.
Toveruus, oi, seurahamme jää!
Silloin kylmät mielet lämpiää,
nousee toivo maahan masennettu,
vahvistuvi tarmo taivutettu,
mikä särkyi, jälleen ehjä on,
turvan lujan löytää turvaton.
Ajan ukkossää ei saavuta
meitä toveruuden linnassa.
Siellä haudatkaamme suuret surut,
nauttikaamme pienet riemun murut;
ilo kasvaa, kuorma katoaa,
yhdessä kun niitä kantaa saa.
Hyvällen mä toveruudellen
omani suon kaikki riemuiten;
siitä en mä köyhdy rahdun vertaa,
rikkaammaksi tulen tuhat kertaa,
muille annan yhden sydämen,
voitan itselleni kaikkien.
Koulusta eroaville.
Nyt kevät on, nyt luonto herää;
nyt poven auliin avaa maa,
nyt salon kielo tekee terää,
luo vaahter vaippaa vihantaa.
Nyt orastaa jo pellon multa,
siin armas kohta viljakulta
maanmiehen avuks aaltoaa.
Vaan koulu ovet kiinni sulkee,
sen luvut, leikit päätetään,
ja nuorten vilkas parvi kulkee
laveimpaan kouluun: elämään.
Mut raskaat siin' on oppimäärät,
ja ohjeet oikeat ja väärät
siell' aina kiistää keskenään.
Sen jaloin leikki taistelua
on vastaan hätää, vilppiä,
ja siihen sotaan antautua
sun tulee, nuori ystävä,
niin täysin innoin, hartahasti
kuin kumppaneines näihin asti
sä liehuit nuorten leikeissä.
Sä sure surus, vaan kuin läsnä
ne pian jälleen unhota
ja vastuksista voitokasna
kuin uljas urho suoria,
ja määräs päähän intomieliä
sa kilvoittele, vaikka tiellä
saat kovaa monta koetella.
Käy viertä jyrkkää vuoren aavan
ja tapaa äärtä kukkulan,
sen huipulta jos henkes saavan
sa katseen luulet laajemman,
vaan viattomuus lapsuus-ajan
sun povessas sen saakoon majan,
miss' olla voi se ainian.
Niin liiton pyhän kanssa taivaan
sä säilymään saat kautta sen,
ja pettymyksiin, sielun vaivaan
on lääke siinä suloinen;
voit rakastaa ja anteeks antaa,
voit elon raskaan kuorman kantaa,
voit kerran kuolla siunaten.
Vuosileikki.
[Koulujuhlaan 12 lapsen esitettäväksi.]
Ma olen _tammikuu_.
Mua moni kammoksuu,
kun olen ankara.
Ma syntynyt olen Lapin tunturilla;
mua huurrekehdossa
puhuri tuuti öillä myrskyisillä.
Kun varmistuin,
niin yllen' pu'in
ma vaipan valkoisen,
ja jäisin kengin
ma kuljin Suomen saloillen;
kun siellä hengin,
puut hohdon saivat hopeisen.
Saavuin suoden
uuden vuoden:
Ystävyyden lämpimyyttä etsikää,
niin ei kammoksuta talven hanki, jää.
Olen _helmikuu_ heleä,
lumiteiden taivaltaja,
kulkusin kyliä kuljen
suksin nuojun nietoksissa,
jäiset kynttilät kuletan
asuntonne akkunahan,
vasaralla vaskisella
kartanoita kolkuttelen,
joista kilvan kiiriskellen
uhrisauhut syöksähtävät
luontoni lepytykseksi. —
Paha on olla pakkaissäässä
sydän hyyssä, rinta jäässä;
mutta raitis, kiihkoton
vapaa talven lapsi on.
_Maaliskuu_ tuo sanomaa
saavunnasta kevätpäiväin.
Aamuin vielä lapsiräiväin
peukaloa paleltaa,
vaikka lämmittävä syli
aukeaa jo hankein yli.
Elon taimet taivoon päin
alkaa nousta vähittäin,
urvut jo herää
raitojen oksilla,
auringon terää
alkavat katsella.
Oi nuoruus sulo,
mitä toiveita voit sinä nostaa,
kun kevään tulo
näin talven pakkaset kostaa!
Nyt on teillä _huhtikuu_.
Kulkeissani luonnonhenget vapautuu;
nuori elo kaikkialta
esiin pyrkii horron alta.
Pälvet ovat laajenneet,
puroissa nyt kevään veet
tanssii riemuiten;
mättäältä jo loistaa kukka,
Kerttu pieni, kultatukka
poimii sieltä sen. —
Lailla kainon orvokin
herää toiveet sydämien,
vihdoin virroin keväisin
povet kuohuu tulvehtien.
Jo _toukokuu_ tuli
ja hanget metsästä suli,
jo ilmoja liitävät ystävänne
taas lentävät Suomehen tänne.
Nyt uuden juhlaverhon
luo luonto yllensä,
nyt välkkyy siipi perhon,
on nurmi vehreä.
Kun toukopellon pinta
taas kaunis orastaa,
ilostuu ihmisrinta
ja toivo kohoaa.
_Kesäkuu_,
suvetar nuori, hymysuu!
Mi sävelten helke ja värien loiste
on kedolla, ilmassa, aalloilla!
Nyt iloitse, lapsi, et koskaan toiste
sa aikaa näe niin armasta.
Kun koulust' on lupa,
tee nurmelle tupa
ja kummulta katsele synnyinmaata,
kuva kaunis sen sieluhus paina,
sitä palvele aina!
Se on onnesi, josta et luopua saata.
_Heinäkuu_, heleät päivät,
aholla makeat marjat,
toukopellot tähkimässä,
heinätalkoita taloissa.
Ahdin aarteita ajavat
kalamiehet kaislikossa,
lahden vettä vilpoisata
kahlailevat karjalaumat,
hien hersyvät pisarat
ovat työssä otsallanne;
niitä te nureksi ette,
niiss' on vihme virvoittava
toivotulle touollenne.
Kun ehtinyt on _elokuu_,
niin kesän toiveet toteutuu;
sen onnen, min voi saavuttaa,
nyt omaksensa kaikki saa.
Ja kukin tähkä kultainen
työn hedelmä on, tiedän sen,
mut taivaan siunauksetta
se näin ei voinut versoa.
_Syyskuun_ metsä on kuulakka,
meri on vaahtopäinen,
vilun tuska nyt luonnossa
tuntuvi ensimäinen;
kirkkaus lauhtunut otsallaan
se katsoo, kun maamies korjaapi viljaa,
se huokaa raskaasta rinnastaan,
suven kukkaset kaikki kun riutuvi hiljaa.
Pimeys kasvaa, mut tähtivyöt,
hopeanhohtoiset kuutamoyöt
taas kutsuvat valoa kohti;
valonkaipaus Suomen lapsetkin
lukemattomin laumoin riemuisin
kotipirtistä kouluhun johti.
Kun minä saavun, _lokakuu_,
niin luonto vielä kolkostuu.
Rehellisesti lausun sen:
ma suveanne suosi en,
sen teillä hävittäen hiivin
ja tallaan kukat viimeiset
ja viime lehdet puista riivin
ja jäädän niiden kyynelet.
Kun ryöstö mielessä on kellä,
hän hyvyytt' ei saa teeskennellä,
kauniimpi totuus alaston
kuin kukitettu valhe on.
_Marraskuu_: Kenties
te tunnette, mik' olen virkamies?
Ka haudankaivaja, en mikään halpa.
Kun kaatanut on kenen kuolon kalpa,
sen maan poveen heitän
ja vaipoin valkoisin sitten peitän.
Ei mikään auta;
kesän vehreät kätkevi hauta.
Ken tuonelan pihasta
vuoteensa tapaa,
hän toiveista, vihasta
kaikest' on vapaa,
On suuri rauha
tän kalmiston,
yön hohde lauha
sen yllä on.
Vaan _joulukuu_ viittaa jo valoon uuteen.
Ei mieltä valpasta toivottomuuteen
voi syksyt syöstä;
sen eteen syttyvi valkeus yöstä.
Tänä aikana loisti se tähti,
min johdolla paimenet lähti
valon valtian seimellen,
ja Pohjolan hangilta hohde,
jo nousee taivasta kohden;
se enne on keväimen.
Tulet joulun sytyttäkäätte!
Nää talven synkeät säät te
pian jällehen voitatte;
pyhä kuusenne vihannoikoon
ja hymni helkkyvä soikoon
ajanvaiheiden Herralle!
Kun joulu on.
Kun maass' on hanki ja järvet jäässä
ja silmä sammunut auringon,
kun pääsky pitkän on matkan päässä
ja metsä autio lauluton,
käy lämmin henkäys talvisäässä,
kun joulu on!
Ei huolta, murhetta kenkään muista,
ei tunnu pakkaset tuikeat,
vain laulu kaikuvi lasten suista
ja silmät riemusta hehkuvat,
ja liekit loistavat joulupuista,
kun joulu on!
On äiti laittanut kystä kyllä,
hän lahjat antaa ja lahjat saa,
vaan seimi, pahnat ja tähti yllä
ne silmiin kalleinna kangastaa;
siks mieli hellä on kristityllä,
kun joulu on!
Tervehdys kotiseudulle.
Kirjotettu Heinäveden laulujuhlaan, juhannuksena v. 1911.
Sa, kotiseutu rakas lapsuuden,
mua käsket: juhlihini laulu laadi!
Mut pyydän, ettet muuta multa vaadi
kuin tervehdyksen yksinkertaisen.
Sen velvollisin arvonannoin tarjoon;
suo sille hetki, heitä sitten varjoon.
Sa olet emo, poikanen ma vain.
Ma perinnöllä, jonka suita sain,
tein kauppaa kilpamarkkinoilla elon,
ja vaihdellessa hellyyden ja pelon
ma kerroin muille, mitä kuulin suita.
Mi rinnassain on lämpöä ja tulta,
sen lisiesi luota kokosin.
Ja elämäni valo armahin
on ollut kulkeissani maailmalla,
se hellä tähti, liekin kirkkahin,
mi loisti lapsuuteni taivahalla.
Siis ketä muistaisin, jos sua en,
sa, kotiseutu armas, kultainen.
En tiedä, vielä tuntisinkohan
sun, lapsuuteni aamumaailman,
sun koskes, salmes, väljät selkäveet
ja päivänpaistehiset harjanteet,
miss' siinsi talot, aaltos ohrapellot
ja haasta helkkyi tutut karjankellot;
nuo leikkipaikat, polut rakkahat,
joit' ennen vanhempamme astuivat
ja joilla vastahani juoksevan
näin monen kumppanin niin rakkahan;
nuo lehdot lempeät, nuo koivut, haavat,
jotk' uusin juhlavaattehin nyt saavat
taas seista vierahana kesän häissä
ja joiden latvoissa ma lehvikkäissä
näin päivän kirkkahimman värehen,
suloimman kuulin soiton lintujen.
En tiedä, vielä tuntisinkohan
ma kotiseudun kansan rakkahan,
tuon hiljaisien kyläkuntain väen,
mi kynti monen kivikoisen mäen
ja kuumin otsin kaskeansa raatoi,
mut pilkkahintaan honkametsät kaatoi
ja saadut markat kauppiaalle toi
ja lasten herkkuina ne söi ja joi.
En tiedä lainkaan, tuntisinkohan
sen kansan, ajan koskemattoman.
Se kuinka paljon oppinutkaan lie nyt,
se silloin muista kouluista ei tiennyt
kuin rippikoulu, kylän kinkerit
ja pyhät helluntait ja mikkelit.
Kun salmet suli, aallon harja nousi,
niin lauantaisin pitkin venhein sousi
se järvein takaa valkamahan kahteen,
näet Kermanrantahan ja Vahvalahteen,
sen vanhan kirkon äärimmilleen täytti,
nukahtikin, mut hartahalta näytti,
ja eväillänsä: rieskalla ja voilla
ja kalakukolla ja piirakoilla,
se syötti erään köyhän miehenalun,
mi kanakopiss' asui lukkarin
ja siitä varmaan lauluhun sai halun —
En tiedä, kuinka sitä kiittäisin.
Mut jääkööt muistot menneisyyden sadun,
ma arkana vain niihin kosketin.
Nyt elämä on toisen saanut ladun.
Sun rauhaisille rantamilleskin
on aika, arvaan, tuonut myllynsä
ja lausunut: »Kas tässä, jauha sitä!
Et täällä enää yksin elä sä;
sua katsoo länsi, etelä ja itä».
Sun koskes niskat taittuneet nyt on,
ja vettes halki viiltää valtateitä,
muun Suomen kanssa jaat sa kohtalon,
ei sua se ja sä et sitä heitä.
Mut huolettomin mielin astella
et voi sa ajan tarjoomahan laivaan,
vaan, ollen valmis taisteluun ja vaivaan,
saat edelleenkin airos kastella.
Ja iloistahan onkin soutaa sun,
kun kaikki venheet rientää aallokolle;
mut katso, ettet joudu tappiolle
sa tuoksinassa suuren kilpailun.
Nyt soudun lomaan levähtää sä saat
ja riemuisena laulaa kevätvirren,
kun Luojan päivä sulannut on kirren
ja puettanut kukkiin niityt, haat.
On valkamia useampia,
mut matkan määrä kaikilla on sama,
tuo nuorten unelmien kirkastama;
ja kummulla se loistaa korkealla,
Jumalan kirkkaan sinitaivon alla;
sen näemme selvemmin tai himmimmin,
mut siellä kuumottaa se kuitenkin.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORUUDEN MUISTOKSI ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg
Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
