Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta

By Alexandre Dumas

The Project Gutenberg eBook of Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kertomus Wilhelmi Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta

Author: Alexandre Dumas

Translator: A. Räty

Release date: July 5, 2024 [eBook #73969]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: SKS, 1849

Credits: Jari Koivisto and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUS WILHELMI TELLISTÄ JA SVEITSINMAAN VAPAUTTAMISESTA ***





KERTOMUS WILHELMI TELLISTÄ JA SVEITSINMAAN VAPAUTTAMISESTA

Kirj.

Alexandre Dumas


Ruotsista suomentanut

A. Räty





Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1849.






      Imprimatur: _I. U. Wallenius_.




Ensimäinen Luku.

Werner Stauffaherista ja Melhtalista.


Keisari Albrehti Itävallasta, Habspurin su’usta, astui keisarilliselle
istuimelle v. 1298. Tullessaan hallitsemaan ei ollut Sveitsissä
minkäänlaista liitto- eli yhteys-kuntaa, eikä silloin vielä herroin
päiviäkän pidetty. Mitä keisarin valtaan tässä maassa tulee, niin oli
hänellä siinä siellä ja täällä iso joukko kaupunkia, vahvoja linnoja
(varustuksia) ja maakuntia, joitten ylitse hän niinkuin päämies
reivillisestä Habspurin su'usta hallitsi. Muut reivilliset heimolaiset,
joitten omana muu maa oli, olivat reiviä Savoyista, Neufchatelista ja
Rapperschvylista.

Waikea ja vieläpä varsin mahdotoinki olisi kirjoittaa erityistä
historiaa tästä äveriäästä, rauhattomasta ja mielen huvituksiin
vajonneesta vapasukuisesta säädystä, joka alati oli kääreyttyneenä
tahi sotiin eli huvittelemisiin, eikä huolien alamaistensa veren
vuodattamisesta, tuhlasivat he heidän omaisuuksiansa ja tavaroitansa
säälimätä ja varustaen jokaisen vuoren nyppylän linnoilla ja
varustuksilla laskeutuivat he sieltä kuin raatelevaiset kotkat
pesistänsä, ryövätäkseen ympäristöltä, mitä mielensä halasi, ja
palasivat kotiinsa vieden saaliinsa säilyyn linnojensa muurin ta'a.
Eikä tässä ole luultava ainoasti maallisen Esivallan harjoitelleen
tätä ryöstöä; ei suinkaan, hengelliset herratki nimittäin Baseli'n,
Constanzia'n, Coire'n ja Lausanne'n piispat elivät samate, ja
rikas papisto S:t Gallenissa kuin myös erokkaat seurasivat näissä
aikeissa uutterasti korkeita esimiehiänsä, niinkuin ala-aateli muita
suurisukuisia valtoja.

Keskellä tätä orjilta ja pahantekiöiltä täytettyä maata oli kuitenni
kolme _liitto-kuntaa_ (communer) päässyt vapaaksi; nimiltään Uri,
Sveitsi ja Unterwalden, jotka jo vuodesta 1291, edellänähden surkeat
onnettomuuden päivät ja vaarat lähestyviksi, antautuivat toisinensa
liittokuntaan, vahvasti luvaten puollustaa toistensa henkiä, pereitä
ja omaisuuksia ja tarvista myöten toisiansa myös neuvoilla ja
kehoituksilla auttaa. Tämä liittolaisuus antoi sille nimen vala-yhteys
(Eidsgenossen). Albrehti tullen jo levottomaksi tästä vihollisuuden
merkistä kohtaansa, koki luovuttaa heitä keisarin, heidän ainoan
päällikkönsä suojelluksesta ja saattaa Habspurin reivien vallan alle,
arvellen jos ei joku pojistansa tulisi valituksi jälkeiseksensä Ruomin
keisariksi, he kuitenkin mahtasivat olla valtivina tämän maan ylitse,
joka muutoin joutusi pois Itävallan herttuain käsistä.

Mutta Uri, Sveitsi ja Unterwalden olivat jo kylliksi vakuutetut niistä
ryöstöistä ja muista vallattomuuksista, joita heidän ympäristöllä
alituisesti tapahtui, eivät antaneet mokomalta ehdolta pettää
itseänsä. Sentähden kielsivätki suostumasta niihin aikeihin, joihin
Albrehtin lähettiläiset heitä v. 1305 myönnyttelivät, ja anoivat, että
he suotasiin olla hallitsevan keisarin suojelluksen alla rauhassa,
tahi, senaikusen puheen jälkeen, ettei heitä eroitettaisi Saksan
valtakunnasta.

Albrehti vastuutti heille aikovansa tehdä heitä ikään kuin lapsiksi eli
perillisiksi keisarillisesta su'ustansa, tarjoili maita ja tiluksia
heidän etuisimmille porvaleillensa ja lupasi tehdä kymmenen heistä
ritaliksi joka liittolais-kunnassa. Mutta nämät vanhat vuorilaiset
vastasivat ainoan pyyntönsä olevan, että heidän entiset sääntönsä ja
oikeutensa voimassa pidettäisiin, ja että he ei halanneet minkäänlaisia
uusia ja outoja etuja. Albrehti, havaittuaan ettei maanittelemisensa
mitään auttaneet, päätti kokea mitä julmuus vaikuttaisi; sentähden
laittoi hän heille kaksi voutia Itävaltakunnasta, joitten kopia ja
kiukkunen mielenlaatu oli hänelle jo entuudestaan tuttu; nämät oli
Herrman Gessler Brunekista ja ritari Beeringer Landenbergista. Nämät
uudet voudit asettuivatki suoraan vala-liittolaisten maakuntaan
asumaan, jota edellisensä ei mitenkään uskaltaneet tehdä; Landenbergi
pysähtyi keisarilliseen Sarnin linnaan Unterwaldissa, ja Gessler,
ei löytäen osakseen joutuneessa köyhässä maakunnassa itselleen
sopivaista asuntoa, rakennutti linnan, jonka hän nimitti Joch Uri
(Suomeksi Urin i'es.), ja tästä hetkestä alkoi hän uutterasti täyttää
Albrehtin käskyä, joka toivoi tämän julman menetyksen kautta saavansa
valtaliittolaiset itsestänsä eriämään valtakunnasta ja antautumaan
Itävallan hallinto-su'un suosioon; arvattavasti korotettiin
tullimaksot, vähimmätkin rikokset rankaistiin suurilla sakoilla ja
kansaa kohdeltiin pilkalla ja ylönkatseella.

Eräänä päivänä kuin Herrman Gessler ratsasti ympäri Sveitsin
yhteysmaita, seisahti hän erään rakennettavan talon eteen, joka oli
jo melkeen valmisna, ja jonka isäntää nimitettiin Werner Stauffacher
(Tämän talon jäännökset ovat vielä tänäpäivänä jäl'ellä ja osotetaan
matkustaville). — "Eikö ole synti ja häpiä", sanoi hän itseänsä
seuraavalle sotamiehelle, "nähdä orjain rakennuttavan tuommosia taloja,
kuin maankoppolit oikeestaan olisi heille ylen hyvät?" — "Antakaapas
heidän vaan saada sen valmiiksi, suurisukunen herra", vastasi sotamies;
"niin panetamme heti sen portille Habspurin valta-merkin, ja me tahdomme
nähdä, jos talon isäntä on kylliksi rohkea sanomaan sitä omaksensa". —
"Oikeen sanottu", virkki Gessler ny'ästen hevoistansa kannuksillaan ja
ajaen tiehensä. Wernerin vaimo seisoi oven kynnyksellä; ja kuultuaan
puheen käski hän työmiesten heti pysähtymään työstänsä ja mennä
tiehensä, jonka he myös tekivät.

Kuin Werner tultuaan kotia näki rakennuksensa työmiehiltä jätetyksi,
kysyi hän hämmästyen vaimoltansa, miksi työväki oli mennyt pois, ja ken
heille siihen luvan antanut oli.

— Minä, vastasi vaimonsa.

— Mintähden, vaimo?

— Sentähden, että maankoppoli on hyvin sopiva

Werner huo'ahti ja astui huoneesensa. Hänellä oli nälkä ja jano, ja
arveli lounaan jo valmiina olevan. Sentähden istuin hän pöydän ääreen,
vaimonsa toi hänelle leipää ja vettä ja istuin hänen viereen.

— Eikös enään löydy viinaa kellarissa, ja vuohia vuorilla eli kaloja
järvessä, vaimo? kysäsi Werner.

— Täytyy tottua elämään säätynsä jälkeen; leipä ja vesi on orjain ruoka.

Werner mulisti silmiään, söi leipää ja joi vettä.

Yön tultua, menivät he vuoteelle. Ennen kuin nukkuivat, tahtoi Werner
likistellä vaimoansa, mutta se työkkäsi hänen pois luotansa.

— Miksi sinä minua luotasi pois työkit, vaimo? kysyi Werner (Elkäät
lukiani oudoksuko jos asetan tämän Sveitsin tapauksen täydellisessä
luonnollisuudessaan; muutoin olisi se suureksi haitaksi arvollensa ja
tulisi olemaan puuttuvainen.)

— Ettei orjilla pidä intoa oleman siittämään lapsia, joitten täytyy
tulla orjiksi niinkuin heidän isänsäki.

Werner kapsahti heti ylös vuoteelta, veti, sanaakan hiiskumatta,
vaatteet yllensä, otti seinällä rippuvan ison miekan sivullensa ja meni
pois kotoansa.

Hän meni suruisilla ajatuksilla Brünniin. Sinne tultuaan soudatti hän
itsensä eräiltä kalamiehiltä toiselle puolelle järveä, ja ennättikin
jo kappaletta ennen päivän nousua Attinghausiin, ja kolkutti siellä
appensa Waltter Fürstin ovelle. Ukko tuli itse avaamaan ovea ja vaikka
oudostuen vävynsä öillistä tuloa, ei hän kuitenkaan kysynyt häneltä
syytä siihen, vaan käski palveliataan tuomaan vieraallensa vohlan
paistia ja pikarillisen viiniä.

— Ei, kiitoksia isä, sanoi Werner, minä olen erään lupauksen tehnyt.

— Minkälaisen?

— Etten syödä muuta kuin leipää, enkä juoda muuta kuin vettä siihen
aikaan asti, joka kenties vielä sangen kaukana on.

— Mikäs aika se siis on?

— Kuin me tulemme vapaiksi.

Walter Fürsti istahti Wernerin vastapäätä ja sanoi: kyllähän toi kuuluu
kauniilta, mutta tohtisitkohan sanoa sitä muilleki eikä ainoasti sille,
jotas isäksesi kutsut.

— Minä olen valmis sanomaan samaa Jumalalle, joka on taivaassa ja
keisarille, joka on hänen siainen maan päällä.

— Oikeen sanottu poikani; minä olen jo kau'an sinulta tänlaista tuloa
ja vastausta odottanut. Wiimeiseltä arvelin, ettei molempiakaan tule.

Uudestaan kuului kolkutos ovelle, ja Waltter Fürsti meni avaamaan.
Ulkona seisoi eräs nuori mies, kurikka ol'alla; ja samassa valkaisi
kuun valo hänen vaaleaa muotoansa.

— Melhtal! huusi äkkiä Waltter Fürst ja Stauffaher.

— Mikä sinulle tuli? kysäsi Waltter vieraalta, hämmästyen hänen
vaaleuttansa.

—Minä ha'en pakopaikkaa ja kostoa, vastasi Melhtal tummalla äänellä.

— Saat molemmat, vastasi Waltter Fürst, jos kosto sekä pakopaikka minun
vallassani lienevät. Mutta mitäs sinulle tapahtunut on, Melhtal?

— Minulle tapahtui, kuin kynsin peltoani ja atrani edessä oli
pari paraimpia härkiäni valjaissa, niin kulki eräs Landenbergarin
palvelioista ohitse, seisahti ja sanoi tullessaan minun luo: noi här'ät
ovat liian hyvät orjalle; sinun täytyy antaa ne pois.

— Nämät här'ät ovat minun omani, vastasin minä hänelle, ja että minä
heitä tarvitsen, sentähden en tahdo minä heitä myödä.

— Noh, kenpä niitä sinulta osteleekkan, sen tolvana?

Näitä sanoessaan veti hän vyöteiseltään veitsen ja leikkasi lenkut
poikki.

Mutta jos te minulta här'ät otatte, milläs minä sitten kynnän peltoani?
kysyin minä.

— Mokomat talonpojat, kuin sinä, taitavat hyvin kyllä itseki vetää
atraa, jos mielivät syödä sitä leipää, jota eivät ole ansainneet.

— Jättäkää här'ät, sanoin minä hänelle, vielä on aika. Jos menette
tiehenne, niin minä annan teille anteeksi.

— Missäpä sinulla on joutsi ja nuolet, ettäs niin tohdit puhua? kysyi
hän.

— Luonani seisoi eräs nuori mutta tukeva puu, jonka minä heti taitoin.
Min'en tarvitse sitä enkä tätä, sanoin minä; te nä'ette olevani
varustetun.

— Jos sinä liikahat askeleenkan verran tänne, sanoi hän minulle, niin
minä heti leikkaan mahasi puhki kuin vasikan.

Yhdellä hyppäyksellä seisoin minä hänen vieressään seiväs pystyssä.

— Ja jos te vähääkän koskette minun atraani, niin minä paiskaan teidät
kuoliaaksi kuin si'an.

Hän ojensi kätensä ja kosketti atraani. Minä luulen, että hän liikutti
sitä hyppysillään.

Seipääni kaatui ja Landenbergarin palvelia sen myötä. Minä löin häneltä
käden poikki kuin risun.

— Siinä et sinä muuta tehnyt, kuin mikä oikeus oli, sanoivat molemmat
miehet.

— Sen tiedän minäkin, sanoi Melhtali, enkä sentähden kadukkaan sitä,
mutta kuitenkin täytyi minun pa'eta. Minä jätin sinne härkäni ja
piiloittelin koko päivän metsässä; mutta pimeän tultua muistin minä
teitä, joka niin hyvä ja ystävällinen olette; sentähden poikkesin minä
Sürchin vuoritielle, ja tulin näin tänne.

— Terve' tultua, Melhtali, sanoi Waltter Fürst, ojentain hänelle
kättänsä.

— Mutta siinä ei ole vielä kyllä, sanoi nuori mies; minä soisin myös
lähetettävän eräs ymmärtäväinen mies Sarniin, tiedustelemaan mitä
siellä sitten eilen tapahtunut on ja miten Landenbergari kokee kostaa
minulle.

Wielä tätä sanoessaan kuului joku tulevan ja heti kolkutti eräs mies
ovelle, sanoen: avaa, minä olen Rüder.

Melhtali kiiruhti avaamaan ovea, heittäytyäkseen isänsä uskollisen
palvelian syliin, mutta havaittuaan hänen olevan valjuna ja suruisena,
peräytyi hän paikalla takasi.

— Mitä kuuluu, Rüder? kysäsi Melhtali tärisemällä äänellä.

— Woih teitä poloista, te nuori isäntä! Woih sitä onnetointa maata,
joka hiljaan taitaa katsella senlaisia rikoksia! voih minua onnetointa,
jonka täytyy tuoda teille niin kauhistavia sanomia!

— Eihän toki lie jotain vanhalle isälleni tapahtunut? kysyi Melhtal;
ovathan he toki kunnioittaneet hänen korkea ikäänsä ja harmaata
päätänsä? Wanhuus on pyhä!

— Wielä vain he pitävät mitään arvossa? tahi on joku pyhä heille?

— Rüder!... huusi Melhtal väännellen käsiänsä.

— Ja, he ottivat hänen kiini, kertoi toinen, he vaativat häntä
sanomaan, kussa te olisitte, ja kuin ei hän ukko parka sitä tietänyt...
niin he puhkasivat häneltä silmät. Melhtal parkasi kauhialla äänellä.
Werner ja Waltter Fürst katselivat hämmästyen toisiansa silmiin.

— Sinä valehtelet, huusi Melhtali, kaapaten Rüderiä niskasta kiini;
sinä valehtelet: ei ole mahdollista, että niitä ihmisiä löytyy
maailmassa, jotka senlaisia rikoksia tehdä taitavat; oh, sinä
valehtelet; tunnusta vaan, ettäs valehtelet!

— Woih! oli Rüderin ainoa vastaus.

— He puhkasivat häneltä silmät, sanot sinä? Ja he tekivät sen ainoasti
siitä syystä, että minä pakenin kuin pelkuri! he puhkasivat isältäni
silmät sentähden, ettei hän tietänyt, kunne poikansa joutui! he
pistivät terävän raudan vanhan miehen silmiin ja he tekivät sen päivän
ja auringon valossa, Jumalan silmäin edessä! Ja vuoremme ei ole
langenneet heidän päällensä, järvemme eivät ole kohonneet ääriensä yli
ja hukuttaneet heitä; Ukkosen leimaus ei ole tullut taivaasta alas
ja musertanut heitä!. heillä ei ole kylliksi meidän kyyneleistämme,
vaan he tahtovat saattaa meitä itkemään verta! O Sinä laupias Jumala,
armahda meitä! näitä sanoessaan kaatui Melhtal ikäänkuin juuriltaan
nyväisty puu maahan, piehtaroi ja heitteli itsiään kuin mato ja
pureskenteli maata. Werner läheni häntä. — Elä itke kuin lapsi, sanoi
hän: eläkä piehtaroi maassa kuin järjetöin luontokappale, vaan nouse
ylös kuin mies: me tahdomme kostaa isäsi edestä, Melhtali!

Nuorukainen kapsahti samassa seisalleen ikään kuin jänne olisi hänen
ylös heittänyt. — Kostaako, sanoitta te, Werner?

— Ja, totisesti me tahdomme kostaa sen, kertoi Waltter Fürst.

— Ah! huusi Melhtali kauhealla äänellä, ikään kuin mieli puoli.

Samassa kuului kaukaa ihana veisun hyminä, ja tien käännöksessä näkyi,
äsken nousseen auringon valossa, eräs mies tulevan tietä myöten.

— Menkää, herra kulta, sisään, virkki Rüder Melhtalille.

— Jää paikallesi, sanoi Waltter Fürst; hän on ystävä.

— Ja joka kenties on meille hyödyksi, lisäsi Werner. Melhtali parka
vaipui eräälle pankolle.

Sill'aikaa tuli vieras yhäti lähemmäksi; hän oli noin 40:nen vuoden
paikoilla oleva mies, vaatehittu mustan puhakkaan kauhtanaan, joka
hänelle ainoasti polviin asti ylettyi ja näkyi olevan puoleksi
munkkipuoleksi tavallisen vaateparren kaltainen; kuitenkin havaittiin
hänen pitkästä tukastaan, viiksistään ja parrastaan, joka keritty
vapain maalaisten tavalla, jos hän olisiki luostari-väkeä, niin olisi
se sangen kaukaisesta maakunnasta. Päälliseksi näkyi hänen käyntinsä
enemmin sotijan kuin munkin kaltaiselta, ja olisi voitu arvella
sotamieheksi, jos hällä miekan siassa ei olisi ollut kirjoitus-aineet
sivullansa ja tyhjässä nuoli-torvessaan perkamenttikääry ja sulkia.

[Pergamentiksi mainitaan kuivattua ja ennen muinon Pergamos
nimisessä kaupungissa valmistettua eläimen luultavasti vasikannahkaa,
jolle muinoseen aikaan kirjoitettiin. Paperi sai taas nimensä eräästä
Papyrus nimisestä puusta, jonka isoja ja leveitä lehtiä al'ettin
sittemmin pergamentin puutteessa käyttämään kirjoitus-levyksi.
Wasta aikain oloon keksittiin tätä meidänki maassa käytettävää
paperia ruveta valmistamaan, jota eräät sanovat tehtävänki vanhoista
rievuista, rättilöistä, jauhetusta luusta j.n.e., joka kaikki ihan
puuroksi vatkattua, lasketaan sitten kulkemaan monen monituisen
litistys koneiden läpitse, siksi kuin siitä viimein syntyy paperi.
Ja arvanneehan tuon jokainen, mistä kaikkia niitä vasikoita
otettaisiin, jos mekin aina vielä niitten nahalle vaan kaikki asiamme
kirjoittaisimme. Suom.]

Muutoin oli hänen yllänsä siniset pintaa myöten kiinitetyt housut,
ja jaloissaan puoli-saappaat päkiältä nahka nauhoilla kiini kurotut,
kädessään oli hänellä rauta-kärkinen sauva, jota paitsi ei vuorilainen
koskaan lähde liikkeelle loitommaksi.

Akättyään miehet Waltterin oven edessä herkesi hän laulamasta ja läheni
heitä ollen vakuutettu siinä tuttuja kohtaavansa. Tosin olikin hän
vielä hyvän matkan päässä, kuin jo Waltter Fürsti alkoi puhutella häntä.

— Terve, terve, Wilhelmi! sanoi hän hänelle. Mihin sinä jo näin varhain
kul'et?

— Jumalan terve', Waltter! käynpähän ympäri maata, kokoillen saatavia
nais-luostarille Zürichissä, jonka toimitus-miehiä minä olen, niinkuin
te tiedätte.

— Etkö viipysi vähää aikaa luonamme?

— Mintähden?

— Kuullaksesi, mitä tällä nuorella miehellä olisi sanottavaa sinulle

— Wieras kääntyi Melhtalin puoleen ja nähden hänen itkevän, tuli hän
hänen luo ja ojensi hänelle kättänsä. Jumala kuivatkoon kyyneleesi,
veljeni! sanoi hän.

—Jumala kostakoon veren-vi'an! vastasi Melhtali... Ja nyt kertoi hän,
mitä hänelle äsköttäin tapahtunut oli.

— Wilhelmi kuunteli kertomisen suurella surkuttelemisella ja
mieli-pahalla.

— Noh mitäs te olette päättäneet tehdä? kysyi Wilhelmi, kertomisen
lopulla.

— Kostaa ja vapauttaa maamme! vastasivat kaikki kolme miestä.

— Jättäkäät veikkoset sekä kosto että Kansan vapauttaminen Jumalan
halttuun, sanoi Wilhelmi, se on Hänen työnsä.

— Mutta mitäs hän on jättänyt meidän tehtäväksi? Rukoilla ja kärsiä, ne
on aineet, jotka saattavat aikanansa koston pahalle.

— Ei hyvä Wille, ei se kelpaa, että sinä, joka niin tarkka ja uhkea
joutsi-mies olet, vastailet kuitenkin kuin munkki, koska sinua
puhutellaan niinkuin tavallista vapaata kansalaista.

— Jumala on luonut vuoret hirveä ja mäki-vuohta varten, ja mäki-vuohen
(filon) ja hirven ihmistä varten. Ja sentähden on Hän antanut nopeuden
eläimelle ja nerokkuuden ampujalle. Te petytte siis, Waltter Fürst,
kutsuissanne minua uhkeaksi joutsi-mieheksi, joka en ole muu kuin
kunnotoin ampuja parka.

— Noh hyvästi Wille, mene' rauhaan!...

— Jumala olkoon teidän kansanne, veljeni!

Wilhelm meni tiehensä. Miehet katsoivat vielä kau'an hänen jälkeensä,
siksi kuin hän ensimmäisessä tien käännöksessä katosi heidän
silmistänsä.

— Eipä nä'y olevan häneenkän luottamista, sanoi Werner Stauffaher, ja
kuitenkin olisi hänestä ollut hyvä apu. Jumala on näköjään jättänyt
maamme vapauttamisen yksinään meidän haltuumme. Kiitos olkoon Herralle!
Koskas me tartumme asiaan käsiin? kysyi Melhtali. Minulla on kiiru...
omat silmäni itkevät ja isäni vuotavat verta...

— Me olemme jok' ainua eri kihlakunnasta; sinä Werner olet Sveitsistä;
toi Melhtali Unterwaldista ja minä Urista. Walitkaamme kukin
ystävistämme kymmenen uskottua miestä; ja kokoutukaamme sitten
Rütliin... Luojalla on voimaa tehdä, mitä tahtoo, ja kolmekymmentäki,
hänen teitänsä noudattamaa miestä, saavat kyllä Hänen avulla niin
paljon aikaan kuin koko sotajoukko...

— Koskas me kokoontumme? kysyi Melhtali.

— Ensi maanantakia vasten yöllä, vastasi Waltter Fürst.

— Me tulemme kaiken mokomin, vakuutti Werner ja Melhtali. Tämän liiton
tehtyä erosivat he, toisistansa.



Toinen Luku.

Konrad Baumgartenista.

Niiden kolmen miehen se'assa, jotka Unterwaldin kihlakunnasta piti
seuraaman Melhtalia Rütliin 17:ta Marraskuuta vasten yöllä, oli eräs
nuori mies nimeltään Konrad; hän oli äsköttäin nainut kauneimman
neidon Alzellissa, ja ainoasti halu vapauttaa maatansa saattoi hänen
yhdistymään liittolaisten kera, sillä hän oli muutoin onnellinen.

Sentähden ei hän nuorelle vaimollensakaan virkkanut mitään asiastansa,
jonka tähden hänen täytyi kotoa lähteä. Hän teeskenteli suuresti
tarvitsevansa mennä Brünnin kylään ja vasta ehdolla 16 p. mainittua
Marraskuuta, ilmoitti hän vaimollensa, yöksi kotoa pois lähtemänsä eikä
ennen huomenta palautuvansa. Nuori puolisonsa valkeni.

— Mikä sinulle tuli, Rosa? kysyi Konrad. Taitaako niin vähäpätöinen
asia niin kovin liikuttaa sinua!

— Kuules, Konrad, sanoi nuori vaimonsa, etkös voisi jättää lähtöäsi
toistaseksi?

— Se on mahdotoin.

— Noh etkös voisi ottaa minua kanssasi?

— Se on myös mahdotoin.

— Niin mene' sitten!

Konrad katsahti vaimoansa silmiin. Epäiletkös sinä jotakin minusta?
kysyi hän. Rosa nyhähti suruisesti. Ei, ei se ole mahdollista, sanoi
hän, Konrad, varmaanki on jotain tapahtunut, jotas salaat minulta.

— Kenties ei ole minulla syytä pel'ätäkän, virkki Rosa huo'aten.

— Mitäs sulla olisi juuri pel'ättävääkän täällä kylässä, sukulaisten ja
ystävien keskellä?

— Tunnethan sinä, Konrad, meidän nuorta herraa?

— Tunnen kyllä, vastasi toinen mulistain filmiään; mitäs sitten? — Hän
näki minua Alzellissa, ennen kuin vaimoksesi tulin.

— Ja rakastui sinuun? kiljasi Konrad puristellen nyrkkiänsä ja
katsellen vaimoansa tuimilla silmin.

— Hän sanoi minulle sen.

— Jo ennen?

— Ja, mutta minä unhotin sen; vaan eilen kohtasin minä hänen tiellä
Stantsiin, ja hän sanoi minulle sitä samaa.

— Hyvä, hyvä! sanoi Konrad itsekseen. Sen hävyttömiä herroja! te etten
tyydy rakkauteeni isänmaatani kohtaan, vaan te tahdotte että minä sen
ohessa alʼan vihaata teitä! mutta ko'olkaa vaan uusia vikoja päällenne,
sillä koston hetki on läsnä!

— Ketä sinä niin uhkailet? kysyi Rosa. Muista, Konrad, että hän on
meidän päällysmies!

— Hän on tosin herra ja päällysmies käskyläistensä, renkiensä ja
orjainsa ylitse, mutta minä, Rosa, minä näetsen olen vapa mies,
Stantsin kaupungin kansalainen, herra maani ja taloni ylitse, ja vaikk'
en minä ole mikään riitoin ratkaisia ja tuomari, niinkuin hän, on
minulla kuitenkin vapaus puolustaa itseäni ja hankkia oikeutta Lain ja
asetusten jälkeen.

— Nä'etsen nyt Konrad, olihan minulla syy pelätä?

— Ja.

— Ethän sinä siis jätä minua?

— Mitä minä kerran luvannut olen, sen tahdon minä täyttää.

— Noh otathan minut myötäsi?

— Johan minä sanoin sinulle kerran, että se on mahdotoin.


O hyvä Jumalani! huo'ahti Rosa.

— Kuuleppas nyt, sanoi Konrad lauhtuneempana; kenties me syyttä
pelkäämme; minä en ole kellenkään virkkanut lähteväni pois kotoa; sitä
lukua ei siis kukaan tiedä sitä. Minä en ole kau'emmin pois kotoa kuin
huomiseen puoleen päivään asti. Minut arvellaan siis olevan luonasi,
eikä sinulle mitään hätää tapahdu.

— Suokoon hyvä Isä, että niin olisi!

Konrad syleili Roosaa ja meni matkaansa.

Kohtaus-paikka oli, niinkuin jo sanoimme, Rütlissä; ei yhtään
kutsutuista puuttunut.

Tässä vähässä puilta ja pensailta piiritetyssä laaksossa, Seelis-vuoren
juurella, tapahtui yöllä, 17 p. Marras-kuuta v. 1307, se kaikkein
kummalisin kohtaus maan päällä, nimittäin niiltä kolmelta mieheltä
vahvistettu liittolaisuus, jotka valalla vannoivat panna vaikka
elämänsä altiksi, saadaksensa vapauden koko Kansakunnalle. — Waltter
Fürst, Werner Stauffaher ja Melhtali, nostivat kätensä taivaaseen ja
vannoivat sen Kaikkivaltiaan Jumalan edessä, jonka kädessä Kuninkaat
ja Kansakunnat ovat, että elää ja kuolla veljeinsä edestä, yhteisesti
kärsiä ja kantaa kaikki vaivat ja vastukset, kuin heitä tässä
aiheessaan kohtaajaisi, mutta ettei tehdä pienintäkään vääryyttä
kellenkään, arvossa pitää ja puollustaa Habspurin reivin oikeuksia ja
omaisuuksia, ei tehdä keisarin voudeillekan mitään pahaa, vaan ainoasti
tehdä loppu heidän julmuudellensa; sitten rukoilivat he Jumalata, jos
muka tämä vala olisi Hänelle otollinen, Hän mahtasi sen jonkun ihmetyön
kautta heille ilmoittaa. Samassa sanotaan kolme lähte-suonta ruvenneen
ruiskuamaan näitten kolmen pää-liittolaisten jalkain juuressa.

[Nämät kolme lähdettä juoksevat vielä tänä päivänä niinkuin 500 vuotta
takasin, ja matkalaiset käyvät niitä katsomassa; niiden sanotaan,
vanhan ennustuksen jälkeen, vasta sillon kuivauvan, kuin Sveitsinmaa
kadottaa vapautensa. Ensimmäinen vasemmalla kädellä on Waltter Fürstin,
toinen Werner Stauffaherin ja kolmas Melhtalin. Silloin huusi koko
seura: Kunnia olkoon Herralle! ja taas nostaen kätensä ylös, vannoivat
he uudestaan vapauttaa maatansa. Tämän aiheen täyttäminen päätettiin
tehtäväksi Uutta Joulua vasten v. 1308; päivän val'etessa erkanivat he
toisistansa ja kukin heistä läksi kotiansa.]

Waikka Konrad kyllä kiiruhti, oli kuitenkin päivä puolessa, ennen kuin
hän päästyään Dallenvylistä, näki kaukaa Wolffenschiessin kylän ja
kylän tällä puolella olevan talonsa, jossa Rosa häntä odotti; kaikki
tuntui olevan hiljaan. Tämän nähdessä heikkeni pelkonsa; sydämmensä ei
enää niin kovin tykyttänyt ja hän seisahtiin vähän levätäksensä. Äkkiä
tuntui hänestä, kuin olisi tuuli hymissyt hänelle nimeänsä korviin. Hän
vavahti ja alkoi taas kiiruhtaa edespäin.

Wähän ajan perästä kuuli hän toistasesti äänen huutavan hänen nimeänsä.
Hän kauhistui, sillä ääni oli valittavainen ja hän arveli siinä
tuntevansa Roosan äänen. Tämä kuului maantieltä, ja hän alkoi siis
juosten kiiruhtaa kylään.

Tuskin harppasi hän parikymmentä askelta, kuin hän äkkäsi erään vaimon
hajalla hapenin juoksevan vastaansa, ja joka nähtyään Konraadin huusi
häntä nimeltänsä, viimen voimien rau'ettua lankesi se maahan keskelle
maantietä. Yhdessä hyppäyksessä oli Konrad hänen luonansa. Hän tunsi
Rosan.

— Miten kanssasi on laita, kultani? kysyi hän.

— Pa'etkaamme, pa'etkaamme! sihisi Rosa henkästyneenä, kokein nousta
seisalleen.

— Miksi meidän siis täytyy pa'eta?

— Siksi että hän tuli, sinun poisollessasi...

— Hän tuli!...

— Ja... sinun poisollessasi tuli hän, ollessani yksin kotona...

— Mitä vielä, puhu Luojan tähden pikemmin! Hän käski minua valmistamaan
itsellensä saunaa...

— Sen hävytöin!... ja sinä tottelit?...

— Mitäs minä, kultaseni, taisin muuta tehdä... sitten alkoi hän minulle
puhella rakkaudestansa ja tahtoi kaapata minua... ja silloin pakenin
minä, huutaen sinua avukseni... minä olen juossut kuin mielipuoli ja
nähtyäni sinun, raukenivat voimani niin että minä kaaduin kumoon, ikään
kuin maa olisi letkahtanut altani.

— Missäs hän on?

— Hän on kotonamme... saunassa...

— Se hävitöin! kyllä minä hänelle näytän! kiljasi Konrad alkaen rientää
kotiinsa.

— Mitä ai'ot tehdä, onnetoin?

— Odotahan tässä vähän aikaa, Rosa, minä tulen paikalla takasi!

— Rosa lankesi polvillensa ojentain kätensä sinnepäin, johon
Konrad juoksi. Tässä tilassa oli hän noin neljännen-osan tuntia,
liikkumatoinna ja äänettömänä kuin kivi; sitten kapsahti hän äkkiä
ylös ja parkasi kauhistavalla äänellä. Sillä Konrad palautui valjuna
kasvoiltaan ja pidellen kädessään verellä tahrattua kirvestä.

— Pa'ettaamme Rosa, sanoi hän nyt vuorostaan; pa'etkaamme, sillä emme
voi olla rauhassa ennen kuin toisella puolella järveä. — Pa'etkaamme
tietämättömiä polkuja myöten... kau'as maantieltä ja kylien tienoilta
pa'etkaamme, jos et tahtone minun kuolla pel'osta, ei omani vaan sinun
elämäsi edestä!... Näitä sanoessaan sieppasi hän vaimonsa myötänsä
niitulle aidan yli.

— Rosa ei ollut joku niistä heikoista ja ar'oista kukista, joita meidän
maissa kasvaa, vaan hän oli vahva ja raitis vuorilais-vaimo, rohkea ja
pelkäämätöin vaarassa, luotu työtä ja helleyttä varten. Konrad ja hän
joutuivat siis pi'an vuoren toiselle puolelle. Tässä tahtoi Konrad että
levähtäsivät vähän, mutta Rosa osotti sormellaan verta, jolla kirveen
terä oli tahrattu.

— Kenen verta se on? kysyi hän.

— Hänen!.. vastasi Konrad.

— Pa'etkaamme! parkasi Rosa. Ja alkoi taas rientää tietä myöten.

Sitten peittyivät he metsän sakeuteen ja kapuilivat kalttoja mäkiä
ja vuoren rinteitä myöten, senlaisia polkuja, jotka ainoastansa
metsästäjille olivat tiettyjä. Jo monasti tahtoi Konrad seisahtua
levähtämään, mutta Rosa rohvaisi yhdäti toveriansa, vakuuttaen ei
olevansa väsyksissä. Wihdoin, melkeen jo syvän yöllä tulivat he erään
sangen korkian vuoren nyppylälle; sieltä kuului selkeästi karjain
äänteleminen, joita ajettiin Seidorffiin Bauin kyliin, ja näitten
kylien takaa äkkäsivät he laakson pohjalla Wahlstädtin järven, tyyneenä
ja kirkkaana kuin peili. Tämän nähdessä aikoi Rosa vielä matkata
eteenpäin, mutta eipä enää jaksanut, jo ensi askeleita ottaessaan
alkoi hän horjua. Silloin kehoitti Konrad häntä kaiken mokomin vähän
levähtämään, tehden puolisollensa pehmeän vuoteen puitten lehdistä ja
sammaleista, jolle Rosa käytyään levolle samassa nukkui, mutta Konrad
jäi valveille vartioimaan häntä.

Wähitellen kuuli Konrad kaikki äänet laaksossa vaikenevan ja näki
val'ot siellä, jotta vuorelta näkyivät kuin maalle pudonneet
tähti-sikerit, yhden toisensa perään sammuvan. Ihmellisten äänien ja
liikuntoin perästä seurasi luonnon omituinen hyminä; kuolevaisten
käsillä tehtyin val'oin siaan, aukeni taivaan avaruudelle Luojalta
luodut kirkkaat tähdet; maalla ja merellä ja koko luonnolla on omat
monet monituiset ääntelemisensä, jotka äkkiä keskellä yötä nousevat
sekä järvien pinnoilta että synkkäin metsäin sisältä. Wälistä kuulet
kosken kohinan, välistä tuulen kohinan, kaikki nämät luonnon äänet
puhutteleevat vuorilaista omituisella kielellä, jonka hän hyvin kyllä,
totutusta tavastaan, käsittää ja jolle hän vastailee tahi kovalla
huutoäänellä tahi iloisella kiitollisuuden veisuilla, sillä nämät äänet
ennustavat hänelle tahi elämän myrskyä eli levon ja rauhan suloisuutta.

Samoin seurasi Konradikin sumua, joka alkoi järven pinnalta nousta,
hämärtäen sen välkkyyttä, ja joka vähitellen kokouten laaksoon, vihdoin
keräyty Axemin lumivuoren nyppylän ympärille. Monasti vilkkui hän
pel'olla sille puolelle taivasta, josta kuun piti nouseman ja joka
viimein näyttäytykin, mutta tummana ja ympäröity sumun kiehkuralta,
joka värjäsi sen vaaleeta val'oa; vähitellen alkoivat myös pienoset
tuulen-puuskatkin liikkua, tuoden mu'assaan kastean maan löyhkää;
Konrad kääntyi etelään päin, henkäsi sitä metsä-koiran tavoin ja
virkkoi itsekseen: jaa, kyllä minä tunnen teidät, myrskyn ennustajat,
ja minä kiitän teitä siitä; sanomanne eivät ole turhaan annetut.
Wihdoin lennätti viimeinen tuulen-puuska mu'assaan ensi sumut
Neufchatelin järvestä ja Moratin suon mutaa. Silloin hoksasi Konrad
olevan ajan lähteä liikkeelle ja kuuristui herättämään Roosaa.

— Rakas puolisoni, sopotti hän hänelle korvaan, elä säikähdä; minä
olen, joka nostatan sinua...

— Rosa aukasi silmänsä ja heitti molemmat kätensä Konradin kaulan
ympäri.

— Kussa olemma me? kysäsi Rosa. Minua viluttaa...

— Meidän täytyy lähteä matkalle; taivas uhkaa kauhiaa myrskyä, ja
meillä on tuskin aikaa ker'etä Nischenbachin luolaan, jossa taidamme
olla suojassa; sen ohitse mentyä laskeumme me Baviin, jossa me kyllä
jonkun saattajan tapaamme, joka meidät Brünniin eli Sissigiin viepi.

— Mutta emmekös me sillä tavoin kadota aikaa, Konrad tulta? Ja eikös
meidän olisi parempi mennä suoraan alas järven rannikoille? Mitäs jos
meitä takaa ajettaisiin...

— Samoin olisi huokea löytää mäki-vuohen ja kotkan jälkiä, jos joku
nyt meidät tapaasi, vastaisi Konrad. Ole vaan siitä rauhassa, armaani,
mutta katso! myrsky nousee, lähdetään matkalle.

Tosin kuuluikin jo kaukana ukon-jylină, joka kiersi laakson ympäri ja
vaipui Arembergin vuoren seuduilla.

— Oikeen sinä sanoit; meillä on tukala ajasta, sanoi Rosa;
kiiruhtakaamme, Konrad!

Näitä sanoessa ottivat he toisiaan kädestä ja riensivät niin kiiruusti
kuin mahdollista oli Rischenbachin luolaa kohti.

Sill'aikaa alkoi myrsky pauhata kauhiasti, sikäli kuin aamu valkeni.
Idästä vähän ajan takaa leimahteli taivas helkka-punasena ukon-tulelta
ja jyrinältä, pakolaisten päällitse, niin ettei he välistä hoksanneet
laksoakaan edessään; kiiruusti rientäen vuoren sivua alas tulivat he
melkeen läpimär'äksi hallasta, joka lievitti heitä varin pakosta.
Äkkiä, ukon-ilman vähän tau'ottua, jona koko luonto tuntui kuin
varustauvan vieläki kauheampaan liikuntoon, kuului kaukana koiran
haukunta.

— Se on Merkin ääni, sanoi Konrad, seisattuen äkisti paikalleen. Hän
on varmaanki päässyt kahleistaan irti, virkkoi Rosa, ja on jahdilla
vuoristossa.

Konrad käski hänen olla hiljaan ja kuulusteli ikään kuin nerokas
jahtaaja eli vuorilainen muinonkin, joka pienimmästä hiiskusta hoksaa
heti vaaran eli avun saapumilla olevan. Haukunta kuului uudestaan;
Konrad vapisi.

— Ja, ja, kyllä hän on jahtaamassa, sanoi hän hiljaan; mutta tiedätkö
minkälaista metsänotusta hän tavoittaa?

— Mitäs se meihin tulee?

— Mitäs on elämä sille, joka pakenee sitä suojellaksensa? Meitä ajetaan
takaa, Rosa; saatana on riivatuille pistänyt sen mielen päähän,
laskemaan Merkkiä irti ja seuraamaan hänen haistin johtaa, kuin eivät
tienneet minua muutoin kiini saavansa.

— Miten sinä sitä luulla taidat?...

— Kuunteleppas tarkemmin, miten Merkin haukunta lähenee meitä; he
pitävät häntä vitjassa kiini etteivät meidän pol'ulta eksyisi; muuton
olisi Merkki jo nyt meidän luonamme, sen siaan kuin kulun vielä hyvä
tunti aikaa, ennen kuin hän meidät ennättää.

Merkki haukkui taas, mutta tuntuvasti lähenemättä; ja vieläpä olisi
voitu luulla hänen olevan loitompana entistä.

— Hän eksyy jäliltämme, virkki Rosa ilolla; ääni kuuluu loitompaa.

— Ei, ei, sanoi Konrad. Merkki ei ole tuhma koira poikkenemaan harha
jäl'ille; se on ainoasti tuulen vika; kuule, kuule! Mutta hirvittävä
ukon-jyräys esti haukkua kuulemasta, joka toen kuuluiki lähempää;
tuskin heikkeni ukon-jyrinä, kuin se taas kuului.

— Pa'etkaamme, sanoi Rosa hätäytyneenä; pa'etkaamme luolaan!

— Ei se meitä nyt hyödytä, jos emme kahden tunnin kuluttua liene
toisella puolella järveä, niin olemme hukassa.

Näitä sanoessaan kaappasi hän häntä kädestä ja veti kanssansa.

— Kunne sinä kul'et? kysäsi Rosa; ethän sinä ensinkään järvelle päin
mene.

— Tule, tule; meidän täytyy kavaluudella taistella näitten
ihmisjahtaajain kera; tästä on vielä pari virstaa järvelle, ja jos
menisimme suoraa tästä sinne, niin sinä et vähän ajan perästä jaksasi
paikaltasi liikahtaa; tule, minä sanon.

— Rosa yhdisti hiiskumatta voimansa ja vähän aikaa kiiruusti käytyä
joutuivat he äkkiä erään jyrkän kallio-loman reunalle; luultavasti
jo iki-vanhoina aikona maanjärinältä lohkaistuna. Wuoren aukeama oli
sangen syvä ja leviä. Tähän tultua parkasi Konrad kauhealla äänellä,
sillä lauta joka siihen yli-käytäväksi oli laitettu, oli muserrettuna
eräältä isolta kallio-lomalta, joka oli vierynyt aina Rostakki-vuoren
harjalta asti. Rosa älysi, mitä Konradin parkaus tarkoitti, hän
laskeutu polvillensa uskoen olevansa kokonaan hukassa.

— Ei, ei tässä nyt ole vielä aika rukoilla, kiljasi Konrad ilosta
välkkyvin silmin. Ole huoletta Rosa! ei Jumala meitä jätä.

Näitä sanoessaan hyppäsi hän erään vanhan juuriltaan nyväistyn
kuusen luo, joka oli kallistuneena avoimen reunalla, ja hakkasi sitä
kirveellään, saadakseen siitä välikappaletta päästäkseen toiselle
puolelle; puun, joutuen voimakkaamman vihollisen kynsiin kuin
tuuliaisen, kaatui heti maahan; tosi on, ettei yksikään puun hakkaaja
ole koskaan nopeemmin ja kovemmin puuta hakannut.

Rosa toki kaiketi rohkeuttaa puolisotaan, sikäli kuin kuuli Merkin
haukuntoa, joka kaikkein näiden vastusten ja esteiden alla kuului
yhdäti lähemmältä. — Elä pelkää, armaani, sanoi hän; rohkia! katso
miten puu heiluu! ah, miten vahva ja uhkea sinä olet; hakkaa päälle,
Konrad, katso puu letkuu, se kaatuu paikalla! Ja, totisesti jo
kaatuukin! ah, hyvä Jumala, minä kiitän sinua; me olemme pelastetut!

Samassa räpäyksessä kaatuikin kuusi kumoon, ja kaikeksi onneksi sille
puolelle kunne Konrad tarkoittikin, nimittäin suoraan vuori-aukeaman
yli, jolla tavoin se tosin tuli olemaan siltana pakolaisille, mutta
jonka päällitse ei suinkaan pelkuri ja kokematoin olisi vuovannut.

— Elä pelkää, sanoi Rosa, hypäten esinnä sitä myöten; elä pelkää,
Konrad, vaan seuraa minua!

Mutta seuraamisen siaan, heittäyty Konrad maahan painamaan rinnallaan
hirttä, minkä jaksoi, että se olisi muka sitä tukevampana pysynyt
armaansa jalka-portaana, myös hän ei vuovannut katsella tätä
vaarallista kulkua; sillä välillä kuului Merkin haukunto tuskin parin
virstan päästä; äkkiä tunsi Konrad puun heilunnan Rosan käynnistä
la'anneen ja hän uskalsi katsahtaa puolisotansa, joka seisoen toisella
reunalla ojensi käsiänsä hänen puoleensa ja kehoitti tulemaan perästän
ylitse.

Konrad tapsahti paikalla seisaalleen ja lähättiin tälle samalallee
portaalle, hän astui sitä niin tarkoilla askeleilla kuin kivisiltaa
myöten, ja tultua onnellisesti vaimonsa luo, käänsiin hän ja potkasi
hirren syvyyteen. Rosa katsoi sen perään, ja nähtyään sen musertuneena
keikkuvan yhdeltä kalliolta toiselle, käänsi hän silmänsä pois
ja valkeni. Konrad nosti sitävastaan ilo-huudon, niinkuin kotka
eli jalopeura voiton perästä; sitten kulkivat molemmat käsityste
senlaisia polkuja myöten, joita ainoasti metsäläiset heitä ennen oli
käyneet. Wiisi minuuttia heidän jälkeen, tulivat takaa-ajajat Merkiltä
johdatettuina vuori-syvyyden kohalle!...

Sillä välillä eneni rajuilma hirviästi; tulen leimaukset välähtelivät
ilmassa ehtimiseen, ja ukon-jyrinä ei räpäyksenkän ajaksi her'ennyt;
ranka sade valui kuin koski taivaasta; jahtaajain huuto, Merkin
haukunta, kaikki katosi myrskyn pauhatessa. — Min'en jaksa enempätä
käydä, sanoi Rosa, kyykistyen polvilleen maahan; pakene yksin, pakene
Konrad, pakene, minä rukoilen sinua.

Konrad katseli ympärillensä nähdäkseen, miten loitolla olisi järveltä;
mutta ilma oli niin tumma, koko tieno myrsky-säältä niin yhtänäköiseksi
vetäytynyt, ettei hän mitenkän taitanut nähdä, kussa hän edes olikan!
hän katsahti taivaaseen, mutta ei sielläkän havainnut hän muuta kuin
jyrinää ja leimauksia, aurinko oli myös kadonnut ikään kuin hänki
olisi pa'ennut tätä hävityksen kauhistusta. Ainoasti maan mutka näytti
hänelle, mitä kohti hänen olisi kul'ettava, mutta tällä tiellä tiesi
hän olevan senlaisia notkelmuksia, ja kallioita ja jyrkkyyksiä, joita
ei muu kuin mäkivuohen sorkat eli kotkan siivet tainnut yli päästä.
Konrad seisahtui myös vuorostaan ja huokasi hartaasti ikään kuin
puoleksi voitettu sankari.

Nytpä alkoi kuulua erinomainen kohina Rostakki vuoren nyppylältä; vuori
vavahti kolmasti kuin juopunut ihminen, ja lämmin höyry löyhähti pitkin
koko ympäristöä, ikään kuin kiehuvasta vesi padasta.

— Pilven veto! kiljasi Konrad, pilven veto on liikkeellä!... Ja samassa
kaapaten Rosan syliinsä, heittäytyi hän erään mahdottoman ison kallion
alle, yhdellä kädellään painaen puolisotaan rintaansa vasten, toisella
pidätellen eräästä riippuvasta vuoren kolkka-kivestä.

Tuskin ennättivät he päästä tähän suojaan, kuin jo vuorella olevat
hongat alkoivat letkua ja heti olivat kaikki puut liikunnossa. Samassa
alkoi tuuli vinkua hirvittävästi; koko korpi heilui kuin kasvava
heinämaa: kauhia rätinä alkoi kuulua yliympäri, ja heti näkivät he
ne paksuimmatkin puut taittuvan paloiksi, juuriltaan kohoilevan ja
ilmassa sinkoilevan, ikään kuin olisi joku mahtava henki sivumennessään
heidän latvohin ruvennut, ja viskonut heitä taivasta kohti. Pakolaisten
päällitse sinkoeli joukottain taittuneita puunoksia ja hirren päitä,
heidän allansa taas keikahteli tuhansittain vuoresta irtautuneita
suuria kiviä ja kallion kappaleita, kaikki yhdessä humussa. Kaikeksi
onneksi pysyi se kallio lujana paikallaan, jonka alla pakolaiset olivat
säilyssä; he katsoivat tätä kauheata menoa pel'olla ja kauhistuksella,
joka rientäen suoraan vasempaan käteen tullakseen ympäri kalliota.
Pilven veto on luultavasti antanut heille aikaa ennättämään meitä ja
silloin on kaikki hukassa... ja todistukseksi siihen on, kuunteleppas,
he ovat jo läsnä!

Ja tosin alkoi taas Merkin haukunta kuulua. Konrad, tieten Rosan voimat
uupuneiksi, otti hänen kokonaan syliinsä ja tällä kuormalla lastattuna,
riensi hän tietänsä myöten, vieläkin kiiruummin kuin olisi hän häntä
jalkasin seurannut.

Kokonaista kymmenen minuuttia kului, ennen kuin kumpanenkaan
puolisoista sanaakan vaihtoi toisellensa. Mutta tässä ajassa kerkesi
Konrad jo hyvän matkan päähän; järvi näkyi jo edessänsä noin viiden
sadan askeleen päässä. Rosan silmät vilkkuivat yhdäti taaksensa
katsomaan sitä hirvittävää ympäristöä, jonka äsken jälkeensä jättivät.
Äkkiä tunsi Konrad koko ruumiinsa vapisevan ja samassa kuului eräs
ilo-huuto; tämän ilorähinän nostivat sotamiehet keskenänsä, jotka
ehtimiseen takaa-ajaen pakolaisia saivat heidän viimein näkyviinsä.
Paikalla näkyi myös Merkki juoksevan isäntänsä sivulla; koira oli
heidän tunnettuansa riuhtautunut niin voimakkaasti vitjastansa irti,
että siitä ainoasti eräitä renkaita rippui kaulasimellansa.

Ja, ja, virkki Konrad itsekseen; sinä Merkki olet tosin uskollinen
koira; mutta uskollisuudellasi saatat sinä meitä tällä kerralla
kauhiaan vaaraan, josta ei muu kuin nopeus auta.

Tämän sanottua hyökäsi Konrad täyttä laukkaa juoksemaan suoraan
järvelle; häntä seurasi noin kolmen sadan askeleen päässä kymmenen
Wolffenschiessin herran joutsi miestä; mutta tultuaan rannalle kohtasi
uusi este; järvi aaltoili vaahdessa kuin meri myrskyssä ja vaikka siis
Konrad miten rukoili ei yksikään kalamiehistä vuovannut panna muka
elämätänsä altiksi hänen edestä.

Konrad ravaili kuin mieletöin järven rantaa edestakasi, yhdäti
kanniskellen sitä puoli pyörtynyttä Rosaa sylissään kuin vakaista
lasta, ja huutaen kohti kulkkua apua; joutsimiehet tulivat häntä joka
silmänräpäyksellä lähemmäksi.

Äkkiä hyökäsi mies eräältä kalliolta alas. Ken tässä apua anoo? kiljasi
hän.

Minä, minä, sanoi Konrad, auttakaa minua ja tuota vaimoani. Wenhettä,
ai Herran tähden, venhettä!

Tule tänne, virkki outo hypäten veneehen, joka oli rannassa kiini
sidottuna.

Te oletta minun Wapahtajani, minun Jumalani!

Wapahtaja on, joka vuodatti verensä ihmisten edestä; Jumala on, joka
lähetti minun avuksenne; rukoilkaat ja kiittäkäät Häntä, sillä jokainen
tarvitsemme ettei Hän kasvojansa kääntä pois meistä.

Mutta vähintäkin täydytte tietää, ketä autatte.

Te olette vaarassa, en minä muuta tarvise tietää; tulkaa!

Konrad hyppäsi veneehen ja istutti Rosan sinne. Sill'aikaa veti outo
erään vähäsen purjeen ylös, istahti perään ja laski veneen valloilleen.
Paikalla läksi vene liikkeelle, keiskahdellen aaltoin päällitse ikään
kuin ruuna ajajansa kannuksilta ja ääneltä intoutuneena. Tuskin
kerkesivät pakolaiset kymmenkunnan askeleen päähän rannasta kuin jo
joutsimiehetki siihen tulivat.

Te myöhästyitte, hyvät herrat, virkkoi outo pil'alla; ette nyt enää
meitä kiini saa; mutta ei se ole vielä lopussa, sanoi hän kääntyen
Konradin puoleen; käykää nuori mies pitkällenne veneen pohjalle;
ettenkös näe, miten he jännittelevät joutsiansa? nuoli kulkee
kiiruummin kuin parhainkaan vene tuuliais-päältä ajettuna. Käykää vaan
pitkällenne, sanon minä. Konrad totteli. Paikalla kuului eräs sohina
ilmassa; yksi nuolista pysähtyi mastoon kiini, toiset katosivat järveen.

Outo katseli rauhallisella kärkkäydellä nuolta, josta koko rautanen
kärki oli uponnut puuhun.

Ja, ja, virkkoi hän itsekseen; metsissämme kasvaa kyllä vahvoja
joutsipuita, ja jos käsi olisi tarkempi ampumaan ja silmä sihtaamaan,
olisimme nyt epäilemättä heidän kehänänsä. Mutta eipä ole helppo sattua
juoksevaa väkivuohta, lentävää lintua ja aaltosilla keikkuvaa venettä.
Lymytkää vielä kerran, nuori mies, lymytkää! tuolta lentää uusi
laukeama!

Tosin tarttuikin taas yksi nuoli perä mastoon, ja kaksi menivät purjeen
läpi, jääden siihen rippumaan. Peränpitäjä katseli niitä ylenkatseella.

Nyt, sanoi hän Konraadille ja Rosalle, nyt voitte käydä istumaan
veneen laudoille pystyyn, ikään kuin lystiä ajaessa, sillä ennen kuin
he ennättävät laskea kolmannen laukauksen, olemme me jo niin kaukana,
että nuolet eivät tapaa meitä; rautajänteinen joutsi taitaa ainoasti
näin loitolle, kuin nyt olemme, tuoda surman; ja katsokaapas, jos minä
valehtelen!

Samassa lensi kolmas laukaus nuolia veneen taa veteen. Pakolaiset
olivat jo siis vapautetut ihmisten vihasta, eikä heillä ollut enää
ketään muita pel'ättävänä, kuin Jumala, mutta auttajansa ei tuntunut
pelkäävän kumpaistakaan, ja puoli tuntia siitä, kuin he olivat käyneet
veneehen, nousivat Konrad ja Rosa järven toiselle rannalle; Merkki,
jonka olivat jo hädässään unouttaneet, oli uimalla seurannut heitä.

Ennen kuin Konrad erosi hyväntekiästään, aatteli hän miten suuri apu
hänestä olisi liittolaisille, joiden osamies hän oli. Sentähden alkoi
hän kertoa hänelle mitä Rütlissä oli keskusteltu, mutta vieras ratkasi
hänen kertomuksensa jo ensisanoissa.

Te olette kutsuneet minua avuksenne, lausui hän, ja minä tulin,
niinkuin olisin suonut teidän tulevan minun avukseni, jos teidän
tilassa olisin ollut; mutta elkää vaatiko minulta enämpää, sillä en
minä suostu enää mitään muuta tekemään.

Mutta sanokaa meille nimenne, lausui Rosa, että saamme kätkeä sen
sydämmihimme, niinkuin meidän vanhempaimme nimet, sillä niinkuin heitä
olemme me vel'olliset kiittämään teitäkin elämästämme.

Ja, ja, ilmoittakaa meille nimenne! jatkoi Konrad; eihän teillä ole
mitään syytä sitä meiltä salaamaan. Ei suinkaan, vastasi outo sitoen
venettä rannalle; minä olen syntynyt Burglenissä, olen nais-luostarin
saatavien kantaja Zürichissä ja nimeni on Wilhelm Tell. Tämän
sanottuansa otti hän jäähyväiset molemmilta puolisoilta ja läksi
kulkemaan Flyelin tietä myöten.



Kolmas Luku.

Wilhelmi Tellistä.


Toisena päivänä äsken kerrottua tapausta, ilmoitettiin keisarin
voudille, Herman Gesslerille Brunekista, että eräs lähettiläisen ritari
Behringiltä Landenbergista tahtoi puhutella häntä. Tämä käski samassa
lähettiläisen tulla luoksensa.

Lähettiläinen kertoi Melhtalin tapauksen ja miten Landenbergari oli sen
kostanut.

Tuskin oli hän päättänyt kertomisensa, kuin sanottiin erään
joutsimiehen tulleen Wolffenschiessistä.

Joutsimies kertoi herransa kuolemasta ja miten murhaaja oli päässyt
karkuun erään Wilhelmi nimisen miehen avulla Burglin kylästä, joka oli
Gesslerin alustaa. Wouti lupasi rangaista miestä.

Heti tämän luvattuaan tuli eräs sotamies Schvanaun rykmentistä hänen
eteen, kertoen hovin herran jahdissa ammutuksi eräiltä nuorilta
miehiltä Artin kylästä, joiden sisarelle hän olisi muka väkivallan
tehnyt; sitten oli murhaajat pa'enneet vuoriin, joissa heitä ko'ettiin
turhaan saada kiini.

Silloin nousi Gessler seisalleen ja vannoi että, jos nuori Melhtali,
joka taittoi Landenbergarin palvelian käden, ja Konrad Baumgartenista,
joka saunassa tappoi Wolffenschiessin herran, ynnä ne nuoret miehet,
jotka Schvanaun hovi herran olivat murhanneet, joutusivat hänen
käsiinsä, hän paikalla tapattaisi ne joka ainoan. Kuultua tämän
uhkauksen aikoivat lähettiläiset mennä jokainen kotiinsa, mutta Gessler
käski heitä ensin seuraamaan häntä Altdorffin torille.

Sinne tultua käski hän lyömään maahan pitkän tangon, jonka kär'elle
hän asetti Itävallan herttuallisella ruunulla koristetun lakkinsa
ja kuuluutti torvi-soitolla, että jokainen, olkoon hän vapasukunen,
porvali eli talonpoika, joka kulki sen ohitse, piti uskollisuuden
ja alammaisuuden merkiksi paljastaa päänsä tämän Habspurin reivien
valtamerkin edessä; sitten laski hän lähettiläiset matkaansa,
käskein heitä kertomaan kaikki, mitä olivat nähneet ja kuulleet sekä
kehoittamaan heidänkin päällikköjänsä tekemään maakunnissansa samate,
sillä sen kautta tultasiin kaikkein paraiten havaitsemaan Itävallan
viholliset; viime asetti hän kaksitoista joutsimiestä torille vahtiin,
käskeen niiden ottamaan kiini kaikkia, jotka eivät tätä käskyä
totelleet.

Kolmen päivän perästä ilmoitettiin hänelle, yhden miehen otetuksi
kiini, sentähden että hän sivumennessään ei ollut ottanut lakkia
päästänsä Itävallan herttuallisen ruunun edessä. Samassa nousi Gessler
hevoisensa selkään ja ratsasti seurattuna vahdiltaan Altdorffiin.
Pahantekiä oli sidottu samaan tankoon, jonka kär'ellä voudin
lakki rippui. Ja minkä vaatteuksesta voitiin nähdä oli vanki eräs
vuori-jahtaja. Tultuaan hänen luo, käski Gessler päästämään häntä
irti nuorista, joilla hän oli sidottu. Tämän käskyn täytettyä, laski
jahtaaja kätensä ales, hyvin kyllä tieten ei olevansa sillä vielä
asiasta kuitti, ja katseli vakaisasti voudin silmiin.

— Onko tosi, kysyi Gessler häneltä, että tälle hatulle et ole kunniata
osottanut?

— On! hyvä herra!


— Mintähden?

— Sentähden että jo isiemme isät ovat opettaneet meitä paljastamaan
päätämme ainoasti Jumalan, vanhaikäisten ja keisarin edessä.

— Mutta tämä ruunu merkitsee Saksan valtakuntaa.

— Petytte siinä, hyvä herra, sillä tämä on Habspurin reivien ja
Itävallan herttuain ruunu. Asettakaa tämä ruunu torille Lucerissa,
Friburgissa, Biennissä ja Glarussa, jotka paikkakunnat ovat heidän
omia, niin en ollenkaan epäile niiden asukkaita sille kunniata
näyttämästä; mutta me, jotka keisari Rudolphilta olemme saaneet
luvan valita itse Tuomareitamme, seurata omaa lakiamme ja olla ei
kellenkään muille kuin Saksan valtakunnalle alammaiset, me olemme tosin
vel'olliset kaikkia ruunuja arvossa pitämään, mutta ei tottelemaan eikä
kunnioittamaan ketään muita, kuin ainoastansa keisarillista ruunua.

— Mutta keisari Albrehti noustuaan Ruomin valtakunnan istuimelle, ei
ole uudistanut niitä vapauksia, joita isänsä oli ja'eskellut.

— Siinä teki hän väärin, hyvä herra, ja ihan sentähden ovatki Uri,
Schweitz ja Unterwalden yhdistyneet ja valalla vannoen luvanneet
puollustaa keskenänsä toinen toisensa elämää, palvelioita ja
omaisuuksia, ja auttaa toisiansa neuvoilla ja töillä.

— Uskotkos sinä heidän täyttävän valansa? kysyi Gessler myhäillen.

— Uskon kyllä, vastasi ampuja vakavasti. Ja että maanmiehet ennen
kuolevat kuin rikkovat sen?

— Wihon viimeiseen mieheen asti.

— Saadaan nähdä.

— Kavahtakoon keisari itseänsä, hyvä herra, sanoi ampuja, muutoin
hänelle ei käy hyvin; muistelkoon Bernin kaupungin piirittämistä,
jossa häneltä keisarillinen sota luukarinsa otettiin viholliselta;
sotaa Zürichiä vastaan, johon hän ei uskaltanut astua, vaikka kaikki
kaupungin portit seisoivat avoinna, ja näissä kaupungeissa ei syttynyt
sota vapaudesta, vaan ainoastansa rajoista; minä tiedän että hän
kosti molemmat nämä onnettomuudet Glaruksen kaupungille, mutta Glarus
oli ylen heikko ja voitettiin ainoasti kavaluudella, niin että se ei
ehtinyt vastustaa vihollistansa, jota vasten me toiset valaliittolaiset
tiedämme siitä jo edellä käsin ja olemme varustetut.

— Missä sinulla on ollut aikaa oppia lakia ja aika kirjoja, jos et sinä
liene hiukan isompi kuin joutava ampuja, joksi sinua päältä nähden
voisi luulla?

— Minä tiedän lakimme hyvin kyllä, sillä meidän isämme opettavat niitä
kaikkein esinnä kunnioittamaan ja puoltamaan; minä tiedän aika-kirjat
että minä olen hengellisestä säädystä, sillä minä olen kasvatettu
erokkain luostarissa ja sentähden olenki saanut viran olla Zürichin
naisluostarin saatavien kantaja. Mitä taas jahtiin tulee, ei se ole
elatus-keinoni, vaan sitä harjoitan minä, niinkuin muutkin vapaat
miehet, huvituksekseni.

— Mitä nimesi on?

— Ristimä-nimeni on Wilhelmi ja sukunimeni Tell.

— Wai niin! sanoi Gessler iloisesti, kaiketi olet sinä sama mies, joka
autoit Baumgartenia ja hänen vaimoansa, viimeisessä myrskyssä?

— Minä soudin tosin veneelläni yli järven erään nuoren miehen ja
vaimon, joita tavoitettiin kiini saada, mutta en minä kysynyt heiltä
nimeänsä.

— Noh, etkös sinä ole sama mies, jota mainitaan tarkimmaksi ampujaksi
koko Schveitsissä?

Hän saattasi, puolentoista sadan askeleen päästä, ampua puu omenan
poikansa pään päältä, huusi eräs ääni joukosta.

Jumala, hyvä Isä, armahtakoon sitäkin, joka noi sanat suustansa laski!
sanoi Wilhelmi; mutta vaarmaanki ei sillä miehellä ole lapsia.

— Onko sulla lapsia? kysäsi Gessler.

— On neljä; kolme poikaa ja yhden tyttären on Luoja siunannut minulle.

— Kukas niistä sinulle kaikkein rakkain on?

— He ovat minulle kaikki yhtä rakkaat.

— Mutta eikös niistä ole yhtään, jota rakastat ja hellit enemmin kuin
muita?

Jos heistä joku olisi rakkaampi on se se kaikkein nuorin, sillä hän on
kaikista pienin, ja tarvitsee niinmuodoin kaikkian enemmin minua, sillä
hän on vasta seitsemännellä vuodella.

— Mikä hänen nimensä on?

— Waltter.

Gessler käänsiin samassa erään ratsastajan puoleen. ——— Mene Burgliin,
sanoi hän hänelle, ja tuo tänne hänen poikansa, Waltter! [Sillä
paikalla, kussa Wilhelmi Tellin talo oli, on nyt rakettu eräs vähänen
kappeli, jonka seinillä on koko Wilhelmi Tellin ja Melhtalin tapaus
kuvattuna.]

— Mitä varten, teidän armonne? Gessler viittasi ja sotamies läksi
täyttä laukkaa ajamaan.

— Teillä on varmaanki sillä hyvä tarkoitus, hyvä herra, sanoi Telli,
mutta mitäs teillä on lapseni kanssa tekemistä?

Kyllä sen saat nähdä, vastasi Gessler lyhyesti, kääntyen kansajoukon
puoleen ja alkaen rauhassa puhella myötänsä tulleiden sotamiesten
kanssa. Mutta Wilhelmi seisoi ääneti paikallaan hätähiki päässä, silmät
mulissa ja kädet ristissä.

Kymmenen minuutin kuluttua palautui sotamies tuoden poikaista
mu'assansa, ja tultuaan Gesslerin eteen, laski hän hänen maahan
satulalta.

— Tässä on nyt vähä Waltteri, sanoi sotamies.

— Hyvä, hyvä, vastasi vouti.

— Armas poikani! sanoi Wilhelmi. Paikalla hyppäsi poikainen isänsä luo
ja heittäytyi hänen kaulaansa.

— Laitoitko sinä, isäni, minua noutamaan tänne? kysäsi poikainen,
pannen ilosta pienoiset sormensa ristiin.

— Miten äitisi saattoi sinua laskea tänne? kysyi Wilhelmi hiljaan.

Äiti oli kylässä, vastasi poika; kotona ei ollut ketään muita kuin
molemmat veljeni ja sisar. Tiedätkös kuin he alkoivat katehtia minua;
he sanoivat, sinun minua enemmin rakastavan kuin heitä.

Wilhelmi huo'ahti ja likisti poikaa rintaansa vasten.

Gessler katseli tätä näkyä ilosta, julmuudesta kiiluvilla silmillä, ja
isän ja pojan sydämmille antaen näin aikaa avautua toisillensa, sanoi
hän sotamiehille: ottakaa tämä poika ja sitokaa tuohon puuhun kiini!
Osottaen erään hongan päälle, joka kasvoi toisella puolella toria.

— Mitä varten? kysyi Wilhelmi pidellen poikaa sylissänsä.

— Näyttääkseni sinulle, että sotamieheni joukossaki löytyy senlaisia
joutsen jännittäjiä, jotka, ehkä nimeltään ei niin kuuluisia, kuin
sinä, kuitenkin osaavat hyvin käyttää joutsiansa.

— Wilhelmi lonkautti suutaan, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt puhetta,
vaikka kasvonsa vaaleus ja hikipisarat otsassaan, kylliksi todistivat,
hänen sen käsittäneen.

Gessler viittasi, ja sotamiehet lähenivät poikaa.

— Sitoa lastani sotamiesten ammuttavaksi! sitä ei ole yritääkkään
tehdä, vouti! Jumala ei sitä salli!

— Saadaan nähdä, sanoi Gessler ja uudisti käskyänsä.

— Wilhelmin silmät välkkyivät kuin jalopeuran; hän vilkkui
ympärillensä, eikö muka jostain pääsisi pakoon; mutta hän oli
jokahaaralta piiritetty.

— Mitä he mielivät tehdä minulle, isä? kysäsi vähänen Waltter
säikähtyneenä.

— Mitäkö mielivät sinulle tehdä, lapseni? he, ihmisen näköset
metsän-pedot, tahtovat tappaa sinua.

— Mintähden, isä? kysyi poikanen parahtain itkemään, enhän minä ole
yhdellenkän ihmiselle pahaa tehnyt. Woi teitä julmia murhamiehiä! huusi
Wilhelmi siristellen hampaitansa.

— Ei tässä ole mitään viivyttelemistä, sanoi Gessler, kiiruhtakaa asiaa
loppuun. Sotamiehet ryykäsivät Tellin päälle ja tempasivat lapsen hänen
sylistä. Wilhelmi heittäytyi polvilleen Gesslerin hevoisen eteen.

— Teidän armonne, sanoi hän hänelle pannen kätensä ristiin, teidän
armonne, minähän olen rikkonut teitä vastaan; sentähden olen minä se,
jonka täytyy tulla rangaistuksi; teidän armonne, rangaistaa minua,
tappakaa minut! mutta laittakaa tämä lapseni äitinsä luo takasi!

— Minä en tahdo, että he tappasivat sinun, huusi poika, rimpuillen
sotamiesten sylissä.

— Teidän armonne, sanoi Wilhelmi vielä, vaimoni ja lapseni täytyvät
lähteä koko maakunnasta pois; he jättävät teille koko talouteni, maani
ja karjani; he saavat kerjätä ympäri maita, kaupungista kaupunkiin,
talosta taloon; mutta armahtakaa, herran tähden, tätä lasta!

— Kuule, Wilhelmi, sanoi Gessler, yksi ainoa keino löytyy lapsesi
pelastukseksi.

— Mitä? miten? lausui Telli ja kapsahti seisalleen, käsiänsä
väännellen; minkälainen keino? sanokaa minulle, sanotaa pi'an, jos
ihmisen vallassa lie vaatimuksenne, täytän sen?

— En minä sinulta vaadi muuta, kuin mitä sanotaan sinun voivan tehdä,
sanoi Gessler.

— Niin ilmoittakaat se siis minulle?

— Äsken kuului ääni, joka sanoi sinun olevan tarkan ampujan, että sinä
muka puolentoista sadan askeleen päästä taidat ampua omenan poikasi
pään päältä.

— Oh! olkoon se ääni kirottu, minä luulin, ettei sitä muut kuulleet
kuin minä ja Jumala.

— Noh, Wilhelmi, olkoon männeeksi, jos käynet siihen kauppaan ja näytät
sukkeluutesi, annan sinulle anteeksi rikoksesi, ettet kunnioittanut
tätä hattua.

— Ei se ole mahdollista, teidän armonne; se olisi ainoasti kiusata
Jumalaa.

— Noh niin kyllä minä näytän sinulle, että minulla on joutsimiehiä,
jotka eivät ole pelkuria, niinkuin sinä.

— Sitokaat poikaa, sanon minä!

— Odottakaa vähän, teidän armonne, odottakaa; vaikka tämä on kyllä
kauhea, hirmuinen, julma, eikä koskaan kuultu asia, ko'en kuitenkin
tuumailla sitä!

— Minä annan sinulle aikaa viisi minuuttia.

— Antakaa minulle poikani edes siksi ajaksi!

— Päästäkää lapsi irti, sanoi Gessler. Poikainen hyppäsi isänsä luo.

— He ovat siis sinulle autaneet anteeksi, isä? virkkoi poika ja pyhki
pikku käsillään silmiänsä, itkein ja naurain yht'aikaa.

— Antaneet anteeksi? Etkös tiedä mitä he tahtovat? oh, minun Jumalani!
miten taisi senlainen ajatus tulla yhden ihmisen päähän? He tahtovat,
mutta ei, he ei tahdo sitä. Mahdotoin on, heidän jotain senlaista
vaatia. Se tahtovat, lapsi parka, että minä puolentoista sadan askeleen
päästä nuolella ampusin omenan sinun päältäsi.

— Noh, minkä tähden sinä et tahdo sitä tehdä, isä? kysyi poika
ujostelematta.

— Mintähdenkö? Mutta jos en osaasikaan omenaan, vaan nuoli sattusi
sinuun?

— Oh, elä huoli, isä, tiedäthän sinä ettei se olisi vaarallista, sanoi
lapsi myhäillen.

— Wilhelmi! kiljasi Gessler.

— Odottakaa, teidän armonne, eihän vielä ole viisi minuuttia kulunut.

— Erehdyt, aika on kulunut; Wilhelmi, joudu pikemmin!

— Lapsi viittasi isälleen kehoitukseksi. No hyvä! sanoi Wilhelmi
hiljaan. Mutta ei, ei koskaan!

— Ottakaa poika takasi! huusi Gessler.

— Isä tahtoo kyllä, sanoi poika ja laskiin isänsä sylistä juoksemaan
puun luo.

Wilhelmi jäi seisomaan hämmästyneenä paikalleen kädet ristissä ja pää
riipuksissa.

— Antakaa hänelle joutsi ja nuolia, sanoi Gessler.

— Minä en ammu tavallisella puujoutsella, lausui Wilhelmi
rohkaistuneena; minä käytän rauta-jousta.

— Niin on, niin on, huusi kansa.

Gessler kääntyi niiden sotamiesten puoleen, jotka olivat Wilhelmin
kiini ottaneet, ikään kuin kysyäkseen heiltä.

— Ja, ja, sanoivat he, hänellä oli rauta joutsi ja rauta nuolia.

— No, mihin ne joutuivat? Me otimme ne häneltä pois kiiniottaissamme.

— Antakaa ne takasi hänelle, käski Gessler. Paikalla tuotiin ne esiin
ja annettiin Wilhelmille.

— Antakaapas nyt tänne yksi omena, sanoi Gessler. Hänelle tuotiin
niitä koko korillinen. Gessler valitsi yhden heistä. Ah, ei suinkaan
tuota omenaa, sanoi Wilhelmi; ei suinkaan, tuskinhan minä näkisinkän
sitä puolentoista sadan askeleen päästä; eihän teillä ole vähääkän
laupeutta, noin pienoista valitessa.

Gessler laski sen takasi koriin ja otti toisen, kolmatta osaa isomman.

— No hyvä, Wilhelmi! minä tahdon kaikessa olla sinun kanssasi kuin
rehellisen miehen tulee, mitäs tuosta sanot? Wilhelmi otti sen, katseli
sitä ja antoi sen takasi myhäillen.

— No, se on siis päätetty; mitatkaamme nyt askeleet!

— Odottakaa vielä vähän! virkkoi Wilhelmi; laillinen askeleen mitta on,
teidän armonne, kaksi ja puoli jalkaa; eikö niin joutsimiehet, sehän
joutsella ampujain mitta on?

— Pitää mitattaman, niinkuin tahdot, sanoi Gessler. Samassa al'ettiin
mitata, lukein sata viisikymmentä askeletta, joka kahden ja puolen
jalan pituinen.

Wilhelmi kävi mittaajain sivulla, ja mittasi senjälkeen itse vielä
kolme kertaa sitä; nähtyään vihdoin sen oikeen mitatuksi, meni hän
takasi sinne, kussa rautajoutsensa ja nuolet olivat.

— Yksi ainoa nuoli, kiljasi Gessler.

— Suokaa minun kuitenki saada valita sitä, sanoi Wilhelmi; ei se ole
pieni asia saada hyvää nuolta; eikö ole tosi, ampujat, nuolia löytyy,
jotka eivät kul'e suoraan, että niissä on joku rauta ylen raskaalta
tahi muu vika? Se on tosi, vastasivat joutsimiehet.

— No, niin valitse sitten, sanoi Gessler; mutta ainoasti yksi ainoa
nuoli, ymmärrätkös!

— Ja, ja, hymisi Wilhelmi itsekseen, salaten yhden nuolen poveensa;
yhden ainoan, se on tietty!

Wilhelmi katseli nuolia tarkkaan; hän otti niitä käteensä, pani pois
ja otti taas monta kertaa, sovitteli niitä joutsellensa tarkoin
tiedustaakseen, miten kulkisivat, punnitsi niitä sormillansa, eivätkö
muka olisi lii'an raskaita, joka saattasi laukauksen kovin matalalta
kulkemaan. Wihdoin löysi hän yhden, joka oli kaikin puolin hyvin
sopiva, mutta pitkittääkseen aikaa oli hän vielä mukavampaa etsimänänsä.

— Noh! kiljasi Gessler suuttuneena.

— Nyt olen valmis, teidän armonne, sanoi Wilhelmi; suokaa minulle vielä
aikaa rukoilla! Olkoon sekin sinulle luvallinen!

Ja koska en minä taida löytää laupeutta ihmisiltä, rukoilen armoa
Jumalalta; tätä ei kielletä pahantekiältäkään mestauspaikalla.

— Niin rukoile sitten!

Wilhelmi lankesi polvillensa ja rukoili hartaasti. Tällä välillä
sidottiin poika puuhun; ai'ottiin myös sitoa häneltä silmät, mutta hän
kielsi.

— No, kiljasi Wilhelmi keskeyttäin rukouksen, ettenkös te sidokkaan
häneltä silmiä?

– Hän tahtoo katsoa teitä, huusivat joutsimiehet vastimeksi.

— Mutta minä en tahdo hänen katsovan päälleni, huusi Wilhelmi; minä
en tahdo sitä, kuulettekos! Sillä se on vastoin välipuhettamme; hän
liikahtaa, nähdessään nuolen tulevan, ja minä tulen sillä tavoin oman
lapseni murhaajaksi. Anna sitoa silmäsi, Waltter, minä pyydän sinua,
poikani!

— Sitokaa sitten, sanoi poika.

— Kiitoksia lapseni! sanoi Wilhelmi pyhkien otsaansa ja katsellen
ympärillensä hämmästyneenä; kiitoksia siitä poikani, sinä olet hyvä
lapsi!

— No, ammu nyt rohkeasti, isä! huusi Waltter hänelle. Ja, ja, kyllä
minä ammun, sanoi Wilhelmi laskeutuen yhdelle polvelleen maahan ja
jännittäen joustansa. Sitten kääntyi hän vielä kerran Gesslerin puoleen
ja sanoi:

— Teidän armonne, vielä on aika; elkää saattako minua tekemään murhan
työtä ja itsellenne tunnon soimauksia. Elkää enää salatko, kaiken tämän
tapahtuneen ainoasti minulle rangaistukseksi ja koitteeksi, ja että
nyt kylliksi nähtyänne, mitä olen kärsinyt, annatte minulle rikokseni
anteeksi! eikö niin, teidän armonne? Armahattehan minua? sanoi hän
ryömien polvillaan hänen edessänsä. Armoa, teidän armonne, herran
Jumalan tähden, armoa...

— Joudu, Wilhelmi, sanoi Gessler, eläkä suututa minua! emmekös me tästä
asiasta välipuhetta pitäneet? Kas niin, joutsimies, osota nerosi!

— Herra Jumala, ole minulle armollinen! huokasi Wilhelmi, katsahtaen
ylös taivaaseen. Sitten otti hän rauta-joutsensa, pani sen päälle
nuolen, kohotti jousta vähitellen ylös, ja kuin se tuli pojan kohdalle,
muuttui tämä mies, joka äsken vapisi kuin puun lehti, tuulelta
liikutettuna, äkkiä liikkumattomaksi kuin kivi. Ei henkäystäkään
kuulunut; kaikki kansa seisoi silmiänsä räpäyttämättä kuin naulattu.
Wilhelmi laukasi ja samassa kuului ilohuuto; omena istui kiini hongassa
ja lapsi oli vahingoittamatta. Wilhelmi tahtoi nousta ylös, mutta ei
jaksanut; hän alkoi horjua, laski joutsensa käsistään ja lankesi itse
tunnottomana maahan.

[Tultua Altdorfin torille nähdään eräs nelikulmanen torni ja sen
kohdalla kaunis rakennus erään lähteen päällä; torni on rakettu sille
paikalle, kussa Gessler antoi pystyttää seipään maahan, jolla hänen
lakkinsa riippui; lähde-rakennus on taas sillä paikalla, kussa se
vähänen Waltter seisoi sidottuna puuhun, koska isänsä ampui omenan
hänen päältänsä. Torni on kahden puolen kuvailtuna, yhdellä puolella
on tappelu Morgartissa, toisella Schveitsin maan vapauttaminen.
Lähteen rakennuksessa seisoo kaksi kivestä hakattua kuvaa; yksi on
Wilhelmi Telli joutsi kädessä, toinen poikansa Waltter pidellen omenaa
kädessänsä. Saattajani sanoi minulle, vielä nuorena ollessaan sen
puun seisoneen, johon poika oli sidottu, mutta tämä puu, joka silloin
oli vähintäi 500 ajastajan vanha, varjosi suuresti kenraali Gesslerin
taloa, jonkatähden tämä hakkuutti sen pois ja rakennutti sen siaan
lähde-rakennuksen. Mutta minä lu'in 118 askeletta tornista lähteelle.
Wilhelmi Telli oli siis tämän matkan päästä osottanut erinomaisen
ampuma-neronsa, josta hän ansaitsi itselleen ikuisen nimen. A. Dumas.]

Kuin Wilhelmi heräsi tunnottomuudestaan, oli poika hänen luonansa.
Lukemattomia kertoja poikansa suudeltuaan, kääntyi hän voudin puoleen,
mutta äkkäsi hänen olevan suuresti vihastuneena.

— Olenhan minä nyt jo täyttänyt käskynne, teidän armonne! sanoi hän.

— Ja, vastasi Gessler, sinä olet nerokas ampuja. Myöskin annan minä
sinulle, niinkuin lupasin, anteeksi tottelemattomuutesi kohtaani.

— Ja minä, teidän armonne, virkkoi Wilhelmi, unhotan puoleltani kaiken
hätäni.

— Mutta meillä on vielä toinen temppu suorimatta. Sinä olet auttanut
pakenemaan Konrad Baumgartenia, joka on murhamies, ja sentähden täytyy
sinun tulla rangaistuksi, niinkuin osa-mies hänen pahuudessansa.

Wilhelmi vilkkui ympärillensä, ikään kuin olisi tahtonut tulla
mielipuoleksi.

— Wiekää tämä mies vankeuteen, pojat, kiljasi Gessler; ensi käräjässä
pitää hän tutkittaman ja niinkuin murhaaja ja maanpettäjä rankaistaman.

— Noh, kyllähän yhden silmä näkee viattomuuden ja maksaa kerran
jokaiiselle töittensä jälkeen, sanoi Wilhelmi ja antoi rauhassa viedä
itsensä vankeuteen.

[Tämä vankihuone on vielä nytkin paikollaan;
se oli erään Altdorffi torin sivulla olevan kestkiiverin kellari.
Sen la'essa on kaksi rautarenkasta, joihin Wilhelmi Tellin kädet oli
yöksi sidottuna; vankihuoneen molemmista honkaovista ei ole muuta kuin
seinässä olevat rauta-ha'at jäl'ellä.]

Mutta lapsi toimitettiin rehellisesti äitillensä.




Neljäs luku

Gessleristä.


Tieto tämänpäiväsistä tapauksista leveni pi'an likimäisiin kyliin ja
vaikutti siellä monella tavalla. Kaikki olivat Wilhelmin puolella.
Hänen hyvä ja hellä mielensä laatu, hänen isällinen sydämmensä, hänen
vilpitöin ihmis-rakkautensa kaikkia onnettomia kohtaan saattoivat
hänen rakkaaksi jokapaikassa. Sen lisäksi ihmeytti suuresti kaikkia
hänen eriskummanen ampuma-neronsa, milt'ei luultu häntä toisenlaiseksi
olennoksi. Walistumatoin kansa on sen tapanen; täytyen aikoin tulla
nerollansa ja puollustaida voimallansa tuntuvat heistä molemmat nämät
omaisuudet kor'ottavan ihmistä puoli-jumalaksi. Muinoset sankarit,
niinkuin: Herkules, Theseus, Castor ja Pollux eivät ole muita tikapuita
nousseet taivaaseen. [S.o. Nämät Greekan mainiot miehet ovat
suurimmasti erinomaisen väkevyytensä ja neronsa kautta tulleet aivan
kuuluisiksi, ylistetyiksi ja arvossa pidetyiksi koko maailmalta. Suom.]

Sentähden tultiin yöllä Gesslerin luo ja ilmoitettiin kapinan nousevan,
jos ei ajoissa estettäisi sitä. Gessler arveli paraimman keinon sen
estämiseen olevan viedä Wilhelmiä pois koko Urista erääsen Itävallan
herttuain alus-maahan, joka oli Righin vuoren juurella, Kyssnahdin ja
Weggin välillä. Havaittuaan siis vesimatkan sinne mukavammaksi, käski
hän varustaa veneen ja antoi kappaletta ennen päivän nousua kul'ettaa
Wilhelmin rantaan. Tähän vähäseen veneesen astui Gessler, kuusi
sotamiestä, kolme matroosia ja vanki.

Wouti, tultuaan Flüeliin, sille paikalle, kussa hänen piti veneesen
astua, löysi käskynsä tesmälleen täytetyksi. Wilhelmi, kädet ja
jalʼat sidottuna, venyi veneen pohjalla; ja ikään kuin pahantekonsa
todistukseksi oli joutsensa vierellänsä, ja samassa kuin Wilhelmi oli
sillä kauniisti osottanut ampuma-neronsa, heräsi Gesslerin sydämmessä
pelonalaiset tuntemukset. Joutsimiehet, istuen alalaudoilla vartioivat
häntä; kaksi merimiestä istuivat vieretyste vähän maston sivulla, ollen
valmiina vetämään purjeita, ja odotti rannalla voudin tuloa.

— Saameko myötä tuulen? kysäsi Gessler.

— Werrattoman hyvän, teidän armonne; siltä se nyt varmaan näyttää.

— Entäs miltä sää näkyy?

— Tänään tulee kaunis ja tyyni päivä.

— Lähdetään sitten viivyttelemättä matkaan. Paikalla, teidän armonne.

— Gessler, istuin ylimäiselle sialle veneessä, kävi perään, merimiehet
vetivät purjeen ylös, ja tämä vähänen, köykänen ja liukas vene, alkoi
samassa kuin joutsen hiihtää, pitkin järven rasvatyyntä ja välkkyvää
pintaa.

Mutta kaiken tämän luonnon ihanaisuuden, ohessa, oli kuitenkin tällä
ajolla jotain murhetta mu'assa. Wouti tuntui syvältä miettimän jotakin,
sentähden eivät sotamiehet uskaltaneet hiiskahtakaan, ja muuki vä'estö
täytyi vastoin tahtoansa ääneti toimittaa askareitaan, kippari
viittaukselta. Äkkiä välähti leimaus ilmassa ja katosi mereen. Molemmat
merimiehet iskivät silmää toisillensa ja kippari teki ristin merkin
rintaansa.

— Mikä se on, kippari? kysyi Gessler.

— Ei se ole vielä mitään, teidän armonne, vastasi tämä vanha merimies.
Moniaat sanovat tähden putoamisen taivaasta olevan autuaan sielun
merkin toisellensa maan päälle.

— Noh, onko se muutoin hyvä eli paha merkki?

— Hm! vastasi kippari huo'aten, harvoin ovat mokomat taivaan merkit
onneksi. Mutta toivottavahan toi olisi.

— Sitä lukua on siis tuommonen tähden putoaminen paha merkki?

— Wanhat merimiehet sanovat, semmosen merkin kohdatessa matkan alussa,
olevan parasta kääntyä takasin, jos aikaa on.

— Jaa, mutta kuin sangen tärkiä asia vaatii matkustaa edelleen?

— Silloin pitää luottaida hyvään tuntoonsa, vastasi kippari, ja jättää
asiansa Jumalan huostaan. Nämät sanottuaan alkoi taas vaiti-olo ja vene
hiihti hiihtämistään edelleen veden pinnalla, kuin olisi sillä ollut
merilinnun siivet sivullaan.

Mutta kuitenkin vilkkui kippari ehtimiseen etelään päin, sillä sieltä
odotettiin pahain sanomain ilmoittajaa. Wähän ajan kuluttua ei siis
ensinkään epäilty ilman muutoksesta; sikäli kuin aamu valkeni,
tummentuivat tähdetkin taivaalla, et kirkkaamman val'on edessä,
niinkuin tavallisesti, vaan ikään kuin eräs näkymätöin käsi olisi
vetänyt peitteen taivaan ja maan välille. Wähäistä ennen auringon
nousua lakkasi äkisti tuuli; järvi vetäytyi harmaankarvaiseksi ja
veden pinta alkoi ilmo itsestään aaltoilla vaahdessa, ikään kuin olisi
mielinyt ylös kuohuta.

— Wedä purjeet alas! huusi kippari.

Molemmat merimiehet nousivat mastoa vasten, mutta ennen kuin ennättivät
täyttää käskyn, näkyivät vähäset valkeat aallot äkkiä lähenevän venettä
Brünnistä päin.

— Myrsky nousee! kiljasi kippari. Wetäkää pi’an kaikki purjeet kokoon!

Mutta siinä pyryssä eivät matroosit varmaan voineet oikeen askarettansa
toimittaa eli eivät ennättäneet päästää jotain pahaa solmua irti,
olkoon sen kanssa miten tahtonsa, myrsky tapasi veneen, ennen kuin
purjeet ker'ettiin alaslaskea. Wene vapisi ja keikkui kuin hevoinen,
joka kuulee jalopeuran kiljuvan; vihdoin peräytyi se takasi, ikään
kuin olisi mielinyt pa'eta niin voimakasta päälle karkaajata; mutta
tämän kautta tuli enämmin vahinkoimaan itseänsä. Purje, joka äsken
häilyi sinne tänne, täyttyi nyt niin tuulelta, että oli hal'eta ja
joka silmänräpäys arveltiin veneen menevän kumoon. Heti leikkasi
kippari veitsellään sen nuoran poikki, joka piti purjetta kiini, ja
purje heilui kuin lippu mastossa, jossa se vielä oli kiini; vihdoin
leikattiin nekin nuorat poikki, jotka sitä vielä pitelivät, ja purje
lensi, kuin lintu, ensi tuulen puuskassa ilmaan, ja vene, jota ei
enää mitään estänyt tuulen mukaan mennessä, kohosi taas vähitellen
tasaiseksi. Samassa näkyivät myös auringon ensimmäiset säteet. Kippari
istahti taas perään.

— Jaa, jaa, kippari, sanoi Gessler, toteenpa se merkki kävi, myrsky ei
viipynyt kau'an!

— Jaa, meidän Herramme merkit ovat totisemmat ihmisten sanoja ja
harvoin käy hyvin, jos Hänen varoituksiansa ylenkatsotaan...

— No, luulettenkos tämän tuulenpuuskan olevan jo lopussa, vai seuraako
tätä vielä voimakkaampi myrsky?

— Wälistä tapahtuu, että ilman ja veden henget käyttävät auringon
pois-olon tämmöisille melskeille, meidän Herramme luvatta, ja heti
päivän noustua katoaa myrsky sinne, kussa pimeys asuu. Mutta monasti
on se herran ääni, joka sallii myrskyn pauhata. Silloin täytyy sen
kokonansa täyttää aikomuksensa, ja onnettomat ne, jotka silloin
sattuvat hänen tiellensä!

— Taidat kaikki muistaa, kuulen minä, sen niin hyvin sinulle kuin
minulleki koituvan.

— Jaa, teidän armonne, hyvin minä tiedän kuolemassa kaikki yhtäläiset
olevamme; mutta Jumala on kaikkivaltias; hän rankaisee, ketä hän
tahtoo ja säästää, ketä hän tahtoo. Hän käski Apostolia käymään veden
pinnalla, ja apostoli käveli kuin kuivalla maalla. Ja vaikka toi
vankinne on tuossa niin kovin sidottuna ja kahleissa, taitaa hän olla
enämmin vakuutettu vapaudesta, jos hän on herran armossa, kuin se
kaikkein vapaampi ihminen, jota hän vihaa. Wetäse airolla, Ranssi,
kääntyäksemme tuulen mukaan, sillä myrsky ei ole vielä ohitse, ja
tuossapa toi onkin taas.

Tosin tulivatkin aallot, vielä suuremmat entisiä, ja vaikka vene
oli tarkoin tuulen mukaan sovitettu, oli se kuitenkin syrjitse
keiskahdella, niinkuin kivet, joita lapset heittelevät veden pintaa
myöten.

— Mutta jos tuuli on lii'an vastoinen, tullaksemme Brünntin, sanoi
Gessler, joka nyt alkoi nähdä vaaran, eikös olisi parasta palautua
Altdorffiin.

— Sitä olen minäkin tuumaillut, vastasi kippari, ja sentähden olen
minäki usiasti katsellut sinne päin. Mutta katsokaapas taivasta,
teidän armonne, ja noita pilviä, jotka juoksevat tuolla, Dodi-vuoren
ja Titlin välillä; ne tulevat S:ta (Santta) Gotthardista ja seuraavat
Reussivirran kulkua; se on semmonen tuulen puuska, joka puhuu kokonaan
sitä tuulta vastaan, joka näitä aaltoja ajaa, ja viiden minuutin
kuluttua sattuvat he toisiinsa.

— Noh, mitäs sitten?

— Sitten tulee senlainen silmänräpäys, jona tarvitaan, että Jumala
muistaa meitä tahi me Jumalata.

Kipparin ennustus ei viipynytkään toteen käymästä. Ne molemmat
myrskypilvet kohtasivat vihdoin toisensa. Leimaus vilahti ilmassa ja
kauhia jyrinä ilmoitti sodan alkaneen.

Järvi ei ollut myöskään osaa ottamata tässä luonnon kapinassa;
sen aallot edestakasin tuulilta ajettuina, kohoilivat ikään kuin
maanalainen myrsky olisi ne saattanut kuohumaan, ja pi'an tuntui vene
heistä painavan saman verran kuin vaahe-tilkka aaltoen kär'illä.

— Nyt on kuolema edessä, sanoi kippari; käykööt ne rukoilemaan, joilla
ei ole veneen kanssa tekemistä...

— Mitä sinä sanoit, onnetoin? kiljasi Gessler; mintähden et ennen sitä
meille muistuttanut?

Minä tein sen jo alussa, kuin herramme meille ensimmäisen merkin
antoi... mutta te ette tahtoneet siitä ottaa vaaria.

Sinun olisi pitänyt vastoin tahtoani soutaa maalle...

— Minäpä lu'in velvollisuudekseni totella teitä, niinkuin teidän täytyy
totella keisaria, ja keisarin Jumalata.

Samassa lähetti iso aalto veneen sivulle, oli sen kaataa kumoon ja
heitti siihen puolilleen vettä.

Ottakaat pi'an kiulut, te sotamiehet, huusi kippari, ja heittäkäät
vettä veneestä järveen takasi, sillä muutoin käy pahasti. Pi'an, pi'an,
jos senlainen aalto tulee lisäksi, niin me olemme hukassa, sillä vaikka
kuolema olisi miten lähellä tahansa, on ihmisen vel'ollisuus kuitenkin
aina sotia sitä vastaan niin kau'an, kuin mahdollista on.

— Etkö sinä tietäsi, miten päästäsiin tästä vaarasta? Eikö ole
ensinkään toivoa?

— Toivo ei ole koskaan kadonnut, teidän armonne, vaikka ihminen
arveleist olevansa jo kokonaan hukassa; sillä Herramme armo on suurempi
kuin ihmisen taitoja ymmärrys.

— Miten olet sinä raukka semmoseen ammattiin antautunut, jotas et
paremmin ymmärrä? sanoi Gessler.

— Mitä toimitukseeni tulee, teidän armonne, vastasi tämä vanha
merimies, niin olen minä sitä jo neljäkymmentä vuotta toimittanut, ja
luullakseni ei löydy koko Schveitsissä muuta kuin yksi ainoa mies, joka
tämän asian paremmin ymmärtää, kuin minä.

— No, miksi häntä siis ei tässä sinun siassasi ole? sanoi Gessler.

— Kyllä hän täällä on... sanoi kippari.

Gessler katseli oudoksuen ukkoa.

— Antakaat lupa päästää tuota vankia kahleistansa irti, sillä jos joku
ihminen taitanee nyt auttaa meitä, niin se on hän.

Gessler nyykäytti suostumuksella päätänsä. Wilhelmin huulet myhähti
nauruun.

— Kuulitkos sitä? kysäsi kippari, leikellen veitsellä niitä nuoria
poikki, joilla Telli oli sidottu.

Wilhelmi nyykäytti päätänsä, hajotti kätensä, niinkuin vapaaksi pääsnyt
mies, ja astui perään kipparin siaan, sill'aikaa kuin tämä, ollen
valmis tottelemaan häntä, istahti maston viereen molempain merimiesten
sivulle.

— Onko sinulla, Rudenz, vielä yhtä purjetta lisäksi? kysyi Wilhelmi.

— On, mutta eihän sitä nyt mihin tarvita.

— Laita se paikalleen ja ole valmis vetämään sitä ylös samassa kuin
minä sanon!

— Ukko katseli ihmetellen hänen päällensä.

Mutta te pojat, sanoi Wilhelmi, kääntyen merimiesten puoleen, käykäät
airohin käsiksi ja soutakaat samassa kuin minä sanon teille! Näitä
sanoessaan, käänsi hän melaa, ja vene, ikään kuin hämmästyen tätä
äkkinäistä muutosta, seisattui vähäksi ajaksi, käänsiin sitten kuin
hevoinen, jonka täytyy totella ajajansa tahtoa. Soutakaat nyt, huusi
Wilhelmi merimiehille, jotka vetäen airoilla, pakottivat venettä,
vaikka aallot kyllä vastustivat sitä, kulkemaan ai'ottua paikkaa kohti.

— Ja, ja, sanoi vanha kippari, kylläpä on oppinut tuntemaan isäntäänsä,
ja siksipä totteleeki sitä.

— Me olemme siis pelastetut! sanoi Gessler.

— Hm! vastasi ukko katsoen Wilhelmin silmiin, ei vielä; mutta me
olemme, uskon minä, hyvällä tiellä siihen. Niinpä maar onkin sinun
totta, Wille; varmaanki on tuolla, noitten kahden vuoren välissä,
oikealla rannalla tuulen veto, joka meidän saattaa kymmenessä
minuutissa toiselle rannalle, jos me sen alle joudumme; oikeen sinä
hoksasit, tällä järvellä olisi ensimäinen kerta tämmönen myrsky, paitsi
itätuulta, ja tuossapa toi onkin, hohottaa, näetsen, niin kuin olisi
yksin valtias järvellä.

Tosin laskikin Wilhelmi veneen siihen aukeamaan, johon vanha kippari
oli osottanut; eräs laakso eroitti siellä kahta vuorta toisistaan
ja juuri tämä saattoi itätuulelle sivutuulen, joka puhui niin
voimakkaasti, että teki kuin eri tien järvellä. Tähän laski nyt
Wilhelmi veneen, ja kääntäen peräpuolen tuulelle, käski hän soutajain
tarttua airohin ja kipparin vetää purjeen ylös. Tämä tuli paikalla
täytetyksi, ja vene alkoi samassa kuin nuoli hiihtää Arembergin vuorta
kohti.

Tosin ei kulunutkaan kymmentä minuuttia, niinkuin vanha kippari oli
ennustanut, ja ennen kuin Gessler ja sotamiehet ennättivät selitä
äimäyksestään, oli vene jo rannalla. Wilhelmi käski laskea purjeen
alas ja kuuristuen ikään kuin sitomaan nuoraa, kaappasi hän vasemmalla
kädellä joutsensa ja käänsi oikealla melaa, niin että vene äkisti
kääntyi, ja kuin siis peräpuoli tuli aivan liki rantaa, hyppäsi
Wilhelmi, kuin mäkivuohi, veneestä rannassa olevalle kalliolle,
työntäen veneen hypätessään takasi järveen; uudella hyppäyksellä oli
Wilhelmi maalla, ja ennen kuin Gessler toverineen ehtivät nostaa
hätähuutoakaan, oli hän jo näkyvistäkin kadonnut metsään.

Niin pi'an kuin hämmästys, tästä kummallisesta tapauksesta, oli
ohitse-mennyt, käski Gessler nousta maalle tavoittamaan karkulaista;
tämä oli helposti tehty, sillä tarvittiin ainoasti pari kertaa ny'äistä
airoilla, niin vene oli rannassa. Muuan merimiehistä hyppäsi maalle,
veti veneen nuoralla niin liki rantaa kuin mahdollista oli, ja kaikki
pääsivät onnellisesti maalle; eräs sotamies laitettiin paikalla
Altdorffiin, jonka piti käskeä sieltä lähettämään sotamiehiä ja
hevoisia Brünniin, jonne Gessler läksi heidän tuloa odottamaan.

Tuskin oli Gessler tähän kylään tullut, kuin hän torvisoitolla antoi
kuuloittaa, että se, joka Wilhelmin kiini ottasi, saisi 50 naulaa
hopiata palkinnoksi ja olisi vapa kaikista veron maksuista, hän ja
jälkeisensä aina kolmanteen polveen asti; sama palkinto luvattiin
sillekin, joka Konradin Baumgartenista kiini saisi. Puolenpäivän aikaan
tulivat sotamiehet ja hevoiset paikalle; Gessler, ajatellen ainoasti
kostoa, läksi samassa Artin kylään, jossa hänellä oli myös Schvanaun
maanherran murhaaja tavoitettavana; kello kolme jälkeen puolen päivän
ratsasti hän tästä kylästä ja seuraten Zugerjärven rantoja, tuli hän
Ilmensiin, josta hän kulki pysähtymättä ja joutui Kyssnahtiin.

Nämät, viimeiset meiltä tässä kerrotut asiat tapahtuivat eräänä kylmänä
ja sumuisena päivänä Marraskuussa (nimittäin 19 p. tätä kuuta); päivä
oli jo loppumaisillaan, ja Gessler, tahtoen yöksi joutua linnaan,
kiiruhti kannuksillaan hevoistansa Kyssnahdin hollitiellä. Tultua sen
loppu puolelle pidätti hän hevoistaan ja viittasi eräälle takanansa
ratsastamalle sotamiehelle tulemaan rinnallensa. Tämä tuli, ja muut
sota- ja joutsimiehet ajoivat takana vähän matkan päässä; näin
ratsastivat he hyvän aikaa sanaakaan vaihtamata toisillensa; vihdoin
kääntyi Gessler sotamiehen puoleen ja katseli häntä silmiin, ikään kuin
olisi tahtonut havaita hänen sydämmensä ajatukset. Sitten kysyi hän
äkisti: Niklas, taidanko minä sinuun luottaa? Sotamies alkoi vapista.

— Noh? kysyi Gessler.

— Suokaa anteeksi, teidän armonne, mutta en minä senlaista kysymystä
odottanut.

— Wai et ole sinä valmis vastaaman sen päälle? Noh hyvä, ajattele
ensin, sillä minä odotan sinulta tunnollista vastausta.

— Etten sitä odottaa tarvitse, teidän armonne; sillä minä olen
kokonansa teidän palvelukseenne, kuitenkin aina ottaen vaaria
velvollisuuksistani Jumalata ja keisaria kohtaan.

— Oletko sinä valmis täyttämään minun käskyjäni?

— Olen

— Niin ratsasta nyt heti jo tänä iltana Altdorffin kylään, ota sieltä
neljä miestä kanssasi, ja mene niiden kanssa tänä yönä Burgliin, siellä
pitää sinun vasta sanomaan heille, mitä heidän tekemän pitää.

— Mitäs heidän siis pitää tekemän, teidän armonne?

— Heidän pitää ottaman kiini Wilhelmin vaimo ja hänen neljä lastansa.
Niin pi'an kuin he sinun valtaasi joutuvat, pitää sinun heidät viemän
Kyssnahdin linnaan, jossa minä odotan heitä, ja kuin he kerran tulevat
sinne, niin... [Tämä linna hajotettiin Stauffaherilta Tammikuussa v.
1308. Jäännökset siitä ovat vielä tänäpäivänä paikoillaan.]

— Kyllä minä jo ymmärrän, teidän armonne.

— Niin hän pakotetaan itse ilmoittamaan itseänsä, sillä kunkin
viikon edestä, jonka hän viipynee ilmauntumasta, pitää yksi lapsensa
murhattaman ja vihdoin vaimonsa.

Tuskin ehti Gessler sanoa näitä viimeisiä sanoja, kuin hän nosti
kauhean hätä-huudon, laski hevosen suihteet valloilleen, levitti
kätensä ja lankesi hevosen sel'ästä maahan; sotamies laskiin
hevoiseltaan auttamaan häntä; mutta siinä ei ollut enää mitään
tekemistä; eräs nuoli oli mennyt hänen sydämmensä läpitse.

Tämä oli sama nuoli, jonka Wilhelmi Telli oli kätkenyt povellensa,
koska Gessler pakotti häntä ampumaan omenata poikansa päältä Altdorffin
torilla.

[Hollitie, jota Gessler ratsasti, on niin kaita, että siitä tuskin
vaunu pääsee kulkemaan; sen molemmin puolin on 12 jalan korkuiset
kallio-seinämät, joilla kasvaa niin isoja puita, että niiden oksat ovat
yli tien toisissansa kiini, josta tulee kuin katos koko tien päällitse;
tämän hollitien lopulla on kappeli, rakettu sille paikalle, kussa
Gessler kuoli. Kappelin kohdalla kulkee sivutie, noin parikymmentä
askelta ylöspäin, ja päättyy erään puun juurella. Näiden sammaltunein
puitten takana oli siis Telli ollut kätkössä, silloin kuin hän, nojaten
joustansa puuta vasten, oli laukaissut nuolen. Silloin on hän ampunut
noin 27 askeleen päästä.]

Seuravana sunnuntai yönä maanantakia vasten kokoutuivat liittolaiset
Bütliin; tämän kummallisen kokouksen matkaansaattoi Gesslerin kuolema.

Monet arveli pitävän kiiruhtaa vapauttamisen kanssa, ja näiden seassa
oli Konrad Baumgartenista ja Melhtali.

Mutta Waltter Fürsti ja Werner Stauffaheri kävivät sitä vastaan, sanoen
Landenbergarin varmaanki pitävän varojansa, joka saattasi linnansa
päälle karkaamisen paljota vaarallisemmaksi, mutta jos maakunta, ei
huolien Gesslerin kuolemasta, pysyisi aloillaan, niin kuolemansa
lu'ettaisi erinäiseksi kostoksi, eikä huolittais muusta kuin murhaajan
tavoittamisesta.

— Mutta kuinkas sill’aikaa käy Wilhelmille ja hänen vaimollensa? sanoi
Konrad, Wilhelmi pelasti minun elämäni, enkä minä tahdo sanottavan
hyljänneeni hänen...

— Wilhelmi pereineen ovat säilössä, virkki eräs ääni joukosta.

— No niin sitten ei mulla ole enään mitään sanottavaa, sanoi Konrad.

— Miettikäämme nyt veljet, sanoi Waltter Fürst, millä tavalla me
paraittain taitasimme kapinan nostaa.

— Jos i'äkkäämmät soisivat minulle luvan puhua, sanoi eräs nuori mies
Unterwaldista, Zagheli nimeltään, tullen joukosta esiin, niin tahtosin
minä ilmoittaa yhden asian.

— Saat puhua, sanoivat i'äkkäämmät.

— Minä pyydän, antamaan minun halttuuni Rossbergin linnan voittaminen.

— Kuinka monta miestä luulet tarvitsevasi siihen yritykseen?

— Neljäkymmentä!

— Mutta tiedätkös, Rossbergin linnan olevan niitä vahvimpia varustuksia
koko maakunnassa!!

— Tiedän kyllä, mutta minulla on eri keinot sinne sisälle päästä.

— Minkälaiset?

— Minä en taida niitä ilmoittaa, vastasi Zagheli.

— Taidatkos olla vakuutettu saavasi ne neljäkymmentä miestä, joitas
tarvitset?

— Taidan.

— Hyvä on; sinun anomukseesi suostutaan.

Zagheli astui takasi muiden joukkoon.

— Minä otan Schvanaun linnan voittaakseni, jos sallitaan, sanoi
Stauffaher.

— Mutta minä, virkki Waltter Fürst, tahdon kukistaa Urin linnan.

Näihin, semminkin kahteen jälkimäiseen yritökseen suostuttiin
yksimielisesti. Jokainen liitto-jäsen lupasi viiden viikon kuluessa
värvätä sotamiehiä rohkeimmista ystävistänsä, ja ennen eriämistä
valittiin sota-lipun merkki kullekin liittolaiskunnalle. Uri valitsi
muistomerkikseen härän pään poikkinaisen renkaan kanssa, sen ikeen
merkiksi, jota he nyt menivät katkaisemaan; Schweitsi otti ristin,
meidän Herramme Jesuksen piinan muistoksi, ja Unterwalden kaksi
avainta, apostoli Pietarin muistoksi, jota Sarnissa suuressa arvossa
pidetään.

I'ällisten ennustuksen jälkeen, arveltiin Gesslerin kuolemata
erinäiseksi kostoksi. Tarpeettomat tavoittamiset lakkasivat Wilhelmiä
kohtaan, sentähden ettei niillä mitään saatu aikaan, ja kaikki oli taas
hiljaan niissä kolmessa liittokunnassa aina kapinan nousu-päivään asti.

31 p. Joulukuuta käveli Rossbergin linnan vouti, tavallisuuden jälkeen,
ehtoolla linnan varustuksia katsastamassa, muutti vahtimiehet, jako
käskyt kullekin ja käski soittamaan ilta-kelloa. Sitten tuntui
sekä linna että sen asujamet vaipuvan syvään uneen; kynttilän
valot sammuivat siinä, yksi toisensa perästä; kaikki humina katosi
vähitellen, niin että ainoasti vahti-sotamiesten askeleet kuuluivat
roiskuvan linnan tornilla, ja heidän yöhuutonsa kaikui joka neljäs-osa
tuntia.

Tämän unen ja levon oheessa aukeni kuitenkin sangen varusasti vähäinen
akkuna, linnan ulkopuolella; eräs nuori neitonen, noin kahdeksan- eli
yhdeksäntoista vuotinen, pisti pel'olla päänsä siitä ulos ja koki,
ei huolien yön pimeydestä, katsella jotakin ulkoa. Muutaman minuutin
turhaan kurkisteltuansa sopotti hän sangen hiljaisella äänellä: Zagheli.

Tämä äännettiin niin hiljaan, että olisi luultu sen olevan erään
hienosen tuulen-puuskan eli lähteen sohinan. Kuitenkin tuli se
kuultuksi ja toinen, lujempi mutta myös sangen varusa, ääni vastasi
sille: Anneli.

Neitonen seisoi vähän aikaa ääneti, painaen kädellään rintaansa, ikään
kuin kokein heikentää sen tykyttämistä. Wieläki kerran kuului nimi
Anneli.

Ja, ja kyllä minä kuulen, kultaseni, sopotti hän vastimeksi sinne päin,
kusta yökyöpeli tuntui hänelle puhuvan, "mutta tiedätkös armaani, minä
pelkään niin suuresti!"

Mitä sinun on pelkäämistä? virkki ääni; kaikki makaavat linnassa,
ainoasti vahtimiehet ovat valveilla ylhäällä tornissa... minäkään en
näe, tuskin kuulen sinua; mitenkäs taidat luulla heidän näkevän eli
tuulevan meitä?

Neitonen ei vastannut mitään, mutta pudotti sen siaan jotakin ales.
Tämä oli nuoran pää, johon Zagheli sitoi erään nuorasen tikapuun,
jonka Anneli veti ylös luoksensa ja sitoi akkunan pieleen. Samassa oli
nuorukainenki huoneessa. Anneli tahdoi nyt vetää ylös tikapuun.

— Odota, armaani, sanoi Zagheli sillä minä tarvitsen vielä tätä
tikapuuta, eläkä suinkaan säikähdä siitä, mitäs saat nähdä, sillä
vähinkin kova sana, vähinkin huudahtaminen sinulta saattasi minulle
kuoleman...

— Mutta mitäs on aiheessa?... sano Herran tähden! rukoili Anneli. Woih
me olemme hukassa... katso! katso!.. sanoi hän osottain erästä miestä,
joka näkyi akkunassa.

— Ei, Anneli, me emme ole hukassa; ne on hyviä ystäviä.

— Mutta minä, minä olen häväisty, valitti neitonen, peittäen käsillään
kasvojansa.

— Et suinkaan, Anneli; ne on vieraat miehet, jotka tulevat todistamaan
sitä valaa, jonka minä nyt sinulle vannon, ottaakseni sinua vaimokseni,
niin pi'an kuin isänmaa on vapautettu.

Neitonen heittäytyi armaansa kaulaan. Kaksikymmentä nuorukaista
nousivat toinen toisensa perästä ylös; sitten veti Zagheli tikapuun
ylös ja sulki akkunan kiini.

Nämät kaksikymmentä nuorukaista hajosivat ympäri linnaa. Linnan
rykmentti oli makaamassa, ja sentähden tuli se huokeasti voitetuksi;
liittolaiset salpasivat Saksalaiset linnan vankeuteen ja pukiivat
heidän vaattehinsa; kuitenkin heilui Albrechtin valta-lippu yhdäti
vielä tornilla linnassa, jonka portit seuraavana päivänä tavalliseen
aikaan avattiin.

Puolenpäivän aikaan älysi tornin vahti monta ratsastajaa, jotka ravaten
lähestyivät linnaa. Kaksi liittolaisista asettuivat sivu-tielle, muut
seisahtivat linnan pihalle. Kymmenen minuutin kul'uttua ratsasti ritari
Landenberg sankasta sisään, joka räiskähti hänen jälkeensä kiini.
Ritari oli siis sotamiehineen paulassa.

Zaghelin aihe onnistui täydellisesti. Niinkuin näimme, voitti hän
linnan puolta vähemmällä väestöllä, kuin niillä neljälläkymmenellä
miehellä, joita hän tähän aiheeseen arveli tarvitsevansa. Ne muut
kaksikymmentä menivät Sarniin.

Ihan samaan aikaan kuin Landenbergari läksi Sarnin keisarillisesta
linnasta kirkkoon, astuivat nämät kaksikymmentä hänelle vastaan,
kantaen tavallisuuden jälkeen hänelle muka lahjaksi lampaita, sorsia
ja kanoja; vouti käski heidän mennä linnaan ja kulki edelleen. Nämät
tultua sisään, vetivät vaatteinsa alta terävät raudat esiin, jotta he
pistivät matkasauvoinsa kär'ille ja sillä tavoin voittivat linnan.
Sitten nousi eräs heistä linnan muurille ja vihelsi kolmasti joka
haaralle. Tämä oli voiton merkkinä, jonka jälkeen alkoi samassa kuulua
kapinanhuuto joka kadulla. Paikalla riennettiin kirkkoon tavoittamaan
Landenbergaria, mutta tämä, ollen ajoissa varoitettu, hyppäsi samassa
hevoisensa selkään ja pakeni Rossbergin linnaan. Juuri tämän olikin
Zagheli jo edellä käsin hoksannut.

Tällen keisarillisellen voudillen osotettiin kaikin puolin iso arvo ja
kunnia muuna osana päivästä. Ehtoolla anoi hän päästäksensä raikkaaseen
ilmaan linnan muurille. Zagheli seurasi häntä sinne. Sieltä taisi hän
nähdä kaiken maan, joka vielä eilen oli ollut hänen valtansa alla, ja
kääntäen silmänsä pois tornista, jolla nyt Itävallan kotkan siaan,
Unterwaldin avaimet olivat valta-merkkinä, katseli hän Sarniin päin,
seisattui ja alkoi syvästi miettiä.

Muurin toisella kulmalla seisoi Zagheli myös paikallaan ja
ajatuksissaan. Molemmat miehet sihaten, kukin eri haaralle, odottivat
yksi apua julmuudelle, toinen vapaudelle. Äkkiä leimahti tuli
Arembergin vuoren nyppylältä, ja Zagheli nosti ilohuudon.

— Mikä tuli se on? kysäsi Landenberg.

— Merkki.

— Mitä se merkitsee?

Waltter Fürsti ja Wilheömi Telli ovat voittaneet Joch-Urin linnan.

Samassa todisti ilo-huuto linnan ympäristöllä, mitä Zagheli sanonut oli.

Ovatko kaikki Alppein vuoret muuttuneet tulta suitseviksi; katsohan
tuolla Righin vuorella palaa myös valkea! sanoi Landenberg.

— Jaa, vastasi Zagheli hyppien ilosta, myös hän asettaa vapauden lipun.

— Mitä! virkki Landenberg suuttuneena: onko sekin merkki?

— On, ja se ilmoittaa Werner Stauffaherin ja Melhtalin ottaneen
Schvanaun linnan. Katsokaapas nyt tuonne päin, teidän armonne!

Landenberg parkasi ihmettelemisestä, nähden Pilatuksenkin vuorella
tulen leimuavan.

— Ja toi antaa tietää, sanoi Zagheli, Urille ja Schweitsille, ett'eivät
veljensä Unterwaldissa ole olleet heitä huonommat, vaan voittaneet
Rossbergin linnan ja ottaneet keisarillisen voutinsa vangiksi.

Uusi ilo-huuto kaikui koko linnassa.

— Mitäs te siis ai'otte minulle tehdä? kysyi Landenberg, kallistaen
päänsä alas.

— Me ai'omme vannottaa teitä, teidän armonne, ettei koskaan
jalallannekan astua näihin kolmeen yhtyyskuntaan, Schweitsiin, Uriin ja
Unterwaldiin, ettei koskaan, ei itse käymään sotaa näitä liittolaisia
vastaan eikä kehoittamaan keisariakan siihen, ja kuin te tämän valalla
vannoneet olette, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, kuhun tahdotte.

— No, sallittenkos minun tehdä herralleni lukua hallituksestani?

— Aivan kernaasti, vastasi Zagheli.

— Hyvä sitten, sanoi Landenberg. Nyt soisin minä mennä kotiani; sillä
mokoma vala vaatii peränajattelemista, semmenkin kuin on aikomus
täyttää sitä.




Wiides Luku.

Keisari Albrehtista.

Walaliittolaisia tuntui onni tällä kerralla kaikessa seuraavan.
Wapauden Uusi-vuosi alkoi Sveitsille 1 p. Tammikuuta 1308 ja 15 p.
samaa kuuta, ennen kuin keisari saikaan tietää kapinasta, ilmoitettiin
hänelle mitä sotajoukkonsa Thüringissä olivat kärsineet. Samassa käski
hän värvätä uutta sotajoukkoa, ilmoitti itse lähtevänsä heitä sotaan
johdattamaan ja kaikin tavoin koti tavallisella nerollaan varustaa
tarpeita tähän uuteen sotaan; nämät varustukset olivat tuskin lopussa,
kuin ritari von Landenberg tuli Unterwaldista ja kertoi, mitä siellä
tapahtunut oli.

Albrehti kuunteli tätä kertomista kärsimättömyydellä ja epäilyksellä;
tullen vihdoin sen totuudesta vakuutetuksi, ojensi hän kätensä niitten
kolmen vala-liittolaisten maakuntain puoleen, ja vannoi miekkansa ja
keisarillisen ruununsa kautta, tappavansa jok'ainuan kapinan nostajan.
Landenbergi koki kaikin tavoin estää tätä julmaa kostoa, mutta turhaan;
keisari lupasi itse lähteä sotaan näitä vala-liittolaisia vastaan ja
määräsi 24 p. Helmikuuta sotajoukon lähtöpäiväksi.

Päivää ennen poislähtöä astui keisarin eteen nuorimman veljensä
Rudolphin poika, Johan Schwabenista; keisari oli nimitetty hänen ja
hänen perintömaiden hoitajaksi, tämän ala-ikäisenä ollessa, mutta
Johan oli jo kaksi vuotta ollut laillisessa i'ässä ja kuitenkin kielsi
Albrehti alati hänelle perintöä antamasta; hän tuli siis nyt ennen
setänsä poislähtöä, vielä viimeisen kerran häntä liikuttaaksensa,
antamaan sitä. Hän lankesi sangen nöyrästi polvillensa keisarin eteen
ja anoi häneltä isänsä herttuallista ruunua. Keisari naurahti, sanoi
muutaman sanan, hiljaan eräälle sota-upserille, tämä meni ulos ja
samassa palautu takasi eräs kukka ruunu kädessä. Keisari pani sen
veljensä pojan kähärän pään päälle, ja kuin tämä oudoksuen katseli
häntä, sanoi hän: tämä ruunu on sopiva sinun i’ällesi; leikittele
sillä, poimien sen lehtiä hovirouaini polvilla ja anna minun maitasi
hallita. Johan vaikeni, nousi vapisten seisalleen, kaappasi ruunun
päästänsä, poleksi sitä jalkainsa alla ja meni pois.

Seuraavana päivänä, juuri kuin keisari oli noussut hevoisensa selkään,
tuli eräs mies täydessä sotakalussa ja peitetyillä kasvoilla ratsastaen
siihen ja seisahtiin keisarin sivulle. Albrehti katseli outoa ja
nähtyään hänen seisattuvan omalle paikalleen, kysyi hän häneltä, ken
hän olisi ja millä oikeudella hän tohtii ratsastaa keisarin sivulla.

Minä olen teidän veljenne poika, Johannes, sanoi ratsastaja paljastain
kasvonsa; eilein anoin minä teiltä hallitusta perintömaitteni ylitse,
mutta te kielsitte sen minulta, ja tosin täytyykin ensin kypäri
kannettaa siinä päässä, jolle kerran ruunu pannaan, ja valtikkaa
käyttävän käden täytyy ensin kantaa miekkaa. Suokaa minun seurata
teitä, setä, ja palattuani sotia taidatte vallita ylitseni, miten
tahdotte! Albrehti katsahti sangen tuimasti veljensä pojan päälle.
Tokkohan minä taisin pettyä! sanoi hän itseksensä ja alkoi ratsastaa
edelleen, ei kieltäen eikä käskein hänelle jotain; Johannes seurasi
häntä.

1:nä päivänä Toukokuuta v. 1308 tuli keisarillinen sotajoukko
Reussin virran rannalle. Weneet olivat jo valmiina sotavä'elle
ylitsementäväksi, ja keisari oli juuri aiheessa astua erääsen niistä,
kuin veljensä poika, Johannes, kävi sitä vastaan, syyttäen veneitä
lii'an raskaiksi ja ettei hän muka mitenkään taitanut suoda setänsä
niihin käydä, joissa vaara niin silminnähtävä olisi. Mutta hän anoi
häntä sen siaan istumaan erääsen somaan ja pienoseen paattiin, jossa
ainoasti oli maaherra Eschenbahista ja kolme ystävätänsä, vapaherrat
Rudolphi Wart, Robertti Balm ja Konrad Tegelfelt. Keisari istahti
siis heidän kanssansa ja kukin ritari kuletti suitsista hevoistansa
mu’assansa, jotka uivat veneen sivulla, ja pi’an oli sekä keisari että
seuransa toisella rannalla.

Muutaman askeleen päässä rannasta seisoi eräs jo monen sadan vanha
honka; Albrehti istahti sen varjoon katsellaksensa sotava'en tuloa, hän
otti kypärin päästänsä ja pani sen jaluksiinsa maahan.

Samassa kaappasi veljensä poika Johannes keihäänsä, ja nähtyään
sotajoukon olevan vielä toisella rannalla, nousi hän hevosensa selkään
ja ajellen ensin siinä ympäri ikään kuin leikin vuoksi, ratsasti
hän siitä pois, tuli sitten täyttä laukkaa takasi keisarin luo ja
pisti keihäällä hänen kaulansa läpitse. Samassa pisti Robert Balm
miekkansa keisarin rintaan ja Waltter Eschenbahista halkasi hänen
päänsä sotakirveellään. Mutta Rudolphi Wartti ja Konrad Tegelfeltti
hämmästyivät niin suuresti, etteivät tienneet mitä tehdä, vaan jäivät
seisomaan siihen miekka kädessä.

Tuskin olivat he nähneet keisarin kaatuvan, kuin he, katsahtaen
toisiansa silmiin, sanaakan hiiskumatta läksivät pakoon, kukin eri
haaralle, kauhistuen toinen toistansa. Sillä välillä kamppaili kuoleva
Albrehti avutta kuoleman kanssa; ainoasti eräs siitä sivutse kulkeva
köyhä vaimo, nosti häntä vähän ylös, ja tämä Saksan Waltakunnan pää
heitti henkensä erään kerjäläis-vaimon sylissä, joka rättilöillään
pyhki hänen vertansa.

Murhamiehet kiersivät mailmata ympäri. Zürich salpasi heille porttinsa;
ne kolme liittokuntaa eivät myöskään sallineet heille pakopaikkaa
luonansa. Johannes Parricida (isänsä murhaaja) meni Italiaan, seuraten
Reussi-virran juoksua, jonka rannalla hän oli tehnyt pahantekonsa.
Häntä nähtiin Pisassa vaatetettuna munkiksi, sitten katosi hän kokonaan
Wenetianin maan-äärissä, eikä hänestä enää koskaan kuultu ehk'edes
puhuttavankaan. Eschenbach eli vielä 35 vuotta senjälkeen, ollen
paimenena Würtembergin seuduilla, eikä ilmoittanut itsiään ennemmin
kuin juuri kuolemansa hetkellä; Konrad Tegelfelt katosi, ikään kuin
maan alle, eikä tiedetä, kuinka ja kussa hän kuoli. Rudolphi Wart
annettiin ilmi eräältä sukulaiselta, häntä pantiin vankeuteen,
piinattiin ja vietiin vielä elämänä raatelevaisten lintuin syötäväksi.
Waimonsa, ei tahtoen luopua hänestä, oli polvillaan hänen vieressänsä;
miehensä puhutteli ja lohdutti häntä aina viimeiseen henkensä vetoon
asti.

Albrehtin lapsista (Keisari Albrehtilla oli 21 lasta. Ei yksikään
pojistansa noussut hänen jälkeensä keisarilliselle istuimelle.)
päättivät kaksi kostaa isänsä kuolemata; nimittäin Leopold Itävallasta
ja Agnes Ungerista. Leopold alkoi täyttää aihettansa sota-voimalla,
mutta Agnes kotolaisten rankaisemisella. Kuusikymmentä viatointa
ritaria, ollen ainoasti murhaajain ystäviä ja sukulaisia, tulivat
mestatuiksi Farenghenissa. Agnes ei ollut ainoastansa läsnä
mestattaissa, mutta hän asettiin myös niin liki mestattavia, että veri
riuskui hänen jaloillensa ja hakatut päät vierivät hänen ympärillensä.
Häntä anottiin kavahtamaan, etteivät vaatteensa tulisi verellä
priiskoitetuksi. Antakaat minun olla rauhassa, sanoi hän, minä kostutan
itseäni halukkaammasti tällä verellä, kuin ihanimmalla aamu-kasteella.
Mestaamisen päätettyä, perusti hän mestattuin tavaroilla sen äveriään
Königsfeldin luostarin samalle paikalle, kussa isänsä murhattiin ja
muutti siihen asumaan, lopettaaksensa elämänsä päivät katumuksessa,
yksinäisyydessä ja rukouksissa.

Sill'aikaa varusteliin herttua Leopold sotaan; hänen käskystänsä
valmistui kreivi Otto Strassburgista, mennäksensä sotakentälle 4000:nen
miehen kanssa. Päällen 1000 miestä varustettiin Wellislaun, Wallhausin,
Rothenburin ja Lucernin Maanherroilta, aiheessa meritse kopristaa
Unterwaldia. Herttua itse kulki isomman joukkonsa kanssa Schweitsiä
vastaan ja mu'assa oli iso joukko kärryjä, täynnä nuoria, kapinoitsiain
hirttämistä varten.

Walaliittolaiset kokosivat heti 1300 miestä, joista 100 oli Urista ja
300 Unterwaldista. Päällikkyys kaikkein näiden ylitse annettiin eräälle
vanhalle sotijalle, nimeltään Rudolphi Redingille Biberechistä, jonka
nerokkuuteen nämät kolme liittolaiskuntaa suuresti uskalsivat. 14 p.
Marraskuuta asettiin tämä vähänen sotajoukko Satteli vuoren seuduille,
edessään oli heillä milt'ei pohjattomia soita ja näiden takana Egerin
järvi.

Kukin näistä oli äsken valinnut itsellensä yö-sian, kuin eräs uusi
joukko, jossa oli 50 miestä, tuli heidän tykönsä. Nämät olivat
Schweitsistä ajetut maanpakolaisuuteen, mutta nyt tulivat he
rukoilemaan veljiänsä, että, vaikka ollen minkälaiset pahantekiät
tahtonsa, he suotasiin myös osamiehiksi tässä yhteisessä
puollustuksessa. Redingi tiedusti esinnä vanhempain ja älykkäämpäin
tarkoitusta tässä asiassa. Yhteinen vastin oli, ettei pidä saastuttaa
vapauden pyhää asiata, sen rikkojia puollustajiksi ottamisella.
Sentähden kiellettiin maapakolaisuuteen ajettuja Schveitsin seuduilla
sotimasta. Nämät vetäytyivät siis takasi, kulkivat yötä myöten
ympäristöllä ja seisahtivat vihdoin metsään korkialle vuorelle, Zugin
tienoilla.

Seuraavana aamuna näkivät valaliittolaiset päivän noustessa
Itävaltalaisten kilvet kiiltävän. Itävallan ritarit, nähtyä tämän vähän
joukon aikovan estää heitä tiellänsä, laskeutuivat hevosiltansa maahan,
ja ei suoden vastustajillensa kunniaa alottamaan sotaa, läksivät he
heitä vastaan. Liittolaiset antoivat heidän rauhassa kavuta vuorta
ylös, mutta havaittua heidän väsyneiksi vaatteuksensa painosta,
hyökäsivät he äkisti heidän ylitse, kuin sulanut laava. Jokainen, ken
vaan tohti kiivetă vuorta ylös, heitettiin nurin niskoin ales, niin
että viholliset pyörien joukottain, kuin virran vesi ales vuorelta,
kaatuivat ja kuolettivat suuresti omiansakin, semminkin jalkaväkeä;
näin hirmuinen ja kauhea oli sota.

Äkkiä kuului takana oleva sotamäki alkavan kauheasti parkua. Isot
kivet, ikään kuin itsestään irtautuneet vuoresta, alkoivat vieriä
vuorta ales, ja rikki musertaen ihmisiä ja hevoisia tekivät kokonaan
hävityksen kauhistuksia vihollisten keskellä. Olisi voitu arvella
vuorta elpyneeksi, puollustaaksensa vuorilaisia ja sentähden haiskaavan
kuin julma kiljuva jalopeura. Hämmästynyt sotajoukko katseli toistansa
silmiin, ja nähtyä ei taitavansa päästä voitolle, kauhistuivat he
suuresti ja vetäytyivät takasi. Paikalla peräytyivät myös etujoukot,
ajettuina paimenten keihäiltä ja kurikoilta. Herttua Leopold uskoi
olevansa piiritettynä sangen isolta vihollis-joukolta ja antoi käskyn
eli, oikeemmin sanottuna, esimerkin takasi-lähdöstä, pa’eten kaikkein
esinnä sotakentältä pois ja nähtiin (sanovat eräät kertojat) jo samana
iltana Wirtenthurissa, valjuna ja murheellisena. Strassburgin kreivi,
kuultuaan Itävaltalaiset voitetuiksi, vetäytyi myös uudestaan takasi.

Tämä voitto Morgartin luona 15 p. Marraskuuta 1308 oli ensimmäinen,
jonka vala-liittolaiset voittivat; suurin ja parhain osa keisarin
vapasukuisista kaatuivat täällä, köyhiltä paimenilta ja talonpojilta
lyötyinä, ja tämä kaikki lisäsi vieläi suurempaa arvoa tälle vapauden
ihanalle maalle. Näin tuli Schweitsiläisten miesten nimet kuuluisaksi
maailmassa ja tästä hetkestä asti kutsuttiin valaliittolaiset
Schweitsiläisiksi eli Schveitsin uroiksi. Uri, Schweitsi ja Unterwalden
tulivat ikään kuin keskinavaksi, joiden ympärille sittemmin muut
valta-yhteydet asettuivat, joita rauhaliiton kautta v. 1815 tuli
olemaan kaksikymmentä kaksi vala-yhteyttä.

Mitä Wilhelmi Telliin tulee, joka tässä kapinassa niin voimallisesti,
vaikka esinnä vastoin tahtoansakin, vaikutti, löydämme me hänen Launin
sotakentällä, jossa tappeli alhaisena joutsimiehenä, seitsemän sadan
miehen seurassa, jotka olivat vähistä kantoneista; sittemmin katoaa hän
näkyvistä eikä häntä kohdata ennemmin kuin juuri kuolemansa hetkellä,
joka luultavasti tapahtui keväillä v. 1354. Jään-sulu paisutti Schahin
jo'en ja vei myötänsä erään huoneen. Telli äkkäsi talon jäännösten
se'assa yhden kätkyen kulkevan jokea myöten ales; hän heittäyty samassa
virtaan, tapaa kätkyen ja ajaa sen onnellisesti rantaan. Mutta juuri
kuin hän alkoi nousta maalle, kohtasi häntä muuan hirsi, joka loukkasi
häntä niin kovin, että hän meni tunnottomaksi ja katosi syvyyteen.
Senlaisiakin valittuja ihmisiä löytyy, joiden kuolema panee kruunun
heidän elämällensä. [Samalle paikalle, kuhun Telli hukkui, on nyt
rakettu silta Schahin jo'en ylitse.]

Eräs Tanskalainen kirjoittaja, joka eli noin 600 vuotta takasi,
nimeltään Saro Grammatikus, kertoo myös tämän omenan tapausta, vaan
omistaa sen eräälle Tanskan kuninkaalle. Kuin tämä sattumoiltaan tuli
v. 1760 tutuksi oppineille, alettiin väittää, ettei muka Wilhelmi
Telliä ole koskaan ollut maailmassa, ja ollen ilosina tästä löydöstä,
ko'ettiin kaikin tavoin poisottaa Schveitsin vapauden juhlalliselta
päivältä aamuruskonsa kirkkaimpia säteitä, mutta Waldstädteri-kansa
on pitänyt näitä esi-isäinsä kohteloita sangen pyhässä arvossa ja
pysynyt vanhoille muinaisuuksillensa uskollisena. Heillä on nämät
tapaukset niin tuoreessa muistossa, ikään kuin olisivat äsköttäin
tapahtuneet, ja vaikka oltasiin muutoin kuinka iso-epäiliä tahansa,
on kuitenkin mahdotoin epäillä tämän tapauksen totuudesta, koska
vaeltaissa tämän maakunnan läpitse on kohdattuna Waltter Fürstin,
Stauffaherin ja Melhtalin jälkeisiä siinä kappelissa, joka on pyhitetty
Wilhelmin syntymiselle ja Gesslerin kuolemalle, rukoilevan hartaasti
Jumalata, suojelemaan ja varjelemaan heidän vapauttansa. [Altdorffin
säilö-huoneen kirjoissa on 114 ihmistä nimitettynä, jotka v. 1380
olivat saapuvilla Tellin kallion kappelia vihittäissä (samalla paikalla
kussa Telli hyppäsi maalle Gesslerin veneestä), ja jotka olivat olleet
Wilhelmi Tellin tuttavia. Ilman sitä tiedetään, ettei sukunsa ole
mies-puolelta la'annut ennen kuin vasta v. 1684 ja vaimo-puolelta
vasta 1720. Johan Martin ja Verena Telli ovat niiden vihon viimeisten
jälkeistensä nimet.]








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUS WILHELMI TELLISTÄ JA SVEITSINMAAN VAPAUTTAMISESTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.