Marseljeesi : Romaani Ranskan vallankumouksesta

By Alexandre Dumas

The Project Gutenberg eBook of Marseljeesi
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Marseljeesi
        Romaani Ranskan vallankumouksesta

Author: Alexandre Dumas

Translator: Urho Kivimäki

Release date: July 4, 2024 [eBook #73968]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1926

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARSELJEESI ***





MARSELJEESI

Romaani Ranskan vallankumouksesta


Kirj.

ALEXANDRA DUMAS


Ranskankielestä suomentanut

Urho Kivimäki





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1926.




SISÄLLYS:

     I. Billot kansanedustajana
    II. Uusi kansalliskokous
   III. Ranska ja ulkomaat
    IV. Sota
     V. Rouva de Staëlin mieleinen ministeri
    VI. Dumouriez
   VII. Verhon takana
  VIII. Punainen myssy
    IX. Ulkona ja sisällä
     X. Guéuégaud-katu ja Tuileriein palatsi
    XI. Kuninkaan kielto-oikeus
   XII. Tilaisuus
  XIII. Herttua de La Vauguyonin oppilas
   XIV. Charentonin salainen kokous
    XV. Kesäkuun 20 päivä
   XVI. Kuningas huomaa, että eräissä tilanteissa voi panna päähänsä
        punaisen myssyn, vaikkei olekaan jakobiini
  XVII. Vastavaikutus
 XVIII. Vergniaud valmistautuu puhumaan
   XIX. Vergniaud puhuu
    XX. Bastiljin valtauksen kolmas vuosipäivä
   XXI. Isänmaa on vaarassa
  XXII. Marseljeesi
 XXIII. Barbirouxin viisisataa marseillelaista
  XXIV. Miksei kuningatar halunnut paeta
   XXV. Elokuun 10 päivän aatto
  XXVI. Lahjukset
 XXVII. Billotin testamentti
XXVIII. Kello kolmesta kuuteen aamulla
  XXIX. Kello kuudesta yhdeksään aamulla
   XXX. Kello yhdeksästä yhteentoista
  XXXI. Charnyn kohtalo
 XXXII. Kello kahdestatoista kolmeen.
XXXIII. Kello kolmesta kuuteen




I

Billot kansanedustajaksi


Vastikään kertomamme tapahtumat olivat vaikuttaneet voimakkaasti, ei
ainoastaan Villers-Cotteretsin asukkaihin, vaan myöskin lähitienoon
kylien tilanhoitajiin. [Romaani on suoranaista jatkoa _Kansanmiehelle_.]

Tilanhoitajilla on mahtava valta kansanedustajia valittaessa.
Heidän palveluksessaan on kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä
päivätyöläistä, ja vaikka äänestys olikin siihen aikaan kaksiasteinen,
olivat vaalit silti täydellisesti _maaseudun_ varassa.

Billotia hyvästellessään ja puristaessaan tukevasti hänen kättänsä
jokainen oli sanonut seuraavat mutkattomat sanat:

»Ole levollinen!»

Ja levollisin mielin Billot oli palannutkin maatilalleen, sillä
ensimmäistä kertaa hän huomasi saavansa hyvän keinon kostaakseen
aatelistolle ja kuninkuudelle kaiken pahan, mitä nämä olivat hänelle
tehneet.

Billotissa oli vallalla tunne eikä harkinta, ja hänen kostonhalunsa oli
yhtä sokea kuin ne iskut, jotka hän oli saanut.

Hän palasi maatilalleen lausumatta sanaakaan Catherinesta. Kukaan ei
voinut sanoa, tiesikö hän tyttärensä käväisseen maatilalla. Yhteen
vuoteen hän ei ollut kertaakaan maininnut Catherinen nimeä. Hänen
tyttärensä oli hänelle kuin vainaja.

Niin ei ollut laita Pitoun. Tämä kultainen sydän oli syvästi
murheissaan, kun Catherine ei voinut häntä rakastaa. Mutta Isidoria
katsellessaan ja verratessaan itseään komeaan, nuoreen mieheen hän oli
käsittänyt täydellisesti, että Catherine rakasti aatelismiestä eikä
häntä.

Hän oli kadehtinut Isidoria, mutta ei ollut siitä kantanut kaunaa
Catherinelle. Päinvastoin hän oli aina rakastanut Pillotin tytärtä
syvästi, ehdottoman uhrautuvasti.

Valehtelisimme, jos sanoisimme tämän alttiuden olleen tykkänään vailla
tuskia. Mutta ne tuskatkin, jotka raastoivat Pitoun sydäntä joka kerta
kun Catherine antoi lemmitylleen uuden todistuksen rakkaudestaan,
osoittivat nuorukaissydämen ehtymätöntä hyvyyttä.

Kun Isidor oli surmattu Varennesissa, oli Pitou tuntenut mitä syvintä
sääliä Catherinea kohtaan. Päinvastoin kuin Billot hän antoi täyden
tunnustuksen nuorelle aatelismiehelle ja muisteli, mitä kaunista, hyvää
ja jaloa oli ollut miehessä, joka tietämättään oli joutunut hänen
kilpailijakseen.

Siitä seurasi, minkä jo tiedämmekin: ei ainoastaan että Pitou rakasti
masentunutta ja surupukuista Catherinea kenties enemmän kuin oli
rakastanut iloista ja mielistelynhaluista Catherinea, vaan lisäksi,
mikä tuntunee mahdottomalta, hän oli oppinut rakastamaan pikku Isidoria
yhtä paljon kuin äitiäkin.

Ei siis ihmeteltäne, että sanottuaan hyvästi Billotille ja muille Pitou
ei palannutkaan maatilalle, vaan lähti Haramontin suunnalle.

Pitoun katoamisiin ja äkillisiin ilmestymisiin oli muuten totuttu,
ettei kukaan ollut huolissaan hänen poistumisistaan, vaikka hän
kansalliskaartin kapteenina olikin kylän arvohenkilöitä. Kun hän oli
kateissa, kuiskailtiin:

»Kenraali Lafayette on kutsuttanut Pitoun puheilleen.»

Ja näin oli sanottu kaikki.

Pitoun palattua häneltä udeltiin pääkaupungin uutisia. Ja kun Pitou,
Gilbertin välityksellä, tiesi kertoa vereksimmät ja luotettavimmat
uutiset ja kun muutamia päiviä myöhemmin Pitoun ennustukset
toteutuivat, luotettiin häneen edelleenkin sokeasti sekä kapteenina
että profeettana.

Gilbert puolestaan tunsi Pitoun jalon ja uhrautuvan luonteen. Hän
tiesi voivansa tarpeen vaatiessa uskoa tälle nuorukaiselle elämänsä,
Sébastienin elämän, aarteen, tehtävän, lyhyesti kaikki, mikä voidaan
jättää vilpittömän ja voimakkaan miehen huomaan. Pitoun käväistessä
Pariisissa Gilbert kysyi häneltä aina, tarvitsiko hän jotakin. Se
ei millään lailla hämmentänyt Pitouta. Hän vastasi miltei aina:
»En tarvitse mitään, herra Gilbert.» Se ei silti estänyt Gilbertiä
antamasta hänelle muutamia louisdoreja, jotka Pitou pisti taskuunsa.

Muutama kultaraha, eräiden sivutulojen ja Orleansin herttuan metsästä
hankittujen luontaisansioiden ohella, merkitsi Pitoulle kokonaista
omaisuutta. Eikä hän ollutkaan kuluttanut kultarahojaan loppuun, kun
Gilbert hänet tavatessaan uudella kourallisella täytti hänen taskunsa.

Ei siis kummasteltane, että silloisessa mielentilassaan Pitou sanoi
Billotille nopeat hyvästit ja riensi katsomaan, kuinka Catherine ja
pikku Isidor jaksoivat.

Matkalla Haramontiin hänen oli sivuutettava Clouis-kallio. Sadan
askelen päässä ukko Clouisin majasta hän tapasi sen isännän, joka oli
matkalla kotiinsa, jänis metsästysrepussaan.

Nyt oli näet hänen jänispäivänsä.

Muutamin sanoin ukko Clouis kertoi Pitoulle, että Catherine oli tullut
pyytämään entistä tyyssijaansa asunnokseen ja että hän oli sen heti
luovuttanut tyttö-rukalle. Poloinen Catherine oli itkenyt haikeasti
astuessaan huoneeseen, missä hänestä oli tullut äiti ja missä Isidor
oli antanut hänelle niin hellät todistukset rakkaudestaan.

Mutta kaikessa tässä surussa oli jotakin suloista. Ken on kokenut
suurta surua, tietää, että julmia ovat ne hetket, jolloin kyynelet
eivät pääse vuotamaan, ja onnellisia, suloisia ne hetket, jolloin
kyynellähteet uudelleen hersyvät.

Astuessaan majan kynnykselle Pitou näki Catherinen istuvan vuoteensa
laidalla, posket kosteina, lapsi sylissä.

Pitoun huomatessaan Catherine laski lapsen polvilleen ja kurkotti
molemmat kätensä ynnä otsansa nuorukaiselle. Ylen iloisena Pitou
tarttui hänen käsiinsä ja suuteli hänen otsaansa. Lapsi oli hetken ajan
suojassa holvikaaren alla, jonka muodostivat nämä toisiinsa liittyneet
kädet ja äidin otsalle painuneet Pitoun huulet.

Sitten Pitou polvistui Catherinen eteen, suuteli lapsen kätösiä ja
sanoi:

»Ah, neiti Catherine, olkaa levollinen! Minä olen rikas, herra
Isidorilta ei tule puuttumaan mitään!»

Pitoulla oli viisitoista louisdoria. Sitä hän nimitti rikkaudeksi.

Catherine, joka oli sydämeltään ja sielultaan hyvä, osasi panna arvoa
kaikelle, mikä oli hyvää.

»Kiitos, herra Pitou», sanoi hän, »uskon teitä ja olen onnellinen
voidessani luottaa teihin, sillä te olette ainoa ystäväni. Jos te
hylkäätte meidät, olemme maailmassa ypö yksin. Mutta te ette hylkää
meitä milloinkaan, ettehän?»

»Voi, rakas neiti», sanoi Pitou nyyhkyttäen, »älkää puhuko minulle
sellaisista asioista! Te saatte minut itkemään sydämen kyyneliä!»

»Olen väärässä», huudahti Catherine, »olen väärässä... suokaa anteeksi!»

»Ei, ei, olette ihan oikeassa», vakuutti Pitou. »Minä päinvastoin olen
hupsu itkiessäni näin.»

»Herra Pitou», sanoi Catherine, »kaipaan ulkoilmaa. Tarjotkaa minulle
käsivartenne ja menkäämme hetkeksi kävelemään isojen puiden alle...
Luulen sen virkistävän minua.»

»Minua myöskin, hyvä neiti», lisäsi Pitou, »sillä pelkään tukehtuvani».

Lapsi puolestaan ei kaivannut ulkoilmaa. Se oli juurikään saanut
runsaan ravinnon äidin rinnoista ja kaipasi nyt vain unta.

Catherine nukutti sen vuoteelle ja tarttui Pitoun käsivarteen.

Viittä minuuttia myöhemmin he olivat metsän jyhkeiden puiden
varjostossa, siinä komeassa temppelissä, jonka Herra on rakentanut
luonnolle, jumalaiselle, ikuiselle tyttärelleen.

Tällä kävelymatkalla, jolloin Catherine nojasi hänen käsivarteensa,
Pitou tuli tahtomattaan muistelleeksi sitä kävelyretkeä, jolloin hän
kaksi ja puoli vuotta sitten, helluntaipäivänä, oli vienyt Catherinen
tanssisaliin ja nähnyt suureksi mielihaikeakseen Isidorin tanssivan
hänen kanssaan.

Kuinka paljon olikaan tapahtunut näinä kahtena vuotena! Olematta
Voltairen tai Rousseaun kaltainen ajattelija Pitou oivalsi, että hän ja
Catherine olivat vain hiukkasia tässä tapahtumien ryöpyssä.

Mutta näillä vähäpätöisillä hiukkasillakin oli omat ilonsa ja
murheensa, kuten isoisilla, kuten ruhtinailla, kuten kuninkaalla, kuten
kuningattarella. Sama mylly, joka kohtalon käyntiin panemana rusensi
kruunut ja jauhoi valtaistuimet tomuksi, oli rusentanut ja jauhanut
tomuksi Catherinen onnen, ikäänkuin hän olisi istunut valtaistuimella
ja pitänyt kruunua päässänsä.

Näiden kahden vuoden aikana se vallankumous, jossa Pitou tietämättään
oli ollut niin tarmokkaasti mukana, oli vaikuttanut hänen asemassaan
seuraavanlaisen muutoksen.

Kaksi ja puoli vuotta sitten Pitou oli pieni, poloinen maalaispoika,
jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa, jonka Billot oli
ottanut taloonsa ja Catherine suojelukseensa ja joka oli uhrattu
Isidorin hyväksi.

Tänään Pitou merkitsi valtaa. Hänellä oli sapeli kupeella ja olkalaput,
ja häntä nimitettiin kapteeniksi. Isidor oli surmattu, ja hän, Pitou,
oli nyt Catherinen ja pikku lapsen suojelija.

Dantonilta kysyi kerran joku: »Mikä on vallankumouksenne päämäärä?»
Danton vastasi: »Alentaa ne, jotka ovat ylhäällä, ja ylentää ne, jotka
ovat alhaalla!» Tämä vastaus oli tarkan täsmällinen, ainakin Pitoun
vaiheihin nähden.

Mutta vaikka tämänsuuntaiset ajatukset myllersivätkin Pitoun aivoissa,
ei tämä jalo, kaino nuorukainen millään lailla vedonnut asemaansa,
vaan, kuten olemme nähneet rukoili polvistuneena Catherinelta lupaa
saada suojata häntä ja hänen lastansa.

Catherine puolestaan, kuten kaikki kärsivät sydämet, osasi arvioida
asiat hienommin surunsa kuin ilonsa päivinä. Pitousta, joka Catherinen
onnen aikoina oli ollut vain vähäpätöinen, kiltti nuori poika, oli nyt
tullut se verraton mies, jollainen hän todella olikin, hyvä, vilpitön,
uhrautuva ystävä. Siitä johtui, että kun nuori nainen oli onneton ja
tarvitsi ystävää, hän oivalsi, että Pitou oli juuri se ystävä, jota hän
kaipasi, ja että Pitou, jonka hän oli aina ottanut vastaan ojennetuin
käsin ja huulilla suloinen hymy, nyt pääsi kokemaan elämää, jommoisesta
hän ei ollut milloinkaan haaveillut, ei edes paratiisiunissaan.

Sillaikaa Billot — mainitsematta kertaakaan tyttärensä nimeä — korjaili
satoaan ja hautoi ajatusta päästä lakiasäätävän kansalliskokouksen
jäseneksi. Yksi ainoa mies olisi voinut tehdä hänen ehdokkuutensa
kiistanalaiseksi, jos häntä olisi kannustanut samanlainen kunnianhimo,
nimittäin kreivi de Charny, joka Andréensa kanssa oli sulkeutunut
Boursonnesin linnaan ja hekumoi odottamattoman onnensa iloissa. Kreivi
de Charny, joka oli unohtanut koko maailman ja arveli maailmankin
unohtaneen hänet, ei edes ajatellut sitä.

Koska Villers-Cotteretsin piirikunnassa kukaan ei kilpaillut Billotin
kanssa, valittiin hänet suunnattomalla äänten enemmistöllä.

Kun Billot oli valittu, keräsi hän käteistä rahaa niin paljon kuin
mahdollista. Sato oli ollut hyvä. Hän maksoi maatilan vuokran, pani
talteen omat tarverahansa, laski paljonko siemenviljaa oli varattava
seuraavaan kylvöön, paljonko tarvittiin kauroja, olkia ja heiniä
hevosten muonaan, paljonko oli pantava rahoja työmiesten palkkoihin ja
elantoon, ja eräänä aamuna hän kutsutti luoksensa Pitoun.

Kuten on mainittu, Pitou kävi silloin tällöin tervehtimässä Billotia.

Billot otti Pitoun aina vastaan ojennetuin käsin, tarjosi hänelle
aamiaisen, jos oli aamiaisaika, päivällisen, jos oli päivällisaika,
lasillisen viiniä tai omenamehua, jos oli aika juoda lasillinen
omenamehua tai viiniä.

Mutta Billot ei ollut koskaan kutsuttanut Pitoua luoksensa.

Jonkun verran levottomana Pitou siis meni maatilalle.

Billot oli aina vakava. Kukaan ei ollut nähnyt tilanhoitajan hymyilevän
senjälkeen kun hänen tyttärensä oli lähtenyt talosta.

No niin, Billot oli tällä kerralla entistäänkin vakavampi.

Mutta tapansa mukaan hän ojensi kätensä Pitoulle ja puristi tavallista
jämeämmin Pitoun kättä omassaan.

Pitou silmäili tilanhoitajaa kummastuneena.

»Pitou», virkkoi Billot, »sinä olet rehti mies».

»Hyväinen aika», myönsi Pitou, »luulenpa olevani!»

»Minä olen siitä varma.»

»Olette erittäin ystävällinen, herra Billot», sanoi Pitou.

»Minä olenkin päättänyt antaa sinulle maatilan hoidon, kun lähden
täältä.»

»Minulle, hyvä herra?» kummasteli Pitou. »Mahdotonta!»

»Miksi mahdotonta?»

»Koska, herra Billot, talonhoidossa on paljon asioita, jotka vaativat
naisen kättä.»

»Tiedän sen», vastasi Billot. »Mutta, sinä saat itse valita
vaimoihmisen, joka kanssasi hoitaa talon asioita. Minä en kysy
hänen nimeään, minun ei tarvitse sitä tietää. Ja kun joskus aion
palata maatilalle, ilmoitan tulostani viikkoa aikaisemmin, jotta se
vaimoihminen voisi poistua, jos näet en saa nähdä häntä tai hän ei
halua nähdä minua.»

»Hyvä on, herra Billot», sanoi Pitou.

Billot jatkoi:

»Jyvähinkaloissa on tarpeeksi siemenviljaa ensi kylvöön, tallinparvessa
riittävästi heiniä, olkia ja kauroja hevosten muonaan ja tässä
lippaassa kylliksi rahaa miesten palkkoihin ja elantoon.»

Billot aukaisi lippaan, joka oli täynnä rahaa.

»Malttakaa, malttakaa, herra Billot!» sanoi Pitou.

»Paljonko tuossa lippaassa on?»

»En tiedä», vastasi Billot ja työnsi Pitoun syrjään. Sitten hän lukitsi
lippaan ja antoi avaimen Pitoulle.

»Kun rahat loppuvat, pyydä minulta lisää.»

Pitou käsitti, mikä ehdoton luottamus sisältyi tuohon vastaukseen. Hän
levitti käsivartensa syleilläkseen Billotia, mutta huomasi samassa,
että se teko olisi hänen taholtaan liian rohkea, ja sopersi:

»Ah, anteeksi, herra Billot, tuhannesti anteeksi!»

»Mistä hyvästä, ystäväiseni?» kysyi Billot syvästi liikutettuna.
»Anteeksi sitäkö, että rehti mies levittää käsivartensa syleilläkseen
toista rehtiä miestä? Kas niin, Pitou, tule ja syleile minua!»

Pitou heittäytyi Billotin syliin.

»Ja jos sattumalta tarvitsette minua siellä, minne menette...?» sanoi
hän.

»Ole rauhassa, Pitou, en unohda sinua.»

Sitten hän lisäsi:

»Kello on nyt kaksi. Lähden Pariisiin kello viisi. Kello kuusi voit
olla täällä _vaimoihmisen_ kanssa, jonka valitset apulaiseksesi.»

»Hyvä on», sanoi Pitou. »Sitten minun onkin pidettävä kiirettä!
Hyvästi, rakas herra Billot!»

»Hyvästi, Pitou!»

Billot saatteli katseillaan nuorukaista niin kauan kuin näki hänet. Kun
Pitou oli kadonnut, puheli hän puoliääneen:

»Voi, miksei tyttäreni Catherine ole rakastunut tuohon kelpo
nuorukaiseen, vaan hullaantui sensijaan siihen aateliskeikariin, joka
jätti hänet vihkimättömäksi leskeksi ja aviottomaksi äidiksi!»

Tarpeetonta on mainita, että Billot lähti Villers-Cotteretsin
postivaunuissa kello viisi ja että jo kello kuusi Pitou, Catherine ja
pikku Isidor tulivat maatilalle.




II

Uusi kansalliskokous


Lokakuun 1 päivänä 1791 piti lakiasäätävä kansalliskokous avattaman.

Kuten toisetkin edustajat, Billot tuli Pariisiin 10 syyskuun lopulla.

Uudessa eduskunnassa oli seitsemänsataa neljäkymmentäviisi
jäsentä. Niiden joukossa oli neljäsataa asianajajaa ja lakimiestä,
seitsemänkymmentakaksi kirjailijaa, kynäilijää ja runoniekkaa ja
seitsemänkymmentä perustuslaillista, s.o. perustuslaille uskollisuutta
vannonutta pappia. Loput, kaksisataakolme, olivat maanomistajia
tai tilanhoitajia kuten Billotkin, joka oli sekä maanomistaja että
tilanhoitaja, tai vapaan ammatin harjoittajia ja käsityöläisiä.

Uusien edustajien erikoispiirteenä oli nuoruus, sillä useimmat eivät
olleet kuuttakolmatta vuotta vanhempia. Olisi voinut sanoa, että
Ranska oli lähettänyt uuden ja tuntemattoman sukupolven katkaisemaan
väkivaltaisesti välit menneisyyden kanssa. Meluavana, kiihkeänä ja
vallankumouksellisena se tulisi hylkäämään kaikki perinnäistavat.
Miltei kaikki olivat älykkäitä, yhdet runoilijoita, kuten sanottu,
toiset asianajajia, kolmannet kemistejä, kaikki tarmokkaita ja siroja,
äärimmilleen innostuneita, uusien aatteitten hillittömiä kannattajia,
tuiki perehtymättömiä valtionasioihin, kokemattomia, sanavuolaita,
kevytmielisiä, taistelunhaluisia ja toivat mukanaan sen mahtavan, mutta
hirveän voiman, jota sanotaan _tuntemattomaksi_.

Ja kun tuntematon joutuu hoitamaan politiikkaa, merkitsee se aina
levottomuutta. Condorcetia ja Brissotia lukuunottamatta olisi voinut
miltei jokaiselta edustajalta kysyä: »Kuka te olette?»

Niin, missä olivat edellisen kansalliskokouksen kynttilät ja soihdut?
Missä olivat Mirabeaut, Sieyèsit, Dupontit, Baillyt, Robespierret,
Barnavet, Cazalèsit? Kaikki ne olivat kadonneet.

Siellä täällä, kuin hairahtuneina tähän nuoruuden hehkuun, joku
harmaantunut pää.

Kaikki muut edustivat nuorta ja miehuusvuosien Ranskaa, mustasukkaista
Ranskaa.

Ne olivat kauniita päitä vallankumouksen katkaista, ja melkein kaikki
ne katkaistunkin!

Kaikki ounastivat kansalaissodan orastavan, ulkomaisen sodan
uhkaavan. Nämä nuoret miehet eivät olleet ainoastaan yksinkertaisia
kansanedustajia; he olivat myöskin taistelijoita. Gironde — joka sodan
varalta oli tarjoutunut kokonaisuudessaan, kaksikymmenvuotiaasta
viidenkymmenen ikäiseen saakka, ryntäämään rajalle — Gironde lähetti
kansalliskokoukseen etuvartiojoukon.

Siinä joukossa olivat Vergniaud, Guadet, Gensonné, Fonfrède,
Ducos. He muodostivat ytimen, ja sen ympärille kehittyi kuulu
_girondelaispuolue_, joka virheistään huolimatta on saanut osakseen
jälkipolvien myötätunnon sitä kohdanneitten onnettomuuksien takia.

Ikäänkuin sodanhengen siittäminä he syöksähtivät taistelua janoavien
soturien lailla poliittisen toiminnan veriselle kentälle.

Tarvitsi vain katsella, kuinka he valtasivat itselleen istuimet
kokoussalissa, käsittääkseen, että he nostaisivat sen vihurimyrskyn,
joka raivoaisi kesäkuun 20:na, elokuun 10:nä ja tammikuun 21:nä päivänä.

Ei ollut enää oikeistoa. Oikeisto oli kukistettu. Ei siis enää myöskään
aristokraatteja.

Koko kansalliskokous oli varustautunut kahta vihollista, ylimystöä ja
papistoa, vastaan.

Jos nämä vastustelisivat, oli kansalliskokous saanut tehtäväkseen
nujertaa kaiken vastarinnan.

Kuninkaan kohtaloa koskevassa kysymyksessä edustajat saisivat
harkita omantuntonsa mukaan, kuinka häntä kohdeltaisiin. Yleensä
häntä surkuteltiin. Toivottiin hänen voivan vapautua kuningattaren,
aateliston ja papiston kolminkertaisesta holhouksesta. Jos hän
kannattaisi näitä, musertuisi hänkin.

Poloinen kuningas! Hänen nimensä ei ollut enää kuningas, ei Ludvig XVI,
ei majesteetti. Hänen nimensä oli _toimeenpaneva valta_.

Astuttuaan tähän istuntosaliin, jonka järjestys oli heille tuntematon,
edustajat silmäilivät aluksi ympärilleen.

Salin kummallakin sivulla oli suljettu koroke.

»Keille nuo kaksi koroketta on varattu?» kysyttiin monelta taholta.

»Ne ovat eroavien edustajien korokkeet», vastasi arkkitehti.

»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» mutisi Vergniaud. »Toimiiko täällä
holhoojakomitea? Onko lakiasäätävä kokous kansan eduskunta vai
koulupoikien luokka?»

»Odotetaan», sanoi Hérault de Séchelles, »ja katsotaan, kuinka
koulumestarimme käyttäytyvät».

»Vahtimestari», huudahti Thuriot, »sanokaa heille sitä mukaa kuin he
saapuvat, että kansalliskokouksessa on mies, joka oli vähällä heittää
Bastiljin kuvernöörin hänen omilta muureiltaan katuun ja että sen
miehen nimi on _Thuriot_».

Puoltatoista vuotta myöhemmin tällä miehellä oli nimenään
_Kuninkaantappaja_.

Uuden eduskunnan ensimmäinen työ oli valita lähetystö, joka menisi
kuninkaan puheille Tuilerieihin.

Kuningas hairahtui lähettämään erään ministerinsä lähetystön luo.

»Hyvät herrat», sanoi ministeri, »kuningas ei voi ottaa teitä
puheilleen tällä hetkellä. Tulkaa kolmen tunnin perästä uudelleen.»

Lähetystö poistui.

»No?» kysyivät edustajat, kun lähetystön jäsenet palasivat
istuntosaliin.

»Kansalaiset», vastasi muuan lähetystön miehistä, »kuningas ei ole
valmis, ja meillä on kolmen tunnin odotusaika».

»Hyvä!» huudahti paikaltaan raajarikko Couthon. »Käyttäkäämme nämä
kolme tuntia hyödyllisesti. Ehdotan, että nimitys _majesteetti_
poistetaan.»

Yleinen hurraa-huuto kajahti vastaukseksi. Majesteetti-nimitys
poistettiin yksimielisesti.

»Kuinka siis tästä lähin _toimeenpanevaa valtaa_ nimitetään?» kysyi
joku.

»Sanottakoon häntä _ranskalaisten kuninkaaksi_. Se on kyllin kaunis
arvonimi, jotta herra Capet voi siihen tyytyä», virkkoi muuan ääni.

Kaikki kääntyivät katsomaan miestä, joka oli nimittänyt Ranskan
kuningasta herra Capetiksi.

Se mies oli Billot.

»Olkoon menneeksi! Ranskalaisten kuningas! Saa kelvata!» huudettiin
kaikilta tahoilta.

»Odottakaa», sanoi Couthon. »Meillä on vielä kaksi tuntia. Minulla on
toinenkin ehdotus.»

»Antakaa kuulua!» huusivat kaikki.

»Ehdotan, että kuninkaan astuessa tänne noustaan, mutta kun kuningas on
päässyt perälle, istuudutaan ja pannaan hattu päähän.»

Hetkeksi syntyi hirveä hälinä. Hyväksymishuudot olivat niin kiihkeät,
että niitä olisi voinut pitää paheksumishuutoina.

Kun sitten oli rauhoituttu, huomattiin, että kaikki olivat
yksimielisiä. Ehdotus hyväksyttiin.

Couthon silmäili kelloa.

»Meillä on vielä tunti aikaa», sanoi hän. »Minulla on kolmaskin
ehdotus.»

»Esittäkää, esittäkää!» kehoitettiin kaikilta tahoilta.

»Ehdotan», sanoi Couthon leppeällä äänellään, joka sopivissa
tilaisuuksissa osasi värähdellä hirvittävää uhkaa, »ehdotan, ettei
kuningasta varten pidetä enää valtaistuinta, vaan varataan hänelle
yksinkertainen nojatuoli».

Kättenpauke keskeytti puhujan.

»Malttakaa, malttakaa», sanoi hän, »en ole vielä lopettanut».

Heti tuli taas hiljaisuus.

»Ehdotan, että kuninkaan nojatuoli sijoitetaan puheenjohtajan
vasemmalle puolelle.»

»Varokaa!» huomautti muuan ääni. »Se ei merkitse ainoastaan
valtaistuimen poistamista, vaan lisäksi kuninkaan alistamista.»

»Ehdotan», sanoi Couthon, »ettei ainoastaan valtaistuinta poisteta,
vaan että lisäksi kuninkuus alistetaan».

Valtavat suosionosoitukset. Tähän huumaavaan kättenpaukkeeseen
sisältyivät kesäkuun 20 ja elokuun 10 päivä.

»Hyvä on, kansalaiset», sanoi Couthon. »Kolme tuntia on kulunut. Kiitän
ranskalaisten kuningasta, että hän on antanut meidän odotella. Emme ole
hukanneet odotusaikaamme.»

Lähetystä meni toistamiseen Tuilerieihin.

Tällä kerralla kuningas otti sen vastaan, mutta hän oli tehnyt
päätöksensä.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »en voi tulla kansalliskokoukseen ennenkuin
kolmen päivän perästä».

Lähetystön jäsenet silmäilivät toisiaan.

»Siis vasta neljäntenä, sire?» sanoivat he.

»Niin, herrat, vasta neljäntenä», vastasi kuningas.

Ja hän kääntyi heihin selin.

Lokakuun 4 päivänä kuningas ilmoitti, että hän ei voinut hyvin ja että
hän tulisi istuntoon vasta seitsemäntenä.

Kuninkaan poissaolo ei silti estänyt, että vuoden 1791 hallitusmuoto,
edellisen kansalliskokouksen huomattavin työ, esitettiin uudelle
eduskunnalle lokakuun 4 päivänä.

Perustuslakia säätäneen kansalliskokouksen jäsenistä oli kaksitoista
iäkkäintä sitä esittämässä.

»Kas vain», virkkoi muuan ääni, »tuossa tulevat ilmestyskirjan
mainitsemat kaksitoista vanhusta!»

Arkistonhoitaja Camus nousi, hallitusmuotokirja kädessä, puhujalavalle,
näytti sitä kansalle ja sanoi kuin toinen Mooses:

»Kansa, tässä ovat lain taulut!»

Sitten alkoi valan vannominen.

Kaikki kokouksen jäsenet astuivat sen ohi alakuloisina ja kylminä.
Monet tiesivät ennakolta, ettei tämä voimaton perustuslaki eläisi
vuottakaan. Vannottiin silti, koska valanteko oli pakollinen toimitus.

Kolme neljäsosaa vannoneista oli päättänyt olla noudattamatta
tekemäänsä valaa.

Mutta Pariisissa kierteli huhu niistä kolmesta päätöksestä,
jotka kansalliskokous oli tehnyt. Ei enää majesteettia! Ei enää
valtaistuinta! Yksinkertainen nojatuoli vain puheenjohtajan vasemmalla
puolella! Kaikki se merkitsi melkein: ei enää kuningasta!

Raha, kuten aina, säikähti ensimmäisenä. Arvopaperit laskivat
huimaavasti. Pankkimiehet alkoivat pelätä.

Lokakuun 9 päivä toi tullessaan suuren muutoksen. Uuden lain mukaan
ei ollut enää kansalliskaartin ylipäällikköä. Silloin Lafayetten tuli
luopua toimestaan, ja kukin kuudesta legionapäälliköstä komentaisi
kaartia omalla vuorollaan.

Kuten muistamme, kuninkaan piti tulla kansalliskokouksen lokakuun
seitsemäntenä, ja hän astui kokoussaliin.

Päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa — niin voimakas oli
vielä tällöin kuninkuuden arvovalta — kuninkaan astuessa sisälle
ei ainoastaan noustu ja paljastettu päitä, vaan lisäksi puhjettiin
yksimielisiin suosionosoituksiin.

Kansalliskokous huusi: »Eläköön kuningas!»

Mutta seuraavassa tuokiossa, ikäänkuin kuningasmieliset olisivat
halunneet uhmata uusia kansanedustajia, parvekkeet huusivat:

»Eläköön hänen majesteettinsa!»

Pitkällistä murinaa kuului kansanedustajain tuoliriveiltä.
Käännyttiin silmäilemään parvekkeita ja todettiin, että huuto oli
lähtenyt etupäässä niiltä parvekkeilta, jotka oli varattu edellisen
kansalliskokouksen jäsenille.

»Hyvä on, herrat», sanoi Couthon, »huomenna käsitellään teidän
juttuanne!»

Kuningas viittasi haluavansa puhua, ja häntä kuunneltiin.

Hänen puheensa, Duport du Tertren sommittelema, oli oikea taidonnäyte
ja tehosi voimakkaasti. Alusta loppuun se korosti välttämättömyyttä
pitää yllä järjestystä ja liittyä yhteistoimeen isänmaanrakkauden
nimessä.

Pastoret, kuningasmielinen, oli kokouksen puheenjohtajana.

Kuningas oli maininnut puheessaan, _että hän tarvitsi kansan rakkautta_.

»Myöskin me, sire», sanoi puheenjohtaja, »tarvitsemme teidän
rakkauttanne!»

Koko sali puhkesi suosionosoituksiin.

Puheessaan kuningas oletti vallankumouksen päättyneen.

Sillä hetkellä koko kansalliskokous luuli samaa.

Sitä varten, sire, teidän ei olisi tarvinnut olla pappien vapaaehtoinen
ja emigranttien vastentahtoinen kuningas!

Kansalliskokouksen saama vaikutelma levisi heti Pariisiin.

Illalla kuningas meni perheineen teatteriin. Häntä tervehdittiin
myrskyisin suosionosoituksin.

Monet itkivät, ja kuningaskin, joka yleensä pysyi kylmänä
tämäntapaiselle tunteilulle, vuodatti kyyneliä.

Yöllä kuningas kirjoitti kaikille Euroopan hallitsijoille ja ilmoitti
hyväksyneensä vuoden 1791 hallitusmuodon.

Tiedämme jo muuten, että eräänä päivänä innostuksen puuskassa hän
oli vannonut valan tälle hallitusmuodolle, ennenkuin se vielä oli
valmiskaan.

Seuraavana päivänä Couthon muisti, mitä oli eilen luvannut entisille
edustajille.

Hän ilmoitti tekevänsä erään ehdotuksen.

»Kansalaiset», sanoi Couthon, »minä ehdotan, että tästä kokouksesta
poistetaan kaikki etuoikeuksien jäljet ja että sen mukaan kaikki
parvekkeet avataan yleisölle.»

Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Sitä seuraavana päivänä rahvas anasti entisten edustajien parvekkeet
ja tämän anastuksen tieltä kaikkosi perustuslakia säätäneen
kansalliskokouksen varjo.




III

Ranska ja ulkomaat


Olemme maininneet, että uusi kansalliskokous oli valittu erikoisesti
ylimystöä ja papistoa vastaan.

Siitä tuli oikea ristiretki. Mutta lipuissa ei ollutkaan sanoja:
_Jumala niin tahtoo!_ vaan niissä oli lause: _Kansa niin tahtoo!_

Lokakuun 9:nä, siis päivänä, jolloin Lafayette erosi virastaan,
Gallois ja Gensonné lukivat kansalliskokoukselle Vendéen uskonnollisia
levottomuuksia koskevat tiedonantonsa.

Heidän esityksensä oli sepitetty älykkääseen ja maltilliseen muotoon ja
teki sikäli edustajiin syvän vaikutuksen.

Kuka oli ne innoittanut, ellei suorastaan kirjoittanut?

Muuan varsin taitava valtiomies, jonka näemme pian astuvan näyttämölle
ja kertomuksemme puitteihin.

Kansalliskokous oli suvaitsevainen.

Muuan edustaja Fauchet ehdotti vain, että valtio lakkaisi maksamasta
palkkaa papeille, jotka olivat haluttomia tottelemaan valtion ääntä,
mutta antaisi eläkkeen iäkkäille ja sairaille vannomattomille papeille.

Ducos meni pitemmälle. Hän kehoitti suvaitsevaisuuteen ja ehdotti, että
papeille myönnettäisiin vapaus vannoa tai olla vannomatta.

Sitäkin pitemmälle meni perustuslaillinen piispa Torne. Hän selitti,
että pappien kieltäytyminen vannomasta johtui suurista hyveistä.

Näemme pian, kuinka Avignonin uskovaiset vastasivat tähän
suvaitsevaisuuteen.

Ennenkuin perustuslaillisia pappeja koskeva keskustelu vielä oli
päättynyt, ryhdyttiin pohtimaan emigranttien asiaa.

Se merkitsi siirtymistä sisällissodasta ulkomaiseen sotaan, toisin
sanoin kajoamista Ranskan kahteen haavaan.

Fauchet oli käsitellyt pappien asiaa; Brissot pohjusti
emigranttikysymyksen.

Hän esitti sen ylevältä, inhimilliseltä kannalta. Hän lähti siitä,
mihin Mirabeau oli vuotta aikaisemmin sen jättänyt kuolevista käsistään.

Hän pyysi, että tehtäisiin ero pelon ja vihan aiheuttaman maastamuuton
välillä. Hän pyysi, että edellistä käsiteltäisiin suvaitsevasti, mutta
jälkimäistä rangaistaisiin ankarasti.

Hänen käsittääkseen ei kansalaisia voisi teljetä valtakunnan rajojen
sisälle. Päinvastoin kaikki portit oli pidettävä heille avoinna.

Mutta hän ei vaatinut edes takavarikoitavaksi niiden omaisuutta, joiden
maastamuuttoon viha oli syynä.

Hän vaati ainoastaan, että lakattaisiin suorittamasta avustusrahoja
niille, jotka olivat tarttuneet aseihin Ranskaa vastaan.

Omituista! Ranska maksoi siis edelleenkin eläkerahoja Condélle,
Lambescqille, Lotringin Kaarlelle, jotka asuivat ulkomailla!

Näemme pian, kuinka emigrantit vastasivat tähän lempeyteen.

Kun Fauchet lopetti puheensa, saapuivat Avignonin uutiset.

Brissotin lopettaessa esitystään, saapui uutisia Euroopasta.

Lännessä näkyi kuin suunnattoman tulipalon kajo: saapui uutisia
Amerikasta.

Alkakaamme Avignonista. Esittäkäämme muutamin sanoin tämän toisen
Rooman historia.

Benediktus XI oli kuollut — vuonna 1304 kummallisen äkillisesti.
Hän kuuluu myrkytetyn viikunoilla. Filip kaunis, joka oli antanut
korvatillikan Bonifacius VIII:lle Colonnan kreivin kädellä, piti
tarkasti silmällä Perugiaa, minne kardinaalit olivat kokoontuneet
valitsemaan uutta paavia.

Jo kauan hän oli aikonut siirrättää paavinistuimen Roomasta Ranskaan.
Kun se kerran joutuisi hänen valtaansa, olisi sen pakko työskennellä
hänen hyväkseen, sillä — kuten suuri opettajamme Michelet sanoo — hän
tahtoi pakottaa sen »julkaisemaan tuottoisia bullia, käyttää edukseen
sen heikkoudentilaa ja määrätä Pyhän Hengen Ranskan kuningashuoneen
kirjuriksi ja veronkantomieheksi».

Eräänä päivänä hänen luoksensa saapui viestinviejä yltyleensä
pölyisenä, lopen uupuneena ja melkein kykenemättömänä puhumaan ja
ilmoitti seuraavat uutiset:

Ranskalainen ja ranskalaisvastainen puolue olivat kardinaalikokouksessa
niin tasaväkiset, ettei paavia voitu valita. Suunniteltiinkin jo uutta
kokousta johonkin toiseen kaupunkiin.

Tämä päätös ei miellyttänyt laisinkaan perugialaisia, jotka pitivät
kunnia-asiana, että paavi valittaisiin heidän kaupungissaan.

Niinpä he keksivätkin nerokkaan keinon. He piirittivät kokoustalon ja
estivät ruoan ja juoman viennin kardinaaleille. Kardinaalit alkoivat
parkua.

»Valitkaa paavi», neuvoivat perugialaiset, »ja te saatte ruokaa ja
juomista».

Kardinaalien vastarinta kesti neljäkolmatta tuntia.

Näiden neljänkolmatta tunnin perästä he tekivät sellaisen päätöksen,
että ranskalaisvastainen puolue valitsisi kolme kardinaalia ja että
ranskalaismielisin puolue kolmesta ehdokkaasta valitsisi näistä
kolmesta ehdokkaasta paavin.

Ranskalaisvastainen puolue valitsi kolme Filip kauniin ilmeistä
vihollista.

Mutta näiden kolmen viimeisen joukossa oli Bertrand de Got, Bordeauxin
arkkipiispa, jonka tiedettiin olevan enemmän omien etujensa ystävä kuin
Filip kauniin vihollisen.

Muuan sanansaattaja lähti viemään tätä uutista.

Filip lähetti pikaviestin Bertrand de Gotille, joka ei tiennyt vielä,
mihin korkeaan tehtävään hänet oli valittu, ja kehoitti häntä saapumaan
Andelysin metsään.

Tapaamisaika oli pimeä, synkkä yö, oikea manausyö, ja paikka kolmen
tien risteys. Tällaisen ajan ja paikan tavallisesti valitsevat
henkilöt, jotka aikovat turvautua yliluonnolliseen apuun, manata esille
pahat voimat, vannovat saatanalle alamaisuutta ja suutelevat hänen
sorkkajalkaansa.

Se ero tässä kuitenkin oli, että — ilmeisesti arkkipiispan
rauhoittamiseksi — neuvottelu aloitettiin kuuntelemalla messua.
Alttarin ääressä, kun ehtoolliskalkki kohotettiin nähtäväksi, kuningas
ja kirkonmies vannoivat vaitiolon lupauksen. Sitten kynttilät
sammutettiin, messun toimittanut pappi ja kuoripojat poistuivat ja
veivät mennessään ristiinnaulitun kuvan ynnä pyhät astiat, ikäänkuin
olisivat pelänneet niiden saastuvan, jos ne joutuisivat pian alkavan
neuvottelun mykiksi todistajiksi.

Arkkipiispa ja kuningas jäivät kahden kesken.

Kuka siis on kertonut tämän kohtauksen Villanille, jonka teoksesta
olemme sen lukeneet?

Varmaankin Saatana, joka tiettävästi oli kolmantena tässä neuvottelussa.

»Arkkipiispa», sanoi kuningas Bertrand de Gotille, »minulla on valta
tehdä sinusta paavi, jos annan. Sitä varten olen tullut tapaamaan
sinua.»

»Todistus?» kysyi Bertrand de Got.

»Se on tässä», vastasi kuningas.

Ja hän näytti arkkipiispalle kardinaaliensa kirje, jossa nämä eivät
sanoneet, että vaali oli jo ohi, vaan tiedustelivat, kenet he
valitsisivat.

»Mitä minun pitää tehdä, jotta pääsisin paaviksi.» kysyi
gaskonjelainen, tolkuttomana ilosta heittäytyen Filip kauniin jalkoihin.

26

»Sinun tulee sitoutua täyttämään ne kuusi pyyntöä, jotka sinulle
esitän», vastasi kuningas.

»Sanokaa, kuningas!» kehoitti Bertrand de Got. »Minä olen alamaisenne,
ja velvollisuuteni on totella teitä.»

Kuningas kohotti hänet jalkeille, suuteli häntä suulle ja sanoi:

»Ne kuusi suosionosoitusta, jotka sinulta pyydän, ovat seuraavat...»

Bertrand de Got kuunteli molemmilla korvillaan, sillä hän pelkäsi,
ei että kuningas pyytäisi jotakin, mikä voisi viedä hänen sielunsa
autuuden, vaan että kuningas pyytäisi jotakin mahdotonta.

»Ensimmäinen ehto», sanoi Filip, »on se, että sovitat minut kirkon
kanssa ja toimitat minulle vapautuksen siitä pahasta, mitä olen tehnyt,
kun vangitsin Anagnissa paavi Bonifacius kahdeksannen».

»Hyväksytään!» ehätti Bertrand de Got vastaamaan.

»Toinen ehto on se, että annat minulle ja omaisilleni pyhän
ehtoollisen.»

Filip kaunis oli näet pantu kirkonkiroukseen.

»Hyväksytään!» sanoi Bertrand de Got kummastellen, että häneltä
pyydettiin näin vähän, kun hänestä kuitenkin aiottiin tehdä niin suuri.

Jäljellä oli tosin vielä neljä pyyntöä.

»Kolmanneksi minä pyydän, että suot minulle kymmeneksen valtakuntani
pappien vuosituloista viiden vuoden aikana, jotta voin maksaa Flandrian
sodan tuottamat menot.»

»Hyväksytään, hyväksytään!»

»Neljänneksi minä vaadin, että sinä peruutat ja tuhoat paavi
Bonifaciuksen bullan: _Ausculta fili_.»

»Hyväksytään, hyväksytään!»

»Viides ehto on, että sinä palautat Marco Jacopolle ja Pietro di
Colonnalle kardinaaliarvon ja nimität eräät ystäväni kardinaaleiksi.»

»Hyväksytään, hyväksytään, hyväksytään!»

Ja kun Filip oli vaiti, kysyi arkkipiispa levottomana:

»Entä kuudes, korkea herra?»

»Kuudennen esitän toisella ajalla ja toisessa paikassa», vastasi Filip
kaunis, »sillä se on suuri ja salainen asia».

»Suuri ja salainen?» toisti Bertrand de Got.

»Niin suuri ja niin salainen», jatkoi kuningas, »että vaadin sinua
ennakolta vannomaan vaitioloa tämän ristiinnaulitun kuvan ääressä».

Hän otti ristin rinnaltaan ja ojensi sen arkkipiispalle.

Tämä ei epäröinyt sekuntiakaan. Oli hypättävä viimeisen ojan yli; kun
se olisi tehty, tulisi hänestä paavi.

Hän nosti kätensä Vapahtajan kuvan päälle ja sanoi lujalla äänellä:

»Minä vannon.»

»Hyvä on», virkkoi kuningas. »Missä valtakuntani kaupungissa haluat
tulla vihityksi?»

»Lyonissa.»

»Tule kanssani! Sinä olet paavi ja nimesi on Klemens viides.»

Klemens V seurasi Filip kaunista. Mutta hän oli melko huolestunut
kuudennen ehdon johdosta, jota hänen hallitsijansa ei ollut ilmaissut.

Kun Filip sen sitten ilmaisi, huomasi paavi sen tuiki vähäpätöiseksi
asiaksi eikä vastustellut sitä millään lailla. Kysymys koski
temppeliherrain ritarikunnan lakkauttamista.

Mutta kaikki tämä ei ilmeisestikään ollut Jumalan tahdon mukaista, ja
Jumala ilmaisikin tyytymättömyytensä hyvin selvällä tavalla.

Kun saattue lähti kirkosta, missä Klemens V oli kruunattu, ja sivuutti
erään katselijoita täynnä olleen muurin, sortui muuri, kuningas
haavoittui, Bretagnen herttua sai surmansa, ja paavi suistui maahan.

Hiippa kierähti katuun, ja tämä paaviuden vertauskuva ryvettyi
katuojassa.

Viikkoa myöhemmin uuden paavin järjestämässä juhlassa hänen pyhyytensä
ja kardinaalien palvelijat joutuivat käsikähmään keskenään.

Paavin veli meni heitä erottamaan: hänet surmattiin.

Nämä olivat huonoja enteitä, joihin liittyi huonoja esimerkkejä. Paavi
petti kirkkoa, mutta muuan nainen petti paavia. Tämä nainen oli kaunis
Brunissande, joka sen ajan kronikoiden mukaan tuotti kristikansalle
enemmän kustannuksia kuin Pyhä maa.

Paavi täytti lupauksensa yhden toisensa jälkeen. Häntä voitiin sanoa
Filip kauniin omaksi paaviksi, eräänlaiseksi kultamunia munivaksi
kanaksi, jota kuningas munitti illoin aamuin ja jonka vatsan hän uhkasi
puhkaisuttaa, ellei se muninut.

Niinkuin Venetsian kauppias hän vaati oikeutta joka päivä leikata
naulan lihaa velallisensa ruumiista, kulloinkin sopivasta paikasta.

Kun paavi Bonifacius VIII oli julistettu kerettiläiseksi ja vääräksi
paaviksi, kuningas vapautettu kirkonkirouksesta, kymmenykset papiston
tuloista myönnetty viideksi vuodeksi, kaksitoista kardinaalia nimitetty
kuninkaan esityksen mukaan, peruutettu Bonifacius VIII:n bulla, joka
sulki Filip kauniilta papiston kukkaron, temppeliherrain ritarikunta
lakkautettu ja temppeliherrat vangittu, silloin tapahtui, että Saksan
keisari Albert kuoli toukokuun 1 päivänä 1308.

Filip kaunis sai nyt päähänsä nimityttää veljensä, Valoisin Kaarlen,
keisariksi.

Klemens V:n tuli samoin edistää tämän aikeen toteutumista.

Ostetun miehen orjuus jatkui. Bertrand de Gotin sielu-pahanen oli
satuloitu ja suitsitettu, ja Ranskan kuningas sai ohjata sitä suoraa
päätä helvettiin.

Mutta vihdoin se tuntui saavan rohkeutta viskata hirveän ratsastajan
selästään.

Klemens V kirjoitti julkisesti Valoisin Kaarlen puolesta, salaisesti
häntä vastaan.

Siitä hetkestä alkaen hän alkoi suunnitella pakoa valtakunnasta, sillä
paavin henki oli sitäkin heikommin turvattu kuninkaan hallitusalueella,
kun kahdentoista kardinaalin nimitys teki vastaisten paavien vaalin
kokonaan Ranskan kuninkaan tahdosta riippuvaksi.

Klemens V muisti Benediktus XI:n viikunat. Hän asui tällöin
Poitiersissa.

Hänen onnistui yöllä paeta Avignoniin.

Vaikeata on selittää, mitä Avignon oli siihen aikaan.

Se oli Ranskaa eikä se ollut Ranskaa. Se oli rajaseutu, vapaakaupunki,
Rooman keisarikunnan jäte, vanha porvariskaupunki, San Marinon
kaltainen tasavalta.

Mutta sitä hallitsi kaksi kuningasta: Napolin kuningas Provencen
kreivin ja Ranskan kuningas Toulousen kreivin välityksellä.

Kummallakin oli hallittavanaan puolikas Avignonia. Kumpikaan ei voinut
vangita pakolaista toisen alueelta.

Klemens V pakeni tietenkin siihen Avignonin osaan, joka kuului Napolin
kuninkaalle. Mutta vaikka hän näin vapautuikin Filip kauniin vallasta,
ei hän silti päässyt temppeliherrain suurmestarin kirouksesta.

Noustessaan polttoroviolle, joka oli rakennettu Citén multavallille,
Jacques de Molay oli manannut molemmat teloittajansa astumaan vuoden
kuluessa Jumalan eteen.

Klemens V noudatti ensimmäisenä tätä synkkää haastetta. Eräänä yönä
hän näki unessa palatsinsa palavan. »Siitä lähtien», sanoo hänen
elämäkertansa kirjoittaja, »_hän ei ollut enää iloinen, ja hänen
loppunsa tuli pian_».

Seitsemää kuukautta myöhemmin tuli Filipin vuoro.

Kuinka hän kuoli?

Hänen kuolemastaan kerrotaan kahdella tavalla. Molemmat tuntuvat
esittävän hänen kuolemansa Jumalan kostona.

Sauvagen ranskantama kronikka mainitsee hänen kuolleen
metsästysretkellä.

»Hän näki peuran tulevan vastaansa, paljasti miekkansa, kannusti
ratsuaan, arveli osaavansa peuraan, mutta ratsu sinkautti hänet puuta
vasten niin rajusti, että kelpo kuningas putosi satulasta pahasti
loukkaantuneena. Hänet kannettiin Corbeiliin.»

Kronikan mukaan kuninkaan sairaus paheni yhä, ja siihen hän kuolikin.

Kuten näemme, sairaus ei voinutkaan kääntyä sen pahemmaksi.

Guillaume de Nangis sensijaan kertoo Mons en-Puellen voittajan
kuolemasta näin:

»Filipiä, Ranskan kuningasta, oli jo kauan vaivannut sairaus, jonka
syy, _lääkäreille tuntematon_, ihmetytti ja kummastutti sekä näitä
että monia muita, sitäkin enemmän kun hänen valtimonsa ja virtsansa
eivät ilmaisseet hänen olevan sairaan tai kuolemanvaarassa. Vihdoin hän
kuljetutti itsensä Fontainebleauhon, synnyinkaupunkiinsa... Nautittuaan
siellä monilukuisen ihmisjoukon nähden pyhää ehtoollista palavasti ja
ihmeteltävän hartaasti hän antoi onnellisena henkensä Luojan haltuun
ja kuoli oikeassa ja katolisessa uskossa kolmantenakymmenentenä
hallitusvuotenaan, perjantaina apostoli Andreaksen juhlan aattopäivänä.»

Dante kuvailee myös tämän vihaamansa miehen kuolemaa, väittäen
metsäsian reväisseen hänen vatsansa puhki.

»Hän kuoli villikarjun torahampaan iskusta, se varas, jonka on nähty
väärentävän rahaa Seinen rannalla!»

Paavit, jotka Klemens V:n jälkeen asuivat Avignonissa, Johannes XIII,
Benediktus XII ja Klemens VI, odottivat vain sopivaa tilaisuutta
ostaakseen Avignonin.

Tilaisuus tarjoutui viimeksi mainitulle paaville.

Muuan nuori, vielä alaikäinen nainen, Napolin Johanna, emme sano möi,
vaan lahjoitti Avignonin sovittaakseen murhan, jonka hänen rakastajansa
olivat tehneet.

Täysi-ikäisenä hän tosin vaati luovuttamaansa aluetta takaisin, mutta
Klemens VI piti sen hallussaan ja tiukasti pitikin!

Niin tiukasti, että kun Gregorius XI vuonna 1377 muutti paavinistuimen
jälleen Roomaan, Avignon jäi pyhän istuimen haltuun. Sitä hallitsi
paavillinen legaatti.

Se oli paavin aluetta vielä vuonna 1791, jolloin sattuneet tapahtumat
ovat johtaneet meidät tähän pitkähköön välikertomukseen.

Kuten aikoina, jolloin Avignonia hallitsi kaksi kuningasta, Napolin
kuningas Provencen kreivin ja Ranskan kuningas Toulousen kreivin
välityksellä, oli Avignonissa myös vuonna 1791 kaksi Avignonia: pappien
Avignon ja kauppiaitten Avignon.

Pappien Avignonina oli sata kirkkoa, kaksisataa luostaria ja paavin
palatsi.

Kauppiaitten Avignonina olivat joki, silkinkutojat ja kauttakulkukauppa
Lyonista Marseilleen, Nimesistä Torinoon.

Tässä kovan onnen kaupungissa oli tavallaan kuninkaan ranskalaisia ja
paavin ranskalaisia.

Ranskan ranskalaiset olivat selviä ranskalaisia, Italian ranskalaiset
melkein italialaisia.

Ranskan ranskalaisilla, siis kauppiailla, oli aikamoinen vaiva ja työ
pysyäkseen hengissä ja ravitakseen vaimonsa ynnä lapsensa, mikä ei aina
onnistunutkaan.

Italian ranskalaisilla, siis papeilla, oli kaikkea, oli rikkautta ja
valtaa. He olivat apotteja, piispoja, arkkipiispoja, kardinaaleja,
tyhjäntoimittajia, komeilevia, rohkeita, ylhäisten naisten rakastajia,
rahvaannaistenkin valtiaita; nämä polvistuivat heidän eteensä ja
suutelivat heidän valkoisia käsiään.

Haluatteko, että mainitsemme jonkun tyypin?

Sellainen oli esimerkiksi kaunis apotti Maury. Hän, jos kukaan,
oli täysiverinen ranskalais-italialainen, kotoisin Venaissinin
kreivikunnasta, suutarin poika, ylimyksellinen kuin Lauzun, ylpeä kuin
Clermont-Tonnerre ja julkea kuin lakeija.

Ennenkuin lapset varttuvat aikuisiksi, ennenkuin heillä siis vielä on
intohimoja, pitävät he toisistaan.

Avignonissa ihmiset syntyivät vihaamaan toisiaan.

Syyskuun 14 päivänä 1791 — perustuslakia säätävän kansalliskokouksen
aikana — kuninkaallinen asetus liitti Ranskaan Avignonin ja Venaissinin
kreivikunnan.

Jo vuoden ajan Avignon oli ollut milloin ranskalaisen milloin
ranskalaisvastaisen puolueen hallussa.

Myrsky oli Heilahtanut vuonna 1790.

Eräänä yönä paavilliset olivat huvikseen hirttäneet nuken, joka oli
koristettu Ranskan kolmella värillä.

Aamulla Avignon raivostui.

Neljä paavilaista raahattiin väkivalloin asunnostaan: kaksi
aatelismiestä, yksi porvari ja yksi työmies. Nämä hirtettiin nuken
paikalle.

Ranskalaisen puolueen johtajia olivat kaksi nuorta miestä, Duprat ja
Mainvielle, ja heitä iäkkäämpi Lescuyer.

Lescuyer oli ranskalainen sanan täydellisessä merkityksessä. Hän oli
syntynyt Picardiessa, luonteeltaan kiivas ja samalla päättäväinen, ja
toimi Avignonissa notaarina ynnä valtuuston sihteerinä.

Nämä kolme johtajaa olivat haalineet kokoon miehiä, pari-kolmetuhatta
kenties, ja näiden kanssa tehneet retken Carpentrasia kohti, mutta se
oli epäonnistunut.

Sade, kylmä, lunta ja rakeita vihmova sade, Ventouxin vuoriston sade
oli hajoittanut Mainviellen, Dupratin ja Lescuyerin armeijan, niinkuin
myrsky oli hajoittanut Filip II:n laivaston.

Kuka oli lähettänyt tämän ihmesateen? Kuka oli kyennyt hajoittamaan
vallankumouksellisen armeijan?

Pyhä neitsyt!

Mutta Duprat, Mainvielle ja Lescuyer epäilivät, että muuan
katolilainen, jota nimitettiin ritari Patusiksi ja jonka he olivat
korottaneet kenraaliksi, oli avustanut neitsyt Maariaa tämän ihmeen
teossa niin pontevasti, että he soivat hänelle siitä kaiken kunnian.

Avignonissa rangaistaan petos nopeasti: petturi surmataan. Niinpä Patus
surmattiin.

Minkälaista väkeä oli armeijassa, joka edusti ranskalaista puoluetta?

Talonpoikia, jätkiä, sotilaskarkureita.

Etsittiin kansanmiestä johtamaan näitä kansanmiehiä.

Sopivaksi päälliköksi arveltiin erästä miestä, jonka nimi oli Mathieu
Jouve ja joka nimitti itseään Jourdaniksi.

Hän oli syntynyt Saint-Justessa lähellä Puy-en-Volayta. Hän oli
ensin ollut muulinajaja, sitten sotamies ja senjälkeen kapakoitsija
Pariisissa.

Avignonissa hän kaupusteli mataravärejä. Hän kerskaili tehneensä
kaikenlaisia rikoksia ja kolttosia.

Hän piti kupeellaan isoa sapelia, jolla hän väitti katkaisseensa
lokakuun 6 päivänä Bastiljin kuvernöörin ja kahden vartiosotilaan
kaulat.

Osittain leikillään, osittain peloissaan kansa oli liittänyt
Jourdan-nimeen, jonka hän itse oli omaksunut, nimen _Kaulankatkaisija_.

Duprat, Mainvielle, Lescuyer ja Jourdan Kaulankatkaisija olivat olleet
kaupungin isäntinä niin kauan, ettei heitä enää paljoakaan pelätty.

Salainen, laajaksi suunniteltu salahanke punottiin heidän tuhokseen,
taitava ja hämäräperäinen, kuten pappien salahankkeet ainakin. Piti
lietsoa kansan uskonnolliset intohimot hereille.

Erään isänmaanystävän vaimo oli synnyttänyt kädettömän lapsen.

Huhu tiesi kertoa, että isä oli yöllä varastanut kirkosta hopeisen
enkelin ja katkaissut siltä toisen käden. Raajarikko-lapsi oli siis
vain taivaan kostoa.

Isän täytyi piiloutua. Hänet olisi muutoin hakattu palasiksi
välittämättä ottaa selkoa, mistä kirkosta enkeli oli varastettu.

Mutta neitsyt Maaria varsinkin suojeli kuningasmielisiä, olivatpa nämä
Bretagnen chouaneja tai Avignonin paavilaisia.

Vuonna 1789 neitsyt Maaria oli alkanut itkeä eräässä kirkossa Bac-kadun
varrella.

Vuonna 1790 hän oli näyttäytynyt Bocagessa Vendéessa erään tammen
takana.

Vuonna 1791 hän oli hajoittanut Dupratin ja Mainviellen armeijan
puhaltamalla sitä vastaan raekuuron.

Ja vihdoin kordelierien kirkossa hän oli punehtunut, varmaankin
häpeästä, kun Avignonin asukkaat olivat tuiki välinpitämättömiä.

Tämä viimeksi mainittu ihme, jonka varsinkin naiset olivat todenneet
— miehet eivät siihen suuriakaan uskoneet oli jo lietsonut yleisen
mielialan jommoiseenkin vireeseen, kun Avignonissa alkoi kierrellä
vallan toisella tavalla mieliä järkyttävä huhu. Kaupungista oli muka
viety muuan arkku, joka oli täynnä hopeaa.

Seuraavana päivänä arkkujen lukumäärä nousi kuuteen. Sitä seuraavana
puhuttiin kahdeksastatoista täysinäisestä arkusta.

Entä mitä hopeaa näissä kahdeksassa toista arkussa oli?

Panttilainakonttorin hopeaa, jonka ranskalainen puolue kaupungista
poistuessaan vei mukanaan.

Tämä uutinen pani koko kaupungin riehahtamaan. Silloin virisi se
merkillinen ääni, jonka kuulee kaikissa kapinoissa ja joka muistuttaa
sekä tiikerin murinaa että käärmeen sihinää.

Avignonissa vallitsi yleensä niin huutava kurjuus, että kaikki olivat
pantanneet jotakin.

Ja kun köyhä on pantannut vähänkin, luulee hän olevansa hukassa.

Rikas joutuu perikatoon menettäessään miljoonan, köyhä menettäessään
vaatepahasen. Kaikki on suhteellista.

Oli lokakuun 16 päivä, sunnuntaiaamu. Kaikki lähiseudun talonpojat
olivat tulleet kaupunkiin kuuntelemaan messua.

Siihen aikaan liikuttiin aseet mukana. Kaikki olivat siis aseissa.

Hetki oli siis valittu hyvin, yllätys taiten järjestetty.

Nyt ei ollut puhe ranskalaisesta tai ranskalaisvastaisesta puolueesta;
nyt puhuttiin vain varkaista, jotka olivat tehneet saastaisen rikoksen,
varastaneet köyhiltä!

Joukko ryntäsi kordelieerien kirkkoon: talonpojat, kaupunkilaiset,
työläiset, jätkät, valkoiset, punaiset, kolmiväriset, kaikki huusivat,
että valtuuston oli heti, viivyttelemättä, tehtävä heille tili ja
lähetettävä sihteerinsä Lescuyer selvittämään asia.

Miksi kansan viha kohdistui erikoisesti Lescuyeriin?

Kukaan ei tiedä. Kun ihmiseltä väkivalloin riistetään henki, tapahtuu
se usein kuin kohtalon määräyksestä.

Lescuyer raahattiin kirkkoon.

Hän oli paennut valtuustoon. Hänet tunnettiin ja pidätettiin —
häntä ei pidätetty, vaan hänet työnnettiin nyrkiniskuin, potkuin ja
kepinlyönnein kirkkoon.

Kirkossa tämä mies-poloinen, kalpeana, mutta kylmänä ja tyynenä, nousi
saarnastuoliin ja ryhtyi puolustamaan itseään.

Se oli helppo tehtävä. Hänen olisi tarvinnut vain sanoa: »Avatkaa
panttilainakonttori ja näyttäkää se kansalle, silloin näette, että
kaikki esineet, jotka meidän syytetään vieneen kaupungista, ovat yhä
tallella.»

Mutta hän aloitti sanomalla:

»Veljet, olen pitänyt vallankumousta välttämättömänä ja edistänyt sitä
kaikin voimin...»

Mutta hänen ei sallittu jatkaa. Pelättiin liiaksi, että hän voisi
vapautua syytöksestä.

Hirveä sihinä, terävä kuin mistral-vihuri, keskeytti hänet.

Muuan jätkä kapusi hänen taakseen saarnatuoliin ja sysäsi hänet
väkijoukkoon.

Silloin panos räjähti. Hänet raahattiin alttarin ääreen.

Siellä piti tämä vallankumouksellinen surmattaman, jotta uhri olisi
otollisempi neitsyt Maarialle, jonka nimessä tämä kaikki tehtiin.

Kuorissa Lescuyer, joka yhä oli elossa, riistäytyi murhamiesten käsistä
ja pakeni erääseen kuorituoliin.

Muuan armelias käsi antoi hänelle paperin ja kynän. Hänen piti muka
kirjoittaa, mitä hän ei ollut ehtinyt sanoa.

Odottamaton apu soi hänelle lyhyen hengähdystovin.

Muuan bretagnelainen aatelismies, joka Marseillenmatkallaan oli
poikennut Avignoniin, tuli sattumalta kirkkoon. Poloinen uhri säälitti
häntä. Rohkeasti ja itsepäisesti, kuten bretagnelainen ainakin, hän
halusi pelastaa Lescuyerin. Pari kolme kertaa hän työnsi syrjään kepit
ja puukot, jotka olivat iskemäisillään uhriin, ja huusi: »Miehet, lain
nimessä! Miehet, kunnian nimessä! Miehet, ihmisyyden nimessä!»

Puukot ja sauvat kääntyivät nyt häneen, mutta puukkojen ja sauvojen
uhallakin hän yhä suojasi Lescuyer-parkaa omalla ruumiillaan ja huusi:
»Miehet, ihmisyyden nimessä!»

Lopulta joukko väsyi, kun se joutui näin kauan odottamaan saalistaan.
Se tarttui aatelismieheen ja raahasi hänet ulos hirtettäväksi.

Mutta kolme miestä vapautti muukalaisen. He sanoivat:

»Lopettakaamme ensin Lescuyerin juttu! Tämän me kyllä saamme käsiimme
myöhemmin!»

Joukko käsitti huomautuksen oikeaksi ja päästi bretagnelaisen. Hänet
pakotettiin lähtemään kiireimmiten tiehensä. Hänen nimensä oli de
Rosély.

Lescuyerillä ei ollut aikaa kirjoittaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, ei
hänen kirjoitustaan olisi luettu, sillä hälinä oli liian valtava.

Mutta melun kestäessä Lescuyer huomasi alttarin takana pienen oven. Jos
hän pääsisi siitä livahtamaan, olisi hän kukaties pelastettu!

Hän syöksyi pystyyn, kun hänen luultiin olevan kauhuun
menehtymäisillään.

Lescuyer pääsi ovelle asti. Murhaajat olivat hämmentyneet tästä
äkillisestä pakoyrityksestä. Mutta alttarin juurella muuan silkinkutoja
iski häntä sauvalla päähän niin voimakkaasti, että sauva katkesi.

Lescuyer tuupertui maahan kuin moukarilla isketty härkä,

Hän kierähti juuri sille paikalle, missä hänet tahdottiin uhrata —
alttarin kupeelle.

Sillaikaa kun naiset raatelivat hänen huulensa riekaleiksi, koska
ne olivat lausuneet herjaavat, vallankumoukselliset sanat: »Eläköön
vapaus!» hyppelivät miehet hänen vatsallaan ja kivittivät häntä kuten
ennen muinoin pyhä Stefanus oli kivitetty.

Verisin huulin Lescuyer voihki:

»Armoa, veljet! Ihmisyyden nimessä, sisaret, sallikaa minun kuolla!»

Hän pyysi liikaa. Hänet tuomittiin elämään kuolemantuskissa, joita
jatkui iltaan asti. Mies-poloinen sai tyhjentää pohjaan asti kuoleman
katkeran kalkin!

Tällaiset uutiset saapuivat lakiasäätävään kansalliskokoukseen
vastaukseksi Fauchetin ihmisystävälliseen ehdotukseen.

Seuraavana päivänä saapui tosin toisenlainen uutinen.

Duprat ja Jourdan olivat saaneet kuulla, mitä kirkossa oli tapahtunut.

Kuinka he saisivat koolle hajaantuneet miehensä?

Duprat keksi keinon: piti soittaa sitä kuuluisaa hopeakelloa, joka
pantiin heläjämään vain kahdessa tilaisuudessa, paavia vihittäessä ja
— hänen kuollessaan. Sen kellon ääni oli omituinen, salaperäinen ja
harvoin kuultu.

Kellon kumahtelu vaikutti kahdella vastakkaisella tavalla.

Se hyydytti paavilaisten sydämet ja rohkaisi vallankumouksellisten
mielet.

Tämän tuntematonta vaaraa uhkuvan läppäilyn kuullessaan maaseutulaiset
lähtivät kaupungista ja pakenivat kukin omalle konnulleen.

Hopeakellon soidessa Jourdan sai koolle arviolta kolmesataa miestä.
Hän valtasi kaupungin portit ja sijoitti sataviisikymmentä miestä
vartioimaan niitä. Sadanviidenkymmenen miehen etunenässä hän samosi
kordelierien kirkolle päin.

Hänellä oli mukana kaksi tykkiä. Hän suuntasi ne joukkoon päin,
laukaisi ja surmasi umpimähkään.

Sitten hän astui kirkkoon.

Kirkko oli autio. Lescuyer korisi neitsyt Maarian jalkojen juuressa.
Pyhä neitsyt, joka oli tehnyt niin monta ihmettä, ei ollut suvainnut
ojentaa jumalallista kättänsä pelastaakseen onnettoman miehen.

Olisi voinut sanoa, ettei Lescuyer voinut kuolla. Verinen kasa, joka
oli yhtä ainoaa haavaa, oli tarrautunut elämään.

Sellaisena häntä kannettiin katuja pitkin. Kaikkialla, missä tämä
saattue kulki, ihmiset sulkivat ikkunansa ja huusivat:

»Minä en ollut kirkossa!»

Jourdan ja hänen sataviisikymmentä miestänsä voivat tehdä Avignonille
ja sen kolmellekymmenelle tuhannelle asukkaalle mitä halusivat: niin
oli kauhu lamauttanut kaikkien mielet.

Ja he tekivät pienoiskoossa samaa, mitä Marat ja Panis sittemmin
Pariisissa syyskuun 2 päivänä.

Lukija saa myöhemmin selville, miksi sanomme Marat ja Panis emmekä
Danton.

Seitsemän- tai kahdeksankymmentä onnetonta kaupunkilaista surmattiin.
Heidät syöstiin Glacière-tornin paavillisista salaluukuista jokeen.

_Trouillas-tornista_, kuten sen nimi oli Avignonissa.

Tällainen uutinen siis saapui Pariisiin. Tämä hirveä kosto sai
unohtamaan Lescuyerin kuoleman.

Katsokaamme nyt, mitä tekivät emigrantit, joita Brissot oli puolustanut
ja joille hän halusi avata kaikki Ranskan portit.

He sovittivat Itävallan ja Preussin keskinäiset välit ja tekivät näistä
kahdesta perivihollisesta ystävyksiä.

He saivat aikaan, että Venäjä kielsi lähettiläämme esiintymästä
Pietarin kaduilla ja lähetti oman edustajansa Koblenziin pakolaisten
hoviin.

Heidän toimestaan Bern rankaisi erästä Sveitsin kaupunkia, jossa oli
laulettu vallankumouslaulua »Käy päinsä».

Heidän työtään oli, että Geneve, Rousseaun syntymäkaupunki — Rousseaun,
joka oli tehnyt niin paljon Ranskassa paraikaa toteutettavan
vallankumouksen hyväksi — suuntasi tykkinsä Ranskaa vastaan.

Heidän yllytyksestään Liègen piispa kieltäytyi ottamasta vastaan
Ranskan lähettilästä.

Hallitsijat tekivät tosin omastakin aloitteestaan monenlaista.

Venäjä ja Ruotsi lähettivät Ludvig XVI:lle avaamattomina takaisin ne
kirjelmät, joissa hän ilmoitti hyväksyneensä hallitusmuodon.

Espanja ei ottanut niitä edes vastaan ja luovutti inkvisitsiolle erään
ranskalaisen, joka pelastui kidutuspenkistä vain itsemurhalla.

Venetsia viskasi San Marcon torille ruumiina miehen, joka
kymmen-neuvoston määräyksestä oli kuristettu e eilisenä yönä. Ruumiin
rintaan oli kiinnitetty lappu, johon oli kirjoitettu: »Surmattu
vapaamuurarina...»

Itävallan keisari ja Preussin kuningas kyllä vastasivat, mutta
vastasivat uhkauksin.

»Me haluamme», sanoivat he, »että ryhdytään välttämättömiin
toimenpiteihin, jotta voitaisiin ehkäistä tapahtumat, jotka ennustavat
näin surullista tulevaisuutta.

Vendéessa ja etelässä oli siis kansalaissota, ja ulkomaisen sodan uhka
vaani kaikkialla.

Ja sitten kuului Atlantin takaa huuto, että kokonaisen saaren
asujamisto murhataan.

Mitä siis tapahtui lännessä? Keitä olivat ne mustat orjat, jotka
väsyneinä saamiinsa lyönteihin ryhtyivät itse surmaamaan?

San Domingon Neekerit olivat alkaneet verisesti kostaa.

Kuinka asiat olivat kehittyneet sille kannalle?

Parilla sanalla — ei niin lavertelevasti kuin Avignonin juttua
esittäessämme, sillä Avignonin jutussa innostuimme — parilla sanalla
aiomme sen selittää.

Perustuslakia säätävä kansalliskokous oli luvannut Neekereille vapauden.

Ogé, muuan nuori mulatti, niitä uljaita, palavia ja uhrautuvia
luonteita, joita olen tuntenut niin monta, [Tekijän isä,
vallankumoussodan »väkevä kenraali» oli mulatti. ‒ _Suom._] oli
purjehtinut meren yli viemään vapauttavaa sanaa, juuri kun se oli
lausuttu.

Vaikkei päätöksestä ollutkaan vielä saapunut virallista ilmoitusta,
vaati hän innoissaan saaren käskynhaltijaa julkaisemaan sen heti.

Käskynhaltija määräsi Ogén vangittavaksi. Ogé pakeni saaren
espanjalaiselle puolelle.

Espanjan viranomaiset — mehän tiedämme, millä silmällä Espanja katseli
vallankumousta — luovuttivat hänet kuvernöörille, ja hänet teilattiin.

Valkoinen kauhu seurasi hänen rangaistustaan. Hänellä arveltiin olleen
paljon rikostovereita saarella. Tilanomistajat ryhtyivät tuomitsemaan,
ja teloitusten lukumäärä kasvoi suunnattomaksi.

Sitten eräänä yönä nousi kuusikymmentätuhatta Neekeriä kapinaan.
Valkoiset heräsivät, valtavaan tulipaloon, joka tuhosi viljelykset.

Viikkoa myöhemmin tulipalo sammutettiin vereen.

Mitä teki Ranska, salamanteri-parka, jota tuli kaikilta tahoilta
ahdisti?




IV

Sota


Emigrantteja koskevassa kauniissa ja voimakkaassa puheessaan Brissot
oli selvästi osoittanut hallitsijain aikeet ja sen kuolintavan, jonka
nämä olivat varanneet vallankumoukselle.

Tapettaisiinko se? Ei, vaan se tukahdutettaisiin.

Kuvailtuaan tätä eurooppalaista valtayhtymää ja esitettyään
hallitsijat, joista toiset miekka kädessä avoimesti pystyttelivät vihan
lippua ja toiset peittivät kasvonsa ulkokultaisuuden naamariin, kunnes
voisivat poistaa sen silmiltään, hän huudahti:

»Hyvä on! Me emme ainoastaan ota vastaan ylimyksellisen Euroopan
haastetta, vaan ehätämme sen edelle. Älkäämme odotelko, että kimppuumme
hyökätään, vaan hyökätkäämme itse!»

Puhujan huudahdusta tervehdittiin suunnattomilla suosionosoituksilla.

Täten Brissot, pikemminkin vaiston kuin neron miehenä, oli vastannut
siihen pyhään ajatukseen, siihen uhrautumisen ajatukseen, joka oli
vallinnut vuoden 1791 vaaleissa — sodan ajatukseen.

Kysymys ei ollut siitä itsekkäästä sodasta, jonka joku hirmuvaltias
julistaa kostaakseen valtaistuintaan, nimeään tai jonkun liittolaisensa
nimeä kohdanneen herjauksen tai liittääkseen jonkun valloitetun
maakunnan omaan kuningas- tai keisarikuntaansa, vaan sodasta, joka tuo
mukanaan elämän lehahduksen, sodasta, jonka vaskiset torventörähdykset
kuuluttavat kaikkialle. »Nouskaa te, jotka haluatte olla vapaita; me
tuomme teille vapauden!»

Ja maailma alkoi tosiaankin kuulla eräänlaista voimakasta mutinaa, joka
yltyi ja paisui kuin tulvivan vuoksilaineen pauhu.

Tämä mutina oli kolmenkymmenen miljoonan ihmisäänen kohua. Äänet eivät
puhuneet vielä, ne vain kuiskailivat. Sen kuiskailun Brissot oli
tulkinnut sanoilla: »Älkäämme odotelko, että kimppuumme hyökätään, vaan
hyökätkäämme itse!»

Hetkellä, jolloin näitä uhkaavia sanoja tervehdittiin yksimielisillä
suosionosoituksilla, Ranska oli voimakas. Se ei ainoastaan pystynyt
hyökkäämään; sen tuli myöskin voittaa.

Kertomus Vendéen tapahtumista, Avignonin verilöylyistä, Euroopan
herjauksista vaikutti lakiasäätävään kansalliskokoukseen kuin
ukonjyrähdys. Kuten on nähty, Brissot oli lokakuun 20 päivänä tyytynyt
vaatimaan emigranttiomaisuuden verottamista; lokakuun 25 päivänä
Condorcet vaati heidän omaisuutensa takavarikoitavaksi ja heiltä
itseltään kansalaisvalaa. — Kansalaisvalaa miehiltä, jotka elivät
Ranskan rajojen ulkopuolella ja olivat aseistautuneet Ranskaa vastaan!

Kaksi edustajaa puhkesi puhumaan. Toisesta tuli tämän uuden
kansalliskokouksen Barnave, toisesta sen Mirabeau: Vergniaud ja Isnard.

Vergniaud, niitä runollisia, lempeitä, miellyttäviä luonteita, joita
vallankumoukset tuovat esille, oli syntynyt viljavassa Limogesissa.
Hän oli lauhkea, hidas, hempeä pikemminkin kuin intohimoinen. Turgot,
Limousinin intendentti, oli huomannut hänen synnynnäisen lahjakkuutensa
ja lähettänyt hänet Bordeauxin kouluihin. Hänen sanansa eivät olleet
niin kärkeviä ja nasevia kuin Mirabeaun, mutta vaikka niissä olikin
kreikkalaista leimaa ja liiaksi mytologisia käänteitä, vaikuttivat ne
vähemmän moninaisilta ja saivarteleviita kuin Barnaven sanat. Hänen
kaunopuheisuutensa elävänä, vaikuttavana puolena oli siinä alati
väräjävä ihmisyystunne. Kansalliskokouksessa, parvekeyleisön tulisten
ja ylevien vihanpurkausten keskelläkin, hän korotti äänensä luonnon
tai säälin hyväksi. Ärtyisän, kuohahtelevan, kiistanhaluisen puolueen
johtajana hän arvosteli tilannetta tyynesti ja arvokkaasti silloinkin,
kun se näytti kuolemaa uhkaavalta. Vastustajat sanoivat häntä
epäröiväksi, pehmeäksi, saamattomaksi ja kysyivät, missä oli hänen
sielunsa, joka tuntui harhailevan jossakin muualla. He olivat oikeassa.
Hänen sielunsa asusti hänessä vain milloin hän ponnistellen sai sen
kahlehdituksi rintaansa. Hänen sielunsa asusti eräässä naisessa, jonka
nimi oli hänen huulillaan, jonka kuvaa hänen silmänsä heijastivat; se
värähteli kauniin, hyvän, ihastuttavan Candeillen harpun kielissä.

Isnard — päinvastoin kuin Vergniaud, joka tavallaan oli kuin
kansalliskokouksen rauha — edusti sen vihaa. Hän oli syntynyt
Grassessa, tuoksujen ja mistral-tuulen seudulla, ja hänen vihansa
purkautui yhtä väkivaltaisesti ja äkkiä kuin se ilmojen jättituuli,
joka samalla henkäisyllään kumoo kalliot ja riipoo ruusut. Hänen
tuntematon äänensä räjähti kansalliskokouksessa kuin ensimmäisten
kesämyrskyjen odottamaton ukkonen. Kuullessaan tämän äänen ensimmäisen
soinnun koko kansalliskokous säpsähti, hajamielisimmätkin kohottivat
päätänsä, ja kaikki olivat valmiit sanomaan väristen kuin Kain Jumalan
äänen kuullessaan: »Minulleko sinä puhut, Herra?»

Joku keskeytti hänet.

»Minä kysyn», huudahti hän, »kansalliskokoukselta, Ranskalta,
maailmalta — ja teiltä, hyvä herra...

Ja hän osoitti keskeyttäjää.

»Minä kysyn, onko ketään, joka vilpittömin mielin ja omantuntonsa
mukaan voi väittää, etteivät maanpakolaisprinssit vehkeilisi isänmaata
vastaan... Kysyn edelleen, onko tässä kokouksessa ketään, joka tohtii
väittää, ettei kavaltajaa ole pantava mitä pikimmin syytteeseen,
vainottava ja rangaistava.»

— Jos on joku sellainen, nouskoon hän esille!

       *       *       *       *       *

— Teille on sanottu, että suvaitsevaisuus on voiman velvollisuus ja
että eräät vallat riisuvat aseitaan. Mutta minä sanon teille, että
pitää valvoa, etteivät despotismi ja aristokratia ole kuolleet tai
nukuksissa ja että jos kansat hetkeksikin unohtavat, ne heräävät
kahlehdittuina. Rikoksista on raskain se, joka pyrkii palauttamaan
ihmisen orjuuteen. Jos taivaan salama olisi ihmisen hallussa, olisi sen
isku suunnattava niihin, jotka ahdistavat kansojen vapautta!»

Ensimmäistä kertaa kuultiin tällaisia sanoja. Tämä raisu kaunopuheisuus
tempasi mukaansa kaikki, niinkuin alppien lumivyöry vie mukanaan puut,
karjat, paimenet ja talot.

Samassa istunnossa päätettiin:

»Ellei Louis Stanislas Xavier, Ranskan prinssi, palaa maahan kahden
kuukauden kuluessa, menettää hän hallitsijaoikeutensa.»

Marraskuun 8 päivänä päätettiin:

»Elleivät emigrantit palaa maahan ennen tammikuun 1 päivää, julistetaan
heidät vikapäiksi vehkeilyyn, määrätään vangittaviksi ja tuomitaan
kuolemaan.»

Marraskuun 29 päivänä tuli pappien vuoro.

»Kansalaisvala on vannottava viikon kuluessa.

»Niitä, jotka kieltäytyvät vannomasta, pidetään kapinallisina, ja heidät
pannaan viranomaisten vartioitaviksi.

»Jos he oleskelevat seurakunnassa, jossa ilmenee uskonnollisia
häiriöitä, voi departementin johto karkoittaa heidät heidän
kotiseudultaan.

»Elleivät he tottele, pidettäköön heitä vankilassa korkeintaan vuosi;
jos he yllyttävät tottelemattomuuteen, kaksi vuotta.

Seurakunta, jossa on turvauduttava aseellisen voiman apuun,
suorittakoon siitä koituvat kustannukset.

»Kirkkoja käytetään jumalanpalvelukseen, jonka hoitajat valtio palkkaa;
tarpeettomat kirkot voidaan myydä jonkun toisen uskonnonmuodon
harrastajille, ei kuitenkaan niille, jotka kieltäytyvät vannomasta
valaa.

»Kuntien viranomaiset lähettävät departementeille ja nämä vuorostaan
lakiasäätävälle kansalliskokoukselle luettelon papeista, jotka ovat
vannoneet ja jättäneet vannomatta valan, ynnä huomautukset pappien
keskinäisistä suhteista ja heidän suhteistaan emigrantteihin, jotta
kansalliskokous voisi puuttua keinoihin kapinan tukahduttamiseksi.

»Kansalliskokous pitää kelpo tekona hyviä kirjoituksia, jotka voivat
valaista maaseudun asukkaille n.s. uskonnollisia kysymyksiä; se on
valmis painattamaan ne ja palkitsemaan niiden sepittäjät.»

Olemme maininneet, mitä oli tullut edellisen kansalliskokouksen
jäsenistä, ja niinikään osoittaneet, mitä varten feuillantti-kerho oli
perustettu.

Sen henki oli täydellisesti sopusoinnussa Pariisin deparmentin hengen
kanssa.

Se oli Barnaven, Lafayetten, Lamethin, Duportin, Baillyn henki —
Baillyn, joka yhä oli pormestari, mutta pian lakkaisi olemasta.

Pappeja koskevaa asetusta he sanoivat »asetukseksi, joka soti kansan
omaatuntoa vastaan», ja emigrantteihin tähdättyä päätöstä he pitivät
»asetuksena, joka soti sukusiitosta vastaan», keinona, jolla koetettiin
käyttää kuninkaan valtaa.

Feullantti-kerho valmisti ja Pariisin johto allekirjoitti näiden kahden
päätöksen johdosta vastalauseen, jossa Ludvig XVI:tta pyydettiin
panemaan kieltonsa pappeja koskevaa asetusta vastaan.

Kuten muistettaneen, perustuslaki varasi Ludvig XVI:lle tämän
_veto_-oikeuden.

Kuka varmensi nimellään tämän vastalauseen? Mies, joka ensimmäisenä oli
hyökännyt papiston kimppuun, Mefistofeles, joka sorkkajalallaan oli
murtanut jään, Talleyrand! Mies, joka »suurennuslasi-diplomatiallaan»
ei aina nähnyt kyllin selvästi vallankumouksen eri asteita.

Huhu kuninkaan _veto_-aikeista levisi ennakkotietona.

Kordelierit lähettivät tuleen Camille Desmoulinsin, vallankumouksen
keihäsmiehen, joka oli alati valmis sinkoamaan peitsensä maaliin.

Hän esitti nyt oman anomuksensa.

Mutta koska hän oli avuton änkyttäjä, milloin hän yritti puhua, antoi
hän sen Fauchetin luettavaksi.

Kun Fauchet sen luki, taputettiin sille käsiä ensimmäisestä lauseesta
loppuun asti.

Vaikeata olisi käsitellä tätä asiaa ivallisemmin ja ytimekkäämmin.

»Emme valita», sanoi Robespierren koulutoveri ja Dantonin ystävä,
»emme valita perustuslakia, joka hyväksyy _veto_-oikeuden, emmekä
kuningasta, joka turvautuu siihen; muistamme vain suuren valtiomiehen,
Machiavellin, esittämän johtolauseen: 'Jos ruhtinaan tulisi luopua
yksinvallasta, olisi kansa liian kohtuuton, liian julma pitäessään
pahana, että hän hangoittelisi itsepintaisesti yleistä mielipidettä
vastaan, koska on vaikeata ja luonnonvastaista pudota vapaaehtoisesti
niin korkealta'.

— Tämän totuuden tajuten ja ottaen esimerkiksi itse Jumalan, jonka
käskyt eivät ole mahdottomia, emme milloinkaan vaadi entiseltä
valtiaalta, että hän rakastaisi kansan yliherruutta, mikä on hänelle
mahdotonta, emmekä pidä pahana, että hän esittää kieltonsa nimenomaan
kaikkein parhaita säädöksiä vastaan.»

Kuten on mainittu, kansalliskokous taputti käsiä, hyväksyi anomuksen
ja päätti merkityttää sen pöytäkirjaan ja lähettää pöytäkirjan otteet
departementteihin.

Illalla oli feuillantti-kerhossa mieltenkuohu.

Monet kerhon jäsenistä, jotka olivat samalla edustajia lakiasäätävässä
kansalliskokouksessa, olivat olleet poissa äskenmainitusta istunnosta.

Nämä poissaolleet hyökkäsivät seuraavana päivänä kansalliskokoukseen.
Heitä oli kaksisataa kuusikymmentä.

Edellisen päivän asetus kumottiin parvekeyleisön hoilatessa ja
viheltäessä.

Näin syttyi taistelu kansalliskokouksen ja kerhon kesken. Siitä lähtien
feuillantit nojautuivat yhä enemmän jakobiineihin, joita edusti
Robespierre, ja Dantonin edustamiin kordeliereihin.

Dantonin kansansuosio olikin kasvamaan päin. Hänen valtava päänsä alkoi
kohota joukon yläpuolelle. Adamastor-jättiläisen lailla hän suureni
kuninkuuden edessä ja virkkoi sille: »Varo! Meri, jolla purjehdit, on
nimeltään Myrskyjen meri!»

Ja sitten kuningatar tuli äkkiä jakobiinien avuksi feuillantteja
vastaan.

Marie-Antoinetten viha tehosi vallankumoukseen niinkuin rakeet ja
vihurit Atlanttiin.

Hän vihasi Lafayettea, sitä miestä, joka oli pelastanut hänet lokakuun
6 päivänä ja menettänyt kansansuosionsa hovin takia heinäkuun 17:ntenä.

Lafaytte pyrki Pariisin pormestariksi Baillyn jälkeen sensijaan
että olisi auttanut Lafayettea kuningatar pani omituisen sokeana
kuningasmieliset äänestämään Pétionia, karkeaa matkatoveria
Varennesista palattaessa!

Joulukuun 19 päivänä kuningas saapui kansalliskokoukseen esittämään
kieltonsa pappeja koskevan asetuksen johdosta.

Edellisenä iltana oli jakobiini-kerhossa sattunut vakava mielenosoitus.

Muuan Neuchatelista kotoisin oleva sveitsiläinen Virchaux, sama mies,
joka Mars-kentällä oli kirjoittanut tasavaltaa vaativan anomuksen, oli
tarjonnut kerholle damaski-säilää; se oli taottu sitä kenraalia varten,
joka ensimmäisenä voittaisi vapauden viholliset.

Isnard oli saapuvilla. Hän otti nuoren tasavaltalaisen miekan, paljasti
sen, viskasi aseen puhujalavalle ja huudahti:

»Katsokaa, tuossa on tuomioenkelin miekka! Se voittaa! Ranska karjaisee
sotahuudon, ja kansat vastaavat. Sotilaat peittävät maan, ja vapauden
viholliset pyyhkäistään ihmisten luettelosta!»

Hesekiel ei olisi voinut ennustaa paremmin.

Paljastettua miekkaa ei pantaisi tuppeen takaisin. Kaksoissota oli
julistettu: sisäinen ja ulkomainen.

Neuchatelista kotoisin olleen tasavaltalaisen säilä iskisi ensin
Ranskan kuninkaaseen ja Ranskan kuninkaan jälkeen muihin kuninkaihin.




V

Rouva de Staëlin mieleinen ministeri


Gilbert ei ollut nähnyt kuningatarta sen päivän jälkeen, jolloin tämä
oli pyytänyt häntä odottamaan hetken hänen työhuoneessaan ja poistunut
kuulemaan poliittista ohjetta, jonka herra de Breteuil oli tuonut
Wienistä ja jonka sanamuoto kuului näin:

»Tehtävä Barnavelle samaa, mitä Mirabeaullekin: voitettava aikaa,
vannottava vala perustuslaille, noudatettava sitä kirjaimellisesti,
jotta voitaisiin osoittaa sen mahdottomuus. Ranska jäähtyy ja
ikävystyy, ranskalaiset ovat löyhää joukkoa. Tulee jokin uusi
tuulahdus, ja vapaus unohtuu. Mutta ellei vapaus unohdu, on sentään
voitettu yksi vuosi. Ja vuoden perästä olemme valmiit sotaan.»

Kuusi kuukautta oli vierähtänyt siitä päivästä. Vapaus ei suinkaan
ollut unohtunut, ja ulkomaiset hallitsijat valmistuivat ilmeisesti
täyttämään lupauksensa ja ryhtymään sotaan.

Gilbert hämmästyi, kun kuninkaan kamaripalvelija astui eräänä aamuna
hänen huoneeseensa.

Hän arveli ensin, että kuningas oli sairastunut ja lähettänyt noutamaan
häntä. Mutta kamaripalvelija rauhoitti häntä ilmoitti, että häntä
odotettiin linnaan.

Gilbert kysyi, kuka häntä odotteli, mutta kamaripalvelija, joka
epäilemättä oli saanut selvät ohjeet, sanoi vain:

»Teitä odotetaan linnaan.»

Gilbert oli syvästi kiintynyt kuninkaaseen. Hän surkutteli
Marie-Antoinettessa enemmän naista kuin kuningatarta; Marie-Antoinette
ei herättänyt hänessä rakkautta eikä alttiutta; Gilbert tunsi häntä
kohtaan vain syvää sääliä.

Hän kiiruhti noudattamaan kutsua, ja hänet opastettiin keskikerrokseen,
missä Barnave oli aikoinaan otettu vastaan.

Muuan nainen istui nojatuolissa ja nousi nähdessään Gilbertin astuvan
esille. Se oli madame Elisabeth, kuninkaan sisar. Gilbert kunnioitti
häntä syvästi, tietäen hänen sydämensä enkelimäisen hyvyyden, kumarsi
tervehdykseksi ja oivalsi heti tilanteen.

Kuningas ja kuningatar eivät olleet uskaltaneet noudattaa häntä
omissa nimissään. Madame Elisabeth oli pantu välittäjäksi, ja hänen
ensimmäiset sanansa todistivat tohtorille, ettei hän ollut pettynyt
arveluissaan. »Herra Gilbert», virkkoi madame Elisabeth, »en tiedä,
ovatko toiset unohtaneet sen huomaavaisuuden, jota olette osoittanut
veljelleni Versaillesista lähdettyämme ja kälylleni Varennesista
palattuamme, mutta minä ainakin muistan».

Gilbert kumarsi taas.

»Madame», sanoi hän, »Jumala on viisaudessaan säätänyt, että teillä
on kaikki hyveet, vieläpä muistinkin lahja, harvinainen ominaisuus
nykyaikoina ja eritoten kuninkaallisissa».

»Ette kai tarkoita veljeäni, herra Gilbert? Veljeni puhuu teistä usein
ja panee suuren arvon teidän kokemukseenne.»

»Lääkärinäkö?» kysyi Gilbert hymyillen.

»Lääkärinä, juuri niin, herra tohtori, mutta hän arvelee, että
teidän kokemustanne voi sovelluttaa sekä kuninkaan että kuninkuuden
terveydenhoitoon.»

»Kuningas on perin ystävällinen, madame», vastasi Gilbert. »Kummanko
terveyttä silmällä pitäen hän on kutsuttanut minut nyt tänne?»

»Ei kuningas ole teitä kutsuttanut, herra Gilbert», vastasi madame
Elisabeth heikosti punehtuen, sillä tämä puhdas sydän ei osannut
valehdella, »vaan minä».

»Tekö, madame?» ihmetteli Gilbert. »Ah, ei suinkaan teidän terveytenne
huolestuta mieltänne. Kalpeutenne on väsymyksen ja levottomuuden
seurausta, mutta se ei merkitse sairautta.»

»Olette oikeassa, tohtori. Oma tilani ei huolestuta minua. Olen levoton
veljeni takia.»

»Onko kuningas sairas?»

»Ei juuri sairas», vastasi madame Elisabeth, »mutta kuningas on
masentunut, alakuloinen... Malttakaas, kymmeneen päivään — minä
lasken päivät, ymmärrättehän — kymmeneen päivään hän ei ole lausunut
luotua sanaa muille kuin minulle ja silloinkin vain sen vähän, mitä
trictrac-pelissä on välttämätöntä sanoa.»

»Tänään on kulumassa yhdestoista päivä siitä päivästä, jolloin hän
kävi kansalliskokouksessa esittämässä kieltonsa... Miksei hän tullut
mykäksi mainitun päivän aamuna sensijaan että menetti puhekykynsä vasta
seuraavana päivänä?»

»Teidän mielestänne siis kuninkaan olisi pitänyt hyväksyä se saastainen
asetus?» huudahti madame Elisabeth vilkkaasti.

»Minun käsitykseni, madame, on se, että jos kuningas sijoitetaan
pappien eteen siinä virrassa, joka tulvii, siinä vuoksessa, joka
nousee, siinä rajusäässä, joka uhkaavana mylvii, se merkitsee kuninkaan
ja pappien murskautumista samalla iskulla.»

»Mutta mitä te tekisitte veliparkani asemassa, hyvä herra?»

»Madame, tällä hetkellä on muuan puolue kasvamansa kuin _Tuhannen ja
yhden yön_ jättiläiset, jotka uurnaan suljettuina särkivät sen ja
kasvoivat tunnin perästä sata kyynärää pitkiksi.»

»Tarkoitatteko jakobiineja, herra Gilbert?»

Gilbert ravisti päätänsä.

»En, tarkoitan girondelaisia. Jakobiinit eivät halua sotaa, gironde
sitä tahtoo. Sota on kansalliskysymys.»

»Mutta sota... hyvä Jumala, ketä vastaan? Keisariako, veljeämme,
vastaan? Vai onko vihollisemme Espanjan kuningas, sukulaisemme? Herra
Gilbert, vihollisemme ovat Ranskassa eivätkä Ranskan rajojen takana, ja
todistukseksi...»

Madame Elisabeth epäröi jatkaa.

»Jatkakaa, madame», kehoitti Gilbert.

»En todellakaan tiedä, voinko sitä sanoa teille, tohtori, vaikka juuri
sitä varten olen kutsuttanut teidät puheilleni.»

»Te voitte sanoa minulle kaikki, madame, miehelle, joka on kuninkaan
altis ystävä ja valmis kuolemaan hänen puolestaan.»

»Herra Gilbert», sanoi madame Elisabeth, »luuletteko, että on olemassa
vastamyrkkyä?»

Gilbert hymyili.

»Yleisesti tehoavaako? Ei ole, madame, mutta kaikkien myrkkyaineitten
varalle on keksitty vastamyrkky, vaikka onkin myönnettävä, että nämä
vastamyrkyt yleensä ovat tehottomia.»

»Voi, hyvä Jumala!»

»Ensin on saatava selville, onko myrkky kivennäis- vai kasvismyrkkyä.
Kivennäismyrkyt vaikuttavat tavallisesti vatsaan ja suolistoon,
kasvismyrkyt hermostoon, yhdet sitä kiihoittaen, toiset lamauttaen.
Kumpaa myrkkylajia te tarkoitatte, madame?»

»Kuulkaa, herra tohtori, ilmaisen teille tärkeän salaisuuden.»

»Puhukaa, madame.»

»No niin, minä pelkään, että kuningas aiotaan myrkyttää.»

»Kenen arvelette ryhtyvän sellaiseen rikokseen?»

»Kuulkaa, mitä on tapahtunut. Herra Laporte, kuninkaan
taloudenhoitaja... tiedättehän?»

»Kyllä, madame.»

»Herra Laporte on kertonut meille, että muuan kuninkaan keittiöväkeen
kuulunut mies, joka sittemmin oli asettunut Palais-Royaliin
piiraisleipuriksi ja seuraajansa kuoltua palannut entiseen toimeensa...
No niin, tämä mies, hillitön jakobiini, on sanonut kaikkien kuullen,
että Ranskalle tehtäisiin kelpo palvelus, jos kuningas myrkytettäisiin!»

»Ihmiset, jotka suunnittelevat sellaista rikosta, eivät tavallisesti
kersku siitä ennakolta, madame.»

»Voi, herra Gilbert, on perin helppoa myrkyttää kuningas! Onneksi sillä
miehellä, jota me epäilemme, ei ole muuta keittiöhommaa kuin piiraisten
valmistaminen.»

»Ja te olette ryhtynyt varokeinoihin, madame?»

»Niin, on päätetty, että kuningas syö enää vain paistia, että leivän
tuo Ville-d'Avraysta herra Thierry, pikku huoneistojen taloudenhoitaja,
joka samalla hankkii pöytäviinit. Koska kuningas pitää piirakoista,
on rouva Campan määrätty ostamaan ne itseään varten milloin yhdeltä,
milloin toiselta leipurilta. Meitä on erikoisesti kehoitettu varomaan
jauhosokeria.»

»Senkö vuoksi, että siihen voi huomaamatta sekoittaa arsenikkia?»

»Juuri niin... Kuningattarella oli tapana valmistaa sokerivetensä
senlaatuisesta sokerista. Me olemme poistaneet sen tavan kokonaan.
Kuningas, kuningatar ja minä syömme yhdessä ja suoriudumme itse
tarjotusta. Jos joku meistä tarvitsee jotakin, niin hän soittaa. Kun
kuningas on istuutunut pöytään, tuo rouva Campan erikoisovesta sisälle
piiraat, leivän ja viinin. Ne piilotetaan pöydän alle, ja kaikki ovat
juovinaan linnan kellarin viiniä ja syövinään keittiön leipää ja
piiraita. Näin me elämme, hyvä herra, ja silti vapisemme joka hetki,
kuningatar ja minä, peläten, että näkisimme kuninkaan äkkiä kalpenevan
ja kuulsimme hänen lausuvan seuraavat hirveät sanat: 'Minä voin
pahoin!'»

»Sallikaa minun ensinnäkin lausua, madame», virkkoi tohtori, »etten
usko noihin myrkytysuhkailuihin, ja lisätä, että olen täydellisesti
teidän majesteettienne käytettävissä. Mitä kuningas haluaa? Tahtooko
kuningas asuttavakseni jonkun linnanhuoneen? Muutan siihen, jotta olen
alati käsillä, kunnes hänen pelkonsa...»

»Oh, veljeni ei pelkää mitään», keskeytti madame Elisabeth.

»Erehdyin, madame... kunnes teidän pelkonne on hälvennyt. Tunnen jonkun
verran myrkkyjä ja vastamyrkkyjä. Luulen voivani poistaa niiden tehon,
minkälaatuisia ne lienevätkin. Mutta sallikaa minun lisätä, madame,
että jos kuningas haluaisi, ei hänen takiaan tarvitsisi pelätä yhtään
mitään.»

»Ah, mitä olisi siis tehtävä?» virkkoi muuan ääni, joka ei ollut
madame Elisabethin ja jonka värähtelevä, voimakas sointu sai Gilbertin
kääntymään.

Tohtori ei ollut erehtynyt. Ääni oli kuningattaren.

Gilbert kumarsi.

»Madame», sanoi hän, »tarvitseeko minun toistaa kuningattarelle ne
uskollisuuslupaukset, jotka vastikään esitin madame Elisabethille?»

»Ei, hyvä herra, ei tarvitse. Olen kuullut kaikki... Haluaisin vain
kuulla, millainen vielä nykyään on mielialanne meitä kohtaan.»

»Onko kuningatar siis epäillyt tunteitteni kestävyyttä?»

»Ah, hyvä herra, niin moni pää ja niin moni sydän on muuttanut
suuntaansa tässä vihurituulessa, ettei enää oikein tiedä, kehen voi
luottaa!»

»Ja senkö vuoksi kuningatar aikoo ottaa feuillanttien kädestä rouva de
Staëlin mieleisen ministerin?»

Kuningatar säpsähti.

»Te siis tiedätte sen!?» uteli hän.

»Tiedän teidän majesteettinne neuvottelevan herra de Narbonnen kanssa.»

»Ja te moititte minua, eikö niin?»

»En, madame. Se on koe, yhtä hyvä kuin toinenkin. Kun kuningas on
kokeillut kaikella, lopettaa hän ehkä siihen, mistä hänen olisi pitänyt
aloittaa.»,

»Tunnetteko rouva de Staëlin, herra Gilbert?» kysyi kuningatar.

»Minulla on se kunnia, madame. Bastiljista päästyäni kävin hänen
puheillaan, ja herra Neckeriltä sain kuulla, että minut oli vangittu
kuningattaren kehoituksesta.»

Kuningatar punehtui huomattavasti, mutta sanoi sitten hymyillen:

»Olemme sopineet, ettemme palaisi enää siihen erehdykseen.»

»En minä kajoakaan siihen erehdykseen, madame; minä vain vastaan
kysymykseen, jonka teidän majesteettinne suvaitsi tehdä minulle.»

»Mitä arvelette herra Neckeristä?»

»Hän on kelpo saksalainen, joka on koottu hyvin erilaisista aineksista
ja joka läpäistyään naurettavuuden kohoaa onttoon mahtipontisuuteen.»

»Mutta tehän olitte niitä, jotka yllyttivät kuningasta valitsemaan
hänet uudelleen ministeriksi?»

»Herra Necker oli, väärin tai oikein, kuningaskunnan kansanomaisin
mies. Sanoin kuninkaalle: 'Sire, nojautukaa hänen kansansuosioonsa'.»

»Entä rouva de Staël?»

»Teidän majesteettinne kai suvaitsee kysyä minulta, mitä arvelen rouva
de Staëlista?»

»Sitä juuri.»

»Ulkonäöstä puhuaksemme hänellä on iso nenä, karkeat piirteet, kömpelö
vartalo...»

Kuningatar hymyili. Naisena hän kuunteli mielellään sanottavan toisesta
naisesta, josta paljon puhuttiin, ettei tämä ollut kaunis.

»Jatkakaa», kehoitti hän.

»Hänen hipiänsä on laadultaan keskinkertaisesti viehättävä, hänen
eleensä pikemmin tarmokkaat kuin sulavat, hänen äänensä on karu ja
panee toisinaan epäilemään, onko se ollenkaan naisen ääni. Kaiken tämän
lisäksi hän on neljän- tai viidenkolmatta vuoden ikäinen, hänellä on
kuvankaunis kaula, ihana, musta tukka, verrattomat hampaat, säkenöivät
silmät... hänen katseessaan piilee kokonainen maailma!»

»Entä luonteeltaan, kyvyiltään, ansioiltaan?» ehätti kuningatar
kysymään.

»Hän on hyvä ja ystävällinen, madame. Kukaan hänen vihamiehistään ei
pysy hänen vihamiehenään kuultuaan hänen puhuvan neljännestunnin.»

»Minä tarkoitan hänen neroaan, hyvä herra — politiikkaa ei harrasteta
pelkästään sydämellä.»

»Madame, sydän ei ole haitaksi, ei edes politiikassa. Teidän
majesteettinne lausui sanan _nero_. Olkaamme varovaisia sen sanan
käytössä, madame. Rouva de Staël on suuri kyky, mutta ei kohoa
nerouteen saakka. Jotakin raskasta, mutta tukevaa, jotakin kömpelöä,
mutta voimakasta on painamassa hänen jalkojaan, kun hän haluaa nousta
lentoon. Hänen ja Jean-Jacquesin, hänen oppimestarinsa, välillä on sama
ero kuin raudalla ja teräksellä.»

»Puhutte hänen kyvyistään kirjailijattarena, hyvä herra. Mainitkaa
jotakin myös politiikkaa harrastavasta naisesta.»

»Siinä mielessä, madame, käsittääkseni rouva de Staëlille annetaan
suurempi merkitys kuin hän ansaitsee. Mounierin ja Lallyn
lähdettyä maasta hänen salongistaan on tullut puoliylimyksellisen,
kaksikamarisuutta ihannoivan englantilaispuolueen kokoontumispaikka.
Koska hän itse on synnyltään porvarisnainen ja perinpohjin onkin, on
hän taipuvainen palvomaan valtaylimyksiä. Hän ihailee englantilaisia,
koska luulee Englannin kansaa erikoisen ylimykselliseksi. Hän ei tunne
Englannin historiaa eikä sen hallitustavan koneistoa. Niinpä hän pitää
ristiretkiajan aatelismiehinä vastaleivottuja ylimyksiä, eilispäivän
nousukkaita. Muut kansat tekevät toisinaan vanhasta uutta, Englanti
tekee yhtenään uudesta vanhaa.»

»Te arvelette siis, että sentapainen tunne on saanut rouva de Staëlin
esittämään meille Narbonnen?»

»Ah, madame, tällä kerralla kaksi rakkautta on yhtyneinä: ylimystön ja
ylimyksen rakkaus.»

»Te luulette siis, että rouva de Staël rakastaa Narbonnea hänen
ylimyksellisen syntyperänsä takia?»

»Ei suinkaan hänen ansioittensa taida, mikäli ymmärrän!»

»Mutta kukaan ei ole niin vähän ylimys kuin Narbonne. Ei edes tiedetä,
kuka hänen isänsä on.»

»Ah, se johtuu siitä, ettei uskalleta katsoa aurinkoon...»

»Kuulkaahan, herra Gilbert, minä olen nainen ja rakastan siis juoruja.
Mitä ihmiset sanovat herra de Narbonnesta?»

»Että hän on mässäilijä, urhea, henkevä...»

»Tarkoitan, mitä arvellaan hänen syntyperästään?»

»Kerrotaan, että kun jesuiittapuolue karkoitutti maasta Voltairen,
Machaultin, d'Argensonin — yleensä ne, joita sanottiin filosofeiksi —
sen täytyi taistella madame de Pompadouria vastaan. Sijaishallitsijan
aikaiset perintötavat elivät vielä: tiedettiin, mitä isänrakkaus saa
aikaan yhtyneenä erääseen toiseen rakkauteen. Silloin valittiin —
jesuiitoilla on tarkka silmä sellaiseen valikointiin, madame — silloin
valittiin muuan kuninkaan tyttäristä ja tältä vaadittiin, että hän
uhrautuisi sukurutsaisesti sankarilliseen tekoon. Siitä polveutuu se
kaunis ritari, jonka isää ei tunneta, kuten teidän majesteettinne
sanoo, ei senvuoksi että hänen syntyperänsä häipyisi hämärään, vaan
koska se uppoo valoon.»

»Te ette siis arvele, kuten jakobiinit, kuten esimerkiksi Robespierre,
että herra de Narbonne on lähtöisin Ruotsin lähetystöstä?»

»Kyllä, madame, mutta hän on lähtenyt vaimon kammiosta eikä aviomiehen
työhuoneesta. Jos olettaa, että herra de Staëlilla on jotakin osuutta
tässä asiassa, pitäisi myös olettaa, että hän on vaimonsa mies...
Oh, hyvä Jumala! Ei, se ei ole suinkaan lähettilään juonta, vaan
rakastuneitten heikkoutta. Tarvitaan vain rakkautta, ja tämä suuri,
ikuinen taikuri saa naisen panemaan tuon julkean elostelijan käteen
vallankumouksen jättiläismiekan.»

»Tarkoitatteko miekkaa, jota herra Isnard suuteli jakobiini-kerhossa?»

»Ah, madame, tarkoitan miekkaa, joka häilyy päänne päällä.»

»Teidän mielestänne, herra Gilbert, teemme hullusti, kun hyväksymme
herra de Narbonnen sotaministeriksi?»

»Tekisitte viisaammin, madame, jos ottaisitte heti miehen, joka tulee
hänen jälkeensä ministeriksi.»

»Kuka se on?»

»Dumouriez.»

»Dumouriez, mies, joka on tyhjästä noussut upseeriksi?»

»Voi, madame, tuo on kohtuuton arvostelu... ja lisäksi ihan väärä
puhuttaessa miehestä, johon se iskee!»

»Eikö Dumouriez ole ollut halpa sotamies?»

»Niin, madame, tiedän hyvin, ettei Dumouriez ole sitä hoviaatelia,
jonka hyväksi uhrataan kaikki. Dumouriez on maalaisaatelia, ja koska
hän ei voinut saada eikä ostaa itselleen rykmenttiä, pestautui hän
yksinkertaiseksi husaariksi. Kaksikymmenvuotiaana hän salli viiden
kuuden ratsumiehen miltei ruhjoa itsensä kuoliaaksi mieluummin kuin
antautui, mutta tämän urheutta osoittavan teon uhallakin ja vaikka
hän on todellinen kyky, on hän saanut riutua kauan vähäpätöisissä
arvoasteissa.»

»Niin, hän on saanut kehitellä kykyjään toimiessaan Ludvig
viidennentoista vakoojana.»

»Miksi sanotte hänessä vakoiluksi, mitä toisissa sanotte
valtiotaidoksi? Tiedän kyllä, että hän oli kirjeenvaihdossa kuninkaan
kanssa kuninkaan ministerien selän takana. Kukapa hovimiehistä ei
tekisi samaa?»

»Mutta, hyvä herra», huudahti kuningatar ilmaisten, kuinka perinpohjin
hän tunsi politiikasta ne yksityiskohdat, joita hän nyt puuttui
käsittelemään, »teidän suosittelemanne mies on täysin moraaliton!
Hänellä ei ole periaatteita eikä kunniantuntoa! Herttua de Choiseul
on sanonut minulle, että Dumouriez teki hänelle kaksi korsikalaisia
koskevaa ehdotusta: toisen mukaan korsikalaiset oli masennettava,
toisen mukaan vapautettava.»

»Se on totta, madame, mutta herra de Choiseul on unohtanut mainita
teille, että edellinen hyväksyttiin ja että Dumouriez taisteli urheasti
sen toteuttamiseksi.»

»Jos otamme Dumouriezin ministeriksi, merkitsee se, että julistamme
sodan Euroopalle.»

»Ah, madame», sanoi Gilbert, »sota on jo julistettu kaikissa
sydämissä! Tiedättekö, montako vapaaehtoista on ilmoittautunut tästä
departementista? Kuusisataatuhatta! Jurassa naiset ovat sanoneet, että
kaikki miehet saavat lähteä ja että he puolustavat maata, kunhan heille
vain jätetään piikit aseiksi.»

»Lausuitte sanan, joka saa minut vapisemaan, hyvä herra», huomautti
kuningatar.

»Suokaa anteeksi, madam, ja mainitkaa se sana, jottei minulle sattuisi
toistamiseen samaa erehdystä.»

»Lausuitte sanan _piikit_... Voi, vuoden 89 piikit, herra Gilbert!
Olen yhä näkevinäni kahden poloisen henkivartijani päät kahden piikin
kärjessä!»

»Ja silti, madame, muuan nainen, muuan äiti on ehdottanut, että
ryhdyttäisiin keräämään varoja piikkien valmistamiseksi.»

»Entä onko joku nainen, joku äiti saanut jakobiinit omaksumaan
punaisen, verenkarvaisen myssyn?»

»Teidän majesteettinne erehtyy jälleen», vastasi Gilbert.
»Yhdenvertaisuus on haluttu pyhittää jollakin vertauskuvalla. Ei
voitu määrätä, että kaikki ranskalaiset pukeutuisivat samanlaiseen
asuun. Käytännöllisyyden vuoksi hyväksyttiin vain muuan puvunosa
samanlaiseksi: talonpoika-rukan päähine! Parhaana pidettiin punaista
väriä, ei siksi, että se on veren synkeä väri, vaan koska punainen
päinvastoin on iloinen, helakka ja joukoille mieluinen väri.»

»Hyvä on, tohtori», virkkoi kuningatar, »niin kauan kuin te olette
uusien keksintöjen harras ihailija, en ihmettele, jos jonakin päivänä
tulette koettelemaan kuninkaan valtimoa kädessä piikki ja punainen
myssy päässä».

Huomatessaan, ettei voisi järkyttää Gilbertin vakaumusta, kuningatar
poistui, kasvoillaan osittain leikkisä, osittain katkera ilme.

Madame Elisabeth aikoi seurata häntä, mutta Gilbert sanoi hänelle
miltei rukoilevalla äänellä:

»Madame, tehän rakastatte veljeänne?»

»Oi», vastasi madame Elisabeth, »se ei ole rakkautta, vaan jumalointia!»

»Oletteko valmis esittämään hänelle hyvän neuvon, jonka muuan ystävä
hänelle antaa?»

»Voi, sanokaa! Ja jos se neuvo on todella hyvä...»

»Minun käsittääkseni se on verraton.»

»Puhukaa siis, puhukaa!»

»No niin, kun hänen feuillanttiministeriönsä kaatuu — se ei tule
pitkäikäiseksi — valitkoon hän ministerit, joiden päässä on
kuningattaren pelkäämä punainen myssy.»

Gilbert kumarsi syvään madame Elisabethille ja poistui.




VI

Dumouriez


Olemme selostaneet kuningattaren ja Gilbertin välisen puhelun
keskeyttääksemme jonkun verran yksitoikkoiselta tuntuvan historiallisen
esityksen ja kuvatuksemme vähemmän kuivakiskoisesti tapahtumien kulkua
ja puolue-elämän kehitystä.

Narbonnen ministeriö pysyi toimessa kolme kuukautta Sen kaatoi eräs
Vergniaudin puhe.

Kuten Mirabeau oli aikoinaan sanonut: »Minä näen täältä ikkunan...»
niin Vergniaudkin, kun tuli tieto, että Venäjän keisarinna oli solminut
rauhan Turkin kanssa ja että Itävalta ja Preussi olivat helmikuun 7
päivänä allekirjoittaneet Berlinissä hyökkäys- ja puolustusliiton,
nousi puhujalavalle ja huudahti:

»Minäkin voin sanoa, että tältä puhujalavalta näen palatsin, missä
vastavallankumous sikiää ja missä kehitellään sotaliikkeitä, joiden on
määrä luovuttaa meidät Itävallan haltuun... On tullut päivä, jolloin
voimme panna rajan moiselle rohkeudelle ja nöyryyttää vehkeilijät.
Kammo ja kauhu ovat usein lähteneet tuosta palatsista menneinä aikoina
mielivallan nimessä. Astukoot kammo ja kauhu tänään sinne lain nimessä!»

Ja jäntevällä eleellä tuo suurenmoinen puhuja näytti työntävän edellään
pelon ja kauhun kaksoistyttäriä.

Ne astuivat todella Tuileriein palatsiin, ja Narbonnen, joka oli
kohonnut lemmen henkäisystä, kaatoi myrskyn vihurituuli.

Tämä kukistuminen tapahtui maaliskuun alussa vuonna 1792.

Tuskin oli kulunut kolmeakaan kuukautta kuningattaren ja Gilbertin
tapaamisesta, kun Ludvig XVI:n puheille opastettiin muuan
pienikokoinen, notkealiikkeinen, hermostunut mies, jolla oli älykkäät
piirteet, säkenöivät silmät ja leirielämän ahavoittamat kasvot ja
joka oli kuudenkuudetta vuoden ikäinen, vaikka näytti kymmentä vuotta
nuoremmalta. Hänen yllänsä oli kenttämarsalkan virkapuku.

Vain siunaaman hetken hän joutui olemaan yksin salongissa, johon hänet
oli opastettu, sillä ovi aukeni pian ja kuningas astui huoneeseen.

Ensimmäistä kertaa nämä kaksi miestä seisoivat toisiaan vastassa.

Kuningas loi pikku mieheen laimean ja raskaan silmäyksen, joka silti
ilmaisi jonkunlaista tarkkailunhalua. Pikku mies puolestaan silmäili
kuningasta tutkivin, epäilevin ja polttavin katsein.

Kukaan ei ollut jäänyt ilmoittamaan vierasta, mikä todisti, että vieras
oli ilmoitettu ennakolta.

»Herra Dumouriez vai kuinka?» aloitti kuningas keskustelun.

Dumouriez kumarsi.

»Kuinka kauan olette ollut Pariisissa?»

»Helmikuun alusta lähtien, sire.»

»Herra de Narbonneko on kutsuttanut teidät pääkaupunkiin?»

»Niin, ilmoittaakseen minulle, että minut oli määrätty
elsassilais-armeijaan marsalkka Lucknerin palvelukseen ja että saisin
Besançonin divisionan päällikkyyden.»

»Mutta ette olekaan lähtenyt?»

»Sire, otin vastaan tarjouksen. Mutta katsoin velvollisuudekseni
huomauttaa herra de Narbonnelle, että koska sota on tulossa» (Ludvig
XVI säpsähti silminnähden) »ja näyttää käyvän yleiseksi», jatkoi
Dumouriez olematta huomaavinaan säpsähdystä, »olisi mielestäni
paikallaan huolehtia Etelä-Ranskasta, jonne voidaan tehdä
odottamaton hyökkäys. Minusta tuntui siis välttämättömältä laatia
puolustussuunnitelma etelää varten ja lähettää sinne komentajakenraali
ynnä armeija.»

»Niin, ja te olette esittänyt suunnitelmanne herra de Narbonnelle
puhuttuanne siitä ensin Gensonnén ja monien muiden girondelaisten
kanssa?»

»Gensonné on ystäväni, sire, ja luulen, että hän on, kuten minäkin,
teidän majesteettinnekin ystävä.»

»Puhelen siis nyt girondelaisen kanssa?» huomautti kuningas hymyillen.

»Sire, puhelette isänmaanystävän, kuninkaansa uskollisen alamaisen
kanssa.»

Ludvig XVI puraisi turpeita huuliaan.

»Ja palvellaksenne tehokkaammin kuningasta ja isänmaata olette
kieltäytynyt ulkoasiainministerin väliaikaisesta toimesta?»

»Sire, vastasin heti, että pidin minulle luvattua päällikkyyttä
parempana kuin 'väliaikaista' tai 'ei väliaikaista' ministerintointa.
Olen sotilas enkä valtiomies.»

»Minulle on päinvastoin vakuutettu, että olette kumpaakin, hyvä herra»,
väitti kuningas.

»Minulle on osoitettu liian suurta kunniaa, sire.»

»Juuri sen vakuuttelun perusteella olen halunnut teidät ministeriksi.»

»Ja samasta syystä, sire, minä olen jatkuvasti kieltäytynyt, vaikka
mieltäni on syvästi pahoittanut, etten ole teitä totellut.»

»Entä miksi te kieltäydytte?»

»Koska tilanne on arveluttava, sire. Se on vastikään kaatanut herra de
Narbonnen ja pilannut herra de Lessartin maineen. Jokaisella miehellä,
joka luulee kykenevänsä johonkin, on oikeus joko vetäytyä syrjään tai
vaatia, että häntä käytetään hänen arvonsa mukaan. Sire, minä joko
kelpaan johonkin tai en kelpaa mihinkään. Ellen kelpaa mihinkään,
jättäkää minut vähäpätöisyyteeni. Kuka tietää, mikä kohtalo odottaa
minua, jos te saatte minut siitä lähtemään? Jos kelpaan johonkin,
älkää tehkö minusta päivän ministeriä, hetken valtaa. Antakaa minulle
jotakin, mihin voin nojata, jotta te puolestanne voisitte nojata
minuun. Meidän asiamme — anteeksi, sire, teidän majesteettinne huomaa,
että teen teidän asianne omikseni — meidän asiamme ovat ulkomailla
liian huonossa huudossa, jotta hovit voisivat neuvotella _väliaikaisen_
ministerin kanssa. Tämä väliaikaisuus — suokaa anteeksi sotilaan
suorasukaisuus» (kukaan ei ollut vähemmän suorasukainen kuin Dumouriez;
mutta eräissä tilanteissa hän tekeytyi olevansa) — »tämä väliaikaisuus
olisi varomattomuus, jota vastaan kansalliskokous nousisi ja joka
tekisi minusta sen silmissä vastenmielisen henkilön. Sallikaa minun
lisätä, että tämä väliaikaisuus paljastaisi kuninkaan, joka näyttäisi
yhä kannattavan entistä ministeriötä ja odottavan vain sopivaa
tilaisuutta palauttaakseen sille vallan.»

»Jos se olisi pyrkimykseni, luuletteko, että se olisi mahdotonta, hyvä
herra?»

»Olen sitä mieltä, sire, että teidän majesteettinne on jo aika
katkaista kaikki suhteet menneeseen.»

»Niin, ja ruveta jakobiiniksi, niinkö? Niin olette sanonut Laportelle.»

»Jos teidän majesteettinne tekisi sen, joutuisivat kaikki puolueet
ymmälle ja Jakobiini! ehkä pahemmin kuin muut.»

»Miksette neuvo minua panemaan päähäni punaista myssyä?»

»Miksei, sire, jos se kelpaisi keinoksi», sanoi Dumouriez.

Kuningas silmäili tovin aikaa epäluuloisesti miestä, joka vastasi
hänelle näin. Sitten hän virkkoi:

»Te haluatte siis vakinaista ministeriöä, herra Dumouriez?»

»En halua mitään, sire... Olen valmis ottamaan vastaan kuninkaan
käskyt, mutta olisi miellyttävämpää, että kuninkaan käskyt
lähetettäisiin minulle rajalle eikä Pariisiin.»

»Entä jos päinvastoin määräisin teidät jäämään Pariisiin ja ottamaan
haltuunne ulkoasiainministerin salkun, mitä te sanoisitte?»

Dumouriez hymyili.

»Sire, minä sanoisin, että teidän majesteettinne on päässyt
ennakkoluuloista, joita teihin on minusta juurrutettu.»

»No niin, herra Dumouriez, kuitenkin kaikitenkin... te olette
ministerini.»

»Sire, uhraudun palvelukseenne, sire, mutta...»

»Ehtojako?»

»Selityksiä, sire.»

»Puhukaa, kuuntelen.»

»Ministerin toimi ei ole samaa, mitä se oli ennen. Pysyen yhä teidän
majesteettinne uskollisena palvelijana minusta tulee kansan palvelija
heti kun astun ministeriöön. Tästä päivästä alkaen älkää siis odottako
minulta kielenkäyttöä, johon edeltäjäni ovat teidät totuttaneet. Minä
en voi puhua muuta kuin mikä on sopusoinnussa vapauden ja perustuslain
kanssa. Työhöni syventyneenä minä en voi esiintyä huomaavaisena
hovimiehenä. Minulla ei ole aikaa sellaiseen. Minä rikon kaikkia
hovisääntöjä vastaan palvellakseni paremmin kuningasta. Työskentelen
vain teidän ja neuvoston kanssa ja sanon teille ennakolta, sire, että
se työ on taistelua.»

»Taistelua, herra? Entä minkä vuoksi?»

»Oh, se on varsin luonnollista, sire. Melkein koko teidän
diplomaattikuntanne on avoimesti vastavallankumouksellinen. Minä
kehoitan teitä muuttamaan sitä, vastustan teidän makuanne uusia miehiä
valittaessa ja ehdotan teidän majesteetillenne alamaisia, joita ette
tunne edes nimeltä, ja toisia, jotka ovat teistä vastenmielisiä.»

»Mutta siinä tapauksessa, hyvä herra...?» keskeytti Ludvig XVI nopeasti.

»Siinä tapauksessa, sire, että teidän majesteettinne inhoava kanta on
liian voimakas tai liian hyvin perusteltu, minä tottelen, koska te
olette käskijä. Mutta jos teidän valintaanne vaikuttaa ympäristö tai
jos se näyttää jotenkuten huonontavan asemaanne, minä rukoilen teidän
majesteettianne valitsemaan minulle seuraajan... Sire, ajatelkaa
hirveitä vaaroja, jotka uhkaavat valtaistuintanne. Sitä on tuettava
yleisellä luottamuksella. Sire, kaikki riippuu teistä.»

»Sallikaa minun keskeyttää teidät, hyvä herra.»

»Sire...»

Ja Dumouriez kumarsi.

»Niitä vaaroja olen jo kauan ajatellut.»

Kuningas osoitti Kaarlo I:n muotokuvaa ja jatkoi pyyhkien nenäliinalla
otsaansa:

»Minä haluaisin unohtaa ne, mutta tuossa on taulu, joka palauttaa ne
alati mieleeni!»

»Sire...»

»Malttakaa, en ole vielä lopettanut, hyvä herra. Tilanne on
samanlainen, vaarat ovat siis samat. White Hallin mestauslava
pystytetään kenties Grève-toiille.»

»Katselette liian etäälle, sire.»

»Silmäilen taivaanrantaa, hyvä herra. Jos niin käy, nousen
mestauslavalle kuten Kaarlo ensimmäinenkin nousi, ehkä en yhtä
uljaasti, mutta kuitenkin hyvänä kristittynä... Jatkakaa, herra
Dumouriez.»

Dumouriez oli hetken aikaa vaiti. Häntä ihmetytti tuo luonteenlujuus,
jommoista hän ei ollut odottanut.

»Sire», sanoi hän, »sallikaa minun siirtää keskustelu toisilla aloille».

»Kuten haluatte, herra», vastasi kuningas; »Minä vain tahdon todistaa,
etten pelkää tulevaisuutta, jolla minua halutaan peloitella, tai että
jos sitä pelkäänkin, olen siihen jo valmistautunut.»

»Sire», sanoi Dumouriez, »tuleeko minun yhä katsoa itseäni
valitsemaksenne ulkoasiainministeriksi senkin jälkeen, mitä minulla on
ollut kunnia sanoa teille?»

»Kyllä, hyvä herra.»

»Ensimmäiseen neuvoston istuntoon tuon neljä kirjelmää. Sanon
kuninkaalle ennakolta, etteivät ne missään suhteessa, perusteluiltaan
tai tyyliltään, muistuta edeltäjieni sommitelmia. Ne on muovailtu
olosuhteitten mukaan. Jos tämä ensimmäinen työni miellyttää teidän
majesteettianne, niin jatkan; ellei, sire, niin ajoneuvot ovat alati
valmiina viemään minut palvelemaan Ranskaa ja kuningastani rajalla.
Mitä teidän majesteetillenne lienee sanottukin valtiomieskyvystäni»,
lisäsi Dumouriez, »sota on sentään oikea alani, ja se on ollut
kuusineljättä vuotta kaikissa harrastuksissani etusijalla».

Hän kumarsi lähteäkseen.

»Odottakaa», kehoitti kuningas. »Olemme nyt sopineet yhdestä seikasta.
Jäljellä on kuusi muuta, joista nimikään on sovittava.»

»Virkatoverini?»

»Niin. En soisi teidän tulevan sanomaan minulle, että se tai se
häiritsee teidän työtänne. Valitkaa ministeriönne, hyvä herra.»

»Sire, te panette minut suureen vastuuseen.»

»Minä luulin sen vastaavan toivomuksianne, että jätän asian teidän
vastuullenne.»

»Sire», huomautti Dumouriez, »en tunne Pariisissa ketään muuta
kuin erään Lacosten, jota suosittelen teidän majesteetillenne
meriministeriksi.»

»Lacoste?» toisti kuningas. »Vähäpätöinen laivaston varusmestariko?»

»Hän juuri, sire. Mies, joka jätti erohakemuksensa herra de Boynesille
mieluummin kuin suostui tekemään vääryyttä.»

»Se on hyvä suositus... Entä toiset?»

»Neuvottelen, sire.»

»Saanko tietää, keiden kanssa neuvottelette?»

»Brissotin, Condorcetin, Pétionin, Rödererin, Gensonnén...»

»Toisin sanoin koko girondelais-puolueen kanssa...»

»Niin, sire.»

»Käyköön niin. Saamme nähdä, suoriutuuko Gironde leikistä paremmin kuin
perustuslailliset ja feuillantit.»

»Sitten vielä muuan seikka, sire.»

»Mikä se on?»

»Haluan kuulla, miellyttävätkö lupaamani neljä kirjelmää teitä.»

»Sen näemme illalla, hyvä herra.»

»Tänä iltanako, sire?»

»Niin, asia on kiireellinen. Meillä on ylimääräinen neuvottelu, johon
paitsi teitä tulevat herrat de Grave ja Cahier de Gerville.»

»Entä Duport du Tertre?»

»Hän on jättänyt erohakemuksensa.»

»Olen illalla teidän majesteettinne käskettävissä.»

Ja Dumouriez kumarsi hyvästiksi.

»Odottakaa vielä hetki», kehoitti kuningas. »Minäpä paljastan teidät.»

Tällöin astuivat huoneeseen kuningatar ja madame Elisabeth. Molemmilla
naisilla oli kädessä rukouskirja.

»Madame», sanoi kuningas Marie-Antoinettelle, »tässä on herra
Dumouriez, joka lupaa palvella meitä hyvin ja jonka avulla me tänä
iltana järjestämme uuden ministeriön».

Dumouriez kumarsi, ja kuningatar silmäili uteliaana pikku miestä, jonka
oli määrä vaikuttaa ratkaisevasti Ranskan asioihin.

»Hyvä herra», virkkoi hän, »tunnetteko tohtori Gilbertin?»

»En tunne, madame», vastasi Dumouriez.

»Ettekö? Tutustukaa siis häneen.»

»Voisinko saada tietää, minkälaisena miehenä kuningatar suosittelee
häntä?»

»Verrattomana ennustajana. Kolme kuukautta sitten hän sanoi minulle,
että teistä tulee herra de Narbonnen seuraaja.»

Tällöin aukaistiin kuninkaan työhuoneen ovi. Ludvig XVI oli menossa
messuun.

Dumouriez lähti ulos kuninkaan perässä.

Kaikki hovimiehet väistyivät hänen tieltään kuin ruttotautisen edestä.

»Minähän sanoin, että paljastan teidät», kuiskasi kuningas hänen
korvaansa.

»Ylimystön edessä, sire», vastasi Dumouriez. »Kuningas on suvainnut
antaa minulle uuden armonosoituksen.»

Ja hän poistui.




VII

Verhon takana


Illalla, sovittuun aikaa, Dumouriez tuli palatsiin mukanaan neljä
kirjelmää. Herrat de Grave ja Cahier de Gerville olivat jo paikalla ja
odottelivat kuningasta.

Kuningas puolestaan näkyi vain odotelleen Dumouriezin saapumista
tullakseen esille, sillä tuskin oli tämä astunut huoneeseen yhdestä
ovesta, kun kuningas jo astui esille toisesta.

Molemmat ministerit nousivat nopeasti. Dumouriez oli vielä seisoallaan,
ja hänen tarvitsi vain kumartaa. Kuningas tervehti heitä nyökkäämällä
päätänsä.

Sitten hän istuutui nojatuoliin pöydän keskikohdalle ja sanoi:

»Istumaan, hyvät herrat!»

Dumouriez oli tällöin huomaavinaan, että ovi, josta kuningas oli
tullut, oli jätetty auki ja että oviverho liikahti.

Tuuliko sitä häilytti? Vai koskettiko sitä joku henkilö, jota ei
näkynyt verhon takaa, mutta joka kuuli kaikki, mitä huoneessa sanottiin?

Ministerit istuutuivat.

»Onko teillä kirjelmät mukana, hyvä herra?» kysyi kuningas
Dumouriezilta.

»On, sire.»

Ja kenraali otti taskustaan neljä kirjettä.

»Mille valloille ne on osoitettu?»

»Espanjalle, Itävallalle, Preussille ja Englannille.»

»Lukekaa ne.»

Dumouriez silmäili toistamiseen oviverhoa, jonka häilähtely sai hänet
vakuutetuksi, että joku kuunteli sen takana.

Hän alkoi lukea lujalla äänellä.

Hän oli sepittänyt kirjelmät kuninkaan nimessä, mutta perustuslain
henkeen — uhkailematta, mutta osoittamatta heikkoutta.

Hän kosketteli niissä kunkin valtion todellisia etuja, mikäli Ranskan
vallankumous oli omiaan niihin vaikuttamaan.

Koska jokainen näistä valloista valitteli jakobiinien kyhäämiä
häväistyskirjoituksia, syytti hän näiden halveksittavien sepustusten
synnystä painovapautta, joka auringon lailla panee monenlaisen
vahingollisen rikkaruohon rehoittamaan, mutta samalla saa viljavan
sadon tuleentumaan.

Lopuksi hän pyysi rauhaa vapaalle kansalle, jonka perinnöllinen
edustaja kuningas oli.

Kuningas kuunteli jokaista uutta kirjelmää yhä tarkkaavammin.

Kun Dumouriez oli lopettanut, sanoi hän:

»Ah, en ole vielä milloinkaan moista kuullut, herra kenraali!»

»Sillä tavalla pitäisi ministerien aina kirjoittaa ja puhua
kuninkaitten nimessä», huomautti Cahier de Gerville.

»Hyvä on», sanoi kuningas, »antakaa kirjelmät tänne.

Ne lähetetään huomenna.»

»Sire, lähetit ovat valmiina ja odottavat Tuileriein pihassa», virkkoi
Dumouriez.

»Olisin halunnut otattaa niistä jäljennökset näyttääkseni ne
kuningattarelle», lausui kuningas hieman hämillään.

»Olen aavistanut teidän majesteettinne halun», vastasi Dumouriez, »ja
tässä on neljä jäljennöstä, joiden sanamuodon täsmällisyyden minä
takaan»..

»Lähettäkää siis kirjelmänne», kehoitti kuningas.

Dumouriez meni ovelle, josta oli tullut. Muuan ajutantti odotteli sen
takana. Tälle hän antoi kirjelmät.

Hetkeä myöhemmin kuului hevosten kavionkopsetta, kun ne yhtaikaa
karauttivat Tuileriein pihamaalta.

»Tapahtukoon niini» virkkoi kuningas kuin vastaukseksi omille
ajatuksilleen, sittenkun tämä paljon merkitsevä melu oli tauonnut. »Ja
tarkastelkaamme nyt ministeriötänne.»

»Sire», vastasi Dumouriez, »toivon hartaasti, että teidän
majesteettinne pyytäisi herra Cahier de Gervilleä pysymään parissamme».

»Olen jo pyytänyt häntä jäämään», selitti kuningas.

»Valitettavasti minun täytyy yhä kieltäytyä, sire. Terveyteni heikkenee
päivä päivältä. Minä tarvitsen lepoa.»

»Kuuletteko, herra?» sanoi kuningas Dumouriezille.

»Kyllä, sire.»

»No», jatkoi kuningas, »nimittäkää ministerinne, hyvä herra».

»Onhan meillä herra de Grave, joka halunnee jäädä paikalleen.»

De Grave levitti kätensä.

»Sire», virkkoi hän, »äsken herra Dumouriezin sanat ihmetyttivät teitä
suoruudellaan, mutta minun sanani kummastuttavat teitä vielä enemmän
nöyryydellään».

»Puhukaa, hyvä herra», kehoitti kuningas.

»Kas tässä, sire», sanoi de Grave ja otti taskustaan erään paperin, »on
hieman ankara mutta jokseenkin totuudenmukainen arvostelu, jonka muuan
hyvin ansiokas nainen on minusta laatinut. Suvaitkaa lukea se.»

Kuningas otti paperin ja luki:

»De Grave on sotaministeri. Hän on kaikissa suhteissa pieni mies.
Luonto on tehnyt hänet lempeäksi ja ujoksi. Ennakkoluulot syyttävät
häntä ylpeäksi, mutta sydämeltään hän on rakastettava. Siitä johtuu,
että yrittäessään sovittaa näitä ristiriitoja hän ei saa aikaan
mitään, Olen näkevinäni hänen astelevan hovimiehenä kuninkaan perästä,
heiveröisen ruumiin kannatellessa hänen päätänsä ylpeästi koholla,
valkuaiset näkyvissä hänen sinisilmistään, jotka hän aterian jälkeen
saa pysymään auki vain juomalla kolme tai neljä kupillista kahvia.
Hän puhuu vähän, ikäänkuin kainostelisi, mutta tosiasiallisesti siitä
syystä, ettei hänellä ole ajatuksia. Hänen osastonsa työt panevat
hänen päänsä niin pyörälle, että hän tulee lähipäivinä pyytämään eroa
toimestaan.»

»Tosiaankin», sanoi Ludvig XVI, joka oli empinyt lukea kirjoitusta
loppuun saakka ja tehnyt sen vain de Graven jatkuvista kehoituksista,
»tämä on tosiaankin naisen sepittämä arviointi. Onkohan rouva de Staël
sen kirjoittaja?»

»Ei, se on lähtenyt paremmasta kynästä, sire: rouva Rolandin kädestä.»

»Te sanoitte, herra de Grave, että olette samaa mieltä itsestänne?»

»Monessa suhteessa, sire. Jään siis ministeriöön, kunnes seuraajani
on perehtynyt tehtäviinsä. Senjälkeen pyydän teidän majesteettianne
hyväksymään erohakemukseni.»

»Olitte oikeassa, herra. Teidän sananne kummastuttavat minua enemmän
kuin herra Dumouriezin. Jos ehdottomasti haluatte vetäytyä syrjään,
ottaisin mielelläni seuraajaksenne teidän valitsemanne henkilön.»

»Siinä tapauksessa pyydän teidän majesteetiltanne lupaa saada
suositella herra Servania. Hän on rehellinen mies sanan kaikissa
merkityksissä, luonteeltaan luja, tavoiltaan puhdas, vakava kuin
filosofi, lämminsydäminen kuin nainen. Lisäksi hän on valistunut
isänmaanystävä, urhea soturi ja tarkka virkamies.»

»Herra Servan hyväksytään! Meillä on nyt siis kolme ministeriä: herra
Dumouriez, ulkoasiain hoitaja, herra Servan, sotaministeri, ja herra
Lacoste, meriministeri. Kenestä saamme rahaministerin?»

»Herra Clavièresista, sire, jos suvaitsette. Hän on talouskysymysten
tarkka tuntija ja erinomaisen taitava käsittelemään rahoja.»

»Niin», myönsi kuningas, »hän kuuluu olevan hyvin toimelias ja
uuttera työmies, mutta äkäinen, itsepäinen, oikullinen ja vaikea
keskusteluissa».

»Se virhe on yhteinen kaikilla numeromiehillä, sire.»

»Sivuuttakaamme siis herra Clavièresin virheet ja hyväksykäämme hänet
rahaministeriksi. Ajatelkaamme nyt oikeusministeriä. Kenelle annamme
sen toimen?»

»Minulle on suositeltu herra Duranthonia, bordeauxilaista asianajajaa,
sire.»

»Girondelainen tietysti?»

»Niin, sire. Hän on hyvin oppinut, tunnollinen mies ja mallikelpoinen
kansalainen, mutta heikko ja hidas. Me lietsomme häneen tulta ja olemme
lujia hänenkin puolestaan.»

»Jäljellä on vielä sisäministeri.»

»Yleisen käsityksen mukaan herra Roland on sovelias siihen toimeen,
sire.»

»Tarkoitatte kai rouva Rolandia?»

»Molempia, sekä herraa että rouvaa.»

»Tunnetteko heidät?»

»En, sire, mutta mikäli minulle on vakuutettu, edellinen muistuttaa
Plutarkoksen miehiä, jälkimäinen Titus Liviuksen naistyyppiä.»

»Tiedättekö, herra Dumouriez, mikä nimi ministeriöllenne annetaan tai
oikeammin, miksi sitä jo sanotaan?»

»En tiedä, sire.»

»_Sanskulotti_-ministeriöksi.»

»Nimi kelpaa, sire. Sitä selvemmin havaitaan, että me olemme miehiä,»

»Ovatko kaikki virkatoverinne valmiit astumaan toimeensa?»

»Tuskin puolellekaan on asiasta ilmoitettu.»

»Suostuvatko he?»

»Olen siitä varma.»

»Hyvä on, herra. Ylihuomenna pidetään ensimmäinen istunto.»

»Ylihuomenna, sire.»

»Te tiedätte», sanoi kuningas Cahier de Gervillelle ja de Gravelle,
»että voitte ylihuomiseen asti harkita asiaa, hyvät herrat».

»Sire, olemme jo harkinneet ja saavumme ylihuomenna vain luovuttamaan
virat seuraajillemme.»

Ministerit poistuivat.

Mutta ennenkuin he ehtivät isoille portaille, saavutti heidät muuan
kamaripalvelija, joka sanoi Dumouriezille:

»Herra kenraali, kuningas pyytää teitä seuraamaan minua. Hänellä on
jotakin sanottavaa.»

Dumouriez tervehti seuralaisiaan, ja kun nämä olivat poistuneet,
tiedusti hän kamaripalvelijalta:

»Kuningas vai kuningatar?»

»Kuningatar, hyvä herra, mutta hänen mielestään oli tarpeetonta noiden
toisten tietää, että hän kutsuu teidät puheilleen.»

»Ah, sitä pelkäsinkin!» sanoi Dumouriez ja ravisti päätänsä.

»Kieltäydyttekö?» kysyi kamaripalvelija, joka oli itse Weber.

»En, seuraan teitä.»

»Tulkaa.»

Kamariherra opasti Dumouriezin hämärien käytävien kautta kuningattaren
huoneeseen.

Mainitsematta kenraalia nimeltä hän ilmoitti:

»Täällä on henkilö, jota teidän majesteettinne haluaa puhutella.»

Dumouriez astui sisälle. Milloinkaan, ei edes silloin kun hän valmistui
hyökkäämään tai tunkeutui linnoitukseen, hänen sydämensä ei ollut
sykkinyt näin kiivaasti. Hän tajusi sen johtuvan siitä, ettei häntä
ollut milloinkaan uhannut näin suuri vaara. Tielle, jota hän nyt kulki,
oli siroitettu ruumiita, eläviä tai kuolleita, ja hän saattoi törmätä
Calonnen, Neckerin, Mirabeaun, Barnaven tai Lafayetten ruumiiseen.

Kuningatar käveli huoneessa edestakaisin. Hän oli hyvin kiihtynyt.

Dumouriez pysähtyi kynnykselle. Ovi sulkeutui hänen takanaan.

Kuningatar lähestyi häntä majesteetillisin elein ja suuttuneen
näköisenä.

»Hyvä herra», aloitti hän iskien tapansa mukaan suoraan asian ytimeen,
»te olette tällä hetkellä kaikkivoipa. Mutta se on kansan suosiota,
ja kansa musertaa nopeasti epäjumalansa. Teillä kuuluu olevan paljon
kykyä. Kyetkää siis ensiksikin käsittämään, ettemme me, kuningas ja
minä, voi sietää kaikkia näitä uudistuksia. Teidän perustuslakinne on
eräänlainen ilmapumppu. Kuninkuus tukehtuu siihen ilman puutteesta.
Olen kutsuttanut teidät tänne sanoakseni teille, että teidän on,
ennenkuin menette pitemmälle, määrättävä kantanne ja valittava joko
meidät tai jakobiinit.»

»Madame», vastasi Dumouriez, »olen lohduton siitä tuskallisesta
luottamuksesta, jota teidän majesteettinne on osoittanut minulle, mutta
koska arvasin, että kuningatar oli kätkeytynyt oviverhon taakse, tiesin
odottaa, mitä nyt on tapahtunut».

»Olette siis myöskin valmistunut vastaamaan?» sanoi kuningatar.

»Niin olen, madame. Olen kuninkaan ja kansan välittäjä, mutta ennen
kaikkea kuulun isänmaalle.»

»Isänmaalle, isänmaalle!» kertasi kuningatar. »Kuningas ei ole siis
enää mitään, koska koko maailma kuuluu isänmaalle eikä kukaan hänelle!»

»Kyllä, madame, kuningas on alati kuningas, mutta hän on vannonut valan
perustuslaille, ja siitä hetkestä alkaen, jolloin se vala vannottiin,
kuninkaan tulee olla perustuslain ensimmäisiä orjia.»

»Pakotettu vala, hyvä herra! Se ei ole vala eikä mikään!»

Dumouriez oli vaiti tovin ja etevänä näyttelijänä silmäili kuningatarta
syvästi säälien.

»Madame», sanoi hän sitten, »sallikaa minun huomauttaa teille, että
teidän, kuninkaan ja korkeitten lastenne pelastus on sen perustuslain
varassa, jota te halveksitte ja joka pelastaa teidät, jos suostutte
etsimään pelastusta sen avulla... Palvelisin teitä huonosti, madame, ja
palvelisin kuningasta huonosti, jos puhuisin teille toisin.»

Mutta kuningatar keskeytti hänet käskevällä kädenliikkeellä.

»Oh, hyvä herra, vakuutan teille, että kuljette väärää tietä!»

Ja hän lisäsi, äänessään sanoin kuvaamaton uhkansävy:

»Varokaa!»

»Madame», sanoi Dumouriez ihan tyynesti, »olen yli viidenkymmenen
ikäinen, elämäni on kulunut monenlaisten vaarojen merkeissä,
ja suostuessani muodostamaan ministeriön tiesin hyvin, että
ministerinvastuu ei suinkaan olisi pahin vaara, joka minua uhkaa».

»Ah», huudahti kuningatar ja löi kätensä yhteen, »se vielä puuttui,
että herjaatte minua, hyvä herra!»

»Herjaanko teitä, madame?»

»Niin... Tahdotteko, että selitän teille äskenlausumienne sanojen
ajatuksen?»

»Tehkää niin, madame.»

»No niin, te tarkoititte, että minä voisin murhauttaa teidät... Voi,
voi, hyvä herra!»

Kaksi raskasta kyyneltä vierähti kuningattaren silmistä.

Dumouriez oli mennyt niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Hän tiesi
nyt, mitä oli halunnut tietää, että näet tuossa kuivuneessa sydämessä
oli vielä jokin tunneherkkä säie.

»Jumala varjelkoon minua loukkaamasta kuningatartani sillä tavoin!»
sanoi hän. »Teidän majesteettinne on liian suuri, liian ylevä luonne,
jotta verivihollisennekaan voisi epäillä teistä mitään sellaista. Te
olette osoittanut sankariutta, jota olen aina ihaillut ja joka on
kiinnittänyt minut teihin.»

»Puhutteko totta, herra?» kysyi kuningatar äänellä, jossa värähti enää
vain mielenliikutus.

»Ah, madame, vakuutan kunniasanalla!»

»Suokaa minulle siis anteeksi ja tarjotkaa minulle käsivartenne. Olen
niin heikko, että toisin ajoin luulen pyörtyväni.»

Hän kalpeni todella ja taivutti päänsä taaksepäin. Oliko se todellista
heikkoutta? Vai oliko se sitä hirveää leikkiä, jota esittämään tämä
lumoava Medea oli niin taitava?

Vaikka Dumouriezkin puolestaan oli etevä näyttelijä, lumoutui hänkin
tai kuningatarta taitavampana kenties vain teeskenteli lumoutuneensa.

»Uskokaa minua, madame», sanoi hän, »minulle ei koidu minkäänlaista
etua teidän pettämisestänne. Inhoan laittomuutta ja rikosta yhtä
syvästi kuin tekin. Uskokaa minua, minulla on kokemusta ja osaan
arvostella tilannetta paremmin kuin teidän majesteettinne. Mitä
nykyisin tapahtuu, ei ole, kuten teille on luuloteltu Orleansin
herttuan vehkeilyä eikä liioin Pittin vihan vaikutusta, kuten itse
arvelette. Se ei ole myöskään hetkellistä rahvaanliikettä, vaan se on
suuren kansan lähes yksimielistä nousua piintyneitä väärinkäytöksiä
vastaan! Tässä kaikessa piilee — tiedän sen hyvin — mahtavaa vihaa,
joka lietsoo tulipaloa. Älkäämme välittäkö roistoista ja hulluista,
nähkäämme tässä varttuvassa vallankumouksessa vain kuningas ja kansa.
Kaikki, mikä pyrkii erottamaan ne toisistaan, tähtää niiden molempien
tuhoon. Minä, madame, olen tullut työskentelemään kaikin voimin niiden
yhdistämiseksi. Auttakaa minua sensijaan että vastustaisitte minua.
Te epäilette minua? Olenko minä esteenä vallankumousvastaisille
suunnitelmillenne? Sanokaa se minulle, madame. Esitän heti kuninkaalle
erohakemukseni ja vetäydyn johonkin kolkkaan vaikeroimaan isänmaani ja
teidän kohtaloanne.»

»Ei ei», sanoi kuningatar, »jääkää ja suokaa minulle anteeksi!»

»Minäkö suomaan anteeksi teille, madame? Ah, minä rukoilen, älkää
nöyryyttäkö itseänne noin!»

»Miksen olisi nöyrä? Olenko enää kuningatar? Olenko enää edes nainen?»

Marie-Antoinette meni ikkunan ääreen ja aukaisi sen, vaikka ulkona
olikin iltakylmä. Kuu hopeoi Tuileriein puiston lehdettömien puiden
latvat.

»Kaikilla on oikeus saada aurinkoa ja ulkoilmaa, eikö ole? Niin,
niin, minulta yksin on evätty aurinko ja ilma. Minä en uskalla mennä
ikkunan ääreen, en palatsin pihamaalle, en puutarhaan. Toissapäivänä
käväisin linnan pihassa. Muuan tykkimies sinkautti minulle karkeita
solvauksia ja lisäsi: 'Oh, mikä nautinto, kun saisin kantaa päätäsi
pistimeni kärjessä!' Eilen aukaisin puutarhanpuoleisen ikkunan. Yhdellä
laidalla näin miehen, joka tuolilla seisten luki meitä herjaavaa
häväistyskirjoitusta. Toisella laidalla laahattiin erästä pappia
vesialtaaseen, häntä solvaistiin ja kolhittiin. Ja kaiken aikaa,
ikäänkuin nämä kohtaukset kuuluisivat päiväjärjestykseen, ihmiset
mistään piittaamatta heittelivät palloa tai kävelivät rauhallisina...
Mitä aikaa me elämme, hyvä herra! Mikä tyyssija! Mikä kansa! Ja teidän
mielestänne minun pitäisi luulla olevani vielä kuningatar, olevani
vielä nainen!»

Kuningatar heittäytyi leposohvalle ja kätki kasvot käsiinsä.

Dumouriez notkisti toisen polvensa, tarttui kunnioittavasti hänen
hameensa liepeeseen ja suuteli sitä.

»Madame», virkkoi hän, »hetkellä, jolloin minä ryhdyn taisteluun,
teistä tulee jälleen onnellinen nainen, teistä tulee jälleen voimakas
kuningatar, tai minä jään taistotanterelle!»

Dumouriez nousi, tervehti kuningatarta ja poistui

Epätoivoisin katsein kuningatar silmäili poistuvaa vierastaan.

»Voimakas kuningatar!» toisti hän. »Se on kenties mahdollista miekkasi
avulla. Mutta onnellinen nainen. Ei milloinkaan, ei milloinkaan!»

Hänen päänsä vaipui sohvan pieluksiin, ja hänen huulensa
supisivat nimeä, joka päivä päivältä kävi hänelle rakkaammaksi ja
tuskallisemmaksi lausua: Chainyn, nimeä!




VIII

Punainen myssy


Kuten olemme nähneet, poistui Dumouriez palatsista niin nopeasti kuin
mahdollista. Kuningattaren epätoivo vaikutti häneen kiduttavasti.
Dumouriez oli melko tunteeton aatteille, mutta hyvin herkkä
henkilökohtaisille vaikutteille. Hän ei piitannut tuon taivaallista
poliittisesta omastatunnosta, mutta hänessä asusti voimakas
inhimillisen säälin tunne. Sitäpaitsi Brissot odotti häntä opastaakseen
hänet jakobiini-kerhoon, eikä hän halunnut vitkastella käydäkseen
tervehtimässä tätä pelottavaa kerhoa.

Kansalliskokous ei huolestuttanut häntä siitä lähtien kun hänestä oli
tullut Pétionin, Gensonnén, Brissotin ja koko girondelaispuolueen mies.
Mutta hän ei ollut Robespierren, Collot-d'Herboisin ja Couthonin mies.
Ja Collot-d'Herbois, Couthon ja Robespierre johtivat jakobiineja.

Hänen tuloaan ei ollut odotettu. Liian rohkeata oli kuninkaan
ministerin esiintyä jakobiini-kerhossa. Ja kun hänen nimensä
ilmoitettiin, suuntautuivat kaikki katseet häneen.

Mitä tekisi Robespierre hänet nähdessään?

Robespierre kääntyi kuten muutkin, höristi korviaan, kun kenraalin nimi
kulki suusta suuhun, rypisti kulmakarvojaan ja muuttui jälleen yhtä
kylmäksi ja tyyneksi kuin oli ollutkin.

Jäätävä äänettömyys vallitsi kokoushuoneessa.

Dumouriez käsitti polttaneensa kaikki sillat takanaan.

Yhdenvertaisuuden merkiksi jakobiinit olivat hiljattain hyväksyneet
punaisen myssyn. Vain kolme neljä kerhon jäsentä oli arvellut, että
heidän isänmaallinen mielialansa oli kyllin tunnettu, jottei heidän
tarvitsisi pitää päässänsä tätä todistuskappaletta.

Robespierre oli yksi näistä miehistä.

Dumouriez ei empinyt. Hän viskasi oman hattunsa kauas luotaan, sieppasi
lähinnä istuvan isänmaanystävän päästä punaisen myssyn, painoi sen
päähänsä korville asti ja nousi puhujalavalle omaksuen siis tämän
yhdenvertaisuuden merkin. Koko sali puhkesi suosionosoituksiin.

Kyykäärmeen sihinää muistuttava ääni kuului silloin näiden
suosionosoitusten keskeltä, ja ne lakkasivat heti. Se ääni lähti
Robespierren ohuilta huulilta.

Dumouriez tunnusti myöhemmin, ettei luotien vinkaisu, kun ne suhahtivat
jalan päässä hänen korviensa ohi, ollut milloinkaan saanut häntä
värisemään niin kuin Arrasin entisen edustajan sihisevä ääni. Mutta
hän oli tiukka ottelija, kenraali ja puhuja yhtaikaa; häntä oli vaikea
heittää satulasta joko sotatanterella tai puhujalavalla.

Tyynesti hymyillen hän odotti, kunnes jäätävä hiljaisuus oli palannut
saliin, ja aloitti sitten värähtelevällä äänellä:

»Veljet ja ystävät, kaikki elämäni hetket aion tästedes pyhittää
kansan tahdon noudattamiseen, samalla oikeuttaakseni perustuslaillisen
kuninkaan luottamuksen. Ulkovaltojen kanssa asioidessani tulen
käyttämään vapaan kansan kaikki voimat, ja nämä neuvottelut johtavat
ennen pitkää joko kestävään rauhaan tai ratkaisevaan sotaan.»

Robespierren sihinästä huolimatta sali puhkesi jälleen
suosionosoituksiin.

»Jos sota syttyy», jatkoi puhuja, »aion taittaa poliittisen kynäni ja
siirryn armeijaan entiselle paikalleni voittaakseni tai kuollakseni
vapaana veljieni kanssa! Raskas taakka on hartioillani; auttakaa
minua sitä kantamaan. Tarvitsen neuvoja. Antakaa niitä minulle
sanomalehdissänne. Sanokaa minulle totuus, kaikkein puhtain totuus,
mutta hylätkää herjaus älkääkä hylätkö kansalaista, jonka tunnette
vilpittömäksi ja pelottomaksi ja joka uhrautuu vallankumouksen asialle.»

Dumouriez lopetti ja astui puhujalavalta suosiohuutojen raikuessa. Tämä
suosionosoitus ärsytti Collot-d'Herboisia, näyttelijää, jolle oli usein
vihelletty ja harvoin hurrattu.

»Miksi tämä suosio?» huusi hän paikaltaan. »Jos Dumouriez tulee
tänne ministerinä, ei hänelle tarvitse vastata mitään; jos hän tulee
liittolaisena ja veljenä, täyttää hän vain velvollisuutensa ja asettuu
meidän kannallemme. Me voimme vastata hänelle vain yhdellä tavalla:
toimikoon hän kuten on puhunut!»

Dumouriez heilautti kättänsä merkiksi, että sitä juuri hän oli
tarkoittanutkin.

Silloin Robespierre nousi, ankara hymy kasvoillaan. Kaikki oivalsivat,
että hän aikoi mennä puhujalavalle ja hänen tieltänsä väistyttiin.
Koska hän aikoi puhua, syntyi hiljaisuus.

Mutta tämä hiljaisuus oli toista lajia kuin se, jolla Dumouriezia oli
tervehditty; se oli lauhkeaa ja kuin sametilla verhottua.

Hän astui puhujalavalle ja aloitti juhlalliseen tapaansa:

»En ole niitä, jotka pitävät tuiki mahdottomana, että joku ministeri
voisi olla isänmaanystävä, ja siksi otankin tyytyväisin mielin vastaan
lupaukset, jotka Dumouriez on meille antanut. Kun hän on täyttänyt nämä
lupaukset, kun hän on masentanut viholliset, jotka ovat kohottaneet
aseensa meitä vastaan hänen edeltäjiensä ja niiden vehkeilijäin
toimesta, jotka yhä, vaikka eräät ministerit onkin karkoitettu,
johtavat maan hallitusta, vasta silloin olen valmis antamaan hänelle
tunnustuksen, mutta silloinkaan en ajattele, ettei kuka tahansa
kunnon kansalainen olisi hänen vertaisensa. Kansa yksin on suuri ja
kunnioitettava, ministerihallituksen kalistimet ovat tyhjää sen edessä.
Kunnioituksesta kansaa kohtaan ja kunnioituksesta ministeriä itseäänkin
kohtaan minä vaadin, ettei hänen saapumistaan joukkoomme tervehditä
suosionosoituksella, joka voisi viitata yleisen mielialan muutokseen.
Hän pyytää meiltä neuvoja. Minä puolestani lupaan antaa hänelle
neuvoja, jotka ovat hyödyksi hänelle ja kansan asialle. Niin kauan
kuin Dumouriez loistavilla isänmaallisilla teoilla ja ennen kaikkea
isänmaalle tekemillään todellisilla palveluksilla osoittaa olevansa
kunnon kansalaisten veli ja kansan puolustaja, löytää hän täältä
tukijoita. En kavahda ministerien läsnäoloa tässä kerhossa, mutta
minä sanon, että milloin joku ministeri pyrkii olemaan täällä jotakin
muuta kuin kunnon kansalainen, minä vaadin hänen karkoitustaan. Toivon
kuitenkin, ettei sellaista tapahtuisi.»

Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä puhuja lähti puhujalavalta.
Mutta alimmalla portaalla väijyi häntä ansa.

Siellä seisoi Dumouriez, käsivarret levitettyinä ja haltioitumista
teeskennellen.

»Hyveellinen Robespierre», huudahti hän, »lahjomaton kansalainen, salli
minun syleillä sinua!»

Ja entisen kansanedustajan estelyistä huolimatta Dumouriez painoi hänet
rintaansa vasten.

Nähtiin vain teko eikä huomattu vastenmielisyyttä, jota se
Robespierressä herätti. Koko sali puhkesi jälleen huutamaan suosiota.

»Tule», kuiskasi Dumouriez Brissotille, »ilveily on näytelty! Olen
pannut päähäni punaisen myssyn ja syleillyt Robespierreä. Minä olen
siis nyt pyhimys.»

Salin ja parvekkeitten huutaessa hurraata hän asteli ovelle.

Ulkona muuan vahtimestarin asuun pukeutunut nuori mies vaihtoi
ministerin kanssa nopean silmäyksen ja vieläkin nopeamman kädenlyönnin.

Tämä nuori mies oli Chartresin herttua.

Kello löi yksitoista. Brissot opasti Dumouriezia. Kiireisin askelin he
pyrkivät Rolandien luokse, jotka yhä asuivat Guénégaud-kadun varrella.

Brissot oli ilmoittanut aviopuolisoille edellisenä iltana, että
Dumouriez aikoi Gensonnén ja hänen, Brissotin, kehoituksesta esittää
kuninkaalle Rolandia sisäministeriksi, ja tällöin kysynyt Rolandilta,
tunsiko hän itsensä kyllin voimakkaaksi sellaista taakkaa kantamaan.
Roland oli vastannut yksivakaisesti kuten aina, että hän luuli
jaksavansa.

Dumouriez tuli nyt ilmoittamaan, että nimitys oli tapahtunut.

Roland ja Dumouriez tunsivat toisensa vain nimeltä. He eivät olleet
tavanneet toisiaan tätä ennen. Niinpä on helppo käsittää, että
vastaiset virkatoverit silmäilivät toisiaan uteliaina.

Tavanomaisten kohteliaisuuksien jälkeen, kun Dumouriez oli ilmaissut
Rolandille erikoisen tyytyväisyytensä, että hallitukseen oli voitu
kutsua niin valistunut ja rehti isänmaanystävä kuin Roland, siirtyi
keskustelu tietysti kuninkaaseen.

»Siltä taholta tulee vastus», huomautti Roland hymyillen.

»No niin, siinä suhteessa te huomaatte minut lapsekkaaksi, mikä ei
ole kunniaksi huomiokyvylleni», sanoi Dumouriez. »Minä nähkääs pidän
kuningasta rehtinä miehenä ja vilpittömänä isänmaanystävänä.»

Ja huomattuaan, että rouva Roland hymyili, hän lisäsi:

»Samaa ei tunnu rouva Roland ajattelevan.»

»Oletteko tavannut kuninkaan?» kysyi tämä.

»Olen.»

»Oletteko tavannut kuningattaren?»

Dumouriez puolestaan jätti vastaamatta ja tyytyi vain hymyilemään.

Sitten sovittiin, että tavattaisiin seuraavana päivänä kello yksitoista
aamulla valantekoa varten. Kansalliskokouksesta mentäisiin kuninkaan
puheille.

Kello oli puoli kaksitoista. Dumouriez olisi mielellään jäänyt vielä
hetkeksi. Mutta Rolandien vaatimattomien elintapojen mukaan ilta oli jo
kulunut pitkälle.

Miksi Dumouriezin teki mieli jäädä?

Pikaisella silmäyksellä, jonka Dumouriez sisälle astuessaan oli
luonut vaimoon ja mieheen, hän oli heti havainnut miehen vanhuuden —
Roland oli kymmenen vuotta Dumouriezia vanhempi ja Dumouriez näytti
kaksikymmentä vuotta Rolandia nuoremmalta — ja vaimon rehevyyden. Rouva
Roland oli, kuten aikaisemmin on kerrottu, kaivertajan tytär, lapsesta
alkaen työskennellyt isänsä työpajassa ja vaimoksi tultuaan miehensä
työhuoneessa. Työ, ankara kaitsija, oli suojellut neitoa, kuten se sopi
suojelemaan myös vaimoa.

Dumouriez oli niitä miehiä, jotka eivät voi nauramatta katsella vanhoja
aviomiehiä eivätkä nuorta vaimoa himoitsematta. Niinpä hän tuntuikin
vastenmieliseltä sekä miehestä että vaimosta.

He antoivat Brissotin ja kenraalin huomata, että oli jo myöhä, ja
vieraat lähtivät.

»No», kysyi Roland vaimoltaan, kun ovi oli sulkeutunut, »mitä arvelet
vastaisesta työtoveristamme?»

Rouva Roland hymähti.

»On miehiä», sanoi hän, »joita ei tarvitse silmätä kahta kertaa
voidakseen heitä arvostella. Tuolla miehellä on terävä äly, notkea
luonne ja valheellinen katse. Hän sanoi olevansa erittäin tyytyväinen
sen isänmaallisen valinnan johdosta, jota hän tuli ilmoittamaan
sinulle, mutta enpä kummastelisi, jos hän jonakin päivänä karkoittaa
sinut ministeriöstä.»

»Se on tarkalleen minunkin käsitykseni», myönsi Roland.

Ja molemmat menivät levolle rauhallisin mielin kuten ainakin. Kumpikaan
ei aavistanut, että kohtalon, rautainen käsi oli piirtänyt heidän
nimensä verisin kirjaimin vallankumouksen lehdille.

Seuraavana päivänä uusi ministeriö vannoi virkavalan
kansalliskokouksessa, minkä jälkeen se siirtyi Tuilerieihin.

Rolandilla oli jalassa paulakengät, koska hänellä ilmeisesti ei ollut
varaa ostaa solkia. Päässä hänellä oli pyöröhattu, sillä hän ei pitänyt
milloinkaan muunlaista.

Hän meni Tuilerieihin siis tavallisessa asussaan ja pysytteli
viimeisenä.

Juhlamenojen ohjaaja de Brézé päästi ensimmäiset viisi sisälle, mutta
pysäytti Rolandin. Tämä ei voinut käsittää, miksi häneltä evättiin
pääsy.

»Minä olen ministeri, kuten nuo toisetkin», sanoi hän, »ja lisäksi
sisäministeri».

Juhlamenojen ohjaaja ei näyttänyt sitä lainkaan uskovan.

Dumouriez kuuli kiistan ja ehätti välittämään.

»Miksette laske herra Rolandia sisälle?» kysyi hän.

»Mutta, hyvä herra», vastasi juhlamenojen ohjaaja väännellen käsiään,
»kuinka saatan laskea sisälle miehen, jolla on pyöröhattu eikä solkia
kengissä!»

»Voi, voi, kaikki on hukassa!» sanoi Dumouriez kylmäverisesti.
»Pyöröhattu eikä solkia kengissä!»

Ja hän työnsi Rolandin kuninkaan työhuoneeseen.




IX

Ulkona ja sisällä


Tätä ministeriötä, jonka oli näin työlästä päästä kuninkaan
työhuoneeseen, voi sanoa sotaministeriöksi.

Maaliskuun 1 päivänä oli keisari Leopold kuollut italialaisessa
haaremissaan, itse keksimiensä irstailujen uhrina..

Kuningatar, joka oli kerran lukenut jostakin jakobiinien sepittämästä
lentolehtisestä, että leivoksella tai jollakin muulla sellaisella
voitaisiin Itävallan keisari lähettää iankaikkisuuteen, ja kutsuttanut
luoksensa Gilbertin kysyäkseen häneltä, tunnettiinko mitään
yleispätevää vastamyrkkyä, selitti julkisesti, että hänen veljensä oli
myrkytetty.

Leopoldin mukana meni hautaan Itävallan heilahteleva politiikka.

Frans II, joka nyt nousi valtaistuimelle — olemme tunteneet hänet,
sillä oltuaan isiemme aikalainen hän ehti hallita meidänkin aikanamme
[Frans II kuoli v. 1835. — Suom.] — oli syntyperältään saksalainen
ja italialainen. Tämä Firenzessä syntynyt itävaltalainen oli heikko,
kiivas, kavala, mutta pappien mukaan rehellinen mies. Kylmä ja
teeskentelevä, salaten kaksinaamaisuutensa tyynen pinnan alle,
hymyilevään naamariin, joka kauhistutti jäykkyydellään, hän liikkui
kuin automaattikone, kuin Don Juanin kuvernöörin patsas, kuin Tanskan
kuninkaan, Hamletin, haamu. Hän lahjoitti tyttärensä voittajalleen,
jottei tarvinnut luovuttaa maitansa, ja iski häntä selkään heti kun
pohjan puhurit pakottivat toisen peräytymään? [Marie Louise, Napoleonin
toinen puoliso, oli Frans II:n tytär. — Suom.] Tämä Frans II oli
Venetsian lyijykammioiden ja Spielbergin vankikoppien mies, Andryanen
ja Silvio Pellicon teloittaja!

Sellainen oli emigranttien suojelija, Preussin liittolainen, Ranskan
vihollinen.

Ranskan Wienin-lähettiläs de Noailles oli melkein kuin vanki omassa
palatsissaan.

Ranskan Berlinin-lähettiläästä de Ségurista kulki huhu, että
hän saapui urkkimaan Preussin kuninkaan salaisuuksia rupeamalla
tämän mielitiettyjen rakastajaksi. Ja Preussin kuninkaalla oli
rakastajattaria!

De Ségur esittäytyi julkisessa vastaanotossa samalla hetkellä kuin
Koblenzista saapunut sanansaattaja.

Kuningas kääntyi selin Ranskan lähettilääseen ja kysyi kaikkien kuullen
prinssien sanansaattajalta, kuinka Artoisin kreivi jaksoi.

Preussi luuli siihen aikaan, kuten se luulee nykyisinkin, kulkevansa
saksalaisuuden etunenässä. Se eleli yhä Fredrik suuren outojen
filosofisten perinnäistapojen lumoissa, samaisen Fredrikin, joka suosi
turkkilaisten vastarintaa ja Puolan vallankumouksia ja samaan aikaan
tukehdutti Hollannin vapauden ja jonka pitkäkyntinen hallitus kalasteli
vallankumouksien sameassa vedessä siepaten milloin Neuchâtelin, milloin
osan Pommeria tai Puolaa.

Frans II ja Fredrik Wilhelm olivat Ranskan näkyvät viholliset.
Toistaiseksi näkymättömiä vihollisia olivat Englanti, Venäjä ja Espanja.

Koko tämän liittoyhtymän johtajaksi oli ajateltu Ruotsin sotaista
kuningasta, jättiläiseksi sonnustautunutta kääpiötä, jolla oli nimenä
Kustaa III ja jota Katarina II piteli käsissään.

Frans II:n noustessa Itävallan keisarinistuimelle julkastiin
seuraavanlainen manifesti:

 »1. Saksan prinsseille on palautettava heidän ranskalaiset
 maa-alueensa — toisin sanoin tunnustettava Itävallan lääniherruus
 Ranskan departementeissa ja koko Ranskassa.

 2. Avignon on luovutettava, jotta Provence irroitettaisiin Ranskasta,
 kuten ammoin oli ollut laita.

 3. Kuninkuus on palautettava asemaan, jossa se oli ollut kesäkuun 23
 päivänä 1789.»

Tämä julistus vastasi varmaankin kuninkaan ja kuningattaren salaisia
toiveita.

Dumouriez kohautti niille olkapäitään.

Tuntui siltä, että Itävalta oli nukkunut kesäkuun 23 päivänä ja kolme
vuotta nukuttuaan uskoi heränneensä kesäkuun 24:ntenä.

Maaliskuun 16 päivänä 1792 Kustaa III murhattiin eräissä tanssiaisissa.

Kahta päivää myöhemmin — Ranskassa ei tiedetty vielä tämän murhan
tapahtuneen — Itävallan julistus saapui Dumouriezille, joka vei sen
heti Ludvig XVI:lle.

Yhtä kiihkeästi kuin kuningatar, äärimmäisten keinojen nainen, halusi
sotaa, josta hän toivoi vapautusta itselleen, yhtä paljon kuningas
pelkäsi sitä, sillä hän harrasti välittäviä keinoja, hitautta,
houkuttelua ja metkuja.

Jos sota syttyisi, joutuisi hän voitettaessa voittoisan kenraalin
armoille ja hävittäessä kansan armoille, joka panisi hänet siitä
vastuuseen, huutaisi petosta ja syöksyisi Tuilerieihin. Ja jos
vihollinen tunkeutuisi Pariisiin asti, kenet se toisi mukanaan?
Monsieurin, valtakunnan sijaishallitsijan.

Jos emigrantit palaisivat Pariisiin, olisi seurauksena, että Ludvig XVI
pantaisiin viralta, Marie-Antoinettea syytettäisiin uskottomuudesta ja
kuninkaalliset lapset ehkä julistettaisiin äpäriksi.

Kuningas luotti itävaltalaisiin, saksalaisiin ja preussilaisiin, mutta
epäili emigrantteja.

Julistusta lukiessaan hän oivalsi kuitenkin, että aika oli tullut
Ranskan tarttua sotakalpaan ja ettei voitu kauempaa epäröidä.

Huhtikuun 20 päivänä kuningas ja Dumouriez tulivat kansalliskokoukseen
ja esittivät Itävallalle osoitetun sodanjulistuksen. Sitä tervehdittiin
haltioitunein suosionosoituksin.

Tällä juhlallisella hetkellä, jota romaaninsepittäjä ei uskalla
kuvailla, vaan jättää sen historioitsijan tehtäväksi, oli
Ranskassa neljä hyvin erilaista valtiollista puoluetta: ehdottomat
kuningasmieliset — kuningatar kuului niihin; perustuslailliset
kuningasmieliset — jollaiseksi kuningas väitti itseään; tasavaltalaiset
ja anarkistit.

Ehdottomilla rojalisteilla ei ollut — paitsi kuningatarta — ilmeistä
johtajaa Ranskassa.

Ulkomailla heitä edustivat Monsieur, Artoisin kreivi, Condén prinssi ja
Lotringin Kaarlo-herttua.

Herrat de Breteuil Wienissä ja Merci d'Argenteau Brysselissä olivat
kuningattaren valtuutettuja tämän puolueen keskuudessa.

Perustuslaillisen puolueen päämiehiä olivat Lafayette, Bailly, Barnave,
Lameth, Duport ja feuillantit.

Kuningas ei parempaa toivonutkaan kuin luopua yksinvaltaisesta
kuninkuudesta ja kulkea heidän mukanaan, mieluummin kuitenkin
jälkijoukossa kuin etunenässä.

Tasavaltalaisten johtajia olivat Brissot, Vergniaud, Guadet, Pétion,
Roland, Isnard, Ducos, Condorcet ja Couthon.

Anarkistien johtomiehiä olivat Marat, Danton, Santerre, Gonchon,
Camille Desmoulins, Hébert, Legendre, Fabre-d'Englantine ja
Collot-d'Herbois.

Dumouriez kuului mihin puolueeseen tahansa, kunhan siitä vain koituisi
hänelle etua ja mainetta.

Robespierre oli painunut pimentoon: hän odotti.

Kenelle uskottaisiin se vallankumouksen sotalippu, jota Dumouriez,
häilyvä isänmaanystävä, heilutti kansalliskokouksen puhujalavalla?

Lafayettelleko, Mars-kentän miehelle?

Lucknerilleko? Ranska tunsi hänet vain siitä pahasta, mitä hän oli
tehnyt puoluemiehenä seitsenvuotisen sodan aikana.

Rochambeaulleko, joka hyväksyi vain puolustussodan ja oli syvästi
pahastunut, kun Dumouriez antoi ohjeensa suoraan hänen luutnanteilleen
sallimatta hänen vanhan kokemuksensa ensin tarkastaa niitä.

Näille kolmelle miehelle oli uskottu kolmen taisteluvalmiin
armeijakunnan päällikkyys.

Lafayette johti keskusarmeijaa. Hänen piti kiireesti rynnätä Maas-jokea
pitkin Givetistä Namuriin.

Luckner vartioisi Franche-Comtéta.

Rochambeau valtaisi Flandrian.

Saatuaan tukea armeijaosastolta, jonka Rochambeau lähettäisi
Flandriasta Bironin johdolla, Lafayette valtaisi Namurin ja marssisi
Brysseliin, missä häntä odottaisi Brabantin vallankumous, syli avoinna.

Lafayettelle tulisi kaunis tehtävä. Hän toimisi iskujoukoissa.
Dumouriez varasi hänelle ensimmäisen voiton. Tämä voitto tekisi hänestä
ylipäällikön.

Kun voitokkaasta Lafayettesta tulisi ylipäällikkö ja Dumouriez olisi
sotaministeri, viskattaisiin punainen myssy nurkkaan, toisella kädellä
nitistettäisiin girondelaiset, toisella jakobiinit. Vastavallankumous
olisi siten suoritettu.

Entä Robespierre?

Kuten on mainittu, Robespierre oli vetäytynyt pimentoon, ja monet
väittivät, että puuseppä Duplayn työhuoneesta johti maanalainen käytävä
Ludvig XVI:n kuninkaalliseen asuntoon.

Siitäkö kenties johtui, että Angoulêmen herttuatar myöhemmin maksoi
eläkettä neiti de Robespierrelle?

Mutta nyt, kuten aina, Lafayette oli itselleen uskoton.

Myöhemmin käytäisiin sotaa rauhankannattajien kanssa. Muonanhankitsijat
olivat erikoisesti Ranskan vihollisten ystäviä. He olisivat mielellään
jättäneet ranskalaiset joukot vaille elin- ja ammustarpeita, ja niin
he tosiaan tekivätkin varatakseen leivän ja ruudin preussilaisille ja
itävaltalaisille.

Sitäpaitsi — se on tarkoin huomattava — mies, joka turvautui salaisiin
vehkeilyihin ja pimeihin metkuihin, Dumouriez näet, ei laiminlyönyt
suhteitaan orleanistien kanssa. Niistä tulikin myöhemmin hänen tuhonsa.

Biron oli orleanistikenraali.

Näin siis feuillanttien ja orleanistien, Lafayetten ja Bironin, tulisi
sivaltaa ensimmäiset miekaniskut, toitottaa ensimmäistä voitontorvea.

Huhtikuun 28 päivän aamulla Biron valtasi Quiévrainin ja marssi Monsiin
päin.

Seuraavana päivänä — huhtikuun 29:ntenä — Théobald Dillon marssi
Lillestä Tournayn suunnalle. Biron ja Dillon olivat ylimyksiä, molemmat
kauniita, urheita miehiä, nautiskelijoita ja henkeviä, Richelieun
koulun oppilaita, edellinen kelpo isänmaanystävä, jälkimäisen kanta
hieman epäselvä, sillä hän ei ollut ehtinyt tutkia sitä asiaa. Hänen
kohtalonsa oli saada väkivaltainen loppu.

Olemme joskus varemmin maininneet, että rakuunat edustivat armeijan
aristokraattista ainesta. Kaksi rakuunarykmenttiä kulki Bironin
kolmentuhannen jalkamiehen etunenässä.

Äkkiä, ennenkuin vihollista näkyikään, rakuunat alkoivat huutaa:
»Pelastukoon ken voi! Meidät on kavallettu!»

Sitten he pyörsivät takaisin, syöksyivät, yhä huutaen, jalkaväen sekaan
ja hajoittivat sen rivit. Jalkaväki luuli, että heitä ajettiin takaa,
ja kapaisi pakosalle sekin. Pakokauhu oli täydellinen.

Samoin kävi Dillonin.

Dillon kohtasi yhdeksänsadan miehen vahvuisen itävaltalaisjoukon. Hänen
etujoukkonsa rakuunat pelästyivät, pakenivat, laahasivat jalkaväen
mukanaan, jättivät kuormaston, tykistön, ajoneuvot oman onnensa nojaan
ja pysähtyivät vasta Lillessä.

Täällä pakolaiset panivat kehnoutensa päällikköjen tilille ja
surmasivat Théobald Dillonin ynnä everstiluutnantti Bertoisin. Ruumiit
luovutettiin sitten Lillen rahvaalle, joka hirtti ne ja tanssi niiden
ympärillä.

Kuka oli järjestänyt tämän tappion, jonka tarkoituksena oli nostaa
hämminkiä isänmaanystävissä ja luottamusta vihollisissa?

Gironde, joka oli halunnut sotaa ja nyt vuoti verta tästä saamastaan
kaksoishaavasta, syytti hovia, toisin sanoin kuningatarta — ja täytyy
myöntää, että kaikki merkit tukivat tätä syytöstä.

Gironden ensimmäinen aikomus olikin antaa Marie-Antoinettelle isku
iskusta.

Mutta kuninkuudelle oli suotu aikaa pukeutua rautapaitaan, paljoa
tukevampaan kuin oli ollut kuningattaren valmistuttama, jonka
kestävyyttä hän oli yhdessä Andréen kanssa eräänä yönä koetellut
pyssynluodilla.

Kuningatar oli näet vähitellen järjestänyt uudelleen kuuluisan
perustuslaillisen henkivartioston, jonka muodostamisen edellinen
kansalliskokous oli hyväksynyt ja johon kuului kuusituhatta miestä.

Entä millaisia miehiä? Tappelupukareita ja miekkailumestareita, jotka
uskalsivat kansalliskokouksen penkeiltäkin solvaista isänmaallisia
kansanedustajia; Bretagnen ja Vendéen aatelismiehiä, Nimesin ja
Arlesin provencelaisia, rotevia pappismiehiä, jotka sen nojalla,
etteivät olleet vannoneet valaa, olivat viskanneet kaapunsa nurkkaan ja
tarttuneet vihkivesiruiskun asemasta miekkaan, puukkoon, pistooliin,
ynnä lauma Pyhän Ludvigin järjestön ritareita, jotka tulivat ties mistä
ja saivat nauhan ties minkä ansion perusteella. Dumouriez valittaa sitä
seikkaa muistelmissaan: minkälainen hallitus nykyistä seuranneekin,
ei se voi korottaa entiseen arvoon tätä kaunista ja onnetonta
ritarimerkkiä, jota ihan tuhlaten jaellaan. Kahdessa vuodessa oli tehty
kuusituhatta ritaria!

Ulkoministeri olikin kieltäytynyt ottamasta vastaan tätä ritarimerkkiä
ja annattanut sen de Wattevillelle, Ernestin sveitsiläisrykmentin
majurille.

Ensin olisi siis kolhaistava tätä rautapaitaa ja sitten iskettävä
kuninkaaseen ja kuningattareen.

Äkkiä levisi huhu, että entisessä sotaopistossa säilytettiin valkoista
lippua, joka pantaisiin pian liehumaan. Kuningas muka oli sen
lahjoittanut. — Tämä muistutti lokakuun 5 ja 6 päivän mustaa kokardia.

Kun tunnettiin kuninkaan ja kuningattaren vallankumousvastaiset
mielipiteet, ihmeteltiin aika lailla, ettei nähty valkoisen lipun vielä
liehuvan Tuileriein katolla; ainakin odotettiin sen jonakin aamuna
ilmestyvän jonkun toisen rakennuksen katolle.

Huhu tämän valkoisen lipun olemassaolosta sai rahvaan ryntäämään
kasarmille.

Upseerit yrittivät vastarintaa, mutta sotamiehet jättivät heidät pulaan.

Löydettiin kämmenen kokoinen valkoinen lippu, joka törrötti
kruununprinssin lahjoittamasta kakusta.

Mutta tämän tyhjänpäiväisen kangaskaistaleen ohella löydettiin joukko
kuninkaan kunniaksi sepitettyjä runoja, kasa kansalliskokousta
herjaavia lauluja ynnä tuhansittain vallankumousvastaisia lentokirjasia.

Bazire lähti kiireesti ilmoittamaan asiasta kansalliskokoukselle:
kuninkaan kaarti oli puhjennut ilonhuutoihin, kun oli tullut viesti
Tournayn ja Quiévrainin tappioista; se oli lausunut toivomuksen, että
Valenciennes joutuisi kolmen päivän perästä vihollisen haltuun ja että
vihollinen tulisi Pariisiin parin viikon kuluttua.

Oli tapahtunut muutakin. Muuan tämän kaartin jäsen, kunnon
ranskalainen, nimeltään Joachim Murat, joka oli arvellut joutuvansa
oikeaan perustuslailliseen kaartiin, kuten sen nimi edellytti, oli
jättänyt erohakemuksen — hänet tahdottiin lahjoa ja lähettää Koblenziin.

Tämä kaarti olisi kauhea ase kuninkuuden kädessä. Kuninkaan käskystä
se voisi samota kansalliskokoukseen, miehittää Maneesin, vangita
kansanedustajat tai surmata heidät viimeiseen mieheen. Sitäkin
helpompaa sen olisi siepata haltuunsa kuningas, poistua hänen kanssansa
Pariisista, viedä hänet rajalle ja järjestää toinen Varennesin pako,
joka tällä kerralla onnistuisi.

Toukokuun 22 päivänä eli kolme viikkoa Tournayn ja Quiévrainin
kaksoistappion jälkeen Pétion, Pariisin uusi pormestari joka oli
nimitetty tähän toimeen kuningattaren vaikutuksesta — sama mies,
joka oli noutanut kuningattaren Varennesista ja jota hän suosi,
koska vihasi toista, joka oli päästänyt hänet pakenemaan — kirjoitti
kansalliskaartin päällikölle kirjeen, jossa hän ilmaisi pelkäävänsä,
että kuningas suunnitteli uutta pakoa, ja kehoitti päällikköä _pitämään
silmällä ja vartioimaan kaikkea sekä lisäämään patrullien lukumäärää
lähistöllä_.

Pitämään silmällä ja vartioimaan mitä? Pétion ei sitä maininnut.

Lisäämään patrullien lukumäärää lähistöllä. Minkä lähistöllä? Ei
siitäkään hiiskuttu.

Mutta tarvitsiko puhuakaan Tuilerieistä tai kuninkaasta?

Ketä oli pidettävä silmällä? _Vihollista_.

Minkä lähistöllä oli lisättävä patrullien lukumäärää? _Vihollisleirin_.

Missä oli vihollisleiri? Tuilerieissä.

Kuka oli vihollinen? Kuningas.

Näin oli tämä suuri kysymys esitetty.

Ja Pétion, Chartresin pieni asianajaja, prokuraattorin poika; esitti
sen Ludvig pyhän jälkeläiselle, Ludvig XIV:n perilliselle, Ranskan
kuninkaalle!

Ranskan kuningas pahoitteli sitä, sillä hän oivalsi, että tuo ääni
kaikui kauemmas kuin hänen omansa; hän pahoitteli sitä kirjeessä, joka
departementin viranomaisten toimesta naulattiin Pariisin rakennusten
seinille.

Mutta Pétion ei piitannut siitä vähääkään. Hän ei edes vastannut
siihen. Hänen määräyksensä pysyivät voimassa.

Pétion oli siis todellinen kuningas. Ken sitä epäilee, näkee pian
todistuksen.

Tiedonannossaan Bazire vaati, että kuninkaan perustuslaillinen kaarti
hajotettaisiin ja sen päällikkö de Brissac määrättäisiin vangittavaksi.

Rauta oli kuuma. Girondelaiset takoivat sitä väkevinä seppinä,
jommoisia he olivat. Nyt ratkaistaisiin, pysyisivätkö he pystyssä vai
sortuisivat.

Päätös tehtiin samana päivänä. Perustuslaillinen kaarti määrättiin
hajotettavaksi ja herttua de Brissac vangittavaksi; Tuileriein
vartijoiksi pantiin kansalliskaartilaisia.

Voi, Charny, Charny, missä sinä olit? Sinä, joka Varennesissa olit
pelastaa kuningattaren kolmellasadalla ratsumiehelläsi, mitä olisitkaan
saanut toimeen Tuilerieissä kuudellatuhannella miehellä?

Charny eleli onnellisena, unohtaen kaikki Andréen sylissä.




X

Guénégaud-katu ja Tuileriein palatsi


Lukija muistanee vielä, että de Grave oli pyytänyt eroa
ministerintoimesta. Kuningas oli melkein evännyt tämän pyynnön;
Dumouriez oli evännyt sen tykkänään.

Dumouriezille oli tärkeätä säilyttää de Grave ministeriössä, sillä tämä
oli hänen miehiään. Hän oli niin tehnytkin, mutta äsken mainitsemamme
kaksoistappion johdosta hänen täytyi uhrata sotaministerinsä.

Hän hylkäsi ministerin ja viskasi hänet herkkupalana jakobiinien
Kerberos-koiralle vaientaakseen ärhentelyn.

De Graven tilalle hän vallitsi eversti Servanin, paashien entisen
opettajan, jota hän alkuaankin oli kuninkaalle ehdottanut. Hän ei
varmaankaan tiennyt, mikä mies hänen uudesta työtoveristaan tulisi ja
minkä iskun tämä mies antaisi kuninkuudelle.

Sillaikaa kun kuningatar valvoi Tuileriein ullakkoikkunoissa
silmäillen näköpiiriä, eivätkö kauan odotetut itävaltalaiset jo pian
tulisi esille, valvoi muuan toinen nainen pienessä salongissaan
Guénégaud-kadun varrella.

Edellinen oli vastavallankumous, jälkimäinen vallankumous. Lukija
oivaltaa, että on puhe rouva Rolandista. Juuri tämä nainen oli
työntänyt Servanin ministeriöön, kuten rouva de Staël oli työntänyt
sinne Narbonnen.

Naisten käsi on mukana kaikkialla näinä kauhun vuosina 91, 92 ja 93.

Servan ei poistunut rouva Rolandin salongista. Kuten kaikki
girondelaiset, joiden henki ja valo tämä nainen oli, sai hänkin
herätteitä tästä urheasta sielusta, joka paloi lakkaamatta eikä koskaan
kulunut.

Rouva Rolandia väitettiin Servanin rakastajattareksi. Hän antoi
ihmisten puhua ja tietäen viattomuutensa hymyili moiselle parjaukselle.

Joka päivä hän näki miehensä palaavan kotiin väsyneenä taistelusta,
jota hänen täytyi käydä. Ministeri tunsi, kuinka häntä ja hänen
työtoveriaan Clavièresia laahattiin kuilun partaalle, eikä silti mitään
ollut näkyvissä. Kaikki voitiin väittää perättömäksi.

Iltana, jolloin Dumouriez oli tullut tarjoamaan hänelle sisäministerin
salkkua, hän oli esittänyt ehtonsa.

»Minulla ei ole muuta omaisuutta kuin kunniani», oli hän sanonut,
»ja minä tahdon, että kunniani säilyy tahrattomana, kun lähden
ministeriöstä. Kaikissa istunnoissa olkoon läsnä sihteeri, joka
kirjoittaa kunkin lausunnon pöytäkirjaan. Siten saadaan nähdä, olenko
milloinkaan poikennut isänmaallisuuden ja vapauden polulta.»

Dumouriez oli suostunut. Hän tajusi, kuinka tärkeätä oli kääriä hänen
kansan silmissä heikkoleimainen nimensä girondelaiseen vaippaan.
Muuten hän oli niitä miehiä, jotka alati lupaavat ja pitävät sanansa
vain mikäli olosuhteet vaativat. Niinpä hän ei nytkään täyttänyt
lupaustaan, ja Roland kaipasi turhaan sihteeriään. Silloin Roland
vetosi julkisuuteen.

Hän perusti sanomalehden, _Lämpömittarin_, mutta huomasi varsin pian
itsekin, että istunnoissa käsiteltiin kysymyksiä, joiden julkaiseminen
olisi ollut kavallusta ja edistänyt vihollisen asiaa.

Servanin nimitys tuli hänen avukseen.

Mutta se ei riittänyt. Dumouriezin lamauttama neuvosto ei saanut mitään
toimeen.

Kansalliskokous oli sivaltanut iskun: se oli päättänyt hajoittaa
perustuslaillisen kaartin ja vangita de Brissacin.

Toukokuun 29 päivän illalla Roland palasi kotiinsa Servanin seurassa ja
ilmoitti tämän uutisen vaimolleen.

»Mitä on tehty virkaheitto-kaartilaisille?» kysyi rouva Roland.

»Ei mitään.»

»Ovatko he siis vapaina?»

»Ovat, mutta heidän on täytynyt luopua sinisestä asetakistaan.»

»Huomenna he pukeutuvat punaiseen asetakkiin ja kulkevat kaduilla
sveitsiläisinä.»

Ja seuraavana päivänä Pariisin kadut kuhisivat kirjavanaan
sveitsiläis-univormuja.

Virkaheitto-kaartilaiset olivat vaihtaneet asua, siinä kaikki.

He olivat yhä Pariisissa, kurkottaen kättä ulkomaalaiselle, viitaten
tätä tulemaan ja valmiina aukaisemaan sille portit.

Roland ja Servan eivät keksineet minkäänlaista parannuskeinoa.

Rouva Roland otti paperiarkin, pani kynän Servanin käteen ja sanoi:

»Kirjoittakaa: 'Ehdotus, että heinäkuun 14 päivän juhlaksi Pariisiin
järjestetään leiri parillekymmenelle tuhannelle vapaaehtoiselle...'»

Servan laski kynän kädestään, ennenkuin oli kirjoittanut lauseen
loppuun.

»Kuningas ei suostu milloinkaan», väitti hän.

»Tätä toimenpidettä ei esitetäkään kuninkaalle, vaan
kansalliskokoukselle. Ette te liioin esitä sitä ministerinä, vaan
kansalaisena.»

Kuin salaman väläyksessä Roland ja Servan silmäilivät suunnatonta
näköpiiriä.

»Ah, olette oikeassa!» huudahti Servan. »Tällä ehdotuksella ja pappeja
koskevalla päätöksellä me pidämme kuningasta kurissa.»

»Käsitättehän vai kuinka? Papit jauhavat vastavallankumousta perheessä
ja yhteiskunnassa. Papit ovat lisänneet uskontunnustukseensa lauseen:
'Ja ne, jotka maksavat veroa, tuomitaan kadotukseen?' Viisikymmentä
valan vannonutta pappia on surmattu, heidän talonsa on ryöstetty,
heidän peltonsa tallattu puolen vuoden aikana. Kansalliskokous
säätäköön pakkolain kapinoivia pappeja vastaan. Kirjoittakaa
anomuksenne valmiiksi, Servan. Roland sommittelee lakiehdotuksen.»

Servan kirjoitti lauseen loppuun.

Sillaikaa Roland sepitti seuraavaa:

»Kapinoiva pappi karkoitetaan maasta kuukauden kuluessa, jos
kaksikymmentä verovelvollista kansalaista sitä vaatii, piiri sitä
puoltaa ja hallitus kannattaa. Karkotettu saa matkakustannuksiksi kolme
livreä päivittäin, kunnes hän saapuu rajalle.»

Servan luki ehdotuksensa, jossa vaadittiin leiriä parillekymmenelle
tuhannelle vapaaehtoiselle. Roland luki pappien karkoitusta koskevan
lakiehdotuksensa. Kysymyksen ydin olikin tässä. Toimiko kuningas
rehellisesti vai oliko hän petturi? Jos kuningas oli vilpittömästi
perustuslaillinen, hyväksyisi hän molemmat ehdotukset, mutta jos hän
oli kavaltaja, panisi hän niitä vastaan kieltonsa.

»Minä allekirjoitan anomukseni yksityisenä kansalaisena», sanoi Servan.

»Ja Vergniaud esittää pappeja koskevan lakiehdotuksen», virkkoivat
aviopuoliset yhteen ääneen.

Seuraa vana päivänä Servan jätti anomuksensa kansalliskokoukselle.

Vergniaud tunki lakiehdotuksen taskuunsa ja lupasi ottaa sen esille
sopivan hetken koittaessa.

Samana iltana, kun kansalliskokous sai käsiteltäväkseen anomuksen,
Servan tuli ministerineuvoston istuntoon.

Hänen tekonsa tiedettiin. Roland ja Clavières puolustivat sitä
Dumouriezia, Lacostea ja Duranthonia vastaan.

»No, hyvä herra», huudahti Dumouriez, »tehkää tili esiintymisestänne!»

»Kenelle?» kysyi Servan.

»Kuninkaalle, kansalle, minulle!»

Servan hymyili.

»Herra», jatkoi Dumouriez, »te olette tänään astunut kauas vievän
askelen».

»Niin olen, hyvä herra. Tiedän sen itsekin. Se on merkitykseltään mitä
tärkein.»

»Onko kuningas valtuuttanut teidät menettelemään niin?»

»Ei ole, hyvä herra, myönnän sen.»

»Oletteko neuvotellut asiasta työtoverienne kanssa?»

»En ole, myönnän senkin.»

»Miksi siis olette niin tehnyt?»

»Koska se oli velvollisuuteni yksityisenä henkilönä ja kansalaisena.»

»Olette siis laatinut tulenaran ehdotuksenne yksityisenä miehenä ja
kansalaisena?»

»Juuri niin,»

»Miksi siis olette nimikirjoituksenne alle merkinnyt arvoksenne:
_sotaministeri_?»

»Koska halusin osoittaa kansalliskokoukselle, että olen valmis
ministerinä kannattamaan, mitä olen yksityisenä kansalaisena
ehdottanut.»

»Hyvä herra», huomautti Dumouriez, »tekonne on sekä huonon kansalaisen
että huonon ministerin teko».

»Hyvä herra», vastasi Servan, »sallikaa minun itseni arvostella
asioita, joka ovat omantunnon kysymyksiä.

Jos tarvitsen tuomaria näin arkaluontoisessa asiassa, koetan järjestää
niin, ettei sen tuomarin nimi ole Dumouriez.»

Dumouriez kalpeni ja astui askelen Servania kohden. Tämä kosketti
kädellä miekkansa pontta. Dumouriez teki samoin.

Tällöin astui kuningas sisälle. Hän ei tiennyt vielä Servanin
ehdotuksesta.

Kaikki olivat vaiti.

Seuraavana päivänä keskusteltiin kansalliskokouksessa ehdotuksesta,
että kaksikymmentä tuhatta vapaaehtoista majoitettaisiin Pariisiin.

Kuningas ihan jähmettyi, kun hän kuuli tämän uutisen, ja kutsutti
puheilleen Dumouriezin.

»Te olette uskollinen palvelija», sanoi hän, »ja minä tiedän, kuinka te
olette ajanut kuninkuuden etuja Servan-heittiötä vastaan».

»Kiitän teidän majesteettianne», vastasi Dumouriez.

Lyhyen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

»Tietääkö kuningas, että ehdotus on hyväksytty?»

»En», vastasi kuningas, »enkä siitä väiltäkään. Olen päättänyt
sovelluttaa tähän tapaukseen kielto-oikeuttani.»

Dumouriez ravisti päätänsä.

»Ettekö ole samaa mieltä, hyvä herra?» kysäisi kuningas.

»Sire», vastasi Dumouriez, »voimatta millään keinoin tehdä
vastarintaa, kansan enemmistön epäluulon, jakobiinien raivon ja
tasavaltalaispuolueen syvämietteisen politiikan maalitauluna te
julistaisitte sillä teollanne ilmisodan».

»Tulkoon vain ilmisota! Koska käyn sotaa ystäviäni vastaan, voin käydä
sitä myöskin vihollisiani vastaan.»

»Sire, edellisessä teillä on kymmenen voiton, jälkimäisessä yhtä monta
tappion mahdollisuutta.»

»Ettekö siis tiedä, mitä tarkoitusta varten ne kaksikymmentä tuhatta
miestä tänne kerätään?»

»Jos teidän majesteettinne sallii minun puhua vapaasti viisi minuuttia,
toivon voivani todistaa teille, etten ainoastaan tiedä, mitä niillä
tahdotaan teettää, vaan lisäksi arvaan, mitä tulee tapahtumaan.»

»Puhukaa, herra», sanoi kuningas, »minä kuuntelen».

Ja nojaten kyynärpäänsä nojatuolin käsipuuhun ja tukien päätänsä
kämmentä vasten Ludvig XVI kuunteli.

»Sire», aloitti Dumouriez, »ne, jotka ovat panneet alulle tämän asian,
ovat yhtä paljon isänmaan kuin kuninkaan vihollisia».

»No, nyt myönnätte sen itsekin!» keskeytti kuningas.

»Menen vielä pitemmälle ja väitän, että sen toteuttaminen saa aikaan
suuria onnettomuuksia.»

»Entä sitten?»

»Sallikaa, sire...»

»Jatkakaa, jatkakaa!»

»Sotaministeri on menetellyt hyvin rikollisesti vaatiessaan
kerättäväksi Pariisin lähistölle kaksikymmentätuhatta miestä, vaikka
armeijamme muutenkin ovat heikot, rajamme uhatut ja kassamme tyhjät.»

»Niin, niin, rikollisesti kylläkin», vahvisti kuningas.

»Eikä vain rikollisesti, sire, vaan lisäksi typerästi, mikä on vielä
pahempaa! Onhan varomatonta ehdottaa kansalliskokoukselle kerättäväksi
tänne kuriton lauma vetoamalla sen yltiöisänmaallisiin tunteisiin,
sillä ensimmäinen kunnianhimoinen seikkailija voi käyttää sitä
hyväkseen.»

»Ah, Servanin takana on Gironde.»

»Niinpä kyllä», myönsi Dumouriez, »mutta Gironde ei siitä hyödy, sire».

»Ehkä feuillantit hyötyvät, vai kuinka?»

»Ei kumpikaan puolue, mutta kyllä jakobiinit, joiden kannattajia on
kaikkialla valtakunnassa ja joilla noiden parinkymmenen tuhannen
vapaaehtoisen joukossa on kenties yhdeksäntoistatuhatta opetuslasta.
Uskokaa minua, sire, tuo päätös kaataa päätöksentekijät.»

»Jos olisin siitä varma, tuntisin saaneeni melkein täyden lohdutuksen!»
huudahti kuningas.

»Minun käsittääkseni, sire, se päätös on, vaarallinen kansalle,
kuninkaalle, kansalliskokoukselle ja etenkin sen aikaansaajille, joiden
rangaistukseksi se koituu. Siitä huolimatta neuvon teitä vahvistamaan
sen. Se on keksitty niin ovelasti, että luulen, sire, sen lähteneen
jonkin naisen päästä.»

»Rouva Rolandin varmaankin? Mikseivät naiset kehrää ja kudo sukkia sen
sijaan että sekaantuvat politiikkaan?»

»Mitä sille voi, sire! Maintenon, Pompadour ja du Barry ovat
vieroittaneet naiset entisistä askareistaan. Päätösehdotus on
sommiteltu perin viekkaasti, siitä kiisteltiin kiihkeästi, ja se
hyväksyttiin intomielisesti. Kaikki ovat villissä tämän onnettoman
päätöksen taida. Jos esitätte kieltonne, pannaan se silti täytäntöön.
Kahdenkymmenentuhannen asemasta, jotka kerätään laillista tietä ja
joita siis voidaan pitää edes jonkunlaisessa kurissa, maakunnista
saapuu lähestyvän liittojuhlan johdosta neljäkymmentätuhatta,
jotka voivat yhdellä iskulla kumota perustuslain, hajoittaa
kansalliskokouksen ja kaataa valtaistuimen... Jos olisimme voittajia
sensijaan että olemme voitettuja», lisäsi Dumouriez alentaen ääntänsä,
»jos voisin jollakin verukkeella antaa Lafayettelle ylipäällikkyyden ja
satatuhatta miestä hänen käytettäväkseen, niin sanoisin: 'Sire, älkää
vahvistako sitä!' Meidät on lyöty ulkona ja sisällä, ja siksi sanon:
'Sire, vahvistakaa se!'»

Tällöin koputettiin huoneen ovelle.

»Sisään!» kehoitti Ludvig XVI.

Tulija oli kamaripalvelija Thierry.

»Sire», sanoi tämä, »oikeusministeri Duranthon pyytää puhutella teidän
majesteettianne».

»Mitä hän haluaa? Käykää katsomassa, Dumouriez.»

Kenraali poistui.

Tällöin kuningattaren puolelle johtavan oven verho työntyi syrjään, ja
Marie-Antoinette astui esille.

»Sire, sire», sanoi hän, »pysykää lujana! Dumouriez on jakobiini kuten
muutkin! Hän on pitänyt päässänsä punaista myssyä! Tiedättehän lisäksi,
että mieluummin tuhoudun ilman Lafayettea kuin pelastun hänen avullaan!»

Kun Dumouriezin askelten ääni lähestyi ulkoa, painui oviverho takaisin
ja näky katosi.




XI

Kuninkaan kielto-oikeus


Kun verho oli painunut paikoilleen, aukeni ovi.

»Sire», ilmoitti Dumouriez, »Vergniaudin ehdotuksesta on pappeja
koskeva asetus hyväksytty».

»Haa», huudahti kuningas ja nousi, »tämä on salaliitto! Mitä siinä
asetuksessa sanotaan?»

»Asetus on tässä, sire. Duranthon oli tuomassa sitä teille. Arvelin,
että teidän majesteettinne suvaitsisi lausua siitä oman yksityisen
käsityksensä, ennenkuin siitä keskusteltaisiin ministeriön istunnossa.»

»Olette menetellyt järkevästi. Antakaahan se paperi tänne.»

Ja kiihtymyksen värähdyttämällä äänellä kuningas luki asetuksen, jonka
sanamuodon lukija jo tuntee.

Luettuaan kuningas rutisti paperin ja viskasi sen kauas lattialle.

»Minä en vahvista milloinkaan mokomaa asetusta!» kivahti hän.

»Suokaa anteeksi, sire», rohkeni Dumouriez huomauttaa, »että jälleen
olen eri mieltä kuin teidän majesteettinne».

»Hyvä herra», virkkoi kuningas, »voin epäröidä politiikkaa koskevissa
asioissa, mutta uskonnollisissa kysymyksissä en milloinkaan!
Valtiollisia seikkoja arvostelen älyni mukaan, ja äly voi pettää.
Uskonnon asioissa noudatan omantunnon ääntä, ja omatunto on pettämätön!»

»Sire», huomautti Dumouriez, »vuosi sitten te vahvistitte pappien valaa
koskevan asetuksen».

»Niinpä tein», myönsi kuningas, »mutta minut pakotettiin!»

»Sire, silloin teidän olisi pitänyt esittää kieltonne. Jälkimäinen
asetus on edellisen johdonmukainen seuraus. Edellinen on aiheuttanut
kaikki Ranskan onnettomuudet. Jälkimäinen on näiden onnettomuuksien
lääke, se on kova, mutta ei julma. Edellinen oli uskontoa koskeva
laki, se loukkasi ihmisen vapautta määrätä kantansa jumalanpalvelusta
koskevissa kysymyksissä. Jälkimäinen on poliittinen laki, joka
kajoaa vain kuningaskunnan turvallisuuteen ja rauhaan. Se turvaa
vannomattomien pappien elämän vainolta. Teidän kieltonne ei pelasta
heitä, päinvastoin te riistätte siten heiltä lain suojan, panette
heidät alttiiksi verilöylyille, yllytätte ranskalaisia ryhtymään heidän
teurastajikseen. Minun käsitykseni, sire — suokaa anteeksi soturin
suorasukaisuus — minun käsitykseni on siis, että koska teitte virheen —
uskallan sen sanoa — vahvistaessanne pappien valaa koskevan asetuksen,
teidän kieltonne, sovellutettuna tähän toiseen asetukseen, joka voisi
tyrehdyttää puhkeamaisillaan olevan veritulvan, raskauttaisi teidän
majesteettinne omaatuntoa kaikilla niillä rikoksilla, joihin kansa
ryhtyisi.»

»Mutta mihin rikoksiin se ryhtyisi, hyvä herra? Voiko se ryhtyä
törkeämpiin rikoksiin kuin mitä se jo on tehnyt?» kysyi muuan ääni
huoneen perältä.

Dumouriez säpsähti kuullessaan värähtelevän äänen, jonka
metallisoinnusta ja korostuksesta hän tunsi sen kuningattaren ääneksi.

»Ah, madame», sanoi hän, »olisin mieluummin päättänyt tämän asian
kahdenkesken kuninkaan kanssa».

»Herra», virkkoi kuningatar hymyillen Dumouriezille katkerasti ja
luoden kuninkaaseen miltei halveksivan silmäyksen, »aion tehdä teille
vain yhden kysymyksen».

»Minkälaisen, madame?»

»Luuletteko kuninkaan voivan sietää kauempaa Rolandin uhkailuja,
Clavièresin hävyttömyyksiä ja Servanin konnuuksia?»

»En, madame», vastasi Dumouriez, »olen niistä yhtä kiihtynyt kuin
tekin. Ihailen kuninkaan kärsivällisyyttä, ja koska nyt olemme
puuttuneet tähän asiaan, uskallan pyytää kuningasta muuttamaan
ministeriönsä tykkänään toisenlaiseksi».

»Tykkänään?» ihmetteli kuningas.

»Niin. Teidän majesteettinne erottakoon meidät kaikki kuusi ja
valitkoon, jos voi, uudet miehet, jotka eivät kuulu mihinkään
puolueeseen.»

»Ei, ei», sanoi kuningas. »Minä haluan, että te jäätte, te ja kelpo
Lacoste, samoin Duranthon. Mutta tehkää minulle palvelus ja vapauttakaa
minut niistä kolmesta julkeasta vehkeilijästä, sillä minä vakuutan
teille, herra, että kärsivällisyyteni on lopussa.»

»Se on vaarallista, sire.»

»Ja te kavahdatte vaaraa?» ilkkui kuningatar.

»En, madame», vastasi Dumouriez. »Mutta haluan esittää ehtoni.»

»Ehtonne?» toisti kuningatar ylpeästi.

Dumouriez kumarsi.

»Ilmoittakaa ne, herra», kehoitti kuningas.

»Sire», vastasi Dumouriez, »minä olen kolmen puolueen maalitauluna.
Girondelaiset, feuillantit ja jakobiinit pommittavat minua minkä
ennättävät. Olen menettänyt kansansuosion täydellisesti, ja koska
hallitusohjia voi edes hiukan pitää käsissään vain yleisen mielipiteen
kannattamana, voin teille olla todelliseksi hyödyksi vain yhdellä
ehdolla.»

»Mikä se ehto on?»

»Se, sire, että kuulutetaan, minun ja molempien toverien! jääneen
ministeriöön vain vahvistamaan vastikään päätetyt kaksi asetusta.»

»Se ei käy päinsä!» huudahti kuningas.

»Mahdotonta, mahdotonta!» säesti kuningatar.

»Kieltäydyttekö?»

»Pahin vihollisenikaan, hyvä herra», vastasi kuningas, »ei voisi
esittää ankarampia ehtoja kuin te nyt».

»Sire», sanoi Dumouriez, »aatelismiehenä ja soturina vannon, että pidän
niitä välttämättöminä turvallisuudellenne.»

Sitten hän virkkoi kuningattarelle:

»Madame, vaikkette omasta puolestanne sitä tekisikään, vaikka te Maria
Teresian urheana tyttärenä halveksittekin vaaraa ja hänen esimerkkinsä
mukaan olette valmis uhmaamaankin sitä, niin muistakaa, ettette ole
yksin. Ajatelkaa kuningasta, ajatelkaa lapsianne! Sensijaan että
syöksisitte heidät kuiluun liittykää minuun pysäyttääksemme hänen
majesteettinsa sen kuilun partaalla, jonne hänen valtaistuimensa
on kaatumaisillaan! Jos minä» — hän kääntyi puhumaan kuninkaalle —
»jos minä pidin tarpeellisena niiden kahden asetuksen vahvistamista,
ennenkuin hänen majesteettinsa lausui haluavansa vapautua kolmesta
häntä kiusaavasta vehkeilijästä, käsittänette, että pidän sitä
toimenpidettä tuiki välttämättömänä nyt, kun heidät aiotaan karkoittaa
ministeriöstä. Jos karkoitatte heidät vahvistamatta asetuksia, on
kansalla kaksi syytä närkästyä teihin. Se pitää teitä perustuslain
vihollisena ja karkoitettuja ministerejä marttyyreinä, enkä minä takaa,
etteivät parin päivän perästä mitä vakavimmat tapahtumat uhkaisi
sekä kruunuanne että henkeänne. Minä puolestani sanon ennakolta
teidän majesteetillenne, etten siinä tapauksessa voi, en edes teitä
palvellakseni, toimia, en sano vastoin periaatteitani, vaan vastoin
vakaumustani. Duranthon ja Lacoste ovat minun kannallani. En kuitenkaan
puhu heidän nimessään. Minusta henkilökohtaisesti puhuttaessa toistan
mitä olen jo sanonut teille, sire, että jään ministeriöön vain sillä
ehdolla, että teidän majesteettinne vahvistaa molemmat asetukset.»

Kuningas teki kärsimättömän liikkeen. Dumouriez kumarsi ja peräytyi
ovelle päin. Kuningas ja kuningatar vaihtoivat keskenään pikaisen
silmäyksen.

»Herra Dumouriez!» kehoitti kuningatar.

Dumouriez pysähtyi.

»Ajatelkaa toki, kuinka vastenmielistä kuninkaan on vahvistaa asetus,
joka kerää Pariisiin kaksikymmentätuhatta roistoa, sillä nehän voivat
murhata meidät!»

»Madame», vastasi Dumouriez, »myönnän, että vaara on uhkaava. Senvuoksi
sitä on katsottava silmiin arkailematta, mutta sitä ei pidä liioitella.
Asetus säätää, että toimeenpaneva valta valitsee leiripaikan näille
kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, jotka eivät kaikki ole roistoja.
Siinä mainitaan myöskin, että sotaministerin tehtäväksi tulee nimittää
heidän upseerinsa ja päällystönsä.»

»Mutta sotaministerinähän on Servan!»

»Ei, sire, Servanin poistuttua olen minä sotaministeri.»

»Ah, tekö?» huudahti kuningas.

»Tekö rupeatte sotaministeriksi?» kysyi kuningatar.

»Kyllä, madame, ja minä toivon voivani kääntää vihollisianne vastaan
miekan, joka nyt häilyy päänne päällä.»

Kuningas ja kuningatar silmäilivät jälleen toisiaan kuin
neuvotellakseen.

»Olettakaa», jatkoi Dumouriez, »että minä määrään leiripaikaksi
Soissonsin kaupungin, nimitän päälliköksi erään tarmokkaan ja älykkään
kenraaliluutnantin ja hänen apulaisikseen kaksi kelpo marsalkkaa.
Joukko järjestetään pataljooniksi ja kun neljä tai viisi pataljoonaa
on koottu ja aseistettu, suostuu sotaministeri kenraalien pyyntöihin
ja lähettää miehet rajalle. Silloin te huomaatte, sire, että asetus,
joka on harkittu pahassa mielessä, koituukin hyödyksi eikä suinkaan
turmioksi.»

»Mutta», huomautti kuningas, »oletteko varma, että saatte valtuuden
sijoittaa tuon leiripaikan Soissonsiin?»

»Vastaan siitä.»

»Ottakaa siis sotaministerin toimi», sanoi kuningas.

»Sire, ulkoministerinä minulla on vain helppo ja epäsuora vastuu,
mutta toisin on laita sotaministerin. Teidän kenraalinne ovat minun
vihamiehiäni ja te olette vastikään nähnyt heidän heikkoutensa. Minä
joudun vastuuseen heidän harha-askelistaan. Mutta koska asia koskee
teidän majesteettinne henkeä, kuningattaren ja kuninkaallisten lasten
turvallisuutta ja perustuslain loukkaamattomuutta, niin minä suostun.
Olemme siis päässeet yksimielisyyteen kahdenkymmenentuhannen miehen
leirittämistä koskevasta asetuksesta, sire.»

»Jos teistä tulee sotaministeri, luotan teihin täydellisesti.»

»Siirtykäämme nyt pappeja koskevaan asetukseen.»

»Kuten jo sanoin, hyvä herra, sitä en vahvista milloinkaan.»

»Sire, suostuessanne vahvistamaan edellisen käy teidän välttämättömäksi
vahvistaa jälkimäinenkin.»

»Olen hairahtunut kerran ja pahoittelen sitä syvästi, mutta se ei
oikeuta tekemään toista virhettä.»

»Sire, ellette vahvista asetusta, on toinen virheenne edellistä
raskaampi.»

»Sire!» huomautti kuningatar.

Kuningas kääntyi Marie-Antoinetteen päin.

»Tekin, madame?»

»Sire», sanoi kuningatar, »minun täytyy tunnustaa, että kuultuani
herra Dumouriezin selitykset olen tästä kysymyksestä samaa mieltä kuin
hänkin.»

»No, siinä tapauksessa...» aloitti kuningas.

»Siinä tapauksessa, sire...?» toisti Dumouriez.

»Minä suostun, mutta vain sillä ehdolla, että te vapautatte minut niin
pian kuin mahdollista niistä kolmesta vehkeilijästä.»

»Uskokaa minua, sire», vakuutti Dumouriez, »käytän hyväkseni
ensimmäistä sopivaa tilaisuutta. Olen varma, ettei sitä tarvitse kauan
odottaa.»

Tervehdittyään kuningasta ja kuningatarta Dumouriez poistui.
Majesteetit tarkkailivat uuden sotaministeriön lähtöä, kunnes ovi
sulkeutui hänen perässään.

»Te kehoititte minua suostumaan, madame», virkkoi kuningas. »Mitä
teillä nyt on sanottavaa?»

»Vahvistakaa ensin kahdenkymmenentuhannen miehen sijoittamista koskeva
asetus, antakaa hänen leirittää miehet Soissonsiin, sallikaa hänen
hajoittaa ne pataljooniksi ja sitten... niin, sitten katsotte, mitä
teette pappeja koskevalle asetukselle.»

»Mutta jos hän vetoo sanaani, madame?»

»Hyvä! Hän joutuu pahaan pulaan ja siten meidän valtaamme.»

»Päinvastoin, hän juuri pitää meitä vallassaan, madame. Hän on saanut
sanani.»

»Loruja!» sanoi kuningatar. »Siihen kyllä keksitään lääke, kun kerran
ollaan herra de la Vauguyonin oppilaita!»

Hän tarttui kuninkaan käsivarteen ja vei hänet mukanaan viereiseen
huoneeseen.




XII

Tilaisuus


Olemme maininneet, että hetken varsinainen sota riehui Guénégaud-kadun
ja Tuileriein, rouva Rolandin ja kuningattaren välillä.

Omituinen sattuma! Näillä kahdella naisella oli aviomiehiinsä vaikutus,
joka vei kaikki neljä väkivaltaiseen kuolemaan. Mutta kukin kulki
perikatoonsa omaa erikoistietään.

Kertomamme tapahtumat sattuivat kesäkuun 10 päivänä. Seuraavan päivän
iltana Servan tuli hyvin iloisena rouva Rolandin luokse.

»Onnitelkaa minua, hyvä ystävä!» sanoi hän. »Minulle on suotu se
kunnia, että minut on karkoitettu ministeriöstä.»

»Kuinka niin?» ihmetteli rouva Roland.

»Se kävi tarkalleen näin. Tänä aamuna menin kuninkaan puheille
neuvottelemaan eräistä osastoni asioista. Kun se oli selvitetty,
innostuin puhumaan kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä
koskevasta kysymyksestä, mutta...»

»No?»

»Ensimmäiset sanani kuultuaan kuningas kääntyi selin minuun tuiki
pahantuulisen näköisenä. Ja iltapuolella Dumouriez tuli ottamaan
minulta hänen majesteettinsa nimessä sotaministerin salkun.»

»Dumouriez?»

»Hän.»

»Siinä hän näyttelee huonoa osaa, mutta se ei kummastuta minua. Kysykää
mieheltäni, mitä sanoin Dumouriezista silloin, kun olin tavannut hänet
ensimmäisen kerran... Me tiedämme sitäpaitsi, että hän neuvottelee
päivittäin kuningattaren kanssa.»

»Hän on petturi!»

»Ei, hän on kunnianhimoinen. Menkää noutamaan Roland ja Clavières
tänne.»

»Missä on Roland?»

»Vastaanotollaan sisäministeriössä.»

»Mitä te aiotte tehdä sillä välin?»

»Kyhään kirjeen, jonka saatte lukea palattuanne...»

»Te olette tosiaankin se suurenmoinen jumalatar Järki, jota filosofit
ovat jo kauan etsineet!»

»Ja jonka tunnontarkat henkilöt ovat löytäneet... — Älkää palatko ilman
Clavièresia.»

»Se tehtävä voi viivästyttää paluutani.»

»Minä tarvitsen tunnin.»

»Kirjoittakaa! Ja innoittakoon Ranskan henki teidän kynänne!»

Servan lähti. Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun rouva Roland jo istuutui
työpöytänsä ääreen ja kirjoitti seuraavan kirjeen:

 »Sire,

 Ranskan nykyinen tila ei voi kestää kauan, se on murrostilaa,
 jonka väkivaltaisuus on kehittynyt huippuunsa; sen täytyy päättyä
 purkaukseen, josta teidän majesteettinne ei voi olla piittaamatta ja
 joka samalla on tärkeä koko valtakunnalle.

 Koska minulla on kunnia nauttia luottamustanne ja hoidan tointa,
 joka velvoittaa minua lausumaan teille totuuden, uskallan sen lausua
 teille. Se on velvollisuuteni, sillä olette itse sen minulle antanut.
 Ranskalaiset ovat säätäneet itselleen perustuslain, joka on herättänyt
 sekä tyytymättömyyttä että kapinallisuutta. Kansan enemmistö haluaa
 säilyttää sen, on vannonut puolustavansa sitä henkeen ja vereen saakka
 ja nähnyt ilokseen kansalaissodan puhkeavan, joka tarjosi sille
 keinon turvata perustuslakia. Mutta vähemmistö, toivon kannustamana,
 on jännittänyt kaikki voimansa päästäkseen valta-asemaan. Siitä
 on peräisin se sisäinen taistelu lakeja vastaan, se anarkia, jota
 kaikki kunnon kansalaiset vaikeroivat ja pahansuopaiset käyttävät
 aseenaan herjatakseen uutta hallitustapaa. Siitä se hajaannus, joka
 hehkuu kaikkialla, sillä välinpitämättömyyttä ei ilmene missään.
 Halutaan joko perustuslain voittoa tai sen kumoamista, toimitaan
 joko sen säilyttämiseksi tai muuttamiseksi. Pidätyn tutkimasta,
 mitä perustuslaki sellaisenaan on, tarkastaakseni vain, mitä
 olosuhteet vaativat, ja pyrkien arvostelemaan asioita mahdollisimman
 tasapuolisesti koetan osoittaa, mitä olisi tavoiteltava ja mitä on
 suosittava.

 Teidän majesteetillanne oli etuoikeuksia, joiden uskoitte kuuluvan
 kuninkuuteen. Kasvaneena käsitys kannassa, että ne oli säilytettävä,
 ette ole voinut tyytyväisin mielin nähdä, että ne teiltä
 riistettäisiin. Halunne saada ne takaisin oli yhtä luonnollinen
 kuin mielipahanne niiden tuhoamisen johdosta. Nämä tunteet, jotka
 kuuluvat ihmissydämen olemukseen, on otettu mukaan vallankumouksen
 vihollisten laskelmiin. He ovat siis voineet luottaa salaiseen apuun,
 kunnes olosuhteet sallisivat avoimen suojeluksen. Tämä tilanne ei ole
 välttänyt kansan huomiota, ja se on ollut omiaan lietsomaan kansan
 epäluuloa. Teidän majesteettinne on siis joutunut alati ratkaisemaan,
 luopuako entisistä tottumuksistanne, henkilökohtaisista eduistanne
 vaiko tehdä uhraukset, jotka filosofia on sanellut ja välttämättömyys
 vaatinut, toisin sanoin, rohkaistako kapinoivia ärsyttämään kansaa
 vaiko rauhoittaa kansaa yhtymällä siihen. Kaikella on loppu, ja
 epävarmuuden loppuhetki on nyt tullut.

 Voiko teidän majesteettinne nyt liittyä avoimesti niihin, jotka
 pyrkivät muuttamaan perustuslain, vai uhrauduttako jalomielisesti ja
 ehdoitta perustuslain voiton hyväksi? Se on ydinkysymys. Nykyinen
 tilanne tekee sen kysymyksen ratkaisun välttämättömäksi.

 Vaikeatajuista kysymystä, ovatko ranskalaiset kypsiä vapaudelle, ei
 ole paikallaan käsitellä tässä yhteydessä. Sillä nyt ei ole hetki
 arvostella, mitä me olemme sadan vuoden perästä, vaan on katsottava,
 mihin nykyinen sukupolvi pystyy.

 Ihmisoikeuksien julistuksesta on tullut poliittinen evankeliumi
 ja Ranskan perustuslaista uskonto, jonka puolesta kansa on valmis
 kuolemaan. Mielenkiihko onkin joskus johtanut siihen, että se on
 astunut lain tilalle, ja koska lailla ei ole ollut riittävää voimaa
 hillitä häiritsijöitä, ovat kansalaiset itse rangaisseet. Senpä vuoksi
 emigranttien ja niiden henkilöiden omaisuudet, joiden on tiedetty
 edustavan heidän puoluettaan, ovatkin joutuneet alttiiksi tuholle,
 johon kostonhalu on innoittanut. Samasta syystä monet departementit
 ovat kohdelleet ankarasti pappeja, jotka yleinen mielipide on
 tuominnut karkotettaviksi ja jotka se olisi tehnyt uhreiksi.

 Tässä etujen kamppailussa kaikki tunteet ovat saaneet intohimon
 leiman. Isänmaa ei ole enää pelkkä tyhjä sana, jota mielikuvitus on
 huvikseen kaunistellut, vaan todellisuus, joka vaatii uhrauksia, johon
 kiinnytään päivä päivältä yhä lujemmin, koska se tuottaa huolta,
 todellisuus, joka on luotu ankarin ponnisteluin, joka varttuu huolten
 mukana ja jota rakastetaan yhtä paljon sen kalleuden kuin siihen
 sisältyvän toivon vuoksi. Kaikki siihen kohdistuvat hyökkäykset ovat
 omiaan elvyttämään hurmautumista sen puolesta.

 Mille asteelle tämä hurmautuminen kehittyykään hetkellä, jolloin
 isänmaan rajan taakse kertyneet vihollisvoimat käyvät yhteistyöhön
 maan omien vehkeilijöitten kanssa antaakseen sille surmaniskun!

 Valtakunnan kaikissa osissa on kehittymässä valtava jännitys.
 Se puhkeaa hirveällä tavalla, ellei perusteltu luottamus teidän
 majesteettinne aikeihin voi sitä tyynnyttää. Mutta tämä luottamus ei
 synny vakuutuksien nojalla; sen pohjaksi kelpaavat vain tosiseikat.

 Ranskan kansa tajuaa selvästi, että sen perustuslaki säilyy, että
 hallitus saa kaiken sille välttämättömän voiman heti kun teidän
 majesteettinne, haluten ratkaisevasti tämän perustuslain menestymistä,
 tukee lakiasäätävää kansalliskokousta kaikella toimeenpanovallan
 voimalla, poistaa kansan huolestumista herättävät vehkeet ja riistää
 tyytymättömiltä kaiken toivon.

 Vastikään on säädetty kaksi laajakantoista asetusta. Molempien
 päätarkoituksena on juurruttaa yleistä rauhaa ja lujittaa valtion
 hyvinvointia. Jos niiden vahvistaminen lykkääntyy, viriää epäluulo,
 ja jos se lykkääntyy yhä kauemmaksi, kasvaa tyytymättömyys, ja minun
 täytyy sanoa, että _kansan nykyisessä kiihtyneessä mielentilassa
 tyytymättömyys voi johtaa mihin tahansa!_

 Ei ole enää aikaa väistyä, ei ole enää aika viivästellä. Vallankumous
 on tehty ihmismielissä, se täyttyy veren hinnalla ja muurataan sen
 avulla, ellei järkevyys estä onnettomuuksia, jotka vielä voidaan
 välttää.

 Tiedän, että kuvitellaan äärimmäisin keinoin voitavan saada aikaan
 kaikki ja säilyttää kaikki. Mutta kun on turvauduttu väkivaltaan
 kansalliskokouksen masentamiseksi, kun on saatu Pariisi kauhun
 valtaan, kun on levitetty hajaannusta ja pelkoa sen ulkopuolelle,
 silloin koko Ranska nousee närkästyneenä ja repien itsensä riekaleiksi
 kansalaissodan kauhuissa kehittää itsestään sen kammottavan tarmon,
 joka on sekä hyveitten että rikosten äiti ja joka on aina turmioksi
 niille, jotka ovat sen mananneet esille.

 Valtion hyvinvointi ja teidän majesteettinne onni ovat liittyneet
 läheisesti toisiinsa. Mikään mahti ei voi niitä erottaa. Julmat tuskat
 ja varmat onnettomuudet uhkaavat valtaistuintanne, ellette itse
 tue sitä perustuslain pohjalta ja vahvista sitä rauhalla, joka sen
 säilymisen pitäisi meille lopulta hankkia.

 Yleinen mieliala, asioitten kulku, poliittiset syyt, teidän
 majesteettinne oma etu, kaikki siis viittaavat välttämättömyyteen
 liittyä lakiasäätävään kansalliskokoukseen ja tyydyttää kansan
 toivomukset. Ne tekevät välttämättömäksi sen, mitä periaatteet
 osoittavat velvollisuudeksi. Mutta tämän sävyisän kansan luontainen
 tunneherkkyys näkee jo siinäkin kiitollisuuden aiheen. Teitä on
 julmasti petetty, sire, kun teitä on yllytetty vieroksumaan ja
 epäilemään tätä herkkää kansaa. Teitä alituisesti huolestuttamalla
 teidät on saatu tekoihin, jotka vuorostaan ovat hälyttäneet kansan
 levottomaksi. Kunhan se vain näkee, että te olette päättänyt noudattaa
 perustuslakia, josta se odottaa onneaan, saatte siltä pian syvän
 kiitollisuuden.

 Pappien esiintyminen ja ne verukkeet, jotka kiihkoilu panee
 tyytymättömien käteen, ovat aiheuttaneet järkevän lain näitä
 rauhanhäiritsijöitä vastaan. Vahvistakoon teidän majesteettinne sen
 lain! Yleinen rauha vaatii sitä, ja pappien turvallisuus kehoittaa
 siihen. Ellei se laki astu voimaan, on departementtien pakko turvautua
 väkivaltaisiin keinoihin, kuten monin paikoin jo on tapahtunutkin, ja
 ärtynyt kansa johdetaan jälleen äärimmäisiin tekoihin.

 Vihollistemme yritykset, mieltenkuohu, jota on ilmennyt
 pääkaupungissa, kaartinne herättämä tavaton levottomuus, jota on
 ollut omiaan yllyttämään teidän majesteettinne ilmaisema tyytyväisyys
 eräässä julistuksessa, mikä nykyisessä tilanteessa merkitsee tuiki
 epäpoliittista tekoa, Pariisin asema ja rajan läheisyys, kaikki tämä
 on vaatinut ryhdyttäväksi järjestämään leiriä Pariisin läheisyyteen.
 Tämä toimenpide, jonka järkevyyden ja välttämättömyyden kaikki
 oikein ajattelevat myöntävät, odottaa vain teidän majesteettinne
 vahvistusta. Miksi tämä vitkastelu, joka teidän tahollanne näyttää
 hangoittelulta, kun sensijaan kiirehtiminen kiinnittäisi teihin kaikki
 sydämet? Jo nyt Pariisin kansalliskaartin esikunnan yritykset tätä
 toimenpidettä vastaan antavat aihetta olettaa, että se toimi ylemmältä
 taholta tulleesta määräyksestä. Jo nyt eräitten yltiökiihkoisten
 kansanjohtajien julistukset panevat epäilemään heidän toimivan
 liitossa niiden kanssa, joille muka koituu etua perustuslain
 kumoamisesta. Jo nyt yleinen mielipide epäilee kaikkia teidän
 majesteettinne aikeita. Vielä jonkun päivän vitkastelu, ja myrtynyt
 kansa näkee kuninkaassansa vehkeilijäin ystävän ja rikostoverin.

 Vanhurskas taivas! Oletko lyönyt maan mahtajat sokeudella ja saavatko
 he alati vain sellaisia neuvoja, jotka johtavat turmioon?

 Tiedän, että totuuden ankaraa puhetta harvoin kuunnellaan
 valtaistuimen likellä. Tiedän myöskin, että se johtuu siitä, että
 totuuden kieltä puhutaan siellä vain silloin, kun vallankumoukset
 tulevat välttämättömiksi. Ennen kaikkea tiedän, että minun tulee
 puhua sitä kieltä teidän majesteetillenne, eikä vain yksityisenä,
 lainkuuliaisena kansalaisena, vaan ministerinä, jota on kunnioitettu
 teidän majesteettinne luottamuksella tai joka ainakin hoitaa tätä
 luottamusta edellyttävää tointa, enkä tunne mitään syytä, joka voisi
 estää minua täyttämästä tätä omantunnon sanelemaa velvollisuutta.

 Samasta syystä uudistan teidän majesteetillenne varemmin lausumani
 esityksen, kuinka välttämätöntä ja hyödyllistä olisi säätää laki,
 joka velvoittaa ministerineuvoston käyttämään istunnoissaan
 sihteeriä. Jo sellaisenaan, pelkästään lakina, se edellyttäisi sen
 täytäntöönpanoa. Mutta on tärkeätä turvautua kaikkiin keinoihin, jotta
 neuvotteluissa säilyisi vakava henki, järkevyys ja kypsä harkinta,
 ja vastuunalaisten ministerien täytyy jollakin keinoin voida näyttää
 toteen ajatuskantansa. Jos sellainen keino olisi, en olisi tällä
 hetkellä kääntynyt teidän majesteettinne puoleen.

 Elämä ei merkitse mitään ihmiselle, joka ennen muuta haluaa täyttää
 velvollisuutensa. Mutta lähinnä sitä onnellista tietoisuutta, että on
 täyttänyt velvollisuutensa, hän pitää tärkeänä, että hän voi myöskin
 todistaa täyttäneensä sen uskollisesti. Se on niinikään julkisuuden
 miehen velvollisuus.

 Kesäkuun 10 päivänä, IV:nä vapausvuonna.»

Kirje oli valmis. Rouva Roland oli kirjoittanut sen kertaakaan
pysähtymättä. Servan, Clavières ja Roland astuivat huoneeseen.

Muutamin sanoin rouva Roland selosti ystäville suunnitelmansa.

Ystävykset lukisivat kirjeen, ja seuraavana päivänä se luettaisiin
kolmelle poissaolevalle ministerille: Dumouriezille, Lacostelle ja
Duranthonille.

Joko he hyväksyisivät kirjelmän ja allekirjoittaisivat sen Rolandin
mukana tai hylkäisivät sen, missä tapauksessa Servan, Clavières ja
Roland esittäisivät yhteisen erohakemuksen perustellen tekoaan sillä,
että heidän virkatoverinsa olivat kieltäytyneet allekirjoittamasta
kirjelmää, joka heidän mielestään ilmaisi Ranskan todellisen
käsityskannan..

Senjälkeen kirjelmä vietäisiin kansalliskokoukseen. Ranska saisi kuulla
syyn näiden kolmen isänmaallisen ministerin eroon.

Ystävykset lukivat kirjelmän. Kukaan ei nähnyt siinä olevan korjaamisen
varaa. Rouva Rolandin henki oli kuin yhteinen lähde, josta kukin
ammensi isänmaallisuuden elämännestettä.

Mutta toisin oli laita seuraavana päivänä, kun Roland oli lukenut
kirjelmän Dumouriezille, Duranthonille ja Lacostelle.

Kaikki kolme hyväksyivät kirjeen johtavat aatteet, mutta olivat
eriävällä kannalla niiden ilmaisumuodosta. Lopuksi he kieltäytyivät
allekirjoittamasta sitä ja sanoivat olevan parasta puhua asiasta
kuninkaalle.

Se oli vain asian kiertelemistä.

Samana iltana Roland lähetti kuninkaalle kirjelmän, jonka hän oli
allekirjoittanut yksin.

Miltei heti senjälkeen Lacoste ilmoitti Rolandille ja Clavièresille,
että heidät oli erotettu ministeriöstä.

Kuten Dumouriez oli ennustanut, ei tilaisuutta ollut tarvinnut odottaa
kauan. Kuningas ei liioin ollut päästänyt livahtamaan sitä käsistään.

Seuraavana päivänä Rolandin kirjelmä luettiin kansalliskokouksen
puhujalavalta. Samaan aikaan kokoukselle ilmoitettiin Rolandin ja hänen
kahden virkatoverinsa, Servanin ja Clavièresin, ero.

Kansalliskokous julisti suunnattomalla äänten enemmistöllä, että
erotetut ministerit olivat _ansiokkaasti palvelleet isänmaata_.

Näin oli sota julistettu sekä sisällä että ulkona.

Ensimmäiset iskut sivaltaakseen kansalliskokous odotti enää vain, mille
kannalle kuningas asettuisi mainittuihin kahteen asetukseen nähden.




XIII

Herttua de la Vauguyonin oppilas


Samalla hetkellä kun kansalliskokous huutoäänestyksellä päätti kiittää
eroavia ministereitä ja lähettää Rolandin kirjeen monistettuina
kappaleina departementteihin, ilmestyi Dumouriez kansalliskokouksen
ovelle.

Hänet tunnettiin urheaksi mieheksi, muttei tiedetty hänen olevan näin
rohkean.

Hän oli kuullut, mitä kansalliskokouksessa tapahtui, ja tuli nyt, kuten
sanotaan, tarttumaan härkää sarvista.

Saapumisensa verukkeeksi Dumouriez oli turvautunut erääseen
huomattavaan kirjoitukseen, joka käsitteli silloista sotavoimien
tilaa. Sotaministerinä eilispäivästä lähtien hän oli osittain itse
laatinut, osittain kirjoituttanut tämän selostuksen edellisenä yönä. Se
sisälsi syytöksen Servania vastaan tai oikeammin de Gravea ja etenkin
Narbonnea, hänen edeltäjäänsä, vastaan.

Servan oli ollut ministerinä vain kymmenen tai kaksitoista päivää.

Dumouriez tunsi itsensä voimakkaaksi. Hän tuli suoraan kuninkaan luota,
jota hän oli vannottanut pysymään kaksoislupauksessaan ja vahvistamaan
molemmat asetukset. Kuningas oli vastannut ei ainoastaan uudistamalla
lupauksensa vaan lisäksi vakuuttamalla, että kirkonmiehet, joiden
kanssa hän oli neuvotellut omantuntonsa rauhoittamiseksi, olivat kaikki
olleet samaa mieltä kuin Dumouriez.

Sotaministeri astelikin oikopäätä puhujalavalle ja nousi sille koko
salin tohistessa ja ulvoessa. Perille päästyään hän pyysi tyynesti
puheenvuoroa. Puheenvuoro myönnettiin hirveän hälinän vallitessa. Mutta
koska oltiin uteliaita kuulemaan, mitä Dumouriezilla oli sanottavaa,
rauhoituttiin vähitellen.

»Hyvät herrat», aloitti hän, »kenraali Gouvion on surmattu. Jumala
on palkinnut hänen uljuutensa! Hän on kuollut taistelussa Ranskan
vihollisia vastaan. Hän on hyvin onnellinen! Hänen ei tarvitse enää
nähdä meidän hirveää epäsopuamme! Minä kadehdin hänen kohtaloaan.»

Nämä harvat sanat, lausuttuina ylevästi ja syvän alakuloisesti,
tehosivat kansalliskokoukseen. Tämä kuolonsanoma vaihtoi ensimmäisen
tunnelman toiseksi. Käytiin keskustelemaan, millä tavalla
kansalliskokouksen tulisi ilmaista surunvalittelunsa kenraalin
perheelle, ja päätettiin, että puheenjohtaja kirjoittaisi kirjeen.

Senjälkeen Dumouriez pyysi toistamiseen puheenvuoron. Se myönnettiin.

Hän otti taskustaan paperin. Mutta tuskin hän oli lukenut otsikon,
_Selostus sotaministeriön toiminnasta_, kun girondelaiset ja jakobiinit
alkoivat ulvoa estääkseen lukemisen.

Mutta hälinästä piittaamatta ministeri luki johdannon niin lujalla ja
selvällä äänellä, että kaikki kuulivat sen olevan tähdätyn puolueita
vastaan ja puhuvan kunnioituksesta, jota ministerille on osoitettava.

Moinen järkkymättömyys oli omiaan kiihdyttämään Dumouriezin
kuulijakuntaa, vaikkapa se olisi ollutkin vähemmän ärtyneessä vireessä
kuin nyt.

»Kuuletteko?» huudahti Guadet. »Hän luulee jo olevansa niin varma
mahdistaan, että rohkenee antaa meille neuvoja!»

»Miksikä en?» vastasi Dumouriez, rauhallisesti kääntyen keskeyttäjäänsä
päin.

Olemme jo ammoin sitten sanoneet, että Ranskassa on järkevintä osoittaa
rohkeutta. Dumouriezin rohkeus tehosi hänen vastustajiinsa. Kaikki
vaikenivat, tai ainakin haluttiin kuunnella häntä. Ja niinpä häntä
kuunneltiinkin.

Selostus oli älykäs, valaiseva ja taitavasti sepitetty. Niin
nurjamielisiä kuin oltiinkin ministeriä kohtaan, taputettiin kahdesti
käsiä.

Lacuée, joka oli sota-asiainvaliokunnan jäsen, nousi vastaamaan
Dumouriezille. Tämä kääri paperinsa kokoon ja työnsi sen rauhallisesti
taskuunsa.

Girondelaiset äkkäsivät tämän liikkeen. Muuan heistä huusi:

»Katsokaa petturia! Hän työntää selostuksen taskuunsa! Hän aikoo paeta
selostuksineen... Estäkää se! Se paperi hänet kaataa!»

Dumouriez, joka ei ollut vielä liikahtanutkaan ovelle päin, otti
selostuksen esille ja antoi sen vahtimestarille.

Sihteeri sieppasi sen heti, levitti auki ja tapaili allekirjoitusta.

»Hyvät herrat», huomautti sihteeri, »selostusta ei ole allekirjoitettu!»

»Hänen on allekirjoitettava se!» kuului kaikilta tahoilta.

»Se olikin aikomukseni», vastasi Dumouriez. »Se onkin laadittu niin
tunnontarkasti, etten epäröi sitä allekirjoittaa. Tuokaa mustetta ja
kynä!»

Hänelle ojennettiin mustetta tiukkuva kynä. Hän nosti jalkansa
puhujakorokkeen astinlaudalle ja allekirjoitti selostuksen, pitäen sitä
polvellaan.

Vahtimestari aikoi ottaa sen häneltä, mutta Dumouriez työnsi käden
syrjään ja vei sen itse pöydälle. Sitten hän meni, lyhyin askelin ja
tuolloin tällöin pysähtyen, salin halki ja poistui ovesta, joka oli
vasemmiston tuolirivin alla.

Toisin kuin hänen tullessaan, jolloin huudot ja ulina olivat täyttäneet
salin, hänen lähtiessään vallitsi salissa haudanhiljaisuus.

Parvekeyleisö kiiruhti käytäville nähdäkseen miehen, joka vastikään oli
uhmannut koko kansalliskokousta. Feuillants-pengermän portin edessä
hänen ympärilleen kertyi kolme-neljäsataa henkilöä, jotka tunkeilivat
hänen lähelleen pikemmin uteliaina kuin äkeissään, ikäänkuin olisivat
aavistaneet, että hän kolme kuukautta myöhemmin pelastaisi Ranskan
Valmyssa.

Muutamia kuningasmielisiä edustajia poistui yksitellen kokoussalista.
He riensivät Dumouriezin luokse. He eivät epäilleet enää, ettei
Dumouriez ollut heikäläisiä. Sitä Dumouriez olikin aavistanut, ja
senvuoksi hän oli saanut kuninkaan lupaamaan vahvistaa molemmat
asetukset.

»No, kenraali», sanoi muuan heistä, »siellä oli piru irti!»

»Sitä ei sovi kummastella», vastasi Dumouriez, »sillä pirun jälkeläisiä
ne tietääkseni ovatkin!»

»Tiedättekö», virkkoi toinen, »että kansalliskokous aikoo lähettää
teidät Orleansiin ja nostaa teitä vastaan kanteen?»

»Hyvä on», sanoi Dumouriez. »Tarvitsenkin jo lomaa. Siellä saan kylpeä,
juoda piimää ja kyllikseni levätä.»

»Kenraali», selitti kolmas, »nyt on päätetty painattaa selostuksenne».

»Sitä parempi! Se typeryys tuo puolelleni kaikki tasapuolisesti
arvostelevat ihmiset.»

Tämän seurueen saattamana ja tällaisia haastellen hän saapui palatsiin.

Kuningas otti hänet vastaan ystävällisesti, sillä Dumouriez oli nyt
täydelleen paljastettu.

Uusi ministeriö oli koolla.

Erottaessaan Servanin, Rolandin ja Claviéresin Dumouriez oli samalla
suunnitellut heidän paikkansa täyttämistä.

Sisäministeriksi hän oli ehdottanut Montpellierissä syntynyttä
Mourguesia, joka oli protestantti, monen akatemian jäsen, entinen
feuillantti, mutta sittemmin eronnut kerhosta. Kuningas oli hyväksynyt
hänet.

Ulkoministeriksi Dumouriez oli ehdottanut de Mauldea, Sémonvilleâ tai
Naillacia. Kuningas oli valinnut viimemainitun.

Rahaministeriksi Dumouriez oli ehdottanut Vergennesiä, entisen
ministerin veljenpoikaa.

Vergennes tyydytti täydellisesti kuningasta, joka lähetti heti
häntä noutamaan. Mutta Vergennes kieltäytyi ilmaisten samalla syvän
kiintymyksensä kuninkaaseen.

Silloin oli päätetty, että sisäministeri hoitaisi toistaiseksi myöskin
rahaministerin tointa ja Dumouriez niinikään väliaikaisesti huolehtisi
ulkoministerin tehtävistä, koska Naillac ei oleskellut tällöin
Pariisissa.

Nämä neljä ministeriä, jotka täysin oivalsivat tilanteen vakavuuden,
olivat sopineet, että jos kuningas ei pitäisi lupaustaan, jonka
hinnalla Servan, Claviéres ja Roland oli karkoitettu ministeriöstä, he
pyytäisivät eroansa.

Uusi ministeriö oli siis koolla.

Kuningas tiesi jo, mitä kansalliskokouksessa oli tapahtunut, onnitteli
Dumouriezia tämän osoittaman ryhdikkyyden johdosta, vahvisti heti
kahdenkymmenentuhannen miehen leirittämistä koskevan asetuksen, mutta
lykkäsi seuraavaksi päiväksi pappeja koskevan asian ratkaisun.

Lykkäyksen syyksi hän mainitsi omantunnonarvelut, joista hän aikoi
puhua rippi-isälleen.

Ministerit silmäilivät toisiaan. Ensimmäinen epäily hiipi heidän
sydämeensä. Mutta kun tarkoin ajatteli, tarvitsi kuninkaan herkkä
omatunto hyvinkin tämän viivytyksen rauhoittuakseen.

Seuraavana päivänä ministerit palasivat edellisen päivän kysymykseen.

Yö oli tehnyt tehtävänsä. Kuninkaan tahto, ehkei omatunto, oli
vahvistunut. Hän selitti sovelluttavansa kielto-oikeutta tähän
asetukseen.

Kaikki neljä ministeriä — Dumouriez ensimmäisenä, koska kuningas oli
lausunut sitovan lupauksensa juuri hänelle — puhuivat kuninkaalle
kunnioittavasti, mutta lujasti.

Kuningas kuunteli heitä sulkien silmänsä ja esiintyen sennäköisenä,
joka on tehnyt päätöksensä. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän:

»Hyvät herrat, olen kirjoittanut kansalliskokouksen puheenjohtajalle
kirjeen ilmoittaakseni hänelle päätökseni. Joku teistä saa sen
varmentaa nimikirjoituksellaan ja _kaikki neljä viette sen_
kansalliskokoukseen.»

Tämä määräys oli täydellisesti entisen hallitustavan mukainen, mutta
kajahti ikävältä perustuslaillisten ja siis vastuunalaisten ministerien
korvissa.

»Sire», sanoi Dumouriez neuvoteltuaan katsein virkatoveriensa kanssa,
»onko teillä muuta määrättävää?»

»Ei», vastasi kuningas.

Ja hän poistui.

Ministerit jäivät ja neuvoteltuaan tovin päättivät kokoontua uudelleen
seuraavana päivänä kuninkaan luokse. He sopivat, ettei ryhdyttäisi
enempiin selvittelyihin, vaan esitettäisiin yhteinen eronpyyntö.

Dumouriez meni kotiinsa. Kuninkaan oli miltei onnistunut vetää
nenästä häntä, ovelaa politikkoa, luihua valtiomiestä, rohkeaa
vehkeilijäkenraalia!

Kotona hän sai käsiinsä kolme kirjettä, joiden kyhääjät mainitsivat,
että Saint-Antoinen korttelissa kansa liikehti ja että Santerren luona
pidettiin neuvotteluja.

Hän kirjoitti heti kuninkaalle ja ilmoitti tälle, mitä oli kuullut.

Tuntia myöhemmin hänelle tuotiin kirjelippu, jossa ei näkynyt kuninkaan
nimikirjoitusta, mutta joka oli hänen käsialaansa.

 »Älkää luulko, hyvä herra, että minua pelotellaan uhkauksilla.
 Päätökseni on peruuttamaton.»

Dumouriez tarttui kynään ja kirjoitti vuorostaan:

 »Sire, arvostelette minua huonosti, jos luulette minun turvautuvan
 moisiin keinoihin. Työtovereillani ja minulla on ollut kunnia
 kirjoittaa teidän majesteetillenne ja pyytää teitä suosiollisesti
 päästämään meidät puheillenne huomenna kello kymmenen aamupäivällä.
 Sitä odotellessa rukoilen teidän majesteettianne valitsemaan minulle
 seuraajan, joka sota-asiain osaston tärkeitten tehtävien vuoksi voisi
 jo neljänkolmatta tunnin kuluttua ryhtyä toimeensa, ja suomaan minulle
 eron.»

Hän lähetti sihteerinsä viemään tämän kirjeen, jotta saisi vastauksen
sitä varmemmin.

Sihteeri odotteli puoliyöhön asti, ja vasta kellon yhtä käydessä hän
palasi tuoden kirjeen, joka kuului:

 »Otan vastaan ministerini huomenna kello kymmenen. Silloin voimme
 puhella kirjeessänne mainituista asioista.»

Palatsissa valmisteltiin ilmeisesti vastavallankumousta. Sillä taholla
oli tosiaan voimiakin, joihin saattoi luottaa.

Oli perustuslaillinen kaarti, jonka kuusituhatta miestä tosin oli
erotettu, mutta silti valmiina kokoontumaan ensimmäisen hälytysmerkin
saatuaan. Edelleen seitsemän- kahdeksantuhatta Ludvig pyhän järjestön
ritaria, joiden punainen nauha oli yhteisenä tunnusmerkkinä. Lisäksi
kolme sveitsiläispataljoonaa, kussakin tuhatkuusisataa miestä, oikea
valiojoukko, jonka soturit olivat järkähtämättömiä kuin Helvetian
vanhat kalliot.

Kaiken kukkuroiksi oli Lafayettelta tullut kirje, jossa oli seuraava
lause:

 »Pysykää päätöksessänne, sire! Kun pidätte lujasti yllä valtaa, jonka
 kansalliskokous on teille antanut, saatte nähdä, että kaikki kunnon
 ranskalaiset kerääntyvät valtaistuimenne ympärille!»

 Voitaisiin menetellä seuraavalla tavalla, kuten ehdotettiin:

 Hälytysmerkillä koottaisiin palatsiin perustuslaillisen kaartin
 miehet, Ludvig pyhän järjestön ritarit ja sveitsiläiset.

 Samana päivänä ja samalla hetkellä kaapattaisiin osastojen tykit,
 hajoitettaisiin jakobiini-kerho ja kansalliskokous. Kansalliskaartin
 kuningasmieliset sotilaat kerättäisiin yhteen — näin saataisiin
 arviolta viisitoistatuhatta puoluelaista — ja sitten odotettaisiin
 Lafayettea, joka kolmen päivän pikamarssissa rientäisi Ardenneilta.

 Valitettavasti kuningatar ei halunnut kuulla puhuttavankaan
 Lafayettesta.

 Lafayette edusti maltillista vallankumousta, ja kuningattaren mielestä
 sellainen vallankumous voisi vakaantua, jatkua ja jäädä pysyväksi.
 Jakobiinien vallankumous sensijaan johtaisi kansan äärimmäisiin
 tekoihin eikä voisi kestää kauan.

 Ah, olisipa Charny ollut paikalla! Muttei edes tiedetty, missä
 Charny oli. Ja vaikkapa olisi tiedettykin, olisi tuntunut liian
 nöyryyttävältä, ellei kuningattaresta, niin ainakin naisesta,
 turvautua hänen apuunsa.

 Yö kului linnassa myrskyisenä ja kaikenlaatuisissa neuvotteluissa.
 Puolustus- ja hyökkäysneuvoja oli riittävästi, mutta puuttui kättä,
 joka olisi kyllin jäntevä kokoomaan ja johtamaan niitä.

 Kello kymmeneltä seuraavana aamuna ministerit saapuivat kuninkaan
 puheille.

 Päivä oli kesäkuun kuudestoista.

 Kuningas otti heidät vastaan huoneessaan. Duranthon johti puhetta.
 Kaikkien nimessä ja syvää kunnioitusta ilmaisevalla äänellä hän esitti
 yhteisen eronpyynnön.

 »Niin, minä ymmärrän», vastasi kuningas, »vastuu...»

 »Kuninkaallinen vastuu, sire», huudahti Lacoste.

 »Voitte olla vakuutettu, että olemme valmiit kuolemaan teidän
 majesteettinne puolesta, mutta kuollessamme pappien hyväksi me vain
 kiirehdimme kuninkuuden tuhoa!»

 Ludvig XVI kääntyi puhuttelemaan Dumouriezia.

 »Hyvä herra», sanoi hän, »oletteko edelleenkin samalla kannalla, jonka
 eilen ilmaisitte kirjeessänne?»

 »Olen, sire», vastasi Dumouriez,» ellei uskollisuutemme ja
 kiintymyksemme teihin saa päätöstänne muuttumaan».

 »No niin», virkkoi kuningas synkeästi, »koska päätöksenne on
 horjumaton, myönnän teille eron. Täytän teidän paikkanne.»

 Kaikki neljä kumarsivat. Mourgues oli kirjoittanut erohakemuksensa.
 Hän ojensi sen kuninkaalle. Muut esittivät sen suullisesti.

 Hovimiehet odottelivat eteishuoneessa. He näkivät näiden neljän
 poistuvan miehen ilmeistä, että he olivat saaneet eron.

 Yhdet iloitsivat, toiset kauhistuivat.

 Ilma kävi painostavaksi kuin kuumina kesäpäivinä.

 Kaikki tunsivat rajuilman lähestyvän.

 Tuileriein portilla Dumouriez tapasi kansalliskaartin komentajan, de
 Romainvilliersin. Tämä oli saapunut kaikessa kiireessä ja sanoi ensi
 työkseen:

 »Herra ministeri, olen tullut saamaan ohjeita.»

 »En ole enää ministeri», vastasi Dumouriez.

 »Mutta työläiskortteleissa rahvas liikehtii.»

 »Menkää pyytämään kuninkaalta ohjeita.»

 »On pidettävä kiirettä.»

 »Rientäkää siis! Kuningas myönsi juurikään minulle eron.»

 De Romainvilliers harppasi portaille.

 Kesäkuun 17 päivän aamulla tulivat Dumouriezin luo herrat Chambonnas
 ja Lajard. He saapuivat kuninkaan lähettäminä, Chambonnas noutamaan
 ulkoministerin ja Lajard sotaministerin salkkua.

 Seuraavan päivän, 18:nnen, aamulla kuningas odotti luoksensa
 Dumouriezia päättääkseen tämän kanssa tilit ja kuullakseen selonteon
 eräistä salaisista menoeristä.

 Kun hänen nähtiin ilmestyvän linnaan, arveltiin hänen palaavan
 entiseen toimeensa, ja kaikki riensivät onnittelemaan häntä.

 »Hyvät herrat», virkkoi Dumouriez, »kavahtakaa, sillä edessänne on
 mies, joka ei palaa, vaan joka lähtee. Olen tullut vain tekemään
 lopputiliä.»

 Tungos haihtui hänen ympäriltään.

 Muuan lakeija tuli tällöin ilmoittamaan, että kuningas odotti herra
 Dumouriezia huoneessaan.

 Kuningas oli juhlallisen vakava. Ilmaisiko se tahdonvoimaa vai oliko
 se pettävää turvantunnetta?

 Dumouriez esitti selostuksensa. Kun työ oli päättynyt, nousi hän
 poistuakseen.

 »Te aiotte siis», sanoi kuningas heittäytyen nojatuoliin, »palata
 Lucknerin armeijaan?»

 »Niin aion, sire. Lähden mielelläni tästä kauheasta kaupungista ja
 ikävää tunnen vain sikäli, että jätän teidät tänne vaaraan.»

 »Niin», sanoi kuningas näköjään välinpitämättömänä, »tiedän hyvin,
 mikä vaara minua uhkaa».

 »Teidän pitäisi käsittää, sire», jatkoi Dumouriez, »etten puhu nyt
 henkilökohtaisten etujen kannalta. Kun olen lähtenyt ministeriöstä,
 joudun samalla ikiajoiksi eroon teistä. Kun siis rukoilen teidän
 majesteettianne olemaan sovelluttamatta kielto-oikeuttanne, teen
 sen uskollisena alamaisena, mitä puhtaimman kiintymyksen nimessä,
 isänmaanrakkaudesta, teidän menestystänne, kruununne, kuningattaren
 ja lastenne turvaa ajattelevana kansalaisena sekä kaiken sen nimessä,
 mikä on kallista ja pyhää ihmissydämelle. Itsepintaisuutenne ei
 hyödytä mitään, se vain tuhoaa teidät, sire!»

 »Älkää puhuko siitä enempää», pyysi kuningas kärsimättömästi.
 »Päätökseni on horjumaton.»

 »Sire, sire, samaa sanoitte tässä huoneessa, kun kuningattaren kuullen
 lupasitte vahvistaa molemmat asetukset.»

 »Tein väärin luvatessani sen, herra, ja kadun nyt sitä lupausta.»

 »Sire, toistan vielä — minulla on kunnia nähdä teidän majesteettinne
 viimeistä kertaa. Suokaa siis anteeksi suorasukaisuuteni. Olen
 kolmenkuudetta vuoden ikäinen ja maailmaa kokenut mies. Ette tehnyt
 väärin luvatessanne vahvistaa ne asetukset. Mutta nyt olette väärässä,
 kun kieltäydytte pitämästä lupaustanne... Tunnonherkkyyttänne
 käytetään väärin, sire. Teidät johdetaan kansalaissotaan. Teillä
 ei ole riittävästi voimia, te sorrutte, ja teidän kohtaloanne
 surkutellessaan historia soimaa teitä siitä, että olette aiheuttanut
 Ranskan onnettomuudet.»

 »Ranskan onnettomuudet, hyvä herra?» kertasi Ludvig XVI. »Väitättekö,
 että minua soimataan niistä?»

 »Väitän, sir.»

 »Jumala on silti todistajani, että haluan vain sen menestystä!»

 »En epäile sitä, sire. Mutta te ette ole Jumalalle vastuussa
 ainoastaan aikeittenne vilpittömyydestä, vaan lisäksi siitä tavasta,
 jolla niitä toteutatte. Luulette pelastavanne uskonnon, mutta tuhoatte
 sen. Pappinne surmataan, murskattu kruunu vierii teidän vereenne,
 kuningattaren ja kenties lastennekin vereen. Oi kuningas, kuningas!»

 Nyyhkyttäen Dumouriez kohotti huulilleen käden, jonka Ludvig XVI
 ojensi hänelle.

 Täysin rauhallisesti ja miltei uskomattoman majesteetillisena kuningas
 sanoi:

 »Olette oikeassa, herra. Odotan kuolemaani ja annan jo ennakolta
 anteeksi murhaajilleni. Te olette palvellut minua uskollisesti,
 minä kunnioitan teitä ja kiitän teitä tunteistanne. Hyvästi, herra
 Dumouriez!»

 Kuningas nousi äkkiä ja meni ikkunakomeroon.

 Dumouriez alkoi koota papereitaan saadakseen aikaa tointua ja
 suodakseen kuninkaalle tilaisuuden kutsua hänet takaisin. Sitten hän
 asteli hitaasti ovelle valmiina pyörtämään takaisin Ludvig XVI:n
 ensimmäisestä viittauksesta. Mutta kuninkaan ensimmäiset sanat olivat
 myöskin viimeiset.

 »Hyvästi, herra... eläkää onnellisena!» sanoi Ludvig XVI.

 Näiden sanojen jälkeen Dumouriez ei voinut viivytellä enää hetkeäkään,
 vaan lähti.

 Kuninkuus oli katkaissut viimeisen tukensa. Kuningas oli riisunut
 naamionsa. Paljastetuin kasvoin hän seisoi kansansa edessä.

 Katsokaamme, mitä kansa teki.




 XIV

 Charentonin salainen kokous


 Saint-Antoinen esikaupungissa oli muuan kenraalipukuinen, kookkaalla
 flaamilaishevosella ratsastava mies liikkunut kaiken päivää pitkin
 katuja, puristaen oikealla ja vasemmalla miesten käsiä, hyväillen
 kauniita tyttöjä ja jaellen pikkurahoja poikaviikareille.

 Tämä mies oli yksi Lafayetten kuudesta seuraajasta, pataljoonan
 komentaja Santerre.

 Hänen rinnallaan, kuten ajutantti kenraalinsa rinnalla, ratsasti
 voimakkaan hevosen selässä mies, joka puvusta päätellen oli
 maaseudulta saapunut isänmaanystävä.

 Hänen otsallaan näkyi leveä arpi, ja yhtä suopeasti hymyilevä ja
 ystävällinen kuin oli pataljoonan komentaja, yhtä synkkä ja uhkaavan
 näköinen oli hänen seuralaisensa.

 »Olkaa valmiit, hyvät ystävät! Valvokaa kansan etua! Petturit
 vehkeilevät sen tuhoksi, mutta me pidämme silmät auki», puheli
 Santerre.

 »Mitä meidän on tehtävä, herra Santerre?» kyselivät esikaupunkilaiset.
 »Tiedättehän, että tottelemme teitä! Missä petturit ovat? Opastakaa
 meidät heitä vastaan!»

 »Odottakaa», kehoitti Santerre, »kunnes hetki lyö».

 »Entä milloin hetki lyö?»

 Santerre ei tiennyt, mutta hän vastasi umpimähkään:

 »Olkaa huoleti, hyvät ystävät. Te saatte kyllä siitä ajoissa tiedon.»

 Santerren seuralainen kumartui ratsunsa kaulan yli ja kuiskasi jotakin
 miehille, jotka hän tunsi eräistä merkeistä, ja sanoi näille:

 »Kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuun kahdeskymmenes, kesäkuun
 kahdeskymmenes!»

 Miehet hajaantuivat levittämään tätä tietoa. Kymmenen,
 parin-kolmenkymmenen askelen päässä heidän ympärilleen kertyi väkeä,
 ja suusta suuhun kulki viesti: »Kesäkuun kahdeskymmenes!»

 Mitä tapahtuisi kesäkuun 20 päivänä? Ei tiedetty vielä, mutta
 tiedettiin, että mainittuna päivänä tapahtuisi jotakin.

 Niiden miesten joukossa, joille tämä määräpäivä tiedotettiin, oli
 eräitä, jotka eivät ole vieraita tähänastisen kertomuksemme puitteissa.

 Niitä oli ensinnäkin Saint-Huruge, jonka on nähty lähteneen
 Palais-Royalin puutarhasta lokakuun 5 päivän aamulla johtamaan
 ensimmäistä joukkoa Versaillesiin, Saint-Huruge, aviomies, joka ennen
 vuotta 1789 huomasi olevansa vaimonsa pettämä, sitten oli istunut
 Bastiljissa, päässyt vapaaksi heinäkuun 14:ntenä ja kosti aatelistolle
 ja kuninkuudelle kotoiset onnettomuutensa ja laittoman vangitsemisensa.

 Edelleen Verrières — lukija muistanee hänetkin? Hänet on nähty
 kahdesti, tuo Ilmestyskirjan kyttyräselkä, jonka pää on halki leukaan
 asti: kerran Sèvres-sillan kapakassa naiseksi pukeutuneena Maratin
 ja Aiguillonin herttuan seurassa ja toistamiseen Mars-kentällä vähää
 ennen kuin ammunta alkoi.

 Niitä oli myöskin Fournier, amerikalainen, joka ampui Lafayettea
 vankkuripyörän kehrävarsien välistä ja jonka pyssy ei lauennut.
 Silloin hän päätti iskeä korkeampaan arvohenkilöön kuin
 kansalliskaartin ylipäällikkö oli, ja jottei pyssy toistamiseen
 lipsahtaisi, hän tahtoi iskeä miekalla.

 Edelleen Beausire, joka ei ole käyttänyt hyväkseen suomaamme aikaa,
 parantaakseen tapansa, ja joka oli saanut Olivansa takaisin kuolevan
 Mirabeaun käsistä, niinkuin ritari des Grieux sieppasi Manon Lescautin
 niistä käsistä, jotka nostettuaan hänet hetkeksi liejusta päästivät
 hänet vajoamaan saastaan.

 Niinikään Mouchy, vähäläntä viistoksi syntynyt, ontuva, lenkosääri
 mies, prameillen suunnattomalla kolmivärivyöhyellä, joka peitti puolet
 hänen ruumiistaan, valtuustonjäsen, rauhantuomari ja ties mitä.

 Ja vihdoin Gonchon, rahvaan Mirabeau, joka Pitoun mielestä oli
 vieläkin rumempi kuin ylimystön Mirabeau ja joka katosi rymäkän
 mukana, niinkuin satunäytelmässä häviää tullakseen myöhemmin taas
 esille entistä hirveämpänä, väkivaltaisempana ja myrkyllisempänä,
 pahahenki, jota ei toistaiseksi tarvita näyttämöllä.

 Siinä joukossa, joka oli kerääntynyt Bastiljin raunioille kuin
 toiselle Aventinus-kukkulalle, liikuskeli myöskin muuan nuori, laiha,
 kalpea, silotukkainen, säihkykatseinen mies, yksinäisenä kuin kotka,
 jonka hän, ketään tuntematta ja kaikille tuntemattomana, myöhemmin
 valitsi vertauskuvakseen.

 Se mies oli tykistöluutnantti Bonaparte, joka oli sattumalta
 Pariisissa lomallaan ja josta, kuten muistettaneen, Cagliostro oli
 lausunut Gilbertille eriskummaisen ennustuksen jakobiini-kerhossa.

 Kuka kuohutti ja kiihoitti tätä joukkoa? Muuan rohjoruumiinen mies,
 jonka tukka oli kuin leijonanharja ja jonka ääni möyrysi kuin
 ukonjyly, mies, jonka Santerre kotiin palatessaan tapasi odottelemassa
 — Danton!

 Juuri tällä hetkellä tuo hirveä vallankumousmies — hänet tunnettiin
 toistaiseksi vain siitä hälinästä, jonka hän oli saanut aikaan
 Théâtre-Françaisissa Chénierin Kaarlo IX:tä esitettäessä, ja siitä
 hirveästä kaunopuheisuudesta, jota hän kehitteli kordelierien kerhon
 puhujakorokkeelta — varsinaisesti astui valtiolliselle näyttämölle,
 jolla hän sitten levitti jättiläiskätensä.

 Mistä oli lähtöisin tuon miehen mahti, joka koitui niin kohtalokkaaksi
 kuninkuudelle? Kuningattaren taholta.

 Pitkävihainen itävallatar ei halunnut Lafayettea Pariisin
 pormestariksi. Hän suosi Pétionia, matkatoveria Varennesin
 pakoretkeltä; pormestariksi päästyään tämä mies ensi töikseen
 aloitti taistelun kuninkaan kanssa määräämällä Tuileriein palatsin
 vartioitavaksi.

 Pétionilla oli kaksi ystävää, jotka hän toi mukanaan kaupungintaloon:
 Manuel oikealla ja Danton vasemmalla puolellaan.

 Manuel oli valittu kommuunin prokuraattoriksi ja Danton hänen
 apulaisekseen.

 Vergniaud lausui puhujalavalta Tuilerieitä osoittaen:

 »Tuosta synkeästä palatsista on kauhu monesti lähtenyt yksinvallan
 nimessä; palatkoon se sinne nyt lain nimessä!»

 No niin, hetki oli koittanut muuttaa tuon girondelaispuhujan kaunis
 ja hirveä vertauskuva teoksi ja toimeksi. Kauhu oli manattava esille
 Saint-Antoinen esikaupungista ja työnnettävä hillittömänä, korvaa
 särkevien huutojen ja nyrkkiin puristuneitten kourien kannattelemana
 Katarina di Medicien palatsiin.

 Kuka paremmin kuin se peloittava vallankumouksen taikuri, jonka nimi
 oli Danton, voisi loihtia sen esille?

 Dantonilla oli leveät hartiat, valtava koura, atleetin rinta, jossa
 sykki voimakas sydän. Danton oli vallankumouksien kumahteleva
 isorumpu. Siihen isketyn lyönnin hän vyörytti heti mahtavana
 värähdyksenä rahvaan sekaan, joka humaltui sen pauhusta. Danton
 oli yhtäältä kosketuksessa kansan kanssa Hébertin välityksellä,
 toisaalta Orleansin herttuan välityksellä suhteissa valtaistuimeen.
 Seisten kadunkulmissa hoilaavien kamasaksojen ja valtaistuimen
 juurella liikkuvan kuninkaallisen prinssin välissä Dantonilla oli
 edessään täydellinen näppäimistö, jonka kaikki koskettimet liittyivät
 yhteiskunnalliseen säikeeseen.

 Silmätkäämme sitä asteikkoa. Siinä on kaksi oktaavia, ja kaikki kielet
 sointuvat Dantonin mahtavaan, ääneen.

 Hébert, Legendre, Gonchon, Rossignol, Momoro, Brune, Huguenin,
 Rotondo, Santerre, Fabre-d'Eglantine, Camille Desmoulins, Dugazon,
 Lazouski, Sillery, Genlis, Orleansin herttua.

 Ja huomatkaa tarkoin, että olemme esittäneet tässä vain näkyvät
 rajamerkit. Kuka voi sanoa, kuinka matalalle ja korkealle tämä mahti
 voi sivuuttaa rajat, joita silmämme ei näe?'

 Kuinka tahansa, tämä mahti se lietsoi Saint-Antoinen esikaupungin
 liikkeelle.

 Jo kesäkuun 16 päivänä muuan Dantonin mies, puolalainen Lazouski,
 kommuunin jäsen, pani asian alulle.

 Hän ilmoitti kommuunin neuvostolle, että Saint-Antoinen ja
 Saint-Marceaun esikaupungit aikoivat kesäkuun 20 päivänä esittää
 kansalliskokoukselle ja kuninkaalle anomuksen sen johdosta, että
 kuningas oli kieltäytynyt vahvistamasta pappeja koskevaa asetusta, ja
 istuttaa Feuillants-pengermälle vapaudenpuun muistoksi Pallohuoneen
 istunnosta kesäkuun 20 päivältä 1789.

 Neuvosto epäsi valtuuden.

 »Se tehdään ilman valtuutta», kuiskasi Danton Lazouskin korvaan.

 Ja Lazouski toisti ääneen:

 »Se tehdään ilman valtuutta!»

 Kesäkuun 20 päivällä piti olla kaksinainen merkitys: näkyvä ja
 salainen.

 Edellinen olisi veruke: kuninkaalle esitettäisiin anomus ja
 vapaudenpuu istutettaisiin.

 Jälkimäinen, josta tiesivät vain harvat valitut, tarkoitti seuraavaa:
 Ranska olisi pelastettava Lafayetten ja feuillanttien käsistä ja
 parantumattomalle kuninkaalle, tuolle vanhan järjestelmän kuninkaalle,
 oli huomautettava, että on sellaisia poliittisia myrskyjä, joihin
 yksinvaltias voi hukkua valtaistuimineen, kruunuineen ja omaisineen,
 niinkuin valtameren kurimukseen laiva uppoo miehistöineen päivineen.

 Kuten sanottu, Danton odotteli Santerrea tämän kotona
 myymäläkamarissa. Edellisenä päivänä hän ohi lähettänyt Legendren
 mukana viestin, että Santerren tulisi seuraavana päivänä panna alulle
 kansannousu Saint-Antoinen esikaupungissa.

 Aamupäivällä oli Billot tullut tämän isänmaallisen oluenpanijan luo,
 tehnyt tunnusmerkin ja ilmoittanut, että valiokunta oli määrännyt
 hänet koko päiväksi Santerren seuraan.

 Niinpä Billot, joka tekeytyi vain Santerren ajutantiksi, tiesi enemmän
 kuin Santerre itse.

 Danton tuli sopimaan Santerren kanssa tapaamisesta seuraavana yönä
 Charentonissa pienessä talossa, joka oli rakennettu Marnen oikealle
 rannalle joen yli menevän sillan päähän.

 Siellä he tapasivat toisensa, nämä arvoituksellisten ja tuntemattomien
 vaiheitten miehet, jommoisia alati näkee johtamassa kapinavyöryn
 kulkua.

 Kaikki saapuivat paikalle täsmällisesti.

 Näiden miesten intohimot olivat erilaisia. Millaisista lähteistä ne
 hersyivät? Siitä asiasta voisi kirjoittaa synkän historian. Eräät
 työskentelivät vapaudenrakkaudesta, monet, kuten Billot, kostaakseen
 kärsimänsä vääryydet, enemmistö kostonhalusta, kurjuuden ja huonojen
 vaistojen yllyttämänä.

 Rakennuksen toisessa kerroksessa oli lukittu huone, johon vain
 johtajilla oli oikeus päästä. He lähtivät sieltä eväinään tarkat,
 huolitellut, ratkaisevat toimintaohjeet, ikäänkuin pyhätöstä, missä
 joku tuntematon jumala jakeli tuomioitaan.

 Suunnaton Pariisin-kartta oli levitetty pöydälle.

 Dantonin sormi osoitti lähteet ja paikat, missä sivujoet yhtyisivät,
 ja virtojen kulkusuunnan, niiden ihmisvirtojen kulun, jotka paria
 päivää myöhemmin hukuttaisivat Pariisin tulvaan.

 Bastiljin tori, johon Saint-Antoinen esikaupunki, Arsenaali-korttelin
 ja Saint-Marceaun kadut johtavat, oli määrätty kokoontumispaikaksi.
 Verukkeena oli kansalliskokous, päämääränä Tuileriein palatsi.

 Bulevardi oli se leveä ja varma uoma, jossa tämä kuohuva vuo virtaisi.

 Kullekin määrättiin asema, ja kun kaikki olivat luvanneet saapua
 määräpaikalleen, hajaannuttiin.

 Yleiseksi tunnussanaksi hyväksyttiin: »Palatsin tuho!»

 Mutta miten kaikki järjestettäisiin? Sitä ei tiedetty vielä.

 Kesäkuun 19 päivän kuluessa joukkoja kertyi Bastiljin aukiolle,
 Arsenaalin tienoille ja Saint-Antoinen esikaupunkiin.

 Äkkiä tämän joukon keskelle ilmestyi rohkea ja peloittava amatsooni,
 punaisiin puettu, vyössä pistooli ja kupeella sapeli, joka myöhemmin,
 kahdeksantoista haavaa viillettyään, lopulta työntyi Suleaun sydämeen.

 Tämä amatsooni oli Théroigne de Méricourt, Liègen kaunotar.

 Olemme nähneet hänet Versaillesin tiellä lokakuun 5 päivänä. Mitä hän
 oli puuhannut sen jälkeen?

 Liègessâ oli puhjennut kapina. Théroigne tahtoi auttaa
 synnyinseutuaan. Leopoldin kätyrit vangitsivat hänet matkalla, ja
 puolitoista vuotta hän oli istunut Itävallan vankiloissa.

 Oliko hän karannut? Oliko hänet vapautettu? Oliko hän sahannut poikki
 rautaristikot? Oliko hän lahjonut vartijan? Kaikki se on yhtä hämärää
 kuin hänen elämänsä alku, hirveää kuten sen loppukin.

 Kuinka tahansa, hän oli palannut. Hän oli nähtävissä. Rikkaitten
 rakastajattaresta oli tullut rahvaan ilotyttö. Ylimystö oli antanut
 hänelle kullan, jolla hän osti terävät säilät ja hienotakeiset
 pistoolit iskeäkseen niillä vihollisiinsa.

 Rahvas tunsi hänet ja tervehti häntä raikuvin huudoin.

 Kaunis Théroigne tuli hyvään aikaan, sopivaan asuun puettuna,
 seuraavan päivän veriseen juhlaan.

 Saman päivän illalla kuningatar näki hänen ratsastavan
 Feuillants-pengermällä. Kaunotar kiiti Bastiljin aukiolta
 Champs-Elyséesille, rahvaan kokouksesta isänmaalliseen juhlaan.

 Tuileriein ullakkokerroksesta, jonne kuningatar huudot kuullessaan
 oli noussut, hän näki katetut pöydät. Viini virtasi vuolaana,
 isänmaalliset laulut kajahtelivat, ja aina kun kohotettiin malja
 kansalliskokoukselle, Girondelle ja vapaudelle, vieraat puivat nyrkkiä
 Tuilerieille.

 Näyttelijä Dugazon lauloi kuninkaasta ja kuningattaresta sepitettyjä
 renkutuksia, ja palatsiin saakka kuningas ja kuningatar voivat kuulla
 suosionosoitukset, jotka seurasivat jokaista kertosäettä.

 Keitä olivat nämä pöytävieraat?

 Marseillesta eilen saapuneita liittolaisia, jotka Barbaroux oli tuonut.

 Kesäkuun 18:ntena pääsi alkuun Pariisissa elokuun 10:si.




 XV

 Kesäkuun 20 päivä


 Päivä valkenee varhain kesäkuussa. Jo kello viisi aamulla pataljoonat
 olivat koolla.

 Tällä kertaa rymäkkä oli järjestettyä toimintaa; se näytti
 säännölliseltä rynnäköltä.

 Joukko tunnusti päälliköt, alistui käskyihin; se oli sijoitettu
 määräpaikoille, jaettu arvoasteihin ja saanut liput.

 Santerre oli ratsain, esikaupunkilais-esikuntansa ympäröimänä.

 Billot pysytteli hänen rinnallaan. Jokin salainen mahti tuntui
 määränneen hänet vartioimaan Santerrea.

 Joukko oli jaettu kolmeksi osastoksi.

 Ensimmäistä johti Santerre. Toista komensi Saint-Huruge. Kolmannen
 päällikkönä oli Théroigne de Méricourt.

 Kellon käydessä yhtätoista aamupäivällä tämä suunnaton joukko lähti
 liikkeelle jonkun tuntemattoman miehen tuomasta komennuksesta.

 Bastiljista lähdettäessä siinä oli arviolta kaksikymmentätuhatta
 miestä.

 Tämä joukko oli villi, eriskummainen, hirveä nähtävyys.

 Santerren johtama pataljoona oli parhaiten järjestetty. Siinä näki
 kosolta sotilaspukuja ja jonkun määrän kivääreitä ja pistimiä. Mutta
 molemmat toiset osastot olivat rahvaan armeijaa, ryysyistä, kalpeaa,
 kuihtunutta joukkoa, neljän nälkävuoden laihduttamaa. Näistä neljästä
 vuodesta oli kolme kulunut vallankumouksen merkeissä.

 Sellaisesta kuilusta tämä armeija oli peräisin.

 Eipä senvuoksi näkynytkään univormuja eikä kiväärejä. Riekaleisia
 nuttuja, reikäisiä puseroita, eriskummaisia aseita, jotka oli siepattu
 ensimmäisenä kiukun hetkenä, ensimmäisessä puolustuskuumeessa,
 piikkejä, hankoja, taittokärkisiä keihäitä, kahvattomia miekkoja,
 pitkiin sauvoihin sidottuja puukkoja, piilukirveitä, muurausvasaroita,
 suutarinveitsiä — sellainen oli ulkoasu ja aseistus.

 Lippunaan se kuljetti hirsipuuta, josta punoksen varassa heilui
 kuningatarta muka esittävä nukke; — häränpää, jonka sarviin oli
 sitaistu paperiliuska riettaine kirjoituksineen; — vasikansydän, joka
 oli lävistetty heinähangon piikillä ja jonka otsikkokirjoituksena oli:
 _Ylimyssydän!_

 Lippujakin sentään oli. Niihin oli töherretty:

    Asetusten vahvistus tai kuolema!
    Isänmaalliset ministerit kutsuttava takaisin!
    Vapise, tyranni, hetkesi on lyönyt!

 Joukko jakaantui Saint-Antoine-kadun kulmassa.

 Santerre ja hänen kansalliskaartinsa työntyivät isolle bulevardille
 — Santerre pataljoonanpäällikön puvussa. Saint-Huruge, hallijätkäksi
 sonnustautuneena ja istuen täysin satuloidun ratsun selässä, jonka
 joku tuntematon tallirenki oli tuonut hänelle, ja Théroigne de
 Méricout, lojuen tykillä, jota miehet paljain käsivarsin laahasivat
 perässään, poikkesivat Saint-Antoinekadulle.

 Vendôme-aukion kautta piti joukkojen yhtyä Feuillants-pengermällä.

 Kolme tuntia kesti tämän joukon marssi. Se tempasi mukaansa niiden
 korttelien asukkaat, joiden kautta kuljettiin.

 Se muistutti virtavia jokia, jotka juoksunsa varrella yhä paisuvat ja
 kohisten syöksyvät eteenpäin.

 Joka kadunkulmassa se lisääntyi, jokaisen sivukadun risteyksessä se
 paisui.

 Väkijoukko oli äänetön. Mutta hetkittäin se rikkoi hiljaisuuden ja
 puhkesi rajuihin huutoihin tai lauloi vuoden 1789 kuulua _Käy päinsä!_
 — laulua, jonka alkuperin rohkaiseva sävy oli vähitellen muuttunut
 uhkaavaksi. Silloin tällöin kuului huuto: »Eläköön kansa! Eläkööt
 sanskulotit! Alas _herra ja rouva Veto_!»

 Jo kauan ennen kuin joukon alkupää tuli näkyviinkään, kuului sen
 askelten töminä, niinkuin kuullaan nousuveden kohina, sekä laulun ja
 huutojen pauhu, niinkuin kuullaan rajuilmaa ennustava tuulen vihellys.

 Kun Santerren osasto, joka kuljetti mukanaan Feuillants-pengermälle
 istutettavaa poppelia, saapui Vendôme-aukiolle, sulki siltä tien
 vartiosto kansalliskaartilaisia. Mikään ei olisi ollut helpompaa
 tälle joukolle kuin murskata tuo este. Mutta sitä ei tehty. Kansa
 halusi juhlia, nauraa, huvitella, peloittaa _herra ja rouva Vetoa_.
 Se ei halunnut surmata. Puun kuljettajat heittivät sikseen aikeensa
 istuttaa sen pengermälle ja menivät istuttamaan sitä läheisen
 kapusiini-luostarin pihaan.

 Kansalliskokous oli jo tunnin ajan kuullut tätä meteliä, kun joukon
 lähetit saapuivat istuntosaliin pyytämään, että ne, joita he
 edustivat, saisivat marssia kansalliskokouksen ohitse.

 Vergniaud ehdotti pyyntöön suostuttavaksi, mutta lisäsi samalla,
 että linnaan piti lähettää kuusikymmentä kansanedustajaa palatsia
 suojelemaan.

 Girondelaisetkin halusivat säikyttää kuningasta ja kuningatarta, mutta
 eivät tahtoneet, että heille tehtäisiin pahaa.

 Muuan feuillantti-edustaja vastusti Vergniaudin jälkimäistä ehdotusta
 väittäen, että moinen varokeino loukkaisi syvästi Pariisin kansaa.

 Eikö tähän näennäiseen luottamukseen sisältynyt rikoksen toive?

 Kansan pyyntöön suostuttiin, ja esikaupunkien asukkaat saisivat astua
 saliin ase kädessä.

 Ovet avattiin heti kolmenkymmenentuhannen miehen kulkua varten salin
 läpi. Ohimarssi alkoi kello kaksitoista ja päättyi vasta kello kolme.

 Joukko oli suorittanut ohjelman edellisen osan, se oli marssinut
 kansalliskokouksen ohi ja lukenut sille anomuksensa. Nyt oli vielä
 pyydettävä kuningasta vahvistamaan asetukset.

 Koska kansalliskokous oli päästänyt puheilleen lähetystön, miksei
 kuningaskin ottaisi sitä vastaan. Eihän kuningas tosiaankaan ollut
 mahtavampi herra kuin kansalliskokouksen puheenjohtaja, koskapa
 tullessaan tapaamaan puheenjohtajaa kuningas sai tyytyä nojatuoliin,
 joka oli samanlainen kuin toinenkin istuin, ja lisäksi se oli
 puheenjohtajan vasemmalla puolella!

 Kuningas vastasikin, että hän ottaisi vastaan anomuksen, jonka
 kaksikymmenmiehinen lähetystö esittäisi hänelle.

 Kansa ei ollut odottanutkaan pääsevänsä Tuileriein alueelle. Mutta se
 arvasi, että lähetystö pääsisi. Sillä aikaa joukko marssisi linnan
 ikkunoiden ohi.

 Se saisi näyttää kuninkaalle ja kuningattarelle kaikki uhkasanaiset
 liput ja kaameat viirit.

 Kaikki linnan portit oli suljettu. Linnanpihalla ja Tuileriein
 puutarhassa oli kolme linjarykmenttiä, kaksi santarmieskadroonaa,
 monta pataljoonaa kansalliskaartilaisia ja neljä tykkiä.

 Kuninkaan perhe näki ikkunoista tämän ilmeisen turvan ja näytti hyvin
 rauhalliselta.

 Yhä mitään pahaa aikomatta väkijoukko pyysi, että
 Feuillants-pengermälle johtava portti aukaistaisiin.

 Sitä vartioivat upseerit kieltäytyivät avaamasta ilman kuninkaan
 käskyä.

 Kolme valtuuston virkailijaa pyysi silloin päästä sisälle noutamaan
 käskyä.

 Heidät päästettiin.

 Montjoye, _Marie-Antoinetten historian_ kirjoittaja, on tallettanut
 heidän nimensä.

 Miehet olivat Boucher-René, Boucher-Saint-Sauveur ja Mouchet. Mouchet
 oli varemmin mainittu Maraisin pikku rauhantuomari, heiveröinen,
 viistoluinen, lenkosääri kääpiö, yllä suunnaton kolmivärinen vyöhyt.

 Heidät päästettiin linnaan ja opastettiin kuninkaan puheille.

 Mouchet otti puheenvuoron.

 »Sire», aloitti hän, »kansanjoukko liikkuu lain turvissa. Ei tarvitse
 olla huolestunut. Rauhallisia kansalaisia on kokoontunut esittämään
 kansalliskokoukselle anomusta, ja he haluavat viettää kansalaisjuhlaa
 valan muistoksi, joka vannottiin pallohuoneessa vuonna 1789. Nämä
 kansalaiset pyytävät päästä kulkemaan Feuillants-pengermän kautta.
 Mutta nyt on sen ristikkoportti kiinni, ja lisäksi muuan panostettu
 tykki sulkee tien. Olemme tulleet pyytämään, sire, että ristikkoportti
 avataan ja joukolle myönnetään vapaa pääsy.»

 »Hyvä herra», vastasi kuningas, »vyöhyestänne huomaan teidät
 valtuuston virkailijaksi. Teidän tehtäviänne on siis lain
 sovelluttaminen. Jos kansalliskokouksen istuntosalin tyhjentämiseksi
 pidätte sitä välttämättömänä, aukaisuttakaa vain Feuillants-pengermän
 portti. Kansalaiset kulkekoot pengermän kautta ja poistukoot
 tallipihan portista. Sopikaa asiasta kaartin ylipäällikön kanssa ja
 huolehtikaa ennen kaikkea siitä, ettei yleinen rauhallisuus häiriinny.»

 Miehet tervehtivät ja poistuivat erään upseerin mukana, joka sai
 tehtäväkseen vakuuttaa, että kuningas tosiaankin oli antanut
 määräyksen aukaista portin.

 Ristikkoportti työnnettiin auki. Kaikki ryntäsivät sisälle.

 Syntyi tungos. Jokainen tietää, mitä tällainen tungos merkitsee. Se on
 pieneen tilaan puristettu höyry, joka räjähtää ja murskaa.

 Feuillants-pengermän ristikkoportti murtui kuin niiniseula.

 Tungos harveni, ja joukko hajaantui ilakoiden puutarhaan.

 Tallipihan portti oli unohdettu avata. Kun joukko huomasi tämän portin
 olevan kiinni, marssi se kansalliskaartin ohitse, joka oli järjestetty
 riveihin linnan julkipuolen edustalle.

 Sitten se vyöryi laituriportista ulos, ja koska sen oli mentävä
 esikaupunkeihin, halusi se päästä pois Carrousel-aukion puolisesta
 ulkoportista. Tämä pääsy oli suljettu ja vartioitu.

 Mutta äskeisessä tungoksessa puristettu, tyrkitty ja kolhiintunut
 joukko alkoi ärtyä.

 Se murahteli. Käytävä aukaistiin ja joukko levittäytyi suunnattomalle
 aukiolle.

 Tällöin muistettiin, että päivän varsinainen tehtävä olikin anoa
 kuningasta peruuttamaan kieltonsa.

 Joukko ei siis jatkanutkaan matkaansa, vaan jäi Carrousel-aukiolle
 odottelemaan.

 Näin kului tunti. Kärsimättömyys yltyi. Kaikki olivat valmiit
 lähtemään tiehensä, mutta se ei sopinut johtajien suunnitelmiin.
 Ryhmästä toiseen kulki miehiä, jotka puhelivat:

 »Jääkää, jääkää vielä! Kuningas vahvistaa asetuksen, Älkää poistuko,
 ennenkuin kuningas on sen vahvistanut, muutoin saamme aloittaa leikin
 uudelleen.»

 Joukon mielestä nämä miehet puhuivat silkkaa järkeä, mutta asetuksen
 vahvistamista saatiin odotella melko kauan.

 Ihmisten oli nälkä. Sitä huudettiin yleisesti. Leipä ei tosin ollut
 enää kallista, mutta ei ollut työtä eikä rahaa. Ja vaikka leipä olikin
 halpaa, ei sitä sentään annettu ilmaiseksi.

 Kaikki nämä ihmiset olivat nousseet kello viisi aamulla, olivat
 lähteneet hökkeleistään, missä olivat panneet nälkäisinä levolle
 edellisenä iltana. Kaikki nämä työläiset vaimoineen ja vaimot
 lapsineen olivat lähteneet liikkeelle epämääräisesti toivoen, että
 kuningas vahvistaisi asetuksen ja että kaikki sujuisi hyvin.

 Mutta kuningas tuntui kaikkein vähimmän halukkaalta vahvistamaan
 asetusta.

 Oli kuuma, ja ihmisten tuli jano.

 Nälkä, jano ja kuumuus saavat koirat raivoisiksi. Kansa-parka odotteli
 ja oli kärsivällinen.

 Sillaikaa jotkut alkoivat ravistella linnan ristikkoporttia. Joku
 virkamies ilmestyi linnanpihalle.

 »Kansalaiset», sanoi hän, »tämä on kuninkaan asunto, ja jos tänne
 tunkeudutaan aseet kädessä, tietää se hyökkäystä. Kuningas haluaa
 kyllä ottaa vastaan anomuksenne, mutta vain kahdenkymmenen edustajanne
 esittämänä.»

 Niitä edustajia, joiden paluuta joukko odotti ja joiden se luuli
 päässeen kuninkaan puheille jo tunti sitten, ei ollut siis vielä
 lähetetty edes sisällekään!

 Äkkiä kuului laiturikadun taholta kovaäänistä melua. Siellä tulivat
 Santerre ja Saint-Huruge ratsastaen ja Théroigne tykillään lojuen.

 »No mitä te teette tuon portin edessä?» huusi Saint-Huruge. »Miksette
 mene sisälle?»

 »Juuri niin», sanoivat rahvaanmiehet, »miksemme mene sisälle?»

 »Mutta näettehän portin olevan kiinni», huomauttivat toiset.

 Théroigne hypähti alas tykiltään.

 »Tämä on panostettu», kehaisi hän. »Räjäyttäkää portti auki.»

 Tykki siirrettiin portin eteen.

 »Odottakaa, odottakaa!» huudahti kaksi linnan virkailijaa. »Ei
 väkivaltaa! Teille avataan.»

 He painoivat puomia, joka telkesi portin puoliskot.

 Puomi siirtyi ja portti aukeni.

 Kaikki ryntäsivät sisälle.

 Haluatteko tietää, mitä on lauma ja minkä hirveän virran se panee
 paisumaan?

 Joukko ryntäsi sisälle, tykki laahattiin mukana linnanpihan yli,
 portaita ylös ihan eteiseen asti.

 Portaitten yläpäässä seisoi valtuuston vyöhytkoristeisia virkailijoita.

 »Mitä aiotte tehdä tuolla tykillä?» kysyivät he. »Tykki kuninkaan
 huoneistossa? Luuletteko saavuttavanne jotakin sellaisin väkivaltaisin
 keinoin?»

 »Se on totta», vastasivat miehet itsekin tuiki kummissaan, että tykki
 oli tullut heidän mukanaan.

 Tykki käännettiin ja aiottiin viedä pois.

 Akselinpää tarttui kiinni pihtipieleen, ja tykinsuu ammotti
 väkijoukkoon päin.

 »Vai niin, kuninkaan huoneissa asti on tykistöä?» huusivat ne,
 jotka yrittivät sisälle ja jotka tuntematta sitä Théroignen tykiksi
 ihmettelivät, mistä se oli tullut, ja arvelivat, että se oli tuotu
 heitä tuhoamaan.

 Mouchetin käskystä kaksi miestä alkoi kirvein silpoa pihtipieliä ja
 väljentää oviaukkoa. Lopulta tykki saatiin eteiseen.

 Tämä puuha, jonka tarkoituksena oli irroittaa tykki, pani luulemaan,
 että linnan ovia särjettiin kirveillä.

 Lähes kaksisataa aatelismiestä kiiruhti linnaan. He eivät toivoneet
 voivansa puolustaa sitä, mutta arvelivat kuninkaan olevan vaarassa ja
 tulivat kuolemaan hänen kanssaan.

 Heitä oli muiden muassa vanha marsalkka de Mouchy, d'Hervilly, viralta
 pannun perustuslaillisen kaartin kapteeni, Acloque, Saint-Marceaun
 kansalliskaartin pataljoonanpäällikkö, kolme Saint-Martinin
 esikaupungin pataljoonakrenatööriä, jotka olivat jääneet paikoilleen,
 herrat Lecrosnier, Bridaud ja Gosse sekä muuan mustapukuinen mies.
 Tämä oli jo kerran rientänyt tarjoamaan rintansa murhaajien luodeille,
 mutta hänen neuvoistaan ei ollut koskaan piitattu; nähdessään vaaran,
 jota oli turhaan koettanut torjua, hän saapui nyt kuin viimeiseksi
 rintasuojukseksi asettumaan vaaran ja kuninkaan väliin. Se mies oli
 Gilbert.

 Kuningas ja kuningatar, jotka aluksi olivat hyvin levottomia
 väkijoukon kauhean hälinän takia, olivat vähitellen tottuneet siihen.

 Kello oli tällöin puoli neljä. He toivoivat päivän päättyvän, kuten se
 oli alkanutkin.

 Kuninkaan perhe oli kerääntynyt kuninkaan huoneeseen.

 Äkkiä kuului sinne asti kirveeniskujen jytinä, mutta sitäkin
 selvempänä väkijoukon hoilaus, joka muistutti kaukana raivoavan
 myrskyn ärjyntää.

 Tällöin syöksyi muuan mies kuninkaan makuusuojaan huutaen:

 »Sire, älkää poistuko likeltäni! Minä vastaan kaikesta!»




 XVI

 Kuningas huomaa, että eräissä tilanteissa voi panna päähänsä punaisen
 myssyn vaikkei ole jakobiini


 Tulija oli tohtori Gilbert.

 Hänet nähtiin linnassa vain ajoittain ja alati sen suunnattoman
 murhenäytelmän käännekohdissa, joka kehittyi loppuaan kohti.

 »Ah, tohtori, tekö sieltä tulette! Mitä siis on tekeillä?» kysyivät
 kuningas ja kuningatar yhtaikaa.

 »Sire», huudahti Gilbert, »linnaan on tunkeuduttu, ja kuulemanne melu
 johtuu siitä, että kansa haluaa nähdä teidät».

 »Voi, me emme jätä teitä,-sire!» huudahtivat kuningatar ja madame
 Elisabeth yhtaikaa.

 »Haluaako kuningas antaa minulle tunniksi samat valtuudet kuin on
 laivan kapteenilla myrskyn aikana?» kysyi Gilbert.

 »Annan teille ne valtuudet», myönsi kuningas.

 Tällä hetkellä kansalliskaartin kapteeni Acloque ilmestyi kynnykselle,
 kalpeana, mutta valmiina puolustamaan kuningasta loppuun saakka.

 »Hyvä herra», huudahti Gilbert, »tässä on kuningas. Hän seuraa teitä.
 Huolehtikaa kuninkaasta!»

 Kuninkaalle hän virkkoi:

 »Menkää, sire, menkää!»

 »Mutta minä tahdon seurata puolisoani!» huudahti kuningatar.

 »Ja minä veljeäni!» lisäsi madame Elisabeth.

 »Seuratkaa te veljeänne, madame», sanoi Gilbert madame Elisabethille,
 »mutta te, madame, jääkää tänne», lisäsi hän kääntyen kuningattareen
 päin.

 »Herra...!» aloitti Marie-Antoinette.

 »Sire, sire», vaikeroi Gilbert, »taivaan tähden, pyytäkää kuningatarta
 luottamaan minuun, muutoin en vastaa mistään!»

 »Madame», sanoi kuningas, »noudattakaa herra Gilbertin neuvoja ja
 totelkaa hänen käskyjään, jos tarvis vaatii».

 Gilbertille hän virkkoi:

 »Hyvä herra, vastaatteko kuningattaren ja kruununprinssin
 turvallisuudesta?»

 »Sire, vastaan siitä tai kuolen heidän kanssaan! Siinä kaikki, mitä
 perämies voi sanoa myrskyn riehuessa.»

 Kuningatar aikoi vielä kerran inttää vastaan, mutta Gilbert kohotti
 käsivartensa kuin katkaistakseen häneltä tien.

 »Madame», sanoi hän, »teitä eikä kuningasta todellinen vaara uhkaa.
 Syyttä tai syystä teitä soimataan kuninkaan vastustelusta. Teidän
 esiintymisenne siis vain paljastaisi hänet eikä puolustaisi häntä.
 Ruvetkaa ukkosenjohdattimeksi. Johtakaa salama muualle, jos voitte.»

 »Iskeköön salama siis vain minuun ja säästäköön lapseni!»

 »Olen luvannut kuninkaalle vastata teistä ja heistä, madame. Seuratkaa
 minua!»

 Sitten hän kääntyi puhuttelemaan rouva de Lamballea, joka kuukausi
 sitten oli palannut Englannista ja tullut Vernonista kolmea päivää
 aikaisemmin, sekä toisia kuningattaren hovinaisia.

 »Seuratkaa meitä!» kehoitti hän.

 Kuningattaren toiset hovinaiset olivat Tarenten ja Trémouillen
 prinsessat, rouvat de Tourzel, de Mackau ja de la Roche-Aymon.

 Gilbert tunsi palatsin sisäpuolenkin hyvin ja tahtoi nyt päästä
 johonkin suureen saliin, missä kaikki voivat nähdä ja kuulla. Se olisi
 ensimmäinen vallattava rintavarustus. Hän sijoittaisi kuningattaren,
 molemmat lapset ja hovinaiset tämän rintavarustuksen taakse ja
 asettuisi itse sen eteen. Niinpä hänen mieleensä tuli neuvostosali,
 joka onneksi oli vielä tyhjä.

 Hän työnsi kuningattaren, lapset ja hovinaiset ikkunakomeroon. Hetket
 olivat niin kalliit, ettei ollut aikaa puhella. Oville jo kolkutettiin.

 Hän laahasi ministerineuvoston raskaan pöydän ikkunan eteen.
 Rintasuojus oli valmis.

 Kuninkaallinen prinsessa seisoi pöydällä veljensä vieressä, joka istui,

 Kuningatar pysytteli heidän takanaan. Viattomuus puolustaisi
 epäsuosioon joutunutta.

 Mutta Marie-Antoinette halusi sijoittua lastensa eteen.

 »Ei, näin on hyvä», sanoi Gilbert kuin kenraali, joka järjestää
 ratkaisevan sotaliikkeen. »Älkää liikahtakokaan!»

 Ja kun ovea jyskytettiin ja hän kuuli naisten ääniä ulvovan
 hyökyaallon keskeltä, kiersi hän salvat auki ja sanoi:

 »Astukaa sisälle, kansattaret! Kuningatar ja hänen lapsensa odottavat
 teitä!»

 Ovi aukeni, ja tulva syöksyi sisälle kuin murtuneesta padosta.

 »Missä on Itävallatar, missä on rouva Veto?» kiljui viisisataa ääntä.

 Se oli kauhea silmänräpäys.

 Gilbert käsitti, että tällä äärimmäisellä hetkellä kaikki inhimillinen
 voima oli turhuutta ja että vain Jumalassa oli turva.

 »Mielenmalttia, madame!» neuvoi hän kuningatarta. »Minun ei tarvinne
 kehoittaa teitä esiintymään ystävällisesti.»

 Muuan nainen tuli toisten edellä, hajahapsin, sapelia heilutellen,
 kauniina vihasta, kenties myös nälästä.

 »Missä on Itävallatar?» kirkui hän. »Hän kuolee minun kädestäni!»

 Gilbert tarttui hänen käteensä, talutti hänet kuningattaren eteen ja
 sanoi:

 »Tuossa hän on!»

 Kaikkein ystävällisimmällä äänellään kuningatar sanoi silloin:

 »Olenko tehnyt teille itsellenne jotakin pahaa, lapsukainen?»

 »Ette mitään, madame», vastasi esikaupunkilaisnainen peräti kummissaan
 Marie-Antoinetten äänen ystävällisyydestä ja ylevyydestä.

 »No, miksi siis haluatte surmata minut?»

 »Minulle on kerrottu, että te viette kansan turmioon», sopersi nuori
 nainen hämmentyneenä ja laski sapelinkärjen lattiaan.

 »Teitä on petetty. Olen naimisissa Ranskan kuninkaan kanssa. Olen
 kruununprinssin äiti, tämän lapsen, katsokaa... Olen ranskatar enkä
 näe milloinkaan synnyinmaatani... en voi siis olla onnellinen tai
 onneton muualla kuin Ranskassa... Ah, olisin onnellinen, jos te
 rakastaisitte minua!»

 Ja kuningatar huoahti raskaasti.

 Nuoren naisen kädestä kirposi sapeli ja hän alkoi itkeä.

 »Voi, madame», nyyhkytti hän, »en tuntenut teitä. Suokaa minulle
 anteeksi! Huomaan, että teillä on hyvä sydän!»

 »Jatkakaa näin, madame», kuiskasi Gilbert kuningattarelle, »ja te
 ette ainoastaan ole pelastettu, vaan neljännestunnin perästä koko tuo
 joukko on polvillaan edessänne».

 Sitten hän uskoi kuningattaren parin kolmen juuri saapuneen
 kansalliskaartilaisen ja väkijoukon mukana tänne joutuneen
 sotaministeri Lajardin huostaan, rientäen itse tapaamaan kuningasta.

 Kuningas oli saanut osakseen miltei samanlaisen vastaanoton. Ludvig
 XVI oli kiiruhtanut sille suunnalle, mistä meteli kuului. Juuri kun
 hän astui Häränsilmä-saliin, murtui oven peililaudoitus, ja pistimet,
 piikit ja kirveenterät työntyivät aukosta sisälle.

 »Avatkaa ovi», huusi kuningas, »avatkaa!»

 »Kansalaiset», sanoi d'Hervilly kuuluvalla äänellä, »tarpeetonta on
 särkeä ovea, sillä kuningas tahtoo, että ovi avataan».

 Samalla hän väänsi salvat auki ja kiersi avainta. Puoleksi murskattu
 ovi kääntyi saranoillaan.

 Acloque ja herttua de Mouchy ehtivät parhaiksi työntää kuninkaan
 ikkunakomeroon parin kolmen krenatöörin kumotessa ja kasatessa raheja
 hänen suojakseen.

 Nähdessään väkijoukon ryntäävän sisälle ulvoen, sadatellen ja meluten
 kuningas ei voinut pidättyä huudahtamasta:

 »Apuun, herrat!»

 Neljä krenatööriä paljasti heti säilänsä ja asettui hänen rinnalleen.

 »Miekka tuppeen, hyvät herrat!» komensi kuningas. »Pysykää vierelläni,
 siinä kaikki, mitä teiltä pyydän.»

 Se ei tosiaankaan tapahtunut liian varhain. Sapelien välähdys oli
 vaikuttanut uhittelulta.

 Muuan ryysyläinen, hihat käärittyinä, suu vaahdossa, hyökkäsi
 kuninkaan eteen.

 »Ah, siinä sinä oletkin, Veto!» puuskutti hän.

 Ja hän yritti sohaista uhriaan sauvan nenään sidotulla puukolla.
 Muuan krenatööri, joka ei ollut työntänyt sapeliaan tuppeen, työnsi
 sauvan syrjään. Mutta silloin kuningas, täysin tointuneena, tarttui
 krenatöörin käsivarteen ja sanoi:

 »Antakaa olla, hyvä herra! Mitä pelättävää minulla on oman kansani
 keskuudessa?»

 Ja astuen askelen eteenpäin Ludvig XVI tarjosi rintansa
 kaikenmuotoisten aseitten lävistettäväksi ja esiintyi komean ylevästi,
 mitä hänestä ei olisi uskonut, ja rohkeasti, mikä oli ollut hänelle
 siihen saakka vierasta.

 »Hiljaa», huusi muuan ääni kauhean metelin seasta, »minä haluan puhua!»

 Missä tykinlaukaus ei olisi kuulunut, siinä tämä ääni vaiensi melun ja
 kiroustulvan.

 Ääni oli teurastaja Legendren. Hän lähestyi kuningasta käden
 ulottuville.

 Kuninkaan ympärille kasaantui piiri, jonka takimmaiseen riviin nyt
 ilmestyi muuan mies, ja Dantonin näköisen hirveän olennon ohitse
 kuningas tunsi tohtori Gilbertin kalpeat, mutta tyynet kasvot.

 Tutkiva katse kysyi tältä: »Kuinka on kuningattaren laita, hyvä herra?»

 Tohtorin hymy vastasi: »Hän on turvassa, sire!» Kuningas kiitti
 Gilbertiä kädenliikkeellä.

 »Herra!» sanoi Legendre kuninkaalle.

 Kuullessaan sanan _herra_ kuningas kääntyi kuin käärme olisi purrut
 häntä, sillä se sana tuntui viittaavan viraltapanoon.

 »Niin, herra... herra Veto, teille juuri minä puhun», jatkoi Legendre.
 »Kuunnelkaa siis, sillä teidät on luotu meitä kuuntelemaan. Te
 olette valapatto, te olette pettänyt meitä alati ja petätte yhä.
 Mutta kavahtakaa, mittanne on täysi ja kansa on väsynyt olemaan
 leikkikalunne ja uhrinne!»

 »Hyvä on, minä kuuntelen, herra», virkkoi kuningas.

 »Sitä parempi! Tiedättekö, miksi olemme tulleet tänne? Olemme tulleet
 pyytämään, että te vahvistaisitte molemmat asetukset ja kutsuisitte
 takaisin erotetut ministerit... Tässä on anomuksemme kirjoitettuna.»

 Legendre otti taskustaan paperin, levitti sen auki ja luki saman
 uhkaavan anomuksen, joka oli jo luettu kansalliskokouksessa.

 Kuningas kuunteli, tarkaten lukijaa. Kun lukeminen oli päättynyt,
 sanoi hän ainakin näköjään ihan rauhallisesti:

 »Hyvä herra, minä teen, mitä lait ja hallitusmuoto käskevät minun
 tehdä.»

 »Niin, niin, se on sinun ainainen keppihevosesi», virkkoi muuan ääni
 joukosta. »Hallitusmuoto, vuoden 91 perustuslaki, sen avulla sinä
 lamautat koko koneiston, kytket Ranskan kaakinpuuhun ja odottelet
 itävaltalaisia kuristamaan kansan!»

 Kuningas kääntyi sille taholle, mistä tämä ääni kuului, sillä hän
 oivalsi, että sieltä oli tulossa edellistä vakavampi hyökkäys.

 Gilbert niinikään liikahti ja riensi koskettamaan miehen olkapäätä.

 »Olen nähnyt teidät varemminkin, hyvä ystävä», sanoi kuningas. »Kuka
 te olette?»

 Ja hän silmäili miestä pikemmin uteliaana kuin peläten, vaikka
 tuntemattoman piirteet ilmaisivat hirveää päättäväisyyttä.

 »Olette nähnyt minut varemmin, sire. Olette nähnyt minut jo kolme
 kertaa: kerran Versaillesista palatessanne heinäkuun kuudentenatoista
 päivänä, kerran Varennesissa ja nyt täällä... Muistakaa nimeni, sire,
 se on synkkäenteinen nimi. Minä olen Billot!» [Mestauspölkky. — Suom.]

 Huudot yltyivät. Muuan piikkimies yritti survaista aseensa
 kuninkaaseen.

 Mutta Billot tarttui keihääseen, riuhtaisi sen miehen kädestä ja
 taittoi sen polveaan vasten.

 »Ei murhaa!» sanoi hän. »Vain yksi rauta saa kajota tuohon mieheen,
 lain rauta! Englannissa kuuluu hallinneen kuningas, jonka kaulan
 petetyn kansan tuomio on katkaissut. Sinun pitäisi tietää hänen
 nimensä, Ludvig! Älä unohda sitä!»

 »Billot!» mutisi Gilbert.

 »Sanokaa mitä tahansa», vastasi Billot ravistaen päätänsä, »tuo mies
 tuomitaan kuolemaan petturina!»

 »Petturina», toistivat sadat äänet, »petturina, petturina, petturina!»

 Gilbert heittäytyi kuninkaan ja väkijoukon väliin. »Älkää pelätkö,
 sire!» sanoi hän. »Koettakaa jollakin vakuuttavalla tavalla rauhoittaa
 noita raivopäitä.» Kuningas tarttui Gilbertin käteen ja kohotti sen
 sydämelleen.

 »Tunnettehan, ettei sydämeni pelkää mitään, hyvä herra», sanoi hän.
 »Tänä aamuna sain nauttia pyhää ehtoollista. Tehtäköön minulle nyt
 mitä tahansa, minä olen levollinen. Kehoititte minua keksimään jonkun
 tehokkaan keinon. Riittääkö tämä?»

 Kuningas tempasi erään sanskulotin päästä punaisen myssyn ja painoi
 sen omaan päähänsä.

 Mieslauma puhkesi heti suosionosoituksiin.

 »Eläköön kuningas! Eläköön kansa!» huusivat kaikki yhteen ääneen.

 Muuan mies tunkeutui joukon halki ja astui kuninkaan eteen. Hän piteli
 kädessään pulloa.

 »Kuulepas, paksu Veto, jos rakastat kansaa niinkuin sanot, todista se
 juomalla kansan terveydeksi!»

 Hän ojensi kuninkaalle pulloaan.

 »Älkää juoko, sire!» varoitti muuan ääni. »Viini on kenties
 myrkytettyä.»

 »Juokaa, sire, minä vastaan kaikesta», vakuutti Gilbert.

 Kuningas otti pullon.

 »Kansan terveydeksi!» sanoi hän.

 Ja hän joi.

 »Eläköön kuningas!» kajahti jälleen kuorossa.

 »Sire», kuiskasi Gilbert, »teillä ei ole enää mitään pelättävää.
 Sallikaa minun palata kuningattaren luo.»

 »Menkää!» kehoitti kuningas ja puristi hänen kättänsä.

 Gilbertin poistuessa huoneesta astuivat Isnard ja Vergniaud sisälle.

 He olivat lähteneet kansalliskokouksesta ja tulivat nyt suojelemaan
 kuningasta kansansuosiollaan ja tarpeen mukaan myöskin ruumiillaan.

 »Missä kuningas on?» kysyivät he.

 Gilbert viittasi kädellään, ja molemmat kansanedustajat kiiruhtivat
 kuninkaan luo.

 Päästäkseen kuningattaren luo Gilbertin täytyi kulkea monen huoneen
 kautta ja muiden ohella myöskin kuninkaan makuusuojan läpi.

 Kaikkialla oli tungokseen asti kansaa.

 »Kas vain», sanoivat miehet koetellessaan kuninkaan vuoteen
 pehmeyttä, »paksulla Vetolla on vuode, joka totisesti on parempi kuin
 meikäläisten!»

 Tämä meno ja puuha ei ollut enää huolestuttavaa. Ensimmäinen kiihtymys
 oli häipynyt.

 Gilbert jatkoi matkaansa rauhoittuneena.

 Astuessaan saliin, minne oli kuningattaren jättänyt, hän silmäili
 pikaisesti ympärilleen ja hengitti kevyemmin.

 Kuningatar oli entisellä paikallaan. Pikku kruununprinssin päässä oli
 punainen myssy kuten hänen isällänsäkin.

 Viereisestä huoneesta kuului raskasta astuntaa ja Gilbert suuntasi
 katseensa ovelle.

 Santerre oli tulossa. Tämä jättiläinen astui saliin.

 »Täälläkö Itävallatar on tavattavissa?» kysyi hän.

 Gilbert astui hänen luokseen salin poikki.

 »Herra Santerre», sanoi hän.

 Santerre pyörähti häneen päin.

 »No mutta, tekö se olettekin, tohtori Gilbert!» huudahti hän iloisesti.

 »Joka ei ole unohtanut», virkkoi Gilbert, »että te olette niitä, jotka
 avasitte hänelle Bastiljin portit... Sallikaa minun esitellä teidät
 kuningattarelle, herra Santerre.»

 »Kuningattarelle? Minutko kuningattarelle?» ihmetteli oluenpanija.

 »Niin juuri, kuningattarelle. Kieltäydyttekö?»

 »En maar kieltäydykään!» vastasi Santerre. »Aioin esittäytyä omin
 päin, mutta koska te olette saapuvilla...»

 »Minä tunnen herra Santerren», virkkoi kuningatar, »ja tiedän, että
 nälkävuonna hän yksin ravitsi puolet Saint-Antoinen esikaupungin
 asukkaista».

 Santerre seisoi mykkänä. Sitten hänen hämmentynyt katseensa osui
 kruununprinssiin, ja nähdessään, että suuret hikikarpalot vierivät
 pitkin lapsi-rukan poskia, hän virkkoi miehilleen:

 »Ottakaa pois punainen myssy lapsen päästä! Näettehän, että hän on
 tukehtumaisillaan!»

 Kuningatar kiitti häntä katseellaan.

 Silloin kunnon flaamilainen kumartui kuningattareen päin, nojaten
 pöydän reunaan, ja virkkoi puoliääneen:

 »Teillä on taitamattomia ystäviä, madame. Minä tunnen sellaisia, jotka
 palvelisivat teitä paremmin!»

 Tunnin kuluttua väkijoukko oli poistunut, ja kuningas palasi sisarensa
 kanssa huoneeseen, missä kuningatar ja lapset odottelivat.

 Kuningatar riensi häntä vastaan ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.
 Molemmat lapset tarttuivat hänen käsiinsä. He syleilivät toisiaan kuin
 haaksirikosta pelastuneet.

 Silloin vasta kuningas huomasi, että punainen myssy oli yhä hänen
 päässään.

 »Ah, olin unohtanut sen!» huudahti hän.

 Hän riisti sen päästään ja viskasi kauas lattialle.

 Muuan nuori tykistöupseeri, tuskin kahdenkolmattakaan ikäinen, oli
 katsellut koko tätä kohtausta nojatessaan erääseen rantapengermän
 puuhun. Ikkunasta hän oli nähnyt kuningasta uhanneet vaarat ja hänen
 osakseen tulleet nöyryytykset. Kun sitten lisäksi ilmestyi punainen
 myssy kuninkaan päähän, ei hän voinut hillitä itseään, vaan mutisi:

 »Ah, olisipa minulla edes tuhatkaksisataa miestä ja pari tykkiä, niin
 vapauttaisin kuninkaan tuota pikaa koko tuosta roskaväestä!»

 Mutta koska hänellä ei ollut tuhattakahtasataa miestä eikä paria
 tykkiä ja kun hän ei voinut kauempaa katsella inhoittavaa näytelmää,
 kääntyi hän poispäin.

 Tämä nuori upseeri oli Napoleon Bonaparte.




 XVII

 Vastavaikutus


 Tuileriein tyhjennys oli käynyt yhtä alakuloisesti ja mykästi kuin
 rynnäkkö oli ollut meluava ja pelottava.

 Päivän vähäisiä tuloksia kummeksien joukko päättelikin: — Emme ole
 saavuttaneet mitään. Sinne on mentävä uudelleen!

 Se oli tosiaankin liian paljon, ollakseen uhkaus, mutta liian vähän
 merkitäkseen tosihyökkäystä.

 Ne, jotka olivat tehneet tapahtumista johtopäätöksiä, olivat
 arvostelleet Ludvig XVI:tta sen mukaan, mitä huhu tiesi hänestä
 kertoa. He muistelivat, kuinka kuningas oli paennut Varennesiin
 lakeijaksi pukeutuneena, ja puhelivat:

 »Kuullessaan ensimmäisen melun Ludvig piiloutuu johonkin kaappiin,
 pöydän alle, verhon taakse. Tarvitsee vain sohaista miekalla, ja
 hänestä selvitään, ja sitten voi sanoa kuin Hamlet, joka luullen
 surmanneensa Tanskan tyrannin huudahti: 'Rotta!'»

 Mutta nyt olikin käynyt ihan toisin. Milloinkaan kuningas ei ollut
 esiintynyt näin tyynesti, tekisi mieli sanoa, näin suurpiirteisesti.

 Solvaus oli ollut tavaton, mutta se ei ollut kohonnut hänen
 alistumisensa tasalle. Hänen arkailevaa lujuuttaan, jos sellaisesta
 voi tässä puhua, oli tarvinnut ärsyttää, ja tässä ärtymystilassa se
 oli jäykistynyt kovaksi kuin teräs. Äärimmäisen pulan kannustamana
 hän oli kalpenematta viisi tuntia katsellut kuinka kirveet välähtivät
 hänen päänsä päällä, ja piikit, sapelit ja pistimet uhkasivat
 lävistää hänen rintansa. Kymmenessä mitä verisimmässä taistelussa ei
 ketään kenraalia voisi uhata sellainen vaara, jota kuningas uhitteli
 tämän kapina-aallon vyöryessä hitaasti hänen editseen! Théroignet,
 Saint-Huruget, Lazouskit, Fournierit, Verrierèt, kaikki nuo tottuneet
 murhaajat olivat lähteneet liikkeelle vakain aikein surmata hänet, ja
 silloin tämä odottamaton hengen ylevyys, joka oli kohonnut myrskyn
 yläpuolelle, oli kirvoittanut puukon heidän kädestään. Ludvig XVI oli
 kestänyt kilvoituksen. Kuninkaallinen _Ecce homo_ oli näyttänyt otsaa,
 jota punainen myssy peitti, kuten Jeesuksen otsaa orjantappurakruunu.
 Ja kuten Jeesus kesken häväistystä ja pahoinpitelyä oli sanonut: »Minä
 olen teidän vapahtajanne!» samoin Ludvig XVI oli kesken solvauksia ja
 herjauksia lausunut yhtenään: »Minä olen teidän kuninkaanne!»

 Niin oli käynyt. Murtaessaan auki Tuileriein portit vallankumouksen
 ajatus oli luullut tapaavansa kuninkuuden voimattoman ja vapisevan
 varjon, ja suureksi kummakseen se kohtasikin keskiaikaisen
 uskon, uhmaavana ja elävänä! Ja hetken seisoi vastakkain kaksi
 maailmankatsomusta, toinen syrjään painumaisillaan, toinen sijalle
 nousemassa; se oli jotakin hirveää, ikäänkuin taivaalla nähtäisiin
 yhtaikaa kaksi aurinkoa, toinen nousemassa ennenkuin toinen on ehtinyt
 laskea! Mutta molemmat loistivat yhtä mahtavasti ja kirkkaasti, kansan
 vaatimuksessa oli yhtä lujaa uskoa kuin kuninkuuden vastustuksessa.

 Rojalistit olivat haltioissaan. Voittohan oli heidän.

 Kuningas, jota yhä pakotettiin tottelemaan kansalliskokousta ja joka
 oli ollut valmis vahvistamaan toisen kahdesta asetuksesta, sovellutti
 kielto-oikeutensa molempiin, sillä hän tiesi, ettei vaara olisi
 suurempi, vaikka hän kumoaisi molemmatkin.

 Tänä kohtalokkaana kesäkuun 20 päivänä kuninkuus oli muuten vaipunut
 niin syvälle, että se tuntui tavanneen jo kuilun pohjan ja että sen
 täytyi siitä lähtien nousta.

 Ja tilanne näytti tosiaankin kehittyvän siihen suuntaan.

 Kesäkuun 21 päivänä kansalliskokous päätti, ettei kansankokouksia enää
 sallittaisi tulliporttien sisäpuolella. Siten paheksuttiin edellisen
 päivän mellakkaa, tai enemmänkin, se tuomittiin.

 Kesäkuun 20 päivän iltana Pétion oli saapunut Tuilerieihin, kun
 mellakka oli päättymässä.

 »Sire», sanoi hän kuninkaalle, »nyt vasta olen saanut kuulla, mihin
 tilanteeseen teidän majesteettinne on joutunut».

 »Sepä kummallista», vastasi kuningas. »Ja tätä on kumminkin kestänyt
 jo melko kauan.»

 Seuraavana päivänä perustuslailliset, rojalistit ja feuillantit
 ehdottivat kansalliskokoukselle, että julistettaisiin sotalaki
 pantavaksi voimaan.

 Lukija muistaa, mihin edellinen sotalaki oli johtanut lähes vuotta
 varemmin Mars-kentällä.

 Pétion riensi kansalliskokoukseen.

 Ehdotusta perusteltiin väitteillä, että uusia väenkokouksia kuului
 olevan tekeillä. Pétion vakuutti, ettei uusista väenkokouksista ollut
 puhettakaan. Hän vastasi Pariisin turvallisuudesta. Ehdotus hylättiin.

 Istunnosta Pétion lähti kahdeksan aikaan illalla Tuilerieihin
 vakuuttamaan kuninkaalle pääkaupungin olevan rauhallisen. Hänen
 mukanaan oli Sergent, vaskipiirrosten kaivertama, Marceaun vävy,
 valtuustonjäsen ja poliisilaitoksen johtomiehiä. Heidän seuraansa oli
 liittynyt pari kolme valtuustonjäsentä.

 Carrousel-aukiolla jotkut Ludvig pyhän järjestön ritarit,
 perustuslailliset kaartilaiset ja kansalliskaartilaiset herjasivat
 heitä. Pétionia hätyytettiin, Sergentia lyötiin rintaan ja kasvoihin,
 vaikka hänen yllänsä oli valtuuston vyöhyt, kaatoipa muuan isku hänet
 katuun.

 Perille päästyään Pétion huomasi, että häntä odotti taistelu.

 Marie-Antoinette loi häneen silmäyksen, jommoisia vain Maria Teresian
 tyttären silmät osasivat sinkauttaa: kaksi vihan ja ylenkatseen
 leimahdusta, kaksi pelottavaa, säkenöivää salamaa.

 Kuningas tiesi jo, mitä kansalliskokouksessa oli tapahtunut.

 »Vai niin, hyvä herra», sanoi hän, »tekö siis väitätte, että rauha on
 palannut pääkaupunkiin?»

 »Niin, sire», vastasi Pétion, »kansa on esittäytynyt teille, se on nyt
 tyyni ja tyytyväinen».

 »Myöntäkää, herra», jatkoi kuningas hyökkäävästi, »myöntäkää, että
 eilispäivä oli julkean häväistyksen päivä ja ettei valtuusto ole
 tehnyt, mitä sen olisi pitänyt ja mitä se olisi voinut tehdä».

 »Sire», vastasi Pétion, »valtuusto on tehnyt velvollisuutensa. Yleinen
 mielipide arvostelkoon sen tekoja.»

 »Sanokaa: kansa kokonaisuudessaan, herra.»

 »Valtuusto ei pelkää kansankaan arvostelua.»

 »Kuinka on Pariisin laita tällä hetkellä?»

 »Se on rauhallinen, sire.»

 »Se ei ole totta!»

 »Sire...»

 »Olkaa vaiti!»

 »Kansan hallintomiehen ei tarvitse olla vaiti, sire, kun hän täyttää
 velvollisuutensa ja lausuu totuuden.»

 »Hyvä on, voitte poistua.»

 Pétion kumarsi ja lähti.

 Kuningas oli esiintynyt niin kiihkeästi, hänen piirteensä ilmaisivat
 niin syvää kiukkua, että kuningatarkin, tuittupäinen nainen,
 tulisieluinen amatsooni, kauhistui.

 »Hyvä Jumala», sanoi hän Rödererille, kun Pétion oli kadonnut, »eikö
 teidänkin mielestänne kuningas esiintynyt hyvin kiihkeästi ja ettekö
 pelkää, että hänen tulisuutensa tuottaa hänelle haittaa pariisilaisten
 taholta?»

 »Madame», vastasi Röderer, »kukaan ei kummastele, että kuningas käskee
 alamaisen vaieta, joka unohtaa esiintyä kunnioittavasti».

 Seuraavana päivänä kuningas kirjoitti kansalliskokoukselle valittaen,
 mikä häväistys oli kohdannut linnaa, kuninkuutta ja kuningasta. Sitten
 hän sepitti julistuksen kansalle.

 Oli siis kaksi kansaa: kansa, joka oli järjestänyt kesäkuun 20 päivän,
 ja kansa, jolle kuningas esitti valittelunsa.

 Kesäkuun 24 päivänä kuningas ja kuningatar olivat mukana
 kansalliskaartin katselmuksessa, ja heitä tervehdittiin haltioitunein
 suosionosoituksin.

 Samana päivänä Pariisin direktorio erotti pormestarin. Mistä se sai
 moisen rohkeuden? Kolmea päivää myöhemmin asia selvisi.

 Lafayette oli lähtenyt leiristään yhden ainoan upseerinsa kanssa,
 saapunut Pariisiin kesäkuun 27 päivänä ja mennyt ystävänsä de la
 Rochefaucauldin luo.

 Yön kuluessa lähetettiin tieto perustuslaillisille, feuillanteille ja
 rojalisteille ja huolehdittiin siitä, että parvekkeet olisivat täynnä
 seuraavana päivänä.

 Seuraavana päivänä kenraali tuli kansalliskokoukseen. Kolminkertainen
 eläköönhuuto tervehti häntä, mutta jokainen niistä hukkui
 girondelaisten murinaan. Kaikki tunsivat, että tulossa oli tuima
 istunto.

 Kenraali Lafayette oli kelpo mies sanan puhtaimmassa merkityksessä,
 mutta se ei vielä merkitse rohkeutta. Harvoin on todella kelpo mies
 samalla rohkea.

 Lafayette vaistosi vaaran. Yksin kaikkia vastassa hän joutuisi
 pelaamaan kansansuosionsa rippeillä. Jos hän menettäisi ne, tuhoutuisi
 hän mukana; jos hän voittaisi, voisi hän pelastaa kuninkaan.

 Hänen yrityksensä oli sitäkin kauniimpi, kun hän tiesi, että kuningas
 kaihtoi ja kuningatar vihasi häntä. Olihan Marie-Antoinette sanonut:
 »Mieluummin tuhoudun Pétionin toimesta kuin pelastun Lafayetten
 avulla!»

 Ehkä hän tulikin suorittamaan vain aliluutnantin uhkamielisen teon,
 vastaamaan haasteeseen.

 Paria viikkoa aikaisemmin hän oli kirjoittanut yhtaikaa sekä
 kuninkaalle että kansalliskokoukselle: kuninkaalle kehoittaen tätä
 vastarintaan ja kansalliskokoukselle uhaten sitä, jos se jatkaisi
 hyökkäilyjään.

 »Hän uskaltaa uhitella armeijansa keskellä», oli muuan edustaja
 sanonut. »Saammepa nähdä, puhuuko hän samalla lailla joutuessaan
 seisomaan yksin meidän parissamme.»

 Nämä sanat oli kerrottu Lafayettelle, kun hän majaili leirissään
 Maubeugessa, ja kenties se oli syynä hänen Pariisin-matkaansa.

 Hän nousi puhujalavalle toisten osoittaessa suosiotaan, toisten
 uhkaavasti muristessa.

 »Hyvät herrat», sanoi hän, »minua on soimattu, että sepitin tämän
 kuun kuudentenatoista päivätyn kirjeeni leirissä. Velvollisuuteni
 oli torjua syytös, että arkailen lähteä siitä kunniakkaasta
 rintasuojuksesta, jonka joukkojen kiintymys on luonut ympärilleni,
 ja tulla yksinäni teidän eteenne. Minua kutsui lisäksi vieläkin
 voimakkaampi syy. Kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko
 on herättänyt kaikkien kunnon kansalaisten närkästystä, etenkin
 armeijassa. Upseerit, aliupseerit ja sotamiehet ovat kuin yksi
 mies. Olen saanut kaikilta armeijaosastoilta kirjelmiä, joista
 huokuu rakkaus perustuslakiin ja viha vehkeilijöitä vastaan.
 Olen lopettanut nämä mielenilmaukset. Olen katsonut tehtäväkseni
 ilmaista yksin kaikkien tunteet. Nyt puhun teille kansalaisena. On
 jo aika turvata perustuslaki ja taata kansalliskokouksen vapaus
 ja kuninkuuden arvo. Rukoilen kansalliskokousta päättämään, että
 kesäkuun kahdennenkymmenennen päivän ilkiteko rangaistaisiin kuin
 majesteettirikos ja että ryhdytään tehokkaihin keinoihin, jotta
 kaikkia perustuslain säätämiä arvoasteita kunnioitetaan ja etenkin
 teidän ja kuninkaan arvovaltaa. Armeijalle on taattava varmuus siitä,
 ettei perustuslakia loukata rahdunkaan vertaa maan rajojen sisällä,
 kun kelpo ranskalaiset vuodattavat vertansa puolustaakseen sitä
 rajalla.»

 Sitä mukaa kuin Lafayette lähestyi loppulausettaan Guadet oli
 noussut hitaasti paikaltaan. Suosionosoitusten raikuessa tämä terävä
 girondelaispuhuja kohotti kätensä merkiksi, että hän halusi vastata
 kenraalin puheeseen. Kun girondelaispuolue tahtoi sinkauttaa ivan
 vasaman, antoi se jousen Guadetille, ja Guadetin tarvitsi vain
 umpimähkään siepata nuoli viinestään.

 Tuskin olivat viimeiset suosionosoitukset vaienneet, kun hänen
 värähtelevän äänensä kaiku jo täytti salin.

 »Heti kun näin Lafayetten», huudahti hän, »heräsi minussa muuan
 ylen lohdullinen ajatus. Meitä ei siis enää uhkaakaan ulkonainen
 vihollinen, päättelin itsekseni. Herra Lafayette on tullut
 ilmoittamaan meille voitostaan ja heidän tuhostaan! Se oli
 lyhytaikainen harhaluulo. Vihollisemme ovat yhä elossa ja samat kuin
 ennenkin. Ulkonaiset vaaramme eivät ole hälvenneet. Ja silti on
 herra Lafayette Pariisissa. Hän esittäytyy kelpo miesten ja armeijan
 puhetorveksi. Keitä ovat nämä kelpo miehet? Kuinka tämä armeija on
 voinut keskustella? Mutta herra Lafayette näyttäköön meille ensin
 lomalupansa.»

 Nämä sanat vihjasivat girondelaisille, että tuuli alkoi puhaltaa
 myötäisesti. Ja tuskin oli Guadet lopettanut, kun koko sali jymähti
 suosionosoitusten ukkosesta.

 Muuan edustaja huusi paikaltaan:

 »Hyvät herrat, unohdatte, kenelle ja kenestä puhutaan! Unohdatte,
 mikä mies Lafayette on! Lafayette on Ranskan vapauden vanhin poika.
 Lafayette on uhrannut vallankumoukselle omaisuutensa, aatelisarvonsa,
 elämänsä!»

 »Mutta tehän pidätte hänen hautajaispuhettaan!» huusi muuan ääni.

 »Hyvät herrat», sanoi Ducos, »keskustelun vapautta on loukattu, kun
 joukossamme esiintyy kansalliskokoukselle vieras kenraali».

 »Siinä ei ole kaikki!» huudahti Vergniaud. »Tämä kenraali on poistunut
 vartioasemaltaan vihollisen edestä. Hänelle eikä suinkaan sille
 marsalkalle, jonka hän on jättänyt omalle tilalleen, on uskottu se
 armeijaosasto, jonka hän on hylännyt. Tutkikaamme, onko hän saanut
 laillisen loman. Jos hän on poistunut leiristään lomatta, vangittakoon
 hänet ja tuomittakoon karkulaisena.»

 »Se oli minunkin kysymykseni ydin», huomautti Guadet, »ja minä
 kannatan Vergniaudin ehdotusta».

 »Kannatetaan, kannatetaan!» huusi koko Gironde. »Äänestys!» sanoi
 Gensonné.

 Äänestyksessä saivat Lafayetten ystävät kymmenen äänen enemmistön.

 Kuten rahvas kesäkuun 20 päivänä, hänkin oli uskaltanut joko liian
 paljon tai liian vähän. Se oli sellainen voitto, josta Pyrrhos
 vaikeroi, menetettyään puolet armeijastaan: »Vielä yksi sellainen
 voitto, ja minä olen hukassa!»

 Kuten Pétion, niin Lafayettekin lähti kansalliskokouksesta kuninkaan
 luo.

 Hänet otettiin vastaan leppeämmin, mutta ei yhtään suopeammin.

 Lafayette oli uhrannut kuninkaalle ja kuningattarelle enemmän kuin
 elämänsä: hän oli uhrannut kunniansa.

 Jo kolmannen kerran hän teki tämän lahjoituksen, kallisarvoisemman
 kuin yksikään niistä, joita kuninkaat voivat tehdä. Ensimmäisen
 kerran Versaillesissa lokakuun 6 päivänä, toisen kerran Mars-kentällä
 heinäkuun 17 päivänä ja kolmannen kerran tänään.

 Hän toivoi vielä. Siitä toivonkipinästä hän nyt tuli puhumaan
 hallitsijalleen. Seuraavana päivänä hän pitäisi kuninkaan kanssa
 kansalliskaartin katselmuksen. Ei olisi epäilystäkään, ettei
 kuninkaan ja entisen ylipäällikön osanotto herättäisi yleistä
 hurmiota. Lafayette käyttäisi hyväkseen tätä vaikutusvaltaa, marssisi
 kansalliskokoukseen, pidättäisi girondelaisedustajat, ja näin syntyvän
 hälinän aikana kuningas lähtisi Pariisista Maubeugen leiriin ja olisi
 siten täysin turvassa.

 Se olisi uhkarohkea kaappaus, mutta silloisissa oloissa se tuntui
 miltei varmalta.

 Ikävä vain, että kello kolmen aikaan aamulla Danton tuli Pétionin
 luo ja paljasti salahankkeen. Päivän koitteessa Pétion peruutti
 katselmuksen.

 Kuka oli pettänyt kuninkaan ja Lafayetten? Kuningatar!

 Eikö hän ollut sanonut, että hän mieluummin tuhoutuisi jonkun toisen
 toimesta kuin pelastuisi Lafayetten avulla?

 Hänellä olikin tarkka käsi: hän oli menossa tuhoon Dantonin toimesta!

 Hetkellä, jolloin katselmuksen olisi pitänyt alkaa, Lafayette lähti
 Pariisista ja palasi leiriin. Eikä hän silti ollut kadottanut kaikkea
 toivoaan kuninkaan pelastamisesta.




 XVIII

 Vergniaud valmistautuu puhumaan


 Lafayetten voitolla, epäilyttävällä voitolla, joka johti
 peräytymiseen, oli omituiset seuraukset.

 Se oli lyönyt rojalistit. Girondelaiset sensijaan olivat näennäisestä
 tappiosta vahvistuneet, sillä se oli innostanut heitä osoittamalla
 kuilun, johon he olivat olleet suistumaisillaan.

 Jos Marie-Antoinetten sydän olisi vihannut vähemmän, olisi Gironde
 sillä hetkellä kai ollut lopussa.

 Hoville ei saisi nyt suoda aikaa korjata erehdystä, jonka se oli
 tehnyt. Jokainen haki ja itsekukin luuli löytäneensä sopivan keinon.
 Kun keinot sitten esitettiin, havaittiin ne kaikki riittämättömiksi ja
 hylättiin.

 Rouva Roland, puolueen sielu, halusi panna kansalliskokouksen
 järähtämään. Kuka voisi sitä järäyttää? Kuka pystyisi iskun
 sivaltamaan? — Vergniaud!

 Mutta mitä teki tämä Akilles teltassaan tai oikeammin tämä Reinhold
 Armidan puutarhoissa? — Hän lempi.

 Kovin vaikeata on rakastaessaan vihata.

 Hän rakasti kaunista rouva Simon Candeillea, näyttelijätärtä,
 runoilijatarta, soittotaiteilijatarta. Ystävät hakivat häntä toisinaan
 pari kolme päivää, löytämättä häntä kotoaan. Vihdoin he löysivät hänet
 kauniin naisen jalkojen juuresta. Hänen toinen kätensä lepäsi naisen
 polvilla, ja toinen näppäili haaveksivasti harpun kieliä.

 Ja joka ilta hän meni teatterin orkesteriin paukuttamaan käsiään
 sille, jota hän palvoi kaiket päivät.

 Eräänä iltana kansalliskokouksesta lähti kaksi epätoivoista edustajaa.
 Vergniaudin toimettomuus kauhistutti heitä Ranskan takia. Nämä miehet
 olivat Grangeneuve ja Chabot.

 Edellinen oli bordeauxilainen asianajaja, Vergniaudin ystävä
 ja kilpailija ja, kuten hänkin, Gironden edustaja; jälkimäinen
 oli entinen kapusiinimunkki, laatinut yksin tai muiden avulla
 _Sanskulottien katkismuksen_, joka vuodatti kuninkuuden ja uskonnon
 ylitse luostarikammiossa kertynyttä sappea.

 Synkkänä ja mietteissään Grangeneuve asteli Chabotin rinnalla. Tämä
 silmäili toveriaan ja oli näkevillään hänen otsallaan ajatusten luoman
 varjon.

 »Mitä ajattelet?» kysyi Chabot.

 »Ajattelen», vastasi toinen, »että tämä hitaus heikentää isänmaata ja
 surmaa vallankumouksen».

 »Ah, niinkö arvelet?» naurahti Chabot ominaisella katkeralla tavallaan.

 »Ajattelen», pitkitti Grangeneuve, »että jos kansa suo kuninkuudelle
 aikaa, kansa on tuhon oma!»

 Chabot nauroi kimakasti.

 »Ajattelen», jatkoi Grangeneuve, »että vallankumouksilla on
 vain yksi otollinen hetki. Jotka lyövät sen laimin, eivät löydä
 sitä toistamiseen, vaan saavat tehdä siitä tilin Jumalalle ja
 jälkimaailmalle.»

 »Ja sinä arvelet, että Jumala ja jälkimaailma vaativat meidät tilille
 laiskuudestamme ja toimettomuudestamme?»

 »Pahoin pelkään.»

 Lyhyen vaitiolon jälkeen Grangeneuve jatkoi:

 »Kuulehan, Chabot, olen varma, että kansa on väsynyt viimeisestä
 tappiostaan. Se ei nouse enää ilman voimakasta kannustusta, ilman
 veristä kiihoketta. Se tarvitsee raivon tai kauhun kuohuntaa, mistä se
 ammentaa verestä tarmoa.»

 »Kuinka sille järjestetään se raivon tai kauhun tilaisuus?» kysyi
 Chabot.

 »Sitä juuri mietinkin», vastasi Grangeneuve, »ja luulen jo
 päässeenikin salaisuuden perille».

 Chabot siirtyi lähemmäksi. Toverin äänensävy ilmaisi, että hän saisi
 kuulla jotakin hirveää.

 »Mutta», jatkoi Grangeneuve, »löydänkö miehen, joka olisi kyllin
 päättäväinen sellaiseen tekoon?»

 »Puhu!» virkkoi Chabot äänellä, jonka tiukkuus oli omiaan hälventämään
 hänen toverinsa epäilykset. »Minä olen valmis kaikkeen, tuhotakseni
 sen, mitä vihaan, ja minä vihaan kuninkaita ja pappeja!»

 »No niin», sanoi Grangeneuve, muistellen menneisyyttä, »olen nähnyt
 kaikkien vallankumousten kehdossa puhdasta verta, Lukretiuksen ajoista
 Sidneyn päiviin asti. Valtiomiehille vallankumoukset ovat teorioita,
 mutta kansoille ne ovat kostoa. Jos siis tahdotaan työntää laumaa
 kostoon, on sille esitettävä uhri. Hovi epää meiltä sellaisen uhrin;
 tehkäämme se siis omasta keskuudestamme hyvän asiamme eduksi!»

 »En ymmärrä», sanoi Chabot.

 »Jonkun meistä — tunnetuimpien, kiihkeimpien, moitteettomimpien
 joukkoon kuuluvan — tulee sortua aateliston uhrina.»

 »Jatka.»

 »Tuon uhrin täytyy olla kansalliskokouksen jäsen, jotta
 kansalliskokous tarttuisi kostonkalpaan. Lyhyesti sanoen minun pitää
 ruveta siksi uhriksi!»

 »Mutta ylimykset eivät iske sinuun, Grangeneuve. He varovat sitä
 tekemästä!»

 »Tiedän sen. Siksipä sanoinkin, että olisi löydettävä joku
 päättäväinen mies...»

 »Mitä varten?»

 »Iskemään minua.»

 Chabot väistyi askeleen syrjään, mutta Grangeneuve tarttui hänen
 käsivarteensa.

 »Chabot», virkkoi hän, »sanoit äsken olevasi valmis tuhoamaan kaikki,
 mitä vihaat. Oletko valmis surmaamaan minut?»

 Munkki oli vaiti. Grangeneuve jatkoi:

 »Puheeni on turhaa, elämäni tarpeeton vapaudelle, mutta kuolemani
 hyödyttäisi sitä. Ruumiini kohoaisi kapinan lipuksi, ja minä sanon
 sinulle...»

 Grangeneuve viittasi uhkaavin elein kädellään Tuilereihin päin.

 »Tuon linnan ja sen asukkien pitää tuhoutua siinä myrskyssä!»

 Chabot silmäili Grangeneuviä puistattavan ihailun vallassa.

 »No?» kärtti Grangeneuve.

 »Ah, ylevä Diogenes», sanoi Chabot, »sammuta lyhtysi! Se mies on
 löydetty!»

 »Sopikaamme siis kaikesta jo tänä iltana. Ensi yönä kävelen yksinäni
 täällä» (he olivat tällöin Louvren ristikkoportin kohdalla)
 »autioimmassa ja pimeimmässä kolkassa... Jos pelkäät kätesi
 hervahtavan, ota mukaasi pari isänmaanystävää. Teen tämän liikkeen,
 jotta he tuntisivat minut.»

 Grangeneuve kohotti molemmat kätensä.

 »He surmaavat minut, ja lupaan kaatua ääntäkään päästämättä.»

 Chabot pyyhki otsaansa nenäliinalla.

 »Huomisaamuna», jatkoi Grangeneuve, »löydetään ruumiini. Sinä syytät
 hovia. Kansan kostava käsi tekee loput.»

 »Hyvä on», sanoi Chabot. »Ensi yönä siis!»

 Ja nämä eriskummaiset salaliittolaiset puristivat toistensa kättä ja
 erosivat.

 Grangeneuve meni asuntoonsa, teki testamenttinsa ja päiväsi sen
 ikäänkuin se olisi Bordeauxissa laadittu vuotta aikaisemmin.

 Chabot käväisi Palais-Royalissa aterioimassa, poikkesi sitten
 rautakauppaan ja osti puukon.

 Sieltä lähdettyään hän näki sattumalta teatterien ohjelmailmoituksia.

 Neiti Candeille esiintyi illalla. Munkki tiesi nyt mistä löytäisi
 Vergniaudin.

 Hän meni Comédie Françaiseen, nousi kauniin näyttelijättären aitioon
 ja tapasi siellä tavalliset ihailijat: Vergniaudin, Talman, Chénierin
 ja Dugazonin.

 Candeille esiintyi kahdessa näytelmässä, ja Chabot viipyi teatterissa
 loppuun asti.

 Kun näytäntö oli päättynyt, kaunis näyttelijätär pukeutunut ja
 Vergniaud tarjoutunut saattamaan hänet Richelieu-kadulle, jonka
 varrella hän asui, kapusi Chabot myös vaunuihin.

 »Teillä on kai jotakin sanottavaa minulle, Chabot?» kysyi Vergniaud,
 joka oivalsi, että kapusiinimunkilla oli hänelle asiaa.

 »Niin on... mutta olkaa huoleti, se ei vie paljon aikaa.»

 »Sanokaa se heti.»

 Chabot otti esille kellonsa.

 »Ei ole vielä aika tullut», virkkoi hän.

 »Milloin siis?»

 »Sydänyöllä.»

 Kaunista Candeillea puistatti tämä salaperäinen keskustelu.

 »Voi, hyvä herra!» mutisi hän.

 »Rauhoittukaa», lohdutti Chabot, »Vergniaudilla ei ole mitään
 pelättävää, mutta isänmaa tarvitsee häntä».

 Ajoneuvot vierivät näyttelijättären asunnolle päin.

 Candeille ja molemmat miehet pysyivät äänettöminä. Näyttelijättären
 oven edessä Vergniaud kysyi:

 »Tuletteko mukaan, Chabot?»

 »En, te lähdette minun mukanani.»

 »Mutta minne te viette hänet, hyvä Jumala?» vaikeroi Candeille.

 »Parinsadan askeleen päähän. Neljännestunnin perästä hän on vapaa,
 lupaan sen.»

 Vergniaud puristi kauniin lemmittynsä kättä, viittasi häntä
 rauhoittumaan ja lähti Chabotin kanssa Traversière-kadulle.

 He menivät Saint-Honoré-kadun poikki ja sitten Echelle-kadulle.

 Tämän kadun kulmassa munkki laski kätensä Vergniaudin olkapäälle
 ja osoitti toisella kädellä miestä, joka käveli Louvren autioitten
 muurien kupeella.

 »Näetkö?» kysyi hän.

 »Mitä?»

 »Tuon miehen?»

 »Näen», vastasi girondelainen.

 »Hän on ystävämme Grangeneuve.»

 »Mitä hän tuolla tekee?»

 »Odottaa.»

 »Mitä hän odottaa?»

 »Että hänet tapettaisiin.»

 »Ettäkö hänet tapettaisiin?»

 »Niin.»

 »Kenen pitäisi surmata hänet?»

 »Minun!»

 Vergniaud silmäili Chabotia kuin mielenvikaista.

 »Muista Spartaa, muista Roomaa», sanoi Chabot, »ja kuuntele».

 Hän kertoi Vergniaudille koko jutun.

 Munkin puhuessa Vergniaudin pää painui kumaraan. Hän tunsi, kuinka
 kaukana hän, veltostunut kansanjohtaja, rakastunut leijona, oli
 hirveästä tasavaltalaisesta, joka Deciuksen lailla etsi kuilua,
 syöksyäkseen siihen, jotta hänen kuolemansa pelastaisi isänmaan.

 »Hyvä on», sanoi hän, »pyydän aikaa kolme päivää puheeni
 valmistukseen».

 »Jo kolmen päivän perästä...?»

 »Ole huoleti, kolmen päivän perästä murskaannun epäjumalan edessä tai
 kaadan sen!»

 »Annatko sanasi, Vergniaud?»

 »Annan.»

 »Miehen sanan?»

 »Tasavaltalaisen sanan.»

 »Nyt en tarvitse sinua. Mene rauhoittamaan lemmittyäsi.»

 Vergniaud palasi Richelieu-kadulle, ja Chabot riensi Grangeneuven
 luokse.

 Nähdessään miehen lähestyvän Grangeneuve vetäytyi kaikkein pimeimpään
 soppeen. Chabot seurasi häntä. Grangeneuve pysähtyi muurin juurelle
 voimatta mennä pitemmälle. Chabot läheni yhä. Silloin Grangeneuve teki
 sovitun liikkeen, kohottaen molemmat kätensä. Ja kun Chabot pysyi
 liikkumatta, sanoi hän:

 »No, mikä sinua pidättää? Iske toki!»

 »Se on tarpeetonta», vastasi Chabot. »Vergniaud aikoo puhua.»

 »Olkoon niin!» huoahti Grangeneuve. »Mutta luulen silti tätä keinoa
 tehokkaammaksi.»

 Mitä arvelette kuninkuuden voivan tällaisia miehiä vastaan?




 XIX

 Vergniaud puhuu


 Jo oli aikakin Vergniaudin tehdä päätös. Vaara kasvoi sekä ulkona että
 sisällä.

 Ulkona, Regensburgissa, lähettiläsneuvosto oli yksimielisesti
 kieltäytynyt ottamasta vastaan Ranskan ministeriä.

 Englanti, joka nimitti itseään Ranskan ystäväksi, varusteli
 suunnatonta armeijaa.

 Keisarikunnan ruhtinaat, jotka kerskuivat äänekkäästi
 puolueettomuudellaan, opastelivat salaisesti vihollista sopiviin
 asemiin.

 Badenin herttua oli päästänyt itävaltalaiset Kehliin, penikulman
 päähän Strassburgista.

 Flandriassa olivat asiat vieläkin hullummin. Luckner, iäkäs,
 itsepäinen sotakarhu, vastusteli kaikkia Dumouriezin suunnitelmia, ja
 tämä oli kuitenkin ainoa mies, joka Ranskalla oli panna vihollista
 vastaan. Jollei hän ollutkaan nerokas, oli hän kuitenkin älykäs.

 Lafayette oli hovin puolella, ja hänen viimeinen tekosensa oli
 osoittanut selvästi, ettei kansalliskokouksen, toisin sanoin Ranskan,
 sopinut luottaa häneen.

 Biron, urhea ja vakaa mies, ensimmäisten vastoinkäymisten
 lannistamana, ajatteli vain puolustussotaa.

 Näin oli laita ulkona.

 Sisällä Elsassi pyysi äänekkäästi aseita, mutta sotaministeri, joka
 oli kokonaan hovin puolella, varoi niitä lähettämästä.

 Etelässä muuan prinssien kenraaliluutnantti, Languedocin ja Cévennien
 kuvernööri, jätti valtuutensa ylimystön vahvistettaviksi.

 Lännessä eräs yksinkertainen talonpoika, Allan Redeler, kuulutti
 messun aikana, että kuninkaan ystävät kokoontuisivat asestettuina
 naapurikappelin edustalle.

 Viisisataa talonpoikaa kertyi paikalle. Vendéessa ja Bretagnessa oli
 lietsottu chouanilaisuutta: tarvitsi vain sysätä se liikkeelle.

 Ja miltei kaikkien departementtien johtoelimet lähettelivät
 vallankumousvastaisia julistuksia.

 Vaara oli suuri, uhkaava, hirveä, niin suuri, ettei se uhannut enää
 yksilöitä, vaan koko isänmaata.

 Sanat: »Isänmaa on vaarassa!» kulkivat kuiskauksena suusta suuhun,
 vaikkei niitä vielä lausuttukaan ääneen.

 Kansalliskokous odotti.

 Chabat ja Grangeneuve olivat sanoneet: »Kolmen päivän perästä
 Vergniaud puhuu.»

 Laskettiin tunnit, jotka olivat kulumassa.

 Vergniaudia ei näkynyt kansalliskokouksessa ensimmäisenä eikä toisena
 päivänä. Kolmantena kaikki saapuivat paikalle jännityksestä väristen.

 Ainoakaan edustaja ei ollut jäänyt pois. Parvekkeet olivat täpötäynnä.
 Viimeisenä astui sisälle Vergniaud.

 Tyytyväisyyttä ilmaiseva kohina täytti salin. Parvekkeet paukuttivat
 käsiään kuin teatterin permanto, kun suosittu näyttelijä astuu esille.

 Vergniaud kohotti päätänsä nähdäkseen, kenelle taputettiin. Kun
 suosionosoitukset yltyivät, huomasi hän, että juuri hänelle
 taputettiin.

 Hän oli näihin aikoihin lähes kolmenneljättä vuoden ikäinen.
 Luonteeltaan hän oli mietiskelevä ja laiska. Hänen uinaileva älynsä
 rakasti huolettomuutta. Vain nautinnoissa hän osoitti tulisuutta.
 Olisi voinut sanoa, että hänellä oli kiire poimia täysin käsin
 nuoruuden kukkia, koska elämän kevät jäisi hänen osaltaan perin
 lyhyeksi. Hän meni myöhään makuulle ja nousi vasta vähää ennen
 puoltapäivää. Kun hänen piti puhua, valmisteli hän puhettaan kolme
 neljä päivää, siloitteli, kiilloitti ja hioi sitä, kuten soturi
 taistelun aattona aseitaan. Hän oli puhujana sentapainen kuin
 miekkailukoulussa taitava aseen käyttelijä. Isku tuntui hänestä
 onnistuneelta vain jos se oli sivallettu loistavasti ja sai osakseen
 voimakkaan kättenpaukkeen. Hänen puheensa oli säästettävä vaaran
 hetkiksi, äärimmäisen tilanteen turvaksi.

 Hän ei ollut tavallisten hetkien mies, on sanonut muuan runoilija; hän
 oli suurten päivien mies.

 Vergniaud oli rakenteeltaan pikemminkin pieni kuin kookas, mutta hän
 oli tanakka, eräänlainen voimailijatyyppi. Hänen tukkansa oli pitkä
 ja aaltoileva. Puhuessaan hän ravisti sitä kuin leijona harjaansa.
 Leveän otsan alla säihkyivät tuuheitten kulmakarvojen suojassa mustat
 silmät, milloin lempeinä, milloin palavina. Nenä oli lyhyt, hieman
 leveä, ja sen pielet ylpeästi koholla. Huulet olivat turpeat, ja
 kuten lähteestä vesi pulppuaa vuolaana ja solisten, samoin hänen
 suustansa sanat syöksyivät valtavana ryöppynä, vaahtoisina pärskyten
 ja helisten. Hänen rokonarpinen ihonsa näytti rosoiselta marmorilta,
 jota taiteilijan taltta ei ole vielä sijoitellut, vaan jossa yhä
 näkyvät käsityöläisen vasaran jäljet. Se hohti purppuranpunaisena tai
 valahti kalpeaksi, kuinka kulloinkin veri ahtautui päähän tai pakeni
 sydämeen. Omissa oloissaan tai väkijoukossa liikkuessaan hän näytti
 tavalliselta kansalaiselta, johon teräväsilmäisinkään historioitsija
 ei olisi kohdistanut huomiotaan, mutta kun intohimon lieska kiehutti
 hänen vertansa, kun hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät, kun
 hänen kohotettu kätensä vaati hiljaisuutta ja vangitsi kuulijakunnan,
 tuli miehestä jumala, puhuja muutti hahmonsa, ja puhujalava oli hänen
 Taborinsa!

 Sellainen oli mies, joka saapui paikalle, nyrkkiin puristettu koura
 salamoita pidätellen.

 Kuullessaan suosionosoitukset hän arvasi, mitä häneltä odotettiin.
 Hän ei pyytänyt puheenvuoroa, vaan astui suoraan korokkeelle ja
 värähdyttävän hiljaisuuden vallitessa aloitti puheensa.

 Ensimmäiset sanansa hän lausui alakuloisesti, kumeasti, harkitusti
 kuin masentunut mies. Hän tuntui olevan heti alussa väsynyt, kuten
 tavallisesti ollaan puheen lopussa. Hän oli kamppaillut kolme päivää
 kaunopuheisuuden hengettären kanssa. Hän tiesi Simsonin lailla, että
 hänen jännitetyt voimansa luhistaisivat temppelin, että noustuaan
 puhujalavalle yhä vankkana seisovaan pylväistöön, yhä komeana
 kaartuvan holvin alle hän poistuisi tallaten jaloillaan kuninkuuden
 raunioita.

 Koska Vergniaudin nerous sisältyy täydellisenä tähän puheeseen,
 jäljennämme sen kokonaisuudessaan. Sitä lukiessaan tuntenee samaa
 uteliaisuutta kuin asemuseossa nähdessään jonkun historiallisen
 sotakoneen, joka on kaatanut Saguntumin, Rooman tai Kartagon muurit.

»Kansalaiset», lausui Vergniaud tuskin kuuluvalla äänellä, joka
kuitenkin pian muuttui vakavaksi, täyteläiseksi, jyrähteleväksi,

 »Kansalaiset, tulen luoksenne ja kysyn teiltä:

 — Missä omituisessa asemassa kansalliskokous nykyhetkellä onkaan?
 Mikä kohtalo meitä vainoo ja ilmoittaa meille joka päivä tapahtumia,
 jotka luovat epäjärjestystä toimintaamme ja viskelevät meitä yhtenään
 levottomuuden, toivon ja kiihkon rauhattomaan melskeeseen? Mikä
 kohtalo odottaakaan Ranskaa tässä hirveässä kuohumistilassa, joka
 houkuttelee epäilemään, taantuuko vallankumous vai kehittyykö se
 päämääränsä kohden?

 — Hetkellä, jolloin pohjoisarmeijamme näyttävät etenevän Belgiassa,
 näemme niiden äkkiä väistyvän vihollisen tieltä ja siirtävän sodan
 omalle maaperällemme. Poloisille belgialaisille on meistä jäänyt
 vain muisto tulipaloista, jotka valaisevat peräytymistämme! Reinin
 taholla preussilaiset samoavat ehtymättömänä laumana turvattomille
 rajaseuduillemme. Kuinka voi selittää, että juuri hetkellä, jolloin
 kansan olemassaoloa uhkaa ratkaiseva käännekohta, sotavoimiemme
 liikkeet keskeytetään, ministeriön äkillisellä hajoittamisella
 katkaistaan luottamuksen siteet ja valtakunnan turvallisuus uskotaan
 sattuman varaan ja kokemattomien käsien huomaan? Olisiko totta, että
 pelätään voittojamme? Koblenzin armeijanko vai oman armeijammeko
 verta tahdotaan säästää? Jos pappien kiihkoilu uhkaa panna meidät
 alttiiksi kansalaissodan kauhuille ja ulkomaisen sodan hävityksille,
 mikä on silloin niiden tarkoitus, jotka silmittömän itsepintaisesti
 kieltäytyvät vahvistamasta päätöksiämme? Haluavatko he hallita
 hylättyjä kaupunkeja, tuhottuja peltoja? Kuinka suuri on se kyynelten,
 kurjuuden, veren ja vainajien määrä, joka tyydyttää heidän kostonsa?
 Missä me siis lopulta olemme? Ja te, hyvät herrat, joilta perustuslain
 viholliset kerskuvat riistäneensä rohkeuden, te, joiden tunnonrauhaa
 ja vilpittömyyttä he koettavat joka päivä järkyttää nimittämällä
 teidän vapaudenrakkauttanne kapinanhengeksi — ikäänkuin olisitte
 unohtaneet, että muuan despoottinen hovi ja aristokratian kehnot
 sankarit ovat nimittäneet kapinoitsijoiksi kansanedustajia, jotka
 vannoivat Pallohuoneen valan, Bastiljin valloittajia ja kaikkia, jotka
 ovat edistäneet ja tukeneet vallankumousta! — te, joita herjataan
 vain siksi, ettette kuulu kastiin, jonka perustuslaki on tallannut
 maahan, ja koska ne rappioituneet henkilöt, jotka kaipaavat saastaista
 kunniaa päästä kumartelemaan sille kastille, eivät voi toivoa saavansa
 teistä rikostovereita, te, hyvät herrat, jotka tahdottiin vieroittaa
 kansasta, koska tiedettiin kansan tukevan teitä ja koska teidät
 olisi helppo hajoittaa, jos teitä voisi syyttää asian rikollisesta
 pettämisestä, te, joita yritetään hajoittaa sisäisesti, mutta jotka
 haluatte ratkaista toranne ja riitanne vasta sodan loputtua ja jotka
 ette pidä keskenäistä vihaanne niin suloisena, että panisitte sen
 pirullisen nautinnon isänmaan turvallisuuden edelle, te, joita on
 haluttu peloitella aseellisilla anomuksilla, ikäänkuin ette tietäisi,
 että vallankumouksen alusta saakka vapauden pyhättöä ovat saartaneet
 despotismin kalvankalistelijat, Pariisia piirittänyt hovin armeija ja
 että juuri ne vaaran päivät olivat ensimmäisen kansalliskokouksemme
 kunnian päiviä — juuri teidän huomionne haluan kohdistaa siihen
 vaikeaan tilanteeseen, missä nykyisin elämme.

 — Sisäisiin levottomuuksiin on kaksi syytä: aateliston vehkeilyt
 ja papiston vehkeilyt; molemmat tähtäävät samaan päämäärään,
 vastavallankumoukseen.

 — Kuningas on kieltäytynyt vahvistamasta rikollisia häiriöitä koskevaa
 asetustamme. En tiedä, vieläkö Medicien ja Lotringin kardinaalin
 synkät henget harhailevat Tuileriein palatsin holvien alla ja onko
 kuninkaan sydän häiriintynyt niistä haaveellisista aatteista, joita
 hänelle tyrkytetään. Loukkaamatta häntä tai syyttämättä häntä
 vallankumouksen vaarallisimmaksi viholliseksi emme saata uskoa hänen
 haluavan rankaisematta edistää kirkon kunnianhimoisia, rikollisia
 pyyteitä ja antaa tiaran ylpeille kätyreille valtaa, jolla nämä
 ovat sortaneet sekä kansoja että kuninkaita. Häntä herjaamatta ja
 julistamatta häntä valtakunnan pahimmaksi viholliseksi emme saata
 uskoa hänen haluavan huvitella jatkamalla kapinaa ja pitkittämällä
 epäjärjestystä, joka kansalaissodan muodossa vain veisi hänet
 pikaiseen turmioon. Teen sen johtopäätöksen, että hän vastustaa
 päätöksiänne, koska hän pitää itseään kyllin voimakkaana säilyttämään
 yleisen rauhan ilman niitä keinoja, jotka te hänelle tarjoatte.
 Mutta jos käy niin, ettei yleinen rauha säily, että yltiöpäisyyden
 soihtu uhkaa sytyttää koko maan liekkeihin, että uskonnolliset
 väkivaltaisuudet yhä häiritsevät maakuntia, merkitsee se, että
 kuningasvallan omat kätyrit ovat syypäät kaikkiin onnettomuuksiimme.
 Hyvä niinkin! Vastatkoot he päällänsä kaikista häiriöistä, jotka
 uskonnon nimessä tehdään! Nähkööt he siinä hirveässä vastuussa
 kärsivällisyytenne ja kansan huolten loppuvan!

 — Huolehtiessanne valtakunnan turvallisuudesta te olette
 päättäneet järjestettäväksi Pariisiin leirin. Kaikki Ranskan
 liittolaiskansalaiset saapuvat tänne heinäkuun neljänneksitoista
 päiväksi uudistamaan valan elää vapaina tai kuolla. Panettelun
 myrkyllinen henki on tahrannut sen päätöksen. Kuningas on evännyt
 siltä vahvistuksen. Kunnioitan liiaksi perustuslaillisen oikeuden
 käyttöä ehdottaakseni, että ministerit pantaisiin vastuuseen siitä
 epäyksestä. Mutta jos ennen pataljoonien kokoontumista vapauden
 maaperä saastutetaan, kohdelkaa heitä pettureina! Heidät on syöstävä
 siihen kuiluun, jota heidän huolettomuutensa tai tahallinen ilkeytensä
 on kaivanut vapauden perustuksiin! Repikäämme vihdoinkin se side,
 jolla vehkeily ja imartelu ovat peittäneet kuninkaan silmät, ja
 näyttäkäämme hänelle, mihin kavalat ystävät koettavat häntä johtaa.

 — Kuninkaan nimessä Ranskan prinssit yllyttävät Euroopan hoveja meitä
 vastaan. Kuninkaan arvovallan kostoksi on tehty Pillnitzin sopimus.
 Kuninkaan puolustukseksi kerääntyvät Saksassa entiset henkivartion
 komppaniat kapinalipun alle. Kuningasta auttaakseen emigrantit
 pestautuvat itävaltalaisten riveihin ja ovat valmiit raatelemaan oman
 isänmaansa rintoja. Liittyäkseen näihin kuninkaallisten etuoikeuksien
 urheihin kalvankantajiin monet muut poistuvat paikaltaan vihollisen
 edessä, pettävät valansa, varastavat kassat, lahjovat sotamiehet
 ja pitävät kunnianaan kehnoutta, valapattoisuutta, kurittomuutta,
 varkautta ja murhaa. Lyhyesti, kuninkaan nimi on mukana kaikissa
 näissä maanvaivoissa.

 — Mutta perustuslaissa sanotaan: 'Jos kuningas asettuu armeijan
 johtoon ja suuntaa nämä voimat kansaa vastaan tai ellei hän
 nimenomaisella teolla vastusta sellaista hanketta, joka suoritetaan
 hänen nimessään, katsotaan hänen luopuneen kuninkaanvallastaan.'

 — Turhaan kuningas vastaa tähän: 'On totta, että kansan viholliset
 väittävät toimivansa vain minun valtani kohottamiseksi, mutta
 minä olen osoittanut, etten ole heidän rikostoverinsa. Minä olen
 noudattanut perustuslakia. Olen lähettänyt sotajoukot taistelemaan.
 On totta, että nämä armeijat olivat liian heikot, mutta perustuslaki
 ei määrää armeijain vahvuutta. On totta, että olen koonnut ne liian
 myöhään, mutta perustuslaki ei määrää aikaa, jolloin minun tulisi ne
 koota. On totta, että varajoukot olisivat voineet vahvistaa niitä,
 mutta perustuslaki ei velvoita minua järjestämään varajoukkoja.
 On totta, että kenraalien samotessa vastarintaa kohtaamatta
 vihollisalueelle minä käskin heidän peräytyä, mutta perustuslaki
 ei velvoita minua voittamaan. On totta, että ministerini ovat
 pettäneet kansalliskokousta sotajoukkojen mieslukuun, sijoitukseen
 ja muonitukseen nähden, mutta perustuslaki suo minulle oikeuden
 valita ministerit, se ei määrää minua antamaan luottamustani
 isänmaanystäville ja karkoittamaan vastavallankumoukselliset. On
 totta, että kansalliskokous on tehnyt isänmaan puolustukselle
 välttämättömiä päätöksiä ja että minä olen evännyt niiltä
 vahvistuksen, mutta perustuslaki takaa minulle kielto-oikeuden. On
 totta, että vastavallankumousta puuhataan, että despotismi aikoo
 panna käsiini rautavaltikkansa, että minä aion sillä murskata
 teidät, että te saatte ryömiä tomussa ja että minä rankaisen teitä,
 koska olette tahtoneet elää vapaina, mutta kaikki sekin tapahtuu
 perustuslain mukaisesti. Minä en ole tehnyt mitään, mikä sotii
 perustuslakia vastaan. Ei ole siis syytä epäillä, etten noudattaisi
 sitä uskollisesti ja etten pyrkisi sitä puolustamaan.'

 — Hyvät herrat, jos olisi mahdollista, että ranskalaisten kuningas
 kauhean sodan riehuessa ja vastavallankumouksellisen liikkeen
 häiritessä maan rauhaa voisi lausua moiset pilkkasanat, jos voisi
 ajatella, että hän puhuisi noin herjaavan ivallisesti rakkaudestaan
 perustuslakia kohtaan, eikö meillä silloin olisi oikeus vastata
 hänelle:

 — 'Oi kuningas, joka Lysander-tyrannin lailla olet luullut, että
 totuus ei ole enempää kuin valhe ja että miehiä voi huvitella
 valoilla kuten lapsia leluilla, joka olet teeskennellyt rakastavasi
 lakeja, jotta voisit säilyttää vallan, jolla sitten niitä uhmailisit,
 perustuslakia, jottei se syöksisi sinua valtaistuimelta, jolla
 sinun olisi tarpeellista pysyä tuhotaksesi perustuslain, ja kansaa,
 jotta lietsomalla siihen luottamusta voisit taata menestystä
 uskottomuudellesi, haluatko vielä nytkin pettää meitä kerskailevilla
 vakuutuksillasi? Ajatteletko voivasi liukkailla anteeksipyynnöillä ja
 rohkeilla todisteluilla eksyttää meitä huomaamasta onnettomuuksiemme
 perussyytä? Meitä puolustamaanko lähetettiin vihollisen sotamiehiä
 vastaan joukkoja, joiden heikkous selvästi johti tappioon? Meitä
 puolustamaanko hylättiin päätökset, joiden tarkoituksena oli
 valtakunnan sisäinen lujittaminen, ja ryhdyttiin varusteluihin
 hetkeä varten, jolloin me jo olisimme tyrannien saaliina?
 Meitäkö puolustettiin, kun ei rangaistu kenraalia, joka loukkasi
 perustuslakia, mutta kahlehdittiin sitä palvelevien rohkeus? Meidän
 puolustamiseksemmeko on jatkuvalla ministeripulalla heikennetty
 maan hallitusta? Salliiko perustuslaki sinun valita ministerit
 onneksemme vaiko tuhoksemme? Tekeekö se sinusta armeijan ylipäällikön
 kunniaksemme vaiko häpeäksemme? Myöntääkö se sinulle kielto-oikeuden,
 sivililistan ja monet muut edut vain jotta sinä tuhoaisit perustuslain
 ja valtakunnan perustuslaillisesti? Ei, ei, sinä tunteeton mies, jota
 ranskalaisten jalomielisyys ei ole voinut hellyttää ja jota lämmittää
 vain rakkaus omaan yksinvaltaasi! Sinä et ole täyttänyt perustuslain
 vaatimuksia! Se voidaan kaataa, mutta sinä et pääse poimimaan
 valapattoisuutesi hedelmiä. Sinä et ole millään pätevällä tavalla
 ilmaissut paheksuvasi voittoja, jotka sinun nimessäsi on vapaudesta
 saatu, mutta sinä et liioin pääse poimimaan näiden arvottomien
 voittojen hedelmiä. Sinä et ole enää mitään tälle perustuslaille,
 jota olet niin herjaavasti rikkonut, etkä kansalle, jota olet niin
 halpamaisesti pettänyt!'

 — Koska vastikään mainitsemani olosuhteet liittyvät läheisesti
 moniin kuninkaan tekoihin, koska on ilmeistä, että häntä ympäröivät
 valheystävät on myyty Koblenzin vehkeilijöille, jotka puolestaan
 himoitsevat kuninkaan tuhoa pannakseen kruunun jonkun heidän
 salahankettaan johtavan miehen päähän, ja koska on tähdellistä sekä
 hänen henkilökohtaiselle turvalleen että valtakunnan rauhalle, ettei
 hänen esiintymistään voida epäillä, ehdotan laadittavaksi kirjelmän,
 jossa hänelle esitetään juurikään kuulemanne tosiseikat ja osoitetaan,
 että puolueettomuus, jota hän noudattaa isänmaan ja Koblenzin
 välisissä asioissa, on Ranskan pettämistä.

 ‒ Ehdotan lisäksi, että te julistatte isänmaan olevan vaarassa. Te
 saatte nähdä, että se hälytyshuuto kerää kaikki kansalaiset koolle,
 että sotamiehet kattavat maan ja että jälleen nähdään sellaisia
 urotekoja, jotka ovat maineen kunnialla kruunanneet vanhanajan
 kansat! Ovatko vuoden 89 nuortuneet ranskalaiset menettäneet
 isänmaanrakkautensa? Eikö ole koittanut päivä koota kaikki ne, jotka
 ovat Roomassa, ja kaikki ne, jotka ovat Aventinus-kukkulalla? Vai
 odotatteko hetkeä, jolloin väsyneinä vallankumouksen rasituksista tai
 surkastuneina palatsiparaadeista heikot yksilöt tottuvat puhumaan
 vapaudesta innostumatta ja orjuudesta kauhua tuntematta? Mitä meille
 valmistellaan? Aiotaanko järjestää sotilashallitus? Hovia epäillään
 petollisista hankkeista. Se panee ihmiset puhumaan sotilaallisista
 liikkeistä ja sotalaista. Mielikuvitusta kiihoitetaan näkemään kansan
 veren vuotavan. Ranskan kuninkaan palatsi on äkkiä muuttunut lujaksi
 linnoitukseksi. Mutta missä ovat sen viholliset? Keitä vastaan on
 suunnattu tykit ja pistimet? Perustuslain ystävät on karkoitettu
 ministeriöstä. Valtakunnan hallitusohjakset häälyvät sattuman varassa
 hetkellä, jolloin niitä koitelevalta mieheltä vaaditaan yhtä paljon
 voimaa kuin isänmaallista mieltä. Kaikkialla lietsotaan epäsopua,
 sokea kiihko valtaa alaa, hallituksen myöntyväisyys rohkaisee niitä
 ulkovaltoja, jotka vyöryttävät laumojaan ja kahleitaan alueillemme, ja
 jäähdyttää niiden kansojen myötätuntoa, jotka salaa toivovat vapauden
 voittoa. Vihollislaumat liikehtivät, vehkeily ja uskottomuus punovat
 juoniaan. Lakiasäätävä hallintoelin laatii näitä salahankkeita vastaan
 ankarat, mutta välttämättömät asetukset, jotka sitten kuninkaan käsi
 tuhoo! Hetki on tullut, kutsukaa kaikki ranskalaiset pelastamaan
 isänmaata! Näyttäkää heille kuilu kaikessa kammottavassa syvyydessään!
 Vain äärettömin ponnistuksin he voivat päästä sen yli. Teidän
 tehtävänne on valmistaa heitä sähkölatauksella, joka värähdyttää
 koko valtakunnan hereille. Jäljitelkää Termopylain spartalaisia tai
 sitten niitä Rooman senaatin kunnianarvoisia vanhuksia, jotka kotiensa
 kynnyksillä odottelivat kuolemaa, kun julmat voittajat levittivät sitä
 heidän isänmaahansa. Ei, teidän ei tarvitse toivoa, että hihastanne
 nousee kostajia. Päivänä, jolloin teidän verenne punaa maan, haihtuu
 tyrannius kaikkine ylpeine eleineen, palatseineen ja suojelijoineen
 ikiajoiksi kansan kaikkivallan ja kansan vihan edessä!»

Tässä hirveässä puheessa oli yhä yltyvää voimaa, myrskyn lailla
asteittain paisuvaa kiihkoa, jollainen suunnattomalla siivellään
reuhtoo ilmaa.

Sen vaikutusta voikin verrata pilvenpyörteeseen. Koko kansalliskokous,
feuillantit, rojalistit, perustuslailliset, tasavaltalaiset, edustajat,
kuuntelijat, parvekeyleisö, kaikki tempautuivat tähän valtavaan
pyörteeseen. Kaikki huusivat ihastustaan.

Samana iltana Barbaroux kirjoitti ystävälleen Rebecquille, joka
oleskeli Marseillessa: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat
kuolla!»




XX

Bastiljin valtauksen kolmas vuosipäivä


Heinäkuun 11 päivänä kansalliskokous julisti, että isänmaa oli
vaarassa. Mutta julistuksen julkaisemiseen vaadittiin kuninkaan
suostumus. Se saatiin vasta 21 päivän illalla.

Kun julistettiin isänmaan olevan vaarassa, merkitsi se tosiallisesti
hallituksen voimattomuuden tunnustamista, ja sillä kehotettiin kansaa
pelastamaan itse itsensä, koska kuningas ei sitä voinut tai ei enää
halunnutkaan.

Heinäkuun 11 päivästä 21:nteen vallitsi Tuilerieissa ankara pelko. Hovi
odotti, että heinäkuun 14 päivänä yritettäisiin surmata kuningas.

Jakobiinien julistus oli omiaan vahvistamaan tätä luuloa. Se oli
Robespierren sepittämä. Sen kaksimielinen sanamuoto todistaa selvästi
hänen käsialaansa.

Se oli osoitettu liittolaisille, jotka saapuisivat Pariisiin juhlimaan
heinäkuun 14:ttä, vuotta aikaisemmin niin julman veriseksi käynyttä
päivää.

 »Terve teille, te kolmenyhdeksättä departementin ranskalaiset!»

lausui lahjomaton.

 »Terve, te marseillelaiset! Terve, sinä mahtava, voittamaton isänmaa,
 joka keräät lapsesi koolle vaarojesi ja juhliesi päivänä! Avatkaamme
 ovet veljillemme!

 — Kansalaiset, oletteko kokoontuneet vain turhan liittojuhlan takia
 ja kuulemaan tarpeettomia valoja? Ette, ette! Te riennätte kansan
 kutsusta, ulkoa uhatun, sisällä petetyn kansan huutoa noudattaen!
 Kavalat päällikkömme johtavat armeijamme salaväijytyksiin,
 kenraalimme kunnioittavat Itävallan tyrannin alueita ja polttavat
 belgialaisten veljiemme kaupunkeja. Muuan kummitus, Lafayette, on
 tullut häpäisemään kansalliskokousta! Onko sitä enää olemassakaan
 nykyisessä alennustilassaan, uhattuna ja solvaistuna? Sellaiset
 hyökkäykset herättävät lopulta kansan, ja te riennätte apuun. Kansan
 nukuttajat koettavat viekoitella teitä; kavahtakaa heidän hyväilyjään,
 karttakaa heidän pöytiään, joiden ääressä juodaan maltillisuutta ja
 velvollisuuden unohdusta! Kätkekää epäluulo sydämiinne, sillä kohtalon
 hetki tulee pian!

 — Isänmaan alttari on pystytetty! Sallitteko te _alhaisten
 epäjumalien_ asettua itsenne ja vapauden väliin anastamaan palvonnan,
 joka on sille kuuluva? Vannokaamme vala vain isänmaalle luonnon
 kuninkaan kuolemattomien käsien välissä. Kaikki muistuttaa meille
 Mars-kentällä vihollistemme valapattoisuutta. Emme voi astua
 siellä askeltakaan liikkumatta kohdalla, joka on kastunut heidän
 vuodattamastaan viattomasta verestä! Puhdistakaa se maaperä, kostakaa
 se veri älkääkä poistuko siltä alueelta ennenkuin olette varmentaneet
 isänmaan turvallisuuden!»

Vaikeata olisi ollut ilmaista ajatuksiaan jyrkemmin. Milloinkaan ei
ole murhan neuvoa annettu selvemmin sanoin, milloinkaan ei ole veristä
kostoa saarnattu kirkkaammalla ja vaativammalla äänellä.

Ja huomatkaa tarkoin, että juuri Robespierre, varovainen kansanjohtaja,
pitkäpiimäinen puhuja, sanoo imelällä äänellään kolmenyhdeksättä
departementin edustajille: »Uskokaa minua, hyvät ystävät, kuningas on
tapettava!»

Tuilerieissa pelättiin kauheasti. Varsinkin kuningas pelkäsi. Koko
hovi piti varmana asiana, että kesäkuun 20 päivän tarkoituksena oli
kuninkaan murhaaminen ja että tämän rikoksen epäonnistuminen oli
johtunut yksinomaan kuninkaan rohkeudesta, jolla hän oli tehonnut
murhaajiin.

Näissä arveluissa oli jonkun verran tottakin.

Kaikki ne hovilaiset, jotka yhä ympäröivät näitä kuninkaaksi ja
kuningattareksi nimitettyjä kuolemaantuomittuja, päättelivätkin, että
mikä oli rauennut kesäkuun 20 päivänä, toteutettaisiin heinäkuun
14:ntenä.

Niin varmoja oltiin tästä asiasta, että kuningasta rukoiltiin pitämään
yllänsä rautapaitaa, jotta ensimmäisen puukoniskun tai ensimmäisen
ammuksen kilpistyessä siihen hänen ystävänsä ehtisivät hänen avukseen.

Ah, kuningattarella ei ollut enää Andréeta apunaan, kuten edellisellä
kerralla hänen yöllisessä seikkailussaan, jotta tämä lähtisi sydänyöllä
koettamaan vapisevin käsin silkkihaarniskan kestävyyttä jossakin
Tuileriein palatsin yksinäisessä sopessa, kuten hän oli tehnyt
Versaillesissa.

Onneksi oli talletettu se rautapaita, jota kuningas oli ennen
Pariisin-matkaansa koettanut yllensä kuningattaren mieliksi ja jota hän
sitten ei ollutkaan pitänyt päällänsä.

Mutta kuningasta vartioitiin niin tarkoin, ettei tullut ainoatakaan
sopivaa hetkeä, jolloin se olisi voitu pukea hänen yllensä toistamiseen
ja korjata sen mahdolliset virheellisyydet. Rouva Campan oli pitänyt
sitä pukunsa alla kolme päivää.

Sitten eräänä aamuna, kun hän oli kuningattaren huoneessa kuningattaren
ollessa vielä makuulla, kuningas astui huoneeseen, riisui nopeasti
nuttunsa ja pani yllensä rintasuojuksen. Rouva Campan sulki sillaikaa
ovet.

Kun rautapaitaa oli koetettu, vei kuningas rouva Campanin syrjään ja
kuiskasi:

»Kuningattaren mieliksi teen, kuten nyt olen tehnyt. Ei minua murhata,
Campan, olkaa huoleti. Suunnitelma on muutettu, ja minä saan odottaa
toisenlaista kuolintapaa. Kuinka tahansa, tulkaa luokseni, kun pääsette
kuningattaren luota. Minulla on teille jotakin sanottavaa.»

Kuningas lähti.

Kuningatar oli nähnyt tämän syrjässä tapahtuneen keskustelun kuulematta
siitä sanaakaan. Hän silmäili kuningasta huolestunein katsein, ja kun
ovi oli sulkeutunut, kysyi hän:

»Campan, mitä kuningas sanoi teille?»

Rouva Campan polvistui itkien kuningattaren vuoteen ääreen. Kuningatar
ojensi hänelle molemmat kätensä, ja kamarirouva toisti ääneen, mitä
kuningas oli kuiskannut.

Kuningatar ravisti alakuloisena päätänsä.

»Niin», virkkoi hän, »se on kuninkaan mielipide, ja minä alan päästä
samalle kannalle. Kuningas väittää, että kaikki, mitä tapahtuu
Ranskassa, jäljittelee sitä, mitä Englannissa tapahtui menneellä
vuosisadalla. Hän lukee herkeämättä onnettoman Kaarlen historiaa
osatakseen menetellä toisin ja paremmin kuin Englannin kuningas...
Niin, niin, minä pelkään, että kuningas joutuu tuomioistuimen eteen,
hyvä Campan! Mutta minä olen muukalainen ja minut murhataan. Voi,
kuinka käy silloin poloisten lasteni?»

— Kuningatar ei jaksanut enempää: voimat pettivät. Hän puhkesi
nyyhkytyksiin.

Rouva Campan nousi ja riensi valmistamaan lasillisen sokerivettä ja
eetteriä. Mutta kuningatar keskeytti hänen puuhailunsa kädenliikkeellä.

»Hermokivut, poloinen Campan», sanoi hän, »ovat onnellisten naisten
sairauksia, mutta kaikki maailman lääkkeet eivät tehoa sielun
sairauksiin. Siitä lähtien kun onnettomuuteni alkoivat, en ole tuntenut
enää ruumista olevankaan, olen tuntenut vain kohtaloni. Älkää puhuko
tästä mitään kuninkaalle. Menkää nyt hänen luoksensa.»

Rouva Campan epäröi lähteä.

»No, mikä teidän on?» kysyi kuningatar.

»Voi, madame», huudahti rouva Campan, »tahdon sanoa teille, että
olen valmistanut teidän majesteetillenne liivit samaan malliin kuin
on kuninkaan rautapaita. Rukoilen polvillani teidän majesteettianne
panemaan ne yllenne.»

»Kiitos, rakas Campan», sanoi Marie-Antoinette.

»Ah, teidän majesteettinne suostuu siis?» huudahti kamarirouva kovin
iloisena.

»Otan sen vastaan kiitokseksi uhrautuvasta alttiudestanne, mutta varon
pukemasta sitä ylleni.»

Sitten hän tarttui rouva Campanin käteen ja kuiskasi:

»Olen liian onnellinen, jos minut murhataan. Hyvä Jumala, murhaajat
tekevät minulle enemmän kuin sinä antaessasi minulle elämän! He
vapauttavat minut!... Mene, Campan, mene!»

Rouva Campan lähti. Oli jo aikakin, sillä hän oli läkähtymäisillään.

Käytävässä hän tapasi kuninkaan, joka oli tulossa häntä vastaan.
Nähdessään hänet kuningas pysähtyi ja ojensi hänelle kätensä. Rouva
Campan tarttui kuninkaalliseen käteen ja aikoi suudella sitä, mutta
kuningas veti hänet lähelleen ja suuteli häntä molemmille poskille.

Ennenkuin kamarirouva ehti tointua kummastuksestaan, sanoi kuningas:

»Tulkaa!»

Kuningas meni edellä, pysähtyi vasta sisäkäytävässä, joka yhdisti hänen
huoneensa kruununprinssin huoneeseen, tapaili kädellään jotakin pontta
ja aukaisi kaapin, joka oli oivallisesti piilotettu seinään siten, että
oven reunat peittyivät ruskeihin juoviin, jotka olivat maalattujen
seinäkivien liittymäkohtina.

Se oli samainen rautakaappi, jonka hän oli kovertanut ja sulkenut
Gamainin avulla.

Kaapissa oli kookas salkku, täynnä papereita, ja eräällä hyllylaudalla
muutama tuhat louisdoreja.

»Kas tässä, Campan», sanoi kuningas, »ottakaa tämä salkku ja viekää se
huoneeseenne».

Rouva Campan koetti nostaa salkkua, mutta se oli liian painava.

»Sire», sanoi hän, »en jaksa».

»Odottakaa, odottakaa», kehoitti kuningas.

Ja suljettuaan kaapin, joka oven kiinni painuttua hävisi jälleen
näkymättömiin, hän otti salkun ja kantoi sen rouva Campanin huoneeseen
saakka.

»Kas niin», virkahti hän pyyhkien hikeä otsaltaan.

»Sire, mitä minä teen tälle salkulle?» kysyi rouva Campan.

»Kuningatar sanoo sen teille samalla kun hän selostaa, mitä salkussa
on.»

Ja kuningas poistui.

Jottei salkkua kukaan näkisi, työnsi rouva Campan sen suurella vaivalla
vuoteensa patjojen väliin. Sitten hän palasi kuningattaren luokse.

»Madame», sanoi hän, »huoneessani on salkku, jonka kuningas toi sinne.
Hän mainitsi minulle, että teidän majesteettinne ilmoittaisi, mitä
siinä salkussa on ja mitä minun pitää sille tehdä.»

Kuningatar laski kätensä vastausta odottelevan kamarirouvan kädelle ja
sanoi:

»Campan, salkussa on papereita, jotka koituvat kuninkaan kuolemaksi,
jos, mistä Jumala meitä varjelkoon, häntä vastaan ryhdytään
oikeudenkäyntiin. Mutta salkussa on myöskin — ja varmaankin juuri
siitä hän haluaa minun puhuvan teille — eräässä neuvoston istunnossa
tehty pöytäkirja, johon kuningas on merkinnyt sotaa vastustavan
kantansa. Kaikki ministerit ovat sen allekirjoittaneet. Jos nostetaan
oikeudenkäynti, on se pöytäkirja hänelle yhtä hyödyllinen kuin muut
paperit ovat turmiollisia.»

»Mutta, madame», kysyi kamarirouva kauhistuneena, »mitä siis on
tehtävä?»

»Tehkää mitä haluatte, Campan, kunhan vain salkku on turvassa. Te
yksin joudutte siitä vastuuseen. Mutta älkää poistuko läheisyydestäni,
edes silloinkaan kun ette ole palvelusvuorollanne. Tilanne on nykyään
sellainen, että voin tarvita teitä milloin tahansa. Ja koska te,
Campan, olette niitä ystäviäni, joihin voi luottaa, haluan pitää teidät
alati käden ulottuvilla...»

Heinäkuun 14 päivän juhla koitti.

Se merkitsi vallankumoukselle, ei Ludvig XVI:n murhaa — sitä ei liene
kukaan edes ajatellut — vaan Pétionin kuninkaasta saaman voiton
juhlimista.

Kuten muistettaneen, oli Pariisin direktorio erottanut Pétionin
kesäkuun 20 päivän johdosta. Päätöstä ei voitu panna täytäntöön
kuninkaan suostumuksetta. Mutta kansalliskokoukselle osoitettu
kuninkaan julistuskirja vahvisti tämän erottamisen.

Heinäkuun 13 päivänä, Bastiljin valtauksen vuosipäivän aattona,
kansalliskokous oli omalla valtuudellaan kumonnut erottamispäätöksen.

Heinäkuun 14 päivänä kello yksitoista aamupuolella kuningas,
kuningatar ja kuninkaalliset lapset laskeutuivat isoja portaita
ulos. Kolme-neljätuhatta epävarmoihin joukkoihin kuuluvaa miestä
oli kuningasperheen saattueena. Kuningas haki turhaan sotamiesten
ja kansalliskaartilaisten piirteistä suopeaa ilmettä. Kaikkein
uskollisimmatkin käänsivät päänsä toisaalle ja kaihtoivat hänen
katsettaan.

Kansan mielialasta ei käynyt erehtyminen. Huudot: »Eläköön Pétion!»
kajahtelivat kaikkialla, ja jotta tämä suosionosoitus näyttäisi
kestävämmältä kuin hetken hurmiolta, voivat kuningas ja kuningatar
lukea ihmisten päähineistä kaksi sanaa, jotka totesivat heidän
tappionsa ja vastustajansa voiton, sanat: »Eläköön Pétion!»

Kuningatar oli kalpea, ja häntä puistatti. Mitä hän oli puhunutkin
rouva Campanille, oli hän silti varma, että kuninkaan pään menoksi oli
punottu jokin salahanke. Hän hätkähti ehtimiseen, sillä hän oli alati
näkevinään, että puukkoa pitelevä käsi kohoaisi väkijoukosta, että
pistooli ojennettaisiin kuningasta kohti.

Mars-kentän laidalla kuningas astui vaunuista, siirtyi
kansalliskokouksen puheenjohtajan vasemmalle puolelle ja käveli hänen
seurassaan isänmaan alttarille päin.

Kuningattaren täytyi tällöin erota kuninkaan seurasta ja mennä
lapsineen hänelle varattuun aitioon. Hän pysähtyi ja kieltäytyi
nousemasta parvekkeelle, ennenkuin näkisi kuninkaan pääsevän perille.

Isänmaan alttarin juurella syntyi tungos, kuten tavallisesti väkijoukon
liikehtiessä. Kuningas katosi kuin kurimuksen nielemänä.

Kuningatar parkaisi ja aikoi syöksyä kuninkaan luo. Mutta silloin tämä
tuli jälleen näkyviin astuen isänmaan alttarille johtavia portaita.

Niiden tavallisten vertauskuvien joukossa, joita esitetään tällaisissa
suurissa juhlissa, Oikeuden, Voiman ja Vapauden rinnalla oli muuan,
jonka nähtiin välkkyvän, salaperäisenä ja peloittavana, harsoverhon
alla, ja jota kantoi muuan mustapukuinen mies, päässä kypressiseppele.

Tämä hirveä vertauskuva herätti kuningattaren erikoista huomiota. Hän
istui kuin paikalleen naulittuna. Nyt hän oli rauhoittunut kuninkaan
kohtalosta, nähdessään tämän saapuneen isänmaan alttarin tasokkeelle,
eikä voinut irroittaa katsettaan tuosta synkästä ilmiöstä.

Vihdoin hänen onnistui kirvoittaa kahlehdittu kielensä, ja hän sanoi
puhumatta kenellekään erikoisesti:

»Kuka tuo mustapukuinen ja kypressin seppelöimä mies on?»

Muuan ääni, joka pani hänet säpsähtämään, vastasi:

»Mestaaja.»

»Mitä hän pitelee kädessään harsokankaan suojassa?»

»Kaarle ensimmäisen mestauskirvestä.»

Kuningatar valahti kalpeaksi ja kääntyi. Hän oli tuntevinaan tuon äänen
jo entuudestaan.

Hän ei erehtynytkään. Mies, joka oli puhunut, oli Taverneyn linnan,
Sèvresin sillan ja Varennesista paluun mies, sanalla sanoen Cagliostro.

Kuningatar kiljahti ja vaipui pyörtyneenä madame Elisabethin syliin.




XXI

Isänmaa on vaarassa


Heinäkuun 22 päivänä kello kuusi aamulla, kahdeksan päivää
Mars-kentän juhlan jälkeen, koko Pariisi hätkähti kuullessaan kumean
tykinjymähdyksen Pont Neufilta. Arsenaalin tykki vastasi siihen
kaikuna. Tunti tunnilta koko pitkän päivän nämä kaameat jyrähdykset
toistuivat.

Kansalliskaartin kuusi legionaa kuuden päällikkönsä johdolla oli aamun
koittaessa kokoontunut kaupungintaloon. Miehet järjestettiin kahdeksi
joukkueeksi, jotka Pariisin ja esikaupunkien kaduilla kuuluttaisivat
isänmaan olevan vaarassa.

Danton oli keksinyt tämän hirveän juhlan ja pyytänyt Sergentiä
järjestämään ohjelman.

Sergent, keskinkertainen taiteilija kaivertajana, mutta vertaansa
vailla näyttämöjen järjestäjänä, jonka vihaa Tuileriessä hänen osakseen
tullut solvaus oli yllyttänyt, oli tämän päivän ohjelmaan sovelluttanut
sen suurenmoisen koneiston, jonka viimeinen osa esitettiin elokuun 10
päivän jälkeen.

Molemmat kulkueet, joista toisen piti kiertää Pariisin eteläosa ja
toisen pohjoisosa, lähtivät kaupungintalolta kello kuusi aamulla.

Ensinnä kulki ratsumiesosasto soittokunta mukanaan. Tätä tilaisuutta
varten sepitetty sävel oli synkkä ja kuulosti surumarssilta.

Ratsujoukon perässä kuljetettiin kuutta tykkiä, jotka leveillä kaduilla
pantiin vierekkäin riviin, mutta kapeammilla kaduilla kulkivat
peräkkäin kaksi tykkiä rinnan.

Sitten tuli ratsain neljä vahtimestaria kantaen neljää viiriä, joista
kuhunkin oli piirretty joku seuraavista neljästä sanasta: _Vapaus,
yhdenvertaisuus, perustuslaki, isänmaa._.

Senjälkeen marssi kaksitoista valtuustonjäsentä, vyöhyt yllä ja sapeli
kupeella.

Sitten, yksinään kuten Ranska, ratsasti muuan kansalliskaartilainen
kantaen isoa kolmivärilippua, johon oli kirjoitettu sanat:
_Kansalaiset, isänmaa on vaarassa!_

Hänen perässään kuljetettiin jälleen kuutta tykkiä samassa
järjestyksessä kuin edellisiäkin. Ne vierivät eteenpäin raskaasti
kolisten.

Sitten tuli jälleen osasto kansalliskaartilaisia, Ja toinen ratsujoukko
päätti kulkueen.

Kaikille toreille, silloille ja katujen kulmiin kulkue pysähtyi.

Rummun pärinä vaati hiljaisuutta. Lippuja liekutettiin ja melun
tauottua, kun kymmenentuhatta katselijaa pidätteli hengitystään,
luki muuan valtuustonjäsen vakavalla äänellä lakiasäätävän
kansalliskokouksen julistuksen ja lisäsi:

»Isänmaa on vaarassa!»

Se oli hirveä huuto ja pani kaikki sydämet värähtämään. Se oli kansan,
isänmaan, Ranskan tuskanhuuto. Se oli kuin äiti, joka kuolinvuoteellaan
huutaa: »Apuun, lapseni!»

Ja tunti tunnilta jyrähti Pont Neufiltä tykki, ja Arsenaalista vastasi
siihen kaikuna toinen jyrähdys.

Kaikille Pariisin isoille toreille — Notre Damen aukio oli keskus
— oli pystytetty amfiteatterin tapaisia rakennuksia vapaaehtoisten
merkitsemistä varten. Näiden amfiteatterien keskellä oli kahden rummun
varassa leveä lauta, joka toimitti kirjoituspöydän virkaa. Aina kun
amfiteatterin permanto liikahti, voihkaisivat rummut kuin etäisen
myrskyn tohahdus.

Amfiteatterin ympärille oli pystytetty telttoja, joiden yllä liehui
kolmiväriviirejä ja tammenlehvistä kiedottuja seppeleitä.

Vyöhytkoristeisia virkailijoita istui pöytien ääressä. Sitä mukaa
kuin merkitseminen edistyi, antoivat he todistuksen jokaiselle
ilmoittautuneelle.

Amfiteatterin sivuilla oli kaksi tykkiä. Kaksoisportaitten juurella
soittokunta kajautteli sotamarsseja. Telttoja ympäröi rivi asestettuja
kansalaisia.

Se oli sekä suurenmoista että hirveätä. Kaikkialla mielet olivat
isänmaallisen hurmion lumoissa. Kaikilla oli kiire päästä
ilmoittautumaan. Vartijat eivät kyenneet pidättelemään tunkeilevaa
joukkoa, ja yhtenään heidän rivinsä puhkaistiin.

Amfiteatterin portaat — toisia pitkin mentiin sisälle, toisia ulos
— eivät riittäneet, niin leveät kuin ne olivatkin. Kukin meni
sisälle mistä pääsi, niiden auttamana, jotka jo olivat perillä. Kun
ilmoittautuneen nimi oli kirjoitettu, sai hän kuitin ja hypähti maahan
ylpeästi huutaen, heiluttaen todistustaan ja laulaen _Käy päinsä_.
Sitten hän kävi suutelemaan tykkejä, kutakin erikseen.

Ranskan kansa kihlautui siinä sen kaksikolmatta vuotta kestävän sodan
kanssa, joka ei aikalaisilleen tuottanutkaan vapauden voittoa, mutta
merkitsi tulevaisuudelle koko maailman vapautta.

Vapaaehtoisten joukossa oli yli-ikäisiä, jotka innoissaan salasivat
ikänsä. Mukana oli niinikään liian nuoria, jotka hurskaina
valehtelijoina nousivat varpailleen ja vastasivat iäkseen kuusitoista
vuotta, vaikka olivat vain neljäntoista vuoden vanhoja.

Niin tuli Bretagnesta iäkäs La Tour d'Auvergne ja etelästä nuori Viala.

Ne, joita peruuttamattomat velvollisuudet pidättivät lähtemästä,
itkivät ja peittivät kasvot käsillään. Onnelliset valitut huusivat
heille:

»Mutta laulakaa toki, te toiset! Huutakaa toki: Eläköön kansa!»

Ja äkkiä kajahti ilmoille kauhea huuto: »Eläköön kansa!» Ja tunti
tunnilta jyrähti tykki Pont Neufillä, ja Arsenaalista vastasi kaiku.

Mieltenkuohu oli niin voimakas ja väestö sellaisen hurmion lumoissa,
että kansalliskokous alkoi jo kauhistua omaa työtänsä.

Se lähetti neljä jäsentään harhailemaan kaupungin kaduille. Heidän tuli
kuuluttaa:

»Veljet, isänmaan nimessä, ei kapinaa! Hovi odottaa sitä, jotta
kuningas saisi tilaisuuden poistua Pariisista. Hoville ei saa antaa
sitä veruketta. Kuninkaan täytyy jäädä joukkoomme!»

Sitten nämä hirveät sanankylväjät lisäsivät kuiskaten: »Hänen pitää
saada rangaistuksensa!»

Ja kaikkialla, missä nämä miehet liikkuivat, taputettiin käsiä, ja
joukosta kuului supinana, kuten myrskyn tohina metsän puissa, kuiskaus:
»Hänen pitää saada rangaistuksensa!»

Ei sanottu, ketä oli rangaistava, mutta jokainen tiesi, ketä kukin
halusi rangaista.

Tätä kesti sydänyöhön asti. Siihen saakka tykki jyrähteli, ja joukko
liikkui amfiteatterien ympärillä.

Monet ilmoittautuneet jäivät loppuyöksi ulkosalle ja valitsivat
ensimmäiseksi leiripaikakseen isänmaan alttarin.

Jokainen tykinlaukaus oli kuulunut Tuileriein sydämeen, kuninkaan
huoneeseen, jonne Ludvig XVI, Marie-Antoinette, kuninkaalliset lapset
ja prinsessa de Lamballe olivat kokoontuneet.

He eivät eronneet toisistaan koko päivänä, sillä he vaistosivat, että
heidän kohtalonsa ratkaistaisiin tämän suuren ja juhlallisen päivän
kuluessa. Kuninkaallinen perhe hajaantui vasta kun keskiyön hetki oli
lyönyt, kun tykit olivat lakanneet jyrähtelemästä.

Siitä lähtien kun väkijoukko oli esikaupungeissa alkanut liikehtiä,
kuningatar ei nukkunut enää alikerroksessa. Ystävät olivat saaneet
hänet siirtymään ensimmäisen kerroksen huoneeseen, joka oli kuninkaan
ja kruununprinssin huoneistojen välissä.

Koska hän heräsi tavallisesti jo päivän sarastaessa, oli hän kieltänyt
sulkemasta ikkunoitten sisäluukkuja ja kaihtimia, jotta unettomuus
tuntuisi vähemmän rasittavalta.

Rouva Campan nukkui samassa huoneessa kuin kuningatarkin.

Kerrottakoon tässä, mikä tapaus sai kuningattaren järjestämään niin,
että joku kamarirouvista nukkuisi hänen huoneessaan.

Eräänä yönä kun kuningatar oli mennyt makuulle — kello näytti yhtä
aamuyöstä — ja rouva Campan seisoi Marie-Antoinetten vuoteen ääressä
puhellen hänen kanssaan, kuului käytävästä astuntaa ja sitten melua
ikäänkuin kaksi miestä tappelisi.

Rouva Campan aikoi lähteä katsomaan, mitä siellä tapahtui, mutta
kuningatar takertui kamarirouvaansa tai oikeammin ystävättäreensä ja
sanoi:

»Älkää jättäkö minua, Campan!»

Käytävästä kuului tällöin huuto:

»Älkää pelätkö, madame! Joku roisto halusi surmata teidät, mutta minä
sain hänet kiinni.»

Se oli kamaripalvelijan ääni.

»Hyvä Jumala», huudahti kuningatar kohottaen käsivartensa, »minkälaista
elämää! Päivisin herjauksia ja öisin salamurhaajia!»

Sitten hän sanoi kamaripalvelijalle:

»Päästäkää se mies ja aukaiskaa hänelle ovi!»

»Mutta, madame...» aloitti rouva Campan.

»Ah, rakas ystävä, jos hänet vangitaan, kantavat jakobiinit häntä
huomenna riemukulkueessa!»

Mies vapautettiin. Hän oli kuninkaan vaatevaraston hoitajan palvelija.

Seuraavana päivänä kuningas määräsi, että joku nukkuisi kuningattaren
huoneessa, ja Marie-Antoinette oli valinnut Campanin.

Yöllä, sen päivän jälkeen, jolloin isänmaan julistettiin olevan
vaarassa, rouva Campan heräsi kello kahden tienoissa. Ikkunaruuduista
kumotti kuu kuin yöllinen tuike, kuin ystävällinen liekki. Sen säteet
taittuivat kuningattaren vuoteeseen, jonka hursteihin se loi sinertävän
kohteen.

Campan kuuli huokauksen. Hän huomasi, ettei kuningatar nukkunut.

»Onko teidän majesteettinne sairas?» kysyi hän puoliääneen.

»Olen alati sairas, Campan», vastasi Marie-Antoinette, »mutta toivon
kärsimysteni loppuvan pian».

»Hyvä Jumala, madame!» huudahti kamarirouva. »Ajatteleeko teidän
majesteettinne taas jotakin ikävää?»

»En, päinvastoin, Campan.»

Hän ojensi kalpean kätensä, joka kuun loisteessa näytti entistäkin
kalpeammalta.

»Kuukauden perästä», sanoi hän alakuloisesti, »tuo kuunsäde näkee
meidät vapaina ja kahleettomina».

»Ah», riemuitsi rouva Campan, »olette siis suostunut Lafayetten
avuntarjoukseen ja aiotte paeta?»

»Lafayetten avuntarjoukseen? Oh, ei, Luojan kiitos!» vastasi
kuningatar, jonka ääni tällöin ilmaisi selvää vastenmielisyyttä. »Ei,
mutta kuukauden perästä sukulaiseni, keisari Frans, on Pariisissa.»

»Oletteko siitä ihan varma, majesteetti?» huudahti Campan pelästyneenä.

»Olen», vastasi kuningatar. »Kaikki on päätetty. Itävalta ja Preussi
ovat tehneet liiton. Molemmat liittovallat marssivat Pariisia
vastaan. Meillä on prinssien ja liittolaisarmeijain marssisuunnitelma
ja voimme sanoa tarkalleen: 'Silloin ja silloin pelastajamme ovat
Valenciennesissa... tuona päivänä Verdunissa... tuolloin Pariisissa!'»

»Ettekö pelkää...?»

Rouva Campan epäröi jatkaa.

»Että meidät surmataan, niinkö?» täydensi kuningatar hänen lauseensa.
»Se on kyllä mahdollista. Mutta mitä sille voi, Campan? Ken ei mitään
uskalla, ei mitään voitakaan.»

»Minä päivänä liittolaishallitsijat toivovat olevansa Pariisissa?»
kysyi Campan.

»Elokuun viidennentoista ja kahdennenkymmenennen päivän välisenä
aikana», vastasi kuningatar.

»Luoja sen suokoon!» kuiskasi kamarirouva.

Onneksi Luoja ei suonut sitä. Tai oikeammin hän kuuli rukouksen ja
lähetti Ranskalle avun, jota tämä ei ollut odottanut: _Marseljeesin_.




XXII

Marseljeesi


Sen, mikä rauhoitti kuningatarta, olisi päinvastoin pitänyt
kauhistuttaa häntä. Tarkoitamme Braunschweigin herttuan julistusta.

Tämän julistuksen, joka oli sepitetty Tuilerieissä ja sieltä lähetetty
heinäkuun alkupäivinä, piti saapua takaisin Pariisiin vasta saman kuun
26 päivänä.

Katsokaamme, mitä tapahtui Strassburgissa jotenkin samaan aikaan kuin
hovi Pariisissa sepitti tätä mieletöntä julistusta, jonka seuraamukset
näemme hyvin pian.

Strassburg, tämä kenties ranskalaisin kaupunkimme juuri siksi, että se
oli ollut itävaltalaisten omaisuutta, tämä Ranskan lujin rintavarustus,
näki vihollisen porttiensa edessä.

Puolen vuoden aikana, toisin sanoen siitä alkaen kun sodasta oli
ollut puhe, olikin Strassburgiin kerääntynyt pataljoonittain nuoria
vapaaehtoisia, joita kaikkia kannusti palava isänmaanrakkaus.

Strassburg, peilaillen ylvään torninsa kuvaa Reinin aaltoihin, jotka
erottivat sen vihollisesta, oli sodan, nuoruuden, ilon, nautinnon,
tanssiaisten ja katselmusten kiehuva ahjo, missä sodanvälineiden melu
sekaantui yhtenään juhlamenojen pauhuun.

Toisesta portista saapuivat kaupunkiin vapaaehtoiset harjoitettaviksi
ja toisesta marssivat miehet, joita pidettiin taistelukelpoisina.
Ystävät tapasivat siellä toisensa, syleilivät ja sanoivat hyvästi.
Siskot itkivät, äidit rukoilivat ja isät sanoivat: »Menkää ja kuolkaa
Ranskan puolesta!»

Kaikki tämä tapahtui kirkonkellojen kumistessa ja tykkien jyskyessä,
niiden kahden metalliäänen kaikuessa, joista toinen vetoo Jumalan
sääliin, toinen Jumalan vanhurskauteen.

Eräässä tällaisessa lähtötilaisuudessa, joka oli tavallista
juhlallisempi, koska lähtevien lukumäärä oli tavallista suurempi,
Strassburgin pormestari, kunnianarvoisa ja verraton isänmaanystävä
Dietrich, kutsui urheat nuorukaiset luoksensa veljelliseen juhlaan
varusväen upseerien kanssa.

Pormestarin molemmat tyttäret ynnä kaksi- tai viisitoista näiden
ystävätärtä, vaaleita, ylhäisiä elsassittaria kaikki, joita olisi
voinut pitää kultakutrisina keijukaisina, olivat siellä mukana, ehkei
juhlan emäntinä, niin ainakin sen ihastuttavana kukkavihkona, sen
kaunistuksena ja tuoksuna.

Vieraitten joukossa oli muuan nuori Franche-Comtén aatelismies
Rouget de Lisle, Dietrichin talon ja perheen ystävä. — Tämän
kuvauksen sepittäjä on tuntenut hänet vanhuksena ja kuullut hänen
itsensä kertovan sen ylevän sotakukan syntytarinan, jonka teriön
aukenemiseen lukija nyt Saa tutustua. — Rouget de Lisle oli silloin
kaksikymmenvuotias ja kuului upseerina Strassburgin varusväkeen.

Hän oli runoilija ja musiikkimies. Hänen pianonsa oli niitä
soittokoneita, joiden ääni kajahteli silloisessa valtavassa
konsertissa, ja hänen äänensä raikui voimakkainten ja intomielisinten
joukossa.

Milloinkaan ei ole ranskalaisempaa, kansallisempaa juhlaa lämmittänyt
näin heloittava kesäkuun aurinko.

Kukaan ei puhunut itsestään, kaikki puhuivat Ranskasta.

Kuolema oli mukana, kuten antiikin juhlissa, mutta kaunis, hymyilevä
kuolema, jonka käsissä ei nähty kammottavaa viikatetta eikä synkkää
tuntilasia, vaan joka piteli toisessa kädessä miekkaa, toisessa
palmunlehvää.

Mietittiin, mitä laulettaisiin. Vanha _Käy päinsä!_ oli vihan ja
kansalaissodan laulu. Nyt tarvittiin veljellistä, isänmaallista huutoa,
joka samalla vaikuttaisi uhkana muukalaisille.

Kenestä tulisi se uusi Tyrtaios, joka tykinsavun keskellä ja
luotituiskun vingahtelussa sinkoisi vihollista vastaan Ranskan hymnin?

Tähän kysymykseen haaveellinen, rakastunut, isänmaallinen Rouget de
Lisle vastasi:

»Minä teen sen!»

Ja hän poistui salista.

Puolessa tunnissa, ennenkuin kunnolleen huomattiinkaan hänen
poissaoloaan, kaikki oli valmista, sanat ja sävel. Se oli eheä
taideteos, kuten jumalankuva, joka on valmistunut taiteilijan muotissa.

Rouget de Lisle astui saliin, tukka epäjärjestyksessä ja otsa hiessä,
rinnan huohottaessa taistelun jälkeen, jonka hän oli käynyt kahden
taivaallisen sisaren, soiton ja runouden jumalattaren, kanssa.

»Kuunnelkaa», sanoi hän, »kuunnelkaa kaikki!»

Hän oli varma runonhengettärestään, tuo ylväs nuorukainen.

Hänen äänensä kuullessaan kaikki kääntyivät katsomaan, toiset pidellen
lasia kädessään, toiset puristaen naapurin värisevää kättä omassaan.

Rouget de Lisle aloitti:

    Lapset synnyinmaan, marssikaamme,
    päivä koittanut on kunnian!
    Hirmuvaltojen vaaraks maamme
    hurmelippuin näätte liehuvan.
    Vainioilta huudot jo vainon
    tänne raikuu raivoisat.
    Meiltä tappaa tahtovat
    isät, äidit, puolison kainon.
    Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
             Eespäin, eespäin!
    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Tämä ensimmäinen säkeistö värähdytti kuin sähköisku koko kuulijakuntaa.
Kuului haltioituneita huudahduksia, mutta toiset, jotka innoissaan
halusivat kuulla jatkon, huusivat:

»Hiljaa, hiljaa, kuunnelkaa!»

Rouget de Lisle jatkoi, äänessä syvän närkästyksen sävy:

    Miksi syöksevät lauman kurjan
    tänne petturit ja kuninkaat?
    Mikä nostatti vimman hurjan,
    meitä vastahan eri maat?
    Roistontyötä hautovat meille,
    kauan suunniteltuaan,
    kansa Ranskan maineikkaan
    jotta oisi orjia heille.
    Aseihin ryhtykää!...

Tällä kertaa Rouget de Lisien ei tarvinnut kehoittaa kuoroa avukseen.
Täysin rinnoin kaikki yhtyivät jakamaan:

                     Riveihin yhtykää!
          Eespäin, eespäin!
    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Yhä kasvavan innostuksen kannustamana hän jatkoi:

    Kumma ilmiö: vieras saisi
    meille säätää hirmulakejaan,
    joukot palkatut valloittaisi,
    murskais, raastais, rosvois Ranskanmaan!
    Kaikki nuoret, urheat meidän
    miehet kaataako se vois?
    Meillekö he saastan tois —
    Luoja voittaa sallisi heidän!

Sadat huohottavat rinnat odottivat loppukertoa, ja ennenkuin säkeistö
oli laulettu loppuun, huudettiin kuorossa:

»Ei, ei, ei!»

Ja sitten, paisuen kuin tulvavesi kajahti haltioituneen kuoron laulu:

    Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
             Eespäin, eespäin!
    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Nyt oli kuulijakunta sellaisen hurmion vallassa, että Rouget de Lisien
täytyi vaatia hiljaisuutta voidakseen laulaa neljännen säkeistön.

Häntä kuunneltiin kuumeisin mielin. Närkästynyt ääni muuttui uhkaavaksi:

    Vaviskaa, te tyrannit, sillä
    koston päivä vihdoin valkenee.
    Ylvään aattehen pettäjillä
    kauhu on, kun kansa rankaisee.
    Silloin taistotanteret kastuu
    hurmehesta meidänkin,
    mutta aina hurjemmin
    teitä vastaan uusia astuu.

»Niin, niin!» huusivat kaikki.

Ja isät työnsivät esille poikansa, jotka jo pystyivät kävelemään, ja
äidit kohottivat sylissään pienokaisia.

Rouget de Lisle huomasi silloin, että hän oli unohtanut sepittää erään
säkeistön: lasten laulun, lennokkaan säkeistön, joka kuvaisi kypsyvää
satoa, tuleentuvaa viljaa. Ja toisten vieraitten rajusti laulaessa
hirveää loppukertoa hän painoi pään käsiinsä ja huutojen, melun, ja
ylistyssanojen raikuessa ympärillään tekaisi seuraavat sanat:

    Kerran meidänkin joutuu hetki
    jatkaaksemme työtä vanhempain.
    Uljas olkohon silloin retki
    sankarien tietä noudattain.
    Kenkään meist' ei henkeä säästä
    puolest' armaan synnyinmaan,
    käsistämme milloinkaan
    emme vimman kostoa päästä.

Ja äitien tukahtuvien nyyhkytysten ja isien haltioituneitten huutojen
seasta kuului lasten kirkkaana kuorona:

    Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
             Eespäin, eespäin!
    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

»Mutta», huomautti muuan vieraista, »eikö ole anteeksiantoa niille,
jotka ovat vain erehtyneet?»

»Odottakaa, odottakaa!» vastasi Rouget de Lisle. »Saatte nähdä, ettei
sydämeni ansaitse sellaista moitetta.»

Ja liikutuksen paisuttamalla äänellä hän lauloi sen Pyhän säejakson,
jossa Ranskan henki esiintyy täyteläisempänä, inhimillisenä, suurena,
jalona, vihassaankin syvää sääliä uhkuvana:

    Ranskalaiset, se muistakaatte:
    Iskekää tai sikseen jättäkää!
    Uhriparkoja säästää saatte,
    jos niit' erehdykset hämmentää.

Suosionosoitukset keskeyttivät laulajan.

»Niin, niin», huudettiin kaikilta tahoilta, »sääliä, armoa eksyneille
veljille, orjuutetuille veljille, joita ruoskin ja pistimin ajetaan
meitä vastaani.»

»Niin», myönsi Rouget de Lisle, »sääliä ja armoa heille».

    Mutta vieraat kaikki ja halvat
    rikoskumppanit Bouillén
    saakoot piston sydämeen:
    heitä vastaan meillä on kalvat!

»Juuri niini» huudettiin. »Heitä vastaan!»

           Eespäin, eespäin!
    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

»Ja nyt kaikki polvillenne!» komensi Rouget de Lisle.

Kaikki tottelivat. Rouget de Lisle yksin jäi seisomaan. Hän nosti
toisen jalkansa tuolille kuin vapauden temppelin ensimmäiselle
porraskivelle ja kohottaen molemmat kätensä lauloi viimeisen säkeistön,
joka oli kuin rukous Ranskan pyhälle hengettärelle:

    Pyhä rakkaus synnyinmaamme,
    nouse, nostata kättä kostavaa!
    Vapaus, vapaus varjelkaamme,
    on sun alttaris armas isänmaa!
    Alla viireimme hengetär voiton
    rientäköön kera riemuamaan,
    vainolaiset nähköhöt vaan
    maamme juhlan ja maineemme koiton.

»Eespäin, eespäin, Ranska on pelastettu!» huudahti muuan ääni.

Ja yksin äänin viritettiin despotismin kuolinlauluna ja vapauden
ylistyshymninä kertosäe:

    Aseihin ryhtykää! Riveihin yhtykää!
             Eespäin, eespäin!
    Juoda nyt saa sortajainsa verta maa.

Laulua seurasi hullu, huumaava, mieletön riemu. Vieraat heittäytyivät
toistensa syliin. Nuoret tytöt riistivät kukat rinnastaan, seppeleet
päästänsä ja siroittivat ne runoilijan jalkoihin.

Kahdeksanneljättä vuotta myöhemmin, kun runoilija kertoi tästä suuresta
päivästä minulle, nuorukaiselle, joka vuonna 1830 kuulin ensimmäisen
kerran kansan mahtavan äänen laulavan tätä pyhää hymniä, säteili
runoilijan otsalla vielä vuoden 1792 kultainen hohde.

Ja se oli oikein!

Mistä johtuu, että minäkin olen syvästi liikutettu kirjoittaessani
sen viimeisiä säkeitä? Mistä johtuu, että oikean käteni kirjoittaessa
vapisten lasten kuoron sanoja, rukousta Ranskan pyhälle hengettärelle,
vasen käteni pyyhkäisee kyyneleen, joka on vierähtämäisillään paperille?

Se johtuu siitä, että pyhä _marseljeesi_ ei ole ainoastaan sotahuuto,
vaan myöskin veljeyden ilmaus; siinä Ranska ojentaa mahtavan
valtiaskätensä kaikille kansoille, ja aina vastakin se on kuolevan
vapauden viimeinen huokaus ja koittavan vapauden ensimmäinen huuto.

Mutta kuinka tämä Strassburgissa sepitetty ja _Reinin lauluksi_
ristitty hymni äkkiä kajahti Ranskan sydämessä _marseljeesina?_

Lukija saa heti kuulla selityksen.




XXIII

Barbarouxin viisisataa marseillelaista


Ikäänkuin tukemaan päätöstä, joka julisti isänmaan olevan vaarassa,
saapui heinäkuun 28 päivänä Pariisiin Koblenzin julistus.

Kuten sanottu, se oli mieletön teko, uhkaus ja siis myöskin solvaus.

Braunschweigin herttua, joka oli järkevä mies, piti julistusta
typeränä, mutta hänen käskijöinään olivat liittovaltojen hallitsijat.
Nämä taas pitivät Ranskan kuninkaan sepittämää julistusta täysin
valmiina ja työnsivät sen kenraalilleen.

Julistuksen mukaan jokainen ranskalainen oli syyllinen.. Kaikki
kaupungit ja kylät oli hävitettävä tai poltettava. Pariisista,
tästä uudesta Jerusalemista, joka oli tuomittu ohdakkeita ja okaita
kasvamaan, ei jätettäisi kiveä kiven päälle.

Sellaista uhkasi tämä julistus, joka oli päivätty 26:ntena ja saapui
Pariisiin 28:ntena.

Kotkako sen oli kynsissään kiidättänyt, koska se oli taivaltanut yli
kahdeksansataa kilometriä puolessatoista vuorokaudessa?

Voi helposti käsittää, minkälaisen räjähdyksen moinen paperi aiheutti.
Tuntui kuin kipuna olisi singonnut ruutitynnyriin. Kaikkien sydän
jyskytti, kaikki suuttuivat ja valmistautuivat taisteluun.

Valitkaamme näistä ihmisistä joku mies, näistä tyypeistä joku. Miehen
jo tunnemmekin: Barbarouxin. Kuvatkaamme nyt tyyppi.

Kuten muistettaneen, Barbaroux kirjoitti heinäkuun alkupäivinä
Rebecquille Marseilleen: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka
osaavat kuolla!»

Minkälainen oli mies, joka voi kirjoittaa näin, ja minkälainen vaikutus
hänellä oli maanmiehiinsä?

Hän vaikutti nuoruudellaan, kauneudellaan ja isänmaallisella
mielialallaan.

Tämä mies, Charles Barbaroux, miellyttävä, kaunispiirteinen
nuorukainen, häiritsi rouva Rolandin sydämenrauhaa ja pani Charlotte
Cordayn haaveksimaan vielä mestauslavallakin.

Rouva Roland oli aluksi epäillyt häntä. Miksi? Barbaroux oli liian
kaunis.

Sen moitteen voi lausua kahdesta vallankumousmiehestä, joiden päät,
niin kauniita kuin olivatkin, roikkuivat pyövelin kädessä, toisen
Bordeauxissa ja toisen neljäätoista kuukautta myöhemmin Pariisissa.
Edellinen oli Barbaroux, jälkimäinen Hérault de Séchelles.

Kuunnelkaamme, mitä rouva Roland sanoi heistä.

»Barbaroux on huikenteleva luonne. Palvonta, jota kevytmieliset naiset
tuhlaavat hänelle, vahingoittaa hänen vakavia tunteitaan. Katsellessani
noita kahta nuorta, kaunista miestä, Barbarouxia ja Hérault de
Séchellesiâ, jotka ovat liian humaltuneita omasta tenhovoimastaan, en
malta olla ajattelematta, että he rakastavat itseään liiaksi voidakseen
rakastaa kyllin isänmaataan.»

Siinä tämä ankara arvostelija kuitenkin erehtyi.

Isänmaa oli Barbarouxin, ellei ainoa, niin ensimmäinen lemmitty. Sitä
hän ainakin rakasti syvimmin, koska myös kuoli sen puolesta.

Barbaroux oli vasta tuskin viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän oli
syntynyt Marseillessa. Hänen sukunsa oli niitä pelottomia merimiehiä,
jotka ovat tehneet kaupankäynnin runoudeksi. Muodoiltaan sulavana ja
sirona, piirteiltään aito kreikkalaisena hän näytti suoraan polveutuvan
niistä fokialaisista, jotka aikoinaan siirsivät jumalansa Permessoksen
rannoilta Rhônen laaksoon.

Jo nuorena hän oli harjoitellut kaunopuheisuuden suurta taitoa,
jota etelän asukkaat osaavat käyttää sekä aseena että koreutena, ja
sitten viljellyt runoutta, sitä Parnassoksen kukkaa, jonka Marseillen
perustajat toivat mukanaan Korintin lahdesta Leijonan poukamaan. Hän
oli syventynyt myöskin fysiikkaan ja ollut kirjeenvaihdossa Saussuren
ja Maratin kanssa.

Hänen nähtiin äkkiä työntyvän esille kotikaupunkinsa mellakan aikana
Mirabeaun vaalin jälkeen. Silloin hänet nimitettiin Marseillen
valtuuston sihteeriksi.

Myöhemmin syntyi Arlesissa levottomuuksia, joiden keskelle ilmestyi
Barbarouxin kaunis olemus kuin aseistettu Antinous.

Pariisi kutsui häntä. Tämä valtava polttouuni tarvitsi hyvänhajuista
oksaa, suunnaton sulatto puhdasta metallia.

Hänet lähetettiin sinne selostamaan Avignonin mellakoita. Hän ei
kuulunut oikeastaan mihinkään puolueeseen. Hänen sydämensä oli kuin
oikeus, se ei tuntenut rakkautta eikä vihaa. Hän lausui yksinkertaisen
ja hirveän totuuden sellaisena kuin se oli, ja sitä lausuessaan hän
näytti yhtä suurelta kuin totuus itse.

Gironde oli vastikään päässyt valtaan. Girondelaiset erosivat muista
puolueista siinä — mikä sitten heidät tuhosikin — että he olivat
oikeastaan taiteilijoita. He rakastivat kaikkea kaunista ja ojensivat
Barbarouxille lämpöisen ja vilpittömän kätensä. Ja sitten ylpeinä tästä
kauniista alokkaasta he opastivat marseillelaisen rouva Rolandin luokse.

On jo mainittu, mitä rouva Roland oli ajatellut Barbarouxista
nähdessään hänet ensimmäistä kertaa.

Rouva Rolandia oli erikoisesti ihmetyttänyt, että sen melko pitkän ajan
kuluessa, jonka hänen miehensä oli ollut kirjeenvaihdossa Barbarouxin
kanssa, nuorukaisen kirjeet olivat saapuneet säännöllisesti ja että ne
olivat aina älykkäästi ja tarkasti sommiteltuja.

Hän ei ollut kysellyt vakavan kirjoittajan ikää eikä ulkomuotoa. Hän
kuvitteli Barbarouxia nelikymmenvuotiaaksi mieheksi, jonka päälaki oli
käynyt kaljuksi paljosta ajattelusta ja otsa kurttuiseksi yövalvonnasta.

Kohdatessaan sitten tämän näin kuvittelemansa miehen hän näkikin
kauniin nuorukaisen, viidenkolmatta ikäisen, iloisen, huikentelevaisen
naurajan, joka armasteli naisia, sillä koko se lahjakas, hehkuva
sukupolvi, joka kukoisti vuonna 92 ja päätti päivänsä vuonna 93,
rakasti naisia.

Tässä päässä, joka näytti lapsekkaalta ja jota rouva Roland piti liian
kauniina, syntyi kai ensiksi elokuun 10 päivän aate.

Ilmassa oli ukkosta. Vihuripilvet kiitivät pohjasta etelään, lännestä
itään. Barbaroux suuntasi niiden kulun ja keskitti ne Tuileriein
palatsin liuskakivikaton yläpuolelle.

Kun kukaan ei vielä ajatellut selvää suunnitelmaa, kirjoitti hän
Rebecquille: »Lähetä minulle viisisataa miestä, jotka osaavat kuolla!»

Ah, Ranskan todellinen kuningas oli tämä vallankumouksen kuningas, joka
kirjoitti, että hänelle lähetettäisiin viisisataa kuolemaan pystyvää
miestä, ja joka sai ne yhtä yksinkertaisesti kuin oli pyytänytkin.

Rebecqui oli itse valinnut ne Avignonin ranskalaispuolueen alokkaista.
He olivat tapelleet kaksi vuotta ja vihanneet kymmenen sukupolven
aikana. He olivat taistelleet Toulousessa, Nimesissä, Arlesissa ja
tottuneet vereen; väsymyksestä ja rasituksista heidän mielestään ei
kannattanut puhuakaan.

Sovittuna päivänä he aloittivat tämän runsaasti yhdeksänsataa
kilometriä pitkän taipaleen ikäänkuin edessä olisi ollut vain päivän
matka.

Miksikä ei? He olivat karaistuneita merimiehiä, vankkoja maalaisia,
joiden kasvot Afrikan sirokko ja Ventoux-vuorten mistral olivat
ahavoittaneet, joiden kädet olivat tervan mustaamat ja työn kovettamat.

Kaikkialla matkan varrella heitä sanottiin _roistolaumaksi_.

Pysähtyessään Orgonin lähelle he saivat sanat ja sävelen Rouget de
Lislen hymniin, jota silloin vielä sanottiin _Reinin lauluksi_.
Barbaroux itse oli lähettänyt heille tämän matkaevään, jotta taival
tuntuisi heistä lyhyemmältä.

Muuan miehistä sai selvän sävelestä ja oppi sanat. Ja sitten kaikki
yksin äänin toistamaan tätä hirveää hymniä, josta tuli paljon hirveämpi
kuin Rouget de Lisle itse oli uneksinutkaan.

Marseillelaisten suussa tämä laulu muutti sävyä, kuten sanojen
korostuskin kävi toisenlaiseksi.

Se ei ollut enää veljeyden laulu, vaan tuomion ja kuoleman laulu —
se oli _marseljeesi_, se kumajava hymni, joka pani meidät kauhusta
värisemään, kun vielä olimme äitimme sylissä.

Tämä pieni marseillelaisjoukko säikytti koko Ranskan, kun se kaupunkien
ja kylien läpi marssiessaan palavalla innolla lauloi tätä uutta,
tuntematonta laulua.

Saatuaan kuulla, että he olivat Montreaussa, Barbaroux riensi
Santerren luokse. Tämä lupasi lähteä heitä vastaan Charentoniin
neljänkymmenentuhannen miehen kanssa.

Mitä Barbaroux aikoi tehdä Santerren neljälläkymmenellätuhannella
miehellä ja viidelläsadalla marseillelaisella?

Hän aikoi panna marseillelaiset etujoukoksi, vallata yhdellä iskulla
kaupungintalon ja kansalliskokouksen, vallata sitten Tuileriein
palatsin, kuten heinäkuun 14 päivänä 1789 oli vallattu Bastilji, ja
julistaa tämän firenzeläisen palatsin raunioilla Ranskan tasavallaksi.

Barbaroux ja Rebecqui riensivät Charentoniin odottamaan Santerrea ja
hänen neljääkymmentätuhatta esikaupunkilaistaan. Mutta Santerre saapui
vain kahdensadan miehen kanssa!

Ehkei hän halunnut suoda marseillelaisille, joita siihen aikaan vielä
pidettiin muukalaisina, liian yllättävää kunniaa.

Tuo pieni joukko, jonka miehillä oli palavat silmät, ruskettunut
hipiä ja kimakka puheenparsi, marssi koko kaupungin halki, kuninkaan
puutarhasta Champs-Elyséesille, marseljeesia laulaen. Miksi
nimittäisimme laulua toisin kuin sitä jo nyt nimitettiin?

Marseillelaiset leiriytyivät Champs-Elyséesille, missä seuraavana
päivänä piti vietettämän juhla heidän kunniakseen.

Juhla vietettiin todella. Mutta Champs-Elyséesin ja Tournant-sillan
välille, muutaman askeleen päähän juhlapaikasta, oli sijoitettu
Filles-Saint-Thomasin piirin krenatööripataljoonat. Ne olivat
kuninkaallisen kaartin väkeä, ja hovi oli komentanut ne paikalle
suojamuuriksi uusien tulokkaitten ja palatsin väliin.

Marseillelaiset ja Filles-Saint-Thomasin krenatöörit vainusivat
toisissaan vihollisen. Ensin vaihdettiin herjasanoja, sitten käytiin
käsirysyyn. Kun ensimmäinen veri vuoti, huusivat marseillelaiset:
»Aseihin!» syöksyivät yhteenpannuille kivääreilleen ja ryhtyivät
pistinhyökkäykseen.

Pariisin krenatöörit eivät kestäneet tätä hyökkäystä. Onneksi heidän
takanaan olivat Tuileriet ja ristikkoportit. Tournant-silta suojasi
heidän pakoaan ja silta nostettiin vihollisen nenän edessä.

Pakolaiset saivat turvan kuninkaan huoneistosta. Kuningattaren
kerrotaan omin käsin hoitaneen erästä haavoittunutta.

Liittolaisia, marseillelaisia, bretagnelaisia ja dauphinélaisia, oli
viisituhatta. Nämä viisituhatta olivat voima, jollei miesluvultaan,
niin ainakin vakaumukseltaan. Heitä kannusti vallankumouksen henki.

Heinäkuun 17 päivänä he olivat lähettäneet kansalliskokoukselle
kirjelmän.

 »Te olette julistaneet isänmaan olevan vaarassa, mutta ettekö itse
 pane sitä vaaraan vilkastuttamalla petturien rankaisemista? Vainotkaa
 Lafayettea, _lakkauttakaa toimeenpanovalta_, erottakaa departementtien
 direktoriot ja uudistakaa tuomiovalta.»

Elokuun 3 päivänä Pétion itse esitti saman vaatimuksen. Jäätävällä
äänellään Pétion vetosi kommuunin nimessä aseelliseen voimaan.

Hänen kintereillään oli tosin kaksi verikoiraa, jotka purivat häntä
jalkaan: Danton ja Sergent.

»Kommuuni», sanoi Pétion, »syyttää _toimeenpanovaltaa_. Jos mieli
parantaa Ranskan kärsimykset, täytyy viivyttelemättä käydä käsiksi
niiden aiheuttajaan. Olisimme halunneet vaatia Ludvig XVI:n
väliaikaista erottamista, mutta perustuslaki kieltää sen. Koska
hän alituisesti vetoo perustuslakiin, vedotkaamme mekin siihen ja
_erottakaamme hänet_.»

Olisi voinut sanoa, että Pariisin kuningas siinä syytti Ranskan
kuningasta, että kaupungintalon kuningas julisti sodan Tuileriein
kuninkaalle!

Kansalliskokous kavahti puuttumasta niihin hirveihin toimenpiteihin,
joita sille tyrkytettiin.

Erottamisasia lykättiin elokuun 9 päivän istuntoon. Elokuun 8 päivänä
kansalliskokous selitti, ettei ollut aihetta nostaa syytettä Lafayettea
vastaan. Näin kansalliskokous peräytyi yhä.

Mitä se siis päättäisikään seuraavana päivänä erottamiskysymyksestä?
Aikoiko se ryhtyä vastustamaan kansan tahtoa?

Varokoon! Eikö se siis tiennyt, se houkkio, mitä tapahtui?

Elokuun 3 päivänä — samana päivänä, jolloin Pétion esitti
erottamisvaatimuksensa — Saint-Marceaun esikaupunkilaiset, väsyneinä
kuolemaan nälkään tässä taistelussa, joka ei ollut rauhaa eikä sotaa,
lähettivät Quinze-Vingtsin piiriin edustajansa, jotka kysyivät
Saint-Antoinen veljiltä:

»Jos me marssimme Tuilerieihin, lähdettekö mukaamme?»

»Lähdemme», vastattiin.

Elokuun 4 päivänä kansalliskokous hylkäsi Mauconseil-piirin
kapinallisten julistuksen.

Elokuun 5 päivänä kommuuni kieltäytyi julkaisemasta sitä päätöstä.

Ei siis riittänyt, että Pariisin kuningas oli julistanut sodan Ranskan
kuninkaalle. Kommuunikin ryhtyi vastustamaan kansalliskokousta.

Kaikki nämä huhut kapinaliikettä vastustelevista toimenpiteistä ehtivät
marseillelaisten korviin. Heillä oli aseita, mutta ei panoksia. He
pyysivät äänekkäästi panoksia. Heille ei annettu niitä.

Elokuun 4 päivän illalla, tunti senjälkeen kun levisi tieto, että
kansalliskokous oli hylännyt Mauconseil-piirin kapinajulistuksen, kaksi
nuorta marseillelaista lähti kaupungintalolle.

Pormestarin virkahuoneessa oli enää vain kaksi toimihenkilöä: Sergent,
Dantonin mies, ja Panis, Robespierren mies.

»Mitä te haluatte?» kysyivät nämä virkailijat.

»Panoksia», vastasivat nuoret miehet.

»On jyrkästi kielletty luovuttamasta niitä», sanoi Panis.

»Onko kielletty luovuttamasta panoksia?» kummasteli toinen
marseillelainen. »Mutta taistelun hetki lähenee eikä meillä ole
puolustusneuvoja!»

»Onko meidät siis kutsuttu Pariisiin murhattaviksi?» huudahti toinen.

Edellinen tempasi pistoolin taskustaan.

Sergent hymyili.

»Uhkauksiako, nuori mies?» sanoi hän. »Ette te uhkauksilla säikytä
kahta kommuuninjäsentä!»

»Kuka puhuu uhkauksista ja säikyttelyistä?» kivahti nuori mies. »Tämä
pistooli ei ole teitä, vaan minua varten!»

Hän painoi pistoolinsuun otsaansa ja jatkoi:

»Ruutia, ammuksia, tai marseillelaisen kunnian nimessä minä ammun
itseni!»

Sergentilla oli taiteilijan mielikuvitusta ja aito ranskalainen sydän.
Hän tunsi, että tuon nuoren miehen huuto oli koko Ranskan huuto.

»Panis», sanoi hän toverilleen, »olkaamme varuillamme. Jos tuo nuori
mies surmaa itsensä, syytetään meitä hänen kuolemastaan.»

»Mutta jos luovutamme panokset vastoin kieltoa, panemme oman päämme
alttiiksi.»

»Välipä sillä! Minä luulen hetken tulleen, jolloin voimme panna päämme
alttiiksi», sanoi Sergent. »Kuinka tahansa, kukin vastatkoon itsestään.
Minä uskallan pääni, sinä voit olla noudattamatta esimerkkiäni.»

Hän kirjoitti määräyksen, että marseillelaisille oli annettava
ammuksia, ja varmensi määräyksen nimellään.

»Anna tänne!» sanoi Panis, kun Sergent oli lopettanut.

Ja hän kirjoitti nimensä Sergentin nimen viereen.

Siitä lähtien voitiin olla rauhassa. Kun marseillelaiset saisivat
ammuksensa, eivät he sallisi surmata itseään puolustautumatta.

Ja elokuun 6 päivänä kansalliskokous sai aseellisilta marseillelaisilta
tulta suitsevan kirjelmän. Kansalliskokous ei ainoastaan ottanut
vastaan anomusta, vaan päästi anojat istuntosaliin.

Kansalliskokous pelkäsi niin kauheasti, että ryhdyttiin keskustelemaan,
eikö siirryttäisi maaseudulle. Vergniaud yksin vastusti. Miksi?
Vergniaud halusi kukaties jäädä Pariisiin saadakseen olla lähellä
kaunista Candeillea? Mutta älkäämme välittäkö syystä.

»Pariisissa», huomautti Vergniaud, »on vapauden voitto taattava tai
meidän on kuoltava sen mukana! Jos lähdemme Pariisista, lähdemme
vain kuin Temistokles, kaikki kansalaiset mukana, jättäen jälkeemme
tuhkakasan ja paeten vihollista vain sitä varten, että ehdimme kaivaa
sille haudan!»

Kaikki horjuivat ja epäröivät, kaikki tunsivat maan huojuvan ja
pelkäsivät sen repeävän nielläkseen heidät.

Elokuun 4 päivänä — samana päivänä, jolloin kansalliskokous hylkäsi
Mauconseil-piirin julistuksen ja molemmat nuoret marseillelaiset saivat
Panisin ja Sergentin luovuttamaan ammuksia viidellesadalle maanmiehelle
-— pidettiin neuvottelua Cadran-Bleussa Templen bulevardin varrella.
Camille Desmoulins esiintyi omassa ja Dantonin nimessä. Carra piteli
kynää ja laati kapinasuunnitelman.

Kun suunnitelma oli valmis, siirryttiin entisen perustuslaillisen
kansanedustajan Antoinen luokse, joka asui Saint-Honoré-kadun varrella
vastapäätä Assomption-kirkkoa puuseppä Duplayn luona, siis samassa
talossa kuin Robespierrekin.

Robespierre ei ollut mukana puuhassa. Kun rouva Duplay näki koko
tuon kapinoitsijajoukon kokoontuvan Antoinen huoneeseen, riensi hän
kiireesti paikalle ja huudahti kauhistuneena:

»Mutta, herra Antoine, tahdotteko siis murhauttaa herra de
Robespierren?»

»Ei nyt ole puhe Robespierrestä», vastasi entinen kansanedustaja.
»Jumalan kiitos, kukaan ei ajattele häntä! Jos hän pelkää,
piiloutukoon!»

Carran laatima suunnitelma lähetettiin sydänyönä Santerrelle ja
Alexandrelle, esikaupungin molemmille päälliköille.

Alexandre olisi lähtenyt liikkeelle heti, mutta Santerre vastasi, ettei
hän ollut vielä valmis.

Santerre piti sanansa, jonka oli antanut kuningattarelle kesäkuun 20
päivänä. Elokuun 10 päivänä hän lähti liikkeelle, kun ei voinut muuta
tehdä.

Kapina lykkääntyi siis yhä.

Antoine oli sanonut, ettei kukaan ajatellut Robespierreä. Hän erehtyi.

Mieliala oli niin hämmentynyt, että ajateltiin hänestä,
liikkumattomuuden keskuksesta, tehdä kapinaliikkeen kaikkivoipa vipusin.

Kuka keksi sen aatoksen? Barbaroux. Uljas marseillelainen oli miltei
epätoivoissaan. Hän oli valmis lähtemään Pariisista ja palaamaan
Marseilleen.

Kuulkaamme, mitä rouva Roland sanoo:

»Emme luottaneet paljoakaan pohjoisesta tulevaan apuun. Servanin ja
Barbarouxin kanssa harkitsimme mahdollisuuksia, voisiko vapauden
pelastaa etelässä ja kävisikö päinsä perustaa sinne tasavalta. Tutkimme
karttoja ja merkitsimme niihin tulevan tasavallan rajat. Elleivät
marseillelaisemme onnistu', sanoi Barbaroux, 'on se ainoa keinomme'.»

No niin, Barbaroux luuli keksineensä toisenkin keinon: Robespierren
neron.

Tai oliko kenties niin, että Robespierre halusi kuulla, kuinka pitkälle
Barbaroux oli päässyt?

Marseillelaiset olivat poistuneet leiristään, joka oli liian kaukana,
ja siirtyneet kordelierien tyyssijaan, siis mahdollisimman lähelle Pont
Neufiä. Siellä he olivat kuin Dantonin luona.

Kapinan puhjetessa nämä hirveät marseillelaiset lähtisivät siis
Dantonin luota! Ja jos kapina onnistuisi, niittäisi Danton siitä kaiken
kunnian.

Barbaroux oli pyytänyt päästä Robespierren puheille. Tämä näytti
vastahakoiselta, mutta lähetti sentään sanan Barbarouxille ja
Rebecquille, että hän odotti heitä kotiinsa.

Kuten sanottu, Robespierre asui puuseppä Duplayn luona.

Lukija muistanee, että sattuma oli opastanut hänet tähän taloon
Mars-kentän verilöyly-iltana.

Robespierre piti sitä sattumaa taivaan armona, ei ainoastaan
siksi, että puusepän ystävällisyys pelasti hänet sillä hetkellä
uhkaavasta vaarasta, vaan koska se lisäksi suuntasi luontevasti hänen
tulevaisuutensa selville vesille.

Miehelle, joka tavoitteli lahjomattoman arvonimeä, tämä asunto oli
erikoisen sopiva.

Mutta hän ei muuttanut siihen heti. Hän oli käväissyt Arrasissa ja
tuonut sieltä sisarensa, Charlotte de Robespierren. Toistaiseksi hän
asui Saint-Florentin kadun varrella tämän laihan ja puisevan naisen
kanssa, johon minulla oli kunnia tutustua kahdeksanneljättä vuotta
myöhemmin.

Sitten Robespierre sairastui. Rouva Duplay, joka ohi Robespierren
kiihkeä ihailija, sai kuulla tästä sairaudesta, tuli sättimään neiti
Charlottea, kun tämä ei ollut ilmoittanut hänelle asiasta mitään, ja
vaati, että potilas siirrettäisiin hänen taloonsa.

Robespierre suostui. Hänen hartain toivonsa oli ollutkin, poistuessaan
tilapäisenä asukkina Duplayn luota, että hän voisi palata sinne
vakinaiseksi vuokralaiseksi.

Rouva Duplay edisti kaikin tavoin hänen suunnitelmiaan.

Hänkin oli uneksinut päästä majoittamaan luoksensa tämän lahjomattoman
ja tätä varten sisustanut ahtaan, mutta siistin ullakkohuoneiston.
Sinne siirrettiin perheen parhaat ja kauneimmat huonekalut, muiden
muassa kaunis, siniseksi ja valkoiseksi maalattu vuode, jommoinen
sopikin miehelle, joka seitsentoista-vuotiaana oli maalauttanut itsensä
ruusua kädessään piteleväksi nuorukaiseksi.

Tähän ullakkohuoneeseen rouva Duplay oli pannut miehensä apulaisen
sijoittamaan ihan uudet kuusipuiset hyllylaudat vuokralaisen kirjoja
ynnä papereita varten.

Kirjoja oli niukanlaisesti. Racinen ja Jean-Jacques Rousseaun teokset
olivat tämän ankaran jakobiinin koko kirjasto. Paitsi näitä kahta
kirjailijaa Robespierre ei lukenut juuri muuta kuin Robespierreä.

Muille hyllylaudoille olikin kasattu hänen asianajajana laatimiaan
muistiinpanoja ja tribuunina pitämiään puheita.

Huoneen seinille oli ripustettu kaikki muotokuvat, jotka intomielinen
rouva Duplay suinkin oli voinut hankkia. Tämän suurmiehen tarvitsi siis
vain ojentaa kätensä voidakseen lukea Robespierreä ja kääntää päätänsä
nähdäkseen joka puolella Robespierren.

Tähän pyhättöön, tabernaakkeliin, »kaikkein pvhimpään» Barbaroux ja
Rebecqui opastettiin.

Kukaan muu kuin tämän kohtauksen todistajat ei olisi voinut sanoa,
kuinka ovelan taitavasti Robespierre kehitteli keskustelua. Ensin hän
puheli marseillelaisista, heidän isänmaallisesta mielialastaan ja siitä
pelosta, että ylevimmätkin tunteet voisivat hairahtua liioitteluun.
Sitten hän puhui itsestään, palveluksistaan, joita hän oli tehnyt
vallankumoukselle, ja kuinka järkevän hitaasti hän oli johtanut sen
kehitystä.

Mutta, — jatkoi hän, — eikö olisi jo aika lopettaa vallankumous?
Eikö ollut jo koittanut hetki, jolloin kaikkien puolueitten olisi
yhdyttävä ja valittava keskuudestaan kansanomaisin mies, jonka käsiin
uskottaisiin vallankumouksen jatkuva johto?

Rebecqui ei sallinut hänen jatkaa pitemmälle.

»Ahaa, kyllä huomaan, niihin sinä tähtäät, Robespierre!»

Robespierre säpsähti kuin olisi nähnyt edessään käärmeen, pää syöksyyn
valmiina.

Rebecqui nousi ja sanoi:

»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Molemmat vieraat
lähtivät niine hyvineen lahjomattoman luota.

Panis, joka oli noutanut heidät, saatteli heitä kadulle.

»Ah», sanoi hän, »olette käsittäneet väärin tilanteen ja Robespierren
ajatukset. Nyt on puhe vain tilapäisestä vallasta, ja jos se ajatus
tunnustetaan oikeaksi, ei kukaan ole soveliaampi kuin Robespierre...»

Mutta Barbaroux keskeytti hänet ja toisti toverinsa sanat:

»Ei diktaattoria enempää kuin kuningastakaan!» Sitten hän poistui
Rebecquin seurassa.




XXIV

Miksei kuningatar halunnut paeta


Muuan seikka rauhoitti Tuileriein palatsin asukkaita, ja se oli
myös omiaan säikyttämään vallankumouksellisia. Tuilerieit oli pantu
puolustuskuntoon ja muutettu linnoitukseksi, jossa oli peloittava
varusväki.

Kuuluisana elokuun 4 päivänä, jolloin sattui monenlaista, ei
kuninkuuskaan ollut toimetonna. Seuraavana yönä siirrettiin kaikessa
hiljaisuudessa sveitsiläisosastot Courbevoiesta Tuilerieihin. Vain
muutama komppania erotettiin joukosta ja lähetettiin Gailloniin, minne
kuningas kukaties joutuisi peräytymään.

Kolme taattua miestä, kolme kokenutta päällikköä oli kuningattaren
lähellä: Maillardot sveitsiläisineen, d'Hervilly, joka komensi
Ludvig pyhän järjestön ritareita ynnä perustuslaillista kaartia, ja
Mandat, kansalliskaartin ylikomentaja, joka lupasi kuningattarelle
kaksikymmentä tuhatta päättäväistä, uskollista miestä.

Elokuun 8 päivänä illan lähetessä muuan mies pyrki palatsin alueelle.
Kaikki tunsivat tämän miehen. Hän pääsi siis vaikeuksitta kuningattaren
huoneistoon saakka. Se oli tohtori Gilbert, ja hänen ilmoitettiin
saapuneen.

»Astukaa sisälle!» kehoitti kuningatar kuumeisella äänellä.

Gilbert noudatti kehoitusta.

»Ah, tulkaa, tulkaa, tohtori! Olen niin onnellinen, kun saan tavata
teidät!»

Gilbert kohotti katseensa häneen. Marie-Antoinetten koko olemuksesta
säteili sellaista iloa ja tyytyväisyyttä, että tohtoria puistatti. Hän
olisi mieluummin nähnyt kuningattaren kalpeana ja masentuneena kuin
noin kuumeisena ja elämänhaluisena.

»Madame», sanoi hän, »huomaan tulleeni liian myöhään tai sopimattomalla
hetkellä».

»Päinvastoin, tohtori», vastasi kuningatar hymyillen — sen ilmeen hänen
suunsa oli miltei unohtanut — »te saavutte oikealla hetkellä ja olette
hyvin tervetullut. Saatte nähdä jotakin, mitä olen jo kauan halunnut
näyttää teille — saatte nähdä kuninkaan oikeana kuninkaana.»

»Pelkään, madame», sanoi Gilbert, »että itse erehdytte ja että te
näytätte pikemminkin palatsin komentajan kuin kuninkaan».

»Herra Gilbert, mahdollista on, ettemme käsitä toisiamme kuningasvallan
vertauskuvaa koskevassa kysymyksessä yhtään paremmin kuin muissakaan
asioissa... mutta minun käsittääkseni kuningas ei ole ainoastaan mies,
joka sanoo: 'Minä en tahdo!' vaan ennen kaikkea mies, joka sanoo: 'Minä
tahdon!'»

Kuningatar viittasi tällä siihen kuuluun kielto-oikeuteen, joka juuri
oli kärjistänyt tilanteen äärimmäisen vaikeaksi.

»Niin, madame, ja teidän majesteettinne mielestä kuningas on ennen
kaikkea mies, joka kostaa.»

»Joka puolustautuu, herra Gilbert. Tehän tiedätte, että meitä on
julkisesti uhattu. Meidän kimppuumme aiotaan hyökätä asevoimin.
Kaupungissa kuuluu olevan viisisataa marseillelaista, jotka muuan
Barbaroux on kutsuttanut ja jotka ovat vannoneet Bastiljin raunioilla,
etteivät palaa Marseilleen, ennenkuin ovat hajoittaneet Tuileriein
palatsin maan tasalle.»

»Olen tosiaankin kuullut puhuttavan siitä», myönsi Gilbert.

»Eikö se pannut teitä nauramaan, hyvä herra?»

»Se on säikyttänyt minut vapisemaan kuninkaan ja teidän majesteettinne
puolesta, madame.»

»Ja senvuoksi tulette neuvomaan meitä luopumaan vallasta ja antautumaan
herra Barbarouxin ja hänen marseillelaistensa armoille?»

»Ah, madame, jospa kuningas haluaisikin luopua ja kruununsa uhrauksella
voisi pelastaa henkensä, teidän ja lastenne hengen!»

»Te antaisitte siis hänelle sen neuvon, herra Gilbert?»

»Kyllä, madame, ja olen valmis polvillani rukoilemaan, että hän
noudattaisi sitä.»

»Herra Gilbert, sallikaa minun huomauttaa, että mielipiteenne eivät ole
vakavat.»

»Ah, madame, mielipiteeni on alati sama... Rakastan kuningastani ja
isänmaatani ja olisin mielelläni nähnyt kuninkaan ja perustuslain
kulkevan käsi kädessä. Tästä halusta ja monen monista pettymyksistä
johtuvat ne vastakkaiset neuvot, jotka minulla on ollut kunnia antaa
teidän majesteetillenne.»

»Entä minkä neuvon annatte tällä hetkellä, herra Gilbert?»

»Milloinkaan ette voisi noudattaa sitä paremmin kuin tällä hetkellä,
madame.»

»Antakaahan kuulua.»

»Neuvon teitä pakenemaan.»

»Pakenemaan?»

»Ah, madame, tiedätte hyvin, että se on mahdollista ja ettei teille
tule milloinkaan parempaa tilaisuutta.»

»Selittäkää tarkemmin.»

»Teillä on palatsissa lähes kolmetuhatta miestä.»

»Lähes viisituhatta, herra Gilbert», oikaisi kuningatar tyytyväisenä
hymyillen, »ja kaksi kertaa se määrä ensimmäisestä viittauksestamme».

»Teidän ei tarvitse tehdä sitä viittausta. Se voitaisiin tulkita
väärin. Viisituhatta miestänne riittää.»

»No niin, herra Gilbert, mitä meidän siis pitäisi tehdä
viidellätuhannella miehellämme?»

»Sijoittukaa heidän keskeensä, madame, te, kuningas ja korkeat
lapsenne, lähtekää Tuilerieistä hetkellä, jolloin sitä vähimmin
odotetaan, parin penikulman päässä täältä nouskaa ratsaille ja
rientäkää Gailloniin ja Normandiaan, missä teitä odotetaan.»

»Me joutuisimme niin muodoin Lafayetten käsiin?»

»Hän on ainakin osoittanut olevansa altis ystävänne, madame.»

»Ei, herra, ei! Viidellätuhannella miehellämme ja niillä
viidellätuhannella, jotka rientävät paikalle ensimmäisestä
viittauksestamme, aion yrittää jotakin muuta.»

»Mitä aiotte yrittää?»

»Kukistaa kapinan kerta kaikkiaan.»

»Voi, madame, madame, hän oli sittenkin oikeassa väittäessään teidän
olevan kuolemaantuomitun!»

»Kuka niin on väittänyt, herra tohtori?»

»Muuan mies, jonka nimeä en tohdi lausua teille, madame, mies, joka on
puhutellut teitä kolmesti.»

»Vaiti!» sanoi kuningatar ja kalpeni. »Minä koetan todistaa
valehtelijaksi sen häijyn ennustajan.»

»Madame, pelkään pahoin, että olette sokaistu.»

»Luuletteko uskallettavan hyökätä kimppuumme?»

»Yleinen mieliala viittaa siihen.»

»Ja he luulevat pääsevänsä tänne niinkuin kesäkuun
kahdentenakymmenentenä päivänä?»

»Tuileriein palatsi ei ole linnoitus.»

»Ei olekaan, mutta jos haluatte lähteä kanssani, herra Gilbert, näytän
teille, että se voi pitää puoliaan jonkun aikaa.»

»Velvollisuuteni on seurata teitä, madame», sanoi Gilbert.

»No, tulkaa siis!» kehoitti kuningatar.

Hän opasti Gilbertin huoneen keskimmäisen ikkunan ääreen, joka oli
Carrousel-aukion puolella ja josta näki, ei sitä suunnatonta pihaa,
joka nykyisin peittää palatsin koko julkisivun edustan, vaan ne kolme
muurien ympäröimää pikku pihaa, jotka silloin vielä olivat käytännössä
ja joista Flora-paviljongin puolella olevaa sanottiin Prinssien
pihaksi, keskimmäistä Tuileriein pihaksi ja Rivoli-kadun sivulla olevaa
Sveitsiläispihaksi.

»Katsokaa!» sanoi kuningatar.

Gilbert huomasi, että muureihin oli puhkaistu kapeita ampuma-aukkoja,
joista varusväki voisi lähettää luotituiskun ryntääjiä vastaan.

Ja jos tämä ensimmäinen rintavarustus murrettaisiinkin, vetäytyisi
varusväki, ei ainoastaan palatsiin, josta portti vei jokaiseen äsken
mainittuun pihaan, vaan myöskin molempiin kylkirakennuksiin, joten
niitä isänmaanystäviä, jotka uskaltaisivat tunkeutua pihoihin,
voitaisiin ampua kolmelta taholta.

»Mitä arvelette, herra Gilbert?» kysyi kuningatar. »Neuvotteko
yhä Barbarouxia ja hänen viittäsataa marseillelaistansa ryhtymään
valtausyritykseen?»

»Jos minun neuvoni merkitsisi jotakin heidänlaisilleen kiihkomielisille
miehille, esittäisin heille saman pyynnön, jonka esitän teillekin.
Teille minä sanon: älkää odottako hyökkäystä! Heille minä sanoisin:
älkää hyökätkö!»

»Ja silti he pysyisivät päätöksessään?»

»Kuten tekin omassanne, madame. Ah, ihmisyyden pahin onnettomuus on,
että alati pyydetään neuvoja, joita ei kumminkaan noudateta!»

»Unohdatte, herra Gilbert», sanoi kuningatar hymyillen, »ettei teiltä
ole pyydetty neuvoja...»

»Se on totta, madame», keskeytti Gilbert ja väistyi askeleen syrjään
kuin lähteäkseen pois.

»Mikä ei silti estä meitä olemasta syvästi kiitollisia teille», lisäsi
kuningatar ja ojensi tohtorille kätensä.

Heikko epäilyn hymy väikkyi Gilbertin huulilla.

Sillä hetkellä vyöryi Tuileriein pihoihin vankkureita, jotka
oli kuormattu kukkuroilleen jyhkeitä tammilankkuja. Kuormia
vastaanottamassa oli miehiä, joiden porvarisnutun alta kuulsi selvästi
sotilashenkilö.

Nämä miehet alkoivat sahata lankkuja kuuden jalan pituisiksi ja kolmen
tuuman paksuisiksi kappaleiksi.

»Tiedättekö, keitä nuo miehet ovat?» kysyi kuningatar.

»Kaikesta päättäen insinöörejä», vastasi Gilbert.

»Niin ovat, ja kuten huomaatte, he valmistavat ikkunasuojuksia, joihin
jätetään ampuma-aukko pyssymiehiä varten.»

Gilbert silmäili kuningatarta surullisesti.

»Mikä teidän on, herra tohtori?» kysyi kuningatar.

»Surkuttelen teitä vilpittömästi, madame, kun rasitatte muistianne
moisilla ammattisanoilla ja suutanne niitä lausumaan.»

»Mitä sille voin, hyvä herra!». vastasi kuningatar. »Eräissä
tilanteissa naisten täytyy tekeytyä miehiksi silloin kun miehet...»

Kuningatar vaikeni.

»Mutta nyt», täydensi hän, ei lausettaan, vaan ajatuksensa, »kuningas
on tehnyt ratkaisevan päätöksen».

»Madame», virkkoi Gilbert, »koska kerran olette päättänyt
turvautua hirveihin äärimmäisyyskeinoihin, joita tunnutte pitävän
pelastusankkurinanne, toivon, että olette vahvistuttanut palatsin
kaikki osat puolustuskuntoon. Esimerkiksi Louvren kokoelmahuone...»

»Se on totta, tässä johtuukin mieleeni... Tulkaa mukana, herra tohtori.
Haluan katsoa, onko antamani määräykset, täytetty.»

Kuningatar opasti Gilbertin huoneistojen kautta sille Flora-paviljongin
ovelle, josta pääsee taulukokoelmaan.

Kun ovi aukeni, näki Gilbert työmiehiä, jotka paraikaa jakoivat salia
kahteen osaan noin kuuden metrin päässä ovesta.

»Nyt näette», huomautti kuningatar.

Sitten hän puhutteli upseeria, joka johti työtä.

»No, herra d'Hervilly?» sanoi hän.

»Madame, jos kapinoitsijat suovat meille aikaa neljäkolmatta tuntia,
saamme kaikki kuntoon.»

»Luuletteko, herra Gilbert, että he suovat meille neljäkolmatta
tuntia?» kysyi kuningatar tohtorilta.

»Mikäli jotakin tulee, madame, ei se tapahdu ennen elokuun kymmenettä
päivää.»

»Elokuun kymmenes? Perjantai? Huono kapinapäivä, hyvä herra! Luulin
kapinallisia niin järkeviksi, että olisivat valinneet sunnuntain.»

Ja hän lähti edellä, ja Gilbert seurasi häntä.

Kokoelmasalista poistuessaan he tapasivat erään upseerin, jolla oli
kenraalin asetakki.

»No, herra Mandat», kysyi kuningatar, »oletteko ryhtynyt tarpeellisiin
varokeinoihin?»

»Kyllä, madame», vastasi kenraali silmäillen Gilbertiä rauhattomana.

»Oh, voitte puhua tämän herran kuullen. Hän on ystävä.»

Ja kuningatar sanoi Gilbertille:

»Eikö niin, tohtori?»

»Kyllä, madame», vastasi Gilbert, »ja uskollisimpia ystäviänne olenkin».

»Se muuttaa asian», virkkoi Mandat. »Kaupungintaloon ja Pont
Neufille sijoitetut kansalliskaartilaisosastot päästävät
kapinoitsijat ohitseen ja herra d'Hervillyn aatelismiehineen ja herra
Maillardotin sveitsiläisineen ottaessa heidät vastaan edestäpäin
kansalliskaartilaiset katkaisevat heiltä paluutien ja hyökkäävät heidän
kimppuunsa takaapäin.»

»Siitä huomaatte, herra tohtori, että elokuun kymmenennestä ei tulekaan
kesäkuun kahdeskymmenes!»

»Ah, madame, sitä tosiaan pelkäänkin!»

»Meidänkö puolestamme?» kysyi kuningatar.

»Madame», vastasi Gilbert, »tiedättehän, mitä olen sanonut teidän
majesteetillenne. Yhtä syvästi kuin valitan Varennesin matkaa...»

»Yhtä innokkaasti suosittelette retkeä Gailloniin! Onko teillä aikaa
seurata minua alakerroksen saleihin, herra Gilbert?»

»On kyllä, madame.»

»Tulkaa siis.»

Kuningatar riensi kierreportaille, joita pitkin pääsi palatsin
pohjakerrokseen. Se oli varustettu oikeaksi leiriksi, jota
sveitsiläiset puolustivat. Kaikissa ikkunoissa oli suojuslaitteet.
Kuningatar meni puhuttelemaan erästä everstiä.

»No, herra Maillardot», sanoi hän, »mitä miehenne arvelevat?»

»He ovat, kuten minäkin, valmiit kuolemaan teidän majesteettinne
puolesta, madame.»

»He puolustavat meitä siis viimeiseen asti?»

»Kun kiväärituli on aloitettu, madame, lopetetaan se vain kuninkaan
omakätisestä määräyksestä.»

»Kuuletteko, herra tohtori? Palatsin ulkopuolella kaikki ovat meille
vihollisia, mutta sisäpuolella ystäviä.»

»Se on lohtu, madame, muttei turva.»

»Te olette synkällä päällä, tohtori.»

»Teidän majesteettinne on nyt opastanut minut näkemään kaikki,
mitä olette halunnut näyttää. Sallitteko minun nyt saattaa teitä
huoneistoonne?»

»Varsin mielelläni, tohtori, mutta olen väsynyt... tarjotkaa
käsivartenne.»

Gilbert kumarsi syvään. Niin suurta suosiota kuningatar osoitti
harvoin lähimmille ystävilleenkään, saatikka senjälkeen kun hänen
onnettomuutensa olivat alkaneet.

Gilbert saattoi hänet makuusuojaan asti. Siellä Marie-Autoinette
heittäytyi nojatuoliin. Gilbert notkisti toisen polvensa hänen edessään
ja sanoi:

»Madame, korkean puolisonne, rakkaitten lastenne ja oman
turvallisuutenne nimessä rukoilen vielä viimeisen kerran teitä
käyttämään hallussanne olevia voimia, ei taisteluun, vaan pakomatkaan.»

»Herra Gilbert», vastasi kuningatar, »heinäkuun neljännestätoista
lähtien olen halunnut nähdä kuninkaan kostavan. Hetki on nyt lyönyt,
niin ainakin luulemme. Me pelastamme kuninkuuden tai hautaudumme
Tuileriein raunioihin!»

»Mikään ei siis voi horjuttaa tätä kohtalokasta päätöstänne?»

»Ei mikään.»

Kuningatar ojensi Gilbertille kätensä suudeltavaksi ja samalla
viittaukseksi, että hän nousisi. Gilbert suuteli kunnioittavasti
kuningattaren kättä ja nousi.

»Madame», sanoi hän, »salliiko teidän majesteettinne minun kirjoittaa
pari kolme riviä, jotka mielestäni ovat niin tärkeät, etten haluaisi
hetkeäkään vitkastella?»

»Olkaa hyvä, herra tohtori», vastasi kuningatar ja osoitti erästä
pöytää.

Gilbert istuutui ja kirjoitti seuraavat rivit:

 »Tulkaa, herra! Kuningatar on kuolemanvaarassa, ellei joku ystävä
 saa häntä taivutetuksi pakenemaan. Minä luulen, että te olette ainoa
 ystävä, joka voitte vaikuttaa häneen sillä tavalla.»

Sitten hän kirjoitti osoitteen.

»Onko liian uteliasta kysyä, kenelle kirjoitatte?» kysyi kuningatar.

»Kreivi de Charnylle, madame», vastasi Gilbert.

»Kreivi de Charnylle?» toisti kuningatar kalveten ja väristen. »Entä
miksi kirjoitatte hänelle?»

»Jotta hän saisi teidän majesteettinne tekemään, mitä minä en ole
saanut.»

»Herra de Charny on liian onnellinen ajatellakseen onnettomia
ystäviään. Hän ei tule.»

Ovi aukeni; ja muuan vahtimestari astui sisälle.

»Herra kreivi de Charny, joka juurikään on saapunut, kysyy, saako hän
tulla tervehtimään teidän majesteettianne», ilmoitti vahtimestari.

Kuningatar valahti kuolonkalpeaksi ja sopersi joitakin käsittämättömiä
sanoja.

»Opastakaa hänet sisälle!» sanoi Gilbert. »Taivas on lähettänyt hänet!»

Charny ilmestyi oviaukkoon. Hänen yllänsä oli meriupseerin puku.

»Ah, käykää sisälle, herra kreivi!» kehoitti Gilbert.

»Olen kirjoittanut teille.»

Ja hän ojensi kreiville kirjeen.

»Kuulin hänen majesteettinsa olevan suuressa vaarassa ja siksi tulin»,
sanoi Charny ja kumarsi.

»Madame, madame», rukoili Gilbert, »taivaan tähden, kuunnelkaa, mitä
kreivi de Charny sanoo teille; hänen äänensä on Ranskan ääni».

Kumarrettuaan kunnioittavasti kuningattarelle ja kreiville Gilbert
lähti, sydämessään toivon hitunen.




XXV

Elokuun 10 päivän aatto


Lukija sallikoon meidän opastaa hänet erääseen taloon, joka on
Ancienne-Comédie-kadun varrella lähellä Dauphine-katua.

Ensimmäisessä kerroksessa asui Fréron. Sivuuttakaamme hänen ovensa;
soittaisimme siinä turhaan, sillä hän on toisessa kerroksessa ystävänsä
Camille Desmoulinsin luona.

Noustessamme niitä seitsemäätoista porrasta, jotka erottavat
ensimmäisen kerroksen toisesta, mainitkaamme lyhyesti, mikä Fréron oli
miehiään.

Fréron (Louis-Stanislas) oli sen kuulun Elie-Catherine Fréronin poika,
jonka kimppuun Voltaire aikoinaan hyökkäsi ihan aiheettomasti ja lopen
julmasti. Kun nykyisin lukee arvosteluja, jotka tämä sanomalehtimies
julkaisi _La Pucellen, Dictionnaire philosophiquen_ ja _Mahometin_
tekijää vastaan, huomaa kummakseen, että sanomalehtimies lausui vuonna
1754 tarkalleen samaa, mitä me hänestä ajattelemme vuonna 1854, siis
sataa vuotta myöhemmin.

Fréron nuorempi, joka oli nyt viidenneljättä vuoden ikäinen, ärtyneenä
isäänsä kohdanneista monista vääryyksistä — isä oli kuollut vuonna 1776
suruun sen johdosta, että oikeusministeri Miromesnil oli lakkauttanut
hänen lehtensä _Année littérairen_ — oli omaksunut vallankumoukselliset
aatteet ja julkaisi tai oli julkaisemaisillaan tähän aikaan lehteä,
jonka nimi oli _Orateur du Peuple_.

Elokuun 9 päivän illalla hän oli, kuten sanottu, Camille Desmoulinsin
luona illallisella Brunen kanssa, josta myöhemmin tuli Ranskan
marsalkka ja joka tällöin oli vain kirjapainon faktori.

Barbaroux ja Rebecqui oli niinikään kutsuttu illallisvieraiksi.

Yksi ainoa nainen oli mukana tällä aterialla, joka tavallaan muistutti
marttyyrien ateriaa, ennenkuin he menivät areenalle petojen eteen, ja
joka oli nimeltään »vapaa ateria». Tämä naishenkilö oli Lucile.

Suloinen nimi ja ihana nainen, josta on jäänyt surullinen muisto
vallankumouksen aikakirjoihin.

Emme voi saatella sinua tässä kuvauksessamme mestauslavalle saakka,
jolle sinä, rakastava ja runollinen olento, nousit, koska se oli lyhyin
tie tavataksesi puolisosi, mutta haluamme piirtää muutamin kynänvedoin
muotokuvasi.

Sinusta, lapsiparasta, on tallella vain yksi ainoa muotokuva. Sinä
kuolit niin nuorena, että maalarin täytyi miltei varastaa piirteesi.
Se on pienoiskuva. Olemme nähneet sen eversti Morinin kauniissa
kokoelmassa, jonka sallittiin hajota kaiken maailman tuuliin, kun tämä
verraton mies kuoli, joka tuiki ystävällisesti antoi meidän tarkastella
aarteitaan.

Siinä muotokuvassa Lucile näyttää pieneltä, kauniilta ja ennen
kaikkea ilkamoivalta. Jotakin rahvaanomaista on hänen viehättävissä
piirteissään. Hänen isänsä olikin vain entinen rahaministeriön kirjuri,
ja äiti oli hyvin kaunis nainen, joka kuuluu olleen rahaministeri
Terrayn rakastajatar. Lucile Duplessis-Laridon oli siis, kuten rouva
Rolandkin, vaatimatonta syntyperää.

Rakkauteen perustuva avioliitto oli vuonna 1791 yhdistänyt tämän
nuoren, suhteellisesti varakkaan tytön ja sen arvaamattoman olennon,
sen vallattoman neron, jonka nimi oli Camille Desmoulins.

Camille, köyhä, melko ruma nuorukainen, joka puhui vaikeasti — sillä
hän änkytti, mikä esti häntä kehittymästä suurpuhujaksi, muttei estänyt
häntä olemasta suuri kirjailija — oli hurmannut hänet säkenöivällä
sukkeluudellaan ja sydämensä hyvyydellä.

Vaikka Camille olikin samalla kannalla kuin Mirabeau, joka oli sanonut:
»Te ette saa aikaan mitään vallankumouksella, ellette _vieroita sitä
kristillisyydestä!_» oli heidät vihitty Saint-Sulpicen kirkossa
katolisten menojen mukaan. Mutta kun hänelle syntyi vuonna 1792 poika,
vei hän esikoisensa kaupungintaloon ja vaati sille tasavaltalaista
kastetta.

Tässä toisen kerroksen huoneistossa Ancienne-Comédie-kadun varrella
siis kehiteltiin — Lucilen suureksi kauhuksi ja yhtä suureksi
ylpeydeksi — sitä kapinahanketta, jonka luonnoksen Barbaroux
lapsekkaasti sanoi kolme päivää sitten unohtaneensa pesijättärelle
lähetettyjen nankinihousujen taskuun.

Barbaroux, joka ei luottanut suunnittelemansa kaappauksen onnistumiseen
ja joka pelkäsi joutuvansa voitokkaan hovin valtaan, näytti ystävilleen
aito stoalaisin elein myrkkyä, jonka Cabanis oli hänelle valmistanut
kuten Condorcetillekin.

Camille, joka ei toivonut enempää kuin Barbarouxkaan, sanoi kohottaen
lasinsa aterian alkaessa latinaksi, jottei Lucile ymmärtäisi:

»_Edamus et bibamus, cras enim moriemur_!» [Syökäämme Ja juokaamme,
sillä huomenna kuolemme.]

Mutta Lucile ymmärsi.

»Miksi puhut kieltä, jota en ymmärrä?» sanoi hän. »Minä arvaan hyvin,
mitä sinä sanot, Camille, ja ole huoleti, minä en suinkaan estä sinua
täyttämästä tehtävääsi.»

Tämän vakuutuksen jälkeen asiasta keskusteltiin avoimesti ja
arastelematta.

Fréron oli seurueen päättäväisiin mies. Kaikki tiesivät, että hän
rakasti toivottomasti erästä naista, vaikkei tiedetty, kuka tämä nainen
oli. Lucilen kuollessa hänen epätoivonsa ilmaisi tämän surullisen
salaisuuden.

»Entä sinä, Fréron», kysyi Camille, »onko sinullakin myrkkyä?»

»Oh, ellemme huomenna onnistu, annan surmata itseni. Olen niin
kyllästynyt elämään, että etsin vain sopivaa veruketta suoriutuakseni
siitä.»

Vain Rebecqui odotti taistelun päättyvän menestyksellisesti.

»Minä tunnen marseillelaiseni», sanoi hän. »Olen ne itse valikoinut.
Olen varma heistä, ensimmäisestä viimeiseen mieheen. Ainoakaan ei
väisty!»

Illallisen jälkeen ehdotettiin lähdettäväksi Dantonin luokse. Barbaroux
ja Rebecqui sanoivat, että heitä odotettiin marseillelaisten kasarmiin.

He olivat tällöin parinkymmenen askelen päässä Camille Desmoulinsin
asunnosta.

Fréron oli sopinut tapaavansa Sergentin ja Manuelin kommuunin
kokouksessa. Brune aikoi viettää yönsä Santerren luona. Kukin oli
omalla tavallaan sidottu seuraavan päivän yritykseen.

Niinpä vain Camille ja Lucile lähtivät Dantonin luokse. Molemmat
perheet olivat ystävyyssuhteissa toisiinsa, sekä aviomiehet että
aviovaimot.

Danton tunnetaan jo. Mekin olemme jo monesti kuvailleet häntä niiden
mestarien mukaan, jotka ovat hahmoitelleet hänet suurin piirtein. Mutta
hänen vaimoaan tunnetaan vähemmän. Mainitkaamme hänestä muutama sana.

Eversti Morinin talosta voi löytää muiston tästäkin huomattavasta
naisesta, jota hänen miehensä ihaili sydämensä koko lämmöllä. Mutta se
ei ollutkaan pienoiskuva, kuten Lucilesta, vaan kipsinaamio.

Michelet arvelee, että se oli valettu hänen kuolemansa jälkeen. Sen
piirteet ilmaisivat hyvyyttä, tyyneyttä ja voimaa.

Sairastamatta vielä tautia, joka vei hänet hautaan vuonna 1793, hän
oli jo nyt alakuloinen ja levoton, ikäänkuin olisi hautaa lähetessään
osannut nähdä tulevaisuuteen.

Tarina tietää kertoa, että hän oli hurskas ja hiljainen. Mutta kerran,
tämän nöyryyden ja uskonnollisuuden uhallakin, hän oli esiintynyt
jäntevänä omaistensa tahtoa vastaan. Se tapahtui silloin, kun hän
selitti menevänsä naimisiin Dantonin kanssa.

Kuten Lucile Camille Desmoulinsissa, niin hänkin saattoi Dantonin
synkkien kiihkeitten piirteitten takana, vähäpätöisessä miehessä,
jolla ei ollut mainetta eikä varallisuutta, nähdä tavallaan jumalan,
joka paljastuessaan hänelle nielaisi hänet kuten Jupiter oli polttanut
Semelen.

Kaikki tajusivat, että tätä poloista naista odottaisi kauhea,
myrskyisä tulevaisuus. Mutta hänen päätökseensä vaikuttikin ehkä yhtä
paljon sääli kuin rakkaus pimeyden ja valon enkeliä kohtaan, jonka
kammottavaksi kunniaksi tulisi edustaa vuotta 1792, kuten Mirabeau
edustaa vuotta 1791 ja Robespierre vuotta 1793.

Kun Camille ja Lucile tulivat Dantonin luokse — perheet asuivat miltei
vierekkäin, Lucile ja Camille, kuten sanottu, Ancienne-Comédie-kadun
ja Danton Paon-Saint-André-kadun varrella — itki rouva Danton ja Danton
koetti häntä lohdutella.

Naiset syleilivät toisiaan, ja miehet puristivat kättä.

»Luuletko, että tulee jotakin valmista?» kysyi Camille.

»Toivon ainakin», vastasi Danton. »Mutta Santerre on nahjus. Onneksi,
mikäli ymmärrän, huomispäivän asia ei koskekaan persoonallisia etuja
eikä ole yksityisen johtomiehen ohjattavissa. Pitkällisen kurjuuden
synnyttämä ärtymys, yleinen närkästys, se tunne, että muukalainen
lähenee, se vakaumus, että Ranska on kavallettu, kas siinä asioita,
joihin voi luottaa. Kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä
on äänestänyt kuninkaan erottamista. Kukin piiri on valinnut kolme
komisaaria, liittyäkseen kommuuniin ja pelastaakseen isänmaan.»

»Pelastaakseen isänmaan», toisti Camille ja ravisti päätänsä. »Se on
kovin epämääräistä.»

»Niinpä kyllä, mutta samalla paljon merkitsevää.»

»Entä Robespierre ja Marat?»

»Kumpaakaan ei ole näkynyt. Edellinen piileskelee ullakollaan,
jälkimäinen kellarissaan. Kun kaikki on onnellisesti suoritettu,
pujahtaa toinen kärppänä esille, toinen räpsähtää pöllönä kadulle.»

»Entä Pétion?»

»Hitto hänestä saakoon urakkaa! Elokuun neljäntenä hän julisti
sodan palatsille, elokuun kahdeksantena, siis eilen, hän selitti
departementille, ettei hän vastaa enää kuninkaan turvallisuudesta.
Aamulla hän ehdotti, että kansalliskaartit siirrettäisiin
Carrousel-aukiolle, ja illalla hän pyysi departementilta
kaksikymmentätuhatta frangia lähettääkseen marseillelaiset
kotimatkalle.»

»Hän haluaa eksyttää hovia», sanoi Camille Desmoulins.

»Samaa minäkin luulen», arveli Danton.

Tällöin tuli sisälle uusia vieraita: herra ja rouva Robert.

Lukija muistanee, että rouva Robert (silloin vielä neiti de Kéralio)
saneli heinäkuun 17 päivänä 1791 isänmaan alttarilla sen kuulun
anomuksen, jonka hänen miehensä kirjoitti puhtaaksi.

Päinvastoin kuin näissä kahdessa perheessä, joissa miehet olivat
vaimojaan lahjakkaammat, Robertin perheessä oli vaimo miestänsä
etevämpi.

Robert oli kookas, viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen,
kordelieri-kerhon jäsen, harras isänmaan ystävä, mutta ei
lahjakas, hidas kirjoittamaan, Lafayetten kiivas vastustaja, hyvin
kunnianhimoinen, mikäli rouva Rolandin muistelmiin on luottamista.

Rouva Robert oli tällöin neljänneljättä vuoden vanha, pieni, ryhdikäs,
älykäs ja ylpeä. Isänsä kasvattamana — Guinement de Kéralion, Ludvig
pyhän ritarin, muinaismuistoakatemian jäsenen, jonka oppilaista eräällä
nuorella korsikalaisella myöhemmin oli jättimäinen, silloin vielä
aavistamaton kohtalo — neiti Kéralio oli vähitellen kehittynyt hyvin
oppineeksi ja myös kirjailijaksi. Seitsentoistavuotiaana hän kynäili,
käänsi ja mukaili. Kahdeksantoista ikäisenä hän oli kirjoittanut
romaanin: _Adélaide_. Koska virkatulot eivät riittäneet, kirjoitteli
hänen isänsä _Mercureen_ ja _Journal des Savantsiin_, ja useammin kuin
kerran hän piirsi nimensä tyttären kyhäyksiin, jotka eivät olleet
yhtään huonompia kuin hänen omansakaan. Siten tästä vilkkaasta,
notkeasta, tulisesta älystä tuli yksi aikakautensa väsymättömimpiä
julkisen sanan naisia.

Robertit olivat tulossa Saint-Antoinen kaupunginosasta. He sanoivat,
että siellä näytti kummalliselta.

Ilta oli kaunis ja selkeä ja näköjään rauhallinen. Kaduilla ei
liikkunut juuri ketään. Mutta kaikki ikkunat olivat valaistut, ja
kaikki nämä tulet näkyivät loistavan yön valaisemiseksi.

Tämä valaistus vaikutti kaamealta. Se ei ollut juhlavalaistusta. Se ei
ollut liioin valoa, joka sytytetään vainajan ruumisarkun ympärille.
Siinä tuntui elämää kuumeisen unen läpi, johon esikaupunki näytti
vaipuneen.

Rouva Robertin lopettaessa selostustaan kuului kellonläppäys, joka pani
kaikki säpsähtämään. Se oli ensimmäinen hätäkellon kumahdus ja tuli
kordelieri-kerhon taholta.

»Hyvä on!» sanoi Danton. »Tunnen marseillelaisemme! Arvelinkin, että he
juuri antaisivat hälytysmerkin.»

Naiset silmäilivät toisiaan pelästyneinä. Varsinkin Dantonin vaimon
kasvoissa näki kaikki kauhun merkit.

»Hälytysmerkki?» virkkoi rouva Robert. »Palatsiin hyökätään siis jo
yöllä?»

Kukaan ei vastannut, mutta Camille Desmoulins, joka ensimmäisen
läppäyksen jälkeen oli siirtynyt naapurihuoneeseen, palasi nyt pyssy
kädessä.

Lucile parahti. Mutta oivaltaen, ettei hänellä ollut oikeutta tällä
ratkaisevalla hetkellä heikentää miestä, jota hän rakasti, hän syöksyi
rouva Dantonin vuodekomeroon ja polvistui itkemään.

Camille riensi hänen luoksensa.

»Älä pelkää», lohdutti hän, »minä en jätä Dantonia».

Miehet lähtivät ulos. Rouva Danton näytti kuolevan siihen paikkaan.
Rouva Robert riippui miehensä kaulassa ja tahtoi ehdottomasti seurata
häntä.

Naiset jäivät yksin. Rouva Danton istui musertuneena. Lucile oli
polvillaan ja itki. Rouva Robert asteli edestakaisin ja puheli,
huomaamatta, että jokainen hänen sanansa viilsi rouva Dantonin sydäntä:

»Kaikki tämä on Dantonin syytä! Jos mieheni kuolee, kuolen minä hänen
kanssansa. Mutta sitä ennen minä surmaan Dantonin!»

Näin kului suunnilleen tunti.

Vihdoin kuului eteisen ovi aukenevan. Rouva Robert syöksähti tulijaa
vastaan, Lucile kohotti päätänsä, rouva Danton pysyi liikkumatta.

Tulija oli Danton.

»Yksin?» kiljahti rouva Robert.

»Rauhoittukaa», sanoi Danton, »ennen aamua ei tapahdu mitään».

»Entä Camille?» kysyi Lucile.

»Entä Robert?» kysyi kolmas nainen.

»He ovat kordelieri-kerhossa laatimassa julistusta, jolla kansalaisia
kehoitetaan tarttumaan aseihin. Minä tuon heidän terveisensä ja sanon
vielä kerran, ettei tänä yönä tapahdu mitään. Todistaakseni väitteeni
menen nukkumaan.»

Ja hän heittäytyi täysissä pukimissa vuoteelle ja viiden minuutin
perästä nukkui sikeästi, vaikka sillä hetkellä ratkaistiin elämän ja
kuoleman kysymys kuninkuuden ja kansan välillä.

Kello yksi saapui Camille vuorostaan.

»Tuon terveiset Robertilta, joka lähti viemään julistustamme
kommuunille... Älkää olko levottomia, vasta huomenna se alkaa tai vielä
myöhemmin!»

Camille pudisti päätänsä kuin epäilisi. Sitten hän nojasi päänsä
Lucilen olalle ja nukahti.

Hän oli nukkunut puolisen tuntia, kun ovikello soi.

Rouva Robert meni avaamaan. Tulija oli Robert. Hän tuli noutamaan
Dantonia kommuunin käskystä ja herätti nukkujan.

»Lähtekööt... mutta antakoot minun nukkua rauhassa!» ärjyi Danton.
»Onhan päivä huomennakin.»

Robert ja hänen vaimonsa lähtivät kotiinsa.

Hetken kuluttua ovikello soi jälleen. Rouva Danton meni avaamaan
ja sitten opasti sisälle rotevan, vaaleaverisen, arviolta
kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, jonka yllä oli kansalliskaartin
kapteenin asetakki ja kädessä kivääri.

»Onko herra Danton kotona?» kysyi hän.

»Nouse, rakas ystävä!» sanoi rouva Danton herättäessään miehensä.

»No, mitä nyt?» huudahti tämä. »Vieläkö joku?»

»Herra Danton», virkkoi vaaleaverinen nuori mies, »teitä odotetaan
siellä».

»Missä siellä?»

»Kommuunissa.»

»Kuka odottaa?»

»Piirin komisaarit ja varsinkin herra Billot.»

»Se raivohullu!» mutisi Danton. »Hyvä on, sanokaa Billotille, että
tulen sinne.»

Sitten hän silmäili nuorukaista, jonka piirteet olivat hänelle vieraat
ja jolla, vaikka näytti vielä lapselta, oli ylemmän upseerin arvomerkit.

»Anteeksi, hyvä herra», sanoi hän, »kuka te olette?»

»Minä olen Ange Pitou, Haramontin kansalliskaartin kapteeni...»

»Vai niin.»

»Entisiä Bastiljin valtaajia.»

»Hyvä!»

»Sain eilen kirjeen herra Billotilta, joka ilmoitti siinä, että
täällä mahdollisesti otellaan huomenna tiukasti ja että kaikki kunnon
isänmaanystävät olisivat tarpeen...»

»Entä sitten?»

»Minä lähdin miesteni kanssa, nimittäin niiden, jotka halusivat seurata
minua, mutta koska he ovat heikompia kävelijöitä kuin minä, pysähtyivät
he Dammartiniin. Huomenna yhdentoista tienoissa he ovat täällä.»

»Dammartiniin?» tokaisi Danton. »Mutta sehän on viidenneljättä
kilometrin päässä täältä!»

»Vallan oikein, herra Danton.»

»Kuinka kaukana on Haramont Pariisista?»

»Kolmenyhdeksättä kilometrin päässä... Me lähdimme tänä aamuna kello
viisi...»

»Ohoh! Ja te olette taivaltanut tuon matkan yhdessä päivässä?»

»Kyllä, herra Danton.»

»Ja te saavuitte...?»

»Kello kymmenen illalla. Kyselin herra Billotia. Minulle sanottiin,
että hän oli varmaankin Saint-Antoinen esikaupungissa herra Santerren
luona. Kävin herra Santerren asunnossa, mutta siellä sanottiin, ettei
häntä ollut nähty ja että löytäisin hänet kenties jakobiini-kerhosta
Saint-Honoré-kadun varrella. Jakobiinikerhossakaan ei häntä ollut
nähty, ja minut neuvottiin kordelieri-kerhoon. Siellä minulle
sanottiin, että menisin hakemaan häntä kaupungintalosta...»

»Ja kaupungintalostako löysitte hänet?»

»Sieltä, herra Danton. Hän mainitsi minulle teidän osoitteenne ja
sanoi: 'Pitou, et suinkaan ole vielä väsynyt?' — 'En, herra Billot',
vastasin. — 'Hyvä on, käväise sanomassa Dantonille, että hän on vetelys
ja että me odotamme häntä.'»

»Saakeli!» huudahti Danton ja syöksyi vuoteeltaan. »Tämä poikanen saa
minut häpeämään. Kas niin, hyvä ystävä, lähtekäämme!»

Hän syleili vaimoaan ja poistui Pitoun seurassa.

Hänen vaimonsa huoahti ja painoi päänsä nojatuolin selkää vasten.
Lucile luuli hänen itkevän ja sääli hänen syvää suruaan.

Mutta huomattuaan, ettei hän ollut liikahtanut pitkään aikaan, Lucile
herätti Camillen. Sitten hän meni rouva Dantonin luokse: poloinen vaimo
oli pyörtynyt.

Päivän ensimmäiset säteet tuikahtivat ikkunasta sisälle. Päivästä
näytti tulevan kaunis, mutta taivas oli verenkarvainen. Se oli synkkä
enne.




XXVI

Lahjukset


Kun näin olemme kertoneet, mitä tapahtui kansanjohtajien asunnossa,
kertokaamme myöskin, mitä tapahtui kuninkaitten asunnossa.

Sielläkin naiset itkivät ja rukoilivat, itkivät kukaties hereämmin.
Chateaubriand on sanonut, että ruhtinasten silmät on luotu sisältämään
runsaan määrän kyyneliä.

Mutta tehkäämme jokaiselle oikeutta: madame Elisabeth ja Lamballen
prinsessa itkivät ja rukoilivat, kuningatar rukoili, muttei itkenyt.

Illallinen oli syöty tavalliseen aikaan. Mikään ei häirinnyt kuninkaan
aterioita.

Kun noustiin pöydästä ja madame Elisabeth ja Lamballen prinsessa
vetäytyivät n.s. neuvostohuoneeseen, minne kuninkaallisen perheen oli
määrä kokoontua kuulemaan uutisia, vei kuningatar kuninkaan syrjään ja
aikoi lähteä hänen kanssaan jonnekin.

»Minne viette minut, madame?» kysyi kuningas.

»Huoneeseeni... Ettekö halua panna yllenne sitä rintasuojustinta, jota
piditte heinäkuun neljäntenätoistakin, sire?»

»Madame», vastasi kuningas, »se oli hyvä juhla- ja salahankepäivänä
suojaamaan minua yksinäiseltä luodilta tai puukoniskulta, mutta
taistelupäivänä, jolloin ystävät panevat henkensä alttiiksi minun
puolestani, olisi kehnoa, ellen minä pane itseäni alttiiksi kuten
hekin».

Tämän sanottuaan kuningas lähti ja sulkeutui rippi-isänsä kanssa omaan
huoneeseensa.

Kuningatar meni neuvostohuoneeseen madame Elisabethin ja Lamballen
prinsessan seuraan.

»Mitä kuningas tekee?» kysyi rouva de Lamballe.

»Hän on ripillä», vastasi kuningatar äänellä, jonka sävyä on mahdoton
kuvata.

Tällöin aukeni ovi ja kreivi de Charny astui sisälle. Hän oli kalpea,
mutta ihan tyyni.

»Voinko päästä kuninkaan puheille?» kysyi hän.

»Tällä hetkellä, herra kreivi, minä olen kuningas», vastasi kuningatar.

Charny tiesi sen paremmin kuin kukaan muu, mutta silti hän toisti
pyyntönsä.

»Voitte mennä kuninkaan luokse, hyvä herra», sanoi kuningatar, »mutta
minä vakuutan teille, että te häiritsette häntä».

»Ymmärrän. Kuningas on herra Pétionin seurassa. Hän saapui vastikään.»

»Kuningas on rippi-isänsä seurassa, herra kreivi.»

»Minä esitän siis teille, madame, tiedonantoni palatsin majordomuksena.»

»Olkaa hyvä, herra kreivi.»

»Minulla on kunnia selostaa teidän majesteetillenne voimiemme suuruus.
Kuudensadan miehen ratsusantarmisto, jota herrat Rulhières ja de
Verdière komentavat, on sijoitettu taistelukuntoon Louvren isolle
pihalle. Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen
kaupungin muurien sisällä, on komennettu talleihin, mutta
sadanviidenkymmenen miehen vahvuinen vartiosto on sijoitettu
Toulousen hotelliin tarpeen mukaan suojelemaan erikoiskassaa,
arvopapereita ja valtiorahastoa. Ainoastaan kolmenkymmenen miehen
vahvuinen Pariisin jalkaväkisantarmisto, joka on palvelusvelvollinen
kaupungin ulkopuolella, on sijoitettu kuninkaan pikkuportaille
Prinssien pihan puolelle. Kaksisataa entisen ratsukaartin
upseeria ja sotamiestä, satakunta nuorta rojalistia ja yhtä monta
aatelismiestä, kolmesataaviisikymmentä tai neljäsataa soturia on
kerääntynyt Häränsilmä-saliin ja viereisiin suojiin. Kaksi-kolmesataa
kansalliskaartilaista on sirotettu pihoille ja puutarhaan. Ja lopuksi
tuhatviisisataa sveitsiläistä, palatsin pääasiallisin puolustusvoima,
on paikoillaan isossa eteisessä ja portaitten juurella, jota heidät on
määrätty puolustamaan.»

»No, herra kreivi, eivätkö nämä varokeinot tunnu teistä riittäviltä?»

»Mikään ei tunnu minusta riittävältä, madame, kun on puhe teidän
majesteettinne turvallisuudesta.»

»Te kannatatte siis yhä pakoa, herra kreivi?»

»Niin, madame, minun neuvoni on, että te, kuningas ja teidän
majesteettinne korkeat lapset sijoitutte meidän keskellemme.»

Kuningatar liikahti kärsimättömästi.

»Teidän majesteettinne kaihtaa Lafayettea. Vaikkapa niinkin, mutta te
luotatte herttua de Liancourtiin. Hän oleskelee Rouenissa, madame.
Hän on vuokrannut sieltä erään englantilaisen aatelismiehen, herra
Canningin, talon. Maakunnan komendantti on vannottanut joukoillaan
uskollisuutta kuninkaalle. Salis-Samaden sveitsiläisrykmentti, johon
voi luottaa, vartioi pieninä osastoina matkatietä. Kaikki on vielä
rauhallista. Lähtekäämme Tournant-sillan kautta ja poistukaamme
kaupungista Etoilen tulliportin kautta. Kolmesataa perustuslaillisen
kaartin ratsumiestä odottaa meitä siellä. Versaillesta saadaan helposti
koolle tuhatviisisataa aatelismiestä. Neljäntuhannen miehen avulla
lupaan viedä teidät, minne haluatte.»

»Kiitos, herra de Charny», sanoi kuningatar, »minä pidän suuressa
arvossa alttiuttanne, joka on saanut teidät lähtemään rakkaintenne
luota tullaksenne tarjoamaan apuanne vieraalle...»

»Kuningatar on nyt kohtuuton», keskeytti Charny hänet.
»Hallitsijattareni elämä on minulle alati kaikkein kallein, kuten
velvollisuus jää alati minulle kalleimmaksi kaikista hyveistä.»

»Velvollisuus, juuri niin, hyvä kreivi», mutisi kuningatar. »Mutta
koska jokainen haluaa tehdä velvollisuutensa, haluan minäkin. Minun
velvollisuuteni on säilyttää kuninkuus ylevänä ja suurena ja valvoa,
että jos se kaatuu, se kaatuu pystypäin ja arvokkaalla tavalla, kuten
antiikin gladiaattorit, jotka opettelivat kuolemaan sirosti.»

»Onko se teidän majesteettinne viimeinen sana.»

»Se on ennen kaikkea viimeinen toivomukseni.»

Charny tervehti ja lähti. Ovensuussa hän tapasi rouva Gampanin, joka
oli tulossa prinsessojen luokse.

»Hyvä rouva», sanoi hän, »kehoittakaa heidän kuninkaallisia
korkeuksiaan sullomaan taskuihinsa kallisarvoisimmat esineensä. Millä
hetkellä tahansa meidän täytyy kenties poistua palatsista.»

Rouva Campanin mennessä toistamaan tätä kehoitusta kuninkaallisille
prinsessoille Charny lähestyi jälleen kuningatarta ja sanoi:

»Madame, mahdotonta on olettaa, ettette luottaisi muuhun kuin
aineellisten voimiemme apuun. Jos niin on laita, uskoutukaa minulle.
Muistakaa, että huomenna tällä hetkellä minä saan vastata ihmisille ja
Jumalalle, mitä tänään tapahtuu.»

»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar, »Pétionille on annettu
kaksisataatuhatta frangia ja Dantonille viisikymmentätuhatta. Näillä
kahdellasadallaviidelläkymmenellä tuhannella frangilla on saatu aikaan,
että Danton on luvannut pysyä kotonaan ja että Pétion on luvannut tulla
palatsiin.»

»Mutta, madame, oletteko varma tämän asian järjestäjien
luotettavuudesta?»

»Pétionhan on saapunut, niinhän sanoitte?»

»Niin on, madame.»

»Se on jo jotakin, kuten huomaatte,»

»Mutta se ei riitä. Minulle on kerrottu, että häntä on käyty noutamassa
kolmasti, ennenkuin hän saapui.»

»Jos hän on meidän puolellamme», jatkoi kuningatar, »kohottaa hän
etusormen oikean silmänsä luomelle puhuessaan kuninkaalle».

»Mutta ellei hän ole puolellamme, madame?»

»Silloin hän on vankimme, ja minä annan selvät määräykset, ettei hänen
sallita poistua palatsista.»

Tällöin kuului etäinen kellonläppäys.

»Mitä se on?» kysyi kuningatar.

»Hätäkello», vastasi Charny.

Prinsessat hypähtivät pystyyn kauhistuneina.

»Mikä teidän on?» sanoi kuningatar. »Hätäkello on kapinallisten
sotarumpu.»

»Madame», virkkoi Charny, joka näytti liikutetummalta kuin kuningatar
tuon kaamean äänen kuullessaan, »minä lähden tiedustelemaan,
merkitseekö hätäkello jotakin vakavaa».

»Ja tuletteko sitten takaisin?» kysyi kuningatar nopeasti.

»Olen tullut noudattamaan hänen majesteettinsa käskyjä enkä jätä teitä,
ennenkuin viimeinen vaara on torjuttu.»

Charny tervehti ja poistui.

Kuningatar oli hetken mietteissään.

»Menkäämme katsomaan, onko kuningas jo ripittäytynyt», mutisi hän.

Ja hänkin poistui.

Madame Elisabeth kevensi hieman vaatteitaan voidakseen lojua sohvalla
mukavammin, irroitti kaulahuivistaan karneolineulan ja näytti sitä
rouva Campanille. Se oli kaiverrettu kivi. Kaiverruksessa näkyi
liljankuva ja lyhyt kirjoitus.

»Lukekaa!» kehoitti madame Elisabeth.

Rouva Campan meni lähemmäksi kynttilää ja luki.

»_Unohda loukkaukset ja anna anteeksi vääryydet_.»

»Pelkään pahoin», sanoi prinsessa, »ettei tämä mietelauselma vaikuta
vihollisiimme, mutta olkoon se silti meille pyhä!»

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun pihalta kuului laukaus.

Naiset kiljahtivat.

»Ensimmäinen laukaus!» sanoi madame Elisabeth. »Voi, se ei jää
viimeiseksi!»

Kuningattarelle oli ilmoitettu Pétionin saapuminen. Seuraavassa
pari sanaa, millaisissa olosuhteissa Pariisin pormestari oli tullut
palatsiin.

Hän oli saapunut kello puoli kymmenen tienoissa. Tällä kerralla hänen
ei tarvinnut odotella eteishuoneessa. Päinvastoin hänelle sanottiin,
että kuningas odotti häntä. Mutta päästäkseen kuninkaan puheille hänen
täytyi kulkea ensin sveitsiläisten, sitten kansalliskaartilaisten ja
edelleen puukkoritareiksi nimitettyjen aatelismiesten keskitse.

Koska tiedettiin kuninkaan kutsuttaneen Pétionin puheilleen ja koska
hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä palatsissaan kaupungintalossa kuin
syöksyä siihen leijonanluolaan, jonka nimi oli Tuileriein palatsi,
singottiin hänelle päin kasvoja vain nimitykset _konna_ ja _Judas_, kun
hän nousi portaita.

Ludvig XVI odotti Pétionia samassa huoneessa, missä oli kohdellut
pormestaria niin tylysti kesäkuun 21 päivänä. Pétion tunsi oven ja
hymyili. Kohtalo soi hänelle hirveän koston.

Ovella kansalliskaartin päällikkö Mandat sulki häneltä tien.

»Ah, tekö se olettekin, herra pormestari!» sanoi hän.

»Minä itse, hyvä herra», vastasi Pétion tapansa mukaan tyynesti.

»Mitä asiaa teillä on?»

»Voisin vapautua vastaamasta kysymykseenne, herra Mandat, koska en
myönnä teillä olevan oikeutta kysyä minulta mitään, mutta, koska
minulla on kiire, en pidä tarpeellisena kiistellä alempiarvoisteni
kanssa...»

»Alempiarvoisten?»

»Te keskeytätte, vaikka sanoin, että minulla on kiire, herra Mandat.
Olen tullut tänne, koska kuningas on kolmasti kutsuttanut minua. Omasta
aloitteestani en olisikaan saapunut.»

»No niin, koska minulla on kunnia nähdä teidät, herra Pétion, kysyn,
miksi kaupungin poliisiviranomaiset ovat antaneet marseillelaisille
ammuksia vallan ylettömästi ja miksi minä, Mandat, olen saanut miehiäni
varten vain kolme panosta kullekin.»

»Mutta», vastasi Pétion horjahtamatta vähääkään tyyneydestään,
»Tuilerieistä käsin ei ole enempää pyydettykään — kolme panosta
jokaiselle kansalliskaartilaiselle ja neljäkymmentä jokaiselle
sveitsiläiselle — kuninkaan pyytämä määrä on annettu».

»Mistä johtuu tämä ammusmäärän erilaisuus?»

»Kysykää sitä kuninkaalta, älkää minulta, hyvä herra.
Ehkei hän luota kansalliskaartiin.»

»Mutta minä, hyvä herra, olen pyytänyt teiltä ruutia», huomautti Mandat.

»Se on totta, mutta valitettavasti teillä ei ole oikeutta saada sitä.»

»Mainio vastaus!» huudahti Mandat. »Sillä teidänhän juuri tulisi
oikeuttaa minut siihen, koska määräys on teidän annettava!»

Kiista alkoi siirtyä alalle, missä Pétionin olisi käynyt vaikeaksi
puolustautua, mutta hänen onnekseen ovi aukeni ja Röderer, kommuunin
asiamies, tuli Pariisin pormestarin avuksi sanomalla:

»Herra Pétion, kuningas odottaa teitä.»

Pétion astui sisälle. Kuningas odotti Pétionia kärsimättömänä.

»Ah, vihdoinkin tulette, herra Pétion!» sanoi hän. »Kuinka on Pariisin
laita?»

Pétion selosti osapuilleen, millainen oli tilanne kaupungissa.

»Eikö teillä ole muuta sanottavaa, hyvä herra.» kysyi kuningas.

»Ei, sire», vastasi Pétion.

Kuningas silmäili Pétionia tiukasti.

»Ei muuta... eikö mitään muuta?»

Pétion tuijotti kuninkaaseen käsittämättä laisinkaan tämän vaateliaita
kysymyksiä. Kuningas puolestaan odotti, että Pétion kohottaisi
käden silmälleen. Kuten muistettaneen, Pariisin pormestarin piti
sillä merkillä ilmaista, että kuningas voisi luottaa häneen niiden
kahdensadantuhannen frangin korvaukseksi, jotka hän oli saanut.

Pétion raapi korvansa taustaa, muttei kohottanut sormea silmälleen.
Kuningasta oli siis puijattu. Joku lurjus oli pannut rahat omaan
taskuunsa.

Kuningatar astui huoneeseen. Hän tulikin hyvään aikaan, sillä kuningas
ei tiennyt, mitä kysyisi Pétionilta, ja Pétion odotteli uusia
kysymyksiä.

»No», kuiskasi kuningatar, »onko hän ystävämme?»

»Ei», vastasi kuningas, »hän ei ole antanut minkäänlaista merkkiä».

»Olkoon hän siis meidän vankimme!»

»Saanko nyt poistua, sire?» kysyi Pétion kuninkaalta.

»Jumalan tähden, älkää antako hänen lähteä!» neuvoi Marie-Antoinette.

»Ette vielä, hyvä herra. Hetken perästä olette vapaa, mutta minulla
on teille vielä jotakin puhuttavaa. Astukaa tähän huoneeseen», lisäsi
kuningas kovalla äänellä.

Hänen sanansa ilmaisivat kaikille huoneessaolijoille kehoituksen: »Minä
uskon herra Pétionin huostaanne, vartioikaa häntä älkääkä salliko hänen
lähteä!»

Huoneessaolijat ymmärsivät ja piirittivät heti Pétionin, joka tunsi
olevansa vanki.

Onneksi ei Mandat ollut paikalla. Mandat kiisteli paraikaa
määräyksestä, joka velvoitti häntä lähtemään kaupungintaloon. Tulet
kävivät ristiin. Mandatia pyydettiin kaupungintaloon, kuten Pétionia
oli pyydetty Tuileriein palatsiin.

Mandat oli perin vastahakoinen lähtemään eikä mielinyt noudattaa
ensimmäistä kutsua.

Pétion oli kolmantenakymmenentenä pienessä huoneessa, johon tuskin
mahtui useampia kuin neljä. Tovin kuluttua hän valittelikin:

»Hyvät herrat, tänne on mahdoton jäädä pitemmäksi ajaksi. Olen
tukehtumaisillani!»

Kaikki olivat samaa mieltä. Kukaan ei estellytkään Pétionin lähtöä,
mutta kaikki seurasivat häntä. Ehkä ei uskallettu pidättää häntä
avoimesti.

Pétion meni niille portaille, jotka ensiksi näki. Siten hän pääsi
erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli puutarhan puolella. Aluksi
hän pelkäsi, että puutarhan puolinen ovi oli kiinni. Mutta se olikin
auki. Nyt hän oli tilavammassa ja ilmavammassa vankilassa kuin äsken,
mutta silti yhtä tarkasti vartioidussa. Sittenkin hän tunsi asemansa
parantuneen.

Muuan mies oli seurannut häntä. Puutarhassa hän tarttui Pétionin
käsivarteen. Tämä mies oli Röderer, departementin asiamies.

Molemmat miehet alkoivat kävellä palatsin sivulle rakennetulla
pengermällä, jota valaisi lamppurivi. Kansalliskaartilaisia tuli sinne,
ja he sammuttivat lamput, jotka olivat pormestarin ja asiamiehen
läheisyydessä. Mitä he sillä tarkoittivat? Pétion aavisti pahaa. »Hyvä
herra», sanoi hän eräälle sveitsiläisupseerille, joka seurasi häntä ja
jonka nimi oli Salis-Lizers, »suunnitellaanko minua vastaan jotakin
ikävyyttä?»

»Olkaa huoleti, herra Pétion», vastasi upseeri murtaen ranskaa
saksanvoittoisesti, »kuningas on antanut tehtäväkseni vartioida teitä,
ja minä takaan, että se, joka teidät surmaa, kuolee heti senjälkeen
minun kädestäni!»

Samanlaisessa tilanteessa Triboulet oli vastannut Frans I:lle: »Eikö
teistä ole samantekevää, vaikka se tapahtuisi hetkeä aikaisemmin, sire?»

Pétion ei vastannut mitään ja kiiruhti Feuillants-pengermälle, jota
kuu tällöin valaisi kirkkaasti. Pengermä ei ollut silloin kuten nyt
ympäröity rauta-aidalla, vaan kahdeksan jalkaa korkealla muurilla,
jossa oli kolme porttia, kaksi pientä ja yksi iso.

Nämä portit eivät olleet ainoastaan kiinni, vaan lisäksi
hyvin teljetyt. Niitä vartioi ryhmä Buttedes-Moulinsin ja
Filles-Saint-Thomasin piirin krenatöörejä, jotka tiedettiin
kuningasmielisiksi. Heidän taholtaan ei siis voinut toivoa apua.

Tuon tuostakin Pétion kumartui ottamaan maasta kiven ja viskasi sen
muurin yli.

Pétionin kävellessä ja viskellessä kiviä tultiin kahdesti sanomaan,
että kuningas halusi puhutella häntä.

»No, ettekö aio mennä sisälle?» kysyi Röderer.

»En», vastasi Pétion. »Siellä on liian kuuma. Muistan sen pikku
huoneen, eikä se houkuttele minua ensinkään. Olen sitäpaitsi luvannut
tavata erään henkilön tällä pengermällä.»

Ja hän kumartui jälleen, sieppasi kiven ja viskasi sen muurin yli.

»Kenet aiotte tavata täällä?» kysyi Röderer.

Tällöin aukeni se kansalliskokouksen salin ovi, joka oli
Feuillants-pengermän puolella.

»Luulen, että tuolta tulee henkilö, jota odotan», sanoi Pétion.

»Määräys päästää herra Pétion tulemaan!» virkkoi muuan ääni.
»Kansalliskokous haastaa hänet eteensä tekemään selkoa tilanteesta.»

»Juuri niin!» mutisi Pétion.

Ääneen hän virkkoi:

»Olen valmis vastaamaan vihollisten! tekemiin välikysymyksiin.»

Kansalliskaartilaiset, jotka arvelivat, että Pétionia odotti tiukka
kuulustelu, päästivät hänet menemään.

Kello oli lähes kolme aamulla. Päivä alkoi sarastaa, mutta omituista
kyllä, taivas oli verenkarvainen!




XXVII

Billotin testamentti


Saatuaan kuninkaan kutsun Pétion oli aavistanut, ettei hän pääsisi
palatsista yhtä helposti ulos kuin sinne sisälle. Hän oli tällöin
lähestynyt muuatta tylynnäköistä miestä, jonka otsaa rumensi leveä arpi.

»Herra Billot», sanoi hän, »mitä uutta kansalliskokouksesta?»

»Se aikoo jatkaa istuntoaan läpi koko yön.»

»Erinomaista! Mitä sanoitte nähneenne Pont Neufillä?»

»Näin tykkipatterin ja kansalliskaartilaisia, jotka herra Mandat oli
komentanut paikalle.»

»No ettekö kertonut, että Saint-Jeanin pylväskäytävään
Saint-Antoine-kadun suulle on kerääntynyt melkoinen miesjoukko?»

»Niin on, hyvä herra, herra Mandatin määräyksestä sekin.»

»Hyvä on. Kuunnelkaa nyt tarkoin, mitä sanon teille, herra Billot.»

»Kuuntelen.»

»Tässä on määräys Manuelille ja Dantonille, että kansalliskaartilaiset
on poistettava Saint-Jeanin pylväskäytävästä ja Pont-Neuf on
puhdistettava. Tämä määräys on toteutettava, maksoi mitä maksoi,
ymmärrättehän?»

»Annan sen Dantonin omaan käteen.»

»Hyvä on. Tehän asutte Saint-Honoré-kadun varrella?»

»Niin asun.»

»Annettuanne määräyksen Dantonille menkää kotiinne ja levätkää
hetkinen. Kello kahden tienoissa nouskaa ja menkää kävelemään
Feuillants-pengermän ulkomuurin edustalle. Jos näette tai kuulette,
että Tuileriein puutarhan puolelta viskataan kiviä, silloin tiedätte,
että minä olen vanki ja että minulle tehdään väkivaltaa.»

»Ymmärrän.»

»Menkää silloin kansalliskokoukseen ja kehoittakaa virkatovereitanne
vaatimaan minut kokoukseen... Ymmärrättehän, herra Billot? Uskon
henkeni teidän käsiinne.»

»Ja minä vastaan siitä», sanoi Billot. »Menkää rauhallisin mielin.»

Pétion lähti luottaen Billotin taatusti isänmaalliseen mielialaan.

Billot saattoi pitää antamansa lupauksen sitäkin helpommin kun Pitou
oli vastikään saapunut kaupunkiin. Hän lähetti Pitoun Dantonin luokse
kieltäen häntä palaamasta yksin.

Pitoun onnistui karkoittaa Dantonin laiskuus ja saada hänet mukaansa.

Matkalla Danton näki Pont Neufin tykit ja kansalliskaartilaiset
Saint-Jeanin pylväskäytävässä. Hän ymmärsi, kuinka tärkeätä oli, ettei
sellaisia voimia saisi jättää kansan armeijan selkäpuolelle.

Pétionin'in kirjalliseen valtuuteen vedoten Manuel ja hän poistivat
kansalliskaartilaiset Saint-Jeanin pylväskäytävästä ja tykkimiehet Pont
Neufiltä.

Näin oli kapinallisten kulkuväylä puhdistettu.

Sillä välin Billot ja Pitou menivät Saint-Honoré-kadulle, jonka
varrella edellinen yhä asui. Pitou tervehti asumusta kuin vanhaa
ystävää ainakin.

Billot istuutui ja viittasi Pitouta tekemään samoin.

»Kiitän, herra Billot», sanoi Pitou, »mutta minä en ole väsynyt».

Mutta Billot oli itsepäinen, ja Pitou totteli lopulta.

»Pitou», sanoi Billot, »olen kutsuttanut sinut Pariisiin».

»Ja kuten huomaatte, ei teidän ole tarvinnut odottaa minua liian kauan,
herra Billot», vastasi Pitou tutunomaiseen tapaansa hymyillen, jolloin
kaikki hänen kaksineljättä hammastansa paljastuivat.

»Ei ole tarvinnut... Arvannet, että jotakin vakavaa on tekeillä?»

»En sitä epäilekään, mutta sanokaapa...?»

»Mitä niin, Pitou?»

»Minä en näe enää missään herra Baillyta enkä herra Lafayetteä.»

»Bailly on petturi, joka surmautti kansaa Mars-kentällä.»

»Niin, tiedän, koskapa juuri minä nostin teidät oman verenne lätäköstä.»

»Lafayette on petturi, joka on halunnut ryöstää kuninkaan.»

»Ah, sitä en tiennyt... Lafayetteko petturi? Kukapa sitä uskoisi? Entä
kuningas?»

»Kuningas on kaikkein pahin petturi, Pitou!»

»Se ei kummastuta minua laisinkaan.»

»Kuningas vehkeilee ulkomaalaisen kanssa ja tahtoo luovuttaa Ranskan
viholliselle. Tuileriein palatsi on vehkeilyjen ahjo, ja se on päätetty
vallata... Ymmärrätkö, Pitou?»

»Totta hitossa sen ymmärrän! Kuten valtasimme Bastiljin, eikö niin,
herra Billot?»

»Vallan niin.»

»Mutta eipähän se ole kovin vaikeata.»

»Erehdyt, Pitou.»

»Mitä, olisiko se vaikeampaa?»

»On kyllä.»

»Sen muurit näyttävät paljoa matalammilta.»

»Se on totta, mutta niitä vartioidaan paremmin. Bastiljin varusväkenä
oli vain viitisenkymmentä sotavanhusta, mutta palatsissa on kolme- tai
neljätuhatta miestä.»

»Hitossa! Kolme- tai neljätuhatta!»

»Puhumattakaan siitä, että Bastilji yllätettiin, mutta Tuilerieissa
on jo tämän kuun alusta saakka pelätty rynnäkköä ja on ryhdytty
puolustuspuuhiin.»

»He siis puolustautuvat?»

»Ihan varmasti, varsinkin kun johto kuuluu uskotun herra de Charnylle.»

»Niinpä vainen, hän lähti, eilen vaimoineen Boursonnesista... Mutta
onko herra de Charnykin petturi?»

»Ei, hän on ylimys, siinä kaikki. Hän on ollut alati hovin puolella
eikä siis ole kavaltanut kansaa, koska hän ei ole viekoitellut
itselleen kansan luottamusta.»

»Me joudumme siis taistelemaan kreivi de Charnya vastaan?»

»Todennäköisesti, Pitou.»

»Eikö se ole kummallista? Naapurukset!»

»Sellaista se on, kansalaissota, Pitou. Mutta, ei sinun tarvitse
tapella, ellet halua.»

»Anteeksi, herra Billot, jos te haluatte, haluan minäkin.»

»Näkisin mieluimmin, ettet tappelisi laisinkaan, Pitou.»

»Miksi siis kutsuitte minut tänne, herra Billot?»

Billotin hahmo synkkeni.

»Kutsuin sinut tänne, Pitou, antaakseni sinulle tämän paperin.»

»Tämän paperin, herra Billot?»

»Niin.»

»Mikä paperi se on?»

»Testamenttini.»

»Mitä? Testamenttinne? Kas niin, herra Billot», naurahti Pitou, »ette
te näytä ollenkaan mieheltä, joka tekee kuolemaa!»

»En kylläkään», myönsi Billot osoittaen kivääriä ja panosvyötä, jotka
riippuivat seinällä, »mutta näytän mieheltä, joka voi saada pian
surmansa».

»Ah, niin, olemmehan me kaikki kuolevaisia?» sanoi Pitou hartaasti.

»No niin, Pitou, olen kutsunut sinut luovuttaakseni sinulle
testamenttini.»

»Minulle, herra Billot?»

»Sinulle, Pitou, ja senvuoksi, että teen sinusta omaisuuteni
yleisperijän.»

»Minustako yleisperijä?» huudahti Pitou. »Kiitos, ei, herra Billot!
Jopa te nyt laskette pilaa!»

»Ei, puhun ihan vakavasti, hyvä ystävä.»

»Mutta se ei kävele, herra Billot.»

»Miksei?»

»Nähkääs... kun jollakin on laillisia perillisiä, ei hän voi antaa
omaisuuttaan vieraalle.»

»Erehdyt, Pitou, _hän voi_.»

»No, sitten hän _ei saa_ tehdä niin, herra Billot.»

Billotin otsa synkkeni.

»Minulla ei ole perillisiä», virkkoi hän.

»Vai niin, vai ei teillä ole perillisiä! Miksi siis sanotte neiti
Catherinea?»

»En tunne ketään sennimistä, Pitou.»

»Älkää puhuko noin, herra Billot, se kuohuttaa mieltäni!»

»Pitou, minä voin lahjoittaa omaisuuteni kenelle haluan, ja kun kuolen,
voit sinäkin vuorostasi lahjoittaa, mikä sinun on, kenelle haluat.»

»Ah, niin, niin!» myönsi Pitou, joka alkoi ymmärtää. »Jos teille siis
sattuu onnettomuus... Mutta mitä minä hupsuttelen! Ei teille satu
onnettomuutta!»

»Äsken juuri sanoit, että olemme kaikki kuolevaisia.»

»Taisin sanoa... no niin, olette oikeassa. Otan testamentin, herra
Billot. Mutta onko ihan varmaa, että jos minusta valitettavasti tulee
perillisenne, minulla on oikeus tehdä omaisuudellenne mitä haluan?»

»Tietysti, koska se on laillisesti sinun... Eikä sinun kanssasi,
joka olet kunnon isänmaanystävä, ymmärräthän, Pitou, kukaan rupea
rettelöimään, niinkuin voitaisiin tehdä henkilöille, joiden tiedetään
veljeilleen aatelisten kanssa.»

Pitou käsitti asian yhä paremmin.

»No, olkoon menneeksi, herra Billot», sanoi hän, »minä suostun!»

»Ja koska nyt olenkin sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, pane
paperi taskuusi ja levähdä.»

»Miksi lepäisin, herra Billot?»

»Koska meillä todennäköisesti on paljon puuhaa huomenna tai oikeammin
jo tänään, sillä kello näkyy olevan kaksi.»

»Aiotteko mennä ulos, herra Billot?»

»Aion, minulla on asiaa Feuillants-pengermälle.»

»Ettekö tarvitse minua?»

»Olisit päinvastoin haitaksi siellä.»

»No, sitten minä haukkaankin leivänpalasen, herra Billot,»

»Se on totta. Minähän vallan unohdin kysyä, onko sinun nälkä!»

»Haha!» nauroi Pitou. »Se johtuu siitä, että tiedätte minun olevan
alati nälissäni.»

»Minun ei tarvinne neuvoa sinulle, missä on ruokakaappi?»

»Ei, ei, herra Billot, älkää välittäkö minusta enempää... Mutta
palaattehan pian tänne?»

»Palaan.»

»Muutoin teidän täytyisi ilmoittaa, missä voisin tavata teidät.»

»Tarpeetonta! Tunnin perästä tulen takaisin.»

»Hyvä on, lähtekää siis.»

Ja Pitou kävi ahneesti käsiksi ruokaan, sillä hänen ruokahaluaan, kuten
kuninkaankaan, eivät häirinneet kaikkein vakavimmatkaan tapahtumat.

Sillaikaa Billot kiiruhti Feuillants-pengermälle.

On jo mainittu, mitä hänen oli määrä tehdä siellä. Tuskin hän oli
ehtinyt perille, kun hänen jalkoihinsa putosi kivi, sitten toinen ja
vielä kolmaskin. Siitä hän tiesi, että oli tapahtunut, mitä Pétion oli
pelännyt, ja että pormestari aiottiin pidättää vangiksi Tuilerieissa.

Saamiensa ohjeitten mukaan Billot meni heti kansalliskokoukseen, joka
sitten, kuten sanottu, lähetti noutamaan Pétionia.

Selvittyään vartijoistaan Pétion vain asteli kansalliskokouksen
istuntosalin kautta ulos ja meni sitten jalkaisin kaupungintaloon.
Tuileriein pihaan jäivät hänen vaununsa häntä edustamaan.

Billot puolestaan palasi kotiinsa. Pitou oli tällöin lopettamassa
illallistaan.

»No, mitä uutta, herra Billot?» kysyi Pitou.

»Ei mitään», vastasi Billot, »paitsi että päivä valkenee ja taivas on
veripunainen».




XXVIII

Kello kolmesta kuuteen aamulla


Aurinko oli noussut. Sen ensimmäiset säteet valaisivat kahta
ratsastajaa, jotka käymäjalkaa ajoivat pitkin Tuileriein autiota
laiturikatua.

Nämä ratsastajat olivat kansalliskaartin ylikomentaja Mandat ja hänen
ajutanttinsa.

Saatuaan kello yhden aikaan yöllä kutsun saapua kaupungintaloon Mandat
oli aluksi kieltäytynyt lähtemästä. Kello kaksi oli tullut jyrkempi
käsky. Mandat oli aikonut yhä vastustella, mutta silloin oli asiamies
Röderer lähestynyt häntä ja sanonut:

»Herra Mandat, ottakaa huomioon, että lain mukaan kansalliskaartin
päällikön on noudatettava valtuuston määräyksiä.»

Mandat oli taipunut. Sitäpaitsi hän ei tiennyt seuraavista kahdesta
seikasta:

Ensiksi, että kahdeksastaviidettä piiristä seitsemänviidettä oli
valinnut valtuustoon kolme komisaaria kukin, joiden oli määrä liittyä
kommuuniin ja _pelastaa isänmaa_. Mandat luuli siis tapaavansa
entisen valtuuston eikä odottanut näkevänsä sen keskuudessa
sataaneljääkymmentäyhtä uutta jäsentä.

Toiseksi Mandat ei tiennyt, että tämä samainen valtuusto oli
antanut määräyksen puhdistaa Pont Neufin ja tyhjentää Saint-Jeanin
pylväskäytävät ja että asian tärkeyteen katsoen Manuel ja Danton itse
olivat panneet sen täytäntöön.

Ehdittyään Pont Neufille Mandat hämmästyikin aika lailla nähdessään
sillan olevan tyhjän. Hän pysähtyi ja lähetti ajutanttinsa
tiedustelemaan.

Kymmenen minuutin kuluttua ajutantti palasi. Hän ei ollut nähnyt
tykkiä eikä kansalliskaartilaisia. Dauphine-aukio, Dauphine-katu ja
Augustins-laiturikatu olivat yhtä autiot kuin Pont Neuf.

Mandat jatkoi matkaansa. Hänen olisi kenties pitänyt pyörtää takaisin
palatsiin. Mutta ihmiset menevät, kunne kohtalo heitä työntää.

Kaupungintaloa lähestyessään hän tunsi joutuvansa kaupungin varsinaisen
elämän keskukseen. Kuten eräissä ihmisruumiin salpautumistiloissa veri
patoutuu sydämeen, muuttaen toiset elimet elottomiksi ja kylmiksi,
samoin oli liike, elämä, lämpö, koko vallankumous keskittynyt
Pelletier-laiturikadulle, Grève-torille ja kaupungintaloon,
kansanelämän todelliseen tyyssijaan, Pariisiksi nimitetyn mahtavan
ruumiin sydämeen.

Mandat pysähtyi laiturikadun kulmaan ja lähetti ajutanttinsa
Saint-Jeanin pylväskäytävään. Siellä kansa liikkui ihan vapaasti.
Kansalliskaarti oli kadonnut.

Nyt Mandat aikoi kääntyä takaisin. Mutta väkeä oli sulloutunut hänen
taakseensa, se työnsi häntä kuin rantahylkyä kaupungintalon portaille
päin.

»Jääkää te tänne», sanoi hän ajutantilleen, »ja jos minulle sattuu
onnettomuus, rientäkää palatsiin ilmoittamaan asiasta».

Mandat antautui virran kuljeteltavaksi. Ajutantti, joka olkalapuistaan
tunnettiin käskyläiseksi, jäi iaiturikadun kulmaan, missä kukaan ei
häirinnyt häntä. Kaikki pitivät silmällä ylikomentajaa.

Jouduttuaan kaupungintalon isoon saliin Mandat näki edessään
tuntemattomia ja ankarannäköisiä miehiä. Siinä oli itse kapina
vaatimassa tiliä mieheltä, joka oli halunnut, ei ainoastaan vaikeuttaa
sen kehittymistä, vaan lisäksi tukehduttaa sen jo syntymähetkellä.

Tuilerieissa hän oli kysellyt — muistettaneen hänen keskustelunsa
Pétionin kanssa. Mutta täällä kyseltiin häneltä.

Muuan uuden kommuunin jäsenistä — sen hirveän kommuunin, joka
sitten tukehdutti lakiasäätävän kansalliskokouksen ja taisteli
kansalliskonventin kanssa — astui esille ja sanoi kaikkien nimessä:

»Kenen käskystä olet lisännyt palatsin vartioston kaksinkertaiseksi?»

»Pariisin pormestarin käskystä», vastasi Mandat.

»Missä on se määräys?»

»Tuilerieissa, minne jätin sen, jotta poissaollessani voitaisiin se
toteuttaa.»

»Miksi olet pannut tykistön liikkeelle?»

»Koska olen pannut pataljoonankin liikkeelle ja kun pataljoona liikkuu,
kulkee tykistö mukana.»

»Missä on Pétion?»

»Hän oli linnassa, kun sieltä lähdin.»

»Vankina?»

»Ei, vaan vapaana ja kävellen pengermällä.»

Kuulustelu keskeytyi tällöin. Muuan tämän uuden kommuunin jäsenistä
esitti erään avatun kirjeen ja pyysi lukea sen ääneen.

Mandatin tarvitsi vain luoda pikainen silmäys tähän kirjeeseen
käsittääkseen, että hän oli hukassa. Hän tunsi käsialansa. Kirje
sisälsi määräyksen, joka kello yksi yöllä oli lähetetty Saint-Jeanin
pylväskäytävään sijoitetun pataljoonan päällikölle ja jossa tätä
käskettiin takaapäin ahdistamaan linnaa kohti hyökkäävää väkijoukkoa
Pont Neufille sijoitetun pataljoonan ahdistaessa sitä sivulta. Määräys
oli joutunut kommuunin haltuun silloin, kun pataljoona komennettiin
poistumaan.

Kuulustelu loppui. Mistä saataisiin hirveämpi todistus Mandatin
syyllisyydestä kuin tämä kirje oli?

Mandat päätettiin lähettää Abbayeen, ja tuomio luettiin hänelle. Siinä
on tulkinnan varaa.

Väitetään, että puheenjohtaja olisi tuomiota julistaessaan tehnyt
kädellään liikkeen, jonka kansa valitettavasti ymmärtää liiankin hyvin
— vaakasuoran liikkeen.

»Puheenjohtaja», sanoo Peltier, _Elokuun 10 päivän vallankumouksen_
kirjoittaja, »teki kädellään hyvin selvän _vaakasuoran liikkeen_
sanoessaan: 'Vietäköön pois tämä mies!'»

Tämä liike olisi tosiaan ollutkin hyvin selvä vuotta myöhemmin, mutta
_vaakasuora_ kädenliike, joka merkitsi paljon vuonna 1793, ei merkinnyt
erikoista vuonna 1792, jolloin giljotiini ei vielä toiminut. Vasta
elokuun 21 päivänä putosi Carrousel-aukiolla ensimmäisen rojalistin
pää. Kuinka siis jo yhtätoista päivää varemmin vaakasuora kädenliike
— ellei edellytetä, että siitä merkistä oli ennakolta sovittu — voisi
merkitä: »Tappakaa tuo mies!» Valitettavasti näytti seuraus todistavan
väitteen oikeaksi.

Tuskin oli Mandat astunut kolme askelta alas kaupungintalon portaita,
kun pistoolinluoti murskasi hänen päänsä samalla hetkellä, jolloin
hänen poikansa riensi häntä vastaan.

Samoin oli käynyt kolmea vuotta aikaisemmin Flessellesille.

Mandat oli vain haavoittunut. Hän nousi, mutta kaatui jälleen heti
kahdenkymmenen piikin lävistämänä.

Lapsi väänteli käsiään ja huusi: »Isä, isä!» Kukaan ei piitannut lapsen
huudoista.

Ja sitten tästä mieskasasta, jossa näkyi vain sukeltavia käsivarsia
ja säilien ynnä piikkien välähdyksiä, kohosi ilmoille vertavaluva,
ruumiista irti hakattu Mandatin pää.

Lapsi pyörtyi. Ajutantti lähti laukaten Tuilerieihin päin ilmoittamaan,
mitä oli nähnyt. Murhaajat järjestyivät kahdeksi joukkueeksi. Toinen
raahasi ruumiin jokeen, ja toinen lähti näyttelemään piikin kärkeen
pantua päätä Pariisin kaduilla.

Kello oli lähes neljä aamulla.

Käväiskäämme Tuilerieissa, ennenkuin ajutantti ehtii tuoda sinne
surullisen uutisensa, ja katsokaamme mitä siellä tapahtuu.

Kuningas oli ripittäytynyt — ja kun hänen omatuntonsa oli rauhoittunut,
tunsi hän itsensä täysin turvalliseksi, tapahtukoon mitä tahansa. Koska
hän ei kyennyt vastustamaan ruumiinsa vaatimuksia, lähti hän nukkumaan.
Hän heittäytyi vuoteelle täysissä pukimissa.

Kun sitten hätäkello alkoi kumahdella yhä äänekkäämmin ja rummunpärinä
yltyi, herätettiin kuningas. Herättäjänä oli herra de la Chesnaye,
jolle Mandat poistuessaan oli uskonut päällikkyyden. Hän herätti
kuninkaan, jotta tämä näyttäytyisi kansalliskaartilaisille ja
esiintymisellään ynnä muutamilla sopivilla sanoilla lietsoisi
miehistöön innostusta.

Kuningas nousi, unisena, huojuen; hänen tukkansa oli jauhoitettu ja
painunut litteäksi siltä puolelta, jolla hän oli nukkunut.

Haettiin kähertäjä, mutta hän ei ollut saapuvilla. Kuningas lähti
huoneestaan pää pörrössä.

Kuningatar, joka oli neuvostosalissa, sai kuulla, että kuningas aikoi
näyttäytyä puolustajilleen, ja riensi häntä vastaan.

Päinvastoin kuin poloinen yksinvaltias, jonka katse oli tyhjä eikä
nähnyt ketään ja jonka suun lihakset olivat venyneet ja nytkähtelivät
suonenvedon tapaisesta sinipunervan nutun näyttäessä jo surevan
kuninkuuden kuolemaa, kuningatar oli kalpea, mutta kuumeisen hehkuva,
ja hänen silmäluomensa olivat tulehtuneet, mutta kuivat.

Hän tarrautui yksinvaltiuden haamuun, joka sensijaan että olisi
näyttäytynyt sydänyöllä ilmestyi kirkkaaseen päivänvaloon tuijottavin,
räpyttelevin silmin.

Kuningatar toivoi voivansa siirtää häneen omaa rohkeuttaan, voimaansa
ja elämänhaluaan.

Kaikki sujui sentään hyvin niin kauan kuin kuninkaallinen esiintyminen
tapahtui sisähuoneissa, vaikkakin aatelismiesten sekaan joutuneet
kansalliskaartilaiset nähdessään kuninkaan läheltä — ryhdittömän
ja kömpelön mies-rukan, joka oli kerran ennenkin onnistunut
huonosti esiintyessään herra Saneen ulkoparvekkeella Varennesissa —
ihmettelivät, oliko tuossa tosiaankin heinäkuun 20 päivän sankari,
se kuningas, jonka runollista tarinaa papit ja naiset jo alkoivat
kirjailla suruharsoon.

Ei, tuossa ei ollut se kuningas, jonka kansalliskaarti oli odottanut
näkevänsä.

Juuri tällöin iäkäs herttua de Mailly — hän oli niitä ihmisiä, joiden
hyvät aikeet on tuomittu herättämään pahennusta — paljasti miekkansa,
polvistui kuninkaan eteen ja vannoi vapisevalla äänellä, että hän ja
_Ranskan aatelisto_, jota hän edusti, olivat valmiit kuolemaan _Henrik
IV:n jälkeläisen_ puolesta.

Se oli kaksinkertainen tahdittomuus. Kansalliskaarti ei hellinyt
ensinkään sitä _Ranskan aatelia_, jonka edustaja de Mailly oli.
Eikä se liioin halunnut puolustaa Henrik IV:n jälkeläistä, vaan
perustuslaillista kuningasta.

Ja vastaukseksi yksityisiin huutoihin: »Eläköön kuningas!» kajahti
kaikilta tahoilta: »Eläköön kansa.»

Tappio oli korvattava. Kuningas työnnettiin Royale-pihaan. Voi,
onnettomalla kuninkaalla, jonka ateriat olivat häiriintyneet ja joka
oli nukkunut vain tunnin seitsemän tunnin asemesta, aineellisten
vaatimusten orjalla ei ollut enää omaa tahtoa. Hän oli kuin kone, joka
liikkui ulkonaisen voiman työnnällyksistä.

Kuka pani sen koneen vireeseen? Kuningatar, jäntevä nainen, joka ei
ollut syönyt eikä nukkunut.

Maailmassa on sellaisia onnettomasti rakennettuja henkilöitä, jotka
epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät, kun olosuhteet kerrankin ovat
kääntyneet heitä vastaan. Sen sijaan että olisi voittanut puolelleen
toisin ajattelevat Ludvig XVI näytti heitä lähestyessään osoittavan,
kuinka niukkaa hohdetta sortumaisillaan oleva kuninkuus valaa miehen
otsalle, kun hänellä ei ole lahjoja eikä voimaa.

Pihalla kuten huoneissakin rojalistit _uhallakin_ huusivat kuninkaalle
eläköötä, mutta samassa kajahti vastaukseksi: »Eläköön kansa!»

Ja kun rojalistit yrittivät väittää vastaan, huusivat isänmaanystävät:

»Ei, ei, ei ole muuta kuningasta kuin kansa!»

Miltei rukoilevalla äänellä kuningas puhui:

»Niin, lapseni, kansa ja kuninkaanne ovat nyt ja alati yhtä!»

»Tuokaa tänne kruununprinssi», kuiskasi Marie-Antoinette madame
Elisabethille. »Lapsen esiintyminen kenties hellyttää heidät.»

Kruununprinssiä mentiin noutamaan.

Sillaikaa kuningas jatkoi surullista joukkojen katselmusta. Hän sai
onnettoman ajatuksen lähestyä tykistöä. Se oli virhe, sillä tykkimiehet
olivat miltei kaikki tasavaltalaisia.

Jos kuningas olisi osannut puhua, jos hän olisi voinut saada nämä
miehet kuuntelemaan, joiden vakaumus oli päinvastainen kuin hänen,
olisi se vaikuttanut rohkealta teolta, kun hän näin uhmasi tykkejä, ja
se teko olisi voinut onnistua. Mutta Ludvig XVI:n sanoissa ja eleissä
ei ollut vakuuttavaa tehoa. Hän änkytti. Rojalistit halusivat suojata
hänen hämminkiään yrittämällä jälleen turvautua onnettomaan huutoon:
»Eläköön kuningas!» joka oli jo kahdesti epäonnistunut. Se huuto oli
nyt vähällä aiheuttaa yhteentörmäyksen.

Tykkimiehet lähtivät paikoiltaan, syöksyivät kuningasta vastaan,
heristivät nyrkkejään ja kiljuivat:

»Luuletko sinä, että me puolustaaksemme sinunlaistasi petturia ammumme
omia veljiämme?»

Kuningatar veti kuninkaan taemmaksi.

»Kruununprinssi, kruununprinssi!» huusivat jotkut äänet. »Eläköön
kruununprinssi!»

Kukaan ei vastannut tähän huutoon. Poloinen lapsi ei tullut esille
oikealla hetkellä. Hän myöhästyi, kuten teatterikielessä sanotaan.

Kuningas palasi linnaan. Siitä tuli peräytymismatka; se muistutti pakoa.

Huoneessaan Ludvig vaipui lopen hengästyneenä nojatuoliin. Kuningatar
pysähtyi ovelle pihtipieleen nojaten ja tapaillen katseellaan apua
jostakin. Hän huomasi Charnyn, joka nojasi hänen huoneensa oven
pihtipieleen, ja riensi kreivin luo.

»Ah, herra kreivi, kaikki on hukassa!» vaikeroi hän.

»Pahoin pelkään, madame», vastasi Charny.

»Voimmeko vielä paeta?»

»Se on myöhäistä, madame.»

»Mitä siis on tehtävä?»

»Kuoltava», vastasi Charny ja kumarsi.

Kuningatar huoahti syvään ja meni huoneeseensa.




XXIX


Kello kuudesta yhdeksään aamulla

Tuskin oli Mandat surmattu, kun kommuuni jo nimitti Santerren
ylipäälliköksi hänen tilalleen. Santerre pani ensi työkseen rummut
pärisemään kaikilla kaduilla ja määräsi, että kaikissa kirkoissa oli
hätäkelloa soitettava entistä voimakkaammin. Sitten hän järjesti
isänmaanystävistä patrulleja, joiden oli määrä liikkua Tuilerieissa
saakka ja pitää silmällä erikoisesti kansalliskokousta.

Patrulleja oli sitäpaitsi jo liikuskellutkin sillä taholla koko yön.

Kello kymmenen tienoissa illalla oli Champs-EIyséesillä pidätetty
yksitoista-miehinen aseellinen seurue. Kymmenellä oli ollut aseina
puukkoja ynnä pistooleja, yhdennellätoista karkeareikäinen vallipyssy.
Nämä yksitoista miestä antautuivat vastarintaa tekemättä ja heidät
vietiin Feuillants-pengermän päävahtiin.

Yön kuluessa pidätettiin toinenkin yksitoistamiehinen seurue. Se
sijoitettiin toiseen huoneeseen.

Päivän sarastaessa onnistui edellisten yhdentoista miehen karata
hyppäämällä ikkunasta puutarhaan, jonka portin he särkivät. Jälkimäinen
seurue jäi vangiksi, sillä sitä vartioitiin tiukemmin.

Kello seitsemän aamulla tuotiin Feuillants-pihaan muuan
yhdeksänkolmatta tai kolmenkymmenen ikäinen mies, jonka yllä oli
kansalliskaartilaisen asetakki ja päässä saman kuosin mukainen myssy.
Hänen asetakkinsa uutuus, hänen aseittensa kirkkaus ja hänen ylväs
ryhtinsä olivat herättäneet epäluuloja, että hän oli aatelismies, ja
hänet oli vangittu. Hän käyttäytyi muuten ihan tyynesti.

Muuan Bonjour, entinen meriministeriön kirjuri, oli sinä
päivänä Feuillants-piirin puheenjohtaja. Hän alkoi kuulustella
kansalliskaartilaista.

»Missä teidät pidätettiin?» kysyi hän.

»Feuillants-pengermällä», vastasi vanki.

»Mitä te teitte siellä?»

»Olin menossa palatsiin.»

»Miksi?»

»Totellakseni valtuuston määräystä.»

»Mihin se määräys velvoitti?»

»Ottamaan selvää tilanteen kehityksestä ja selostamaan huomioni
departementin asiamiehelle.»

»Onko teillä se määräys?»

»Tässä se on.»

Nuori mies otti taskustaan erään paperin.

Puheenjohtaja aukaisi paperin ja luki:

 »Kansalliskaartilainen, jonka hallussa on tämä määräys, menköön
 palatsiin tutkiakseen siellä tilannetta ja selostaakseen huomionsa
 departementin asiamiehelle.

 _Boirie. Le Roulx_.

 Valtuustonjäseniä.»

Määräys oli selvä. Mutta kun epäiltiin, että nimikirjoitukset oli
väärennetty, lähetettiin muuan mies kaupungintaloon toteamaan niiden
pätevyys.

Viimeksimainittu pidätys oli kerännyt paljon kansaa Feuillants-pihalle,
ja tästä joukosta kuului ääniä — sellaisia ääniä on aina
rahvaankokouksissa — jotka vaativat vankien surmaamista.

Muuan paikalla ollut valtuuston komisaari käsitti, etteivät nuo äänet
saisi jatkua. Hän nousi eräälle korokkeelle, puhui kansalle ja kehoitti
sitä poistumaan.

Juuri kun kansa ehkä olisi noudattanut tätä kehoitusta, palasi
kaupungintaloon lähetetty nimikirjoitusten toteaja, joka ilmoitti,
että määräys oli pätevä ja sen esittäjä, niineltään _Suleau_, oli
päästettävä vapaaksi.

Se oli sama Suleau, jonka olemme tavanneet prinsessa de Lamballen
iltakutsuissa; Gilbert piirsi silloin Ludvig XVI:n nähtäväksi
giljotiinin kuvan, ja Marie-Antoinette tunsi tässä oudonnäköisessä
kojeessa saman tuntemattoman laitteen, jonka Cagliostro oli näyttänyt
hänelle vesikarahvissa Tavernayn linnassa. [_Salaliittolaiset_, 11. ja
12. luku. — Suom.]

Kun Suleaun nimi mainittiin, kohotti joukosta muuan nainen päätänsä ja
alkoi huutaa raivoissaan:

»Suleau! _Apostolien tekojen_ päätoimittaja? Suleau, Liègen vapauden
tukehduttajia!... Tänne Suleau! Minä vaadin Suleaun kuolemaa!»

Joukko teki tilaa pienelle, hennolle naiselle, joka oli pukeutunut
amatsooniksi kansalliskaartilaisen asuun ja sitaissut vyölleen sapelin.
Hän sysäsi valtuuston komisaarin alas korokkeelta ja nousi hänen
paikalleen..

Tuskin oli hänen päänsä kohonnut kaikkien nähtäväksi, kun joukosta
kuului huuto:

»Théroigne!»

Théroigne oli siihen aikaan hyvin suosittu nainen. Hänen
toimeliaisuutensa lokakuun 5 ja 6 päivänä, hänen vangitsemisensa
Brysselissä, hänen vaiheensa Itävallan vankiloissa ja hänen
esiintymisensä kesäkuun 20 päivänä olivat tehneet hänet niin
suosituksi, että Suleau oli pilalehdessään pannut hänen rakastajakseen
kansalaisen _Populuksen_, siis koko kansan.

Siinä oli kaksinkertainen viittaus Théroignen kansanomaisuuteen ja
hänen kevytmielisiin tapoihinsa, joita väitettiin ylen turmeltuneiksi.

Suleau oli lisäksi julkaissut Brysselissä _Kuninkaitten hätäkello_
nimistä sanomalehteä ja edistänyt siten Liègen vallankumouksen
nujertamista, jolloin vapaana ja ranskalaisena elää halunnut jalo kansa
palautettiin Itävallan ikeeseen ja pappistiaran orjuuteen.

Juuri näihin aikoihin Théroigne kirjoitteli kuvausta vangitsemisestaan
ja oli jakobiini-kerhossa jo lukenutkin siitä muutamia kohtia.

Hän ei tyytynytkään ainoastaan Suleaun kuolemaan, vaan vaati
surmattavaksi nekin yksitoista, jotka olivat hänen vankitovereitaan.

Suleau kuuli äänen, joka kansan hurratessa vaati hänen ja hänen
toveriensa kuolemaa. Hän kutsui luoksensa vartioston päällikön, jolla
oli komennossaan kaksisataa kansalliskaartilaista.

»Päästäkää minut ulos», sanoi hän. »Minä ilmoitan, kuka minä olen.
Minut surmataan, ja minun kuolemani pelastaa yksitoista ihmistä.»

Hänelle ei avattu porttia. Silloin hän yritti hypätä ikkunasta. Toverit
vetivät hänet takaisin ja pidättivät väkisin. He eivät voineet uskoa,
että heidät luovutettaisiin kylmäverisesti murhaajille, mutta he
erehtyivät.

Puheenjohtaja Bonjour pelästyi väkijoukon huudoista, myöntyi Théroignen
vaatimukseen ja kielsi kansalliskaartilaisia vastustamasta kansan
tahtoa. Kansalliskaarti totteli, väistyi syrjään ja poistuessaan jätti
portin ilman vartijoita.

Kansa syöksyi vankilaan ja raahasi ulos ensimmäisen, joka käsiin osui.

Tämä ensimmäinen oli muuan apotti Bouyon, näytelmien kirjoittaja,
yhtä tunnettu _Jacques-serkulle_ omistetuista komparunoistaan kuin
niistä vihellyksistä, joilla Montansier-teatterissa oli tervehditty
kolmea neljättäosaa hänen näytelmistään. Hän oli varreltaan oikea
jättiläinen. Hänet riuhtaistiin valtuuston komisaarin käsistä, joka
yritti pelastaa hänen henkeään, ja raahattiin pihalle. Täällä hän
ryhtyi epätoivoiseen käsirysyyn murhaajiaan vastaan, ja vaikkei hänellä
ollutkaan muita aseita kuin kouransa, onnistui hänen silti tehdä pari
kolme ahdistamaansa taistelukyvyttömiksi.

Pistimellä hänet sitten naulittiin muuriin, ja hän heitti henkensä
voimatta siinä asennossa päästä käsiksi vihollisiinsa.

Tämän temmellyksen aikana onnistui kahden vangin päästä pakoon.

Vanki, joka tuotiin murhattavaksi apotti Bouyonin jälkeen, oli
entinen kuninkaan kaartilainen, nimeltä Solminiac. Hän puolustautui
yhtä urheasti kuin hänen edeltäjänsä, ja hänen kuolemansa tulikin
tuskallisemmaksi. Sitten murhattiin kolmas, jonka nimeä ei tiedetä.
Suleaun vuoro tuli neljänneksi.

»Kas tuossa nyt on Suleausi!» sanoi muuan nainen Théroignelle.

Théroigne ei tuntenut Suleauta edes ulkomuodolta; hän oli luullut tätä
miestä papiksi ja nimittikin häntä apotti Suleauksi. Kuin tiikerikissa
hän syöksyi vangin kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa.

Suleau oli nuori, urhea ja voimakas mies. Yhdellä nyrkiniskulla hän
sinkosi Théroignen kymmenen askelen päähän, jäntevällä riuhtaisulla
hän vapautui kolmesta neljästä ahdistajastaan, sieppasi sapelin
murhaajiensa kädestä, ja kaksi ensimmäistä sivallusta kaatoi maahan
kaksi vastustajaa.

Sitten alkoi hirveä taistelu. Kolmasti Suleau vapautui ahdistajistaan
ja pääsi vähitellen etenemään, kunnes ehti äskeisen kohtalokkaan portin
eteen. Mutta avatakseen hänen täytyi kääntyä, ja se silmänräpäys riitti
hänen murhaajilleen: parikymmentä miekkaa lävisti hänen ruumiinsa.

Suleau kaatui Théroignen jalkoihin. Tämä sai julman ilon antaa hänelle
viimeisen iskun.

Poloinen Suleau oli kahta kuukautta aikaisemmin mennyt naimisiin erään
huomatun maalarin kauniin tyttären, Adèdle Halin, kanssa.

Suleaun taistellessa oli erään kolmannenkin vangin onnistunut karata.

Viides vanki, jonka murhamiehet raahasivat päävahdista ulos, sai joukon
huudahtamaan ihastuksesta. Hän oli entinen kuninkaan henkikaartilainen,
nimeltä Vigier. Häntä sanottiin yleisesti kauniiksi Vigieriksi. Hän
oli yhtä urhea kuin kaunis, yhtä notkea kuin urhea ja hän taisteli
kokonaisen neljännestunnin, kaatui kolmasti, nousi yhtä monasti, ja
kaikilla pihan kivillä näkyi hänen vertansa, mutta myöskin hänen
murhaajiensa verta. Lopulta hänet kuten Suleaunkin masensi ylivoima, ja
hän suistui maahan.

Neljän jäljelle jääneen vangin murha oli yksinkertaista teurastusta.
Heidän nimiään ei tiedetä.

Nämä yhdeksän ruumista raahattiin Vendôme-aukiolle, missä niiltä
leikattiin pää. Päät pantiin piikkien kärkiin, ja niitä näyteltiin
kaikkialla Pariisissa.

Illalla Suleaun palvelija osti kullalla isäntänsä pään, ja hänen
onnistui lopulta löytää myöskin ruumis. Suleaun poloinen vaimo oli näet
vaatinut haltuunsa miehensä rakkaita jäännöksiä voidakseen osoittaa
niille viimeisen palveluksen.

Ennenkuin siis itse taistelu oli alkanutkaan, oli jo verta vuotanut
kahdella taholla: kaupungintalon portailla ja Feuillants-pihalla.

Kohta näemme sen vuotavan Tuilerieissakin pisaroista oli paisumassa
puro, purosta joki ja siitä oikea tulva!

Samaan aikaan kun nämä murhat suoritettiin, toisin sanoen
kello kahdeksan ja yhdeksän välillä aamulla, marssi
kymmenen-yksitoistatuhatta kansalliskaartilaista, jotka
Barbarouxin hätäkello ja Santerren rumpu oli kerännyt koolle,
Saint-Antoine-kadulla. He samosivat Saint-Jeanin kuulun pylväskäytävän
kautta, joka edellisenä yönä oli ollut niin tarkoin vartioituna, ja
_vyöryivät_ Grève-torille.

Nämä kymmenentuhatta miestä tulivat pyytämään määräystä marssiakseen
Tuilerieihin.

Heidän annettiin odotella tunnin verran. Joukko selitti tämän
viivyttelyn kahdella tavalla.

Odotettiin kenties myönnytyksiä palatsin taholta. Saint-Marceaun
esikaupunki ei kukaties ollut vielä valmis eikä ilman sitä voitaisi
lähteä liikkeelle.

Tuhatkunta piikkimiestä kävi kärsimättömiksi. Kuten aina, niin nytkin
kehnoimmin asestetut osoittautuivat kiihkeimmiksi. He tunkeutuivat
kansalliskaartilaisten rivien läpi sanoen tulevansa toimeen ilman
näitäkin ja uhkasivat lähteä yksin valloittamaan palatsin.

Jotkut Marseillen liittolaiset ja kymmenkunta ranskankaartilaista
— samoja miehiä, jotka kolmea vuotta varemmin olivat olleet
valtaamassa Bastiljia — asettuivat heidän etupäähänsä, ja heidät
tunnustettiin yksimielisesti päälliköiksi. Siitä joukosta tuli kapinan
hyökkäysrintama.

Sillaikaa oli se ajutantti, joka oli nähnyt Mandatin murhan,
karauttanut Tuilerieihin, mutta vasta sitten, kun kuningas ja
kuningatar pihalle tehdyn kurjan kävelymatkan jälkeen olivat palanneet
palatsin suojiin, hän pääsi kertomaan heille surullisen uutisensa.

Kuningatar tunsi samaa, mitä itsekukin, kun kerrotaan sen henkilön
kuolemasta, jonka kanssa hetki sitten on jutellut. Hän ei uskonut
kertomusta todeksi. Ajutantti sai selostaa tapahtuman kahteen kertaan
ja esittää kaikki pienimmätkin yksityisseikat.

Sitten kuului ulkoa kiivaan torailun ääniä, jotka avoimista ikkunoista
kantautuivat ensimmäiseen kerrokseen asti.

Santarmit, kansalliskaartilaiset ja tasavaltalaiset tykkimiehet —
jotka äsken olivat huutaneet: »Eläköön kansa!» — alkoivat ärsyttää
rojalisteja sanoen heitä _kuninkaan herroiksi krenatööreiksi_
ja väittäen, että Filles-Saint-Thomasin ja Butte-des-Moulinsin
krenatöörien joukossa oli vain hovin ostamia miehiä, ja kun pihalla ei
vielä tiedetty ylipäällikön kuolemasta, kuten tiedettiin ensimmäisessä
kerroksessa, huusi muuan krenatööri:

»Se Mandat-roisto on lähettänyt palatsiin pelkästään aristokraatteja!»

Kansalliskaartilaisten riveissä oli Mandatin vanhin poika — nuorimman
olemme nähneet yrittävän turhaan puolustaa isäänsä kaupungintalon
portailla — ja kuullessaan tämän isää kohdanneen solvaisun hän syöksyi
miekka koholla herjaajaa kohden. Kolme neljä tykkimiestä asettui hänen
tielleen.

Kuningattaren kamaripalvelija Weber oli kansalliskaartilaiseksi
somistautuneena Saint-Boch-piirin krenatöörien joukossa. Hän riensi
nuoren miehen avuksi.

Sapelit kalahtivat yhteen. Kiistelijät jakautuivat kahteen ryhmään.
Melske houkutteli kuningattaren ikkunan ääreen, ja hän tunsi Weberin,
kutsutti luokseen kuninkaan kamaripalvelijan Thierryn ja käski mennä
hakemaan Weberin sisälle.

Weber tuli ja kertoi kuningattarelle, mitä oli tapahtunut. Kuningatar
vuorostaan kertoi Mandatin kuolemasta.

Ikkunoiden alla melu yhä jatkui.

»Katsohan, Weber, mitä nyt on tekeillä», kehoitti kuningatar.

»Mitäkö on tekeillä, madame? Tykkimiehet jättävät paikkansa ja ahtavat
tykkeihin väkisin kuulia. Ja kun tykkejä ei ole ladattu, tulevat ne nyt
käyttökelvottomiksi.»

»Mitä sinä arvelet kaikesta tästä, Weber poloinen?»

»Minä arvelen», vastasi uskollinen itävaltalainen, »että teidän
majesteettinne tulisi puhutella herra Rödereriä, joka vielä näyttää
olevan palatsin luotettavimpia miehiä».

»Mutta missä voin puhutella häntä niin, ettei meitä kuunnella, vakoilla
tai keskeytetä?»

»Minun huoneessani, jos kuningatar suvaitsee», sanoi Thierry.

»Hyvä on», vastasi kuningatar.

Sitten hän sanoi kasvinveljelleen:

»Mene hakemaan herra Rödereriä, Weber, ja opasta hänet Thierryn
huoneeseen.»

Weberin poistuessa toisesta ovesta kuningatar lähti toisesta Thierryn
saattamana.

Palatsin tornikello löi tällöin yhdeksän.




XXX

Kello yhdeksästä yhteentoista


Kun on kuvattavana sellainen merkittävä historiallinen tapaus, johon
nyt olemme saapuneet, ei saa hyljeksiä ainoatakaan yksityisseikkaa,
mikäli se liittyy johonkin toiseen, sillä näiden pikkuseikkojen tarkka
yhtyminen antaa leveyttä ja komeutta kuvalle, joka menneisyyden käsien
maalaamana esitetään tulevaisuuden katseltavaksi.

Weberin lähtiessä ilmoittamaan kommuunin asiamiehelle, että kuningatar
halusi puhutella häntä, nousi sveitsiläiskaartin kapteeni Dürler
yläkerrokseen pyytääkseen kuninkaalta tai palatsin komentajalta
viimeisiä ohjeita.

Charny huomasi kelpo kapteenin juuri kun tämä etsi vahtimestaria tai
kamaripalvelijaa, joka ilmoittaisi hänet kuninkaalle.

»Mitä haluatte, kapteeni?» kysyi hän.

»Ettekö te ole palatsin komentaja?» sanoi Dürler.

»Olen, kapteeni.»

»Tulen pyytämään viimeisiä ohjeita, hyvä herra, koska kapinallisten
etujoukko on jo näkyvissä Carrousel-aukiolla.»

»Teitä kehoitetaan pitämään puolianne, sillä kuningas on päättänyt
kuolla kanssanne.»

»Hyvä on, herra komentaja», vastasi kapteeni Dürler mutkattomasti.

Ja hän meni ilmoittamaan tovereilleen tämän ohjeen, joka oli heidän
kuolemantuomionsa.

Kuten kapteeni Dürler oli maininnut, kapinallisten etujoukko näkyi jo
Carrousel-aukiolla.

Siinä tulivat ne varemmin mainitut tuhat piikkimiestä, joiden
etunenässä marssi parikymmentä marseillelaista ja kaksitoista tai
viisitoista ranskankaartilaista. Näiden jälkimäisten riveissä
välkkyivät erään nuoren kapteenin kultaiset olkalaput. Tämä oli Pitou,
jolle Billot oli antanut erään tehtävän. Näemme pian hänet sitä
suorittamassa.

Etujoukon jäljessä, noin puoli kilometriä taempana, marssi melkoinen
joukko kansalliskaartilaisia ja liittolaisia. Heidän edessään
kuljetettiin kahdentoista tykin vahvuista patteristoa.

Kuultuaan palatsin komentajan ohjeet sveitsiläiset asettuivat
äänettömästi ja täsmällisesti paikoilleen, säilyttäen liikkeissään
päättäväisten miesten kylmän ja synkän äänettömyyden.

Kansalliskaartilaiset, lievempään kuriin tottuneina, järjestyivät
paikoilleen yhtä päättäväisesti, mutta esiintyivät meluavammin ja
levottomammin.

Huonosti järjestetyt ja vaatimattomasti aseistetut aatelismiehet
— heillä oli vain miekat ja pistoolit — tiesivät, että nyt tulisi
taistelu elämästä ja kuolemasta, ja odottivat kuumeisen jännittyneinä
hetkeä, jolloin he kohtaisivat kansan, vanhan vihollisensa, ikuisen
atleetin, alati masennetun taistelijan, joka kahdeksan vuosisadan
kuluessa oli yhä varttunut.

Sillaikaa kun piiritetyt eli ne, jotka pian piiritettäisiin,
järjestyivät asemilleen, kolkutettiin Royale-pihan portille, ja monet
äänet huusivat: »Neuvottelija!» Muurin yli heilutettiin keihään kärkeen
kiinnitettyä valkoista nenäliinaa.

Mentiin hakemaan Rödereriä, joka tavattiinkin puolitiessä.

»Royale-pihan portille kolkutetaan», sanottiin hänelle.

»Olen kuullut ja tulen juuri katsomaan, mitä se merkitsee.»

»Mitä on tehtävä?»

»Avatkaa portti.»

Määräys ilmoitettiin portinvartijalle, joka aukaisi portin ja kapaisi
sitten tiehensä minkä jaloista pääsi.

Röderer näki edessään piikkimiehet.

»Hyvät ystävät», sanoi hän, »olette pyytäneet, että portti
aukaistaisiin neuvottelijalle eikä armeijalle. Missä on neuvottelija?»

»Tässä, hyvä herra», vastasi Pitou lempeällä äänellään ja tapansa
mukaan suopeasti hymyillen.

»Kuka te olette?»

»Olen kapteeni Ange Pitou, Haramontin liittolaisten päällikkö.»

Röderer ei tiennyt, mitä väkeä Haramontin liittolaiset olivat, mutta
koska hetket olivat kalliit, ei hän ruvennut sitä tiedustelemaankaan.

»Mitä te haluatte?» kysyi hän.

»Haluan itselleni ja ystävilleni vapaata pääsyä palatsin alueelle.»

Pitoun ryysyläisystävät, heiluttaen uhkaavasti piikkejään, näyttivät
pikemminkin hyvin vaarallisilta vihollisilta.

»Pääsyä palatsin alueelle? Entä mitä varten?»

»Aiomme saartaa kansalliskokouksen... Meillä on kaksitoista tykkiä,
mutta ainoatakaan ei laukaista, jos tehdään, mitä me tahdomme.»

»Mitä te sitten tahdotte?»

»Erottaa kuninkaan.»

»Se on vakava asia, hyvä herra», huomautti Röderer.

»Hyvin vakava», myönsi Pitou kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli.

»Siitä kannattaa neuvotella.»

»Se on kohtuullista», vastasi Pitou. Hän silmäili tornikelloa ja jatkoi:

»Kello on nyt neljännestä vailla kymmenen. Annamme teille aikaa
kymmeneen asti. Ellemme kellon kymmentä lyödessä saa vastausta, niin
hyökkäämme.»

»Sallinette, että portti suljetaan, kunnes vastaus valmistuu?»

»Totta tietysti.» Pitou sanoi saattajilleen:

»Hyvät ystävät, suvaitkaa sulkea portti.»

Ja hän viittasi pisimmälle tunkeutuneita tovereitaan peräytymään. Nämä
tottelivat, ja portti suljettiin vaikeuksitta.

Mutta portin ollessa auki piirittäjät olivat ehtineet huomata, kuinka
peloittaviin varusteluihin oli ryhdytty heidän vastaanotokseen.

Kun portti oli suljettu, valtasi Pitoun toverit halu jatkaa
neuvotteluja. Jotkut miehistä kapusivat toverien hartiolle ja sitä
tietä muurin harjalle, sijoittuivat sille hajareisin ja alkoivat
jutella kansalliskaartilaisten kanssa, jotka eivät olleet siihen
vastahakoisia.

Näin kului neljännestunti. Silloin tuli palatsista muuan mies ja käski
avata portin. Tällä kertaa portinvartija pysytteli kopissaan, ja
kansalliskaartilaiset irroittivat puomit.

Piirittäjät luulivat, että heidän pyyntöönsä oli suostuttu. Kun portti
aukeni, työntyivät he sisälle kuin henkilöt, jotka ovat odotelleet
kauan ja joita voimakkaat kädet sysäävät takaapäin, toisin sanoen
kiinteänä laumana. He heiluttivat hattujaan piikkien ja sapelien
kärjessä ja huusivat: »Eläköön kansa! Eläköön kansalliskaarti! Eläköön
sveitsiläiset!»

Kansalliskaartilaiset vastasivat huudoilla: »Eläköön kansa!»

Mutta sveitsiläiset pysyivät synkän äänettöminä.

Vasta tykkien edessä hyökkääjät pysähtyivät ja silmäilivät eteensä ja
ympärilleen.

Iso eteinen oli täynnä sveitsiläisiä kolmeen eri korkeudella
sijaitsevaan riviin järjestyneinä. Kullakin porrasaskelmalla seisoi
lisäksi rivi sveitsiläisiä, joten he voisivat ampua kuudelta asemalta
yhtaikaa.

Jotkut hyökkääjistä alkoivat aprikoida. Niiden joukossa oli myöskin
Pitou. Mutta oli jo hieman myöhäistä aprikoida.

Tällaisissa tilanteissa sattuu usein, että kelpo rahvas, jonka
pääominaisuus on lapsekkuus, esiintyy milloin hyvänsävyisesti, milloin
julmasti.

Vaaran todetessaan se ei suinkaan ajatellut pakoa, vaan koetti
kiertää vaaraa pilailemalla kansalliskaartilaisten ja sveitsiläisten
kanssa. Kansalliskaartilaiset olivat valmiit tähän huvitteluun,
mutta sveitsiläiset pysyivät yhä vakavina. Viisi minuuttia ennenkuin
kapinallisten etujoukko saapui paikalle, oli näet tapahtunut seuraavaa:

Kuten edellisessä luvussa on kerrottu, olivat isänmaalliset
kansalliskaartilaiset Mandatia koskevan kiistan johdosta eronneet
rojalistisista ja samalla lausuneet hyvästit sveitsiläisille,
joiden rohkeutta he sekä kunnioittivat että surkuttelivat. He
olivat lisänneet, että he ottaisivat kodeissaan veljinä vastaan ne
sveitsiläiset, jotka halusivat seurata heitä.

Kaksi Vaudin kanttonin kansalaista oli vastannut tähän heidän omalla
kielellään lausuttuun kehoitukseen. He poistuivat rivistään ja
heittäytyivät ranskalaisten, todellisten maanmiestensä, syliin. Mutta
silloin oli palatsin ikkunasta pamahtanut kaksi laukausta, ja kaksi
luotia oli tavannut molemmat karkurit juuri kun he olivat uusien
ystäviensä sylissä. Sveitsiläiset upseerit, taitavia ampujia ja
tottuneita vuorikauriitten ja gemssien metsästäjiä, olivat turvautuneet
tähän tepsivään keinoon lopettaakseen lyhyeen tämän karkaamisen.

Tämä tapaus oli, kuten helposti käsittää, kehittänyt sveitsiläisten
vakavuuden täydelliseksi mykkyydeksi.

Ne miehet taas, jotka nyt olivat tunkeutuneet pihalle, aseina vanhat
pistoolit, vanhat pyssyt ja uudet piikit, toisin sanoen huonommin
aseistettuina kuin jos olisivat tulleet aseettomina, olivat niitä
omituisia vallankumouksen tienraivaajia, joita näkee kaikkien vakavien
kapinoitten etunenässä ja jotka nauraen kaivavat kuilun, jotta
valtaistuin siihen suistuisi — toisinaan enemmänkin kuin valtaistuin:
kokonainen kuningaskunta. Tykkimiehet olivat siirtyneet heidän
puolelleen; kansalliskaarti tuntui olevan valmis liittymään heihin ja
koetti houkutella sveitsiläisiä tekemään samoin.

He eivät huomanneet, että aika, jonka heidän päällikkönsä Pitou oli
myöntänyt Rödererille, oli jo kulunut ja että kello oli neljänneksen
yli kymmenen. He huvittelivat. Miksi he siis olisivat pitäneet lukua
minuuteista?

Eräällä hyökkääjällä ei ollut piikkiä, ei pyssyä eikä edes sapelia,
vaan koukku, jolla puutarhassa taivutellaan puiden oksia. Hän sanoi
naapurilleen:

»Mitähän, jos ongin yhden sveitsiläisen?»

»Ongi pois!» kehoitti toinen.

Mies tarttui koukullaan erään sveitsiläisen nahkavyöhön ja alkoi vetää
häntä mukaansa.

Sveitsiläinen vastusteli vain sen verran, että näytti vastustelevan.

»Jo tarttui!» tuumi kalastaja.

»Vedä varovasti!» neuvoi toinen.

Mies veti varovasti ja sveitsiläinen liukui eteisestä pihalle, niinkuin
kala nostetaan vedestä rannalle.

Pihalla nousi riemu ja nauru.

»Toinen, vielä toinen!» huudettiin kaikilta tahoilta.

Kalastaja pyydysti toisen sveitsiläisen, sitten kolmannen, neljännen ja
viidennen.

Koko rykmentti olisi huvennut sitä menoa, mutta silloin kuului
komennus: »Kivääri poskelle vie!»

Kiväärit kohosivat tähtäysasentoon koneellisen täsmällisesti, kuten
säännöllisissä sotajoukoissa ainakin. Silloin muuan hyökkääjistä
— tällaisissa tilanteissa on aina joku mieletön antamassa merkin
verilöylyn aloittamiseen — laukaisi pistoolinsa palatsin ikkunaan päin.

Sinä lyhyenä hetkenä, joka kului komennuksesta: »Kivääri poskelle
vie!» seuraavaan komennukseen: »Laukaise!» Pitou oivalsi, mitä heti
tapahtuisi.

»Maahani» huusi hän miehilleen. »Maahan tai olette tuhon omat!»

Ja ensimmäisenä hän itse syöksyi maahan.

Mutta ennenkuin hänen neuvoaan ehdittiin noudattaa, kajahti komennus:
»Laukaise!» Eteinen hulmahti täyteen savua ja sieltä tuiskahti
luotisade kuin suunnattomasta haulipyssystä. Kiinteäksi sulloutunut
väkijoukko — puolet hyökkääjien laumasta oli tunkeutunut pihalle —
horjui kuin tuulen taivuttelema vilja ja kaatui sitten kuin sirpin
leikkaama elo.

Tuskin kolmasosa jäi pystyyn, paetakseen sitten eteisestä ja kasarmista
tuiskivan ristitulen ahdistamana.

Ampujat olisivat surmanneet toisensa, ellei heidän välissään olisi
ollut tätä paksua ihmisverhoa.

Verho hajaantui isoiksi riekaleiksi. Neljäsataa miestä virui maassa ja
niistä kolmesataa kuolleina. Sata enemmän tai vähemmän kuolettavasti
haavoittunutta vaikeroi ja yritti nousta jaloilleen, mutta heti he
vaipuivat takaisin maahan. Eräiltä osiltaan tämä ruumiskenttä liikkui
kuin rantaan vyöryvä laine. Sitä liikettä oli hirveä katsella!

Sitten vähitellen liike taukosi, ja lukuunottamatta eräitä itsepäisiä,
jotka yhä halusivat elää, kaikki kävi liikkumattomaksi ja äänettömäksi.

Pakenevat hajaantuivat Carrousel-aukiolle ja sieltä osa
laiturikaduille, osa Saint-Honoré-kadulle huutaen: »Apuun, meitä
surmataan!»

Lähellä Pont Neufiä he tapasivat pääarmeijan, jota komensi kaksi
ratsumiestä. Heidän seurassaan oli jalkamies, joka niinikään näytti
kuuluvan päällystöön.

»Ah, herra Santerre», huusivat pakolaiset tuntiessaan toisen
ratsastajan Saint-Antoinen oluenpanijaksi, jonka helposti tunnettavaa
jättiläisruhoa tällä kertaa kannatteli jyhkeä flaamilainen hevonen.
»Ah, herra Santerre, apuun! Veljiämme murhataan!»

»Kuka murhaa!» kysyi Santerre.

»Sveitsiläiset! He ampuivat meitä, kun me pahaa aavistamatta
_veljeilimme heidän kanssansa_!»

Santerre kääntyi puhuttelemaan toista ratsastajaa.

»Mitä arvelette, hyvä herra?» kysyi hän.

»Hitto!» vastasi hyvin saksanvoittoisesti toinen, ratsastaja,
lyhyt vaaleaverinen mies, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi. »Minä
arvelen erään sotilaallisen sananparren mukaisesti, että sotilaan
on riennettävä sinne, missä kiväärit paukkuvat ja tykki jyrisee.
Lähtekäämme sitä ääntä kohden!»

»Mutta teidän joukossanne oli muuan nuori upseeri», virkkoi jalkamies
eräälle pakolaiselle. »En näe häntä parissanne.»

»Hän kaatui ensimmäisenä, kansalainen edustaja. Se on perin
valitettavaa, sillä hän oli urhea nuorukainen.»

»Niin, hän oli urhea mies!» myönsi lievästi kalveten se, jota oli
puhuteltu kansanedustajaksi. »Hän oli urhea mies ja hänen kuolemansa
kostetaan urheasti! Eteenpäin, herra Santerre!»

»Minun käsittääkseni, hyvä Billot», sanoi Santerre, »pitää näin
vakavassa asiassa turvautua, ei ainoastaan rohkeuteen, vaan myöskin
kokemukseen».

»Vallan oikein.»

»Ehdotan siis, että ylipäällikkyys uskotaan kansalaiselle
Westermannille, joka on oikea kenraali ja Dantonin ystävä, ja minä
lupaan totella häntä kuin halpa sotamies.»

»Kuten haluatte», sanoi Billot, »kunhan vain lähdemme liikkeelle
hetkeäkään aikailematta».

»Otatteko vastaan päällikkyyden, kansalainen Westermann?» kysyi
Santerre.

»Otan», vastasi preussilainen lyhyesti.

»Antakaa siis määräyksenne!»

»Eteenpäin!» komensi Westermann.

Ja valtava miesjoukko, joka oli pysähtynyt hetkeksi, lähti jälleen
liikkeelle.

Juuri kun sen kärkijoukot saapuivat Carrousel-aukiolle laiturikaduilta
ja Echelle-kadulta, löi Tuileriein torninkello yksitoista.




XXXI

Charnyn kohtalo


Palatsiin palatessaan Röderer tapasi kamaripalvelijan, joka haki häntä
kuningattaren puheille. Hän itsekin oli menossa kuningattaren luo,
koska tiesi, että kuningatar edusti linnan todellista voimaa.

Hän tuli tyytyväiseksi kuullessaan, että kuningatar odotteli häntä
huoneessa, missä he voisivat puhella kahden kesken ja häiriintymättä.
Niinpä hän seurasi Weberiä.

Kuningatar istui takan vieressä selkä ikkunaan päin.

Oven käydessä hän kääntyi nopeasti.

»No, hyvä herra?» kysyi hän selittämättä enempää kysymyksensä
tarkoitusta.

»Kuningatar on suvainnut kutsua minut puheilleen?» vastasi Röderer.

»Niin olen, hyvä herra. Te olette kaupungin ensimmäisiä virkamiehiä.
Teidän läsnäolonne merkitsee kilpeä kuninkuudelle. Haluan siis kysyä
teiltä, mitä meillä on toivottavaa tai pelättävää.»

»Voi toivoa vähän, täytyy pelätä kaikkea.»

»Kansa marssii siis linnaa vastaan?»

»Sen kärkijoukko on Carrousel-aukiolla ja neuvottelee sveitsiläisten
kanssa.»

»Neuvottelee, hyvä herra? Mutta minähän olen käskenyt sveitsiläisten
torjua väkivallalla kaikki väkivaltaiset yritykset. Ovatko he siis
tottelemattomia?»

»Eivät, madame. Sveitsiläiset kuolevat asemilleen.»

»Kuten mekin, hyvä herra. Kuten sveitsiläiset sotureina palvelevat
kuninkaita, samoin kuninkaat palvelevat sotureina yksinvaltaa.»

Röderer oli vaiti.

»Olisinko onnettomuudekseni toista mieltä kuin te?» kysyi kuningatar.

»Madame», vastasi Röderer, »ilmaisen mielipiteeni vain jos teidän
majesteettinne suvaitsee kysyä sitä minulta».

»Minä kysyn sitä teiltä, hyvä herra.»

»No niin, madame, lausun sen teille avoimesti kuten henkilö ainakin,
joka on varma asiastaan. Kuningas on hukassa, jos hän jää Tuilerieihin.»

»Mutta minne menemme, ellemme jää Tuilerieihin?» huudahti kuningatar ja
nousi.

»Tällä hetkellä on vain yksi paikka, joka voi suojella kuninkaallista
perhettä.»

»Mikä paikka se on, hyvä herra?»

»Kansalliskokous.»

»Mitä te sanoitte?» kysyi kuningatar ikäänkuin olisi kuullut väärin
toisen sanat.

»Kansalliskokous», toisti Röderer.

»Ja te luulette, hyvä herra, että minä pyydän jotakin niiltä miehiltä?»

Röderer ei vastannut.

»Vihollinen kun vihollinen, hyvä herra! Pidän enemmän niistä, jotka
käyvät kimppuumme avoimesti, kuin niistä, jotka koettavat tuhota meidät
selän takana ja salakähmäisesti.»

»Kuinka tahansa, madame, tehkää päätöksenne. Lähtekää kansaa vastaan
tai peräytykää kansalliskokouksen turviin.»

»Peräytyäkö? Mutta olemmeko siis niin vailla puolustajia, että meidän
täytyy peräytyä, ennenkuin olemme edes yrittäneet taistella?»

»Haluatteko, madame, ennenkuin teette ratkaisevan päätöksen, kuulla,
mitä joku pätevä mies arvelee tilanteesta, ja tutustua käytettävissä
oleviin voimiinne?»

»Weber, nouda tänne joku linnan upseereista, herra Maillardot, de la
Chesnaye tai... »

Hän aikoi sanoa: »tai kreivi de Charny», mutta vaikeni.

Weber poistui.

»Jos teidän majesteettinne suvaitsee lähestyä ikkunaa, voitte arvioida
tilanteen omin silmin.»

Ilmeisesti hyvin vastenmielisesti kuningatar astui ikkunan luo, työnsi
syrjään kaihtimet ja näki, että Carrousel-aukio ja koko Royale-piha
olivat täynnä piikkimiehiä.

»Hyvä Jumala», huudahti hän, »mitä nuo miehet tekevät?»

»Olen jo sanonut teidän majesteetillenne, että he neuvottelevat.»

»Mutta ovathan he tunkeutuneet linnan pihalle asti!»

»Katsoin velvollisuudekseni yrittää voittaa aikaa, jotta teidän
majesteetillanne olisi tilaisuus tehdä lopullinen päätös.»

Tällöin aukeni ovi.

»Sisään, sisään!» kehoitti kuningatar tietämättä kenelle puhui.

Charny astui huoneeseen.

»Minä tässä, madame», virkkoi hän.

»Ah, tekö! Sitten minun ei tarvitsekaan kysellä mitään, sillä
vastikäänhän te sanoitte, mitä meidän tulee tehdä!»

»Ja herra de Charnyn mukaan», kysyi Röderer, »teidän tulee...?»

»Kuolla!» vastasi kuningatar.

»Huomaatte siis, madame, että minun ehdotukseni on parempi.»

»Jumala paratkoon, en tiedä!» vaikeroi kuningatar.

»Mitä herra Röderer ehdottaa?» tiedusteli Charny.

»Että kuningas saatettaisiin kansalliskokoukseen.»

»Se ei ole kuolema», sanoi Charny, »mutta se on häpeä!»

»Siinä kuulette, herra Röderer!» sanoi kuningatar.

»Koettakaa keksiä jokin välitie», ehdotti Röderer..

Weber astui esille.

»Minä olen vain vähäpätöinen henkilö ja tiedän hyvin, että on
uhkarohkeata minun lausua mielipiteitäni näin korkea-arvoisen seuran
kuullen, mutta alttiuteni kenties oikeuttaa minut siihen... Eikö
voitaisi pyytää kansalliskokousta valitsemaan lähetystöä, joka tulisi
suojelemaan kuningasta?»

»Tehdään niin, siihen voin suostua», sanoi kuningatar. »Herra de
Charny, jos te hyväksytte ehdotuksen, olkaa hyvä ja esittäkää se
kuninkaalle.»

Charny kumarsi ja lähti.

»Seuraa kreiviä, Weber», sanoi kuningatar »ja tule ilmoittamaan minulle
kuninkaan vastaus».

Weber seurasi kreiviä.

Charnyn kylmä, vakava, altis esiintyminen sisälsi, ellei
kuningattarelle, niin ainakin naiselle niin julman moitteen, että häntä
puistatti aina kun hän näki Charnyn. Ehkä hän myöskin vaistosi, mitä
hirveää tulisi pian tapahtumaan.

Weber palasi.

»Kuningas suostuu, madame», sanoi hän, »ja herrat Champion ja
Dejoly ovat paraikaa menossa kansalliskokoukseen esittämään hänen
majesteettinsa pyyntöä».

»Mutta katsokaa toki!» huudahti kuningatar.

»Mitä nyt, madame?» kysyi Röderer.

»Mitä he tekevät tuolla?»

Piirittäjät kalastelivat paraikaa sveitsiläisiä.

Röderer silmäili ulos, mutta ennenkuin hän ehti tarkalleen havaita,
mitä oli tekeillä, kuului pistoolin laukaus ja sitten hirveä
yhteislaukaus. Koko palatsi vavahti kuin sen perustukset olisivat
horjahtaneet.

Kuningatar kiljahti ja väistyi ikkunan äärestä, mutta uteliaisuus
työnsi hänet takaisin näkemään enemmän.

»Oh, katsokaa, katsokaa!» riemuitsi hän silmät säkenöiden. »He
pakenevat, he peräytyvät! Mitä te sanoitte, herra Röderer, ettei meillä
muka ole muuta turvaa kuin kansalliskokous?»

»Suvaitkaa seurata minua, madame», kehoitti Röderer.

»Katsokaa, katsokaa!» jatkoi kuningatar. »Nyt sveitsiläiset lähtevät
ajamaan niitä takaa! Oh, Carrousel-aukio on tyhjä! Voitto, voitto!»

»Oman itsenne tähden, madame, seuratkaa minua», rukoili Röderer.

Kuningatar tuli järkiinsä ja seurasi kommuunin asiamiestä.

»Missä on kuningas?» kysyi Röderer ensimmäiseltä kamaripalvelijalta,
jonka tapasi.

»Kuningas on Louvren kokoelmasalissa», vastasi tämä.

»Sinne juuri halusinkin saattaa teidän majesteettinne», sanoi Röderer.

Kuningatar seurasi häntä arvaamatta opastajansa tarkoitusta.

Kokoelmasali oli varustettu puoliväliin pituuttaan ja katkaistu
kolmannekselta osaltaan. Pari-kolmesataa miestä oli sitä puolustamassa.
He voivat päästä Tuileriein puolelle eräänlaista nostosiltaa myöten,
jonka viimeinen pakenija pudottaisi jalallaan ensimmäisestä kerroksesta
pohjakerrokseen.

Kuningas seisoi ikkunan ääressä herrojen Chesnayen ja Maillardotin ynnä
viiden tai kuuden aatelismiehen seurassa ja piteli kädessään kaukolasia.

Kuningatar riensi parvekkeelle eikä tarvinnut kaukolasia nähdäkseen
mitä tapahtui.

Kapinallisten armeija lähestyi pitkänä ja sankkana laumana täyttäen
laiturikadun koko leveydeltä ja ulottuen silmänkantamattomiin. Pont
Neufin kautta Saint-Marceaun esikaupunki liittyi Saint-Antoinen
esikaupunkiin.

Kaikki Pariisin kirkonkellot läppäilivät vimmatusti ja Notre-Damen
jättiläiskello kuului jyhkeänä kumahteluna näiden vaskiäänten seasta.

Elokuun paahtava aurinko kimmelsi tuhansina väikkeinä kiväärien
piipuissa ja keihäitten rautakärjissä. Ja etäisen ukonjymyn lailla
kolisi tykistö raskaasti katukivillä.

»No, madame?» sanoi Röderer.

Noin viisikymmentä henkilöä oli ryhmittynyt kuninkaan taakse.
Kuningatar silmäili kauan näitä miehiä. Se katse näytti etsivän
itsekunkin sydämestä, paljonko siinä oli jäljellä uhrautuvaa
alttiutta. Ja kun onneton nainen ei tiennyt, kenelle puhuisi, eikä
mitä rukoilisi, otti hän lapsensa käsivarsilleen ja näytti häntä
sveitsiläisupseereille, kansalliskaartin upseereille ja aatelismiehille.

Hän ei ollut enää kuningatar, joka rukoili valtaistuinta
perilliselleen, vaan epätoivoinen äiti, joka liekkien keskellä huutaa:
»Kuka pelastaa lapseni?»

Sillaikaa kuningas puheli hiljaa kommuunin asiamiehen kanssa, tai
oikeammin Röderer toisti, mitä oli jo sanonut kuningattarelle.

Kaksi tuiki erilaista ryhmää oli muodostunut kuninkaallisten
henkilöitten ympärille: kuninkaan ryhmä, kylmä ja vakava, joka
tuntui kannattavan Rödererin ehdotusta, ja kuningattaren ryhmä,
toimelias, intomielinen, runsaslukuinen joukko nuoria sotureita, jotka
heiluttivat hattujaan, paljastelivat sapeleitaan, kohottivat kätensä
kruununprinssiin päin ja suutelivat polvistuneina kuningattaren
hameenhelmaa, vannoen kuolevansa hänen ja hänen poikansa puolesta.

Tämä innostus valoi kuningattareen hitusen verran uutta toivoa.

Tällöin kuninkaan seurue liittyi kuningattaren seurueeseen,
ja kuningas, tapansa mukaan välinpitämättömänä, joutui näiden
yhdistyneitten ryhmien keskukseksi. Ehkä hänen tyyneytensä oli
rohkeutta.

Kuningatar sieppasi sveitsiläisten päällikön, herra Maillardotin,
vyöstä kaksi pistoolia, ojensi ne kuninkaalle ja sanoi:

»Kas tässä, sire, nyt on hetki tullut teidän esiintyä kuninkaana tai
tuhoutua ystävienne keskellä!»

Kuningattaren teko kiihdytti innostuksen äärimmilleen. Kaikki odottivat
kuninkaan vastausta, hengitystään pidätellen.

Nuori, kaunis, urhea kuningas, joka olisi katse säkenöivänä, huulten
väristessä syöksynyt taisteluun kädessään nämä pistoolit, olisi kenties
selviytynyt voittajana!

Odotettiin, toivottiin.

Kuningas otti pistoolit kuningattaren kädestä ja antoi ne takaisin
Maillardotille. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan kommuunin asiamiestä
ja kysyi:

»Te ehdotatte siis, hyvä herra, että minun on mentävä
kansalliskokoukseen?»

»Se on ehdotukseni, sire», vastasi Röderer ja kumarsi.

»Hyvät herrat, meillä ei ole siis mitään tehtävää täällä», virkkoi
kuningas.

Kuningatar huoahti raskaasti, nosti kruununprinssin syliinsä ja sanoi
prinsessa de Lamballelle ja rouva Tomzelille:

»Tulkaa, hyvät ystävät, koska kuningas niin tahtoo.»

Nämä sanat merkitsivät kaikille muille naisille; »Jätän teidät oman
onnenne nojaan.»

Rouva Campan odotteli kuningatarta käytävässä, jonka kautta tämän oli
kuljettava. Kuningatar huomasi hänet.

»Odottakaa minua huoneistossani», sanoi hän. »Tulen teitä tapaamaan tai
lähetän jonkun noutamaan teitä... Jumala ties, minne!»

Sitten hän kumartui kuiskaamaan rouva Campanille:

»Voi, olisipa nyt torni meren rannalla!»

Hylätyt aatelismiehet silmäilivät toisiaan ja näyttivät sanovan:
»Tuotako kuningasta puolustaaksemme olemme tulleet tänne kuolemaan?»

Herra de la Chesnaye ymmärsi tämän mykän kysymyksen.

»Ei, hyvät herrat, olemme puolustamassa kuninkuutta. Ihminen kuolee,
aate on kuolematon!»

Poloiset naiset — ja niitä oli paljon, monet kun olivat kaikkensa
ponnistaen raivanneet itselleen tien palatsiin — olivat kauhusta
jähmettyneet. Olisi luullut näkevänsä yhtä monta marmoripatsasta kuin
oli naisia käytävien ja portaitten nurkkauksissa.

Vihdoin kuningaskin suvaitsi ajatella niitä, jotka hän hylkäsi.
Portaitten juurella hän pysähtyi.

»Mutta kuinka käy kaikkien niiden, jotka olen jättänyt tuonne?»

»Sire», vastasi Röderer, »mikään ei ole heille helpompaa kuin seurata
teitä. He ovat tavallisissa pukimissa ja voivat siis päästä mukavasti
puutarhan kautta.»

»Se on totta», sanoi kuningas. »Menkäämme!»

»Voi, herra de Charny», sanoi kuningatar nähdessään kreivin, joka
paljastettu miekka kädessä odotti häntä puutarhan portilla, »miksen
sentään noudattanut neuvoanne, kun toissapäivänä kehoititte meitä
pakenemaan!»

Kreivi ei vastannut hänelle, vaan lähestyi kuningasta ja sanoi:

»Sire, suvaitseeko kuningas ottaa minun hattuni ja antaa minulle
omansa, josta teidät tunnetaan?»

»Ah, olette oikeassa», myönsi kuningas, »valkoinen sulkatöyhtö...
Kiitos, herra kreivi!»

Ja hän otti Charnyn hatun ja antoi kreiville omansa.

»Herra de Charny», virkkoi kuningatar, »luuletteko kuninkaan hengen
olevan vaarassa tällä matkalla?»

»Kuten näette, madame, teen vaaran uhatessa kaikkeni torjuakseni sen
hänestä.»

»Onko teidän majesteettinne valmis lähtemään?» kysyi
sveitsiläiskapteeni, joka oli saanut tehtäväkseen suojella kuningasta,
kun tämä menisi puutarhan kautta.

»Olen», vastasi kuningas ja painoi Charnyn hatun päähänsä.

»Lähtekäämme siis», kehoitti kapteeni.

Kuningas lähti kahden sveitsiläisrivin välissä. Sotilaat astelivat
samaa jalkaa kuin hän.

Äkkiä kuului oikealta kovaa meteliä. Tuileriein puolinen portti, se,
joka oli Flora-kahvilan vieressä, oli murrettu. Kansanjoukko, joka
tiesi kuninkaan olevan matkalla kansalliskokoukseen, syöksyi puutarhaan.

Mies, joka näytti johtavan tätä laumaa, kantoi lippuna piikin kärkeen
pantua päätä.

Kapteeni komensi pysähtymään ja kiväärit valmiiksi.

»Herra de Charny», sanoi kuningatar, »jos huomaatte minun joutuvan
noiden roistojen käsiin, niin surmaattehan minut, eikö niin?»

»En voi luvata sitä, madame», vastasi Charny.

»Miksette?» huudahti kuningatar.

»Koska olen kuollut, ennenkuin kenenkään käsi pääsee kajoamaan teihin.»

»Kas,» sanoi kuningas, »tuohan on poloisen Mandatin pää. Tunnen sen.»

Murhaajalauma ei uskaltanut lähestyä, mutta se syyti herjasanoja
kuninkaalle ja kuningattarelle. Viisi kuusi pyssyä laukaistiin. Yksi
sveitsiläinen kaatui kuolleena maahan, muuan toinen haavoittui.

Kapteeni komensi kiväärin poskelle. Miehet tottelivat.

»Älkää ampuko», neuvoi Charny, »sillä silloin ei ainoakaan meistä pääse
elävänä kansalliskokoukseeni.»

»Se on totta, hyvä herra», myönsi kapteeni. »Kivääri olalle vie!»

Miehet panivat kiväärin olalle ja sitten jatkettiin matkaa viistosti
puutarhan läpi.

Kesän helle oli paahtanut kastanjoiden lehdet keltaisiksi. Vaikka
elokuu oli vasta alkupuolellaan, näkyi maassa jo kosolta varisseita
lehtiä.

Pikku kruununprinssi tallasi niitä jaloillaan ja työnsi niitä huvikseen
siskonsa eteen.

»Lehdet varisevat varhain tänä vuonna», huomautti kuningas.

»Eikö joku noista miehistä ole kirjoittanut: 'Kuninkuus kestää vain
lehtisatoon saakka'?» kysyi kuningatar.

»On kyllä, madame», vastasi Charny. »Mikä on sen tarkan ennustajan
nimi?»

»Manuel.»

Sitten ilmestyi uusi este kuninkaallisen perheen tielle. Melkoinen
joukko miehiä ja naisia seisoi uhkaavin elein ja aseita heilutellen
portailla ja pengermällä, joiden kautta oli kuljettava Tuileriein
puutarhasta Maneesiin.

Vaara koitui sitäkin uhkaavammaksi, kun sveitsiläiset eivät voineet
enää pitää rivejään koossa. Siitä huolimatta kapteeni yritti tunkeutua
lauman läpi, mutta ahdistelijat raivostuivat siitä niin silmittömästi,
että Röderer huusi:

»Varokaa, herra! Sillä teolla te surmautatte kuninkaan!»

Pysähdyttiin. Kansalliskokoukseen lähetettiin muuan henkilö
ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa pyytämään siltä suojaa.

Kansalliskokous valitsi lähetystön. Mutta kun tämä tuli näkyviin, yltyi
kansan raivo entistä kiihkeämmäksi. Kuului hurjia huutoja:

»Alas Veto, alas Itävallatar! Ero tai kuolema!»

Molemmat lapset, jotka ymmärsivät, että heidän äitiään varsinkin
uhattiin, painautuivat häneen kiinni. Pikku kruununprinssi kysyi:

»Herra de Charny, miksi nuo ihmiset haluavat surmata äidin?»

Muuan jättiläisen kokoinen piikkimies, joka huusi muita äänekkäämmin:
»Alas Veto, kuolema Itävallattarelle!» koetti piikillään sohien
tavoittaa milloin kuningatarta, milloin kuningasta.

Sveitsiläissaattue oli vähitellen tungettu syrjään, ja kuninkaallista
perhettä suojasivat enää vain ne kuusi aatelismiestä, jotka olivat
lähteneet sen mukana Tuilerieista, Charny ja kansalliskokouksen
lähetystö, joka oli tullut sitä noutamaan.

Jäljellä oli vielä kolmenkymmenen askelen taival tiheäksi sulloutuneen
väkijoukon halki. Oli ilmeistä, että tavoiteltiin kuninkaan ja etenkin
kuningattaren henkeä.

Taistelu alkoi portaitten juurella.

»Hyvä herra», sanoi Röderer Charnylle, »pankaa miekka tuppeen tai minä
en vastaa mistään».

Charny totteli sanaakaan lausumatta.

Kuninkaan seurue liikkui joukon mukana kuten myrskyn riehuessa vene
kiikkuu laineilla. Virta vyöryi sentään yhä kansalliskokoukseen
päin. Kuninkaan itsensä täytyi kerran työntää syrjään mies, joka
heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. Pikku kruununprinssi
oli tukehtumaisillaan; hän vaikeroi ja kohotti käsiään kuin apua
huutaakseen.

Muuan mies syöksyi esille ja riuhtaisi lapsen hänen äitinsä sylistä.

»Herra de Charny», huusi kuningatar. »Jumalan tähden, pelastakaa
poikani!»

Charny kääntyi tavoittamaan miestä, joka vei lasta, mutta tuskin
hän oli astunut pari askelta, kun pari kolme käsivartta ojentui
tavoittamaan kuningatarta ja muuan käsi tarttui kaulahuiviin, joka
peitti hänen rintaansa. Silloin kuningatar taas parahti.

Charny unohti Rödererin varoituksen, ja hänen miekkansa upposi pontta
myöten mieheen, joka oli tohtinut kajota kuningattareen.

Joukko ulisi raivosta nähdessään yhden heikäläisistään kaatuvan ja
ahdisti yhä hurjemmin kuninkaan saattuetta. Naiset kirkuivat:

»Tappakaa Itävallatar! Luovuttakaa hänet meille, kyllä me hänet
nitistämme! Kuolemaan, kuolemaan!»

Ja parikymmentä käsivartta kurkottui tarttumaan häneen. Mutta tuskasta
suunniltaan kuningatar ei välittänyt itsestään, vaan huusi yhtenään:

»Poikani, poikani!»

Oltiin jo miltei kansalliskokouksen istuntosalin kynnyksellä.
Väkijoukko teki viimeisen ponnistuksen, sillä se tajusi, että saalis
oli luisumaisillaan sen käsistä.

Charny oli niin kovassa puserruksessa, ettei voinut käyttää muuta kuin
miekkansa pontta. Hän näki nyrkkiin puristettujen ja uhkaavien käsien
joukossa pistoolin, joka oli suunnattu kuningattareen. Silloin hän
päästi miekkansa, tarttui molemmin käsin pistooliin, riuhtaisi sen pois
miehen kädestä ja laukaisi lähinnä seisovan ahdistajan rintaan. Mies
kaatui.

Charny kumartui ottamaan miekkansa, mutta se oli jo toisen miehen
kädessä, joka sillä tähtäsi iskua kuningattareen. Charny syöksyi miehen
kimppuun.

Juuri sillä hetkellä kuningatar astui kuninkaan jäljessä
kansalliskokouksen eteiseen. He olivat pelastuneet!

Valitettavasti sulkeutui ovi heidän jälkeensä, ja sen kynnyksen
eteen Charny suistui saatuaan päähänsä rautakangen iskun ja piikin
lävistettyä hänen rintansa.

»Kuten molemmat veljeni!» mutisi hän kaatuessaan. »Poloinen Andrée...!»

Näin täyttyi Charnyn kohtalo, kuten oli täyttynyt Isidorin ja
Georgesin. — Kuningattaren kohtalo täyttyisi aikanaan.

Juuri sillä hetkellä kuului hirveää ammuntaa, joka ilmaisi, että
hyökkääjät ja palatsin varusväki olivat joutuneet otteluun keskenään.




XXXII

Kello kahdestatoista kolmeen


Kun kapinallisten kärkijoukko oli torjuttu, luulivat sveitsiläiset,
kuten kuningatarkin, että oli taisteltu itse pääarmeijan kanssa ja
että se armeija oli nyt hajoitettu. He olivat surmanneet arviolta
neljäsataa miestä Royale-pihalla, sataviisikymmentä tai kaksisataa
Carrousel-aukiolla ja vallanneet seitsemän tykkiä. Niin pitkältä kuin
voi nähdä, ei näkynyt ainoatakaan puolustuskuntoista miestä.

Vain pieni erillinen patteri, joka oli sijoitettu sveitsiläisten
päävahtia vastapäätä olevan talon pengermälle, jatkoi yhä ammuskelua,
eikä sen tulta kyetty vaientamaan.

Nyt luultiin siis, että oli päästy kapinasta voitolle, ja päätettiin
millä hinnalla tahansa vallata myöskin tuo pikku patteri, mutta
silloin kuului laiturikadun taholta rummunpärinää ja raskaan tykistön
kovaäänistä kolinaa. Sitä armeijaa kuningas oli katsellut kaukolasilla
Louvren kokoelmasalin ikkunasta..

Siihen aikaan alkoi levitä huhu, että kuningas oli lähtenyt palatsista
hakeakseen turvaa kansalliskokouksesta. Vaikeata on kuvata, minkälaisen
vaikutuksen tämä uutinen teki, kaikkein innokkaimpiin rojalisteihinkin.
Kuningas, joka oli luvannut kuolla kuninkaallisella asemallaan, jätti
paikkansa ja siirtyi vihollisen puolelle tai ainakin antautui vangiksi
taistelematta.

Heti katsoivat kansalliskaartilaiset olevansa vapaat valastaan ja
poistuivat melkein kaikki. Jotkut aatelismiehet seurasivat heitä, sillä
he pitivät tarpeettomana kaatua asian puolesta, joka itse tunnusti
hävinneensä. Vain sveitsiläiset jäivät, synkkinä, äänettöminä, kurin
orjina.

Flora-paviljongin pengermältä ja Louvren kokoelmasalin ikkunoista
nähtiin ne sankarilliset esikaupunkilaiset, joita mikään armeija ei
ole milloinkaan voittanut ja jotka yhdessä päivässä hajoittivat maan
tasalle Bastiljin, vaikka sen perustukset olivat juuttuneet maahan
neljän vuosisadan kuluessa.

Hyökkääjillä oli oma suunnitelmansa. He luulivat kuninkaan olevan
yhä palatsissa ja aikoivat saartaa sen kaikilta tahoilta ottaakseen
kuninkaan vangiksi. Sen armeijaosaston, joka marssi vasenta
jokirantaa, tuli ohjeitten mukaan tunkeutua rannanpuolisesta
ristikkoportista; Saint-Honoré-kadulta etenevän osaston tuli murtautua
Feuillants-portista, ja kolmannen, oikeaa jokirantaa kulkevan osaston,
jota komensi Westermann, Santerre ja Billot käskyläisinään, oli
hyökättävä palatsiin julkisivun puolelta.

Viimeksimainittu osasto vyöryi Carrousel-aukiolle laulaen _Käy päinsä_.
Marseillelaiset marssivat joukon etupäässä kuljettaen keskessään kahta
raehauleilla panostettua pientä tykkiä.

Noin kaksisataa sveitsiläistä seisoi taisteluvalmiina
Carrousel-aukiolla.

Kapinalliset marssivat suoraan heitä kohden ja kun sveitsiläiset
laskivat kiväärinsä tähtäysasentoon, paljastivat he molemmat tykkinsä
ja laukaisivat.

Sotilaat ampuivat niinikään yhteislaukauksen, mutta vetäytyivät heti
takaisin palatsin suojaan ja jättivät kolmisenkymmentä vainajaa ja
haavoittunutta Carrouselin kiville.

Hyökkääjät, Marseillen ja Bretagnen liittolaiset etunenässä,
syöksyivät heti Tuilerieihin ja valtasivat kaksi pihaa — Royale-pihan,
joka oli vainajien peitossa, ja Prinssien pihan, joka oli lähinnä
Flora-paviljonkia ja laiturikatua.

Billot halusi taistella siellä, missä Pitou oli kaatunut. Hän toivoi
sentään, että Pitou oli vain haavoittunut, joten hän saisi tehdä
Pitoulle Royale-pihalla saman palveluksen, jonka Pitou oli tehnyt
hänelle Mars-kentällä. Hän astui siis ensimmäisten mukana keskipihaan.
Veren lemu oli niin kirpeä, että olisi luullut tulleensa teurastamoon,
ja sitä huokui ruumiskasoista melkein savunkaltaisena huuruna.

Tämä näky ja tämä löyhkä kiihoittivat hyökkääjiä. He syöksyivät
hurjasti huutaen palatsia vastaan. Ja vaikka he olisivat
tahtoneetkin, eivät he olisi voineet peräytyä. Joukko, joka tunkeutui
Carrousel-ristikkoportista — se oli siihen aikaan melkoista ahtaampi
kuin nykyisin — työnsi ensimmäisiä eteenpäin.

Mutta ehättäkäämme sanomaan, että vaikka palatsi olisi palanut yhtenä
tulimerenä, ei kukaan olisi ajatellutkaan peräytymistä.

Keskipihalle päästyään hyökkääjät, kuten nekin, joiden veressä he
kahlasivat polviaan myöten, joutuivat kahden tulen väliin: pääeteisestä
ja kasarmeista suunnattuun ristituleen.

Ensin piti tukehduttaa jälkimmäisten kiväärituli.

Marseillelaiset hyökkäsivät niitä vastaan kuin koirat lihapadan
kimppuun, mutta he eivät voineet repiä niitä paljain käsin. He pyysivät
rautakankia, kuokkia ja lapioita. Billot pyysi tykinammuksia.

Westermann käsitti luutnanttinsa suunnitelman, ja paikalle tuotiin
tykinammuksia, joihin oli kiinnitetty sytytyslanka.

Silläkin uhalla, että ruuti syttyisi heidän käsissään, marseillelaiset
virittivät sytytyslangat palamaan ja viskasivat ammukset kasarmeihin.

Kasarmit hulmahtivat pian liekkeihin, ja niiden puolustajien täytyi
poistua paikaltaan ja paeta palatsin eteiseen.

Siellä iski teräs teräkseen, tuli vastasi tuleen.

Äkkiä Billot tunsi, että joku syleili häntä takaapäin. Hän kääntyi
rutosti, arvellen joutuneensa vihollisen ahdistettavaksi, mutta
nähdessään syleilijän hän huudahti ilosta.

Se oli Pitou! Pitou, melkein tuntemattomana, yltyleensä veressä, mutta
elävänä, terveenä ja haavoittumattomana.

Kuten mainitsimme, Pitou oli nähdessään sveitsiläisten laskevan
kiväärin poskelleen, huutanut: »Maahan!» ja itse näyttänyt esimerkkiä.
Mutta hänen toverinsa eivät olleet ehtineet sitä noudattaa.
Suunnattoman viikatteen lailla oli yhteislaukaus niittänyt kolme
neljännestä siitä ihmisviljasta, joka vaatii viisikolmatta vuotta
tuleentuakseen ja vain yhden sekunnin kaatuakseen.

Pitou oli tuntenut suorastaan hautautuneensa ruumiitten alle ja
kylpevänsä jossakin lämpöisessä nesteessä, jota virtasi kaikilta
suunnilta. Vaikka hänen asemansa olikin hirveän epämiellyttävä —
tukehtumaisillaan kun hän oli ruumiitten puristuksesta ja hyytyvään
vereen — päätti hän pysyä ääntä päästämättä paikallaan ja odottaa
suotuisaa hetkeä, ennenkuin antaisi itsestään elonmerkin. Mutta tätä
suotuisaa hetkeä hän oli saanut odottaa kokonaisen tunnin, jonka
jokainen minuutti oli tuntunut hänestä tunnin pituiselta.

Kun hän sitten kuuli toveriensa voitonhuudot ja Billotin äänen, joka
kutsui häntä, arveli hän otollisen hetken lyöneen.

Etnan syvyyksiin haudatun Enkeladoksen lailla hän oli silloin
ravistanut päällänsä ruumispeitteen, päässyt lopulta pystyyn ja
huomattuaan Billotin joukon ensimmäisessä rivissä rientänyt ukkoa
syleilemään, piittaamatta ollenkaan, miltä puolelta se tapahtui.

Sveitsiläisten yhteislaukaus, joka kaatoi maahan toistakymmentä miestä,
muistutti Billotille ja Pitoulle tilanteen vakavuutta.

Yhdeksänsadan sylen pituudelta rätisi rakennusten palo
keskipihan oikealla ja vasemmalla laidalla. Sää oli raskas, eikä
tuulenhenkäystäkään käynyt. Palavien rakennusten ja ruudin savu painui
taistelevien päälle kuin lyijykupu. Koko julkipuoli, jonka kaikki
ikkunat liekehtivät, peittyi savuharsoon. Ei nähty, minne kuolemaa
syydettiin, eikä liioin, mistä se tuli.

Pitou, Billot ja marseillelaiset etenivät hyökkäysjoukon kärkenä ja
saapuivat savun seassa eteiseen. Ja näin he joutuivat pistinseinän,
sveitsiläisten aseitten, eteen.

Sveitsiläiset aloittivat peräytymisensä, sankarillisen peräytymisen,
jolloin he askel askelelta, porras paltaalta jättivät omia miehiään
porraskiville virumaan -hitaasti liikkuessaan. Illalla laskettiin
portailla kahdeksankymmentä ruumista.

Äkkiä kajahti palatsin huoneista ja käytävistä huuto:

»Kuningas käskee sveitsiläisten lopettaa ammunnan »

Kello oli tällöin kaksi iltapäivällä.

Katsokaamme, mitä sillä välin oli tapahtunut kansalliskokouksessa ja
mikä oli aiheuttanut määräyksen, että ammunta oli lopetettava, minkä
piti lauhduttaa voittajien raivoa ja seppelöidä voitetut kunnialla.

Kun Feuillants-portti oli sulkeutunut kuningattaren takana ja
kuningatar oli puoliavoimesta ovesta nähnyt rautakankien, pistinten ja
piikkien uhkaavan Charnyta, oli hän huudahtanut ja ojentanut kätensä
ovea kohden. Mutta saattoväki tempasi hänet mukaansa saliin päin, ja
kun äidin vaisto samalla kiihoitti häntä sinne, missä hänen lapsensa
oli, seurasi hän kuningasta kansalliskokouksen istuntosaliin.

Siellä odotti häntä suuri ilo. Hän näki poikansa istumassa
puheenjohtajan pöydällä. Mies, joka oli kantanut hänet sisälle,
heilutteli voitonriemuisesti punaista myssyään nuoren prinssin pään
päällä ja huusi iloisena:

»Minä olen pelastanut valtiaitteni pojan! Eläköön hänen korkeutensa
kruununprinssi!»

Kun kuningatar näki poikansa olevan turvassa, palasivat hänen
ajatuksensa heti Charnyyn..

»Hyvät herrat», sanoi hän, »muuan kaikkein urheimpia upseereitani,
kaikkein uskollisimpia palvelijoitani on jäänyt oven ulkopuolelle
kuolemanvaaraan. Pyydän teitä rientämään hänen avukseen.»

Viisi kuusi edustajaa kiiruhti ulos.

Kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe ja heidän seuralaisensa
siirtyivät ministerien istuimille.

Kansalliskokous otti heidät vastaan seisomaan nousten. Se ei merkinnyt
suinkaan kruunatuille päille osoitettua kohteliaisuutta, vaan
onnettomuuden kunnioittamista.

Ennen istuutumistaan kuningas viittasi kädellään haluavansa puhua.

»Olen tullut tänne», sanoi hän hiljaisuuden vallitessa, »estääkseni
suuren rikoksen tapahtumasta. Olen arvellut, etten voisi saada parempaa
turvaa muualta kuin teidän keskuudestanne.»

»Sire», vastasi Vergniaud, joka sinä päivänä oli puheenjohtajana,
»voitte luottaa kansalliskokouksen lujuuteen. Sen jäsenet ovat
vannoneet kuolevansa puolustaessaan kansan oikeuksia ja perustuslain
mukaisia hallintoelimiä.»

Kuningas istuutui.

Juuri sillä hetkellä kajahti hirveä yhteislaukaus Maneesin porttien
kohdalla. Kapinallisten joukkoon liittyneet kansalliskaartilaiset
ampuivat Feuillants-pengermältä kapteenia ja niitä sveitsiläisiä, jotka
olivat saattaneet kuninkaallista perhettä.

Muuan kansalliskaartin upseeri, joka arvatenkin oli menettänyt
malttinsa, syöksyi kuohuissaan istuntosaliin huutaen:

»Sveitsiläiset tulevat! Meidät on saarrettu!»

Kansalliskokous luuli aluksi, että sveitsiläiset olivat tukehduttaneet
kapinan ja marssivat nyt voittajina Maneesiin vapauttaakseen
kuninkaansa — Ludvig XVI olikin sillä hetkellä pikemmin sveitsiläisten
kuin ranskalaisten kuningas.

Koko sali nousi seisaalleen kuin yhtenä miehenä. Kansanedustajat,
parvekeyleisö, kansalliskaartilaiset, kirjurit, kaikki kohottivat
kätensä ja huusivat:

»Mitä tapahtuneekin, me vannomme elävämme ja kuolevamme vapaina!»

Kuninkaalla ja hänen perheellään ei ollut mitään yhteistä tähän valaan.
He jäivätkin istumaan. Kolmentuhannen suun päästämä huuto kulki kuin
myrskyvihuri heidän päänsä yli.

Erehdys ei tullut pitkäaikaiseksi, mutta tämä innostuksen hetki oli
vaikuttanut ylevältä.

Neljännestuntia myöhemmin kuului uusi huuto:

»Palatsi on vallattu! Hyökkääjät marssivat kansalliskokoukseen
surmatakseen kuninkaan!»

Silloin samat miehet, jotka kuninkuutta vihaten olivat juurikään
vannoneet kuolevansa vapaina, nousivat yhtä yksimielisesti kuin
äskenkin vannomaan puolustavansa kuningasta kuolemaan asti.
Samalla hetkellä kehoitettiin sveitsiläisten kapteenia Dürleriä
kansalliskokouksen nimessä luopumaan aseistaan.

»Minä palvelen kuningasta enkä kansalliskokousta», vastasi kapteeni.
»Missä on kuninkaan määräys?»

Kansalliskokouksen läheteillä ei ollut kirjallista määräystä.

»Olen saanut valtuuteni kuninkaalta», jatkoi Dürler, »ja vain
kuninkaalle annan sen takaisin».

Hänet vietiin melkein väkivalloin kansalliskokoukseen. Hän oli
ruudinsavun mustaama ja yltyleensä veressä.

»Sire», sanoi hän, »minua kehoitetaan laskemaan aseet. Onko se
kuninkaan tahto?»

»On», vastasi Ludvig XVI, »luovuttakaa aseenne kansalliskaartille. En
halua, että teidänlaisenne urheat miehet tuhoutuvat.»

Dürler painoi päänsä, huoahti ja poistui, mutta ovelta hän sanoi
noudattavansa vain kirjallista määräystä.

Silloin kuningas kirjoitti paperilapulle:

»Kuningas käskee sveitsiläisten luopua aseistaan ja vetäytyä
kasarmeihinsa.»

Sitä käskyä toistettiin Tuileriein huoneissa, käytävissä ja portailla.

Kun tämä määräys tyynnytti kansalliskokousta jonkun verran, soitti
puheenjohtaja kelloa.

»Neuvotelkaamme», sanoi hän.

Mutta silloin muuan edustaja nousi tuoliltaan ja huomautti, että
perustuslain se ja se kohta kielsi neuvottelun kuninkaan läsnäollessa.

»Se on totta», myönsi Ludvig XVI, »mutta minne voimme mennä?»

»Sire», vastasi puheenjohtaja, »voimme tarjota teille
_Logographe-lehden_ aition, joka on tyhjä, sillä lehti on lakannut
ilmestymästä».

»Hyvä on», sanoi kuningas, »olemme valmiit siirtymään sinne».

»Vahtimestarit», virkkoi Vergniaud, »opastakaa kuningas _Logographen_
aitioon».

Vahtimestarit riensivät noudattamaan käskyä. Kuningas, kuningatar
ja kuninkaallinen perhe poistuivat salista samaa tietä, jota olivat
tulleetkin, ja joutuivat käytävään.

»Mitä on tuossa permannolla?» kysyi kuningas. »Se näyttää vereltä!»

Vahtimestarit eivät vastanneet. Mikäli tahrat tosiaankin olivat
veritahroja, eivät he kaiketikaan tienneet, kuinka ne olivat
permannolle ilmestyneet. Omituista kyllä, tahrat olivat isompia, ja
niitä oli tiheämmässä, mitä lähemmäksi tultiin aitiota.

Säästääkseen kuningatarta näkemästä näitä inhoittavia merkkejä kuningas
kiirehti askeliaan ja aukaisi itse aition oven.

»Madame, astukaa sisään», kehoitti hän.

Kuningatar meni hänen ohitseen, mutta astuessaan kynnykselle hän
parahti kauhistuksesta, nosti kädet silmilleen ja horjahti taaksepäin.
Veritahrat saivat selityksensä: aitioon oli tuotu miehen ruumis, johon
kuningatar kiireissään oli ollut vähällä satuttaa jalkansa.

»Kas, se on poloisen kreivi de Charnyn ruumis!» sanoi kuningas samalla
äänellä, jolla hän oli varemmin sanonut: »Kas, se on poloisen herra
Mandatin pää!»

Se oli tosiaankin kreivin ruumis. Kansanedustajat olivat riistäneet
sen murhaajien käsistä ja käskeneet viedä sen _Logographen_ aitioon
aavistamatta, että sinne sijoitettaisiin kymmentä minuuttia myöhemmin
kuninkaallinen perhe.

Ruumis vietiin nyt pois ja kuninkaallinen perhe astui aitioon.

Sen lattia aiottiin pestä ja kuivata verestä puhtaaksi, mutta
kuningatar teki kieltävän kädenliikkeen ja istuutui ensimmäisenä.
Kukaan ei huomannut, että hän päästi kenkiensä paulat ja painoi
vapisevat jalkansa yhä lämpöiseen vereen.

»Ah, Charny, Charny», kuiskasi hän, »miksei minunkin vereni vuoda
täällä viimeiseen pisaraan saakka yhtyäkseen ikuisesti sinun
vereesi...!»

Tornikello löi tällöin kolme kertaa.




XXXIII

Kello kolmesta kuuteen


Lähdimme palatsista juuri silloin kun keskieteiseen hyökättiin,
sveitsiläiset peräytyivät verkalleen kuninkaan huoneistoja kohden ja
huoneista ynnä käytävistä huudettiin:

»Sveitsiläisten käsketään luopua aseistaan!»

Tämä teos on varmaankin viimeinen, jonka kirjoitamme tästä hirveästä
aikakaudesta. Mikäli kuvauksemme jatkuu, poistumme maaperältä, jolla
olemme liikkuneet, palaamatta sille enää milloinkaan. Se oikeuttaa
meidät esittämään lukijoille tämän ratkaisevan päivän kaikkine
yksityispiirteineen. Siihen meillä on sitäkin suurempi oikeus, kun
teemme sen ennakkoluulottomasti, vihatta ja puolueettomasti.

Lukija on astunut Royale-pihaan marseillelaisten perässä. Hän on
seurannut Billotia savuun ja tuleen ja nähnyt hänen yhdessä Pitoun,
vainajien parista nousseen verisen haamun, kanssa nousseen portaitten
yläpäähän, minne jätimme heidät toistaiseksi.

Tästä hetkestä alkaen Tuileriein palatsi oli vallattu.

Mikä synkeä henki oli sanellut tämän voiton?

Kansan viha, vastattaneen. Epäilemättä. Mutta kuka johti tätä vihaa?

Mies, jonka nimen olemme ohimennen maininneet, se preussilainen
upseeri, joka istui pienen mustan ratsun selässä jättiläiskokoisen
Santerren ja tämän toimenantajansa komean flaamilaishevosen vieressä —
elsassilainen Westermann.

Kuka oli tämä mies, joka salaman lailla leimahti esille vain ukkosen
riehuessa?

Hän oli niitä miehiä, joita Jumala pitää kätkettyinä vihansa
asevarastossa ja jotka hän sinkoaa pimeästä esille silloin, kun vihan
hetki on lyönyt.

Hänen nimensä oli _Westermann, laskevan auringon mies_.

Ja hän ilmestyi tosiaankin hetkellä, jolloin kuninkuus painui mailleen
milloinkaan enää nousematta.

Kuka hänet oli keksinyt ja löytänyt? Kuka oli toiminut välittäjänä
hänen ja Jumalan välillä? Kuka oli käsittänyt, että oluenpanijalle,
aineellisen lihan möhkäleelle, oli avuksi annettava sielu taistelua
varten, missä titaanit syöksisivät jumalan alas valtaistuimelta? Kuka
täydensi Santerren Westermannilla?

Sen teki Danton.

Mistä tämä peloittava kansanpuhuja oli löytänyt tämän voittajan?
Inhoittavasta loukosta, katuojasta, vankilasta, Saint-Lazaresta!

Westermannia oli syytetty — huomatkaa tarkoin, syytetty, muttei
todistettu vikapääksi — väärien setelien valmistamisesta, ja hän oli
epäluulon alaisena pidätetty.

Danton tarvitsi elokuun 10 päiväksi miestä, joka ei pelkäisi mitään,
sillä pelko veisi suoraa päätä kaakinpuuhun. Hän oli pitänyt silmällä
tuota salaperäistä vankia, ja kun hetki tuli, jolloin tätä miestä
tarvittiin, mursi hän väkevällä kädellään salvat ja kahleet ja sanoi
vangille: »Tule!»

Kuten olemme joskus sanoneet, ei vallankumous ole ainoastaan siinä,
että halvat kohoavat arvoon, vaan myöskin siinä, että vangit pääsevät
vapaiksi ja vapaat pannaan vankilaan, eikä vain vapaat, vaan vieläpä
maan mahtavat, isoiset, ruhtinaat ja kuninkaat!

Varmaankin juuri siksi, että Danton oli varma tapahtumien
vääjäämättömästä kulusta, hän oli esiintynyt niin laimeana siinä
kuumeisessa hämärässä, joka edelsi elokuun 10 päivän verenkarvaista
sarastusta.

Edellisenä iltana hän oli kylvänyt tuulta. Hänen ei tarvinnut olla
huolestunut. Hän tiesi saavansa niittää myrskyä.

Se tuuli oli Westermann, ja myrsky oli Santerre, kansan jättimäinen
ilmennys.

Santerre tuskin näyttäytyikään sinä päivänä. Westermann teki kaikki,
oli kaikkialla.

Westermann oli johtanut Saint-Marceaun ja Saint-Antoinen
esikaupunkilaisten liikkeitä Pont-Neufillä; pienen mustan ratsunsa
selässä hän oli armeijan etunenässä ilmestynyt Carrousel-aukion
ristikkoporttien eteen ja kolkuttanut miekkansa ponnella Tuileriein
portille ikäänkuin olisi avauttanut jonkun kasarmin oven.

Olemme nähneet, kuinka tämä portti aukaistiin, kuinka sveitsiläiset
sankarillisina täyttivät velvollisuutensa, kuinka he peräytyivät
pakenematta, kuinka he tuhoutuivat voittamattomina. Olemme seuranneet
heitä porras portaalta vainajien kattamassa eteisessä. Seuratkaamme
heitä askel askeleelta Tuileriein palatsissa, joka pian täyttyi heidän
ruumiistaan.

Kun saapui tieto, että kuningas oli lähtenyt palatsista, kerääntyivät
ne kaksi-kolmesataa aatelista, jotka olivat tulleet kuolemaan kuninkaan
kanssa, kuningattaren henkivartijasaliin neuvotellakseen, olisiko
heidän nyt, kun kuningas ei enää ollut paikalla kuollakseen heidän
kanssansa, kuten oli juhlallisesti luvannut, kuoltava ilman häntä.

He päättivät, että koska kuningas oli mennyt kansalliskokoukseen, hekin
lähtisivät sinne liittyäkseen kuninkaan saattueeseen.

He keräsivät kaikki sveitsiläiset, jotka tavattiin, lisäksi
parikymmentä kansalliskaartilaista, ja viiden sadan miehen vahvuisena
joukkona he laskeutuivat puutarhaan.

Käytävän sulki ristikkoportti, jota sanottiin kuningattaren portiksi.
Sen lukko aiottiin murtaa, mutta lukko kesti.

Joukon väkevimmät alkoivat kiskoa irti ristikkokankea ja onnistuivatkin
yrityksessään. Mutta näin syntyneestä aukosta pääsi ulos vain mies
kerrallaan.

Oltiin noin kolmenkymmenen askelen päässä Royal-sillan ristikkoportille
sijoitetusta pataljoonasta.

Ahtaasta aukosta pujahti ulos ensiksi kaksi sveitsiläistä. Molemmat
suistuivat maahan, ennenkuin olivat astuneet neljääkään askelta.
Kaikkien toisten täytyi hypätä heidän ruumiittensa yli.

Joukkoa vastaan tuiskahti luotisade. Mutta koska sveitsiläisten
helakanväriset asetakit tarjosivat hyvän maalitaulun, osuivat luodit
etupäässä juuri heihin. Kun kaksi aatelismiestä sai surmansa ja yksi
haavoittui, kaatui samaan aikaan kuusi-seitsemänkymmentä sveitsiläistä.

Surmansa saaneet aatelismiehet olivat de Carteja ja de Clermont
d'Amboise. Haavoittunut aatelismies oli de Viomesnil.

Marssiessaan maneesille päin joukko sivuutti erään vartioston, joka oli
sijoitettu puiden alle laituripengermälle. Vartiosto tuli esille ja
laukaisi kiväärinsä: kaksikymmentä sveitsiläistä kaatui.

Pakeneva joukko, joka kahdeksallakymmenellä askeleella oli menettänyt
kahdeksankymmentä miestä, suuntasi kulkunsa Feuillants-portaille.

Choiseulin herttua näki heidät kaukaa ja juoksi miekka kädessä heitä
turvaamaan, uhmaten Royal- ja Tournant-siltojen tykkejä.

»Kansalliskokoukseen!» huusi hän.

Ja arvellen, että häntä seurasivat ne neljäsataa miestä, jotka vielä
olivat hengissä, hän riensi edellä käytäviin ja saapui portaille,
joista pääsi istuntosaliin. Alimmalla portaalla hän tapasi Merlinin.

»Mitä te täällä, onneton, paljastettu miekka kädessä?» sanoi hänelle
kansanedustaja.

Herttua silmäili ympärilleen: hän oli yksin.

»Pankaa miekka tuppeen ja menkää kuninkaan luokse», kehoitti Merlin.
»Vain minä olen nähnyt teidät, kukaan siis ei ole nähnyt teitä.»

Kuinka oli käynyt joukon, jonka herttua oli luullut seuranneen jäljestä?

Tykki- ja kiväärituli oli ravistellut sitä kuin pyörretuuli kuivia
lehtiä ja ajanut sen Orangerie-pengermälle. Siellä pakenijat hyppäsivät
Ludvig XV:n torille ja suuntasivat askelensa Garde-Meublea kohden,
päästäkseen sitä tietä bulevardeille tai Champs-Elyséesille.

Herra de Viomesnil, kymmenkunta aatelismiestä ja viisi sveitsiläistä
pujahtivat Venetsian lähetystötaloon, joka oli Saint-Florentin-kadun
varrella ja jonka portin he huomasivat olevan auki. He pelastuivat!
Mutta muu joukko pyrki Champs-Elyséesille.

Ludvig XV:n patsaan juurelta jyrähti kaksi tykinlaukausta, ja niiden
haulipanokset hajoittivat joukon kolmeen ryhmään.

Yksi ryhmä pakeni bulevardeille ja kohtasi matkalla santarmiston, joka
oli tulossa Capucines-piirin pataljoonan kanssa.

Pakolaiset luulivat pelastuneensa. Herra de Villiers, santarmiston
entinen ajutantti, juoksi kädet koholla muuatta ratsumiestä kohden ja
huusi: »Apuun, ystävät!»

Ratsumies tempasi pistoolinsa ja ampui hänen päänsä puhki. Tämän
nähdessään kolmekymmentä sveitsiläistä ja yksi aatelismies, joka oli
entinen kuninkaan hovipoika, pakenivat meriministeriön taloon. Siellä
he neuvottelivat, mitä olisi tehtävä.

Sveitsiläiset päättivät antautua ja nähdessään kahdeksan sanskulotin
lähestyvän he laskivat kiväärit jalalle ja huusivat: »Eläköön kansa.»

»Haa, petturit!» vastattiin heille. »Te antaudutte, koska huomaatte
olevanne satimessa. Te huudatte eläköötä kansalle, koska luulette sen
huudon pelastavan teidät! Ei, ei armoa!»

Ja samassa kaksi sveitsiläistä kaatui, toinen piikin lävistämänä,
toinen luodin surmaamana.

Heti katkaistiin heidän kaulansa, ja päät pantiin kahden piikin kärkeen.

Sveitsiläiset raivostuivat kahden toverinsa surmaamisesta, kohottivat
jälleen kiväärinsä ja laukaisivat kaikki yhtaikaa. Kahdeksasta
laukauksesta seitsemän kaatui kuolleena tai haavoittuneena. Sitten
sveitsiläiset ryntäsivät isoon porttikäytävään suojaa hakeakseen, mutta
joutuivat tykinsuun eteen.

He peräytyivät. Tykki siirtyi sitä mukaa. Miehet kasaantuivat pihan
nurkkaan. Tykki käännettiin, sen piippu suunnattiin miehiin päin ja
laukaistiin. Kahdeksastakolmatta kaatui kolmekolmatta.

Savun sokaistessa laukaisijain silmät aukeni pieni portti viiden
jäljelle jääneen sveitsiläisen ja entisen hovipojan takana.

Kaikki kuusi syöksyivät sisään tästä portista, joka heti sulkeutui
heidän jälkeensä. Isänmaanystävät eivät huomanneet tätä salaluukun
tapaista porttia, joka oli riistänyt heiltä kuusi uhria. He luulivat
surmanneensa kaikki ja poistuivat, laahaten tykin mukanaan ja huutaen
voittoaan.

Toisessa ryhmässä oli kolmisenkymmentä sotilasta ja aatelismiestä.
Sitä johti Forestier de Saint-Venant. Champs-Elyséesin sisäänkäytävän
kohdalla miesjoukko saarrettiin kaikilta tahoilta. Päällikkö tahtoi
myydä henkensä niin kalliisti kuin mahdollista. Kolmenkymmenen miehensä
etunenässä, hänellä miekka kädessä, miehillä pistinkiväärit, hän
ryntäsi kolmesti kokonaista pataljoonaa vastaan, joka oli sijoittunut
patsaan juurelle. Näissä kolmessa hyökkäyksessä hän menetti viisitoista
miestä.

Viidentoista eloon jääneen kanssa hän yritti päästä erään aukeaman
yli ja sitä tietä Champs-Elyséesille. Yhteislaukaus kaatoi häneltä
kahdeksan miestä. Seitsemän jäljelle jäänyttä hajaantui eri suunnille.
Heitä ajettiin takaa, ja santarmisto hakkasi heidät maahan.

Herra de Saint-Venant etsi suojaa Ambassadeur-kahvilasta. Silloin
muuan santarmi karautti ratsunsa hyppäämään yli ojan, joka erotti
jalkakäytävän kadusta, ja ampui pistoolilla poloista päällikköä selkään.

Kolmas ryhmä, jossa oli kuusikymmentä miestä, ohi päässyt
Champs-Elyséesille ja suuntasi kulkunsa Courbevoieen vaistomaisesti,
kuten kyyhkyset lentävät lakkaansa ja lampaat pyrkivät tarhaansa.
Courbevoiessa sijaitsivat näet kasarmit.

Ratsastavan santarmiston ja kansan ympäröimänä tätä ryhmää lähdettiin
kuljettamaan kaupungintaloon, missä heidät luultiin saatavan turvaan.
Pari-kolmetuhatta raivopäätä, jotka olivat sulloutuneet Grève-torille,
riisti vangit saattajiltaan ja teurasti heidät.

Muuan nuori aatelismies, ritari Charles d'Autichamps, pakeni palatsista
Echelle-kadulle, pistooli kummassakin kädessä. Pari miestä yritti häntä
vangita. Hän ampui molemmat. Rahvas otti hänet kiinni ja laahasi häntä
Grève-torille, missä aiottiin hänet juhlallisesti teloittaa.

Mutta miehen onneksi unohdettiin tutkia hänen taskunsa. Hyödyttömien
pistoolien tilalla, jotka hän oli viskannut menemään, hänellä oli
veitsi. Hän väänsi sen auki taskussaan ja odotti sopivaa hetkeä sitä
käyttääkseen. Kun hän saapui kaupungintalon edustalle, surmattiin
siellä paraikaa vangiksi saatuja kuuttakymmentä sveitsiläistä. Tämä
näky kiihdytti niiden uteliaisuutta, jotka vartioivat nuorukaista. Hän
iski veitsellään kaksi lähinnä seisovaa miestä kuoliaiksi, pujahti
sitten väkijoukkoon kuin käärme ja katosi.

Ne sata miestä, jotka saattoivat kuningasta kansalliskokoukseen ja
jotka Feuillants-pihalla riisuttiin aseista, ne viisisataa, joiden
vaiheet juuri olemme kertoneet, ne harvat pakolaiset, jotka, kuten
Charles d'Autichamps, pelastuivat kuin ihmeen avulla, olivatkin ainoat,
jotka pääsivät pois palatsista.

Kaikki muut oli surmattu, mikä eteisessä mikä portailla, mikä
sisähuoneissa tai kappelissa.

Yhdeksänsataa ruumista, aatelismiesten ja sveitsiläisten, virui
Tuileriein seinien sisällä!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARSELJEESI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.