Kansanmies

By Alexandre Dumas

The Project Gutenberg eBook of Kansanmies
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kansanmies

Author: Alexandre Dumas

Translator: Urho Kivimäki

Release date: June 29, 2024 [eBook #73947]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1925

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSANMIES ***





KANSANMIES

Romaani Ranskan vallankumouksesta


Kirj.

ALEXANDRE DUMAS


Ranskankielestä suomentanut

Urho Kivimäki





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.




SISÄLLYS:

     I. Kansanmiehen viha
    II. Markiisi de Bouillé
   III. Lähtö
    IV. Tuskien tie
     V. Toivonkipinä, joka sammuu heti
    VI. Uudet vartijat
   VII. Charnyn suru
  VIII. Barnave kunnostautuu
    IX. Golgata
     X. Kalkki
    XI. Keihäänpisto
   XII. Date Lilia
  XIII. Vähän varjoa auringon jälkeen
   XIV. Ensimmäiset tasavaltalaiset
    XV. Tuileriein keskikerros
   XVI. Heinäkuun 15 päivä
  XVII. Saavumme lopultakin rouva Rolandin jäljentämään vastalauseeseen
 XVIII. Anomus
   XIX. Punainen lippu
    XX. Verilöylyn jälkeen
   XXI. Ei enää valtiasta! Ei enää valtiatarta!
  XXII. Barnaven jäähyväiset
 XXIII. Taistelutanner
  XXIV. Gros-Cailloun sairaala
   XXV. Catherine
  XXVI. Tytär ja isä
 XXVII. Tytär ja äiti
XXVIII. Apotti Fortier panee täytäntöön uhkauksensa
  XXIX. Apotti Fortier huomaa, ettei annettua lupausta ole niin
        helppo pitää kuin luulee





I

Kansanmiehen viha


Nämä kaksi miestä seisoivat vastakkain ja silmäilivät toisiaan, mutta
aatelismiehen katse ei saanut kansanmiehen katsetta vaipumaan. [Romaani
on suoranaista jatkoa _Pakiolaiskuninkaallle_]

Billot lisäksi aloitti puhelun.

»Herra kreivi on suonut minulle kunnian saada kuulla, että teillä oli
minulle jotakin asiaa. Odotan teidän puhuvan.»

»Billot», kysyi Charny, »mistä johtuu, että tapaan teidät täällä koston
tehtävissä? Luulin teitä ystäväksemme, meidän aatelisten ystäväksi, ja
sen lisäksi kuninkaan rehdiksi, uskolliseksi alamaiseksi.»

»Olen ollut, herra kreivi, rehti ja uskollinen alamainen, olen
ollut, en teidän ystävänne, sillä sellaista kunniaa ei ole suotu
minunlaiselleni maanviljelijä-pahaiselle, vaan olen ollut teidän nöyrä
palvelijanne.»

»Entä sitten?»

»Entä sitten, herra kreivi, kuten huomaatte, en ole enää kumpaakaan.»

»En ymmärrä teitä, Billot.»

»Miksi haluatte ymmärtää minua, herra kreivi? Kysynkö minä teiltä,
miksi olette uskollinen kuninkaalle, miksi kuningattaren uhrautuva
palvelija? En kysy, sillä oivallan, että teillä on syyt toimia siten
ja että, rehellinen ja järkevä mies kun olette, tekojenne perustelut
ovat niinikään rehelliset tai ainakin omantuntonne mukaiset.
Yhteiskunnallisesti en ole niin korkealla kuin te, herra kreivi, eikä
minulla ole teidän laajaa tietomääräänne, mutta te tunnette minut tai
olette tuntenut minut rehelliseksi ja järkeväksi mieheksi. Voitte siis
otaksua, että minulla on, kuten teilläkin, omat perusteeni, elleivät
hyvät, niin toki omantuntoni mukaiset.»

»Billot», sanoi Charny, joka ei voinut aavistaakaan, mistä syystä
tilanhoitaja vihasi aatelistoa tai kuninkuutta, »olen tuntenut teidät,
ja joku aika sitten te olitte vallan toisenlainen kuin tänään».

»Oh, niinpä tietenkin, en sitä kielläkään», vastasi Billot katkerasti
hymyillen, »niin, olette nähnyt minut vallan toisenlaisena kuin mikä
nykyisin olen. Kerron teille, mikä minä olin, herra kreivi. Olin
todellinen isänmaanystävä, uhrauduin kahdelle ihmiselle ja yhdelle
asialle. Nämä kaksi ihmistä olivat kuningas ja herra Gilbert ja
se asia oli minun kotimaani. Yhtenä päivänä kuninkaan poliisit —
ja minä tunnustan», lisäsi tilanhoitaja päätänsä ravistaen, »että
silloin meidän välimme alkoivat rikkoontua — yhtenä päivänä kuninkaan
poliisit tulivat minun luokseni ja puolittain väkivallalla, osittain
yllättämällä ryöstivät minulta erään lippaan, kallisarvoisen
sijoituksen, jonka herra Gilbert oli uskonut huostaani. Päästyäni heti
vapaaksi riensin Pariisiin. Saavuin sinne heinäkuun kolmannentoista
päivän illalla. Jouduin keskelle Orleansin herttuan ja ministeri
Neckerin patsaskuvien mellakkaa. Kaduilla kannettiin naiden rintakuvia
ja huudettiin: 'Eläköön Orleansin herttua, eläköön Necker!' Siitä
ei olisi pitänyt koitua pahaa haittaa kuninkaalle, mutta sittenkin
kuninkaan sotamiehet ampuivat meihin. Minä näin poloisten maanmiehieni,
jotka eivät olleet tehneet muuta rikosta kuin huutaneet _eläköötä_
kahden miehen kunniaksi, joita he varmaankaan eivät edes tunteneet,
näin heidän kaatuvan lähelläni, kellä pää sapelin iskun ruhjomana,
kellä rinta luodin lävistämänä. Minä näin Lambesogin ruhtinaan
karkoittavan Tuileriein alueella vaimoja ynnä lapsia, jotka eivät
olleet huutaneet ensinkään, ja tallaavan ratsunsa kavioihin
seitsenkymmenvuotiaita vanhuksia. Se näky oli omiaan yhä pahemmin
rikkomaan minun ja kuninkaan välit. Seuraavana päivänä käväisin pikku
Sebastianin täysihoitola-opistossa ja poika-poloinen kertoi, että
hänen isänsä oli vankina Bastiljissa kuninkaan määräyksestä, jonka
oli hankkinut joku hovinainen, ja minä jatkoin omia mietteitäni, että
kuninkaalla, jota yleisesti väitettiin hyväksi, oli hyvien hetkiensä
ohella erehdyksen, tietämättömyyden tai unohduksen hetkiä, ja
korjatakseni omalta osaltani yhden niistä virheistä, jotka kuningas oli
tehnyt jonakuna unohduksen, tietämättömyyden tai erehdyksen hetkenä,
minä otin kaikella voimallani osaa Bastiljin valtaukseen. Me valtasimme
sen — se ei ollut helppo tehtävä: kuninkaan sotamiehet ampuivat meihin
ja surmasivat arviolta kaksisataa meikäläistä. Siitä tuli minulle
uusi tilaisuus olla eri mieltä kuin muut kuninkaan paljon puhutusta
hyvyydestä. Mutta Bastilji vallattiin. Eräästä sen kopista löysin
herra Gilbertin. Hänen takiaan olin vaarantanut henkeni parikymmentä
kertaa, ja ilo siitä, että olin hänet löytänyt, sai minut unohtamaan
monen monta seikkaa. Ensi töikseen herra Gilbert muuten sanoi, että
kuningas oli hyvä, ettei tämä tiennyt monestakaan hänen nimessään
tehdystä häpeällisestä teosta ja ettei häntä, vaan hänen ministerejään
oli moitittava. Ja koska herra Gilbertin sana siihen aikaan oli minulle
kuin pyhä sana, minä uskoin herra Gilbertiä, ja todettuani, että
Bastilji oli vallattu, herra Gilbert vapaa, Pitou ja minä terveinä
ja ehjinä, minä unohdin Saint-Honoré-kadun ammuskelut, Tuileriein
rynnäköt, ne sataviisikymmentä tai kaksisataa lähimmäistäni, jotka
Saksenin marskin _huilunen_ oli surmannut, herra Gilbertin vankeuden,
jonka oli aiheuttanut jonkun hovinaisen yksinkertainen pyyntö...
Mutta anteeksi, herra kreivi», keskeytti Billot oman puheensa,
»tämähän ei koske teitä, ettekä te ole pyytänyt kahdenkeskistä puhelua
kuunnellaksenne jonkun oppimattoman talonpoikaispahasen jaarittelua.
Tehän olette sekä suuri herra että oppinut mies.»

Ja Billot oli tarttumaisillaan ovensäppiin astuakseen kuninkaan
huoneeseen.

Mutta Charny pidätti hänet.

Tähän pidättelyyn Charnylla oli kaksi syytä:

Ensiksi hän halusi saada selville Billotin ynseyden syyn, Billotin,
joka tässä tilanteessa oli varsin huomattava henkilö, ja toiseksi hän
halusi voittaa aikaa.

»Kertokaa minulle kaikki, Billot», sanoi hän. »Te tiedätte, että me
olemme ystäviänne, poloiset veljeni ja minä, ja että minua huvittaa
tavattomasti kaikki mitä te sanotte.»

Kuullessaan sanat poloiset veljeni Billot hymyili katkerasti.»

»Olkoon menneeksi», sanoi hän, »kerron teille kaikki, herra kreivi,
ja minua pahoittaa, etteivät _poloiset veljenne... varsinkaan yksi
heistä... herra Isidor_ ole täällä kertomustani kuuntelemassa».

Billot oli lausunut sanat _varsinkaan yksi heistä, herra Isidor_ niin
omituisesti korostaen, että Charnyn täytyi tukehduttaa tuskantunne,
jonka hänen rakkaan veljensä nimen mainitseminen herätti hänen
sydämessään. Vastaamatta Billotille, joka kaikesta päättäen ei tiennyt,
mikä onnettomuus oli kohdannut juuri sitä Charnyn veljeä, jonka
läsnäoloa hän toivoi, Charny viittasi häntä jatkamaan.

Billot jatkoi:

»Kun kuningas lähti Pariisiin, minä näin hänessä vain isän, joka
palaa lapsiensa pariin. Minä astelin herra Gilbertin kanssa
kuninkaallisten vaunujen vieressä, Suojasin niitä omalla ruumiillani
ja huusin: 'Eläköön kuningas!' Se oli kuninkaan ensimmäinen matka,
ja hänen ympärillään, edessä ja takana, tiellä, hänen hevostensa
kavioitten, hänen vainujensa pyörien alla, oli siunauksia ja kukkia.
Kun saavuttiin kaupungintalon aukiolle, huomattiin, ettei kuninkaalla
ollut enää valkoista kokardia, mutta ettei hänellä vielä ollut
kolmiväristä kokardia. Kansa alkoi huutaa: 'Kokardi, kokardi!' Minä
irroitin lakistani omani ja annoin sen hänelle. Hän kiitti minua ja
kiinnitti kokardin hattuunsa rahvaan riemuhuutojen raikuessa. Minä
olin hulluna ilosta, kun näin oman kokardini hyvän kuninkaani hatussa,
ja minä huusin kovemmin kuin kukaan toinen: 'Eläköön kuningas!' Olin
niin ihastunut siihen hyvään kuninkaaseen, että jäin Pariisiin. Vilja
oli tuleentunut ja vaati minun läsnäoloani, mutta viis minä välitin
elostani! Olin kyllin rikas voidakseni menettää yhden sadon. Jos minun
läsnäolostani koituisi jotakin hyötyä sille hyvälle kuninkaalle,
kansanisälle, Ranskan vapauden palauttajalle, joksi me tomppelit häntä
siihen aikaan sanoimme, oli ihan varmasti parempi, että minä jäin
Pariisiin, kuin että palaisin Pisseleuhun. Sato, jonka korjuun olin
uskonut Catherinen huostaan, oli miltei mennyttä kalua! Catherinella
näyttää olleen silloin muuta mielessä kuin huolehtia elonkorjuusta!
Älkäämme puhuko siitä enempää!

... Mutta ihmiset puhuivat, ettei kuningas hyväksynyt vallankumousta
vilpittömin mielin, että hän suostui siihen vastahakoisesti ja
pakotuksesta ja ettei hän olisikaan halunnut hattuunsa punaista
kokardia vaan valkoisen. Näin puhelivat panettelijat, siitä saatiin
selvä todistus henkikaartin herrojen juhla-aterialla; missä
kuningattarella ei ollut kolmiväristä kokardia, ei valkoista kokardia,
ei kansalliskokardia, ei Ranskan kokardia, vaan yksinkertaisesti
veljensä Josef toisen kokardi, Itävallan kokardi, musta kokardi! Ah,
minä tunnustan, että epäilykseni alkoivat jälleen. Mutta herra Gilbert
sanoi silloin: 'Eihän kuningas ole sitä tehnyt, vaan kuningatar;
kuningatar on nainen ja naisia kohtaan täytyy olla suvaitsevainen.'
Minä uskoin häntä silloinkin, vieläpä niin lujasti, että kun Pariisista
käsin tultiin hyökkäämään linnaan ja vaikka minä sydämessäni tunsinkin,
että ne, jotka tulivat hyökkäysaikeissa, olivat ihan oikeassa, minä
asetuin niiden rinnalle, jotka sitä puolustivat. Minäpä se kävin
herättämässä herra Lafayetten, joka nukkui, se rakas mies-rukka! Se oli
hyvä työ! Minä vein hänet linnaan juuri oikealla hetkellä, jotta hän
voi pelastaa kuninkaan. Ah, sinä päivänä minä näin madame Elisabethin
syleilevän herra Lafayettea, näin kuningattaren ojentavan hänelle.
kätensä suudeltavaksi, kuulin kuninkaan sanovan häntä ystäväkseen ja
minä päättelin itsekseni: — Herra Gilbert tuntuu lempo soikoon, olevan
oikeassa! Kuningas, kuningatar tai kuninkaallinen prinsessa eivät
varmaankaan tekisi moista pelkästä pelosta, ja vaikka he eivät olekaan
samaa mieltä kuin se mies, kolme niin ylhäistä henkilöä ei alentuisi
valehtelemaan, ei edes hetkellä, jolloin siitä miehestä on heille näin
suurta hyötyä! — Niin minä päättelin ja silläkin kerralla minä säälin
kuningatar-parkaa, joka oli vain ymmärtämätön, ja kuningasrukkaa, joka
oli vain heikko. Mutta minä annoin heidän palata Pariisiin saattamatta
heitä... Minulla oli puuhaa Versaillesissa, tiedättehän mitä, herra de
Charny?»

Charnylta pääsi syvä huoahdus.

»Kerrotaan», jatkoi Billot, »ettei se toinen matka ollut yhtä iloinen
kuin ensimmäinen. Siunausten asemasta kuuluu olleen kirouksia,
eläköön-huutojen tilalla kuolemantoivotuksia, hevosten jalkoihin ja
vaununpyörien alle siroteltujen kukkien asemasta kuuluu kannetun
keihäitten kärjessä ihmispäitä! Minä en tiedä siitä mitään, sillä en
ollut läsnä, olin jäänyt Versaillesiin. Maatilani oli yhä hoitajatta!
Viis siitä, minä olin kyllin rikas menettääkseni vuoden 1790 sadon kun
olin menettänyt vuoden 1789:kin sadon! Mutta sitten eräänä aamuna Pitou
tuli luokseni ilmoittamaan, että olin menettämäisilläni jotakin mitä
kadottamaan isä ei milloinkaan ole liian rikas: tyttäreni!»

Charny säpsähti.

Billot silmäili kreiviä tutkivasti ja jatkoi:

»Teille täytyy tässä mainita, herra kreivi, että penikulman päässä
meidän talosta, Boursonnesissa, asuu muuan ylimysperhe, ylhäissukuinen,
äärettömän rikas perhe. Siinä perheessä on kolme veljestä. Kun he
olivat lapsia ja kun he tulivat Boursonnesista Villers-Cotteretsiin,
suvaitsivat nuorimmat näistä veljeksistä miltei aina pysähtyä
maatalooni. He sanoivat, etteivät olleet milloinkaan juoneet niin hyvää
maitoa kuin minun lehmieni maito oli tai syöneet niin hyvää leipää kuin
eukko Billotin leipoma oli ja silloin tällöin he lisäsivät — ja minä,
tomppeli, uskoin, että he halusivat siten palkita vierasvaraisuuteni —
he lisäsivät, etteivät olleet milloinkaan nähneet niin kaunista lasta
kuin tyttäreni Catherine oli... Ja minä, minä kiitin heitä, kun he
olivat juoneet taloni maitoa, syöneet leipääni ja kehuneet tytärtäni
Catherinea kauniiksi, Minkä sille voi! Minä luotin kuninkaaseen, joka
kuulemma on puoleksi saksalainen, äitinsä taholta, minä voin siis
uskoa heihinkin. Ja kun sitten nuorempi veljeksistä, joka oli aikoja
sitten poistunut paikkakunnalta ja jonka nimi oli Georges, surmattiin
Versaillesissa kuningattaren ovella lokakuun viidennen ja kuudennen
päivän välisenä yönä hänen täyttäessään urheasti aatelismiehelle
kuuluvan velvollisuutensa, niin Jumala yksin tietää, kuinka kipeästi
minuun koski isku, joka hänet surmasi! Ah, herra kreivi, hänen
veljensä on nähnyt minut — hänen vanhempi veljensä, se joka ei käynyt
maatilalla, ei siksi että hän olisi ollut liian ylpeä, se minun on
myöntäminen, vaan koska hän oli lähtenyt paikkakunnalta vieläkin
nuorempana kuin hänen veljensä Georges — hän on nähnyt minut polvillani
ruumiin ääressä, vuodattamassa kyyneliä yhtä runsaasti kuin hän oli
vuodattanut verta. Kuvittelen olevani yhä siellä... pienen, vihreän,
kostean pihan perukassa, minne olin käsivarsillani kantanut hänen
ruumiinsa, jottei sitä poloista nuorukaista ruhjottaisi, kuten hänen
toveriensa, herrojen de Varicourtin ja des Huttesin, kävi. Vaatteeni
olivat yltyleensä veressä, kuten teidän nyt, herra kreivi. Voi, hän oli
hyvin viehättävä lapsi... olen yhä näkevinäni hänet, kun hän ratsasti
pienellä harmollaan Villers-Cotteretsiin lukioon, vasu käsivarrella...
ja se on niin totta, että ellen ajattelisi ketään muuta kuin häntä,
minä itkisin häntä yhä vielä, kuten tekin itkette, herra kreivi! Mutta
minä ajattelen sitä toista», lisäsi Billot, »enkä itke».

»Sitä toista! Mitä sillä tarkoitatte?» kysyi Charny.

»Odottakaa», sanoi Billot, »tulemme siihen pian. Pitou saapui siis
Pariisiin ja lausui minulle pari sanaa, joista kävi selville, ettei
ainoastaan viljapeltoni ollut vaarassa, vaan myöskin lapseni, ettei
ainoastaan omaisuuttani uhannut tuho, vaan myöskin kunniaani! Jätin
siis kuninkaan Pariisiin: Koska hän, herra Gilbertin sanojen multaan
toimi hyvässä, uskossa, sujuisivat kaikki asiat nyt parhain päin,
olinpa minä paikalla tai en, ja minä palasin maatilalle. Aluksi luulin,
että Catherine oli vain hengenvaarallisesti sairas; hän houraili,
hänellä oli aivokuume tai jotakin sellaista minulle uppo-outoa.
Hänen tilansa teki minut tuiki levottomaksi, sitäkin levottomammaksi
kun lääkäri sanoi minulle, että minua oli kielletty astumasta hänen
huoneeseensa, ennen kuin hän paranisi. Mutta koska minä, epätoivoinen
isä, en saanut astua hänen huoneeseensa, arvelin toki saavani luvan
kuunnella hänen ovellaan. Minä kuuntelin siis. Silloin sain selville,
että hän oli kuolemaisillaan, että hänellä oli aivokuume, että hän
oli miltei hullu, sillä hänen rakastajansa oli lähtenyt! Minä olin
niinikään lähtenyt vuotta aikaisemmin, ja sen sijaan että olisi tullut
hulluksi isänsä lähtiessä hän vain hymyili minulle hyvästiksi. Eikö
minun lähtöni sallinut hänen seurustella vapaasti rakastajan kanssa?...
Catherine parani terveeksi, muttei iloiseksi. Kuukausi, kaksi,
kolme, kuusi kuukautta kului eikä ainoakaan ilonsäde valaissut hänen
kasvojaan, joilta minun katseeni ei hetkeksikään poistunut. Yhtenä
aamuna minä näin niiden hymyilevän, ja minä vapisin. Hänen rakastajansa
oli siis palannut, koska hän hymyili? Ja seuraavana päivänä muuan
paimen, joka oli tavannut hänet, ilmoitti minulle, että hän oli
palannut paikkakunnalle juuri mainittuna aamuna. Minä en epäillyt,
ettei hän käväisisi saman päivän iltana luonani tai paremminkin
Catherinen luona. Kun pimeä koitti, panostin luodikkoni molemmat piiput
ja sijoituin väijyksiin...»

»Billot; teittekö sen todella?» huudahti Charny..

»Miksen olisi tehnyt?» vastasi Billot. »Enkö saa väijyä villisikaa
joka tulee penkomaan perunamaatani, sutta, joka tulee raatelemaan
lampaitani, kettua, joka tulee hätyyttämään kanojani, enkö saisi väijyä
miestä, joka tulee ryöstämään minulta lapseni, rakastajaa, joka tulee
riistämään tyttäreltäni kunnian?»

»Mutta sitten teidän sydämenne petti, eikö niin?» sanoi kreivi nopeasti.

»Ei», vastasi Billot, »sydän ei pettänyt, vaan silmä ja käsi. Mutta
verijuova osoitti, etten ollut osannut ihan ohi. Mutta arvaattehan»,
lisäsi Billot katkerasti, »että valitessaan rakastajan ja isän välillä
tyttäreni ei ollut epäröinyt. Kun astuin Catherinen huoneeseen, oli hän
kadonnut.»

»Ettekä ole häntä sen koommin nähnyt?» kysyi Charny.

»En», vastasi Billot. »Mutta miksi hänet näkisinkään? Hän tietää hyvin,
että jos hänet tapaan, surmaan hänet.»

Charny liikahti katsellen ihailun ja kauhun sekaisin tuntein sitä
voimakasta miestä, joka seisoi hänen edessään.

»Ryhdyin jälleen taloustöihin», pitkitti Billot. »Vähät välitin minua
kohdanneesta onnettomuudesta, kunhan vain Ranska oli onnellinen. Eikö
kuningas ollut avoimesti siirtymässä vallankumouksen tielle? Eikö hänen
pitänyt olla mukana yhdistymisjuhlassa? Enkö minä näkisi häntä silloin,
sitä hyvää kuningasta, jolle minä olin antanut kolmivärikokardini
heinäkuun kuudentenatoista päivänä ja jonka hengen minä olin pelastanut
lokakuun kuudentena? Mikä ilo hänelle nähdä koko Ranska kerääntyneenä
Mars-kentälle vannomassa yhtenä miehenä valaa isänmaan yhteydelle! Kun
minä näin hänet, unohdin hetkeksi kaikki, vieläpä Cartherinenkin... En
sentään, minä valehtelen, isä ei unohda tytärtään!... Hänkin vannoi
vuorollaan. Minusta tuntui, että hän vannoi huonosti, hän vannoi kuin
huuliensa kärjillä ja hän vannoi paikaltaan eikä noussut isänmaan
alttarille vannomaan! Mutta pääasia oli, että hän vannoi. Vala on
vala. Ei paikka, missä se vannotaan, tee sitä enemmän tai vähemmän
pyhäksi, ja rehellinen mies pitää aina vannomansa valan! Kuningas
olisi siis valansa mittainen. Palattuani sitten Villers-Cotteretsiin
kuulin tosin — koska minulla ei ollut enää lasta, ei minulla ollut
muuta tehtävää kuin harrastella politiikkaa — kuulin kerrottavan,
että kuningas oli halunnut ryöstättää itsensä herra de Favrasin
avulla, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Kuningas oli sitten aikonut
paeta tätiensä kanssa, mutta sekin hanke oli rauennut. Kuningas oli
halunnut lähteä Saint-Cloudiin ja sieltä yrittää Roueniin, mutta kansa
oli estänyt lähdön. Kaikkea tällaista kuulin kerrottavan, mutta minä
en uskonut niihin puheihin. Enkö ollut omin silmin nähnyt kuninkaan
nostavan kätensä Mars-kentällä? Enkö ollut omin korvin kuullut hänen
vannovan valan kansalle? Saattoiko siis otaksua, että kuningas, joka
oli vannonut kolmensadantuhannen kansalaisen silmien edessä, pitäisi
valaansa vähemmän pyhänä kuin muut ihmiset? Se ei ollut uskottavaa.
Tullessani toissapäivänä Meauxin markkinoille minä hämmästyinkin
aikalailla kun päivän koitteessa — mainitsen tässä ohimennen, että
nukuin postimestarin, hyvän ystäväni, luona, jonka kanssa olin
vastikään päättänyt isot jyväkaupat — hämmästyin siis aikalailla kun
näin eräissä vaunuissa, joiden hevosia paraikaa vaihdettiin, kuninkaan,
kuningattaren ja kruununprinssin! Erehdys ei ollut mahdollinen,
sillä minä olin tottunut näkemään heidät vaunuissa, minä! Heinäkuun
kuudentenatoista olin saattanut heitä Versaillesista Pariisiin!...
Silloin kuulin erään keltaiseen asuun puetun herrasmiehen komentavan:
'Châlonsin tielle!' Ääni kuulosti tutulta, minä käännyin katsomaan
ja tunsin — arvatkaapa, kenet? Miehen, joka oli minulta ryöstänyt
Catherinen, ylhäisen aatelismiehen, joka suoritti lakeijan tehtäviä
karauttamalla kuninkaan vaunujen edessä...»

Tätä sanoessaan Billot silmäili kreiviä tutkivasti nähdäkseen,
oivalsiko tämä, että oli puhe hänen veljestään Isidorista, mutta Charny
tyytyi vain pyyhkimään nenäliinalla hikeä, joka valui hänen otsaltaan,
ja oli vaiti.

Billot jatkoi:

»Halusin seurata häntä, mutta hän oli jo kaukana. Hänellä oli hyvä
ratsu eikä minulla ollut hevosta minkäänlaista, hän oli aseistettu
enkä minä ollut... Hetken minä kiristelin hampaitani ajatellessani,
että kuningas pääsisi pakenemaan Ranskasta ja että viettelijä pääsisi
käsistäni, mutta silloin juolahti mieleeni tuuma: — Maltahan, —
tuumin itsekseni, — minäkin olen vannonut valan kansalle ja koska
kuningas rikkoo valansa, enkö minä silti pidä omaani? Totisesti, se on
pidettävä! Minä olen vain kuudentoista kilometrin päässä Pariisista
ja kello on kolme aamulla. Hyvän ratsun selässä se on parin tunnin
taival! Minä puhelen asiasta herra Baillyn kanssa. Hän tuntuu olevan
niitä rehtejä miehiä, jotka pitävät valansa niitä vastaan, jotka eivät
pidä. — Ratkaisevan päätöksen tehtyäni ja tuhlaamatta sekuntiakaan
minä pyysin ystävältäni, Meauxin postimestarilta — sanomatta hänelle
tietenkään, mitä aioin tehdä — lainaksi kansalliskaartin asetakin,
sapelin ja pistoolit. Otin hänen tallinsa parhaan hevosen ja sen
sijaan että olisin ratsastanut pikku ravia Villers-Cotteretsiin minä
ratsastin täyttä laukkaa Pariisiin. Lempo, saavuin perille oikealla
hetkellä! Kuninkaan pako tunnettiin jo, muttei tiedetty, mille
suunnalle hän oli paennut. Kenraali Lafayette oli lähettänyt herra
de Romeufin Valenciennesin taholle! Mutta ajatelkaa, kuinka kohtalo
oli leikitellyt! Tulliportilla hänet oli pidätetty. Hän oli vaatinut,
että hänet vietäisiin kansalliskokoukseen, ja hän saapui sinne samalla
hetkellä kuin herra Bailly minulta saamiensa tietojen mukaan esitti
hänen majesteettinsa aikeista seikkaperäistä selostusta. Ei tarvinnut
muuta kuin kirjoittaa uusi määräys ja muuttaa matkan suunta. Kaikki
oli tuokiossa pantu kuntoon! Herra de Romeuf karautti Châlonsin
tielle ja minä sain tehtäväkseni seurata häntä. Sen tehtävän olen
suorittanut, kuten olette todennut. Nyt», lisäsi Billot synkästi, »minä
olen tavoittanut kuninkaan, joka on pettänyt minua ranskalaisena, ja
minä olen rauhallinen, hän ei pääse minulta karkuun! Tehtäväkseni jää
tavoittaa tällä hetkellä se, joka on pettänyt minua isänä, ja minä
vannon teille, herra kreivi, ei hänkään vältä minua!»

»Ah, hyvä Billot», sanoi Charny huoahtaen, »te erehdytte!»

»Kuinka niin?»

»Minä sanon, että mies-parka, josta puhutte, on jo välttänyt teidät.»

»Hän on siis paennut?» huudahti Billot silmittömästi raivostuneena.

»Ei», vastasi Charny, »hän on kuollut!»

»Kuollut!» huudahti Billot säpsähtäen vastoin tahtoaan ja pyyhkien
otsaansa, joka oli äkkiä hiestynyt.

»Kuollut», toisti Charny, »ja veri, jonka vaatteissani näette ja jota
äsken vallan oikein vertasitte vereen, joka peitti teidät Versaillesin
pikku pihan nurkkauksessa, on hänen vertansa... Ja jos epäilette
sanojani, menkää alas, hyvä Billot, ja te löydätte ruumiin pieneltä
pihalta, joka muistuttaa Versaillesin pihaa. Hänet on surmattu samasta
syystä kuin toinenkin surmattiin!»

Billot silmäili Charnytä, joka puhui hänelle lempeällä äänellä kahden
ison kyynelen vieriessä hänen poskiaan alas, silmien katsellessa
hajamielisinä ja kasvojen ilmaistessa syvää tuskaa. Sitten hän huudahti:

»Ah, taivas on siis oikeamielinen!»

Rientäessään huoneesta hän virkkoi:

»Herra kreivi, uskon teitä, mutta siitä huolimatta haluan omin silmin
todeta, että oikeutta on käyty...»

Charny katseli hänen lähtöään. Hän tukehdutti huokauksen ja pyyhki
silmänsä.

Sitten hän oivalsi, ettei sekuntiakaan ollut kadotettavana. Hän
riensi kuningattaren huoneeseen, astui suoraan hänen eteensä ja kysyi
kuiskaavalla äänellä:

»Herra de Romeuf?»

»Hän on puolellamme», vastasi kuningatar.

»Sitä parempi», sanoi Charny, »sillä toisen miehen taholta ei ole
mitään toivomista».

»Mitä nyt siis tehdään?» kysyi kuningatar.

»Koetetaan voittaa aikaa, kunnes markiisi de Bouillé saapuu.»

»Mutta saapuuko hän?»

»Saapuu, sillä minä lähden hakemaan häntä.»

»Oh!» huudahti kuningatar. »Kadut ovat tulvinaan väkeä teidät on
tunnettu, te ette pääse liikkumaan, teidät surmataan! Olivier, Olivier!»

Mitään vastaamatta Charny aukaisi hymyillen puutarhan puolella olevan
ikkunan, viittasi kuninkaalle viimeisen lupauksen, kuningattarelle
viimeisen tervehdyksen ja hyppäsi neljä ja puoli metriä korkealta
maahan.

Kuningattarella pääsi kauhun parahdus ja hän peitti kasvot käsillään,
mutta nuoret miehet kiiruhtivat ikkunaan ja heidän riemuhuutonsa
vastasi kuningattaren kauhunhuudahdukseen.

Charny oli juurikään kiivennyt puutarhan muurin yli ja katosi sen
toiselle puolelle.

Jo oli aikakin, sillä tällä hetkellä Billot ilmestyi huoneen
kynnykselle.




II

Markiisi de Bouillé


Katsokaamme nyt, mitä näinä tuskan hetkinä teki markiisi de Bouillé,
jota odotettiin Varennesiin lopen kärsimättöminä ja jonka apuun
kuninkaallinen perhe pani viimeisen toivonsa.

Kello yhdeksän tienoissa illalla eli jotenkin samaan aikaan, kun
pakolaiset saapuivat Clermontiin, markiisi de Bouillé lähti Stenaysta
poikansa, Louis de Bouillén, kanssa ja marssi Duniin päin kuningasta
vastaan.

Mutta ehdittyään noin kilometrin päähän viimeksi mainitusta kaupungista
hän alkoi pelätä, että hänen tulonsa huomattaisiin, pysähtyi
tovereineen tien laitaan, sijoittui erääseen ojaan ja kuljetutti ratsut
taemmaksi.

Siinä odotettiin. Kaiken todennäköisyyden mukaan piti kuninkaan lähetin
saapua seuraavassa tuokiossa.

Sellaisessa tilanteessa minuutit tuntuivat tunneilta, tunnit
vuosisadoilta.

Näin kuultiin kellon verkkaisesti lyövän kymmenen, yksitoista,
kaksitoista, yksi, kaksi ja kolme; sitä kuunneltiin tylsinä kuten ne,
jotka odottaessaan haluavat laskea sydämensä lyöntejä.

Kello kahden jälkeen päivä oli alkanut sarastaa. Näiden kuuden
odotustunnin kuluessa vähäisinkin melu, joka kantoi valvojien korviin,
valoi heihin toivoa tai epätoivoa aina sen mukaan, lähestyikö se ääni
vaiko loittoni.

Päivän koittaessa tuo pikku joukko oli epätoivoissaan.

Markiisi de Bouillé arveli, että oli tapahtunut jokin onnettomuus,
mutta tietämättä, minkälainen, hän komensi palattavaksi Stenayhin,
jotta voisi pääjoukkojensa turvin torjua sen onnettomuuden, mikäli se
oli mahdollista.

Hän hyppäsi siis satulaan ja niin alettiin hiljalleen palata Stenayhin
päin.

Oltiin tuskin kilometrin päässä kaupungista, kun Louis de Bouillé
taakseen silmäiltyään huomasi kaukana tiellä pölypilven, joka syntyy
ratsujoukon laukasta.

Pysähdyttiin odottamaan.

Sitä mukaa kuin uudet ratsastajat lähestyivät, ne alkoivat näyttää yhä
tutummilta.

Lopulta ei enää epäilystäkään: tulijat olivat herrat Jules de Bouillé
ja de Raigecourt.

Pikku joukko-osasto lähti heitä vastaan.

Kun oli tultu lähekkäin, kuului toisen joukon taholta sama yhteinen
kysymys, toisen joukon antaessa saman yhteisen vastauksen:

»Mitä on tapahtunut?»

»Kuningas on pidätetty Varennesissa!»

Kello oli tällöin suunnilleen neljä aamulla.

Uutinen oli hirveä isku, sitäkin hirveämpi kun molemmat nuoret miehet,
jotka oli sijoitettu kaupungin laitaan, Grand-Monarquen hotelliin,
missä he olivat joutuneet odottamatta puhjenneen kansannousun
jalkoihin, olivat saaneet raivata tien väkijoukon halki eivätkä siis
voineet tuoda yhtä ainoata seikkaperäista tietoa.

Mutta vaikka uutinen olikin hirveä, ei se sentään riistänyt kaikkea
toivoa.

Markiisi de Bouillé, joka kaikkien ylempien upseerien lailla luotti
ehdottomaan sotilaskuriin, arveli, että kaikki hänen määräyksensä oli
toteutettu, eikä ottanut ajatellaksensakaan mahdollisia esteitä.

Jos siis kuningas oli pidätetty Varennesissa, olivat eri
joukko-osastot, jotka olivat saaneet määräyksen yhtyä toisiinsa sitä
mukaa kuin kuningas sivuutti asemat, niinikään saapuneet Varennesiin.

Näihin eri joukko-osastoihin kuului:

neljäkymmentä Lauzunin rykmentin husaaria herttua de Choiseulin
johdolla;

kolmekymmentä Sainte-Menehouldin rakuunaa herra Dandoinsin johdolla;

sataneljäkymmentä Clermontin rakuunaa herra de Damasin johdolla;

ja vihdoin kuusikymmentä Varennesin rakuunaa herrojen de Bouillén ja
de Raigecourtin johdolla. Nuoret päälliköt eivät tosin olleet päässeet
kosketuksiin joukkonsa kanssa lähtönsä hetkellä; mutta he olivat
jättäneet päällikkyyden poissaolonsa ajaksi herra de Rohrigille.

Tosin ei herra de Rohrigiin, kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen,
ollut paljon luottamista, mutta herra de Rohrig saisi ohjeet toisilta
päälliköiltä, herttua de Choiseulilta, Dandoinsilta ja de Damasilta, ja
liittäisi miehensä joukkoihin, jotka rientäisivät kuninkaan avuksi.

Kuninkaan ympärillä olisi siis tällä hetkellä noin sata husaaria ja
satakuusikymmentä tai satakahdeksankymmentä rakuunaa.

Miehiä siis riittävästi pitämään aisoissa pikku kaupungin
tuhannenkahdeksansadan asukkaan kapinan.

Olemme nähneet, kuinka olosuhteet olivat tehneet vääriksi kaikki nämä
markiisin sotilaalliset laskelmat.

Ja varsin pian muuten tämä markiisin takaama turvallisuus sai
ensimmäisen kolauksen.

Herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin selostaessa tilannetta
kenraalille nähtiin erään ratsastajan tulevan täyttä laukkaa paikalle.

Se ratsastaja toisi uutisia.

Kaikki kääntyivät katsomaan tulijaa. Ratsastaja tunnettiin herra de
Rohrigiksi.

Tunnettuaan tulijan kenraali syöksyi häntä vastaan.

Hän oli siinä mielentilassa, jolloin ihminen ei arkaile purkaa
kiukkuaan syyttömänkin silmille.

»Mitä tämä tietää, herra», kivahti kenraali sanomaan, »ja miksi olette
poistunut asemaltanne?»

»Suokaa anteeksi, herra kenraali», vastasi de Rohrig, »mutta minä tulen
herra de Damasin käskystä».

»Hyvä on, herra de Damas on siis Varennesissa rakuunoineen?»

»Herra de Damas on Varennesissa ilman rakuunoitaan, herra kenraali,
yhden upseerin, ajutantin ja parin kolmen miehen kanssa.»

»Entä toiset?»

»Toiset eivät ole halunneet lähteä mukaan.»

»Entä herra Dandoins ja hänen rakuunansa?» kysyi markiisi de Bouillé.

»Sainte-Menehouldin viranomaiset kuuluvat vanginneen heidät.»

»Mutta» huudahti kenraali, »totta kai sentään herra de Choiseul on
Varennesissa husaareineen ja teidän miestensä kanssa?»

»Herra de Choiseulin husaarit ovat menneet rahvaan puolelle ja huutavat
nyt: 'Eläköön kansa!' Minun husaarejani vartioi kasarmissa Varennesin
kansalliskaarti.»

»Ettekö te ole asettunut miestenne etunenään, herra, ettekä ole
lakaissut tieltä koko sitä roskajoukkoa ettekä ole liittynyt kuninkaan
seurueeseen?»

»Herra kenraali unohtaa, ettei minulla ollut minkäänlaisia ohjeita,
että herrat de Bouillé ja de Raigecourt olivat minun päällikköjäni ja
etten minä tiennyt laisinkaan hänen majesteettinsa tulevan Varennesin
kautta.»

»Se on totta», myönsivät yhteen ääneen herrat de Bouillé ja de
Raigecourt ja osoittivat siten pitävänsä totuutta kunniassa.

»Ensimmäisen hälinän kuultuani», jatkoi aliluutnantti, »riensin kadulle
tiedustelemaan. Kuulin, että jotkut vaunut, joissa kuninkaan ja koko
kuninkaallisen perheen väitettiin matkustavan, oli pidätetty noin
neljännestunti sitten ja että niissä vaunuissa istuneet matkustajat
oli viety piirin prokuraattorin luokse. Paikalle oli kerääntynyt suuri
joukko aseellista väkeä, pärrytettiin rumpua, hätäkelloa soitettiin.
Kaiken tämän hälinän keskellä tunsin olkapäälläni kädenkosketuksen.
Käännyin katsomaan ja näin herra de Damasin, joka oli kietonut
asetakkinsa ympärille päällysnutun. 'Tehän olette Varennesin
husaareja komentava aliluutnantti?' sanoi hän minulle. 'Niin olen,
herra eversti.' — 'Tunnetteko minut?' — ’Olette kreivi Charles de
Damas.' — 'Hyvä on, nouskaa satulaan hetkeäkään viivyttelemättä,
ratsastakaa Duniin, Stenayhin... ratsastakaa, kunnes tapaatte
markiisi de Bouillén. Sanokaa hänelle, että Dandoins on rakuunoineen
vankina Sainte-Menehouldissa, että minun rakuunani ovat kieltäytyneet
tottelemasta minua, että Choiseulin husaarit ovat siirtymäisillään
rahvaan puolelle ja että kuninkaallinen perhe, jota pidetään vangittuna
tuossa talossa, voi toivoa apua vain häneltä.' — Sellaiseen käskyyn,
herra kenraali, en käsittääkseni voinut esittää minkäänlaista
vastaväitettä, vaan tunsin, päinvastoin, että sitä oli sokeasti
noudatettava. Hyppäsin satulaan, kannustin ratsuani ja nyt olen tässä.»

»Eikö herra de Damas sanonut teille muuta?»

»Hän sanoi lisäksi, että yritettäisiin kaikin keinoin voittaa aikaa,
jotta te, herra kenraali, ehtisitte saapua Varennesiin.»

»Niin, niin», virkkoi markiisi de Bouillé huoahtaen, »kaikesta päättäen
kukin on tehnyt voitavansa. Nyt on meidän pantava parhaamme.»

Sitten hän sanoi kreivi Louisille:

»Louis, minä jään tänne. Nämä herrat saavat minulta ohjeet Ensitöiksi
marssikoot Mouzan ja Dunin osastot Varennesiin päin, vallaten sillan
Meusen yli, ja aloittakoot hyökkäyksen. — Herra de Rohrig, viekää te
tämä minun käskyni ja sanokaa heille, että he saavat pian apua.»

Nuori mies, joka oli saanut käskyn, tervehti ja lähti Duniin suunnalle
määräystä toteuttamaan.

Markiisi de Bouillé jatkoi:

»Herra de Raigecourt, rientäkää Castellan sveitsiläis-rykmenttiä
vastaan, joka on menossa Stenayhin. Missä hänet tavannettekin,
mainitkaa hänelle nykyisestä pulmallisesta tilanteesta ja sanokaa,
että minä käsken hänen vahvistaa etapin kaksinkertaisiksi. Menkää.»

Nähtyään nuoren miehen karauttavan päinvastaiselle suunnalle kuin mille
herra de Rohrigin jo ennestään väsynyt ratsu oli nelistänyt, hän sanoi
toiselle pojalleen:

»Jules, vaihda hevosta Stenayssa ja ratsasta Montmedyyn. Herra de
Klinglin marssittakoon Duniin Nassaun jalkaväkirykmentin, joka nykyisin
majailee Montmédyssa, ja menkö itse Stenayhin. Mene!»

Nuorukainen tervehti ja lähti.

Lopuksi hän virkkoi vanhimmalle pojalleen:

»Louis, kuninkaan saksalais-rykmenttihän on Stenayssa?»

»On, isä.»

»Se on saanut määräyksen olla lähtövalmiina päivän koittaessa, niinhän?»

»Minä itse olen vienyt määräyksenne rykmentin everstille.»

»Mene noutamaan hänet tänne. Minä odotan täällä. Tulee ehkä toisia
uutisia. Kuninkaan saksalais-rykmentti on varma, vai kuinka?»

»Niin on, isä.»

»Hyvä on, saksalais-rykmentti riittää. Sen mukana me marssimme
Varennesiin. Lähde!»

Ja kreivi Louis vuorostaan poistui.

Kymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi.

»Kuninkaan saksalais-rykmentti tulee perässäni», ilmoitti hän.

»Tapasitko sen siis lähtövalmiina?»

»En, suureksi kummakseni. Sen päällikkö on varmaankin käsittänyt minut
väärin, kun eilen esitin hänelle ohjeenne, sillä hän oli nyt vuoteessa.
Mutta hän nousi heti ja lupasi itse lähteä kasarmeihin hoputtamaan
lähtöä. Koska pelkäsin teidän tulevan kärsimättömäksi, riensin
ennakolta selittämään myöhästymisen syyn.»

»Hyvä on», sanoi kenraali, »hän siis tulee?»

»Päällikkö sanoi, että hän tulee jäljissäni.»

Odotettiin kymmenen minuuttia, sitten neljännestunti, sitten
kaksikymmentä minuuttia, ketään ei tullut.

Kärsimätön kenraali silmäili poikaansa.

»Lähden sinne jälleen, isä», sanoi nuorukainen.

Ja kannustaen ratsunsa laukkaan hän lähti kaupunkiin.

Aika, joka oli tuntunut lopen pitkältä kärsimättömän markiisin
mielestä, oli päällikön käsissä tullut huonosti käytetyksi: vain
muutama mies oli lähtökunnossa. Nuori upseeri valitteli katkerin sanoin
ja uudisti kenraalin ohjeet ja kun päällikkö oli nimenomaan luvannut,
että viiden minuutin perästä hän ja hänen miehensä olisivat kaupungin
ulkopuolella, palasi hän isänsä luokse.

Poistuessaan kaupungista hän huomasi, että porttia, josta hän oli jo
neljästi ratsastanut, vartioi kansalliskaarti.

Odotettiin uutisia viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia, mutta ketään
ei tullut.

Ja markiisi de Bouillé tajusi, että jokainen menetetty minuutti
merkitsi yhtä laiminlyötyä vuotta vankien elämässä.

Dunin suunnalta nähtiin rattaitten tulevan.

Ne olivat Léonardin rattaat. Hän oli yhä matkalla, entistäänkin
hämmentyneempänä.

Markiisi de Bouillé pysähdytti hänet. Mutta mitä etäämmälle poloinen
kähertäjämme loittoni Pariisista, sitä kiinteämmin hän ajatteli
veljeään, jonka hattu ja päällysnuttu hänellä oli yllään, ja madame de
l'Aagea, jonka tukan vain hän osasi hyvin kähertää ja joka odotteli
häntä tekemään hänen tukkalaitteensa. Lopulta hänen aivonsa olivat
sellaisessa hämmennystilassa, ettei markiisi de Bouillé saanut hänestä
irti yhtään ainoaa tolkullista ajatusta.

Eikä Leonard, joka oli lähtenyt Varennesista ennen kuninkaan
vangitsemista, voinut tietääkään mitään uutta.

Tämä pikku tapaus oli omiaan rauhoittamaan markiisia muutamaksi
toviksi. Mutta kun oli kulunut lähes tunti siitä kun
saksalais-rykmentin komentaja sai määräyksen, kehoitti markiisi
poikaansa menemään kolmannen kerran Stenayhin ja sanoi, ettei hän saisi
palata ilman rykmenttiä.

Kreivi Louis lähti raivostuneena.

Kun hän saapui torille, yltyi hänen raivonsa: tuskin viittäkymmentäkään
miestä satulassa!

Ensitöikseen hän miehitti näillä viidelläkymmenellä miehellä
kaupunginportin varmentaakseen itselleen vapaan kulkutien. Sitten
hän palasi kenraalin luo, joka yhä odotteli, ja vakuutti, että tällä
kerralla komentaja ynnä rykmentti seurasivat häntä.

Niin hän uskoi. Mutta vasta kymmentä minuuttia myöhemmin ja kun hän oli
käväissyt kaupungissa neljännen kerran, palasi hän saksalais-rykmentin
etunenässä.

Toisissa olosuhteissa markiisi de Bouillé olisi voinut vangituttaa
komentajan tämän omilla sotamiehillä, mutta tällä hetkellä hän pelkäsi
tehdä päällikköä ja miehistöä tyytymättömiksi. Hän tyytyi lausumaan
tälle pari moitteen sanaa hänen hitautensa johdosta. Sitten hän puhui
miehille, sanoi heille, mikä kunniakas tehtävä heille oli suotu,
mainitsi, että heistä riippui kuninkaan ja kuninkaallisen perheen
vapaus, eikä ainoastaan vapaus, vaan elämäkin, ja lupasi upseereille
arvoasteita, sotamiehille palkintoja sekä jakoi aluksi näille
neljäsataa louisdoria.

Puhe, joka päättyi tällaiseen loppulauseeseen, teki toivotun
vaikutuksen. Ilmoille kajahti voimakas huuto: »Eläköön kuningas!» ja
koko rykmentti lähti hyvää ravia Varennesiin päin.

Dunissa tavattiin Meusen siltaa vartioimassa kolmikymmenmiehinen
joukko-osasto, jonka herra Deslon, Charnyn kanssa Dunista poistuessaan,
oli siihen sijoittanut.

Nämä kolmekymmentä miestä otettiin mukaan ja matkaa jatkettiin.

Taivalta oli yli kolme penikulmaa mäkistä maata. Marssi ei käynyt
niin juoheaan kuin oli toivottu. Perille oli tultava, mutta tultava
sotamiesten kanssa, jotta voisivat kestää rynnistyksen tai itse hyökätä.

Kaikesta näki, että liikuttiin vihollismaassa: oikealla ja vasemmalla
kylissä soitettiin hätäkelloa, edestä kuului pientä räiskähtelyä kuin
ammuntaa.

Grange-au-Boisissa muuan ratsastaja, hatutta päin ja kumartuneena
ratsunsa yli, joka näytti nielevän tietä, karautti esille ja teki jo
kaukaa merkkejä. Vauhtia lisättiin, rykmentti ja ratsastaja lähestyivät
toisiaan.

Ratsastaja oli kreivi de Charny.

»Kuninkaan luo, herrat, kuningasta auttamaan!» huusi hän niin kaukaa
kuin äänensä jaksoi kuulua ja kohotti kätensä.

»Kuninkaan avuksi, eläköön kuningas!» vastasivat yhteen ääneen
sotamiehet ja upseerit.

Charny liittyi joukkoon. Hän selosti parilla sanalla tilanteen.
Kuningas oli Varennesissa vielä silloin kun kreivi lähti matkalle.
Kaikki ei siis ollut vielä hukassa.

Hevoset olivat lopen uupuneet. Mutta siitä huolimatta vauhtia
lisättiin. Hevosille oli syötetty kauroja, miehet olivat lämmenneet
puheista ja markiisin antamista kultarahoista. Rykmentti karautti
eteenpäin kuin myrskypilvi ja yhä huudettiin: »Eläköön kuningas!»

Crépyssâ tavattiin tiellä pappismies. Hän oli perustuslaillinen pappi.
Hän katseli tätä joukkoa, joka kiiti Varennesiin päin, ja sanoi:

»Menkää, menkää! Onneksi tulette perille liian myöhään.»

Kreivi de Bouillé kuuli hänen sanansa ja syöksyi miekka ojossa hänen
kimppuunsa.

»Onneton, mitä sinä teet?» huusi hänen isänsä.

Nuorukainen huomasi ajoissa, että aikoi surmata aseettoman miehen ja
että tämä mies oli pappi kaksinkertainen rikos. Hän irroitti jalkansa
jalustimesta ja iski saappaallaan pappia rintaan.

»Tulette perille liian myöhään!» hoki pappi yhä maantien pölyyn
tuupertuessaan.

Matkaa jatkettiin ja manattiin tuota pahan ennustajaa.

Mutta ammunta alkoi kuulua yhä lähempää.

Herra Deslon ja hänen seitsemänkymmentä husaariaan siellä paukuttelivat
miltei yhtä mieslukuisan kansalliskaartin kanssa.

Kansalliskaartin kimppuun hyökättiin, joukko hajoitettiin — tie oli
selvä.

Mutta silloin saatiin herra Deslonilta kuulla, että kuningas oli
lähtenyt Varennesista kello kahdeksan aamulla.

Markiisi de Bouillé otti esille kellonsa: se oli viisi minuuttia vailla
yhdeksän.

Mitä siitä, kaikki toivo ei ollut vielä mennyttä. Kun ei käynyt
ajatteleminenkaan marssia kaupungin kautta, johon oli pystytetty
katusulkuja, oli Varennes kierrettävä.

Se oli kierrettävä vasemmalta. Oikealta se olisi mahdotonta vaikean
maaston takia.

Vasemmalla oli mentävä erään joen poikki, mutta Charny vakuutti, että
sen yli voi kahlata.

Varennes jätettiin oikealle ja karautettiin tasangoille. Clermontin
tiellä hyökättäisiin saattojoukon kimppuun, olipa se kuinka
mieslukuinen tahansa, kuningas vapautettaisiin tai kuoltaisiin.

Kaupungin takana tuli eteen joki. Charny kannusti ensimmäisenä
siihen ratsunsa, markiisi de Bouillé poikineen seurasi häntä, sitten
syöksyivät veteen upseerit ja sotamiehet seurasivat upseerejaan. Joki
katosi hetkeksi hevosten ja asetakkien alle. Kymmenessä minuutissa joki
oli takana.

Kahluu virtaavan veden yli oli reipastuttanut sekä hevoset että
ratsastajat. Täyttä neliä jatkettiin taivalta suoraan Clermontin tielle
päin.

Äkkiä Charny, joka ratsasti parikymmentä askelta toisten edellä,
pysähtyi ja kiljahti. Hän oli tullut syvän kanavan partaalle.

Hän oli unohtanut tämän kanavan, jonka hän oli merkinnyt täkäläistä
maastoa koskevaan karttaansa. Kanava oli kymmeniä kilometrejä pitkä ja
kaikkialla yhtä vaikearantainen kuin silläkin kohdalla, minne nyt oli
tultu.

Ellei sen yli päästäisi heti, ei päästäisi milloinkaan.

Charny näytti esimerkin, hän syöksyi ensimmäisenä veteen. Kanavaa ei
voinut kahlata, mutta kreivin ratsu ui voimakkaasti toista rantaa
kohden.

Mutta rantatörmä oli äkkijyrkkä ja savinen eivätkä hevosen rautakengät
voineet saada mistään kiinnekohtaa.

Kolme neljä kertaa Charny yritti nousta rannalle, mutta vaikka hän
olikin tottunut ja taitava ratsastaja, aina hänen hevosensa, joka
yritti epätoivoisesti, älykkäästi, miltei kuin ihminen, luisui
takaisin, sillä sen etujalat eivät tavanneet kestävää tukikohtaa. Se
vaipui takaisin veteen tuskallisesti päristellen ja oli monesti haudata
ratsastajan allensa.

Charny oivalsi, että mitä ei hänen hevosensa, rotu- ja valioeläin,
harjaantuneen ratsastajan johdolla pystynyt tekemään, siihen ei liioin
pystyisi ratsuosaston neljäsataa hevosta.

Se oli siis turhaa yritystä. Kohtalo oli voimakkaampi. Kuningas ja
kuningatar olivat hukassa, ja koska heitä ei voitu pelastaa, oli
täytettävä muuan velvollisuus, oli tuhouduttava heidän mukanaan.

Hän yritti vielä kerran, turhaan kuten ennenkin. Tämän ponnistelun
aikana hän työnsi miekkansa rantasaveen puoliterää myöten.

Sapeli törrötti maasta turhana tukena hevoselle, mutta sitä saattoi
ratsastaja käyttää hyväkseen.

Niinpä Charny hellittikin jalustimet ja ohjakset ja jätti ratsun
selviytymään omin voimin tästä kohtalokkaasta vedestä. Hän ui miekkaa
kohden, tarttui siihen, kohottautui sen varassa ylemmä, sai jonkun
tovin turhaan, ponnisteltuaan jalkansa miekan tuelle ja hypähti siitä
rannalle.

Hän kääntyi ja näki vastakkaisella rannalla markiisi de Bouillén
poikineen vuodattavan voimattoman kiukun kyyneliä ja sotilaitten
seisovan synkkinä, liikkumattomina, sillä he käsittivät, että sen
kamppailun jälkeen, josta Charny oli selviytynyt, olisi turhaa yrittää
päästä tuon voittamattoman kanavan yli.

Markiisi de Bouillé varsinkin väänteli käsiään epätoivoisena, hän,
jonka kaikki yritykset olivat tähän asti onnistuneet, hän, jonka
kaikkia tekoja menestys oli suosinut, hän, jonka mukaan armeijassa oli
syntynyt puheenparsi: _Onnekas kuin Bouillé_.

»Voi, herrat», huudahti hän viiltävällä äänellä, »sanokaa vielä, että
minä olen onnekas!»

»Sitä emme sano, herra kenraali», vastasi Charny toiselta rannalta,
»mutta olkaa levollinen, minä sanon, että olette tehnyt mitä ihminen
suinkin voi, ja kun minä sen sanon, minua uskotaan. Hyvästi, kenraali!»

Ja Charny lähti matkalle jalkaisin, loan tahraamana, likomärkänä,
vailla miekkaa, joka oli jäänyt kanavaan, aseettomana, sillä hänen
pistooliensa ruuti oli kastunut, ja katosi puiden sekaan, joita oli
istutettu tien varrelle kuin metsästä lähteviksi vartijoiksi.

Samaa tietä oli kuljetettu kuningasta ja kuninkaallisen perheen
vankeja. Hänen oli vain vaellettava sitä tietä tavatakseen heidät.

Mutta ennenkuin poikkesi tälle tielle, hän kääntyi vielä kerran ja
näki tuon kirotun kanavan toisella rannalla markiisi de Bouillén
joukkoineen, jotka vaikka tiesivätkin hyvin, etteivät voisi
jatkaa matkaa eteenpäin, eivät vielä olleet päättäneet lähteä
peräytymismatkalle.

Hän viittasi heille viimeisen tervehdyksen, kiiruhti sitten tielle,
joutui tienmutkaan ja katosi näkyvistä.

Mutta hänen täytyi välttää sitä tavatonta hälinää, joka kulki hänen
edellään ja jonka synnyttivät kymmentuhantisen ihmisjoukon huudot,
hoilaukset, uhkailut, naurunhohotukset ja sadattelut.




III

Lähtö


Yleisesti tiedetään, kuinka kuningas lähti.

Mutta meidän on mainittava pari sanaa tästä lähdöstä ja tästä matkasta.
Niiden kuluessa me näemme niiden uskollisten palvelijain ja viimeisten
ystävien, jotka kohtalo, sattuma tai alttius oli ryhmittänyt kuolevan
kuninkuuden ympärille, joutuvan täyttämään kohtalon heille määräämät
tehtävät.

Palatkaamme siis herra Saussen taloon.

Olemme jo maininneet, että samalla hetkellä kun. Charny hyppäsi
ikkunasta maahan, ovi aukeni ja Billot ilmestyi kynnykselle.

Hänen kasvonsa näyttivät synkiltä, hänen katseensa, jonka yläpuolella
ajatustyö pani kulmakarvat rypistymään, oli tutkiva ja syvä. Hän
silmäili kaikkia murhenäytelmän henkilöitä, mutta tämän silmäilyn
aikana hänen katseensa näytti huomaavan vain seuraavat kaksi seikkaa:

Charnyn paon — se oli ilmeinen tosiasia. Kreivi ei ollut enää paikalla
ja herra de Damas sulki juuri ikkunaa hänen jälkeensä. Jos Billot
olisi kumartunut ikkunasta ulos, olisi hän nähnyt kreivin kiipeämässä
puutarhamuurin yli;

Ja että kuningattaren ja herra de Romeufin kesken oli solmittu
jonkunlainen sopimus, jonka mukaan de Romeuf oli luvannut kaikki mitä
voi luvata, pysyä näet puolueettomana.

Billotin takana oli eteishuone täynnä rahvasta, aseina pyssyt,
viikatteet ja sapelit. Tilanhoitajan kädenliike oli työntänyt miehet
siihen huoneeseen.

Näihin miehiin näytti muuten tehoavan jokin magneettinen voima. Se pani
heidät tottelemaan tätä päällikköä, joka oli kansanmies kuten hekin ja
jossa he vaistosivat samaa isänmaallisuutta tai oikeammin samaa vihaa,
mitä hekin tunsivat.

Billot silmäili taakseen. Katse, jonka hän sai näiltä aseellisilta
miehiltä, sanoi hänelle, että hän voisi luottaa heihin siinäkin
tapauksessa, että täytyisi ryhtyä väkivaltaisuuksiin.

»No», kysyi hän de Romeufilta, »ovatko he päättäneet lähteä?»

Kuningatar loi Billotiin sivusilmäyksen, joka olisi muuttanut poroksi
jokaisen kehen hän sen suuntasi, jos hän olisi voinut saada siihen
salaman voiman.

Mitään vastaamatta hän istuutui ja tarttui tuolin käsinojaan, ikäänkuin
olisi mielinyt siitä ponnahtaa ylös.

»Kuningas pyytää vielä odottamaan jonkun tovin», vastasi de Romeuf.
»Kukaan ei ole nukkunut tänä yönä ja heidän majesteettinsa ovat tuiki
uuvuksissa.»

»Herra de Romeuf», sanoi Billot, »te tiedätte hyvin, etteivät heidän
majesteettinsa pyydä jonkun tovin odotusaikaa senvuoksi, että ovat
väsyksissä, vaan koska he toivovat, että niinä odotushetkinä markiisi
de Bouillé ehtisi saapua. Mutta», lisäsi Billot teeskentelevästi,
»heidän majesteettinsa varokoot, sillä jos he kieltäytyvät lähtemästä
vapaaehtoisesti, heidät raahataan jaloistaan vaunuille asti».

»Kurja heittiö!» huudahti de Damas ja syöksyi miekka ojossa Billotiin
päin.

Mutta Billot kääntyi selin ja pani käsivarret ristiin rinnalleen.

Hänen ei tosiaankaan tarvinnut itse puolustautua. Kahdeksan-kymmenen
miestä syöksyi eteisestä sisähuoneeseen ja de Damas huomasi kymmenen
erilaisen aseen uhkaavan häntä yhtaikaa.

Kuningas huomasi, että yksi ainoa sana tai ele riittäisi tuhoamaan
molemmat henkivartijat, de Choiseulin ja de Damasin ynnä ne pari kolme
upseeria tai aliupseeria, jotka seisoivat hänen lähellään.

»Hyvä on», sanoi hän, »valjastuttakaa hevoset. Me lähdemme.»

Rouva Brunier, toinen kuningattaren naisista, kiljahti ja pyörtyi.

Se huuto havahdutti molemmat lapset.

Nuori kruununprinssi alkoi itkeä.

»Ah, hyvä herra», sanoi kuningatar Billotille, »eikö teillä siis ole
lasta, koska voitte olla näin tyly äidille?»

Billot hätkähti, mutta sitten hän vastasi katkerasti hymyillen:

»Ei, madame, minulla ei ole enää lasta.»

Kuninkaalle hän sanoi:

»Ei ole tarvis valjastuttaa hevosia, ne ovat jo valjaissa.»

»Ajattakaa vaunut siis esille.»

»Ne ovat jo portin edessä.»

Kuningas lähestyi katuikkunaa ja näki portin edessä täysin valjastetut
ajoneuvot. Tavattoman katuhälinän takia hän ei ollut kuullut niiden
tuloa.

Rahvas huomasi kuninkaan ruutujen takaa.

Hirveä huuto tai oikeammin hirveä uhkankiljunta kohosi ilmoille.
Kuningas kalpeni.

Herttua de Choiseul lähestyi kuningatarta.

»Mitä teidän majesteettinne käskee?» kysyi hän. »Minä ja minun toverini
pidämme parempana kuolla kuin katsella, mitä täällä tapahtuu.»

»Luuletteko kreivi de Charnyn pelastuneen?» kuiskasi kuningatar
nopeasti.

»Kyllä, olen siitä ihan varma», vastasi herttua.

»Hyvä on, lähtekäämme. Mutta taivaan tähden, älkää jättäkö meitä, te ja
ystävänne. Rukoilen sitä enemmän teidän takianne kuin, meidän!»

Kuningas käsitti, mitä kuningatar pelkäsi.

»Tosiaankin», virkkoi hän, »herrojen de Choiseulin ja de Damasin
pitäisi seurata meitä, mutta minä en näe heidän hevosiaan».

»Se on totta», huomautti de Romeuf Billotille, »me emme voi estää näitä
herroja seuraamasta kuningasta ja kuningatarta».

»Nämä herrat», sanoi Billot, »seuratkoot kuningasta ja kuningatarta,
jos voivat. Meidän saamamme ohjeet käskevät tuoda kuninkaan ja
kuningattaren takaisin eivätkä puhu mitään näistä herroista.»

»Mutta minä», sanoi kuningas äänessä pontta, jota ei olisi voinut
odottaakaan, »minä selitän, etten lähde ollenkaan, elleivät nämä herrat
saa hevosiaan».

»Mitä tästä arvelette?» kysyi Billot miehiltä, joita huone oli täynnä.
»Kuningas ei lähde, elleivät nuo herrasmiehet saa hevosiaan.»

Miehet purskahtivat nauramaan.

»Minä menen toimittamaan ne esille», sanoi de Romeuf.

Mutta herttua de Choiseul sulki häneltä tien ja sanoi:

»Älkää poistuko heidän majesteettiensa luota! Saamanne tehtävä
antaa teille jonkunmoista vaikutusvaltaa noihin miehiin ja
teidän kunnia-asianne on, ettei hiuskarvaakaan katkaista heidän
majesteettiensa päästä.»

Herra de Romeuf pysähtyi.

Billot kohautti olkapäitään.

»Hyvä on», sanoi hän, »minä menen».

Ja hän lähti huoneesta ensimmäisenä.

Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja sanoi kulmakarvat kurtussa:

»Minua seurataan, eikö niin?»

»Oh, olkaa huoleti», vastasivat miehet naurussa suin, mikä todisti,
että kaikkinaiseen hangoitteluun he suhtautuisivat säälimättömästi.

Ja silloisessa kiihtymystilassaan nämä miehet eivät tosiaankaan olisi
kaihtaneet käydä käsiksi kuninkaallisen perheen jäseniin tai ampua
jokaista, joka yrittäisi paeta.

Billotin ei tarvitsisi palata.

Yksi miehistä seisoi ikkunan ääressä ja katseli, mitä kadulla tapahtui.

»Kas tuolla ovat hevoset», sanoi hän. »Nyt matkaan!»

»Matkaan!» toistivat hänen toverinsa äänellä, jossa ei ollut tilaa
keskustelulle.

Kuningas lähti ensimmäisenä.

Herttua de Choiseul tarjosi käsivartensa kuningattarelle, herra de
Damas madame Elisabethille. Heitä seurasi rouva de Tourzel molempien
lapsien kanssa ja heidän ympärilleen ryhmittyneinä tämän uskollisen
pikkujoukon muut jäsenet.

Kansalliskokouksen lähettinä herra de Romeufillä oli eräänlainen pyhä
tehtävä varjella erikoisesti kuninkaallista saattuetta.

Mutta on myönnettävä, että herra de Romeuf itse tarvitsi silmälläpitoa.
Huhu tiesi jo kertoa, ettei hän ainoastaan ollut pannut veltosti
täytäntöön kansalliskokouksen määräyksiä, vaan oli lisäksi, ellei
ihan aktiivisesti niin ainakin toimettomuudellaan edistänyt kuninkaan
uhrautuvimman palvelijan pakoa ja että tämä kuulemma oli poistunut
heidän majesteettiensa luota viemään markiisi de Bouillélle määräystä
rientää nopeasti heidän avukseen.

Siitä johtui, että ilmestyessään kynnykselle herra de Romeuf kuuli
ympärillään uhkailevaa murinaa, josta erottuivat sanat _aatelinen_
ja _petturi_, kun sen sijaan Billot oli saanut toiminnalleen kansan
siunauksen, sillä rahvas näytti olevan valmis tunnustamaan hänet
ainoaksi johtajakseen.

Vaunuihin astuttiin samassa järjestyksessä, missä oli tultu portaat
alas.

Molemmat henkivartijat asettuivat paikoilleen.

Alas tultaessa herra de Valory oli lähestynyt kuningasta.

»Sire», oli hän sanonut, »toverini ja minä pyydämme erästä
suosionosoitusta teidän majesteetiltanne».

»Minkälaista, hyvät herrat?» vastasi kuningas kummastellen, että hänkin
vielä voisi myöntää jonkin suosionosoituksen.

»Sire, sen, että me saisimme esiintyä palvelijoinanne, koska meillä ei
enää ole kunniaa palvella teitä sotilaina.»

»Palvelijoina, hyvät herrat!» huudahti kuningas. »Mahdotonta!»

Mutta herra de Valory kumarsi.

»Sire», sanoi hän, »siinä asemassa, missä teidän majesteettinne nyt
on, tuntuu meistä, että se paikka olisi kunniaksi kuninkaallisille
prinsseille ja sitäkin suurempi kunnia meidän laisillemme
vähäpätöisille aatelismiehille».

»Olkoon niin, hyvät herrat», sanoi kuningas kyynelet silmissä. »Jääkää
älkääkä jättäkö meitä enää milloinkaan!»

Siten nämä kaksi nuorukaista joutuivat päästämään oikeaan valoon
liveripukunsa ja tekaistut lähettitoimensa ja istuutuivat entisille
paikoilleen.

Herttua de Choiseul sulki vaunujen oven.

»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »minä annan nimenomaisen määräyksen,
että minut viedään Montmédyyn. Ajomiehet, Montmédyyn!»

Mutta yksi ääni, suunnaton ääni, ei yhden kansan ääni, vaan kymmenen
kansan ääni hurisi:

»Pariisiin, Pariisiin!»

Kun syntyi hetkeksi hiljaisuus, osoitti Billot miekkansa kärjellä
tietä, jota oli kuljettava, ja komensi:

»Ajomiehet, Clermontin tielle!»

Ajoneuvot nytkähtivät noudattaakseen tätä määräystä.

»Minä haastan teidät kaikki todistajiksi, että minulle tehdään
väkivaltaa», sanoi Ludvig XVI.

Sitten tuo poloinen kuningas, väsyneenä tähän tahdonponnisteluun, joka
ylitti kaikki hänen tähän asti esittämänsä, vaipui vaunujen perälle
kuningattaren ja madame Elisabethin väliin.

Ajoneuvot jatkoivat matkaansa.

Viisi minuuttia kului ja vaunut olivat kulkeneet tuskin kahtakaan sataa
askelta, kun takaa alkoi kuulua kovaäänistä huutoa.

Kuningatar, joka istui sopivimmalla paikalla ja joka luonteeltaan oli
toisia vilkkaampi, kurkisti ensimmäisenä vaunujen ovesta ulos.

Mutta miltei samassa hän vetäytyi takaisin vaunuihin ja peitti kasvot
käsillään.

»Voi, meitä onnettomia!» huudahti hän. »Herttua de Choiseul murhataan!»

Kuningas yritti nousta paikaltaan, mutta kuningatar ja madame Elisabeth
pidättivät hänet ja painoivat hänet takaisin keskelleen. Vaunut
kääntyivät samassa kadunkulman taa. Olisi ollut mahdotonta nähdä, mitä
tapahtui kahtakymmentä askelta tuonnempana.

Oli tapahtunut seuraavaa:

Herra Saussen portin kohdalla herttua de Choiseul ja de Damas olivat
hypänneet satulaan, mutta herra de Romeufin hevonen — hän olikin tullut
postikyydillä — oli kateissa.

Herrat de Romeuf ja de Floirac sekä ajutantti Foucq kulkivat siis
jalan. He toivoivat löytävänsä jostakin rakuunien tai husaarien
hevosia, mikäli uskollisina pysyneet rakuunat tai husaarit antaisivat
heille hevosensa, tai he tapaisivat jonkun isäntiensä hylkäämän
hevosen, koska husaareista suurin osa veljeili rahvaan parissa ja joi
maljoja kansan kunniaksi.

Tuskin oli ajettu viittätoistakaan askelta, kun herttua de Choiseul
huomasi saattamiensa vaunujen vierestä, että herrat de Romeuf, de
Floirac ja Foucq olivat vaarassa joutua väentungoksen kuolettavaan
puserrukseen.

Hän pysähtyi, jätti vaunut oman onnensa nojaan ja arvellen, että
herra de Romeuf saamansa tehtävän nojalla voisi niiden neljän
miehen joukosta, jotka nyt olivat samanlaisessa vaarassa, tehdä
kuninkaalliselle perheelle parhaimman palveluksen, hän huusi
palvelijalleen, James Brisackille, joka niinikään oli keskellä tungosta:

»Toinen hevoseni herra de Romeufille!»

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun ärtynyt joukko kiertyi muristen
hänen ympärilleen ja huusi:

»Se on kreivi de Choiseul, yksi niistä, jotka tahtoivat ryöstää
kuninkaan! Kuolema ylimykselle, kuolema petturille!»

Jokainen tietää, kuinka nopeasti kiihtyneessä kansanjoukossa teko
seuraa uhkausta.

Herttua de Choiseul riuhtaistiin satulasta alas ja hän katosi siihen
hirveään kurimukseen, jota sanotaan joukoksi ja josta tänä tappavien
intohimojen aikakautena harvoin pääsi lähtemään muuten kuin riekaleina.

Mutta samalla hetkellä, kun hän kaatui, riensi viisi miestä hänen
avukseen.

Ne viisi olivat de Damas, de Floirac, de Romeuf, ajutantti Foucq ja
palvelija James Brisack, jonka käsistä riuhtaistiin hänen taluttamansa
hevonen ja joka näin vapauduttuaan saattoi ryhtyä auttamaan isäntäänsä.

Siinä syntyi hetkeksi hirveä käsikähmä, sekamelska, jota voisi verrata
antiikin ajan kansojen tai meidän päiviemme arabialaisten taisteluihin,
kun ne kamppailevat haavoittuneitten tai vainajien ruumiiden ympärillä.

Kaikeksi onneksi de Choiseul ei ilmeisestikään ollut kuollut eikä
haavoittunut tai oli haavoittunut vain lievästi, vaikka häneen olikin
isketty vaarallisilla aseilla.

Muuan santarmi väisti muskettinsa piipulla häneen suunnatun
viikatteeniskun. James Brisack torjui toisen sauvalla, jonka oli
siepannut erään hyökkääjän kädestä.

Sauva katkesi kuin ruusupuun oksa, mutta sivulle kääntynyt isku
haavoitti vain herttuan hevosta.

Ajutantti Foucq älysi silloin huutaa:

»Tänne, rakuunat!»

Jotkut sotamiehet noudattivat kutsua ja häpeissään, jos sallisivat
miehen, joka oli heitä komentanut, tulevan murhatuksi, he raivasivat
tien hänen luokseen.

Herra de Romeuf syöksyi nyt esiin.

»Kansalliskokouksen nimessä, jonka valtuuttama edustaja minä olen,
ja kenraali Lafayetten nimessä, jonka lähetti minä olen», huusi hän,
»viekää nämä herrat kaupunginvaltuustoon!»

Kansalliskokouksen ja kenraali Lafayetten nimillä oli silloin vielä
kansanomainen leima, ja ne tepsivät heti.

»Kaupunginvaltuustoon, kaupunginvaltuustoon!» huusivat monet äänet.

Avuliaat miehet tekivät yhteisen ponnistuksen ja herttua de Choiseulia
ja hänen tovereitaan alettiin raahata kaupungintalolle päin.

Matkaa kesti puolitoista tuntia. Jokainen minuutti tästä puolestatoista
tunnista oli kuoleman uhkaa tai murhan yritystä. Tie, jonka vankien
puolustajat raivasivat, kulki sapelinterien, heinähankojen piikkien ja
viikatteitten kärkien välitse.

Lopulta tultiin kaupungintaloon. Yksi ainoa virkamies oli jäänyt sinne
ja hän kauhistui vastuuta, joka nyt tuli hänen kestettäväkseen.

Päästäkseen tästä vastuusta hän määräsi, että herrat de Choiseul,
de Damas ja de Floirac pantaisiin vankikoppiin kansalliskaartin
vartioitaviksi.

Herra de Romeuf selitti silloin, ettei halunnut jättää herttuaa, joka
hänen takiaan oli joutunut kärsimään kaikki mitä oli tapahtunut.

Valtuuston virkamies määräsi tällöin, että herra de Romeuf saisi
seurata toisia vankikoppiin.

Herttua de Choiseulin viittauksesta hänen palvelijansa, joka oli liian
vähäpätöinen henkilö, jotta hänestä olisi piitattu, poistui.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä — älkäämme unohtako, että James Brisack
oli tallimies — oli lähteä hakemaan ratsuja.

Hän sai kuulla, että hevoset, miltei kaikki hyvässä kunnossa, olivat
erään majatalon pihalla vahtisotamiesten varioimina.

Tästä seikasta varmennuttuaan hän meni erääseen kahvilaan, tilasi
teetä, kynän ja mustetta ja kyhäsi rouva de Choiseulille ja rouva de
Grammontille kirjeen, jossa hän rauhoitti heitä heidän poikansa ja
veljenpoikansa kohtalosta, sillä tämä oli ilmeisesti pelastettu samalla
hetkellä, jolloin hän joutui vangiksi.

Poloinen James Brisack meni tapahtumien edelle mainitessaan nämä
hyvät uutiset. Herttua de Choiseul oli tosin vanki, herttua oli tosin
vankikopissa, herttuaa vartioi tosin kaupungin miliisi, mutta tämän
vankikopin henkireikien eteen oli unohdettu panna vartijat ja näistä
henkirei’istä vankeihin ammuttiin monta laukausta.

Vankien täytyi piiloutua kopin nurkkiin.

Tätä melko kestämätöntä tilannetta kesti neljäkolmatta tuntia ja
ihmeteltävän alttiina toverina herra de Romeuf kieltäytyi jättämästä
tovereitaan.

Vasta kesäkuun 23 päivänä, kun Verdunin kansalliskaarti saapui
paikalle, herra de Romeuf sai aikaan, että vangit siirrettiin toiseen
koppiin, ja hän jätti heidät vasta kun oli saanut upseereilta
kunniasanan, että heitä vartioitaisiin hyvin, kunnes heidät
siirrettäisiin ylemmän asteen vankilaan.

Poloisen Isidor de Charnyn ruumis raahattiin erään kankurin taloon,
missä hartaat, mutta vieraat kädet käärivät hänet kuolinliinoihin — hän
oli siis vähemmän onnellinen kuin hänen veljensä Georges, jolle tämän
viimeisen palveluksen olivat tehneet veljenkädet, Gilbertin ja Billotin
ystävänkädet.

Sillä silloin vielä Billot oli ollut altis ja kunnioittava ystävä
Olemme nähneet, kuinka tämä ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioitus
olivat muuttuneet vihaksi, yhtä heltymättömäksi vihaksi kuin tämä
ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioita» oli ollut syvää.



IV

Tuskien tie


Sillävälin kuninkaallinen perhe jatkoi matkaansa Pariisia kohden
kulkien tietä, jota voisimme sanoa _tuskien tieksi_.

Ah, Ludvig XVI:lla ja Marie-Antoinettella oli heilläkin golgatansa!
Lunastaisivatko he tällä kauhealla kärsimysuhrillaan kuninkuuden
synnit, kuten Jeesus Kristus oli lunastanut maailman synnit? Sitä
ongelmaa ei menneisyys ole vielä ratkaissut, mutta tulevaisuus sen
meille selvittänee.

Matka edistyi hitaasti, sillä hevosten oli astuttava saattojoukon
tahtiin ja tämä saattue — johon suurimmalta osalta kuului heinähangoin,
pyssyin, viikattein, sapelein, varstoin aseistautuneita miehiä —
lisääntyi ehtimiseen naisten ja lasten lukemattomalla laumalla.
Naiset nostivat lapsensa korkealle päänsä päälle näyttääkseen heille
kuninkaan, jota väkivalloin vietiin pääkaupunkiin ja jota he eivät
olisi milloinkaan nähneetkään näittä olosuhteitta.

Ja keskellä tätä tungosta, joka tulvaveden lailla vyöryi tietä pitkin,
kuninkaan isot ajoneuvot, rouva Brunierin ja rouva de Neuvillen
rattaitten saattamina, näyttivät laivalta, joka hinaa pikkuvenettä
perässään ja joka on hetkellä millä tahansa hukkumaisillaan aaltojen
raivopyörteeseen.

Ajoittain jokin odottamaton seikka — mikäli meidän sallitaan jatkaa
äskeistä vertausta — sai tämän myrskyn riehahtamaan entistä rajumpaan
vauhtiin. Huudot, sadattelut, uhkailut yltyivät, ihmisaallot
kohoilivat, nousivat ja laskivat, kasaantuivat kuin vuoksilaineet ja
hukuttivat toisinaan syvyyksiinsä koko sen aluksen, joka vaivaloisesti
halkoi keulallaan tätä ihmismerta, haaksirikkoiset, jotka siinä
purjehtivat, ja pikkuveneen, jota se hinasi perässään.

Näin saavuttiin Clermontiin eikä tällä puolentoista penikulman
pituisella taipaleella tuo hirveä saattue vähentynyt ollenkaan,
sillä niiden tilalle, joiden täytyi palata kotiaskareilleen, tuli
ympäristöltä aina uutta väkeä, joka puolestaan halusi nauttia
näytelmästä, johon toiset jo olivat kyllästyneet.

Niiden vankien joukossa, joita tämä pyörivä vankila kuljetti, joutui
etenkin kaksi kansan vihan ja uhkausten maalitauluiksi: ne poloiset
vartijat näet, jotka istuivat vaunujen leveillä etuistuimilla.
Joka hetki — ja siten haluttiin jotenkuten iskeä kuninkaalliseen
perheeseen, jonka kansalliskokouksen määräys teki loukkaamattomaksi
— joka hetki olivat pistimet suunnattuina heidän rintaansa vasten,
viikatteet, oikeat kuoleman viikatteet, heilahtelivat heidän päänsä
päällä, ja piikit sujuivat kuin salakavalat käärmeet puremaan terävällä
kärjellään heidän elävää lihaansa ja nopean liikkeen jälkeen näyttivät
isännilleen, jotka tyytyväisinä huomasivat iskun osuneen, kosteaa,
punaista päätänsä.

Äkkiä kaikki näkivät kummakseen, kuinka muuan lakiton, aseeton,
yltyleensä lokainen mies tunkeutui joukon halki. Tervehdittyään
kunnioittavasti kuningasta ja kuningatarta hän hypähti vaunujen
etuistuimelle ja istuutui molempien henkivartijoitten väliin.

Kuningattarelta pääsi pelon, ilon ja tuskan huudahdus.

Hän oli tuntenut Charnyn.

Pelon huudahdus, sillä mitä Charny teki kaikkien nähden, oli niin
uhkarohkeaa, että oli sula ihme, kuinka hän oli päässyt tuolle
vaaralliselle paikalle haavoittumatta.

Ilon huudahdus, sillä hän oli onnellinen nähdessään Charnyn välttäneen
ne tuntemattomat vaarat, joihin hän tietenkin oli pakomatkallaan
joutunut, vaarat sitäkin suuremmat kun todellisuus, esittämättä
erikoisesti ainoatakaan, salli mielikuvituksen loihtia esille kaikki.

Tuskan huudahdus, sillä hän käsitti, että huomatessaan Charnyn tulevan
yksin ja sellaisessa kunnossa hänen oli luovuttava toivomasta markiisi
de Bouillén apua.

Joukkoa hämmästytti tuon miehen rohkeus ja se tuntui kunnioittavan
häntä nimenomaan hänen rohkeutensa takia. Kuullessaan melua vaunujen
taholta Billot, joka ratsasti saattueen etunenässä, kääntyi taakseen ja
tunsi Charnyn.

— Ah! — jupisi hän. — Olen mielissäni, ettei hänelle ole mitään
tapahtunut. Mutta tuho perii sen mielettömän, joka nyt yrittää samaa,
sillä ihan varmaan hän saa sen hengellään maksaa.

Sainte-Menehouldiin saavuttiin kehon lähetessä kahta iltapäivällä.

Lähtöyön unettomuus, seuraavan yön väsymys ja mielenliikutus rasittivat
kaikkia ja etenkin kruununprinssiä. Sainte-Menehouldiin tultaessa
lapsirukka oli kauheassa kuumeessa.

Kuningas määräsi pysähdyttäväksi.

Valitettavasti kaikista matkan varrella sivuutetuista kaupungeista
Sainte-Menehould oli pahimmin kiihtynyt tätä kovaonnista perhettä
kohtaan, jota nyt raahattiin vankina.

Kuninkaan määräyksestä ei siis piitattu nimeksikään ja Billot antoi
vastamääräyksen: vaunujen hevoset oli vaihdettava.

Häntä toteltiin.

Kruununprinssi itki ja kysyi nyyhkytystensä lomasta:

»Miksei minua riisuta ja panna nukkumaan hyvään vuoteeseeni, koska
kerran olen sairas?»

Kuningatar ei voinut pidättää voihkaisua ja hänen ylpeytensä murtui
hetkeksi.

Hän nosti käsivarsilleen kyynelehtivän nuoren prinssin, näytti häntä,
koko ruumis väristen, kansalle ja sanoi:

»Ah, herrat, säälikää tätä lasta ja pysähdyttäkää!»

Mutta hevoset olivat jo valjaissa.

»Matkaan!» komensi Billot.

»Matkaan!» kertasi väkijoukko.

Ja kun tilanhoitaja sivuutti vaununikkunan mennäkseen jälleen joukon
etupäähän, huudahti kuningatar hänelle:

»Ah, hyvä herra, sanon teille toistamiseen, ettei teillä varmaankaan
ole lasta!»

»Ja minä, madame, minä puolestani toistan», vastasi Billot, katse ja
ääni synkkänä, »että minulla on ollut, muttei ole enää!»

»Tehkää siis mitä haluatte», sanoi kuningatar, »te olette nyt
väkevämmällä puolella. Mutta varokaa, ei ole toista ääntä, joka huutaa
onnettomuutta korkeammalle kuin lasten heikko ääni!»

Matkue lähti liikkeelle.

Kulku kaupungin halki oli julmaa. Innostus, joka valtasi mielet, kun
nähtiin Drouet, jonka ansioksi kuninkaallisten vangitseminen luettiin,
olisi ollut heille hirveä opetus, mikäli kuninkaita mikään voi opettaa.
Mutta näissä huudoissa Ludvig XVI ja Marie-Antoinette näkivät vain
sokeaa raivoa, näissä isänmaanystävissä, jotka olivat vakuutettuja
siitä, että he pelastivat Ranskan, kuningas ja kuningatar näkivät vain
yltiöpäisiä kapinoitsijoita.

Kuningas oli mykistynyt liikkumattomaksi, häpeän ja vihan hiki helmeili
kuningattaren otsalla, madame Elisabeth, maan pinnalle eksynyt taivaan
enkeli, rukoili hiljaa, ei itsensä puolesta, vaan veljensä, kälynsä,
veljen poikansa ja koko tuon väkijoukon puolesta. Tämä hurskas nainen
ei erottanut niitä, joita hän piti uhreina, niistä, joita hän piti
pyöveleinä, ja samassa rukouksessa hän laski niin toiset kuin toisetkin
Herran jalkojen juureen.

Sainte-Menehouldiin tultaessa kansanjoukko, joka tulvan lailla peitti
koko tasangon, ei mahtunut kaupungin ahtaalle kadulle.

Se vyöryi kaupungin molemmille laidoille ja sitä tietä ulkopuolelle.
Mutta kun Sainte-Menehouldiin pysähdyttiin vain vaihtamaan hevoset,
syöksyi se kaupungin toisessa päässä entistä kiihkeämpänä vaunuja
vastaan.

Kuningas oli uskonut — ja se usko kenties oli työntänyt hänet tälle
väärälle tielle — kuningas oli uskonut, että vain Pariisin mieliala
oli johdettu harhaan. Hän oli luottanut kelpo maaseutuunsa. Ja nyt
tämä kelpo maaseutu ei ainoastaan hylännyt häntä, vaan kääntyi
säälimättömänä häntä vastaan. Sama maaseutu oli pelästyttänyt herttua
de Choiseulin Pontde-Sommevellessä, se oli vanginnut herra Dandoinsin
Sainte-Menehouldissa, se oli ampunut herra de Damasia Claramuntissa,
se oli surmannut Isidorin kuninkaan silmien edessä. Kaikki nousi
tätä pakoa vastaan, yksinpä se pappikin, jonka ritari de Bouillé oli
saappaansa korolla lingonnut maantielle.

Ja vielä pahemmin olisi ollut laita, jos kuningas olisi voinut
nähdä, mitä tapahtui keskuspaikoissa, kaupungeissa ja kylissä,
joihin saapui uutinen hänen vangitsemisestaan. Siinä tuokiossa
koko asujamisto riehahti kapinaan. Naiset sieppasivat syliinsä
kapalolapset, äidit taluttivat kädestä niitä, jotka osasivat jo
kävellä, miehet varustautuivat aseilla; kaikki aseet otettiin mukaan,
niitä riippui miesten vaatteista tai niitä kannettiin olkapäillä.
He riensivät paikalle, eivät muodostaakseen kuninkaan saattuetta,
vaan surmatakseen kuninkaan, kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä
— vaivainen sato Châlonsin tienoon köyhässä Champagnessa, joka on
niin köyhä, että omalla ilmeikkäällä kielellään kansa sanoo sitä
_täiseksi Chamgapneksi_ — kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä lähtee
noutamaan ryöstönhimoisia pandureja, varastelevia husaareja, jotta
nämä tälläisivät sadon ratsujensa kavioihin! Mutta kolme enkeliä oli
suojelemassa kuninkaallisia vaunuja: Pikku kruununprinssipoloinen,
joka yhä sairaana itki äitinsä sylissä, kuninkaallinen prinsessa,
joka kauniina — hän oli häikäisevä, punatukkainen kaunotar — seisoi
vaunun oviaukossa ja katseli kaikkea tätä menoa kummastunein, mutta
lujin silmin, ja madame Elisabeth, joka oli jo seitsemänkolmatta
vuoden ikäinen, mutta jonka otsan, ruumiin ja sielun puhtaus kruunasi
kaikkein nuorekkaimmalla sädekehällä. Nämä aseelliset miehet näkivät
kaiken tämän ja vielä enemmänkin: kuningattaren kumartuneena lapsensa
yli ja murtuneen kuninkaan. Heidän vihansa lauhtui, se vaati toista
kohdetta, johon voisi purkautua. He alkoivat sadatella henkivartijoita,
he ilkkuivat heitä, sanoivat heitä — näitä yleviä, uhrautuvia miehiä!
— kurjiksi vätyksiksi ja pettureiksi. Ja näille kiihtyneille päille,
joista useimmat olivat hatuttomat ja vielä useammat kapakoissa nautitun
huonon viinin kuumentamat, valoi kesäkuun aurinko hellettään ja
heijasti sateenkaaren liekkejä siihen liidunvalkoiseen tomuun, joka
tämän suunnattoman saattueen jaloissa kohosi ilmaan.

Mitä tämä kuningas, jolla ehkä vielä oli joitakin harhakuvitelmia,
olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään miehen lähtevän Mézièresistâ,
pyssy olalla, taivaltamaan kolmessa vuorokaudessa kuusikolmatta
penikulmaa surmatakseen kuninkaan, tapaavan hänet Pariisissa ja
Pariisissa, nähtyään hänet niin kurjana, niin onnettomana, niin
nöyryytettynä, ravistavan päätänsä ja luopuvan aikeestaan.

Mitä hän olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään nuoren puusepän —
joka ei epäillyt, ettei kuningasta heti pakonsa jälkeen tuomittaisi
kuolemaan — lähtevän Bourgognen sydänmailta ja kiitävän maantietä
pitkin ehtiäkseen olemaan läsnä tätä tuomiota laadittaessa ja
sitä täytäntöön pantaessa? Matkalla muuan puuseppä-mestari sai
hänet käsittämään, että tie oli pitempi kuin hän oli luullutkaan,
ja neuvoi häntä jäämään veljeilemään hänen kanssaan. — Nuori
puuseppä jäi tosiaankin vanhan mestarin luokse ja nai hänen
tyttärensä. [Nämä molemmat jutut on kertonut Michelet, maalauksellinen
runoilija-historioitsija. Hän mainitsee molempien sankarien nimetkin,
hänen kertomuksensa majesteetillisuus sallii hänen sen tehdäkin.]

Mitä Ludvig XVI näki, oli kenties ilmeekkäämpää, mutta vähemmän
julmaa, sillä olemme jo maininneet, että viattomuuden kolminkertainen
kilpi suojasi hänet kansan vihalta ja sai sen kohdistumaan hänen
palvelijoihinsa.

Sainte-Menehouldista oli edetty arviolta pari kilometriä, kun peltojen
poikki nähtiin karauttavan täyttä neliä erään iäkkään aatelismiehen,
Pyhän Ludvigin järjestön ritarin. Napinreiässä näkyi hänen
kunniamerkkinsä. Rahvas luuli, että häntä kannusti pelkkä uteliaisuus
ja teki hänelle tilaa. Vanha ylimys lähestyi vaununovea, hattu kädessä,
tervehti kuningasta ja kuningatarta ja puhutteli heitä majesteeteiksi.
Väkijoukko oli juurikään todennut, millä taholla oli oikea voima ja
todellinen majesteetti, ja närkästyi, kun sen vangeille annettiin
arvonimi, joka kuului sille itselleen. Se alkoi murista ja esiintyä
uhkaavasti.

Kuningas oli jo alkanut ymmärtää tuon murinan, hän oli kuullut sen
Varennesissa, hän arvasi sen merkityksen.

»Hyvä herra», sanoi hän Pyhän Ludvigin järjestön ritarille, »kuningatar
ja minä olemme syvästi liikutettuja alttiudestanne, jota olette meille
osoittanut näin julkisella tavalla, mutta, Jumalan tähden, poistukaa,
henkenne ei ole täällä turvassa!»

»Minun elämäni on kuninkaan», vastasi iäkäs ritari, »ja elämäni
viimeinen päivä on kaunein, jos kuolen kuninkaani puolesta!»

Jotkut kuulivat nämä sanat ja murina alkoi yltyä.

»Poistukaa, hyvä herra, poistukaa!» kehoitti kuningas..

Sitten hän kumartui ikkunasta ulos ja sanoi:

»Tehkää tilaa, hyvät ystävät, tehkää tilaa herra de Dampierrelle!»

Lähinnä seisovat, jotka kuulivat kuninkaan pyynnön, suostuivat
ja tekivät tilaa. Valitettavasti ratsastaja ja hevonen joutuivat
kauempana tungokseen. Ratsastaja hoputti hevostaan ohjaksilla ja
kannuksilla, mutta väkijoukko oli niin kiinteä, ettei se itsekään
kyennyt hallitsemaan liikkeitään. Jotkut likistykseen joutuneet naiset
parahtivat, joku pelästynyt lapsi alkoi itkeä, miehet heristivät
nyrkkejään ja itsepäinen vanhus kohotti ruoskansa. Uhkaukset muuttuivat
ulvonnaksi, tämä raisu jalopeuranomainen kansanviha puhkesi tekoihin.
Herra de Dampierre oli jo tämän ihmismetsän laidalla, hän iski
kannukset hevosensa kupeihin, ratsu loikkasi komeasti ojan yli ja
nelisti vainioille päin. Tällöin vanhus kääntyi taakseen, heilautti
hattuaan ja huusi: »Eläköön kuningas!» Viimeinen kunnianosoitus
hallitsijalle, mutta hirveä loukkaus kansaa kohtaan.

Kajahti laukaus. Vanhus tempasi pistoolinsa ja vastasi laukaukseen.

Silloin kaikki, joilla oli pyssy, laukaisivat aseensa tuota mieletöntä
kohden.

Luotien lävistämänä ratsu kaatui.

Oliko ratsastaja haavoittunut vai kuollut tuohon hirveään
luotisateeseen? Kukaan ei tiedä. Väkijoukko vyöryi kuin tulvavesi
paikalle, mihin ratsastaja hevosineen oli kaatunut, noin viidenkymmenen
askeleen päähän kuninkaan vaunuista. Siellä syntyi sellainen hälinä,
joka usein riehuu ruumiitten ympärillä, täydellinen sekamelska,
muodoton temmellys, huutojen ja mekastuksen kurimus, ja sitten äkkiä
nähtiin piikin kärjessä valkohapsinen miehenpää.

Se oli poloisen de Dampierren pää.

Kuningatar kiljahti ja lyyhistyi vaunujen perälle.

»Kummitukset, ihmissyöjät, murhaajat!» ärjyi Charny.

»Olkaa vaiti, olkaa vaiti, herra kreivi», kehoitti Billot, »muutoin en
voi taata henkeänne».

»Mitä siitä, olen väsynyt elämään», vastasi Charny. »Voiko minulle
sattua pahempaa kuin veli-rukalleni on sattunut?»

»Veljenne oli rikollinen, te ette ole», sanoi Billot.

Charny yritti hypätä istuimelta alas, mutta henkivartijat estivät sen.
Parikymmentä pistintä suuntautui häneen.

— »Hyvät ystävät», sanoi Billot lujalla ja vakuuttavalla äänellään,
»mitä tämä mies tehneekin tai sanoneekin» — ja hän osoitti
Charnyta—»minä kiellän taittamasta hiuskarvaakaan hänen päästänsä...
Minä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen.»

— Hänen vaimolleen! — jupisi kuningatar hätkähtäen, ikäänkuin joku
Charnyta uhanneista pistimistä olisi työntynyt hänen sydämeensä. —
Hänen vaimolleen! Miksi...?

Miksi? Billot itsekään ei olisi voinut siihen vastata. Hän oli vedonnut
Charnyn vaimon nimeen ja kuvaan tietäen, kuinka voimakkaasti ne nimet
tehoovat rahvaaseen, jossa on etupäässä isiä ja aviomiehiä!




V

Toivonkipinä, joka sammuu heti


Châlonsiin tultiin myöhään. Vaunut ajoivat intendentin pihaan. Lähetit
olivat käyneet ennakolta varaamassa huoneet.

Tämä piha oli täynnä kansalliskaartilaisia ja uteliaita.

Katselijat oli työnnettävä syrjään, jotta kuningas pääsisi poistumaan
vaunuista.

Hän astui ulos ensimmäisenä, sitten tuli kuningatar kantaen sylissään
kruununprinssiä, sen jälkeen madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa
ja viimeisenä rouva de Tourzel.

Kun Ludvig XVI kosketti jalallaan portaitten alinta lautaa, pamahti
laukaus ja luoti suhahti kuninkaan korvan ohi.

Oliko se murhayritys? Oliko se vain vahingonlaukaus?

»Hyvä!» sanoi kuningas ja kääntyi hyvin rauhallisena. »Joku varomaton
on päästänyt pyssynsä laukeamaan.»

Sitten hän lisäsi kovemmin:

»Olkaa varuillanne, hyvät herrat. Tapaturma voi helposti sattua.»

Charny ja molemmat henkivartijat seurasivat esteettömästi
kuninkaallista perhettä.

Mutta nyt jo, vahinkolaukauksen uhallakin, kuningattaresta tuntui, että
hän astui kevyempään ilmapiiriin. Ovella, jonka eteen matkan meluava
saattue oli pysähtynyt, huudotkin taukosivat. Jonkunlaista säälin
hyminääkin oli kuulunut, kun kuninkaallinen perhe astui ulos vaunuista.
Ensimmäisessä kerroksessa nähtiin ruokapöytä, joka oli katettu niin
ylelliseksi kuin silloisissa oloissa kävi mahdolliseksi ajatella.
Vangit silmäilivät toisiaan tuiki kummastuneina.

Palvelijat olivat paikoillaan heitä odottamassa. Mutta Charny
vaati itselleen ja molemmille henkivartijoille etuoikeuden päästä
palvelemaan. Tähän nöyryytykseen, joka meidän päivinämme voisi tuntua
omituiselta, kreivi kätki halunsa saada olla kuninkaan lähellä ja
valmiina jokaisen tapahtuman varalta.

Kuningatar ymmärsi sen, mutta hän ei edes kääntynyt kreiviin päin, ei
kiittänyt häntä, ei kädenpuristuksin, ei katsein eikä sanoin. Billotin
lause: »Minä olen vastuussa hänestä hänen vaimolleen!» kajahteli
ukkosen lailla Marie-Antoinetten sydämessä.

Charny, jonka hän luuli ryöstävänsä Ranskasta, Charny, jonka hän luuli
lähtevän maanpakoon hänen kanssansa, Charny palasi hänen kanssansa
Pariisiin, Charny menisi tapaamaan Andréeta!

Kreivi puolestaan ei tiennyt, mitä kuningattaren sydämessä liikkui.
Hän ei voinut aavistaa, että kuningatar oli kuullut nuo sanat. Ja
sitäpaitsi hän oli alkanut toivoa jälleen.

Kuten olemme maininneet, Charny oli lähetetty ennakolta tutkimaan
tietä ja hän oli täyttänyt tämän tehtävän tunnontarkasti. Hän tunsi
siis pienimmänkin kylän mielialan. Chälonsissa, vanhassa kaupungissa,
joka ei käynyt kauppaa ja jonka asujamisto oli porvaristoa,
koroillaan-eläjiä ja aatelisia, yleinen mielipide oli rojalistinen.

Siitä johtui, että korkeat vieraat olivat tuskin ehtineet istuutua
pöytään, kun heidän isäntänsä, departementin intendentti, kumarsi
kuningattarelle, joka odottamatta enää mitään hyvää silmäili häntä
levottomana, ja sanoi:

»Madame, Châlonsin nuoret tytöt pyytävät armonosoitusta saada tarjota
teidän majesteetillenne kukkia.»

Kuningatar kääntyi tuiki kummastuneena ensin madame Elisabethiin,
sitten kuninkaaseen päin.

»Kukkia?» sanoi hän.

»Madame», jatkoi intendentti, »jos hetki on huonosti valittu tai pyyntö
liian rohkea, niin minä annan määräyksen, etteivät nuoret tytöt tule
tänne».

»Oh, ei, ei, hyvä herra, päinvastoin!» huudahti kuningatar.

»Nuoret tytöt! Kukkia! Antakaa heidän tulla!»

Intendentti poistui ja hetken kuluttua kaksitoista nuorta tyttöä,
neljäntoista kuudentoista vuoden ikäisiä, kauneimpia mitä kaupungista
oli voitu löytää, astui eteiseen ja pysähtyi kynnykselle.

»Ah, astukaa sisään, lapsi kullat!» kehoitti kuningatar ja ojensi heitä
kohden käsivartensa.

Muuan tytöistä, joka oli ei ainoastaan toveriensa, vaan lisäksi heidän
vanhempiensa ja koko kaupungin tulkki, oli opetellut kauniin puheen,
jonka hän nyt aikoi esittää, mutta kuningattaren huudahdus, hänen
avoin sylinsä ja kuninkaallisen perheen mielenliikutus hämmensivät
lapsi-paran niin kokonaan, ettei hän keksinyt muuta kuin kyyneliä,
ja nämä sanat, jotka lähtivät hänen rintansa syvyydestä, tulkitsivat
parhaiten yleisen mielialan:

»Voi, mikä onnettomuus, teidän majesteettinne!»

Kuningatar otti kukkavihon ja syleili nuorta tyttöä.

Sillä välin Charny kumartui kuiskaamaan kuninkaalle:

»Sire, tässä kaupungissa voi kenties jotakin tehdä. Kaikki ei liene
vielä hukassa. Jos teidän majesteettinne suo minulle tunnin loma-ajan,
niin käväisen kaupungilla ja kerron teille sitten, mitä olen nähnyt,
kuullut tai tehnyt.»

»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningas, »mutta olkaa varovainen. Jos
teille sattuu jotakin ikävää, ei minua voi mikään lohduttaa! Ah, onhan
jo liikaa, kun samasta perheestä on tullut kaksi vainajaa!»

»Sire», vastasi Charny, »elämäni on kuninkaan, kuten oli molempien
veljienkin!»

Ja hän poistui.

Mutta lähtiessään hän pyyhki silmästään kyynelen.

Tarvittiin koko kuninkaallisen perheen läsnäolo, jotta tämä
lujatahtoinen, mutta helläsydäminen mies voisi esiintyä sinä
stoalaisena, joka hän teeskenteli olevansa. Jouduttuaan yksikseen hän
antoi tuskalleen vallan.

»Isidor-rukka!» — mutisi hän.

Ja hän painoi kädellä rintaansa todetakseen, että hänen nuttunsa
taskussa olivat yhä herttua de Choiseulin hänelle tuomat paperit, jotka
oli löydetty hänen veljensä vaatteista ja jotka hän oli päättänyt
lukea ensimmäisenä rauhallisena hetkenään ja lukea hartaasti kuin
testamenttia lukisi.

Nuorten tyttöjen jälkeen, joita kuninkaallinen prinsessa syleili kuin
sisaria, tulivat esille niiden vanhemmat. Ne olivat miltei kaikki,
kuten olemme jo maininneet, joko arvokkaita porvareita tai vanhoja
ylimyksiä. He tulivat arkoina ja pyysivät nöyrästi annonosoitusta saada
tervehtiä onnettomia hallitsijoitaan. Kuningas nousi, kun he kulkivat
ohi, ja kuningatar sanoi heille herttaisimmalla äänellään:

»Astukaa esille!»

Oltiinko Châlonsissa? Oltiinko Versaillesissa? Olivatko vangit
tosiaankin nähneet pari tuntia sitten poloisen de Dampierren
murhattavan silmiensä edessä?

Puolen tunnin perästä Charny tuli takaisin.

Kuningatar oli nähnyt hänen poistuvan, kuningatar näki hänen tulevan,
mutta terävinkään katse ei olisi voinut lukea hänen kasvoistaan, mikä
vaikutus tällä poistumisella ja palaamisella oli hänen sydämeensä.

»No?» kysyi kuningas kumartuen Charnyyn päin.

»Niin, sire», vastasi kreivi, »kaikki on hyvällä tolalla.
Kansalliskaarti tarjoutuu saattamaan teidän majesteettinne huomenna
Montmédyyn.»

»Oletteko siis päättäneet jotakin?»

»Olemme, sire, huomattavimpien päällikköjen kesken. Huomenna ennen
lähtöä kuningas pyytää päästä messuun. Tätä pyyntöä ei voida evätä
teidän majesteetiltanne, sillä huomenna on juhlapäivä. Vaunut odottavat
kuningasta kirkon portin edessä. Kirkosta poistuttuaan kuningas astuu
vaunuihin, eläköön-huudot kajahtavat ja niiden aikana kuningas antaa
määräyksen kääntää ohjakset ja suunnata matkan Montmédyyn.»

»Hyvä on», sanoi Ludvig XVI. »Kiitos, herra de Charny. Ellei tästä
huomiseen mitään erikoista tapahdu, me teemme neuvojenne mukaan...
Mutta menkää nyt levolle, te ja toverinne, te kaipaatte sitä kipeämmin
kuin me.»

Kuten helposti käsittää, nuorten tyttöjen, kunnon porvarien ja kelpo
aatelismiesten vastaanotto ei vienyt kovin paljon aikaa. Kuningas ja
kuninkaallinen perhe vetäytyivät suojiinsa kello yhdeksältä.

Kun he siirtyivät huoneistoonsa, näkivät he ovensa edessä vartioston,
joka muistutti kuninkaalle ja kuningattarelle, että he olivat yhä
vankeja.

Mutta tämä vartiosto teki heille kunniaa.

Siitä täsmällisestä liikkeestä, jolla tämä vangitulle kuninkaalle tehty
kunnia suoritettiin, kuningas tunsi erään vanhan soturin.

»Missä olette palvellut, hyvä ystävä?» kysyi hän vahtisotilaalta.

»Ranskan kaartissa, sire», vastasi tämä.

Toivonkipinä, joka sammuu heti

»Silloin minua ei kummastuta nähdä teidät täällä», sanoi kuningas
kuivasti.

Ludvig XVI ei voinut unohtaa, että heinäkuun 13 päivän jälkeen 1789
Ranskan kaarti oli mennyt kansan puolelle.

Kuningas ja kuningatar siirtyivät huoneisiinsa. Vartiosto oli asetettu
makuusuojankin oven eteen.

Tuntia myöhemmin vahtisotilas lähti vartiopaikaltaan hakemaan saattueen
päällikköä. Tämä päällikkö oli Billot.

Billot oli haukkaamassa kadulla illallista miesten kanssa, jotka olivat
tulleet matkan varrella olevista kylistä, ja koettamassa houkutella
heitä jäämään vielä seuraavaksi päiväksi.

Mutta suurin osa miehistä oli nähnyt, mitä he olivat halunneetkin
nähdä, kuninkaan näet, ja enempi kuin puolet heistä tahtoi päästä
juhlapäiväksi kotikyläänsä.

Billot koetti pidätellä heitä, sillä ylimysmielisen kaupungin asenne
huolestutti häntä.

Maaseudun rehdit miehet vastasivat hänelle.

»Ellemme palaa kotikyläämme, kuka silloin järjestää juhlan Jumalalle ja
panee liput talojemme eteen?»

Tämän neuvottelun keskeytti vahtisotamiehen tulo Billot ja hän
kuiskuttelivat keskenään hyvin vilkkaasti. Sitten Billot lähetti
hakemaan Drouetia.

Sama kuiskaava, vilkas, elehtivä keskustelu uusiintui.

Keskustelun jälkeen Billot ja Drouet menivät postimestarin luo, joka
oli Drouetin hyvä ystävä.

Postimestari käski satuloida kaksi ratsua ja kymmentä minuuttia
myöhemmin Billot nelisti Reimsin tiellä ja Drouet Vitry-le-Françaisin
tiellä.

Päivä koitti. Edellisen päivän saattojoukosta oli jäljellä tuskin
kuuttasataakaan. Ne olivat joukon hurjapäisimmät tai laiskimmat.
He olivat viettäneet yön kaduille levitetyillä olkikuvoilla. Aamun
sarastaessa heräillessaan he näkivät kymmenkunnan asetakkisen miehen
menevän intendentin taloon ja hetken kuluttua poistuvan sieltä
juoksujalkaa.

Châlonsissa oli Villeroyn kansalliskaartin komppanian majoituspaikka.
Toistakymmentä kansalliskaartilaista oli vielä kaupungissa.

He olivat käyneet saamassa ohjeet Charnylta.

Charny oli käskenyt heidän pukeutua sotisopaan ja tulla ratsain kirkon
oven eteen kuninkaan poistuessa kirkosta.

Miehet lähtivät valmistautumaan.

Kuten olemme maininneet, monet talonpojat, jotka olivat edellisenä
päivänä kuuluneet kuninkaan saattueeseen, eivät olleet illalla
poistuneet, sillä he olivat uuvuksissa. Mutta aamulla he alkoivat
laskea matkaansa, yhdet olivat neljänkymmenen, toiset kuudenkymmenen
kilometrin päässä kotoaan. Sata tai parisataa lähti kotimatkalle
piittaamatta toveriensa pidättelyistä.

Uskollisten joukko oli kutistunut neljäänsataan tai puoleen
viidettäsataa miestä.

Samansuuruiseksi voitiin laskea kuninkaalle uskollisten
kansalliskaartilaisten joukko, puhumattakaan kuninkaallisesta kaartista
ja upseereista, joista voisi muodostaa eräänlaisen pyhän pataljoonan,
joka näyttäisi hyvää esimerkkiä uhmaten kaikkia vaaroja.

Kuten tiedämme, kaupunki oli muutenkin ylimysmielinen.

Aamulla kello kuuden korvissa kuninkaan asialle innokkaimmat asukkaat
olivat jalkeilla ja odottelivat intendenttitalon pihamaalla. Charny ja
kaartilaiset olivat heidän joukossaan ja odottelivat niinikään.

Kuningas nousi kello seitsemältä ja ilmoitti haluavansa mennä
kuuntelemaan messua.

Etsittiin Drouetia ja Billotia, jotta heille olisi voitu esittää
kuninkaan toivomus, mutta kumpaakaan ei löydetty.

Mikään ei siis estäisi kuninkaan halua täyttymästä.

Charny meni kuninkaan luokse ilmoittamaan saattojoukon molempien
päällikköjen poissaolon.

Kuningas riemastui, mutta Charny ravisti päätänsä. Ellei hän
tuntenutkaan Drouetia, tunsi hän sensijaan Billotin.

Mutta merkit tuntuivat suotuisilta. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta
oli helppo huomata, että se joukko oli kauttaaltaan ystävällisessä
vireessä. Niin kauan kuin kuninkaan ja kuningattaren huoneitten
ikkunaluukut olivat kiinni, tämä joukko oli liikuskellut äänettömästi
ja hillityin askelin, jottei vankien uni häiriintyisi. Odottelijat
kohottivat kätensä ja katseensa kohti taivasta, ja heitä oli
niin paljon, että heidän joukostaan tuskin huomasikaan niitä
neljää-viittäsataa talonpoikaa, jotka olivat masentaneet halunsa palata
kotikonnuilleen.

Mutta heti kun korkeitten aviopuolisoitten ikkunaluukut aukenivat,
kajahti ilmoille »eläköön kuningas!» ja »eläköön kuningatar!» niin
voimakkaana, että kuningas ja kuningatar, vaihtamatta keskenään
ajatuksiaan, kumpikin omasta alotteestaan, ilmestyivät parvekkeelleen.

Silloin huudot muuttuivat yleiseksi riemuhuudoksi, ja viimeisen kerran
kohtalon tuomitsemat vangit voivat uskoa harhakuvitelmiinsa.

»Kas niin, kaikki käy hyvin!» virkkoi toiselta parvekkeelta toiselle
Ludvig XVI Marie-Antoinettelle.

Marie-Antoinette loi katseen taivaalle, muttei vastannut mitään.

Tällöin kirkonkellon kumahdus ilmoitti, että kirkon ovi oli avattu.

Samalla hetkellä Charny koputti keveästi ovelle.

»Hyvä on», sanoi kuningas. »Olen valmis, herra kreivi.»

Charny silmäili pikaisesti kuningasta. Tämä oli tyyni, miltei luja.
Hän oli kärsinyt niin paljon, että olisi voinut sanoa hänen hukanneen
näihin kärsimyksiin tahtonsa häälyväisyyden.

Vaunut odottelivat portilla.

Kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe astuivat vaunuihin,
joita ympäröi yhtä sankka väkijoukko kuin edellisenä iltanakin,
mutta sensijaan että olisi häväissyt vankeja tämä joukko anoi sanaa,
katsetta, tunsi itsensä onnelliseksi, kun sai koskettaa kuninkaan nutun
liepeitä, ylpeäksi kun sai suudella kuningattaren hameen helmoja.

Kolme upseeriamme asettuivat istuimelleen.

Ajuri sai määräyksen ajaa kirkon eteen ja tämä totteli vastaan
hangoittelematta.

Mistä muuten olisi tullutkaan vastamääräys? Molemmat päälliköt olivat
yhä kateissa.

Charny silmäili ympärilleen tutkivasti ja etsi turhaan Drouetia ja
Billotia.

Saavuttiin kirkon edustalle.

Talonpoikais-saattue oli järjestäytynyt vaunujen ympärille, mutta
hetki hetkeltä kansalliskaartilaisten joukko lisääntyi. Joka
kadunkulmauksesta niitä tuli esille komppanioittain.

Kirkolle saavuttaessa Charny arvioi, että hänellä olisi käytettävänään
kuusisataa miestä.

Kuninkaalliselle perheelle oli varattu paikat eräänlaisen telttakaton
alle, ja vaikka kello olikin vasta kahdeksan aamulla, aloittivat papit
suuren messun.

Charny huomasi sen. Hän ei pelännyt mitään niin kuin vitkastelua ja
vitkastelu voisi tehdä tyhjiksi toiveet, joista hän oli vastuussa. Hän
lähetti sanan virkatoimessa olevalle papille, että oli mitä tärkeintä,
ettei messu kestäisi neljännestuntia kauempaa.

»Ymmärrän», vastasi pappi, »minä aion vain rukoilla Jumalaa suomaan
heidän majesteeteilleen onnellisen matkan!»

Messu kesti tarkalleen sen ajan kuin oli ilmoitettu, mutta sittenkin
Charny katsoi kelloaan parikymmentä kertaa. Kuningaskaan ei voinut
salata kärsimättömyyttään. Kuningatar, joka oli polvillaan lastensa
välissä, nojasi päätänsä rukouspallin tyynyä vasten. Madame Elisabeth,
tyynenä ja kirkkaana kuin alabasterista veistetty neitsyt Maarian
kuva, ei näyttänyt kärsimättömyyden oireitakaan; joko hän ei tiennyt
pakosuunnitelmasta tai hän oli jo uskonut oman ja veljensä elämän
Herran huomaan.

Vihdoin pappi kääntyi ja lausui seuraavat pyhät sanat: »_Ite, missa
est_.»

Ja rippileipäastia kädessä hän astui alttarilta ja siunasi ohi
kulkiessaan kuninkaan ja kuninkaallisen perheen.

Nämä taivuttivat päänsä ja papin sydämessä muovautuneeseen toivomukseen
he vastasivat kuiskaten: »Aamen.»

Sitten he lähtivät kirkon ovelle.

Kaikki, jotka olivat olleet heidän kanssansa kuuntelemassa messua,
polvistuivat heidän kulkiessaan ohitse. Huulet liikkuivat, vaikkei
ääntä lähtenyt, mutta oli helppo arvata, mitä nämä mykät huulet
rukoilivat.

Kirkon portilla nähtiin kymmenkunta kaartilaista ratsun selässä.

Rojalistinen saattue alkoi saada valtavat mittasuhteet.

Ja silti oli ilmeistä, että talonpojat tylyllä tahdollaan, aseillaan,
jotka tosin olivatkin vähemmän murhaavat kuin kaupunkilaisten aseet —
yhdellä kolmanneksella oli pyssyt, lopuilla viikatteet ja keihäät —
oli ilmeistä, että talonpojat voisivat ratkaisevalla hetkellä painaa
vaakakuppia kohtalokkaalla tavalla.

Charny ei siis ollut suotta peloissaan, kun hän kumartui kuninkaaseen
päin, jonka ohjeita odotettiin, ja sanoi häntä rohkaistakseen:

»Kas niin, sire!»

Kuningas oli tehnyt päätöksensä.

Hän kurkottautui vaununikkunasta ja sanoi niille, jotka ympäröivät
ajoneuvoja:

»Hyvät herrat, eilen minulle tehtiin Varennesissa väkivaltaa. Olin
käskenyt ajaa Montmédyyn, mutta pakolla minua nyt viedään kapinoivaan
pääkaupunkiin. Mutta eilen minä olin kapinallisten keskellä ja tänään
kelpo alamaisten parissa. Minä toistan nyt määräyksen: Montmédyyn,
hyvät herrat!»

»Montmédyyn!» huusi Charny.

»Montmédyyn!» toistivat Villeroyn komppanian kaartilaiset.

»Montmédyyn!» toisti heidän perässään koko Châlonsin kansalliskaarti.

Ja kansanjoukko kajautti ilmoille huudan. »Eläköön kuningas!»

Vaunut kääntyivät kadunkulmauksessa samalle tielle, jota eilen oli
tultu.

Charny silmäili kylien asukkaita. Drouetin ja Billotin poissaollessa
heitä näytti komentavan sama Ranskan kaartilainen, joka eilen oli
seissyt vartijana kuninkaan oven edessä. Hän tarkkasi ja antoi
miestensä tarkata äänettömänä tätä liikettä, mutta miesten synkkä
ilme todisti riittävän selvästi, ettei tämä liike miellyttänyt heitä
laisinkaan.

Mutta he sallivat koko kansalliskaartin marssia ohitseen ja
ryhmittyivät jälkijoukoksi.

Ensimmäisissä riveissä marssivat miehet, joiden aseistuksena olivat
piikit, heinähangot ja viikatteet.

Heidän perässään arviolta sataviisikymmentä pyssyniekkaa.

Tämä liike, joka suoritettiin taitavasti kuin harjoitetulla joukolla,
huolestutti Charnyta, mutta hän ei kyennyt sitä estämään ja silloisessa
asemassaan hän ei voinut vaatia edes selitystä.

Hän sai pian selityksen.

Kaupungin porttia lähestyttäessä alkoi vaunujen kolinasta ja niitä
saattavien hälinästä ja huudoista huolimatta kuulua kumeaa kohua, joka
yltyi yltymistään.

Äkkiä Charny kalpeni ja laski kätensä Hänen vierellään istuvan
henkivartijan polvelle..

»Kaikki on hukassa!» sanoi hän.

»Kuinka niin?» kysyi henkivartija.

»Ettekö siis tiedä, mitä kohua tuo on?»

»Se on kuin rummunpärinää... entä sitten?»

»Saatte pian nähdä!» vastasi Charny.

Tällöin tultiin erään aukeaman laitaan.

Kaksi katua aukeni tälle torille: Reimsin tie ja Vitry-le-Françaisin
tie.

Kummaltakin kadulta marssi, rummunlyöjä etunenässä ja liput liehuen,
melkoinen kansalliskaartilais-joukko.

Toisessa oli arviolta tuhatkahdeksansataa, toisessa
kaksituhattaviisisataa tai kolmetuhatta miestä.

Toivonkipinä, joka sammuu heti

Kumpaakin joukkoa näytti komentavan ratsain ajava mies.

Toinen näistä miehistä oli Drouet, toinen Billot.

Charnyn tarvitsi vain luoda silmäys suunnalle, mistä nämä joukot
tulivat, käsittääkseen kaikki.

Drouetin ja Billotin poissaolo, joka oli tuntunut selittämättömältä,
selveni liiankin kirkkaaksi.

He olivat varmaankin saaneet vihiä Châlonsissa puuhatusta
salahankkeesta. He olivat lähteneet, toinen kiirehtimään
Reimsin kansalliskaartin saapumista, toinen noutamaan paikalle
Vitry-le-Françaisin kansalliskaartin.

He olivat toimineet kuin yhteisen sopimuksen mukaan: molemmat saapuivat
yhtaikaa.

He komensivat miehensä pysähtymään torille, jonka he sulkivat
kauttaaltaan.

Enemmittä mutkitta annettiin määräys, että pyssyt oli pantava
ampumakuntoon.

Matkue pysähtyi.

Kuningas kurkisti vaununikkunasta.

Hän näki Charnyn seisovan kalpeana, hampaat lujasti yhteen
puristettuina.

»Mitä nyt?» kysyi kuningas.

»Sitä, sire, että vihollisemme ovat saaneet lisävoimaa ja että, kuten
näette, pyssyjä panostetaan ja kaartin takana talonpojat seisovat
valmiina ampumamaan».

»Mitä te arvelette, herra de Charny?»

»Minä arvelen, sire, että olemme joutuneet kahden tulen väliin! Se ei
estä teitä yrittämästä eteenpäin, jos tahdotte, sire. Mutta en tiedä,
minne asti teidän majesteettinne pääsee.»

»Hyvä on», sanoi kuningas, »kääntykäämme takaisin!»

»Teidän majesteettinne on siis päättänyt?»

»Herra de Charny, minun takiani on vuotanut kylliksi verta, ja sitä
verta minä itken katkerin kyynelin. Minä en tahdo, että pisaraakaan
enää vuodatetaan... Kääntykäämme takaisin.»

Nämä sanat kuullessaan molemmat komppanian miehet hypähtivät
istuimeltaan vaununoven eteen. Villroyn komppanian kaartilaiset
riensivät niinikään paikalle. Nämä rehdit, intomieliset soturit eivät
parempaa pyytäneetkään kuin päästä taistelemaan porvariston kanssa,
mutta kuningas toisti määräyksensä äskeistä pontevammin.

»Hyvät herrat», sanoi Charny lujalla ja käskevällä äänellä,
»kääntykäämme, kuningas tahtoo!»

Ja hän itse tarttui ohjaksiin ja pani raskaat ajoneuvot kääntymään.

Pariisin portilla Châlonsin kansalliskaarti, joka nyt oli tarpeeton,
luovutti paikkansa talonpojille, Vitryn ja Reimsin kansalliskaarteille.

»Olenko tehnyt oikein, madame?» sanoi Ludvig XVI Marie-Antoinettelle.

»Olette, hyvä herra», vastasi tämä. »Mutta minusta tuntuu, että herra
de Charny totteli teitä kovin nopeasti...»

Ja hän vaipui synkkiin mietteihin, jotka eivät oikein sopineet siihen
hirveään tilanteeseen, missä kuninkaallinen perhe tällöin oli.




VI

Uudet vartijat


Alakuloisesti vierivät kuninkaallisten ajoneuvot Pariisin tiellä.
Niitä vartioi kaksi synkännäköistä miestä, jotka juurikään olivat
kääntäneet ne toiselle suunnalle. Epernayn ja Dormansin välillä Charny,
pitkänä miehenä ja korkealla istuessaan, näki toisten vaunujen neljän
postihevosen vetäminä kiitävän Pariisin suunnalta heitä vastaan.

Charny arvasi heti, että noiden vaunujen mukana tuli jokin vakava
uutinen tai että niissä matkusti joku huomattava henkilö.

Ja kun vaunut ehtivät saattojoukon etuvartion kohdalle ja kun oli
vaihdettu pari kolme sanaa, aukenivat etuvartion rivit ja miehet
kohottivat aseensa kunnia-asentoon.

Kuninkaan berliniläis-vaunut pysähtyivät ja silloin kuultiin
voimakkaita huutoja.

Kaikki äänet toistivat yhteisenä kuorona: »Eläköön kansalliskokous!»

Pariisin suunnalta tulleet vaunut jatkoivat matkaansa, kunnes saapuivat
kuninkaan berliniläis-vaunujen kohdalle.

Vaunuista astui ulos kolme miestä, joista kaksi oli ihan tuntematonta
korkeille vangeille.

Kolmas ehti tuskin kurkistaa vaununikkunasta, kun kuningatar kuiskasi
Ludvig XVI:n korvaan:

»Herra de Latour-Maubourg, Lafayetten kirottu sielu.»

Sitten hän ravisti päätänsä ja lisäsi:

»Tämä ei ennusta meille hyvää.»

Iäkkäin näistä kolmesta miehestä astui esiin, riuhtaisi siekailematta
kuninkaan vaunujen oven auki ja sanoi:

»Minä olen Pétion ja tässä ovat herrat Barnave ja Latour-Maubourg,
jotka, kuten minutkin, kansalliskokous on lähettänyt teitä noutamaan
ja pitämään huolta, ettei kansan viha ryhtyisi teitä omavaltaisesti
tuomitsemaan. Ahtautukaa hukan tiukempaan ja tehkää meille tilaa.»

Kuningatar loi Chartresin edustajaan ja hänen tovereihinsa
ylenkatseellisen silmäyksen, jommoisia silloin tällöin leimahti
Maria-Teresian tyttären ylpeästä korkeudesta.

Herra de Lautour-Maubourg, Lafayetten koulun sulava aatelismies, ei
kestänyt tuota katsetta.

»Heidän majesteeteillaan on ilmankin kovin ahdasta näissä vaunuissa»
sanoi hän, »minä nousen seuraaviin ajoneuvoihin».

»Nouskaa mihin haluatte», sanoi Pétion, »mutta minun paikkani on
kuninkaan ja kuningattaren vaunuissa ja minä nousen niihin».

Ja muitta mutkitta hän astui vaunuihin.

Perällä istuivat kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth.

Pétion silmäili heitä vuoron perään jokaista.

Sitten hän sanoi madame Elisabethille.

»Anteeksi, madame, mutta kansalliskokouksen edustajana minulla on
oikeus päästä kunniapaikalle. Suvaitkaa siis nousta ja istuutua
etupenkille.»

»Oh, jopa jotakin!» mutisi kuningatar.

»Hyvä herra», aloitti kuningas.

»Niin se nyt on... Nouskaa siis, madame, ja luovuttakaa minulle
paikkanne.»

Madame Elisabeth nousi ja jätti paikkansa ja viittasi veljeään ja
kälyään alistumaan.

Sillävälin herra de Latour-Maubourg oli pujahtanut tiehensä ja
mennyt pyytämään paikkaa molempien rouvien ajoneuvoihin ja teki sen
varmaankin paljoa kohteliaammin kuin Pétion kuningasta ja kuningatarta
puhutellessaan.

Barnave seisoi ulkona epäröiden astua vaunuihin, joihin oli ahtautunut
jo seitsemän henkeä.

»No, Barnave», sanoi Pétion, »ettekö tulekaan?»

»Mutta minne minä sijoitun?» kysyi Barnave hieman hämillään.

»Haluatteko minun paikkani, hyvä herra?» kysyi kuningatar terävästi.

»Kiitän teitä, madame», vastasi Barnave pahastuneena, »minulle riittää
etupenkin paikka».

Madame Elisabeth siirsi kuninkaallisen prinsessan lähelleen ja
kuningatar otti kruununprinssin polvilleen.

Siten tuli vaunujen etupenkille paikka vapaaksi ja Barnave joutui
istumaan vastapäätä kuningatarta polvi tämän polvissa kiinni.

»Ja nyt matkaan!» sanoi Pétion kysymättä kuninkaan suostumusta.

Ja vaunut lähtivät liikkeelle kansan huutaessa: »Eläköön'
kansalliskokous!»

Barnaven ja Pétionin mukana rahvas oli noussut kuninkaan vaunuihin.

Se oli tehnyt aloitteet jo heinäkuun 15 ja lokakuun 5 ja 6 päivinä.

Vaunuissa synty! hetkeksi hiljaisuus, jonka kuluessa kaikki muut paitsi
Pétion, joka tylyyteensä sulkeutuneena näkyi olevan välinpitämätön
kaikelle, silmäilivät toisiaan.

Sallittakoon meidän lausua pari sanaa henkilöistä jotka nyt olivat
astuneet näyttämölle.

Jérôme Pétion, lisänimeltä de Villeneuve, oli noin kahdenneljättä
vuoden ikäinen, voimakaspiirteinen mies, jonka kaikki ansio oli hänen
valtiollisten periaatteittensa yltiömäisyydessä, selvyydessä ja
puhtaudessa. Hän oli syntynyt Charlesissa, toiminut siellä asianajajana
ja tullut Pariisiin 1789 kansalliskokouksen jäsenenä. Myöhemmin hän
oli Pariisin pormestari nautti kansansuosiota, joka voitti Baillyn ja
Lafayetten kansanomaisuuden. Kuoli Bordeauxin lakeuksilla, ja sudet
raatelivat hänen ruumistaan. Ystävät sanoivat häntä hyveelliseksi
Pétioniksi. Hän ja Camille Desmoulins olivat jo tasavaltalaisia
Ranskassa aikaisemmin kuin kukaan muu.

Pierre Joseph Marie Barnave oli syntynyt Grenoblessa. Hän ei ollut
vielä täyttänyt kolmeakymmentäkään. Kansalliskokouksessa hän oli
niittänyt mainetta ja päässyt suureen huutoon taistellessaan Mirabeauta
vastaan, silloin kun Auxin edustajan maine ja kansanomaisuus olivat
sammumaisillaan. Kaikki tämän suuren puhujan vihamiehet — Mirabeaulla
oli nerokkaitten miesten etuoikeus saada vihollisekseen kaikki, mikä
on keskinkertaista — kaikki Mirabeaun viholliset olivat tekeytyneet
Barnaven ystäviksi ja olivat kannattaneet ja tukeneet häntä ja tehneet
hänet suureksi niissä jyrisevissä otteluissa, jotka olivat riehuneet
kuulun kansantribuunin elämän ehtoona. Hän oli — Barnave näet —
nuori mies, joka ei ollut, kuten emme jo maininneet, vielä täyttänyt
kolmeakymmentäkään ja joka näytti viisikolmattavuotiaalta kauniine
sinisilmineen, isoine suineen ja kyömynenineen. Hän puhui terävällä
äänellä, Koko hänen olemuksensa vaikutti komealta. Hyökkäävänä,
aina taisteluvalmiina hän näytti nuorelta sotakapteenilta, joka on
pukeutunut porvariksi. Hänen ilmeensä oli kuiva, kylmä ja häijy. Hän
oli pohjaltaan parempi kuin miksi hänen ilmeensä hänet teki.

Hän kuului perustuslaillista kuninkuutta kannattavaan puolueeseen.

Juuri kun hän oli istuutumaisillaan kuningatarta vastapäätä, sanoi
kuningas:

»Hyvät herrat, minä aloitan selittämällä, ettei minun tarkoitukseni ole
koskaan ollut poistua kuningaskunnastani.»

Barnave pysähtyi puoli-istuvaan asentoon ja silmäili kuningasta.

»Puhutteko totta, sire?» sanoi hän. »Siinä tapauksessa nuo sanat
pelastavat Ranskan.»

Ja hän istuutui.

Silloin tapahtui jotakin omituista tämän pienen maaseutukaupungin
porvaristosta lähteneen miehen ja tämän maailman korkeimmalta
valtaistuimelta puoleksi suistuneen naisen välillä.

Molemmat koettivat lukea toistensa sydämen ajatukset, eivät niinkuin
kaksi poliittista vihollista, jotka tahtovat penkoa valtiosalaisuuksia,
vaan niinkuin mies ja nainen, jotka etsivät rakkauden salaisuuksia.

Mistä tuli Barnaven sydämeen tämä tunne, jonka Marie-Antoinetten terävä
katse keksi lyhyen tarkastelun jälkeen?

Me sanomme sen pian ja paljastamme siten yhden niistä sydämen
kuutioista, joista syntyy historian salaisia legendoja ja jotka
kohtalon suurina hetkinä painavat vaa'assa enemmän kuin julkisten
tapausten iso punnus.

Barnave kuvitteli olevansa kaikissa asioissa Mirabeaun seuraaja ja
perillinen. Omasta mielestään hän oli jo puhujalavalla suuren puhujan
seuraaja ja perillinen.

Mutta puuttui muuan seikka.

Kaikkien silmissä — me tiedämme, kuinka oli laita — Mirabeau oli
nauttinut kuninkaan luottamusta ja saanut osakseen kuningattaren
ystävyyden. Se yksi ja ainoa keskustelutilaisuus, jonka tämä kansan ja
kuninkaan välittäjä oli saanut Saint-Cloudin linnassa, oli muuttunut
moneksi salaiseksi tapaamiseksi, joissa Mirabeaun itserakkaus oli
lähennellyt rohkeutta ja kuningattaren myöntyväisyys heikkoutta. Siihen
aikaan oli muodissa ei ainoastaan poloisen Marie-Antoinetten parjaus,
vaan myöskin parjausten uskottelu todellisiksi.

Barnaven kunnianhimo tähtäsi siis Mirabeaun jäljittelyyn kaikessa.
Siitä hänen intonsa tulla nimitetyksi yhdeksi niistä asiamiehistä,
jotka lähetettiin kuningasta noutamaan.

Hänet oli nimitetty ja hän tuli varmana kuin mies, joka tietää, että
ellei hänellä olekaan kykyä tehdä itseään rakastetuksi, hänellä on toki
valta tehdä itsensä vihatuksi.

Tämän kaiken oli kuningatar terävällä katseellaan aavistanut, muttei
arvannut.

Hän arvasi lisäksi, mitä Barnave paraikaa hautoi mielessään.

Viisi kuusi kertaa sen neljännestunnin kuluessa, jonka Barnave oli
istunut kuningatarta vastapäätä, nuori kansanedustaja oli kääntynyt
silmäilemään siekailemattoman tarkasti vaunujen etuistuimella olevaa
kolmea miestä ja joka kerta hänen katseensa oli siirtynyt entistä
tylympänä ja vihamielisempänä kuningattareen.

Barnave tiesi, että yksi noista kolmesta miehestä — mutta kuka? sitä
hän ei tiennyt — oli kreivi de Charny. Ja huhu tiesi kertoa, että
kreivi de Charny oli kuningattaren rakastaja.

Barnave oli lemmenkade. Selittäköön, ken taitaa, tämän tunteen nuoren
miehen sydämessä, mutta niin vain oli laita.

Sen kaiken kuningatar arvasi.

Ja kun hän oli sen arvannut, tunsi hän itsensä ylen voimakkaaksi. Hän
tunsi vastustajansa rautapanssarin heikon kohdan. Täytyi vain osata
iskeä ja iskeä paikalle.

»Hyvä herra», sanoi hän kuninkaalle, »kuulitteko, mitä saattueen
johtaja sanoi?»

»Sanoi mistä, madame?» kysyi kuningas.

»Kreivi de Charnysta.»

Barnave hätkähti.

Tämä säpsähdys ei välttänyt kuningattaren huomiota, sillä hänen
polvensa oli kiinni Barnaven polvessa.

»Eikö hän selittänyt», sanoi kuningas, »olevansa vastuussa kreivin
hengestä?»

»Vallan niin, ja hän lisäsi olevansa siitä vastuussa kreivittärelle.»

Barnave ummisti silmänsä raolleen, mutta kuunteli tarkasti, jottei
ainoakaan kuningattaren lausuma sana menisi hukkaan.

»Entä sitten?» kysyi kuningas. »Sitä vain, että kreivitär de Charny on
vanha ystävättäreni, entinen neiti Andrée de Taverney. Eikö teidänkin
mielestänne ole paikallaan, että Pariisiin palattuamme minä annan herra
de Charnylle loman, jotta hän voisi mennä rauhoittamaan vaimoaan? Hän
on ollut monessa vaarassa, hänen veljensä on kaatunut puolestamme.
Minun käsittääkseni, sire, olisi julmaa näille aviopuolisoille pyytää
häneltä jatkuvaa palvelusta.»

Barnave hengitti jälleen ja avasi silmänsä.

»Olette oikeassa, madame», vastasi kuningas, »vaikka, totta puhuen,
minä epäilen, ettei herra de Charny suostu.»

»Siinä tapauksessa», sanoi kuningatar, »kumpikin puoli on täyttänyt
velvollisuutensa: me tarjoamalla herra de Charnylle lomaa ja herra de
Charny kieltäytymällä siihen suostumasta».

Kuningatar tunsi eräänlaisen magneettisen kosketuksen avulla, kuinka
Barnaven kiihtymys laukesi. Samalla haavaa tämä ylevä sydän ymmärsi,
kuinka väärin hän oli arvostellut vastapäätä istuvaa naista, ja hän
häpesi.

Hän oli tähän asti pitänyt päänsä julkeasti pystyssä kuin tuomari
syytetyn edessä, joka hänellä on oikeus tuomita ja tuomita kuolemaan.
Ja nyt äkkiä tämä syyllinen vastasi syytökseen, jota hän ei voinut
arvata, vastasi sanoilla, jotka ilmaisivat joko viattomuutta tai
katumusta.

Mutta miksei viattomuutta?

»Me olemme paremmalla puolella», jatkoi kuningatar, »sillä me emme
ole tuoneet herra de Charnyta mukanamme. Minä puolestani luulin hänen
olevan kaikessa rauhassa Pariisissa kunnes äkkiä näin hänen ilmestyvän
vaunujemme oven eteen.»

»Se on totta», myönsi kuningas, »mutta se vain todistaa meille, ettei
kreivi kaipaa kannustajaa, kun hän uskoo täyttävänsä velvollisuutensa».

Ei enää epäilystäkään, kuningatar oli viaton.

Oh, kuinka Barnave voisi pyytää kuningattarelta anteeksi sen ilkeän
ajatuksen, joka hänellä oli ollut tästä naisesta?

Puhutella kuningatarta? Barnave ei uskaltanut. Odottaa, että kuningatar
aloittaisi keskustelun? Mutta kuningatar, joka oli tyytyväinen siihen
vaikutukseen, joka hänen harvoilla sanoillaan oli ollut, ei puhunut
enempää.

Barnave oli muuttunut lempeäksi, miltei nöyräksi. Barnave rukoili
kuningattaren katsetta, mutta kuningatar ei ollut Barnavea
huomaavinansakaan.

Nuori mies oli siinä hermostuneessa haltioitumistilassa, jolloin
ihminen on valmis, herättääkseen välinpitämättömän naisen huomiota,
suorittamaan vaikkapa kaikki Herkuleen kaksitoista urotekoa silläkin
uhalla, että sortuu jo ensimmäiseen.

Hän rukoili Korkeinta olentoa — vuonna 1791 ei enää rukoiltu Jumalaa —
hän rukoili Korkeinta olentoa suomaan hänelle tilaisuuden, millaisen
tahansa, joka saisi tuon välinpitämättömän kuninkaallisen olennon
luomaan häneen edes yhden silmäyksen. Silloin sattui, aivankuin Korkein
olento olisi kuullut hänen rukouksensa, että muuan poloinen pappismies,
joka odotteli maantien laidalla kuninkaan tuloa, astui lähemmäksi
nähdäkseen paremmin korkean vangin, kohotti kyyneleisen katseensa ja
rukoilevat kätensä kohti taivasta ja huudahti:

»Sire, Jumala varjelkoon teidän majesteettianne!»

Oli jo kulunut pitkä aika siitä kun kansalla oli viimeksi ollut syytä
tai aihetta purkaa vihaansa. Mitään ei ollut sattunut sen koommin kuin
se oli repinyt palasiksi Pyhän Ludvigin järjestön iäkkään ritarin,
jonka pää yhä seurasi mukana, piikin nenässä kannettuna.

Vihdoinkin oli tullut tilaisuus: kansa tarttui siihen kiihkeästi.

Vanhuksen eleeseen, hänen rukoukseensa kansa vastasi murinalla, se
syöksyi siinä tuokiossa papin kimppuun ja ennenkuin Barnave ehti
havahtua haaveilustaan, oli pappi kaadettu maahan ja olisi pian
silvottu palasiksi, mutta silloin kauhistunut kuningatar sanoi
Barnavelle:

»Voi, herra, ettekö näe, mitä on tapahtumaisillaan?»

Barnave kohotti päätänsä, silmäili nopeasti valtamerta, johon poloinen
vanhus oli katoamaisillaan ja joka raivoisina, ärjyvinä aaltoina
kohoili vaunujen ympärillä, ja huomattuaan, mistä oli kysymys, hän
kiljahti:

»Voi, teitä kurjia!»

Hän nousi niin äkkiä, että vaununovi aukeni, ja hän olisi suistunut
suin päin ulos, ellei madame Elisabeth, joka noudatti ylevän sydämensä
ääntä, olisi tarttunut hänen nuttunsa liepeeseen.

»Voi, teitä tiikerejä! Te ette siis olekaan ranskalaisia, tai Ranskan
uljas kansa on muuttunut murhaajalaumaksi!»

Tämä hyökkäys tuntunee meistä jonkun verran vaateliaalta, mutta se oli
silloisen ajan makuun. Barnave edusti sitäpaitsi kansalliskokousta,
hänen suullaan puhui korkein valta. Kansa väistyi ja vanhus oli
pelastettu.

Hän nousi ja sanoi:

»Nuori mies, olette tehnyt kauniisti minut pelastaessanne.

Vanhus rukoilee puolestanne.»

Hän teki ristinmerkin ja poistui.

Kansa salli hänen mennä, se oli yhä Barnaven eleitten ja katseen
lumoissa. Hän oli kuin patsaaksi muuttunut käsky.

Sitten, kun vanhus oli jo etäällä, nuori kansanedustaja istuutui
mutkattomasti, luontevasti, eikä hänen piirteissään voinut huomata,
että hän oli pelastanut ihmishengen.

»Hyvä herra», sanoi kuningatar, »minä kiitän teitä».

Nämä pari kolme sanaa panivat Barnaven koko ruumiin värisemään.

Sinä pitkänä ajanjaksona, jona olemme kuvailleet onnetonta
Marie-Antoinettea, hän oli ollut monesti kauniimpi, muttei milloinkaan
niin kiehtova kuin nyt.

Hän ei hallinnut kuningattarena, hän hallitsi äitinä. Hänen vasemmalla
puolellaan oli kruununprinssi, kaunis vaaleakutrinen lapsi, joka
ikäistensä lailla huolettomana ja lapsekkaana oli liukunut äitinsä
polvilta hyveellisen Pétionin jalkojen väliin; tämä oli mennyt
ihmisystävyydessään niin pitkälle, että leikitteli pojan kiharaisella
tukalla. Hänen oikealla puolellaan oli kuninkaallinen prinsessa,
joka näytti äitinsä valokuvalta, silloin kun tämä oli nuoruutensa ja
kauneutensa ensi kukoistuksessa. Ja vihdoin hän itse, hänellä oli
kuninkuuden kultaisen kruunun asemasta onnettomuuden okainen kruunu,
hänen mustien silmiensä, hänen kalpean otsansa yläpuolella oli hänen
komea, vaalea tukkansa, jossa jo kiilsi joku hopeinen suortuva,
ennen aikojaan tullut; ne puhuivat nuoren kansanedustajan sydämelle
liikuttavampaa kieltä kuin mihin tuskallisin vaikerointikaan olisi
pystynyt.

Hän silmäili tätä kuninkaallista suloa ja tunsi olevansa valmis
heittäytymään polvilleen tämän kuolevan majesteetin eteen, mutta
silloin nuori kruununprinssi päästi tuskan parahduksen.

Lapsi oli tehnyt hyveelliselle Pétionille jonkun kolttosen, minkä
lienee tehnytkin, ja tämä rankaisi häntä vetäisemällä häntä lujasti
korvasta.

Kuningas punehtui vihasta, kuningatar kalpeni häpeästä. Hän ojensi
käsivartensa ja tempasi lapsen Pétionin jalkojen välistä, ja kun
Barnave teki saman liikkeen kuin hänkin, joutui kruununprinssi, jota
neljä käsivartta kannatteli ja jota Barnave veti puoleensa, istumaan
nuoren kansanedustajan polville.

Marie-Antoinette halusi ottaa hänet omille polvilleen.

»Ei», sanoi kruununprinssi, »minun on hyvä tässä».

Ja kun Barnave, joka oli huomannut kuningattaren liikkeen, levitti
kätensä salliakseen hänen vapaasti toteuttaa aikeensa, silloin
kuningatar — oliko se äidillistä turhamaisuutta vai naisellista
lumoushalua? — antoi nuoren prinssin jäädä siihen, missä hän oli.

Barnaven sydämessä tapahtui sillä hetkellä jotakin sanoin kuvaamatonta:
hän oli ylpeä ja onnellinen.

Lapsi alkoi leikitellä Barnaven poimukauluksella, sitten hänen
vyöllään, sitten hänen kansanedustaja-pukunsa napeilla.

Nämä napit varsinkin askarruttivat nuoren prinssin mieltä; niihin oli
kaiverrettu jokin vaalilause.

Kruununprinssi tavaili sen kirjaimia ja lopulta hän sai sommitelluksi
seuraavat neljä sanaa: »Elää vapaana tai kuolla!»

»Mitä se merkitsee, hyvä herra?» kysyi hän.

Barnave empi vastata.

»Se merkitsee, pikku mies», selitti Petien, »että ranskalaiset ovat
vannoneet, etteivät enää milloinkaan siedä valtiasta, ymmärrätkö?»

»Pétion!» huudahti Barnave.

»Hyvä on», vastasi Pétion maailman luonnollisimmalla äänellä, »selitä
sinä tuo vaalilause toisin, jos tiedät sen muuta merkitsevän».

Barnave oli vaiti. Tuo vaalilause, joka vielä eilen oli ollut hänen
mielestään ylevä, tuntui silloisessa tilanteessa miltei julmalta.

Mutta hän tarttui kruununprinssin käteen ja painoi kunnioittavasti
huulensa tälle kädelle.

Kuningatar pyyhki salaa kyynelen, joka hänen sydämestään oli noussut
hänen silmäripsiinsä.

Ja vaunut, tämän omituisen, lapsekkaan yksinkertaisen pikku näytelmän
teatteri, vierivät eteenpäin kohisevan joukon huutojen halki ja veivät
kohti kuolemaa kuutta niistä kahdeksasta, jotka niissä istuivat.

Tultiin Dormansiin.




VII

Charnyn suru


Siellä ei ollut mitenkään valmistuttu ottamaan vastaan kuninkaallista
perhettä, jonka täytyi sijoittua erääseen majataloon.

Oliko Pétion, jota kuninkaan ja kuningattaren äänettömyys oli syvästi
loukannut, järjestänyt tahallaan tai oliko majatalo tosiaankin niin
täynnä, että korkeille vangeille löydettiin vain kolme ullakkohuonetta,
joihin he saisivat majoittua?

Vaunuista poistuttaessa Charny oli tapansa mukaan ehättänyt paikalle
kuulemaan kuninkaan ja kuningattaren määräyksiä, mutta kuningatar oli
silmäyksellä kehoittanut häntä pysymään loitompana.

Käsittämättä tämän kehoituksen syytä oli kreivi rientänyt tottelemaan.

Pétion oli astunut ensimmäisenä majataloon ja ottanut suorittaakseen
majoitusmestarin tehtävät. Hän ei edes vaivautunut tulemaan ulos, vaan
lähetti palvelijan ilmoittamaan, että kuninkaallisen perheen huoneet
olivat kunnossa.

Barnave oli melko lailla hämillään. Kuolettava halu kehoitti häntä
tarjoamaan käsivartensa kuningattarelle, mutta hän pelkäsi, että
kuningatar, joka muinen oli niin vahvasti ivannut hovisääntöä rouva de
Noaillesin persoonassa, ilkkuisi häntäkin, jos hän erehtyisi.

Hän siis odotti.

Kuningas astui vaunuista ensimmäisenä, nojaten molempien
henkivartijoitten, herrojen de Maldenin ja de Valoryn, käsivarsiin.
Charny oli, kuten tiedämme, kuningattaren viittauksesta siirtynyt
syrjemmälle.

Sitten astui ulos kuningatar ja hän ojensi käsivartensa ottaakseen
vastaan kruununprinssin, mutta poloinen lapsi näytti tajuavan, että
hänen äitinsä halusi mairitella, sillä hän sanoi.

»Ei, minä haluan jäädä ystäväni Barnaven seuraan.»

Marie-Antoinette nyökkäsi myöntävästi ja sitä nyökkäystä säesti
suloinen hymy. Barnave antoi madame Elisabethin ja kuninkaallisen
prinsessan mennä ohitseen ja lähti sitten itsekin kantaen
kruununprinssiä sylissään.

Rouva de Tourzel tuli ulos viimeisenä. Hän halusi temmata
kuninkaallisen oppilaansa niiltä arvottomilta käsivarsilta, jotka
häntä kantoivat, mutta kuningattaren viittaus hillitsi Ranskan lasten
kotiopettajattaren ylimyksellisen kiihkon.

Kuningatar nousi likaisia ja ahtaita portaita miehensä käsivarteen
nojaten.

Ensimmäisessä kerroksessa hän pysähtyi arvellen tehneensä kylliksi, kun
oli astunut kaksikymmentä porrasta, mutta silloin palvelijan ääni huusi:

»Ylemmäs, ylemmäs!»

Tämä kehoitus sai kuningattaren jatkamaan matkaa.

Häpeän hiki helmeili Barnaven otsalla.

»Mitä, ylemmäs?» kysyi hän.

»Niin», vastasi palvelija, »tässä kerroksessa ovat herrojen
kansalliskokouksen jäsenten ruokasali ja asuinhuoneet».

Barnaven silmissä sumeni. Pétion oli varannut itselleen ja tovereilleen
ensimmäisen kerroksen huoneet ja karkoittanut kuninkaallisen perheen
toiseen.

Mutta nuori kansanedustaja ei virkkanut mitään. Peläten kuningattaren
ensimmäistä liikettä, kun hän näkisi toisen kerroksen huoneet, jotka
Pétion oli määrännyt hänelle ja hänen omaisilleen, Barnave laski
kuninkaallisen lapsen lattialle heti kun he olivat tulleet toiseen
kerrokseen.

»Madame, madame», sanoi nuori prinssi äidilleen, »ystävä Barnave aikoo
poistua!»

»Siinä hän tekee oikein», naurahti kuningatar, joka oli pikaisesti
silmäilyt huoneistoa.

Tähän huoneistoon kuului, kuten olemme jo maininneet, kolme pientä
huonetta, jotka olivat yhteydessä keskenään.

Kuningatar sijoittui ensimmäiseen kuninkaallisen prinsessan kanssa.
Madame Elisabeth valitsi toisen itselleen, kruunun prinssille ja rouva
de Tourzelille. Kuningas otti kolmannen, työhuoneen tapaisen, josta oli
ovi porraskäytävään.

Kuningas oli väsynyt. Ennen illallista hän halusi levähtää tuokion.
Mutta vuode oli niin lyhyt, että minuutin perästä hänen täytyi nousta.
Hän aukaisi oven ja pyysi tuolin.

Herrat de Malden ja de Valory seisoivat jo paikoillaan portaitten
yläpäässä. Herra de Malden, joka oli lähempänä, meni alas ja toi
ruokasalista tuolin.

Ludvig XVI, jonka huoneessa oli jo ennestään yksi tuoli, sovitti de
Maldenin tuoman tuolin edelliseen ja tekaisi siten itselleen sopivan
vuoteen.

»Voi, sire», sanoi de Malden väännellen käsiään ja ravistaen päätänsä,
»aikooko teidän majesteettinne viettää yön tuolla tavoin?»

»Aion tietenkin, hyvä herra», vastasi kuningas.

Sitten hän lisäsi:

»Sitäpaitsi, jos kaikissa korviini tulleissa huudoissa kansani
kurjuudesta on perää, kuinka moni alamaisistani tuntisikaan itsensä
onnelliseksi jos saisi tämän pikku työhuoneen, tämän vuoteen ja nämä
kaksi tuolia omakseen!»

Ja hän ojentautui tälle tilapäiselle vuoteelle, joka oli alkusoittoa
Templen pitkille kärsimyksille.

Hetkeä myöhemmin heidän majesteeteilleen tultiin ilmoittamaan, että
illallinen oli katettu.

Kuningas meni alas ja näki pöydän katetun kuudelle hengelle.

»Miksi nämä kuusi lautasta?» kysyi hän.

»Mutta», vastasi palvelija, »yksi kuninkaalle, yksi kuningattarelle,
yksi madame Elisabethille, yksi kuninkaalliselle prinsessalle, yksi
hänen korkeudelleen kruununprinssille ja yksi herra Pétionille».

»Miksei myöskin yksi herra Barnavelle ja yksi herra
Latour-Maubourgille?» uteli kuningas.

»Heille oli, sire», vastasi palvelija, »mutta herra Barnave otatti ne
pois».

»Ja hän jätti herra Pétionin lautasen?»

»Herra Pétion vaati sen jätettäväksi.»

Samassa ilmestyi oviaukkoon Chartresin kansanedustajan vakava, enemmän
kuin vakava, juhlallinen hahmo.

Kuningas ei ohut häntä huomaavinansakaan, vaan sanoi palvelijalle:

»Minä istun pöytään vain perheeni seurassa, me syömme keskenämme tai
kutsumiemme kanssa, muutoin emme syö ollenkaan.»

»Minä tiesin kyllä», sanoi Pétion, »että teidän majesteettinne oli
unohtanut ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäisen pykälän, mutta
uskoin, että olitte toki edes muistavinanne».

Kuningas ei ollut kuulevinaan Pétionin sanoja, kuten ei ollut
näkevinään koko miestä. Silmien ja kulmakarvojen eleellä hän käski
palvelijan viedä pois Pétionin lautasen.

Palvelija totteli. Pétion poistui raivostuneena.

»Herra de Malden», sanoi kuningas, »sulkekaa ovi, jotta saamme olla
rauhassa, mikäli mahdollista».

Herra de Malden vuorostaan totteli, ja Pétion kuuli, kuinka ovi pantiin
säppiin hänen perässään.

Kuningas sai siis aterioida perheensä keskuudessa.

Molemmat henkivartijat suorittivat palvelijan tehtävät, kuten ennenkin.

Charnyta ei näkynyt. Ellei hän ollutkaan enää palvelija, oli hän yhä
kuningattaren orja.

Mutta oli hetkiä, jolloin tämä kuningatarta totteleva passiivisuus
loukkasi naista. Illallisen aikana Marie-Antoinette kärsimättömänä etsi
silmillään Charnyta. Hän olisi mieluummin nähnyt, että kreivi olisi
ollut tottelematon; sen sijaan tämä oli totellut heti.

Kun kuningas illallisen päätyttyä siirsi tuolinsa noustakseen pöydästä,
aukeni huoneen ovi ja palvelija tuli Barnaven nimessä pyytämään,
että heidän majesteettinsa suvaitsisivat ottaa haltuunsa ensimmäisen
kerroksen huoneet.

Ludvig XVI ja Marie-Antoinette silmäilivät toisiaan. Olisiko
arvokkaampaa hylätä toisen kohtelias tarjous rangaistukseksi
toisen osoittamasta karkeudesta? Se olisi kenties tullut kuninkaan
päätökseksi, mutta silloin kruununprinssi juoksi salonkiin ja huusi:

»Missä on minun ystäväni Barnave?»

Kuningatar seurasi kruununprinssiä ja kuningas kuningatarta.

Barnave ei ollut salongissa.

Salongista kuningatar meni katsomaan huoneita. Niitä oli kolme, kuten
toisessakin kerroksessa.

Komeutta ei ollut voitu harrastaa, mutta siisteyttä kyllä. Kynttilöitä
paloi kuparijaloissa, se on totta, mutta niitä oli runsaasti.

Pari kolme kertaa matkan varrella kuningatar oli huudahtanut, kun oli
sivuutettu joku kaunis, kukkia kasvava puutarha. Kuningattaren huone
oli somistettu kesän ihanimmilla kukilla, avoimista ikkunoista pääsivät
liian väkevät tuoksut haihtumaan. Musliiniuutimet, jotka oli vedetty
ikkunoitten eteen, estivät tunkeilevaa katsetta pääsemästä korkean
naisvangin huoneeseen.

Barnave oli kaiken tämän järjestänyt.

Poloinen kuningatar huoahti; kuutta vuotta varemmin Charny oli pitänyt
kaikesta huolen.

Hienotunteisesti Barnave ei tullut pyytämään kiitosta.

Samoin oli menetellyt Charny.

Kuinka voi vähäpätöisellä maaseutuasianajajalla olla samat herkät
vaistot kuin hovin komeimmalla ja hienostuneimmalla ylimyksellä?

Siinä oli haaveilun aihetta naiselle, vaikka tämä nainen olikin
kuningatar.

Ja kuningatar haaveilikin tästä kummallisesta salaisuudesta osan yötä.

Mutta mitä teki kreivi de Charny sillä välin?

Kuten olemme maininneet, Charny oli kuningattaren viittauksesta
vetäytynyt pois eikä ollut sen koommin näyttäytynyt.

Charny, jota velvollisuus kiinnitti Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten
kohtaloon, oli onnellinen, kun kuningattaren määräys, jonka syitä hän
ei yrittänyt tutkia, salli hänelle lyhyen yksinäisyyden ja harkinnan
hetken.

Kolme viime päivää hän oli elänyt sellaisessa kiireessä, hän oli elänyt
niin sanoaksemme täydellisesti ulkopuolella itseään, hän oli elänyt
niin kiinteästi toisten hyväksi, ettei hänen mieltänsä pahoittanut,
vaikka hän hetkeksi unohtikin toisten huolet ja ryhtyi käsittelemään
omaa tuskaansa.

Charny oli entisten aikojen ylimys ja ennen kaikkea sukuaan rakastava
mies. Hän jumaloi veljiään, joiden isä hän oli ollut pikemminkin kuin
vanhin veli.

Georgesin kuolema oli ollut hänelle suuri suru, mutta hän oli toki
voinut, polvillaan ruumiin ääressä Versaillesin pienessä, synkässä
pihassa, lievittää surunsa kyynelillä, hänelle oli toki jäänyt toinen
veli Isidor, johon hän oli kohdistanut kaiken kiintymyksensä. Isidor
oli tullut, mikäli mahdollista, hänelle vieläkin rakkaammaksi niiden
kolmen neljän kuukauden aikana, jotka olivat edeltäneet hänen lähtöään
ja jolloin nuorukainen oli toiminut hänen ja Andréen välittäjänä.

Olemme koettaneet, ellemme saada ymmärrettäväksi, niin ainakin kertoa
siitä omituisesta salaisuudesta, joka panee eräät sydämet eron aikana
kiintymään toisiinsa sen sijaan että ne vieraantuisivat ja joka saa ne
poissaolon kestäessä ammentamaan uutta elinvoimaa niitä elähdyttävistä
muistoista.

Mitä harvemmin Charny näki Andréeta, sitä enemmän hän ajatteli häntä,
ja ajatella yhä useammin Andréeta merkitsi Charnylle rakastumista.

Kun hän näki Andréen, kun hän oli Andréen lähellä, tunsi
hän yksinkertaisesti seisovansa jääpatsaan vieressä, jonka
vähäisinkin rakkaudensäde panisi sulamaan ja joka pimentoon ja
itseensäsulkeutuneena pelkäsi rakkautta yhtä paljon kuin todellinen
jääpatsas pelkää aurinkoa. Hän oli joutunut katselemaan vaimonsa
raskaita, kylmiä eleitä, kuulemaan hänen vakavaa, hillittyä puhettaan,
näkemään hänen mykkää, verhottua katsettaan, ja tuon eleen, tuon
puheen, tuon katseen takana hän ei ollut nähnyt, tai paremmin sanoen,
ei ollut vaistonnut mitään.

Kaikki oli hänessä valkoista, valjua, himmeää kuin alabasteri, kylmää
ja läpäisemätöntä kuin se.

Sellaiselta — lukuunottamatta eräitä harvoja vilkkaita hetkiä, joita
jotkut ärsyttävät tilanteet olivat aiheuttaneet — oli Andrée hänestä
näyttänyt heidän viimeisinä yhdessäolonsa hetkinä ja varsinkin sinä
iltana, jonka hän oli viettänyt poloisen, nuoren vaimonsa parissa
Coq-Héron-kadun varrella, kun Andrée oli löytänyt ja samalla kadottanut
poikansa.

Mutta heti kun hän loittoni vaimonsa luota, tehosi välimatka
tavallisella voimallaan, se himmensi liian kirkkaat värit, se
tasoitti liian kulmikkaat piirteet. Silloin Andréen raskaat, kylmät
eleet vilkastuivat, silloin Andréen vakava, hillitty puhe muuttui
hopeanheleäksi ja sointuvaksi, silloin Andréen mykkä, verhottu katse
loi pitkien ripsien alta kostean, kaikki nielevän leimahduksen, silloin
hänestä tuntui, että sisäinen tuli lämmitti tuota patsassydäntä ja että
alabasteri-ihon alla hän näki veren kiertävän ja sydämen sykkivän.

Ah, näinä poissaolon ja yksinäisyyden hetkinä Andrée oli kuningattaren
todellinen kilpailija. Näiden öiden kuumeisessa pimeydessä Charny
kuvitteli äkkiä näkevänsä, että hänen huoneensa seinät aukenivat
tai että oviverhoja kohotettiin ja että hänen vuodettaan lähestyi,
käsivarret levitettyinä, huulet sanoja kuiskaten, katse rakkautta
tulvillaan, tuo läpikuultava patsas, jota hänen sielunsa tuli valaisi
ulkoapäin. Silloin hänkin, Charny, levitti käsivartensa, silloin Charny
kutsui tuota lumoavaa näkyä, silloin Charny koetti puristaa tuota
haamua sydäntänsä vasten. Mutta voi, tuo haamu luisui käsistä, hän
syleili tyhjää ja hän siirtyi läähättävästä unesta äkkiä surulliseen,
kylmään todellisuuteen!

Isidor oli siis tullut hänelle rakkaammaksi kuin Georges oli koskaan
ollut. Ja me olemme nähneet, ettei kreivi ollut saanut tuta synkkää
iloa päästä itkemään Isidorin ruumiin ääressä, kuten hän oli saanut
itkeä Georgesin ruumiin ääressä.

Molemmat olivat kaatuneet tuon kohtalokkaan naisen takia, tuon pettäviä
kuiluja täynnä olevan asian puolesta.

Saman naisen takia ja samaan kuiluun hänkin kerran suistuisi.

Kahteen päivään, veljensä kuolemasta saakka, viimeisen kerran
syleiltyään hänen veren kostuttamia vaatteitaan, huulet vieläkin
kosteina uhrin viimeisestä huokauksesta, sen hetken jälkeen, jolloin
herttua oli tuonut hänelle Isidorin vaatteista löydetyt paperit, hän ei
ollut voinut hetkeksikään antautua suurelle surulleen.

Kuningattaren viittaus oli kehoittanut häntä vetäytymään syrjään. Hän
oli sen käsittänyt suosionosoitukseksi ja hyväksynyt sen ilomielin.

Hän oli heti hakenut itselleen sopen, syrjäisen tyyssijan, jossa hän,
valmiina ensimmäisen kutsun saatuaan rientämään kuninkaallisen perheen
avuksi, voisi olla ihan yksin suruineen, yksin kyynelineen.

Hän oli löytänyt ullakkohuoneen samojen portaitten yläpäästä, missä de
Malden ja de Valory vartioivat.

Päästyään yksikseen, suljettuaan oven ja istuuduttuaan pöydän ääreen,
jota valaisi sentapainen kolmisydäminen kuparilamppu, jommoisia yhä
näkee vanhoissa maaseututaloissa, hän otti taskustaan veriset paperit,
hänen veljensä ainoat pyhäinjäännökset.

Otsa käsien tukemana hän oli tuijottanut noihin papereihin, joissa
jatkuivat elävinä poismenneen ajatukset, ja oli antanut pakottavien,
äänettömien kyynelten virrata poskiltaan pöydälle. Syvästi huokaistuaan
hän sitten kohotti päänsä ja aukaisi yhden kirjeen.

Sen oli kirjoittanut Catherine-rukka.

Charny oli jo monet kuukaudet epäillyt, että Isidorilla oli oli suhde
tilanhoitajan tyttäreen, kun Billot oli Varennesissa kertonut sen
kaikki yksityiskohdat, mutta vasta tilanhoitajan kertomuksen jälkeen
hän oli käsittänyt sen suhteen koko kantavuuden.

Sen merkitys tuli yhä selvemmäksi, kun hän luki kirjeen. Silloin hän
näki, että rakastajattaren arvonimen oli äidin arvonimi pyhittänyt,
ja niissä yksinkertaisissa lauseissa, joilla Catherine tulkitsi
rakkautensa, esiintyi naisen elämä, joka sai sovittaa nuoren tytön
hairahduksen.

Charny aukaisi toisen, sitten kolmannen: niissä oli samoja
tulevaisuuden suunnitelmia, samoja onnen toiveita, samoja äidin iloja,
samaa rakastavan pelkoa, samaa kaipuuta, samaa tuskaa, samaa katumusta.

Äkkiä hän huomasi kirjeen, jonka käsiala pani hänet säpsähtämään.

Käsiala oli Andréen.

Kirje oli osoitettu hänelle.

Kirjeeseen oli kiinnitetty nelitaitteinen paperi vahasinetillä, jossa
näkyi Isidorin vaakuna.

Tämä Andréen kirjoittama ja hänelle, Charnylle, osoitettu kirje, joka
oli Isidorin papereitten joukossa, tuntui hänestä niin omituiselta
löydöltä, että hän ensin aukaisi kirjeen liitteen, ennenkuin kävi
käsiksi itse kirjeeseen.

Isidor oli kirjoittanut sen lyijykynällä varmaankin jonkun majatalon
pöydän ääressä sillaikaa kun hänen hevostaan satuloitiin. Siinä oli
seuraavat rivit:

 »Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier
 de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny.
 Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän
 paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se
 kreivittärelle.

 Olen saanut sen huostaani seuraavin ehdoin:

 _Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana,
 palautettakoon kirje kreivittärelle_.

 _Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti,
 kutsuttakoon hän kreivittären luokseen_.

 _Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja
 ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi
 ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää_.

 _Jos kirje joutuu veljeni kreivi de Charnyn huostaan, saa hän
 samalla tämän minun kirjelippuni, ja hän toimii näiden kolmen ehdon
 mukaisesti, kuten hänen herkkä vaistonsa neuvoo häntä tekemään_.

 Minä uskon hänen huostaansa poloisen Catherine Billotin, joka asuu
 minun lapseni kanssa Ville-d'Aurayn kylässä.

 ISIDOR DE CHARNY.»

Ensin kreivi näytti kokonaan syventyneen veljensä kirjeen lukemiseen.
Kyynelet, jotka olivat hetkeksi herenneet, alkoivat jälleen virrata
entisellä voimalla. Sitten hänen itkun sumentama katseensa osui rouva
de Charnyn kirjoittamalle kirjeelle. Hän silmäili sitä kauan, nosti sen
huulilleen, painoi sen sydämelleen, ikäänkuin se olisi voinut ilmaista
tälle sydämelle sisältämänsä salaisuuden, luki kerran jälleen, sitten
toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran veljen kirjeessä mainitut
ehdot.

Ravistaen päätänsä hän sitten virkkoi puoliääneen:

»Minulla ei ole oikeutta aukaista tätä kirjettä, mutta minä rukoilen
häntä sallimaan minun lukea sen...»

Ja ikäänkuin rohkaistakseen itseään pysymään tässä päätöksessä, jota
vähemmän ylevä sydän ei olisi voinut kestää, hän toisti:

»Ei, minä en lue sitä!»

Eikä hän lukenutkaan sitä. Mutta päivä koitti ja yhä hän istui pöydän
ääressä ja ahmi katsein tuota kirjettä, joka oli kostunut hänen
hengityksestään: niin usein hän oli painanut sen huulilleen.

Sitten äkkiä melun keskeltä, joka ilmaisi, että majatalossa oli
ryhdytty lähtövalmistuksiin, kuului de Maldenin ääni, joka kutsui
kreivi de Charnyta.

»Tässä olen», vastasi kreivi.

Ja tungettuaan taskuunsa Isidor-rukan paperit ja suudeltuaan viimeisen
kerran koskemattomaksi jäänyttä kirjettä hän pani sen poveensa ja
poistui nopeasti.

Hän tapasi portailla Barnaven, joka kyseli kuningatarta ja antoi de
Valorylle lähtöä koskevat ohjeet.

Oli helppo huomata, ettei Barnave ollut maannut eikä nukkunut enempää
kuin kreivi Olivier de Charnykaan.

Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja Charny olisi varmaankin
huomannut lemmenkateuden salaman, joka välähti Barnaven silmissä,
kun tämä kuuli hänen tiedustelevan kuningattaren vointia, jos hänen
ajatuksensa olisivat voineet askarrella muissa asioissa kuin kirjeessä,
jota hän paineli sydäntänsä vasten.




VIII

Barnave kunnostautuu


Noustessaan ajoneuvoihin kuningas ja kuningatar huomasivat kummakseen,
ettei heidän ympärillään ollut, heidän lähtöään katsomassa, muita kuin
kaupungin asukkaita ja saattueena vain ratsuväkeä.

Se oli uusi todistus Barnaven huomaavaisuudesta. Hän tiesi, että
eilen, kun oli ollut pakko kulkea käymäjalkaa, kuningatar oli kärsinyt
kuumuudesta, pölystä, hyönteisistä, väentungoksesta, uhkauksista, joita
oli syydetty hänen henkivartijoitaan ja uskollisia palvelijoitaan
kohtaan, näiden osoittaessa hänelle viimeistä palvelustaan. Barnave
oli sanonut saaneensa kuulla tietoja maahanhyökkäyksestä: markiisi
de Bouillé oli muka samonnut Ranskan alueelle viidenkymmenentuhannen
itävaltalaisen etunenässä. Häntä vastaan täytyi jokaisen miehen, jolla
oli pyssy, viikate, keihäs, ase mikä tahansa, nousta, ja koko kansa oli
noudattanut tätä kutsua ja pyörtänyt takaisin.

Ranskassa vihattiin siihen aikaan ulkomaalaisia, vihattiin niin
syvästi, että se viha ulottui kuninkaaseen ja kuningattareen saakka,
kuningattareen, jonka suurin rikos olikin hänen ulkomaalaisuutensa.

Marie-Antoinette arvasi, mistä johtui tämä uusi hyvätyö. Sanomme
_hyvätyö_, sillä se sana ei ole liioittelua. Hän kiitti Barnavea
katseella.

Vaunuihin astuessaan hän etsi katseellaan Charnyn katsetta. Charny
oli jo istuimellaan. Mutta sensijaan että olisi sijoittunut keskelle,
kuten eilen, hän oli itsepintaisena halunnut luovuttaa de Maldenille
tämän paikan, joka oli vähemmän vaarallinen kuin se, jolla tämä
uskollinen henkivartija oli siihen asti istunut. Charny toivoi, että
haavoittuminen sallisi hänen aukaista kreivittären kirjeen, joka poltti
hänen sydäntään.

Hän ei siis huomannut kuningattaren etsivää katsetta.

Kuningatar huoahti raskaasti.

Barnave kuuli sen.

Huolestuneena saamaan selville, mitä tuo huoahdus merkitsi, nuori mies
pysähtyi vaunujen astinlaudalle.

»Madame», sanoi hän, »huomasin eilen, että teillä oli hyvin ahdasta
näissä berliniläis-vaunuissa. Jos yksi matkustaja jäisi pois, tulisi
teille väljempää... Jos haluatte, nousen saattovaunuihin herra de
Latour-Maubourgin kanssa tai seuraan teitä ratsain.»

Tehdessään tämän tarjouksen Barnave olisi antanut puolet elinpäivistään
hänellä ei ollut niitä enää monta jälellä — jos tämä tarjous
evättäisiin.

Se evättiin.

»Ei», sanoi kuningatar, »jääkää te meidän seuraamme».

Samassa kruununprinssi ojensi pikku kätensä pidättääkseen nuoren
kansanedustajan ja sanoi:

»Hyvä ystävä Barnave, ystävä Barnave, sinä et saa lähteä, minä en
tahdo!»

Säteilevänä Barnave istuutui entiselle paikalleen. Tuskin hän oli
istuutunut, kun kruununprinssi siirtyi kuningattaren polvilta hänen
polvilleen.

Päästäessään kruununprinssin liukumaan käsistään kuningatar suuteli
häntä molemmille poskille.

Hänen huultensa kostea jälki jäi lapsen sametinhienolle hipiälle.
Barnave katseli tätä äidillisen suudelman jälkeä niinkuin Tantalos
lienee katsellut hedelmiä, jotka riippuivat hänen päänsä päällä.

»Madame», sanoi hän kuningattarelle, »suoko teidän majesteettinne
minulle ilon suudella korkeata prinssiä, joka ikäistensä erehtymätöntä
vaistoa noudattaen haluaa sanoa minua ystäväkseen?»

Kuningatar nyökäytti päätänsä ja hymyili.

Barnaven huulet painuivat kuningattaren huulten jäljille niin tulisina,
että lapsi pelästyneenä parahti.

Kuningattarelta ei jäänyt huomaamatta ainoakaan pikku seikka siitä
leikistä, jossa Barnave menettäisi päänsä. Ehkei hänkään ollut nukkunut
enempää kuin Barnave tai Charny; ehkä se vilkkaus, joka antoi eloa
hänen silmiinsä, johtui sisäisestä kuumeesta, joka poltti häntä. Mutta
hänen purppuraiset huulensa, hänen miltei huomaamattomasti ruusuiset
poskensa tekivät hänestä sen vaarallisen seireenin, joka yhdellä
suortuvallaan voi johtaa palvojansa kuiluun.

Barnaven varokeinot saivat aikaan, että nyt edettiin kahdeksan
kilometriä tunnissa.

Château-Thierryyn pysähdyttiin päivälliselle.

Talo, johon pysähdyttiin, oli joen varrella, ihanalla paikalla ja
kuului eräälle rikkaalle puukauppiattarelle. Tämä ei ollut odottanut,
että hänen talonsa valittaisiin, vaan oli edellisenä iltana, saatuaan
kuulla, että kuninkaallinen perhe matkustaisi Château-Thierryn
kautta, lähettänyt yhden palvelijoistaan tarjoamaan herroille
kansalliskokouksen läheteille taloaan kuninkaan ja kuningattaren
olinpaikaksi.

Tarjous oli hyväksytty.

Kun vaunut pysähtyivät, ilmaisi palvelijoitten keskenäinen kilpailu
tykkänään toisenlaista vastaanottoa kuin mihin korkeat vangit olivat
saaneet alistua eilen Dormansin majatalossa. Kuningatar, kuningas,
madame Elisabeth, rouva de Tourzel ja molemmat lapset opastettiin kukin
omaan huoneeseensa, missä kaikki oli pantu kuntoon, jotta jokainen
voisi siistitä itsensä mahdollisimman huolellisesti.

Pariisista lähdettyään kuningatar ei ollut tavannut sellaista
huomaavaisuutta. Naisen kaikkein herkimpiä tottumuksia tällainen
ylimyksellinen huomaavaisuus oli omiaan hivelemään, ja
Marie-Antoinette, joka alkoi pitää arvossa moista huolehtimista,
kutsutti luoksensa talon kelpo emännän voidakseen kiittää häntä.

Hetken perästä astui huoneeseen neljänkymmenen ikäinen, vielä verevä
nainen, joka oli puettu äärettömän yksinkertaisesti. Hän oli siihen
asti vaatimattomasti pysytellyt loitolla niistä, jotka hän oli ottanut
suojiinsa.

»Tekö, madame, olette tämän talon emäntä?» kysyi kuningatar.

»Voi, madame», huudahti tuo kelpo nainen ratketen itkemään, »kaikkialla
minne teidän majesteettinne suvaitsee pysähtyä ja mitä taloa te
läsnäolollanne kunnioitatte, kaikkialla missä kuningatar liikkuu,
siellä kuningatar on valtiatar!»

Marie-Antoinette silmäili ympärilleen, todetakseen, että he olivat
kahdenkesken.

Huomattuaan, ettei kukaan voinut nähdä tai kuulla heitä, hän tarttui
emännän käteen, veti hänet lähelleen, syleili häntä kuin parasta
ystäväänsä ja sanoi:

»Jos te harrastatte turvallisuuttamme ja jos hiukankin välitätte omasta
rauhastanne, niin tyyntykää ja hillitkää tuskanosoituksianne, sillä
jos saataisiin selville, mikä niihin on syynä, tulisivat ne teille
kohtalokkaiksi. Teidän täytyy käsittää, että tuskamme vain yltyisi, jos
teille sattuisi jotakin epämiellyttävää? Me tapaamme kenties toisemme
joskus. Malttakaa siis mielenne ja pysykää ystävänäni, jonka tapaaminen
nykyisin on niin harvinaista ja kallisarvoista.» [Olemme jäljentäneet
Marie-Antoinetten omat sanat sen mukaan mitä on kertonut muuan niistä
henkivartijoista, jotka valmistelivat Varennesin pakoa ja seurasivat
kuningasta tälle matkalle.]

Päivällisen jälkeen lähdettiin heti matkalle. Helle oli rasittava.
Kuningas, joka oli huomannut, että madame Elisabeth, nääntymäisillään
väsymyksestä, antoi päänsä vaipua rinnalle, vaati, että prinsessa
tulisi istumaan hänen paikalleen vaunujen perälle, kunnes saavuttaisiin
Meauxiin, missä päästäisiin levolle. Kuninkaan nimenomaisesta käskystä
madame Elisabeth lopulta suostui.

Pétion oli kuullut tämän kiistelyn, muttei ollut liikahtanutkaan.

Barnave oli punehtunut häpeästä ja peittänyt kasvot käsillään, mutta
sormiensa raosta hän huomasi kuningattaren alakuloisen hymyn.

Tunnin kuluttua madame Elisabethin väsymys kävi niin ylivoimaiseksi,
että nukkui kokonaan ja hänessä sammui tietoisuus niin täydellisesti,
että hänen kaunis enkelin päänsä, kallistuttuaan ensin vasemmalle,
sitten oikealle, lopulta nojasi Pétionin olkapäähän.

Se se joka sai Chartresin edustajan mainitsemaan julkaisemattomassa
matkakertomuksessaan, että madame Elisabeth, tuo pyhimys, oli
rakastunut häneen ja painaessaan hetkeksi päänsä hänen olkapäätänsä
vasten _antautui viettinsä valtaan_.

Kellon käydessä neljättä saavuttiin Meauxiin ja pysähdyttiin
piispan palatsin eteen. Siinä palatsissa oli asunut Bossuet ja
kahdeksankymmentäseitsemän vuotta varemmin yleisen historian tutkielman
tekijä oli siinä palatsissa kuollut.

Palatsissa asui tällöin perustuslaillinen ja valan vannonut piispa. Se
huomattiin myöhemmin tavasta, jolla hän otti kuninkaallisen perheen
vastaan.

Mutta toistaiseksi kuningattareen koski vain sen rakennuksen synkkä
ulkoasu, johon hän oli astumaisillaan. Ei mikään ruhtinaallinen tai
kirkollinen palatsi olisi voinut alakuloisuudellaan olla sopivampi
tarjoamaan suojaa sille ylevälle onnettomuudelle, joka joutuisi
siinä viettämään yhden yön. Se ei ollut kuin Versailles, missä
suuruus on komea. Täällä suuruus oli yksinkertainen. Leveä, viettävä,
tiilillä kivetty käytävä vei asuinhuoneihin, ja nämä asuinhuoneet
olivat puutarhan puolella, joka nojautui kaupungin muureihin. Tästä
puutarhasta kohosi kaikkea vallitsevana kirkon torni, joka oli
kauttaaltaan murattiköynnösten peitossa. Siitä vei rautatammien
reunaama käytävä työhuoneeseen, mistä Meauxin kaunopuheinen piispa
tuolloin-tällöin sinkosi maailmalle synkät huutonsa, jotka ennustivat
kuningaskuntien tuhoa.

Kuningatar silmäili tätä synkkää rakennusta ja huomattuaan sen
sopivan hänen omaan mielialaansa hän pälyili ympärilleen löytääkseen
käsivarren, johon nojaisi lähteäkseen palatsia tarkastamaan.

Vain Barnave oli saapuvilla.

Kuningatar hymyili.

»Tarjotkaa minulle käsivartenne, hyvä herra», sanoi hän, »ja opastakaa
minua tässä vanhassa palatsissa. Minä en uskalla mennä sinne yksin,
pelkään kuulevani sen käytävissä kajahtelevan sen suuren äänen, joka
kerran pani koko kristikunnan säpsähtämään, huudon, joka sanoi: 'Mada-
me kuolee! Madame on kuollut!'»

Barnave tuli nopeasti lähemmäksi ja tarjosi kuningattarelle
käsivartensa kunnioittavin ja samalla kiihkein elein.

Mutta kuningatar silmäili vielä kerran ympärilleen. Charnyn poissaolo
huolestutti häntä.

Barnave, joka näki kaikki, huomasi tuon silmäyksen.

»Kuningatar haluaa jotakin?» kysyi hän.

»Niin, haluan tietää, missä kuningas on», vastasi Marie Antoinette.

»Hän on suvainnut ottaa vastaan herra Pétionin», sanoi Barnave, »ja
keskustelee nyt hänen kanssansa».

Kuningatar näytti tyytyväisiltä.

Sitten, ikäänkuin olisi tuntenut tarvetta päästä irti omista
ajatuksistaan, hän sanoi:

»Tulkaa.»

Ja hän lähti Barnaven kanssa tarkastamaan piispan palatsin huoneita.

Olisi voinut sanoa, että hän pakeni, seuraten mielialansa luomaa
häälyvää varjoa, katsomatta eteensä tai taaksensa.

Suuren saarnamiehen makuuhuoneessa hän vasta pysähtyi, miltei
läähättäen.

Sattumalta hän joutui tällöin erään naishenkilön muotokuvan eteen.

Hän kohotti katseensa koneellisesti ja luki kehyksistä sanat: _Madame
Henriette_.

Hän säpsähti.

Tämän säpsähdyksen Barnave tunsi, muttei käsittänyt sen merkitystä.

»Teidän majesteettinne on sairas?» kysyi hän.

»En, en», sanoi kuningatar, »mutta tuo muotokuva... madame Henriette...»

Barnave arvasi, mitä tämän nais-poloisen sydämessä liikkui.

»Niin», virkkoi hän, »vallan oikein, madame Henriette, mutta Englannin
madame Henriette, ei onnettoman Kaarlo ensimmäisen leski, vaan
huolettoman Orleansin Filipin puoliso, ei se, joka luuli kuolevansa
Louvren kylmyyteen, vaan se, joka kuoli Saint-Cloudissa myrkytykseen ja
joka kuollessaan lähetti Bossuetille sormuksensa...»

Hetken emmittyään hän jatkoi:

»Mieluummin näkisin tuon olevan sen toisen muotokuvan.»

»Miksi?» kysyi Marie-Antoinette.

»Koska on suita, jotka yksin uskaltavat antaa eräitä neuvoja, ja
sellaisia ovat etenkin suut, jotka kuolema on sulkenut.»

»Ettekö tahtoisi sanoa minulle, hyvä herra, mitä minulle neuvoisi
Kaarlo-kuninkaan lesken suu?» kysyi kuningatar.

»Jos teidän majesteettinne käskee, niin koetan», vastasi Barnave.

»Koettakaa siis.»

»'Voi, rakas sisar', sanoisi teille se suu, ’ettekö huomaa, mikä
yhtäläisyys on meidän kohtaloissamme? Minä tulin Ranskasta, kuten
te Itävallasta, minä olin englantilaisille muukalainen, kuten te
olette muukalainen Ranskalle. Olisin voinut antaa mielettömälle
miehelleni hyviä neuvoja, mutta minä olin vaiti tai annoin huonoja.
Sen sijaan että olisin liittänyt hänet kansaan tai kansan häneen,
minä yllytin häntä sotaan: Minä neuvoin häntä marssimaan Lontoota
vastaan irlantilaisten protestanttien kanssa. Minä en ainoastaan ollut
kirjeenvaihdossa Englannin vihollisen kanssa, vaan käväisin kahdesti.
Ranskassa tuodakseni Englantiin ulkomaalaista sotaväkeä. Ja...'»

Barnave vaikeni.

»Jatkakaa», kehoitti kuningatar, kulmakarvat kurtussa ja huulet supussa.

»Miksi jatkaisin, madame?» sanoi nuori puhuja ravistaen alakuloisena
päätänsä. »Te tunnette yhtä hyvin kuin minäkin sen verisen historian
lopun...»

»Niin, minä siis jatkan ja sanon teille, mitä madame Henrietten
muotokuva kertoisi minulle, jotta te voisitte sanoa minulle,
olenko erehtynyt. No niin, skotlantilaiset pettivät kuninkaansa ja
myivät hänet. Kuningas vangittiin juuri silloin kun hän haaveili
Ranskan-matkasta. Muuan räätäli tuli pidättämään hänet, muuan
teurastaja vei hänet vankilaan, muuan kuorma-ajuri puhdisti
kamarin, jonka tuli tuomita hänet, muuan olutkauppias oli oikeuden
puheenjohtajana ja jottei mitään puuttuisi tästä inhoittavasta
tuomiosta ja tämän väärän oikeudenkäynnin tarkastuksesta, kun
se esitettiin ylimmäiselle tuomarille, joka tarkastaa kaikki
oikeudenpäätökset, katkaisi muuan naamioitu teloittaja uhrin kaulan.
Tämän kaiken madame Henrietten muotokuva kertoisi minulle, eikö niin?
Ah, hyvä Jumala, sen kaiken tiedän yhtä hyvin kuin kuka tahansa!
Tiedän sen sitäkin paremmin, kun mitään ei puutu kohtaloittemme
samanlaisuudesta. Meilläkin on esikaupunkilainen olutkauppias, mutta
hänen nimensä on Santerre eikä Cromwell, meilläkin on teurastaja; mutta
hänen nimensä ei ole Harrison, vaan... Legendre, luullakseni meilläkin
on kuorma-ajuri, mutta hänen nimensä ei ole Pridge, vaan... ah, hänen
nimeään en tiedä! Se mies on niin vähäpätöinen, etten tiedä edes hänen
nimeään... ette tekään, olen siitä varma. Mutta kysykää häneltä, hän
sanoo sen teille. Se on sama mies, joka johtaa saattojoukkoamme,
talonpoika, häijyläinen, mielipuoli, mikä tahansa! No niin, tämän
kertoisi minulle madame Henrietten muotokuva.»

»Entä mitä te vastaisitte hänelle?»

»Minä vastaisin hänelle: 'Rakas prinsessarukka, te ette anna neuvoja,
te pidätte historiallisen luennon. Historian luento on pidetty, minä
odotan neuvoja.'»

»Ah, niitä neuvoja, madame», sanoi Barnave, »ellette kieltäytyisi niitä
noudattamasta, antaisivat teille eivät ainoastaan vainajat vaan myöskin
elävät!»

»Vainajat tai elävät, puhukoot ne, joiden tulee puhua. Jos neuvot ovat
hyviä, kuka tietää, vaikka niitä noudatettaisiinkin?»

»Hyvä Jumala, madame, vainajilla ja elävillä on annettava teille vain
yksi neuvo!»

»Mikä se on?»

»Että te opettaisitte kansan rakastamaan teitä.»

»Teidän kansaanne ei ole helppo opettaa rakastamaan!»

»Voi, madame, tämä kansa on enemmän teidän kuin minun!

Sitä todistaa se seikka, että Ranskaan saapuessanne se kansa jumaloi
teitä.»

»Oh, herra, te puhutte hauraasta asiasta: kansansuosiosta!»

»Madame, madame!» sanoi Barnave, »jos minä tuntematon, hämärän
alkuperän lapsi, olen saavuttanut sen suosion, kuinka paljoa helpompaa
teidän on se säilyttää tai kuinka helppoa teidän on valloittaa se
takaisin! Mutta ei», jatkoi Barnave vilkastuen, »ei, teidän asianne,
kuninkuuden asia, kaikkein pyhin, suurin asia, kenelle olette sen
uskonut? Keiden ääni, keiden käsivarret ovat sitä puolustaneet? Ei
milloinkaan ole nähty sellaista tietämättömyyttä olevista oloista, ei
milloinkaan ole niin tyystin unohdettu Ranskan henkeä! Oh, katsokaas,
minä olen ottanut tehtäväkseni auttaa teitä siihen ainoaan päämäärään,
minä, joka nyt katselen teitä, puhun teille, kuinka monesti, hyvä
jumala, olenkaan ollut valmis tarjoutumaan teille... uhrautumaan...»

»Vaiti!» sanoi kuningatar. »Tänne tullaan. Me keskustelemme kaikesta
tästä myöhemmin, herra Barnave. Haluan tavata teidät jälleen, kuunnella
teitä, noudattaa neuvojanne!»

»Voi, madame, madame!» huudahti Barnave haltioissaan.

»Vaiti!» varoitti kuningatar toistamiseen.

»Illallinen on katettu, teidän majesteettinne», ilmoitti kynnykseltä
palvelija, jonka askelten ääni oli kuulunut käytävästä.

Mentiin ruokasaliin. Kuningas saapui sinne toisesta ovesta. Hän oli
keskustellut Pétionin kanssa koko sen ajan, jonka kuningatar oli
puhellut Barnaven kanssa, ja hän näytti hyvin kiihtyneeltä.

Molemmat henkivartijat seisoivat valmiina palvelemaan heidän
majesteettejaan ruokapöydässä.

Charny pysytteli loitompana ikkunakomerossa.

Kuningas silmäili ympärilleen ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin hän
oli omaistensa, henkivartijain ja kreivin parissa, hän sanoi:

»Hyvät herrat, illallisen jälkeen minun täytyy saada puhella kanssanne.
Seuratkaa minua silloin huoneeseeni.»

Kaikki kolme upseeria kumarsivat.

Ateria aloitettiin totuttuun tapaan.

Mutta vaikka pöytä oli katettu kuningaskunnan ensiarvoisen piispan
taloon, oli se varustettu tänä iltana Meauxissa yhtä huonosti kuin se
oli hyvin varustettu aamupäivällä Château-Thierryssä.

Kuninkaalla oli, kuten aina, hyvä ruokahalu ja hän söi paljon huonosta
kestityksestä huolimatta. Kuningatar söi vain kaksi tuoretta kananmunaa.

Eilisestä alkaen kruununprinssi, joka oli hieman sairas, oli pyydellyt
viinirypäleitä, mutta lapsi-parka ei elellyt enää niitä aikoja, jolloin
hänen pienimmätkin halunsa oli tyydytetty. Eilisestä alkaen kaikki,
joilta hän oli kysynyt, olivat vastanneet hänelle: »Ei ole» tai »Ei
löydetä mistään».

Ja kuitenkin hän oli matkan varrella nähnyt isojen talonpoikais-lasten
syövän viinirypäleterttuja, joita ne olivat käyneet poimimassa metsistä.

Pikku rukka oli silloin kadehtinut noita isoja lapsia, joilla oli
vaaleat hiukset ja ruusuiset posket ja joiden ei tarvinnut anella
viinirypäleitä ja jotka, kun heidän teki niitä mieli, voivat itse niitä
poimia tuntien tarkoin rinteet, joissa viiniköynnökset kasvoivat,
niinkuin pikku linnut tuntevat niityt, missä kukkivat nauris ja hamppu.

Kuningatarta oli syvästi surettanut, kun hän ei ollut voinut tyydyttää
tuota lapsen halua, ja kun lapsi kieltäytyi nauttimasta, mitä hänelle
tarjottiin, ja vaati jälleen viinirypäleitä, kyyneltyivät voimattoman
äidin silmät.

Hän etsi katseillaan henkilöä, jota voisi puhutella, ja huomasi
Charnyn, joka seisoi paikallaan mykkänä, liikkumattomana.

Hän viittasi tätä tulemaan lähemmäksi, viittasi kerran, toistamiseen,
mutta Charny oli omissa mietteissään eikä huomannut kuningattaren
viittauksia.

Silloin kuningatar sanoi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:

»Herra kreivi de Charny!»

Charny säpsähti, kuin unesta havahtuen, ja astui askelen kiiruhtaakseen
kuningattaren luo.

Mutta silloin aukeni ovi ja Barnave astui sisälle kädessä lautasellinen
viinirypäleitä.

»Kuningatar suokoon anteeksi», sanoi hän, »että tulen näin kutsumatta,
ja toivon kuninkaankin hyväntahtoisesti antavan minulle anteeksi, mutta
päivän kuluessa olen herra kruununprinssin kuullut monesti pyytävän
viinirypäleitä. Löysin tämän lautasellisen piispan pöydältä, otin sen
ja toin tänne.»

Sillävälin Charny oli lähestynyt kuningatarta, mutta tämä ei antanut
hänelle aikaa tulla lähemmäksi, vaan sanoi:

»Kiitos, herra kreivi, mutta herra Barnave on arvannut, mitä minä
halusin, enkä minä tarvitse nyt enää mitään.»

Charny kumarsi ja vastaamatta sanaakaan palasi entiselle paikalleen.

»Kiitos, ystävä Barnave», sanoi nuori kruununprinssi...

»Herra Barnave», virkkoi kuningas, »päivällisemme ei ole hyvä, mutta
jos haluatte istua pöytään, teette kuningattarelle ja minulle mieliksi».

»Sire», vastasi Barnave, »kuninkaan kutsu on käsky. Minne teidän
majesteettinne suo minun istua?»

»Kuningattaren ja kruununprinssin väliin», sanoi kuningas.

Barnave istuutui, hulluna rakkaudesta ja ylpeydestä.

Charny katseli tätä kohtausta eikä pieninkään lemmenkateuden
värähdys lähtenyt hänen sydämestään suoniin. Mutta silmätessään
sitä perhos-rukkaa, joka sekin tulisi kärventymään kuninkaallisessa
paisteessa, hän tuumi itsekseen:

— Jälleen yksi, joka tuhoutuu. Sääli, sillä tuo on sentään monia muita
parempi.

Sitten hän palasi hellittämättömään ajatukseensa:

— Kirje, kirje — mutisi hän, — mitä siinä kirjeessä voi olla?




IX

Golgata


Illallisen jälkeen kaikki kolme upseeria noudattivat saamaansa
määräystä ja nousivat kuninkaan huoneeseen.

Kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de Tourzel olivat
omissa huoneissaan — kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth olivat
läsnä.

Kun nuoret miehet olivat astuneet sisälle, sanoi kuningas:

»Herra de Charny, suvaitkaa sulkea ovi, jottei kukaan pääse meitä
häiritsemään. Minulla on ilmoitettavana teille jotakin tuiki
tähdellistä. Eilen, hyvät herrat, kun olimme Dormansissa, herra
Pétion ehdotti minulle, että te pakenisitte valepukuisina. Mutta
kuningatar ja minä vastustimme ehdotusta, sillä me pelkäsimme siinä
piilevän ansan ja että teidät tahdottiin lähettää luotamme, jotta
teidät sitten surmattaisiin tai luovutettaisiin jossakin maankolkassa
sotilaskomitealle, joka tuomitsisi teidät ammuttaviksi suomatta
teille minkäänlaista avunmahdollisuutta. Kuningatar ja minä siis
epäsimme ehdotuksen, mutta tänään herra Pétion palasi samaan asiaan
sitoutuen kansanedustaja-sanallaan vastaamaan puheistaan, ja minä pidän
velvollisuutenani kertoa teille, mitä hän pelkää ja ehdottaa.»

»Sire», keskeytti Charny, »ennenkuin teidän majesteettinne menee
pitemmälle — enkä minä puhu ainoastaan omasta puolestani, vaan
luulen tulkitsevani myöskin näiden herrojen tunteet — ennenkuin
teidän majesteettinne menee pitemmälle, suotteko meille erään
suosionosoituksen?»

»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI, »teidän uhraavaisuutenne
kuningattaren ja minun hyväkseni on vaarantanut henkenne kolmen viime
päivän aikana. Kolmena päivänä on teitä joka hetki uhannut mitä julmin
kuolema. Joka hetki olette saaneet osanne meitä kohdanneesta häpeästä,
meihin syydetyistä solvauksista. Hyvät herrat, teillä on oikeus, ei
ainoastaan pyytää suosionosoitusta, vaan esittää toivomuksenne, ja
ellei toivomustanne heti täytetä, johtuu se siitä, että se ylittää
kuningattaren ja minun voimani.»

»No niin, sire», sanoi Charny, »me pyydämme nöyrästi, mutta tiukasti
teidän majesteetiltanne, että mitä tahansa herrat kansanedustajat
ovatkin meidän suhteemme ehdottaneet, meille jäisi oikeus hyväksyä tai
evätä ne ehdotukset».

»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »annan teille kunniasanani, etten
pakota teitä mihinkään; mitä te haluatte, se tapahtukoon.»

»Silloin, sire», sanoi Charny, »me lisäämme: kiitollisina».

Kuningatar silmäili kummissaan Charnyta. Hän ei käsittänyt sitä yltyvää
välinpitämättömyyttä, jonka hän oli huomannut tuossa itsepintaisen
lujatahtoisessa luonteessa, joka ei hetkeksikään ollut väistynyt siitä,
mitä hän piti velvollisuutenaan.

Hän ei vastannut, vaan antoi kuninkaan jatkaa keskustelua.

»Nyt kun teillä on vapaa valinta», sanoi kuningas, »esitän teille herra
Pétionin omat sanat: 'Sire, Pariisiin tultuamme ei mikään takaa teitä
seuranneitten kolmen upseerin turvallisuutta. En minä, ei Barnave eikä
Latour-Maubourg voi vastata heidän hengestään, emme edes oman henkemme
uhalla, ja heidän verensä on jo ennakolta uhrattu kansalle.'»

Charny silmäili kahta toveriaan; halveksiva hymy väikkyi näiden
huulilla.

»No, sire», sanoi Charny, »entä sitten?»

»Herra Pétion ehdottaa seuraavaa: hän hankkii teille kansalliskaartin
univormut, aukaisuttaa tänä yönä piispan palatsin ovet ja päästää
teidät pakenemaan kunkin taholleen.»

Charny neuvotteli jälleen toveriensa kanssa; sama hymy vastasi hänelle.

»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »elämämme on pyhitetty teidän
majesteeteillenne. Suvaitkaa hyväksyä se kunnianosoitus. Meidän on
helpompi kuolla edestänne kuin erota teistä. Suokaa meille siis
se suosionosoitus, että kohtelette meitä samoin huomenna kuin
eilenkin, emme pyydä enempää emmekä vähempää. Koko hovistanne, koko
armeijastanne, kaikista kaarteistanne teille jää kolme uskollista
sydäntä. Älkää riistäkö heiltä sitä ainoaa kunniaa, jota heidän
kunnianhimonsa kaipaa, saada pysyä uskollisina loppuun asti.»

»Hyvä on, herrat», sanoi kuningatar, »me hyväksymme, mutta te
käsitätte, että tästä hetkestä alkaen kaikki olkoon meille yhteistä.
Te ette ole enää palvelijoita, vaan ystäviä, veljiä. Minä en kysy
nimiänne, sillä minä tiedän ne, mutta» ja kuningatar otti taskustaan
pienen vahataulun — »mutta sanokaa meille isänne, äitinne, veljienne,
siskojenne nimet. Voi käydä; että kadotamme teidät, vaikkemme itse
sortuisikaan. Silloin tulee minun tehtäväkseni ilmoittaa niille
rakkaille olennoille heitä kohdannut suru ja huojentaa heidän
taakkaansa, mikäli se on meidän vallassamme... Kas niin, herra de
Malden, kas niin, herra de Valory, sanokaa rohkeasti kuoleman varalta
me olemme kaikin niin lähellä sitä tosiasiaa, ettemme saa väistää sitä
sanaa — ketkä ovat ne omaiset tai ystävät, jotka meille jätätte?»

Herra de Malden mainitsi äitinsä, sairaan vanhuksen, joka asui pienellä
maatilalla lähellä Bloisia. Herra de Valory mainitsi sisarensa, nuoren
orpotytön, joka oli oppilaana Soissonsin luostarissa.

Nämä kaksi miestä olivat lujatahtoisia, rohkeita luonteita ja
kuitenkin, kun kuningatar kirjoitti tauluunsa rouva de Maldenin ja
neiti de Valoryn nimet ja osoitteet, molemmat yrittivät turhaan
pidättää kyyneliään.

Kuningattaren täytyi niinikään keskeyttää kirjoittamisensa ottaakseen
esille nenäliinan ja pyyhkiäkseen silmiään.

Kun hän oli kirjoittanut loppuun, sanoi hän Charnylle: »Ah, herra
kreivi, tiedän, ettei teillä ole ketään esitettävänä, isänne ja äitinne
ovat kuolleet ja molemmat veljenne...»

Kuningatar ei voinut jatkaa.

»Molemmilla veljilläni on ollut kunnia kaatua teidän majesteettinne
puolesta», täydensi Charny. »Mutta jälkimäinen on jättänyt poloisen
lapsen, jonka hän uskoo minun huostaani eräänlaisen testamentin
välityksellä, joka löydettiin hänen vaatteistaan. Tämän nuoren
tytön hän on riistänyt perheeltä, jolta tyttö ei voi toivoa
anteeksiantoa. Niin kauan kuin minä elän, ei häneltä eikä hänen
lapseltaan puutu mitään. Teidän majesteettinne mainitsi äsken
tavanomaisella ihmeellisellä rohkeudellaan, että me olemme kaikki
lähellä kuolemaa. Jos kuolema minut tapaa, jäävät tyttö-rukka ja hänen
lapsensa turvattomiksi. Madame, suvaitkaa merkitä tauluunne erään
poloisen talonpoikais-tytön nimi ja jos minulla tovereineni on onni
kuolla korkean isäntäni ja ylevän valtiattareni puolesta, ulottakaa
ystävällisyytenne Catherine Billotiin ja hänen lapseensa. Heidät löytää
pienestä Ville-d'Avrayn kylästä.»

Kuvitella Charny kuolevaksi, kuten hänen veljensäkin olivat kuolleet,
oli varmaankin liian julma näky Marie-Antoinetten mielikuvitukselle,
sillä hän pudotti taulut kädestään, horjahti taaksepäin ja vaipui
nojatuoliin.

Molemmat henkivartijat riensivät hänen lähelleen. Sillaikaa Charny otti
lattialta kuninkaalliset taulut, kirjoitti niihin Catherine Billotin
nimen ja osoitteen ja pani ne sitten takan reunalle.

Kuningatar ponnistautui tyyneksi.

Nuoret miehet oivalsivat, että sellaisen mielenliikutuksen jälkeen
kuningatar halusi olla yksin, ja valmistautuivat lähtemään.

Mutta kuningatar ojensi heille kätensä ja sanoi:

»Hyvät herrat, toivoakseni ette lähde suutelematta kättäni?»

Molemmat henkivartijat lähestyivät samassa järjestyksessä; missä olivat
maininneet omaistensa nimet ja osoitteet, de Malden ensin, sitten de
Valory.

Charny lähestyi viimeisenä. Kuningattaren käsi värisi, kun hän odotti
suudelmaa, jonka takia hän varmaankin oli tarjonnut molemmat edelliset.

Mutta tuskin kreivin huulet koskettivat tuota kaunista kättä, kun
hänestä tuntui — hän muisti Andréen kirjeen, joka oli hänen povellaan —
että oli pyhänhäväistystä koskettaa huulillaan kuningattaren kättä.

Marie-Antoinettelta pääsi huoahdus, joka muistutti voihkaisua.
Milloinkaan hän ei ollut tuntenut selvemmin kuin tästä suudelmasta,
mikä kuilu oli päivä päivältä, tunti toiselta, voisi sanoa minuutti
minuutilta, avautumassa hänen ja hänen rakastajansa välille.

Seuraavana aamuna, lähdön hetkellä, herrat de Latour-Maubourg ja
Barnave, jotka varmaankaan eivät tienneet, mitä edellisenä iltana oli
tapahtunut kuninkaan ja hänen kolmen upseerinsa välillä, uudistivat
ehdotuksensa, että nuoret miehet pukeutuisivat kansalliskaartilaisiksi.
Mutta nämä kieltäytyivät ja sanoivat, että heidän paikkansa oli
kuninkaan vaunujen etuistuimella ja etteivät he halunneet pitää muuta
pukua kuin minkä kuningas oli heille määrännyt.

Silloin Barnave käski kiinnittää laudan etuistuimen kummallekin
puolelle, jotta kaksi sotamiestä voisi sillä laudalla seisten suojella,
mikäli mahdollista, näitä kuninkaan itsepintaisia palvelijoita.

Kello kymmenen aamupäivällä lähdettiin Meauxista. Oltiin tulossa
Pariisiin, josta oli oltu poissa viisi päivää.

Viisi päivää! Mikä täyttämätön kuilu oli auennut näinä viitenä päivänä?

Meauxista oli tuskin ehditty viiden kilometrin päähän, kun saattue
muuttui entistäkin uhkaavammaksi.

Pariisin lähitienoon koko asujamisto oli liikkeellä. Barnave oli
käskenyt hevosmiesten ajaa ravia, mutta Clayen kansalliskaarti sulki
tien ja pani pistimet tanaan.

Olisi ollut varomatonta yrittää murtautua tuon rivistön halki.
Kuningatarkin tajusi vaaran. Hän rukoili kansanedustajia olemaan
tekemättä mitään, mikä yllyttäisi tätä kansan vihaa, sitä hirveää
rajumyrskyä, jonka tohina jo kuului ja jonka itsekukin tunsi lähestyvän.

Tungos oli pian niin tiukka, että hevosten oli työlästä edetä
käymäjalkaa.

Milloinkaan ei ollut vallinnut sellainen helle; ei hengitetty ilmaa,
vaan tulta.

Rahvaan julkea uteliaisuus vainosi kuningasta ja kuningatarta vaunujen
nurkkiin asti, jonne he olivat paenneet.

Miehiä nousi vaunujen astinlaudalle, he tunkivat päänsä ikkunoista
sisälle, toisia kiipesi ajoneuvojen katolle, toisia riippui sen takana,
eräät kapusivat hevosten selkään.

Oli sula ihme, ettei Charnyta ja hänen tovereitaan surmattu
pariinkymmeneen kertaan.

Molemmat sotamiehet eivät voineet torjua kaikkia iskuja, he rukoilivat,
he vetosivat kansalliskokouksen nimeen, mutta heidän äänensä hukkui
hälinään, meluun ja huutoihin.

Etujoukkona marssi yli kaksituhatta miestä, perässä kulki enemmän kuin
neljätuhatta.

Molemmilla sivuilla vyöryi ihmisvirta, joka sakeni lakkaamatta.

Mitä lähemmäksi Pariisia tultiin, sitä vaikeammaksi kävi hengittäminen,
sillä tuo jättiläiskaupunki tuntui ahmineen, kaiken ilman.

Vaunut liikkuivat viidenneljättä asteen helteessä, halki tomupilven,
jonka jokainen hiukkanen oli kuin lasinsiru.

Pari kolme kertaa kuningatar heittäytyi taaksepäin valitellen
tukehtuvansa.

Bourg'tissa kuningas kävi niin kalpeaksi, että hänen pelättiin voivan
pahoin. Hän pyysi lasillisen viiniä, sillä hänen sydämensä oli
pakahtumaisillaan.

Ei paljoa puuttunut, ettei hänelle tarjottu, kuten Kristukselle,
sappeen ja etikkaan kastettua sientä. Joku sitä jo ehdottikin, mutta
onneksi siihen ei suostuttu.

Saavuttiin la Villetten esikaupunkiin.

Väkijoukko oli yli tunnin ajan ohentunut mahtuakseen kahden talorivin
väliin, joiden valkoiset seinäkivet heijastivat auringonsäteitä ja
paahtoivat helteen kahta hiottavammaksi.

Siinä oli miestä, lasta ja naista. Milloinkaan ei katse ole mitannut
sellaista tungosta. Kadut olivat niin täynnä, että ne, jotka seisoivat,
eivät voineet liikahtaakaan.

Oviaukot, ikkunat ja katot olivat mustanaan katselijoita. Puiden oksat
taipuivat elävien hedelmiensä painon alla. Jokainen piti hatun päässään.

Se johtui siitä, että edellisenä iltana oli Pariisissa talojen seiniin
naulattu seuraava julistus:

    Joka tervehtii kuningasta, suomitaan;
    joka häntä solvaa, hirtetään.

Kaikki tämä oli niin peloittavaa, etteivät kansalliskokouksen lähetit
uskaltaneet suunnata kulkua Faubourg-SaintMartin-kadulle, koska tämä
oli täynnä liikenne-esteitä ja siis uhkaa, kaamealle, veriselle
kadulle, joka Berthierin hirveän tarinan ajoilta saakka oli kuulu
salamurhien runsaudesta.

Senvuoksi päätettiin kulkea Champs-Élyséesin kautta, ja saattue kiersi
Pariisin ja suuntautui laitabulevardeille.

Se merkitsisi kolmituntista ylimääräistä kärsimystä, ja se kärsimys
oli niin sietämätön, että kuningatar pyysi mentäväksi lyhyintä tietä,
vaikka se tie olisikin vaarallisin.

Kahdesti hän oli yrittänyt laskea kaihtimet, kahdesti joukon murina oli
saanut hänet ne nostamaan.

Tulliportilla oli vahva krenatöörijoukko ympäröinyt vaunut.

Monet heistä marssivat vaununoven kohdalla, ja heidän karvatöyhtönsä
miltei peittivät berliiniläis-vaunujen aukot.

Vihdoin kello kuuden korvissa etujoukko saapui Monceaun puutarhamuurin
kohdalle. Se kuljetti mukanaan kolmea tykkiä, jotka epätasaisella
katukivityksellä kolisivat hirveästi.

Tähän etujoukkoon kuului ratsu- ja jalkaväkeä, joiden oli miltei
mahdotonta säilyttää rivinsä tungoksessa.

Ne, jotka heidät huomasivat, syöksyivät Champs-Élyséesin yläpäähän.
Ludvig XVI oli jo kolmatta kertaa tulossa Pariisiin tämän kohtalokkaan
tulliportin kautta.

Ensimmäisen kerran Bastiljin valtauksen jälkeen;

toisen kerran lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumien jälkeen;

kolmannen kerran — nyt — Varennesin paon jälkeen.

Kim saatiin kuulla, että saattue tulisi Neuillyn tietä, riensi koko
Pariisi Champs-Élyséesille.

Tulliportille saavuttaessa kuningas ja kuningatar näkivät silmän
kantamattomiin suunnattoman ihmismeren, äänettömän, synkän, uhkaavan,
kaikilla hattu päässä.

Mutta mikä oli, ellei peloittavampaa, niin ainakin kammottavampaa kuin
kaikki tämä, se oli kaksinkertainen rivi kansalliskaartilaisia, jotka
pitivät kivääriään suruasennossa ja joiden muodostama kuja ulottui
tulliportilta Tuileries-palatsiin saakka.

Tämä päivä oli tosiaankin surun päivä, suunnattoman surun,
seitsensatavuotisen kuninkuuden surun päivä!

Nämä vaunut, jotka vierivät tässä tungoksessa, olivat surupaarit, jotka
saattoivat kuninkuuden hautaan.

Nähdessään tuon pitkän kansalliskaartilais-jonon saattueen sotamiehet
heiluttivat aseitaan ja huusivat: »Eläköön kansa!»

Huuto »eläköön kansa!» kajahti heti ilmoille ja vyöryi tulliportilta
Tuileries-palatsiin asti.

Silloin tuo suunnaton, puiden alle kadonnut ihmisvirta, joka yhtäältä
levisi Ronien esikaupungin kaduille ja toisaalta Seinelle asti, alkoi
huutaa: »Eläköön kansa!»

Se oli veljeyden huuto, joka kajahteli ympäri koko Ranskan.

Vain yksi perhe, se, joka oli halunnut paeta Ranskasta, oli suljettu
tästä veljeydestä.

Tunti kului matkaan tulliportilta Ludvig XV:n torille. Hevoset
horjuivat taakkansa alla, sillä jokaisen selässä ratsasti yksi
krenatööri.

Berliiniläis-vaunuja, joissa istuivat kuningas, kuningatar,
kuninkaallinen perhe, Barnave ja Pétion, seurasivat kääsit, joissa
olivat kuningattaren hovinaiset ja herra de Latour-Maubourg, ja näitä
kääsejä avorattaat, jotka kuitenkin oli verhottu puiden oksilla ja
joissa istuivat Drouet, Guillaume ja Maugin, toisin sanoin se, joka
oli kuninkaan vanginnut, ja ne, jotka olivat valmistelleet tätä
vangitsemista. Väsymys oli pakottanut heidät turvautumaan tällaiseen
kulkutapaan.

Billot yksin, uupumattomana, ikäänkuin kostonhimo olisi muuttanut
hänet vaskenlujaksi, Billot yksin oli jäänyt ratsun selkään ja näytti
johtavan koko matkuetta.

Ludvig XV:n torille tultaessa kuningas huomasi, että hänen isoisänsä
muistopatsaan silmät oli peitetty.

»Mitä tuolla on tahdottu ilmaista?» kysyi kuningas Barnavelta.

»En tiedä, sire», vastasi tämä.

»Mutta minä tiedän», sanoi Pétion, »sillä on tahdottu ilmaista
kuninkuuden sokeutta».

Saattojoukosta, kansalliskokouksen läheteistä ja niistä julistuksista
huolimatta, jotka hirttämisen uhalla kielsivät kuninkaan solvaisun,
väkijoukko mursi pari kolme kertaa krenatöörien rivit, tuon heikon ja
voimattoman padon luonnonvoimaa vastaan, jolle Jumala on unohtanut
sanoa kuten merelle: »Tästä päivästä lähtien sinä et hukuta enää
maata!» Kun tämä hyöky tuli, tämä murto tapahtui, näki kuningatar äkkiä
vaunujen ikkunaan ilmestyvät hirveät kasvot, kuuli heltymättömiä sanoja
miesten suusta, jotka vain tiettyinä päivinä kohoavat yhteiskunnan
pinnalle, kuten eräät kummituseläimet kohoavat vain myrskypäivinä
valtameren pinnalle.

Kerran hän kauhistui tätä näkyä niin, että laski kaihtimen alas.

»Miksi ikkuna alas?» huusi kymmenen raivostunutta ääntä.

»Katsokaa, hyvät herrat», sanoi kuningatar, »missä tilassa ovat
poloiset lapseni!»

Hän pyyhki tuskan hien poskiltaan ja lisäsi:

»Me tukehdumme!»

»Loruja», virkkoi muuan ääni, »se ei mitään! Me tukehdutamme sinut
vallan toisella tavalla, siitä saat olla varma!»

Ja nyrkinisku pani ikkunan helähtämään palasiksi.

Mutta tämän kauhunnäytelmän ohella, eräät pikku tapahtumat olisivat
rauhoittaneet kuningasta ja kuningatarta, jos hyvän ilmaukset olisivat
päässeet heidän luokseen yhtä helposti kuin pahan.

Vastoin julistuksen määräystä, ettei kuningasta saanut tervehtiä, herra
Guilhermy, kansalliskokouksen jäsen, paljasti päänsä, kun kuningas
sivuutti hänet, ja kun hänet tahdottiin pakottaa panemaan hattu
päähänsä, huudahti hän:

»Tuotakoon se minulle!»

Ja hän viskasi hatun kauas väkijoukkoon.

Kääntösillan kohdalla odotteli parikymmentä kansanedustajaa, jotka
kansalliskokous oli valinnut suojelemaan kuningasta ja kuninkaallista
perhettä.

Heidän takanaan oli Lafayette esikuntineen.

Lafayette lähestyi vaunuja.

»Voi, herra Lafayette», huudahti kuningatar heti kun näki hänet,
»pelastakaa henkivartijat!»

Kehoitus ei ollut tarpeeton, sillä nyt lähestyttiin vaaraa, ja se vaara
oli uhkaava..

Sillävälin sattui palatsin portilla kohtaus, jossa oli hiven
runollisuutta.

Viisi kuusi kuningattaren hovinaista, jotka valtiattarensa paon jälkeen
olivat lähteneet Tuileries-palatsista arvellen, että kuningatar oli
hylännyt heidät ainiaaksi, halusi nyt palata ottamaan hänet vastaan.

»Tiehenne täältä!» huusivat vartijat ja ojensivat pistimensä.

»Itävallattaren orjat!» ulisivat halliakat nyrkkejään heristäen.

Mutta sotamiesten pistinten välistä ja uhmaten toriakkojen huutoja
rouva Campanin sisar astui eteenpäin.

»Kuulkaa», sanoi hän, »minä olen ollut viisitoista vuotta kuningattaren
palveluksessa, hän on antanut minulle myötäjäiset ja naittanut minut.
Olen palvellut häntä, kun hän oli mahtava; nyt kun hän on onneton,
voinko minä hylätä hänet?»

»Hän on oikeassa», huusi väkijoukko. »Sotilaat, antakaa naisten mennä!»

Ja totellen käskyä, jonka vastustamaton isäntä antoi, rivit aukenivat,
ja naiset pääsivät palatsiin.

Hetkeä myöhemmin kuningatar näki heidän heiluttavan nenäliinoja
ensimmäisen kerroksen ikkunasta.

Ja vaunut vierivät yhä eteenpäin työntäen edellään väkijoukkoa ja
tomupilveä, kuten laiva, joka on ajautunut matalikolle, työntää
edellään valtameren aaltoja ynnä vaahtoryöppyä. Vertauksemme on sitäkin
sattuvampi, kun haaksirikkoisia ei milloinkaan ole uhannut ärjyvämpi ja
kuohuvampi meri kuin oli se ihmismeri, joka oli valmis nielemään tämän
onnettoman perheen heti kun se yrittäisi astua Tuileries-palatsiin,
joka oli sille pelastuksen rantama.

Vihdoin ajoneuvot pysähtyivät. Oli tultu ison pengermän portaitten
juurelle.

»Voi, hyvät herrat», sanoi kuningatar toistamiseen, mutta tällä
kerralla Pétionille ja Barnavelle, »henkivartijat, henkivartijat!»

»Tarkoitatteko ketään erikoisesti niistä herroista, madame?» kysyi
Barnave.

Kuningatar silmäili häntä kiinteästi kirkkaalla katseellaan.

»En ketään», vastasi hän.

Ja hän vaati, että kuningas ja lapset lähtisivät vaunuista ensimmäisinä.

Seuraavat kymmenen minuuttia olivat varmasti hänen elämänsä julmimmat
— emme pidä poikkeuksena edes niitä minuutteja, jolloin hän nousi
mestauslavalle.

Hän oli varma, ei siitä, että hänet surmattaisiin — kuolema ei olisi
mitään — vaan että hän joutuisi tämän joukon leikkikaluksi tai
että hänet suljettaisiin johonkin vankilaan, jonka portti aukeaisi
päästämään hänet jonkun häpeällisen oikeudenkäynnin käsiteltäväksi.

Kun hän astui vaunujen jalkalaudalle ja näki ympärillään teräsholvin,
jonka Barnaven käskystä kansalliskaartin pyssyt ja pistimet
muodostivat, valtasi hänet huumaus ja hän luuli kaatuvansa.

Mutta juuri kun hän oli ummistamaisillaan silmänsä, sinä viimeisenä
tuskanhetkenä, jolloin ihminen näkee kaikki, hän luuli näkevänsä
edessään sen miehen, sen hirveän miehen, joka Taverneyn linnassa oli
niin salaperäisellä tavalla nostanut hänen tulevaisuutensa verhon,
miehen, jonka hän sittemmin oli nähnyt vain kerran, Versaillesista
lähtiessään, lokakuun 6 päivänä, miehen, joka ilmestyi suurta tuhoa
ennustamaan tai hetkellä, jolloin tuo järkyttävä tuho oli toteutumassa.

Vasta silloin hänen silmänsä, jotka yhä epäilivät, mutta silti
vakuuttivat hänelle, etteivät ne pettäneet, vasta silloin hänen
silmänsä ummistuivat. Hän parahti ja antoi perään, hän, joki
tosiasioitten edessä oli voimakas, mutta voimaton ja tahdoton tuon
synkän näyn todetessaan.

Hän tunsi vajoavansa, hän tunsi, että tuo väkijoukko, nuo puut,
tuo paahtava taivas, tuo liikkumaton palatsi alkoivat pyöriä hänen
ympärillään. Voimakkaat käsivarret tarttuivat häneen ja hän tunsi,
että häntä kannettiin huutojen, ulinan, hälinän keskellä. Hän oli
kuulevinaan henkivartijoittensa huutavan, kohdistaakseen itseensä
kansan vihan ja suunnatakseen siten todellisen vaaran toisaalle.
Hän aukaisi silmänsä tuokioksi ja näki miespoloisia temmattavan
alas istuimeltaan, näki Charnyn, kalpeana ja kauniina, kuten aina,
taistelevan yksin kymmentä vastaan, marttyyrin salama silmissään,
huulillaan halveksiva hymy. Charnysta hänen katseensa siirtyi mieheen,
joka kantoi häntä tämän suunnattoman pyörremyrskyn läpi. Kauhukseen hän
tunsi Taverneyn ja Sêvresin salaperäisen miehen.

»Te, te!» huudahti hän ja koetti työntää häntä luotaan jäykistyneillä
käsillään.

»Minä, minä», kuiskasi toinen hänen korvaansa. »Minä tarvitsen sinua
vielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä
pelastan sinut...!»

Nyt kuningatar ei kestänyt enempää. Hän parahti ja pyörtyi. Sillävälin
kansa koetti repiä palasiksi Charnya, Maldenia ja Valorya ja kantoi
riemukulussa Drouetia ja Billotia.




X

Kalkki


Toinnuttuaan kuningatar huomasi olevansa omassa makuusuojassaan
Tuileries-palatsissa.

Rouva de Misery ja rouva Campan, hänen ensimmäiset hovinaisensa,
seisoivat hänen vieressään.

Hänen ensimmäiset sanansa koskivat kruununprinssiä.

Kruununprinssi oli huoneessaan makuulla, kotiopettajattarensa, rouva de
Tourzelin, ja hovinaisensa, rouva Brunierin, hoidossa.

Tämä vakuutus ei riittänyt kuningattarelle: hän nousi heti ja riensi,
puku epäjärjestyksessä, poikansa huoneeseen.

Lapsi oli pelännyt kauheasti ja itkenyt haikeasti, mutta oli sitten
rauhoittunut ja nukkui nyt.

Mutta heikot puistatukset häiritsivät hänen untansa.

Kuningatar silmäili häntä kauan, sängyn patsaaseen nojaten, ja katseli
häntä kyynelten välistä.

Hänen korvissaan kajahtelivat yhä ne hirveät sanat, jotka salaperäinen
mies oli kuiskannut hänelle: »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni
kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut!»

Oliko se siis totta? Hänkö se siis veisi kuninkuuden perikatoonsa?

Niin täytyi olla, koskapa hänen vihollisensa suojelivat häntä sallien
hänen jatkaa hävitystyötä, jonka hän suorittaisi paremmin kuin he.

Sulkeutuisiko se kuilu, johon hän syöksisi kuninkuuden, vasta sitten
kun se olisi ahmaissut kuninkaan, hänet ja valtaistuimen? Olisiko
siihen alhoon heitettävä myöskin molemmat lapset? Eikö antiikin
uskontojen mukaan vain viaton lepyttänyt jumalia?

Jehova ei tosin ollut hyväksynyt Abrahamin uhria, mutta oli sallinut
Jeftan uhrin täyttyä.

Ne olivat synkkiä ajatuksia kuningattarelle, vielä synkempiä äidille.

Sitten hän ravisti päätänsä ja palasi verkkaisin askelin omaan
huoneeseensa.

Siellä hän tuli silmäilleeksi epäjärjestyksessä olevaa ulkoasuaan.

Hänen vaatteensa olivat kurttuiset ja monesta kohden repeytyneet, hänen
kenkänsä olivat puhjenneet teräviin kiviin ja karkeaan katuun, joilla
hän oli kävellyt. Ja hän oli kokonaan pölyn peitossa.

Hän pyysi uudet jalkineet ja käski valmistaa kylvyn.

Barnave oli käynyt kahdesti tiedustelemassa kuningattaren vointia.

Ilmoittaessaan näistä käynneistä rouva Campan silmäili kuningatarta
ihmeissään.

»Kiittäkää häntä kohteliaasti, madame», sanoi Marie-Antoinette.

Rouva Campan kummasteli yhä enemmän.

»Me olemme sille nuorelle miehelle suuressa kiitollisuudenvelassa,
madame», sanoi kuningatar vastoin tapaansa selittäen tekojensa syyt.

»Mutta minusta tuntui, madame», uskalsi hovinainen huomauttaa, »että
herra Barnave on demokraatti, kansanmies, jolle kaikki keinot ovat
kelvollisia, kun hän pyrkii päämääräänsä».

»Kaikki keinot, joita nero tarjoo käytettäväksi, madame», sanoi
kuningatar, »mutta pitäkää omana tietonanne, mitä nyt sanon teille.
Puolustan Barnavea, sillä ylpeyden tunne, jota minä en voi soimata,
on saanut hänet hyväksymään kaikki, mikä tasoitti tien kunniaan
ja maineeseen sille säädylle, jonka keskuudessa hän on syntynyt.
Minkäänlaista puolustusta ei ole niiden aatelisten varalle, jotka
ovat liittyneet vallankumoukseen. Mutta jos meidän valtamme
palaa, myönnetään Barnavelle jo ennakolta anteeksianto... Menkää
tiedustelemaan, kuinka on käynyt herrojen de Maldenin ja de Valoryn...»

Kuningattaren sydän liitti näihin kahteen nimeen myöskin kreivi de
Charnyn nimen, mutta hänen huulensa kieltäytyi sitä lausumasta.

Hänelle tultiin ilmoittamaan, että kylpy oli kunnossa.

Sillävälin kun kuningatar kävi katsomassa kruununprinssiä, oli
vartijoita sijoitettu kaikkialle, hänen pukeutumishuoneeseensa, vieläpä
hänen kylpyhuoneessakin oven eteen.

Kuningatar sai työläästi aikaan sen, että ovi pantiin kiinni siksi
ajaksi kun hän kylpi.

Se seikka johti Prud'hommen kirjoittamaan sanomalehteensä _Pariisin
vallankumoukset_:

 »Jotkut kunnon isänmaanystävät, joissa kuninkuuden tunne ei ollut
 sammuttanut säälin tunnetta, näyttivät huolestuneen Ludvig XVI:n
 ja hänen perheensä siveellisestä ja ruumiillisesta tilasta matkan
 jälkeen, joka oli niin onneton kuin matka Saint-Menehouldiin oli.

 Rauhoittukoot! Meidän _entisemme_ oli viime lauantai-iltana
 huoneistoonsa palattuaan juuri siinä tilassa kuin väsyttävältä
 metsästysretkeltä kotiuduttuaan, ei siis mitenkään huonossa kunnossa:
 hän hotaisi kanansa kuten ennenkin ja seuraavana päivänä, päivällisen
 loputtua, leikki poikansa kanssa.

 _Äiti puolestaan vaati kylvyn heti kun pääsi palatsiin. Hänen
 ensimmäiset määräyksensä koskivat jalkineita_. Hän näytti perin
 tarkoin, että _hänen matkakenkänsä olivat rikki_. Hän kohteli
 ylen arastelemattomasti upseereja, jotka oli määrätty hänen
 erikoisvartijoikseen. _Hän piti naurettavana ja loukkaavana, kun hänen
 kylpy- ja makuuhuoneensa ovi tahdottiin pitää auki_.»

        *       *       *       *       *

 Katsokaa _kummitusta_, joka ei häpeile syödä kanaa matkalta palattuaan
 eikä leikkiä seuraavana päivänä poikansa kanssa!

 Katsokaa _nautiskelijaa_, joka ottaa kylvyn istuttuaan viisi päivää
 vaunuissa ja vietettyään kolme yötä majataloissa?

 Katsokaa _tuhlaria_, joka pyytää uudet jalkineet, kun hänen
 matkakenkänsä ovat kuluneet _rei'ille_.

 Katsokaa _irstailijaa_, joka pitäessään naurettavana ja loukkaavana,
 _että hänen kylpy- ja makuuhuoneensa ovi_ jätettiin auki, pyysi
 vartijoilta lupaa saada sulkea ovet!

 Ah, herra sanomalehtimies, minkälainen olisikaan ilmeenne, jos
 saisitte syödäksenne kanaa vain neljänä suurena juhlapäivänä, eikä
 teillä olisi lapsia, ettekä pääsisi kylpyyn ja teidän täytyisi mennä
 rikkinäisin kengin kansalliskokouksen sanomalehtimiesaitioon!

 Silläkin uhalla, että herättäisi julkista pahennusta, kuningatar meni
 kylpyyn ja vaati, että kylpyhuoneen ovi suljettiin.

 Vartija ei malttanutkaan olla sanomatta rouva Campania
 _aristokraatiksi_, kun tämä, tiedusteluretkeltä palattuaan, meni
 kylpyhuoneeseen.

Uutiset eivät olleet niin huonoja kuin oli ollut syy pelätä.

Jo tulliportilla Charny ja hänen toverinsa olivat valmistaneet
suunnitelman: suunnata itseensä osan siitä vaarasta, joka uhkasi
kuningasta ja kuningatarta. He sopivat niin, että heti kun vaunut
pysähtyisivät, yksi syöksyisi oikealle, toinen vasemmalle ja keskellä
istunut suoraan eteenpäin. Siten hajoitettaisiin salamurhaajien
voimat ja kun näiden täytyisi ajaa takaa kolmea eri tahoilla
liikkuvaa saalista, syntyisi kolme saalistuskenttää. Tällöin kuningas
ja kuningatar kenties voisivat löytää vapaan väylän, jota pitkin
pääsisivät palatsiin.

Olemme maininneet ajoneuvojen pysähtyneen ensimmäisen vesialtaan
kohdalle, palatsin ison pengermän kupeelle. Murhaajilla oli sellainen
hoppu, että heidän syöksyessään vaunujen eteen kaksi haavoittui
vaikeasti. Hetken vielä istuimen vierillä seisseitten krenatöörien
onnistui suojella kolmea henkivartijaa, mutta kun heidät oli temmattu
alas, täytyi heidän jättää upseerit oman onnensa nojaan.

Sen hetken he valitsivat. Kaikki kolme syöksyivät paikaltaan,
mutteivät niin nopeasti, etteivät olisi ehtineet kaataa kumoon viittä
tai kuutta miestä, jotka olivat kavunneet pyörille ja astinlaudalle
riuhtaistakseen heidät alas istuimelta. Kuten he olivat suunnitelleet,
kansan kiukku suuntautui nyt kolmelle taholle.

Maahan hypättyään Malden huomasi olevansa kahden vallinkaivajan
kirveitten uhkaamana. Kirveet olivat koholla ja odottivat vain
tilaisuutta päästä iskemään häneen. Hän teki nopean ja jäntevän
liikkeen ja hänen onnistui riuhtaista itsensä irti miehistä, jotka
pitelivät häntä kauluksesta. Sekunnin ajan hän oli yksin.

Hän pani kädet ristiin rinnalleen ja sanoi:

»Iskekää!»

Vain toinen kirves jäi koholle. Uhrin rohkeus herpaannutti murhaajan
käden.

Toinen kirves iski verenhimoisena. Mutta pudotessaan se osui erääseen
musketinpiippuun, kilpistyi siitä sivuun ja vain sen terän nirkko
raapaisi Maldenin kaulaan lievän haavan.

Silloin hän syöksyi suin päin väkijoukkoon, joka aukaisi
rivinsä, mutta parin askelen päässä hänet otti vastaan ryhmä
upseereja, jotka halusivat pelastaa hänet ja työnsivät hänet sitä
kansalliskaartilaiskujaa kohden, joka muodosti kuninkaalle ja
kuningattarelle esteettömän kulkutien vaunuista palatsiin. Kenraali
Lafayette huomasi hänet, kannusti hevosensa hänen lähelleen, tarttui
hänen kaulukseensa ja painoi hänet jalustimiensa suojaan yrittäen
pelastaa hänet kansanomaisuudellaan. Mutta tunnettuaan hänet Malden
huusi:

»Päästäkää minut, herra, huolehtikaa kuninkaallisen perheen
turvallisuudesta ja jättäkää minut roskaväen armoille!»

Lafayette päästi hänet todella ja huomatessaan erään miehen kantavan
kuningatarta karautti sitä miestä kohden.

Malden syöstiin kumoon, nostettiin pystyyn, yhdet häntä ahdistivat,
toiset puolustivat, ja näin hän vieri edelleen, mukiloituna,
haavoittuneena, verissään, aina palatsin portille asti. Siellä muuan
palvelusvuoroinen upseeri, joka huomasi hänen olevan menehtymäisillään,
tarttui häntä kaulukseen, veti hänet lähelleen ja huusi:

»Olisi vahinko, jos mokoma lurjus kuolisi näin lempeällä tavalla.
Tämänluontoiselle ilkiölle on keksittävä erikoinen rangaistus.
Luovuttakaa hänet siis minulle, minä kyllä pidän hänestä huolen!»

Ja hän jatkoi sättimistään sanoen Maldenille: »Tule, lurjus, tätä
tietä, olet nyt joutunut asioihin minun kanssani!»

Näin hän laahasi henkivartijan pimeämpään soppeen ja sanoi hänelle:

»Pian nyt pakoon, hyvä herra, ja suokaa minulle anteeksi kepponen,
johon minun täytyi turvautua pelastaakseni teidät noiden heittiöiden
käsistä.»

Malden pujahti palatsin portaille ja katosi sitä tietä.

Jotenkin samoin oli käynyt Valoryn. Hän oli saanut pari pahaa haavaa
päähänsä. Mutta juuri kun kaksikymmentä pistintä, kaksikymmentä
sapelia, kaksikymmentä puukkoa kohosi hänet lävistämään, syöksyi Pétion
paikalle, työnsi murhamiehet kaikella voimallaan syrjään ja huusi:

»Kansalliskokouksen nimessä minä julistan teidät kelvottomiksi
lukeutumaan ranskalaisiksi, ellette heti väisty tieltä ja luovuta
minulle tätä miestä. Minä olen Pétion.»

Ja Pétion, jonka tylyhkön pinnan alla oli paljon rehtiyttä, sykki
urhea, vilpitön sydän, huikaisi näillä sanoillaan murhaajat niin, että
he väistyivät ja luovuttivat Valoryn hänelle.

Pétion vei hänet, häntä tukien — sillä saamistaan iskuista Valory
oli niin pökerryksissä, että tuskin pysyi jaloillaan — vei hänet
kansalliskaartilais-rivien luokse ja jätti hänet ajutantti Mathieu
Dumasin haltuun, joka lupasi vastata hänestä päällänsä ja opasti hänet
todella palatsiin saakka.

Pétion oli tällöin kuullut Barnaven äänen... Barnave kutsui häntä
avukseen, sillä hänen voimansa eivät riittäneet puolustamaan Charnyta.

Kreiviin oli tarttunut parikymmentä käsivartta, hänet oli syösty
kumoon ja häntä oli raahattu tomussa. Hän oli päässyt jaloilleen, oli
riuhtaissut eräästä pyssystä pistimen ja jakeli nyt hirveitä iskuja
hyökkääjille.

Mutta hän olisi pian sortunut epätasaisessa taistelussa, elleivät
Barnave ja Pétion olisi rientäneet hänen avukseen.

Kuningatar kuunteli tätä selostusta kylpyammeesta. Mutta rouva Campan,
joka sen esitti, tiesi tarkasti vain, kuinka Maldenin ja Valoryn oli
käynyt, sillä molemmat oli nähty palatsissa menehtyneinä, verissään,
mutta vain lievästi haavoittuneina.

Charnyn kohtalosta ei tiedetty mitään varmaa. Barnave ja Pétion
olivat kuulemma hänet pelastaneet, mutta hänen ei ollut nähty tulleen
palatsiin.

Nämä sanat kuullessaan kuningatar kalpeni kuolemanvaljuksi. Rouva
Campan arveli tuon kalpeuden johtuneen pelosta, että kreiville oli
sattunut jotakin ikävää, ja huudahti:

»Hänen majesteettinsa ei tarvitse joutua epätoivoon sentakia, ettei
kreivi de Charny ole tullut palatsiin. Kuningatar tietää, että
kreivitär de Charny asuu Pariisissa. Kreivi on kenties mennyt vaimonsa
luokse.»

Sama ajatus oli juolahtanut Marie-Antoinetten mieleen ja se juuri oli
pannut hänet kalpenemaan.

Hän syöksyi kylpyammeesta ja huudahti:

»Pukekaa minut, Campan, pukekaa nopeasti. Minun täytyy saada heti
tietää, kuinka kreivin on käynyt!»

»Kenen kreivin?» kysyi rouva de Misery astuessaan kylpyhuoneeseen.

»Kreivi de Charnyn!» vastasi kuningatar.

»Kreivi de Charny on hänen majesteettinsa odotushuoneessa», sanoi rouva
de Misery, »ja pyytää kunniaa päästä teidän puheillenne».

»Ah», mutisi kuningatar, »hän on siis pysynyt sanassaan!» Hovinaiset
silmäilivät toisiaan, käsittämättä, mitä kuningatar tarkoitti.
Läähättäen, kykenemättä puhumaan enempää Marie-Antoinette viittasi
heitä kiirehtimään pukeutumista.

Milloinkaan ei pukeutuminen ollut käynyt rivakammin. Kuningatar
tosin tyytyi vain palmikoimaan hiuksensa, jotka hän oli pesettänyt
tuoksuvedellä puhtaiksi pölystä, ja kietomaan ympärilleen valkoisen
musliinikankaisen aamunutun.

Astuessaan huoneeseensa ja annettuaan määräyksen opastaa kreivi
de Charnyn sisälle hän oli kasvoiltaan yhtä valkoinen kuin hänen
aamunuttunsa.




XI

Keihäänpisto


Tovin kuluttua kamaripalvelija ilmoitti herra kreivi de Charnyn ja tämä
ilmestyi oviaukkoon laskevan auringon kultaiseen säteitten luomaan
hohteeseen.

Hän, kuten kuningatarkin, oli käyttänyt hyväkseen palatsissa
viettämänsä ajan poistaakseen ulkoasustaan pitkän matkan aiheuttamat
jäljet ja sen hirveän taistelun merkit, jonka hän oli saanut kestää
perille tultuaan.

Hänen yllänsä oli hänen tuttu asetakkinsa, toisin sanoin
fregatti-kapteenin virkapuku, jossa oli punaiset päärmeet ja
pitsiliepeet.

Sama puku oli ollut hänen yllään silloin kun hän tapasi kuningattaren
ja Andrée de Taverneyn Palais-Royal-aukiolla ja saattoi heidät
ajurinrattailla Versaillesiin saakka.

Milloinkaan hän ei ollut näyttänyt näin komealta, näin tyyneltä, näin
kauniilta, ja häntä katsellessaan kuningattaren oli vaikea uskoa, että
hän oli sama mies, jonka kansa oli tunti sitten ollut repiä palasiksi.

»Ah, hyvä herra», huudahti kuningatar, »teille on varmaankin sanottu,
kuinka levoton olen ollut takianne ja että olen tiedustellut teitä
kaikkialta».

»Niin, madame», sanoi Charny ja kumarsi, »mutta uskokaa minua, en
minäkään astunut huoneeseeni, ennenkuin olin hovinaisiltanne kuullut,
että olitte hyvässä turvassa».

»Te saatte kuulemma kiittää pelastuksestanne herroja Pétionia ja
Barnavea. Onko se totta ja joudunko minä uuteen kiitollisuudenvelkaan
viime mainitulle?»

»Se on totta, madame, ja minä olen herra Barnavelle kaksin kertaisessa
kiitollisuudenvelassa, sillä hän ei halunnut jättää minua, ennenkuin
olin huoneessani; hän suvaitsi tällöin mainita, että te olitte
ajatellut minua matkalla.»

»Teitä, kreivi? Entä millä tavalla'»

»Mainitsemalla kuninkaalle, että teidän entinen ystävättärenne oli
varmaankin syvästi huolissaan minun viipymiseni johdosta. Minä
puolestani en usko, kuten te, madame, sen levottomuuden syvyyteen,
mutta...»

Hän vaikeni, sillä hän oli huomaavinaan, että kuningatar kävi
entistäänkin kalpeammaksi.

»Mutta...?» toisti kuningatar.

»Mutta», jatkoi Charny, »hyväksymättä mitenkään kaikessa laajuudessaan
teidän majesteettinne minulle tarjoamaa lomaa, arvelen silti, että
nyt, kun olen vakuutettu kuninkaan turvallisuudesta ja teidänkin,
madame, sekä korkeitten lapsienne, on paikallaan minun viedä uutiset
henkilökohtaisesti rouva kreivitär de Charnylle».

Kuningatar painoi vasemman käden sydämelleen, ikäänkuin olisi tahtonut
saada varmuuden, ettei sydän herennyt sykkimästä moisesta iskusta, ja
sanoi äänellä, joka oli tukehtua hänen kurkkunsa kuivuuteen:

»Se on enemmän kuin kohtuullista, herra kreivi. Mutta minä haluan
kysyä, miksi olette odottanut näin kauan, ennenkuin täytätte sen
velvollisuutenne.»

»Kuningatar unohtaa, että olen antanut teille kunniasanani, etten tapaa
kreivitärtä luvattanne.»

»Ja sitä lupaa olette nyt tullut pyytämään?»

»Niin, madame», vastasi Charny, »ja minä rukoilen teidän
majesteettianne suomaan sen minulle.»

»Ja vaikkette sitä saisikaan, te lähtisitte kuitenkin, niin polttava on
teissä halu tavata rouva de Charny, eikö niin?»

»Kuningatar on minun nähdäkseni nyt kohtuuton», sanoi Charny.
»Pariisista lähtiessäni luulin joutuvani pitkälle matkalle, ehkä
ainiaaksi pois pääkaupungista. Matkalla tein kaikki, mitä ihminen
suinkin voi, jotta se matka onnistuisi. Ei ole minun vikani,
kuten teidän majesteettinne muistanee, etten minä veljeni lailla
joutunut uhraamaan henkeäni Varennesissa tai ettei minua herra
de Dampierren-lailla revitty palasiksi matkalla tai Tuileriein
puutarhassa... Jos minulle olisi suotu ilo opastaa teidän
majesteettinne rajan tuolle puolelle tai kunnia kuolla puolestanne,
olisin mennyt maanpakoon tai kuollut tapaamatta enää kreivitärtä. Mutta
minä toistan, mitä jo olen sanonut teidän majesteetillenne: Pariisiin
palattuani minä en voi osoittaa välinpitämättömyyttä naiselle, jolla on
minun nimeni — ja te tiedätte, madame, että hän on sen nimen arvoinen!
— enkä olla viemättä hänelle tietoja itsestäni, varsinkaan kun veljeni
Isidor ei enää ole välittäjänäni... Muuten, mikäli herra Barnave ei
ole erehtynyt, se oli vielä toissa päivänä teidän majesteettinnekin
mielipide.»

Kuningattaren käsivarsi luisui nojatuolin käsipuulle ja seuraten koko
ruumiillaan tätä liikettä, joka työnsi häntä Charnyta kohden, hän sanoi:

»Te rakastatte siis syvästi vaimoanne, herra kreivi, koska voitte noin
kylmästi aiheuttaa minulle tällaisen tuskan?»

»Madame», vastasi Charny, »kohta kuusi vuotta sitten te itse —
hetkellä, jolloin minä sitä en ajatellut, koska minulle oli maan
päällä vain yksi nainen ja tämän naisen Jumala oli pannut niin
korkealle, etten minä voinut häntä tavoittaa — kuusi vuotta sitten te
itse naititte minut neiti Andrée de Taverneylle ja tyrkytitte hänet
minulle vaimoksi. Kuuden vuoden aikana minun käteni ei ole kahtakaan
kertaa koskettanut hänen kättänsä pakottavatta syyttä, en ole häntä
kymmentäkään kertaa puhutellut eikä kymmentäkään kertaa katseemme
ole yhtynyt. Koko minun elämäni on ollut täynnä toista rakkautta,
täynnä tuhansia huolia, tuhansia puuhia, tuhansia taisteluja, jotka
ovat oleellisia miehen elämälle. Olen elänyt hovissa, taivaltanut
pitkiä matkoja, punonut kuninkaan minulle uskomasta langasta sitä
jättiläishanketta, jonka kohtalo nyt on purkanut hajalle. Minä en ole
laskenut päiviä, en kuukausia, en vuosia. Aika on kulunut sitäkin
nopeammin, kun olen askarrellut niissä sydämen tunteissa, niissä
toimissa, niissä salahankkeissa, joista juuri mainitsin. Mutta niin
ei ole ollut laita kreivitär de Charnyn, madame. Siitä lähtien kun
hän surukseen joutui jättämään teidät varmaankin senvuoksi, että hän
onnettomuudekseen oli pahoittanut mielenne, hän on elänyt yksin,
eristettynä, tuomittuna asumaan Cop-Héron-kadun paviljongissa.
Hän on nurkumatta hyväksynyt tämän yksinäisen, eristetyn, hylätyn
elämäntavan, sillä — sydän vailla rakkautta — hän ei ole kaivannut
samaa hellyyttä kuin muut naiset. Mutta sensijaan hän ei kenties ole
nurkumatta hyväksynyt minun välinpitämättömyyttäni, joka on unohtanut
alkeellisimmatkin velvollisuudet, rahvaanomaisimmatkin sovinnaistavat.»

»Oh, hyvä Jumala, te olette, herra kreivi, tosiaankin syvästi
huolissanne siitä, mitä rouva de Charny ajattelee tai ei ajattele,
tapaako hän teidät vai eikö tapaa! Ennenkuin noin huolestutte, olisi
hyvä tietää, onko hän ajatellut teitä lähtönne hetkellä ja ajatteleeko
hän teitä paluunne hetkellä?»

»En tiedä, ajatteleeko kreivitär minua paluuni hetkellä, madame, mutta
lähtiessäni hän on ajatellut minua, siitä olen varma.»

»Olette siis tavannut hänet lähtiessänne?»

»Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, etten ole
nähnyt rouva de Charnyta sen jälkeen kun lupasin kuningattarelle
kunniasanallani, etten tapaa häntä.»

»Hän on siis kirjoittanut teille?

Charny oli vaiti.

»Kas niin», huudahti Marie-Antoinette, »tunnustakaa, että hän on
kirjoittanut teille!»

»Hän on antanut veljelleni Isidorille kirjeen, joka on osoitettu
minulle.»

»Ja te olette lukenut sen kirjeen?... Mitä hän sanoi teille, mitä hän
voi kirjoittaa teille? Ah, hän oli vannonut... Kas niin, vastatkaa
pian... No, mitä hän sanoi teille siinä kirjeessä? Puhukaa toki!
Näettehän, että minä ihan kiehun!»

»En voi sanoa teidän majesteetillenne, mitä kreivitär sanoi minulle
kirjeessään, sillä en ole sitä lukenut.»

»Olette siis sen repinyt!» huudahti kuningatar riemastuneena. »Olette
heittänyt sen tuleen lukematta sitä? Charny, Charny, jos olette
sen tehnyt, olette maailman vilpittömin mies, ja minä olen turhaan
valitellut. En ole mitään menettänyt!»'

Ja kuningatar ojensi molemmat kätensä Charnylle kuin kutsuakseen hänet
lähelleen.

Mutta Charny pysyi paikallaan.

»En ole sitä repinyt enkä heittänyt tuleen» sanoi hän.

»Mutta miksette siis ole lukenut sitä?» sanoi kuningatar ja vaipui
takaisin nojatuoliinsa.

»Veljeni sai luovuttaa kirjeen minulle vain, jos haavoittuisin
hengenvaarallisesti. Mutta ah, minä en kuollutkaan, vaan hän!

Hänen kuolemansa jälkeen minulle tuotiin hänen paperinsa ja niiden
papereitten joukossa oli kreivittären kirje ynnä tämä paperilippu...
lukekaa, madame.»

Ja Charny ojensi kuningattarelle Isidorin kyhäämän kirjelipun, joka oli
ollut kiinnitettynä kreivittären kirjeeseen.

Marie-Antoinette otti kirjelipun vapisevin käsin ja soitti.
Kuvailemamme kohtauksen aikana oli tullut pimeä.

»Valoa», sanoi hän, »heti!»

Kamaripalvelija poistui. Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin ei kuulunut
muuta ääntä kuin kuningattaren huohottava hengitys ja hänen sydämensä
kiihkeä sykintä.

Kamaripalvelija toi kaksi kynttelikköä ja asetti ne takan reunalle.

Kuningatar ei malttanut odottaa hänen poistumistaan, vaan, lähti
kirjelippu kädessä takan luo palvelijan sulkiessa ovea.

Kahdesti hän silmäili kirjelippua näkemättä mitään.

»Voi», mutisi hän, »tämä ei ole paperia, vaan tulenliekkiä!»

Ja hän nosti käden silmilleen, ikäänkuin olisi halunnut palauttaa
niihin näkövoiman, jonka ne tuntuivat kadottaneen.

»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi hän ja polki kärsimättömänä jalkaa.

Lopulta hän masensi kätensä värähtelyn ja hänen silmänsä alkoivat nähdä.

Hän luki käheällä äänellä, joka ei ollenkaan tuntunut hänen
tavalliselta ääneltään:

 »Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier
 de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny.»

Kuningatar keskeytti lukemisen hetkeksi ja jatkoi sitten:

 »Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän
 paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se
 kreivittärelle.»

Kuningatar pysähtyi toistamiseen, ravisti päätänsä ja jatkoi:

 »Olen saanut sen huostaani seuraavin ehdoin.»

— Ah, lukekaamme nyt ehdot! — mutisi kuningatar.

Ja hän nosti jälleen käden silmilleen.

 »Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana,
 palautettakoon kirje kreivittärelle.»

Kuningattaren ääni muuttui sitä käheämmäksi, mitä pitemmälle hän luki.

Hän jatkoi:

 »Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti,
 kutsuttakoon hän kreivittären luokseen.»

— Oh, se on selvä asia, se! — sopersi kuningatar.

Miltei kuulumattomalla äänellä hän luki edelleen:

 »Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja
 ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi
 ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää.»

Marie-Antoinette loi kreiviin liekehtivän silmäyksen ja huudahti:

»Kiellättekö sen nytkin?»

»Minkä?»

»Oh, hyvä jumala... sen, että hän rakastaa teitä...!

»Kuka? Minua? Kreivitär rakastaa minua? Mitä te sanotte, madame?»
huudahti Charny vuorostaan.

»Voi minua onnetonta, minä paljastan totuuden!»

»Kreivitär rakastaa minua! Minua? Mahdotonta!»

»Miksei? Rakastanhan minäkin teitä!»

»Mutta jos kreivitär rakastaisi minua, olisi hän sen sanonut minulle
kuuden vuoden aikana, olisi antanut minun sen huomata.»

Poloiselle Marie-Antoinettelle oli tullut hetki, jolloin hän kärsi niin
syvästi, että hänen täytyi työntää tämä tuska puukon lailla syvälle
sydämeensä.

»Niin, niin», huudahti hän, »hän ei ole antanut teidän huomata mitään,
hän ei ole sanonut teille mitään, sillä hän tietää hyvin, ettei hän voi
olla teidän vaimonne!»

»Kreivitär de Charny ei voi olla minun vaimoni?» toisti Oliver.

»Niin», jatkoi kuningatar haltioituen yhä enemmän omasta surustaan,
»hän tietää hyvin, että teidän välillänne on salaisuus, joka surmaisi
teidän rakkautenne».

»Salaisuus, joka surmaisi meidän rakkautemme?»

»Hän tietää hyvin, että hetkellä, jolloin hän puhuisi, te halveksisitte
häntä!»

»Minä, minäkö halveksisin kreivitärtä...?»

»Niin, ellei halveksita nuorta tyttöä, joka on vaimo ilman aviomiestä,
äiti ilman isää!»

Nyt oli Charnyn vuoro kalveta kuolemanvaljuksi ja hakea tukea lähinnä
olevasta nojatuolista.

»Ah, madame, madame», huudahti hän, »olette sanonut liian paljon tai
liian vähän, ja minulla on oikeus vaatia teiltä selitystä!»

»Selitystä, hyvä herra! Selitystä minulta, kuningattarelta?»

»Niin, madame», sanoi Charny, »ja minä vaadin sitä teiltä». Tällöin
aukeni ovi.

»Mitä nyt?» huudahti kuningatar kärsimättömästi.

»Teidän majesteettinne on kerran sanonut», vastasi kamaripalvelija,
»että tohtori Gilbert pääsee aina puheillenne».

»No?»

»Tohtori Gilbert anoo kunniaa päästä esittämään nöyrät tervehdyksensä
teidän majesteetillenne.»

»Tohtori Gilbert?» sanoi kuningatar. »Oletteko ihan varma, että tulija
on tohtori Gilbert?»

»Olen madame.»

»Oh, tulkoon hän sisälle, tulkoon heti!» sanoi kuningatar.

Sitten hän sanoi Charnylle ääntänsä korottaen:

»Te halusitte selitystä rouva de Charnyta koskevassa asiassa. Vaatikaa
sitä selitystä tohtori Gilbertiltä. Hän voi sen teille antaa paremmin
kuin kukaan muu.»

Gilbert oli astunut huoneeseen ja kuullut Marie-Antoinetten lausumat
sanat. Hän oli pysähtynyt kynnykselle liikkumattomaksi.

Kuningatar viskasi Charnylle hänen veljensä kirjelipun ja astui pari
askelta pukeutumishuoneeseensa päin, mutta häntä nopeammin kreivi
katkaisi häneltä tien ja tarttui hänen ranteeseensa.

»Anteeksi, madame», sanoi hän, »mutta se selitys on annettava teidän
kuullenne».

»Hyvä herra», sanoi Marie-Antoinette katse kuumeisena ja hampaat yhteen
puristettuina, »unohdatte kaikesta päättäen, että minä olen kuningatar!»

»Te olette kiittämätön ystävä, joka parjaa ystäväänsä. Te olette
lemmenkade nainen, joka soimaa toista naista, sen miehen vaimoa, joka
kolmen viime päivän kuluessa on pannut henkensä alttiiksi teidän
takianne parikymmentä kertaa, kreivi de Charnyn vaimoa! Teidän
kuullenne, joka olette häntä parjannut, joka olette häntä solvannut, on
hänelle tehtävä oikeutta... Istuutukaa siis tuonne ja odottakaa.»

»Hyvä on», sanoi kuningatar. »Herra Gilbert», jatkoi hän yrittäen
nauraa, mikä ei oikein onnistunut, »te kuulette, mitä herra kreivi
haluaa».

»Herra Gilbert», sanoi Charny hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti, »te
kuulette, mitä kuningatar käskee».

Gilbert astui esiin ja silmäili Marie-Antoinettea surullisena.

»Voi, madame, madame...!» mutisi hän.

Sitten hän sanoi Charnylle:

»Herra kreivi, mitä minulla on sanottavaa, merkitsee erään miehen
häpeää ja erään naisen kunniaa. Muuan heittiö, talonpoika, maan
matonen, rakasti neiti de Taverneyta. Yhtenä päivänä nuorukainen
tapasi hänet pyörtyneenä ja kunnioittamatta hänen nuoruuttaan, hänen
kauneuttaan, hänen viattomuuttaan, se konna raiskasi hänet, ja siten
siitä nuoresta tytöstä tuli vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman isää...
Neiti de Taverney oli enkeli, rouva de Charny on marttyyri!»

Charny pyyhki otsaltaan hikeä.

»Kiitos, herra Gilbert», sanoi hän.

Sitten hän sanoi kuningattarelle:

»Madame, en tiennyt, että neiti de Taverney on ollut näin, onneton, en
tiennyt, että rouva de Charny on näin kunnioitettava. Vakuutan teille,
että jos sen olisin tiennyt, en olisi ollut kuutta vuotta polvistumatta
hänen eteensä, palvomatta häntä, niinkuin häntä on palvottava!»

Hän kumarsi hämmästyneelle kuningattarelle ja poistui. Poloinen
kuningatar ei uskaltanut tehdä elettäkään häntä pidättääkseen.

Mutta kreivi kuuli tuskanhuudon, jonka kuningatar päästi nähdessään
oven sulkeutuvan.

Kuningatar ymmärsi, että tuolle ovelle lemmenkateuden pahahenki oli
kirjoittanut saman mietelauseinaan, joka luetaan helvetin portin
kamanasta:

    LASCIATE OGNI SPEKANZA!




XII

Date lilia


Mainitkaamme nyt parilla sanalla, kuinka oli kreivitär de Charnyn laita
sillävälin kun kreivin ja kuningattaren kesken esitettiin juurikään
kertomamme kohtaus, joka katkaisi niin tuskallisella tavalla pitkien
kärsimysten sarjan.

Koska me tunnemme hänen sydämensä tilan, meidän on helppo kuvitella,
mitä hän kärsi Isidorin lähdön jälkeen.

Häntä puistatti, kun häntä ajatteli, että suuri suunnitelma, jonka
hän oli arvannut tähtäävän kuninkaan perheen pakoon, onnistuisi tai
epäonnistuisi..

Jos se onnistuisi, oli hän varma, että kreivi, jonka hän tiesi
uhrautuvaksi palvelijaksi, jäisi kuninkaallisen perheen mukana
maanpakoon. Jos se epäonnistuisi, tunsi hän hyvin Olivierin rohkeuden
ollakseen varma, että tämä taistelisi viimeiseen saakka, jos oli
hiukankin toivoa, ja vielä silloinkin kun kaikki toivo oli mennyttä,
voittaakseen esteet, minkälaatuisia ne olivatkin.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin Isidor oli sanonut hänelle hyvästi, hän
oli pitänyt silmänsä alati avoinna nähdäkseen pienenkin valonsäteen,
teroittanut korvansa kuullakseen vähäisimmänkin melun.

Seuraavana päivänä hän sai muun pariisilaisväestön kanssa tietää, että
kuningas ja kuninkaallinen perhe olivat yöllä poistuneet Pariisista.

Mitään erikoista ei ollut tapahtunut heidän lähtiessään.

Koska oli tapahtunut lähtö, kuten hän oli epäillytkin, oli Charny siis
mukana, Charny loittoni hänestä!

Hän huoahti raskaasti ja polvistui rukoilemaan pakolaisille onnellista
matkaa.

Pariisi oli senjälkeen kaksi päivää mykkä ja kaiuton.

Kolmannen päivän aamuna kaupungissa syntyi tavaton hälinä: kuningas oli
vangittu Varennesissa.

Yksityisseikkoja ei tunnettu. Paitsi tätä jyrähdystä ei muuta ääntä,
paitsi tätä salamaa, ei muuta valoa.

Kuningas oli vangittu Varennesissa, siinä kaikki.

Andrée ei tiennyt, mikä paikka Varennes oli. Tämä pikku kaupunki, joka
siitä alkaen on ollut niin kohtalokkaassa maineessa, tämä kauppala,
josta myöhemmin tuli koko kuninkuuden uhka, oli siihen aikaan hämärän
peitossa kuten oli ja on yhä kymmenentuhatta ranskalaista kylää, jotka
ovat yhtä vähäpätöisiä ja tuntemattomia kuin sekin.

Andrée aukaisi maantieteellisen hakemiston ja luki.

»Varennes, Argonnen piirissä, piirin pääkaupunki, 1,607 asukasta.»

Sitten hän tutki karttaa ja löysi Varennesin, joka sijaitsi Stenayn,
Verdunin ja Châlonsin luoman kolmion keskellä, metsän laidassa, pikku
jokensa partaalla.

Tähän tuntemattomaan Ranskan kolkkaan hänen huomionsa nyt kohdistui.
Siellä hän eli ajatuksissaan, toiveissaan ja peloissaan.

Sitten, vähitellen, tätä suurta uutista seurasivat lisätiedot, kuten
auringon noustessa vähitellen näkee yksityiskohtia siitä suuresta
kokonaisuudesta, joka kaaoksesta paljastuu.

Nämä pikku uutiset merkitsivät hänelle suunnattoman paljon.

Markiisi de Bouillé — niin kerrottiin — oli seurannut kuningasta,
hyökännyt saattojoukon kimppuun ja peräytynyt taistelusta ja jättänyt
kuninkaallisen perheen voittoisien isänmaanystävien käsiin.

Charny oli varmasti ollut siinä taistelussa mukana. Charny oli varmasti
lähtenyt viimeisenä taistelukentältä, ellei hän ollut jäänyt vainajana
itse kentälle.

Pian senjälkeen kerrottiin, että yksi kuninkaan henkivartijoista oli
saanut surmansa.

Sitten mainittiin nimikin. Mutta ei tiedetty, oliko murhattu ollut
varakreivi vai kreivi, Isidor vai Olivier de Charny.

Jompikumpi Charny se oli, enempää ei tiedetty.

Kaksi päivää tämä kysymys pysyi ratkaisemattomana, ja niinä kahtena
päivänä Andréen sydän sykki sanoin kuvaamatonta tuskaa!

Vihdoin ilmoitettiin kuninkaan ja kuninkaallisen perheen palaavan
lauantaina kesäkuun 26 päivänä.

Korkeat vangit olivat viettäneet yön Meauxissa.

Laskemalla ajan ja välimatkan kuninkaan pitäisi olla Pariisissa ennen
puoltapäivää. Olettamalla, että hän saapuisi Tuilerieihin suorinta
tietä, hän tulisi Pariisiin Faubourg-Saint-Martinin kautta.

Kello yhdeltätoista rouva de Charny oli tulliportilla. Hän oli
pukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti ja peittänyt kasvonsa
harsolla.

Hän odotti kello kolmeen.

Kello kolme ensimmäiset kansanaallot, jotka pyyhkäisivät kaikki
tieltään, tiedoittivat, että kuningas kiertäisi Pariisin ja tulisi
kaupunkiin Champs-Elyséesin tulliportista.

Oli siis taivallettava koko Pariisin halki ja taivallettava jalan.
Kukaan ei olisi uskaltanut ajaa vaunuilla siinä tiukassa, tungoksessa,
joka täytti kaikki kadut.

Bastiljin valtauspäivää lukuunottamatta bulevardit eivät ole
milloinkaan olleet näin ahdinkoon asti täynnä kansaa.

Andrée ei empinyt, hän lähti Champs-Élyséesille päin ja tuli perille
ensimmäisten mukana.

Siellä hän odotteli kolme tuntia, kolme kuolettavaa tuntia!

Vihdoin saattue tuli näkyviin. Olemme jo kertoneet, missä
järjestyksessä ja minkälaisissa olosuhteissa se eteni.

Andrée näki vaunut. Hän huudahti ilosta, sillä hän oli huomannut
Charnyn vaunujen etuistuimella.

Toinen huudahdus olisi tuntunut hänen huudahduksensa kaiulta, ellei se
olisi ilmaissut mitä syvintä tuskaa.

Andrée kääntyi sille taholle, mistä tuo toinen huudahdus kuului. Muuan
nuori nainen vääntelehti parin kolmen armeliaan henkilön käsissä, jotka
olivat rientäneet hänen avukseen.

Nainen näytti olevan mitä syvimmän epätoivon vallassa.

Andrée olisi kenties ajatellut enemmänkin tuota nuorta naista, ellei
hän olisi kuullut ympärillään mutistavan kaikenlaatuisia sadatteluja
niitä kolmea miestä vastaan, jotka istuivat kuninkaan vaunujen
etuistuimella.

Heihin kohdistui kansan koko viha, he olivat kuninkaan suuren petoksen
syntipukit. Heidät revittäisiin ehdottomasti palasiksi, heti kun
ajoneuvot pysähtyisivät.

Ja Charny oli yksi niistä kolmesta miehestä!

Andrée päätti tehdä voitavansa päästäkseen Tuileries-palatsin
puutarhaan.

Mutta sitä varten hänen oli kierrettävä väkijoukko ja palattava Seinen
rantaa pitkin, mentävä toisin sanoin Conférencen rantakadulle ja
yritettävä, mikäli se kävi päinsä, puutarhaan Tuileriein rantakadun
puolelta.

Vaikka yritys tuntuikin mielettömältä, vaikka hän olikin
parikymmentä kertaa murskautua tungoksessa, onnistui hänen tunkeutua
ristikkoportista puutarhaan. Mutta kohdalla, minne vaunujen piti
pysähtyä, ahdinko oli niin valtava, ettei, voinut ajatellakaan päästä
ensimmäisten riviin.

Andrée arveli voivansa katsella koko tätä joukkoa rantaterassilta.
Välimatka olisi tosin liian pitkä, jotta hän näkisi kaikki
yksityiskohdat tai kuulisi mitään varmaa.

Mutta välipä sillä, hän näkisi huonosti, hän kuulisi huonosti. Se olisi
toki parempaa kuin olla näkemättä tai kuulematta mitään.

Hän nousi siis rantaterassille..

Sieltä hän tosiaankin näki ajoneuvot ja niiden etuistuimella Charnyn
ynnä molemmat henkivartijat — Charnyn, joka ei aavistanut, että
sadan askelen päässä hänestä muuan sydän sykki pakahtuakseen hänen
puolestaan, Charnyn, joka tällä hetkellä ei liene edes muistanut
Andréeta, Charnyn, joka ajatteli vain kuningatarta ja unohti oman
turvallisuutensa pitääkseen huolta kuningattaren turvallisuudesta.

Ah, jospa Andre olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä Charny puristi
sydäntänsä vasten hänen kirjettään ja lähetti ajatuksissaan hänelle
viimeisen huokauksen, jonka luuli rinnastaan pian lähtevän!

Vaunut pysähtyivät vihdoin huutojen, ulvonnan ja melun keskelle.

Melkein heti senjälkeen vaunujen ympärillä syntyi ankara melu, tavaton
liikehtiminen, suunnaton hälinä.

Istuimeltaan hypänneet kolme miestä katosivat kuin kurimuksen kitaan.
Sitten koko tämä väkijoukko alkoi kuohua ja liikehtiä niin rajusti,
että takimmaiset rivit olivat murskautua terassin suojamuuria vasten.

Andrée oli kuin huumautunut, hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.
Huohottaen, kädet koholla hän huusi jotakin käsittämätöntä siihen
hirveään konserttiin, josta kuului vain kirouksia, sadatteluja ja
kuolemanhuutoja!

Sitten hän ei tiennyt, mitä tapahtui. Maa alkoi pyöriä hänen
silmissään, taivas muuttui punaiseksi, hänen korvissaan humisi kuin
kuohupäisen meren kohu.

Veri se näin pakkautui sydämestä päähän ja sumensi aivot.

Hän vaipui puolitajuttomana maahan. Hän oivalsi elävänsä, koska hän
kärsi.

Raikkaan vilpoisuuden tunne havahdutti hänet. Joku nainen paineli
hänen otsaansa veteen kostutetulla nenäliinalla ja toinen piteli hänen
sieraintensa edessä hajusuolapulloa.

Hän tunsi toisen näistä naisista samaksi, jonka oli nähnyt
tulliportilla kuolemaisillaan, tietämättä, mikä vaistomainen
yhdenmukaisuus liitti tuon naisen tuskan hänen tuskaansa.

Hänen ensimmäiset sanansa olivat:

»Ovatko he kuolleet...?»

Sääli on älykäs. Andréeta ympäröivät oivalsivat hänen tarkoittavan
niitä kolmea miestä, joiden henkeä oli vastikään niin julmasti uhattu.

»Eivät», vastattiin hänelle, »he ovat pelastuneet».

»Kaikki kolme?» kysyi hän.

»Kaikki kolme.»

»Ah, Jumala olkoon ylistetty... Missä he ovat?»

»Luultavasti palatsissa.»

»Palatsissa? Kiitos!»

Nuori nainen nousi, ravisti päätänsä, katseli hämärtävin silmin
ympärilleen ja poistui rautaportista mennäkseen Louvren portista
palatsiin.

Hän arveli, ja vallan oikein, ettei tungos olisi siellä niin
läpäisemätön kuin muualla.

Orties-katu olikin miltei tyhjä.

Hän kulki Carrousel-aukion kulmauksen yli, saapui prinssien pihaan ja
meni tapaamaan portinvartijaa.

Portinvartija tunsi kreivittären. Hän oli nähnyt rouva de Charnyn
tulevan linnaan ja poistuvan sieltä parin kolmen päivän aikana
kuninkaallisen perheen siirryttyä Versaillesista Pariisiin.

Sitten hän oli nähnyt hänen lähtevän, enää palaamatta, sinä päivänä,
jolloin Andrée oli ryöstänyt Sebastienin vaunuihinsa.

Portinvartija suostui lähtemään uutisten hakuun. Sisäänkäytäviä pitkin
hän pääsi pian palatsin sydämeen.

Kaikki kolme upseeria olivat pelastuneet. Herra de Charny oli terve ja
vahingoittumaton. Hän oli mennyt huoneeseensa.

Neljännestuntia myöhemmin hän oli poistunut huoneestaan, yllä
meriupseerin virkapuku, ja mennyt kuningattaren luo, jonka puheilla hän
varmaankin yhä oli.

Andrée hengitti jälleen, antoi rahakukkaronsa miehelle, joka toi
hänelle nämä hyvät uutiset, ja pyysi huumaantuneena ja huohottavana
lasillisen vettä.

Ah, Charny oli siis pelastunut!

Hän kiitti tuota kelpo miestä ja lähti hotelliinsa Coq-Heron-kadulle.

Perille päästyään hän vaipui, ei tuolille, ei nojatuoliin, vaan
rukousjakkaralleen.

Hän ei rukoillut suullansa. On hetkiä, jolloin ihminen tuntee niin
voimakasta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, että sanat puuttuvat.
Silloin Jumalalle tarjotaan käsivarret, silmät, koko ruumis, koko
sydän, koko sielu!

Hän oli vaipuneena tähän ylen onnelliseen hurmiotilaan, kun hän kuuli
oven aukenevan. Hän kääntyi hitaasti, ymmärtämättä ollenkaan tätä
maallista melua, joka herätti hänet syvimmästä haaveilustaan.

Hänen kamarineitonsa seisoi ovella ja etsi häntä katseillaan, sillä
kreivitär oli pimennossa.

Kamarineidon takana seisoi varjo, epäselvä hahmo, jolle hänen vaistonsa
heti merkitsi piirteet ja nimen.

»Herra kreivi de Charny», ilmoitti kamarineito.

Andrée yritti nousta, mutta voimat pettivät. Hän vaipui takaisin
tyynylle ja kääntyen puoleksi nojasi rukousjakkaran selkälautaan.

»Kreivi», jupisi hän, »kreivi!»

Ja vaikka Charny seisoi hänen edessään, ei hän voinut uskoa tämän
läsnäoloa.

Andrée nyökäytti päätänsä, hän ei kyennyt puhumaan. Kamarineito väistyi
päästääkseen kreivin ohitseen, poistui ja sulki oven perässään.

Charny ja kreivitär olivat kahdenkesken.

»Minulle sanottiin, että olette vastikään tullut kotiin, madame»,
aloitti Charny. »Olenko tunkeilevainen, kun seurasin teitä näin pian?»

»Ette», vastasi kreivitär värähtelevällä äänellä, »ette laisinkaan,
olette tervetullut. Olin niin levoton, että käväisin ulkona katsomassa,
mitä tapahtui.»

»Käväisitte ulkona... milloin?»

»Jo aamupäivällä, herra... Olin ensin Saint-Martinin, sitten
Champs-Élyséesin tulliportilla. Siellä minä... näin...» Hän empi
jatkaa. »Näin kuninkaan, kuninkaallisen perheen ... näin teidätkin, ja
minä rauhoituin, ainakin hetkeksi... Pelättiin teille sattuvan jonkun
onnettomuuden, kun poistuisitte vaununistuimelta... Silloin minä menin
Tuileriein puutarhaan. Ah, siellä luulin kuolevani!»

»Niin», sanoi Charny, »tungos oli hirveä, te jouduitte pahimpaan
ahdinkoon, olitte tukehtua, minä käsitän...»

»Ei, ei», keskeytti Andrée ja puisti päätänsä, »ei se ollut sitä. Kävin
palatsissa tiedustamassa ja sain kuulla, että olitte pelastunut Palasin
kotiin ja, kuten näette, olin polvillani... rukoilin... kiitin Jumalaa.»

»Koska olette polvillanne, madame, koska puhelette Jumalalle, älkää
nousko lausumatta hänelle jotakin poloisen veljeni puolesta!»

»Isidorin? Ah», huudahti Andrée, »se oli siis hän!... Poloinen
nuorukainen!»

Ja hän painoi pään käsiinsä.

Charny astui lähemmäs ja silmäili syvän hellyyden ja alakuloisuuden
ilmein tuota puhdasta, rukoilevaa olentoa.

Siinä katseessa oli rajaton tunne sääliä, lempeyttä ja surkuttelua.

Ja lisäksi pidätettyä kiihkoa.

Eikö kuningatar ollut sanonut tai paremminkin, eikö hän ollut tullut
paljastaneeksi, että Andrée rakasti häntä?

Rukoiltuaan kreivitär kääntyi.

»Hän on siis kuollut?» sanoi hän.

»Kuollut, madame, kuollut kuten kuoli poloinen Georges, saman asian
puolesta, täyttäessään samaa velvollisuutta.»

»Ja kesken sitä syvää surua, jonka veljen kuolema teille aiheutti,
teillä oli aikaa ajatella minua, herra?» virkkoi Andrée niin heikolla
äänellä, että hänen sanojaan tuskin kuulikaan.

Onneksi Charny kuunteli sydämellään yhtä paljon kuin korvillaan.

»Madame», sanoi hän, »ettekö ollut antanut veljeni tehtäväksi jättää
minulle jotakin?»

»Herra...!» sopersi Andrée, kohosi toiselle polvelleen ja katseli
kreiviä levottomana.

»Ettekö ollut antanut hänelle kirjettä, joka oli osoitettu minulle?»

»Herra!» toisti Andrée vapisevalla äänellä.

»Isidor-rukan kuoleman jälkeen hänen paperinsa tuotiin minulle, madame,
ja teidän kirjeenne oli niiden paperien joukossa.»

»Oletteko lukenut sen?» huudahti Andrée ja peitti kasvot käsillään.
»Voi...!»

»Madame, minä en saanut lukea kirjettä, ellen ollut kuolettavasti
haavoittunut, ja, kuten näette, minä olen terve ja vahingoittumaton.»

»Kirje...?»

»Se on tässä, madame, aukaisemattomana, sellaisena kuin annoitte sen
Isidorille.»

»Oh», mutisi Andrée kirjeen ottaessaan, »se on hyvin kaunista... tai
hyvin julmaa se, mitä nyt teette!»

Charny ojensi kätensä ja tarttui Andréen käteen, jota hän puristi
omissaan.

Andrée yritti irroittaa kätensä.

Ja kun Charny pani vastaan mutisten; »Sallikaa se, madame!» huoahti hän
miltei kauhistuneena, mutta voimattomana ja salli värisevän, kostean
kätensä jäädä Charnyn käsien väliin.

Hämillään, tietämättä, minne katseensa suuntaisi, tietämättä, kuinka
pakenisi Charnyn katsetta, jonka hän tunsi tuijottavan häneen, voimatta
siirtyä minnekään, sillä hän oli yhä rukousjakkaralla, hän sanoi
lopulta:

»Niin, minä ymmärrän, olette tullut tuomaan kirjeen minulle takaisin?»

»Juuri niin, madame, ja toisestakin syystä... Minun on pyydettävä
teiltä paljon anteeksi, kreivitär.»

Andrée värähti sydänjuuria myöten. Ensimmäisen kerran Charny oli
panematta arvonimen eteen sanaa madame.

Ja hänen äänensä oli tällöin ilmaissut sanomatonta hellyyttä.

»Anteeksi! Minulta, herra kreivi? Olkaa hyvä ja selittäkää, mitä!»

»Käyttäytymistäni kuluneitten kuuden vuoden aikana...»

Andrée silmäili häntä syvästi kummissaan.

»Olenko milloinkaan valitellut, herra?» kysyi hän.

»Ette, madame, sillä te olette enkeli!»

Andréen silmät hämärtyivät ja hän tunsi kyynelten kihoavan
silmäripsiinsä.

»Te itkette, Andrée?» sanoi Charny.

»Oh», huudahti Andrée puhjeten kyyneliin, »suokaa anteeksi, herra,
mutta en ole tottunut kuulemaan teidän puhuttelevan minua näin... Ah,
hyvä jumala, hyvä jumala!»

Ja hän heittäytyi leposohvaan ja hänen päänsä vaipui käsien varaan.

Tovin kuluttua hän levitti kätensä, ravisti päätänsä ja huudahti:

»Mutta minähän olen mieletön!»

Äkkiä hän vaikeni. Sillaikaa kun hänen silmänsä olivat olleet käsien
peitossa, oli Charny polvistunut hänen eteensä.

»Ah, te polvillanne minun edessäni, te minun jalkojeni juuressa!» sanoi
hän.

»Enkö sanonut teille, Andrée, että olen tullut pyytämään teiltä
anteeksi?»

»Polvillaan minun edessäni, minun jalkojeni juuressa!» toisti Andrée
kuin henkilö, joka ei voi uskoa näkemäänsä todeksi.

»Andrée, olette irroittanut kätenne minun käsistäni», sanoi Charny.

Ja hän ojensi jälleen kätensä nuorelle naiselle.

Mutta Andrée väistyi syrjään ilmaisten tunnetta, joka vivahti kauhuun.

»Mitä tämä merkitsee?» mutisi hän.

»Andrée», vastasi Charny hellimmällä äänellään, »se merkitsee, että
minä rakastan teitä!»

Andrée painoi käden sydämelleen ja parahti.

Sitten hän ponnahti pystyyn, ikäänkuin teräsjousi olisi työntänyt hänen
jalkojaan, ja piteli ohimoltaan molemmin käsin.

»Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!» saneli hän. »Se on
mahdotonta!»

»Sanokaa olevan mahdotonta, että te rakastatte minua, Andrée, mutta
älkää sanoko olevan mahdotonta, että minä rakastan teitä.»

Andrée loi Charnyyn tutkivan silmäyksen kuin varmentuakseen, että tämä
puhui totta. Kreivin suuret, tummat silmät sanoivat samaa, mitä hänen
suunsa oli lausunut.

Andrée, joka olisi voinut epäillä sanoja, ei voinut erehtyä tuosta
katseesta.

»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala», jupisi hän, »onko maailmassa minua
onnettomampaa naista!»

»Andrée», jatkoi Charny, »sanokaa, että rakastatte minua, tai ellette
sano rakastavanne, sanokaa edes, ettette vihaa!»

»Minäkö vihaisin teitä!» huudahti Andrée.

Ja hänen tyynissä, kuultavissa, puhtaissa silmissään välähti
kaksinkertainen salama.

»Oh, herra, olette ihan väärässä, jos pidätte vihana tunnetta, jonka
minussa olette herättänyt.»

»Mutta ellei se ole vihaa eikä rakkautta, mitä se siis on, Andrée?»

»Se ei ole rakkautta, sillä minun ei ole sallittu teitä rakastaa.
Ettekö kuullut minun äsken vaikeroivan Jumalalle, että minä olen
maailman onnettomin nainen?»

»Entä miksi teillä ei olisi oikeutta rakastaa minua, koska minä
rakastan teitä, Andrée, kaikesta sydämestäni?»

»Oh, sitä en halua, en voi, en uskalla teille ilmaista», vastasi Andrée
käsiään väännellen.

»Mutta», virkkoi Charny yhä hellemmällä äänellä, »jos sen, mitä ette
halua, ette voi ettekä uskalla sanoa, joku toinen on minulle ilmaissut?»

Andrée laski molemmat kätensä Charnyn olkapäille.

»Mitä?» kuului hänen kauhistunut huudahduksensa.

»Jos minä tiedän kaikki?» lisäsi Charny.

»Hyvä jumala!»

»Ja jos minä hetkellä, jolloin huomasin teidät tuon onnettomuuden
johdosta entistäkin ansiollisemmaksi ja kunnioitettavammaksi ja kuulin
sen hirveän salaisuuden, päätin tulla sanomaan teille, että minä
rakastan teitä?»

»Jos olette sen tehnyt, herra, olette maailman ylevin ja jaloin mies.»

»Minä rakastan teitä, Andrée!» toisti Charny. »Minä rakastan teitä,
minä rakastan teitä!»

»Ah», huudahti Andrée ja kohotti kätensä, »en tiennyt, hyvä jumala,
että maan päällä voisi kokea tällaista iloa!»

»Mutta, Andrée, sanokaa tekin rakastavanne minua!» kehoitti Charny.

»Voi, ei, en uskalla milloinkaan», vastasi Andrée, »mutta lukekaa
kirje, joka piti annettaman teille vasta kuolinvuoteenne ääressä!»

Ja hän ojensi kreiville kirjeen, jonka tämä oli tuonut.

Andréen peittäessä kasvot käsillään, Charny mursi nopeasti kirjeen
sinetin, luki ensimmäiset rivit ja huudahti. Sitten hän irroitti
Andréen kädet, puristi hänet sydäntänsä vasten ja sanoi:

»Siitä päivästä alkaen, jolloin minut näit, kuusi vuotta, oi sinä
pyhimys! Voinko sinua milloinkaan rakastaa kyllin syvästi, jotta
unohtaisit, mitä olet saanut kärsiä?»

»Hyvä jumala», jupisi Andrée onneensa pakahtumaisillaan, »jos tämä on
unta, salli, etten milloinkaan herää tai että kuolen herätessäni...!»

Ja unohtakaamme nyt onnelliset ja siirtykäämme niihin, jotka kärsivät,
taistelevat tai vihaavat, ja kenties heidän paha kohtalonsa heidät
unohtaa niinkuin mekin.




XIII

Vähän varjoa auringon jälkeen


Heinäkuun 16 päivänä 1791, siis vähän aikaa vastikään kertomiemme
tapahtumien jälkeen, oli kaksi uutta henkilöä, joita emme ole vielä
esitelleet lukijoille, koska haluamme esitellä heidät oikealla
hetkellä, kirjoituspuuhassa saman pöydän ääressä pienessä salongissa,
joka oli Guénégaud-kadun varrella sijaitsevan Britannique-hotellin
kolmannessa kerroksessa.

Tämän pikku salongin toisesta ovesta pääsi vaatimattomaan ruokasaliin,
joka oli kalustettu vuokrahotellien huoneitten tapaan, ja toisesta
ovesta makuusuojaan, minne oli sovitettu parisängyt.

Nämä kaksi kirjoittajaa olivat eri sukupuolta. Kumpikin ansaitsee
erikoisen maininnan.

Mies näytti kuusikymmenvuotiaalta, ehkä hieman nuoremmalta. Hän oli
pitkä ja laiha. Hän näytti sekä vakavalta että intohimoiselta. Hänen
kasvojensa suorat viivat ilmaisivat tyyntä ja vakaisaa ajattelijaa,
jossa jäykkä ja selkeä äly hallitsi mielikuvituksen voimaa.

Nainen näytti kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vuoden vanhalta, vaikka
hän oli jo täyttänyt kuusineljättä. Hipiän helakasta väristä, kasvojen
voimakkaasta verevyydestä oli helppo nähdä hänen olevan syntyperällään
rahvaan lapsen. Hänellä oli kauniit silmät, joiden epämääräinen väri
vivahti harmaaseen, vihreään ja siniseen, lempeät ja lujat silmät, iso
suu, jota koristivat raikkaat huulet ja valkoiset hampaat, lyhyt leuka
ja pystynenä, kauniit, vaikka hieman kovat kädet, komea, joustava,
täyteläinen vartalo, kaunis kaula ja syrakusalaisen Venuksen lanteet.

Mies oli Jean Marie Roland de la Platière, syntynyt vuonna 1732
Villefranchessa, lähellä Lyonia.

Nainen oli Manon Jeanne Phlipon, syntynyt Pariisissa vuonna 1754 He
olivat olleet naimisissa yksitoista vuotta, vuodesta 1780.

Olemme sanoneet naisen olevan rahvaanomaista alkuperää. Nimet sitä
todistavat: Manon Jeanne Phlipon, etunimet, sukunimi, kaikki ilmaisevat
syntyperän. Kaivertajan tytär kun oli, hänkin oli kaivertanut
viidenteenkolmatta ikävuoteensa asti, jolloin hänestä tuli häntä
kaksikolmatta iäkkäämmän Rolandin vaimo. Kaivertajasta tuli tällöin
jäljentäjä, kääntäjä, mukailija. Teokset sellaiset kuin Polttoturpeen
valmistus, Villatehtailijan käsikirja ja Käsiteollisuus-hakemisto
olivat ankarassa ja epäkiitollisessa työssä kuluttaneet tämän
lahjakkaan naisen parhaat vuodet, naisen, joka säästyi kaikilta
erheiltä, ellei kaikilta intohimoilta, ei siksi että hänen sydämensä
olisi ollut näivettynyt, vaan koska hänen sielunsa oli puhdas.

Hänen suhteessaan mieheensä vallitsi tyttären kunnioitus naisen
rakkautta. Tämä rakkaus oli eräänlaista puhdasta palvomista, vailla
kaikkinaista ruumiillista pyydettä. Se sai hänet luopumaan päiväisestä
ahertelusta, johon hän sitten puuttui yön hetkinä, jotta hän voisi itse
valmistaa ateriat vanhukselle, jonka heikko vatsa sieti vain määrättyjä
ruokalajeja.

Vuonna 1789 rouva Roland vietti tätä vaatimatonta, ahkeroivaa elämää
maaseudulla. Hänen miehensä omisti silloin Platièren pienen maatilan,
jonka mukaan hän oli ottanut nimensä. Tämä maatila oli Villefranchessa,
Lyonin lähettyvillä. Siellä Bastiljin tykkien jyske pani heidät
hätkähtämään.

Tämä tykinjyske herätti ylevämielisen naisen sydämessä eloon kaiken,
mikä oli suurta, isänmaallista ja pyhää ranskalaista. Ranska ei ollut
enää kuningaskunta, vaan se oli kansa! Se ei ollut enää vain maa,
missä asuttiin, vaan se oli isänmaa! — Tuli vuoden 1790 yhdistysjuhla.
Kuten muistamme, Lyonin juhla vietettiin ennen Pariisin juhlaa. Jeanne
Phlipon, joka Horloge-rantakadun varrella olevasta kotitalostaan näki,
milloin tahansa katsoi aamulla ikkunastaan syvän, sinisen taivaan ja
nousevan auringon, jonka kulkua hän saattoi tarkata Champs-Élyséesin
päähän asti, missä se näytti laskevan puiden vihreään, lehtevään
latvukseen, oli nähnyt kello kolmesta aamulla Fourevièrsin kummulta
nousevan toisen auringon, toisin paahtavan, toisin valaisevan,
vapauden auringon. Hänen katseensa oli siirtynyt hyväilemään koko
tätä suurta kansalaisjuhlaa, hänen sydämensä oli uppoutunut tähän
veljeyden valtamereen, ja hän oli siitä selvinnyt kuin Akilleus,
kaavoittamattomana, lukuunottamatta yhtä kohtaa. Siihen kohtaan häntä
iski rakkaus, mutta siihen haavaan hän ei sentään kuollut.

Tämän suuren päivän iltana, haltioissaan näkemästään, tuntien itsensä
runoilijaksi, tuntien itsensä historioitsijaksi, hän oli kirjoittanut
selostuksen tästä juhlasta. Selostuksen hän oli lähettänyt Champagnesta
kotoisin olevalle ystävälleen, _Journal de Lyonin_ päätoimittajalle.
Tätä nuorta miestä oli tulinen kirjoitus hämmästyttänyt. Huumaantuneena
hän oli painattanut sen lehteensä. Seuraavana päivänä sanomalehti,
josta tavallisesti otettiin tuhannenkahdensadan tai tuhannenviidensadan
kappaleen painos, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen kappaleen painoksena!

Selittäkäämme parilla sanalla, kuinka tämä runollinen mielikuvitus,
tämä naisellinen sydän tuli näin tulisesti harrastaneeksi politiikkaa.
Siksi, että Jeanne Phlipon, jota hänen isänsä oli kohdellut
kaivertajatyöläisenä, siksi, että rouva Roland, jota hänen miehensä oli
kohdellut sihteerinä ja joka isänsä ja puolisonsa kodissa oli joutunut
askartelemaan vain vakavissa tehtävissä, siksi, että rouva Roland,
jonka käsiin ei ollut milloinkaan osunut halpa-arvoinen kirja, siksi,
että rouva Roland piti parhaana hupinaan, miellyttävimpänä ajanrattona
sellaisia kirjoituksia kuin _Vuoden 1789 valitsijamiesten pöytäkirjat_
ja _Selostus Bastiljin valloituksesta_.

Roland puolestaan oli esimerkki, mitä kaitselmus, sattuma tai kohtalo
voivat tehdä muuttamalla vähäpätöisen tapahtuman avulla ihmiselämän tai
koko valtakunnan tykkänään toiseksi.

Hän oli nuorin viidestä veljeksestä. Hänestä mielittiin tehdä pappi,
hän tahtoi pysyä miehenä. Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä hän lähti
isänkodista, taivalsi yksin, jalkaisin ja rahattomana koko Ranskan,
saapui Nantesiin, sai toimen erään laivanvarustajan liikkeessä ja pyysi
siirtoa Intiaan. Lähtöpäivänä, juuri kun laiva saapui satamaan, hän sai
niin ankaran verensyöksyn, että lääkäri epäsi häneltä merimatkan.

Jos Cromwell olisi päässyt lähtemään Amerikaan sen sijaan että Kaarle
I:n määräys pidätti hänet Englantiin, ei White Halliin kenties olisi
pystytetty mestauslavaa! Jos Roland olisi matkustanut Intiaan, ei
elokuun 10 päivän veritekoja kenties olisi pantu toimeen!

Kun Roland ei voinut tyydyttää laivanvarustajaa, jonka palvelukseen hän
oli pyrkinyt, lähti hän Nantesista ja meni Roueniin. Siellä muuan hänen
sukulaisensa, jonka puoleen hän kääntyi, huomasi nuorukaisen kyvyt ja
hankki hänelle teollisuuslaitosten tarkastajan toimen.

Siitä lähtien Rolandin elämä muuttui tutkijan ja työmiehen elämäksi.
Taloustiede oli hänen hengettärensä, kauppa hänen innoittava
jumalansa. Hän matkusteli, hän keräili aineistoa, hän kirjoitteli.
Hän kyhäsi muistelmia karjalauman kasvatuksesta, esitti teorioja
käsiteollisuudesta ja kyhäsi _Kirjeitä. Sisiliasta, Italiasta, Maltan
saarelta_ sekä _Ranskan rahamaailman perusteet_ ja muut aikaisemmin
mainitsemamme teokset, jotka hän antoi vaimonsa jäljentää. Hän oli
mennyt naimisiin vuonna 1780, kuten on jo mainittu. Neljää vuotta
myöhemmin he matkustivat yhdessä Englantiin. Kun he olivat palanneet
Ranskaan, lähetti hän vaimonsa Pariisiin hankkimaan aatelisvaltakirjan
ja pyytämään siirtoa Lyonin tarkastuspiiriin. Tarkastuspiiriä
koskevassa asiassa hänen vaimonsa onnistui, valtakirjajutussa
epäonnistui. Niinpä Roland joutui Lyoniin ja vastoin tahtoaan
demokraattiseen puolueeseen, johon hänen vaistonsa ja vakaumuksensa
muuten häntä yllyttivätkin. Hän hoiteli siis kaupan ja teollisuuden
tarkastajan tehtäviä Lyonin piirissä, kun vallankumous puhkesi.
Tässä uudessa, elvyttävässä aamuruskossa hän ja hänen vaimonsa
tunsivat sydämessään itävän sen kauniin kasvin, kultalehtisen ja
timanttikukkaisen, jota sanotaan haltioitumiseksi. Olemme maininneet,
että rouva Roland kirjoitti selostuksen toukokuun 30 päivän juhlasta ja
että sanomalehti, joka sen julkaisi, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen
kappaleen painoksena ja että jokainen kotikaupunkiinsa, kauppalaansa,
kyläänsä palannut kansalliskaarti toi tullessaan osan tätä rouva
Rolandin henkeä.

Ja koska sanomalehdessä ei ollut julkaisijan nimeä eikä selostuksessa
allekirjoitusta, arvelivat kaikki, että vapaus itse oli astunut
maanpinnalle ja sanellut jollekin tuntemattomalle profeetalle juhlan
selostuksen, niinkuin enkeli oli sanellut apostoli Johannekselle
evankeliumin.

Näin elelivät molemmat aviopuolisot, täynnä uskoa ja luottamusta,
pienen champagnelaisen ystäväjoukon piirissä. Niitä, olivat Bosc,
Lanthenas ja pari kolme muuta. Sitten seurapiiri lisääntyi uudella
ystävällä.

Lanthenas, joka oli kuin omainen Rolandien perheessä ja vietti
siellä päiviä, viikkoja, kuukausia, toi eräänä iltana mukanaan yhden
valitsijoistaan, jonka esitelmää rouva Roland oli syvästi ihaillut.

Tämä uusi ystävä esiteltiin Bancal des Issartsiksi.

Hän oli yhdeksänneljättä-vuotias, kaunis, yksinkertainen, kookas,
lempeä ja uskonnollinen mies. Hän ei ollut erikoisen henkevä, mutta
hänellä oli hyvä sydän ja armelias sielu.

Hän oli ollut notaari, mutta sitten heittänyt tämän toimen
antautuakseen kokonaan politiikkaan ja filosofisiin tutkimuksiin.

Viikon kuluttua Lanthenas, Roland ja uusi vieras sopivat yhteen niin
mainiosti, tämä joukko muodosti niin sopusointuisen kolmiliiton
uhrautuvassa isänmaanrakkaudessaan, vapaudenkaipuussaan ja innossaan
harrastaa kaikkia hyviä asioita, että nämä kolme miestä päättivät pysyä
alati yhdessä, elää yhteiselämää ja jakaa elinkustannukset tasan.

Varsinkin kun Bancal kerran joutui vähäksi ajaksi pois heidän
piiristään, kävi tämä yhteisyyden tunne palavaksi.

Roland kirjoitti hänelle:

 »Tulkaa, rakas ystävä. Miksi viivytte? Olette nähnyt meidän
 suorasukaiset tapamme, nähnyt, kuinka me elämme ja toimimme. Minun
 iässäni ei muututa, kun ei ole milloinkaan mielipiteitä muutettu.
 Me nostatamme isänmaallisuutta, me kohotamme ihmishenkeä. Lanthenas
 hoitaa lääkärinammattiaan, minun vaimoni on piirin sairaanhoitajatar.
 Te ja minä, me hoidamme yhteiskunnan asiat.»

Näiden kolmen kultaisen keskinkertaisuuden liitto sai tosiaankin kokoon
jotakin, mikä näytti sievoiselta omaisuudelta. Lanthenasilla oli
noin kaksikymmentätuhatta livreä, Rolandilla kuusikymmentätuhatta ja
Bancalilla satatuhatta.

Sillä välin Roland täytti tehtäväänsä, apostolin tehtävää.
Tarkastusmatkoillaan hän saarnasi paikkakunnan talonpojille.
Verrattomana kävelijänä tämä ihmisyyden toivioretkeläinen kulki, sauva
kädessä, pohjoisesta etelään, idästä länteen, ja kylvi oikealleen,
vasemmalleen, eteensä, taaksensa uutta sanaa, vapauden hedelmällistä
siementä. Bancal, yksivakainen, kaunopuheinen, kylmästä ulkonäöstään
huolimatta intohimoinen mies, oli Rolandin apuri, oppilas, toinen
hän, Clavieren ja Dumouriezin vastaisen virkatoverin mieleen ei edes
juolahtanut, että Bancal voisi rakastaa hänen vaimoaan ja hänen
vaimonsa Bancalia. Eikö Lanthenas, ihan nuori mies, ollut viisi vuotta
ollut tälle viattomalle, ahkeralle, raittiille ja puhtaalle naiselle
mitä veli on sisarelle? Eikö rouva Roland, hänen Jeannensa, ollut
voiman ja hyveen patsas?

Roland tulikin ylen onnelliseksi, kun Bancal vastasi äsken
mainitsemaamme kirjeeseen ystävällisellä ja hellää kiintymystä
uhkuvalla kirjeellä. Roland sai tämän kirjeen Lyoniin ja lähetti sen
heti Platièreen, missä hänen vaimonsa oli.

Ah, älkää lukeko minua, lukekaa Micheletiä, jos haluatte yksinkertaisen
erittelyn avulla oppia tuntemaan sen ihmeellisen naisen, jota sanotaan
madame Rolandiksi!

Hän sai tämän kirjeen sellaisena helteisenä päivänä, jolloin sähkö
virittää ilman, jolloin kylmimmätkin sydämet kiihtyvät, jolloin
marmorikin uneksii ja värähtelee. Syksy oli jo käsissä, mutta kesän
raskas ukkonen jyrähteli taivaalla.

Siitä päivästä lähtien, jolloin hän tapasi Bancalin, alkoi jotakin
tuntematonta heräillä tämän neitseellisen naisen sydämessä. Tämä sydän
oli avoin ja kuin kukan teriöstä siitä levisi tuoksu. Hänen korvissaan
virisi suloinen laulu kuin linnun liverrys metsien kätköissä. Olisi
voinut sanoa, että hänen mielikuvituksensa aavisteli kevään tuloa
ja että sillä tuntemattomalla kentällä, jonka hän näki sitä vielä
peittävän usvan takaa, sen kaikkivoivan järjestelijän käsi, jota
sanotaan Jumalaksi, valmisteli uutta koristelua, joka olisi täynnä
tuoksuvia pensaikkoja, raikkaita vesiputouksia, varjoisia nurmikkoja
ynnä päiväpaisteisia aukeamia.

Hän ei tuntenut rakkautta, mutta, kuten kaikki naiset, arvasi sen.
Hän oivalsi vaaran ja silmät kyynelissä mutta hymyhuulin hän meni
oikopäätä pöydän ääreen ja hetkeäkään empimättä kirjoitti Bancalille
suorasukaisen kirjeen osoittaen, haavoittunut Klorinda-rukka,
aseistuksensa heikon kohdan tehden tunnustuksen ja surmaten samalla
toivon, jonka tämä tunnustus voisi herättää.

Bancal ymmärsi, ei puhunut enää yhteiselämästä, meni Englantiin ja
viipyi siellä pari vuotta.

Ne olivat antiikin ajan luonteita! Minä olenkin ajatellut, että
lukijoilleni olisi suloista kaiken sen taistelun, kaiken sen
intohimoisen elämän jälkeen, jonka he ovat kokeneet, levähtää hetkeksi
kauneuden, voiman ja hyveen raikkaaseen, puhtaaseen siimekseen.

Älköön kukaan väittäkö, että me kuvailemme madame Rolandin
toisenlaiseksi kuin hän oli: siveä isänsä työpajassa, siveä iäkkään
puolisonsa vuoteen ääressä, siveä lapsensa kehdon vieressä. Sellaisena
hetkenä, jolloin ei valehdella, hän kirjoitti, mestauslava silmien
edessä: »Olen alati hallinnut aistejani, eikä kukaan ole minua paremmin
tuntenut aistihuumaa.»

Älköön liioin luettako naisen kylmyyden ansioksi hänen
kunniallisuuttansa. Ei, aikakausi, johon olemme siirtyneet, oli vihan
aikaa, myönnettäköön, mutta se oli myöskin rakkauden aikaa. Ranska
näytti esimerkkiä. Kauan vankilassa virunut, rautoihin kahlehdittu
vanki-rukka kirvoitettiin kahleista ja päästettiin vapauteen. Kuten
Maria Stuart vankilasta lähtiessään, niin hänkin olisi halunnut painaa
suudelman luomakunnan huulille, koota koko luonnon syleilyynsä,
hedelmöittää sen henkäyksellään, jotta siitä syntyisi maan vapaus ja
maailman riippumattomuus.

Ei, kaikki nämä naiset rakastivat pyhästi, kaikki nämä miehet
rakastivat tulisesti. Lucile ja Camille Desmoulins, Danton ja hänen
Louisensa, neiti de Keralio ja Robert, Sophie ja Condorcet, Vergniaud
ja neiti Candeille. Vain kylmä ja terävä Robespierre, joka oli kylmä
ja terävä kuin giljotiinin veitsi, vain hän ei tuntenut sydämensä
lämpenevän rakkauden poltteessa. Hän rakasti vuokraisäntänsä, puuseppä
Dupleyn, tytärtä, jonka tuttavaksi näemme hänen aikanaan joutuvan.

Ja eikö ollut rakkautta, vähemmän puhdasta tosin — mutta välipä sillä,
rakkaus on sydänten suuri hyve — rouva Tallienin rakkaus, rouva de
Beauharnaisin rakkaus, rouva de Genlisin rakkaus, rakkautta, jonka
lohduttava henkäys vilvoitti mestauslavallakin kuolevien kalpeita
kasvoja?

Niin, koko maailma rakasti tuona ylen onnellisena ajanjaksona. Rakkaus
on tässä käsitettävä sen sanan laajimmassa merkityksessä. Yhdet
rakastivat aatetta, toiset ainetta, yhdet isänmaata, toiset ihmissukua.
Rousseaun päivistä lähtien rakastamisen tarve oli yhä varttunut.
Olisi voinut sanoa, että ihmisillä oli kiire vangita koko rakkaus
kädenkäänteessä. Olisi voinut sanoa, että haudan, kuilun, kurimuksen
partaalla koko sydän sykähteli tuntematonta, kiihkoista, kaikki
nielevää henkeä. Olisi voinut sanoa, että kaikki rinnat ammensivat
maailmankaikkeuden lämpökeskuksesta ja että tämän lämpökeskuksen
muodostivat yhdeksi ainoaksi rakkaudeksi sulaneet rakkaudet!

Näin olemme joutuneet kauas siitä vanhuksesta ja siitä nuoresta
naisesta, jotka kirjoittivat Britannique-hotellin kolmannen kerroksen
huoneessa. Palatkaamme heihin.




XIV

Ensimmäiset tasavaltalaiset


Helmikuun 20 päivänä 1791 Roland oli lähetetty Lyonista Pariisiin
varaedustajana. Hänen tehtävänsä oli ajaa parinkymmenen tuhannen
leivättömän työläisen asiaa.

Hän oli ollut Pariisissa neljä kuukautta, kun tapahtui Varennesin
hirveä jupakka, jolla oli sellainen vaikutus kertomuksemme sankarien ja
Ranskan kohtaloihin, että olemme katsoneet velvollisuudeksemme uhrata
sille lähes kokonaisen kirjaniteen tilan.

Kuninkaan paluusta, kesäkuun 26 päivästä, heinäkuun 16 päivään, johon
olemme saapuneet, oli tapahtunut paljon asioita.

Kaikki olivat huutaneet: »Kuningas pakenee!» Kaikki olivat juosseet
kuningasta tavoittamaan, kaikki olivat olleet tuomassa häntä Pariisiin,
mutta kun kuningas oli palannut, kun kuningas oli saatu Pariisiin, kun
kuningas oli jälleen Tuilerieissä, ei kukaan tiennyt, mitä hänelle
tehtäisiin.

Jokainen antoi neuvoja, joka taholta sateli neuvoja, kuin myrskyn
aikana tuulenpuuskia. Onnettomasti käy aluksen, joka on merellä
sellaisessa myrskyssä!

Kesäkuun 21 päivänä, kuninkaan pakopäivänä, kordelierikerhon jäsenet
olivat laatineet julistuksensa, jonka oli allekirjoittanut Legendre,
se ranskalainen teurastaja, jota kuningatar oli sanonut englantilaisen
teurastajan Harrisonin jäljittelijäksi.

Julistuksen mottona olivat seuraavat säkeet:

    Jos joku petturina kuningasta
    itselleen kaipaa, vailla valtiasta,
    hänellä olkoon kova kuolon uhka
    ja tuuleen harjoitettakoon sen tuhka.

Säkeet olivat Voltairen. Ne olivat huonot, mutta niillä oli toki
se avu, että ne ilmaisivat täsmällisesti niiden isänmaanystävien
ajatuksen, joiden julistusta ne koristivat.

Tässä julistuksessa selitettiin, että kordelierit olivat vannoneet
surmaavansa tyrannit, jotka uskaltaisivat käydä maan, vapauden ja
perustuslain kimppuun.

Marat, joka alati kulki omaa tietään ja joka esitti eristäytymisensä
verukkeeksi väitteen, että kotka elää yksin ja kalkkunat parvissa,
ehdotti diktaattoria.

»Ottakaa», kirjoitti hän lehteensä, »ottakaa joku kunnon ranskalainen,
joku kunnon isänmaanystävä, joku kansalainen, joka vallankumouksen
alusta saakka on osoittanut kirkkainta valoa, suurinta intoa,
uskollisuutta ja epäitsekkyyttä, valitkaa hänet viivyttelemättä,
muutoin vallankumouksen asia on hukassa!»

Mikä merkitsi: »Valitkaa Marat.»

Prudhomme puolestaan ei ehdottanut miestä eikä uutta hallitusta.
Hän vain poisti vanhan hallituksen kuninkaan ja tämän jälkeläisten
muodossa. Kuunnelkaamme häntä:

 »Seuraavana maanantaina, kruununprinssi tuotiin kävelylle rannan
 puoliselle Tuileriein terassille, ja kun huomattiin melkoinen joukko
 uteliasta kansaa, otti muuan palkattu krenatööri lapsen syliinsä ja
 pani hänet istumaan terassin reunuskivelle. Kuninkaallinen mukula
 osasi hyvin aamupäivällä oppimansa läksyn ja lähetti kansalle
 lentosuukkoja. Se merkitsi kiitosta papalle ja mammalle. Jotkut
 katselijoista olivat vätyksiä ja huusivat: 'Eläköön kruununprinssi!'
 Kansalaiset, olkaa varuillanne, hovi mielistelee kansaa silloin kun se
 ei ole sitä voimakkaampi.»

Ja heti senjälkeen tulivat seuraavat rivit:

 »Tammikuun 27 päivänä 1649 Englannin parlamentti tuomitsi Kaarlo I:n
 mestattavaksi, koska tämä oli halunnut laajentaa kuninkaanvaltaa
 ja säilyttää isänsä, Jaakko I:n, vallananastukset. Saman kuun 30
 päivänä hän sai sovittaa rikoksensa, jotka käytäntö oli miltei
 laillistuttanut ja suuri puolue pyhittänyt. Mutta kansanääni pääsi
 kuuluville, parlamentti julisti kuninkaan pakolaiseksi, petturiksi,
 kansan viholliseksi, ja Kaarlo Stuartin kaula katkaistiin White-Hallin
 juhlasalin edustalla.»

Hyvä on, kansalainen Prudhomme, ette ainakaan ole myöhästynyt, ja kun
tammikuun 21 päivänä 1793 Ludvig XVI:n kaula katkaistaan, on teillä
oikeus vaatia kunniaa aloitteenteosta, koska kesäkuun 27 päivänä 1791
osoititte hyvän esikuvan.

Tosin herra Prudhomme — häntä ei saa sekoittaa henkevään ystäväämme
Monnieriin, joka on hupsu, mutta rehti mies — tosin Prudhomme myöhemmin
muuttui rojalistiksi ja taantumukselliseksi ja julkaisi teoksen:
_Vallankumouksen aikana tehtyjen rikosten historia_.

Omatunto on sentään jotakin se!

_Rautasuu_ on toki suorasukaisempi: ei tekopyhyyttä, ei kaksimielisiä
sanoja, ei kavaluutta. Sen toimittaja oli Bonneville, vilpitön, rohkea,
nuori Bonneville, hullu intoilija, joka samoili rahvaanomaisissa
piireissä eikä milloinkaan eksynyt isoisten pariin. Rautasuuta
toimitettiin Ancienne-Comédie-kadun varrella, lähellä Odéonia, parin
askelen päässä kordelieri-kerhosta.

Hän kirjoitti:

 »Valasta on pyyhitty pois inhoittava sana _kuningas_. Ei enää
 kuninkaita, ei enää ihmissyöjiä! Tähän mennessä on usein vaihdettu
 nimeä, mutta itse asia on säilytetty. Ei hallitsijaa, ei diktaattoria,
 ei protektoria, ei Orleansia, ei Lafayettea! Minä en pidä siitä
 Philippe Orleansin pojasta, joka juuri tänään menee vahtivuorolleen
 Tuilerieihin, enkä hänen isästään, jota ei milloinkaan nähdä
 kansalliskokouksessa ja jonka alati näkee Feuillant-pengermän
 portilla. Tarvitseeko kansan alati olla holhottavana? Departementtimme
 kokoontukoot ja julistakoot, etteivät ne halua tyranneja, ei
 monarkkeja, ei protektoria, ei hallitsijaa eikä kuninkaan varjoja,
 jotka ovat kansan asialle yhtä vaarallisia kuin sen kirotun puun,
 bohon-upasin, jonka varjo on kuolettava.

 Mutta ei riitä sanoa: 'Tasavalta.' Venetsiakin oli tasavalta.
 Tarvitaan kansallista kokoomusta, tarvitaan kansallista hallitusta.
 Kerätkää kansa auringon eteen, julistakaa, että vain laki yksin on
 hallitsija. Vannokaa, että sen yksin tulee hallita. Ei ole vapauden
 ystävä, joka ei sitä valaa vanno.»

Camille Desmoulins puolestaan nousi tuolille Palais-Royalissa, toisin
sanoin kaunopuheisten purkaustansa tavanomaiselle näyttämölle, ja
lausui:

 »Hyvät herrat, olisi onnetonta, jos se katala mies tuotaisiin
 meille takaisin. Mitä hänelle nyt teemme? Tersiteen lailla hän
 tulisi vuodattamaan niitä hereitä kyyneliä, joista Homeros puhuu.
 Jos hänet tuodaan takaisin, niin ehdotan, että hänet pannaan kansan
 naurettavaksi kolmeksi päiväksi, punainen nenäliina päässä, ja että
 hänet sitten viedään sopivin päivämatkoin rajan taakse.»

On myönnettävä, ettei tämän hirveän lapsen, Camille Desmoulinsin,
ehdotus ollut kaikkein hulluimpia.

Ja vielä yksi sana, joka kuvasi aika hyvin yleistä mielialaa. Sen
lausui Dumont, muuan Englannissa asuva geneveläinen, jota siis ei voi
epäillä puolueellisuudesta Ranskaa kohtaan.

 »Kansan näytti vallanneen tavaton viisaus. On jouduttu pahaan pulaan,
 sanoi se iloisesti. Mutta jos kuningas meidät jättää, kansa jää. Kansa
 voi olla kuninkaatta, mutta kuningas ei kansatta.»

Kuten huomaamme, ei sanaa _tasavalta_ lausunut kukaan muu kuin
Bonneville. Ei Brissot, ei Danton, ei Robespierre, ei edes Petion
uskaltanut lausua sitä sanaa. Se kauhistutti kordeliereja, närkästytti
jakobiineja.

Heinäkuun 13 päivänä Robespierre huudahti puhujalavalta: »Minä en ole
tasavaltalainen enkä monarkisti.»

Jos Robespierre olisi pantu muuria vasten, olisi hänen ollut vaikea
sanoa, mitä hän oli.

Kaikki olivat miltei samassa asemassa, paitsi Bonneville ja se
nainen, joka miestänsä vastapäätä jäljensi muuatta vastalausetta
Guénégaud-kadun varrella olevan hotellin kolmannessa kerroksessa.

Kesäkuun 22 päivänä, kuninkaan paon jälkeisenä päivänä, hän kirjoitti:

 »Tasavallan tunne, närkästys Ludvig XVI:ta kohtaan, viha kuninkaita
 kohtaan, huokuvat täällä kaikissa rinnoissa.»

_Tasavallan tunne_ siis asuu sydämissä, mutta itse sana kuuluu vain
harvojen suusta.

Kansalliskokous varsinkin vihaa sitä sanaa.

Kansalliskokousten suuri onnettomuus on, että ne pysähtyvät alati
hetkeen, jolloin ne valitaan, ne eivät ota lukuun kehitystä, eivät
kulje maan käsityskannan mukana, eivät seuraa kansaa sinne, minne se
menee, ja väittävät silti jatkuvasti edustavansa kansaa.

Kansalliskokous lausui: »Ranskan tavat eivät ole tasavaltalaiset.»
Kansalliskokous otteli herra de la Palissen kanssa ja käsittääksemme
voitti kuulun puhujan totuuksien voimalla. Kuka oli muokannut Ranskan
tavat tasavaltalaisiksi? Yksinvaltako? Ei, yksinvalta ei ollut
sellainen hölmö. Yksinvalta tarvitsee tottelevaisuutta, orjuutta ja
turmelusta ja se muokkaa tavat otollisiksi turmelukseen, orjuuteen ja
tottelevaisuuteen. Vain tasavalta luo tasavaltalaiset tavat. Luokaa
ensin tasavalta ja tasavaltalaiset tavat syntyvät sen jälkeen.

Oli ollut kuitenkin hetki, jolloin tasavallan julistaminen olisi käynyt
helposti päinsä. Se oli hetki, jolloin saatiin kuulla, että kuningas
oli lähtenyt ja vienyt kruununprinssin mukanaan. Sensijaan että olisi
kiirehditty heitä tavoittamaan, heille olisi pitänyt antaa nopeimmat
postihevoset, kestävimmät ajomiehet, ruoskat käsissä, kannukset
saappaissa. Heidän jälkeensä olisi pitänyt karkoittaa hoviväki,
hoviväen perässä papit ja sitten panna portit tiukasti kiinni.

Lafayette, jolla toisinaan oli neronväläyksiä, harvoin aatteita, oli
saanut tuollaisen neronväläyksen.

Kello kuusi aamulla hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuningas,
kuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat paenneet. Häntä oli ollut
perin vaikea saada hereille. Hän nukkui sitä syvää historiassa
mainittua unta, josta häntä oli moitittu Versaillesissa.

»Paenneet?» sanoi hän. »Mahdotonta! Jätin Gouvionin nukkumaan heidän
makuuhuoneensa oveen nojaten.»

Hän nousi kuitenkin, pukeutui ja lähti ulos. Portilla hän tapasi
Baillyn, Pariisin pormestarin ja Beauharnaisin, kansalliskokouksen
puheenjohtajan. Baillyn nenä oli tavallista pitempi ja kasvot
entistäänkin keltaisemmat, Beauharnais oli jähmettynyt kauhusta.

Eikö olekin omituista? Joséphinen mies, joka mestauslavalla kuollessaan
jättää leskensä kulkemaan valtaistuimelle johtavaa tietä, on
jähmettynyt mykäksi Ludvig XVI:n paon johdosta.

»Mikä vahinko», huudahti Bailly, »ettei kansalliskokous ole vielä
koolla!»

»Niin, niin», sanoi Beauharnais, »se on hyvin ikävää».

»Hän on siis tosiaankin lähtenyt?» sanoi Lafayette.

»Ah, niin on», vastasivat molemmat valtiomiehet yhteen ääneen.

»Miksi _ah_?» kysyi Lafayette.

»Mitä, ettekö käsitä?» huudahti. Bailly. »Koska hän aikoo palata
preussilaisten, itävaltalaisten, emigranttien etunenässä. Koska hän
aikoo virittää kansalaissodan ja ulkomaisen sodan.»

»Te siis arvelette», sanoi Lafayette, joka ei vieläkään ollut
vakuutettu, »_te siis arvelette, että kansan etu vaatii kuninkaan
paluuta_?»

»Niin», vastasivat Bailly ja Beauharnais jälleen yhteen ääneen.

»Hyvä on», virkkoi Lafayette, »on kiirehdittävä tavoittamaan häntä».

Ja hän kirjoitti seuraavan määräyksen:

 Isänmaan viholliset _ovat ryöstäneet kuninkaan_ ja senvuokst
 kansalliskaartit määrätään vangitsemaan heidät.»

Huomatkaa tarkoin, että vuoden 1791 koko politiikka, kansalliskokouksen
loppu pyöri juuri siinä.

Koska kuningas oli välttämätön Ranskalle, koska hänet oli saatava
takaisin, oli selitettävä, että hänet oli ryöstetty eikä että hän oli
paennut.

Lafayette ei ollut vakuutettu asiasta. Lähettäessään Romeufin matkalle
hän kehoitti tätä olemaan liikoja kiirehtimättä. Nuori ajutantti oli
lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin Ludvig XVI ollakseen varma, ettei
tapaisi häntä.

Valitettavasti oli oikealla tiellä Billot.

Kun kansalliskokous kuuli uutisen, joutui se kauhun valtaan. Kuningas
oli lähtiessään osoittanut sille hyvin uhkaavan kirjeen, missä
hän melko selvästi sanoi lähtevänsä hakemaan viholliselta apua ja
palaavansa saattamaan Ranskan jälleen järkiinsä.

Rojalistit puolestaan nostivat päänsä ja alkoivat puhua äänekkäästi.
Muuan heistä, luullakseni Suleau, kirjoitti:

»Kaikki, jotka haluavat päästä osallisiksi armahduksesta, jonka Condén
prinssin nimessä tarjoamme vihamiehillemme, tulkoot ilmoittautumaan
toimitushuoneeseemme tästä päivästä elokuun alkuun saakka. Me
järjestämme yleisön mukavuudeksi tuhatviisisataa listaa.»

Pahimmin kuitenkin pelästyi Robespierre. Kun istunto keskeytettiin
kello puoli neljästä kello viiteen, riensi hän tapaamaan Pétionia.
Heikko etsi voimakkaan tukea.

Hänen mielestään Lafayette oli hovin kätyri. Kysymyksessä oli, ei
enempää eikä vähempää, kuin edustajien verilöyly.

Tyyniluontoinen, hidasverinen Pétion katseli asioita tykkänään toiselta
kannalta.

»Hyvä on», sanoi hän, »nyt me tunnemme kuninkaan ja voimme toimia sen
mukaan».

Brissot saapui. Hän oli aikakautensa kehittyneimpiä miehiä. Hän
kirjoitti _Isänmaanystävään_.

»Paraikaa perustetaan uutta sanomalehteä, jonka yhdeksi toimittajaksi
minäkin rupean», sanoi hän.

»Mitä lehteä?» kysyi Pétion.

»Sen nimeksi tulee _Tasavaltalainen_.»

Robespierren hymy oli kuin irvistystä.

»_Tasavaltalainen?_» sanoi hän. »Haluaisinpa kuulla teidän selittävän,
mitä tasavalta on.»

He olivat yhä Pétionin luona, kun paikalle saapuivat Rolandit, aviomies
vakavana ja päättäväisenä kuten aina, aviovaimo tyynenä, pikemmin
hymyilevänä kuin pelästyneenä, kauniit silmät kirkkaina ja puhuvina. He
tulivat asunnostaan Guénégaud-kadulta ja olivat lukeneet kordelierien
julistuksen. Kuten kordelierit, niin hekin olivat sitä mieltä, ettei
kuningas ollut laisinkaan välttämätön kansalle.

Aviopuolisoitten rohkeus vahvisti Robespierrenkin sydäntä. Hän palasi
kansalliskokouksen istuntoon huomiontekijänä, valmiina käyttämään
hyväkseen sopivaa tilaisuutta kuten kettu, jonka terrier-koira on
ajanut umpikujaan. Kellon lähetessä yhdeksää illalla hän näkee, että
kansalliskokous kääntyy hentomieliseksi, puhuu veljeydestä ja jotta
aate muuttuisi lihaksi, valmistuttiin lähtemään joukolla tervehtimään
jakobiineja, joiden kanssa oli oltu epäsovussa ja joita sanottiin
murhaajalaumaksi.

Silloin hän liukui istuimeltaan, riensi ovelle, pujahti ulos kenenkään
huomaamatta, juoksi jakobiinien kokoushuoneeseen, nousi puhujalavalle,
antoi ilmi kuninkaan, ministeriön, samoin Baillyn ja Lafayetten,
syytti kansalliskokousta, toisti aamupäivän jutun, maalaili kuvitellun
Pärttylin-yön ja lopetti sanomalla pyhittävänsä elämänsä isänmaan
alttarille.

Puhuessaan itsestään Robespierre osasi olla eräällä tavalla
kaunopuheinen. Kun kuullaan, että hyveellistä, vakaisaa Robespierreä
uhkaa moinen vaara, aletaan nyyhkyttää. »Jos sinä kuolet, me kuolemme
kanssasi!» huutaa joku. »Niin, niin; kaikki, kaikki!» toistavat
kuulijat kuorossa. Yhdet kohottavat kätensä vannomaan, toiset
paljastavat miekkansa, kolmannet polvistuvat, kädet koholla. Siihen
aikaan kohotettiin kädet usein, se oli aikakauden ele. Silmäilkääpä
vain Davidin taulua _Valanteko pallohuoneessa_.

Rouva Roland oli paikalla, muttei käsittänyt, mikä vaara Robespierreä
uhkasi. Mutta hän oli nainen ja sikäli altis mielenliikutuksille.
Mielenliikutus oli voimakas, hänkin heltyi. Hän tunnustaa sen itse.

Tällöin astuu sisälle Danton. Kehittyvä kansanomaisuus alkoi hyökätä
Lafayetten horjuvan kansanomaisuuden kimppuun.

Miksi kaikki vihasivat Lafayettea?

Ehkä siksi, että hän oli rehellinen mies ja aina puolueitten narri,
kuitenkin niin, että kaikki puolueet vetosivat hänen rehtiyteensä.

Kun hänet ilmoitetaan kokoukselle, kun veljeyden esimerkkiä
näyttääkseen Lameth ja Lafayette, nämä veriviholliset, astuvat
käsikkäin sisälle, huudetaan kaikilta tahoilta:

»Danton puhujalavalle, Danton puhujalavalle!»

Robespierre ei parempaa toivonutkaan kuin saada välttää sitä paikkaa.
Kuten olemme sanoneet, Robespierre oli kettu eikä verikoira. Hän
vainosi poissaolevaa vihollista, hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin,
kiipesi hänen hartioilleen ja järsi hänen pääkuorensa aivoihin saakka,
mutta ahdisti häntä harvoin edestäpäin. Puhujalava oli siis tyhjä, se
odotti Dantonia.

Mutta Dantonia oli vaikea saada sille nousemaan.

Jos hän oli ainoa mies hyökkäämään Lafayetten kimppuun, oli Lafayette
ehkä ainoa mies, jonka kimppuun hän ei voinut hyökätä.

Miksi?

Ah, selitämme sen heti. Dantonissa oli paljon Mirabeauta, kuten
Mirabeaussa oli ollut paljon Dantonia. Sama luonne, sama nautintojen
kaipuu, sama rahantarve ja siis myöskin sama alttius tulla
lahjottavaksi.

Yleisesti vakuutettiin, että Mirabeaun lailla Dantonkin oli saanut
hovilta rahoja. Milloin, mitä tietä ja paljonko? Sitä ei tiedetty,
mutta hän oli saanut, siitä oltiin varmoja, niin ainakin väitettiin.

Näissä väitteissä oli sikäli totta, että Danton oli _myynyt_
ministeriölle kuninkaan neuvostossa harjoittamansa asianajajan toimen,
ja nyt sanottiin hänen saaneen ministeriöltä virastaan nelinkertaisen
hinnan.

Se oli totta. Mutta se salaisuus oli kolmen henkilön tiedossa:
Dantonin, joka oli myynyt, herra de Montmorinin, joka oli ostanut, ja
Lafayetten, joka oli kaupan välittänyt.

Jos Danton syyttäisi Lafayettea, voisi Lafayette syytää hänelle vasten
kasvoja jutun virasta, joka oli myyty nelinkertaiseen hintaan.

Joku toinen olisi kavahtanut.

Mutta Danton astui esiin. Hän tunsi Lafayetten, hän tunsi sen
rehtiyden, joka joskus surkastui typeryydeksi. Muistelkaamme vuotta
1830.

Danton päätteli itsekseen, että herra de Montmorin, Lafayetten ystävä,
joka oli varmentanut kuninkaan passin, oli tällä hetkellä liiaksi
sotkeutunut huonoon asiaan, jotta Lafayette voisi ripustaa hänen
kaulaansa tämän uuden kiven.

Hän astui puhujalavalle.

Hänen puheensa ei ollut pitkä.

 »Herra puheenjohtaja, minä syytän Lafayettea. Petturi on tulossa.
 Pystytettäköön kaksi mestauslavaa. Minä suostun nousemaan toiselle,
 ellei hän ole ansioitunut nousemaan toiselle.»

_Petturi_ ei ollut tulossa, hän tuli, hän kuuli Dantonin suun lausuman
hirveän syytöksen. Mutta kuten Danton oli arvannut, hän oli rehti eikä
vastannut syytökseen.

Lameth säästi häneltä sen vaivan. Hän vuodatti Dantonin hehkuvaan
laavaan tavanomaisen paimenpuheensa haaleaa vettä ja saarnasi veljeyttä:

Sitten esiintyi Sieyès; hänkin julisti veljeyden oppia.

Sitten Barnave, joka niinikään kehoitti veljeyteen.

Nämä kolme kansanomaisuutta voittivat Dantonin kansanomaisuuden. Oli
hyvä, että Danton oli hyökännyt Lafayetten kimppuun, mutta hyvä oli
myöskin, että Lameth, Sieyès ja Barnave olivat puolustaneet häntä. Ja
kun Lafayette ja Danton lähtivät jakobiinien kokoussalista, saatettiin
Lafayettea soihduilla, hänelle kajautettiin hyvä-huutoja.

Tämä Lafayettelle osoitettu suosio merkitsi hovipuolueelle huomattavaa
voittoa.

Päivän molemmat suurvoimat oli lyöty niiden johtajissa:

Jakobiinit Robespierressä; kordelierit Dantonissa.

Huomaan olevani pakotettu kirjoittamaan vielä yhden luvun
selostaakseni, mitä vastalausetta rouva Roland jäljensi miestänsä
vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen kerroksen pikku salongissa.




XV

Tuïleriein keskikerros


Saamme aikanamme tietää, mitä rouva Rolandin jäljentämä vastalause
sisälsi, mutta jotta lukija pääsisi perinpohjin selville tilanteesta ja
silmäilemään erästä vallankumouksen synkintä salaisuutta, täytyy hänen
ensin lähteä kanssamme Tuilerieihin heinäkuun 15 päivän iltapuhteeksi.

Palatsin keskikerroksen pimeään ja autioon käytävään aukeavan huoneen
oven takana seisoi muuan nainen, käsi ovenrivassa, korvat hörössä ja
säpsähtäen jokaisesta askelten äänestä, mikä käytävästä kuului.

Ellemme tietäisi, kuka tämä nainen oli, meidän olisi vaikea tuntea
häntä, sillä, paitsi pimeyttä, joka keskellä päivääkin vallitsi näissä
käytävissä, oli jo yö, ja sattumalta tai harkitusti käytävää valaisevan
ainoan lampun sydän oli kierretty alas, joten se lekutti nyt miltei
sammumaisillaan.

Huoneiston toinen huone oli kirkkaasti valaistu ja juuri ensimmäisen
huoneen oven takana tämä nainen odotti, värisi ja kuunteli.

Kuka oli tämä odotteleva nainen? Marie-Antoinette.

Ketä hän odotti? Barnavea.

Oi, Maria Teresian uljas tytär, olisipa teille sanottu päivänä,
jona teidät vihittiin ranskalaisten kuningattareksi, että koittaisi
hetki, jolloin te kamarineitonne huoneen oven taakse piiloutuneena
odottelisitte, pelosta ja toivosta väristen, vähäpätöistä
grenoblelaista asianajajaa, te, joka olitte antanut Mirabeaun odottaa
niin kauan ja päästänyt hänet puheillenne vain yhden kerran!

Mutta älköön erehdyttäkö. Kuningatar odottelee Barnavea puhtaasti
poliittisista syistä. Tässä pidätetyssä hengityksessä, tässä
hermostuneessa liikahtelussa, tässä kädessä, joka värisee avainta
pidellessään, ei ole sydän mukana, pelkästä ylpeydestä siinä on kysymys.

Sanomme: ylpeydestä, sillä vaikka kuningasta ja kuningatarta olikin
monella tavalla ahdisteltu heidän paluunsa jälkeen, oli ilmeistä,
että henki oli pelastunut ja että koko kysymys kärjistyi seuraaviin
sanoihin: Menettäisivätkö Varennesin pakolaiset lopunkin valtansa vai
onnistuisiko heidän saada kadottamansa valta takaisin?

Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin Charny oli lähtenyt
Tuilerieistä sinne enää palaamatta, kuningattaren sydän oli lakannut
sykkimästä. Muutaman päivän hän oli ollut välinpitämätön kaikesta,
vieläpä solvauksistakin. Mutta vähitellen hän huomasi, että hänen
voimakkaassa rakenteessaan oli kaksi pontta, joiden avulla kävi vielä
eläminen, ylpeys ja viha, ja hän toipui ennalleen voidakseen vihata ja
kostaa.

Ei Charnylle kostaakseen, ei Andréeta vihatakseen, ei, heitä
ajatellessaan hän vihasi itseään; hän halusi kostaa itselleen, sillä
hän oli kyllin vilpitön myöntääkseen, että hän se oli ollut väärässä ja
he pelkkää uhrautuvaisuutta.

Voi, jos hän voisi heitä vihata, olisi hän onnellinen!

Mutta hän vihasi, vihasi kaikesta sydämestään sitä kansaa, joka
oli koskenut häneen kuin tavalliseen karkuriin, joka oli täyttänyt
hänen sydämensä inholla, vainonnut häntä herjauksilla, polkenut
hänet häpeään. Niin, hän vihasi sitä kansaa, jolla on ollut hänen
nimityksenään _madame Déficit, madame Veto_, joka nimittää häntä
_Itävallattareksi_, kuten sittemmin _leski Capetiksi_.

Ja jos hän voisi kostaa, kuinka hän kostaisikaan!

Tuona heinäkuun 15 päivänä 1791 kello yhdeksän illalla, rouva Rolandin
jäljentäessä miestänsä vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen
kerroksen pikku salongissa vastalausetta, jonka sisältöä emme vielä
tunne, Barnave voisi aiheuttaa hänelle voimattomuuden tai epätoivon
hetken, mutta myöskin tuoda sen jumalallisen nektarin, jota sanotaan
kostoksi.

Tilanne oli tosiaankin jännittävä.

Lafayetten ja kansalliskokouksen avulla ensimmäinen isku oli tosin
vältetty perustuslaillisuuden kilvellä. Kuningas oli ryöstetty,
kuningas ei ollut paennut.

Mutta muistettakoon kordelierien julistus, Maratin ehdotus, kansalaisen
Prudhommen häväistyskirjoitus, Bonnevillen päähänpisto, Camille
Desmoulinsin huomautus, geneveläisen Burnoutin aksiomi, muistettakoon,
että vastikään oli perustettu uusi sanomalehti, jonka toimitukseen
kuului Brissot ja että tämän lehden nimeksi tulisi _Tasavaltalainen_.

Halutaanko tutustua tämän lehden ohjelmaan? Se on lyhyt, mutta
valaiseva. Sen on kyhännyt amerikalainen Thomas Payne ja sitten
ranskantanut muuan nuori, Amerikan vapaussodassa taistellut upseeri.
Julistuksen allekirjoituksena on nimi _Duchâtelet_.

Mikä outo ilmiö tämä kohtalo, joka maailman neljältä kolkalta kerää
uusia vihollisia tälle luhistumaisillaan olevalle valtaistuimelle!
Thomas Payne! Mitä tekee täällä Thomas Payne? Tämä mies, joka on
kotoisin vähän kaikista maista, englantilainen, amerikalainen,
ranskalainen, joka on harjoittanut kaikkia ammatteja, on ollut
tehtailija, koulumestari, tullimies, matruusi, sanomalehtimies! Hän
on tullut sekoittamaan hengityksensä siihen myrskyvihuriin, joka
säälimättömänä puhaltaa sammumaisillaan olevaan liekkiin.

Seuraavassa julkaisemme vuoden 1791 _Tasavaltalaisen_ ohjelman,
sanomalehden, joka ilmestyi tai jonka piti ilmestyä silloin kun
Robespierre kysyi, mitä tasavalta oli:

 »Olemme todenneet, että kuninkaan poissaolo sopii meille paremmin
 kuin hänen läsnäolonsa. Hän on karannut ja samalla siis luopunut
 kruunustaan. Kansa ei luota milloinkaan valapattoon, karkulaiseen.
 Pakeniko hän omasta vai toisten aloitteesta? Vähät siitä! Roisto
 tai tolvana, hän on aina arvoton. Me olemme hänestä vapaat ja hän
 meistä. Hän on yksityinen kansalainen, Louis de Bourbon. Hänen
 turvallisuutensa on taattu, Ranska ei alenna itseään, kuninkuus
 on loppunut. Mitä on virka, joka luovutetaan syntyperän sattuman
 täytettäväksi ja jota pässinpää voi joutua hoitamaan? Eikö se ole
 tyhjää olematonta?»

Käsittää helposti, mitä vaikutti moinen julistus, kun se naulattiin
Pariisin talojen seiniin. Perustuslaillinen Malouet kauhistui.
Hän astui, tuiki tuohtuneena ja hengästyneenä, kansalliskokouksen
istuntosaliin, antoi ilmi ohjelman ja vaati, että sen sepittäjät
vangittaisiin.

»Hyvä on», vastasi Pétion, »mutta lukekaamme ensin se ohjelma».

Pétion, joka oli harvoja sen ajan Ranskan tasavaltalaisia, tunsi
varmasti tuon ohjelman. Malouet, joka oli sen antanut ilmi, kavahti sen
lukemista. Entäpä jos parvekeyleisö taputtaisi käsiä? Ja hän oli varma,
että se taputtaisi.

Kansalliskokouksen jäsenet Chabroud ja Capelier korjasivat
virkatoverinsa erehdyksen.

»Sanomalehdistö on vapaa», sanoivat he, »ja jokaisella, hullulla tai
viisaalla, on oikeus ilmaista mielipiteensä. Halveksikaamme jonkun
mielettömän työtä ja siirtykäämme päiväjärjestykseen.»

Ja kansalliskokous siirtyi päiväjärjestykseen.

Olkoon, älkäämme puhuko siitä enempää.

Mutta lohikäärme uhkaa kuninkuutta.

Yksi sen päistä katkaistaan. Sillaikaa kun se kasvaa uudelleen, toinen
puree.

Ei ollut unohdettu Monsieuria eikä Favrasin salahanketta: kuninkaan
poissaollessa Monsieur on nimitettävä sijaishallitsijaksi. Mutta nyt
ei ole enää Monsieuriakaan. Monsieur on lähtenyt samaan aikaan kuin
kuningaskin ja kuningasta onnekkaampana päässyt rajan taakse.

Mutta Orleansin herttua on jäänyt.

Hän on jäänyt pahanhenkensä kanssa, miehen, joka työntää häntä
eteenpäin. Se mies on Laclos, _Vaarallisten suhteitten_ tekijä.

Sijaishallituksesta on tehty säädös, joka homehtuu pahvikansissaan.
Miksei turvauduta siihen säädökseen?

Kesäkuun 28 päivänä muuan sanomalehti tarjoaa sijaishallitusta
Orleansin herttualle. Ludvig XVI:ta ei siis ole enää olemassa — mitä
kansalliskokous siitä sanoikin — koska sijaishallitusta tarjotaan
Orleansin herttualle, ei kuningasta ole enää. Orleansin herttua
tietenkin kummastelee ja kieltäytyy.

Mutta heinäkuun 1 päivänä Laclos julkaisee omalla vastuullaan
kuninkaan viraltapanon ja haluaa sijaishallitsijaa, heinäkuun 3
päivänä Real toteaa, että Orleansin herttua on todella nuoren prinssin
vartija, 4 päivänä hän vaatii jakobiinien puhujalavalla seisten,
että sijaishallitusta koskeva säädös painatettaisiin uudelleen
ja julkaistaisiin. Valitettavasti jakobiinit, jotka eivät vielä
tiedä mitä he ovat, tietävät toki, mitä he eivät ole. He eivät ole
orleanisteja, vaikka Orleansin ja Chartresin herttuat kuuluvatkin
heidän järjestöönsä. Jakobiinit hylkäävät Orleansin herttuan
sijaishallituksen, mutta yksi yö riittää Laclosille vetäistä henkeä.
Ellei hän olekaan käskijä jakobiinien kokouksissa, on hän toki
isäntä omassa lehdessään ja siinä hän julistaa Orleansin herttuan
sijaishallituksen, ja koska Cromwell on halventanut sanan _protektori_,
tulisi sijaishallitsijalle, joka saisi kaiken vallan, nimeksi
_moderaattori_.

Ja kaikki tämä on, kuten huomaamme, taistelua kuninkuutta vastaan —
taistelua, missä kuninkuudella, joka itsessään on voimaton, ei ole
muuta liittolaista kuin kansalliskokous. Jakobiinit tosin muodostavat
kokouksen, joka on toisella tavalla vaikuttava ja etenkin toisella
tavalla pelottava kuin kansalliskokous.

Heinäkuun 8 päivänä — nähkääs, kuinka nopeasti me lähestymme! — Pétion
esittää kysymyksen kuninkaan loukkaamattomuudesta. Mutta hän erottaa
valtiollisen loukkaamattomuuden henkilökohtaisesta.

Hänelle huomautetaan, että välit katkeavat Euroopan toisten
kuninkaitten kanssa, jos Ludvig XVI pannaan viralta.

»Jos kuninkaat tahtovat taistelua», vastaa Pétion, »niin panemalla
Ludvig XVI:n viralta me riistämme heiltä heidän mahtavimman
liittolaisensa, mutta jos jätämme hänet valtaistuimelle, annamme heille
kaiken sen voiman, jonka olemme hänelle myöntäneet.»

Brissot vuorostaan nousi puhujalavalle ja meni ehdotuksessaan
pitemmälle. Hän pohti kysymystä: Voidaanko kuningas tuomita?

»Myöhemmin keskustelemme», sanoi hän, »_viraltapanon_ tapahduttua,
minkälaisella hallituksella kuninkuus korvataan».

Brissot oli kaikesta päättäen suurenmoinen. Rouva Roland oli tässä
istunnossa. Kuunnelkaamme, mitä hän siitä sanoo:

 »Kättentaputus ei ollut kylliksi, se oli huutoa ja hurmaa. Kolmasti
 ihastunut kansalliskokous nousi yhtenä miehenä, kädet koholla, hatut
 ilmassa, sanoin kuvaamattoman huuman vallassa. Tuhoutukoon ikiajoiksi
 jokainen, ken on ollut mukana näinä valtavina hetkinä ja ken
 senjälkeen vielä voi rautoja sietää!»

Ei siis sillä hyvä, että kuningas voitaisiin tuomita, vaan lisäksi
hurmaantuneina taputettiin käsiä sille, joka sen kysymyksen ehdotti
käsiteltäväksi.

Voi kuvitella, minkä hirveän kaiun nämä kättentaputukset herättivät
Tuilerieissä.

Kansalliskokouksen vuorostaan tuli nyt käsitellä tämä kysymys loppuun.

Perustuslailliset eivät suinkaan kaihtaneet tätä kysymystä, päinvastoin
he manasivat sen esille. He olivat varmoja enemmistöstä.

Mutta kansalliskokouksen enemmistö ei lähestulkoonkaan edustanut
kansan enemmistöä. Kokoukset ylimalkaan välittävät viis sellaisista
muodottomuuksista. Ne rakentavat, kansan asiana on repiä.

Ja kun kansa repii, mitä joku edustajakokous on rakentanut, sanotaan
sitä tekoa yksinkertaisesti vallankumoukseksi.

Heinäkuun 13 päivänä parvekkeet olivat täynnä taattua yleisöä, joka
oli päästetty sisälle erikoislippujen turvin. Se oli sitä väkeä, jota
meidän päivinämme sanotaan palkatuiksi taputtajiksi.

Rojalistit olivat lisäksi miehittäneet käytävät. Tätä tilaisuutta
varten oli haettu esille puukkoritarit.

Erään edustajan ehdotuksesta Tuileriein portit suljettiin.

Ah, sinä iltana kuningatar oli odottanut Barnavea yhtä kärsimättömästi
kuin heinäkuun 15 päivän iltana!

Eikä sinä päivänä kuitenkaan päätettäisi mitään ratkaisevaa. Vain eräs
viiden valiokunnan laatima lausunto luettaisiin.

Tässä lausunnossa sanottiin:

 »Hallitusmuoto ei mainitse kuninkaan paosta mitään, mutta kuninkaan
 loukkaamattomuus on siihen merkitty.»

Komiteat olivat niinmuodoin tulkinneet kuninkaan loukkaamattomaksi ja
luovuttivat oikeudelle vain markiisi de Bouillén, kreivi de Charnyn,
rouva de Tourzelin, lähetit, palvelijat ja lakeijat. Milloinkaan ei ole
nerokasta tarinaa isoisista ja vähäisistä sovitettu näin täydellisesti.

Kysymyksestä keskusteltiin muuten enemmän jakobiinien kokouksessa kuin
kansalliskokouksessa.

Koska sitä ei vieläkään ratkaistu, jäi Robespierre entiselle häilyvälle
kannalleen. Hän ei ollut tasavaltalainen eikä monarkisti. Ihminen voi
olla vapaa kuninkaan alamaisena yhtä hyvin kuin senaatin hallittavana.

Herra de Robespierre oli niitä miehiä, jotka perin harvoin takertuvat
huonoon asiaan, ja me olemme nähneet edellisen luvun lopussa, kuinka
kauheasti hän pelkäsi silloinkin kun hän ei ollut mihinkään sotkeutunut.

Mutta paikalla oli niitäkin, joilla ei ollut tätä kallisarvoista
järkevyyttä. Niitä miehiä olivat entinen asianajaja Danton ja
teurastaja Legendre, verikoira ja karhu.

»Edustajakokous voi erottaa kuninkaan», sanoi Danton. »Ranska saa
kumota tuomion, sillä Ranska hänet tuomitseekin.»

»Valiokunnat ovat hulluja», sanoi Legendre. »Jos he tuntisivat
joukkojen mielialan, tulisivat he järkiinsä. Kun minä puhun näin»,
lisäsi hän, »teen sen heidän parhaakseen».

Moiset puheet närkästyttivät perustuslaillisia. Valitettavaa heille,
etteivät he olleet enemmistönä jakobiini-kerhossa, kuten olivat
kansalliskokouksessa.

He tyytyivät lähtemään kokouksesta.

Siinä he tekivät hullusti; ihmiset, jotka jättävät paikkansa, tekevät
hullusti, ja sikäli muuan vanha ranskalainen puheenparsi osuu
naulankantaan sanoessaan:

    »Joka paikkansa jättää, se häviää.»

Ja kun perustuslailliset olivat jättäneet paikkansa, anastivat ne heti
kansan lähetystöt, jotka tulivat esittämään vastalauseensa valiokuntia
vastaan.

Sellaista tapahtui jakobiinien kokouksessa. Lähetystöt otettiinkin
vastaan voimakkain suosionosoituksin.

Samaan aikaan valmisteltiin Pariisin toisella laidalla, Maraisin
esikaupungin sydämessä, eräässä kerhossa tai oikeammin miesten ja
naisten muodostamassa veljeysyhdistyksessä, jota sanottiin _minimien_
seuraksi kokoushuoneistansa mukaan, valmisteltiin vastalausetta, jolla
omalla tavallaan oli melkoinen merkitys seuraavien päivien tapahtumissa.

Tämä seura oli kordelieri-kerhon alaosasto. Sitä elävöittikin Dantonin
henki. Muuan kolmen- tai neljänkolmatta vuoden ikäinen mies, johon
Danton oli lietsonut ja joka oli tästä lietsomasta lämmennyt, piteli
kynää ja sommitteli tätä vastalausetta.

Tämä nuori mies oli Jean Lambert Tallien.

Vastalauseen allekirjoituksena oli pelottava sana: KANSA.

Heinäkuun 14 päivänä kysymys tuli esille kansalliskokouksessa.

Sillä kerralla oli mahdotonta sulkea parvekkeita yleisöltä — mahdotonta
niinikään täyttää käytäviä ja katuja rojalisteilla ja puukkoritareilla,
kuten edellisellä kerralla oli ollut laita — mahdotonta sulkea
Tuileriein puutarhaa.

Johdanto oli näytelty palkattujen taputtajien edessä, mutta
huvinäytelmä esitettäisiin todelliselle yleisölle.

Ja täytyy sanoa, että yleisö oli huonolla tuulella.

Niin huonolla tuulella, että Duportia, joka kolme kuukautta sitten
oli ollut hyvin suosittu, nyt kuunneltiin äreän äänettöminä, kun hän
ehdotti, että kuninkaan rikos sälytettäisiin kuninkaan avustajien
harteille.

Hän puhui silti loppuun, kummissaan, kun joutui ensimmäistä kertaa
puhumaan niin, ettei kuulunut ainoatakaan hyväksyvää sanaa tai näkynyt
suosion merkkiä.

Hän oli yksi tähti siinä kolmikossa, jonka valo valtiollisella
taivaalla oli vähitellen sammumassa: Duport, Lameth, Barnave.

Hänen jälkeensä nousi puhujalavalle Robespierre. Mitä aikoi puhua
Robespierre, tuo järkevä mies, joka osasi niin hyvin haihtua? Kenen
hyväksi hän ilmaisisi mielipiteensä, tämä puhuja, joka viikkoa varemmin
oli selittänyt, ettei hän ollut monarkisti eikä tasavaltalainen.

Hän ei ilmaissut mielipidettänsä ollenkaan.

Kuivakiskoisella, lempeällä tavallaan hän sanoi olevansa ihmisyyden
asianajaja, sanoi, että hänen mielestään olisi sekä väärin että
julmaa iskeä vain heikkoihin, ettei hän ahdistaisi kuningasta, koska
kansalliskokous tuntui pitävän kuningasta loukkaamattomana, mutta että
hän puolustaisi Bouilléta, Charnyta, rouva de Tourzelia, lähettejä,
lakeijoita, palvelijoita ja kaikkia niitä, joiden riippuvassa
asemassaan oli täytynyt totella.

Tämän puheen aikana kansalliskokous murahteli pahasti. Parvekeyleisö
kuunteli tarkkaavasti, tietämättä oikein, tulisiko sen osoittaa
suosiota vai paheksumista. Se ratkaisi kysymyksen huomatessaan puhujan
sanoista, että niihin sisältyi todellinen hyökkäys kuninkuutta vastaan
ja hoviväen näennäinen puolustelu.

Silloin parvekeyleisö taputti käsiään Robespierelle.

Puheenjohtaja koetti rauhoittaa parvekeyleisöä.

Prieur (Marnen piiristä) halusi siirtää väittelyn maaperälle, joka oli
tyystin puhdas sanatemppuiluista ja valetotuuksista.

»Mutta», huudahti hän, »mitä te tekisitte, kansalaiset, jos, kuninkaan
ollessa erillään jutusta, teiltä tultaisiin vaatimaan, että hänet on
palautettava entiseen valta-asemaansa?»

Kysymys oli sitäkin hämmentävämpi, kun se iski naulankantaan. Mutta
on sellaisia hävyttömyyden hetkiä, jolloin mikään ei hämmennä
konservatiivista puoluetta.

Desmeuniers aloitti hyökkäyksen ja tuntui kannattavan
kansalliskokouksen asiaa, kuninkaan kustannuksella.

»Kansalliskokous», huomautti puhuja, »on kaikkivoipa valtionelin ja
tämä kaikkivalta oikeuttaa sen lakkauttamaan kuninkaan vallan ja
säilyttämään sen lakkautustilan, _kunnes perustuslaki valmistuu_».

Kuningas, joka ei ollut paennut, vaan joka oli ryöstetty, voitaisiin
siis panna viralta vähäksi ajaksi, koska perustuslaki ei ollut valmis.
Kun perustuslaki valmistuisi, saisi hän jälleen käyttää kaikkea
kuninkaallista valtaansa.

»Ja lopuksi», huudahti puhuja, »koska minua kehoitetaan» — kukaan
ei ollut häntä kehoittanut — »koska minua kehoitetaan esittämään
selitykseni lakiehdotuksen muodossa, ehdotan seuraavaa:

 Ensiksi: Lakkautustila on voimassa, _kunnes kuningas hyväksyy
 perustuslain_

 toiseksi: ellei hän hyväksy sitä, kansalliskokous julistaa hänet
 menettäneeksi kruununsa.»

»Oh, olkaa huoleti», huudahti Grégoire paikaltaan, »hän ei ainoastaan
hyväksy, vaan vakuuttaa valallaan kaikki, mitä haluatte!»

Grégoire oli oikeassa, vaikka hänen olisi kai pitänyt sanoa: _Vakuuttaa
valallaan ja hyväksyy_ kaikki, mitä haluatte.

Kuninkaat vannovat kerkeämmin kuin hyväksyvät.

Kansalliskokous olisi kukaties siepannut lennosta Desmeunierin
lakiehdotuksen, mutta silloin Robespierre lausui paikaltaan:

»Varokaa! Sellainen säädös ratkaisee ennakolta, ettei kuningasta voida
tuomita.»

Hämmästyttiin, sillä ilmeinen rikos oli ollut tekeillä. Ei uskallettu
äänestää. Ovelta kuulunut kolina päästi kansalliskokouksen pulasta.

Minimien veljeysseuran lähetystö siellä oli tulossa tuomaan Dantonin
innoittamaa, Tallienin sepittämää ja _kansan_ allekirjoittamaa
julistusta.

Kansalliskokous kosti hairahduksensa näille välikysymyksen esittäjille.
Se kieltäytyi kuuntelemasta heidän julistustaan.

Silloin Barnave nousi.

»Älköön sitä luettako tänään», sanoi hän, »mutta huomenna kuunnelkaa,
mitä se sisältää, älkääkä antako keinotekoisen mielipiteen vaikuttaa
itseenne... Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä ja kaikki kunnon
kansalaiset kerääntyvät sen ympärille!»

Lukija, muistakaa nämä sanat, lukekaa uudelleen nämä viisi sanaa,
pohtikaa lausetta: _Lain tarvitsee vain sijoittaa merkkinsä!_ Ne sanat
lausuttiin heinäkuun 14 päivänä, heinäkuun 17 päivän verilöyly sisältyy
niihin sanoihin.

Nyt ei siis enää katsottu tarpeelliseksi edes näön vuoksi tunnustaa
kansalle kaikkivaltaa, jonka haltijaksi se oli luullut päässeensä
kuninkaansa paon tai oikeammin valtuutettunsa petoksen jälkeen. Tämä
kaikkivalta annettiin nyt julkisesti Ludvig XVI:lle ja jos kansa sitä
vaati, jos kansa esitti kyselyjä, merkitsi se vain keinotekoista
mielipidettä, josta kansalliskokous, kansan toinen valtuutettu,
selviytyisi _sijoittamalla siihen merkkinsä!_

Mitä merkitsivät sanat: _sijoittaa lain merkki?_

Julistaa sotalaki ja istuttaa punainen lippu.

Seuraavana, heinäkuun 15 päivänä, ratkaisun päivänä, kansalliskokous
on pelottavan näköinen. Kukaan ei uhkaa sitä, mutta se haluaa
tekeytyä uhatuksi. Se kutsuu avukseen Lafayetten, ja Lafayette,
joka on aina kulkenut lähellä kansaa sitä näkemättä, Lafayette
lähettää kansalliskokoukselle viisituhatta kansalliskaartilaista,
joiden joukkoon hän, kansaa tyynnyttääkseen, on sijoittanut tuhannen
piikkimiestä Saint-Antoinen esikaupungista.

Kiväärit olivat kansalliskaartin ylimystöä, piikit sen köyhälistöä.

Barnaven lailla varmana, että tarvitsi vain sijoittaa lain merkki
ja heti tulisi paikalle, ei kansa, vaan Lafayette, kansalliskaartin
päällikkö, ja Bailly, Pariisin pormestari, kansalliskokous oli
päättänyt turvautua siihen keinoon.

Vaikka kansalliskokous oli vasta kahden vuoden vanha, oli se jo yhtä
turmeltunut kuin vuoden 1829 tai vuoden 1846 kamarit. Se tiesi, että
jäsenet ja kuuntelijat oli väsytettävä toisarvoisilla keskusteluilla
ja siirrettävä istunnon loppuun pääkysymys, jotta tästä kysymyksestä
suoriuduttaisiin yhdellä iskulla. Se kulutti puolet istuntoajasta
kuuntelemalla departementin sotilasasioita käsittelevää raporttia.
Sitten se salli kohteliaasti parin kolmen edustajan jaaritella; heidän
tapojaan oli puhua erikoiskeskustelujen lomassa. Ja kun keskustelu oli
päätetty rajoittaa, vaikeni se kuunnellakseen vielä kahta puhetta,
Sallesin ja Barnaven pitämää.

Kaksi asianajajan puhetta, jotka vakuuttivat kansalliskokouksen niin
täydellisesti, että, Lafayetten ehdottaessa istunnon lopettamista, se
äänesti kaikessa rauhassa.

Eikä sinä päivänä kansalliskokouksella ollutkaan mitään pelättävää. Se
oli sulkenut lehterit — suotakoon anteeksi tämä rahvaanomainen sanonta,
mutta se on mielestämme mitä sattuvin — Tuileries-palatsi oli suljettu,
poliisivoima oli puheenjohtajan määrättävissä, Lafayette istui
keskellä istuntosalia ehdottaakseen istunnon keskeyttämistä, Bailly
seisoi torilla kaupunginvaltuuston etunenässä, kaikki olivat valmiina
suorittamaan tehtävänsä. Kaikkialla aseellinen virkavalta valmistautui
taisteluun kansaa vastaan.

Niinpä kansa, joka ei ollut varustautunut taistelemaan, sivuuttikin
pistin- ja piikkirivit ja meni Aventinus-kukkulalleen, toisin sanoin
Mars-kentälle.

Ja huomatkaa tarkoin, se ei mennyt Mars-kentälle kapinaa tai _lakkoa_
valmistamaan, kuten aikoinaan roomalaiset. Ei, se meni Mars-kentälle,
koska se tiesi sieltä löytävänsä isänmaan alttarin, jota heinäkuun
14 päivän jälkeen ei ollut vielä ehditty purkaa, niin kärkkäitä kuin
viranomaiset yleensä ovatkin tuhoamaan isänmaanalttarit.

Väkijoukko tahtoi siellä sommitella vastalauseen ja esittää sen sitten
kansalliskokoukselle.

Rahvaan valmistellessa tätä vastalausetta kansalliskokous äänesti:

 1. Seuraavat suojelevat toimenpiteet:

 »Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun
 tai ei puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi
 kansalaiseksi ja on syytteenalainen rikoksista, jotka hän tekee
 luopumisensa jälkeen.»

 2. Seuraavat rankaisevat toimenpiteet:

 »Bouillé, päärikollinen, ja kaikki henkilöt, jotka ovat olleet mukana
 kuninkaan ryöstössä, pannaan syytteeseen.»

Juuri kun kansalliskokous oli äänestänyt, oli kansakin saanut
valmiiksi vastalauseensa ja allekirjoittanut sen. Se tuli nyt
esittämään sitä kansalliskokoukselle, jonka se huomasi paremmin
vartioiduksi kuin milloinkaan varemmin. Kaikki valtamiehet olivat
sinä päivänä sotilassäätyä: kansalliskokouksen puheenjohtajana
oli Charles Lameth, nuori eversti, kansalliskaartin päällikkönä
oli Lafayette, nuori kenraali. Vieläpä arvon astronoomissammekin,
Baillyssa, joka oli sitaissut tiedemiespukunsa ylle kolmivärisen
vyön ja pannut ajattelijanpäähänsä valtuuston jäsenen virka-asuun
kuuluvan kolmikolkkahatun, oli jotakin sotaista näiden pistinten ja
piikkien keskellä jopa niin paljon, että rouva Bailly, nähdessään hänet
tuollaisena, luuli häntä Lafayetteksi, kuten hän joskus kuulemma piti
Lafayettea miehenään.

Kansa aloitti neuvottelut. Se esiintyi niin vähän vihamielisesti,
ettei neuvottelua voitu mitenkään välttää. Tämän neuvottelun tulos
oli, että kansan edustajien sallittaisiin puhutella herroja Pétionia
ja Robespierreä. Huomaatteko, kuinka näiden uusien nimien suosio
kasvaa sitä mukaa kuin Duportien, Lamethien, Barnavein, Lafayettein ja
Baillyin heikkenee? Kansan edustajat, lukumäärältään kuusi, lähtivät
kansalliskokoukseen hyvin saatettuina. Robespierre ja Pétion riensivät
heitä vastaan Feuillanttien kujalle.

Se tapahtui liian myöhään, äänestys oli jo suoritettu!

Kansalliskokouksen valitsemat lähetit, jotka eivät ollenkaan
hyväksyneet tätä äänestystä, eivät varmaankaan selostaneet sitä kansan
edustajille sillä tavalla, että se olisi tuntunut näistä suloiselta
niellä. He palasivatkin raivostuneina niiden luo, jotka olivat heidät
lähettäneet.

Kansa oli joutunut tappiolle kauneimmassa pelissä, minkä kohtalo ikinä
on pannut kansan käsiin.

Kansa olikin äkeissään. Se vyöryi kaupungille ja ryhtyi sulkemaan
teattereja. Teatterien sulkeminen on, kuten muuan ystävämme sanoi
vuonna 1830, Pariisissa musta lippu.

Oopperassa oli varusväki, se vastusteli.

Neljäntuhannen kiväärinsä ja tuhannen piikkinsä turvin Lafayette ei
parempaa pyytänytkään kuin päästä tukahduttamaan tämän alkavan kapinan.
Kaupunginvaltuusto epäsi häneltä määräykset.

Tähän asti oli kuningatar ollut selvillä tapahtumien kulusta. Mutta
sitten raportit olivat ehtyneet, niiden jatko oli hävinnyt yöhön, joka
ei ollut niin pimeä kuin ne.

Barnaven, jota hän nyt odotteli lopen kärsimättömästi, piti tulla
kertomaan hänelle, mitä oli tapahtunut tämän 15 päivän kuluessa.

Kaikki muuten tunsivat jonkun suuren tapahtuman lähestyvän.

Kuninkaalle, joka niinikään odotteli Barnavea rouva Campanin toisessa
huoneessa, tultiin ilmoittamaan, että tohtori Gilbert oli saapunut, ja
voidakseen paremmin tarkata tapahtumien selostusta hän oli mennyt omaan
huoneeseensa Gilbertiä puhuttelemaan ja jätti Barnaven kuningattaren
hoidettavaksi.

Vihdoin kello puoli kymmenen korvissa käytävästä kuului askelten
ääni ja lyhyt sananvaihto portailla seisovan vartijan kanssa. Sitten
ilmestyi käytävän päähän muuan nuori mies, yllä kansalliskaartin
luutnantin puku.

Tulija oli Barnave.

Kuningattaren sydän sykki kuin tuo mies olisi ollut kaikkein
jumaloiduin rakastaja. Hän raotti ovea ja Barnave, pälyiltyään
ympärilleen, pujahti sisälle.

Ovi sulkeutui heti, ja ennenkuin sanaakaan oli vaihdettu, kuului salvan
loksahdus pieliraudassaan.




XVI

Heinäkuun 15 päivä


Molempien sydän sykki yhtä kiihkeästi, mutta tuiki vastakkaisten
tunteitten vaikutuksesta. Kuningattaren sydän sykki koston toivoa,
Barnaven sydän sykki halua tulla rakastetuksi.

Kuningatar astui kiireesti toiseen huoneeseen etsien, voisi sanoa,
valoa. Hän ei tosin pelännyt Barnavea eikä tämän rakkautta. Hän tiesi,
että se rakkaus oli kunnioittavaa ja uhrautuvaa, mutta naisen vaisto
kehoitti häntä pakenemaan pimeää.

Toiseen huoneeseen tultuaan hän heittäytyi nojatuoliin istumaan.

Barnave pysähtyi ovensuuhun ja tarkasti yhdellä silmäyksellä tämän
kahden kynttilän valaiseman pikku huoneen.

Hän odotti näkevänsä kuninkaan, joka oli ollut läsnä hänen kahdesti ‘
aikaisemmin keskustellessaan Marie-Antoinetten kanssa.

Huone oli tyhjä. Ensimmäistä kertaa Meauxin piispanpalatsin
parvekkeella tehdyn kävelyn jälkeen hän oli kahdenkesken kuningattaren
kanssa.

Hänen kätensä kohosi kuin itsestään sydämen kohdalle; se tunsi sydämen
sykinnän.

»Ah, herra Barnave», sanoi kuningatar lyhyen äänettömyyden jälkeen,
»olen odottanut teitä jo kaksi tuntia».

Barnaven ensimmäinen liike oli, kuullessaan tuon moitteen, joka
lausuttiin niin lempeällä äänellä, että sen lausuja lakkasi olemasta
syyttäjä muuttuakseen vaikertajaksi, Barnaven ensimmäinen liike oli
heittäytyä kuningattaren jalkoihin, mutta kunnioitus esti häntä siitä.

Sydän nimittäin sanoo, että osoittaa kunnioituksen puutetta, jos
heittäytyy polvilleen naisen eteen.

»Ah, madame, se on totta», sanoi hän, »mutta minä toivon teidän
majesteettinne olevan vakuutetun siitä, etten ole tahallani
myöhästynyt».

»Niin, niin», sanoi kuningatar nyökäyttäen kevyesti päätänsä, »minä
tiedän, että te olette monarkian ystävä».

»Minä olen erikoisesti kuningattaren ystävä», oikaisi Barnave. »Juuri
siitä minä haluan teidän majesteettinne olevan vakuutetun.»

»Sitä en epäilekään, herra Barnave... Ette siis voinut tulla
aikaisemmin?»

»Aioin tulla jo kello seitsemän ajoissa, mutta silloin oli vielä liian
valoisaa ja minä tapasin — kuinka sellainen mies uskaltaa lähestyä
palatsianne! — tapasin terassilla herra Maratin.»

»Herra Maratin?» sanoi kuningatar kuin tapaillen muististaan sitä
nimeä. »Sanomalehtikynäilijän, joka kirjoittaa meitä vastaan, niinkö?»

»Joka kirjoittaa koko maailmaa vastaan, hänet juuri. Käärme-katseellaan
hän tarkkasi minua, kunnes katosin hänen näkyvistään
Feuillant-pengermän portin taakse... En uskaltanut edes katsahtaa
ikkunoihinne. Onneksi tapasin Royalsillalla Saint-Prixin.»

»Saint-Prixin! Kuka se on?» sanoi kuningatar miltei yhtä
ylenkatseellisella äänellä, kuin millä hän oli lausunut Maratinkin
nimen. »Näyttelijäkö?»

»Niin, madame, näyttelijä», vastasi Barnave. »Mutta minkä sille voi!
Aikakauttamme luonnehtivat näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat,
miehet, joita kuningas ei varemmin tuntenut muuten kuin hänen
käskyjensä liiankin onnellisina, tottelevaisina noudattajina;
näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat ovat muuttuneet kansalaisiksi,
joilla on vaikutusvaltaa, jotka liikkuvat mielensä mukaan, toimivat
mielihalujensa jälkeen ja voivat — huomattavana rattaistona siinä
valtavassa koneistossa, jossa kuninkuus nykyisin on enää vain ylin
pyörä — voivat tehdä hyvää, voivat tehdä pahaa... Saint-Prix korjasi,
minkä Marat oli pilannut.»

»Kuinka niin?»

»Saint-Prix esiintyi univormussa. Tunnen hänet hyvin, madame. Lähestyin
häntä ja kysyin, mihin hänet oli määrätty vahdiksi. Onneksi palatsiin!
Tiesin voivani luottaa hänen vaitioloonsa ja mainitsin hänelle, että
minulla oli kunnia päästä puheillenne...»

»Oh, herra Barnave!»

»Olisiko ollut parempi kieltäytyä...»

Barnave aikoi sanoa onnesta, mutta sanoikin:

»Olisiko ollut parempi kieltäytyä kunniasta päästä näkemään teidät ja
jättää teidät osattomaksi niistä huomattavista uutisista, joita minulla
on teille kerrottavana?»

»Ei», myönsi kuningatar, »olette tehnyt oikein... Te siis arvelette
voivanne luottaa herra Saint-Prixiin?»

»Madame», sanoi Barnave vakavasti, »hetki on tukala, uskokaa sanaani.
Miehet, jotka nyt teille jäävät, ovat todella alttiita ystäviä, sillä
jos huomenna — siitä tulee ratkaisun päivä — jakobiinit voittavat
perustuslailliset, tehdään teidän ystävistänne rikostoverit... Ja te
olette nähnyt, että laki päästää teidät rangaistuksesta vain iskemällä
ystäviinne, joita se nimittää teidän rikostovereiksenne.»

»Se on totta», myönsi kuningatar. »Te sanoitte, että herra
Saint-Prix...?»

»Herra Saint-Prix, madame, sanoi minulle, että hän joutuisi vahtiin
Tuilerieihin kello yhdeksästä yhteentoista, että hän koettaisi päästä
keskikerroksen vartiopaikalle, joten niiden kahden tunnin aikana teidän
majesteetillanne on täysi vapaus antaa minulle määräyksenne... mutta
hän neuvoi minuakin panemaan ylleni kansalliskaartin upseerin puvun.
Minä noudatin hänen neuvoaan, kuten teidän majesteettinne näkee.»

»Ja te tapasitte herra Saint-Prixin vartiopaikallaan?»

»Kyllä, madame... Se maksoi hänelle kaksi näytäntölippua niillä hän
hankki paikan kersantiltaan... Kuten huomaatte», lisäsi Barnave
hymyillen, »lahjominen on helppoa».

»Marat... Saint-Prix... kaksi teatterilippua...» toisti kuningatar
luoden kauhistuneen silmäyksen kuiluun, mistä lähtivät ne pikku
tapahtumat, joista punoutui kuninkaitten kohtalo.

»Ah, hyvä jumala, niin», sanoi Barnave. »Se on outoa, vai kuinka,
madame? Vanhanajan ihmiset sanoivat sitä kohtaloksi, ajattelijat
sanovat sitä sattumaksi ja uskovaiset kaitselmukseksi.»

Kuningatar veti kauniilta kaulaltaan hiussuortuvan suoraksi ja silmäili
sitä surullisena.

»Se se on saanut hiukseni harmaantumaan!» sanoi hän.

Antauduttuaan näin hetkeksi tilanteen hentoon, maalaukselliseen puoleen
hän palasi sitten Barnaveen ja tilanteen poliittiseen puoleen.

»Mutta», sanoi hän, »mikäli olen kuullut, me olemme saaneet voiton
kansalliskokouksessa».

»Niin, madame, me olemme voittaneet kansalliskokouksessa, mutta olemme
kärsineet tappion jakobiini-kerhossa.»

»Mutta, hyvä jumala, nyt minä en ymmärrä enää mitään

Luulin jakobiinien olevan teidän, herra Lamethin ja herra Duportin
kannalla ja että te hallitsette heitä, että te teette heille, mitä
haluatte?»

Barnave ravisti alakuloisesti päätänsä.

»Niin oli ennen», sanoi hän, »mutta uusi henki on puhaltanut
jakobiineihin».

»Orleansista, eikö niin?»

»Niin, madame, sieltäpäin uhkaa nyt vaara.»

»Vaara! Mutta vielä kerran, emmekö ole välttäneet sitä tämänpäiväisellä
äänestyksellä?»

»Ymmärtäkää oikein, madame — sillä jos mieli pysyä tilanteen tasalla,
täytyy se tuntea — tämän päivän äänestys. Päätettiin seuraavaa:
'Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun
eikä puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi
kansalaiseksi ja on vastuussa kaikista luopumisensa jälkeisistä
rikoksista.'»

»Hyvä on», sanoi kuningatar, »kuningas ei petä valaansa, kuningas ei
hyökkää kansansa kimppuun ja jos hänen kansansa kimppuun hyökätään,
puolustaa hän sitä».

»Niinpä kyllä, madame, mutta tämä päätös jätti oven auki
vallankumouksellisille ja orleanisteille. Kansalliskokous ei ole
tuominnut kuningasta. Se on vain päättänyt suojelevista toimenpiteitä
toisen karkaamisen varalta, mutta on sivuuttanut ensimmäisen, ja
tiedättekö, mitä Laclos, Orleansin herttuan kätyri, on ehdottanut tänä
iltana jakobiinien kokouksessa?»

»Oh, jotakin kauheaa tietysti! Mitä terveellistä voi ehdottaa
_Vaarallisten suhteitten_ kirjoittaja?»

»Hän on ehdottanut, että Pariisissa ja koko Ranskassa pantaisiin
toimeen kansanäänestys kuninkuuden lakkauttamiseksi. Hän on luvannut
hankkia kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta.»

»Kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta!» huudahti kuningatar. »Hyvä
jumala, vihataanko meitä niin syvästi, että kymmenen miljoonaa
ranskalaista haluaa päästä meistä eroon?»

»Oh, madame, enemmistöjä on helppo hankkia!»

»Ja onko Laclosin ehdotus läpäissyt?»

»Se synnytti keskustelun... Danton kannatti sitä.»

»Danton! Mutta minä luulin Dantonin olevan meidän puolellamme... Olen
kuullut herra de Montmorinin puhuvan jostakin kuninkaan neuvoston
asianajo-toimesta, sen myynnistä tai ostosta, en tiedä, kummastako,
mutta sen kaupan piti tehdä Dantonista miehemme.»

»Herra de Montmorin on erehtynyt, madame. Jos Danton olisi jonkun
auttaja, niin juuri Orleansin herttuan.»

»Entä onko herra de Robespierre puhunut?... Hänen vaikutusvaltansa
kuuluu kasvavan päivä päivältä.»

»Robespierre on puhunut. Hän ei kannattanut ehdotusta. Hän
kannatti yksinkertaisesti adressia, joka lähetettäisiin maaseudun
jakobiini-kerhoille.»

»Mutta herra de Robespierre on saatava puolellemme, koska hänellä on
sellainen vaikutusvalta.»

»Herra de Robespierreä ei valloiteta, madame. Herra de Robespierre
on oma itsensä — hän tavoittelee aatetta, utopiaa, haavekuvaa,
kunnianhimoista päämäärää kukaties.»

»Mutta me voimme tyydyttää hänen kunnianhimonsa, minkälainen se
onkin... Olettakaamme, että hän haluaa tulla rikkaaksi?»

»Hän ei halua olla rikas.»

»Ministeriksi siis?»

»Hän ei halunne päästä ministeriksikään.»

Kuningatar silmäili Barnavea kauhistunein ilmein.

»Mutta minä olen luullut», sanoi hän, »että ministeriö on korkein
päämäärä, mihin joku alamaisistamme voi pyrkiä?»

»Jos herra de Robespierre katsoo kuninkaan pannuksi viralta, ei hän
pidä itseään kuninkaan alamaisena.»

»Mihin hän siis tähtää kunnianhimollaan?» kysyi kuningatar
kauhistuneena.

»Eräinä hetkinä, madame, on miehiä, jotka uneksivat uusista
poliittisista arvonimistä vanhojen, hävinneitten arvonimien korvaajina.»

»Niin, minä ymmärrän, että Orleansin herttua uneksii päästä
sijaishallitsijaksi. Hänen syntyperänsä oikeuttaa hänet siihen
korkeaan asemaan. Mutta herra de Robespierre, vähäpätöinen
maaseutu-asianajaja...!»

Kuningatar unohti, että Barnave oli myöskin sellainen vähäpätöinen
maaseutu-asianajaja.

Barnave ei hievahtanutkaan. Isku ei ollut kenties sattunut häneen tai
hänellä oli rohkeutta se kestää ja salata sen aiheuttama kipu.

»Marius ja Cromwell olivat rahvaan lapsia», sanoi hän.

»Marius! Cromwell! Ah, kun lapsena kuulin ne nimet, en silloin
osannut arvata, että ne kaikuisivat korvissani jonakin päivänä
näin kohtalokkaina!... Mutta katsokaamme — sillä me siirrymme
alati tosiseikoista arvailujen alalle — te sanoitte, että herra de
Robespierre vastusti herra Laclosin esittämää ja herra Dantonin
kannattamaa ehdotusta.»

»Niin, mutta silloin astui kokoussaliin joukko kansaa, Palais-Royalin
tavallisia räyhääjiä, naisia, koneisto, joka oli pestattu kannattamaan
Laclosia. Eikä sillä hyvä, että ehdotus läpäisi, sen lisäksi
päätettiin, että huomenna kello yhdeltätoista jakobiinit kokoontuisivat
kuuntelemaan lukemista, se siirrettäisiin sitten Mars-kentälle,
allekirjoitettaisiin isänmaan alttarilla ja lähetettäisiin senjälkeen
maaseudun kerhoille, jotka vuorostaan allekirjoittaisivat sen.»

»Kuka sepittää sen anomuksen?»

»Danton, Laclos ja Brissot.»

»Kolme vihamiestä?»

»Niin, madame.»

»Mutta, hyvä jumala, mitä tekevät siis perustuslailliset ystävämme?»

»Ah, siinäpä se, madame! He ovat päättäneet panna huomenna peliin
kaikki kaiken hyväksi.»

»Mutta he eivät voi enää jäädä jakobiini-kerhoon?»

»Teidän ihmeellinen kykynne osata arvostella ihmisiä ja asioita,
madame, saa teidät näkemään tilanteen sellaisena kuin se todella
on... Niin, Duportin ja Lamethin johdolla teidän ystävänne eroavat
vihollisistanne. He panevat feuillantit jakobiineja vastaan.»

»Feuillantit? Mitä ne ovat? Suokaa anteeksi, minä en tiedä.
Valtiolliseen kieleemme tulee uusia nimiä ja uusia sanoja niin
nopeasti, että jokainen lauseeni on kysymys.»

»Madame, feuillantit on se iso rakennus, joka on lähellä maneesia ja
nojaa siis kansalliskokouksen istuntosaliin ja josta Feuillant-penger
on saanut nimensä.»

»Ja keitä muita liittyy siihen kerhoon?»

»Lafayette, toisin sanoin kansalliskaarti, ja Bailly, toisin sanoin
valtuusto.»

»Lafayette, Lafayette... luuletteko Lafayetteen voitavan luottaa?»

»Uskon, että hän on kuninkaan harras ystävä.»

»Kuninkaan harras ystävä, niinkuin puunhakkaaja tammen, jonka hän
kaataa juuria myöten! Bailly, hän kelpaa vielä, minulla ei ole mitään
valittamista hänestä. Sanon enemmänkin, hän on antanut minulle
sen naisen laatiman ilmiannon, joka oli arvannut lähtömme. Mutta
Lafayette...»

»Teidän majesteettinne joutuu arvostelemaan häntä tilaisuuden tullen.»

»Niin, se on totta», sanoi kuningatar muistellen alakuloisena
menneisyyttä, »niin Versailles... No niin, palatkaamme siihen uuteen
kerhoon. Mitä siellä tehdään? Mitä siellä ehdotetaan? Minkälainen valta
sille tulee?»

»Suunnaton valta, koska sen käytettävänä on, kuten jo sanoin teidän
majesteetillenne, sekä kansalliskaarti että Pariisin valtuusto ynnä
kansalliskokouksen enemmistö, joka äänestää kanssamme. Keitä jää
jakobiini-kerhoon? Viisi tai kuusi kansanedustajaa ehkä: Robespierre,
Pétion, Laclos, Orleansin herttua, kaikki eripuraisia aineksia, jotka
joutuvat liikuttelemaan vain uusien jäsenten, tunkeilijoitten, joukkoa,
räyhääjälaumaa, joka osaa kyllä meluta, mutta jolla ei tule olemaan
minkäänlaista vaikutusvaltaa.»

»Jumala siitä meitä varjelkoon, hyvä herra! Mutta mitä kansalliskokous
aikoo tehdä?»

»Kansalliskokous aikoo huomenna antaa ankarat nuhteet Pariisin herra
pormestarille hänen tänään osoittamansa häälyväisyyden ja heikkouden
johdosta. Tulos on, että kelpo Bailly, joka on heilurien sukua ja joka
käydäkseen tarvitsee vain oikealla hetkellä tapahtuvan vedon, vedetään
ja hän käy.»

Tällöin kello löi neljänneksen vailla yksitoista ja käytävästä kuului
vahtimiehen yskäisy.

»Niin, niin», mutisi Barnave, »tiedän, minun on aika lähteä.
Ja kuitenkin minulla olisi vielä paljon sanottavaa teidän
majesteetillenne.»

»Ja minä, herra Barnave, minä vastaan teille, että minä olen teille
kiitollinen, teille ja ystävillenne, sillä te joudutte vaaraan minun
takiani.»

»Madame», sanoi Barnave, »vaara on peli, jossa minä voitan kaikki,
häviän tai voitan, jos kuningatar maksaa sen minulle yhdellä hymyllä».

»Ah, herra», sanoi kuningatar, »tuskin enää tiedän, mitä hymy onkaan!
Mutta te teette hyväksemme niin paljon, että koetan muistella aikaa,
jolloin olin onnellinen, ja minä lupaan, että ensimmäinen hymyni on
teidän.»

Barnave kumarsi, käsi sydämellä, ja lähti takaperin ovelle päin.

»Milloin tapaan teidät jälleen?» kysyi kuningatar.

Barnave näytti laskevan.

»Huomenna anomus ja toinen äänestys kansalliskokouksessa, ylihuomenna
räjähdys ja tilapäinen tukahduttaminen... sunnuntaina, illalla, madame,
koetan tulla kertomaan teille, mitä Mars-kentällä on tapahtunut.»

Ja hän poistui.

Kuningatar lähti mietteissään kuninkaan luokse. Tämä oli yhtä
miettiväinen kuin kuningatarkin. Tohtori Gilbert oli vastikään
poistunut kerrottuaan hänelle jotenkin samat asiat kuin Barnave
kuningattarelle.

Heidän tarvitsi vain vaihtaa silmäys huomatakseen, että kummallakin
taholla oli kuultu synkkiä uutisia.

Kuningas oli juuri saanut valmiiksi kirjeen.

Sanaa lausumatta hän ojensi kuningattarelle tämän kirjeen.

Siinä valtuutettiin Monsieur Ranskan kuninkaan nimessä koettamaan saada
Itävallan keisari ja Preussin kuningas sekaantumaan Ranskan asioihin.

»Monsieur on tehnyt minulle paljon pahaa», sanoi kuningatar, »Monsieur
vihaa minua ja tekee minulle vielä niin paljon pahaa kuin suinkin voi.
Mutta koska kuningas luottaa häneen, niin minäkin.»

Hän otti kynän ja piirsi urheasti nimensä kuninkaan nimen viereen.




XVII

Saavumme lopultakin rouva Rolandin jäljentämään vastalauseeseen


Toivottavasti kuningattaren ja Barnaven keskustelu on antanut
lukijoille tarkan kuvan tilanteesta, missä kaikki puolueet olivat
heinäkuun 15 päivänä 1791.

Uudet jakobiinit anastamassa vanhojen paikan.

Vanhat jakobiinit perustamassa feurllantti-kerhoa.

Kordelierit liittymässä uusiin jakobiineihin Dantonin, Camille
Desmoulinsin ja Legendren hahmossa.

Kansalliskokous, joka on muuttunut perustuslaillisrojalistiseksi,
päättänyt säilyttää kuninkaan hinnalla millä tahansa.

Kansa päättänyt lakkauttaa kuninkuuden kaikin mahdollisin keinoin,
mutta samalla päättänyt ensin turvautua vastalauseeseen ja anomukseen.

Ja nyt, mitä oli tapahtunut sinä yönä ja päivänä, jotka olivat
kuluneet kuningattaren ja Barnaven välisestä, näyttelijä Saint-Prixin
suojelemasta keskustelusta hetkeen, jolloin astumme rouva Rolandin
luokse?

Selostamme, sen muutamin sanoin.

Mainitun keskustelun aikana ja juuri kun se teki loppuaan kolme miestä
istui pöydän ääressä, jolla oli paperia, kyniä ja mustetolppo. He
olivat saaneet jakobiineilta tehtäväkseen sepittää anomuksen.

Nämä kolme miestä olivat Danton, Laclos ja Brissot.

Danton ei ollut laisinkaan tällaisten istuntojen harrastajia.
Nautintoja ja liikuntoa rakastavana miehenä hän odotti kärsimättömästi!
jokaisen valiokuntaistunnon loppua, missä hän oli mukana.

Hetken kuluttua hän nousi ja jätti Brissotin ja Laclosin sepittämään
anomusta, niinkuin halusivat.

Laclos näki hänen poistuvan, tarkkasi hänen lähtöään, kunnes hän oli
kadonnut näkyvistä, ja kuunteli, kunnes kuuli oven sulkeutuvan.

Tämä kaksinkertainen aistimien toiminta näytti herättävän hänet
hetkeksi siitä teennäisestä uneliaisuudesta, jolla hän peitti
väsymättömän toimeliaisuutensa. Hän heittäytyi nojatuoliinsa, laski
kynän kädestään ja sanoi:

»Ah, totisesti, hyvä herra Brissot, sepittäkää te anomus, kuten
parhaaksi näette. Minä luovun yrittämästä. Jos olisi tarpeen huono
kirja, kuten hovissa sanotaan, _Vaarallisten suhteitten_ jatko, olisi
se minun alaani. Mutta anomus, anomus», lisäsi hän haukotellen, niin
että kitalaki näkyi, »se ikävystyttää minua hirveästi!»

Brissot sitävastoin oli tälläisten sepittelyjen miehiä. Varmana siitä,
että osasi sommitella anomuksen paremmin kuin kukaan muu, hän hyväksyi
valtuuden, jonka Dantonin poissaolo ja Laclosin kieltäytyminen hänelle
antoivat. Laclos sulki silmänsä, sijoittautui nojatuoliinsa mukavimpaan
asentoon, ikäänkuin aikoisi nukkua, ja valmistui punnitsemaan jokaista
lausetta, jokaista kirjainta, voidakseen tilaisuuden tullen sujauttaa
niiden väliin prinssinsä sijaishallitusta koskevan mietteen.

Brissot luki lauseet sitä mukaa kuin hän ne sepitti, ja Laclos hyväksyi
ne nyökäyttämällä päätänsä ja ääntämällä jotakin.

Brissot selvitti tilanteen seuraavin sanoin:

 1. Kansalliskokouksen teeskennelty tai arkaileva vaitiolo, kun se ei
 halunnut tai ei uskaltanut tuomita kuningasta;

 2. Ludvig XVI:n luopuminen vallasta, koska hän oli paennut ja koska
 kansalliskokous oli hänet erottanut, ajattanut häntä takaa ja
 pidättänyt hänet. Kuningasta ei ajeta takaa, ei pidätetä eikä eroteta
 tai jos häntä ajetaan takaa, jos hänet erotetaan tai pidätetään, ei
 hän ole silloin kuningas;

 3. On siis huolehdittava hänen paikkansa täyttämisestä.

»Hyvä, hyvä!» sanoi Laclos nämä sanat kuultuaan.

Ja kun Brissot aikoi jatkaa, ehätti Orleansin herttuan sihteeri
lisäämään:

»Malttakaa, malttakaa, minusta tuntuu, että sanojen: 'hänen paikkansa
täyttämisestä’ jälkeen olisi lisättävä jotakin... jotakin, mikä
liittäisi meihin arat luonteet. Kaikki eivät ole vielä meidän laillamme
polttaneet siltoja takanaan.»

»Niinpä kai», sanoi Brissot. »Mitä lisäämme?»

»Oh, teidän asianne on keksiä sopivat sanat eikä minun, rakas Brissot.
Minä lisäisin... tuumikaamme...»

Laclos oli tapailevinaan lausetta, joka oli jo pitkät ajat ollut
valmiiksi muovailtuna hänen aivoissaan ja odotti vain sopivaa hetkeä
tulla esille.

»No niin», virkkoi hän lopulta, »sanojen: 'hänen paikkansa
täyttämisestä' jälkeen minä lisäisin sanat: 'kaikin perustuslaillisin
keinoin'.»

Tutkikaa ja ihailkaa, te valtiomiehet, te anomusten, vastalauseitten,
lakiehdotusten menneet, nykyiset ja vastaiset sepittäjät!

Nämä vaarattomat sanat olivat vähäpätöinen lisäys, eikö niin?

Hyvä, te saatte nähdä — ne lukijoista, joilla on onni kaikkea
muuta kuin valtiomiehiä, saavat nähdä, minne nämä sanat: 'kaikin
perustuslaillisin keinoin' meidät vievät.

Täyttää kuninkaan paikka kaikin perustuslaillisin keinot merkitsi vain
yhtä keinoa.

Se ainoa keino oli sijaishallitus.

Provencen kreivin ja Artoisin kreivin, Ludvig XVI:n veljien ja
kruununprinssin setien poissaollessa — paollaan he olivat muutenkin jo
menettäneet kansansuosion — ketä saattoi ajatella sijaishallitsijaksi?

Orleansin herttuaa.

Tämä pieni, viaton lause, joka pujahti kansan nimessä laadittavaan
anomukseen, tekisi siis Orleansin herttuasta kansan silmissä
sijaishallitsijan!

Eikös vain olekin politiikka kaunista? Kuluu vielä monet ajat,
ennenkuin kansa tajuaa sen selvästi, jos se joutuu asioihin Laclosin
kaltaisten kykyjen kanssa!

Brissot joko ei aavistanut miinaa, joka kätkeytyi näihin kolmeen sanaan
ja oli valmis räjähtämään kun aika tuli, tai ei nähnyt käärmettä,
joka oli pujahtanut tähän lisäykseen ja kohottaisi sähisevän päänsä
oikean hetken lyödessä, tai vaikkapa tiesikin, mihin vaaraan hän voisi
joutua tämän anomuksen sepittäjänä, ei hän ainakaan yrittänyt valmistaa
itselleen takaporttia, ei esittänyt minkäänlaista huomautusta, vaan
lisäsi tuon lauseen sanoen:

»Tosiaankin, se liittää meihin muutaman perustuslaillisen. Aatos on
hyvä, herra de Laclos!»

Anomuksen loppuosa oli täydellisesti sen tunteen mukainen, joka oli sen
sanellut.

Seuraavana päivänä Pétion, Brissot, Danton, Camille Desmoulins ja
Laclos menivät jakobiinikerhoon. He veivät sinne anomuksen.

Sali oli tyhjä tai melkein tyhjä.

Kaikki olivat menneet feuillantti-kerhoon.

Barnave ei ollut erehtynyt: karkaaminen oli ollut täydellinen!

Pétion kiiruhti feuillantti-kerhoon.

Keitä hän tapasi siellä? Barnaven, Duportin ja Lamethin, jotka paraikaa
sepittivät kiertokirjettä maaseudun jakobiinikerhoille, kiertokirjettä,
jossa he ilmoittivat näille, ettei jakobiinikerhoa enää ole, vaan että
se oli muuttunut feuillanttikerhoksi, ja saanut nimekseen _Perustuslain
ystävien seura_.

Se yhdistys, jonka perustaminen oli maksanut ylen paljon vaivaa ja
joka verkon lailla oli levinnyt yli koko Ranskan, oli siis lakannut
toimimasta, epäröinnin lamauttamana.

Ketä Ranska nyt uskoisi, ketä tottelisi, entisiä jakobiineja vaiko
uusia?

Tällä välin valmistellaan vallankumousvastaista valtiokeikausta,
ja kansa, joka ei saisi enää mistään tukea ja on nukkunut vakaasti
luottaen vaalijoihinsa, herää voitettuna ja köytettynä.

Oli siis torjuttava uhkaava myrsky.

Itsekukin sepitti oman vastalauseensa, joka lähetettäisiin maaseudulle,
missä vielä uskottiin olevan luottoa.

Roland oli Lyonin erikoisedustaja. Hänellä oli suuri vaikutusvalta
kuningaskunnan toisen pääkaupungin asujamistoon. Ennenkuin meni
Mars-kentälle — missä, kun jakobiineja ei ollut mistään löydetty,
kansan piti allekirjoittaa anomus ‒ Danton poikkesi Rolandin luokse,
selitti tälle tilanteen, kehoitti häntä heti lähettämään vastalauseensa
lyonilaisille ja salli hänen sepittää omin päin tämän tähdellisen
asiapaperin Lyonin kansa ojentaisi käden Pariisin kansalle ja panisi
vastalauseen samaan aikaan kuin sekin.

Tätä, aviomiehen sommittelemaa vastalausetta rouva Roland paraikaa
jäljentää.

Danton puolestaan liittyi ystäviensä pariin Mars-kentällä.

Hänen saapuessaan paikalle siellä oli käynnissä kiihkeä väittely.
Tämän suunnattoman areenan keskeltä kohosi isänmaanalttari, joka oli
pystytetty heinäkuun 14 päivän juhlaksi ja joka oli jäänyt paikalleen
kuin menneisyyden luurangoksi Siinä oli, kuten olemme maininneet vuoden
1790 yhdistysjuhlaa selostaessamme, lava, jolle noustiin neljään
päänurkkaan pystytettyjä portaita pitkin.

Isänmaanalttarilla oli taulu, joka esitti Voltairen riemukulkua
heinäkuun 12 päivältä. Tähän tauluun oli kiinnitetty kordelierien
julistus, johon oli kuvattu Brutuksen valanteko.

Paraikaa keskusteltiin niistä kolmesta sanasta, jotka Laclos oli
lisännyt anomukseen.

Niitä sanoja ei olisi kai huomattukaan, ellei muuan ulkoasultaan ja
eleiltään rahvaan säätyyn kuulunut mies olisi suorasukaisesti, miltei
hyökkäävästi keskeyttänyt anomuksen lukijaa.

»Seis!» huudahti hän. »Kansaa petetään!»

»Kuinka niin?» kysyi lukija.

»Sanoilla: 'kaikin perustuslaillisen keinoin' te asetatte ykkösen
toisen ykkösen paikalle... te teette toisen kuninkuuden, emmekä me
halua enää kuningasta.»

»Emme halua, ei kuninkuutta eikä kuningasta!» huusi kuulijoitten
valtava enemmistö.

Omituista! Jakobiinit silloin kannattamassa kuninkuutta!

»Hyvät herrat», huusivat he, »olkaa varuillanne! Ellei ole kuninkuutta
eikä kuningasta, merkitsee se tasavallan perustamista, emmekä me ole
vielä kypsät tasavaltalaiseen hallitusmuotoon!»

»Emmekö ole kypsät?» sanoi kansanmies. »Kuinka tahansa, mutta yksi tai
pari Varennesin kaltaista aurinkoa kypsentävät meidät.»

»Äänestämään! Anomus äänestettäväksi!»

»Äänestämään!» toistivat samat äänet, jotka olivat äsken huutaneet: »Ei
enää kuninkuutta, ei enää kuningasta!»

Oli ryhdyttävä äänestämään.

»Ne, jotka haluavat, ettei tunnusteta Ludvig kuudettatoista eikä
uuttakaan kuningasta», sanoi tuntematon, »kohottakoot kätensä».

Niin valtava enemmistö kohotti käden, ettei edes tarvinnut
vastaehdotuksesta äänestää.

»Hyvä on», sanoi yllyttäjä. »Huomenna, sunnuntaina, heinäkuun
seitsemäntenätoista päivänä, koko Pariisi on täällä allekirjoittamassa
anomusta. Minä, Billot, ilmoitan sille asiasta.»

Billotin nimen kuullessaan jokainen tunsi hänet siksi hirveäksi
tilanhoitajaksi, joka Lafayetten ajutantin seuralaisena oli vanginnut
kuninkaan Varennesissa ja kuljettanut hänet Pariisiin.

Näin siis rohkeimmat jakobiinit ja kordelierit oli sivuutettu. Kuka
sen teki? Kansanmies, siis joukkojen vaisto. Jopa niin hyvin, että
Camille Desmoulins, Danton, Brissot ja Pétion selittivät, ettei heidän
mielestään sellainen pariisilaisrahvaan toimenpide voisi onnistua
synnyttämättä myrskyä, joten olisi tärkeää, että kaupungintalosta ensin
haettaisiin lupa seuraavan päivän kokoontumista varten.

»Olkoon niin», sanoi kansanmies, »hakekaa lupa, ja ellette saa, niin
minä hankin sen!»

Camille Desmoulins ja Brissot valittiin hakemaan lupaa.

Bailly oli poissa. Tavattiin vain ensimmäisen asianajaja. Tämä ei
ottanut vastuulleen mitään, ei kieltänyt, mutta ei liioin myöntänyt
lupaa. Hän suostui hyväksymään anomuksen suusanallisesti. Brissot ja
Camille Desmoulins lähtivät kaupungintalosta arvellen saaneensa luvan.

Kun he olivat poistuneet, lähetti ensimmäinen asianajaja
kansalliskokoukselle tiedon, mitä häneltä oli käyty anomassa.

Kansalliskokous oli yllätetty virheenteosta.

Se ei ollut säätänyt mitään Ludvig XVI:n asemasta. Hän oli paennut,
häneltä oli riistetty kuninkaan arvo, hänet oli pidätetty Varennesissa,
tuotu takaisin Tuileries-palatsiin ja häntä oli pidetty vankina
kesäkuun 26 päivästä lähtien.

Aikaa ei ollut tuhlattavana.

Desmeuniers, näennäisesti kuninkaallisen perheen vihamiehenä, esitti
seuraa van päätösehdotuksen:

»Toimeenpanovallan lakkauttaminen kestää, kunnes perustuslaki on
_esitetty kuninkaalle ja tämä on sen hyväksynyt_.»

Päätösehdotus esitettiin kello seitsemän illalla ja kello kahdeksan se
hyväksyttiin valtavalla äänten enemmistöllä.

Kansan anomus oli siis turha puuha. Kuningas, joka oli pantu viralta
vain siihen päivään saakka, jolloin hän hyväksyisi perustuslain, olisi
tämän mutkattoman hyväksymisen jälkeen kuningas kuten ennenkin.

Jokainen ken vaatisi kuninkaan poistamista, kuninkaan, jonka viran
kansalliskokous oli perustuslaillisesti pysyttänyt, mikäli kuningas
suostuisi täyttämään sen ehdon, olisi siis kapinoitsija.

Ja kun tilanne on vakava, ahdistetaan kapinoitsijoita kaikin keinoin,
jotka laki antaa valtion toimitsijoitten käytettäväksi.

Niinpä kaupunginvaltuusto kokoontuikin illalla kaupungintaloon.
Pormestari oli mukana.

Kokous alkoi kello puoli kymmenen.

Kello kymmenen päätettiin, että seuraavana päivänä sunnuntaina
heinäkuun 17 päivänä kello kahdeksasta aamulla kansalliskokouksen
päätös kiinnitettäisiin painettuna julistuksena kaikkiin Parisin
seiniin, sen lisäksi kuulutettaisiin kaikissa katukulmauksissa rummun
päristessä. Kaupungin arvoporvarit ja valtuuston vahtimestarit
toimittaisivat tämän kuulutuksen, asianmukaisten joukko-osastojen
saattamina.

Tuntia myöhemmin tämä päätös tiedettiin jakobiini-kerhossa.

Jakobiinit tunsivat itsensä hyvin heikoiksi. Suurimman osan
heikäläisistä karattua feuillanttien puolelle he olivat eristettyjä ja
voimattomia.

He taipuivat.

Santerre, Saint-Antoinen esikaupungin asukas, Bastiljin kansanomainen
oluenpanija, Lafayetten vastainen seuraaja, sai tehtäväkseen mennä
kerhon valtuuttamana Mars-kentälle peruuttamaan anomuksen.

Kordelierit osoittautuivat vieläkin varovammiksi.

Danton selitti aikovansa viettää seuraavan päivän
Fontenaysous-Boisissa; hänen appiukollaan, vesitehtailijalla, oli
siellä pieni maatalo.

Legendre lupaili lähteä mukaan Desmoulinsin ja Fréronin kanssa.

Rolandit saivat pienen kirjelipun, missä heille sanottiin olevan turhaa
lähettää vastalausetta Lyoniin.

Kaikki oli lamassa tai siirtynyt tuonnemmaksi.

Oli jo lähes sydänyö ja rouva Roland lopetteli jäljennöstyötään, kun
Dantonin kirje saapui. Heidän oli sitä mahdoton ymmärtää.

Täsmälleen samalla hetkellä istui kaksi miestä Gros-Cailloun anniskelun
perähuoneessa tyhjentämässä kolmatta viidentoista soun hintaista
viinipulloaan ja lausumassa loppusanoja eräästä oudosta suunnitelmasta.

Miehet olivat muuan kähertäjä ja muuan invaliidi.

»Ah, herra Lajariette, teillä on hupsut aatokset!» sanoi invaliidi ja
nauroi rivoa, typerää naurua.

»Sepä se, ukko Rémy», vastasi kähertäjä. »Olettehan käsittänyt vai
mitä? Ennen päivänkoittoa me menemme Mars-kentälle, nostamme ylös
yhden laudan isänmaanalttarista ja pujahdamme aukosta sisään. Sitten
panemme laudan paikoilleen ja vintilällä, isolla vintilällä, kaivamme
lautaan reikiä... Alttarilla tulee seisomaan paljon nuoria, kauniita
kansattaria anomusta allekirjoittaakseen, ja lempo soikoon, rei'istä
me...»

Invaliidin rivo, typerä nauru yltyi. Mielikuvituksensa silmin hän kai
oli jo katselevinaan isänmaanalttarin rei'istä.

Kähertäjän nauru ei ollut juuri yhtä välitöntä. Se kunnianarvoisa ja
ylimyksellinen ammattikunta, johon hän kuului, oli tuhoutunut ajan
onnettomuuksien mukana. Maastamuutto oli riistänyt taidekähertäjiltä
— sen mukaan mitä olemme nähneet kuningattaren tukan laittamisesta,
kähertäminen oli siihen aikaan taidetta — maastamuutto oli riistänyt
taidekähertäjiltä parhaat asiakkaat. Ja lisäksi oli Talma vastikään
näytellyt Tituksen osan Berarrce-draamassa, ja tapa, millä hän oli
tukkansa laittanut, oli synnyttämässä uuden kuosin, jonka mukaan tukka
pidettäisiin lyhyenä ja jauhoittamattomana.

Kähertäjät olivat siis yleensä kuningasmielisiä. Lukekaa Prudhommea
ja saatte nähdä, että kuninkaan mestauspäivänä muuan kähertäjä
epätoivoissaan katkaisi kurkkunsa.

Olihan hauskaa yllättää kaikkia näitä isänmaanystävien letukoita,
joiksi heitä sanoivat harvat Ranskaan jääneet ylimysnaiset, ja mennä
kurkistamaan heidän hameittensa alle, ja mestari Lajariette luotti
eroottisiin muistoihinsa pitääkseen yhden kuukauden ajan vireillä
ammupäiväkeskustelujaan. Tällainen hulluttelu oli juolahtanut hänen
mieleensä, kun hän maisteli vanhan kelpo ystävänsä seurassa, ja hän oli
ilmaissut tälle aikeensa. Invaliidi oli tuntenut hermokutkutusta siinä
jalassa, jonka oli jättänyt Fontenayn taistelukentälle ja jonka valtio
oli ystävällisesti korvannut puujalalla.

Molemmat maistelijat tilasivat siis neljännen viinipullon, jonka
kapakan isäntä heille kiireesti toikin.

He olivat käymäisillään sen kimppuun-, mutta silloin keksi invaliidi
vuorostaan jotakin.

He ottaisivat pienen nassakan, tyhjentäisivät pullon siihen sen
sijaan että tyhjentäisivät sen laseihinsa, lisäisivät siihen kaksi
uutta pullollista ja, kärsien toistaiseksi janonsa, veisivät nassakan
mukanaan.

Invaliidi tuki ehdotustaan aksioomilla, että ilmaan kurkistellessa
tulee ylen kuuma.

Kähertäjä suvaitsi hymyillä. Ja kun kapakan isäntä huomautti
vierailleen, että heidän oli tarpeetonta jäädä kapakkaan, elleivät he
joisi enempää, ostivat molemmat veijarimme häneltä kairan ja nassakan,
panivat kairan taskuunsa ja kolme pullollista viiniä nassakkaan. Kellon
lyödessä puoltayötä he kulkivat pimeän turvin Mars-kentälle, kohottivat
yhtä lautaa, pujahtivat alttarin alle ja, nassakka välissään, painuivat
rentonaan hiekalle ja vaipuivat uneen.




XVIII

Anomus


On hetkiä, jolloin kansa jatkuvan kiihoituksen vaikutuksesta nousee
kuin vuoksiaalto ja tarvitsee jonkun ankaran kolahduksen palatakseen
valtameren lailla uomaan, jonka luonto on sille kaivanut.

Niin oli laita Pariisin asujamiston heinäkuun alkupuoliskolla.
Monenmoiset tapahtumat olivat saaneet sen käymistilaan.

Sunnuntaina, 10 päivänä, oli oltu Voltairen ruumissaatossa, mutta huono
sää oli estänyt juhlan vieton, ja saattue oli pysähtynyt Charentonin
tulliportille, missä kansa oli seisonut koko päivän.

Maanantaina, 11 päivänä, sää oli kirkastunut. Saattue oli lähtenyt
liikkeelle ja kulkenut halki koko Pariisin suunnattoman väkijoukon
keskitse, pysähtynyt talon eteen, jossa _Filosofisen sanakirjan_
ja _Orleansin neitsyen_ tekijä oli kuollut, sallinut vainajan
kasvattityttären, rouva Villetten, ja Calasin perheen seppelöidä
ruumisarkun, jota oopperan taiteilijakuoro oli tervehtinyt laululla.

Keskiviikkona, 13 päivänä, näytäntö Notre-Damessa. Siellä esitettiin
_Bastiljin valtaus_ ison orkesterin säestäessä.

Torstaina, 14 päivänä, yhdistysjuhlan vuosipäivänä, toivioretki
isänmaanalttarille. Kolme neljännestä Pariisin asukkaista on
Mars-kentällä ja päät kuumenevat yhä, kun huudetaan, »eläköön kansa!»
ja kun nähdään yleinen juhlavalaistus, jonka keskeltä synkkä ja mykkä
Tuileries-palatsi vaikuttaa hautakiveltä.

Perjantaina, 15 päivänä, äänestys kansalliskokouksessa, jota suojelevat
Lafayetten neljätuhatta pistintä ja tuhannen piikkiä; kansan anomus,
teatterien sulkeminen, melua ja kohinaa koko iltapäivä ja osa yötä.

Lauantaina vihdoin, 16 päivänä, jakobiinien karkaaminen feuillanttien
leiriin; väkivaltaisia kohtauksia Pont Neufilla, missä poliisin kätyrit
pieksevät Fréronia ja vangitsevat erään englantilaisen, italiankielen
opettajan Rotonden; mieltenkuohua Mars-kentällä, missä Billot paljastaa
Laclosin lauseen; kansanäänestys Ludvig XVI:n eroittamisesta; päätös
kokoontua seuraavana päivänä allekirjoittamaan anomusta.

Yö synkkä, kiihtynyt ja meluinen, jolloin jakobiinien ja kordelierien
johtomiesten piileskellessä — he tunsivat vastustajansa — puolueen
rehelliset ja herkkäuskoiset jäsenet päättävät kokoontua ja jatkaa
aloitettua yritystä, tapahtui mitä tahansa.

Toiset valvovat vähemmän vilpittömän ja ennen kaikkea vähemmän
ihmisystävällisen mielialan vallassa. Ne ovat niitä vihan miehiä, joita
tapaa kaikissa suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa, jotka
rakastavat melskettä, hälinää, verta, kuten petolinnut ja tiikerit
rakastavat sotivia armeijoita, jotka muonittavat ne haaskoilla.

Marat kyyhöttää kellarissaan, ihmiskammonsa kalvamana. Marat uskoo
yhä, että häntä vainotaan, hänen henkeään uhataan, tai teeskentelee
uskovansa. Hän näkee pimeässä kuten petoeläimet ja yölinnut. Tästä
pimeästä, kuten Trofoniuksen tai Delfoin onkaloista, lähtee joka aamu
synkkiä ennustuksia, siroteltuina _Kansan ystävän_ palstoille. Viime
päivät Maratin lehti on himoinnut verta. Kuninkaan paluun jälkeen hän
on ehdottanut, kansan oikeuksien ja etujen ainoana pelastuskeinona,
diktaattoria ja yleistä verilöylyä. Maratin mukaan on ennen kaikkea
kansalliskokous nitistettävä ja viranomaiset hirtettävä. Ja vaihtelun
vuoksi, kun nitistäminen ja hirttäminen eivät riitä hänelle,
hän ehdottaa, että kädet sahattaisiin, peukalot leikattaisiin,
haudattaisiin elävältä, pantaisiin paaluihin istumaan! On aika Maratin
lääkärin tulla tapansa mukaan hänen luoksensa ja sanoa hänelle: »Te
kirjoitatte punaista, Marat. Minun täytyy iskeä teistä suonta!»

Verrière, se inhoittava kyssäselkä, se peloittava kääpiö, jolla on
pitkät kädet ja pitkät jalat, jonka olemme nähneet aikaisemmassa
niteessämme valmistelevan lokakuun 5 ja 6 päivää ja joka näiden
päivien jälkeen on palannut hämäräänsä no niin, heinäkuun 16 päivän
iltana hän on tullut jälleen esille hänet on nähty — _apokalyptisena
ilmestyksenä!_ sanoo Michelet — valkoisen kuolonratsun selässä, jonka
kyljillä heiluvat hänen ryhmypolviset pitkät koipensa. Hän pysähtyy
kaikkiin kadunkulmiin ja tienhaaroihin ja, pahan sanansaattajana,
kehoittaa kansaa kokoontumaan seuraavaksi päiväksi Mars-kentälle.

Fournier, joka esiintyy ensimmäistä kertaa ja jota sanotaan
Fournier amerikalaiseksi, ei suinkaan siksi että hän olisi syntynyt
Amerikassa — Fournier on auvergnelainen — vaan koska hän on ollut
Saint-Domingossa neekerien rääkkääjänä, Fournier, rappiolle joutunut,
menetetyn oikeusjutun ärsyttämä, suuttunut vaitiolosta, jolla
kansalliskokous on suhtautunut hänen kahteenkymmeneen anomukseensa —
mikä onkin luonnollista, sillä kansalliskokouksen johtomiehet ovat
plantaasinomistajia, kuten Lameth, tai sellaisten ystäviä, kuten
Duport, Barnave — Fournier on päättänyt kostaa ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa ja hän pysyy päätöksessään, tämä mies, jolla on pedon
vaistot ja jonka kasvoilla on hyeenan ilkeä ilme.

Heinäkuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä tilanne on seuraavanlainen:

Kuningas ja kuningatar odottelevat tuskaisin mielin
Tuileries-palatsissa. Barnave on luvannut heille voittoa, joka
saataisiin kansasta. Hän ei ole sanonut, minkälainen se voitto olisi
eikä, minkälaisin keinoin se saataisiin. Välipä sillä! Keinot eivät
kuuluneet heille; heidän puolestaan toimittiin. — Kuningas toivoo tätä
voittoa, koska se parantaa kuninkuuden asemaa, kuningatar, koska se
merkitsee hänen kostonsa alkua. Tämä kansa on tuottanut hänelle niin
paljon kärsimyksiä, että hai arvelee olevansa oikeutettu kostamaan.

Kansalliskokous, joka nojaa näennäiseen enemmistöön, kuten
edustajakamarit yleensä luottavat enemmistöönsä, odottaa seuraavaa
päivää melko turvallisin mielin. Se on ryhtynyt varokeinoihin, mitä
tapahtuneekin; laki on sen puolella, ja tarpeen tullen se vetoaa
kaikkein korkeimpaan iskusanaan: _yleinen hyvä!_

Lafayette niinikään odottaa päivää pelkäämättä mitään. Hänellä
on kansalliskaarti, joka vielä on hänelle uskollinen, ja tässä
kansalliskaartissa on joukko-osasto, jossa on yhdeksäntuhatta miestä,
entisiä sotureita, ranskan-kaartilaisia, vapaaehtoisia. Tämä osasto
kuuluu pikemminkin armeijaan kuin kaupungin kansalliskaartiin. Se on
palkattua väkeä, ja sitä sanotaankin _palkkakaartiksi_. Jos seuraavana
päivänä on tehtävä joku hirveä verilöyly, niin tämä osasto sen panee
toimeen.

Bailly ja kaupunginvaltuusto odottavat niinikään. Bailly, joka kaiken
ikänsä on viettänyt tutkimuksissa ja työkammiossaan, on äkkiä tempaistu
politiikkaan ja toreille ja kadunkulmiin. Saatuaan edellisenä päivänä
kansalliskokoukselta nuhteet heinäkuun 15 päivän iltana osoittamansa
heikkouden johdosta hän panee nukkumaan, päänalustanaan sotalaki, jota
hän sovelluttaisi seuraavana päivänä kaikessa ankaruudessaan, jos tarve
sitä vaatisi.

Jakobiinit odottavat, mutta täydellisessä hajaannustilassa. Robespierre
piileskelee, Laclos, joka on nähnyt lauseensa pyyhkäistävän pois
anomuksesta, jurottelee, Pétion, Buzot ja Brissot ovat valmiina, sillä
he aavistavat, että seuraavasta päivästä koituu tiukka päivä. Santerre,
jonka pitäisi kello yksitoista mennä Mars-kentälle vaatimaan pois
anomusta, toisi heille verekset uutiset.

Kordelierit ovat herenneet yrittämästä enempää. Danton on appiukkonsa
luona Fontenayssa. Legendre, Fréron ja Camille Desmoulins liittyvät
hänen seuraansa siellä. Muut eivät tee mitään, sillä pää puuttuu.

Kansaa, joka ei tiedä tästä mitään, saapuisi Mars-kentälle. Siellä
se allekirjoittaisi anomuksen ja huutaisi: »eläköön kansa!» Se
pyörähtelisi isänmaanalttarin ympärillä ja laulaisi vuoden 1790 kuulua
_Eespäin vain_.

Vuosien 1790 ja 1791 välillä taantumus on kaivanut kuilun. Täyttyäkseen
tämä kuilu vaatisi heinäkuun 17 päivän ruumiit.

Kuinka tahansa, mainittu päivä valkeni suurenmoisen kauniina. Kello
neljästä aamulla kaikki ne laitakaupungin pikku keinottelijat, jotka
elävät laumoissa, ne suurkaupungin irtolaiset, jotka kaupustelevat
lakritsia, piparikakkuja, leivoksia, alkoivat suunnata kulkunsa
isänmaanalttarille päin, joka kohosi Mars-kentältä yksinäisenä kun
jyhkeä ruumislava.

Muuan maalari, joka seisoi parinkymmenen askelen päässä sen joelle päin
olevasta julkisivusta, teki siitä tunnontarkkaa piirrosta.

Kello puoli viisi Mars-kentällä oli arviolta sataviisikymmentä henkeä.

Ne, jotka nousevat näin varhain, ovat yleensä nukkuneet yönsä huonosti,
ja useimmat huonosti yönsä nukkuneista — tarkoitan rahvaan miehiä ja
naisia — ovat syöneet huonon illallisen tai eivät ole syöneet mitään.

Kun ihminen on syönyt laihan illallisen ja nukkunut huonosti, on hän
tavallisesti huonolla tuulella kello neljän aikaan aamulla.

Niiden sadanviidenkymmenen joukossa, jotka ympäröivät isänmaanalttaria,
oli siis kosolti huonotuulisia ja etenkin happamannäköisiä henkilöitä.

Äkkiä muuan nainen, limonaadin kaupustelijatar, joka on noussut
alttarin partaalle, kiljahtaa.

Kairan kärki on puhkaissut hänen kenkänsä.

Hän huutaa apua, paikalle rientää väkeä. Lautaan on puhkaistu reikiä,
joiden alkuperää tai tarkoitusta kukaan ei käsitä. Mutta kaira, joka
on puhkaissut limonaadinkaupustelijattaren kengänanturan, todistaa
päivänselvästi, että isänmaanalttarin lavan alla on yksi tai useampia
henkilöitä.

Mitä he siellä asioivat?

Heiltä kysytään, heiltä tiukataan vastausta, heitä vaaditaan sanomaan,
mitä he asioivat, tulemaan esille, näyttäytymään.

Ei vastausta.

Maalarinoppilas jättää rahinsa ja kankaansa ja juoksee Gros-Caillouhun
hakemaan vahtisotamiestä.

Vartiosto, jonka mielestä ei kannata vaivautua sen takia, että joku
nainen on saanut jalkapohjaansa vintilänreiän, epää palveluksensa ja
lähettää maalarinoppilaan takaisin.

Tämän palatessa ärtymys on pahimmillaan. Kaikki ovat kerääntyneet
isänmaanalttarin ympärille, lähes kolmesataa henkeä. Lauta nostetaan
paikaltaan, lavan alle tunkeudutaan ja sieltä löydetään kähertäjämme ja
invaliidimme, tuiki hölmistyneinä.

Kähertäjä, joka äkkää, että kaira on hänen kolttosensa selvä todistaja,
viskaa sen kauas luotaan. Mutta hän ei ole tullut ajatelleeksi viskata
nassakkaa minnekään.

Miehet raahataan kauluksesta lavalle, heidän aikeitaan kysellään, ja
kun he sopertavat jotakin käsittämätöntä, viedään heidät komisaarin
eteen.

Täällä he tunnustavat, miksi olivat piiloutuneet lavan alle. Komisaari
oivaltaa, että kysymyksessä on ollut jonninjoutava kujeilu ja laskee
heidät vapaiksi. Mutta portilla he tapaavat Gros-Cailloun pesijättäret
kurikat kädessä. Gros-Cailloun pesijättäret tuntuvat olevan perin
arkoja, kun naisen kunnia on kysymyksessä, ja nämä ärtyneet Dianat
käyvät kurikoin uudenaikaisten Akteonien kimppuun..

Tällöin juoksee muuan mies paikalle: isänmaanalttarin alta on
löydetty ruutinassakka. Rikolliset olivatkin siellä, eivät suinkaan,
kuten väittivät, kaivamassa reikiä ja kurkistelemassa ilmaan, vaan
lennättääkseen isänmaanystävät ilmaan.

Olisi tarvinnut vain vetää ulos nassakan tulppa ja todeta sen
sisältävän viiniä eikä ruutia. Olisi tarvinnut vain ajatella, että
sytyttäessään nassakan molemmat salavehkeilijät — edellyttäen, että
nassakassa tosiaankin oli ruutia — olisivat ensimmäisinä lentäneet
ilmaan ja paljoa varmemmin kuin isän maanystävät, ja molemmat
luulotellut rikolliset olisi havaittu viattomiksi. Mutta on hetkiä,
jolloin ei ajatella mitään, jolloin ei todeta mitään, tai oikeammin, ei
tahdota ajatella ja jolloin varotaan toteamasta.

Siinä tuokiossa vihuri riehahti myrskyksi. Paikalle tuli miesjoukko.
Mistä se tuli? Ei tiedetä. Mistä tulivat miehet jotka surmasivat
Foulonin, Berthierin, Flessellesin, jotka panivat toimeen lokakuun
5 ja 6 päivän mellakat? Hämärästä, jonne he palaavat, kun heidän
surmantyönsä on päättynyt. Nämä miehet ottavat poloisen invaliidin ja
kähertäjä-rukan haltuunsa. Molemmat lyödään katuun. Toinen heistä,
invaliidi, joka on lävistetty puukoniskuin, ei nouse enää. Toinen,
kähertäjä, raahataan lyhtypatsaan juurelle, hänen kaulaansa pannaan
nuora ja hänet hinataan ylös... Kolme metriä korkealla hänen painava
ruumiinsa katkaisee nuoran. Hän putoaa maahan elävänä, taistelee jonkun
hetken ja näkee toverinsa pään piikin kärjessä — mistä se piikki osui
paikalle? — tämän nähdessään hän parahtaa ja pyörtyy. Silloin hänen
päänsä leikataan tai oikeammin sahataan irti ruumiista. Paikalla osui
olemaan toinenkin piikki ottamaan kärkeensä tämän verisen voitonmerkin.

Joukon valtaa heti halu lähteä kuljettamaan näitä kahta päätä pitkin
Pariisia. Päiden kantajat lähtevät laulaen Grenelle-kadulle, sadan
heidän kaltaisensa roiston saattamina.

Kello yhdeksältä valtuuston virkamiehet, kaupungin arvoporvarit,
vahtimestarien ja rumpujen avustamina, kuuluttavat Palais-Royalin
torilla kansalliskokouksen päätöstä ja mainitsevat, mikä rankaisu uhkaa
tämän päätöksen rikkojaa, kun Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta syöksyvät
esille murhaajat.

Viranomaisille oli valmistettu ihanne-asenne: niin ankaria kuin heidän
rankaisutoimenpiteensä olivatkin, eivät ne milloinkaan tavoittaisi
suoritetun rikoksen korkeutta.

Kansalliskokous alkoi kokoontua. Palais-Royal-torilta ei ole pitkä
matka maneesiin. Uutinen teki hypyn ja räjähti istuntosalissa.

Mutta murhatut eivät olleetkaan enää kähertäjä ja invaliidi,
jotka olivat saaneet vallan kohtuuttoman rangaistuksen
koulupoikakolttosestaan, vaan he olivat kaksi kunnon kansalaista, kaksi
järjestyksen harrastajaa, jotka ovat saaneet surmansa kehoittaessaan
kapinallisia kunnioittamaan lakia.

Régnault de Saint Jean d'Angély hyökkää puhujalavalle.

»Kansalaiset», sanoo hän, »minä vaadin sotalain sovelluttamista, minä
vaadin, että kansalliskokous julistaa jokaisen, ken henkilökohtaisten
tai joukkokirjoitusten avulla kiihoittaa kansaa vastarintaan,
syypääksi kansan-majesteetin loukkaamiseen!» Kansalliskokous nousee
miltei yhtenä miehenä ja julistaa Régnault de Saint Jean d'Angélyn
ehdotuksesta kansan-majesteetin loukkaamiseen vikapääksi jokaisen,
ken henkilökohtaisten tai joukkokirjoitusten avulla yllyttää kansaa
vastarintaan.

Anomuksenlaatijat ovat siis vikapäät kansan-majesteetin loukkaamiseen.
Sitä tarkoitettiin.

Robespierre piileskeli istuntosalin nurkassa. Hän kuuli äänestyksen
tuloksen ja kiiruhti jakobiini-kerhoon kertomaan tovereilleen,
minkälaisiin toimenpiteihin oli ryhdytty.

Jakobiinien sali oli autio. Viisikolmatta tai kolmisenkymmentä jäsentä
harhaili tämän vanhan luostarin käytävissä. Santerre oli paikalla
odottamassa esimiestensä määräyksiä.

Santerre lähetetään Mars-kentälle varoittamaan anomuksen tekijöitä
heitä uhkaavasta vaarasta.

Hän tapaa siellä pari kolmesataa henkilöä, jotka isänmaanalttarilla
allekirjoittavat jakobiinien anomusta.

Billot, eilispäivän mies, on tämän valtavan liikehtimisen keskus. Hän
ei osaa kirjoittaa, mutta hän on sanonut nimensä, hän on opastuttanut
kättänsä ja merkinnyt nimensä ensimmäisten mukana.

Santerre nousee isänmaanalttarille, ilmoittaa, että kansalliskokous
on julistanut kapinalliseksi jokaisen, ken uskaltaa vaatia kuninkaan
erottamista, ja selittää, että jakobiinit ovat lähettäneet hänet
vaatimaan pois Brissotin sepittämää anomusta.

Billot laskeutuu kolme porrasta ja seisoo vastapäätä kuulua
oluenpanijaa. Molemmat kansanmiehet silmäilevät toisiaan tutkivasti, he
ovat vertauskuvia niistä kahdesta aineellisesta voimasta, jotka sillä
hetkellä toimivat: maaseudusta ja Pariisista.

Molemmat tuntevat toisensa veljeksi, yhdessä he ovat rynnänneet
Bastiljiin.

»Hyvä on», sanoo Billot, »luovutettakoon jakobiineille heidän
anomuksensa, mutta tehkäämme me uusi».

»Ja sen anomuksen te lähetätte minulle Saint-Antoineen», sanoo
Santerre. »Minä allekirjoitan ja annan työmiestenikin allekirjoittaa.»

Ja hän ojensi leveän kouransa, johon Billot laski omansa.

Nähdessään tämän voimakkaan veljeysotteen, joka yhdisti maaseudun
kaupunkiin, kansa alkoi taputtaa käsiään.

Billot antoi Santerrelle anomuksensa ja tämä poistui tehden kansalle
paljon lupaavan ja ymmärtävän kädenliikkeen, josta kansa ei erehdy; se
alkoi muuten jo tuntea Santerren.

»Jakobiinit siis pelkäävät», huomautti Billot. »Hyvä on. Koska he
pelkäävät, on heillä oikeus vaatia anomuksensa takaisin. Hyvä on sekin.
Mutta meillä, jotka emme pelkää, on oikeus tehdä uusi.»

»Niin, niin», huusivat monet äänet, »uusi anomus, täällä, huomenna!»

»Miksei tänään?» kysyi Billot. »Huomenna! Kuka tietää, mitä tästä
päivästä huomiseen tapahtuu?»

»Niin, niin», huudettiin, »tänään, heti paikalla!»

Eräitä huomattuja henkilöitä on kerääntynyt Billotin ympärille.
Voimalla on magneetin ominaisuus: se vetää puoleensa.

Tässä joukossa on kordelieri-kerhoon kuuluvia kansanedustajia tai
jakobiini-harrastelijoita, jotka olivat saaneet väärät tiedot tai
jotka olivat esimiehiään uskaliaammat ja tulleet Mars-kentälle
kieltomääräysten uhallakin.

Näillä miehillä oli miltei kaikilla toistaiseksi hyvin tuntematon nimi,
mutta pian ne nimet tulisivat kuuluisiksi ja perin eri tavalla.

Tässä joukossa oli: Robert, neiti de Kéralio, Roland, Brune,
latoja, josta sittemmin tuli Ranskan marsalkka, Hébert, julkisen
sanan mies, kauhean Ukko Duchénen vastainen toimittaja, Chaumette,
sanomalehtimies ja lääketieteen opiskelija Sergent, vaskenkaivertaja,
josta tuli Marceaun lanko ja joka sommitteli näyttämölle isänmaallisia
juhlia, Fabre d'Eglantine, tasavaltalaisen kalenterin sommittelija,
Henriot, giljotiinin poliisi, Maillard, Châteletin kammottava
vahtimestari, jonka olemme kadottaneet näkyvistä lokakuun 6 päivän
tapahtumien jälkeen ja jonka tapaamme jälleen syyskuun 2 päivänä,
Isabey isä ja Isabey poika, ainoa tämän kohtauksen näyttelijöistä,
joka voisi siitä kertoa, nuorekas ja pirteä kun on vielä nytkin,
yhdeksänkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.

»Heti paikalla!» huusi kansa. »Niin, heti paikalla!» Mars-kentältä
kohosi huumaava kättenpauke.

»Mutta kuka pitelee kynää?» kysyi muuan ääni.

»Minä, te, me, kaikki», huusi Billot. »Siitä tulee todellinen kansan
anomus!»

Muuan isänmaanystävä erkani joukosta. Juoksujalkaa hän lähti noutamaan
paperia, mustetta ja kyniä.

Häntä odoteltaessa muodostettiin piiri, aloitettiin farandolekarkelo ja
laulettiin kuulua hymniä _Eespäin vain_.

Isänmaanystävä palasi kymmenen minuutin perästä. Kaiken varalta hän oli
ostanut pullollisen mustetta, rasiallisen kyniä ja viisi kuusi vihkoa
paperia.

Robert tarttui kynään ja neiti de Kéralion, rouva Rolandin ja Rolandin
vuoron perään sanellessa kirjoitti seuraavan anomuksen:

 »KANSALLISKOKOUKSELLE OSOITETTU ANOMUS, LAADITTU ISÄNMAANALTTARILLA
 HEINÄKUUN 17 PÄIVÄNÄ VUONNA 1791.

 Kansanedustajat!

 Te lähestytte töittenne loppua. Teidän seuraajanne, jotka kaikki
 kansa nimittää, astuvat pian teidän jälkiänne kohtaamatta esteitä,
 joita teidän tiellenne ovat asettaneet kahden etuoikeutetun säädyn
 edustajat, nämä kun ovat ehdottomia vihollisia kaikille pyhän,
 yhdenvertaisuuden periaatteille.

 Raskas rikos on täyttymässä: Ludvig XVI pakenee. Arvottomasti hän
 jättää paikkansa. Valtakunta on lähellä anarkiaa. Kansalaiset
 pidättävät hänet Varennesissa ja hänet palautetaan Pariisiin.
 Pääkaupungin kansa vaatii, ettei ratkaista rikollisen kohtaloa
 kuulematta sitä ennen kahdeksankymmenen kahden muun departementin
 mielipidettä.

 Te vitkastelette. Kansalliskokoukselle saapuu joukoittain anomuksia.
 Kaikki valtakunnan piirit vaativat samanaikaisesti, että Ludvig
 tuomittaisiin. Te, hyvät herrat, olette ennakolta tuominneet hänet
 syyttömäksi ja loukkaamattomaksi selittämällä, t.k. 16 päivänä
 tekemällänne päätöksellä, että perustuslaki esitetään hänelle
 kun hallitusmuoto valmistuu. — Lainsäätäjät, se ei suinkaan
 ollut kansan pyrkimys! Me olemme ajatelleet, että teidän suurin
 kunnianne, suorastaan velvollisuutenne oli toimia kansan tahdon
 eliminä. Epäilemättä, hyvät herrat, tällaisen ratkaisun tekoon teitä
 on työntänyt niiden niskoittelevien edustajien joukko, jotka jo
 ennakolta ovat ilmoittaneet vastustavansa perustuslakia. Mutta, hyvät
 herrat, vilpittömän ja luottavan kansan edustajat, muistakaa, ettei
 näillä kahdella sadalla yhdeksälläkymmenellä niskoittelijalla ollut
 äänioikeutta kansalliskokouksessa, että se päätös on siis mitätön
 sekä muodollisesti että sisällyksellisesti, mitätön hengeltään, koska
 se on vastoin ylimmän vallan tahtoa, mitätön muodoltaan, koska se on
 syntynyt kahdensadanyhdeksänkymmenen epäpätevän henkilön toimesta.

 Nämä päätelmät, kaikki nämä yleisedun näkökohdat, tämä voimakas halu
 välttää anarkiaa, joka meitä uhkaa, jos edustajien ja edustettujen
 suhde ei ole sopusointuinen, kaikki velvoittaa meitä vaatimaan teiltä
 koko Ranskan nimessä, että te muutatte tuon päätöksen; että te otatte
 varteen, että Ludvig XVI:n rikos on todistettu ja että tämä kuningas
 on luopunut vallastaan; että te hyväksytte tuon luopumisen ja kutsutte
 koolle uuden perustuslaillisen kokouksen, joka todella kansan tahtoa
 vastaavalla tavalla tuomitsee rikollisen ja ennen kaikkea muodostaa ja
 järjestää uuden toimeenpanevan vallan.»

Kun anomus oli kirjoitettu, vaadittiin hiljaisuutta. Siinä samassa
kaikki melu taukosi, päät paljastuivat ja Robert luki lujalla äänellä
rivit, jotka olemme panneet tähän lukijoittemme silmäiltäväksi.

Ne vastasivat kaikkien ajatuskantaa. Minkäänlaista huomautusta ei
tehtykään. Päinvastoin, kun viimeinen lause oli luettu, kajahti
ilmoille yksimielinen hyväksymishuuto.

Nyt oli ryhdyttävä allekirjoittamaan anomusta. Koolla ei ollut
enää vain pari- kolmesataa, vaan arviolta kymmenentuhatta, ja kun
kaikilta Mars-kentälle johtavilta teiltä tuli katkeamaton jono
uutta väkeä, olisi tunnin kuluttua isänmaanalttarin ympärillä yli
viisikymmentätuhatta henkeä.

Anomuksenlaatijat kirjoittivat nimensä ensimmäisinä. Sitten kynä
siirtyi heidän naapuriensa käteen. Ja kun seuraavassa tuokiossa
lehden alaosa oli täynnä nimikirjoituksia, jaettiin yleisön joukkoon
puhtaita lehtiä, jotka olivat samankokoisia kuin lehti, johon anomus
oli kirjoitettu. Nämä numeroidut lehdet liitettäisiin oikeassa
järjestyksessä anomukseen.

Jaetut lehdet allekirjoitettiin ensin isänmaanalttarin neljän nurkan
muodostamassa syvennyksessä, sitten portailla, sitten polvilla, hatun
pohjaa vasten, ylimalkaan mistä vain sopiva tuki keksittiin.

Mutta kansalliskokouksen määräyksestä, jonka Lafayette oli saanut
ja jota ei suinkaan ollut aiheuttanut täydessä käynnissä oleva
allekirjoittaminen, vaan aamupäivän murha, ensimmäiset joukko-osastot
saapuivat Mars-kentälle. Yleisö oli niin syventynyt anomukseen, että
näitä joukkoja tuskin huomatuinkaan.

Seuraavilla tapahtumilla oli silti joltinenkin merkitys.




XIX

Punainen lippu


Näitä joukkoja johti Lafayetten ajutantti. Kuka? Nimeä ei tiedetä.
Lafayettella on ollut niin monta ajutanttia, että historia ei ole
jaksanut säilyttää heidän nimiään.

Kuinka tahansa, linnan rinteeltä kuuluu laukaus ja luoti osuu
ajutanttiin, mutta kun haava on vaaraton ja laukaus yksinäinen, ei
siihen viitsitä vastata.

Samanlainen näytelmä esitetään Gros-Cailloussa. Gros-Cailloun kautta on
tulossa Lafayette kolmentuhannen miehensä ja yhden tykin etunenässä.

Mutta Fournierkin on siellä erään roistojoukon etunenässä. Miehet
ovat varmaankin samoja, jotka aamupäivällä murhasivat kähertäjän ja
invaliidin. He rakentavat katusulkua.

Lafayette marssii katusulkua vastaan ja hajoituttaa sen.

Eräitten vankkurien pyörien välistä Fournier tähtää Lafayetteen.
Onneksi pyssy ei laukea. Katusulku vallataan ja Fournier vangitaan.

Hänet tuodaan Lafayetten eteen.

»Kuka tuo mies on?» kysyy kenraali.

»Mies, joka tähtäsi teihin ja jonka pyssy ei lauennut.»

»Laskekaa hänet ja menköön hän hirteen muualla.»

Fournier ei aikonut joutua hirtettäväksi, Hän hävisi hetkeksi ja
ilmestyi jälleen syyskuun murhien aikana.

Lafayette saapuu Mars-kentälle. Siellä allekirjoitetaan anomusta.
Siellä vallitsee mitä täydellisin rauhallisuus..

Rauhallisuus oli tosiaankin täydellinen, koska rouva de Condorcet oli
kentällä kävelemässä yksivuotiaan lapsensa kanssa.

Lafayette lähestyy isänmaanalttaria. Häntä huolestuttaa, mitä siellä
puuhataan. Hänelle näytetään anomusta. Anomuksentekijät lupaavat lähteä
kotiinsa, kun anomus on allekirjoitettu. Hän ei huomaa kaikessa tässä
mitään vaarallista ja poistuu joukkoineen.

Mutta vaikka Mars-kentällä ei olekaan huomattu laukausta, joka
haavoitti Lafayetten ajutanttia, eikä pyssyä, joka oli tähdätty itse
kenraaliin, synnyttävät ne hirveän kaiun kansalliskokouksessa!

Älkäämme unohtako, että kansalliskokous haluaa rojalistista
valtiokaappausta ja että kaikki kelpaa siihen tarkoitukseen.

»Lafayette on haavoittunut, hänen ajutanttinsa surmattu...
Mars-kentällä murhataan!»

Sellainen huhu kiertää Pariisin katuja. Kansalliskokous esittää sen
virallisesti kaupungintalossa.

Mutta kaupungintalo on jo muutenkin huolissaan, mitä Mars-kentällä
tapahtuu, ja on lähettänyt sinne kolme virkamiestään, herrat Jacquesin,
Renaudin ja Hardyn.

Isänmaanalttarin lavalta allekirjoittajat näkevät tämän uuden saattueen
lähestyvän heitä. Se tulee joelta päin.

He lähettävät edustajansa tätä saattuetta vastaan.

Nämä kolme kaupungin viranomaista — jotka juuri ovat tulleet
Mars-kentälle — astelevat suoraan isänmaanalttaria kohden, mutta
vastoin odotustaan he näkevätkin kapinallisena, uhkaavana riehuvan
joukon asemasta kansalaisia, joista yhdet kävelevät ryhmittäin, toiset
allekirjoittavat anomusta, toiset pyörivät farandole-karkeloa ja
laulavat _Eespäin vain_.

Joukko on tuiki rauhallinen. Mutta anomus on kukaties kapinallinen.
Viranomaiset vaativat, että anomus luetaan heille.

Anomus luetaan heille ensimmäisestä rivistä hamaan loppupisteeseen
saakka, ja kuten jo aikaisemminkin kerran, niin nytkin tätä lukemista
seurasivat yksimieliset hyvä-huudot, yksimieliset suosionosoitukset.

»Hyvät herrat», sanoivat silloin viranomaiset, »meitä ihastuttaa
tutustua mielialaanne. Meille oli sanottu täällä rähistävän. Meille
on annettu väärät tiedot. Me emme jätä selostamatta, mitä olemme
nähneet, ja sanomatta, että Mars-kentällä vallitsee täydellinen
rauha. Ja kaukana siitä, että estelisimme teitä valmistamasta
anomustanne, me päinvastoin autamme teitä julkisella voimalla, jos
teitä yritetään häiritä. Ellemme olisi täällä nyt virkamiehinä, mekin
allekirjoittaisimme sen. Ja jos epäilette aikeitamme, jäämme tänne
panttivangeiksi, kunnes kaikki allekirjoitukset ovat valmiina.»

Anomuksen henki vastaa siis kaikkien käsityskantaa, koskapa
kaupunginvaltuuston jäsenetkin allekirjoittaisivat, sen yksityisinä
kansalaisina, mutta virkatoimi estää heitä sitä tekemästä.

Anomuksentekijöitä rohkaisi tavattomasti, kun nuo kolme miestä, joiden
lähestymistä oli katseltu epäluuloisin silmin, joiden luultiin tulevan
vihamielisin aikein, liittyivät heihin. Kansan ja kansalliskaartin
välillä sattuneessa mitättömässä yhteentörmäyksessä on kaksi miestä
vangittu. Kuten sellaisissa tapauksissa miltei aina on laita, nämä
kaksi pidätettyä ovat ihan syyttömät. Huomatuimmat anomuksentekijät
vaativat heidät laskettavaksi vapaalle jalalle.

»Me emme voi ottaa sitä vastuullemme», sanovat kaupunginvaltuuston
edustajat. »Mutta valitkaa te neuvottelijat. Nämä neuvottelijat
seuraavat meitä kaupungintaloon ja heille suodaan, mikä on oikein ja
kohtuullista.»

Silloin valitaan kaksitoista neuvottelijaa. Billot, joka valittiin
yksimielisesti, joutui tähän neuvottelukuntaan, joka kolmen
kaupunginvaltuuston edustajan kanssa lähtee kaupungille päin.

Kun tultiin Grève-torille, hämmästyivät neuvottelijat aika lailla
nähdessään torin olevan täpö-täynnä sotamiehiä. Heidän on työlästä
raivata itselleen tie tämän pistinmetsän halki. Billot johtaa heitä.
Kuten muistettaneen, hän tuntee kaupungintalon hyvin. Olemme nähneet
hänen pistäytyvän siellä useammin kuin kerran Pitoun seurassa.

Neuvostosalin oven edessä viranomaisemme kehoittivat neuvottelijoita
odottamaan hetken, avauttavat itselleen oven, astuvat sisään eivätkä
tule takaisin.

Neuvottelijat odottavat tunnin.

Ei tietoja!

Billot hermostuu, rypistää kulmakarvojaan ja polkaisee jalkaa.

Äkkiä ovi aukenee. Kaupunginvaltuusto astuu ulos, Bailly etunenässä.

Bailly on hyvin kalpea. Hän on ennen kaikkea matemaatikko. Hän osaa
erottaa tarkalleen oikean ja väärän. Hän tuntee, että häntä työnnetään
huonoon tekoon. Mutta kansalliskokouksen määräys on selvä. Bailly
panisi sen täytäntöön kirjaimellisesti.

Billot astuu suoraan häntä kohden.

»Herra pormestari», sanoo hän sillä lujalla äänellä, jonka lukijat jo
entuudesta tuntevat, »olemme odotelleet teitä yli tunnin».

»Kuka te olette ja mitä teillä on minulle sanottavaa?» kysyy Bailly.

»Kuka minä olen?» vastaa Billot. »Minua kummastuttaa, että te, herra
Bailly, kysytte minulta, kuka minä olen. Tosin ne, jotka poikkeavat
vasemmalle, eivät osaa tuntea niitä, jotka jatkavat suoraa tietänsä...
Minä olen Billot.»

Bailly liikahti. Tuo sana palautti hänen muistiinsa miehen, joka
ensimmäisten mukana oli rynnännyt Bastiljiin, miehen, joka oli
vartioinut kaupungintaloa Foulonin ja Berthierin kirveinä murhapäivinä,
miehen, joka oli astunut kuninkaan vaununoven eteen kun tämä palasi
Versaillesista, joka oli kiinnittänyt Ludvig XVI:n hattuun kolmivärisen
kokardin, joka oli herättänyt Lafayetten lokakuun 5 ja 6 päivän
välisenä yönä ja joka oli tuonut Ludvig XVI:n Varennesista.

»Ja minulla on teille sanottavaa se», jatkaa Billot, »että meidät on
lähettänyt tänne Mars-kentälle kokoontunut kansa».

»Entä mitä se kansa pyytää?»

»Se pyytää, että täytettäisiin kolmen edustajanne antama lupaus, toisin
sanoin, että kaksi väärin syytettyä kansalaista laskettaisiin vapaalle
jalalle. Heidän viattomuudestaan me menemme takuuseen.»

»Hyvä on», sanoo Bailly ja yrittää päästä ohi, »vastaammeko me moisista
lupauksista?»

»Miksette niistä vastaisi?»

»Koska ne on tehty kapinallisille.»

Neuvottelijat silmäilivät toisiaan kummastuneina.

Billot rypisti kulmakarvojaan.

»Kapinallisille!» sanoi hän. »Vai niin, me olemme siis nyt
kapinallisia, me?»

»Niin», sanoi Bailly, »kapinallisia, ja minä aion lähteä Mars-kentälle
rauhoittamaan sen».

Billot kohautti hartioitaan ja alkoi nauraa sitä leveää naurua, joka
eräillä huulilla vaikuttaa uhkaavalta.

»Rauhoittamaan Mars-kentän?» sanoi hän. »Mutta ystävänne Lafayette on
lähtenyt Mars-kentältä, kolme edustajaanne on sieltä lähtenyt, ja he
sanovat teille, että Mars-kenttä on rauhallisempi kuin kaupungintalon
tori!»

Tällöin riensi paikalle Bonne-Nouvellen pataljoonan komppaniakapteeni
tuiki tuohtuneena.

»Missä on herra pormestari?» kysyy hän.

Billot väistyy syrjään antaakseen tilaa Baillylle.

»Tässä olen», vastaa tämä.

»Aseihin, herra pormestari, aseihin!» huutaa kapteeni. »Mars-kentällä
riehuu taistelu. Viisikymmentätuhatta sinne kokoontunutta roistoa
valmistelee hyökkäystä kansalliskokoukseen!»

Tuskin kapteeni on lausunut nämä sanat, kun Billotin raskas käsi
laskeutuu hänen olkapäälleen.

»Kuka sellaista väittää?» kysyi tilanhoitaja.

»Kukako väittää? Kansalliskokous.»

»Kansalliskokous on valehdellut», sanoo Billot.

»Hyvä herra!» kivahtaa kapteeni ja paljastaa sapelinsa.

»Kansalliskokous on valehdellut!» toistaa Billot, tarttuu sapeliin
kädensijasta ja lappeesta sekä riuhtaisee aseen kapteenin kädestä.

»Riittää, riittää, hyvät herrat!» sanoo Bailly. »Me lähdemme katsomaan.
Herra Billot, luovuttakaa tuo sapeli, olkaa hyvä, ja jos voitte
vaikuttaa niihin, jotka ovat teidät lähettäneet, palatkaa heidän
luoksensa ja kehoittakaa heitä hajaantumaan.»

Billot viskasi sapelin kapteenin jalkoihin.

»Hajaantumaan?» sanoi hän. »Jopa jotakin! Laki turvaa meille
anomusoikeuden, ja siksi kunnes toinen asetus sen oikeuden meiltä
riistää, ei kellään, ei pormestarilla eikä kansalliskaartin
päälliköllä, ole lupaa estää kansalaisia ilmaisemasta mielipidettään...
Te lähdette Mars-ketälle? Me lähdemme teidän edellänne, herra
pormestari!».

Ne, jotka olivat tämän kohtauksen todistajina, odottivat vain yhtä
määräystä, yhtä sanaa, yhtä elettä Baillyn taholta vangitakseen
Billotin. Mutta Bailly tunsi, että tuo ääni, joka puhui hänelle noin
lujasti ja varmasti, oli kansan ääni.

Hän teki merkin, joka salli Billotin ja neuvottelijoitten vapaasti
poistua.

Tultiin torille. Iso punainen lippu riippui eräästä kaupungintalon
ikkunasta, sen verenkarvaiset laskokset lepattivat taivaalle kohonneen
ukkosen ensimmäisistä henkäyksistä.

Valitettavasti tätä ukkosta kesti vain lyhyen ajan. Se jyrähteli
satamatta, kiihdytti päivän hellettä, lisäsi hieman ilman sähköisyyttä,
siinä kaikki.

Kun Billot ja muut yksitoista neuvottelijaa saapuivat Mars-kentälle,
oli väkijoukko lisääntynyt kolmanneksella entisestä lukumäärästään.

Mikäli oli mahdollista laskea tähän suunnattomaan altaaseen
kokoontuneen joukon lukumäärää, oli siellä arviolta
kuusikymmentätuhatta henkeä.

Nämä kuusikymmeritätuhatta kansalaista ja kansatarta olivat
ryhmittyneet isänmaanalttarin ympärille, alttarin tasokkeelle ja sen
portaille.

Billot ja hänen yksitoista toveriaan saapuivat paikalle. Syntyy
tavaton liikehtiminen. Kaikilta tahoilta riennetään heidän luokseen,
tunkeudutaan heidän lähelleen. Ovatko vangitut kansalaiset päässeet
vapaiksi? Mitä pormestari on vastannut?

»Vangittuja kansalaisia ei ole vapautettu ja herra pormestari on
vastannut, että anomuksentekijät ovat kapinallisia.»

Kapinalliset alkavat nauraa kuullessaan arvonimen, joka heille on
annettu, ja kukin jatkaa kävelyään, menee entiselle paikalleen ja
ryhtyy entiseen puuhaansa.

Anomuksen allekirjoittamista jatkuu yhä.

Neljä- tai viisituhatta nimikirjoitusta on jo kerätty. Ennen iltaa
niitä olisi viisikymmentätuhatta. Kansalliskokouksen täytyisi taipua
tämän peloittavan yksimielisyyden edessä.

Äkkiä ryntää paikalle muuan huohottava kansalainen. Hän on nähnyt,
kuten neuvottelijatkin, punaisen lipun kaupungintalon ikkunoissa
ja kuullut lisäksi, kuinka kansalliskaartilaiset olivat huutaneet
ilosta, kun heille ilmoitettiin, että marssittaisiin Mars-kentälle.
Sitten oli panostettu kiväärit, ja kun aseet oli panostettu, oli muuan
kaupunginvaltuuston virkamies kulkenut riviltä riville ja kuiskuttanut
jotakin päälliköille.

Ja senjälkeen koko kansalliskaarti, Bailly ja kaupunginvaltuusto
etunenässä, oli lähtenyt liikkeelle Mars-kentälle päin.

Näiden yksityisseikkojen kertoja oli ehättänyt edelle ilmoittamaan
isänmaanystäville nämä kaameat uutiset.

Mutta tällä edellisen vuoden yhdistysjuhlan pyhittämällä suunnattomalla
alueella vallitsee sellainen rauha, sellainen eheys, sellainen veljeys,
etteivät kansalaiset, jotka täällä toteuttavat perustuslain mukaista
oikeuttaan, voi uskoa, että heitä uhataan.

Mieluummin he uskovat viestintuojan erehtyneen.

Yhä siis allekirjoitetaan, karkelo ja laulu vain yltyvät.

Mutta sitten alkaa kuulua rummun pärrytystä.

Se ääni lähenee.

Silloin silmäillään toisiaan, tullaan levottomiksi. Rantatörmältä
kuuluu hälinää. Osoitetaan pistimiä, jotka välkkyvät kuin rautainen
viljavainio.

Eri isänmaallisten seurojen jäsenet kokoontuvat yhteen, ryhmittyvät ja
ehdottavat, että poistuttaisiin kentältä.

Mutta isänmaanalttarin tasokkeelta Billot huudahtaa:

»Veljet, mitä me teemme ja miksi pelkäämme? Joko sotalaki on suunnattu
meitä vastaan tai ei ole. Ellei ole, niin miksi pakenisimme? Jos on,
niin se on julkaistava, meitä varoitetaan kehoituksilla, ja silloin
meillä on aikaa poistua.»

»Niin, niin», huudetaan kaikilta tahoilta, »me olemme lain turvassa...
odottakaamme kehoituksia... vaaditaan kolme kehoitusta... jääkäämme,
jääkäämme!»

Ja kaikki jäävät.

Rummun pärrytys tuli yhä lähemmäksi ja kansalliskaartilaisia ilmestyn
Mars-kentän kolmelle portille.

Yksi kolmannes tätä aseellista joukkoa saapui sotaopiston lähellä
olevasta portista.

Toinen kolmannes marssi vähän alempana olevasta aukosta.

Kolmas joukko siitä aukosta, joka on vastapäätä Chaillotin kukkulaa.
Tämä joukko marssii puusillan yli ja etenee, punainen lippu etunenässä
ja Bailly sen riveissä.

Mutta punainen lippu on miltei näkymätön merkkilippu eikä kohdista
joukon huomiota tähän osastoon enempää kuin toisiinkaan.

Tämän näkevät Mars-kentälle kokoontuneet anomuksentekijät. Mitä näkevät
ne, jotka saapuvat kentälle?

Laajan kentän, joka on täynnä vaarattomia kävelijöitä, ja kentän
keskellä isänmaanalttarin, jättimäisen rakennelman, jonka tasokkeelle
johtaa, kuten olemme maininneet, neljä jyhkeää porrasta. Niitä portaita
voi neljä pataljoonaa nousta yhtaikaa.

Tältä tasokkeelta kohoavat pyramiidin lailla toiset rappuset, jotka
johtavat isänmaanalttarin kruunaamalle nurmikentälle. Isänmaanalttarin
varjostaa upea palmu.

Jokainen porras, alimmasta ylimpään kelpasi laatunsa mukaan istuimeksi
enemmän tai vähemmän lukuisalle katselijajoukolle.

Tällainen meluava, elehtivät ihmispyramiidi siis kohosi
isänmaanalttarilta.

Maraisin ja Saint-Antoinen kansalliskaarti, lähes neljätuhatta miestä,
tuli tykistöineen aukosta, joka on sotakoulun etelänurkkauksessa.

Se levittäytyi tämän rakennuksen edustalle.

Lafayette ei oikein luottanut näihin Haraisin ja työläiskorttelien
miehiin, jotka olivat hänen armeijansa demokraattista ainesta. Hän
olikin liittänyt heihin pataljoonan palkkakaartilaisia.

Palkkakaartilaiset olivat uudenajan pretoriaaneja.

Ne olivat, kuten olemme maininneet, entisiä sotamiehiä,
sotapalveluksesta vapautuneita ranskan-kaartilaisia, yltiöpäisiä
_lafayettelaisia_, jotka tietäen, että heidän jumalaansa oli ammuttu,
tulivat kostamaan tämän rikoksen, joka heidän silmissään oli vallan
toinen rikos kuin kuninkaan tekemä kansanmajesteetin loukkaus.

Tämä kaarti saapui Gros-Cailloun taholta, kulki meluavana,
peloittavana, uhkaavana Mars-kentän keskitse, ja joutui heti kentälle
astuessaan vastapäätä isänmaanalttaria.

Kolmannessa osastossa, joka tuli puusillan yli ja kuljetti etunenässään
viheliäistä punalippuaan, olivat kansalliskaartin reserviläiset, joiden
joukkoon oli pantu satakunta rakuunaa ja liuta kähertäjiä. Näillä oli
oikeus pitää miekkaa ja he olivat muutenkin aseissa hampaihin asti.

Samoista aukoista, joista kansalliskaartin jalkaväki oli tullut,
samosi paikalle pari kolme eskadroonaa ratsuväkeä, pölläyttäen ilmaan
tomua, jota äskeinen pahan ennustajaksi katsottava ukkonen ei ollut
jaksanut sitoa maahan ja joka peitti katselijoilta pian esitettävän
murhenäytelmän kulun. He näkivät sen vain kuin harson takaa tai
pölypilven leveistä repeämistä.

Mitä tämän harson lävitse tai näistä aukoista näki, sen me nyt koetamme
kuvata.

Ensinnäkin näemme väkijoukon kieppuvan ratsumiesten edessä, joiden
hevoset, suitset höllällä, karauttavat tähän avaraan sirkukseen.
Joukko on täydellisesti saarrettu rautaiseen puristukseen ja se etsii
turvaa isänmaanalttarin kupeelta kuin jostakin loukkaamattomasta
rauhanpaikasta.

Sitten kuuluu joen taholta yksinäinen laukaus ja heti senjälkeen kiivas
ammunta, jonka savu kohoaa taivaalle.

Baillya ovat Grénellen rinteelle sijoittuneet poikaviikarit
tervehtineet vihellyksin. Näiden pilkkahuutojen keskeltä kajahti tämä
yksinäinen laukaus ja luoti haavoitti lievästi Pariisin pormestarin
takana seissyttä rakuunaa.

Silloin Bailly antoi merkin ampua, mutta ampua ilmaan peloitukseksi.

Mutta tähän ammuntaan vastasi kuin kaikuna toinen ammunta.

Palkkakaarti oli ampunut vuorostaan.

»Keitä? Mihin?»

Siihen vaarattomaan joukkoon, joka ympäröi isänmaanalttaria!

Tätä laukausta seurasi hirveä hätähuuto ja sitten nähtiin, mitä silloin
vielä oli nähty perin harvoin ja mitä sittemmin nähtäisiin tuiki usein:

Nähtiin pakoon syöksyvä väkijoukko, joka jätti jälkeensä liikkumattomat
ruumiit ja verissään vääntelehtivät haavoittuneet.

Ja savun ja tomun keskellä raivopäinen ratsuväki ajamassa takaa näitä
pakenevia.

Mars-kenttä oli tällöin surkuteltava nähtävyys.

Luodit olivat osuneet enimmäkseen naisiin ja lapsiin.

Sitten kävi niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti käy, veren
hurma, raatelun hekuma valtasi mielet.

Tykistö panosti murha-aseensa ja oli valmis laukaisemaan.

Lafayette ehti tuskin syöksyä esille ja asettua ratsuineen tykkien
eteen.

Hetken harhailtuaan hätääntynyt joukko syöksyi vaistomaisesti Maraisin
ja Saint-Antoinen kansalliskaartilaisten rivejä vastaan.

Kansalliskaarti aukaisi rivinsä ja otti vastaan pakenevat. Tuuli oli
työntänyt savun sen taholle, niin ettei se ollut nähnyt mitään. Se
luuli, että vain pelko oli työntänyt tätä joukkoa edellään.

Kun savu hälveni, näki se kauhukseen maan olevan veren tahraaman ja
ruumiitten peitossa!

Tällöin karautti paikalle muuan ajutantti, joka komensi Saint-Antoinen
ja Maraisin kansalliskaartin marssimaan eteenpäin, lakaisemaan torin
puhtaaksi ja toimimaan yhdessä toisten kaartien kanssa.

Mutta sensijaan kaarti ojensikin kiväärinsä ajutanttia ja niitä
ratsumiehiä kohden, jotka ajoivat takaa väkijoukkoa.

Ajutantti ja ratsumiehet väistyivät näiden isänmaallisten pistinten
tieltä.

Kaikki, jotka olivat paenneet tälle taholle, saivat osakseen
järkähtämättömän turvan.

Seuraavassa tuokiossa Mars-kenttä oli tyhjä. Jäljelle jäivät vain
miesten, naisten ja lasten ruumiit. Palkkakaartin hirveä yhteislaukaus
oli ne surmannut tai haavoittanut, toiset poloisista pakenevista olivat
saaneet surmansa rakuunien sapeliniskuista tai tallautuneet hevosten
kavioihin.

Ja keskellä tätä surman temmellystä, pelästymättä toverien
kaatumisesta, haavoittuneitten huudoista, uhmaten laukauksia ja tykkien
suuta isänmaanystävät keräilivät anomuslehtisiä, jotka miesten saadessa
suojan Maraisin ja Saint-Antoinetten kansalliskaartin riveistä saisivat
varmaankin turvan Santerren talosta.

Kuka antoi määräyksen ampua? Kukaan ei sitä tiennyt. Se on niitä
historian salaperäisyyksiä, jotka pysyvät selvittämättöminä mitä
tarkimpien tutkimusten uhallakin. Ritarillinen Lafayette ja rehti
Bailly eivät kumpikaan rakastaneet verta ja tämä veri on silti
vainonnut heitä hautaan saakka.

Heidän kansanomaisuutensa hukkui tänä päivänä.

Montako uhria jäi Mars-kentälle? Sitäkään ei tiedetä, sitä toiset
vähensivät niiden lukumäärän keventääkseen pormestarin ja ylipäällikön
vastuuta ja toiset tekivät sen suuremmaksi yllyttääkseen kansan vihaa.

Kun yö ehti, heitettiin ruumiit Seineen. Seine, tuo sokea rikostoveri,
kuljetti ne valtamereen. Valtameri ne nieli.

Mutta turhaan Bailly ja Lafayette saivat synninpäästön, vieläpä
osakseen kansalliskokouksen onnittelutkin. Turhaan perustuslailliset
sanomalehdet nimittivät tätä tekoa lain riemuvoitoksi. Siinä
riemuvoitossa oli ruma tahra, kuten kaikissa niissä tihutöissä, joissa
voima surmaa vastustusta kohtaamatta. Kansa, joka antaa asioille niiden
todellisen nimen, sanoi tätä luuloteltua riemuvoittoa _Mars-kentän
verilöylyksi_.




XX

Verilöylyn jälkeen


Menkäämme nyt Pariisiin ja katsokaamme, mitä siellä tapahtui.

Pariisi oli kuullut huhun ampumisesta ja oli hätkähtänyt. Pariisi ei
tiennyt vielä varmasti, kuka oli väärässä kuka oikeassa, mutta se tunsi
saaneensa haavan ja että tämä haava vuoti verta.

Robespierre pysytteli visusti jakobiini-kerhossa, niinkuin kuvernööri
linnoituksessaan. Siellä hän oli todella mahtava. Mutta tällä hetkellä
kansanomainen linnoitus oli räjähtänyt, ja kaikki voivat tunkeutua
sisälle aukosta, jonka Barnave, Duport ja Lameth olivat poistuessaan
tehneet.

Jakobiinit lähettivät yhden joukostaan tiedustelumatkalle.

Heidän naapuriensa, feuillanttien, ei ollut tarvinnut lähettää ketään;
tunti tunnilta, minuutti minuutilta he olivat selvillä kaikesta. Heidän
puolueensa oli ollut pelissä ja he käyttivät sitä seikkaa hyväkseen...

Jakobiinien lähetti palasi kymmenen minuutin perästä. Hän oli tavannut
joukon pakolaisia, jotka olivat huutaneet hänelle seuraavan hirveän
uutisen:

»Lafayette ja Bailly surmaavat kansaa!»

Kaikki eivät olleet kuulleet Baillyn epätoivoista huutoa, kaikki eivät
olleet nähneet Lafayetten heittäytyvän tykkien eteen.

Lähetti palasi siis ja viskasi vuorostaan kauhunhuudon kokouksen
osanottajien joukkoon. Heitä oli muuten vähäisen, sillä vain kolme- tai
neljäkymmentä jakobiinia oli kerääntynyt vanhaan luostariin.

He käsittivät, että feuillantit panisivat heidät vastaamaan
yllytyksestä. Eikö edellinen anomus ollut lähtenyt heidän kerhostaan?
He olivat tosin ottaneet sen pois, mutta jälkimäinen anomus oli
ilmeisesti edellisen tulos.

He pelkäsivät.

Se kalpea olento, se hyveen haamu, se Rousseaun filosofian varjo, jota
nimitettiin Robespierreksi, muuttui kalpeasta tuhkanharmaaksi. Arrasin
varovainen edustaja koetti pujahtaa tiehensä, muttei voinut. Hänellä
oli voimaa jäädä ja tehdä jotakin. Tämän päätöksen saneli kauhu.

Yhdistys julisti kieltävänsä ne väärät ja valheelliset painotuotteet,
jotka oli pantu sen tiliin, ja vannovansa uudelleen uskollisuutta
perustuslaille ja kuuliaisuutta kansalliskokouksen määräyksille.

Tuskin se oli julistanut tämän päätöksensä, kun jakobiniluostarin
vanhoista käytävistä kuului kovaa melua, joka tuli ulkoa kadulta.

Tämä melu oli naurua, vihellystä, hihkunaa, uhkaavia sanoja, laulun
hoilotusta. Korvat hörössä jakobiinit kuuntelivat ja toivoivat, että
melu menisi ohi ja siirtyisi Palais-Royalin taholle.

Mutta ei! Melu pysähtyi nimenomaan sen matalan ja pimeän portin eteen,
joka aukeni Saint-Honoré-kadulle. Ja kauhua olivat omiaan lisäämään
eräitten kerholaisten huudahdukset:

»Palkkakaartilaiset tulevat Mars-kentältä! He aikovat särkeä portin
tykeillä!»

Onneksi oli porteille pantu sotamiehiä vartijoiksi. Kaikki tiet
suljettiin, jotta estettäisiin tätä joukkoa, joka oli raivostunut ja
humaltunut vuodattamastaan verestä, levittämästä sitä toistamiseen.
Sitten jakobiinit ja katselijat poistuivat pikku hiljaa. Salin
tyhjentäminen ei vaatinut pitkää aikaa, sillä jos alhaalla oli vain
kolme-neljäkymmentä jakobiini-jäsentä, ei ylhäällä parvekkeilla ollut
sataa enempää katselijoita.

Rouva Roland, joka tänä päivänä ehti olla kaikkialla, kuului
viimeksimainittuihin. Hän kertoo, että muuan jakobiini, kuultuaan
uutisen, että palkkakaartilaiset aikoivat hyökätä kokoussaliin, menetti
malttinsa tykkänään ja syöksyi naisten parvekkeelle.

Rouva Roland häpesi moista kauhua ja meni ulos samaa tietä kuin oli
tullutkin.

Mutta, kuten sanottu, toimivat henkilöt ja katselijat pujahtivat ulos
raollaan olevasta portista yksi toisensa jälkeen.

Tuli Robespierren vuoro.

Hetken hän epäröi. Kääntyisikö hän oikealle vai vasemmalle? Vasemmalle,
jos hän aikoi asuntoonsa — hän asui, kuten tiedetään, Maraisin perällä
— mutta silloin hänen täytyisi kulkea tämän palkkakaartin rivien halki.

Hän piti parempana yrittää Saint-Honorén työläiskortteliin ja pyytää
kattoa päänsä päälle Pétionilta, joka asui siellä.

Hän kääntyi oikealle.

Robespierre halusi kaikin mokomin pysyä huomaamattomana, mutta kuinka
se kävisi päinsä? Hänen oliivinvihreä nuttunsa, turhanaikaisen siisti
ja puhdas — raitainen puku tuli vasta myöhemmin — silmälasit, jotka
todistivat, että tämän hyveellisen isänmaanystävän silmät olivat ennen
aikojaan kuluneet öitten valvonnassa, hänen kärpän ja ketun kulkua
muistuttava viisto astuntansa tunnettiin kaikkialla.

Robespierre oli tuskin astunut kahtakaankymmentä askelta kadulla, kun
pari kolme kävelijää jo sanoi toisilleen:

»Robespierre... näetkö Robespierreä?... Tuo on Robespierre!»

Naiset pysähtyivät ja ristivät kätensä — naiset pitivät paljon
Robespierrestä, joka kaikissa puheissaan oli pannut etualalle sydämensä
tunneherkkyyden.

»Mitä, onko tuo meidän rakas herra de Robespierre?»

»On.»

»Missä?»

»Tuolla, tuolla! Näetkö tuota pientä, hentoa miestä, jonka
tukka on hyvin jauhoitettu, joka hiipii muurin kuvetta ja joka
vaatimattomuuttaan haluaa pysytellä varjossa?»

Robespierre ei pysytellyt varjossa vaatimattomuuttaan, hän piileskeli
pelkuruuttaan. Mutta kukapa olisi tohtinut väittää, että hyveellinen,
lahjomaton Robespierre, että kansantribuuni pelkäsi?

Muuan mies tuli ihan hänen lähelleen, todetakseen varmasti, että se oli
hän.

Robespierre painoi hattunsa syvemmälle päähän, sillä hän ei tiennyt,
miksi häntä katseltiin.

Mies tunsi hänet.

»Eläköön Robespierre!» huusi hän.

Robespierre olisi mieluummin nähnyt edessään vihamiehen kuin tällaisen
ystävän.

»Robespierre!» huusi toinen vieläkin haltioituneempi ääni. »Eläköön
Robespierre! Jos me välttämättä tarvitsemme kuningasta, miksei hänestä
tehdä sitä?»

Oi, suuri Shakespiere! »Caesar on kuollut, korotettakoon hänen
murhaajansa Caesariksi!»

Jos koskaan mies kiroo kansanomaisuuttaan, niin kyllä Robespierre tällä
hetkellä.

Hänen ympärilleen kertyi tavaton väenpaljous. Ehdotettiin jo, että
häntä kannettaisiin riemukulussa.

Silmälasiansa yli hän pälyili hätääntyneenä oikealleen ja vasemmalleen
hakien avointa porttia, pimeää käytävää, jonne pakenisi, jonne
piiloutuisi.

Silloin hän tunsi käsivarteensa tartuttavan, tunsi, että hänet
vedettiin sivulle, ja kuuli ystävällisen äänen kuiskaavan:

»Tulkaa!»

Robespierre myöntyi vaistomaisesti, antoi taluttaa itseään, näki oven
sulkeutuvan hänen perässään ja huomasi olevansa puusepän työhuoneessa.

Tämä puuseppä oli arviolta kahden- tai viidenviidettä vuoden ikäinen.
Hänen lähellään seisoi hänen vaimonsa. Perähuoneessa kaksi kaunista,
nuorta neitoa, toinen viidentoista, toinen kahdeksantoista ikäinen, oli
kattamassa perheen illallispöytää.

Robespierre oli hyvin kalpea ja näytti pyörtyvän siihen paikkaan.

»Léonore», sanoi puuseppä, »lasillinen vettä!»

Léonore, puusepän vanhempi tytär, lähestyi, koko ruumis vapisten,
vesilasi kädessä.

Vakaisen kansantribuunin huulet kenties koskettivat neiti Duplayn
sormia.

Sillä Robespierre oli puuseppä Duplayn katon alla.

Sillaikaa kuin rouva Roland, joka tietää, mihin vaaraan hän antautuu,
ja joka vielä liioitteleekin sitä vaaraa, käy turhaan Maraisissa
tarjotakseen hänelle suojaa luonansa, jättäkäämme Robespierre, joka on
hyvässä turvassa Duplayn kelpo perheessä, josta pian tulee hänen uusi
kotinsa, ja menkäämme Tuilerieihin tohtori Gilbertiä tapaamaan.

Tälläkin kerralla kuningatar odottaa, mutta koska hän ei odota
Barnavea, ei hän ole nyt rouva Campanin keskikerroksessa, vaan omassa
huoneessaan, eikä seiso käsi ovenrivassa, vaan istuu nojatuolissaan,
pää käsiin nojaten.

Hän odottaa Weberiä, jonka hän on lähettänyt Mars-kentälle ja joka on
nähnyt kaikki Chaillotin kunnaalta.

Tehdäksemme kuningattarelle oikeutta ja käsittääksemme vihan, joka
häntä kannusti — niin väitettiin — ranskalaisia vastaan ja josta häntä
on niin ankarasti moitittu, kertokaamme, koska olemme kuvailleet, mitä
hän sai kärsiä Varennesin matkalla, myöskin, mitä hän oli saanut kärsiä
paluunsa jälkeen.

Historioitsija voi olla puolueellinen; me olemme vain
romaaninsepittäjä. Puolueellisuus ei ole meille luvallista.

Kun kuningas ja kuningatar oli pidätetty, ajatteli kansa vain yhtä
seikkaa: kerran paettuaan he voisivat paeta toistamiseen ja tällä
toisella kerralla päästä rajan taakse.

Kuningatarta varsinkin pidettiin velhona, joka Medean lailla pystyisi
karkaamaan ikkunastaan kahden lohikäärmeen vetämissä vaunuissa.

Näitä ajatuksia ei hautonut ainoastaan kansa. Ne olivat juurtuneet
niihin upseereihinkin, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida
Marie-Antoinettea.

Herra de Gouvion, joka oli päästänyt hänet livahtamaan käsistään
Varennesiin ja jonka rakastajatar, kuningattaren pukuvaraston hoitaja,
oli antanut ilmi heidän lähtönsä Baillylle, oli selittänyt luopuvansa
kaikesta vastuusta, jos jollakin toisella naisella kuin rouva de
Rochereulillä — se oli, kuten muistettaneen, pukuvaraston hoitajattaren
nimi — olisi oikeus päästä kuningattaren huoneistoon.

Kuninkaallisten huoneistoon johtavien portaitten alapäähän hän olikin
ripustuttanut rouva de Rochereulin muotokuvan, jotta vartija voisi
todeta jokaisen puheillepyrkijän henkilöllisyyden ja evätä kaikilta
muilta naisilta pääsyn sisälle.

Kuningattarelle kerrottiin tästä vahtimiesten saamasta ohjeesta.
Hän meni heti valittamaan kuninkaalle asiasta. Kuningas ei voinut
uskoa sitä todeksi. Hän meni portaitten alapäähän saadakseen asiasta
varmuuden. Niin oli kuin kuningatar sanoi.

Kuningas kutsututti Lafayetten ja vaati tätä poistamaan muotokuvan.

Muotokuva poistettiin, ja kuningattaren entiset hovinaiset astuivat
jälleen hänen palvelukseensa.

Mutta tämän nöyryyttävän ohjesäännön tilalle ryhdyttiin varokeinoon,
joka ei ollut vähemmän loukkaava: pataljoonan päälliköt, jotka
sijoitettiin kuningattaren makuusuojan edessä olevaan, isoksi
kabinetiksi sanottuun huoneeseen, olivat saaneet määräyksen pitää
näiden huoneitten välisen oven alati avoinna, jotta kuninkaallista
perhettä voitaisiin aina valvoa.

Kerran kuningas tuli panneeksi tämän oven kiinni.

Heti upseeri riensi avaamaan sen.

Vähää myöhemmin kuningas sulki oven.

Mutta avatessaan sen jälleen upseeri sanoi:

»Sire, on hyödytöntä teidän sulkea tämä ovi. Niin monesti kuin sen
suljette, yhtä monesti minä sen aukaisen. Sellainen on ohjesääntö.»

Ovi jäi auki.

Siihen upseerit sentään saatiin suostumaan, että kuningattaren
pukeutuessa tai riisuutuessa tämä ovi työnnettiin raolleen, muttei ihan
kiinni.

Kun kuningatar oli pukeutunut tai makuulla, avattiin ovi jälleen.

Se oli sietämätöntä mielivaltaa. Kuningatar keksi tällöin siirrättää
hovinaisensa vuoteen omansa viereen, niin että se tuli hänen ja oven
väliin.

Tästä pyörillä kulkevasta ja uutimin koristellusta vuoteesta tuli
hänelle eräänlainen irtoseinä, jonka takana hän voi pukeutua ja
riisuutua.

Eräänä yönä vartioupseeri, nähdessään hovinaisen nukkuvan ja
kuningattaren valvovan, käytti hyväkseen hovinaisen nukkumista, astui
makuuhuoneeseen ja lähestyi kuningattaren vuodetta.

Kuningatar silmäili häntä ilmein, jonka Maria Teresian tytär osasi
saada katseeseensa, milloin hänelle ei osoitettu kunnioitusta, mutta
rehti upseeri, joka arveli esiintyvänsä täysin kunnioittavasti, ei
huolestunut ollenkaan tuosta ilmeestä, silmäili vuorostaan kuningatarta
katseessa säälinilme, josta ei voinut erehtyä, ja sanoi:

»Ah, tosiaankin, koska tapaan teidät yksin, madame, on minun annettava
teille eräitä neuvoja.»

Ja välittämättä odottaa, halusiko kuningatar niitä kuunnella vai ei,
hän selitti tälle, mitä hän tekisi, _jos hän olisi kuningattaren
paikalla_.

Kuningatar, joka aluksi oli katsellut häntä närkästyneenä, rauhoittui
pian ja salli hänen puhua ja lopulta kuunteli häntä syvän alakuloisena.

Kesken kaiken hovinainen heräsi ja nähdessään miehen seisovan
kuningattaren vuoteen vieressä kiljahti ja aikoi huutaa apua.

Mutta kuningatar pidätti hänet siitä.

»Ei, Campan», sanoi hän, »sallikaa minun kuunnella, mitä tämä herra
sanoo... Hän on kunnon ranskalainen, joka niin monen muun lailla on
erehtynyt aikeistamme, ja hänen puheensa todistaa syvää kiintymystä
kuninkuutta kohtaan.»

Ja upseeri esitti kuningattarelle sanottavansa loppuun asti.

Ennen Varennesin matkaa Marie-Antoinetten hiuksissa ei ollut
ainoatakaan harmaata karvaa.

Sinä yönä, joka seurasi varemmin kertomaamme kohtausta hänen ja Charnyn
kesken, hänen tukkansa oli harmaantunut melkein kauttaaltaan.

Huomattuaan tämän surullisen muodonvaihdoksen hän hymyili katkerasti,
leikkasi hiuksistaan suortuvan, lähetti sen rouva de Lamballelle
Lontooseen ja liitti niihin sanat: »Onnettomuuden harmaannuttamat!»

Olemme nähneet hänen odottavan Barnavea, olemme kuulleet, että tällä
oli jonkunlaisia toiveita, mutta näihin toiveihin hänen oli ollut hyvin
vaikea saada kuningatar uskomaan.

Marie-Antoinette pelkäsi väkivaltaisia kohtauksia. Toistaiseksi
sellaiset kohtaukset olivat kääntyneet häntä vastaan. Heinäkuun 14,
lokakuun 5 ja 6 päivä ja pidättäminen Varennesissa olivat siitä
todistuksina.

Hän oli kuullut Tuilerieissä puhuttavan Mars-kentän kohtalokkaasta
yhteislaukauksesta. Hän oli siitä syvästi huolissaan. Varennesin matka
oli kaikesta huolimatta ollut hänelle suuri tapahtuma. Siihen asti
vallankumous ei ollut hänen silmissään merkinnyt enempää kuin joku
Pittin systeemi, joku Orleansin herttuan vehkeily. Hän päätteli, että
jotkut yllyttäjät johtivat Pariisia. Hän sanoi kuninkaan kanssa: »Rehti
maaseutumme!»

Hän oli nähnyt maaseudun. Maaseutu oli vallankumouksellisempi kuin
Pariisi.

Kansalliskokous oli liian vanha, liian laverteleva, liian raihnas
täyttääkseen tarmokkaasti Barnaven sen nimessä tekemät sitoumukset.
Eikö se sitäpaitsi ollut kuolemaisillaan? Kuolevan syleily ei ollut
terveellistä!

Kuningatar odotti siis, kuten olemme maininneet, Weberiä hyvin
levottomana.

Ovi aukeni, ja hän kääntyi nopeasti sille taholle. Mutta kookkaan kelpo
itävaltalaisen asemasta hän näkikin ovella tohtori Gilbertin vakavat,
kylmät piirteet.

Kuningatar ei pitänyt tuosta rojalistista, jonka perustuslailliset
teoriat olivat niin hiottuja, että kuningatar luuli häntä
tasavaltalaiseksi. Mutta hän kunnioitti tavallaan tuota Gilbertiä.
Hän ei ollut lähettänyt kutsumaan tohtoria, ei ruumiillisen kivun
eikä henkisen kärsimyksen takia. Mutta aina kun tohtori oli paikalla,
kuningatar alistui hänen vaikutukseensa.

Gilbertin nähdessään kuningatar säpsähti.

Hän ei ollut nähnyt tohtoria sen illan jälkeen, jolloin hän palasi
Varennesista.

»Te, tohtori?» mutisi hän.

Gilbert kumarsi.

»Niin, madame», sanoi hän. »Tiedän teidän odottaneen Weberiä. Mutta
uutiset, jotka hän teille tuo, voin minä kertoa täsmällisemmin. Hän oli
sillä Seinen puolella, missä ei murhattu, minä sensijaan olin sillä
Seinen puolella, missä murhattiin...»

»Missä murhattiin? Mitä siis on tapahtunut, tohtori?» kysyi kuningatar.

»Suuri onnettomuus, madame: hovipuolue on voittanut!»

»Hovipuolue on voittanut! Ja sitä te sanotte onnettomuudeksi, herra
Gilbert?»

»Niin sanon, koska se on saavuttanut voittonsa käyttämällä erästä
niistä hirveistä keinoista, jotka pilaavat voittajan ydinhermon ja
jotka toisinaan kaatavat hänet voitetun rinnalle!»

»Mutta mitä siis on tapahtunut?»

»Lafayette ja Bailly ovat ampuneet kansaa. Lafayette ja Bailly eivät
voi tämän jälkeen olla teille enää hyödyksi.»

»Mikseivät?»

»Koska he ovat menettäneet kansansuosion.»

»Entä mitä kansa teki silloin, kun sitä ammuttiin?»

»Se allekirjoitti anomusta, jossa vaadittiin erottamista.»

»Kenen erottamista?»

»Kuninkaan.»

»Ja teidän mielestänne on tehty väärin, kun sitä ammuttiin?» kysyi
kuningatar, jonka katse välähti.

»Minun käsittääkseni olisi ollut parempi saada se vakuutetuksi kuin
ampua sitä.»

»Mutta vakuutetuksi mistä?»

»Kuninkaan vilpittömyydestä.»

»Kuningashan on vilpitön!»

»Anteeksi, madame... Kolme päivää sitten lähdin kuninkaan luota.
Koko iltakauden olin koettanut saada häntä käsittämään, että hänen
todelliset vihollisensa ovat hänen molemmat veljensä, Condén prinssi
ja emigrantit. Polvillani rukoilin häntä katkaisemaan kaikki suhteensa
heihin ja hyväksymään vilpittömästi perustuslain, paitsi että siinä
muutettaisiin eräät kohdat, joiden sovelluttaminen käytäntöön olisi
sula mahdottomuus. Kuningas tuli vakuutetuksi — niin ainakin luulin —
ja suvaitsi luvata minulle, että kaikki suhteet hänen ja emigranttien
välillä katkeaisivat. Ja heti minun lähdettyäni, madame, kuningas on
allekirjoittanut ja tekin olette allekirjoittanut hänen veljelleen,
Monsieurille, osoitetun kirjeen, jossa tämä valtuutetaan tekemään
voitavansa Itävallan keisarin ja Preussin kuninkaan taivuttamiseksi.

Kuningatar punastui kuin pahanteosta yllätetty lapsi. Mutta pahanteosta
tavattu lapsi painaa päänsä alas. Kuningatar sitävastoin kuohahti.

»Vihollisillamme on siis vakoojat kuninkaan työhuoneessakin?»

»Niin on, madame», vastasi Gilbert tyynesti, »ja sepä se tekeekin
kuninkaan astuman harha-askelen niin vaaralliseksi».

»Mutta, hyvä herra, kirje oli alusta loppuun kuninkaan sommittelema, ja
heti kun minä olin sen allekirjoittanut, kuningas taittoi ja sinetöi
sen, ja sitten se annettiin suoraan lähetille, jonka piti viedä se
perille.»

»Se on totta, madame.»

»Lähetti on siis pidätetty?»

»Kirje on luettu.»

»Mutta meidän lähellämme on siis pelkkiä heittiöitä?»

»Kaikki miehet eivät ole Charnyn kreivejä!»

»Mitä sillä tarkoitatte?»

»Ah, madame, tarkoitan sitä, että muuan niistä kohtalokkaista enteistä,
jotka tietävät kuninkaitten tuhoa, on, että nämä karkoittavat luotansa
miehet, jotka heidän pitäisi liittää rautaisin sitein kohtaloihinsa.»

»Minä en ole karkoittanut herra de Charnyta», sanoi kuningatar
katkerasti, »herra de Charny on lähtenyt omasta tahdostaan. Kun
kuninkaat tulevat kovaonnisiksi, eivät mitkään siteet ole kyllin lujia
pidättämään heidän lähellään entisiä ystäviä.»

Gilbert silmäili kuningatarta ja ravisti kevyesti päätänsä.

»Älkää soimatko herra de Charnyta, madame, tai hänen molempien
veljiensä veri huutaa haudan syvyydestä, Ranskan kuningatar on
kiittämätön!»

»Hyvä herra!» kivahti Marie-Antoinette.

»Oh, te tiedätte hyvin, että lausun totuuden, madame», jatkoi Gilbert,
»te tiedätte hyvin, että milloin todellinen vaara uhkaa teitä, herra de
Charny nähdään paikallaan, ja että se on vaaran paikka».

Kuningatar painoi päänsä alas.

»Mutta», virkkoi hän sitten kärsimättömästi, »ettehän toki ole tullut
tänne puhumaan kreivi de Charnysta?»

»En, madame. Mutta ajatukset ovat toisinaan kuten tapahtumatkin. Ne
liittyvät toisiinsa näkymättömin kuiduin, ja juuri ne tulevat äkisti
esille, joiden pitäisi pysyä sydämen salatuimmassa pimennossa. Ei,
minä tulin puhumaan kuningattarelle. Anteeksi, jos vastoin tahtoani
olen tullut puhuneeksi naiselle. Mutta nyt olen valmis korjaamaan
erehdykseni.»

»Entä mitä te halusitte sanoa kuningattarelle, hyvä herra?»

»Minä halusin panna hänen nähtäväkseen hänen asemansa, Ranskan ja
koko Euroopan nykyisen tilanteen. Halusin sanoa hänelle: 'Madame, te
pelaatte maailman onnella ja onnettomuudella. Te menetitte ensimmäisen
pelierän lokakuun kuudentena päivänä, te olette, ainakin hovin
mielistelijäin käsityksen mukaan, voittanut toisen erän. Huomisesta
lähtien te sekoitatte kortit, kuten sanotaan, _kauniiksi peliksi_.
Jos menetätte pelin, merkitsee se valtaistuimen, vapauden, kenties
hengenkin menoa!'»

»Ja luuletteko te», sanoi kuningatar suoristautuen äkkiä, »luuletteko
te, hyvä herra, että me väistämme sellaista pelkoa?»

»Tiedän, että kuningas on urhea: hän on Henrik neljännen jälkeläinen.
Tiedän, että kuningatar on sankariluonne: hän on Maria Teresian tytär.
Minä en yrittäisikään muuta kuin vakuuttaa. Valitettavasti minun täytyy
pelätä, etten milloinkaan saa istutetuksi kuninkaan ja kuningattaren
sydämeen vakaumusta, joka on omassa sydämessäni.»

»Miksi siis näette vaivaa, hyvä herra, jos itsekin arvelette sen
hyödyttömäksi?»

»Täyttääkseni velvollisuuteni, madame... Uskokaa minua, on suloista,
kun saa sellaisina myrskyaikoina, joita me nyt elämme, sanoa
itselleen jokaisen tuloksettomankin yrityksen jälkeen: 'Minä täytin
velvollisuuteni!'»

Kuningatar katseli Gilbertiä suoraan kasvoihin.

»Ennenkuin menemme edemmäs, hyvä herra», sanoi hän, »uskotteko, että
kuningas on vielä pelastettavissa?»

»Uskon.»

»Ja kuninkuus?»

»Toivon sitä.»

»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar syvän alakuloisesti huokaisten,
»te olette minua onnellisempi. Minä uskon, että molemmat ovat hukassa,
ja minä puolestani taistelen vain tunnonrauhani vuoksi.»

»Niin, madame, minä ymmärrän tuon, sillä te haluatte despoottista
kuninkuutta ja yksinvaltaista kuningasta. Kuten saituri, joka
nähdessään rannikon valmiina tarjoamaan hänelle enemmän kuin mitä hän
menettäisi haaksirikossa, ei henno uhrata osaakaan omaisuudestaan
ja haluaa säilyttää kaikki aarteensa, samoin tekin hukutte kaikkine
aarteinenne niiden painon viemänä... Ottakaa myrskystä vaari ja
heittäkää kurimukseen menneisyys, jos on pakko, ja uikaa kohden
tulevaisuutta!»

»Heittää menneisyys kurimukseen merkitsee katkaista suhteet kaikkiin
Euroopan hallitsijoihin.»

»Niinpä kyllä, mutta se tietää liittoa Ranskan kansan kanssa.»

»Ranskan kansa on meidän vihollisemme!» sanoi Marie Antoinette.

»Koska olette opettanut sen epäilemään teitä.»

»Ranskan kansa ei voi taistella eurooppalaista liittoutumaa vastaan.»

»Olettakaa sen etunenässä olevan kuninkaan, joka noudattaa
vilpittömästi perustuslakia, ja Ranskan kansa voittaa Euroopan.»

»Siihen tarvitaan miljoona-armeija.»

»Eurooppaa ei valloiteta miljoona-armeijalla, madame, Eurooppa
valloitetaan aatteen voimalla. Pystyttäkää Reinin rannoille ja
Alpeille kaksi kolmiväristä lippua, joihin on kirjoitettu sanat: 'Sota
tyranneille! Kansoille vapaus! ja Eurooppa valloitetaan.»

»Tosiaankin, hyvä herra, on hetkiä, jolloin olen valmis uskomaan, että
älykkäimmätkin tulevat hulluiksi!»

»Ah, madame, madame, ette siis tiedä, mitä Ranska on tällä hetkellä
kansojen silmissä? Ranska, muutamine yksityisluontoisine rikoksineen,
eräine paikallisina väkivaltaisuuksineen, jotka eivät mitenkään
tahraa sen valkoista pukua eivätkä likaa sen puhtaita käsiä, tämä
Ranska on vapauden neitsyt. Koko muu maailma on rakastunut siihen.
Alamaista, Reinin takaa, Italiasta miljoonat äänet kutsuvat sitä! Sen
tarvitsee vain astua rajan yli ja kansat odottavat sitä polvistuneina.
Kun Ranska saapuu, kädet täynnä vapautta, ei se saavu kansana, vaan
jumalallisena oikeutena, ikuisena totuutena!... Ah, madame, madame,
käyttäkää hyväksenne sitä seikkaa, ettei se ole vielä astunut
väkivallan tielle. Jos odotatte liian kauan, kääntää se maailmalle
kurkotetut kätensä itseään vastaan... Mutta Belgia, Saksa ja Italia
tarkkaavat nyt sen liikkeitä rakastunein ja iloisin katsein. Belgia
sanoo sille: 'Tule!' Saksa sanoo sille: 'Minä odotan sinua!' Italia
sanoo sille: 'Pelasta minut!' Eikö Pohjan perillä muuan tuntematon
käsi ole kirjoittanut Kustaa kolmannen työpöydälle: 'Ei sotaa Ranskaa
vastaan'? Kukaan niistä hallitsijoista, joiden apua olette pyytänyt,
madame, ei ole valmiina meitä vastaan sotimaan. Kaksi valtakuntaa vihaa
meitä syvästi. Saneessani kaksi valtakuntaa tarkoitan yhtä keisarinnaa
ja yhtä ministeriä, Katarina toista ja William Pittiä. Mutta he ovat
voimattomia meitä vastaan, ainakin nykyisin. Katarina toinen pitää
yhdessä kourassaan Turkkia ja toisessa Puolaa. Hän tarvitsee hyvinkin
pari kolme vuotta alistaakseen toisen ja nielläkseen toisen. Hän
työntää saksalaisia meitä vastaan, hän tarjoo heille Ranskaa. Hän
pilkkaa veljeänne Leopoldia toimettomuuden johdosta. Hän osoittaa
tälle Preussin kuningasta, joka hyökkää Hollantiin hänen sisartaan
kohdanneen vähäpätöisen loukkauksen johdosta. Hän sanoo tälle:
'Marssikaa toki’. Mutta hän ei marssi. Herra Pitt on tällä haavaa
ahmimassa Intiaa. Hän on kuin boakäärme. Tämä lakkaamaton ruoansulatus
turruttaa hänet. Jos me odotamme, kunnes se on päättynyt, hyökkää
hän vuorostaan meidän kimppuumme, muttei suinkaan ulkomaisen sodan,
vaan kansalaissodan muodossa... Minä tiedän, että te pelkäätte tätä
Pittiä kuin kuolemaa, tiedän, että te, madame, myönnätte puhuvanne
hänestä vain tuntien kuoleman esimakua. Haluatte tietää keinon, jolla
voi iskeä hänen sydämeensä? Se keino on tehdä Ranskasta tasavalta,
jota kuningas hallitsee. Mutta mitä te teette sensijaan, madame?
Mitä teidän ystävättärenne, prinsessa de Lamballe, tekee? Hän sanoo
Englannissa, missä hän edustaa teitä, että Ranskan ainoa kunnianhimo on
päästä varsinaisen perustuslain pohjalle, että Ranskan vallankumous,
jota kuningas on ohjannut ja kannatellut, on peräytymistiellä! Ja
mitä herra Pitt vastaa näihin lähentelyihin? Ettei hän siedä Ranskan
kehittyvän tasavallaksi, että hän pelastaa kuninkuuden. Mutta mitkään
prinsessa de Lamballen hyväilyt, vetoamiset ja rukoukset eivät ole
saaneet häntä lupaamaan pelastaa kuningasta. Sillä hän vihaa Ranskan
kuningasta! Eikö Ludvig kuudestoista, perustuslaillinen kuningas,
ajattelija-kuningas, ole kiistänyt häneltä Intiaa ja riistänyt häneltä
Amerikaa? Ludvig kuudestoista! Pitt haluaa vain yhtä asiaa, sitä näet,
että historia tekisi hänestä Kaarlo ensimmäisen seuralaisen!»

»Hyvä herra», huudahti kuningatar kauhistuneena, »kuka teille on
paljastanut kaikki nämä asiat?»

»Samat miehet, jotka kertovat minulle, mitä teidän majesteettinne
kirjoittamat kirjeet sisältävät.»

»Meillä ei siis ole enää yhtään ainoaa omaa ajatustakaan?»

»Olen sanonut teille, madame, että Euroopan hallitsijat olivat
kietoutuneet näkymättömään verkkoon, missä hangoittelijat taistelevat
turhaan. Älkää siis vastustelko, madame. Hyväksykää aatteet, joita
yritätte pitää taka-alalla, ja verkosta tulee teille varustus, ja
niistä, jotka vihaavat teitä, tulee teidän puolustajianne, ja ne
näkymättömät puukot, jotka uhkaavat teitä, muuttuvat miekoiksi, jotka
iskevät vihollisiinne!»

»Mutta te unohdatte alati, hyvä herra, että ne, joita te sanotte
vihollisiksemme, ovat hallitsijaveljiämme.»

»Niin, madame, tunnustakaa ranskalaiset lapsiksenne ja te saatte
silloin nähdä, kuinka vähän nämä veljet merkitsevät politiikan ja
valtiotaidon piirissä! Sitäpaitsi, eikö teidänkin mielestänne kaikkia
näitä hallitsijoita, kaikkia prinssejä ole merkitty kohtalokkaalla
leimalla, hulluuden sinetillä? Aloittakaamme veljestänne Leopoldista,
neljänviidettä vuoden ikäisestä raihnaasta ukosta, joka on siirtänyt
toskanalaisen haareminsa Wieniin ja elvyttää näivettyviä kykyjään itse
keksimillään kuolettavilla ärrytyksillä... Katsokaa Fredrikiä, katsokaa
Kustaata. Edellinen on kuollut, jälkimäinen kuolee perillisettä, sillä
kaikkihan tietävät, että Ruotsin perintöprinssi on Monkin eikä Kustaan
poika... Katsokaa Portugalin kuningasta, jolla on kolmesataa nunnaa...
Katsokaa Saksin kuningasta, jolla on kolmesataa viisikymmentäneljä
äpärää... Katsokaa Katarinaa, Pohjolan Pasiphaeta, jota sonnikaan
ei jaksa tyydyttää ja jolla on kolme armeijaa rakastajia... Voi,
madame, madame, ettekö huomaa, että kaikki nämä kuninkaat ja
hallitsijattaret ovat menossa kurimukseen, kuiluun, itsemurhaan ja
että jos te tahtoisitte, te, te, niin te menisitte, ette heidän
laillansa itsemurhaan, kuiluun, kurimukseen, vaan maailman valtiuteen,
yleismaailmalliseen kuninkuuteen!»

»Miksette kerro tätä kaikkea kuninkaalle, herra Gilbert?» kysyi
kuningatar järkytettynä.

»Ah, hyvä jumala, minä olen hänelle kertonut, mutta, kuten teillä, niin
hänelläkin on häijyt henget, jotka tuhoovat, mitä minä olen tehnyt.»

Sitten hän lisäsi syvän alakuloisesti:

»Olette kuluttanut Mirabeaun, kulutatte Barnaven, kulutatte minut
heidän jälkeensä samoin kuin heidätkin, ja kaikki on silloin sanottu!»

»Herra Gilbert», sanoi kuningatar, »odottakaa minua.» ... Menen heti
kuninkaan puheille ja palaan pian.»

Gilbert kumarsi. Kuningatar meni hänen ohitseen ja poistui ovesta,
josta pääsi kuninkaan puolelle.

Tohtori odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin, puoli tuntia.
Vihdoin aukeni ovi, mutta ovi, joka oli vastapäätä sitä, mistä
kuningatar oli mennyt.

Tulija oli muuan vahtimestari, joka pälyiltyään levottomasti
ympärilleen lähestyi Gilbertiä, teki vapaamuurarin salamerkin, antoi
hänelle erään kirjeen ja poistui.

Gilbert avasi kirjeen ja luki:

»Tuhlaat aikaasi, Gilbert. Tällä hetkellä kuningatar ja kuningas
kuuntelevat herra de Breteuilia, joka on tullut Wienistä ja tuonut
heille seuraavan valtiollisen ohjelman:

 'Barnavea käytettävä kuten Mirabeauta; voitettava aikaa; vannottava
 perustuslaki; noudatettava sitä kirjaimellisesti, jotta näytettäisiin
 sen mahdottomuus. Ranska viilenee, ikävystyy. Ranskalaiset ovat
 huikentelevaa väkeä; tulee jokin uusi tuulahdus ja vapaus unohdetaan.

 Ellei vapautta unohdeta, voitetaan ainakin yksi vuosi, ja vuoden
 perästä me olemme valmiit sotaan.'

 Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten
 sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään
 arkailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka
 ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa,
 mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan
 perikatoon!».

Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta Gilbert tunsi Cagliostron
käsialan.

Tällöin astui huoneeseen rouva Campan. Hän tuli ovesta, mistä
kuningatar oli mennyt.

Hän ojensi Gilbertille kirjelipun, johon oli kirjoitettu.

 »Kuningas pyytää herra Gilbertiä esittämään kirjallisesti sen
 valtiollisen ohjelman, josta hän on puhunut kuningattarelle.

 Kuningatar, jota muuan tärkeä asia pidättää, valittaa syvästi, ettei
 voi palata herra Gilbertin luokse. Hänen on siis turhaa odotella
 kauempaa.»

Luettuaan kirjeen Gilbert oli hetken mietteissään. Sitten hän ravisti
päätänsä ja mutisi:

»Mielettömät!»

»Onko teillä mitään sanottavaa heidän majesteeteilleen, herra?» kysyi
rouva Campan.

Gilbert antoi hovinaiselle nimettömän kirjeen, jonka hän oli saanut.

»Tässä on vastaukseni», sanoi hän.

Ja hän lähti.




XXI

Ei enää valtiasta! Ei valtiatarta!


Ennenkuin seuraamme Gilbertiä Gros-Cailloun sairaalaan, missä hänen
hoitoaan vaati Cagliostron suosittelema tuntematon potilas, luokaamme
viimeinen silmäys kansalliskokoukseen, jonka on määrä hajota sitten kun
sen laatima perustuslaki on hyväksytty, perustuslaki, josta riippuisi
kuninkaan erottamattomuus, ja katsokaamme, paljonko hovi hyötyi
tästä heinäkuun 17 päivän kohtalokkaasta voitosta, joka kahta vuotta
myöhemmin maksoi Baillyn pään. Senjälkeen me palaamme kertomuksemme
sankareihin, jotka ovat kadonneet näkyvistämme, hekin kun ovat
joutuneet politiikan pyörteisiin, jotka pakottavat meidät kuvailemaan
lukijoille niitä valtavia katumellakoita, missä yksilöt katoavat
antaakseen tilaa joukoille.

Olemme nähneet, mihin vaaraan Robespierre oli joutunut, ja tiedämme,
että puuseppä Duplayn avulla hänen onnistui välttää ehkä kuolettava
riemukulkue, jolla hänen kansanomaisuuttaan oli aiottu juhlia.

Sillaikaa kun hän syö illallista pienessä, pihan puolella olevassa
ruokasalissa aviomiehen, vaimon ja molempien tytärten kanssa, hänen
ystävänsä ovat huolissaan, sillä he ovat kuulleet, mikä tuho oli häntä
uhannut.

Varsinkin rouva Roland. — Tämä uhrautuva nainen unohtaa, että hänet on
nähty ja tunnettu isänmaanalttarilla ja että häntä uhkaa sama vaara
kuin toisiakin. Hän aloittaa kutsumalla luoksensa Robertin ja neiti
de Kéralion. Ja kun hänelle sanotaan, että kansalliskokous vielä
samana iltana panettaisi Robespierren syytteeseen, lähtee hän Maraisin
perille varoittamaan häntä, ja kun hän ei tapaa Robespierreä, palaa hän
Théatinien laiturikadulle Buzotin luokse.

Buzot on rouva Rolandin ihailijoita, ja tämä tietää, mikä vaikutusvalta
hänellä on Buzotiin. Senvuoksi hän vetookin tähän ystävään.

Buzot toimittaa heti sanan Grégoirelle. Jos feuillantti-kerhossa
ahdistetaan Robespierreä, tulisi Grégoiren puolustaa häntä siellä. Jos
kansalliskokous ahdistaisi Robespierreä, puolustaisi Buzot häntä siellä.

Buzotin teko on sitäkin ansiokkaampi, kun hän ei puolestaan ihaile
Robespierreä.

Grégoire meni feuillantti-kerhoon ja Buzot kansalliskokoukseen. Ei
ollut puhettakaan Robespierren tai kenenkään syyttämisestä. Edustajat
ja feuillantit olivat kauhuissaan omasta voitostaan, hölmistyneinä
siitä verisestä askelesta, jonka he olivat astuneet rojalistien
hyväksi. Yksityisiä henkilöitä ei siis syytetty, mutta sensijaan kyllä
kerhoja. Muuan edustaja vaati niiden pikaista sulkemista. Hetken jo
näyttikin siltä, että tämä toimenpide saisi enemmistön kannatuksen.
Mutta silloin Duport ja Lafayette nousivat vastustamaan ehdotusta.
Sulkea kerhot tietäisi feuillantti-kerhonkin sulkemista. Lafayette
ja Duport eivät vielä epäilleet voimaa, jonka tämä ase pani heidän
käteensä. He uskoivat, että feuillantit korvaisivat jakobiinit ja että
he tämän suunnattoman koneiston avulla johtaisivat Ranskan yleistä
mielipidettä.

Seuraavana päivänä kansalliskokous sai kaksi raporttia toisen Pariisin
pormestarilta, toisen kansalliskaartin ylipäälliköltä. Kaikille oli
edullista pettää itseään. Huvinäytelmää oli helppo esittää.

Ylipäällikkö ja pormestari puhuivat tavattomasta epäjärjestyksestä,
joka heidän oli täytynyt tukahduttaa, aamun veriteosta ja illan
laukauksista — nämä kaksi asiaa eivät olleet yhteydessä toisiinsa —
kuningasta, kansalliskokousta ja koko yhteiskuntaa uhanneesta vaarasta
— vaarasta, jonka olemattomuuden he tiesivät paremmin kuin kukaan muu.

Kansalliskokous kiitti heitä tarmosta, jota he eivät olleet milloinkaan
ajatelleet käyttää, onnitteli heitä voitosta, jota kumpikin valitti
kaikesta sydämestään, ja ylisti taivasta, joka oli jättänyt yhdellä
iskulla masennettavaksi kapinan ja kapinoitsijat.

Kun kuunteli onniteltuja ja onnittelijoita, olisi luullut, että
vallankumous oli päättynyt.

Vallankumous alkoi!

Tällä välin vanhat jakobiinit, arvioiden seuraavan päivän edellisen
pohjalta, luulivat olevansa ahdistettuja, vainottuja, takaa-ajettuja
ja valmistuivat pyytämään anteeksi todellisen merkityksensä teennäisen
nöyryyden muodossa. Robespierre, joka vieläkin vapisi muistellessaan,
että häntä oli ehdotettu kuninkaaksi Ludvig XVI:n paikalle, sommitteli
kirjelmän läsnä- ja poissaolevien nimessä.

Tässä kirjelmässä hän kiitti kansalliskokousta, kun tämä oli osoittanut
sellaista vilpitöntä pyrkimystä, sellaista viisautta, sellaista
lujuutta, sellaista valppautta, sellaista puolueetonta ja lahjomatonta
oikeamielisyyttä.

Eikö feuillanteilla ollutkin syytä rohkaista mielensä ja luulla itseään
kaikkivoimaisiksi, kun he näkivät vihamiehensä näin nöyrinä?

Hetken he luulivatkin itseään, eivät vain Pariisin isänniksi, vaan koko
Ranskan isänniksikin.

Ah, feuillantit eivät olleet tajunneet tilannetta sinne päinkään
oikein. Erotessaan jakobiineistä he olivat yksinkertaisesti perustaneet
vain toisen yhdistyksen, edellisen kaksoiskappaleen. Nämä kaksi seuraa
olivat niin samanlaiset, että feuillantti-kerhoon, kuten eduskuntaan,
pääsi maksamalla pääsyrahan, vain sillä ehdolla, että oli toimiva
kansalainen, valitsijamiesten valitsija.

Kansalla oli yhden asemasta kaksi porvarieduskuntaa.

Eikä se sitä suinkaan halunnut.

Se halusi kansanomaista kokousta, joka olisi kansalliskokouksen
vihollinen eikä sen liittolainen, joka ei auttaisi tätä pönkittämään
kuninkuutta, vaan pakottaisi sen tuhoamaan kuninkuuden.

Feuillantit eivät siis vastanneet millään lailla yleistä mielipidettä.
Yleinen mielipide hylkäsikin ne sillä lyhyellä taipaleita, jonka he
olivat kulkeneet.

Heidän kansanomaisuutensa katosi, kun he astuivat kadun yli.

Heinäkuussa maaseudulta oli neljäsataa yhdistystä. Näistä
neljästäsadasta seurasta kolmesataa oli kirjeenvaihdossa sekä
feuillanttien että jakobiinien kanssa; sata yksinomaan jakobiinien
kanssa.

Heinäkuun ja syyskuun välisenä aikana perustettiin kuusisataa uutta
kerhoa, joista yksikään ei ollut kirjeenvaihdossa feuillanttien kanssa.

Ja sitä mukaa kuin feuillantit heikkenivät, jakobiinit lujittivat
asemaansa Robespierren johdolla. — Robespierre alkoi olla Ranskan
kansanomaisin henkilö.

Cagliostron Gilbertille lausuma ennustus täyttyi siis Arasin pikku
asianajajan kohdalta.

Näemme kenties sen täyttyvän yhtä tarkasti Ajaccion pikku
korsikalaisenkin kohdalta.

Sillävälin koitti hetki, jolloin kansalliskokous lopettaisi
toimintansa. Se koitti tosin hitaasti, kuten vanhuksille, joiden elämä
sammuu ja ehtyy pisara pisaralta.

Äänestettyään valmiiksi kolmetuhatta lakia kansalliskokous päätti
lopulta perustuslain tarkistuksen.

Tämä hallitusmuoto oli rautahäkki, johon se oli vastoin tahtoaan,
melkein tietämättään, sulkenut kuninkaan.

Se oli kullannut häkin suojusraudat, mutta vaikka ne olivatkin hyvin
kullatut, eivät ne silti voineet salata vankilaa.

Kuninkaan tahto oli tosiaankin tullut voimattomaksi, se oli pyörä, jota
pyöritettiin, sen sijaan että se olisi pyörittänyt. Ludvig XVI:n koko
vastustus sisältyi epäys-oikeuteen, joka kolmeksi vuodeksi lykkäsi
säädetyn asetuksen täytäntöönpanon, ellei tämä asetus tyydyttänyt
kuningasta. Silloin pyörä lakkaisi pyörimästä ja liikkumattomuudellaan
pysähdyttäisi koko koneiston.

Tässä voimattomuudessaan Ludvig XIV:n ja Henrik IV:n kuninkuus, joka
näiden suurten hallitsijoitten aikana oli ollut pelkkää aloitekykyä,
olisi enää vain majesteetin nimellä koristettu tarpeettomuus.

Lähestyi päivä, jolloin kuninkaan piti vannoa vala perustuslaille.

Englanti ja emigrantit kirjoittivat kuninkaalle:

»Tuhoutukaa, jos on pakko, mutta älkää alentuko vannomaan!»

Leopold ja Barnave sanoivat:

»Vannokaa vain; valan voi pitää, ken voi.»

Kuningas ratkaisi lopulta kysymyksen seuraavin sanoin.

»Minä julistan, etten huomaa hallitusmuodossa riittäviä toiminnan ja
yhtenäisyyden edellytyksiä, mutta koska siitä seikasta ollaan eri
mieltä, suostun antamaan kokemuksen ratkaista sen kysymyksen.»

Jää päätettäväksi, missä hallitusmuoto esitettäisiin kunninkaan
vahvistettavaksi: Tuilerieissa vai kansalliskokouksessa. Kuningas
selvitti pulman ilmoittamalla, että hän vannoisi valan hallitusmuodolle
siellä, missä se oli päätettykin.

Kuningas oli määrännyt sen tapahtuvaksi syyskuun 13 päivänä.

Kansalliskokous otti ilmoituksen vastaan yksimielisin suosionosoituksin.

Kuningas tulisi kansalliskokoukseen!

Yleisen innostuksen puuskassa Lafayette nousi ja ehdotti yleistä
armahdusta niille, joita oli syytetty kuninkaan paon edistämisestä.

Kansalliskokous hyväksyi armahduksen huutoäänestyksellä.

Pilvi, joka oli hetkeksi synkentänyt Charnyn ja Andréen taivaan,
hälveni siis heti synnyttyään.

Kuusikymmen-miehinen lähetystö valittiin kiittämään kuningasta tästä
kirjeestä.

Sinettien vartija nousi ja riensi ilmoittamaan kuninkaalle tämän
lähetystön tulon.

Samana päivänä muuan asetus oli lakkauttanut Pyhän Hengen
ritarijärjestön ja salli vain kuninkaan pitää sen nauhaa,
suur-aateliston tunnusmerkkiä.

Lähetystö näki kuninkaan rinnassa vain Ludvig Pyhän ritarijärjestön
ristin. Ja kun Ludvig XVI huomasi, minkä vaikutuksen sinisen nauhan
poissaolo teki lähetystön jäseniin, sanoi hän:

»Hyvät herrat, olette tänään lakkauttaneet Pyhän Hengen ritarijärjestön
ja säilyttäneet sen yksinomaan minua varten, mutta koska
ritarijärjestöllä, minkänimisellä tahansa, on minun silmissäni arvoa
vain, jos se on yhteinen kaikille, niin tästä päivästä minä pidän sitä
lakkautettuna kuten tekin.»

Kuningatar, kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa seisoivat
lähellä ovea, kuningatar kalpeana, hampaat tiukasti yhteen
puristettuina, kaikki hennot väristen kuninkaallinen prinsessa, nyt jo
intohimoisena, kiihkeänä, ylpeänä, menneitten, nykyisten ja vastaisten
nöyryytysten järkyttämänä — kruununprinssi, huolettomana kuin lapsi
ikään; hymyineen ja eleineen hän näytti ainoalta elävältä olennolta
tuossa marmoriryhmässä.

Kuningas oli paria päivää aikaisemmin sanonut herra de Montmorinille:

»Tiedän hyvin, että olen hukassa... Kaikki, mitä tästä lähin yritetään
kuninkuuden hyväksi, tehtäköön poikani hyväksi.»

Ludvig XVI vastasi näennäisen vilpittömästi lähetystön puheeseen.

Lopetettuaan hän kääntyi kuningattareen ja perheeseensä päin sekä sanoi:

»Vaimoni ja lapseni tuntevat samaa mitä minäkin.»

Niin, vaimo ja lapset tunsivat samaa, sillä kun lähetystö oli
poistunut, kuningas tarkannut heidän lähtöään levottomin katsein ja
kuningatar vihaa huokuvin silmäyksin, lähestyivät aviopuolisot toisiaan
ja Marie-Antoinette laski valkoisen, marmorinkylmän kätensä kuninkaan
käsivarrelle ja sanoi päätänsä ravistaen:

»Nuo miehet eivät halua enää hallitsijoita, he hajoittavat kuninkuuden
kiven kiveltä ja niistä kivistä he pystyttävät meille hautapatsaan!»

Nais-raukka erehtyi. Hänet pantaisiin köyhien ruumiskirstuun eikä
hänelle valmistettaisi edes omaa hautaa.

Mutta yhdessä seikassa hän ei erehtynyt: kuninkaan arvovallan kimppuun
hyökättiin joka päivä.

Herra de Malouet toimi kansalliskokouksen puheenjohtajana. Hän oli
puhdasverinen rojalisti. Mutta hän piti silti velvollisuutenaan esittää
päätettäväksi, seisoisiko kansalliskokous vai istuisi kuninkaan
vannoessa valaansa.

»Istuu, istuu!» huudettiin kaikilta tahoilta.

»Entä kuningas?» kysyi herra de Malouet.

»Seisaallaan ja paljain päin!» huusi muuan ääni.

Koko kansalliskokous säpsähti.

Ääni oli yksinäinen, mutta selvä, luja, miehekäs, se vai kansanääneltä,
joka kuuluu yksinäisenä, jotta se kuultaisiin sitä paremmin.

Puheenjohtaja kalpeni.

Kuka oli lausunut nuo sanat? Onko ne lausuttu salista vai parvekkeelta?

Välipä sillä, mutta ne olivat toki niin painavia, että puheenjohtajan
täytyi niihin vastata.

»Hyvät herrat», sanoi hän, »ei ole tilaisuuksia, jolloin kokoontunut
kansa ei kuninkaan läsnäollessa tunnustaisi häntä päämiehekseen. Jos
kuningas vannoo valan seisaaltaan, niin ehdotan, että kansalliskokous
kuuntelee häntä samassa asennossa.»

Sama ääni kuului jälleen. Se sanoi:

»Minä teen ehdotuksen, joka tyydyttää kaikkia. Päättäkäämme, että
herra de Malouetin ja jokaisen, ken harrastaa sitä asentoa, sallitaan
kuunnella kuningasta polvistuneina, mutta hyväksykäämme ehdotus muuten
sellaisenaan.»

Ehdotus hylättiin.

Seuraavana päivänä kuninkaan oli vannottava vala. Sali oli
täysilukuinen ja parvekkeet olivat tulvillaan katselijoita.

Kello kaksitoista ilmoitettiin kuningas.

Kuningas puhui seisaaltaan. Kansalliskokous kuunteli häntä seisaallaan.
Puheen jälkeen perustuslain asiakirjat allekirjoitettiin ja kaikki
istuutuivat.

Silloin puheenjohtaja — se oli tänä päivänä Thouret — nousi puhumaan,
mutta pari kolme lausetta sanottuaan hän huomasi, ettei kuningas ollut
noussut, ja hänkin istuutui.

Tämä teko sai parvekkeet paukuttamaan käsiä.

Nämä monesti toistuneet suosionosotukset kuullessaan kuningas ei voinut
olla kalpenematta.

Hän otti taskusta nenäliinan ja pyyhkieli hiestynyttä otsaansa.

Kuningatar istui erikoisaitiossa. Hän ei jaksanut enempää, hän nousi,
lähti, paiskasi oven vähäisesti kiinni ja ajatti itsensä Tuilerieihin.

Hän astui huoneeseensa lausumatta sanaa edes lähimmille ystävilleen.

Charnyn lähdettyä hänen luotansa hänen sydämensä oli tullut tulvilleen
katkeruutta, mutta se ei laskenut sitä ulos.

Puolta tuntia myöhemmin kuningas palasi palatsiin.

»Kuningatar?» kysyi hän heti.

Hänelle ilmoitettiin, missä kuningatar oli.

Muuan vahtimestari aikoi lähteä hänen edellään.

Kuningas viittasi hänet poistumaan, aukaisi itse ovet ja ilmestyi äkkiä
sen huoneen kynnykselle, missä kuningatar oli.

Kuningas oli niin kalpea, niin kiihtynyt, hänen otsallaan helmeili
hiki niin suurina pisaroina, että kuningatar hänet nähdessään nousi
seisomaan ja huudahti:

»Voi, sire, mitä on tapahtunut?»

Mitään vastaamatta kuningas heittäytyi nojatuoliin ja puhkesi
nyyhkytyksiin.

»Voi, madame, madame», huudahti hän, »miksi olitte mukana siinä
istunnossa? Täytyikö teidän olla nöyryytykseni todistajana? Sitäkö
varten minä olen sallinut teidän tulla Ranskaan, muka kuningattareksi?»

Tuollainen mielenpurkaus Ludvig XVI:n taholta oli sitäkin
järkyttävämpi, kun se oli harvinainen. Kuningatar ei voinut sitä
kestää, hän kiiruhti kuninkaan luo ja polvistui hänen eteensä.

Aukenevan oven melu sai kuningattaren kääntymään. Rouva Campan oli
tullut huoneeseen.

Kuningatar ojensi käsivartensa häntä kohden ja sanoi:

»Ah, jättäkää meidät, Campan, jättäkää meidät!»

Rouva Campan ei erehtynyt tunteesta, joka sai kuningattaren
karkoittamaan hänet. Hän poistui kunnioittavasti, mutta oven taakse
hän kuuli pitkän ajan aviopuolisoiden keskustelun, jonka nyyhkytykset
yhtenään katkaisivat.

Vihdoin keskustelijat vaikenivat, nyyhkytykset taukosivat. Puolen
tunnin kuluttua ovi aukeni ja kuningatar itse kutsui rouva Campania.

»Campan», sanoi hän, »toimittakaa tämä kirje herra de Maldenille. Se
on osoitettu veljelleni Leopoldille. Herra de Malden lähteköön heti
Wieniin. Tämän kirjeen on saavuttava perille ennenkuin uutinen tämän
päivän tapahtumista... Jos hän tarvitsee pari-kolmesataa louisdoria,
antakaa ne hänelle. Minä suoritan teille myöhemmin.»

Rouva Campan otti kirjeen ja lähti. Kahta tuntia myöhemmin herra de
Malden oli matkalla Wieniin.

Pahinta kaikessa tässä oli, että täytyi hymyillä, mielistellä, näyttää
iloiselta.

Koko iltapäivän Tuileries-palatsi oli täynnä väkeä. Illalla koko
kaupunki oli valaistu. Kuningas ja kuningatar kutsuttiin ajelulle
Champs-Élyséesille. Ajutantit ja pariisilais-armeijan päälliköt
saattaisivat heitä.

Heti kun he ilmestyivät kadulle, kajahti huuto: »Eläköön kuningas,
eläköön kuningatar!»

Mutta näiden huutojen väliajalla ja kun vaunut hetkeksi pysähtyivät,
kuului toinen huuto:

»Älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!»

Huutaja oli muuan hurjannäköinen kansanmies, joka käsivarret ristissä
rinnalla pysytteli vaunujen astinlaudan kohdalla.

Vaunut lähtivät hiljaa liikkeelle, mutta kansanmies nojasi kädellään
vaununoveen ja kulki samassa tahdissa kuin nekin. Joka kerta kun kansa
huusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!» toisti hän viiltävällä
äänellään:

»Älkää uskoko heitä... Eläköön kansa!»

Kuningatar palasi tältä ajelulta sydän murtuneena. Sitä oli ruhjonut
se herkeämätön vasaranisku, joka takoo itsepintaisen säännöllisesti ja
vihan säätämällä voimalla.

Eri teattereihin oli järjestetty näytäntöjä: ensin Oopperaan, sitten
Comédie-Françaiseen, sitten Italialaiseen teatteriin.

Oopperassa ja Comédie-Françaisessa _oli sali varattu_ ja kuningasta ja
kuningatarta tervehdittiin yksimielisin suosionosotuksin. Mutta kun
Italialaisessa teatterissa aiottiin ryhtyä samanlaisiin varokeinoihin,
oli se myöhäistä: koko permanto oli tilattu.

Silloin ymmärrettiin, ettei Italialaisessa kävisi niinkuin Oopperassa
ja Comédie-Françaisessa oli käynyt ja että ilta varmaankin olisi
meluisa.

Pelko muuttui varmuudeksi, kun nähtiin, ketkä permannon olivat
anastaneet.

Ensimmäisillä paikoilla istuivat Danton, Camille Desmoulins, Legendre
ja Santerre. Kuningattaren astuessa aitioonsa parvekkeet yrittivät
kättentaputusta.

Permanto vihelsi.

Kuningatar tuijotti peloissaan tuohon hänen edessään ammottavaan
syvänteeseen. Hän näki kuin liekehtivän ilmakerroksen takaa vihaa ja
uhkaa huokuvat katseet.

Hän ei tuntenut ketään noista ihmisistä ulkonäöltä, kaikkia ei edes
nimeltä.

— Hyvä jumala, mitä minä siis olen heille tehnyt, — kysyi hän itseltään
koettaen peittää hämmennyksensä hymyilyllä — ja miksi he halveksivat
minua näin?

Äkkiä hänen kauhistunut katseensa pysähtyi erääseen mieheen, joka
nojasi parveketta kannattelevaan pylvääseen.

Tuo mies silmäili häntä hievahtamattoman kiinteästi.

Se oli Taverneyn linnan mies, Sèvresin mies, Tuileriein puutarhan mies.
Se oli uhkaavien sanojen, salaperäisten ja hirveitten tekojen mies!

Kun kuningatar oli luonut katseensa tuohon mieheen, ei hän voinut sitä
enää hänestä irroittaa. Mies vaikutti häneen yhtä kahlehtivasti kuin
käärmeen katse lintuun.

Näytäntö alkoi. Kuningatar jännitti tahtonsa, pääsi lumouksesta, jaksoi
kääntää päänsä ja silmäili näyttämöä.

Näyteltiin Grétryn kirjoittamaa näytelmää _Odottamattomia tapahtumia_.

Mutta vaikka Marie-Antoinette jännitti kaiken tarmonsa voidakseen olla
ajattelematta sitä salaperäistä miestä, niin vaistomaisesti, kuin hänen
tahtoaan väkevämmän magneettisen voiman vaikutuksen johdosta, hän
kääntyi ja suuntasi kauhistuneen katseensa sille yhdelle ja ainoalle
taholle.

Ja se mies seisoi yhä entisellä paikallaan, liikkumattomana, ivallinen,
ilkkuva ilme kasvoillaan. Se oli tuskallinen, läheinen, kohtalokas
tunne, verrattavissa yölliseen painajaisuneen.

Koko sali oli sähköllä ladattu. Nämä kaksi lähekkäin joutunutta vihaa
iskisivät toisiinsa, kuten elokuun ukkospäivinä kaksi vastakkaisilta
suunnilta kohoavaa ukkospilveä iskee yhteen synnyttäen salaman, ellei
jyrinää.

Vihdoin tuli tilaisuus.

Rouva Dugazon, se kaunis nainen, josta eräs roolilaji on saanut
nimensä, joutui laulamaan tenorin kanssa ja tässä duetossa hän lauloi
seuraavan säkeen:

    »Ma valtiatartani rakastan!»

Tuo rohkea nainen syöksyi näyttämön eteen, kohotti katseensa ja
käsivartensa kuningattareen päin ja sinkosi nämä kohtalokkaat
yllytyssanat.

Kuningatar käsitti, että se tiesi myrskyn puhkeamista.

Hän kääntyi kauhistuneena näyttämölle katselemasta ja silmäili
vaistomaisesti pylvääseen nojaavaa miestä.

Hän oli näkevinään tämän tekevän käskevän eleen, jota koko permanto
totteli.

Ja kuin yhtenä äänenä, hirveänä äänenä permanto huusi:

»Ei enää valtiasta! Ei valtiatarta! Vapaus!»

Mutta tähän huutoon aitiot ja parvekkeet vastasivat:

»Eläköön kuningas, eläköön kuningatar! Eläkööt alati valtiaamme ja
valtiattaremme!»

»Ei enää valtiasta, ei valtiatarta! Vapaus, vapaus, vapaus!» ulvoi
permanto toistamiseen.

Sitten tämän kaksinkertaisen sodanjulistuksen, haastetun ja hyväksytyn,
jälkeen alkoi taistelu.

Kuningatar parahti kauhusta ja ummisti silmänsä. Hänellä ei ollut enää
voimaa katsella tuota pahaahenkeä, joka tuntui olevan epäjärjestyksen
kuningas, hävityksen sielu.

Tällöin kansalliskaartin upseerit kerääntyivät hänen ympärilleen,
suojelivat häntä ruumiillaan ja veivät hänet salista.

Mutta käytäviin saakka häntä ajoivat takaa huudot.

»Ei enää valtiasta, ei valtiatarta! Ei enää kuningasta, ei
kuningatarta!»

Pyörtyneenä hänet kannettiin vaunuihin.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin kuningatar kävi teatterissa.

Syyskuun 30 päivänä perustuslakia säätävä kansalliskokous julisti
puheenjohtajansa Thouretin suulla, että se oli täyttänyt tehtävänsä ja
lopetti istuntonsa.

Seuraavassa mainittakoon lyhyesti sen kaksi vuotta neljä kuukautta
kestäneitten töiden tulokset:

Kuningaskunta saatu täydelliseen epäjärjestyksen tilaan;

rahvaan valta perustettu;

aateliston ja papiston etuoikeudet tuhottu;

tuhatkaksisataa miljoonaa assignaattia pantu liikkeelle;

kansallisomaisuus pantattu;

uskonnonvapaus julistettu;

luostarilupaukset poistettu;

salaiset vangitsemiset lakkautettu; julkisten virkojen yhdenvertaisuus
tunnustettu; maakuntatullit lakkautettu;

kansalliskaarti perustettu;

perustuslaki hyväksytty ja esitetty kuninkaan vahvistettavaksi.

Olisi ollut hyvin surullista uskoa — Ranskan lominkaan ja kuningattaren
— että uutta kansalliskokousta tarvitsisi pelätä enemmän kuin sitä,
joka juuri oli hajaantunut.




XXII

Barnaven jäähyväiset


Lokakuun 2 päivänä, siis kaksi päivää perustuslakia säätävän
kansalliskokouksen hajaantumisen jälkeen, Barnave tuli tavalliseen
aikaansa tapaamaan kuningatarta. Häntä ei opastettu nyt rouva Campanin
keskikerroksen huoneustoon, vaan huoneeseen, jota sanottiin isoksi
kabinetiksi.

Saman päivän iltana, jolloin kuningas oli vannonut hallitusmuodolle,
vartijat ja Lafayetten ajutantit olivat kadonneet palatsista. Ellei
kuningas siis ollutkaan saanut valtaansa takaisin, oli hän toki saanut
entisen vapautensa.

Se oli vähäinen korvaus siitä nöyryytyksestä, jota olemme hänen nähneet
niin katkerin sanoin valitelleen kuningattarelle.

Vaikka häntä ei otettukaan vastaan virallisesti eikä juhlallisen
puheillepääsyn merkeissä, ei Barnaven sentään tarvinnut alistua niihin
varokeinoihin, jotka olivat tähän saakka olleet välttämättömiä, kun hän
käväisi Tuilerieissä.

Hän oli hyvin kalpea ja näytti lopen alakuloiselta. Kuningatar huomasi
tämän alakuloisuuden ja tämän kalpeuden.

Kuningatar otti hänet vastaan seisoallaan, vaikka hän tiesikin, että
nuori asianajaja kunnioitti häntä syvästi, ja oli varma, ettei tämä
tekisi, jos hän istuutuisi, samaa mitä puheenjohtaja Thouret oli tehnyt
huomattuaan, ettei kuningas ollutkaan noussut.

»No, herra Barnave», sanoi hän, »olette kai nyt tyytyväinen, sillä
kuningas on noudattanut neuvoanne ja vannonut valan perustuslaille».

»Kuningatar on hyvin ystävällinen», vastasi Barnave ja kumarsi,
»sanoessaan, että kuningas on noudattanut minun neuvoani... Ellei se
neuvo olisi samalla ollut keisari Leopoldin ja ruhtinas von Kaunitzin,
olisi hänen majesteettinsa kukaties empinyt enemmän ryhtyäkseen siihen
tekoon, joka kuitenkin oli ainoa, mikä saattoi pelastaa kuninkaan, jos
kuningas ylimalkaan...»

Barnave vaikeni.

»Oli pelastettavissa, niinkö, herra Barnave? Sitäkö aioitte sanoa?»
virkkoi kuningatar iskien rohkeasti asian ytimeen, ja lisätkäämme,
urheasti, mikä oli hänelle erikoisen ominaista.

»Jumala varjelkoon, madame, minua esiintymästä sellaisten
onnettomuuksien ennustajana! Ja kuitenkin, valmistuessani lähtemään
Pariisista ja poistumaan ikiajoiksi kuningattaren läheltä en tahtoisi
tehdä teidän majesteettianne liian epätoivoiseksi enkä antaa teille
liian paljon toivoa.»

»Mitä, lähdettekö Pariisista, herra Barnave? Poistutteko minun luotani?»

»Kansalliskokouksen työt ovat päättyneet, madame. Minä olin sen jäsen,
ja koska kansalliskokous on päättänyt, ettei kukaan sen jäsenistä saa
tulla lakiasäätävään eduskuntaan ei minulla ole syytä jäädä Pariisiin.»

»Eikö edes meitä auttaaksenne, herra Barnave?»

Barnave hymyili surullisesti.

»Ei edes teitä auttaakseni, madame, sillä tästä päivästä tai oikeammin
toissapäivästä lähtien minä en voi olla teille pieneksikään hyödyksi.»

»Oh, herra», sanoi kuningatar, »arvioitte itsenne liian vähäiseksi».

»Ah, en, madame, minä arvioin itseni ja huomaan olevani heikko,
punnitsen itseni ja huomaan olevani kevyt... Minun voimani, voima,
jonka tarjosin kuninkuudelle eräänlaiseksi vipusimeksi, oli
vaikutusvaltani kansalliskokouksessa, johtoasemani jakobiini-kerhossa.
Mutta kansalliskokous on hajaantunut ja jakobiinit ovat muuttuneet
feuillanteiksi, ja minä pelkään pahoin, etteivät feuillantit
jakobiineista erotessaan ole tehneet edullista peliä... Ja lisäksi,
madame, minun kansansuosioni...»

Barnave hymyili vieläkin surullisemmin kuin äsken.

»Niin, kansansuosioni on mennyttä.»

Kuningatar silmäili Barnavea ja hänen katseensa välähti oudosti, siinä
leimahti kuin voitonriemun salama.

»Olette siis huomannut», sanoi hän, »että kansasuosion voi menettää».

Barnave huoahti.

Kuningatar oivalsi olleensa hieman julma, kuten hän toisinaan saattoi
olla.

Jos Barnave todella oli menettänyt kansansuosionsa ja jos tähän
oli tarvittu vain yksi kuukausi, jos hänen oli täytynyt taivuttaa
päänsä Robespierren sanojen edessä, kuka oli sir vikapää? Eikö
juuri tämä kohtalokas kuninkuus, joka veti tukijansa samaan alhoon,
johon se itsekin suistui? Eikö juuri se kauhea kohtalo, joka
Marie-Antoinettesta, kuten Maria Stuartistakin, teki eräänlaisen
kuolonenkelin, joka vihki haudan omaksi jokaisen, kenelle hän
näyttäytyi?

Hän peräytyi siis ja tietäen hyvin, että Barnave, joka oli vastannut
huokauksella, olisi voinut vastata seuraavin leiskuvin sanoin: »Kenen
takia olen menettänyt kansansuosioni, madame, ellen teidän?» hän jatkoi:

»Mutta ettehän te lähde, herra Barnave, ettehän?»

»Niin», sanoi Barnave, »jos kuningatar käskee minun jäädä, minä jään,
kuten jää lipun alle sotamies, joka on saanut eronsa ja joka varataan
taisteluun. Mutta jos jään, tiedättekö, mitä tapahtuu, madame?
Sensijaan että olen heikko, minusta tulee heittiö!»

»Kuinka niin, hyvä herra?» sanoi kuningatar lievästi loukkaantuneena.
»Selittäkää, en ymmärrä teitä.»

»Salliiko kuningatar minun kuvata teille tilanteen sellaisena kuin se
todella on, eikä ainoastaan tilannetta, missä nyt olette, vaan senkin,
mihin joudutte?»

»Olkaa hyvä, herra Barnave. Olen tottunut katsomaan kuiluihin, ja jos
olisin altis huimaukselle, olisin jo aikoja sitten suistunut.»

»Kuningatar pitänee nyt hajaantunutta kansalliskokousta vihollisenaan?»

»Sanokaamme tarkemmin, herra Barnave. Kansalliskokouksessa minulla
on ollut ystäviä, mutta ettehän kieltäne, että kansalliskokouksen
enemmistö on ollut vihamielinen kuninkuudelle.»

»Madame», sanoi Barnave, »kansalliskokous on vain yhden kerran toiminut
kuninkaan ja teidän vihollisenanne: sinä päivänä, jolloin se päätti,
ettei kukaan sen jäsenistä saisi astua lakiasäätävään eduskuntaan.»

»En ymmärrä teitä oikein, herra. Selittäkää tarkemmin», sanoi
kuningatar epäilevästi hymyillen.

»Se on perin mutkatonta: siten riistettiin ystävienne kädestä kilpi.»

»Ja minun käsittääkseni miekka vihollistemme kädestä.»

»Ah, madame, erehdytte! Isku tulee Robespierren taholta ja se on
hirveä kuten kaikki, mikä sen miehen taholta tulee. Ensinnäkin,
uusi kansalliskokous on teille suuri tuntemattomuus. Perustuslakia
säätävässä kansalliskokouksessa te tiesitte, keitä vastaan ja millä
keinoin taistella. Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa on tehtävä
uusi tutkimus. Ja sitten, huomatkaa se tarkoin, madame, ehdottaessaan,
ettei ketään meistä saisi valita uudelleen, Robespierre tahtoi
esittää Ranskalle kaksi vaihtoehtoa: valita eduskunnan rungoksi joko
sen, mikä on meitä ylempänä, tai sen, mikä on meitä alempana. Meidän
yläpuolellamme ei ole mitään: maastamuutto on pannut kaikki sekaisin.
Ja vaikka olettaisikin, että aatelisto olisi pysynyt Ranskassa, ei
kansa hakisi edustajiaan aatelisten joukosta.

Meitä alempana olevien parista siis kansa on valinnut edustajansa. Uusi
eduskunta on siis kauttaaltaan demokraattinen. Joitakin vivahduksia
tässä demokratiassa, siinä kaikki.»

Kuningattaren ilmeistä huomasi, että hän kuunteli hyvin tarkkaavasti
Barnaven esitystä ja että alettuaan ymmärtää hän alkoi pelätä.

»Nähkääs», jatkoi Barnave, »minä olen nähnyt ne edustajat, sillä
kolmen neljän viime päivän kuluessa niitä on virrannut Pariisiin. Olen
nähnyt erikoisesti ne, jotka tulevat Bordeauxista. Miltei kaikki ovat
nimettömiä, mutta kaikilla on kiire tehdä itselleen nimi, sitäkin
polttavampi kiire, kun he ovat nuoria. Lukuunottamatta Condorcetia,
Brissotia ja muutan» muita, iäkkäimmät heistä eivät ole täyttäneet
vielä kolmeakaankymmentä. Se on nuorten rynnistystä, kypsyneen
karkoittamista ja perinnäistapojen tuhoamista. Ei enää harmaita
hiuksia. Uusi Ranska kokoontuu mustatukkaisena.»

»Ja te arvelette, herra Barnave, että meidän on pelättävä enempi
saapuvia kuin lähteneitä?» ₙₙ

»Niin, madame, sillä ne, jotka saapuvat, tuovat tullessaan työohjeen:
sota aatelistoa ja papistoa vastaan! Kuninkaasta ei puhuta vielä
mitään, jäädään odottavalle kannalle... Jos hän haluaa tyytyä pelkkään
toimeenpanovaltaan, kenties hän saa anteeksi menneisyyden.»

»Mitä!» huudahti kuningatar. »Mitä, hän saa anteeksi menneisyyden?
Mutta kuninkaanhan kai tulisi antaa anteeksi!»

»Vallan oikein. Nähkääs, siinä juuri ei milloinkaan synny
yhteisymmärrystä. Ne, jotka saapuvat, madame — ja te saatte
valitettavasti pian siitä todistuksen — eivät edes yritä teeskennellä
sitä alttiutta, mitä nyt lähteneet osoittivat... Heidän mielestään —
minulle mainitsi siitä muuan Gironden edustaja, virkatoverini Vergniaud
— heidän mielestään kuningas on vihollinen.»

»Vihollinen?» sanoi kuningatar hämmästyneenä.

»Niin, madame, vihollinen», toisti Barnave. »Toisin sanoin, kaikkien
sisäisten ja ulkoisten vihollisten tahallinen tai tahaton keskus.
Ah, madame, se täytyy tunnustaa, nämä uudet tulokkaat eivät ole ihan
väärässä uskoessaan paljastaneensa totuuden, vaikkei heillä olisikaan
muuta ansiota kuin se, että lausuvat ääneen, mitä teidän pahimmat
vihamiehenne eivät uskaltaneet edes kuiskata...»

»Vihollinen?» kertasi kuningatar. »Kuningasko kansansa vihollinen?
Oh, tosiaankin, herra Barnave, sitä te ette saa minua milloinkaan
myöntämään, ette edes ymmärtämään!»

»Se on silti totuus, madame. Luontainen vihollinen,-mielenlaadun
kasvattama vihollinen! Kolme päivää sitten hän vannoi valan
perustuslaille, eikö niin?»

»Kyllä, entä sitten?»

»Palatessaan tänne kuningas voi miltei pahoin kiukusta ja illalla hän
kirjoitti keisarille.»

»Mutta luuletteko meidän voivan sietää moisia nöyryytyksiä?»

»Ah, siinä sen näette, madame! Vihollinen, kohtalokkaasti vihollinen!
Tahallinen vihollinen, sillä herra de la Vauguyonin, jesuiittapuolueen
kenraalin, kasvattamana kuningas on pannut sydämensä pappien käteen,
ja papit ovat kansan vihollisia. Tahaton vihollinen, sillä hän
on vallankumousvastaisen liikkeen pakollinen johtaja. Ja vaikka
olettaisikin, ettei hän poistu Pariisista, on hän silti Koblenzissa
emigranttien muodossa Vendéessa pappien hahmossa, Wienissä ja
Preussissa liittolaistensa Leopoldin ja Fredrikin persoonassa.
Kuningas ei tee mitään... minä lisään, vaikkei hän tekisikään mitään,
madame», sanoi Barnave surullisesti, »niin, hänen olemattaan missään
henkilökohtaisesti mukana, hänen nimeään käytetään. Matalassa majassa,
saarnatuolissa, linnassa hän on poloinen kuningas, pyhä kuningas!
Vallankumousta vastaan syntyy hirveä kapina, madame, syntyy säälin
kapina!»

»Herra Barnave, tekö tosiaankin puhutte minulle tuolla tavoin? Ettekö
te ole ollut ensimmäinen meitä säälimään?»

»Oh, madame, kyllä, kyllä! Minä olen säälinyt teitä ja säälin yhä ja
ihan vilpittömästi! Mutta se ero on minun ja niiden välillä, joista
puhun, että he säälivät teitä tuhotakseen teidät, ja minä säälin teitä
pelastaakseni teidät!»

»Mutta, hyvä herra, ovatko ne uudet tulokkaat, jotka teidän sanojenne
mukaan ryhtyvät tuhotaisteluun meitä vastaan, sopineet ennakolta
toimintatavoista, laatineet selvän työohjelman?»

»Eivät, madame. Toistaiseksi olen havainnut vain seuraavat epäselvät
arvostelut: _Majesteetin_ arvonimi on poistettava avajaisistunnon
tervehdyspuheesta ja valtaistuimen tilalle on pantava tavallinen
nojatuoli puheenjohtajan vasemmalle puolelle.»

»Näettekö siinä jotakin enempää kuin herra Thouretin käyttäytymisessä,
kun hän istuutui, koska kuningaskin istuutui?»

»Se merkitsee ainakin askelta eteenpäin eikä askelta taaksepäin...
Lisäksi tulee se pelottava seikka, madame, että herrat Lafayette ja
Bailly menettävät virkansa.»

»Oh; heitä minä en kaipaa», sanoi kuningatar nopeasti.

»Ja olette väärässä, madame. Bailly ja Lafayette ovat teidän
ystäviänne...»

Kuningatar hymyili katkerasti.

»Teidän ystäviänne, madame, kenties teidän viimeiset ystävänne!
Säilyttäkää heidät, jos heille jää hitunenkin kansansuosiota, käyttäkää
sitä. Mutta kiiruhtakaa, heidän kansanomaisuutensa häviää ennen pitkää,
niinkuin minun jo on käynyt.»

»Herra Barnave, te olette nyt osoittanut minulle kuilun, olette
opastanut minut sen partaalle, olette antanut minun mitata sen
syvyyden, mutta ette ole sanonut minulle keinoa, jolla sen välttäisin.»

Barnave oli hetken vaiti.

Sitten hän huoahti ja mutisi:

»Voi, madame, miksi teidät pidätettiin Montmédyn tiellä!»

»Kas niin», sanoi kuningatar, »herra Barnave siis hyväksyy Varennesin
paon!»

»Minä en hyväksy sitä, madame, sillä nykyinen asemanne on sen
pakoretken johdonmukainen seuraus. Mutta koska se pakoretki on johtanut
tällaisiin tuloksiin, minä valitan, ettei se onnistunut paremmin.»

»Tänään siis herra Barnave, kansalliskokouksen jäsen, jonka mainittu
kansalliskokous valitsi herrojen Pétionin ja Latour-Maubourgin kanssa
tuomaan kuninkaan ja kuningattaren takaisin Pariisiin, valittaa,
etteivät kuningas ja kuningatar nyt ole ulkomailla?»

»Oh, ymmärtäkäämme toisemme oikein, madame. Se, joka sitä valittaa, ei
ole suinkaan kansalliskokouksen jäsen eikä herrojen Latour-Maubourgin
ja Pétionin virkatoveri, vaan se on poloinen Barnave, joka kelpaa
enää vain teidän nöyräksi palvelijaksenne ja joka on valmis uhraamaan
hyväksenne henkensä, ainoan, mitä hän enää omistaa.»

»Kiitos, herra Barnave», sanoi kuningatar. »Äänenpaino, jolla esititte
tarjouksenne, todistaa, että te olette mies pitämään sananne. Mutta
minä toivon, ettei minun tarvitse teiltä sellaista uhrausta vaatia.»

»Sitä pahempi minulle, madame!» vastasi Barnave yksivakaisesti.

»Kuinka niin sitä pahempi?»

»Juuri niin... Jos kerran on kaaduttava, parempi olisi kaatua
taistellen. Mutta nyt tapahtuu seuraavaa, madame Dauphinéni kolkassa,
missä olen teille hyödytön, minä teen lupauksia vielä enemmän
nuorelle ja kauniille naiselle, hellälle ja uhrautuvalle äidille kuin
kuningattarelle. Samat erehdykset jotka ovat tehneet menneisyyden,
valmistelevat tulevaisuutta. Te luotatte ulkomaiseen apuun, jota
ei tule tai joka tulee liian myöhään. Jakobiinit anastavat vallan
kansalliskokouksessa ja sen ulkopuolella. Ystävänne poistuvat Ranskasta
vainoa välttääkseen. Ne, jotka jäävät, pidätetään ja pannaan tyrmään.
Minä olen niitä, sillä minä en halua paeta. Minut tuomitaan kuolemaan.
Minun arvoton kuolemani ei ole teille hyödyksi, ehkette saa sitä
tietääkään, tai jos huhu tästä kuolemasta osuukin korviinne, on minusta
ollut teille niin vaivainen apu, että olette unohtanut ne muutamat
hetket, jolloin olen voinut toivoa kykeneväni auttamaan teitä...»

»Herra Barnave», sanoi kuningatar hyvin arvokkaasti, »minun on
mahdotonta tietää, minkälaisen tulevaisuuden kohtalo meille,
kuninkaalle ja minulle, valmistaa, mutta sen tiedän, että niiden
miesten nimet, jotka ovat meitä auttaneet, pysyvät alati visusti
muistissamme, ja että mitä onnea tai onnettomuutta he saavat kokea, ei
jää meille vieraaksi... Siihen mennessä, herra Barnave, voimmeko tehdä
mitään hyväksenne?»

»Paljon... te henkilökohtaisesti, madame... Te voitte todistaa minulle,
etten ole ollut silmissänne vallan arvoton olento.»

»Mitä sitä varten on tehtävä?»

Barnave laskeutui toiselle polvelleen.

»Ojentakaa kätenne suudeltavaksi, madame.»

Kyynel kihosi Marie-Antoinetten kuiviin silmäripsiin, ja hän ojensi
nuorelle miehelle valkoisen ja kylmän kätensä, jota yhden vuoden
väliajalla koskettivat kansalliskokouksen kaunopuheisimmat huulet:
Mirabeaun ja Barnaven.

Barnave vain hipaisi sitä; näki selvästi, että tuo poloinen
hupsu pelkäsi, että jos hän painaisi huulensa tuolle kauniille
marmorikädelle, hän ei voisi niitä siitä enää irroittaa.

Sitten hän nousi ja virkkoi:

»Madame, minä en ole niin ylpeä, että sanoisin teille: 'Kuninkuus
on pelastettu!' Mutta minä sanon teille: ’Jos kuninkuus on tuomittu
perikatoon, niin se, joka koskaan unohtaa suosionosoituksen, jonka
muuan kuningatar on hänelle myöntänyt, se tuhoutukoon kuninkuuden
mukana!'»

Barnave tervehti kuningatarta ja lähti.

Marie-Antoinette katseli hänen poistumistaan huoaten ja kun ovi oli
Barnaven perässä sulkeutunut, jupisi hän:

»Tyhjä sitruuna-parka! Eipä tarvittu pitkää aikaa, ennenkuin sinusta
jäi jäljelle vain kuori...»




XXIII

Taistelutanner


Olemme yrittäneet kuvailla niitä hirmutapauksia, jotka sattuivat
Mars-kentällä heinäkuun 17 päivän iltapuolella vuonna 1791.
Yrittäkäämme nyt kuvailla, miltä näytti se teatteri, jolla vastikään
oli näytelty verinen draama, Bailly ja Lafayette pääesittäjinä.

Sen näytelmän todistajaksi joutui muuan nuori mies, joka oli puettu
kansalliskaartin asetakkiin ja joka Saint-Honoré-kadulta poikettuaan
ja kuljettuaan Ludvig XV:n sillan yli saapui Mars-kentän laitaan
Grenelle-kadulta.

Se näytelmä — sitä valaisi kahteen kolmannekseensa varttunut kuu, joka
silloin tällöin peittyi taivaalla ajelehtiviin mustiin pilvenlonkiin —
oli synkeä nähtävyys!

Mars-kenttä oli kuin taistelutanner, joka oli vainajien ja
haavoittuneitten peitossa. Näiden keskellä liikkuivat haamujen lailla
miehet, joiden tehtävänä oli viskata vainajat Seineen ja viedä
haavoittuneet Gros-Cailloun sotilassairaalaan.

Nuori upseeri, jonka askelia olemme seuranneet Saint-Honoré-kadulta
asti, pysähtyi hetkeksi Mars-kentän portille, risti kätensä lapsekkaan
kauhun elein ja mutisi:

»Hyvä jumala, täällä on tapahtunut kauheampaa kuin mitä minulle on
kerrottukaan!»

Katseltuaan jonkun tovin kentällä suoritettua outoa puuhaa hän lähestyi
kahta miestä, joiden hän näki kantavan muuatta ruumista Seinelle päin.

»Kansalaiset», kysyi hän, »olkaa hyvät ja sanokaa minulle, mitä aiotte
tehdä tälle miehelle?»

»Seuraa meitä», vastasivat miehet, »niin saat nähdä».

Nuori upseeri seurasi heitä.

Saavuttuaan puusillalle miehet heilauttivat ruumista ja laskivat:
»Yksi, kaksi, kolme!» Kolmannen heilahduksen jälkeen he viskasivat
ruumiin Seineen.

Nuori mies kiljahti kauhistuneena.

»Mutta mitä te oikeastaan teette, kansalaiset?» ihmetteli hän.

»Kuten näette, nuori upseeri», vastasivat miehet, »me lakaisemme
kenttää».

»Onko teillä valtuus menetellä noin?»

»Totta tietenkin.»

»Kenen antama?»

»Kaupunginvaltuuston.»

»Oh!» huudahti ällistynyt nuorukainen.

Hän oli hetken vaiti. Astuessaan miesten kanssa takaisin Mars-kentälle
hän kysyi:

»Oletteko jo viskanneen Seineen montakin ruumista?»

»Viiden kuuden paikkeilla», vastasi toinen miehistä.

»Anteeksi, kansalainen», jatkoi nuori mies, »mutta minulle on tuiki
tähdellistä tehdä teille seuraava kysymys: oletteko viiden kuuden
ruumiin joukossa huomannut seitsemän- tai kahdeksanviidettä vuoden
vanhaa miestä, joka oli suunnilleen viisi jalkaa viisi tuumaa pitkä,
vanttera, voimakas, ulkoasultaan puoleksi talonpoika, puoleksi porvari?»

»Hitossa», sanoi toinen miehistä, »me teemme vain yhden huomion: ovatko
maassa viruvat vainajia vai eläviä. Jos ne ovat ruumiita, viskaamme ne
jokeen; elleivät ne ole ruumiita, kannamme ne Gros-Cailloun sairaalaan.»

»Nähkääs», virkkoi nuorukainen, »minulla on hyvä ystävä, joka ei ole
tullut tänään kotiin, ja koska minulle sanottiin hänen olleen täällä
ja että hänet oli nähty täällä pitkin päivää, on minulla syytä pelätä,
että hän viruu joko vainajien tai haavoittuneitten joukossa».

»Hyväinen aika!» sanoi toinen kantajista ravistellessaan muuatta
ruumista toisen valaistessa sitä lyhdyllä. »Jos hän oli täällä, on kai
hän vieläkin. Ellei hän ole palannut kotiinsa, ei hän kaiketi sinne
palaakaan.»

Sitten hän ravisti tiukemmin hänen jaloissaan viruvaa ruumista.

»Hei», huusi kaupunginvaltuuston mies, »oletko kuollut vai elossa?
Ellet ole kuollut, kiiruhda vastaamaan!»

»Selvästi kuollut, näkeehän sen!» sanoi toinen. »Hän on saanut luodin
keskelle rintaansa.»

»Jokeen siis!» sanoi edellinen.

Ja miehet nostivat ruumiin maasta ja lähtivät puusillalle päin.

»Kansalaiset», virkkoi upseeri, »te ette tarvitse lyhtyänne tuota
miestä jokeen viskatessanne. Olkaa ystävällinen ja lainatkaa se minulle
hetkeksi. Matkanne aikana minä etsin ystävääni.»

Kantajat suostuivat pyyntöön, ja lyhty siirtyi nuoren upseerin käteen.
Hän aloitti etsiskelynsä huolellisesti ja kasvoilla ilme, joka todisti,
että hän oli antanut etsimälleen vainajalle tai haavoittuneelle
arvonimen, joka lähti, ei ainoastaan hänen huuliltaan, vaan myöskin
hänen sydämestään.

Kymmenen kaksitoista miestä, kädessä lyhty kuten hänelläkin, liikkui
samassa kaameassa etsiskelyssä.

Silloin tällöin äänettömyyden — sillä näytelmän kammottava juhlallisuus
tuntui kuoleman edessä vaimentavan elävien äänen — silloin tällöin
äänettömyyden katkaisi joku tavallista lujemmalla äänellä lausuttu nimi.

Toisinaan tähän ääneen vastasi vaikerointi, voihkaisu, huuto, mutta
useimmiten sen vastauksena oli kaamea hiljaisuus!

Aikansa emmittyään — jonkunlainen pelko oli lamaannuttanut hänen
äänensä — nuori upseeri noudatti toisten esimerkkiä ja huusi pari kolme
kertaa:

»Herra Billot... herra Billot... herra Billot!»

Mutta mikään ääni ei vastannut hänelle.

»Voi, hän on varmaankin kuollut!» mutisi hän ja pyyhki hihallaan
kyyneleet, jotka sumensivat hänen silmänsä. »Poloinen herra Billot!»

Tällöin pari miestä sivuutti hänet. He kantoivat erästä ruumista
Seinelle päin.

»Kas», virkkoi se, joka kannatteli keskiruumista ja oli siis lähempänä
päätä, »minä luulen, että vainajamme on päästänyt huokauksen!»

»Niinpä kai!» sanoi toinen nauraen. »Jos kaikkia näitä veitikoita
kuuntelisi, ei täällä olisi ainoatakaan vainajaa.»

»Kansalaiset», virkkoi nuori upseeri, »olkaa armollisia ja sallikaa
minun katsoa miestä, jota kannatte!»

»Oh, kyllä se vain käy päinsä, nuori upseeri», vastasivat miehet.

Ja he panivat ruumiin istuvaan asentoon, jotta upseeri voisi paremmin
valaista hänen kasvonsa.

Nuori mies pani lyhdyn lähelle vainajan kasvoja ja kiljahti.

Vaikka hirveä haava olikin runnellut vainajan pään, oli upseeri
tuntenut hänet etsimäkseen henkilöksi.

Mutta oliko hän kuollut vai elossa?

Mieheltä, joka oli jo käynyt puolitiessä märkää hautaansa kohden, oli
pääkallo halkaistu sapeliniskulla. Haava oli hirveä, kuten olemme jo
maininneet. Isku oli nirhaissut vasemmalta päälaelta hiusten peittämän
lihan viilloksi, joka roikkui poskelle, niin että pääluu oli paljaana.
Ohimovaltimo oli katkennut ja haavoittuneen tai vainajan koko ruumis
oli yltyleensä veressä.

Haava teki haavoittuneen ihan tuntemattomaksi.

Nuori mies siirsi vapisevin käsin lyhdyn toiselle puolelle.

»Voi, kansalaiset, se on hän!» huudahti hän. »Tämä on etsimäni
henkilö... herra Billot!»

»Ah, hitossa!» virkkoi toinen kantajista. »Onpas teidän herra
Billotianne runneltu!»

»Ettekö sanonut kuulleenne hänen huokaisseen?»

»Ainakin luulin kuulleeni.»

»Tehkää siis mielikseni...»

Upseeri otti taskustaan pienen ecu-rahan.

»Mitä sitten?» kysyi kantaja, joka rahan nähdessään oli valmis kaikkeen.

»Juoskaa joelle ja tuokaa hatullanne vettä.»

»Mielelläni.»

Mies alkoi juosta Seinelle päin. Nuori upseeri oli mennyt hänen
paikalleen ja kannatteli haavoittunutta.

Viiden minuutin perästä lähetti palasi.

»Heittäkää vettä hänen kasvoilleen», kehoitti nuorukainen.

Kantaja totteli. Hän työnsi hattuun kouransa, haritti sormensa kuin
ripsutusharjaksi ja räiskytti vettä haavoittuneen kasvoille.

»Hän värähti!» riemuitsi nuori mies, joka kannatteli kuolevaa
sylissään. »Hän ei ole kuollut! Voi, hyvä herra Billot, mikä onni, että
minä tulin tänne!»

»Se oli totisesti onni!» myönsivät miehet. »Vielä parikymmentä askelta
ja ystävänne olisi toipunut vasta Saint-Cloudin verkoissa.»

»Viskatkaa häneen vettä vielä kerta!»

Kantaja uudisti toimituksen. Haavoittunut värähti ja päästi huokauksen.

»Kas vain», sanoi toinen kantajista, »hän ei tosiaankaan ole kuollut».

»No, mitä hänelle nyt teemme?» kysyi toinen.

»Auttakaa minua kantamaan hänet Saint-Honoré-kadulle tohtori Gilbertin
luokse, ja te saatte runsaan palkkkion», sanoi nuori mies.

»Emme voi.»

»Miksette?»

»Olemme saaneet määräyksen viskata vainajat Seineen ja viedä
haavoittuneet Gros-Cailloun sairaalaan... Koska hän väittää, ettei
hän ole kuollut, ja koska siis emme voi viskata häntä Seineen, täytyy
meidän viedä hänet sairaalaan.»

»Hyvä on, kantakaamme hänet sairaalaan», sanoi nuori mies, »ja niin
pian kuin mahdollista!»

Sitten hän silmäili ympärilleen.

»Missä se sairaala on?»

»Suunnilleen kolmesataa askelta sotaopistosta.».

»Tuolla suunnalla siis?»

»Niin.»

»Meidän on kuljettava koko Mars-kenttä?»

»Pituussuunnassa.»

»Hyvä jumala! Eikö teillä ole paareja?»

»Hyväinen aika, sellaiset kyllä löydetään», sanoi toinen kantaja,
»kuten vesikin, ja pieni ecu...»

»Vallan oikein», myönsi nuori mies, »te ette olekaan saanut mitään...
Kas tässä on toinen pikku ecu, hakekaa jostakin paarit.»

Kymmenen minuutin perästä paarit oli löydetty.

Haavoittunut pantiin patjalle. Molemmat kantajat tarttuivat hihnoihin,
ja synkkä saattue lähti liikkeelle Gros-Cailloun sairaalaan päin. Nuori
mies pysytteli, lyhty kädessä, haavoittuneen pään kohdalla.

Se oli hirveä yöllinen kulku veren kostuttamalla maaperällä, keskellä
liikkumattomia ja jäykistyneitä ruumiita, joihin jokainen askel sattui,
tai haavoittuneitten välitse, jotka kohottautuivat vaipuakseen heti
maahan apua huutaen.

Neljännestunnin perästä astuttiin Gros-Cailloun sairaalan kynnyksen yli.




XXIV

Gros-Cailloun sairaala


Sen ajan sairaalat ja etenkin sotilassairaalat olivat tykkänään
toisenlaisessa kunnossa kuin ne nykyisin ovat.

Ei siis tarvitse ihmetellä, että Gros-Cailloun sairaalassa vallitsi
hämminki ja tavaton epäjärjestys, joka haittasi lääkärien toivomusten
täyttymistä.

Ensinnäkin oli puute vuoteista. Täytyi käydä lainaamassa patjoja
lähikatujen varsilla asuvilta naapureilta.

Nämä patjat levitettiin permannolle, vietiinpä niitä pihallekin.
Jokaisella patjalla makasi haavoittunut apua odotellen. Mutta
lääkäreistä oli vieläkin huutavampi puute kuin patjoista ja heitä oli
vaikeampi löytää.

Nuori upseeri — lukijat ovat varmaankin jo tunteneet hänet vanhaksi
ystäväksemme Pitouksi — sai kahden uuden pikku ecun avulla luvan pitää
paarien patjan. Billot sai siis levätä varsin mukavasti sairaalan
pihamaalla.

Pitou, joka halusi käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuden suomia
vähäisiäkin etuja, oli sijoittanut haavoittuneen mahdollisimman lähelle
ovea, jotta voisi tarttua ensimmäiseen lääkäriin, joka menisi sisälle
tai tulisi ulos.

Hänen teki mielensä juosta saleihin ja tuoda mukanaan yksi, maksoi mitä
maksoi, mutta hän ei uskaltanut jättää haavoittunutta. Hän pelkäsi,
että joku anastaisi patjan, koska sillä makaava muka oli ruumis —
sellainen erehdys oli varsin luonnollinen — ja viskaisi luulotellun
vainajan pihan kiville virumaan.

Näin kului tunti ja Pitou oli huutanut luoksensa paria kolmea lääkäriä,
joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi, mutta kukaan heistä ei ollut
vastannut hänen huutoihinsa. Silloin hän huomasi erään mustapukuisen
miehen, joka, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, kulki
kuolemanvuoteelta toiselle.

Mitä lähemmäksi mustapukuinen tuli, sitä tutummalta hän tuntui Pitoun
mielestä. Pian kaikki epäilykset hälvenivät ja Pitou uskalsi poistua
muutaman askelen päähän haavoittuneesta astuakseen yhtä monta askelta
tohtoriin päin sekä huusi keuhkojensa kaikella voimalla:

»Tänne, tohtori Gilbert, tänne!»

Lääkäri, joka tosiaankin oli Gilbert, kiiruhti paikalle.

»Ah, sinäkö se, Pitou?» sanoi hän.

»Hyvä isä, minä tässä, herra Gilbert!»

»Oletko nähnyt Billotia?»

»Hän on tuossa, herra Gilbert», vastasi Pitou ja osoitti yhä
liikkumatonta haavoittunutta.

»Onko hän kuollut?» kysyi tohtori.

»Ah, rakas herra Gilbert, toivottavasti ei! Mutta minä en salaa teiltä,
ettei hänen laitansa ole paljoakaan parempi.»

Gilbert astui patjan ääreen ja häntä seuranneet hoitajattaret
valaisivat haavoittuneen kasvot.

»Häntä on sattunut päähän, herra Gilbert», sanoi Pitou, »päähän!
Poloinen herra Billot, hänen päänsä on halkaistu leukaan asti!»

Gilbert tutki haavaa tarkasti.

»Haava on tosiaankin perin vakava», mutisi hän.

Sitten hän sanoi sairaanhoitajattarille:

»Tämä potilas, joka on minun ystäväni, tarvitsee yksityishuoneen.»

Sairaanhoitajattaret neuvottelivat keskenään.

»Täällä ei ole yksityishuonetta», sanoivat he, »mutta täällä on
liinavaatteitten varastosuoja.»

»Mainiota!» sanoi Gilbert. »Kantakaamme hänet siihen varastosuojaan.»

Haavoittunut kohotettiin patjoineen niin hellävaroen kuin mahdollista,
mutta vaikka häntä käsiteltiinkin varovasti, pani tuska hänet
voihkaisemaan.

»Ah», sanoi Gilbert, »mikään ilonhuudahdus ei ole tehnyt minua niin
tyytyväiseksi kuin tämä kivun aiheuttama voihkaisu! Hän elää, ja se on
pääasia!»

Billot vietiin varastohuoneeseen ja pantiin erään toimihenkilön
vuoteelle. Gilbert ryhtyi heti sitomaan haavaa.

Ohimovaltimo oli katkennut ja siitä oli aiheutunut suunnaton
verenvuoto. Mutta tämä verenvuoto oli synnyttänyt tainnostilan, joka
puolestaan oli heikentänyt sydämen toiminnan ja sikäli tyrehdyttänyt
vuodon.

Luonto oli käyttänyt sitä heti hyväkseen ja hyydyttänyt veren
valtimohaavan ympärille.

Ihmeteltävän kätevästi Gilbert yhdisti valtimon päät toisiinsa
silkkilangalla. Sitten hän pesi haavan ja painoi lihassuikaleet
pääluuhun kiinni. Raikas vesi tai ehkä myöskin sitomisen aiheuttama
tavallista tuntuvampi kipu panivat Billotin silmät aukenemaan, ja hän
lausui joitakin tolkuttomia, katkonaisia sanoja.

»Aivokuume», mutisi Gilbert.

»Mutta koska hän ei ole kuollut, pelastatte te hänet, eikö niin, herra
Gilbert?» sanoi Pitou.

Gilbert hymyili surullisesti.

»Minä yritän», vastasi hän, »mutta sinä olet jälleen nähnyt, hyvä
Pitou, että luonto on paljoa taitavampi lääkäri kuin kukaan meistä».

Gilbert suoritti sitomistyön loppuun. Hiukset leikattiin niinkuin
voitiin, haavan reunat pantiin vastakkain ja ne kiinnitettiin
haavalaastarilla. Gilbert määräsi että potilaan oli annettava levätä
miltei istuvassa asennossa, niin että selkä, eikä pää, nojasi
pielukseen.

Vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän kysyi Pitoulta, kuinka
tämä oli tullut Pariisiin ja kuinka hän Pariisiin tultuaan oli osunut
paikalle juuri oikealla hetkellä pelastaakseen Billotin.

Juttu oli hyvin yksinkertainen. Catherinen katoamisen ja miehensä
lähdön jälkeen eukko Billot, jota emme ole lukijoille koskaan
esittäneet minään lujaälyisenä naisena, oli vaipunut eräänlaisen
tylsyyden tilaan, joka oli päivä toiselta yhä yltynyt. Hän eli,
mutta vain kuin kone ja joka päivä joku uusi jousi tässä poloisessa
ihmiskoneessa joko höltyi tai katkesi. Vähitellen hänen puhelunsa
kävivät yhä harvemmiksi, kunnes hän lakkasi puhumasta tykkänään
eikä noussut enää vuoteestakaan. Tohtori Raynal oli selittänyt,
että vain muuan seikka voisi herättää eukko Billotin tästä kuolemaa
muistuttavasta horrostilasta: jos hän näkisi tyttärensä.

Pitou oli heti tarjoutunut lähtemään Pariisiin, tai oikeammin, hän oli
lähtenyt tarjoutumatta.

Haramontin kansalliskaartin kapteenin pitkät koivet saivat aikaan, että
se kahdeksan penikulman taival, joka erotti Demoustierin kotikonnun
maan pääkaupungista, oli vain kuin mukava kävelymatka.

Pitou oli lähtenyt kello neljä aamulla ja kello puoli kahdeksan ja
kahdeksan välillä illalla hän oli Pariisissa.

Oli kuin ennakolta määrätty, että Pitou tuli Pariisiin suurten
tapausten sattuessa.

Ensimmäisellä kerralla hän oli nähnyt Bastiljin valloituksen ja ollut
siinä mukanakin. Toisella kerralla hän oli ollut mukana vuoden 1790
yhdistysjuhlassa. Ja kolmannella kerralla hän joutui sinne Mars-kentän
verilöylyn päivänä.

Ja hän huomasikin Pariisin olevan kuohuksissa — se oli muuten tila,
jossa hän oli Pariisin aina nähnyt.

Ensimmäisiltä tapaamiltaan ihmisryhmiltä hän kuuli, mitä Mars-kentällä
oli tapahtunut.

Bailly ja Lafayette olivat ammuttaneet kansaa. Kansa kirosi täysin
keuhkoin Lafayettea ja Baillyta.

Kun Pitou heidät viimeksi jätti, olivat he jumalia ja yleisesti
palvottuja! Nyt hän tapasi heidät alttarilta syöstyinä ja kirottuina.
Hän ei käsittänyt sitä ensinkään.

Mutta sen hän käsitti, että Mars-kentällä oli taisteltu, vuodatettu
verta, surmattu ihmisiä erään isänmaallisen anomuksen takia ja että
Gilbert ja Billot olivat varmaankin olleet siellä mukana.

Vaikka Pitoulla oli, kuten rahvaanomaisesti sanotaan, kahdeksan
penikulmaa mahassaan, kiirehti hän askeliaan ja saapui
Saint-Henoré-kadulle, Gilbertin asuntoon.

Tohtori oli palannut, mutta Billotia ei ollut nähty.

Palvelija, joka antoi nämä tiedot Pitoulle, lisäsi, että Mars-kenttä
oli täynnä ruumiita ja haavoittuneita; Billot olisi varmaankin joko
edellisten tai jälkimäisten joukossa.

Mars-kenttä, täynnä ruumiita ja haavoittuneita! Tämä uutinen
kummastutti Pitouta yhtä syvästi kuin kertomus, että Bailly ja
Lafayette, nämä kansan epäjumalat, olivat ammuttaneet kansaa.

Mars-kenttä ruumiitten ja haavoittuneitten peitossa! Pitou ei voinut
kuvitellakaan sellaista. Se Mars-kenttä, jonka tasoittamista hän oli
yhtenä kymmenestätuhannesta ollut edistämässä, joka hänen muistissaan
oli säilynyt tulvillaan juhlavalaistusta, iloisia lauluja ja riemukasta
farandole-karkeloa! Se oli nyt ruumiitten ja haavoittuneitten peittämä!
Senvuoksi, että siellä oli tahdottu juhlia, kuten edellisenäkin vuonna,
Bastiljin valtauksen ja yhdistysjuhlan vuosipäivää!

Se oli mahdotonta!

Oliko yhdessä vuodessa tapaus, joka oli ollut ilon ja riemun aiheena,
muuttunut kapinan ja verilöylyn syyksi?

Mikä hulluudenpuuska oli tämän vuoden aikana vallannut pariisilaiset?

Me olemme sen sanoneet: kuluneen vuoden aikana hovi oli, Mirabeaun
vaikutuksesta, feuillantti-kerhon perustamisen jälkeen, Baillyn
ja Lafayetten avulla ja vihdoin Varennesin pakoretkeä seuranneen
taantumuksen johdosta, hovi oli saanut menetetyn valtansa takaisin, ja
tämä valta ilmeni nyt surupukuna ja verilöylynä.

Heinäkuun 17 päivä kosti lokakuun 5 ja 6 päivän.

Kuten Gilbert oli sanonut, kuninkuus ja kansa pelasivat suurta peliä;
jäi nähtäväksi, kumpi voittaisi.

Olemme nähneet, että hautoen näitä ajatuksia — jotka eivät silti olleet
hidastuttaneet hänen kulkuaan — ystävämme Pitou, yllänsä yhä Haramontin
kansalliskaartin asetakki, oli saapunut Mars-kentälle Ludvig XV:n
sillan ja Grenelle-kadun kautta ja saapunut oikealla hetkellä estämään,
ettei Billotia viskattu vainajana jokeen.

Toisaalta muistamme, että Gilbert oli kuningattaren puheilla ollessaan
saanut nimettömän kirjeen, jonka hän tunsi Cagliostron kirjoittamaksi
ja jossa oli m.m. seuraava kohta:

 »Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten
 sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään
 aikailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka
 ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa,
 mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan
 perikatoon!»

Olemme nähneet, että Gilbert, saatuaan rouva Campanilta kuulla, että
kuningatar, joka oli poistunut, luvaten pian palata, oli joutunut
muihin asioihin ja sanoi hänelle hyvästit, Gilbert oli heti lähtenyt
Tuileries-palatsista. Kuljettuaan sitten jotenkin samaa tietä kuin
Pitoukin hän oli sivuuttanut Mars-kentän, saapunut Gros-Cailloun
sairaalaan ja oli jo, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, tutkinut,
vuode vuoteelta, patja patjalta, kaikki salit, käytävät, eteiset ja
pihamaankin, kun muuan ääni kutsui hänet erästä kuolevaa katsomaan.

Tiedämme, että tämä ääni oli Pitoun ääni ja että se kuoleva oli Billot.

Olemme niinikään maininneet, mimmoisessa tilassa Gilbert oli arvon
tilanhoitajan tavannut ja minkälaiset mahdollisuudet tämä tila voisi
tarjota: hyvät ja huonot. Mutta huonot olisivat varmaankin saaneet
ylivallan, jos haavoittunut olisi joutunut vähemmän taitavan miehen
kuin tohtori Gilbertin hoidettavaksi.




XXV

Catherine


Niistä kahdesta henkilöstä, joille tohtori Raynalin mielestä oli
ilmoitettava rouva Billotin epätoivoisesta tilasta, toinen oli, kuten
näemme, vuoteenomana, kuolemaa muistuttavassa tilassa: aviomies näet.
Toinen siis, toisin sanoin tytär, voisi tulla henkitoreissaan olevan
viimeisiä hetkiä lievittämään.

Catherinelle oli ilmoitettava, mimmoisessa tilassa oli hänen äitinsä ja
hänen isänsäkin — mutta missä Catherine oli?

Oli vain yksi keino päästä siitä selville: oli kysyttävä kreivi de
Charnylta.

Kreivitär oli ottanut Pitoun vastaan niin ystävällisesti ja
sydämellisesti sinä päivänä, jolloin hän Gilbertin pyynnöstä oli
vienyt kreivittären luo hänen poikansa, ettei Pitou epäröinyt lähteä
Coq-Héron-kadun varrella olevasta talosta kysymään Catherinen
osoitetta, vaikka olikin jo myöhäinen ilta.

Sotaopiston tornikello löi tosiaankin puoli kaksitoista, kun sitominen
oli lopetettu, ja Gilbert ja Pitou voivat poistua Billotin vuoteen
äärestä.

Gilbert uskoi haavoittuneen sairaanhoitajattarien huomaan. Muuta ei
voitaisi enää tehdä kuin antaa luonnon toimia.

Gilbert tulisi sitäpaitsi katsomaan häntä seuraavana päivänä.

Pitou ja Gilbert nousivat tohtorin ajoneuvoihin, jotka odottelivat
sairaalan portin edessä. Tohtori käski ajaa Coq-Héron-kadulle.

Kaikki oli kiinni ja pimeää tässä korttelissa.

Soitettuaan ovikelloa neljännestunnin Pitou aikoi jo hellittää
soittonuoran ja tarttua kolkuttimeen, kun hän kuuli melua, ei katuoven
takaa, vaan portinvartijan asunnosta päin. Muuan käreä, pahantuulinen
ääni kysyi kärsimättömästi — siitä ei voinut erehtyä:

»Kuka siellä?»

»Minä», vastasi Pitou.

»Kuka minä?»

»Ah, se on totta... Ange Pitou, kansalliskaartin kapteeni.»

»Ange Pitou? En tunne.»

»Kansalliskaartin kapteeni!»

»Kapteeni», kertasi portinvartija, »kapteeni...»

»Kapteeni!» toisti Pitou korostaen arvonimeä, jonka tehon hän tunsi.

Portinvartija luuli tosiaankin, että tällä hetkellä, jolloin
kansalliskaarti hipaisi armeijan entistä arvovaltaa, hän oli joutunut
asioihin Lafayetten ajutantin kanssa.

Senvuoksi hän sanoikin leppeämmällä äänellä, mutta avaamatta porttia,
jonka, taakse hän vain tyytyi tulemaan:

»No, herra kapteeni, mitä te haluatte?»

»Haluan puhutella herra kreivi de Charnyta.»

»Hän ei ole kotona.»

»Rouva kreivitärtä sitten.»

»Ei hänkään ole kotona.»

»Missä he ovat?»

»He lähtivät aamulla.»

»Minne?»

»Maatilalleen Boursonnesiin.»

»Ah, hitossa!» pääsi Pitoun suusta, ikäänkuin hän olisi puhellut
itsekseen. »Heidät minä siis tapasin Dammartinin tienhaarassa. He
olivat varmastikin niissä postivaunuissa... Olisinpa sen tiennyt!»

Mutta Pitou ei tiennyt sitä ja hän oli antanut kreivin ja kreivittären
ajaa ohitseen.

»Hyvä ystävä», puuttui nyt tohtorin ääni puheeseen, »voisitteko
isäntäväkenne poissaollessa antaa meille eräät tiedot?»

»Ah, suokaa anteeksi, herra», vastasi portinvartija, joka
ylimystapoihin tottuneena tunsi käskijän äänen siinä äänessä, joka
puhui noin kohteliaasti ja lempeästi.

Ja tuo kunnon mies aukaisi portin ja tuli alushousuisillaan
pumpulimyssy kädessä, ottamaan _määräyksiä_, kuten palvelijain kielessä
sanotaan, tohtorin vaununoven eteen.

»Mitä tietoja herra haluaa?» kysyi hän.

»Tunnetteko, ystäväiseni, erään nuoren tytön, jota kohtaan kreivi ja
kreivitär lienevät osoittaneet jonkunlaista harrastusta?»

»Neiti Catherinenko?» kysyi portinvartija.

»Hänet juuri», vastasi Gilbert.

»Tunnen kyllä, herra... Herra kreivi ja rouva kreivitär ovat käyneet
häntä kahdesti katsomassa ja ovat lähettäneet minut usein häneltä
tiedustelemaan, tarvitsiko hän kenties jotakin. Mutta se poloinen
neiti, joka minun käsittääkseni ei ole kovin rikas, ei hän eikä hänen
rakas, hyvän Jumalan suoma lapsensa, hän vastaa aina, ettei hän
tarvitse mitään.»

Kuullessaan sanat »Jumalan suoma lapsi» Pitou ei voinut pidättää
raskasta huokausta.

»No niin, ystävä hyvä», sanoi Gilbert, »Catherine-rukan isä on
haavoittunut tänään Mars-kentällä ja hänen äitinsä, rouva Billot, on
kuolemaisillaan Villers-Cotteretsissa. Meidän tarvitsisi viedä hänelle
tämä surullinen uutinen. Haluatteko ilmoittaa meille hänen osoitteensa?»

»Voi, sitä tyttö-poloista! Jumala häntä auttakoon! Hän on jo
ennestäänkin kyllin onneton! Hän asuu Ville-d'Avrayssa, herra,
isonkadun varrella... Numeroa en tiedä, mutta se on vastapäätä
suihkukaivoa.»

»Se riittää», sanoi Pitou, »minä kyllä löydän hänet».

»Kiitos, hyvä ystävä», virkkoi Gilbert ja sujautti portinvartijan
kouraan kuuden livren rahan.

»Ei sitä olisi tarvinnut, herra», sanoi vanha kunnon mies. »Täytyyhän,
Jumala paratkoon, lähimmäisiään auttaa!»

Ja tervehdittyään kunnioittavasti tohtoria hän palasi kotiinsa.

»No?» kysyi Gilbert.

»No», vastasi Pitou, »minä lähden Ville-d'Avrayhin».

Pitou oli alati valmis lähtemään.

»Tunnetko tien?» sanoi tohtori.

»En, mutta te selitätte sen minulle.»

»Sinulla on kultainen sydän ja rautaiset kintut», sanoi Gilbert
nauraen. »Mutta tule nyt levähtämään. Lähdet huomenaamulla.»

»Mutta jos asia on kiireellinen...?»

»Ei puolella eikä toisella ole hätää», vastasi tohtori. »Billotin tila
on vakava, mutta ellei odottamatonta tapahdu, se ei ole kuolemaksi.
Eukko Billot taas voi elää vielä kymmenen kaksitoista päivää.»

»Voi, herra tohtori, kun hänet toissa päivänä pantiin vuoteeseen, ei
hän puhunut enää eikä liikahtanutkaan. Vain silmissä näkyi olevan
elämää.»

»Mitä siitä, minä tiedän mitä sanon, Pitou, ja minä takaan hänelle,
kuten sinulle jo sanoin, kymmenen kaksitoista elinpäivää.»

»Hyväinen aika, herra tohtori, totta kai te sen paremmin tiedättekin
kuin minä!»

»Parempi onkin antaa poloisen Catherinen viettää vielä yksi yö
tietämättömyydessä ja levossa. Yhden yön uni on poloisille tärkeää,
Pitou!»

Pitou alistui tähän jälkimäiseen järkipäätelmään.

»No niin, minne nyt siis menemme, herra Gilbert?» kysyi hän.

»Minun luokseni, hitossa! Pääset entiseen huoneeseesi.»

»Se sopii!» sanoi Pitou hymyillen. »Mieluista on nähdä se jälleen.»

»Ja huomenna», jatkoi Gilbert, »pannaan hevoset valjaisiin kello kuusi
aamulla».

»Miksi hevoset valjastetaan?» kysyi Pitou, joka piti hevosta
loistokapineena.

»Ne vievät sinut Ville-d'Avrayhin.»

»Onko täältä siis Ville-d'Avrayhin parisataa kilometriä?» ihmetteli
Pitou.

»Ei sinne ole kymmentäkään», vastasi Gilbert, joka väläyksellä oli
näkevinään nuorukaisaikansa kävelyt, jotka hän oli tehnyt opettajansa,
Rousseaun, seurassa Louveciennesin, Meudonin ja Ville-d'Avrayn metsiin.

»Ei kymmentäkään, herra Gilbert», sanoi Pitou, »se on sitten vain
tunnin asia. Se sujuu kuin rasvattu!»

»Entä Catherine», huomautti Gilbert, »luuletko sinä, että hänkin
sujuttaa kuin rasvattuna ne kymmenen kilometriä, jotka, sieltä on
matkaa Pariisiin, ja ne kahdeksankymmentä, jotka on Pariisista
Villers-Cotteretsiin?»

»Ah, se on totta», myönsi Pitou. »Suokaa anteeksi, herra Gilbert.
Minä vasta olen pässinpää, minä!... Asiasta toiseen, kuinka Sébastien
jaksaa?»

»Kerrassaan mainiosti. Tapaat hänet huomenna.»

»Yhäkö apotti Bérardierin oppilaana?»

»Yhä.»

»Ah, sitä parempi! Olen hyvin mielissäni, kun tapaan hänet taas.»

»Ja hänkin, Pitou, sillä kuten minä, niin hänkin rakastaa sinua
kaikesta sydämestään.»

Tällöin tohtori ja Ange Pitou pysähtyivät Saint-HonorékaduUa olevan
rakennuksen eteen.

Pitou nukkui, kuten juoksi, kuten söi, kuten taisteli, koko
ruumiillaan. Mutta tottuneena maaseutulaisten lailla heräämään aikaisin
hän oli jalkeilla jo kello viideltä aamulla.

Kello kuusi ajoneuvot ilmestyivät portille.

Kello seitsemän hän kolkutti Catherinen ovelle.

Hän oli sopinut tohtori Gilbertin kanssa, että he tapaisivat toisensa
Billotin vuoteen ääressä.

Catherine tuli avaamaan ja nähdessään Pitoun parahti.

»Ah, äiti on kuollut!» huudahti hän.

Ja hän kalpeni ja nojautui seinään.

»Ei ole», sanoi Pitou, »mutta jos haluatte nähdä hänet, ennenkuin hän
kuolee, on teidän pidettävä kiirettä, neiti Catherine».

Nämä muutamat sanat sisälsivät paljon, sivuuttivat kaikki, johdannot ja
ilmaisivat Catherinelle äkkiä häntä kohdanneen onnettomuuden.

»Ja lisäksi on sattunut toinenkin onnettomuus», jatkoi Pitou.

»Mikä?» kysyi Catherine lyhyesti ja välinpitämättömästi kuten henkilö,
joka jo on tyhjentänyt inhimillisten kärsimysten maljan eikä pelkää
enää näiden tuskien lisääntyvän.

»Se, että herra Billot haavoittui eilen Mars-kentällä
hengenvaarallisesti.»

»Ah!» sanoi Catherine.

Ilmeisesti tämä uutinen koski nuoreen naiseen vähemmän kipeästi kuin
edellinen.

»Silloin», jatkoi Pitou, »minä päättelin itsekseni — ja samaa arveli
herra tohtori Gilbertkin —: 'Neiti Catherine käväisee katsomassa herra
Billotia, joka on viety Gros-Cailloun sairaalaan, ja sieltä hän jatkaa
matkaa postikyydillä Villers-Cotteretsiin.'»

»Entä te, herra Pitou?» kysyi Catherine.

»Minä», vastasi Pitou, »minä olen ajatellut, että koska te menette
auttamaan rouva Billotia kuolemaan, minä jään tänne ja yritän saada
herra Billotin elämään... Minä jään sen luokse, jolla ei ole ketään,
ymmärrättehän, neiti Catherine?»

Pitou lausui nämä sanat enkelimäisen viattomasti, ajattelematta, että
hän näin, muutamin sanoin, esitti uhrautuvaisuutensa koko historian.

Catherine ojensi hänelle kätensä.

»Teillä on jalo sydän, Pitou», sanoi hän nuorukaiselle. »Tulkaa nyt
syleilemään pikku Isidor-rukkaa.»

Hän lähti edellä, sillä vastikään kertomamme kohtaus oli esitetty talon
puutarhakäytävällä portin pielessä. Catherine-rukka oli kauniimpi kuin
koskaan ennen! Hän oli pukeutunut kauttaaltaan suruasuun. Pitou huoahti
toisen kerran.

Catherine meni nuoren miehen edellä pieneen, puutarhan puolella olevaan
huoneeseen. Tässä huoneessa, joka keittiön ja pukukammion ohella
muodosti Catherinen koko asunnon, oli vuode ja kätkyt.

Äidin vuode, lapsen kätkyt.

Lapsi nukkui.

Catherine työnsi syrjään harsokankaiset uutimet ja väistyi sivulle,
jotta Pitou voisi kurkistaa kehtoon.

»Voi, mikä kaunis pikku enkeli!» sanoi Pitou ja pani kätensä ristiin.

Ja ikäänkuin olisi todella joutunut enkelin eteen, hän polvistui ja
suuteli lapsen kättä.

Pitou sai heti palkinnon tästä teostaan: hän tunsi kasvoillaan
Catherinen hiusten lehahduksen ja huulipari sipaisi hänen otsaansa.

Äiti korvasi pojalle annetun suudelman.

»Kiitos, kelpo Pitou!» sanoi hän. »Senjälkeen kun hän sai viimeisen
suukon isältään, ei pikku poloistani ole suudellut kukaan muu kuin
minä.»

»Oh, neiti Catherine!» mutisi Pitou nuoren tytön suudelman sokaisemana
ja puistattamalla, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.

Ja tässä suudelmassa oli kuitenkin vain, mitä äidin rakkaudessa on
pyhää ja kiittävää.




XXVI

Tytär ja isä


Kymmentä minuuttia myöhemmin Catherine, Pitou ja pikku Isidor ajoivat
tohtori Gilbertin vaunuissa Pariisin tiellä.

Vaunut pysähtyivät Gros-Cailloun sairaalan eteen.

Catherine astui, poika sylissä, vaunuista ja seurasi Pitouta.

Varastohuoneen oven edessä hän pysähtyi.

»Tehän sanoitte tapaavanne tohtori Gilbertin isäni vuoteen ääressä?»
sanoi hän.

»Niin...»

Pitou raotti ovea.

»Ja tuolla hän onkin», lisäsi hän.

»Voinko minä astua sisälle aiheuttamatta hänelle liian suurta
mielenliikutusta?»

Pitou astui sisälle, kysyi tohtorilta ja palasi melkein heti noutamaan
Catherinea.

»Iskun aiheuttama aivotäräys on ollut niin ankara, ettei hän tunne
vielä ketään» sanoi herra Gilbert.

Catherine aikoi mennä sisälle, lapsi käsivarsilla.

»Antakaa minulle lapsi, neiti Catherine», sanoi Pitou.

Catherine empi hetken.

»Ah, antaessanne sen minulle», lisäsi Pitou, »on niinkuin ette siitä
luopuisikaan».

»Olette oikeassa», myönsi Catherine.

Ja hän ojensi lapsen Pitoulle kuin veljelle, ehkä luettavampanakin,
astui sisälle lujin askelin ja meni suoraan isänsä vuoteen ääreen.

Kuten on jo mainittu, tohtori Gilbert seisoi haavoittuneen vuoteen
ääressä.

Potilaan tila ei ollut sanottavasti muuttunut. Hän oli sijoitettu,
kuten eilenkin, niin, että selkä nojasi pielukseen, ja tohtori
kostutteli veteen liotetulla ja sitten puserretulla sienellä siteitä,
jotka pitivät koossa haavalle pantua sidelaitetta. Vaikka hänessä
olikin selvät tulehduskuumeen oireet, oli Billot silti, kauhean
verenvuodon johdosta, kuolemankalpea. Vasen silmä ja vasemman posken
puoli olivat ajettuneet.

Tuntiessaan kylmän veden kosketuksen hän oli mutissut joitakin
katkonaisia sanoja ja aukaissut silmänsä. Mutta se voimakas
uneliaisuus, jota lääkärit sanovat horrokseksi, oli heti sammuttanut
hänen sanansa ja ummistanut hänen silmänsä.

Vuoteen ääressä Catherine lankesi polvilleen, kohotti kätensä ylös ja
sanoi:

»Oi, hyvä isä Jumala, sinä olet todistaja, että rukoilen sinulta
kaikesta sydämestäni isäni elämää!»

Siinä olikin kaikki, mitä hän voi tehdä isän hyväksi, joka oli
yrittänyt surmata hänen rakastajansa.

Hänen äänensä aiheutti potilaan ruumiissa puistatusta; hän alkoi
hengittää kiihkeämmin, hän aukaisi silmänsä ja hänen katseensa harhaili
ensin kuin hakeakseen, mistä tämä ääni tuli, ja pysähtyi sitten
Catherineen.

Hänen kätensä liikahti kuin karkoittaakseen tuon näyn, jota hän
varmaankin piti kuumehoureena.

Nuoren naisen katse kohtasi isän katseen, ja Gilbert huomasi
kauhukseen, että näistä silmistä singahti kaksi liekkiä, jotka
näyttivät pikemminkin inhan salamilta kuin rakkauden säteiltä.

Senjälkeen nuori nainen nousi ja lähti yhtä lujin askelin kuin oli
tullutkin. Hän meni Pitoun luokse.

Pitou istui permannolla ja leikki lapsen kanssa.

Catherine tempasi poikansa rajusti, mikä muistutti pikemminkin
naarasleijonan rakkautta kuin naisen lempeä, puristi sitä rintaansa
vasten ja huudahti:

»Voi, lapseni, oma lapseni!»

Tähän huudahdukseen sisältyi äidin huoli, lesken valitus ja naisen
tuska.

Pitou halusi saattaa Catherinea postivaunu-toimistoon, mistä vaunut
lähtisivät kello kymmenen.

Mutta Catherine esteli.

»Ei», sanoi hän, »olette sanonut, että paikkanne on sen luona, joka on
yksin. Jääkää, Pitou.»

Ja hän työnsi Pitoun takaisin huoneeseen.

Pitou totteli, kun Catherine käski.

Sillaikaa kun Pitou lähestyi potilaan vuodetta, kun Billot kuullessaan
kansalliskaartin kapteenin raskaan astunnan avasi silmänsä ja kun hänen
kasvoillaan ystävällinen ilme seurasi äskeistä, tyttären aiheuttamaa
vihan ilmettä, sillaikaa Catherine laskeutui portaat ja, lapsi yhä
käsivarsilla, saapui Saint-Denis-kaduUe Plat-d'Étainin hotellin eteen,
mistä postivaunut lähtisivät Villers-Cotteretsiin.

Hevoset oli valjastettu, ajomies satulassa. Yksi sija oli vapaa,
Catherine sai sen.

Kahdeksaa tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät Soissons-kadulle.

Kello oli kuusi iltapäivällä; oli siis vielä miltei täysi päivä.

Jos Catherine olisi ollut nuori tyttö ja tullut Isidorin eläessä
katsomaan täysissä voimissa olevaa äitiään, olisi hän pysäyttänyt
vaunut Largny-kadun päähän, kiertänyt kaupungin ja tullut Pisseleuhun
kenenkään näkemättä, sillä hän olisi hävennyt.

Mutta leskenä ja äitinä hän ei ajatellut maaseudun asukasten pilkkaa.
Hän poistui vaunuista uhittelematta, mutta myöskin pelkäämättä.
Surupuku ja lapsi tuntuivat hänestä, toinen synkältä, toinen
hymyilevältä enkeliltä, jotka kilistäisivät hänestä kaiken pilkan ja
halveksimisen.

Eikä Catherinea ensimmältä tunnettukaan. Hän oli niin kalpea ja niin
muuttunut, ettei hän näyttänyt samalta naiselta. Hänet oli lisäksi
omiaan tekemään tuntemattomaksi se pikku hienostuminen, joka oli tullut
hänen olemukseensa seurustelusta hienostuneen miehen kanssa.

Mutta yksi hänet tunsi jo kaukaa.

Täti Angélique nimittäin.

Täti Angélique seisoi kaupungintalon portilla ja puheli parin kolmen
muijan kanssa papeilta vaaditusta valasta. Hän tiesi kuulleensa herra
Fortierin sanoneen, ettei hän milloinkaan vannoisi valaa jakobiineille
tai vallankumoukselle ja että hänestä tulisi ennemmin marttyyri kuin
että hänen päänsä taipuisi vallankumouksen ikeeseen.

»Hoo!» huudahti hän sitten kesken puheinaan. »Jeesus, Jumalan poika!
Noista vaunuista poistuu Billotin tyttö lapsineen!»

»Catherineko, Catherineko?» toistelivat akat.

»Hän juuri. Katsokaas, nyt hän pakenee sivukadulle!»

Täti Angélique erehtyi; Catherine ei paennut. Hänellä oli hoppu äitinsä
luokse ja hän käveli rivakasti. Hän poikkesi sivukadulle, koska se tie
oli lyhyin.

Täti Angéliquen huudahdus: »Billotin tyttö!» ja hänen naapuriensa
vahvistavat huudahdukset: »Catherine!» olivat saaneet muutamat lapset
juoksemaan nuoren naisen perään, ja kun he olivat tavoittaneet hänet,
sanoivat he:

»Kas, se on totta, se on neiti...»

»Niin, lapsi kullat, minä se olen», sanoi Catherine leppeästi.

Lapset pitivät hänestä paljon, sillä hän antoi näille aina jotakin,
ellei muuta niin hyväilyn. Siksipä pienokaiset nyt tervehtivätkin häntä
sanoilla:

»Hyvää päivää, neiti Catherine!»

»Hyvää päivää, rakkaat ystävät!» vastasi Catherine. »Äitini ei ole
kuollut, eihän?»

»Oh, ei, neiti, ei vielä!»

Sitten muuan lapsista lisäsi:

»Herra Raynal sanoo, että hän elää vielä kahdeksan tai kymmenen päivää.»

»Kiitos, lapsi kullat!» virkkoi Catherine.

Ja annettuaan heille vähän pikkurahaa hän jatkoi matkaansa.

Lapset palasivat eukkojen luokse.

»No?» utelivat nämä.

»Kyllä se oli hän», vakuuttivat lapset. »Hän kyseli meiltä äitinsä
vointia, ja katsokaas, mitä hän antoi meille.»

Ja lapset näyttivät Catherinelta saamiansa pikku rahoja.

»Hän näkyy osanneen myydä hyvin Pariisissa», huomautti täti Angélique,
»koskapa voi antaa perässään juokseville kakaroille valkoisia lantteja».

Täti Angélique ei pitänyt Catherine Billotista.

Catherine Billot oli nuori ja kaunis, täti Angélique vanha ja ruma;
Catherine Billot oli kookas ja notkeavartaloinen, täti Angélique oli
pieni ja ontuva.

Ja lisäksi Ange Pitou, jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa,
oli saanut turvapaikan Billotin talosta.

Ja vihdoin, Billot oli ihmisoikeuksien julistuksen päivänä raahannut
apotti Fortierin paikalle pakottaakseen tätä lukemaan messun
isänmaanalttarilla.

Kaikki nämä syyt, joihin voi vielä lisätä hänen luontaisen ilkeytensä,
riittivät saamaan täti Angéliquen vihaamaan Billoteja yleensä ja
Catherinea eritoten.

Ja kun täti Angélique vihasi, vihasi hän perinpohjin, hän vihasi
hartaasti.

Hän riensi neiti Adelaiden, apotti Fortierin sukulaisen luokse
ilmoittamaan tälle uutisen.

Apotti Fortier söi paraikaa Walluen lammesta ongittua karppia, jonka
höysteenä oli lautasellinen munakokkelia ja toinen pinaattia.

Oli näet laiha päivä.

Apotti Fortier oli pannut kasvoilleen kireän, kärsivän ilmeen, niinkuin
ihminen, joka odottaa joka hetki marttyyrikruunua.

»Mitä nyt taas?» kysyi hän kuullessaan naisten sopottavan eteisessä.
»Tullaanko minua hakemaan rippitunnustusta kuulemaan?»

»Ei vielä, rakas eno», sanoi neiti Adelaide. »Täällä on vain täti
Angélique» — Pitoun mukaan kaikki sanoivat tätä ikäneitoa täti
Angéliqueksi — »joka tulee kertomaan uudesta häpeäjutusta».

»Me elämme aikaa, jolloin häpeä juoksee kadulla», vastasi apotti
Fortier. »Mikä uusi häpeäjuttu teillä on kerrottavana, täti Angélique?»

Neiti Adelaide opasti tuolien vuokraajattaren apotin eteen.

»Nöyrin palvelijanne, herra apotti», sanoi täti Angélique.

»Hyvä on, täti Angélique! Haluatteko lasillisen viiniä?»

»Kiitos, herra apotti!» vastasi täti Angélique. »Minä en juo
milloinkaan viiniä.»

»Siinä teette väärin. Kanooninen laki ei kiellä viiniä.»

»Oh, en minä ole juomatta sen vuoksi, että se on sallittu, tai
kielletty, vaan koska se maksaa yhdeksän souta pullo.»

»Olette siis yhä kitupiikki, täti Angélique?» kysyi apotti Fortier
heittäytyen nojatuoliinsa.

»Voi, hyvä jumala, kitupiikki, herra apotti! Täytyy ollakin, kun kerran
köyhyys vaivaa.»

»Köyhyys! Jopa peräti! Entä se tuoleja koskeva vuokrasopimus, jonka
olen antanut teille ilmaiseksi, täti Angélique, kun voisin siitä saada
sata ecua ensimmäiseltä vastaantulijalta?»

»Ah, herra apotti, mitä hän tekisi sillä, se henkilö? Ei yhtään mitään,
herra apotti! Sen nojalla ei voi juoda muuta kuin vettä.»

»Siksipä tarjoankin teille lasillisen viiniä, täti Angélique.»

»Ottakaa toki vastaan», kehoitti neiti Adelaide. »Eno suuttuu, ellette
suostu ottamaan.»

»Luuletteko, että herra apotti suuttuu?» sanoi täti Angélique, joka oli
kuolla haluunsa.

»Ihan varmasti.»

»No sitten, herra apotti, pari pisaraa viiniä, olkaa hyvä, jotten
pahoittaisi mieltänne.»

»Kas niin», sanoi apotti Fortier ja täytti lasin reunojaan myöten
ihanalla bourgognella, joka oli kirkasta kuin rubiini. »Ryypätkää tuo,
täti Angélique, ja kun sitten laskette ecujanne, luulette niitä olevan
kaksi kertaa enemmän.»

Täti Angélique kohotti lasin huulilleen.

»Ecujani?» sanoi hän. »Voi, herra apotti, älkää puhuko sellaista;
teitä, Jumalan miestä, ihmiset uskovat.»

»Juokaa, täti Angélique, juokaa!»

Kuin tehdäkseen apotti Fortierin mieliksi täti Angélique painoi
huulensa lasin reunaan, ummisti silmänsä ja nieli autuaallisen
näköisenä lähes kolmanneksen lasin sisällöstä.

»Oh, se on väkevää!» sanoi hän. »En käsitä, kuinka voi juoda puhdasta
viiniä.»

»Enkä minä», virkkoi apotti, »käsitä, kuinka voi sekoittaa viiniinsä
vettä. Mutta välipä sillä, se ei estä minua panemasta veikkaa, täti
Angélique, että teillä on sievoiset säästörahat.»

»Voi, herra apotti, herra apotti, älkää puhuko sellaista! Minä en jaksa
maksaa edes verojani, joita menee vuodessa kolme livreä kymmenen souta.»

Ja täti Angélique nielaisi toisen kolmanneksen lasin sisällöstä.

»Niin, niin, sitä te kyllä ruikutatte, mutta minä sanon siitä
huolimatta, että päivänä, jolloin te jätätte sielunne Jumalan huomaan,
teidän sisarenne poika Ange Pitou, jos tarkoin etsii löytää jostakin
vanhasta pellavasukasta summan, jolla voisi ostaa koko Pleu-kadun.»

»Herra apotti, herra apotti!» huudahti täti Angélique. »Jos te puhutte
sellaisia asioita, niin roistot, murhapolttajat ja sadontuhoojat
surmaavat minut, sillä he uskovat teidän laisenne pyhän miehen sanaan
ja luulevat minua rikkaaksi... Voi hyvä jumala, hyvä jumala, mikä
onnettomuus!»

Ja silmät kosteina hyvinvoinnin kyynelistä täti Angélique nielaisi
viinin lopputilkat.

»No», sanoi apotti ilkkuvasti, »nyt näette, että alatte tottua tähän
pieneen viinimäärään, täti Angélique».

»Se on kuitenkin aika väkevää», vastasi vanhus.

Apotti oli lopettamaisillaan illallisensa.

»No niin», sanoi hän, »antakaa kuulua! Mikä uusi häpeä kuohuttaa
Israelin mieliä?»

»Herra apotti, Billotin tyttö on tullut tänne lapsineen postivaunuissa!»

»Soo, soo», sanoi apotti, »ja minä kun luulin hänen toimittaneen sen
löytölasten kotiin?»

»Ja hän olisikin tehnyt siinä oikein», virkkoi täti Angélique. »Sen
pikku-raukan ei olisi ainakaan tarvinnut punastua äitinsä takia!»

»Niin todella, täti Angélique», myönsi apotti, »olette esittänyt sen
laitoksen hyödyn uudelta näkökannalta. — Entä mitä hän aikoo tehdä
täällä?»

»Hän on kai tullut katsomaan äitiään, sillä hän on tiedustellut
lapsilta, vieläkö hänen äitinsä on elossa.»

»Tiedättekö, täti Angélique», sanoi apotti häijysti hymyillen, »että
emäntä Billot on unhottanut ripittäytyä?»

»Ah, herra apotti», vastasi täti Angélique, »se ei ole hänen vikansa.
Se poloinen nainen näyttää menettäneen järkensä kolme neljä kuukautta
sitten. Hän oli siihen aikaan, jolloin tytär ei ollut tuottanut hänelle
paljon murhetta, hyvin hurskas ja Jumalaa pelkääväinen nainen, joka
kirkkoon tullessaan otti aina kaksi tuolia, toisen istuakseen ja toisen
jalkojensa tueksi.»

»Entä hänen miehensä?» kysyi apotti, jonka silmissä leimahti vihan
salama. »Montako tuolia otti kansalainen Billot, Bastiljin valloittaja?»

»Hyväinen aika, en tiedä!» vastasi täti Angélique viattomasti. »Hän ei
käynyt kirkossa milloinkaan, mutta emäntä Billot...»

»Hyvä on, hyvä on», sanoi apotti, »sen laskun me järjestämme hänen
hautauspäivänään».

Sitten hän teki ristinmerkin ja virkkoi:

»Hyvät sisaret, sanelkaa kiitosrukous kanssani.»

Molemmat ikäneidot tekivät niinikään ristinmerkin ja lausuivat hartaina
kiitosrukouksen apotin kanssa.




XXVII

Tytär ja äiti


Sillaikaa Catherine jatkoi matkaansa. Sivukadulta hän oli poikennut
vasemmalle, kulkenut Lormet-katua ja tämän päästä tullut vainioiden
poikki kulkevalle polulle, joka yhtyi Pisseleun tiehen.

Tällä tiellä kaikki oli Catherinelle tuskallista muistoa.

Ensiksikin tämä pikku silta, jolla Isidor oli sanonut hänelle hyvästi
ja jolla hän oli virunut pyörtyneenä, kunnes Pitou oli löytänyt hänet
kylmänä ja kohmettuneena.

Ja sitten lähempänä maatilaa se ontto piilipuu, johon Isidor oli
kätkenyt kirjeensä.

Vielä lähempänä hän näki sen pienen ikkunan, josta Isidor oli tullut
hänen luoksensa ja jonka ääressä Billot oli tähdännyt häneen yönä,
jolloin kaikeksi onneksi tilanhoitajan pyssy ei ollut lauennut.

Ja vihdoin maatilan isoa porttia vastapäätä näkyi Boursonnesin tie,
jota Catherine oli niin usein kulkenut, jonka hän tunsi niin hyvin,
tie, jolta Isidor oli tullut.

Kuinka monesti hän olikaan yöllä nojannut tuon ikkunan lautaan,
tuijottanut tälle tielle, odottanut läähättäen ja huomatessaan
pimennossa rakastajansa, aina täsmällisenä, aina uskollisena, tuntenut
rintansa paisuvan ja sitten levittänyt sylinsä häntä vastaan ottamaan.

Tänään Isidor oli vainaja! Mutta hänen lapsensa oli toki molempien
käsivarsien syleilemänä hänen rintaansa vasten!

Mitä ihmiset siis puhuivat hänen tahratusta maineestaan ja hänen
häpeästään?

Voiko noin kaunis lapsi milloinkaan olla äidille häpeäksi tai maineen
tahraksi?

Niinpä hän astuikin rivakasti ja mitään pelkäämättä maatilan alueelle.

Muuan iso koira alkoi haukkua hänelle, mutta sitten se tunsi nuoren
valtiattarensa, lähestyi niin pitkälle kuin kahle salli ja alkoi hyppiä
ulvahdellen iloisena.

Koiran haukunta kutsui portille erään miehen, joka tuli utelemaan
koiran ilon aihetta.

»Neiti Catherine!» huudahti hän.

»Ukko Clouis!» sanoi Catherine vuorostaan.

»Ah, tervetuloa, rakas neiti!» virkkoi vanhus. »Talo kaipaakin kipeästi
teitä, nähkääs!»

»Entä poloinen äitini?» kysyi Catherine.

»Voi, ei paremmin eikä huonommin, tai paremminkin huonosti kuin hyvin.
Hän sammuu, se kultainen vaimo-rukka!»

»Missä hän on?»

»Huoneessaan.»

»Ihan yksin?»

»Ei, ei, ei... Minä en olisi sitä sallinut! Hyväinen aika! Saatte
suoda anteeksi, neiti Catherine, että minä isäntäväen poissaollessa
olen hoidellut isännän tehtäviä. Aika, jonka te vietitte matalassa
majassani, on tehnyt minusta kuin perheenjäsenen: minä rakastin teitä
ja poloista herra Isidoria!»

»Olette siis kuullut...?» sanoi Catherine ja pyyhki silmistään pari
kyyneltä.

»Tiedän, tiedän, saanut surmansa kuningattaren hyväksi, kuten herra
Georgeskin... Mutta, hyvä neiti, älkää surko! Hän on jättänyt teille
tuon kauniin lapsen, eikö niin? Isää täytyy itkeä, pojalle hymyillä.»

»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Catherine ja ojensi vanhalle vartijalle
kätensä. »Mutta äitini...?»

»Hän on huoneessaan, kuten jo sanoin teille, ja hänen luonansa on rouva
Clément, sama rouva, joka teitäkin on hoitanut.»

»Ja... onko hän tajuissaan, äiti-rukka?» kysyi Catherine arkaillen.

»Hetkittäin voisi niin luulla», vastasi ukko Clouis, »silloin kun
teidän nimenne mainitaan. .. Ah, se on ollut tepsivä keino, se on
tehonnut toissapäivään saakka. Mutta senjälkeen hän ei ole ollut
tolkullaan, ei edes, kun on puhuttu teistä.»

»Menkäämme sisälle, ukko Clouis», kehoitti Catherine.

»Astukaa sisälle, neiti», sanoi vanha vartija ja aukaisi rouva Billotin
huoneen oven.

Catherine silmäili huonetta. Hänen äitinsä makasi vihrein sarkauutimin
suojatussa vuoteessa, jota valaisi maaseututaloissa usein nähty
kolmisydäminen lamppu. Ja, kuten ukko Clouis oli sanonut, rouva Clément
oli häntä hoitamassa.

Tämä istui tilavassa nojatuolissa, sairaanhoitajattarien tavanomaisessa
mielentilassa, joka on puolivalvomista, puolinukkumista.

Poloinen emäntä Billot ei näyttänyt muuttuneelta; hänen kasvonsa vain
olivat käyneet norsunluunkalpeiksi.

Hän näytti nukkuvan.

»Äiti, äiti!» huudahti Catherine ja syöksyi vuoteen ääreen.

Potilas avasi silmänsä ja käänsi päänsä Catherineen päin. Järjen
pilkahdus ilmestyi hänen katseeseensa ja hänen huulensa alkoivat
mutista käsittämättömiä sanoja, jotka eivät sentään kehittyneet edes
katkonaisiksi lauseiksi. Hänen kätensä kohosi, yrittäen kosketuksella
täydentää kuulon ja näön miltei sammuneita aistimuksia. Mutta
tämä yritys ylitti hänen voimansa, liike raukesi, silmä ummistui,
käsi painui kuin vainajan liikkumaton käsi äitinsä vuoteen ääreen
polvistuneen Catherinen päälaelle, ja sairas vaipui entiseen
liikkumattomuuteen, josta hän oli hetkeksi havahtunut sen sähköiskun
vaikutuksesta, jonka tyttären ääni oli häneen siirtänyt.

Isän ja äidin horrostilat olivat, kuin kahdelta vastakkaiselta
taivaanrannalta välähtäneet salamat, ilmaisseet kahta tuiki
vastakkaista tunnetta.

Isäntä Billot oli toipunut tainnostilastaan työntääkseen Catherinen
kauas luotaan.

Emäntä Billot oli herännyt horteestaan vetääkseen Catherinen tykönsä.

Catherinen saapuminen oli synnyttänyt maatilalla vallankumouksen.

Billotia oli odotettu eikä hänen tytärtään.

Catherine kertoi, mikä tapaturma oli Billotia kohdannut, ja sanoi, että
Pariisissa Billot oli yhtä lähellä kuolemaa kuin Pisseleussa hänen
vaimonsa.

Mutta ilmeisesti nämä kaksi kuolevaa vaelsivat vastakkaisiin suuntiin:
Billot kuolemasta elämään ja hänen vaimonsa elämästä kuolemaan.

Catherine astui tyttöaikansa kammioon. Paljon kyyneliä aiheuttivat
muistot, jotka tämä pieni huone palautti mieleen. Täällähän oli nähnyt
lapsen kauniit unet, täällä kokenut nuoren tytön polttavat intohimot ja
tänne hän nyt oli palannut leskenä, murtunein sydämin.

Heti tulonsa jälkeen Catherine otti ohjakset käteensä epäjärjestykseen
joutuneessa talossa vedoten valtaan, jonka hänen isänsä oli kerran
hänelle luovuttanut äitinsä kustannuksella.

Ukko Clouis sai kiitokset ja runsaat palkkiot, ja hän palasi
_loukkoonsa_, kuten hän nimitti Clouise-kallion hökkeliä.

Seuraavana päivänä saapui tohtori Raynal taloon.

Hän tuli sinne joka toinen päivä, pikemminkin omantunnon vaatimuksesta
kuin jotakin toivoen. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei mitään voitu
tehdä, että tämä elämä sammuisi kuin lamppu, joka kuluttaa viimeisen
öljypisaran, ja ettei sitä voisi pelastaa inhimillisin ponnistuksin.

Hän ilahtui tavattomasti nähdessään talon nuoren tyttären.

Hän esitti erään tärkeän kysymyksen, josta hän ei ollut tohtinut puhua
Billotille: pyhän ehtoollisen.

Kuten tiedämme, Billot oli vannoutunut voltairelainen.

Tohtori Raynalkaan ei tosin ollut esimerkiksi kelpaavan uskonnollinen,
ei sinne päinkään. Päinvastoin, ajan henkeen hän liitti tieteen hengen.

Mikäli ajan henki epäili, sikäli tiede jo kielsi.

Mutta tohtori Raynal, silloista asemaansa vastaavien olosuhteitten
mukaan, piti velvollisuutenaan ilmoittaa omaisille.

Hurskaat vanhemmat ottaisivat ilmoituksesta vaarin ja lähettäisivät
hakemaan pappia.

Jumalattomat vanhemmat käskisivät papin saapuessa sulkea oven hänen
nenänsä edestä.

Catherine oli hurskas.

Hän ei tiennyt, mikä tunteitten epäsointu vallitsi Billotin ja apotti
Fortierin välillä, tai oikeammin, hän ei pitänyt sitä kovin tärkeänä.

Hän lähetti rouva Clémentin apotti Fortierin luokse pyytämään
tätä antamaan viimeisen voitelun hänen äidilleen. Pisseleu oli
liian vähäpätöinen kyläkunta rakentaakseen itselleen oman kirkon
ja kustantaakseen itselleen oman sielunpaimenen, — se kuului
Villers-Cotteretsin seurakuntaan. Pisseleun vainajatkin haudattiin
Villers-Cotteretsin kalmistoon.

Tuntia myöhemmin ehtoolliskello kilisi maatilan portilla.

Catherine tervehti pyhää sakramenttia polvillaan.

Mutta tuskin apotti Fortier oli astunut potilaan huoneeseen ja
huomannut, että sairas, jota varten hänet oli kutsuttu, oli mykkä,
tajuton ja sokea, kun hän jo selitti, että hän antoi synninpäästön
vain niille, jotka kykenevät ripittäytymään, ja kaikista pyynnöistä
huolimatta hän vei ehtoolliskalkin pois.

Apotti Fortier oli synkän, hirveän koulukunnan pappi.-Hän olisi ollut
Espanjassa pyhä Dominikus, Meksikossa Valverde.

Ketään toistakaan pappia ei maksanut vaivaa pyytää avuksi. Pisseleu
kuului hänen seurakuntaansa, eikä kukaan lähiseudun pappi uskaltaisi
loukata hänen oikeuksiaan.

Catherine oli uskonnollinen ja hellä sydän, mutta hän oli samalla
järkevä. Hän suhtautui apotti Fortierin epäykseen, niinkuin siihen oli
suhtauduttava, ja toivoi, että Jumala olisi kuolevalle vaimo-rukalle
armeliaampi kuin hänen käskyläisensä.

Sitten hän edelleenkin täytti tyttären velvollisuudet äitiä kohtaan
ja äidin velvollisuudet lasta kohtaan ja jakoi kaiken aikansa sille
nuorelle sielulle, joka astui elämään, ja sille väsyneelle sielulle,
joka poistui elämästä.

Kahdeksaan päivään ja yhtä moneen yöhön hän ei poistunut äitinsä
vuoteen äärestä muualle kuin lapsensa kehdon ääreen.

Kahdeksannen ja yhdeksännen päivän välisenä yönä, kun nuori tyttö yhä
valvoi kuolevan äitinsä vuoteen ääressä — äitinsä, joka yhä syvemmälle
mereen painuvan veneen lailla oli siirtymässä verkalleen iäisyyteen —
rouva Billotin huoneen ovi aukeni ja Pitou ilmestyi kynnykselle.

Hän saapui Pariisista, mistä hän tapansa mukaan oli lähtenyt aamulla.

Hänet nähdessään Catherine säpsähti.

Tuokion hän pelkäsi, että hänen isänsä oli kuollut.

Mutta Pitoun kasvot, vaikka eivät olleetkaan juuri iloiset, eivät
liioin osoittaneet, että hän oli ikävän uutisen tuoja.

Billot jaksoi tosiaankin yhä paremmin ja paremmin. Neljä viisi päivää
sitten tohtori oli taannut hänen parantuvan. Pitoun lähtöpäivän aamulla
potilas piti siirrettämän Gros-Cailloun sairaalasta tohtori Gilbertin
luokse.

Kun Billotin tila oli lakannut olemasta vaarallinen, oli Pitou sanonut
päättäneensä palata Pisseleuhun.

Hän ei ohut peloissaan Billotin, vaan Catherinen takia

Pitou oli mielessään kuvitellut hetkeä, jolloin Billotille
ilmoitettaisiin, mitä hänelle ei ollut vielä tahdottu ilmoittaa missä
tilassa hänen vaimonsa oli.

Pitou oli ihan varma, että sillä hetkellä Billot lähtisi
Villers-Cotteretsiin, olkoonpa kuinka heikko tahansa. Ja mitä
tapahtuisi, kun hän tapaisi tyttärensä maatilalla?

Tohtori Gilbert ei ollut salannut Pitoulta, kuinka Catherinen
ilmestyminen isän sairasvuoteen ääreen oli potilaaseen vaikuttanut.

Oli ilmeistä, että tämä näky oli syöpynyt hänen ajatusmaailmaansa,
kuten herätessä jää mieleen ilkeän unen muisto.

Sitä mukaa kuin hänen järkensä kirkastui, haavoittunut loi ympärilleen
silmäyksiä, jotka vähitellen muuttuivat levottomista vihaisiksi.

Varmaankin hän odotti näkevänsä saman näyn hetkellä millä hyvänsä.

Mutta hän ei ollut lausunut siitä asiasta sanaakaan. Yhtään kertaa hän
ei ollut maininnut Catherinen nimeä. Mutta tohtori Gilbert oli liian
tarkka havaitsija, hän oli arvannut kaikki, lukenut kaikki.

Kun Billot oli päässyt toipilasasteelle, lähetti hän Pitoun maatilalle.

Hänen tehtäväkseen tuli saada Catherine lähtemään sieltä. Pitoulla
olisi sitävarten pari kolme päivää aikaa. Vasta parin kolmen päivän
perästä tohtori uskaltaisi ilmoittaa toipilaalle Pitoun tuomat ikävät
uutiset.

Pitou ilmaisi Catherinelle pelkonsa ja huolensa, jotka Billotin
äkkipikainen mielenlaatu oli hänessä herättänyt. Mutta Catherine sanoi,
että isä saisi vaikka tappaa hänet kuolevan äidin vuoteen viereen,
mutta hän ei poistuisi, ennenkuin saisi sulkea äitinsä silmät.

Pitou valitteli syvästi tätä päätöstä, muttei keksinyt sanoja, joilla
sitä vastustaisi.

Hän jäi siis taloon valmiina asettumaan isän ja tyttären väliin.

Kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat. Näiden kahden päivän ja kahden yön
aikana emäntä Billotin elämä näytti sammuvan henkäys henkäykseltä.

Kymmeneen päivään potilas ei ollut syönyt mitään. Silloin tällöin hänen
suuhunsa oli pantu lusikallinen sokerivettä, siinä hänen ravintonsa.

Oli vaikea uskoa, että ihminen voisi elää sellaisella ravinnolla. —
Mutta tämä ruumis-rukka elikin niin heikosti!

Kymmenennen ja yhdennentoista päivän välisenä yönä, juuri kun
viimeinenkin elonliekki näytti sammuneen hänessä, sairas tuntui
virkistyvän, hänen käsivartensa liikahtivat, huulet värähtivät ja
silmät aukenivat suuriksi ja tarkkaaviksi.

»Äiti, äiti!» huudahti Catherine.

Ja hän kiiruhti hakemaan poikaansa.

Olisi voinut sanoa, että Catherine kuljetti mukanaan äitinsä henkeä.
Kun hän palasi, pikku Isidor käsivarsillaan, liikahti kuoleva
kääntyäkseen ovelle päin.

Hänen silmänsä olivat yhä suuret, avoimet ja tarkkaavat.

Ja sitten hänen silmänsä välähtivät, hänen suunsa aukeni huudahdukseen
ja käsivarret kohosivat levälleen.

Catherine lankesi lapsineen polvilleen äitinsä vuoteen ääreen.

Silloin tapahtui jotakin omituista: emäntä Billot, kohosi pieluksensa
varaan, laski hitaasti kätensä Catherinen ja lapsen päälaelle ja
ponnistettuaan, kuten aikoinaan Kroisoksen nuori poika, hän sai
lausutuksi sanat:

»Lapsi kullat, minä siunaan teidät!»

Ja hän vaipui takaisin pielukselle, käsivarret retkahtivat, ääni sammui.

Hän oli kuollut.

Mutta hänen silmänsä olivat jääneet auki, ikäänkuin vaimoparka, joka,
ei eläissään ollut nähnyt kyllin, olisi halunnut katsella tytärtänsä
haudan tuolta puolen.




XXVIII

Apotti Fortier panee täytäntöön uhkauksensa


Catherine ummisti hartaana äitinsä silmät, ensin kädellä sitten
huulilla.

Rouva Clément oli kauan odotellut tätä hetkeä ja ostanut ennakolta
kaksi vahakynttilää.

Sillaikaa kun Catherine, viljavat kyynelet silmissä, vei huoneeseensa
itkevän pikku Isidorin ja nukutti tämän antamalla rintaa, rouva
Clément sytytti molemmat vahakynttilät ja pani yhden kummallekin
puolen vuodetta. Sitten hän pani vainajan kädet ristiin rinnalle,
pani hänen kämmentensä väliin ristiinnaulitun kuvan ja laski tuolille
vihkivesimaljakon ynnä viime palmusunnuntaina katkaistun puksipuun
oksan.

Kun Catherine palasi, ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua
polvilleen äitinsä vuoteen ääreen, rukouskirja kädessä.

Sillävälin Pitou oli ryhtynyt muihin hautausvalmisteluihin. Koska
hän ei uskaltanut mennä apotti Fortierin puheille — he olivat, kuten
muistettaneen, epäsovussa — meni hän suntion luokse ja pyysi tätä
huolehtimaan kuolinmessusta, kantajien luokse ilmoittamaan näille,
milloin he saisivat tulla noutamaan arkun, ja haudankaivajan luokse
sanomaan tälle, että hän kaivaisi haudan.

Senjälkeen hän meni Haramontiin ilmoittamaan luutnantilleen,
aliluutnantilleen ja yhdelleneljättä kansalliskaartilaiselleen, että
rouva Billotin hautajaiset tapahtuisivat seuraavana päivänä kello
yksitoista aamulla.

Koska emäntä Billotilla, vaimo-rukalla, ei ollut koskaan ollut
minkäänlaista valtiollista tointa eikä minkäänlaista arvoasemaa
kansalliskaartissa tai armeijassa, oli Pitoun ilmoitus miehilleen siis
puolivirallinen eikä virallinen, kuten helposti käsittääkin. Se oli
kutsu saapua hautajaistilaisuuteen eikä käsky.

Mutta kaikki tiesivät, mitä Billot oli tehnyt tämän vallankumouksen
hyväksi, joka hämmensi kaikkien pään, sytytti jokaisen sydämen.
Tiedettiin hyvin, mikä vaara tälläkin hetkellä uhkasi Billotia, joka
virui tuskanvuoteella, haavoittunut kun oli puolustaessaan pyhää asiaa.
Kutsu käsitettiin siis käskyksi. Haramontin kansalliskaarti lupasi siis
päällikölleen saapua mielellään ja täysissä aseissa seuraavana päivänä
kello yhdeksitoista surutaloon.

Iltapuolella Pitou palasi maatilalle. Portilla hän tapasi puusepän,
joka kantoi ruumisarkkua olkapäillään.

Pitou oli vaistoltaan herkkäsydäminen, mikä ominaisuus on harvinainen
maalaisväestössä, jopa suuren maailman ihmisissäkin. Hän piilotti
puusepän ja ruumisarkun talliin, ja säästääkseen Catherinea näkemästä
tuota synkkää laatikkoa ja kuulemasta vasaran hirveää ääntä hän astui
sisälle yksin.

Catherine rukoili äiti-vainajansa vuoteen ääressä. Molempien naisten
hartaat kädet olivat pesseet ruumiin ja pukeneet sen käärinliinoihin.

Pitou kehoitti Catherinea käyttämään hyväkseen päiväsaikaa ja kutsui
häntä kävelylle raikkaaseen ulkoilmaan.

Mutta Catherine kieltäytyi lähtemästä, sillä hän halusi täyttää
velvollisuutensa loppuun asti.

»Mutta rakas pikku Isidorinne voi sairastua, kun häntä ei viedä ulos»,
huomautti Pitou.

»Ottakaa te hänet mukaanne, herra Pitou.»

Kaikesta näki, että Catherine luotti Pitouhun rajattomasti, koska uskoi
tämän huostaan lapsensa edes viideksi minuutiksi.

Pitou lähti muka totellakseen kehoitusta, mutta viiden minuutin perästä
hän palasi.

»Se ei halua lähteä kanssani», sanoi hän, »se itkee!»

Ja avoimesta ovesta Catherine kuuli tosiaankin lapsen huudot.

Hän suuteli vainajan otsaa; harsokankaan takaa erotti ruumiin muodot ja
miltei kasvonpiirteetkin. Tyttären ja äidin tunteitten hallitsemana hän
lähti äitinsä luota lastansa katsomaan.

Pikku Isidor itki todella. Catherine otti pienokaisen syliinsä ja lähti
Pitoun seurassa ulos.

Hänen poistuttuaan puuseppä astui arkkuineen sisälle.

Pitou aikoi pidätellä Catherinea ulkona noin neljännestunnin. Kuin
sattumalta hän opasti seuralaisensa Boursonnesin tielle.

Tämä tie tarjosi tyttö-rukalle niin kosolta muistoja, että hän käveli
sillä puoli tuntia virkkamatta Pitoulle sanaakaan, kuunnellen vain
sydämensä ääniä ja vastaten niihin hiljaa, ikäänkuin ne olisivat
puhuneet.

Kun Pitou arveli arkkuun panon tapahtuneen, sanoi hän:

»Neiti Catherine, joko palaamme maatilalle?»

Catherine havahtui aatoksistaan kuin unesta.

»Niin, niin», sanoi hän. »Te olette kovin kiltti, ystävä Pitou!»

Ja hän kääntyi Pisseleun tielle.

Rouva Clément nyökäytti Pitoulle merkiksi, että surullinen toimitus oli
päättynyt.

Catherine meni huoneeseensa nukuttamaan pikku Isidorin.

Kun tämä äidin velvollisuus oli täytetty, halusi hän palata vainajan
ruumisvuoteen ääreen.

Mutta kynnyksellä hän tapasi Pitoun.

»Se on turhaa, neiti Catherine», sanoi tämä hänelle, »kaikki on ohi».

»Mitä, kaikki on ohi?»

»Niin, poissaollessamme, neiti...»

Pitou empi jatkaa.

»Poissaollessamme puuseppä...»

»Ah, siksikö tahdoitte saada minut ulos? Niin, minä ymmärrän, hyvä
Pitou.»

Ja palkkiokseen Pitou sai Catherinelta kiitollisen katseen.

»Vielä viimeinen rukous», lisäsi nuori tyttö, »ja sitten minä palaan».

Catherine astui äitinsä huoneeseen.

Pitou seurasi häntä varpaillaan, mutta pysähtyi kynnykselle. Arkku oli
pantu keskelle huonetta kahden tuolin varaan.

Arkun nähdessään Catherine pysähtyi säpsähtäen, ja uudet kyynelet
alkoivat vieriä hänen silmistään.

Sitten hän polvistui arkun eteen ja nojasi väsymyksen ja kärsimysten
kalventaman otsansa arkun tammilautaan.

Sillä tuskien tiellä, joka vie vainajan kuolinvuoteelta hautaan,
ikuiseen lepoon, eloonjääneet, jotka saattavat häntä, kohtaavat
joka askelella jonkun uuden yksityisseikan, joka näyttää määrätyn
pakottamaan kärsivät sydämet viimeiseen kyynelpisaraan saakka.

Catherine rukoili kauan. Hänen oli vaikea erota ruumisarkun äärestä.
Nais-poloinen käsitti hyvin, että Isidorin kuoleman jälkeen hänellä oli
vain kaksi ystävää tässä maailmassa: äiti ja Pitou.

Äiti oli siunannut hänet ja sanonut hänelle hyvästi; äiti oli tänään
arkussa, huomenna olisi haudassa.

Vain Pitou oli jäänyt hänelle!

On vaikeaa erota viimeisen edellisestä ystävästä, kun tämä ystävä on
äiti!

Pitou tunsi, että hänen oli lähdettävä auttamaan Catherinea. Hän astui
sisälle ja huomattuaan sanansa turhiksi hän yritti kohottaa nuoren
tytön ylös.

»Vielä yksi rukous, herra Pitou, yksi ainoa!»

»Te sairastutte, neiti Catherine», sanoi Pitou.

»Entä sitten?» kysyi Catherine.

»Silloin minun täytyy hakea imettäjä herra Isidorille.»

»Olet oikeassa, Pitou, olet oikeassa! Hyvä jumala, kuinka hyvä sinä
olet, Pitou! Ja kuinka minä sinua rakastankaan, ystävä Pitou!»

Pitou horjahti ja oli kaatua solkenaan lattialle.

Hän peräytyi ovelle päin seinään nojaten, ja hiljaiset, sanoisimmeko
ilon kyynelet, vierivät hänen poskilleen.

Eikö Catherine ollut sanonut rakastavansa häntä?

Pitou oivalsi varsin hyvin, kuinka Catherine rakasti häntä, mutta
rakastipa Catherine häntä millä tavalla tahansa, se oli hänelle jo
paljon.

Lopetettuaan rukouksensa Catherine nousi, kuten oli Pitoulle luvannut,
ja tuli hitain askelin nojautuakseen nuorukaisen olkapäähän.

Pitou kietoi käsivartensa Catherinen vyötäisille ja lähti viemään häntä
huoneesta.

Catherine salli sen tehdä. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja loi Pitoun
olan yli viimeisen silmäyksen ruumisarkkuun, jota kaksi vahakynttilää
valjusti valaisi.

»Hyvästi, äiti, viimeisen kerran hyvästi!» sanoi hän.

Ja sitten hän lähti.

Catherinen huoneen oven edessä, kun nuori tyttö aikoi astua sisälle,
Pitou pysäytti hänet.

Catherine alkoi tuntea Pitoun jo niin hyvin, että ymmärsi Pitoulla
olevan jotakin sanomista hänelle.

»No?» kysyi hän.

»Sitä vain», sopersi Pitou hieman hämillään, »eikö teidänkin
mielestänne, neiti Catherine, ole aika teidän lähteä maatilalta?»

»Minä en lähde maatilalta, ennenkuin äiti on lähtenyt», vastasi nuori
tyttö.

Catherine lausui nämä sanat niin lujasti, että Pitou huomasi hänen
tehneen peruuttamattoman päätöksen.

»Ja kun te lähdette», sanoi Pitou, »te tiedätte, että parin kolmen
kilometrin päässä täältä on kaksi paikkaa, missä teidät otetaan
ystävänä vastaan: ukko Clouisin maja ja Pitoun pikku talo.»

Pitou nimitti _taloksi_ kamariaan ja työhuonettaan.

»Kiitos, Pitou», vastasi Catherine ilmaisten päännyökkäyksellä, että
hän hyväksyisi toisen tai toisen näistä kahdesta turvapaikasta.

Catherine astui huoneeseensa olematta huolissaan Pitousta, joka aina
löytäisi itselleen tyyssijan.

Seuraavana aamuna kello kymmenen tienoissa alkoi maatilalle saapua
hautajaisiin kutsuttuja ystäviä.

Kaikki lähitienoon tilanhoitajat, Boursonnesista, Rouesta, Ivorsista,
Coyollesista, Largnysta, Haramontista ja Vivieresistä, saapuivat
paikalle.

Ensimmäisten joukossa oli Villers-Cotteretsin pormestari, kunnon herra
de Longpré.

Kello puoli yksitoista saapui Haramontin kansalliskaarti, rummun
päristessä ja lippu puolitangossa. Ei ainoatakaan miestä puuttunut.

Kauttaaltaan mustiin pukeutunut Catherine, käsivarsilla pikku Isidor,
joka niinikään oli puettu mustiin, otti vieraat vastaan, ja täytyy
sanoa, että kaikki vieraat tunsivat syvää kunnioitusta tuota äitiä ja
tuota pienokaista kohtaan, jotka olivat pukeutuneet kaksinkertaiseen
suruasuun.

Kello yksitoista oli maatilalle kerääntynyt yli kolmesataa henkilöä.

Pappi, kirkonmiehet ja kantajat puuttuivat.

Odotettiin neljännestunti.

Ketään ei tullut.

Pitou nousi talon korkeimmalla olevaan ullakkoikkunaan.

Ikkunasta näki koko sen kaksi kilometriä laajan tasankoalueen, joka
ulottui Villers-Cotteretsista Pisseleun pikku kylään.

Vaikka Pitoulla oli hyvät silmät, ei hän nähnyt ketään.

Hän tuli alas ja mainitsi herra de Longprélle huomioistaan ja
mietteistään.

Hänen _huomionsa_ olivat, ettei ketään tullut, ja hänen _mietteensä_,
ettei ketään tulisikaan.

Hänelle oli kerrottu apotti Fortierin käynnistä talossa ja että apotti
oli evännyt emäntä Billotilta pyhän ehtoollisen.

Pitou tunsi apotti Fortierin ja arvasi kaikki. Apotti Fortier ei
aikonut antaa pyhää apuaan rouva Billotia haudattaessa. Ja veruke, ei
syy, oli se, ettei vainaja ollut ripittäytynyt.

Nämä mietteet, jotka Pitou ilmaisi herra de Longprélle ja herra de
Longpré toisille vieraille, herättivät tuskallisen mielialan.

Äänettöminä vaihdettiin silmäyksiä. Sitten muuan ääni lausui;

»Mitä siitä! Ellei apotti Fortier halua pitää meille messua
sivuutettakoon messu!»

Tämä ääni lähti Désiré Maniquetin suusta.

Désiré Maniquet oli tunnettu uskonnonvastaisista mielipiteistään.

Syntyi hetkeksi hiljaisuus.

Väkijoukko piti ilmeisesti ylen rohkeana tekona, jos messu
sivuutettaisiin.

Ja kuitenkin elettiin Voltairen ja Rousseaun koulukunnan aikaa.

»Hyvät ystävät», sanoi pormestari, »menkäämme Villers-Cotteretsiin.
Villers-Cotteretsissa kaikki selviää.»

»Villers-Cotteretsiin!» huusivat kaikki.

Pitou antoi merkin neljälle miehelleen. Kaksi kivääriä sujutettiin
arkun alle ja vainaja kohotettiin kannettavaksi.

Portilla arkku sivuutti Catherinen, joka oli polvillaan, ja pikku
Isidorin, jonka Catherine oli polvistuttanut viereensä.

Kun arkku oli kannettu ohi, suuteli Catherine kynnystä, jonka yli
hän ei luullut enää milloinkaan astuvansa. Sitten hän nousi ja sanoi
Pitoulle:

»Tapaamme toisemme ukko Clouisin majassa.» hän poistui nopeasti pihan
yli puutarhaan, josta pääsi pienelle kujalle.




XXIX

Apotti Fortier huomaa, ettei annettua lupausta ole niin helppo pitää
kuin luulee


Saattojoukko kulki äänettömänä. Se muodosti pitkän jonon maantiellä.
Äkkiä joukon peräpäässä kulkevat kuulevat takaansa huudon.

He kääntyivät katsomaan.

Muuan ratsumies siellä kiidätti täyttä neliä. Hän tuli Ivorsin
suunnalta, siis Pariisin tietä.

Toinen puoli hänen kasvoistaan oli kahden mustan siteen peitossa. Hän
piti hattua kädessään ja viittasi saattuetta pysähtymään.

Pitou kääntyi kuten toisetkin.

»Kas, herra Billot!» sanoi hän. »Hyvä! En haluaisi nyt olla apotti
Fortierin nahoissa!»

Kun kuultiin Billotin nimi, pysähdyttiin heti.

Ratsastaja lähestyi nopeasti ja sitä mukaa kuin hän tuli lähemmäksi,
alkoivat kaikki tuntea hänet tilanhoitajaksi, kuten Pitou oli sanonut.

Saattueen etupäähän ehdittyään Billot hyppäsi ratsun selästä maahan,
viskasi ohjakset sen kaulalle ja virkkoi niin kaikuvalla äänellä, että
kaikki kuulivat:

»Hyvää päivää ja kiitoksia, kansalaiset!»

Sitten hän sijoittui arkun taakse Pitoun paikalle, joka hänen
poissaollessaan oli saattuetta johtanut.

Muuan tallimies lähti viemään hevosta takaisin maatilalle.

Kaikki silmäilivät Billotia uteliaasti.

Hän oli laihtunut hieman ja kalvennut tavattomasti.

Osa hänen otsaansa ja vasemman silmän tienoot olivat jääneet
sinertäviksi verenkuolion johdosta.

Hänen tiukasti yhteenpusertuneet hampaansa ja kurttuiset kulmakarvansa
ilmaisivat synkkää kiukkua, joka odotti vain sopivaa hetkeä
purkautuakseen ilmoille.

»Tiedättekö, mitä on tapahtunut?» kysyi Pitou.

»Tiedän kaikki», vastasi Billot.

Kun Gilbert oli ilmoittanut tilanhoitajalle, minkälaisessa tilassa
hänen vaimonsa oli, silloin Billot oli heti vuokrannut ajoneuvot, jotka
olivat vieneet hänet Nanteuiliin asti.

Ja kun hevonen ei voinut kuljettaa häntä edemmäksi, oli hän, niin
heikko kuin olikin, hypännyt virman postiratsun selkään. Lavignanissa
hän oli vaihtanut hevosta ja saapunut maatilalle vähän senjälkeen kun
saattue oli sieltä lähtenyt.

Muutamalla sanalla rouva Clément oli selostanut tilanteen. Billot
oli noussut jälleen satulaan. Pihamuurin ulkopuolelta hän oli nähnyt
saattueen; joka eteni maantiellä ja hän oli pysäyttänyt huudoillaan.

Ja nyt, kuten olemme maininneet, hän ryhtyi johtamaan saattuetta,
kulmakarvat uhkaavissa kurtuissa, suu pahaa ennustavasti kiinni ja
käsivarret ristissä rinnalla.

Saattue, joka ennestäänkin oli synkkä ja hiljainen, muuttui vieläkin
synkemmäksi ja hiljaisemmaksi.

Villres-Cotteretsiin saavuttaessa tavattiin odotteleva ihmisjoukko.

Tämä, joukko liittyi saattueeseen.

Sitä mukaa kuin saattue eteni kaduilla, tuli taloista miehiä, vaimoja,
lapsia. He tervehtivät Billotia, joka vastasi heille nyökkäyksellä, ja
liittyivät sitten saattueen peräriveihin.

Torille tultaessa saattueessa oli yli viisisataa henkeä.

Torille alkoi jo näkyä kirkko.

Pitoun aavistus toteutui: kirkko oli suljettu.

Oven eteen pysähdyttiin.

Billot oli käynyt kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, hänen ilmeensä
entistäkin uhkaavammaksi.

Kirkko ja maallinen valta sivuivat toisiaan. Kirkonvartija, se käärme,
joka oli samalla raatihuoneen portinvartija, siis sekä pormestarin
että, apotti Fortierin käskettävissä, kutsuttiin paikalle. Herra de
Longpré kuulusteli häntä.

Apotti Fortien oli kieltänyt kaikkia kirkonmiehiä avustamasta
hautajaisia.

Pormestari tiedusteli, missä kirkonavaimet olivat.

Avaimet olivat suntion huostassa.

»Mene noutamaan avaimet», sanoi Billot Pitoulle.

Pitou pani pitkät koipensa liikkeelle ja palasi viiden minuutin perästä.

»Apotti Fortier on ottanut avaimet kotiinsa, ollakseen varma, ettei
kirkonovea avata», ilmoitti hän.

»Apotilta on haettava avaimet», ehdotti Desiré Maniquet, äärimmäisten
keinojen synnynnäinen esittäjä.

»Niin, niin, apotilta noudettakoon avaimet!» huusi parisataa ääntä.

»Se veisi liian paljon aikaa», sanoi Billot. »Kun kuolema kolkuttaa, ei
se ole tottunut odottamaan.»

Hän silmäili ympärilleen. Kirkkoa vastapäätä rakennettiin erästä taloa.

Kirvesmiehet veistelivät paraikaa muuatta hirttä.

Billot meni miesten luokse ja viittasi kädellään, että hän tarvitsisi
heidän hirttänsä.

Työmiehet väistyivät.

Hirsi oli pantu paksujen tammilankkujen varaan.

Billot työnsi käsivartensa hirren ja maan väliin, hirren
keskivaiheille. Yhdellä nykäisyllä hän kohotti sen alusiltaan.

Mutta hän oli luottanut voimiinsa, joita hänellä ei ollut.

Hirren suunnaton paino pani hänet horjahtamaan, ja ensin jo luultiinkin
hänen kaatuvan.

Se meni ohi kuin salama. Billot pääsi tasapainoon. Hän hymyili hirveää
hymyä. Sitten hän lähti liikkeelle, hirsi kainalossa, ja astui
verkkaisin, mutta lujin askelin kirkolle päin.

Olisi voinut sanoa, että siinä liikkui vanhanajan muurinsärkijä,
jommoisella Aleksanterit, Hannibalit ja Cæsarit puhkoivat muureja.

Hän pysähtyi hajareisin kirkonoven eteen ja tuo peloittava kone alkoi
toimia.

Ovi oli tammilankuista, lukot, salvat, saranat raudasta.

Kolmannella iskulla lukot, salvat ja saranat murtuivat. Tammiovi
vääntyi raolleen.

Billot pudotti hirren maahan.

Neljä miestä tarttui siihen ja työläästi he jaksoivat kantaa sen
paikalle, mistä Billot oli sen ottanut.

»Nyt, herra pormestari», sanoi Billot, »sijoittakaa vaimorukkani
ruumisarkku kuoriin, vaimo-rukkani, joka ei ole milloinkaan tehnyt
kenellekään pahaa, ja sinä, Pitou, haet paikalle vahtimestarin,
suntion, lukkarit ja poikakuoron. Minä käyn noutamassa papin.»

Pormestari opastutti ruumisarkun kuoriin. Pitou lähti hakemaan
lukkareita, kuoripoikia, vahtimestaria ja suntiota. Hän otti mukaansa
luutnantti Désiré Maniquetin ja neljä miestä siltä varalta, että
tapaisi uppiniskaisia. Billot lähti apotti Fortierin asunnolle päin.

Monet miehet halusivat seurata häntä.

»Antakaa minun mennä yksin», sanoi hän. »Se, mitä aion tehdä, voi olla
vakavaa, ja kukin vastatkoon itse teoistaan.»

Ja hän lähti, kulki ensin Eglise-katua ja poikkesi sitten
Soissons-kadulle.

Tämä olisi toinen kerta, vuoden väliajan perästä, kun hän joutuisi
vastatusten tuon kuningasmielisen pappismiehen kanssa.

Muistettaneen vielä, mitä edellisellä kerralla oli tapahtunut. Nyt ehkä
joudutaan samanlaisen kohtauksen todistajiksi.

Kun hänen nähtiin astelevan rivakoin askelin apotin asunnolle päin,
jäivät ihmiset liikkumattomiksi talojensa kynnyksille, ravistivat
päätänsä, mutteivät astuneet askeltakaan hänen jälkeensä.

»Hän on kieltänyt seuraamasta itseään», sanoivat katselijat toisilleen.

Apotin talon iso portti oli kiinni kuten kirkonovikin.

Billot silmäili ympärilleen hakien toista rakennussalvosta, josta hän
saisi uuden puskurihirren. Hän ei nähnyt muuta sopivaa kuin eräänlaisen
hiekkakivisen rajapyykin, jonka lapset olivat joutotöikseen kaivaneet
paljaaksi ja joka värjötti kuopassaan kuin yksinäinen hammas ikenessään.

Tilanhoitaja riensi rajapyykin luo, ravisti sitä voimakkaasti, väljensi
kuoppaa ja riuhtaisi kiven katukivityksestä, johon se oli upotettu.

Hän kohotti kivenmöhkäleen päänsä päälle kuin toinen Ajaks tai
kuin uusi Diomedes, astui kolme askelta taaksepäin ja sinkosi kosi
kivimöhkäleen samalla voimalla kuin heittokeino.

Portti pirstoutui säpäleiksi.

Billotin tunkeutuessa sisälle tästä pelottavasta aukosta aukeni
ensimmäisen kerroksen ikkuna ja apotti Fortier ilmestyi puitteihin
huutaen kaikin voimin seurakuntalaisiaan avuksi.

Mutta lauma ei välittänyt paimenensa äänestä, se oli päättänyt antaa
suden ja paimenen selvittää välinsä kahdenkesken.

Billot tarvitsi jonkun hetken murtaakseen ne pari kolme ovea,
jotka hänet vielä erottivat apotti Fortierista. Hän särki ne kuten
ensimmäisenkin.

Juttu vaati häneltä suunnilleen kymmenen minuuttia.

Kun kymmenisen minuuttia oli kulunut ulko-oven murtamisesta, voitiin
yhä äänekkäämmiksi käyvistä huudoista ja apotin yhä ilmeikkäämmistä
huitomisista päätellä tämän yltyvän kiihkon johtuvan siitä, että vaara
uhkasi häntä yhä lähempää.

Ja äkkiä nähtiin apotin pään takana Billotin kalpea pää ja sitten käsi,
joka laskeutui jäntevänä hänen olkapäälleen.

Apotti tarrautui ikkunan puupuitteihin. Hänkin oli suorastaan.
sananparrellisen väkevä eikä itse Herkuleenkaan olisi ollut helppo
hänestä suoriutua.

Billot kietoi käsivartensa kuin vyöksi apotin vartalon ympärille,
jännitti molemmat jalkansa ja yhdellä nykäyksellä, joka olisi tammenkin
kiskaissut maasta, hän riuhtaisi apotti Fortierin irti ikkunasta, niin
että särkyneet puupuitteet jäivät tämän kouriin.

Tilanhoitaja ja pappi katosivat huoneen pimentoon ja kuultiin enää vain
apotin huudot, jotka loittonivat kuin härän mylvintä, kun Atlas-vuorten
leijona raahaa sitä piilopaikkaansa.

Sillävälin Pitou oli haalinut koolle vapisevat lukkarit, kuoripojat,
suntion ja kirkon vahtimestarin. Portinvartijakäärmeen esimerkkiä
noudattaen kaikki olivat kiirehtineet pukeutumaan kaapuihin ja
messuhakoihin, sytyttämään vahakynttilät ja panemaan kaikki kuntoon
kuolinmessua varten.

Näin pitkällä oltiin, kun Billotin nähtiin saapuvan linnatorin
puolella olevasta pikku käytävästä, vaikka hänen oli odotettu saapuvan
Soissons-kadun puolisesta isosta portista.

Hän laahasi rinnallaan apottia ja asteli tämän vastusteluista
huolimatta yhtä rivakasti kuin olisi kulkenut yksin.

Hän ei ollut enää ihminen, hän oli kuin luonnonvoima, kuin väkevä virta
tai kuin lumivyöry. Mikään inhimillinen ei näyttänyt voivan häntä
vastustaa, olisi tarvittu luonnonvoima taistelemaan häntä vastaan!

Sadan askeleen päässä kirkosta poloinen apotti herkesi vastustelusta.

Hän oli täydellisesti kesytetty.

Kaikki väistyivät syrjään päästääkseen nämä miehet ohitseen.

Apotti silmäili kauhistuneena ovea, joka oli särjetty kuin ikkunaruutu,
ja nähdessään paikoillaan — käsissä kojeet, sauvat ja kirjat — kaikki
ne, joita hän oli kieltänyt astumasta kirkkoon, hän painoi päänsä,
ikäänkuin olisi tunnustanut, että jokin valtava, vastustamaton voima
oli masentanut, ei uskontoa, vaan sen käskyläiset.

Hän meni sakastiin ja palasi hetken perästä, yllä virkapuku ja kädessä
pyhä sakramentti.

Mutta kun häh oli noussut alttarille, pannut rippileipäastian pyhälle
pöydälle ja kääntynyt lausuakseen ensimmäiset sanat, ojensi Billot
kätensä ja sanoi:

»Riittää, epäkelpo Jumalan palvelija! Olen halunnut masentaa ylpeytesi,
siinä kaikki. Mutta minä tahdon sanoa kaikille, että sellainen pyhä
vaimo kuin minun oli voi olla ilman sinun laisesi kiihkomielisen ja
vihaavan pappismiehen esirukouksia!»

Ja kun hänen sanojaan seurasi tavaton kohina yleisön joukossa, lisäsi
hän:

»Jos tämä on pyhän häväistystä, tulkoon rangaistus minun osakseni!»

Hän kääntyi sen suunnattoman saattojoukon puoleen, joka täytti ei
ainoastaan kirkon, vaan lisäksi raatihuoneen ja linnan torit.

»Kansalaiset», sanoi hän, »hautuumaalle!»

Kaikki äänet kertasivat: »Hautuumaalle!»

Äskeiset neljä kantajaa sujuttivat jälleen kaksi kivääriä ruumisarkun
alle, nostivat ruumiin alustaltaan, ja kuten oli tultukin, ilman
pappia, ilman kirkkolaulua, vailla kaikkea niitä juhlallisia
hautausmenoja, joilla uskonto on tottunut saattamaan ihmisten
surua, he lähtivät kirkosta, Billotin johtaessa surusaattuetta,
joka kuusisataisena joukkona kääntyi hautuumaalle. Se oli, kuten
muistettaneen, Pleux-kujan päässä, viisikolmatta askelta täti
Angéliquen asunnosta.

Hautuumaan portti oli kiinni kuten apotti Fortierin ovi, kuten
kirkonovi.

Omituista! Tämän heikon esteen edessä Billot empi.

Kuolema kunnioitti vainajia.

Tilanhoitajan viittauksesta Billot lähti haudankaivajan luokse.

Haudankaivajalla oli kalmiston avain, se oli selvää.

Viiden minuutin perästä Pitou toi avaimen ja lisäksi kaksi lapiota.

Apotti Fortier oli julistanut poloisen vainajan kirkonkiroukseen,
evännyt häneltä kirkon ja siunatun maan. Haudankaivajaa oli kielletty
valmistamasta hautaa.

Nähdessään tämän viimeisen vihanilmauksen, jonka apotti oli suunnannut
tilanhoitajaa vastaan, saattueen osanottajat tunsivat eräänlaista uhman
puistatusta. Jos Billotin sydämessä olisi ollut neljäsosakaan sitä
sappea, joka vuotaa hurskaitten sieluun ja joka oli pannut Boileaun
kummastelemaan, olisi Billotin tarvinnut vain lausua sana, ja apotti
Fortier olisi lopultakin tyydytetty sillä marttyyrikuolemalla, josta
hän oli suurella äänellä puhunut kieltäytyessään vuosi sitten pitämästä
messua isänmaan alttarilla.

Mutta Billotissa riehui kansan ja leijonan viha. Hän raastoi, rouhi,
murskasi eteenpäin mennessään, mutta hän ei pyörtänyt takaisin
askelilleen.

Hän nyökkäsi kiitokset Pitoulle, jonka ajatukset hän oivalsi, otti
avaimen hänen kädestään, aukaisi portin, antoi arkun mennä ohitseen
ja seurasi sitä. Hänen perässään tuli hautaussaattue. Siihen olivat
liittyneet kaikki, jotka kävelemään pystyivät.

Kuningasmieliset ja uskovaiset yksin pysyttelivät kotosalla.

On sanomattakin selvää, että täti Angélique, joka kuului viimeksi
mainittuihin, oli kauhistuneena sulkenut ovensa huutaen maailmanloppua
ja rukoillut taivaallista salamaa iskemään hänen sisarenpoikaansa.

Mutta kaikki, joilla oli ylevä sydän, suora luonne, perheen vaistot,
kaikki, joiden mieltä kuohutti säälin tilalle asettunut viha, lempeyden
tilalle tullut kosto, olivat paikalla, kolme neljännestä kaupungin
asukkaista oli paikalla esittämässä vastalausetta, ei Jumalaa eikä
uskontoa vastaan, vaan pappeja ja näiden uskonkiihkoa vastaan.

Kun oli saavuttu paikalle, missä haudan piti olla ja johon
haudankaivaja, tietämättä vielä mitään kaivuukiellosta, oli merkinnyt
haudan paikan, ojensi Billot kätensä Pitoulle, joka antoi hänelle
toisen lapion.

Ja sitten Billot ja Pitou, pää paljaana, paljastetuin päin
seisovan kansalaisjoukon keskellä, heinäkuun viimeisten päivien
auringonpaahteessa, alkoivat kaivaa hautaa sille onnettomalle naiselle,
joka kaikessa hurskaana ja alistuvana olisi kummastellut tavattomasti,
jos hänen eläessään olisi tultu sanomaan, minkälaisen häväistyksen hän
aiheuttaisi kuoltuaan.

Työ kesti tunnin. Kumpikaan kaivajista ei ajatellut levähtää, ennenkuin
hauta olisi valmis.

Sillävälin oli käyty hakemassa kantohihnat, ja kun kaivuutyö oli
lopussa, olivat kantohihnatkin paikalla.

Billotin ja Pitoun tehtäväksi tuli laskea arkku hautaan.

Nämä molemmat miehet täyttivät niin mutkattomasti ja luontevasti
viimeisen velvollisuutensa häntä kohtaan, joka sitä odotti, ettei
kenenkään mieleen tullut tarjota heille apuaan. Olisi pidetty pyhän
loukkauksena, ellei heidän annettaisi jatkaa työtänsä loppuun saakka.

Vasta kun ensimmäiset multalapiolliset kumahtivat arkun tammilaudoille,
kohotti Billot käden silmilleen ja Pitou hihansa.

Sitten he alkoivat syytää hiekkaa hautaan.

Kun kumpu oli luotu, viskasi Billot lapion kauas luotansa ja avasi
Pitoulle sylinsä.

Pitou heittäytyi tilanhoitajan rinnoille.

»Jumala olkoon todistajani», sanoi Billot, »että syleilen sinussa
kaikkea, mikä maan päällä on yksinkertaista ja suurta hyvettä:
armeliaisuutta, uhrautumista, kieltäytymystä, veljeyttä, ja että minä
uhraan elämäni näiden hyveitten voitoksi!»

Sitten hän ojensi kätensä hautakummun yli.

»Jumala olkoon todistajani», jatkoi hän, »että minä vannon ikuista
sotaa kuninkaalle, joka on surmauttanut minut, aatelisille, jotka
ovat raiskanneet tyttäreni, ja papeille, jotka ovat evänneet haudan
vaimoltani!»

Hän kääntyi katselijoihin päin, joissa tämä kolminainen vala oli
herättänyt syvää myötätuntoa.

»Veljet», sanoi Billot, »uusi kansalliskokous kutsutaan niiden
petturien tilalle, jotka tällä hetkellä pitävät istuntojaan
feuillanttien salissa. Valitkaa minut edustajaksi siihen
kansalliskokoukseen, ja te saatte nähdä, osaanko pitää valani.»

Billotin ehdotusta tervehdittiin yksimielisellä hyväksymishuudolla. Ja
sillä hetkellä, hänen vaimonsa haudalla, hirveällä alttarilla, joka oli
kuulemansa hirveän valan arvoinen, Billot hyväksyttiin lakiasäätävän
kansalliskokouksen edustajaehdokkaaksi. Kun Billot oli kiittänyt
isänmaanystäviään heidän osoittamastaan myötätunnosta, kun hän
suoritteli ystävyyden ja vihan tekoja, palasivat kaikki, kaupunkilaiset
ja maalaiset, kotiinsa vieden sydämessään sen vallankumouksellisen
lietsonnan hengen, jonka käytettäväksi juuri ne — kuninkaat, aateliset
ja papit — juuri ne, jotka se nielisi, sokeudessaan antoivat kaikkein
murhaa vimmat aseet!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSANMIES ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.