Voimakasta väkeä

By Aino Malmberg

The Project Gutenberg eBook of Voimakasta väkeä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Voimakasta väkeä

Author: Aino Malmberg

Release date: September 21, 2024 [eBook #74457]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMAKASTA VÄKEÄ ***






VOIMAKASTA VÄKEÄ

Kirj.

Aino Malmberg





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.






         Pojilleni,
      MALA-veljeksille

         _Äidiltä_.



SISÄLLYS.

Lukijalle.
R. B. Cunninghame Graham.
J. Ramsay MacDonald.
Marion Phillips.
G. Bernard Shaw.
William Morgan Shuster.
Philip ja Ethel Snowden.
Kreivitär Warwick.
Sidney ja Beatrice Webb.
Miljoonamiehiä.




LUKIJALLE.


Tuntuu kuin pitäisi selittää taikka melkeinpä pyytää anteeksi, että
lähetän maailmalle nämä pienet elämäkerralliset kuvaukset, sillä ne
eivät ole suinkaan ankarasti puolueettoman analysoimisen tuotteita,
vaan aivan subjektiivisen käsityksen luomia. Kaikki ne henkilöt, joista
kerron, ovat tuttujani, monet heistä monivuotisia ystäviäni. Siksi
minun on ehkä vaikeata olla aivan syrjästäkatsojana. Ymmärrän hyvin,
että toinen henkilö voisi saada kuvattavistani aivan toisen käsityksen.
Mies käsittäisi heidät toisin kuin nainen, vanhoillinen toisin kuin
vasemmistolainen. Henkilö, joka lapsuudestaan saakka on liikkunut
johtavissa valtiollisissa piireissä, ymmärtäisi varmaan heidät toisin
kuin Suomen salomailla toimineen köyhän maalaispapin tytär, jonka Ukko
Ylijumala on heittänyt suurkaupunkien humuun ja joka siellä on saanut
nähdä ja kuulla niin paljon, että sydän ja sielu tulevat tulvilleen ja
joskus vuotavat yli reunojen.

Suomalaiset henkilökuvaukset ovat enimmäkseen taitavien asiantuntijain
tekemiä, henkilöiden, jotka ankaralla työllä ovat saaneet selville
pienimmätkin yksityiskohdat kuvattaviensa elämänjuoksusta. Useimmiten
tekijät eivät henkilökohtaisesti tunne kuvattaviaan eivätkä ole
heitä edes nähneetkään tässä elämässä. He voivat siis olla täysin
puolueettomia kuvauksissaan. Sanomattakin on selvää, kuinka arvokkaita
sellaiset elämäkerrat ovat suomalaiselle kirjallisuudelle.

Näitä pieniä kyhäyksiä ei tietysti pidä ollenkaan verrata tuollaisiin
ankarat vaatimukset täyttäviin, tieteellisesti täysipainoisiin
tuotteisiin. Julkaistessani ne olen vain arvellut, että moniaita voi
huvittaa kuulla, kuinka "tavallinen ihminen" käsittää "voimakkaan
väen". Maailmahan on täynnä tavallisia ihmisiä, ei spesialisteja,
ja nämä "tavalliset" ehkä saavat tutunomaisemman kuvan kertomusten
henkilöistä, kun toinen "tavallinen" heille kertoo havaintojaan.

Siinä selitykseni ja puolustukseni!

Lontoossa, elokuussa 1926.

_Aino Malmberg_.




R.B. CUNNINGHAME GRAHAM.


Useimmilla meistä lienee kokemusta siitä, kuinka muutamia ihmisiä
ensikerran tavatessamme tunnemme, että oikeastaan olemme vanhat
tutut... Varmasti olemme joskus, kauan, kauan sitten, ehkä jossakin
edellisessä olomuodossa, olleet hyvät ystävät...

Tuskin olen kehenkään tutustuessani sitä niin selvästi tuntenut kuin
monta vuotta sitten, jolloin kohtalo asetti minut puhumaan Suomesta
samalla puhujalavalla, jolla Cunninghame Graham piti hehkuvan puheensa
tsaarin väkivaltaa vastaan.

Jo paljon aikaisemmin, Suomessa asuessani, olin kerran sattumalta
lukenut jossakin englantilaisessa aikakauskirjassa suosiollisen
arvostelun jostakin uudesta Cunninghame Grahamin kirjoittamasta
novellikokoelmasta, jonka sitten heti olin tilannut Suomeen
luettavakseni. Se oli erittäin hauska löytö. Miellyin heti noihin
pieniin, herkkiin kertomuksiin ja kaipasin lisää. Ihailin hänen purevaa
satiiriaan ja nauroin hänen mehevälle huumorilleen. Hänen tyylinsä
on erittäin hienostunut, ja alituisesti tuntuu, kuin hänen sanojaan
ei voisi sanoa millään muulla kuin juuri englannin kielellä. Rivien
välissä on niin paljon luettavaa, että toiselle kielelle kääntäminen
pakostakin vie pois suuren osan nautintoa.

Toinen seikka, joka selvisi minulle aikoja ennenkuin tutustuin
henkilökohtaisesti Cunninghame Grahamiin, oli hänen rakkautensa
espanjalaisiin, olivatpa ne sitten Euroopassa taikka Amerikassa. Hän
tuntui ymmärtävän ja kuvaavan niitä kuin omaa kansaansa. Espanjalaisuus
oli antanut hänen teoksilleen niin syvän leiman, että usein saattoi
yhtä hyvin luulla häntä espanjalaiseksi kuin englantilaiseksi. Kun
sitten vielä satuin lukemaan hänestä, että hän ulkomuodoltaan oli
kuin espanjalainen hidalgo, mies, jollaisia Velasquez niin mielellään
maalasi, olin tuntevinani hänet jo aikoja ennen, kuin häneen todella
tutustuin. Eikä hänen tulisessa, seikkailunhaluisessa luonteessaan
tunnu olevan tippaakaan pohjoismaista kylmyyttä ja tyyneyttä. Hän on
selvästi noita merkillisiä luonnon oikkuja, joita joskus tapaamme
jäisessä Suomessakin: hehkuvan tulinen, aurinkoinen temperamentti
kylmässä, hitaassa ympäristössä.

Vieläkin muistelevat vanhemmat ihmiset Lontoossa vuotta 1886, jolloin
Cunninghame Grahamin nimi oli kaikkien huulilla. Silloin olivat
uuden vasemmistopuolueen johtajat panneet toimeen jättiläiskokouksen
Trafalgar Squarella, ja kun poliisi aikoi hajoittaa kokouksen,
asettuivat joukot poliisia vastustamaan, ja heitä johtivat Cunninghame
Graham, William Morris ja John Burns. Kaikki joutuivat vangituiksi,
tietysti. Mutta kaikki ovat pysyvästi iskeneet nimensä Englannin
historiaan. Samana vuonna Cunninghame Graham tuli valituksi
parlamenttiin eräästä skotlantilaisesta vaalipiiristä. Siellä hän
istui kuusi vuotta, ja vieläkin hän mielellään puhuu siitä ajasta,
jolloin hän oli "kuusi vuotta pakkotyössä". — On helppo ymmärtää, että
parlamenttityö ei sopinut Cunninghame Grahamin luonteelle, eikä hän sen
jälkeen enää ole sitä ajatellutkaan uudistaa.

Kun häneen ensikerran tutustuin, kauan, kauan sitten, hän oli jo
yli viidenkymmenen ikäinen, jos nimittäin ikä lasketaan almanakan
mukaan. Muutoin hän oli nuori, täynnä tulta ja eloa. Kerran sanoessani
häntä espanjalaiseksi hidalgoksi hän hymyillen selitti olevansa vain
skotlantilainen tilanomistaja. Hän on skotlantilainen suurtilan
omistaja, vanhaa, kuuluisaa ylimyssukua. Lähellä Glasgowia ovat
hänen molemmat sukutilansa Gartmore ja Ardoch, joista tätä nykyä
ainoastaan Ardoch on hänen hallussaan. Hänet pelastivat tavallisesta
laiskasta ylimyselämästä hänen kirjalliset taipumuksensa, hänen
seikkailunhaluinen luonteensa ja aikainen siirtyminen silloiseen
äärimmäiseen vasemmistoon, joka siihen aikaan merkitsi — ei suinkaan
kommunismia — ei edes sosialismia, vaan vallan vaatimattomasti
Vapaamielisen puolueen vasenta siipeä! Sieltä hän kyllä sitten edelleen
kehittyessään siirtyi vanhan Hyndmanin johtamaan sosialidemokraattiseen
yhdistykseen, missä hän oli läheisessä yhteistoiminnassa William
Morrisin kanssa. En tosin koskaan ole voinut ajatella Cunninghame
Grahamia käytännöllisenä poliitikkona. Ennen kaikkea hän on haaveksija,
taiteilija, joka hakee politiikasta ravintoa mielikuvitukselleen
ja jolle oma subjektiivinen elämä aina merkitsee enemmän kuin
yhteiskunnalliset parannukset. Hänen käytännöllinen toimintansa
on taiteilijatoimintaa, välähtelevää, säkenöivää, odottamatonta,
laskematonta.

Muistan, kuinka kerran luentomatkallani saavuin Aberdeeniin ja asuin
perheessä, jossa Cunninghame Graham oli hyvä tuttu. Eräänä aamuna
isäntäni näytti hyvin huolestuneelta ja kertoi juuri saaneensa kirjeen
Cunninghame Grahamilta, jossa tämä tarjoutui heti tulemaan Skotlantiin
auttamaan työväenpuoluetta vaalitaistelussa W.C. Andersonin puolesta.
Taistelu oli nimittäin juuri alkanut, ja, kuten kaikki hyvin tiedämme,
sen tuloksen määrää usein hyvä puhuja. Skotlannissa on asian laita
siinä suhteessa aivan sama kuin Englannissakin. — Olin aivan äskettäin
kuullut Cunninghame Grahamin puhuvan, ja minut hän oli vallannut
kokonaan tulisella kaunopuheisuudellaan. En siitä syystä nyt yhtään
voinut käsittää, mistä huoli johtui, ja kysyin siksi isännältäni:

"Ettekö ole iloinen, että saatte hänet tänne? Onko tässä valtakunnassa
missään parempaa puhujaa?"

"Ei, ei ole — mutta voi, te ette osaa aavistaakaan, kuinka
epäluotettava hän on...

"Mitä tarkoitatte?"

"Skotlanti on täynnä kaskuja hänen puheistaan. Hänen huumorinsa on
välkkyvää, hänen satiirinsa purevaa, mutta hän ei välitä vähääkään,
kehen se sattuu. Jos hänen mielestään ystävä ansaitsee kurittamista,
antaa hän sitä isällisellä kädellä yhtä hyvin kuin vihollisellekin — ja
ymmärrättehän, mitä se voi merkitä vaalitaistelussa..."

"Mutta eikö häntä voisi hiukan varoittaa edeltäkäsin?"

"Niinkuin sitä ei olisi muka koetettu! Ei, siinä eivät auta varoitukset
eivätkä hänen omat juhlalliset lupauksensakaan. Jos henki hänet valtaa,
ei Cunninghame Graham ole koskaan voinut sitä vastustaa..."

Omasta kokemuksestani tiedän, että Glasgowin tienoilla ei tarvitse
muuta kuin mainita Cunninghame Grahamin nimen, niin skotlantilaisten
kieli heltiää, ja kaskuja alkaa kuulua oikealta ja vasemmalta.
Hänen oman vaalitaistelunsa aikana sattui kerran niin, että eräs
skotlantilainen ylimys, joka ei koskaan voinut antaa anteeksi sitä,
että Cunninghame Graham, jonka suku oli yhtä ylhäistä kuin kenen
tahansa toisen Skotlannissa, oli liittynyt äärimmäiseen vasemmistoon,
oli nyt vartavasten saapunut puhetilaisuuteen tehdäkseen edes kiusaa,
ellei voinut mitään muuta tehdä. Cunninghame Graham piti loistavan
puheen eikä suinkaan säästänyt skotlantilaisia ylimyksiä, joiden temput
hän tunsi liiankin hyvin. Kun sitten kysymysten aika tuli, nousi
läsnäoleva ylimys seisomaan ja aloitti ivallisesti:

"Eikö puhuja itse kuulu samaan ylimyssukuun kuin surullisen kuuluisat
Gartmoren Grahamit, jotka sata vuotta sitten olivat tämän seudun
kauhuna ja joiden tihutyöt..."

Enempää hän ei ennättänyt sanoa, kun jo Cunninghame Graham
rauhallisesti hymyillen vastasi:

"Mene helvettiin ja kysy heiltä..." — Oli selvää, kenen puolelle
naurajat tulivat.

Oli vallan luonnollista, että Cunninghame Graham tulisella luonteellaan
vihasi väkivaltaa ja sortoa, ilmenipä se missä muodossa tahansa. Siksi
oli myöskin aivan luonnollista, että jos milloin tarvittiin miestä
lausumaan suoria sanoja tsaarin väkivaltaisuuksista Suomessa, ei
koskaan turhaan käännytty Cunninghame Grahamin puoleen.

Kaikki tuo, kaikki taistelu vääryyttä vastaan, kaikki kauniit muistot
kuuluvat aikaan ennen sotaa. Ja sitten tuli sota...

Minusta tuntuu, kuin useimmat keski-iän yli päässeet ihmiset meidän
aikoinamme voisivat jakaa elämänsä kolmeen selvästi toisistaan eroavaan
kauteen: aikaan ennen sotaa, sotaan ja sodanjälkeiseen aikaan. Ennen
sotaa elämä oli luonnollista, ilman suuria maanjäristyksiä. Ihmiset
olivat niin sanoakseni likempänä itseään ja tyynesti likempänä muita.
Maailma näytti hiljalleen menevän eteenpäin, ja monet alkoivat toivoa,
että jonkinmoinen veljeyden tunne kasvaisi vähitellen. Ihmiset alkoivat
ryhmittyä ei kielen ja kansallisuuksien, vaan yhteisten pyrintöjen
mukaan.

Sitten tuli sota, tappavana, haavoittavana. Tappavana ja haavoittavana
henkisesti yhtä paljon ja enemmän kuin ruumiillisesti. Kuka säilyi
eheänä? Kuka on vieläkään täysin parantunut? Ruumiillisia raajarikkoja,
henkisiä raajarikkoja hiipii hiljalleen kaikkialla. Ja vaikka haavat
näyttävätkin olevan ummessa, ei niihin pidä kovakätisesti koskea. Se
tuottaa polttavaa tuskaa.

Sitten seurasi kolmas kausi: rauha. Mutta millainen rauha? Muistan
kerran sodan aikana keskustelleeni Olive Schreinerin kanssa, ja hän
sanoi: "Vaikka niin kiihkeästi odotan tämän kauhun loppua, pelkään,
että rauha tulee aluksi olemaan vielä kauheampi kuin sota. Viha ei
lopu, kun sota loppuu, ja kun ihmisillä on aikaa ajatella, tulee
henkinen tuska hirveämmäksi kuin nyt, jolloin sotakiihko vaikuttaa
huumaavasti." Hän oli buurisodan aikana, kuten tiedämme, koko ajan
sota-alueella eikä voinut vieläkään tyynesti puhua siitä ajasta ja
sotaa seuranneesta "rauhasta".

Kun vuonna 1923, kotimaisesta virallisesta vastustuksesta huolimatta,
vihdoinkin pääsin vanhaan kotiini Lontooseen, oltuani poissa lähes
kahdeksan vuotta, oli kaikki niin muuttunut, että suru melkein voitti
takaisintulon tuottaman ilon. Missä olivat melkein kaikki ne, joiden
kanssa olin seurustellut tuttuna ja ystävänä? Missä oli vanhin
ystäväni, joka oli niin läheisesti liittynyt elämääni Englannissa, että
ensin en tiennyt miten aloittaa, kun en häntä enää löytänytkään? Missä
oli lady Burne-Jones? Poissa. Kuollut. — Missä oli laajasydäminen, aina
iloinen Annie Smith, jonka iltakutsut kaksi kertaa kuukaudessa olivat
tulleet mieluisiksi tapaamistilaisuuksiksi suomalaisille ja hinduille?
Hänen sydämensä oli aina kahtia jaettu, toinen puoli annettu Suomelle,
toinen puoli Intialle. Missä oli uskollinen Annie Smith? Poissa hänkin.
Kuollut. — Missä oli vanha ruhtinas Kropotkin, jonka hauskassa kodissa
aina vietimme sunnuntai-iltapäivät? Poissa. Kuollut.— Missä oli vanha
ukko Hyndman ja hänen hiukan eksentrinen puolisonsa, Rosalind Travers,
joka kirjoitti niin erinomaisen hyvän ja hauskan kirjan Suomesta?
Molemmat jo kuolleet. Ja ennen kaikkia, missä oli oma poikani,
nuorimpani, jonka hilpeä ystävällisyys ja leikillinen sukkeluus oli
voittanut niin monta sydäntä täällä? Missä oli Olli-poikani? Siellä
missä muutkin ystäväni, toisella puolen rajaa.

Ei ollut kumma, jos ensin palattuani Lontooseen kaikki tuntui tyhjältä
siellä. Ensin en uskaltanut kaikkia kysyäkään, sillä pelkäsin
aina saavani saman vastauksen. Kerran sitten, kesällä 1923, näin
sanomalehdissä jonkin uutisen Cunninghame Grahamista. Siis ainakin hän
oli vielä joukossamme. Menin heti puhelimeen ja soitin hänelle. Hän
tuli itse puhelimeen, tunsin heti hänen äänensä. Hän ei puhelimessa
saanut selkoa kuka olin, mutta päätimme tavata seuraavana päivänä hänen
luonaan, sillä minulla ei silloin vielä ollut pysyväistä kotia.

Olin niin iloinen, että ainakin Cunninghame Graham oli vielä elossa,
että vasta sen jälkeen kuin olin sopinut tapaamisestamme, aloin
miettiä, mitä oikeastaan olin kuullut hänestä sodan aikana. Muistin,
että sodan alkupuolella sanomalehdet olivat kertoneet hänen lähteneen
Argentinaan ostamaan hevosia Englannin hallitukselle. En voinut tuota
silloin käsittää, sillä olin aina ymmärtänyt, että hän, kuten hänen
vanha ystävänsä John Burnskin, oli kaikkia sotia vastaan. John Burns,
joka sodan puhjetessa oli ministerinä, erosi heti hallituksesta pannen
vastalauseen Englannin sotaan osanottoa vastaan. Entä Cunninghame
Graham? Oliko sotakiihko häneen tarttunut, kuten niin moneen muuhunkin?
— Huomenna kai saisin siihen vastauksen.

Hän otti itse sota-asiat puheeksi melkein heti.

"Uskoitteko sotaan?" kysyin häneltä.

"Tarkoitatteko, uskoinko sodan tuovan jotakin hyvää mukanaan? — En,
sitä en uskonut. Sota ei koskaan voi tuoda muuta kuin kurjuutta... Vai
sanoinko nyt liikaa? Välillisestihän tämäkin onneton sota toi hyvää
mukanaan, tosin aivan toisenlaista hyvää, kuin koskaan oli tarkoitettu.
Sehän toi vapauden Suomelle. Uskokaa minua, olen iloinnut siitä niin
paljon, että se on melkein korvannut kaiken tuskan, jonka kurjuus
synnytti..."

Kysyin häneltä, mitä hän oli sodan aikana tehnyt, ja odotin saavani
kuulla kertomuksen hevosten ostosta.

"Tietysti minä olen kaikkia sotia vastaan, ja tietysti te arvelette,
että minä toimin aivan vastoin periaatteitani, kun läksin Argentinaan
ostamaan hevosia armeijalle... Ei asia sentään ollut niin... Muistakaa,
että sota oli jo alkanut, eikä sitä voinut mikään hillitä. Arvelin
silloin, että koska sota on jo käymässä, niin tulkoon sitten edes
voitto meille. Siksi läksin omalta vähäiseltä osaltani edistämään sen
saavuttamista... Hallitus pyysi minua menemään Argentinaan, noille
vanhoille, tutuille seuduille, missä olin viettänyt kuusitoista vuotta
elämästäni, silloin nuorena. Ne seudut ovat minulle hyvin rakkaita..."

Selitys ei tietysti ollenkaan kestänyt lähempää arvostelua, mutta
ymmärsin kumminkin muutamat seikat siinä: Sota oli herättänyt kuuman
seikkailijaveren, ja satumaiset seudut, joista hän niin usein oli
kirjoittanut, vetivät puoleensa. Samalla hän tietysti hyvin tunsi,
vaikka ei mitenkään tunnustanut, että kaikki tuo ei sopinut yhteen
hänen usein tunnustettujen periaatteittensa kanssa, ja hänen oli paha
olla.

Hän alkoi sitten kertoa Argentinasta ja Meksikosta, ja silloin tunsin
hyvin entisen Cunninghame Grahamin. Siellä oli seikkailujen maa, ja
siellä hän oli kotonaan.

Kysyin häneltä, oliko hän koskaan kirjoittanut mitään tapahtumista
Burnsin ja William Morrisin kanssa.

"En ole, enkä koskaan tule niistä kirjoittamaan taikka kertomaan", hän
vastasi kiivaasti.

Olimme vaiti hetken, ja huomasin, että olin tahtomattani koskettanut
arkaan kohtaan. Sitten hän jatkoi tyynemmin:

"Ne ajat ovat olleet ja menneet, ja uudet ajat, joiden kanssa minulla
ei ole mitään tekemistä, ovat nyt vallalla. Millaisia ovat nykyiset
niinsanotut työväen johtajat? Hakevat omaa etuaan, riitelevät
paikoista! Jokainen ajattelee vain itseään eikä välitä sen enempää
työväen kohtalosta."

Tietysti se ei ollut totta, mutta oli selvää, että hän uskoi tuohon
luomaansa synkkään kuvaan. Ei ollut ensikertaa, kun huomasin tuon saman
ilmiön, että kun rikas ylimys, jonka ei koskaan ole tarvinnut tehdä
tuntiakaan työtä elääkseen, innostuu työväenkysymykseen, hän on aivan
valmis antamaan tarmonsa ja kykynsä edistääkseen asiaa, niin kauan kuin
innostusta kestää, mutta hän kadottaa uskonsa heti, kun asiat alkavat
mennä toista tietä kuin hän on haaveillut. Niin oli käynyt nytkin.
Ja kumminkin — kuinka olin voinut kuvitellakaan Cunninghame Grahamia
toisenlaiseksi. Siinä hän oli, juuri samanlaisena kuin ennenkin: ylimys
ja maailmanmies kiireestä kantapäähän, jalosydäminen, hienostunut,
humoristi, uneksija, mutta aivan mahdoton karkeaan, jokapäiväiseen
elämän taisteluun. Kaikenlaista väkeä tarvitaan maailman kokoonpanossa,
ja paikkansa on Cunninghame Grahamillakin. Englanti olisi köyhempi
ilman häntä.

Kirjailijana Cunninghame Graham on hyvin mielenkiintoinen ilmiö.
Parhaimpanaan hän esiintyy pienissä, herkästi havaituissa pätkissä,
niissä, jotka sanovat sanoin vähän, mutta tunnelmallaan paljon.
Siitä syystä niitä on kovin vaikea kääntää toiselle kielelle. Paitsi
kaunokirjallisia teoksia hän on kirjoittanut useita historiallisia,
elämäkerrallisia y.m. esseitä ja kirjoja.

Nuoruudessaan hän meni naimisiin kauniin espanjattaren kanssa,
johon hän oli tutustunut Meksikossa. En tavannut tätä naista
koskaan, sillä hän kuoli jo monta vuotta sitten, mutta paljon kuulin
hänestä kerrottavan Skotlannissa, Ardochin lähitienoilla. Hän oli
ollut tumma kaunotar, mustasilmäinen etelän lapsi, joka istui kuin
valettu hevosen selässä, olipa hevonen kuinka hurja tahansa, ja
joka hurskaiden skotlantilaisten kauhuksi poltteli meksikkolaisia
paperosseja, Viktorian ankarana hallituskautena, jolloin naisten
tupakoimista pidettiin suurena syntinä. Nythän se on jo Englannissa
yhtä tavallista kuin miestenkin tupakanpoltto, eikä sitä kukaan
enää katso karsain silmin. — Nuori rouva oli myöskin kirjailija, ja
ainakin yksi hänen kirjoistaan, kertomus Pyhän Teresan elämästä, on
käännetty espanjankielestä englanniksi. Se on hyvin harras ja syvää
ymmärtämystä osoittava kuvaus tuon merkillisen naispyhimyksen elämästä
ja vaikutuksesta. Siitä on jo kappale toistakymmentä vuotta, kun
Cunninghame Graham kerran kysyi minulta, olinko lukenut hänen vaimonsa
teosta Pyhästä Teresasta, ja kun häpeissäni sanoin, etten ollut, hän
rupesi siitä puhumaan sellaisella lämmöllä ja hellällä ihailulla,
että mielelläni lupasin täyttää hänen pyyntönsä, lukea sen ja sitten
kertoa hänelle arveluni siitä. Hankin sen kohta sen jälkeen, ja sen
lukeminen oli nautintoa alusta loppuun saakka. — Nuori rouva auttoi
usein miestään kirjallisissa töissä, ja useat esseet ovat heidän
yhteistyötään.

Nuoren vaimon kuolema oli kova isku Cunninghame Grahamille, ja
taas näemme saman merkillisen ilmiön uskollisuudesta, joka täällä
Englannissa usein herättää ihmettelyämme. Vaikka Cunninghame Graham
on tunnustettu suosikki naismaailmassa ja vaikka hän hauskana ja
huvittavana seuramiehenä on aina tervetullut jokaiseen seuraan,
ei kenenkään ole onnistunut kietoa häntä pauloihinsa, vaan hän on
pysynyt leskimiehenä kymmeniä vuosia, uskollisena tumman kauniille
espanjalaiselle vaimolleen.

Entä hänen ikänsä? kysyy joku. Kun vastaan siihen kysymykseen, en
oikein tahdo uskoa elämäkerrallisia tietoja hänestä, ja kumminkin
tiedän, että ne puhuvat totta. Jos minun pitäisi arvata hänen ikänsä,
sanoisin, että vaikka hän onkin solakka ja komea kuin nuorukainen, ja
vaikka hän istuukin hevosen selässä kuin Velasquezin hidalgo, on hänen
tukkansa siksi harmaa ja hänen hymynsä siksi syvää maailmantuntemusta
osoittava, että arvaan hänen ikänsä olevan siinä viidenkymmenen
paikkeilla. Katson sitten kirjaan ja näen, että hän on syntynyt vuonna
1852. Siis yli seitsemänkymmenen! Ei pidä pohjoismaalaisen koskaan
yrittää arvata kenenkään ikää Englannissa, tässä urheilun ja ulkoilman
ihailijain maassa.

Cunninghame Graham ei kyllä itse usko, että Englannin ilma on
niin suotuisaa ihmisille kuin kuumien maitten ilma, mutta hän on
arvattavasti puolueellinen. Kun kesällä 1923 hänet tapasin, hän sanoi
minulle, että hänen piti vielä samana iltana lähteä Ardochiin, sillä
hänen äitinsä odotti häntä siellä. Luulin kuulleeni väärin ja näytin
kaiketi kysymysmerkiltä, sillä hän alkoi selittää:

"Ettekö tiedä, että äitini on vielä elossa? Hän on nyt 96 vuoden vanha,
mutta virkeämpi kuin moni nykyaikainen 30-vuotias. Mutta hän onkin
syntynyt kuumassa ilmanalassa ja oleskellut aikoinaan vuosikymmeniä
etelässä, kaukana kolkosta Skotlannista..."

"Väitättekö siis, että ihminen pysyy nuorena kuumassa ilmanalassa
kauemmin kuin täällä?"

"En tiedä mitä tiedemiehet siitä sanovat, mutta sen tiedän, että siellä
etelässä tapaa satavuotiaita tuhkatiheässä... Elämä on siellä..."

En voinut olla hiukan hymyilemättä. Eikö hän tietänyt, että elämä oli
siellä, missä tuollaiset elämää uhkuvat henkilöt kuin hän elivät ja
loivat loistoa ympärilleen, olipa siellä kuuma tai kylmä.

Hän rupesi sitten kertomaan äidistään. Aivan äskettäin hän oli
Ardochissa käynyt autoretkellä äitinsä kanssa. Kun he palasivat kotiin,
oli Cunninghame Graham hiukan levoton siitä, että vanha äiti ehkä oli
liiaksi rasittunut, ja hän virkkoi, että äidin piti nyt heti panna
maata ja levätä kunnollisesti.

"Maatako?" kysyi äiti hämmästyneenä, "en mitenkään nyt jouda lepäämään,
sillä minun on mentävä puutarhaan katsomaan, onko puutarhuri jo saanut
valmiiksi lavat, joista hänelle aamulla puhuin". Ja puutarhaan hän
meni viipyi siellä kauan täydessä työssä. — Pian hän täyttää siis
sata vuotta, jos saa elää niin kauan. Kysyin puhuisiko hän piakkoin
jossakin, mutta vastaus oli kieltävä.

"Eikö teitä edes saa kuulla Trafalgar Squarella, joka on niin täynnä
muistoja?"

"Niin, Trafalgar Square on täynnä muistoja... Muistatteko, kuinka
kerran siellä yhdessä puhuimme?"

Niinkuin olisin sitä voinut koskaan unohtaa... Se oli niinä entisinä
"hyvinä" aikoina, jolloin meillä, Lontoon suomalaisilla, oli kaikilla
yhteinen työ: taistelu maamme vapauden puolesta ja selittäminen tsaarin
sadoille tietämättömille kannattajille, kuinka asiat Suomessa olivat
ja mikä vaara uhkasi meitä idästä. Ne ajat ovat olleet ja menneet,
mutta työtä melkein samaan suuntaan vielä tarvitaan, ja hyvä on, että
entiset ystävät Lontoossa vielä seuraavat ajan merkkejä ja ovat valmiit
astumaan työhön, jos tarvitaan. Cunninghame Graham on uskollisimpia
heidän joukossaan.




J. RAMSAY MACDONALD.


Kesällä 1908 matkustin Lontooseen, pääasiallisesti tapaamaan ystävääni
Rosea, sillä hänen tapaamisensa ja keskustelut hänen kanssaan olivat
käyneet minulle melkein elinehdoksi silloisina hirvittävän vaikeina
vuosina.

Rose oli minua King's Crossin asemalla vastassa, ja hän oli tuskin
tervehtinyt minua, ennenkuin hän huomattavasti tyytyväisenä huudahti:
"Vielä tänä iltana sinun täytyy tulla kanssani suuriin kutsuihin Ramsay
MacDonaldin luo. Hän ja hänen rouvansa ovat maailman suloisimpia
ihmisiä, ja olen varmasti luvannut tuoda sinut kanssani illalla."

Rose oli tutustunut MacDonaldeihin noin vuotta ennen, ja koska hän aina
voitti ihmisten sydämet, oli hän nytkin kuin kotonaan heidän luonaan.

Illalla olimme molemmat tuossa sittemmin niin tutuksi ja rakkaaksi
käyneessä talossa, n:o 3 Lincoln's Inn Fields. Se ilta on pysynyt
mielessäni melkeinpä pienintä piirrettä myöten, sillä se oli
ensimmäinen kerta, jolloin sain olla aito englantilaisissa
kutsuissa, missä henkinen ravinto oli niin paljon tärkeämpi kuin
ruumiillinen kestitys, että jälkimmäinen monelta unohtui kokonaan.
Jätimme päällysvaatteemme pieneen huoneeseen, nähtävästi jonkun
makuuhuoneeseen, ja astuimme sisään. Kaksi keskikokoista huonetta
oli ääriään myöten täynnä väkeä. Muutamat olivat puetut varsin
komeihin, jalokivillä koristettuihin iltapukuihin, toiset olivat aivan
vaatimattomissa, pitkähihaisissa puvuissa. Mutta kaikkien kasvoilla
loisti iloinen, odottava ilme, ja huoneet kaikuivat vilkasta puhetta,
naurua ja leikinlaskua.

Ensimmäinen, joka tuli puristamaan kättämme, oli iloinen,
kiharatukkainen, noin kymmenvuotiaalta näyttävä poikanen, MacDonaldin
esikoinen, Alister. Hän tarttui Rosen käteen, ja minäkin sain ohimennen
kiinni hänen toisesta kädestään, kun hän innokkaasti selitti, että
tuolla ovat isä ja äiti ja että nyt pitää joutua hyvin pian, ennenkuin
joku taas ennättää heidät kokonaan anastaa.

Menimme siis niin pian kuin voimme tiheän tungoksen läpi. MacDonald ja
hänen rouvansa ottivat meidät vastaan kuin vanhat tutut, koruttomasti
ja sydämellisesti. Ensimmäinen, mikä pisti silmään, oli tietysti
heidän ulkomuotonsa. Rouva MacDonald, omaa sukua Gladstone, oli aivan
vaalea, keltatukkainen, sinisilmäinen. Ramsay MacDonald taasen oli
tumma kuin etelämaalainen, hiukset sysimustat, iho oliivinkeltainen,
silmät suuret, tummat, säihkyvät. Niin kaunista miestä näkee harvoin.
Piti melkein vetää henkeään. "Te olette suomalainen", kuulin isäntäni
sanovan. "Tulkaa kanssani tuonne toiseen huoneeseen, niin esittelen
teille muutamia ystäviä, jotka mielenkiinnolla ja osanotolla ovat
seuranneet Suomen vaiheita."

Toinen huone oli yhtä täpöisen täynnä kuin ensimmäinenkin. Isäntäni
esitteli minut siellä suurelle joukolle, joista vielä selvästi
muistuvat mieleeni parlamentin jäsenet Will Crooks, Keir Hardie ja
W.C. Anderson, kaikki maamme lämpimiä ystäviä, mutta kaikki jo manalle
muuttaneita.

Mutta missä oli tuo huhuttu englantilainen jäykkyys? Olin siitä niin
paljon kuullut, että tunsin melkein jonkinmoista pettymystä, kun en
sitä missään huomannut. Jokainen oli kuin kotonaan, ja oli varsin
liikuttavaa, kuinka hyvää huolta he pitivät siitä, että minäkin,
muukalainen, myös tuntisin olevani "kotona". Suomesta kysyttiin koko
ajan, ja heidän lämmin osanottonsa antoi uutta rohkeutta ja toivoa.
Ainakin Englannin Labour Party tiesi kohtalomme kovuuden ja oli
valmis tekemään voitavansa auttaakseen. MacDonald ja pieni ryhmä
hänen ympärillään otti puheeksi, eikö olisi syytä panna toimeen
jättiläismielenosoitus Trafalgar Squarella tsaarin hirmuvaltaa vastaan
Suomessa. Monesta syystä tuumasta ei silloin voinut tulla mitään, mutta
siemen oli kylvetty, ja seuraavana vuonna se kantoi hedelmiä.

Kun maaliskuun alussa 1909 muutin Lontooseen varsinaisesti asumaan,
asetti kohtalo suosiollisena minut asumaan niin lähelle MacDonaldeja,
että minulla ei ollut muuta kuin kymmenen minuutin matka Lincoln's
Inn Fieldsille. Siitä lähtien oli MacDonaldin perhe tukena ja turvana
minulle moninaisissa vaiheissa.

Kysymys mielenosoituksesta Trafalgar Squarella tuli pian taas esille,
ja koska siihen aikaan olin hyvin arka mitään tekemään, kysymättä
neuvoja "vanhoilta ja viisailta", kirjoitin asiasta senaattori Leo
Mechelinille, kysyen hänen mielipidettään. Hänen vastauksensa oli, että
kaikessa propagandatyössä olisi käännyttävä professori Julio Reuterin
puoleen, jolle "kagali" oli uskonut huolenpidon Lontoosta. — Kaikista
vastustuksista huolimatta tuli mielenosoituksesta tosi.

Alusta vuotta 1909 syksyyn 1911 kohdistuvat muistoni paljon enemmän
rouva MacDonaldiin kuin hänen mieheensä. Aviopuolisojen suhde toisiinsa
oli niin lähellä täydellistä ihanneavioliittoa, kuin tässä maailmassa
lienee mahdollista. Margaret MacDonald oli sieluna ja sydämenä siinä
perheessä, ja Ramsay MacDonald oli hänen toiveittensa toteuttajana.
Täydellinen luottamus, täydellinen ymmärtämys ja täydellinen vapaus —
siitä syntyi mitä ihmeellisin sopusointu. Tuohon vaikutti arvattavasti
myöskin se, että he sattumalta olivat niin täydellisesti yhtä mieltä
siitä, mitä he tahtoivat, ja myöskin siitä, mitä tietä he tahtoivat
kulkea päämääräänsä kohti. Molemmat olivat harvinaisen lahjakkaita, ja
sen lisäksi Margaret MacDonald oli niin tavattoman avomielinen, niin
vaatimaton, niin suora ja selväpiirteinen, että häntä oli aina helppo
lähestyä. Siksi myöskin helpommin joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi
kuin hänen umpimielisemmän miehensä. Margaret MacDonaldilla näytti
aina riittävän aikaa jokaiselle, eikä koskaan tarvinnut pelätä kylmää
kohtelua, menipä hänen luokseen mille asialle tahansa.

Tältä ajalta ovat myöskin painuneet mieleeni monet illanvietot
MacDonaldin perheessä. Aina kun Lontooseen tuli joku merkkihenkilö
valtiollisista piireistä, joku, joka tosiaankin ansaitsi huomiota, oli
iltama valmis. Aivan kuten ensikerrallakin, olivat huoneet täpöisen
täynnä. Suuremman huoneen yhdellä seinämällä oli pitkä pöytä täynnä
virvokkeita, teetä, kahvia, limonaatia ja leivoksia. Ei koskaan mitään
muuta. Ohimennen sanoen, MacDonald ja koko hänen perheensä ovat aina
olleet ankaran raittiita. Pöydältä sai jokainen mennä ottamaan mitä
halusi, ilman erityistä tarjoilemista ja kursailemista. Läsnäolevat
nuoret miehet kantoivat pöydänantimia niille, jotka eivät itse
tahtoneet niitä noutaa.

Erityisesti muistan sen kerran, jolloin eteläafrikkalainen presidentti
Schreiner oli kunniavieraana, ja toisen kerran, kun Austraalian
pääministeri Fisher oli kanssamme. Schreiner tahtoi puhella kanssani,
koska olin siitä ihmeellisestä maasta, jossa naisilla oli valtiollinen
äänioikeus. Hän puhui minulle koko ajan naisten äänioikeutta vastaan,
mutta en tällä hetkelläkään vielä tiedä, tarkoittiko hän sitä
todellakin, vai oliko se vain leikillistä kiusantekoa. Sanoin hänelle,
etten ollenkaan usko, että meidän kaikkien ihaileman Olive Schreinerin
veli saattoi olla naisten oikeuksia vastaan, ja hän nauroi niin, että
hampaat kiiluivat. Hänen rouvansa vakuutti sitten minulle, millä
innolla hän oli seurannut Suomen oloja juuri siksi, että Suomi oli niin
komeasti tunnustanut naisten yhdenarvoisuuden.

Fisher oli aivan toisenlainen kuin Schreiner, paljon naiivimpi ja
vähemmän suurmaailman mies. Sanomattakin on selvää, kuinka ihastunut
olin, kun hän tsaarin hirmuvallasta puhuessaan huudahti: "Suomen
täytyy päästä, erilleen Venäjästä kokonaan, aivan itsenäiseksi maaksi.
Silloin vasta voitte maailmalle selvään näyttää, mihin kykenette!" —
Se painui mieleeni niin syvälle siitä syystä, että juuri vähän sitä
ennen eräs suomalainen, joka oli suuri auktoriteetti Suomen asioissa,
oli minulle ankarasti moittien selittänyt, kuinka vaarallista oli, että
esitelmissäni sanoin Suomen vasta sitten tulevan onnelliseksi, kun
Venäjän vihatut kahleet olivat kokonaan murretut ja Suomi oli vapaa
maa. Onneksi viisaat ja vanhat eivät aina pääse määräämään, eivätkä
koskaan silloin, kun kansa herää yksimielisesti näyttämään tahtonsa.
Senhän jo näimme suurlakossa 1905, jonka merkitystä eivät mitkään
puolueelliset kuvaukset kykene himmentämään.

Kesällä 1910 MacDonald-puolisot pyysivät, että antaisin valita itseni
edustajaksi kansainväliseen työväenkongressiin, jonka piti kokoontua
Kööpenhaminassa. MacDonald-puolisojen toivomus oli laki, ja minut
valittiin eräästä Lontoon esikaupungista. Yhdessä sitten läksimme
sinne, MacDonaldit, Keir Hardie, Bruce Glacier, W.C. Anderson ja monet
muut. Hullista mentiin Suomen Höyrylaiva Oy:n laivassa, joka oli
tilaisuutta varten erittäin aistikkaasti koristettu punaisilla kukilla.
Pitkä keskipöytä oli varattu kongressiin lähteville, ja ruokalista
sisälsi ensimmäisillä päivällisillä Liberte-lientä, Egalite-paistia,
Fraternité-hyytelöä ja paljon muuta hyvää. Päivällisen jälkeen Keir
Hardie lauloi meille tutun skotlantilaisen laulun "Annie Laurie", ja
Anderson tanssi skotlantilaisen miekkatanssin. Tuo matka on säilynyt
meidän vielä elossa olevien mielessä iloisena muistona.

Kööpenhaminassa MacDonald pyysi minua auttamaan itseään tulkkina,
varsinkin hänen puhuessaan saksalaisten, itävaltalaisten ja
skandinaavialaisten edustajain kanssa Tietysti siihen ilolla suostuin.
Siellä oli monta suomalaista edustajaa, ja siellä olivat myöskin Bebel
ja Jaures sekä myöskin Liebknecht, Rosa Luxemburg ja monet muut jo
manalle muuttaneet. MacDonaldin siipien suojassa sain tutustua moneen,
joita en muutoin olisi saanut nähdä kuin vilahdukselta ja etäältä.

Sen vuoden lopulla ja seuraavan alussa Venäjän hallitus piti parhaana
ryhtyä oikein molemmin kourin propagandatyöhön Suomea vastaan. Sain
käsiini kokonaista viisi kappaletta erilaisia kirjasia, joissa
kaikissa selitettiin, kuinka kauheita me suomalaiset olimme ja kuinka
me emme ollenkaan ymmärtäneet jalon tsaarin ylenmääräistä laupeutta
meitä kohtaan. Edward VII:n ja sir Edward Greyn aikaansaama _entente
cordiale_ Englannin ja Venäjän välillä alkoi vaikuttaa, ja moni,
joka vielä äskettäin oli kuohunut suuttumusta tsaaria vastaan hänen
Suomi-politiikkansa tähden, alkoi vetäytyä piiloon. Kauhukseni näin
kerran, että kaikki mainitsemani viisi kirjasta oli asetettu Holbornin
suureen, julkiseen kirjastoon pöydille, kaikkien nähtäväksi. Ei
muuta kuin lähteä MacDonaldin puheille. Hän oli heti valmis tekemään
voitavansa. Hän kirjoitti kirjastonhoitajalle, huomauttaen tälle
kuinka puolueellista oli tarjota tuollaista lukemista ihmisille, kun
suomalaisille ei oltu varattu mitään vastaustilaisuutta. Muutaman
päivän perästä MacDonald ikäväkseen ilmoitti, ettei hänen pyynnöstään
ollut apua. Kirjaset jäivät pöydälle. Mutta tulipa sinne samalle
pöydälle myöskin Suomen asiaa selvästi selittävä kirja. Mistä lienee
tullut, lienee kai taivaasta tipahtanut.

Vuosi. 1911 alkoi ankaralla iskulla MacDonaldille ja loppui vielä
ankarammalla. Helmikuun alussa puolisoiden suloinen pikku poika,
David, äkkiä sairastui ja kuoli, ja muutama päivä sen jälkeen kuoli
MacDonaldin vanha äiti, johon hän oli lämpimästi kiintynyt. Muistan
hyvin, kuinka syvä varjo lepäsi kodin yllä pikku Davidin poistuttua,
ja vaikka Margaret MacDonald oli melkein vielä entistä ystävällisempi,
tunsi, että talossa oli suru käynyt. Tuli sitten syyskuu, ja se toi
mukanaan kovimman iskun, mitä Ramsay MacDonald koskaan on kokenut.
Syyskuun 8 päivänä hänen vaimonsa, Margaret MacDonald, otettiin pois
joukostamme.

En koskaan unohda syyspäivää, jolloin sureva ryhmä ystäviä seisoi
Golder's Greenin kappelissa sanomassa jäähyväisiä vainajalle, joka
oli meille kaikille käynyt niin kalliiksi. Hänen ruumiinsa, kukilla
koristetussa arkussaan, annettiin sitten liekkien puhtaan voiman
kulutettavaksi.

Muistan kuinka vaikeata oli puristaa MacDonaldin kättä ja nähdä, kuinka
tuo kalpea mies oli kuin lamautunut. Oliko hän koskaan siitä virkoava?
Hän oli kadottanut, ei ainoastaan vaimonsa, vaan lähimmän työtoverinsa,
joka aina ymmärsi häntä, usein ehkä syvemmin kuin hän itsekään ymmärsi,
ja joka aina ajatteli nopeasti ja selvästi, toimi johdonmukaisesti
eikä koskaan omia vaivojaan surrut. Kuinka monta kertaa hän olikaan
naisellisella vaistollaan ja kirkkaalla järjellään torjunut erehdykset
ja johtanut asiat oikeaan suuntaan.

Onko MacDonald muuttunut tuon jälkeen? Oliko isku niin syvä, ettei
arpi koskaan lakkaa kirvelemästä? Siinä kysymyksiä, jotka olivat
melkein jokaisen mielessä sen jälkeen. Omasta puolestani sanon ilman
pienintäkään epäilystä, että hän on kuin toinen mies hyvin monessa
suhteessa. Hänestä on kadonnut entinen välittömyys, entinen iloinen
tuttavallisuus, joka oli niin huomattava hänen vaimonsa eläessä. On
niinkuin hänen vaimonsa olisi vienyt Ramsay MacDonaldin nuoruuden
kanssaan hautaan. Margaret MacDonald oli ollut niin merkillisen nuori,
vaikka hän oli jo neljäkymmentä täyttänyt, ja tuntui kuin kaikki
hänen ympärillään olisi imenyt nuoruutta hänestä. Mutta sitten "_hän
nukkui, kun vielä oli päivä ja ennenkuin yön koleat varjot laskeutuivat
kosteilla käsivarsillaan häntä syleilemään_", kuten hänen miehensä
kirjoitti elämäkerrallisessa kuvauksessaan vaimostaan. Hautaan tuntui
vaipuneen myöskin Ramsay MacDonaldin nuoruus.

Mutta vaikka nuoruus onkin mennyt, on valtiomies jäljellä,
voimakkaampana ja selväpiirteisempänä kuin koskaan ennen. On totta,
että välittömyys myöskin on mennyt ja että hänessä on kehittynyt
tuo valtiomiesten tavallinen ominaisuus, olla lähellä ja kaukana
samaan aikaan. Hän on aina ystävällinen, mutta samalla aina aitauksen
ympäröimänä. Ei kukaan voi sanoa olevansa hyvin lähellä häntä, mutta
ei kukaan myöskään tunne olevansa kokonaan pois suljettu. Vanhoille
ystäville hänellä on aina ystävällinen hymy, mutta minusta tuntuu aina,
kuin hän samalla tahtoisi sanoa, että entiset ajat ovat olleet ja
menneet, että niihin ei pidä koskea...

Sanomattakin on selvä, että hänen uransa on ollut vaikea ja että hänen
on pitänyt purjehtia monen karin lomitse, ennenkuin hän on nykyisen
asemansa saavuttanut. Vaikeudet ovat olleet kahta laatua, sisällisiä ja
ulkonaisia. En malta olla kertomatta muutamista seikoista, joista ei
julkisesti puhuta, mutta jotka kaikki kumminkin varsin hyvin tietävät.
Minulle sattui kerran pieni henkilökohtainen kokemus, joka on varsin
kuvaava.

Eräs nuori kaunotar, tumma, kylmä, ylpeä, tuli luokseni ja sanoi
tahtovansa puhua minulle jotakin. Mutta puheesta ei ensin tullut
mitään, sillä ensi työkseen hän puhkesi itkuun. Luulin, että hän
oli sairas, ja kysyin saisinko antaa hänelle jotakin, en itsekään
ymmärtänyt mitä. Hän sopersi, ettei hän ollut sairas eikä tahtonut
mitään. Silloin ymmärsin, että tässä oli taas yksi noita lukuisia
tapauksia, jolloin piti toimia rippiäitinä, kuten niin monta kertaa
ennenkin. En tiedä, onko muilla suomalaisilla sama kokemus kuin
minulla sellaisista asioista. Kun asuu vieraalla maalla, jonka
kieltä puhuu hyvin, joutuu suorastaan maattomaksi. Suomessa pidetään
puolienglantilaisena, joka kyllä puhuu suomea, mutta joka sittenkin
oikeastaan kuuluu toiseen maahan. Englannissa taasen pidetään
muukalaisena, joka on kyllä tottunut maan kieleen, mutta joka kumminkin
kuuluu muualle. Sellaiselle henkilölle on aina helpompi sanoa asioita,
joita ei koskaan voisi sanoa omaisilleen ja läheisilleen. Ja koska
useimmilla ihmisillä näkyy olevan syvä tarve avata joskus sydäntään,
on selvää, että muukalainen helposti joutuu katolisen papin asemaan
ja saapi kuulla mitä merkillisimpiä asioita. Niinpä nytkin. Kun
neitonen oli hiukan tyyntynyt, ilmoitti hän minulle olevansa rakastunut
MacDonaldiin ja uskovansa, että hänen tunteensa ei ollut toivoton.
Vastasin hänelle, että silloinhan on kaikki hyvin ja ettei siinä ole
mitään itkemistä. "Ei, ei", vakuutti kaunotar, "siinä on vielä monta
mutkaa. Hän on äärettömän arka tuollaisissa asioissa, ja siksi tulin
teidän luoksenne, sillä tehän olette maasta, missä ymmärretään naisten
oikeudet ja annetaan heille täysi ihmisarvo" — (hän ei koskaan ollut
käynyt Suomessa!) — "ja siksi kysyn teiltä, ettekö arvele olevan
parasta puhua hänelle suoraan asiasta ja sanoa, että rakastan häntä...
Silloin hänkin rohkenisi puhua..." Kauhistuin. Vakuutin hänelle, että
vaikka meidän naisten asema Suomessa olikin varsin merkillinen, sanoo
varma vakaumukseni, että tässä tapauksessa suomalainen nainen pitäisi
suunsa kiinni. Vähän aikaa puheltuamme hän suostui odottamaan ainakin
muutaman kuukauden, nähdäkseen kuinka asia tuli kehittymään. Hän
odottikin — ja joutui vallan onnellisiin naimisiin toisen kanssa!

Tämä seikka huvitti minua suuresti ja sai minut pitämään silmäni
auki näissä asioissa. Varsin pian käsitin, että heti Margaret
MacDonaldin kuoleman jälkeen syntyi todellinen kilpajuoksu naisten
kesken MacDonaldista. Ja koska hän aina oli kohtelias ja ystävällinen
jokaiselle, uskoi jokainen mielellään, että juuri hän oli tuo
onnellinen valittu, joka oli määrätty MacDonaldin lohduttajaksi.
Tuo kulkutaudin tapainen rakastuminen MacDonaldiin ei suinkaan ole
vielä ohi. Se on vain siirtynyt ylemmälle yhteiskuntatasolle. Muutama
kuukausi sitten näin eräässä ruotsinmaalaisessa lehdessä kaksi
muotokuvaa: Ramsay MacDonaldin ja hänen "morsiamensa" lady S:n. Ei
kumpikaan uhri tiennyt mitään asiasta.

Mistä se johtuu? Englannissa on, kauniita miehiä niin tuhkatiheässä,
ettei MacDonaldin pelkkä komea ulkomuoto voisi semmoista häiriötä
aikaansaada. Eivätkä naiset sitäpaitsi ole erittäin herkkiä kauniille
ulkomuodolle.

Tietysti siihen on monta syytä. MacDonald on johtajatyyppi, jota ei
voi olla huomaamatta. Hänessä on tuo selittämätön vetovoima, joka
hurmaa, vetää puoleensa, masentaa tahdon ja tahtomattaan melkein
orjuuttaa heikommat luonteet. Ihmiset eivät muista, että nuoruus ja
rakkaus kuuluvat yhteen, ja MacDonaldin nuoruus kuoli silloin kirkkaana
syyskuun päivänä...

Kaikki Englannissa ja Amerikassa olleet tietävät sanomattakin, että
sellaisen henkilön, jolla ei ole huumorin lahjaa, on vallan turha
koettaa hakea julkista menestystä anglosaksilaisessa maailmassa.
Huumoria on MacDonaldilla loppumaton varasto, ja se pistää esiin
joskus vallan odottamatta. Kerran 1917-klubissa, jonka perustaja ja
ensimmäinen puheenjohtaja MacDonald on, kulki kolme henkilöä ylös
verraten kapeita portaita. Ensimmäisenä kulki eversti C, sitten
rouva X. ja viimeisenä MacDonald. Yht’äkkiä kuului MacDonaldin ääni:
"Odottakaapa, niin kerron teille jotakin." Seurue seisahtui portaitten
väliselle lavalle, ja MacDonald kertoi, että kerran, kun hän oli
juossut alas portaita Downing Streetin 10:ssä (pääministerin asunto) —
juoksi hovimestari kiireesti hänen jälkeensä ja kuiskasi salaperäisesti
hänen korvaansa: "Herra pääministeri, teillä on reikä sukkanne
kantapäässä." MacDonaldilla oli kiire ulkoasiainministeriöön, ja hän
sanoi, ettei hänellä nyt ollut aikaa ajatella sellaisia, ja sitäpaitsi
se ei ollut yhtään vaarallista, sillä hänen piti mennä vain kadun
poikki, toiseen ministeriöön. "Herra pääministeri", huokasi hovimestari
surullisesti, "häpeä siitä lankeaa minun niskoilleni". — Kun seurueen
katseet kiintyivät eversti C:n kantapäihin, oli varsin helppo ymmärtää,
miksi MacDonald oli tuon kaskun kertonut. Nauraen valitti eversti, että
hän oli kovasti tuollaisen huolehtivan hovimestarin tarpeessa.

MacDonaldin huumori esiintyy koko voimassaan hänen astuessaan
puhujalavalle, missä hän on kuin kotonaan. Englanti on puhujien
luvattu maa, missä puheet ja esitelmät ovat yhtä tärkeitä kuin meillä
sanomalehdet, ja MacDonald on jo kauan ollut Englannin kuuluisimpia
puhujia. Komea ulkomuoto, sointuva ääni, joka on kuin urkujen
sävel, hieno huumori, joka joskus muuttuu purevaksi satiiriksi, —
nuo ominaisuudet jo yksinään olisivat saattaneet hänet huomatuksi
puhujaksi, ja kun nyt sen lisäksi tulee se seikka, että hän on ollut
Englannin pääministerinä ja, elleivät kaikki merkit petä ja jos
elämää riittää, tulee varmaan vielä siinä asemassa olemaan, niin
käsitämme, että jokainen julkisesti lausuttu lause hänen suustaan saa
suurvaltiollisen merkityksen ja sähkötetään ympäri maailmaa.

On varsin tavallista, että englantilaiset puhujat mielellään laskevat
leikkiä oman kansansa heikkouksista. Sen voima ja mahtavuus kyllä
sietää pienen leikinlaskun! MacDonald verraten harvoin käyttää
tällaista huumoria, vaan iskee tavallisesti syvemmälle, joskus niin
syvälle, että se koskee kipeästi. Mutta aina on myönnettävä, että hän
on oikeassa. Hän ei loukkaa loukatakseen, vaan parantaakseen.

MacDonaldin valtiollinen ura on merkillisenä todistuksena siitä, että
rehellisyys silläkin alalla voi viedä loistavaan voittoon. Sodan
aikana hän oli vihatuimpia miehiä Englannissa, sillä hän oli alusta
alkaen asettunut jyrkästi sotaa vastustavalle kannalle eikä suinkaan
kantaansa salannut. Kiihko häntä vastaan ei rajoittunut vastalauseisiin
kokouksissa ja sotavillien kiihkeihin kirjoituksiin keltaisessa
sanomalehdistössä, vaan hänen henkensä oli enemmän vaarassa kuin moni
siihen aikaan aavistikaan. Muistan hyvin sen riemun, jolla hänen sotaa
puoltavat vastustajansa hänen omassa puolueessaankin vakuuttivat, että
nyt oli "Mac" vihdoinkin lopussa eikä koskaan nouse alennustilastaan,
koska hän on uskaltanut asettua "pyhää sotaa" vastaan! Tuo ennustus
tuntui monesta käyvän toteen, kun MacDonald tuli suurella enemmistöllä
voitetuksi parlamenttivaaleissa Leicesterissä, jonka edustajana
hän oli ennen niin kauan ja niin menestyksellisesti toiminut.
Miehellä, joka ei uskonut, että "Kaiser" oli ensityöksi hirtettävä ja
saksalaiset alistettava ainaiseen orjuuteen, ei tietysti ollut mitään
mahdollisuuksia julkiseen toimintaan tuona sotakiihkon ja raa'an
voitonriemun aikana.

Hänen ystävänsä, joille hän oli kuin siveellisenä selkärankana tuona
hirveänä aikana, eivät kumminkaan koskaan epäilleet, että se aika
oli kohta tuleva, jolloin MacDonald taasen oli entisessä johtavassa
asemassaan. Se aika tulikin pian, sillä vuonna 1922 MacDonald valittiin
suurella enemmistöllä parlamenttiin Aberavonin vaalipiiristä.
Parlamentissa hänet heti valittiin puolueen johtajaksi, ja kun sitten,
lopulla vuotta 1923, vanhoillinen hallitus kaatui, tuli MacDonaldista
aivan johdonmukaisesti Englannin pääministeri. Nyt oli varmaan uusia
vaikeuksia tulossa, Vaikka MacDonald olisi ollut miten taitava
valtiomies tahansa, niin vaadittiinhan toki muutakin Britannian
mahtavimmalta mieheltä. Mistä tulisi emäntä Downing Streetin numero
kymmeneen? Monet sydämet alkoivat taas sykkiä entistä kiivaammin, sillä
nythän hänen vihdoinkin täytyi luopua munkkina-olostaan ja valita
emäntä pääministerin komeaan taloon. Ehdokkaista ei ollut puutetta, ei
tosiaankaan!

Mutta miten kävi? Emäntä tuli, ja suloisin mitä siinä talossa koskaan
oli nähty. Se oli MacDonaldin 20-vuotias tytär, Ishbel, kaunis,
vaatimaton tyttö, joka hoiti emännyyttä ihastuttavasti isänsä talossa.
Ishbel kehittyy nopeasti auttamaan isäänsä julkisessa toiminnassa
ja on jo varsin onnistunut puhuja, joka hallitsee kuulijat alusta
loppuun saakka. Jos hän jatkaa kuten on alkanut, saamme ehkä jonkin
vuoden päästä nähdä sen päivän valkenevan, jolloin kaunis Ishbel istuu
parlamentin penkillä isäänsä kannattamassa. Sinne pyrkii myöskin
MacDonaldin nuorempi poika, Malcolm, joka jo vaaleissa 1924 oli
ehdokkaana, mutta ei saanut enemmistöä vaalipiirissään.

MacDonaldin hallintokausi pääministerinä oli vaikeata aikaa
Työväenpuolueelle. Vähemmän taitavan johtajan käsissä se olisi kärsinyt
pahoja tappioita, mutta MacDonald purjehti merkillisen varmasti karien
lomitse. Kauan ei puolue tietysti voinut pysyä ohjaksissa, koska sillä
ei ollut ehdotonta enemmistöä parlamentissa, mutta MacDonaldin yhdeksän
kuukautta ensimmäisenä työväen pääministerinä herätti kunnioitusta
ja luottamusta entisissä epäilijöissä. Eräillä päivällisillä
parlamenttitalolla, syystalvella 1925, kuulin MacDonaldin selittävän,
ettei hän suinkaan katunut tuota aikaa, vaan oli valmis milloin
tahansa ryhtymään hallitukseen, samanlaisissa olosuhteissa ja samoilla
ehdoilla. Jos työväenpuolue olisi kieltäytynyt ottamasta edesvastuuta
hallituksesta, kunnes heillä oli ehdoton enemmistö parlamentissa,
olisi saanut odottaa tuota enemmistöä paljon kauemmin kuin nyt, kun
tuo yhdeksänkuukautinen koeaika on läpikäyty. Englannissa käy kaikki
kehitys hitaasti ja asteittain. Nyt tietävät kaikki, että työväenpuolue
voi hoitaa hallitusta kunniakkaasti, vaikeissakin olosuhteissa, ja se
on poistanut sen iankaikkisen vanhoillisten hätähuudon, että työväki
ei osaa hallita. Tuo huuto tuskin tulee uudistumaan, niin kauan
kuin MacDonald on puolueen johtajana, sillä hän on saanut kaikki
vakuutetuiksi siitä, että hän on valtiomiehenä Englannin kaikkein
ensimmäisiä.

Englannin työväenliikkeessä on aivan sama ilmiö huomattavissa kuin
muuallakin maailmassa, nimittäin Venäjältä levinneen kommunismin
hajoittava vaikutus. Käyttämällä vapaasti suuria sanoja sekä loistavia
lupauksia ja antamalla rahojen vyöryä runsaasti kommunistit ovat
saavuttaneet jonkinmoisen menestyksen siinä osassa puoluetta, joka
tietää ja käsittää kaikkein vähimmän liikkeestä ja jonka aivot eivät
kestä ajattelemisen ponnistusta. Toisin sanoen, kommunismi kukoistaa
parhaiten kaikkein kurjimmissa oloissa eläjien ja vähimmin tietoja
saaneiden parissa sekä degeneroitujen, ylimpiin ylimystöpiireihin
kuuluvien henkilöiden seassa, joita merkillinen muodin oikku on ajanut
työväenpuolueeseen. Kysymättäkin voi sanoa, että lordi X. ja markiisi
C, jotka kauhuksemme ovat liittyneet työväenpuolueeseen, ovat hartaita
kommunisteja. Se luultavasti antaa enemmän kiihoitusta väsähtäneille
hermoille eikä tule kalliiksi, koska siinä pääsee huutamalla,
tekemättä mitään tosi työtä. — Mitään vakavaa vaaraa työväenliikkeelle
Englannissa kommunismista ei ole, ei ainakaan niin kauan, kuin ohjakset
ovat MacDonaldin käsissä. On kuitenkin myönnettävä, että jonkinmoinen
häiritsevä vaikutus tuolla kommunistien alituisella huutamisella on
ollut. Se ei milloinkaan ole tullut selvemmin esille kuin kesällä 1925,
jolloin työväenpuolueen kokous pidettiin Liverpoolissa. Kommunistit
olivat koko vuoden ajan pitäneet sellaista melua MacDonaldin
mahdottomuudesta, kuinka hän oli täysi porvari, kuinka hän oli pettänyt
työväen asian ja kuinka ei kukaan enää häneen luottanut, että hiukan
jokainen alkoi epäillä, miten kävisi Liverpoolissa. MacDonaldin
pelottomuus ja lahjomaton totuudenrakkaus oli ehkä saattanut hänet
joukkojen epäsuosioon. Ja sotamuistot eivät olleet vielä aivan
hälvenneet, muistot noilta ajoilta, jolloin MacDonald henkensä uhalla
oli asettunut sotaa vastustavalle kannalle. Kaikkia noita asioita oli
huudettu ja toitotettu ympäri maan. Raskaalla mielellä hänen ystävänsä
odottivat, miten kävisi Liverpoolissa. Ja miten kävi? Tuli, näki,
voitti, toteutui taas koko loistossaan. Harvoin, jos milloinkaan, on
MacDonaldilla ollut voittoisampaa riemukulkua kuin Liverpoolissa.
Hänen ensimmäinen puheensa siellä saattoi kaikki, sekä ystävät että
vastustajat, antautumaan hänen johtaja sauvansa alaisiksi.

MacDonald on kommunistien vaarallisin vihollinen. Tapa, jolla hän
vastustaa heitä puheessa ja kirjoituksissa, on useimmiten täynnä
huumoria, jonka läpi kuultaa verraten hyväluontoinen ylenkatse. Hänen
on vaikeata pidellä vakavasti "lastenkamaripolitikoitsijoita", ja hyvin
harvoin muuttuu pila pistäväksi satiiriksi, ja silloinkin ainoastaan
niitä kohtaan, joiden luulisi ymmärtävän enemmän. Liverpoolin kokous
tuntuu antaneen sellaisen iskun brittiläiselle kommunismille, ettei
se näy ollenkaan ottavan tointuakseen siitä. On nähtävästi vaikeata
aloittaa uudestaan, kun kaikki ankarat ponnistukset menivät noin
hukkaan, ja MacDonald istuu paikallaan entistä paljon voimakkaampana.
MacDonaldkin näyttää unohtaneen koko kommunismin olemassaolon, koska
hän ei sen jälkeen ole siitä sen enempää puhunut. Entiset kommunistit
kiirehtivät nyt selittämään olevansakin oikeita sosialisteja eivätkä
suinkaan mitään kommunisteja.

Toisin oli muutama vuosi sitten. Vuonna 1921 kirjoitti MacDonald
selityksen omasta kannastaan, "_Kirjeen eräälle kommunistille_" Lainaan
siitä otteen, sillä se mielestäni esittää hänen kantansa paljon
paremmin kuin pitkät selitykset. Se on samalla valtiomiehen selvä
uskontunnustus:

"Minä olen demokraatti, ja siitä syystä minun täytyy uskoa yleiseen
mielipiteeseen ja kasvatukseen. Olen sosialisti, ja, siksi minun täytyy
uskoa yhteiskunnan tasaisesti tapahtuvaan muuttumiseen, siitä syystä,
että se _kasvaa_, eikä siksi, että se tottelee käskyjä. Minulla täytyy
olla jonkinmoinen sopusuhtaisuus keinojen ja tarkoitusten välillä,
jonkinmoinen huomioonottaminen, millaisia aseita eri toimituksiin on
käytettävä. Minä en käytä leipäveistä teroittaakseni lyijykynääni enkä
vaateharjaa harjatakseni hampaitani. Minä en anna selkään lapsilleni,
kunnes he viisastuvat, enkä anna heidän nähdä nälkää, kunnes heistä
tulee siveitä — ja syynä siihen on se, että selkäsaunat ja viisaus,
nälkä ja siveys eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Muutamissa
tapauksissa tottelevaisuus itsessään on hyvä asia, ja silloin voi
vaatia käskyjä täytettäviksi, mutta Neuvosto-Venäjän historia —
(luopuminen neuvostoaatteesta, tapa käsitellä maakysymystä, työpajojen
tarkastuksen hävittäminen, myönnytykset amerikkalaisille rahamiehille
y.m.) — on selvään osoittanut, että jos odotamme kokonaisen kansan
käskystä käyttäytyvän hyvin ja käskystä ajattelevan ja toimivan
oikein, niin se on vallan yhtä järkevätä, kuin jos otaksumme jokaisen
skotlantilaisen pelastuneen kiusauksista, siksi että hän osaa ulkoa
pikku katekismuksen. Intohimot huutavat 'pakkoa', järki huutaa
sosialismia. Tunteet sanovat, että nuo kaksi seikkaa ovat yhteistyössä,
järki sanoo, että niiden välillä on sota.

"Jos joku toivoo uudestaan muodostavansa yhteiskunnan, niin hänen
ensimmäinen velvollisuutensa ei suinkaan ole aseiden hankkiminen,
vaan ymmärtäminen-, _mitä hän tahtoo tehdä_. Kun hän sen ymmärtää,
voi hän valita aseensa, joko tapparan tai leikkausveitsen, taikka
saarnan. Esi-isiltä peritty, pahuutta ja typeryyttä osoittava
tapa saattaa meidät yhä vielä kaikkein ensimmäiseksi ajattelemaan
tapparaan tarttumista. Minä toivoisin, että syntyisi aivan uudet
suhteet yhteiskunnan toimintamuotojen välillä ja aivan uusi näkökanta
yhteiskunnallisten arvojen laskemisessa. Sitä ei milloinkaan
aikaansaada nyrkki voimalla..."

Monelle on varmaan tunnettu se seikka, että viimeisten parin
kolmen vuoden kuluessa on tullut melkein muotiasiaksi Englannin
vasemmistopiireissä pitää Venäjää joka suhteessa mallimaana.
Seurauksena tästä on ollut m.m. se, että maat, jotka maailmansodan
jälkeen vapautuivat Venäjän ikeen alta, ovat niissä piireissä
saaneet osakseen paljon ynseyttä, melkeinpä vihaa. Työväen lehdissä
näkee vallan usein valituksia siitä, että nuo pahat pienet maat
pitävät hallussaan kaikki satamat, jotka ennen kuuluivat Venäjälle,
arvostelevat ankarasti rakkaita bolshevikkeja, pitävät itsepäisesti
kiinni itsenäisyydestään eivätkä tahdo uudestaan alistua Venäjän
hallittaviksi! Ilmiö olisi vallan peloittava, ellei pienillä mailla
olisi horjumaton puolustaja, jonka ääni kuuluu kauemmaksi kuin
kenenkään muun. Se puolustaja on Ramsay MacDonald. Hänelle pienten
kansakuntien itsenäisyys on tullut sydämenasiaksi — ja tuskinpa hän
lienee montakaan valtiollista puhetta pitänyt, joissa hän ei olisi sitä
asiaa painostanut. Erityisesti hän valittaa Georgian kovaa kohtaloa,
jonka hän tuntee hyvin tarkkaan, sillä hän on itse käynyt Georgiassa
ja omin silmin nähnyt sen paljon kärsineen kansan kohtalon. Georgia on
hänelle opettanut, mikä meitä muita odottaa, ellemme pidä tinkimättä
kiinni itsenäisyydestämme.

Aivan äskettäin, juuri tätä kirjaa kirjoittaessani, kysyin
häneltä, miksi hän oikeastaan niin lämpimästi puolusti meitä pikku
kansallisuuksia. Oliko se hänelle puhtaasti oikeudellinen kysymys, vai
oliko hänellä muitakin syitä?

Hän hymyili: "Ettekö ymmärrä, että pienet maat ovat maailman ainoat
vapaat maat? Ette kai te usko, että suuret valtakunnat ovat vapaita?"
Luultavasti näytin kysyvältä, koska hän innokkaasti alkoi selittää,
että suuret valtakunnat eivät milloinkaan voineet olla oma itsensä
kuten pienet maat. Alituisesti piti tasoittaa jotakin erityistä
särmää, jotta Intia tyytyisi, piti kiilloittaa toista puolta, jotta
Etelä-Afrikka tyytyisi, piti hiekkapaperilla hioa toista sivua, ettei
Egypti suuttuisi, j.n.e. Ja entä kaikki eurooppalaiset naapurit, joiden
mieltä piti noudattaa! Pienet maat olivat ainoat, joiden ei tarvinnut
kysyä kaikkien mieltä, ennenkuin he uskalsivat elää... Pienet maat
kehittyivät vapaasti, ja niistä vanhat maat tulivat imemään uutta
voimaa, uusia aatteita, elämän viisautta.

Oli helppo nähdä, että hän tosiaankin uskoi joka sanan ja mahdollisesti
hiukan kaipasi pienten maiden "vapautta". Mies, jonka hartioilla;
brittiläisen jättiläismaan johto jo kerran on levännyt ja varmasti
vielä tulee lepäämään, ei ole vapaa, se on kyllä varma.

Moni sanoo, että MacDonald on uneksija ja idealisti — ja mitä hyötyä
hänestä siis voi olla kylmässä, käytännöllisessä elämässä? Voineeko
kukaan mainita maailmanhistoriaan jälkensä jättänyttä miestä, joka ei
sydämensä syvyydessä olisi ollut uneksija ja idealisti? Ja voineeko
kukaan mainita suurta, maailman kehitystä muovaelevaa aatetta, joka ei
ole unelmana alkanut?




MARION PHILLIPS.


Taloustieteen tohtori Marion Phillipsin virallinen arvonimi on
"_Työväenpuolueen Johtava Naisvirkailija_". Mitä kaikkea tuohon
viattomalta näyttävään nimitykseen sisältyykään! Siinä on vaatimus,
että milloin tahansa pitää olla valmis uhraamaan päivien työ ja
öitten lepo, pitää kaikkitietävänä osata vastata vaikka millaisiin
kysymyksiin, pitää milloin tahansa matkustaa sinne, missä satutaan
tarvitsemaan, pitää järjestää mikä vielä ei ole järjestetty, paikata
mikä on mennyt hajalle, j.n.e. aina lukemattomiin asti.

Kuinka on mahdollista, että kukaan kuolevainen voi kaikki nuo
vaatimukset täyttää? Se tuntuukin vallan mahdottomalta, ja kumminkin
sujuvat kaikki nuo lukemattomat työt kuin voideltuina Marion Phillipsin
käsissä. Siihen vaaditaan tietysti erinomainen terveys, harvinainen
sekä tietopuolinen että taitopuolinen kyky, suuri innostus työhön ja
rajaton antaumus. Henkilö, joka on joutunut niin pitkälle yleisessä
taidossa ja kehityksessä kuin tohtori Phillips, voi aina olla varma
siitä, että hänen työtään maailmassa kaivataan ja että hänen ei koskaan
tarvitse olla jouten. Yhtä varma hän myöskin saa olla siitä, että voi
hankkia itselleen hyvän aineellisen toimeentulon tekemällä vähemmän
kuin puolet siitä työstä, jonka hän nyt tekee. Mistä syystä siis tuo
riehuminen? Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin.

Minkä sille nyt voi, että ihmisellä ei ole ainoastaan järkeä, vaan
myöskin sydän! Minkä sille voi, että sydän alituisesti ilkkuu
järjelle, kiintyy intohimoisesti asioihin ja toimiin, jotka tuottavat
loppumatonta huolta ja jotka saattavat kokonaan unohduksiin sellaiset
seikat kuin oman mukavuuden, rikkauden, loistavan aseman j.n.e. — Niin
on käynyt Marion Phillipsillekin.

Marion Phillipsiin tutustuin jo alkupuolella vuotta 1910. Minulla oli
jotakin asiaa rouva MacDonaldille ja läksin siitä syystä Lincoln's Inn
Fieldin kolmeen. Sinne tultuani huomasin, että siellä olikin kokous,
ja koetin livistää tieheni eteläisestä, mutta liian myöhään: rouva
MacDonald oli jo minut huomannut ja vei sisään esitelläkseen minut
"hyville ystäville". Noita hyviä ystäviä oli kolme, tohtori Phillips,
tohtori Bentham ja neiti Longman. He olivat yhdessä vuokranneet
suurenlaisen talon, ja se muuttui melkein toiseksi kodiksi sekä minulle
että parille hyvälle toverille, joiden kanssa olin asettunut yhdessä
asumaan. Kaikki nuo kolme englannitarta ovat siitä lähtien olleet,
ei ainoastaan minun, vaan koko maamme lämpimiä ystäviä. Yksi heistä,
neiti Mary Longman, tuli kokonaan meidän omaksemme, koska hän meni
naimisiin Suomen Matkailijayhdistyksen sihteerin, Wolter Stenbäckin
kanssa ja asettui asumaan Suomeen. Ikävä vain, että molemmat tohtorit
eivät seuranneet hänen hyvää esimerkkiään! [Sen jälkeen kuin tämä on
kirjoitettu, on saapunut viesti rouva Stenbäckin kuolemasta.]

Ensimmäinen vaikutelma Marion Phillipsistä, jonka selvästi muistan,
oli, että hän mielestäni oli hyvin kaunis. Silmät suuret, tummat,
ilmehikkäät, tukka tummanruskea, aaltomaisesti taipuva, iho hyvin hieno
ja hyvin helposti punastuva. Hän tuli heti minua tervehtimään, kuin
olisimme olleet vanhat tutut, ja siitä lähtien hän on aina pysynyt
uskollisena ystävänäni.

Henkilö, joka tahtoo tutustua Englannin työväenliikkeeseen ja nähdä
sen kehitystä ikäänkuin sisästäpäin, ei voi uneksiakaan parempaa
opasta kuin on Marion Phillips. Hän ei ole noita asioita oppinut
kirjoista taikka keskusteluista, hän on ne elänyt. Siksi ovatkin
ne tiedot, joita hän antaa, elävän elämän tietoja, joita ei muulla
lailla voi saada kuin tulemalla Marion Phillipsin kaltaisen henkilön
lähelle. Muuan tapaus, yksi monista, todistaa selvästi, kuinka tarkkaan
hän tuntee pienimmätkin sykähdykset puolue-elämässä: Aina ennen
parlamentin vaaleja, joko täytevaaleja taikka varsinaisia vaaleja,
kaikkien puolueiden lehdet kehuvat omia ehdokkaitaan ja vakuuttavat
lukijoilleen, ettei kellään muulla ole pienintäkään toivetta tulla
valituksi kuin juuri omalla ehdokkaalla. Työväenpuolueen lehdet eivät
suinkaan ole mitään poikkeuksia siinä suhteessa. Eräässä tärkeässä
täytevaalissa työväen lehdet vakuuttivat S:n varmasti tulevan
valituksi. Tapasin samana päivänä Marion Phillipsin, joka juuri
oli lähdössä kyseessäolevaan vaalipiiriin puhumaan S:n puolesta.
Hän valitti väsymystä ja sanoi, ettei hän ollenkaan nyt viitsisi
sinne matkustaa, koska se kumminkin oli vallan turha vaiva. Kysyin
tarkoittiko hän sillä, että S. kyllä tulisi valituksi ilman ulkoapäin
tulevia puuhiakin. Marion naurahti ja sanoi, ettei hän suinkaan sitä
tarkoittanut, vaan sitä, että S:n asema oli siksi huono, ettei hän
missään tapauksessa voinut tulla valituksi. Olin tietysti hämmästynyt,
koska juuri olin lukenut, kuinka varmoja kaikki olivat hänen vaalistaan
— ja sanomalehdet tietysti eivät koskaan valehtele!

"Valituksi tulee Y., vanhoillisten ehdokas, eikä kellään muulla ole
vähintäkään mahdollisuutta", vastasi Marion lyhyesti. — Ja niin
kävikin. Y. tuli valituksi suurella ääntenenemmistöllä.

Tämän jälkeen olen alituisesti käyttänyt häntä profeettanani, kun on
ollut kysymys tapahtumista työväenpuolueessa. Hän tuntee puolue-elämän
kuin oman elämänsä, sillä hän itse on osa siitä.

Marion Phillips ei ole syntyperältään englantilainen, vaan
austraalialainen. Siellä, aurinkoisessa Melbournessa, hän vietti
aikaisimman nuoruutensa, ja siellä, Melbournen yliopistossa, hän
suoritti tutkinnon, joka lähinnä vastaa meidän maisterinaryoa. Sen
jälkeen hän muutti Lontooseen ja jatkoi opintojaan Lontoon yliopistossa
sekä suoritti siellä tohtorintutkinnon.

Kysyin häneltä kerran, kuinka hän tuli liittyneeksi työväenpuolueeseen
ja kuka oli se henkilö, joka häneen siinä suhteessa oli vaikuttanut.
Hän vakuutti, ettei häneen ollut vaikuttanut muu kuin kirjat.
Erityisesti hän mainitsi Beatrice ja Sidney Webbin teokset ja myöskin
J.A. Hobsonin syvämietteiset kirjat. Taloustieteellisten teoksien
tutkiminen vei vallan johdonmukaisesti hänet askel askelelta lähemmäksi
työväenliikettä, kunnes hän tuli niin pitkälle, että liittyi ensin
Fabian-seuraan.

Marion Phillipsin kehitys on siinä suhteessa luonteenomaisesti
englantilainen. Eräs suomalainen sosialidemokraatti sanoi kerran
minulle, että Englannin työväenliike on senvuoksi niin varma, että
siellä aina rakennetaan kivi kiven päälle. Ei tehdä mitään ilmahyppyjä
eikä siis myöskään pudota alas korkealta, vaan hiljalleen ja tyynesti
mennään eteenpäin, aina miettien ja harkiten, miten seuraava askel
on astuttava, jotta päästäisiin perille. — Henkilö, joka käy
tuollaisen asteittaisen kehityksen läpi, liittyy melkein aina ensiksi
Fabian-seuraan. Se on seura, jonka periaatteet ovat sosialistisia,
mutta jonka työala on vallan erikoista laatua, sellaista, että
vaaditaan hyvin suuret tietopuoliset edellytykset, ennenkuin siinä
seurassa tuntee olevansa kotonaan. Sitä onkin leikillä nimitetty, ei
sosialidemokraattiseksi yhdistykseksi, vaan sosiali_aristokraattiseksi_
seuraksi. Totta on, että seuraan tuskin kuulunee työväkeä enemmän
kuin voi helposti sormillaan laskea, ja totta on myöskin, että sen
näkyvimmät jäsenet kuuluvat henkiseen ylimystöön, sanan parhaimmassa
merkityksessä. Mainitsen ainoastaan sellaiset nimet kuin Beatrice
ja Sidney Webb, G. Bernard Shaw, Graham Wallace, Bertrand Russell
ja H.G. Wells. Niillä on kaikilla maailmanmaine, eikä liene ketään,
joka arvelee, että nuo miehet eivät tiedä mitä tahtovat. Olkoonpa
niin, että heitä sanotaan henkisiksi aristokraateiksi, mutta
sosialismin kehitykselle Englannissa — ja melkeinpä voisi sanoa
kaikissa englanninkieltä puhuvissa maissa — he ovat tehneet suurempia
palveluksia kuin vielä läheskään kaikkialla myönnetään. Heidän pikku
kirjasiaan yhteiskunnallisista kysymyksistä luettiin, melkeinpä
ahmittiin, ja arvaamattoman suuri on se työ, jonka ne tekivät
käsitteiden selvittämiseksi sellaisissa piireissä, joissa noita asioita
ei ennen oltu pohdittu.

Marion Phillips kasvoi pian kyllä yli sen ajan, jolloin hän saattoi
tyytyä vain kysymysten pohtimiseen ja selvittämiseen. Heti kun asia
oli hänelle itselleen selvä, hän ryhtyi työhön. Hän on ennen kaikkea
toiminnan ihminen eikä voi kauan istua samassa paikassa filosofoimassa.
Siis: ei muuta kuin maailmalle toteuttamaan aatteita, jotka hän oli
oikeiksi huomannut!

Hän aloitti työnsä ensin rouva MacDonaldin perustaman Naisten
Työväenyhdistyksen sihteerinä, ja siitä hän sitten hyvin nopeasti
siirtyi laajemmille aloille, kunnes hän kohosi nykyiseen asemaansa
Työväenpuolueen Johtavaksi Naisvirkailijaksi. Nyt kulkevat kaikki
työväen naisia koskevat puuhat hänen toimistonsa kautta. Kaikkien
erilaisten naisjärjestöjen johto, asutuskysymykset, naisten
terveydenhoitoa, vakuutusasioita y.m. koskevat puuhat, työväen naisia
koskeva kansainvälinen lainsäädäntö, työläisnaisten kuukausilehti,
työläisnaisten esitelmöimisjärjestelmät, uusien järjestöjen
perustaminen ja ensimmäinen johto — ja sadat muut työläisnaisia
koskevat puuhat, kaikkien niiden yhdistävänä keskipisteenä on Marion
Phillipsin toimisto.

Tietysti moni huudahtaa, että tuollainen työ on mahdoton yhdelle
ainoalle ihmiselle. Se ei ole mahdoton, jos sitä hoitamassa on niin
monilahjainen ihminen kuin Marion Phillips. Hänellä on toimistossa
apulaisinaan kokonaista viisi sihteeriä, jotka panevat toimeen hänen
käskyjään, mutta totta on, että jokaisella heistä on työtä niin
paljon, kuin suinkin on mahdollista tehdä. Monena iltana olen nähnyt
Marion Phillipsin tulevan kotiinsa toimistostaan useita tunteja
virka-ajan jälkeen, iso pakka papereita kainalossa, joita hän ei ole
ennättänyt läpikäydä määrätyn toimistoajan kuluessa. Kysyin häneltä,
eikö hän voisi vielä lisätä sihteeriensä lukumäärää, mutta hän vastasi
nauraen, että se luultavasti tulisi myöskin lisäämään hänen omaa
työtään. Ja niin kai usein onkin, että jota enemmän on apulaisia,
sitä enemmän työtä myöskin kertyy sille, jonka pitää kaikki johtaa ja
olla vastuunalainen kaikesta. Toiselta puolen on myöskin totta se,
että ihmisellä, jolla on hirveä määrä työtä, on enemmän aikaa auttaa
toisiakin, kuin sillä, jolla ei ole juuri mitään työtä.

Marion Phillipsin työt eivät mitenkään rajoitu ainoastaan edellä
mainitsemiini, niin sanoakseni työväenpuolueen sisäpuolella tehtäviin
töihin, vaan hänellä on vielä koko joukko muutakin tehtävää. Vuonna
1921 hänet valittiin rauhantuomariksi. Siihen saakka ei naisia voitu
valita sellaiseen toimeen Englannissa. Vasta sinä vuonna he saivat
sen oikeuden, ja Marion Phillips oli ensimmäisiä rauhantuomareiksi
nimitettyjä naisia. Tätä tointaan hän hoitaa joka vuosi kahden
kuukauden aikana, jolloin hänen täytyy säännöllisesti käydä lasten
tuomioistuimessa, lukuunottamatta muita tähän virkaan kuuluvia puuhia.
Kaiken tuon lisäksi tulevat kaikenlaiset komiteat, monet niistä
hallituksen määräämiä, erittäin tärkeitä yhtymiä, joiden jäsenyydestä
on melkein mahdoton kieltäytyä. Sellaisia olivat esim. sota-aikana
ravintoaineiden ministeriön määräämä kuluttajani neuvosto, jonka
jäsenenä tohtori Phillipsillä oli erittäin ankara ja vaikea työ. —
Sota-ajan komiteat ovat onneksi loppuneet, mutta rauha toi mukanaan
uusia järjestöjä, kun kaikki oli uudestaan rakennettava, minkä sota oli
särkenyt. Vaikeimpia hänen nykyisistä tehtävistään on naisten töitä
järjestävän keskuskomitean jäsenyys.

Suomessa kuulee usein sanottavan naisesta, jonka järki on keskitasoa
ylempänä, että hänellä on "aivan miesmäinen intelligenssi". Se on
kai olevinaan jonkinmoista kehumista — ainakin miehet tuntuvat sen
käsittävän niin — mutta oikeastaan se on vain typeryyttä. Lontoossa
olen myöskin vallan usein kuullut Marion Phillipsistä sanottavan, että
hänellä on järki kuin miehellä! Omasta puolestani tahtoisin sanoa,
että hänellä on järki kuin miehellä ja naisella yhteensä. Hänellä on
merkillinen taito nähdä asiat kokonaisuudessaan, ja siitä johtuu, että
hän on synnynnäinen johtajaluonne. Monet sanovat häntä itsevaltiaaksi,
ja sen verran siinä on totta, että hän, kuten useimmat toiminnan
ihmiset, tietää mitä tahtoo ja kuinka tahtoo asian toimitettavaksi eikä
haikaile ilmoittaessaan sen asianomaisille. Sellaiset ihmiset saavat
aina paljon aikaan, kun taaskin ne, jotka kiltisti koettavat kaikkien
mieltä noudattaa, eivät saa juuri mitään toimeen.

Millainen on Marion Phillips kodissaan? Kun on kysymys naisesta,
täytyy aina nähdä hänet sekä kotona että kodin ulkopuolella, ennenkuin
voi saada hänestä selvän kuvan. Ne, jotka pitävät Marion Phillipsin
päätunnusmerkkinä hänen "miesmäistä" järkeään, muuttavat varmaan
mielipiteensä, kun tapaavat hänet hänen kodissaan. Äskettäin sain
häneltä näin kuuluvan kutsun: "Voitko tulla luokseni huomisesta
viikon päästä, kello 8.30 i.p.? Olen kutsunut koko joukon, enemmän
kuin huoneisiini mahtuu, mutta tule kumminkin!" — Tuo oli hyvin
englantilaista ja myöskin hyvin Marion Phillipsin tapaista, tuo iloinen
välinpitämättömyys muodoista. —

Siellä me sitten kokoonnuimme Marion Phillipsin kodissa, joukko
parlamentin jäseniä, sanomalehtimiehiä ja naisia, valtiollisissa
piireissä tunnettuja ulkomaalaisia, puolalaisia, amerikkalaisia,
j.n.e. Kolme keskikokoista huonetta, kirkkaasti valaistuja, lämpimiä,
kodikkaita. Marion Phillips rakastaa vaaleita värejä ja paljon valoa.
Huoneet ovat aivan vaaleiksi paperoidut, taikka oikeammin sanoen
maalatut, seinillä muutamia hyviä tauluja ja täpöisen täyteen ahdettuja
kirjahyllyjä. Marion Phillips itse, savuke suussa ja hymyillen, kulkee
vieraiden seassa, puhelee toiselle, tarjoaa savukkeen toiselle, taikka
makeisia tupakoimattomille. Tuossa seisoo kiihkeästi keskustellen
naapurinsa kanssa pikkuinen, lyhyttukkainen, lyhythameinen tyttö.
Hän näyttää koulutytöltä, tyttökoulun keskiluokkalaiselta... Astun
lähemmäksi ja näen, että hän onkin Ellen Wilkinson, työväenpuolueen
ainoa naisedustaja parlamentissa! Huolimatta kovin nuoresta
ulkomuodostaan hän on sukkelimpia ja terävimpiä puhujia tuossa maailman
vanhimmassa ja kuuluisimmassa eduskunnassa. Hän on täydessä väittelyssä
puolalaisen politikoitsijan kanssa, joka juuri on palannut Meksikosta
ja selittää suurvaltojen juonitteluja tuossa öljyrikkaassa maassa. —

Emäntä kiirehtii meitä ruokasaliin, jossa odottaa väkevä kahvi ja vielä
väkevämpi englantilainen tee sekä voileivät ja makeat leivokset. Siellä
jatketaan keskustelua yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Käytin tilaisuutta
hyväkseni moittiakseni hiukan Daily Heraldin ulkomaanosaston
toimittajaa, joka taas oli painattanut väärän uutisen Suomesta.
Kaikenlaisista sameista lähteistä pommitetaan Daily Heraldia alinomaa
uutisilla, jotka sisältävät kiehuvaa kiukkua Suomea kohtaan, eikä
muukalaisen ole aina helppo ymmärtää, mikä on totta, mikä suoranaista
valhetta. Ilolla on kumminkin mainittava, että siinäkin suhteessa
alkavat silmät aueta täälläkin.

Marion Phillipsin koti on täydellisesti vapaa kaikenlaisista
narrimaisuuksista ja boheemi-liioittelusta, siellä vallitsee
hienostunut maku ja korkea sivistys, sanan parhaassa merkityksessä,
johon kuuluu etupäässä elämänoppia ja vasta toisessa sijassa
kirjaviisautta.

Millainen on Marion Phillips puhujana? Tämä on kysymys, joka nostattaa
useimpien suomalaisten huulille hymyn, mutta joka Englannissa on
erinomaisen tärkeä. Kenenkä mieleen johtuisi henkilöä arvostellessaan
Suomessa kysyä, millainen hän on puhujana? Ja kenenkä mieleen
Englannissa johtuisi olla sitä kysymättä, kun on puhe julkisen
toiminnan henkilöstä? — Kuulin ensikerran Marion Phillipsin puhuvan
eräässä Lontoon kadunkulmassa. Tulin yhdessä hänen kanssaan edeltäkäsin
sovittuun paikkaan, jossa useita katuja yhtyi. Heti toi eräs meitä
nähtävästi odottanut henkilö hyvin yksinkertaisesti kokoonpannut
telineet, jotka hän pystytti keskelle katujen yhtymäkohtaa. Heti
paikalla kokoontui pieni ryhmä kuulijoita telineitten ympärille, jo
ennenkuin puhuja niille nousi. He tiesivät, että joka torstai-ilta
kello kahdeksan joku siinä puhui, ja, kuten jo monta kertaa olen
huomauttanut, esitelmät kuuluvat lontoolaisen säännölliseen,
jokapäiväiseen elämään, kuten sanomalehdet meidän elämäämme.

Tohtori Phillips astui telineille, ja kuulijakunta kasvoi hyvin
nopeasti. Puhe oli reipas, voisinpa sanoa tulinen, ja koski erästä
päivän polttavaa kysymystä Työväenpuolueen kannalta katsoen.
Kuulijoiden joukossa oli sekä kannattajia että vastustajia,
ja kumpaisetkin ilmaisivat kantansa erilaisin huudoin. Tuossa
keski-ikäinen mies huudahti: "Juuri niin! Hyvä on!", johon toinen
vastasi: "Ei ollenkaan! Väärä selitys kokonaan!" Miehet rupeavat
keskenään väittelemään, mutta puhuja pyytää heitä vaikenemaan, kunnes
kyselyjen aika tulee. Kaikki vaikenevat, ja pian loppuukin puhe ja
säännöllinen keskustelu alkaa.

Kaikki tuo oli erinomaisen hauskaa minulle, ensikertalaiselle, joka en
sellaista komentoa ollut ennen nähnyt enkä sellaisesta uneksinutkaan,
sillä varmaankin jokainen oikea helsinkiläinen pyörtyisi kauhusta,
jos joku sivistynyt nainen asettuisi kadunkulmaan puhumaan ja sitten
keskustelemaan päivän kysymyksistä. — Täällä sain hyvin pian siihen
tottua, sillä jo seuraavalla viikolla olin itse puhujana samassa
kadunkulmassa ja sitten myöhemmin monessa muussa.

Ei pidä kenenkään kuvitella, että kadunkulmissa puhuminen on paljon
helpompaa kuin hyvin valaistussa ja sivistynyttä yleisöä täynnä
olevassa luentosalissa esitelmöiminen. Sanoisin, että se on melkein
vaikeampaa. Katuyleisö on hyvin valveutunutta väkeä, ja sen tapana
on ilmaista tunteensa vallan selvästi, ja nuo tunteet voivat olla
moninaisia. Kyselyjen aikana saa usein hämmästyä, miten paljon moni
heistä tietää. Kadulla puhuessani minulta on kyselty Juhani Ahosta
ja hänen työstään, ja kadulla minulle on luettu ulkoa pitkiä pätkiä
Kalevalasta ja pyydetty selityksiä seikkoihin, joita ei ole aivan hyvin
ymmärretty.

Nykyjään ei Marion Phillipsillä ole enää aikaa esiintyä kadunkulmissa,
sillä ankara työ vie häneltä joka minuutin. Puhujana hänen kyllä
vielä täytyy esiintyä, sillä melkein joka viikon lopussa hänen pitää
matkustaa jonnekin, ja silloin hänen aina täytyy myöskin puhua, usein
tuhansille samalla kertaa, sillä kun tieto leviää hänen tulostaan
jollekin paikkakunnalle, on jättiläiskokous pian valmis.

Olen kuullut monen ihmettelevän, että Marion Phillips ei ole
parlamentissa. Olen omasta puolestani aina ollut iloinen, että hän ei
ole joutunut parlamentin penkille, mutta tätä iloa tuskin tulee kauan
kestämään, sillä kovasti puhutaan jo hänen valitsemisestaan ehdokkaaksi
erääseen englantilaiseen vaalipiiriin. Maailman kulku näyttää olevan,
että henkilöt, joiden työala on äärettömän tärkeä ja joille on melkein
mahdoton saada täysin kykenevää sijaista, eivät saa tehdä tärkeätä,
luovaa, rakentavaa työtään rauhassa, vaan täytyy heidän uhrata ainakin
muutamia vuosia parlamenttityöhön.

Marion Phillipsin johtamis- ja järjestämiskyky ei koskaan ole ilmennyt
koko voimassaan niin selvästi kuin suuren hiililakon aikana, jolloin
hänen hoidossaan oli koko avustustyö vaimojen ja lasten hyväksi.
Väsymättömällä tarmolla hän järjesti rahankeräystyön ja vielä
vaikeamman jakamistyön. Arkipäivinä hän istui aamusta myöhään iltaan
toimistossa ja sitten joka lauantai läksi matkoille, nähdäkseen omin
silmin missä hätä oli suurin ja missä apu oli enin tarpeen. Kun elokuun
viimeisinä päivinä hänet näin, olivat poskien ruusut koko joukon
kalvenneet ja silmissä oli väsynyt ilme, mutta silti hän hymyili
reippaasti ja väitti, ettei häntä vielä liika väsymys vaivannut. "Kyllä
minulle tulee tarpeeksi aikaa levätä, kun äidit ja lapset saavat ruokaa
suuhunsa", hän vakuutti.

Keväällä 1920 Marion Phillips kävi Suomessa tervehtimässä ystäviään.
Se oli hirveätä aikaa meillä. Haavat sisällisen sodan jälkeen eivät
suinkaan olleet vielä umpeutuneet, ja katkeruus toisin ajattelevia
kohtaan oli ääretön. Kaikki näyttivät pelkäävän salaperäistä, uhkaavaa
vaaraa, jonka laatua taikka luonnetta ei kukaan osannut selittää, ja
kaikki näkivät vakoojia ja vihollisia joka paikassa. Marion Phillips
käsitti kaikki merkillisen tyynesti, enkä nähnyt hänen tuskastuvan
kuin yhden ainoan kerran, jolloin hän arveli, että häntä koetettiin
estää pääsemästä sosialidemokraattiemme yhteyteen. Hän pääsi tietysti
minne tahtoi, ja kokouksessa työväentalolla hän sai tilaisuuden lausua
Englannin Työväenpuolueen tervehdykset meikäläisille.

En ole koskaan nähnyt hellää, melkein äidillistä puolta Marion
Phillipsissä niin selvästi kuin juuri sinä keväänä. Olli-poikani
sairasti silloin viimeistä tautiaan, ja Marion Phillips kävi
Helsingissä ollessaan melkein joka päivä hänen luonaan tuoden hänelle
kukkia ja luoden lämpöä ja iloa sairaan ympärille.

Hän on aina sen jälkeen ollut Suomen lämmin ystävä, jonka puoleen
ei koskaan turhaan käänny, jos apua tarvitaan. Hänen toimestaan
on monia kymmeniä esitelmiä Suomesta pidetty englantilaiselle ja
skotlantilaiselle yleisölle, mikä kylläkin on tarpeen, jotta maamme
vaiheet tulisivat tunnetuiksi brittien mahtavassa valtakunnassa.




G. BERNARD SHAW.


En tiedä ketään kirjailijaa, josta jo hänen elossa ollessaan on
kirjoitettu niin monta paksua elämäkertaa kuin Bernard Shawsta.
Parikymmentä vuotta sitten Kipling vei voiton siinä suhteessa, mutta
sitten Kiplingin elämäkertoja ei enää ilmestynyt, Shawn elämäkertojen
yhä kasvaessa sekä laajuudeltaan että lukumäärältään. Se on erittäin
kuvaavaa noiden molempien kirjailijain asemalle englanninkielisessä
maailmassa. Kipling, joka on kymmenen vuotta Shawta nuorempi, sai
yleisen tunnustuksen osakseen heti ensi iskulla, mutta Shaw sai
taistella kauan, tehdä työtä, nähdä nälkää, kunnes voimat olivat
loppumaisillaan. Sitten vihdoinkin yleisö suvaitsi hänet huomata, ja
nyt hänellä on varma paikka ensi rivissä, monen mielestä aivan ensi
rivin ensimmäisenä.

Sitten se alkoi, elämäkertojen tulva. Merkillistä näissä lukuisissa
elämäkerroissa on se, että ne ovat niin kovin eroavia mielipiteiltään
sankariinsa nähden. Joku sanoo, että Shaw on mitä täydellisin
järki-ihminen, mutta että hänellä ei ole nimeksikään sydäntä. Gilbert
Chesterton sanoo, että Shawlla kyllä on sydän, suuri ja laaja sydän,
mutta että se on väärällä paikalla. Joku sanoo, että Shaw ei mistään
asiasta voi puhua vakavasti, vaan aina ja iankaiken irvistellen
kaikelle, oli se miten pyhää tahansa. Chesterton sanoo, että Shaw
on aina vakava ja tahtoo, että se, minkä hän sanoo, on ymmärrettävä
vakavasti. Sanalla sanoen, Shawhon nähden on melkein yhtä monta mieltä
kuin miestä.

En tietysti voi yrittääkään selitellä, mitä mikin hänen elämäkertansa
kirjoittaja hänestä arvelee. Monet heistä ovat itse tunnettuja
kirjailijoita, ja kukin katselee Shawta oman maailmankatsomuksensa
silmillä. Mainitsen vain sen, että lukiessani häntä koskevia pitkiä
elämäkertoja taikka lyhyempiä esityksiä minusta aina tuntuu, kuin
kaikki olisivat oikeassa, olivatpa he kuinka eri mieltä tahansa. Jota
enemmän olen tullut Shawta tuntemaan kirjailijana ja esitelmöitsijänä,
sitä varmemmaksi tuo usko on kehittynyt. Shaw on kaikki, mitä hänestä
sanotaan ja vielä paljon enemmän. Tahtoisin sovittaa häneen itseensä
sanat, joita hän käyttää sankarittaresta suurimmassa teoksessaan
"_Ihminen ja Yli-ihminen_": "Anne on kaikki naiset, mutta kaikki naiset
eivät ole Anneja." Samat sanat tahtoisin sanoa Shawsta: Shaw on kaikki
kirjailijat, mutta kaikki kirjailijat eivät ole Shaweja. Shaw on
mielestäni kirjailijana, mitä Lontoo on kaupunkina, jättiläinen, missä
on kaikki, mikä voi tyydyttää mitä erilaisinta makua.

Lontoo on liian suuri, jotta tavallinen ihminen sen heti käsittäisi.
Se tuntuu olevan täynnä ristiriitoja... Niin on Shawkin, täynnä
ristiriitoja ja liian suuri. Menee pitkä aika, ennenkuin näemme, kuinka
näennäiset ristiriidat sulautuvat sopusoinnuksi ja kuinka ei tarvitse
pelätä eksymistä seuratessaan hänen ajatustensa kulkua...

Shaw kertoo itsestään, että oli hetkiä hänen nuoruudessaan, jolloin
hän vihasi ja inhosi itseään. Ja kumminkin hän pitää itseään nykyajan
suurimpana näytelmäkirjailijana eikä suinkaan koskaan salaa tuota
uskoaan. Lontoosta hän sanoo: "Henkilö, joka hävittäisi Lontoon,
olisi maailman suurimpia hyväntekijöitä, ja henkilö, joka sen jälleen
rakentaisi, olisi maailman suurimpia rikollisia!" — Ja kumminkaan hän
ei voi elää poissa Lontoosta! Hän näki nuoruudessaan nälkää ennemmin
kuin luopui Lontoosta. — Sellaisia ristiriitoja Shaw on täynnä — jos ne
nyt ovat ristiriitoja...!

Sillä, joka tahtoo saada kuvan Shawsta, ei ole muuta neuvoa kuin lukea
kaikki hänen lukuisat teoksensa kannesta kanteen ja luoda siitä kuva,
millainen tuo nykyajan merkillinen taikuri on. Seurauksena tulee
luultavasti olemaan, että jokainen saa hänestä oman omituisen kuvansa,
sellaisen, joka kullekin parhaiten sopii. Sen luulen voivani vakuuttaa,
ettei kenenkään tule ikävä lukiessaan Shawta. Hänellä on ihmeellinen
voima kiinnittää jokaisen huomio ja täyttää mielet uusilla aatteilla.

Henkilökohtaisesti jouduin ensikerran tekemisiin Shaw'n kanssa, kun
noin parikymmentä vuotta sitten sattumalta sain käsiini "Man and
Superman"-kirjan. Siihen saakka tunsin Shawsta tuskin muuta kuin nimen,
mutta tuo kirja valloitti minut heti kokonaan. Kesken kiireellisten
töiden ryhdyin heti sitä suomentamaan ja kirjoitin samalla Shawlle
pyytäen hänen suostumustaan suomennokseeni. En hetkeäkään epäillyt,
etten olisi saanut pyytämääni lupaa, ja käänsin rauhallisesti
eteenpäin. Mutta kuinkas kävi! Sain erittäin shawmaisen vastauksen,
jossa suuri kirjailija valitti, että hän ei voi antaa lupaa eikä
myöskään kieltää minua kääntämästä hänen kirjaansa, sillä hänellä
ei ollut Suomessa mitään oikeuksia omiin teoksiinsa! (Pieni letkaus
meille, jotka emme siihen aikaan uneksineetkaan yhtymistä Bernin
konventioon!) — Vastasin hänelle, että varsin hyvin tiesin, ettei
hänellä ollut "laillista" oikeutta omiin kirjoihinsa, mutta että
hänellä varmaan oli siveellinen oikeus niihin, ja omasta puolestani
vakuutin, että tulin hänen tahtoaan noudattamaan, oli se sitten
kieltävä tai käskevä. Siksi pyysin vielä kerran häntä ilmoittamaan,
salliko hän minun kääntää kyseessäolevan kirjan, vai soiko hän
mieluummin, etten sitä käännä. Vastaus tuli heti, ja se alkoi näin:
"Moral rights are all nonsense" (Siveelliset oikeudet ovat pelkkää
lorua) — ja hänen täytyi yhä pysyä entisessä sanassaan. Hän ei voinut
kieltää eikä käskeä. Sain tehdä juuri miten itse halusin! Siinä
sitä nyt oltiin! Tiedän varmaan, että jos kirja ei olisi ollut niin
säkenöivän nerokas, olisin jättänyt sen harmissani kääntämättä, mutta
nyt kirjoitin kiltisti hänelle, että vaikka suuresti epäilin, oliko
minulla oikeutta siihen, käänsin kuin käänsinkin kirjan suomeksi.

Kun sitten pari vuotta myöhemmin muutin Lontooseen asumaan, tutustuin
Shawhon henkilökohtaisesti. Muistan hyvin, kun ensikerran olin kutsuttu
lunchille hänen kotiinsa. Myönnän, että olin hyvin utelias näkemään,
millainen Shaw oli kotonaan ja millainen oli hänen rouvansa. Ne kaksi
tärkeätä asiaa jäävät aivan epäselviksi hänen kirjojaan lukiessa,
taikka saa niistä jotenkin väärän käsityksen.

Niistä asioista ei myöskään puhuta niissä lukemattomissa kirjoissa,
joita hänestä on kirjoitettu. Se, joka tuntee englantilaisia tapoja,
ymmärtää pian miksi. Jokainen on kuullut sananlaskun: "Englantilaisen
koti on hänen linnansa." Siinähän on tietysti paljon kaunista, että
tuo kodin koskemattomuus on niin kireästi vartioitu, ettei mihinkään,
joka sen piiriin kuuluu, toinen saa koskea. Seurauksena oli ollut,
että kaikkein suurin osa Englannin merkkihenkilöiden elämäkerroista
on merkillisen kuollutta luettavaa. Me saamme kyllä tietää, mitä
merkkitöitä sankari on tehnyt, ja me saamme tavallisesti myöskin
tietää, onko hänen suvussaan ollut joku lordi ja mitä se taikka se
prinsessa on hänestä sanonut, y.m. samanlaista, mutta muutoin on
henkilö marionetti, jonka sisäisestä elämästä emme tiedä yhtään mitään.
Viimeisinä vuosina on Lytton Strachey nerokkaissa elämäkerroissaan
ollut loistavana poikkeuksena tuosta säännöstä, ja hänen menestyksensä
onkin ollut ääretön. Se osoittaa, kuinka englantilaiset ovat kaivanneet
sankareissaan ihmistä, vaikka vasta Strachey uskalsi esittää itse
ihmisen sellaisenaan, niinkin yläpuolella pilviä palvotun henkilön kuin
kuningatar Viktorian. Vasta sitten, kun joku Strachey kuvaa meille
Bernard Shawn, saamme hänestä ehyen ja oikean kuvan. Siihen saakka
täytyy tyytyä pikku paloihin, sieltä täältä poimittuihin. Lohduttaudun
sillä, että "lisänä rikka rokassa", ja ehkä kerran pikku paloistakin
voi olla jotakin hyötyä, kun jättiläisen kuvaa sommitellaan.

Shawn rouva miellytti minua sangen paljon heti ensi silmäykseltä, ja
jota useammin olen hänet nähnyt, sitä varmemmaksi tuo vakaumukseni
on käynyt, että hän on täysin taitava hoitamaan vaikeata asemaansa:
olemaan Shawn vaimona. Tietysti on monia, jotka eivät voi hänestä sanoa
hyvää sanaa, mutta sehän on aina niiden kohtalo, jotka kova onni on
asettanut kuuluisuuksien vaimoiksi. Rouva Shawlla on hauska tapa puhua
miehestään, jota hän aina nimittää "G.B.S:ksi", ei koskaan muuksi.
Siinä suhteessa hän seuraa samaa tapaa kuin esim. rouva MacDonald,
joka myöskin aina miehestään puhuessaan nimitti häntä "J.R.M:ksi" eikä
miksikään muuksi. Se on mielestäni varsin hauska tapa, mutta tarttuva,
niin että muukalainenkin usein tulee sanoneeksi G.B.S., vaikka tietysti
pitäisi sanoa Mr. Shaw.

Mikäli Shawn tuttavat vakuuttavat, hän on naimisissa ollessaan aina
asunut samassa paikassa, Adelphi Terrace n:o 10. Sekin on hyvin
englantilaista. Kun on laittanut itselleen pesän erämaahan, sellaiseen
kuin Lontoo, niin siinä pysyy. Helsingissä jokainen tuntee koko
kaupungin, ja on juuri samantekevä asuuko Eirassa vai Kruununhaassa.
Paikka on aina tuttu helsinkiläisille. — Toista on erämaassa. Siellä
kun löytää tuulensuojan ja oppii tuntemaan kaikki kivet ja kolot sen
ympärillä, ei tee mieli lähteä uusia seikkailuja hakemaan, uusia
tuttavuuksia hankkimaan. Lontoolaiset muuttavat harvoin, ja muuttoon on
aina ankarat syyt.

Olen huomauttanut hänen "englantilaisuuksistaan", ja kumminkin tiedän,
että Shaw, jos tietäisi, väittäisi kiihkeästi vastaan. Hänen oman
vakuutuksensa mukaan hän on ainoastaan ja yksinomaan irlantilainen,
minkä seikan hän mainitsee alituisesti sekä puheissaan että
kirjoituksissaan. Mutta hän myöskin mielellään lisää: "Kaikki viisaat
englantilaiset ovat irlantilaisia!" — Ja onhan myönnettävä, että hän on
syntyperältään irlantilainen, Dublinissa irlantilaisista vanhemmista
syntynyt, vaikka Lontoo tuntuu hänet nielleen melkein kokonaan.

Silloin, ensikerran hänet tavatessani, hän heti lunchin jälkeen vei
minut saliin, vetäen esiin pöydälle paksun teoksen piirroksia.

"Tunnetteko ehkä noiden tekijän?" hän kysyi, ja totta kai tunsin Albert
Engströmin. Shaw kyseli hänestä yhtä ja toista ja kertoi kauan olleensa
Albert Engströmin hartaita ihailijoita. Eikä se ollutkaan ihme, sillä
heidän huumorissaan on monta yhtymäkohtaa.

Kysyin Shawlta, oliko hän aina ollut niin ankara kasviksien syöjä ja
ehdottomasti raitis, kuin lunchia syötäessä oli käynyt selville. Hän
vakuutti aina inhonneensa lihaa ja alkoholia, eikä hän liioin koskaan
ollut katunut kauppojaan, että jätti ne ainaisiksi koskematta ja tyytyi
kasviksiin ja veteen. Hän ei koskaan salaa sitä, että hän pitää itseään
elävänä esimerkkinä siitä, kuinka vähän nero on riippuvainen alkoholin
ja liharuokien kiihoituksesta.

Shawn asunto on lähellä Charing Crossin jättiläisasemaa, mutta
hiljaisen sivukadun varrella, jonne melu Charing Crossilta ja
Strandilta ei kuulu. Ikkunoista näkyy Thames-virta ja vihreitä
puutarhoja. Se on kosteikko erämaassa.

Häntä pidetään hyvin rikkaana ja samoin hänen vaimoaan. Tietysti
hänellä on hyvin suuret tulot kirjoistaan, ja tähän aikaan tuskin
kukaan siinä suhteessa vetänee vertoja hänelle. Totta kyllä on, että
Englannissa ja maissa, joissa englanninkieltä puhutaan, useinkin aivan
mitättömät kirjailijat saavat suurempia tuloja kuin kunnolliset kynän
käyttäjät. Surullisena esimerkkinä siitä on tuo kaiken arvostelun
alapuolella oleva, myöskin Suomessa paljon suosittu kirjailijatar
Elinor Glyn, jonka harvinaisen kehnot kirjat menevät kaupaksi
miljoonittain.

Muutama vuosi sitten oli Timesissä varsin hauska kirjeenvaihto, joka
kosketteli Shawn omaisuusveroa. Viranomaiset vaativat, että Shawn
piti maksaa veroa myöskin vaimonsa tuloista, mutta Shaw sanoi, ettei
hän voinut sitä tehdä, koska ei tiennyt, mitä tuloja vaimollaan oli.
Häntä neuvottiin ottamaan siitä selko ja maksamaan vero, sillä jos hän
kieltäytyisi maksamasta vaimonsa tuloista, saisi hän kahden kuukauden
vankeusrangaistuksen. Shaw kirjoitti hyvin lystikkään valituksen, jossa
hän kertoi vakavasti kysyneensä vaimoltaan, kuinka paljon tuloja tällä
oli, mutta vaimo kieltäytyi jyrkästi niitä ilmoittamasta. Shaw väitti
sanoneensa, että hänen miesparkansa saa siis virua kaksi kuukautta
vankilassa rouvan kovasydämisyyden tähden, mutta rouva oli vain
nauranut ja sanonut, että nuo kaksi kuukautta voivat olla G.B.S:lle
sangen terveelliset. — Yleisö ei koskaan saanut tietää, kuinka tuo
hauska juttu loppui. Se vain on varma, että Shaw ei koskaan saanut
uhattua vankilarangaistusta. Luultavasti viranomaiset saivat sopia
asiasta suoraan rouva Shawn kanssa.

Shaw on vähän väliä "näkyvissä" sanomalehdissä, ja siitä voi olla
varma, että vaikka ei luettaisi mitään muuta, niin luetaan ainakin
kaikki, mitä Shaw kirjoittaa taikka mitä Shawsta kirjoitetaan.
Mutta yksi asia on aivan selvä: Ei pidä koskaan pyytää Shawn apua
sellaisissa tapauksissa, joista sitten kirjoitetaan sanomalehdissä.
Hän inhoaa kaikesta päättäen kaikkea kiitollisuutta julkisuudessa
ja välttää sen tavallisesti hyvin humoristisella tavalla. Muistan
hyvin erään tapahtuman, johon myöhemmin tulin hiukan sekoitetuksi.
Lontooseen tuli eräs venäläinen pakolainen, joka oli ampunut Venäjän
opetusasiainministerin, koska tämä oli pieksättänyt muutamia satoja
moskovalaisia ylioppilaita. Nuori vallankumouksellinen oli hirveän
hermostuneessa tilassa ja suuresti avun tarpeessa Lontooseen
tullessaan. Muutamat hänen ystävänsä arvelivat, että olisi paras,
jos hänet saataisiin lähetetyksi Amerikkaan, jossa hän ehkä voisi
aloittaa elämänsä uudestaan. Siinä tarkoituksessa joku kirjoitti
Shawlle ja pyysi Shawlta matkarahoja, luvaten ikuista kiitollisuutta.
Jokainen, joka hiukankin tunsi Shawta, tiesi, että se oli varmin
keino estää häntä mitään tekemästä. Niin olikin. Shaw kirjoitti hyvin
lystikkään vastauksen, joka alkoi näin: "Mistä syystä te pyydätte minua
auttamaan tuota nuorta mielenkiintoista ministerinsurmaajaa muuttamaan
Amerikkaan? Olen varma, että hänellä olisi tarpeeksi työtä Lontoossa..."

Kohtalo johdatti minut myöhemmin Shawn luo puhumaan samasta henkilöstä.
Se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen tavannut Shawn aivan
kahden kesken. Kokemus oli mitä mielenkiintoisin. Shawsta oli
kokonaan kadonnut kaikki teatterimaisuus, kaikki "olevinaan olo".
Hän oli luonnollinen, vaatimaton, sydämellinen, avulias mies, täynnä
hyvää tahtoa ja elämän ymmärtämystä. Minulla oli pieni suunnitelma,
kuinka tuota onnetonta olentoa parhaiten voitaisiin auttaa, ja Shaw
hyväksyi sen täydellisesti. Se, mikä minua eniten liikutti, oli hänen
lupansa, taikka melkeinpä pyyntönsä, että käyttäisin vapaasti hänen
nimeään, milloin vain luulin, että siitä olisi jotakin apua. Tietysti
sellaisesta nimestä oli paljon apua, ja työtä saatiinkin vihdoin
kyseessäolevalle henkilölle.

Olen tavannut Shawn useita kertoja sen jälkeen, mutta en koskaan
kahdenkesken. Ja heti paikalla, kun kolmas henkilö on läsnä, muuttuu
Shaw kuin taikaiskulla. Hän sanoo sukkeluuksia, paradokseja,
hän näyttelee. Kahdenkesken ei maksa vaivaa näytellä ja loistaa
sukkeluudellaan, varsinkaan jos toinen ei ole mikään merkkihenkilö,
vaan ainoastaan vaatimaton ja tuntematon "tavallinen ihminen". Totta
on toiselta puolen, että Shawn näytteleminenkin ja "olevinaan olo" on
luonnollista — niinkuin hyvän näyttelijän aina on. Chesterton sanoo
jossakin esseessään, että Shawn huumori ei ole koskaan mitään vanteen
läpi hyppimistä taikka päällään seisomista, vaan aivan luonnollisesti
pulppuavaa hyvää tuulta ja sukkelaa huomiokykyä. — Mutta sittenkin
on mielessäni aina säilynyt kirkkaimmassa muistossa tuo lyhyt
puolituntinen, jolloin sain yksin puhella Shaw-ihmisen kanssa.

Tätä kirjoittaessani satuin lunchille Shawn hyvän ystävän, lady
M:n kanssa, jolla on suuri maatila Irlannissa, aivan lähellä
Shawn kesäasuntoa, ja jonka tiesin tunteneen Shawn vuosikymmeniä.
En malttanut olla kysymättä häneltä, oliko hän huomannut tuota
omituisuutta Shawssa, että hän aina "näytteli" ollessaan useamman
seurassa. Lady M. vastasi hymyillen, että totta kai hän oli sen
huomannut, eikä ainoastaan huomannut, vaan oli siitä kerran puhunutkin
Shawlle. Shaw oli heti myöntänyt, että niin oli asian laita, mutta oli
puolustautunut sillä, että ihmiset suorastaan vaativat sitä häneltä.
Jos Shaw pyytää jonkun luokseen ja käyttäytyy aivan kuin kuka tahansa
tavallinen ihminen, on se aina suuri pettymys hänen vieraalleen,
joka tietysti odottaa saavansa kuulla jonkin sukkelan paradoksin
taikka nauruhermoja kiihoittavan huomautuksen. — Lady M. oli aivan
samaa mieltä kanssani siitä, että vasta silloin voi tuntea, kuinka
inhimillisen suuri ja sydämellinen Shaw on, kun joskus sattuu saamaan
hänet kahdenkesken. Seikka, jonka useammin kuin kerran olen pannut
merkille tämän yhteydessä, on se, että rouva Shaw aina istuu aivan
vakavana eikä ole kuulevinaankaan, kun Shaw "näyttelee" ja huvittaa
kuulijoitaan.

Vaikka onkin vallan harvinaista saada Shaw kahdenkesken, on sitä
tavallisempaa saada kuulla häntä suuressa seurassa. Hän on puhujana
eniten suosittu Lontoossa. Piletit on hankittava aikoja ennen, jos
mieli saada hyvän paikan. Hänen äänensä on hyvin kantava, ja hän
voi nopeasti sovittaa sen luentosalin vaatimusten mukaan, niin että
tavallisesti voi kuulla joka tavun vaikka missä salin sopukassa.
Mutta on melkein yhtä tärkeätä nähdä hänen alituisesti vaihtelevat
ilmeensä, jotta voisi puheesta, kuten kirjoistakin, lukea "rivien
välistä". Muistan hyvin, miltä hän näytti entisaikoina, vanhan
maailman aikana, ennen sotaa. Pitkä, solakka, puettu tiukkaan
ruskeaan samettitakkiin, punainen tukka ja pitkä, punainen parta.
Siihen aikaan hän aina mielellään koetti näyttää mefistomaiselta,
eikä hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että hiukset joskus
törröttivät sarvimaisesti, kuten Mefistolla ainakin. Ja kun hän astui
puhujalavalle, oli jo koko kuulijakunta naurun vallassa, ennenkuin
hän oli ennättänyt vielä suutaan avata. Kuinka hyvin tuollaisissa
tilaisuuksissa saattoi ymmärtää, että hän oli tottunut näyttelemään,
sillä varmaan ihmiset odottivat, että hänen piti olla sukkela, ja ellei
hän sitä ollut, oli se suuri pettymys. Sukkeluus ja vastustamaton
huumori olivat hänen voimallisin aseensa, mutta niissä oli myöskin
hänen kouraantuntuva heikkoutensa. Voima oli siinä, että hän aina sai
sanojansa kuulemaan niin paljon väkeä kuin huoneeseen mahtui, ja nämä
hän hallitsi kokonaan. Heikkous oli siinä, että kaikki pitivät hänen
esitelmiään loistavina henkisinä ilotulituksina, ja että hyvin harvat
vain aavistivat, että niihin sisältyi usein mitä vakavin, järkyttävin
totuus, usein syvän murhenäytelmän pohja. Muistan erään esitelmän, joka
kaikesta päättäen Shawsta itsestäänkin tuntui mitä kiusallisimmalta.
Kuten tavallisesti yleisö puhkesi hurjiin kättentaputuksiin ja nauruun
heti, kun hän astui esitelmälavalle. Shaw ei vetänyt suutaan nauruun,
vaan näytti hyvin vakavalta. Mutta siitä ei ollut mitään apua,
sillä Shaw näyttää aina vakavalta, silloinkin, kun hän kertoo mitä
hullunkurisimpia kaskuja. Kun hän vihdoin pääsi alkamaan, hän sanoi
tahtovansa puhua hyvin surullisesta asiasta ja pyysi, että kuulijat
muistaisivat sen eivätkä nauraisi, sillä siihen ei ollut tällä kertaa
syytä. (Uusi naurunpuuska yleisössä!) Shaw näytti tuskastuneelta ja
sanoi tahtovansa kertoa siitä sanomattomasta kurjuudesta, joka vallitsi
juuri silloin Dublinissa. Suurin osa yleisöä hymyili, ja oli aivan
selvää, että he ajattelivat: kyllä me sinut, vanha ilveilijä, tunnemme
ja tiedämme hyvin, että tämä on vain pikkuinen temppu, jolla koetat
viedä meitä harhaan! — Mutta Shaw oli tosissaan. Huumori oli poissa,
mutta sen sijaan esitelmä kyllä sisälsi paljon mitä pistävintä satiiria
— ja yleisö oli tyytyväinen, vaikka hiukan epävarma siitä, miten tuo
kaikki oli ymmärrettävä.

Gilbert Chesterton, joka mielestäni sittenkin parhaiten on Shawsta
kirjoittanut, väittää, että Shaw on aina vakava ja tarkoittaa vakavasti
joka sanan, jonka hän sanoo tai kirjoittaa. Chesterton on itse
paradoksien mestari, niin että hänen arvostelunsa on otettava hiukan
varovaisesti, mutta uskon kyllä, että hän on pääasiassa oikeassa.

Useat Shawn teorioista tuntuvat naurettavilta siksi, että ne ovat
suunnatut vanhoja, vuosisatoja opittuja väitteitä vastaan, vaikka eivät
silti ole aivan yksinomaan Shawn keksimiä. Yksi hänen lempiopeistaan
on se, että miehen ja naisen suhteessa _nainen_ on se, joka valitsee
uhrinsa ja saattaa sen pauloihinsa, eikä suinkaan mies, joka muka
löytää naisen ja asettuu hyökkäysasentoon, kunnes saa valittunsa. Hän
väittää, että luonnollinen tila on se, että nainen koettaa päästä
naimisiin niin pian kuin suinkin, ja mies koettaa pysyä naimattomana
niin kauan kuin suinkin. Hän kyllä ei usko miehen lujuuteen siinä
suhteessa kovinkaan paljon, vaan arvelee, että jos nainen on jonkun
valinnut ja aloittaa hyvin suunnitellun ja järjestetyn saartoliikkeen,
niin tuskinpa mikään mies pääsee pakoon, vaan joutuu ennemmin tai
myöhemmin auttamattomasti satimeen.

Moni on kysynyt, kuinka Shaw itse, joka tuon asian niin tarkkaan tunsi,
kumminkin joutui saman kohtalon alaiseksi. Shaw itse kertoo, että hän
oli sairaana ja hänen tuleva vaimonsa hoiti häntä. Kun hän sitten
kokonaan parani, huomasi hän olevansa naimisissa. Hän ei tiedä, kuinka
se oikeastaan tapahtui.

Olen kumminkin aivan vakuutettu siitä, että Shaw saa olla ainaisesti
kiitollinen vaimolleen, että tämä "otti" hänet, tapahtuipa se
ottaminen sitten vastoin Shawn tahtoa tai hänen myöntymyksellään.
"Ihminen ja Yli-ihminen" mielestäni antaakin Shawn vastauksen
avioliittokysymykseen. Kun Anne Whitefield "ottaa" puoleksi väkisin
Jack Tannerin, tämä ikäänkuin herää, ja me ymmärrämme, ettei mikään
mahti maailmassa enää saisi häntä luopumaan Annesta. Ikävä vain,
että Shawsta ei koskaan ole tullut "yli-ihmisen" isää. Hän uskoo
vahvasti, että yli-ihminen on ihmiskunnan pelastaja, ja siihen päästään
kehityksen kautta. Kehityksen edistämiseksi meidän on pyrittävä
pidentämään ihmis-ikää niin paljon kuin mahdollista. Metusalem on
oleva ihanteemme. — Hän ei koskaan anna selvää vastausta, millaiseksi
hän on ajatellut yli-ihmisen, mutta Zarathustra se tuskin lienee.
Shaw eroaa joka suhteessa liian paljon Nietzschestä, vaikka oli aika,
jolloin hän tuntui lähenevän Nietzscheä niin paljon, että moni kysyi
itseltään, mihin suuntaan hän lopullisesti oli menevä, sosialismiinko
vai anarkismiin. Hänestä tuli sosialisti, mutta yhä vieläkin sattuu
tapahtumia, jolloin jäämme kysymään, missä oikeastaan ollaan ja mitä
hän tarkoittaa.

Muutamia kuukausia ennen näiden rivien kirjoittamista, syystalvella
1925, kuuntelin erästä hänen esitelmäänsä, jossa hän usein käytti
itsestään sanoja: "kommunistit, sellaiset kuin minä", j.n.e. Se
ei ollut leikkiä, vaan hän varmaan tarkoitti mitä sanoi. Uskon,
että hän uskoo olevansa kommunisti, ja hänen oppinsa onkin usein
puhdasta kommunismia. Olen kuullut hänen selittävän, että kaikki
yksityisomaisuus, olipa se sitten millaista tahansa, "vaikka teidän
sateenvarjonne", on väärää, mutta hän ei tietääkseni ole koskaan tehnyt
mitään yksityisomaisuuden poistamiseksi, Samoin hän pari vuotta ennen
sotaa kerran esitelmässään selitti, kuinka lapset ylimalkaan olisi
kaikki kasvatettava yleisissä kasvatuslaitoksissa. Ääni kuulijakunnasta
huusi silloin: "Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole isä."
— "Niinhän se on", vastasi Shaw, "mutta jos olisin isä, sanoisitte
varmaan: Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole äiti." Hän sai
naurajat puolelleen, mutta ei ainakaan silloin kukaan ottanut hänen
esitelmäänsä aivan todesta. Ja hiukan vaikeata on myöskin uskoa
hänen omaisuutta koskevaa kommunismiansa, sillä hän istuu vallan
rauhallisesti omassa rikkaassa ja mukavassa kodissaan, eikä häntä
lähellä oleva kurjuus tunnu hänen rauhaansa häiritsevän.

En voi sille mitään, että minusta tuntuu, kuin tuo hänen viimeaikainen
kommunisminsa, joka ilmenee yksinomaan sanoissa, mutta ei koskaan
teoissa, olisi saanut alkunsa kahdesta syystä: Shawhon on selvästi
vaikuttanut tuo ainainen hälinä venäläisestä paratiisista, ja toiseksi
Shaw on vanha. Tämän viimeisen seikan sanon suurella surulla, sillä
Shawn ei koskaan pitäisi tulla vanhaksi. Tuon vanhuuden huomasi
jokainen Shawn ystävä muutamassa Shawn äsken pitämässä esitelmässä,
jossa hän puhui "vapaudesta" siten, että ei kukaan oikeastaan saanut
selville, mitä hän tarkoitti. Kun kyselyjen aika tuli, kysyi joku
kuulijoista, mitä hän arveli Venäjän nykyisestä hallituksesta. Shaw
tuntui nolostuvan ja vastasi: "No niin, he tarkoittavat hyvää!" Missä
oli entinen Shaw, joka ei koskaan niin loistanut kuin juuri kyselyjen
aikoina esitelmien jälkeen, jolloin hänen vastauksensa otettiin vastaan
myrskyisillä kättentaputuksilla ja hyvä-huudoilla, sillä niiden
sukkeluus, niiden huumori oli vastustamatonta. Shaw sanoo, että köyhänä
pysyminen on rikollista, mutta aivan yhtä suurella syyllä voimme sanoa,
että Shawn vanhentuminen on rikollista.

Eräässä Shawn ystäväpiirissä puhelimme Shawn vanhentumisesta, ja joku
läsnäolijoista huomautti, että sekin ilmeni vain silloin tällöin.
Orleansin Neitsyen kirjoittaja ei ole vanha. Tottahan sekin on. Se on
merkillisen "nuori" näytelmä, eikä siinä suinkaan tunnu mitään tekijän
vanhuuden merkkiä.

Sain tilaisuuden kerran puhua Shawn kanssa juuri tästä näytelmästä, ja
hän kertoi koettaneensa lukea Jeanne d'Arc'ista kaiken kirjallisuuden,
mitä käsiinsä sai, ja käyttäneensä niin paljon kuin mahdollista
historian omia sanoja. Kysyin, mitä hän arveli Schillerin näytelmästä,
ja hän nauroi iloisesti ja sanoi, että jos olisi pakko valita, niin hän
kumminkin ennemmin valitsisi Voltairen esityksen sankarittaresta.

Shawta on kohdannut sama onnettomuus kuin useita muitakin neroja,
se, että kun heidän neronsa on tullut yleisesti tunnustetuksi,
kaivavat innokkaat ihailijat esiin kaikki aikaisimmatkin yritykset ja
julkaisevat ne uudestaan. Shawn aikaisimmat nuoruudenromaanit ovat taas
kirjakauppiaiden pöydällä. On kyllä myönnettävä, että niissä on paljon
mielenkiintoista, mutta kaiken sen, mikä niissä ansaitsee huomiota,
hän on sanonut myöhemmin paljon selvemmin ja paljon voimakkaammin.
Myöntäkäämme nyt kerta kaikkiaan, että Shaw ei ole romaanikirjailija,
vaan näytelmäkirjailija. Sillä alalla hän on kotonaan.

Omituisena seikkana mainittakoon, että Shaw ei itse keksinyt sitä,
että hän oli luotu näytelmäkirjailijaksi, vaan sen keksi nerokas
Ibsenin teosten kääntäjä, William Archer. Archer tuli muutamana
päivänä Shawn luo ja kysyi, eikö Shaw tahtonut yrittää yhdessä hänen
kanssaan kirjoittaa näytelmää. Shaw suostui, ja Archer, joka tunsi
Shawn huumorin, ehdotti, että he kirjoittaisivat huvinäytelmän,
sellaisen, joista englantilaiset vielä tänä päivänäkin niin paljon
pitävät. Mutta kuinkas kävi! Shaw kyllä istui heti ankaraan työhön,
mutta näytelmästä ei tullutkaan mikään Charleyn Täti, kuten Archer oli
aikonut, vaan syvää satiiria uhkuva yhteiskunnallinen draama "Widowers'
Houses". Se ei ole Shawn parhaimpia, mutta se auttoi Shawta löytämään
itsensä. Siitä lähtien Shaw jätti muut kaunokirjalliset muodot ja
antautui näytelmäkirjailijaksi. Shawlta kysyttiin kerran, oliko totta,
että hän oli joskus kirjoittanut runojakin. Shaw vastasi, että hän
kyllä kerran kirjoitti runon, sillä asian laita oli niin, että hänen
kustantajansa välttämättömästi määrättynä päivänä tarvitsi vissin
määrän käsikirjoitusta, eikä Shawlla mitenkään ollut aikaa kirjoittaa
mitään suorasanaista, ja silloin hän hädissään kirjoitti runon.

Kerran tapasin Shawn luona hänen teoksiensa ruotsalaisen kääntäjän
tohtori Hugo Vallentinin. Shaw kysyi, olinko lukenut hänen teoksiaan
ruotsiksi, johon minun täytyi vastata kieltävästi. Silloin hän kertoi
jonkun hänelle sanoneen, että Vallentinin käännökset olivat niin
hyviä, että oikeastaan pitäisi kaikki näytelmät kääntää uudestaan
englanninkielelle Vallentinin ruotsalaisesta käännöksestä! Miellyttävän
näköinen, tummaverinen Vallentin koetti parhaan kykynsä mukaan torjua
noin ylenmääräistä kiitosta. Shawn teokset ovat tietysti hirveän
vaikeita kääntää, kuten kaikki sellaiset teokset, joissa täytyy lukea
rivien välistä melkein yhtä paljon kuin itse riveiltä. Kaikille
eurooppalaisille kielille ne kumminkin ovat käännetyt ja monelle
aasialaiselle kielelle myöskin.

Englannissa on päästy siihen kehitysasteeseen, että suurmiehet
ja yleensäkin ihmiset, joilla on paljon työtä, eivät itse jouda
vastaamaan kirjeisiin, vaan jättävät sen sihteeriensä tehtäväksi.
Shaw on siinä suhteessa loistava poikkeus, sillä hän vastaa aina itse
henkilökohtaisiin kirjeisiin. Hänen käsialansa on hyvin pientä, mutta
erittäin selvää. Se on melkein kuin kokoelma pieniä, pyöreitä helmiä,
joita on asetettu perättäin suoriin riveihin, lyhyin väliköin siellä
täällä. Kirjeissä on aina shawmainen sävy, olivatpa ne kuinka lyhyitä
tahansa. En voi ajatellakaan, että Shawn kirjeet koskaan voisivat
tuottaa tuskaa ja haavoittaa, mutta iloisen hymyn ne nostattavat
huulille ja hyvän mielen sydämeen.

Hirveänä, mustana painajaisena tulee joskus vielä mieleen vuosi 1919
Helsingissä. Ihmisissä tuntui olevan raivo valaa myrkkyä, haavoittaa,
repiä rikki maine, tahrata kunnia... Siitä saivat tietysti etupäässä
kärsiä ne, jotka syystä tai toisesta olivat heikkoja eivätkä voineet
puolustautua. Tuli sitten Helsingissä käymään englantilainen
sanomalehtimies, joka sattui olemaan vanha tuttava. Kun hän läksi
pois, pyysin häntä viemään terveisiä Shawlle ja kysymään erästä pientä
seikkaa, joka koski yhtä hänen kirjaansa ja jonka tarkoitusta en
ymmärtänyt. Olin jo siksi helsinkiläistynyt, etten tietysti odottanut
mitään vastausta. Iloni oli siksi suuri, kun vallan pian sain pienen
kirjelipun, jonka kuoressa jo tunsin Shawn helmeilevän käsialan. Kirje
alkoi näin: "Yhteinen ystävämme C.S. kertoi minulle, että te olette
vielä elossa. Se on suuri ennätys..." Kuinka hyvältä tuo leikillinen,
erittäin shawmainen tervehdys tuntui!

Shaw, kuten muutkin brittiläiset kirjailijat, on myöskin poliitikko.
Pienten kansojen asiassa hänen kantansa on selvä. Hän on valmis
käyttämään terävää kynäänsä niiden puolustukseksi, milloin vain
tarvitaan. Se on juuri tätä nykyä meille tärkeä seikka, kun kaikkien
englantilaisten sydämissä hiljalleen ja hyvin salassa piilevä
imperialismi alkaa yhä selvemmin esiintyä. Luulen, että Shawn selvään
pienten kansojen suosimiseen on syynä se, että hän sittenkin ja
huolimatta lontoolaisuudestaan puhuu vallan totta kehuessaan olevansa
irlantilainen. Irlantilaiset ymmärtävät aina pikku kansojen huolia.
Pohjoismaista Shaw tuntee hyvin Ruotsin, jossa hän on vieraillut.
Vallentin-vainaja oli Shawn hyvä henkilökohtainen ystävä, ja varmaan on
paljon hänen ansiotaan, että Shaw niin suurella mielenkiinnolla aina
puhuu Ruotsista.

Seuraelämään Shaw ei ota osaa. Vallan turhaan ylhäiset herttuattaret
ja muut rikkaat tyhjäntoimittajat koettavat saada häntä kutsuihinsa.
Ellei kohtelias kielto auta, vastaa hän vihdoin niin jyrkästi,
että he kadottavat kaiken halun pyytää häntä uudestaan. Sitten
tavallisesti seuraa kauhistunut valitus siitä, että Shaw on niin
paha ja epäkohtelias! Niin hän kylläkin on. Mutta sattuu joskus,
että joku hänen vaatimaton ystävänsä saa vastaanottaa kodissaan tuon
komearyhtisen suurmiehen. Tukka ei ole enää punainen, vaan lumivalkea,
ja samoin partakin ja tuuheat kulmakarvat. Mefistomainen hymykin on
kadonnut, mutta silmissä on vielä vastustamatonta huumoria. Hän on
entisestään ikäänkuin lauhtunut ja oppinut, ei ainoastaan ymmärtämään,
vaan myöskin anteeksiantamaan. Kymmenen vuotta sitten Shaw ei olisi
voinut kirjoittaa Orleansin Neitsyttä. Nyt hän voi.

Shaw on vielä täysissä voimissa ja ankarassa työssä. Voineeko
hän koskaan saavuttaa Metusalem-ihannettaan, kaikista ankarista
elämäntavoistaan huolimatta — sen saa aika näyttää. Me voimme vain
toivoa, että hän voi ennättää hiukan lähemmäksi sitä ihannetta kuin me
muut kuolevaiset.

Kun Shaw kerran kaatuu, kaatuu jättiläinen, ja jysähdys kuuluu yli
maailman.




WILLIAM MORGAN SHUSTER.


Oli kirkas, päivänpaisteinen kevät Lontoossa, vuonna 1911. Meitä oli
pieni ryhmä teetä juomassa parlamentin terassilla. En voi koskaan
astua tuolle historialliselle paikalle muistamatta kaskua, jonka
parlamentin jäsenet mielellään kertovat muukalaiselle. Vanha John Burns
oli pyytänyt teelle erään hyvin itsetietoisen amerikkalaisen neitosen,
joka oli ensikertaa Lontoossa ja mielellään ilmaisi mielipiteensä
siitä, kuinka kaikki vanhassa Euroopassa oli ala-arvoista Amerikkaan
verraten. Niinpä hän nytkin katseli hieman pilkallisesti hymyillen
terassin ohitse virtaavaa Thamesia. "Tuoko se nyt on se teidän
kuuluisa Thamesinne? Pyh! Eihän se ole virta eikä mikään Mississippiin
verraten!" — Siihen vastasi John Burns tyynesti: "Se on totta, Thames
ei olekaan mikään virta, se on virtailevaa historiaa..."

Kuta useammin tuolla kuuluisalla terassilla olen istunut, sitä
selvemmin olen tuntenut, kuinka oikeassa John Burns oli. Thames on
virtailevaa historiaa, joka tuo mieleemme tämän ihmeellisen saaren
kohtalot. Täällä yhtyy entisyys ja nykyisyys. Komea on Amerikan
Mississippi, mutta liian matala. Korkealle kohoavat Amerikan
pilvenpiirtäjät, mutta perustus on matalalla... Thames kuiskii
historiaa ja maailman johtoa. Ilmakin terassilla väreilee historiaa,
voimaa ja maailman johtoa. Ihminen tuntee olevansa juuri maailman
nykyhistorian keskipisteessä, itse ajan sydämessä, jonka sykähdyksiä
hän saa lyhyen hetken kuunnella.

Yksi isännistämme, parlamentin jäsen S., joka usein oli terävillä
välikysymyksillään hermostuttanut hallitusta, alkoi selittää Persian
kysymystä, jota juuri silloin pohdittiin sekä sanomalehdissä että
parlamentissa:

"Täytyyhän meidän kaikkien myöntää, että sir Edward Grey on harvinaisen
viisas mies. Hän päästää Persiaan nuoren, tuntemattoman amerikkalaisen,
josta ei ole mitään hyötyä Persialle, mutta erittäin suuri hyöty
meille... Nuoren yankeen nimi on Shuster..."

"Selittäkää, mitä oikeastaan on tapahtunut..."

"Ymmärrättehän, että me aiomme niellä Persian? Ei tietysti sodan
eikä riidan eikä muiden raakalaiskeinojen avulla, vaan hienosti,
elegantisti, hitaasti, niinkuin niellään lasi samppanjaa..."

"Hyvä mr. S., jättäkää allegoriat ja sanokaa tavallisella,
jokapäiväisellä kielellä, kuinka asiat siellä tällä hetkellä ovat."

"Tiedättehän, että paras osa Persiaa on n.s. Englannin vaikutusaluetta
ja lähinnä paras Venäjän vaikutusaluetta. Näiden välillä on kappale
erämaata, jossa persialaiset itse saavat vaikuttaa mikäli jaksavat.
Maan raha-asiat ovat toivottomassa tilassa, ja jokainen koettaa hyötyä
vointinsa mukaan ja haalia itselleen omaisuutta, niin kauan kuin vielä
on jotakin varastettavaa... Mutta omituinen on ihmisluonto. On aina
ja kaikkialla olemassa parantumattomia uneksijoita ja idealisteja,
jotka uskovat hyvään ja oikeaan ja rehellisyyteen ja uhrautuvaisuuteen
ja ties mihin. Niitä oli Persiassakin, ja he päättivät, että oli
tehtävä viimeinen ponnistus maan pelastamiseksi taloudellisesta ja
siveellisestä perikadosta. Ensimmäisenä tehtävänä oli saada maan
raha-asiat jonkinmoiseen kuntoon. Käännyttiin Amerikan puoleen ja
pyydettiin sieltä asiantuntijaa, joka osaisi neuvoa, kuinka olisi
meneteltävä, jotta maa taas alkaisi tulla toimeen omillaan. Amerikka
esitti sinne lähetettäväksi nuoren miehen, jonka nimi oli Morgan
Shuster. Meidän hallituksemme ja Venäjä antoivat heti siunauksensa.
Antaa lasten leikkiä, niin heillä on hyvä mieli... Sitten tulee meidän
vuoromme..."

"Mutta jos hän onnistuu tehtävässään ja Persia elpyy elämään omaa
elämäänsä..."

"Anteeksi, mutta te oletatte mahdottomuuksia."

"Tarkoitatteko, että tuollainen tehtävä ylimalkaan käy yli
ihmisvoimien?"

"En. Ei mikään tehtävä ole mahdoton, mutta tämä erikoistehtävä on
niin vaikea, että sitä täyttämään tarvittaisiin ensiluokan nero,
henkilö, jolla ei ole ainoastaan mitä kirkkain järki, vaan myöskin
perinpohjainen kokemus ja harvinainen antaumus työhönsä sekä sellainen
rohkeus, etteivät häntä yhtään peloita ne lukemattomat murhayritykset,
joilla epäilemättä koetetaan hänen elämäänsä siellä vilkastuttaa.
Persialaiset ovat mestareita sellaisissa hommissa... Ei, kyllä minä
mieluummin ottaisin noukkiakseni Otavan taivaalta otsakoristeeksi
rouvalleni, kuin menisin Persian raha-asioita selvittelemään..."

"Mutta miksi ei mr. Shuster voisi olla juuri tuollainen ensiluokan
nero, joka voi tuon tehtävän suorittaa?"

"Siksi, että silloin olisimme kuulleet edes joskus hänen nimeään
mainittavan. Paitsi sitä hän on vallan nuori, tuskin 34-vuotias, eikä
hänellä siis voi olla sitä kokemusta, jota tuollainen jättiläistyö
vaatii. Ja sitten vielä toiseksi se, että Englanti ja Venäjä eivät
koskaan olisi päästäneet häntä Persiaan, elleivät olisi syvästi
vakuutetut siitä, että hän on aivan vaaraton, s.o. ettei hän voi saada
Persian raha-asioita mitenkään parannetuiksi... Ymmärrättehän, että
sellainen onnettomuus, että Persia yht'äkkiä saisi sotkuiset asiansa
selville, estäisi sekä meitä että Venäjää nielemästä tuota lihavaa
palaa. Se tarttuisi kurkkuun..."

Niin, totta oli, että Morgan Shusterin tulevaisuus Persiassa ei
näyttänyt kovin valoisalta. Ja totta on myöskin, ettei hänestä alussa
tiedetty juuri mitään Englannissa. Mutta tämä viimeksimainittu
asia parani hyvin pian. Hänen nimellään näkyi olevan tavaton
tunkeutumisvoima ihmisten mieliin. Sanomalehdet alkoivat kertoa hänen
yrityksistään, ja pian päästiin siihen, ettei ollut ketään, josta
niin paljon olisi puhuttu kuin Morgan Shusterista. Olen varma, että
tähän oli osittaisena syynä englantilaisten tunnettu mielenkiinto
urheiluun. Tuon nuoren miehen uhkarohkea yritys oli sekä henkistä että
ruumiillista urheilua. Kolme kertaa häntä vastaan tehtiin murhayritys,
ja joka kerta hän pelastui melkein kuin ihmeen avulla. Ja hymyillen ja
pää pystyssä hän jatkoi työtään.

Sanomalehdistä sain pian tietää pääpiirteet hänen entisestä elämästään.
Hän oli syntynyt 1877 Washingtonissa, saanut siellä kasvatuksensa,
suorittanut lakitieteellisen tutkinnon ja palvellut ensin Amerikan
sotaministeriössä. Myöhemmin hänet määrättiin evakuoimistoimeen Cubassa
ja sitten Filippineille useanlaisiin tehtäviin. Siellä hän ensin tuli
tullien ylihoitajaksi, sitten neuvoston jäseneksi, jonka toimena
oli järjestää Filippinien hallinto. Hänen käsiinsä jätettiin koko
opetusasiain hoito, ja hän perusti Filippinien ensimmäisen yliopiston.

Nuoresta iästään huolimatta hän oli ennättänyt tehdä paljon eikä siis
ollut aivan niin kokematon kuin Englannissa ensin otaksuttiin, kun
hänelle tarjottiin tuo mahdottomalta tuntuva toimi: Persian sotkuisten
raha-asiain selvittäminen. Jos hän olisi ollut vanhempi ja "viisaampi",
olisi hän epäilemättä kieltäytynyt siitä puuhasta, kuten hän monta
vuotta myöhemmin minulle naurahtaen myönsi. Mutta onneksi hän oli nuori
ja täynnä uskoa ja seikkailunhalua.

Tavallisesti otaksutaan, että rahamaailma on niin kaukana romantiikasta
kuin itä on lännestä, mutta nyt oli alkanut tarina, joka oli täynnä
seikkailua ja itämaitten ihmeitä. Morgan Shusterin nimi lensi yli
koko maailman, mutta ei missään se saanut aikaan niin kiihkeätä
mielenkiintoa kuin Lontoossa. Tietysti. Lontoo on poliittisen elämän
sydän. Harvoin olen tuntenut sen sydämen niin valtavasti sykkivän
kuin kesällä 1911. Sanomalehdissä huomattiin pian kaksi päinvastaista
suuntaa: toiset kiittivät, toiset moittivat. Hämäriä syytöksiä
alkoi ilmaantua, varsinkin Timesiin, joka oli hallituksen vakavin
äänenkannattaja. Morgan Shuster oli toiminut siten, että se oli
Englannille ja Venäjälle epäedullista. Ei kukaan sanonut, että hän
olisi rikkonut englantilais-venäläis-persialaisia sopimuksia, mutta
hän oli rikkonut niiden "henkeä" vastaan. Shuster lausui julkisesti,
että hänestä tuntui, kuin sekä Englanti että Venäjä _pelkäisivät_
Persian raha-asiain selviämistä. Mutta sepä nostatti myrskyn. Eihän
toki! Nuo molemmat suurvallat olivat tietysti täynnä hehkuvaa
rakkautta Persiaa kohtaan ja toivoivat sille kaikkea hyvää, mutta
tietystihän niiden täytyi hiukkasen ajatella myöskin omaa etuaan
j.n.e. Shuster osoitti heille, että heidän oma etunsa selvästi vaati,
että Persian taloudellinen kanta paranisi, jotta maa voisi helpommin
täyttää sitoumuksensa sekä Englannille että Venäjälle. Hermostuneena
vastattiin nuorelle miehelle, että tuo selvästi osoitti, että hän ei
seurannut sopimuksien henkeä. Shuster pyysi kauniisti, että hänelle
selitettäisiin, mikä tuo merkillinen "henki" oli, joka näkyi olevan
täydellisessä ristiriidassa sopimuksien sanamuodon kanssa. Sanat hän
oli kyllä ymmärtänyt ja niitä tarkkaan seurannut, mutta "henki" oli
hänelle tuntematon.

Sanomattakin on selvä, että tämä suututti vallanpitäjiä vielä
enemmän, ja tilanne kärjistyi kärjistymistään. Lontoon kiihkeä
mielenkiinto nousi ylimmilleen, kun lokakuun lopulla 1911 Shuster
kirjoitti monen palstan pituisen selityksen asemasta ja Times julkaisi
sen kokonaisuudessaan. Ei saattanut avata ainoankaan klubin ovea,
kuulematta loppumatonta keskustelua ja kiihkeätä väittelyä Persian
kysymyksestä. Kiihko näytti täältä leviävän yli Euroopan. Muistan
aivan hyvin iloisen hämmästykseni, kun sain sähkösanoman erään lehden
päätoimittajalta Suomesta, pyynnön, että heti kirjoittaisin lehteen
Persian kysymyksestä. Tein sen ilolla, varsinkin kun se antoi minulle
tervetulleen aiheen käydä haastattelemassa Persian ministeriä, jonka
luokse olin saanut tärkeän suosituskirjeen. Ohimennen sanoen ei siitä
keskustelusta ollut yhtään mitään hyötyä kirjoitukselleni, sillä
ministeri sanoi aivan ensimmäiseksi, että koska suosituskirjeen antaja
on hänen läheinen ystävänsä, hän mielellään keskustelee kanssani,
mutta hänen täytyy vaatia lupaus, etten tästä keskustelusta kirjoita
sanaakaan! Lupaus oli tietysti annettava ja pidettävä. Mutta siihen
aikaan oli helppo löytää muita persialaisia, jotka tunsivat asioita
eivätkä muuta pyytäneet, kuin saada kertoa niistä niin monelle kuin
mahdollista.

Mielenkiinto Shusteriin oli nyt saanut kulkutaudin luonteen, ja
jokainen lontoolainen, joka yleensä halusi seurata maailman asioita,
tunsi kuinka tuo tauti tarttui, tarttui vastustamattomasti, kohottaen
mielenkiinnon meissä kaikissa kuumepisteeseen. Lontoossa me kyllä heti
aavistimme, mikä noiden kuuluisien sopimuksien "henki" oli: Sanat
sanoivat selvästi, että Persian täydellinen itsenäisyys oli taattu,
ja että maalla oli täysi oikeus järjestää omat taloudelliset asiansa
mielensä mukaan, mutta "henki" sanoi, että ei herran tähden ole
sallittava Persian nousta alennustilastaan, vaan se on päin vastoin
hiljalleen masennettava, jotta sen ystävälliset "suojelijat" saisivat
rauhassa imeä itselleen sen rikkaudet.

Asiat kehittyivät nopeasti, ja tapahtui minkä aavistimme tapahtuvankin,
Englanti ja Venäjä yhdessä antoivat ultimatumin Persialle. Morgan
Shuster oli erotettava toimestaan ja lähetettävä pois maasta. Ei
auttanut muu kuin totella. Siihen loppui Persian kaunis unelma uudesta
syntymisestä. Koko vapaamielinen ja laajasti ajatteleva Lontoo oli
katkerasti suuttunut, mutta Euroopan silloisella kehityskannalla
hallitukset välittivät vielä vähemmän kuin nyt valistuneen ja
vapaamielisen yleisön mielipiteistä. Persia oli tuomittu. Vuoden
1912 alussa tiedettiin Morgan Shusterin matkustavan Lontoon kautta
Amerikkaan. Silloin ainakin piti näyttää, että hänellä oli ystäviäkin,
jotka ymmärsivät ja olivat kiitollisia hänelle. Parlamentin
persialainen komitea päätti panna toimeen päivälliset, joihin hänen
monet ystävänsä parlamentin ulkopuolella saivat myöskin ottaa osaa.

Se oli omituinen ilta, tuo päivällisilta komeassa Savoy-hotellissa.
Suureen, valkoiseen peilisaliin oli kokoontunut satakunta lontoolaista,
parasta, mitä tuo jättiläiskaupunki saattoi tarjota, parasta sanan
oikeassa merkityksessä. Tuolla näkyi Bernard Shawn pitkä, solakka
vartalo, tuolla Ramsay MacDonaldin kaunis, kiharatukkainen pää. Lähellä
nyökäytti päätään Cunninghame Graham Cambridgen kuuluisalle professori
Brownille, ja tuossa puhelivat Sidney ja Beatrice Webb komean lady
Warwickin kanssa. Jos minne päätään käänsi, huomasi, että Lontoo oli
lähettänyt parhaansa. Paljon on juhlapäivällisiä Lontoossa ja paljon on
jos jonkinlaisia "tilaisuuksia", mutta niistä ei monikaan jää mieleen
viikkoa kauemmaksi. Tuskin sitäkään. Mutta tämä ilta juurtui mieleen.

Useimmat meistä läsnäolijoista eivät olleet koskaan nähneet Shusteria,
ja tietysti olimme uteliaat näkemään, miltä näytti mies, joka melkein
vuoden oli pitänyt meitä kaikkia jännityksessä. Meille ilmoitettiin,
että juhlavieraat olivat juuri tulossa, ja muutaman sekunnin perästä
astui sisään kolme herrasmiestä ja yksi nainen. Nainen oli tietysti
rouva Shuster, mutta kuka noista kolmesta oli hänen miehensä?
Päivällistä syötäessä sitä koeteltiin arvailla, mutta eivät ainakaan
minun pöytänaapurini tulleet entistä viisaammiksi. No, kun puheet
alkavat, niin saamme kuulla!

Englannissa ei ole sitä pahaa tapaa kuin meillä, että puheet alkavat,
kun paisti tuodaan pöytään, niin että jokainen saa jäähdyttää
paistinsa, kunnes se on syötäväksi melkein kelpaamaton. Puheet
käytännöllisten brittien maassa alkavat silloin, kun kahvi tuodaan
sisään ja kaikki ruoat on rauhassa syöty.

Kun vihdoin päästiin kahviin ja puheenjohtaja oli lausunut
kunniavieraat tervetulleiksi sekä ilmituonut harmin, jota jokainen
tunsi, kun maailman mahtavat noin julkeasti olivat polkeneet
jalkoihinsa oikeuden ja totuuden, hän pyysi Morgan Shusteria puhumaan.
Kaikkien silmät olivat kääntyneet kunniavieraisiin päin, ja puhumaan
nousi Morgan Shuster. Kuinka nuorelta hän näytti! Hän oli mielestäni
kuin urheileva suomalainen ylioppilas, terve, jäntevä, solakka. Ja kun
hän sanoi ensimmäiset sanansa, leveän amerikkalaisesti ääntäen, menivät
kaikkien huulet väkisinkin hymyyn. Mitä oli tuo nuori mies meille
sanova?

Pian hymy kyllä lakkasi, ja jokainen kuunteli jännityksellä jok'ikistä
sanaa. Tuskinpa moni meistä oli kuullut puhetta, joka tuli niin suoraan
sydämestä, joka oli niin täynnä intohimoista oikeuden vaatimusta ja
katkeraa inhoa juonia vastaan, joilla poliitikot olivat päättäneet
tuhota suuren ja jalon kansan. Se vaikutti kuin vihlova hätähuuto
jokaiseen. Mitä tehdä? Kuinka auttaa?

Puhuja kasvoi. Siinä oli mies tulta ja terästä, päätä pitempi kaikkea
kansaa, mies, jota on mahdoton koskaan ajatella vanhana, ikäloppuna.
Pitikö hänenkin murtua?

Kun puhe lakkasi, vallitsi ensin hetken äänetön hiljaisuus. Me olimme
aivan kuin omin silmin nähneet palasen historiaa, olimme ikäänkuin itse
kokeneet, kuinka vanha, jalo kansa kulkee kuolemaansa. Mielet olivat
järkkyneet, ja vasta myöhemmin saatoimme osoittaa kiitollisuuttamme
hänelle, joka oli meille Persian kohtalosta kertonut. Kun sitten
suosionosoitukset puhkesivat esille, ne olivat siksi voimakkaat
ja kestävät, etten koskaan ennen semmoista ollut Lontoossa saanut
kokea. Kättentaputukset ja hyvä-huudot kaikuivat täydellä voimalla
ja vakaumuksella, ja vihdoin nousivat kaikki seisaalleen laulamaan
anglosaksilaisen maailman korkeinta ihastusta osoittavaa laulua "_He is
a jolly, good fellow_", joka meidän tottumattomissa korvissamme kaikuu
lievimmin sanoen naurettavalta. Mutta sinä iltana — se on myönnettävä
— sekin osaltaan todisti, kuinka paljon me kaikki tunsimme, paljon
enemmän kuin sanoin saatoimme ilmaista.

Vielä äskettäin, viisitoista vuotta tuon illan jälkeen, sanoi eräs
silloisista läsnäolijoista, että tuo tapahtuma ei lähde pois mielestä,
mikä kumma siihen sitten lieneekin syynä. Onhan kuultu puheita, ja
hyviäkin puheita, sekä ennen että myöhemmin, mutta Morgan Shusterin
puhe on yhä vielä ylinnä. Arvelen, että syy oli ehkä siinä, että se ei
oikeastaan ollutkaan mikään puhe. Se oli vääryyttä vastaan kiihkeästi
ponnistelevan ihmissydämen välitön mielenilmaisu.

Saman vuoden syksyllä läksin ensimmäiselle esitelmäkiertueelleni
Amerikkaan, ja siellä tapasin melkein heti Morgan Shusterin. Sitten
myöhemmillä matkoillani siellä olen joka kerta hänet tavannut, ja
tullut ikäänkuin lähemmin tuntemaan hänet. Hän on mielestäni kuin
kappale itse Amerikkaa. Kaikki ne ominaisuudet, joita muukalainen
aina oppii rakastamaan Amerikassa — nuoruus, voima, seikkailunhalu,
omituinen käytännöllisen järjen ja runollisen mielikuvituksen yhdistys,
melkein lapsellisen naiivi rohkeus ja samalla liikemiehen viisas
varovaisuus — kaikki nuo ominaisuudet ovat tulleet lihaksi ja vereksi
Morgan Shusterissa. Mutta amerikkalaisuudestaan huolimatta hänessä
on jotakin aivan erikoista, jota ei muutoin siellä toisella puolen
Atlanttia löydä. Hän on hengittänyt ilmaa Omar al-Khajjâmin maassa, ja
se on iskenyt merkin herkkään mieleen.

Samana kohtalokkaana vuonna 1912 Morgan Shuster julkaisi suuren
kirjansa, "_The Strangling of Persia_", Persian kuristaminen. Siihen
kirjaan hän on valanut kaikki toiveensa, kaikki katkerat pettymyksensä,
lyhyenä työaikanaan Persiassa. Siinä hän myöskin ilmaisee, kuinka
syvästi hän tunsi ja osasi katsoa tapahtumia persialaisten omilla
silmillä. Koko kirja on sellainen, ettei sitä malta panna pois
kädestään, kun sitä kerran on alkanut lukea. Kuinka tavattoman
mielenkiintoinen on esimerkiksi hänen kuvauksensa Persian naisten
heräämisestä käsittämään, että isänmaa oli vaarassa ja että heidän
apuaan tarvittiin nyt toisella tavalla kuin koskaan ennen.

Levisi huhu, että parlamentissa, medshlis’issa, oli monta jäsentä,
jotka olivat valmiit uhraamaan Persian itsenäisyyden ja suostumaan
Venäjän julkeihin vaatimuksiin. Naiset silloin, nuo huntupeitteiset,
joita länsimaat luulevat veltoiksi, tietämättömiksi leluiksi,
marssivat medshlisin rakennuksen edustalle, monella pistolit leveiden
vaippojen kätkössä, ja vaativat miehiä täyttämään velvollisuutensa ja
puolustamaan Persian itsenäisyyttä.

Naisilla on Persiassa useita voimakkaita valtiollisia seuroja, vaikka
Idän tuntu on siksi vahva, että niiden täytyy olla salaisia. Usein
sai Morgan Shuster tuntea niiden voiman, sillä ne olivat ottaneet
hänet erityiseen suojelukseensa. Hän sai salaperäisiä varoituksia, kun
vaara uhkasi, ja neuvoja, kun oli syytä otaksua, että hän muukalaisena
saattaisi erehtyä. Hän ei koskaan kysynyt, mistä nuo sanomat tulivat,
eikä koskaan tavannut suojelijoitaan, mutta varsin pian hän tuli
käsittämään, kuinka viisasta oli aina seurata ohjeita.

"The Strangling of Persia" on merkillinen kirja, sellainen, jonka voi
kirjoittaa vain kerran elämässään.

En voi kuvitella, että Morgan Shusterin seurassa koskaan voisi olla
ikävä. Ainakin tiedän, että ne harvat hetket, jotka olen hänen
seurassaan viettänyt, ovat aina olleet täynnä mielenkiintoa.

Muistan erään illan New Yorkissa, kun istuin hänen ja parin hyvän tutun
kanssa syömässä päivällistä eräässä ravintolassa. Shuster oli iloisella
päällä, kertoi kaskuja ja laski leikkiä. Äkkiä hän sanoi: "Tiedättekö,
kun puhelen kanssanne, muistelen aina Filippinejä, ja kun ajattelen
Filippinejä, muistan aina Suomea." Tietysti pyysin selitystä tuohon
mielestäni hyvin merkilliseen ajatusyhtymään, ja hän kertoi syyn siihen:

Filippineillä piti hänen alituisesti kulkea paikasta paikkaan, ja tuo
kulkeminen, kunnollisten teitten puutteessa, merkitsi ratsastamista.
Mutta ratsastaminen taas oli mahdotonta päiväsaikaan paahtavan
kuumuuden tähden. Siitä syystä hänen piti aina ratsastaa yöllä,
kuutamossa, suurien palmumetsien läpi, ja mukanaan hänellä oli uskottu
palvelija. Tuo palvelija oli hyvin omituinen mies. Päivällä häneltä
oli melkein mahdoton saada sanaakaan suusta. Jos jotakin häneltä
kysyi, vastasi hän yksitavuisesti, taikka ainoastaan nyökäyttämällä
päätään. Mutta yöllä hän puhkesi puhumaan. Silloin hän kertoi, että
toista olivat Suomen valoisat kesäyöt kuin nämä kummat, kuutamoiset
yöt. Ja toista olivat puhtaat, helakanvalkoiset koivunrungot kuin
nämä palmujen mustat pelätit. Ja siellä rastaskin lauloi kaiket yöt,
kun ei ymmärtänyt oliko yö vai päivä... Mies oli näet suomalainen,
ja ikävissään hänen piti joskus avata sydämensä, eikä sitä voi tehdä
tropiikin paahtavan kuumina, kirkkaina päivinä, mutta yöllä oli
helpompi...

Siitä jäi ainaiseksi Morgan Shusterin mieleen Filippinien
mustarunkoiset palmut ja kummat kuutamoyöt sekä Suomen valkovartiset
koivut ja valoisat kesäyöt, jolloin rastaskin lauloi.

Ja mitä tekee Morgan Shuster nyt? Hän on suuren kustannusliikkeen,
Century Companyn, johtaja New Yorkissa ja tunnetun kuukausijulkaisun
"_The Century Magazine_" toimittaja. Kirjoittaako hän usein Persiasta?
— Ei koskaan. Se sattui liian syvälle. Jotakin särkyi.

Äskettäin julkaistiin lordi Greyn — entisen sir Edward Greyn —
muistelmat. Persian asiasta hän kertoo hyvin lyhyesti yhdellä sivulla,
ja vaikutus on kuin pilkallinen hymähdys. Mitä liikuttaa häntä vanhan
sankarikansan kohtalo? Hänellä oli oma politiikkansa, ainoa oikea,
jonka "henkeä" Morgan Shuster ei ymmärtänyt...

Väkisinkin mieli kuohahtaa tuollaista lukiessa. Kirjoitin Morgan
Shusterille ja kysyin, oliko hän siihen vastannut tai aikoiko vastata.
Olin utelias kuulemaan mitä hän sanoisi. Saiko lordi Greyn typerän
ylenkatseellinen kertomus hänen verensä liikkeelle, vai oliko Omar
al-Khajjâmi hänelle opettanut, ettei maksa vaivaa rehkiä... Morgan
Shusterin kirje tuli. "Ei maksa vaivaa minun vastustaa lordi Greyn
'historiallista' kuvausta... Minä sanoin sanottavani silloin, kun
kirjoitin kirjani, ja olen pysynyt aika hyvin vaiti sen jälkeen."

Sinä voitit, Omar al-Khjjâmi! Tuskin lienee maailmassa milloinkaan
kaivattu käytännöllisiä neroja niin paljon kuin nyt. Nyt tarvitaan
väkeä luomaan uutta ja parempaa maailmaa sodasta säilyneistä
sirpaleista. Luulisi, ettei Morgan Shusterin sallittaisi istua rauhassa
kirjoja painattamassa, vaan että hänet pakotettaisiin astumaan esiin
järjestämään, johtamaan ja vaikkapa taistelemaan, jos tarvitaan. Ei ole
vielä kuulunut sitä herätyshuutoa, joka ajaisi — hänet liikkeelle.

Sellainen on maailma...




PHILIP JA ETHEL SNOWDEN.


Philip Snowden on puolueensa terävin mies, nopeasti ajatteleva, pureva
satiirikko. Hänessä on paljon huumoria, mutta vielä enemmän satiiria,
eikä ole hyvä joutua hänen uhrikseen, sillä hän puree niin että koskee.
Harva ihminen herättää mielestäni niin paljon uteliaisuutta kuin hän.
Ainakin minun, joka kerta kun hänet tapaan, tekisi mieli lukea, mitä
noissa merkillisissä aivoissa mahtaa piillä. Kalpeat, kolmikulmaiset,
teräväpiirteiset kasvot, jotka eivät ilmaise mitään, silmissä joskus
pieni ivallinen välähdys, siinä kaikki.

Tiedän, että hän kaikesta näennäisestä kylmyydestään huolimatta
muutamissa kysymyksissä osoittaa kiihkeätä innostusta. Sellainen
kysymys on esimerkiksi raittiuskysymys. Hän ajaa sitä koko hehkuvan
sielunsa kiihkolla eikä ota kuuleviin korviin mitään valituksia
kieltolain epäonnistumisesta Amerikassa ja muualla.

Philip Snowden on hyvin uskonnollinen. Niinhän ovat muutoin myöskin
Ramsay MacDonald ja monet muut Työväenpuolueen johtomiehet. Se piirre
ei myöskään ole tuntematon kommunistien seassa, mistä esim. Lansbury
on hyvänä esimerkkinä. Minusta on usein tuntunut, että ehkä juuri tuo
englantilaisten eriväristen sosialistien uskonnollisuus on pääsyynä
siihen, että mannermaalla on vaikea ymmärtää heitä. En kumminkaan
usko, että uskonnollisuus on estänyt Englannin työväkeä ajamasta
työväen asiaa, päinvastoin. Omituisena vivahduksena on kumminkin
mainittava, että on olemassa jonkinmoinen epäluulo roomalaiskatolisia
työläisiä kohtaan, ja alituisesti kuulee sanottavan, että jos työväen
asia joutuu ristiriitaan katolisen kirkon oppien kanssa, niin siihen
uskontoon kuuluvat työläiset eivät hetkeäkään epäile, vaan jättävät
työväen asian ja seuraavat kirkkonsa käskyjä. Väitetään, että
katoliset papit ovat tuota seikkaa väärinkäyttäneet. Niin minulle
väitettiin erittäinkin Skotlannissa, missä uskonnollisuus on koko
joukon lujempaa kuin Englannissa. Omasta kokemuksestani en asiasta
tiedä mitään. Sen vain muistan, että kerran ollessani luentomatkalla
Dunfermlinissä, missä on hyvin jyrkkä suunta vallalla ja missä siitä
syystä MacDonaldia, Snowdenia ja Hendersonia pidetään liian mietoina
ja liian sovittelevina, eräs sikäläinen tunnettu työväenpuolueen
mies sanoi, että niitä miehiä ei koskaan enää päästetä hallitsemaan.
Kysyin häneltä, kuka hänen mielestään sopisi paremmin pääministeriksi
kuin MacDonald, ja sain hyvin kuvaavan vastauksen: "Kyllähän meillä
olisi hyvä mies siihen virkaan, nimittäin Wheatley, mutta hän ei
valitettavasti voi koskaan tulla kysymykseen, sillä hän on hyvin
innokas roomalaiskatolinen." Kysyin häneltä, mitä kaiken järjen
nimessä miehen uskonnolla oli tekemistä tuon asian kanssa, ja sain
vastaukseksi: "Mannermaalta tulleet eivät koskaan ymmärrä tuota
seikkaa, sillä heillä ei yleensä ole mitään uskontoa, mutta meille
se on tärkeä asia, ja me olemme tottuneet epäilemään katolisten
luotettavaisuutta työväen asiassa." Siinä syy, eivätkä siinä auttaneet
mitkään puheet eivätkä väittelyt.

Philip Snowden ei ole katolinen, eikä hänellä siis ole sitä estettä,
jos tulisi kysymys pääministerin toimesta — mikä kysymys todellakin
on ollut vireillä, ja vallan kiihkeästikin. Mutta hänellä on toinen
ja ehkä vielä pahempi este: hänen heikko terveytensä. Englannin
pääministeriltä vaaditaan tavattomia ruumiillisia voimia henkisen
kestävyyden lisäksi.

Siitä on jo hyvin pitkä aika, kun ensikerran tapasin Philip Snowdenin
ja hänen rouvansa. Muistan, että ensin, huolimatta hänen suuresta
ystävällisyydestään, melkein pelkäsin häntä. Hänen järkensä on
kirkas kuin kristalli ja terävä kuin tikari. Kun puhuttelee häntä,
saaden käsityksen, että hän ei _voi_ erehtyä, ja sellainen tunne
peloittaa... Jos voisimme ajatella jääpalasen palavan, niin saisimme
käsityksen Philip Snowdenista. Hän on kuin palava jääpalanen!
Kiihkeä parlamentaarinen sosialisti, kiihkeä raittiusmies, kiihkeä
uskonnollinen ja rauhanaatteen ajaja, ja kumminkin aina tyyni, aina
terävästi arvosteleva ja kylmä — siinä Philip Snowden.

Nerot eivät tarvitse kouluja. He hakevat tietonsa ties mistä, ja aina
he tietävät enemmän ja täydellisemmin kuin muut kuolevaiset. Philip
Snowdenin säännöllinen koulukasvatus rajoittui kansakouluun, mutta
sitä seuraava "säännötön" koulutus hankki hänelle mitä laajimmat ja
syvimmät tiedot varsinkin taloustieteen alalla. Hän rupesi aluksi
virkamieheksi ja palveli etupäässä valtiovarain ministeriössä, mutta,
luonnollista kyllä, sellainen työ ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt,
ja hän luopuikin siitä, antautuen sanomalehtimiehen ja luennoitsijan
työhön. Hän loi pian tunnetun nimen itselleen, ja työtä oli runsaasti.
Enimmäkseen hän kirjoitti uskonnollis-valtiollisiin tai puhtaasti
uskonnollisiin lehtiin. Uskonto ja sosialismi — niiden täytyy aina
käydä käsi kädessä. Ilman uskontoa on sosialismi puolinaista, ja ilman
sosialismia uskonto on enemmän kuin puolinaista. Siinä Philip Snowdenin
vahva vakaumus.

Kun lopulla vuotta 1913 Työväenpuolue otti käsiinsä hallituksen, ei
kukaan epäillyt, että Philip Snowdenilla tulisi olemaan tärkeä paikka
siinä. Niin kävikin. Hänestä tuli valtiovarainministeri, ja sen paikan
hän täytti, ei ainoastaan hyvin, vaan suorastaan loistavasti. Kyselin
hänen toimiaan valtiovarainministerinä eräältä saman ministeriön
korkealta virkamieheltä ja sain vastaukseksi erittäin kiittävän
arvostelun. Mies, jolta sitä kysyin, ei suinkaan ole Työväenpuolueen
suosija, mutta silti hän sanoi, että Snowden oli parhaita
valtiovarainministerejä, mitä Englannissa koskaan on ollut.

"Oliko hän parempi kuin nykyinen [Churchill]?" kysyin.

"Paljon parempi", kuului selvä ja tinkimätön vastaus.

Tahdoin tietää, mitä oikeastaan vaaditaan valtiovarainministeriltä.
Pitikö hänen olla taitava matemaatikko, vaiko taloustieteilijä,
vai sosiologiko? Sain hymyilevän vastauksen, että kaikki nuo asiat
olivat tietysti hyviä olemassa, mutta ei mikään niistä ollut pääasia.
Pääasia oli, että hänellä oli selvä yleiskatsaus asemasta, ja että hän
tiesi mihin suuntaan tahtoi johtaa taloudellista kehitystä. Samoin
oli erittäin tärkeätä, ettei hän työntänyt nenäänsä kaikenlaisiin
yksityisseikkoihin ministeriön töissä, sillä niitä ei mikään ministeri
kumminkaan ymmärtänyt. Kaikki ne oli jätettävä vakinaisten virkamiesten
huostaan. Oli ollut ministereitä, jotka sekaantuivat kaikenlaisiin
pikkuasioihin ja saivat siten aikaan sekasotkua ja viivytystä tärkeissä
töissä. Philip Snowden tiesi tarkkaan, missä raja kulki, jonka yli ei
ollut hyvä astua. Lyhyellä hallitusajallaan hän saikin merkillisen
paljon muutoksia ja aloitteita aikaan.

Teräväkielisellä satiirikolla, sellaisella kuin Snowden, on tietysti
monta vihamiestä, jotka mielellään joskus tahtovat iskeä häneen.
Tavallisena hyökkäyskohtana on Snowdenin selvästi näkyvä ystävyys
Lloyd Georgeen. Väitetään, että, se ei ole ainoastaan näkyvä, mutta
myöskin selvästi tuntuva. Aina kun Snowden sanoo tai tekee jotakin,
joka Työväenpuolueen mielestä on liian paljon oikeistopolitiikkaa,
huutaa puolue, että siinä nyt taas näkee Lloyd Georgen vaarallisen
vaikutuksen. Ja aina kun Lloyd George keksii jonkin kovin paljon
vasemmalle siirtyvän tuuman, itkevät liberaalit, että sellaista se
on, kun rupeaa ystäväksi Philip Snowdenin kanssa! Lloyd Georgen
viimeinen maaohjelma, joka useissa kohdin lähentelee varsin selvästi
Työväenpuolueen maaohjelmaa ja joka on jakanut vapaamielisen
puolueen auttamattomasti kahtia, pannaan yleisesti Philip Snowdenin
syntiluetteloon. Molemmat asianomaiset selittävät ystävyytensä siten,
että he sattumalta asuvat maalla aivan lähetysten ja tulevat naapureina
hyvin toimeen. Syrjäinenkin ymmärtää, että kun kaksi niin loistavan
nerokasta miestä sattuu asumaan naapureina, niin ihmehän olisi,
elleivät he keskenään pohtisi ajan polttavia kysymyksiä. Tietysti he
silloin myöskin vaikuttavat toisiinsa jonkin verran, mutta mitä pahaa
siinä on? Lontoohan ei ole mikään pikkukaupunki, jossa jokaisen askelia
vartioidaan ja jokaisen tuttavuuksia tutkitaan suurennuslasilla. Syynä
verraten ankaraan arvosteluun tässä tapauksessa on tietysti se, että
molemmat miehet ovat Englannin huomatuimpia merkkimiehiä, ja liiallinen
huomio lähimmäisten puolelta on aina suuruuden kirous.

Mainitsin, että Philip Snowdenilla on heikko terveys. Sillä seikalla on
oma historiansa, joka on erittäin tärkeä hänen elämänsä kehitykselle:
Vuonna 1893 hän kärsi vakavan polkupyöräonnettomuuden, joka teki
hänestä osittaisen raajarikon. Ensimmäisenä seurauksena siitä oli,
että hän sai maata vuoteessa toista vuotta, jonka ajan hän vietti
lukemalla ja yhä uudestaan lukemalla. Kirjat avasivat hänen silmänsä ja
määräsivät hänen tulevaisuutensa.

Blackburnissa, jota Snowden on kauan edustanut parlamentissa, hän on
erittäin suosittu. Tehtaalaiset nimittävät häntä aina lempinimellä
"pyhimys", ja hänen kaunista vaimoaan he sanovat "enkeliksi".

On varsin luonteenomaista Snowdenille, että hän on voinut herättää yhtä
lämmintä ihailua kuin katkeraa kritiikkiä. Kaikki, mikä koskee sitä
miestä, on joko polttavaa tulta tai jäädyttävää pakkasta.

Työväen hallituksen astuttua ohjaksiin puhuttiin paljon siitä; että
MacDonaldin ja Snowdenin välit eivät olleet ollenkaan lämpimät.
Ensimmäisenä merkkinä siitä pidettiin sitä — syrjästä katsojista
mitättömältä näyttävää seikkaa —, että MacDonald ei pyytänyt
Snowdenia asumaan naapuritaloon Downing Streetillä, vaan otti siihen
paljon mitättömämmän miehen, Clynesin, ja antoi Philip Snowdenin
pysyä vanhassa, yksinkertaisessa kodissaan. Myöhemmin kävi varsin
selväksi, että MacDonald ja Snowden eivät vetäneet yhtä köyttä monessa
ulkopolitiikkaa ja raha-asioita koskevassa kysymyksessä. Snowden
vastusti jyrkästi kaikkea lämmintä tunnetta, mutta epäkäytännöllistä
raha-asiain käsittelyä osoittavaa lähentelemistä Venäjään ja Saksaan.
Sanomalehtimaailma siihen aikaan — ja melkein yhä vieläkin — oli yhtä
mieltä siinä, että Snowden on järjellään voimakkaampi MacDonaldia,
mutta MacDonald on voimakkaampi ruumiilliselta terveydeltään. Mistä
Philip Snowden on perinyt tuon terävän järkensä? Tietysti äidiltään.
Hänen äitinsä oli hyvin merkillinen nainen, joka korkeasta iästään
huolimatta — hän kuoli muutama vuosi sitten 91 vuoden vanhana — oli
harvinaisen vilkas ja täynnä eloa. Hänen muistinsa oli koko ajan
verraton, ja hänen huumorinsa, joka joskus saattoi muuttua purevaksi
satiiriksi, oli hyvin tunnettu hänen ympäristönsä ulkopuolellakin.
Philip on kokonaan äitinsä poika. Hänen isänsä oli tavallinen
yorkshireläinen kankuri, joka kutomatehtaassaan oli kerännyt sen verran
omaisuutta, että poika saattoi päästä ainakin kansakouluun, sillä
Philipistä ei näkynyt kumminkaan kehittyvän kunnollista kankuria.

Philip Snowdenin syntymäkaupungissa, Cowlingissa, kerrotaan paljon
kaskuja hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Sattui kerran, että kun
kutojat menivät päivällislomalleen, he huomasivat väkijoukon seisovan
korkean kivimuurin vieressä tarkkaan kuuntelemassa puhujaa, joka piti
mitä kiihkeimmän puheen vapaamielisen parlamenttiehdokkaan puolesta.
Ääni oli vallan kuuluva, mutta silti kovin lapsellinen. He menivät
lähemmäksi, ja kenet he tapasivat? Siinä istui yhdeksänvuotias Philip
Snowden korkealla kivimuurilla pitämässä ensimmäistä valtiollista
puhettaan! Vielä tänäkin päivänä Snowden selvällä mielihyvällä
muistelee tuota ensimmäistä, tulevaa valtiomiestä ennustavaa yritystään.

Philip Snowden on kirjailijana aina hauska, kirjoittipa hän mistä
aineesta tahansa. Hänen kirjoitustapansa on hyvin lyhyttä ja sattuvaa
ja aina selvää. Sanomalehtiin hän nähtävästi kirjoittaa kaikkein
mieluimmin kaikenlaisiin ja kaikenvärisiin lehtiin. Siinä on myöskin
englantilainen omituisuus: sosialistit eivät suinkaan ole sidottuja
kirjoittamaan ainoastaan sosialistisiin lehtiin, vaan he saavat
aivan vapaasti kirjoittaa minkävärisiin lehtiin tahansa. Pääasia
on, että heidän kirjoituksensa osoittavat heidän sosialistisen
värinsä. Melkeinpä pidetään suotavana, että sosialistit kirjoittavat
porvarillisiin lehtiin ja tekevät siten oman puolueensa kannan
tunnetuksi. Ja koska Englanti on maailman ensimmäinen kulttuurimaa,
kilpailevat kaikki lehdet hyvästä kirjoittajasta, välittämättä siitä,
mitä mielipiteitä hän edustaa.

Philip Snowdenin suorapuheisuus ja rohkeus on tullut melkein
sananparreksi. Sodan aikana hän pani koko poliittisen uransa alttiiksi
sillä, että ei hetkeksikään luopunut jyrkästä, sotaa vastustavasta
kannastaan. Siinä suhteessa hän oli samaa mieltä kuin MacDonald,
vaikka Snowdenin vastustus ylimalkaan oli jyrkempää, vailla kaikkea
suvaitsevaisuutta. Siihen oli tietysti syynä molempien johtomiesten
aivan erilainen luonne. MacDonald on uneksivampi, tekisi mieleni sanoa
runollisempi, Snowden on terävämpi.

Philip Snowdenista puhuessa täytyy, aivan kuten Webbeistä puhuessa,
myöskin kertoa hänen vaimostaan. Mutta aivan yhtä selvästi kuin
Webbit ovat yksi ja erottamaton yhteys, aivan yhtä selvästi Philip
ja Ethel Snowden ovat kaksi eri henkilöä, joilla kummallakin on oma
henkilökohtainen käsityksensä maailman menosta, oma itsenäinen ura,
jonka he ovat valinneet vakaumuksesta ja syvän harkinnan tuloksena.
Sattumalta he ovat yhtä mieltä pääkysymyksissä, mutta jokainen saa
heistä sen käsityksen, ettei kumpikaan ole toista sitonut, ettei
toinen ole kaikuna toisesta, vaan oma järki on johtanut kumpaakin, ja
onnellinen kohtalo on antanut heidän tulla samoihin johtopäätöksiin
useimmissa asioissa. Ethel Snowden on epäilemättä merkillisimpiä
naisia nykyisessä Englannissa, kaunis, harvinaisen nerokas, Annie
Besantin veroinen puhuja, ihailtu, kadehdittu, rakastettu, vihattu.
On kuin ihmiset eivät koskaan voisi häntä tyynesti arvostella, vaan
häntä kohtaan täytyy aina "tuntea", jotakin. Tuollainen "tunteminen"
on hirvittävän rasittavaa, mutta minkä sille voi. Toiset ihmiset ovat
siten luotuja, että he panevat tunteet liikkeelle enemmän kuin kylmän
järjen. Ethel Snowden on varmasti yksi heistä.

Muistan hyvin, mitä tunsin, kun ensikerran tapasin Ethel Snowdenin,
monta vuotta sitten. Muistaakseni se oli kesällä 1910. Menin
kuuntelemaan häntä suureen kokoukseen, missä hän oli pääpuhujana ja
minne sen vuoksi oli kokoontunut väkeä niin paljon kuin saliin suinkin
sullomalla mahtui. Ethel Snowden ei puhu milloinkaan tyhjille seinille.
Olin vallan hurmaantunut hänen puheestaan, joka oli täydellisin
puhe, minkä milloinkaan olin kuullut. Ja sitten myöhemmin tulin
hänelle esitellyksi enkä voinut lakata ihailemasta hänen kaunista
ulkomuotoaan, yksinkertaista, mutta mitä aistikkainta pukuaan ja
herttaista ystävällisyyttä, jolla hän heti vastaanotti tuntemattoman
muukalaisen. Kaiken tuon naisellisen sulon ohessa hän tuntui uhkuvan
voimaa ja rohkeutta niin suuressa määrin, että se, enemmän kuin mikään
muu, herätti minussa suurta ihailunsekaista ystävyyttä, joka vuosien
kuluessa on pysynyt muuttumatta. Monta kertaa on sattunut, että olemme
olleet aivan eri mieltä, mutta se ei tietysti vähimmässäkään määrässä
vähennä kunnioitustani ja ihailuani häntä kohtaan.

Ethel Snowden on kirjailijana — en tahdo sanoa tunnetumpi — mutta
varmaan luetumpi kuin Philip Snowden. Hänen kirjansa ovat, niinkuin
hän itsekin, rohkeita, suorapuheisia, vilkkaita. Vuonna 1920 hänet
oli kutsuttu yhdessä muutamien muiden englantilaisten edustajien
kanssa Venäjälle näkemään, millaiset olot siellä vallitsivat. Heitä
kohdeltiin, kuten yksi heistä, tohtori Bertrand Russell, sanoo, "kuten
Walesin prinssiä", ja heille näytettiin kaikkea, mikä arveltiin hyväksi
heidän sieluilleen. Kuten tiedämme, ovat venäläiset Potemkinin ajoista
saakka olleet taitavia kulissimaalareita. Mutta Ethel Snowden oli
hankala vieras hoitaa, sillä hän alkoi vaeltaa yksin, minne halusi,
ja pääsi siten kurkistamaan kulissien taaksekin. Naisten uteliaisuus
on kauhea! Kotiin tultuaan hän kirjoitti kirjan matkastaan ja
kokemuksistaan. Sekös herätti melua! Hukkaan olivat menneet kaikki
bolshevikkien ponnistukset, hukkaan kaikki hyvät humalat, sillä Ethel
Snowden oli, kuten jo sanoin, päässyt näkemään aivan liian paljon.
Näkemistään hän kertoi vapaasti ja pelottomasti, siten raapien pois
kaiken sen kauniin kultauksen, jota runsaalla kädellä oli sivelty
kulissien koristukseksi.

Venäjän kysymyksessä Philip Snowden on aivan samalla kannalla kuin
hänen vaimonsakin, ja vaikea on hänen teräviltä silmiltään peittää
seläntakaisia juonitteluja, joilla koetetaan Englannin työväkeä johtaa
harhaan.

Paitsi kirjaansa Venäjästä rouva Snowden on kirjoittanut useita muita
kirjoja, naisasiasta, rauhan kysymyksestä y.m., mutta ei mikään niistä
ole herättänyt niin paljon huomiota ja niin paljon katkeruutta. Sen
lisäksi on tullut kaikenlaisia muita seikkoja, jotka ovat antaneet
hänen vihamiehilleen aihetta ankariin hyökkäyksiin. Pääasiallisesti
moititaan hänen seurapiiriään. Hän on hyvin suosittu hovissa eikä
epäile pukeutua hovipukuun ja mennä hovikutsuihin eikä myöskään epäröi
itse panna toimeen kutsuja, joissa kaikenlaisia prinsessoja y.m.
merkillistä joukkoa on läsnä. Jos siitä hänelle jotakin sanoo, vastaa
hän tyynesti, että hän määrää itse seurapiirinsä kysymättä neuvoja
taikka lupaa keneltäkään. Se joka ei siitä pidä, olkoon pitämättä. Se
ei tule millään lailla vaikuttamaan hänen toimintaansa.

Kaikesta hovihullutuksesta huolimatta hän voi myöskin olla hyvin
vaatimaton ja koristelematon. Eräs sanomalehtimies kertoo, kuinka
hän kerran, kesällä 1924, oli Victoria-asemalla ja näki kahden
henkilön astuvan ulos junasta. Toinen oli köyryselkäinen, hiukan
ontuva ukko-rähjä, joka kulki kahden sauvan varassa, toinen nuorehko,
kaunis nainen, joka kantoi matkalaukkua ja lukemattomia kääröjä.
"Kaksi maalaisserkkua, jotka ovat tulleet Lontoota katselemaan",
ajatteli sanomalehtimies, ja vasta kun he tulivat aivan lähelle, hän
huomasi, että mieshän oli pääministerin lähin mies, Englannin mahtava
valtiovarainministeri, eikä asemalla ollut edes sihteeriä häntä
vastassa, vaan yksin ja huomaamattahan sai kauniin rouvansa kanssa
hakea auton, joka kuljetti hänet ja rouvan sekä kaikki matkalaukut ja
kääröt pois asemalta. Ethel Snowden on käynyt esitelmöimässä Amerikassa
toistakymmentä kertaa ja matkustanut ristiin rastiin Yhdysvalloissa.
Siellä satuin yhteen hänen kanssaan vuonna 1917, ja yhdessä me sitten
kävimme muutamissa kaupungeissa. Sain monta kertaa tilaisuuden nähdä,
kuinka suosittu hän oli esitelmöitsijänä. Huoneet olivat aina aivan
täynnä ja suosionosoitukset myrskyisät. Täällä Englannissa hänelle on
kertynyt nyt niin paljon työtä, ettei hän ainakaan ensitilassa ajattele
Amerikkaan menoa.

Monet ovat kysyneet, mikä on syynä siihen, että Ethel Snowden ei ole
parlamentissa. Siellähän hänen puhujataitonsa voisi tuottaa hyvinkin
arvokkaita hedelmiä. Vastaus on, että hän on jyrkästi kieltäytynyt
ottamasta vastaan ehdokaspaikkaa, vaikka hänelle on sitä tarjottu
monta kertaa. Hän sanoo voivansa toimia paljon enemmän, kun hän jättää
parlamentin miehelleen ja on itse vapaa toimimaan, missä milloinkin
tarvitaan. Snowdenit asuvat maalla ostamassaan huvilassa ja pitävät
kaupunkiasuntonaan vain huoneen suuressa Victoria-hotellissa. Ennen,
pari vuotta sitten, heillä oli vakinainen asunto Lontoossa, ja silloin
heillä oli usein erittäin miellyttäviä kutsuja. Muistan erityisesti
yhden, jonne Ethel Snowdenin iloinen kirje minut kutsui ja vakuutti,
että siellä tulee olemaan läsnä kaikki, joihin maksaa vaivaa tutustua.
Vakuutuksessa oli totta toinen puoli. Englantilaisia, amerikkalaisia,
saksalaisia, unkarilaisia, melkeinpä kaikkien valtakuntien jäseniä
vilisi huoneissa. Tuossa seisoi Rockefellerin marmoritemppelin kuuluisa
saarnaaja tohtori Aked, tuossa pääministeri Baldwinin vasemmistolainen
vanhin poika Oliver Baldwin. Tuossa oli hirvittävän varovaisen
näköisiä vanhoja diplomaatteja, joille oli vaikea olla sanomatta, että
rauhoittukaa vain, ei täällä kukaan pure. Nuorehko mies nousee puhumaan
ja kertoo mitä hullunkurisimpia kaskuja. Kaikki jää sulaa heti, ja
vilkkaassa keskustelussa kuluu ilta nopeasti. Emäntä on suorastaan
hurmaava, ja kuulin erään läsnäolijoista sanovan, että ehkä siinä
kumminkin piili jokin syvä aate, että sinne oli kutsuttu kokoon mitä
sekalaisin seurakunta. Varmaan hän oli oikeassa. Kun Snowdeneilla
on kutsut, he eivät ollenkaan kysy, mihin valtiolliseen puolueeseen
kukin kuuluu, yhtä vähän kuin he tahtovat tietää, mitä uskontoa kukin
tunnustaa, vai tunnustaako mitään ollenkaan. Iloiset ja hyväluontoiset,
intelligentit ja rehelliset ihmiset ovat tervetulleet siihen taloon,
mutta eivät koskaan happamet, pahansuovat ja juoruavat.

Sekä Philip että Ethel Snowdenilla on se maine, että he aina
tarkoittavat juuri sitä mitä sanovat ja että he sanovat sanottavansa
niin selvästi, ettei mitään väärinkäsitystä voi syntyä. Molemmat ovat
parlamentaarisuuden ankaria puoltajia, ja se seikka yksin tekee heistä
bolshevismin leppymättömiä vastustajia.

Onnettomana asianhaarana, pienten rajakansain kannalta katsoen, on se,
että parlamentteja vastustavan ja bolshevismia suosivan ryhmän mielestä
rajakansat ovat pahana vastuksena bolshevismin leviämiselle. Siitä
syystä on huomattavissa hyvin selvä vihamielisyys rajakansoja kohtaan
niiden taholta, jotka erittäin innokkaasti moittivat parlamentteja ja
kiittävät venäläistä järjestelmää. On kyllä ilahduttava tosiasia, että
Työväenpuolueen jättiläiset, sellaiset kuin Bernard Shaw, MacDonald,
Webbit, Snowden ja monet muut, ovat yhtä uskollisia pienten kansojen
ystäviä kuin konsanaan ennenkin. Vaarallista olisi kumminkin mielestäni
sulkea silmänsä siltä tosiseikalta, että työtä tehdään ja rahoja
pannaan likoon, jotta Englannin Työväenpuolue saisi väärän käsityksen
rajakansojen asemasta ja toiminnasta Venäjään nähden. Järjestetty,
itsetietoinen työ rajakansojen aseman selvittämiseksi on tietysti
nykyhetken jyrkkä vaatimus. Sellaiset henkilöt kuin Philip ja Ethel
Snowden, joilla on terävä kynä ja loistava puhelahja, voivat olla siinä
työssä arvaamattomana apuna.




KREIVITÄR WARWICK.


Juna kiitää vinhaa vauhtia Essexin kenttien halki. On ruusujen paras
kukkimisaika. Ohi vilahtavat tutut englantilaiset maisemat, yhtä
ystävälliset, yhtä ikivanhan kulttuurin hiomat kuin ovat asukkaatkin
tässä siunatussa maassa. Ruusujen tuoksu tuntuu avonaisten junan
ikkunoiden läpi, ja tuolla etäällä ovat kentät täynnä loistavanpunaisia
unikkoja. Olin juuri lukenut päivän lehdet ja nähnyt niistä, kuinka
hirvittävät ajat olivat idässä, niissä vesikauhun saastuttamat
susilaumat levittivät kauhua Venäjän laajoilla maaseuduilla. Itä ja
Länsi! Niiden etäisyys toisistaan on ääretön! Voiko koskaan koitua se
aika, jolloin ne toisiaan ymmärtävät?

Vauhti alkaa vähentyä, ja nyt näkyy radan vieressä ruusuaita täydessä
kukassaan. Muistin sen hyvin viime vuodesta ja tiesin, että juna kohta
seisahtuu pienellä Easton Lodgen pysäkillä. Pari kolme matkustajaa
astuu ulos vaunuista, ja auton kuljettaja, jonka myöskin muistin
edellisestä vuodesta, lähenee minua ja ottaa matkalaukun sekä vie sen
pieneen kahdenistuttavaan autoon. "Kreivitär lähetti oman autonsa,
jota hän aina itse kuljettaa", selitti kuljettaja, ja minä ymmärsin
että se oli pieni, herttainen ystävällisyydenosoitus minulle. Pyysin
kuljettajaa ajamaan hiljaa, sillä tiesin, että tie oli satumaisen
kaunis, enkä tahtonut, että syöksyisimme tuulen nopeudella eteenpäin.

Tie kierteli sadoissa mutkissa ikivanhojen tammien ja lehmuksien
suojassa. Suuri puisto tuntui vieläkin suuremmalta, kun alituisesti
käännyimme, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Tuolla häämötti
laaja tenniskenttä puiden takana. Siis olimme parin minuutin kuluttua
perillä. Auto seisahtui kohta päärakennuksen eteen, ja suuressa
aurinkoisessa eteisessä — vai miksi sitä sanoisin — odotti valmiiksi
katettu teepöytä. Paitsi teepöytää oli samassa eteisessä vielä kaksi
jättiläispöytää täynnä sanomalehtiä, aikakauskirjoja sekä uusimpia,
huomiota herättäneitä kirjallisia tuotteita. Mitä muuta saattoi ihminen
toivoa! Hovimestari ilmoitti, että kreivitär saapuu kohta, heti kun
parhaillaan esitettävä Shakespeare-näytäntö oli lopussa. Siitä kerron
myöhemmin enemmän.

Vähän ajan perästä tulikin kreivitär. Viime vuodesta, jolloin olin
hänet viimeksi nähnyt, hän ei ollut muuttunut vähääkään, ellei hän
ehkä ollut nuortunut ja vielä entisestään kaunistunut. Sillä kaunis
hän on yhä vieläkin, vaikka on jo 65 vuotta täyttänyt. Hän oli
nuoruudessaan Viktorian hovin kuuluisin kaunotar, ja kovin vähän ovat
vuodet häneen koskeneet, vaikka tukka onkin lumivalkeaksi muuttunut.
Sama kuninkaallinen ryhti ja sama sanomattoman miellyttävä käytös kuin
ennenkin. Maailmannainen kiireestä kantapäihin.

Istuessamme teepöytään hän ilmoitti, että meillä oli nyt kokonainen
tunti käytettäväksi aivan kahdenkesken, jotta saimme keskustella
rauhassa vaikka mistä. Kiirehdin heti käyttämään hyväkseni lupausta
ja kyselin "vaikka mitä". Kaikkein ensiksi tahdoin saada tietää
seikasta, mikä minun, ja varmaan monen muunkin, mielestä tuntui
käsittämättömältä: Kuinka tuosta kauniista, rikkaasta hovien suosikista
oli koitunut sosialisti? Se ei ollut hänessä mikään muodin oikku, sillä
hän oli sosialisti jo William Morrisin aikana ja — sen tiesivät kaikki
— oli saanut paljon kärsiä vakaumuksensa tähden.

"Mielelläni kerron sen teille", aloitti kreivitär, ja pehmeällä, Sarah
Bernhardtin "kultaista" ääntä merkillisesti muistuttavalla äänellä hän
alkoi kertoa "kääntymyksestään".

Kreivitär Warwick syntyi hyvin rikkaassa kodissa, missä häntä ympäröi
kaikki se mukavuus ja loisto, minkä rikkaus ja ylhäinen asema saattoi
luoda. Jo aivan nuorena hän tapasi kuningatar Viktorian, joka mieltyi
suuresti tuohon kauniiseen, vilkkaaseen tyttöön ja pyysi häntä
alituisesti hoviinsa. Hänen lapsuutensa ja aikaisin nuoruutensa kului
siis Englannin loistavissa hovi- ja ylimyspiireissä. Jo lapsena hän
kuuli ympäristössään puhuttavan kahdenlaisista ihmisistä, niistä,
jotka kuuluivat hänen piiriinsä, ja niistä, jotka olivat tuon piirin
ulkopuolella ja joita ei koskaan voinut ylimysten pariin päästää.
Lapsessa heräsi kiihkeä uteliaisuus saada selville, mitä nuo
tuntemattomat olennot oikeastaan olivat, ja hän alkoi kysellä. Hän
sai selville, että ne olivat köyhiä ja että niiden piti tehdä hyvin
kovaa työtä voidakseen elää. Pikku tyttö ei ollutkaan aivan tavallinen
ylimyslapsi, joka tyytyy siihen, että tuollaisista köyhistä olennoista,
jotka eivät yhtään ymmärrä ylimysten elämää ja oloa, on paras pysyä
niin kaukana kuin mahdollista. Hän tahtoi itse nähdä ja kokea.

Kun lapsesta kasvoi neitonen, hän alkoi tosiaankin ottaa selvää
köyhän väestön oloista. Hän näki itä-Lontoon kurjuudenpesiä ja
kaivostyöläisten ankaraa elämisentaistelua. Hänessä heräsi, halu
auttaa. "Minä kuuluin kaikkiin hyväntekeväisyysseuroihin, joista
suinkin sain kuulla, ja lopuksi tarjouduin työhön pelastusarmeijankin
kanssa", lady Warwick kertoi hymyillen. Koko paljon apua hän saikin
aikaan, mutta tyytyväisyyttä hän ei saavuttanut. "En ymmärtänyt mikä
minua vaivasi", hän selitti. "Mielestäni olin tehnyt kaiken voitavani.
Mitä vielä saatoin tehdä?"

Siihen aikaan Robert Blatchford julkaisi "Clarion" lehteään, ja
kreivitär Warwick tilasi sitä. Vaikka hän löysi siinä paljon, mikä
asioita selvitti, ei se kumminkaan riittänyt. Sitäpaitsi monet muut
puuhat vetivät hänen mielensä pois yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Kuningatar Viktorian lempiunelma oli naittaa nuori, rikas ylimystyttö
nuorimmalle pojalleen, Albanyn herttualle. Tyttö oli kumminkin jyrkästi
tuota tuumaa vastaan, ja jonkin ajan kuluttua terveydeltään heikko
prinssi kuoli. Siihen aikaan oli neitosen maine hovin kuuluisimpana
kaunottarena levinnyt laajalle, ja kosijoita vilisi hänen ympärillään.
Niistä hän valitsi Warwickin jaarlin, jonka suku oli Englannin
vanhimpia ja vihaisimpia ja jonka rikkaus oli sopusoinnussa suvun
ylhäisyyden kanssa. Nuori pari muutti asumaan Warwickien sukulinnaan
Warwick Castleen, ja kreivitär jatkoi hyväntekeväisyyttään entiseen
tapaansa ja yhtä vähän tyydytystä tuntien.

Sattui sitten ratkaiseva muutos hänen elämässään. Talvi 1892
oli tavattoman ankara Englannissa, ja työttömyys kasvoi mitä
hirvittävimmässä määrässä. Nuori kreivitär tahtoi "auttaa". Päätettiin
pitää suuret pukutanssiaiset Warwick Castlessa. Sinne kutsuttiin
kaikki, mikä Englannissa oli rikasta ja ylhäistä, hovipiireistä
ylhäisimpään maa-aatelistoon saakka. Pukuja ommeltiin viikkokausia
ympäri maata, toinen toistaan komeampia. Alan taiteilijat ahersivat
keksien uusia naamiopukuja, ja mielikuvituksen ihanimmat luomat tulivat
käytäntöön.

Warwick Castle on suuri vanha linna, jossa helposti on tilaa usealle
sadalle hengelle, ja loistava seurue täytti pian vanhan linnan
historialliset salit. Kaikki suuret sanomalehdet olivat lähettäneet
kirjeenvaihtajansa kertomaan komeudesta, ja kun sitten lehdet saapuivat
Warwick Castleen juhlan jälkeen, olivat kaikki yksimielisiä siitä,
että sellaista juhlaa ei ennen oltu Englannissa nähty. Pukujen loisto,
virvokkeiden ylellisyys, kaikki oli ennenkuulumatonta rikkaudessa ja
runsaudessa.

Kreivitär oli noussut ylös aikaisin ja istui linnan laajassa
eteisessä lukemassa lehtiä. Eihän hän voinut sille mitään, että sydän
sykki tavallista nopeammin hänen lukiessaan noita ylenmääräisiä
ylistysvirsiä. Juhlan täydellinen onnistuminen ja sitä seuraava ylistys
tuotti hänelle iloa ja tyydytystä...

Kun hän siinä nojautui sohvan selkämykseen, tuli hän työntäneeksi
sanomalehtiä hiukan syrjään, ja niiden välistä putosi jotakin
lattialle. Hän kumartui katsomaan mikä se oli, ja siinä makasi
Blatchfordin "Clarion" hänen edessään, ja ensimmäisellä
sivulla siinäkin hän näki otsakkeen: "_Warwick Castlen suuret
pukutanssiaiset_." Kaunis kreivitär hymyili... Kas vain: Blatchfordkin
tahtoi kantaa kortensa kekoon ylistyshymnien viehättävään kuoroon! Hän
istui mukavasti lukemaan...

Mutta mitä tämä oli? Kalpeana ja silmät säihkyen kreivitär hypähtää
tuoliltaan ja soittaa rajusti palvelijaa. "Hevoset on valjastettava
heti! Minun pitää ennättää ensimmäiselle junalle, joka lähtee
Lontooseen!" Säikähtynyt palvelija juoksee toimittamaan asiaa, ja kun
kreivittärellä on hattu päässä ja takki yllä, ovat hevosetkin oven
edessä. Kreivitär käskee ilmoittamaan vieraille, jotka vielä nukkuvat
sikeätä unta, että hän tulee kotiin muutaman tunnin kuluttua. Siihen
saakka hän toivoo heidän huvittelevan parhaiten. Yhä vielä puristaen
Clarionia kädessään hän ajaa vinhaa vauhtia asemalle ja ennättää
ajoissa Lontoon junaan.

Junassa hän lukee vielä kerran kirjoituksen, ja silmät täyttyvät
suuttumuksen kyynelillä. Tuo kurja Blatchford! Kuinka hän uskaltaa
tuollaista kirjoittaa! Katkerasti ivaten hän kertoo, kuinka ylhäisö
huvittelee pukutansseissa, sillä aikaa kuin työväki on nälkään
nääntymässä... Eikö hän tiedä, että nuo pukutanssit ovat antaneet
työtä sadoille henkilöille jo kuukauden ajan? — Nuori kreivitär ei voi
tyyntyä. Suuttumus kasvaa kasvamistaan...

Vihdoin ollaan Lontoossa. Kreivitär ajaa niin nopeasti, kuin hevonen
voi juosta, suoraan Clarionin toimitukseen, jonka osoitteen hän on
sanomalehdestä löytänyt. Vaunut seisahtuvat vanhan talon edustalle
Fleet Streetin sanomalehtikorttelissa. Kreivitär kysyy, onko
Blatchford tavattavissa, ja hänelle ilmoitetaan, että tämä lienee
kyllä toimistossa, viidennessä kerroksessa. Kreivitär melkein juoksee
ylös hirveän kapeita, jyrkkiä portaita viidenteen kerrokseen ja
koputtaa ovea. Ääni sisältä pyytää astumaan huoneeseen, ja tuossa
kirjoituspöydän ääressä istuu Blatchford aivan yksinään. Vilkas
kreivitär viskaa Clarionin hänen eteensä ja kysyy, kuinka hän
uskaltaa tuollaista kirjoittaa! Eikö hän tiedä, kuinka paljon noista
pukutansseista on ollut hyötyä juuri työttömille ja apuatarvitseville.
Tuo kirjoitus on täynnä tahallista solvausta ja myrkkyä...

Blatchford istui rauhallisesti tuolillaan, kunnes kreivittären
sanatulva loppui. Sitten hän pyysi vierastaan istumaan hetkeksi.
Huoneessa ei ollut kuin yksi tuoli, nimittäin juuri se, Ma Blatchford
itse oli istunut pöytänsä ääressä, mutta hän nosti sen kohteliaasti
kreivittärelle ja istui itse pöydälle. Siinä hän sitten alkoi selittää
sosialismin aakkosia kauniille vieraalleen. Kokonaisen tunnin hän
puhui yhtämittaa, lämmeten yhä enemmän, yltyen yhä kaunopuheisemmaksi.
Huoneen ainoalla tuolilla istuva kuuntelija kylmeni ja lämpeni, kiihtyi
ja innostui. Se oli hänen ensimmäinen herätyksensä näkemään totuutta.
Ei auttanut pintapuolinen "hyväntekeväisyys", systeemi oli muutettava.
Opettaja ja oppilas erosivat ystävinä, ja se ystävyys kesti koko elämän.

Siitä päivästä alkoi kreivitär Warwick täydellä todella tutkia
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän tunsi kipeästi, kuinka tärkeätä
hänelle oli tavata muita samalla alalla työskenteleviä, mutta missä
ja miten? Sanomalehdistä hän näki, että Hyndmanin perustamalla
sosialidemokraattisella liitolla oli suuri kokous Manchesterissa.
Eipä muuta kuin lähteä sinne! Sinne hän läksi, meni kokouspaikalle
ja lähetti sisään nimikorttinsa. Kohta saapui paikalle ukko Hyndman,
silmät pyöreinä ihmettelystä. Mitä kaiken järjen nimessä tuolla
loistavalla ylimyksellä oli tekemistä työväen kokouksessa? Lady Warwick
selitti asiansa, ja ukko Hyndman ihastui ikihyväksi. Hän saattoi
sisään vieraan ja asetti hänet istumaan viereensä puhujalavalle. Se
oli ensimmäinen kerta, mutta ei suinkaan viimeinen, sillä yhä useammin
vuosien kuluessa istui lady Warwick Hyndmanin vieressä puhujalavalla.

Muistan hyvin, kuinka ensikerran näin lady Warwickin valokuvan William
Morrisin kuvan vieressä Hyndmanin tulisijan hyllyllä. Kysyin häneltä,
kuka tuo harvinaisen kaunis nainen oli, ja ukko kertoi innostuneena
lady Warwickin vakavasta työstä ja suuresta vaikutusvallasta. Siihen
aikaan minun oli hyvin vaikea uskoa tuota ylhäisimmän ylimyksen
sosialismia, ja muistan, kuinka itsekseni hymähdin, että tuo oli taas
sitä samaa englantilaista hullutusta, jota ei missään muualla voi
käsittää. Tavallaan on vieläkin myönnettävä, että tuollaiset ilmiöt
ovat englantilaisia, eikä niitä muualla samassa muodossa tapaa, mutta
en enää tahtoisi käyttää sanaa "hullutuksia", sillä taivas ties, eikö
tuo kaikki ole korkeamman kulttuurin ilmaisumuotoja kuin mitä me idän
ja lännen välillä oleskelevat ihmiset voimme käsittää. Meillä on vielä
pitkä matka, ennenkuin lännen saavutamme!

"Menkäämme kävelemään puutarhaan", sanoi emäntäni, "niin emme tule
häirityiksi". — Edellisenä vuonna olin kerran ollut neljä päivää
Easton Lodgessa, ja puutarha oli silloin tuntunut minusta maalliselta
paratiisilta. Olin utelias näkemään, oliko aika mitään muuttanut. —
Aika muuttaa aina puutarhoja. Tämäkin oli käynyt entistä kauniimmaksi.
Nythän oli ruusujen kukkimisaika. Menimme ensin ruusutarhaan, joka
oli viime vuodesta laajennettu ja jossa väriloisto melkein häikäisi
silmiä. Ruusutarhoissa ei voi puhella. Siellä voi vain katsella.
Siirryimme sieltä lammikon luo, missä vesililjat, valkoiset,
keltaiset, kaikenväriset, kukkivat. Istuimme kivisohvalle, sille,
niillä entisaikojen Walesin prinssi, sittemmin Edward seitsemäs, niin
mielellään istui kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten.

"Tietysti teille on kerrottu suhteestani Edward seitsemänteen,
eikö totta?" aloitti emäntäni. En voinut sitä kieltää. Huomatuista
henkilöistä juorutaan Lontoossakin, varsinkin kuninkaallisista.
Tavalliset ihmiset kyllä saavat olla rauhassa, ja lontoolaisten
hyväluontoisuus vie voiton juoruamishalusta...

Emäntäni hymyili omituisesti: "Ei se ole totta, mitä olette kuullut",
alkoi hän. (Minä en ollut sanonut hänelle sanaakaan siitä, mitä olin
kuullut, mutta tietysti hän arvasi, sillä mainittu juoru on aivan
yleinen.) "Me olimme aina ystävät, hänen kuolemaansa saakka, ja vielä
kuninkaanakin ollessaan hän vietti monet päivät Warwick Castlessa,
tai vielä mieluummin täällä Easton Lodgessa, milloin vain hänellä oli
aikaa. Loppuvuosinaan hän alkoi elää liian iloista elämää, ja sitä
hänen terveytensä ei kestänyt..."

Sanoin hänelle kuulleeni, että hän oli ainoa nainen, jolla koskaan
oli ollut vaikutusvaltaa Edward seitsemänteen. Hän hymyili: "Lienee
minulla ollut sitä hiukan, sillä sain hänet m.m. henkilökohtaisesti
tutkimaan työväen asiaa ja hän rupesi jäseneksi komiteaan, jonka tuli
tutkia köyhäinhoitoa koskevia lakeja. Mutta voitte uskoa minua, vaikka
se ehkä tuntuu uskomattomalta, että suhteemme oli kahden hyvän ystävän,
ei muuta. Huhu, jonka mukaan suhteemme oli kahden rakastajan, ei ole
totta. Yhtä vähän saatoin häntä rakastaa kuin hänen veljeään."

Uskoin häntä, sillä hänessä on merkillinen totuuden leima,
Suorapuheisuudellaan ja totuudenrakkaudellaan hän on hankkinut
itselleen monta vihollista, mutta myöskin monta sellaista ystävää,
joiden ystävyys on arvokas ja arka. Se, että hän ei koskaan rakastanut
kuninkaallista ystäväänsä, ei estä sitä osaa huhusta olemasta totta,
joka kertoo, että Edward nuorena prinssinä oli syvästi rakastunut
tuohon 'sukkelaan ja nerokkaaseen kaunottareen, niin että kuningatar
Viktoria käytti kaiken voimansa saadakseen hänet niin pian kuin suinkin
pois hovista ja onnellisiin naimisiin. Se ei ollutkaan vaikeata, ja
Warwickin jaarlin sanottiin riemusta loistaneen, kun hän vei nuoren
kaunottaren linnaansa.

Tiedämmehän kaikki, että luontoa, sellaista koskematonta, villiä,
neitseellistä luontoa kuin Suomessa, ei ole tuossa tiheään asutussa
saarivaltakunnassa. Kaikki on ihmiskäden muovaelemaa, kaikki on suurta
puistoa, ei erämaata. Kun sitten tuollaiseen ihmiskäden muovaelemaan
puistoon laitetaan vielä monta vertaa enemmän muovaeltu puutarha,
niin ollaan jo niin etäällä alkuperäisestä luonnosta, että tuskin
voi kuvitella sellaista paikkaa olevankaan, missä puut saavat kasvaa
niinkuin itse tahtovat ja missä kivet ja kannot, purot ja lätäköt
ovat huiskin haiskin, juuri niinkuin Ukko Ylijumala ne on lystikseen
ylt'ympäri heitellyt.

Easton Lodge on kuin pieni Versailles. Lammikko, jossa vesililjat
kasvavat, on keinotekoinen, muodoltaan tarkasti määritelty,
ja sen keskeltä kohoaa suihkukaivo. Kävelyteitä rajoittavat
tasaisesti, neliskulmaisesti leikatut puistoaidat, jotka päättyvät
heleänkeltaisiin, pyöreihin palloihin, jotka nekin tietysti ovat
keltalehtisestä puusta pyöreiksi leikellyt. Siellä täällä on
tummanvihreitä ja keltaisia pyramidinmuotoisia puita, jotka muodostavat
määrättyjä kuvioita. Ja tuolla kohoavat komeat ruusupylväät...

Ihmeellinen on ihmisluonto. Luulisi kaiken tuon tympeyttävän Suomen
metsissä kasvaneen henkilön mieltä, mutta niin ei ole asian laita.
Siinä on jotakin tyynnyttävää, jotakin kaunista. Ihminen hallitsee
luontoa herrana, muodostaa sen mielensä mukaan. On kuin näkisi
maailmannaisen juhlapuvussa, avokaulaisena, hihattomana, hiukset
käherrettyinä, hiukan punaa poskilla... Se ei tietysti ole luontoa,
mutta sillä on oma viehätyksensä, ja joskus se on merkillisen
tyynnyttävää...

Kysyin, kuka oli suunnitellut tuon puutarhan, ja emäntäni selitti,
että hän oli sen itse suunnitellut miehensä, Warwickin jaarlin,
avustamana. Sattui niin, että eteläafrikkalaiset timanttikaivokset,
joissa kreivittärellä oli osakkeita, tuottivat odottamattoman
suuria rikkauksia eräänä vuonna. Kreivitär päätti silloin käyttää
osan rahoista luodakseen puutarhan, joka täytti kaikki hienostuneen
makuaistin vaatimukset. Niin syntyi Easton Lodgen puutarha.

Käännyimme taas politiikkaan. "Ei ole aivan oikein sanoa, että olen
sosialisti", selitti kreivitär, "sillä oikeastaan olen kommunisti".
— Taisin hiukan hymyillä ja sanoin jotakin Leninistä. "Ei, ei, te
erehdytte vallan. Bolshevikki en ole, sillä bolshevikit eivät ole
kommunisteja!" Arvattavasti näytin elävältä kysymysmerkiltä, sillä
emäntäni alkoi selittää, pehmeällä, sointuvalla äänellään: "Oikean
kommunistin täytyy aina olla rauhan puoltaja. Kommunismi ja sota
eivät sovi yhteen. Mutta parlamentarismi ei tietysti myöskään sovi
yhteen kommunismin kanssa. Saattaako ajatella mitään mielettömämpää
kuin brittiläinen alahuone, jossa kuusisataa jäsentä tekee — niin,
mitä he oikeastaan tekevät? Ei mitään. Puhuvat, laskevat leikkiä,
estävät ahkeria ihmisiä jotakin tekemästä." — Kreivitär tuli vallan
kaunopuheiseksi selittäessään parlamenttien mahdottomuutta. En voinut
olla hänelle mainitsematta, kuinka tuo parlamentteja vastustava aate
on voittanut alaa Englannissa. Se on melkein tullut tunnusmerkiksi
niille, jotka tahtovat yhteiskunnallisia parannuksia — ei suinkaan vain
niille, jotka kokonaan vaativat koko järjestelmän muutosta. Ei kukaan
kumminkaan näytä olevan aivan selvillä siitä, mitä olisi asetettava
vanhentuneen parlamentin sijaan.

Tästä seikasta lady Warwick hiukan myöhemmin kirjoitti minulle:
"Minusta näyttää, niinkuin kasvatus (joka nyt on muutamien harvojen
etuoikeus), tultuaan yleiseksi, voisi johtaa järkevään toistemme
ymmärtämiseen sekä antaisi meille kansan tahdon valitseman
diktatuurin..."

Lady Warwickin ajatuksenjuoksu on epäilemättä johdonmukainen, kun se
johtaa hänet kommunismiin eikä sosialismiin. Ylimys ja sosialisti
eivät oikein hyvin mahtane sopia saman aivokopan sisään. Toisen tai
toisen pitäisi siirtyä syrjemmälle. Mutta kommunisti ja ylimys — mikä
heitä estäisi yhtymästä! Kuitenkin on oikeuden nimessä myönnettävä,
että lady Warwick koettaa elää oman vakaumuksensa mukaan, ja hänen
oma erityinen kommunisminsa on hänelle täyttä totta. Tärkein seuraus
hänen vakaumuksestaan on se, että hän on lahjoittanut komean Easton
Lodgen _Ammattiyhdistyksille_, jotta sinne perustettaisiin _Työväen
Yliopisto_. Perinpohjainen kasvatus ja seurauksena siitä parlamenttien
häviö ja "kansan valitsema diktatuuri", — siinä lady Warwickin
valtiollinen ihanne.

Tämä lahjoitus tapahtui jo yli puoli vuotta sitten, mutta opisto ei
voi aloittaa työtään ennenkuin vuoden päästä, sillä paljon kysytään
vielä valmistuksia. Työväen opisto, Ruskin College, Oxfordissa,
tulee kai yhdistettäväksi Easton Lodgen opistoon, ja siksi täytyy
rakentaa lisää huoneita. M.m. tulee rakennettavaksi makuusuojat
kahdellesadalle oppilaalle ja samoin uusi ruokasali, johon helposti
mahtuu kaksisataa henkeä. Nykyinen rakennus on kyllä suuri ja komea ja
sisältää kolmisenkymmentä huonetta, joista useat ovat suuria saleja,
niin että luentosaleja ja opettajien asuntohuoneita lienee riittävästi.
Huomattavin tuon linnamaisen rakennuksen huoneista on mielestäni suuri
kirjastosali, jonka seinät lattiasta kattoon ovat täynnä kirjoja.
Kirjasto siirtyy kokonaisuudessaan opistolle.

Kysyin kreivittäreltä, mihin kaikki taiteelliset huonekalut, joita
peittävät William Morrisin piirtämät kankaat, joutuvat, ja sain
vastaukseksi, että kaikki, mitä opisto voi käyttää, saa jäädä
paikoilleen. Loput ottaa lady Warwick kaupunkitaloonsa Lontooseen.
Sinne siirtyvät myöskin vanhat, komeat, suvun esi-isiä esittävät
maalaukset.

Kirjoitukseni alussa mainitsin, että saapuessani Easton Lodgeen
emäntäni oli katsomassa Shakespeare-näytäntöä. Olin varsin utelias
kuulemaan lähemmin siitä, varsinkin kun juuri ennen lähtöäni olin
saanut sähkösanoman, jossa kreivitär pyysi minua kiirehtimään sinne
juuri sinä päivänä, sillä "oli viimeinen Shakespeare-viikko". Minulla
ei ollut aavistustakaan, mitä tuo nimitys sisälsi, ennenkuin sain
selityksen.

Kreivitär Warwick oli jo monen vuoden kuluessa järjestänyt tuollaisia
"viikkoja", joista oli sekä hyötyä että huvia niihin osaaottaville. Ja
keitä nuo osaaottavat olivat? Pääasiallisesti läheisten kansakoulujen
opettajia. Jo kauan oli lady Warwickia vaivannut se ajatus, että
kansakoulujen opettajilla maaseudulla oli ankara työ, aina vain
ankara työ, ei mitään muuta. Heillä ei ollut aikaa eikä varoja hakea
virkistäviä huveja suurista kaupungeista, vaan heidän piti vuosi
vuodelta istua paikoillaan ajamassa aakkosia lasten aivoihin. Mitä
piti tehdä, jotta heille hankittaisiin edes jotakin virkistystä?
Lady Warwick päätti järjestää joka vuosi yhden viikon vartavasten
kansakoulunopettajien virkistykseksi. Parina ensimmäisenä vuonna ne
eivät onnistuneet niin hyvin kuin hän oli toivonut, sillä hän oli
järjestänyt ne lupa-aikoina, ja silloin opettajat olivat niin lopen
väsyneet, että moni heistä ei yrittänytkään tulla Easton Lodgen
viikolle. Muutos oli välttämätön. Lady Warwick sai silloin aikaan sen,
että opettajille järjestettiin viikko lukukauden aikana. Koulujen
hallitus käsitti, kuinka hyödyllinen ja virkistävä tuollainen viikko!
tietysti on rasittavassa työssä oleville opettajille, ja salli heidän
siksi keskeyttää työnsä viikoksi.

Nyt Easton Lodgessa käydessäni oli opettajien viikolla nimenä
"Shakespeare-viikko", sillä joka päivä oli luento Shakespearesta sekä
kaksi Shakespeare-näytäntöä. Luentoja piti Cambridgen yliopiston
luennoitsija, tohtori Wyatt, ja näyttelemässä oli Englannissa hyvin
tunnettu näyttelijäseura "Ben Greetin Shakespeare-näyttelijät".
Näyttelypaikkana oli Easton Lodgen suuri puisto tai, jos satoi, suuri,
teatteriksi muutettu vanha viljalato. Satuin tulemaan juuri ajoissa
nähdäkseni "Myrskyn", ja mielelläni tunnustan, etten milloinkaan ole
nähnyt sitä niin vaikuttavasti näyteltävän. Ylimalkaan on asetettu
niin, että jokaisella "viikolla" on oma aineensa ja oma sävynsä, mutta
koko viikolla on aina sama luonne, jotta opettajat ennättävät saada
jonkinmoisen kokonaiskuvan käsiteltävänä olevasta aineesta.

Tuollaiset viikot eivät ole ainoat, joihin Easton Lodgea vuoden
kuluessa käytetään. Siellä on alituisesti n.s. kesäkouluja,
jotka Englannissa ovat erittäin suosittuja oppimis- ja
virkistymistilaisuuksia. Parina vuonna on jo työväenpuolueen vasen
siipi, Itsenäinen Työväenpuolue, koko elokuun ajan pitänyt kesäkoulua,
jossa sen parhaat luennoitsijat ovat esitelmöineet ja jossa sitten on
keskusteltu päivän polttavista kysymyksistä.

Lady Warwick tulee asumaan Easton Lodgessa elämänsä loppuun saakka,
sillä hän on rakennuttanut pienen kodin itselleen lähelle suurta
päärakennusta. Hänen yksityiskotinsa on harvinaisen kaunis, täydellinen
ylimyskoti. Suurin osa siitä on alkujaan ollut parinkymmenen
ratsuhevosen tallina, mutta on nyt muutettu korkeaksi, valoisaksi
saliksi, jossa jokainen huonekalu on taideteos ja jonka seiniä
koristavat komeat sukukuvat. Lisäksi on rakennettu makuuhuoneita,
ruokasali y.m. Hevoset ja tallit ovat saaneet siirtyä kauemmaksi.

Lady Warwick oli entisaikoina tunnettu ratsastaja ja metsästäjä. Hän
ratsastaa vieläkin mielellään, mutta metsästää hän ei enää voi, koska
hän pitää eläinten ampumista ylhäisön huviksi aivan vääränä. Sama
aatesuunta on hänestä myöskin tehnyt kiivaan rauhanaatteen ajajan.
Sota-aikana hän asettui jyrkästi Englannin sotaan sekaantumista vastaan
ja joutui sen vuoksi vihoihin m.m. vanhan ystävänsä Hyndmanin kanssa,
sillä Hyndman oli alusta alkaen innokas sotapukari. Kreivittären piti
siksi erota Hyndmanin sosialidemokraattisesta liitosta, johon hän
oli niin kauan kuulunut. Kaikki, jotka tuntevat Hyndmanin tavattoman
despoottisen, luonteen, pitävät sitä sulana onnena, sillä se veti
lady Warwickin pois tuosta hirvittävän ahtaasta ja suvaitsemattomasta
Hyndman-piiristä ja antoi hänelle ikäänkuin hengitysalaa. Kaikki hänen
suunnitelmansa Easton Lodgeen nähden ovatkin peräisin siltä ajalta,
jolloin hän sai vapaasti ajatella ja suunnitella elämänsä työtä. Olen
usein ajatellut, että hänen merkillinen "kommunisminsa" on jonkinmoinen
vastalause Hyndmanin hirmuvaltaa vastaan. Hän, kuten kaikki muutkin
Hyndmanin ystävät, sai kokea, että ukko ei sietänyt pienintäkään
vastustusta. Varsinkin sota-aikana Hyndman tuntui menettäneen kaiken
mielenmalttinsa, ja jokainen, joka uskalsi sanoa sanankin sotaa
vastaan, oli tuomittu. Hyndmanista eroaminen monen vuoden ystävyyden
jälkeen ei tietysti ollut helppoa, mutta se oli välttämättömyys,
ja se kasvatti lady Warwickille lujan selkärangan. Sitä hän kyllä
on tarvinnut enemmän kuin moni muu, sillä sanomattakin on selvää,
että hänen on täytynyt koko aika olla hiljaisella sotajalalla sen
ylhäisöpiirin kanssa, johon hän syntyperänsä ja rikkautensa tähden aina
on kuulunut.

Kreivitär Warwick on Englannissa aivan yksin omituisessa asemassaan.
En tiedä, voineeko mikään muukaan maa näyttää samanlaista ilmiötä.
On sanottu, että Venäjällä tsaarin aikoina oli vallan tavallista,
että ylhäisin ylhäisö riistäytyi irti ympäristöstään ja antautui
vallankumoukselliseen toimintaan. Se on kumminkin aivan eri asia.
Tsaarin hirmuvalta ja siitä johtuvat koko kansan äärettömät kärsimykset
pakottivat jokaisen rehellisen henkilön, olipa hän ylimys tai
kerjäläinen, joka näki tuon kurjuuden, toimintaan sitä vastaan. Jos
lady Warwick olisi ollut Venäjällä Nikolain alamaisena, hän olisi
epäilemättä löytänyt työnsä vallankumouksellisten riveissä, mutta
olosuhteet Englannissa ovat niin täydellisesti erilaiset, että on
paljon vaikeampi selittää hänen toimintaansa siellä. Tähän aikaan on
kyllä muodissa hakea venäläistä vaikutusta kaikessa, mikä esiintyy
vasemmistolaisuutena, vaikka pitäisi olla jokseenkin selvää, että
Euroopan alhaisimmalla kulttuurikannalla olevan kansan vaikutus
ylimmällä kulttuurikannalla olevaan kansaan on täysin pintapuolista
laatua. Se ei koskaan voi saavuttaa pysyväisiä muotoja, vaikka se ensin
outoudellaan herättää jonkinmoista uteliaisuutta. Tuo uteliaisuus,
tultuaan tyydytetyksi, loppuu luonnollisesti säälinsekaiseen
ylenkatseeseen. — Kuten jo kerran mainitsin, torjui lady Warwick
heti alussa sen epäluulon, että hän muka oli bolshevikkien oppilas.
Hänen "kommunisminsa" alkoi jo 1890-luvulla, ennenkuin bolshevikeista
tiedettiin mitään.

Ammattiyhdistysten neuvosto on pyytänyt, että lady Warwick ottaisi
huolehtiakseen suuren puutarhan kunnossapitämisen, ja siihen hän on
ilolla suostunut, sillä puutarha on hänen oma luomansa taideteos,
ja häntä miellyttää ajatus, että hänen oma henkilökohtainen,
vuosien kehittämä aistinsa saa yhä edelleenkin hakea ilmaisumuotoja
Easton Lodgen suuressa puutarhassa. Hänelle on luvattu apulaisiksi
kaksi puutarhuria entisten lisäksi. Sen hän mainitsi erityisellä
tyytyväisyydellä.

Kreivitär Warwickin lähin naapuri maalla on H.G. Wells. Hän käy usein
Easton Lodgessa, jonka puutarhassa hän viihtyy hyvin. Sanotaan,
että hän saa parhaat aatteensa liljalammikon rannalla istuessaan ja
kuunnellessaan talon vilkasta emäntää, joka puettuna Parisin muodin
viimeisiin luomiin esittää kommunistisia unelmiaan. — Me voimme
hymyillä tuolle näennäiselle ristiriidalle, mutta viehätyksensä sillä
kumminkin on. Siihen kai on pääsyynä, että kumpikin esiintymismuoto,
sekä maailmannaisen että kommunistin, on vallan täyttä totta kreivitär
Warwickille.

Tärkein puoli Easton Lodgen muuttumisessa työväen yliopistoksi on
tietysti kysymys siitä, kuinka se tulee vaikuttamaan työläisnuorisoon,
joka tulee sieltä oppia hakemaan. Jos koetan kuvitella suomalaisia
nuoria työläisiä tuossa ympäristössä, en voi ajatellakaan, että
hyöty olisi vaivan veroinen. Englannissa on kysymys kumminkin aivan
toinen. Koko maa on kuin suuri puisto, kaikki ovat tottuneet siihen,
että ihmiskäsi on joka paikassa muovailemassa luonnon töitä. Uskon,
että kaikki se, mikä on keinotekoista ja luonnon väkivaltaista
hallitsemista Easton Lodgessa, ei tule vaikuttamaan tympeyttävästi,
sillä, kuten jo sanoin, luontoa, siinä merkityksessä kuin Suomessa
tuon sanan käsitämme, ei koko maassa ole juuri nimeksikään, ja
kaikki, mitä Easton Lodgessa on tehty luonnon työn johtamiseksi
ihmistahdon mukaan, on tuottanut kauneutta, viehättävää, korkean
kulttuurin leimaamaa kauneutta. Useat oppilaista tulevat tietysti
olemaan kaivostyöläisiä, joita ylimalkaan pidetään kehittyneimpänä
osana Englannin työläisistä. Suuren osan elämästään he saavat viettää
maanalaisissa, nokisissa kaivoksissa, jonne auringon säde ei koskaan
pääse tunkeutumaan. Kaivostyöläisten tiedonhalu on tullut vallan
sananparreksi, ja siksi on luultavaa, että juuri heidän joukostaan
löydetään kehittyneimmät oppilaat, jotka ovat kyllin korkealla
kehitysasteella hyötyäkseen Easton Lodgen opistosta. Kaivostyöläisten
joukossa vasemmistososialismilla on ollut paras alueensa, mikä kävi
vallan selvästi ilmi Englannin ensimmäisen suurlakon aikana.

Tärkeä kysymys on siis: Kuinka tulevat nuo pimeitten kaivosten lapset,
jotka elämä usein on äärimmilleen katkeroittanut, käsittämään elämää
Easton Lodgen paratiisissa, jossa kaikki huokuu rauhaa ja sopua?
Lady Warwickin syvä vakaumus on, että ihmiset voivat ymmärtää ja
auttaa toisiaan, turvautumatta murha-aseisiin, ja että hyvä tahto ja
rauhallinen työ vie kauemmaksi kuin aseellinen taistelu ja keskinäinen
riita. Tuon vakaumuksen hän on voinut painaa merkillisen syvälle East
on Lodgen elämään. Jokainen joutuu siellä sen vaikutuksen alaiseksi.
Ei ole kumma, että bolshevikki-kommunistit vihaavat lady Warwickin
kommunismia kuin myrkkyä.

Onnellinen Easton Lodge, kauniiden unelmien kehto!




SIDNEY JA BEATRICE WEBB.


Aina kun näen Sidney ja Beatrice Webbin tai puhelen heidän kanssaan,
johtuu mieleeni Helsingin suomalainen tyttökoulu 1880-luvun
alkupuolella. Sielläkin oli Sidney ja Beatrice Webb, vaikka heidän
nimenään oli lehtori ja rouva Godenhjelm. Henkinen yhtäläisyys näiden
välillä on niin selvä, että vallan tekee mieli ruveta sedittelemään ja
tädittelemään Webbejä, niinkuin ennen Godenhjelmejä. Ja Webbien parissa
tunnen olevani aivan yhtä tuhma koulutyttö kuin ennen Godenhjelmien
parissa.

Lieneekö ketään senaikuista henkilöä, joka voi ajatella "lehtoria"
muistelematta samalla "lehtorskaa"? Myöhemminhän heistä kyllä tuli
"professori" ja "professorska", mutta ne nimitykset tuntuivat aina
vierailta meille, entisille oppilaille. — Olipa heillä mitkä arvonimet
tahansa, he kaksi olivat yksi.. Samoin Webbit. Sidney ja Beatrice Webb
merkitsee yhtä kokonaisuutta eikä kahta eri henkilöä. Pessimistitkin,
jotka ovat tunteneet Godenhjelmit taikka Webbit, alkavat vähitellen
uskoa, että jos miehellä ja naisella on juuri samat harrastukset, jos
he ovat samalla kehitys- ja sivistysasteella, jos heillä ei ole lapsia
jakamassa heidän rakkauttaan ja huolenpitoaan sekä vetämässä heidän
mieltään pois yhteisistä harrastuksista, ja jos heillä sen lisäksi ei
ole jokapäiväisiä leipähuolia ja molemmat ovat luonteeltaan rauhaa
rakastavia, niin voi ajatella, että nuo kaksi ehkä saattavat elää
varsin onnellisessa avioliitossa. Webbit täyttävät kaikki nuo ehdot,
kuten ennen Godenhjelmitkin, ja molemmissa tapauksissa on seurauksena
ollut ihanteellinen avioliitto.

Yleinen mielipide, s.o. kaikista puolueväreistä riippumaton,
intelligenttien ihmisten mielipide, on se, että Sidney Webb on kuin
elävä tietosanakirja. Hänen tietojensa laajuutta ja täsmällisyyttä
on tavallisen ihmisen mahdoton mittailla. Sanotaan kyllä, että hän
kaikesta laajasta opistaan huolimatta on hiukan kuiva, mutta kuiviahan
ovat tietosanakirjatkin. Se aivan kuin asiaan. Meillä Suomessa
se seikka ymmärretään paremmin kuin Englannissa. Englantilaiset
vaativat aina edes jonkin määrän huumoria julkisilta henkilöiltään.
Huumorin puute ehkäisee hämmästyttävässä määrässä muuten loistavalla
intelligenssillä varustetun henkilön uraa.

Meillä Suomessa on asian laita jokseenkin päinvastainen. En ole
milloinkaan kuullut, että kehenkään ura olisi siitä kärsinyt, että
häneltä puuttuu huumoria, mutta kyllä varmaan siitä, että hänellä on
sitä vallan riittävästi, ehkä liikaakin. Huumori ei kuulu kansallisiin
ominaisuuksiimme. Ernst Lampén kyllä väittää, että savolaisilla sitä on
yleensä oikein runsain mitoin, ja saattaapa se olla tottakin. Mitäpäs
minä hämäläisenä siitä tietäisin! Sen vain tiedän, että kuivahko ja
hitaanpuoleinen asiallisuus on meillä syvyyden ja luotettavuuden varma
merkki. Mitäs leikinlaskijoista ja ilveilijöistä, joita Albionin
merkillinen kansa niin hartaasti näkyy suosivan!

Sidney Webbille huumori ei ole mikään helposti esiintyvä lahja, eikä
sitä saa ilmoille muuta kuin puristamalla. Mutta siitä huolimatta hän
aina kumminkin saa jonkin pienen komman syntymään, vaikka tosin hiukan
ähkimällä ja puhkimalla. Sellainen hyvä tahto vaikuttaa kuulijoihin
vallan liikuttavasti.

Molemmista Webbeistä loistaa hyväntahtoisuus kaikkia kohtaan. Siitä ei
voi kukaan erehtyä. Kukapa Godenhjelmeistäkään saattoi siinä suhteessa
erehtyä. Tuntuu hyvältä olla samassa huoneessakin kuin Webbit. Ihminen
hengittää heidän seurassaan parempaa ja puhtaampaa ilmaa, joka antaa
rohkeutta ja uskoa elämään.

Kun sodan jälkeen jälleen muutin Lontooseen ja niin moni seikka oli
suuresti muuttunut, oli minulla jonkinmoinen lohduttava varmuus siitä,
että Webbit eivät olleet muuttuneet. Olin arvannut oikein. He eivät
olleet muuttuneet eivätkä edes muuttaneet. Sama talo, jossa he olivat
asuneet kolmisenkymmentä vuotta, oli vieläkin heidän kotinsa. Yhtä
vähän kuin kenenkään mieleen olisi pälkähtänyt, että Godenhjelmit
olisivat keksineet muuttaa pois tuosta tutusta pienestä puutalosta
Ludviginkadun varrelta, yhtä vähän kukaan saattoi kuvitella, että
Webbit olisivat jättäneet vanhan kotinsa Grosvenor Roadin 41:ssä. Sinne
siis suuntasin kulkuni, Thamesin rannalle, lähelle parlamenttitaloa.

Koputin ovea, kuten Englannissa on tapana, ja palvelustyttö, joka
avasi oven, pyysi minua astumaan toiseen kerrokseen. Tietysti
toiseen kerrokseen, aivan niinkuin ennenkin! Eikö liene ollut sama
palvelustyttökin kuin silloin ennen, monta, monta vuotta sitten. —
Toisessa kerroksessa, salissa, istuivat isäntä ja emäntä vilkkaasti
keskustellen neljän vieraan kanssa, jotka olivat saapuneet ennen
minua. Kaksi heistä oli italialaista, yksi japanilainen ja yksi
englantilainen. Keskustelu oli vilkkaassa käynnissä, ja japanilainen
selitti juuri, kuinka taas oli Japanissa ilmestynyt uusi painos
Webb-puolisoiden viimeistä kirjaa. Se antoi aihetta emännällemme
kertoa, kuinka kiitollisia he ovat japanilaisille, sillä kaikista
kansoista maailmassa juuri japanilaiset ovat osoittaneet enimmän
ymmärtämystä ja ystävyyttä Webb-puolisoille. Kaikki heidän kirjansa
käännetään heti japaninkielelle, tavallisesti jo käsikirjoituksesta,
niin että ne ilmestyvät samaan aikaan Japanissa kuin Englannissakin.

Isäntämme puheli kohteliaasti jokaisen kanssa, ilman erikoista
mielenkiintoa, mutta herttaisen ystävällisenä. Muistui mieleeni, kuinka
tosi Beatrice Webbin kuvaus Sidney Webbistä on, kun he ensikerran
tapasivat toisensa, vuonna 1890. Päiväkirjassaan siltä ajalta Beatrice
Webb, siihen aikaan Beatrice Potter, kaunis, seuraelämässä ja
tieteellisissä piireissä tunnettu perijätär, kertoo tapauksesta näin:

"Sidney Webb, sosialisti, söi päivällistä täällä tänään. Hän on
merkillinen pikku mies, jolla on äärettömän suuri pää ja hyvin pieni
ruumis ja jonka otsan leveys on aivan riittävä selittämään hänen
tietojensa sanakirjamaista luonnetta. Juutalainen nenä, huomiota
herättävät silmät ja suu, musta tukka, hiukan kampaamaton, silmälasit
ja mitä porvarillisin musta takki, käyttämisestä kiiltävä. Minä pidän
siitä miehestä. Hänen puheensa suoruus, hänen laajanäköisyytensä
ja mielikuvituksellinen lämminsydämisyytensä voi kantaa hänet
kauaksi. Hänessä on sellaisen henkilön varmuus, joka aina ajattelee
nopeammin kuin hänen naapurinsa ja jota epäilykset eivät paina ja
jolle yksityistietojen hankkiminen on yhtä helppoa kuin asioiden
käsittäminen. Mutta hänessä ei ole mitään turhamaisuutta, ja hän on
täysin vapaa käytöksessään. Siksi hän ei myöskään huomaa, jos hän
tulee astuneeksi naapurinsa liikavarpaille. Ennen kaikkea hän on aivan
epäitsekäs sekä, niin luulen, aivan varma uskoessaan, että yhteinen
tarkastus ja yhteinen hallinto ainakin vähentää, ellei kokonaan hävitä,
köyhyyttä."

Tuo kuvaus sopii häneen vieläkin aivan tarkasti. Pilalehdet
esittävät hänet aina hirmuisen suuripäisenä ja pieniruumiisena,
ja hänen vakaumuksensa ytimenä väitetään olevan "asteittaisuuden
välttämättömyys". Arvattavasti se on aina tiedemiesten vakaumus, ja
Sidney Webb on ennen kaikkea tiedemies. Kansantaloudellisten aineiden
tutkimus hänet johti "välttämättömällä asteittaisuudella" ja myöskin
asteittaisella välttämättömyydellä sosialismiin.

Siihen aikaan kuin Sidney Webb muuttui sosialistiksi, tuollainen oppi
vallan kauhistutti yleisöä. Oli suorastaan häpeä ruveta sosialistiksi,
ja vielä päällepäätteeksi niin oppineen ja yleistä kunnioitusta
nauttivan miehen kuin Sidney Webbin! Nythän ajat ovat täydellisesti
muuttuneet Englannissa, jopa niin, että on pelättävä sosialismin käyvän
muotiasiaksi, kun kreivit ja markiisit ja vieläpä herttuatkin alkavat
pyrkiä työväenpuolueen jäseniksi.

Semmoiselle miehelle kuin Sidney Webb ei mikään tietysti voi olla
muotiasia, vaan syvän harkinnan vähitellen synnyttämä vakaumus.
Ja kun hän tuon vakaumuksen saavutti, on vallan selvää, ettei hän
seurannut samoja sääntöjä kuin moni muu uuteen uskoon kääntynyt eikä
alkanut kiihkeästi ajaa sosialismin asiaa tuomitsemalla kaikkia,
jotka ajattelivat toisin, vaan hän alkoi hiljalleen äärimmäisestä
oikeanpuolisesta rajasta ja siirtyi siitä hiljalleen vasemmalle.
Hänestä tuli muutamien samoin ajattelevien kanssa Fabian-seuran
perustaja. Sosialismi oli tuleva kasvatuksen kautta eikä millään muulla
tavalla. Vasta silloin, kun ihmiset olivat alkaneet aapisesta ja
vähitellen päässeet syvempiin totuuksiin kiinni, vasta silloin alkoi
aika kypsyä sosialistisille yhteiskunnan muutoksille. "Asteittaisuuden
välttämättömyys" oli hänelle alusta alkaen selvillä elämäntyössään.

Kun tavallinen ihminen lukee Sidney Webbin elämästä, mitä hän on
tehnyt, mihin ottanut osaa, mitä saanut aikaan, alkaa melkein päätä
pyörryttää. Kaikkialla, missä on tarvittu kansantaloudellisia ja
tilastollisia tietoja, on aina käännytty Sidney Webbin puoleen.
Milloin hän on ollut työssä sotaministeriössä, milloin siirtomaiden
ministeriössä. Milloin hän on ollut jäsenenä Lontoon hallinnossa,
milloin Lontoon yliopiston johtokunnassa. Sittemmin hän on luennoinut
kansantaloutta Lontoon yliopistossa ja työväenopistossa. Sitten hänet
nimitettiin yleisen hallinnon kunniaprofessoriksi Lontoon yliopistoon.
Tuskin löytynee sitä kuninkaallista tutkijakuntaa, jonka on otettava
selkoa taloudellisista seikoista, missä Sidney Webb ei ole jäsenenä.
Koska hän on myöskin suorittanut korkean lainopillisen tutkinnon, toimi
hän yhteen aikaan lakimiehenäkin. Hänen tieteelliset harrastuksensa
tulivat ehkä selvimmin näkyviin silloin, kun hän yhdessä muutamien
avustajien kanssa perusti sittemmin niin kuuluisan "London School of
Economics and Political Sciencen", josta on tullut ehkä tärkein osa
Lontoon yliopistoa. Yhdessä Bernard Shawn kanssa hän myöskin perusti
viikkolehden "The New Statesman", jonka johtokunnan puheenjohtajana hän
yhä vieläkin on.

Bernard Shaw ja Webb olivat yhteistyössä nuoruudestaan asti. Yhdessä he
olivat myöskin Fabian-seuran tärkeimmät pylväät. Siihen aikaan he
edustivat radikaalisen maailmankatsomuksen äärimmäistä huippua, vaikka
heitä ei suinkaan enää pidetä kovinkaan etäällä vasemmalla olevina.
Englantilainen kirjailija St. John Ervine kirjoittaa Bernard Shawn
70:nnen syntymäpäivän johdosta, että vaikka kyllä on vallan totta, että
Shaw on vanhoillinen, on Webb hänen rinnallaan kivettynyt tory, joka
jyrkästi kieltäytyy käyttämästä uudenaikaisia keksintöjä, semmoisia
kuin puhelimia taikka täytekyniä. St. John Ervine väittää myöskin
Webbin, kuten Shawnkin, olevan mitä kiihkeimpiä individualisteja,
vaikka hän sanoo itseään sosialistiksi. Samaan ryhmään hän lukee
myöskin H.G. Wellsin. Ei kukaan noista kolmesta alistu koskaan komennon
alle, vaikka kuulee Englannissa väitettävän sellaistakin, että he muka
ovat ottaneet vaikutelmia Venäjältä päin. Näin kirjoittaa St. John
Ervine: "Jos Englannissa nyt perustettaisiin neuvostotasavalta, niin
ensimmäinen henkilö, joka hirtettäisiin juonittelusta sitä vastaan,
tulisi olemaan Bernard Shaw, toinen H.G. Wells ja kolmas, jota potkien
kuljetettaisiin hirsipuuhun, Sidney Webb. Sillä nuo kolme ovat meidän
aikamme suurimmat individualistit!" — Sellaista on tämä elämä! Ensin
heitä pidetään kauhistuttavina kiihkoilijoina, vasemmistolaisina,
vallankumouksellisina, joiden kanssa ei kukaan mainettaan menettämättä
edes voi seurustella, ja sitten tulee uusi sukupolvi ja syyttää heitä
rutivanhoillisuudesta! Väkisinkin tulee ajatelleeksi tarinaa ukosta,
pojasta ja aasista, joita ihmiset aina moittivat, ajoipa aasin selässä
ukko tahi poika tai ei kukaan, Aina oli näkijöillä moittimisen syytä.

Huolimatta siitä, että Sidney Webbin elämä on melkein kehdosta saakka
ollut ankaraa työtä ja toimintaa, tuntuu monesta kuin hän saisi
nimittää kaikkia vuosia aina vuoteen 1892 oppivuosikseen, aivan
niinkuin Beatrice Webb nimittää elämäkerrassaan elämäänsä tuohon
merkilliseen vuoteen asti. V. 1892 Sidney ja Beatrice Webb yhdistivät
kohtalonsa avioliiton sitein, ja vasta silloin alkaa heidän paras
työaikansa, heidän syvin vaikutuksensa Englannin yhteiskunnalliseen
elämään. Beatrice Webbin kirjoittama merkillinen oma elämäkerta
"My Apprenticeship" (Oppivuoteni) ilmestyi keväällä 1926 ja on
alusta alkaen saanut sen tunnustuksen, että jokaisen, joka tahtoo
tutustua Englannin yhteiskunnalliseen kehitykseen viime vuosisadan
loppupuoliskolla, on luettava se. Kirjan toinen osa, jonka nimeksi on
mainittu "Yhteistyömme", ilmestynee verraten pian, ja vasta se tulee
antamaan meille tietoja työstä, jonka tuo merkillinen pariskunta on
tehnyt.

Beatrice Webb tuntuu, ainakin muukalaisesta, vilkkaammalta, vähemmän
tietosanakirjamaiselta, kuin hänen oppinut puolisonsa. Eipä silti, että
häneltä puuttuisi oppia, mutta hänessä on samalla paljon pehmeyttä,
paljon suloa. Hänen "oppivuotensa", ennenkuin hän tapasi Sidney Webbin,
olivat vielä merkillisemmät kuin hänen miehensä oppivuodet, etenkin
siitä syystä, että häntä naisena ja vielä lisäksi Viktorian aikalaisena
ympäröivät jos jonkinlaiset kahleet, joilla ei miehiä koskaan
koetettukaan kietoa.

Beatrice Webbin tyttönimi oli Beatrice Potter. Hän oli syntynyt hyvin
rikkaassa kodissa ja oli lähinnä nuorin yhdeksästä sisaresta. Lapset
olivat kaikki tavattoman lahjakkaita, ja kun sisarussarjassa ei ollut
veljiä, jotka olisivat voineet anastaa vanhempien kaiken huomion ja
huolenpidon, saivat nuo yhdeksän tyttöä mahdollisimman täydellisen
kasvatuksen. Hiukan hymyillen luemme Beatricen äidin päiväkirjassa
sanat: "Kaikista tyttäristäni on Beatrice ainoa, jonka lahjakkuus
ei tunnu olevan keskinkertaista ylempänä..." Väkisinkin täytyy
kysyä, millaisia vuosisadan neroja nuo muut sitten mahtoivatkaan
olla, jos Beatrice oli vähälahjaisin heistä! — Paitsi lahjakkuuttaan
tytöt olivat myöskin kauniita ja joutuivatkin siitä syystä pian
hyviin, joskus suorastaan loistaviin naimisiin. Beatrice oli ainoa,
joka muutamia vuosia yli kolmenkymmenen ehtineenä ei vielä ollut
kenestäkään huolinut. Näytti tosiaankin siltä, kuin hän olisi aikonut
pitää päätöksensä olla menemättä naimisiin ja uhrata koko elämänsä
yhteiskunnalliseen työhön.

Hän sanoo itse muistelmissaan, että Lontoon seurapiiri, ei suinkaan
sivistyksellään ja loistollaan, vaan typeryydellään antoi hänelle
ensimmäisen herätteen, halun tutkia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän
oli mainittuun seurapiiriin jo aivan nuorena tuiki kyllästynyt ja
haki jotakin parempaa, tyydyttävämpää. Hän kuvaa purevasti Lontoon
seurapiirin neljää pääryhmää. Ensimmäinen ja loistavin sekä rajoitetuin
oli hovipiiri, toinen oli vallassaoleva sekä sitä edeltänyt hallitus ja
näiden pääkannattajat, kolmas oli miljoonamiesten ja rahamaailman ryhmä
ja neljäs kilpaurheilupiiri. Noihin neljään piiriin kuuluvat henkilöt
muodostivat "Lontoon seurapiirin". Tytöille tuota seurapiiriä pidettiin
täysin riittävänä kasvatuslaitoksena. Jos tyttö oli siinä asemassa,
että hänen ei tarvinnut huolehtia jokapäiväisestä leivästään, oli
hänellä ainoastaan yksi huoli: päästä naimisiin niin pian kuin suinkin.

Beatrice Webb, kuvatessaan Lontoon seurapiiriä, huomauttaa eräästä
piirteestä, josta verraten harvoin puhutaan: tuon seurapiirin
vallanhimosta. Tietoisesti tai tietämättä tuntui jokaisen päämääränä
olevan hankkia itselleen niin paljon vaikutusvaltaa kuin suinkin.
Helpoimmin sen sai tietysti rahalla. Miljoonamiehillä oli aina
suunnaton valta, mutta myöskin terävät aivot saivat aina tunnustuksen.
1880-luvulla ja aikaisemminkin, kun ensin alettiin puhua taitavista
työväenjohtajista, näitä henkilöitä heti koetettiin vetää Lontoon
seurapiiriin, ja vain heidän oma varovaisuutensa ja myöskin
vaatimattomuutensa pelastivat heidät hukkumasta siihen joukkoon.

Beatrice Webbiä huvitti suuresti tuo havaintojen kerääminen, mutta
samalla hän alkoi yhä huonommin viihtyä sellaisessa ympäristössä ja
pyrkiä sieltä pois. Se ei ollut niinkään helppo asia, sillä äitinsä
kuoltua hänen täytyi emäntää hoitaa isän komeata kotia.

Paitsi omaa luontaista taipumustaan vakavampaan toimintaan vaikutti
häneen paljon hänen läheinen ystävyyssuhteensa Herbert Spenceriin.
Näyttää siltä, kuin tuo kuuluisa filosofi olisi ollut enemmän kiintynyt
tähän nuoreen ystäväänsä kuin kehenkään muuhun ihmisolentoon. He olivat
hyvin paljon yhdessä, ja heillä oli pitkiä syvämietteisiä keskusteluja.
Nuori Beatrice Potter kirjoitteli arvosteluja kreikkalaisten
filosofien teoksista, ja Spencer korjaili ystävällisesti niitä ja
keskusteli niistä neitosen kanssa. Spencerin ystävyys kesti koko hänen
elinaikansa, ja vielä kuolinvuoteellaan hän kaipasi Beatrice Potterin
seuraa. Ennen kuolemaansa hän pyysi Beatrice Potteria rupeamaan hänen
teostensa julkaisijaksi ja hänen kirjalliseksi perijäkseen. Kauan
epäröityään neitonen suostui siihen, mutta sitten tuli isku, joka koski
hirveästi Herbert Spenceriin, nimittäin Beatrice Potterin kihlautuminen
Sidney Webbin kanssa. Spencer pyysi tavata nuorta ystäväänsä ja
ilmoitettuaan ensin, ettei mitenkään voinut onnitella Beatricea, sillä
silloin hän puhuisi vastoin vakaumustaan, hän rupesi huolestuneena
puhumaan entisestä sopimuksestaan, jonka mukaan Beatrice Potter tulisi
julkaisemaan hänen jälkeenjääneet teoksensa ja kirjoittamaan hänen
elämäkertansa. Nyt häntä peloitti se, että hänen maineensa tulisi
kärsimään, kun hän oli noin lämpimässä ystävyyssuhteessa johtavan
sosialistin kanssa! Hiukan ivallisesti neitonen heti tarjoutui
luopumaan työstä, mutta se ei ollenkaan tyynnyttänyt Spenceriä. Hän
ei tuntenut ketään muuta, jolle hän olisi voinut uskoa työn, sillä
Grant Allen, joka ehkä olisi siihen kyennyt, oli juuri liittynyt
Fabian-seuraan ja oli siis myöskin sosialisti! Vihdoin sovittiin
asia siten, että eräs henkilö, joka Spencerin mielestä ei pystynyt
työhön, sai sen tehtäväkseen, ja Beatrice Potter lupasi avustaa tätä
niin paljon kuin saattoi, mutta hänen nimensä ei saanut näkyä, jotta
filosofin maine ei menisi! — Kaikessa suuruudessaan ja kuuluisuudessaan
Spencer usein osoitti varsin hämmästyttävää pienuutta. Monessa
suhteessa hän muistuttaa Hans Christian Andersenia, jonka turhamaisuus
oli jokseenkin samaa laatua. Mutta kaikista Herbert Spencerin
heikkouksista huolimatta hänen ystävyytensä Beatrice Potteria kohtaan
säilyi. Se ei koskaan horjunut, ennenkuin kuolema siitä teki lopun.

Toinen Beatrice Potterin senaikuinen ystävä, jonka vaikutus häneen oli
vielä suurempi kuin Spencerin, oli kuuluisa englantilainen sosiologi
Charles Booth. Beatrice Webb pitää Charles Boothia yhdeksännentoista
vuosisadan suurimpana sosiologina, jonka vaikutusta ei voi liian
suureksi arvioida. Charles Boothin seitsemäntoista nidettä, jotka
käsittelivät elämisen ja työn ehtoja Lontoossa ja jotka olivat
kirjoitetut seitsemäntoista vuoden kuluessa, olivat Beatrice Potterin
voimakkaimpana herätyksenä. Hän käsitti nyt, että hänen päätehtäväkseen
täytyi tulla yhteiskunnallisten olojen ja työläisten elämän tutkiminen.

Beatrice Webbillä on aina ollut selvillä, että kauniit teoriat eivät
auta, vaan jokaisen täytyy itse ottaa selvä olevista oloista, jos
mielii saada todellisia ja paikkansapitäviä tietoja. Ei siis muuta kuin
tuumasta toimeen! Hän jätti hienot vaatteensa ja pukeutui työläisnaisen
pukuun sekä otti nimekseen "Jones", joka on mitä tavallisin nimi
Englannissa. Sitten hän läksi etsimään työtä, jota saikin. Hän
työskenteli sekä Lontoon köyhissä osissa että muualla ompelijana ja sai
siten itse nähdä ja kokea, millaista köyhien ompelijain elämä oli.

Charles Booth opetti hänelle sitten, kuinka tieteellistä tutkimustyötä
oli tehtävä, ja pian kehittyi Beatrice Potterista mitä taitavin
yhteiskunnallisten olojen tuntija Englannissa.

Hänen terveytensä oli noihin aikoihin verraten heikko, ja sisälliset
taistelut heikonsivat sitä vielä yhä enemmän. Hän valittaa, että
"Ego, joka kieltää" ja "Ego, joka käskee" olivat ainaisessa riidassa
hänen sydämessään. Jonkinmoinen alakuloisuus pääsi tuon tuostakin
vallalle hänessä, ja sen vallassa hän joskus teki sellaista, jota hän
jälkeenpäin suuresti katui. Niinpä hän m.m. allekirjoitti mrs. Humphrey
Wardin anomuksen, jossa pyydettiin, että hallitus ei antaisi naisille
äänioikeutta. Hän muuttui sittemmin innokkaaksi feministiksi ja kertoo
myöhemmin tuosta tempusta pahana harha-askelena — kuten se epäilemättä
olikin.

Hän alkoi olla jo varsin tunnettu kirjailijana ja Lontoon olojen
tarkkana tuntijana. Hallitus alkoi käyttää hänen apuaan, ja monet
olivat ne komiteat, joissa hän oli tärkeänä jäsenenä ja joiden
tarkoituksena oli saada aikaan parannuksia Lontoon hallinnossa. Vuonna
1891 hän julkaisi kirjan Britannian osuustoiminnasta, ja tämä kirja
saavutti heti erittäin suuren menestyksen. Sitten seurasi vuosi 1892,
joka lopullisesti määräsi hänen kohtalonsa, sillä silloin hän meni
naimisiin Sidney Webbin kanssa. Itse hän kertoo, että mainittuna vuonna
hänen oppiaikansa päättyi ja yhteistyö alkoi.

On vallan merkillistä, kuinka helposti ihmiset näyttivät unohtavan,
että Beatrice Potter ja Sidney Webb olivat alkujaan kaksi eri henkilöä,
jotka eivät edes tunteneet toisiaan ja joista kumpikin kulki omaa
uraansa, kaukana toisistaan. On melkein mahdoton käsittää, että nuo
molemmat, jotka niin selvästi kuuluvat yhteen, ovat ollenkaan tulleet
toimeen erillään. Nyt se olisi aivan mahdotonta. Ne lukuisat kirjat,
jotka sen jälkeen ovat ilmestyneet, ovat kaikki yhteistyötä, samoin
kaikki ne laajat yhteiskunnalliset tutkimukset, joita he sen jälkeen
ovat toimittaneet. Yhdessä he ovat tehneet työtä Fabian-seurassa,
joka oli englantilaisen luonteenomainen, ensimmäinen sosialistinen
yhdistys, jonka vaikutus on tuntunut yhteiskunnallisessa elämässä.
Fabian-seura osoittaa mielestäni selvästi sekä heidän vahvat että
heikot puolensa. Vahvana puolena on aina tunnustettava, että he
ovat tehneet mitä vakavinta tieteellistä tutkimus- ja aatteiden
selvittämistyötä. Heikkona puolena taas on, että Fabian-seuran työ on
ollut yksinomaan kirjallista, tieteellistä laatua. — Kysyin kerran
eräältä hyvältä tuttavalta, joka kuului tuohon seuraan, kuuluuko siihen
yhtään työmiestä. Hän näytti hiukan nololta ja sanoi, että siihen
kuului kyllä yksi työmies, mutta he eivät tietäneet, mitä kummaa
hänelle olisi tehtävä. Varminta kai olisi sulkea hänet lasikaappiin ja
näytellä muille todisteena, että kyllä seuraan kuului työläisiäkin! —
Sosialisti-aristokraatit eivät ole mikään tuntematon ilmiö Englannissa!

Ensimmäisessä työväen hallituksessa Sidney Webb oli kauppaministerinä.
Kaikki ihmettelivät, miten hän saattoi tulla toimeen, kun hänellä
ei aina voinut olla Beatricea turvanaan. Parlamentin ulkopuolella
heidän yhteistyönsä kyllä oli ehkä entistä selvempää. Beatrice Webb
perusti heti parlamentaarisen työväenklubin, joka on siksi lähellä
parlamenttitaloa, että parlamentin jäsenet voivat käydä siellä
syömässä lunchia kello yhden aikaan. Mainittu klubi muistuttaa hieman
Fabian-seuraa, sekään ei suinkaan ole avoinna kaikille työväenpuolueen
jäsenille, vaan verraten harvoille valituille.

Kuten tiedämme, pikku seikat vaikuttavat usein ihmisiin paljon enemmän
kuin tärkeät pääseikat. Se seikka esimerkiksi, että työväen hallituksen
jäsenet pukeutuivat hovipukuun käydessään ensikerran kuninkaan hovissa,
herätti mitä kiusallisinta huomiota, varsinkin Skotlannissa, ja
siitä keskusteltiin kauan. Totta on, että Sidney Webbiä arvosteltiin
vähemmän ankarasti kuin muita, sillä kaikki tiesivät hänen olevan
kaikissa seikoissa, pienissä yhtä hyvin kuin suurissakin, vakuutetun
"asteittaisuuden välttämättömyydestä", ja että hän ei siis ilman muuta
voinut muuttaa vanhoja hovisääntöjä. Ja häneen nähden iloinen nauru
lievensi katkeruutta. Sattui näet niin, että leikillinen kohtalo
asetti Sidney Webbin astumaan ulos Buckingham-palatsista yhdessä
maanviljelysministeri Buxtonin kanssa, ja valokuvaajat käyttivät
hyväkseen tilaisuutta saadakseen erittäin huvittavan kuvan. Sidney
Webb on, kuten jo olen maininnut, hyvin lyhyt, ja Noel Buxton on
pitkä kuin jättiläinen. Molemmat kävelivät vieretysten, puettuina
polvihousuihin, silkkisukkiin ja hullunkuriseen hattuun. "Times"
painatti kuvan palstoilleen, eikä totisinkaan voinut olla hymyilemättä
sitä katsellessaan. Sama asteittaisuuden välttämättömyys, jota
Sidney Webb saarnaa, estää kaiketi Englantia luopumasta monista
ikivanhoista tavoista, jotka syrjäisestä tuntuvat lievimmin sanoen
naurettavilta. Tuo sama asteittaisuuden välttämättömyys on tehnyt
molemmista Webb-puolisoista mitä ankarimmat parlamenttien puoltajat.
Jos parlamenttien arvoasema ja valta vähenee, vähenee samassa määrässä
kansojen vapaus. Se on heidän luja vakaumuksensa. Parlamenteilla
on brittiläisessä työväenpuolueessa ankaria vastustajia, mutta
niin kauan kuin molemmat Webbit, Bernard Shaw ja Ramsay MacDonald
johtavat parlamenttien puolustusliikettä, lienee tuskin syytä pelätä
parlamenttien kukistumista.

Webb-puolisot ovat erittäin tuotteliaita yhteiskunnallisia
kirjailijoita. Harva se vuosi ilmestyy heiltä yhteinen kirja milloin
mistäkin taloudellisia kysymyksiä taikka paikallishallintoa koskevista
aineista. Merkillisin mielestäni on heidän kirjansa: "Perustuslaki
Suur-Britannian sosialistiselle valtakunnalle", joka ilmestyi vuonna
1920. Se on liikuttava todistus siitä, kuinka he vielä haudastakin
tahtovat auttaa sen yhteiskunnan muodostamista, josta he ovat
kauneimmat unelmansa unelmoineet, sillä he voinevat tuskin odottaa,
että nuo unelmat tulevat toteutumaan heidän eläessään.

Molemmat puolisot ovat lähellä seitsemääkymmentä. Mutta molemmat
ovat vielä täysissä voimissa ja täydessä työssä. Bernard Shaw
valitti äskettäin, että hän on jo päässyt samaan luokkaan kuin Pyhän
Paavalin katedraali, Tower-silta ja Wembleyn näyttely, joita jokaisen
Lontooseen-tulijan täytyy käydä katsomassa ja ihailemassa. Melkein
samaa voi jo sanoa Webbeistäkin. Sellaisten Lontoossa-kävijäin
lukumäärä, jotka mielellään uhraavat minkä katedraalin tahansa,
jos vain pääsevät Webbejä tapaamaan, alkaa kasvaa peloittavassa
määrässä. Sidney ja Beatrice Webb kuuluvat, niinkuin Shawkin, siihen
esitaistelijain valiojoukkoon, joka on uhrannut neronsa ja koko
elämäntyönsä toteuttaakseen ihanteita, joiden he uskovat tuovan onnea
tälle ja tuleville sukupolville.




MILJOONAMIEHIÄ.


Miljoonamiehiä, sitä oikeata lajia, niitä, jotka ovat tyhjästä
itse luoneet miljoonansa, tapaa nykyaikana ainoastaan Amerikassa.
Sellaiset miljoonamiehet, jotka ovat miljoonansa perineet eivätkä
vielä ole jaksaneet niitä loppuun kuluttaa, ovat melkein aina ikäviä,
tyhjänpäiväisiä, ahdasmielisiä. Niistä ei kannata puhua.

Ensimmäinen "self-made", omatekoinen miljoonamies, jonka tapasin
Amerikassa, oli Andrew Carnegie.

Myöhään syksyllä, 1912, oli Bertha von Suttner käymässä Amerikassa, ja
Amerikan rauhanyhdistys, jonka puheenjohtajana oli Andrew Carnegie, oli
tietysti päättänyt juhlia häntä komeasti. Amerikan rauhanyhdistys oli
samanlainen kuin rauhanyhdistykset ylimalkaan siihen aikaan olivat —
ja ehkä ovat vieläkin — yhdistys, joka ajoi innokkaasti rauhan asiaa
rauhan aikana ja sotaa sodan aikana. Käytännölliset amerikkalaiset
kai arvelivat, että kaikki tapahtukoon oikealla ajallaan! Oli vallan
luonnollista, että tämän yhdistyksen puheenjohtajana oli Andrew
Carnegie.

Sanomalehdet olivat pitäneet suurta melua siitä, että pannaan toimeen
komeat päivälliset Bertha von Suttnerin kunniaksi, sillä hänen kuuluisa
kirjansa, "_Aseet pois!_", joka tuotti hänelle Nobelin rauhanpalkinnon,
oli hyvin tunnettu ja ihailtu myöskin Amerikassa.

Päivällisistä tuli tosi, ja hämmästykseni oli aika suuri, kun eräänä
päivänä sain kutsun tulla Bertha von Suttnerin kunniaksi pidettäville
päivällisille komeaan Astor-hotelliin New Yorkissa. Kutsukirjeessä
oli mainittu, että kunniavieraana oli paronitar Bertha von Suttner ja
puheenjohtajana Andrew Carnegie. Amerikassa, kuten Englannissakin,
on sääntönä, että kaikissa hiukankin juhlallisissa päivällisissä on
puheenjohtaja, jonka vallassa on vaatia ketä tahansa läsnäolijoista
pitämään pienen puheen ja jonka luvatta ei kukaan saa nousta puhumaan.

Tietysti noudatin kutsua ja saavuin oikealla ajalla Astor-hotelliin.
Siellä odotti minua toinen yllätys. Minut kuljetettiin sisään ja
asetettiin istumaan n.s. puhujien pöytään, Andrew Carnegien vasemmalle
puolelle. Hänen oikealla puolellaan istui tietysti kunniavieras. En
vielä tänä päivänäkään tiedä, ketä saan kiittää odottamattomasta
kutsusta noille päivällisille ja niin juhlallisesta pöytäsijoituksesta.
Mutta sellaista tapahtuu Amerikassa! Siellä ei aina olla niin selvillä
meistä eurooppalaisista, ja amerikkalaisten synnynnäinen ystävällisyys
panee heidät usein menemään hyvin pitkälle suosionosoituksissaan. Olipa
miten oli, minusta tuntui varsin hauskalta, eikä minun asiani ollut
nyt hakea syitä ja seurauksia! Jo ennenkuin menimme ruokasaliin,
olin tullut esitellyksi Bertha von Suttnerille, joka erinomaisen
herttaisesti suuteli minua ja vakuutti syvää myötätuntoaan Suomea
kohtaan, jonka synkät vaiheet hän hyvin tunsi. Hänestä on säilynyt
mielessäni mitä kirkkain ja kaunein muisto.

Vasta ruokasalissa tulin esitellyksi Carnegielle, kun minut asetettiin
hänen viereensä istumaan. Tietysti olin kuullut hänestä hyvin paljon,
ja myöntää täytyy myöskin, etten juuri koskaan ollut kuullut kenenkään
sanovan hyvää sanaa hänestä. — Olin kuullut, kuinka hän aikoinaan
kidutti työväkeään Pittsburgissa, terästehtaissaan, kuinka hän
käytti itsekkäästi omaksi hyväkseen Bessemerin nerokkaan keksinnön,
välittämättä paljoakaan keksijästä, ja kuinka hän haikailematta kokosi
miljoonansa toisten hiestä ja verestä. Sanottiin myöskin, ettei hän
koskaan enää uskaltanut itse näyttäytyä Pittsburgissa, sillä hänen
uhriensa tulinen viha kauhisti häntä. On tietysti mahdollista,
että kaikki tuo oli edeltäkäsin synnyttänyt mielessäni syvän
vastenmielisyyden, vaikka en ollutkaan siitä silloin aivan tietoinen.
Vasta kun istuin häntä lähellä ja hän alkoi puhua kanssani, alkoi tuo
vastenmielisyys kasvaa hirvittävästi. Tuossa hän istui kuin pehmeä,
harmaa sammakko, ulkonevat silmät pyöreinä, kädet vavisten kuin
pelosta...

Merkillinen on ihmisluonto. Koetin ankarasti puhua järkeä itselleni.
Hänen käytöksensä minua kohtaan oli ystävällistä, moitteetonta, kuten
maailmanmiehen ainakin, ja tiedän, että minunkin käytökseni oli
kohteliasta ja moitteetonta. Ja kumminkin tunsin koko ajan yhä kasvavaa
vastenmielisyyttä.

Tiedän, että monessa ihmisessä taistelee kaksi olentoa vallan selvästi,
niin selvästi, että melkein luulisi omilla korvillaan kuulevansa
heidän keskustelunsa omassa sydämessään. Juuri niin kävi minun nyt.
Ensimmäinen olento, viisas ja tyyni ja järkevä, sanoi, että tämähän on
vallan hullua. Eihän hän ollut ainakaan minulle mitään pahaa tehnyt,
ja nythän oli iloiset päivälliset, jolloin kaikkien täytyi koettaa
parastaan tehdäkseen ne miellyttäviksi sekä Bertha von Suttnerille että
Carnegielle. Paha aavistus näet sanoi minulle, että Carnegie vallan
hyvin tunsi tuon kylmän inhovirran vasemmalla puolellaan. Ihminen
tuntee sellaisen. Nyt piti tosiaankin koettaa parantaa asioita!

Toinen olento vastasi heti: Entä sitten, vaikka hän onkin sinulle
kohtelias! Miten hän kohteli veljiäsi ja sisariasi Pittsburgissa?
Halpa-arvoinen oli hänelle ihmisveri, kun oli rahaa ansaittavana.

Ensimmäinen olento koetti puolustaa: Mutta onhan hän nyt koettanut
tehdä hyvää noilla rahoillaan. Kuinka monta suurenmoista kirjastoa hän
onkaan perustanut Amerikkaan ja moneen paikkaan Euroopassakin!

Ha-haa, nauroi toinen olento ilkkuen. Onhan niitä kirjastoja jos
jossakin! Hän on niitä perustanut kaiketi lahjoakseen Jumalaa, jotta
edes muutamat tahrat tulisivat pyyhityiksi pois elämän kirjasta! Vanha
mies, vanha ja heikko. Kädetkin tuolla lailla tutisevat!

Ukko parka! Minun kävi häntä samalla hirveän sääliksi. Tiesinhän,
kuinka siitä ilveiltiin, että hän aina vaati kirjastoihinsa oman
nimensä ja oman kuvansa seinälle taikka veistokuvan alustalle, jossa
se heti pisti silmään. Monin paikoin Amerikassa olikin siitä syystä
kieltäydytty vastaanottamasta lahjaa kirjastoon, koska ei tahdottu
pystyttää muistopatsasta Carnegielle. Olihan veristä ivaa, että
Euroopassa, Haagin rauhanpalatsissa, silmä heti kohtasi kaksi kuvaa,
"rauhansankarit", Carnegien ja Nikolai II:n! Vaikka eihän siitä pidä
syyttää Carnegiea. Kun ihmisiin menee tuollainen loistava valhe,
niin minkä sille kukaan voi! Eikä suinkaan Carnegien kuva ollut
siellä sen häiritsevämpi kuin Nikolainkaan! Toinen uhrasi elämänsä
valmistaakseen sotavarustuksia, ja toinen käytti niitä. Eläkööt
maailman rauhansankarit!

Muistui mieleeni Carnegien syntymäkaupunki, Dunfermlin, joka minusta
aina oli ollut miellyttävimpiä paikkoja Skotlannissa. Sinne oli ukko
tehnyt suuria lahjoituksia. Dunfermlin on myöskin Robert Brucen
syntymäkaupunki, enkä missään paikassa maailmassa ole niin selvään
tuntenut uuden ajan ja vanhan ajan taistelua kuin siellä. Robert
Bruce ja Carnegie! Nuo kaksi eivät koskaan saata toisiaan ymmärtää.
Korkealla kukkulalla on vanha iänikuinen linna, jossa kuningas Malcolm
ja ihana kuningatar Margareta vielä öisin näyttäytyvät Dunfermlinin
asukkaille heitä varoittamassa, kun jokin vaara uhkaa. Linnan vanhassa
kirkossa oli Robert Bruce haudattuna, kivisessä kirstussa ja kivisessä
haudassa, kuten sopii kansallissankarin. Mutta mitä teki Carnegie?
Hän kaivatti Robert Brucen haudasta ylös, korjautti toisen puolen
kirkkoa ja laski Brucen uuteen, hienoon hautaan, jonka päällä hohtava
hautakivi prameilee. Voi sinua Robert Bruce! Mahdoitko kääntyä uudessa,
muodikkaassa ympäristössäsi!

Taas menivät ajatukset pahalle puolelle! Koetin muistaa, että olihan
Carnegie tehnyt paljon hyvääkin syntymäkaupunkinsa hyväksi. Kaupungin
laidassa oli suuri, komea puisto, Carnegien lahjoittama, ja paitsi
kirjastoa ja taidekokoelmaa, jotka kantavat hänen nimeään ja joissa
hänen kuvansa meitä tervehtivät, hän on lahjoittanut kaupungille
erinomaisen kylpylaitoksen. Siellä saa kylpyjä vaikka minkälaisia,
kuumia, kylmiä, höyrykylpyjä, vesikylpyjä ja jos jonkinlaisia
terveyskylpyjä, joista varmaan on ollut paljon hyötyä Dunfermlinin
asukkaille, sillä kaiken tuon kylpy-ylellisyyden saa niin halvalla
hinnalla, ettei kukaan ole siitä pois suljettu. Osoittaakseen
kiitollisuuttaan antajalle on Dunfermlinin kaupunki ostanut sen
mökin, jossa Carnegie syntyi ja jossa hän ensin aloitti uransa
sanomalehtienmyyjänä. Tuota mökkiä säilytetään nyt jonkinmoisena
kansallispyhättönä.

Koetin parastani pysyäkseni tyynenä ja toivoin hartaasti, että
päivällisistä vihdoinkin tulisi loppu. Tuossa hymyili Bertha von
Suttner minulle herttaista hymyään. Mikä tyyneys ja sopusuhtaisuus
hänessä oli, kuinka täydellisesti tuo kuuluisa maailmannainen hallitsi
asemaa! Häpesin omaa rauhatonta mielialaani.

Carnegie oli juuri kääntynyt puoleeni ja alkoi puhua, kuinka hyvin hän
tunsi Suomen vaikean aseman ja kuinka hänen harras mielenkiintonsa oli
aina ollut suomalaisten puolella. Kuulin oman ääneni vastaavan hänelle
kohteliaasti, että oli hyvin hauska kuulla hänen ystävällisyydestään
meitä kohtaan...

Kahvi kannettiin siinä samassa pöytään, ja puheiden aika oli siis
tullut. Carnegie nousi ja asettui lähellä olevalle puhujalavalle.
Vieressä olevat pöydät täyttyivät kuin taikaiskusta pikakirjoittajilla
ja sanomalehtimiehillä. Sitten alkoi puhe, josta ei voinut
sanoa muuta kuin hyvää. Se oli kaikin puolin hyvin valmistettu,
ystävällinen, voisipa sanoa melkein sydämellinen, kehuva, täynnä
luottamusta tulevaisuuteen... Varmaa on, että moni meistä silloisista
läsnäolijoista sitten parin vuoden perästä tunsi kiitollisuutta
laupiasta kohtaloa kohtaan, joka oli antanut Bertha von Suttnerin
nukkua ikuiseen rauhaan, ennenkuin maailmansodan kauhut puhkesivat
esille.

Useita puheita seurasi sitten, hyviä ja heikkoja, kuten tavallisesti
tuollaisissa tilaisuuksissa. Mieleeni painui vain se, että Bertha von
Suttnerin puheessa niin selvään kajahti järkähtämätön, onnea tuottava
luottamus siihen, että vihdoinkin oli kehitys päässyt niin pitkälle,
että raakojen sotien aika oli ohi! Onnellinen Bertha von Suttner! Hän
sai nukkua, ennenkuin unelmansa murtuivat.

Nousimme vihdoin pöydästä ja aloimme katsella tuttuja salissa. Pieni
ryhmä sanomalehtimiehiä tuli samassa luokseni kysymään, miksi en
ollut pitänyt mitään puhetta. Vastasin, ettei sellaisesta ollut
kysymystäkään, mutta he väittivät, että nimeni oli annettu heille
edeltäkäsin puhujien joukossa. En voinut heille sen parempaa selitystä
antaa, koska en itse tiennyt asiasta mitään, ja pyysin heitä tyytymään
siihen.

Mutta amerikkalaisia nuoria sanomalehtimiehiä ei vain niin helposti
tyydytetä, ja nämä lähtivätkin Carnegien luo tuota tärkeätä asiaa
tiedustelemaan. Hänen vastauksensa oli varsin hämmästyttävä. Hän
vakuutti, että hänen aikomuksenaan oli kyllä ollut pyytää minua
puhumaan, mutta sitten hän oli tullut ajatelleeksi, että se luultavasti
loukkaisi tsaarin hallitusta! Vastaus tuotti minulle suurta huvia.
Samalla se oli erittäin kuvaava urhoolliselle isännälleni. Tuntematon,
vaatimattomassa asemassa oleva suomalainen olisi muutaman minuutin
puheessa sanonut sopivia korulauseita juhlan sankarittarelle, ja se
olisi nostattanut tsaarin hallituksen hiukset pystyyn ja ikuisesti
turmellut Carnegien nimen!

Seuraavana aamuna näin vallattoman uutisen New Yorkin lehdissä:
"Andy says mum to Madame Malmberg." Suomeksi käännettynä se kuuluisi
jokseenkin näin: Antti sanoo suu kiinni rouva Malmbergille. Tämän
merkillisen otsikon alla oli pieni pätkä, hiukan pistävä "Antille",
mutta varsin suosiollinen minulle.

Carnegiesta puhuessani minun täytyy vielä mainita seikka, joka näkyy
olevan yhteinen useimmille omalla työllään kohonneille miljoonamiehille
Amerikassa. Ennemmin tai myöhemmin heidän nimissään ilmestyy yksi
tai useampia kirjoja, jotka saavat komeat arvostelut, ei ainoastaan
Amerikan, vaan koko maailman sanomalehdistössä. Ja syystä saavatkin,
sillä ne ovat aina hyvin kirjoitettuja. Tyyli on tottuneen kirjailijan,
ajatukset selvät, usein melkein nerokkaat. Mutta — mutta...

Kuinka on ymmärrettävä, että miehet, jotka omalla nerollaan, omalla
tarmollaan ovat koonneet jättiläisomaisuuden, eivät tule ajatelleeksi,
että yleisöä ei sentään voi aivan noin karkeasti pettää? Kuka hiukankin
ajatteleva ihminen voi ilman muuta uskoa, että mies, joka tuskin on
eläessään muuta kirjoittanut kuin nimensä sopimusten alle, yht’äkkiä,
käden käänteessä, muuttuu tottuneeksi kirjailijaksi?

Olin aina epäillyt noiden kirjojen alkuperää, mutta vasta ensikerran
käydessäni Amerikassa kyselin tuota asiaa. Nuori sanomalehtimies,
jolta sitä tiedustelin, purskahti iloiseen nauruun: "Myöntäkää, että
arvelitte, kuten luulen eurooppalaisten yleensä arvelevan, että
Carnegie ja Ford yht'äkkiä tunsivat herätyksen sielussaan ja istahtivat
silloin hienon kirjoituspöytänsä ääreen, ottivat kultakärkisen kynän
käteensä ja lahjoittivat maailmalle kirjallisen neronsa esikoisen!" —
Koetin heikosti vastustaa hänen runollista väitettään, mutta pitihän
minun myöntää, että siinä oli totta toinen puoli. Vasta nyt minulle
selvisi, kuinka vallan mahdoton tuollainen otaksuma oli. Vaikka
tuollaisilla maankuuluilla miljoonamiehillä, kuin Carnegie ja Ford
ovat, olisi ollut kykyäkin luoda kirjallisia merkkiteoksia (jota
kykyä heillä ei mitenkään voi otaksua olevan), ei heillä koskaan
olisi voinut riittää aikaa sellaiseen työhön. Kirjoja ei sentään
luoda noin vain höyrykoneen vauhdilla. — Eurooppalainen tietysti
nyrpistää nenäänsä ja sanoo, että elleivät he ole kirjojen tekijöitä,
niin on kirjallista varkautta julkaista ne heidän nimissään, mutta
käytännöllisellä amerikkalaisella on toinen käsitys. Näin jatkoi
ystäväni, sanomalehtimies:

"Tiedättekö, että minä mahdollisesti kohta tulen kirjoittamaan erään
miljoonamiehen muistelmat? Se on tietysti suuri asia näin nuorelle
sanomalehtikirjailijalle, sillä mies maksaa ruhtinaallisesti, monta
vertaa enemmän kuin mikään kustantaja, jos nyt ollenkaan saisin
kustantajaa! Mitä minä siitä välitän, vaikka hän piirtää oman nimensä
kansilehdelle? Kaikki ihmiset toki arvaavat, että hänen kirjallinen
osuutensa teokseen rajoittuu kansilehteen, ja minä kyllä pidän huolta
siitä, että 'todistamaton huhu’ tietää kertoa, kuka on kirjoittanut
kansilehden jälkeisen osan..."

"Mutta kuinka te tiedätte mitään hänen muistelmistaan?"

"Joitakin pääseikkoja — taikka oikeastaan ne, joita hän itse pitää
pääseikkoina — hän tietysti kertoo minulle. Sitten kyselen lisää hänen
ihailevilta aikalaisiltaan, ja loput osaan kyllä itse panna kokoon.
Onhan meillä, amerikkalaisilla sanomalehtimiehillä, sentään jonkin
verran mielikuvitustakin..."

Olen koettanut miettiä, mikä mahtaa olla syynä tuohon miljoonamiesten
vallan epäjohdonmukaiseen esiintymiseen kirjailijoina. Onhan heillä
mainetta kyllin miljoonamiehinä! Ja vaikeata on uskoa, että miehet,
joilla on niin hirvittävä määrä työtä omalla alallaan, jonkin
sisällisen voiman pakosta antautuisivat uudelle, täysin tuntemattomalle
ja paljon vaativalle alalle. En voi ymmärtää, että siihen on muuta
syytä kuin tuo varsin tavallinen inhimillinen heikkous, että tahtoo
olla jotakin, jota ei ole. Mutta miksi he eivät seuraa keisari
Wilhelmin esimerkkiä, ruveten yksin tein runoilijoiksi, maalareiksi,
säveltäjiksi ja ties miksi? Siksi, että kirjailija-ala helpommin kuin
mikään muu antaa maailmalle sen käsityksen, että mies, vaikka onkin
"self made", omatekoinen, kumminkin on korkealla henkisellä tasolla
ja tekee aatteellista työtä yhtä suurella antaumuksella kuin kokoilee
dollareita. Omatekoisen miehen usko, että hän tässäkin asiassa voi noin
vain ilman muuta sokaista ihmiskunnan silmät, on vallan liikuttava ja
osoittaa, kuinka syvästi hän tuntee dollarin vallan. Hänen kokemuksensa
eivät varmaankaan ole tätä uskoa särkeneet.

Toinen asia, josta kuulin paljon Amerikassa, oli se ankara arvostelu,
joka tuli miljoonamiesten rouvien osaksi. En tutustunut yhteenkään
miljoonamiehen rouvaan, niin etten voi omasta kokemuksestani mitään
sanoa. En nähnyt koskaan heitä yhdessä miestensä kanssa. Arvostelu,
jonka kuulin, oli sellainen, että he ylimalkaan olivat sanomattoman
paljon alempana aviomiehiään intelligenssiltään, tarmoltaan,
käyttäytymistavoiltaan ja muilta hyviltä ominaisuuksiltaan. Väitettiin,
toisin sanoen, että he olivat henkisesti vallan vähäpätöisiä
eivätkä ollenkaan käsittäneet, kuinka paljon hyvää he olisivat
voineet aikaansaada satumaisilla käyttövaroillaan. — "Euroopassa
te voitte paljon paremmin käyttää yhteiskunnan hyväksi sellaisia
henkilöitä", sanoi amerikkalainen ystäväni, "te valitsette heitä
kunniapuheenjohtajiksi hyvää tarkoittaviin seuroihin, pyydätte
heitä laskemaan peruskiviä lastenkodeille ja sairaaloille sekä
avaamaan basaareja varattomien säätyhenkilöiden avustamiseksi. Sillä
lailla puristatte heiltä aika sievosia summia antamatta heille
kumminkaan tilaisuutta liian paljon sekaantua itse asiain johtoon. Me
amerikkalaiset olemme vielä kaikki liian omatekoisia ymmärtääksemme
kaikkia tuollaisia temppuja."

Tuo saattoi olla kaikki totta, mutta se ei mitenkään selittänyt sitä
seikkaa, että juuri miljoonamiehet, joilla epäilemättä oli vara valita,
olivat vaimoikseen valinneet henkilöitä, jotka olivat heitä niin
paljon alemmalla tasolla. Eräs helsinkiläinen taiteilija-ystäväni,
jonka kanssa asiasta puhelin, antoi minulle mielestäni vallan pätevän
selityksen. Hän piti asiaa aivan luonnollisena, sillä kuinka saattoi
kukaan vaatia, että niin raskaan työtaakan alla huokaileva henkilö,
kuin miljoonamies epäilemättä on, voisi kiinnittää syvää huomiota
tulevaan rouvaansa. Työ on hänellä kaikki kaikessa. Mutta tulee sitten
aika, jolloin hänen mieleensä tulee ajatus, että hänellä pitäisi olla
perillinen, joka tulisi jatkamaan tuota tärkeätä työtä. Hänen pitää
siis hommata vaimo itselleen. Mutta kuka on hänen valittunsa? Hänellä
ei koskaan ole ollut aikaa katsella tyttöihmisiä. Täytyy kai ruveta
nyt katselemaan, ei siinä muu auta! Hän joutuu tilaisuuteen, jossa
on koko lauma neitosia koolla, ja heidän joukossaan on yksi, jolla
on helakanpunainen pusero. Se pistää heti silmään, ja tyttö itsekin
näyttää terveeltä ja sievältä. Mitäpäs siitä sen enempää miettii,
kosii, saa myöntävän vastauksen ja menee naimisiin. Miljoonamies saa
perillisen, työ ja miljoonat yhä kasvavat, eikä hän jouda sen enempää
sitä asiaa miettimään. Punapuseroinen tyttö saattaa olla viisas,
saattaa olla tyhmä, saattaa olla hyväluontoinen taikka pahasisuinen
— kuka siitä välittää! Hän on tehnyt tehtävänsä, synnyttänyt
miljoonamiehelle perillisen, ja palkaksi siitä hän saa viettää lopun
elämäänsä ilman "leipähuolia". Hän saa tuhlata rahaa niin paljon kuin
haluaa, kunhan hän vain ei häiritse miljoonamiestä tämän tärkeissä
tehtävissä.

Miljoonamiehillä, kuten useasti muillakin neroilla — sillä nerojahan he
epäilemättä ovat alallaan — ei näy olevan paljon lapsia. Carnegiella
oli yksi ainoa tyttö, hyvin kivulloinen ja heikko, ja Henry Fordilla on
yksi ainoa poika.

Amerikkalaisista miljoonamiehistä tunnen Henry Fordin useamman kuin
yhden tapaamisen perusteella. Olin yli kaksi viikkoa hänen seurassaan
joka päivä ja puhelin usein hänen kanssaan. Se tapahtui n.s. Fordin
rauhanlaivassa, joka joulukuun alussa 1915 läksi Hobokenin rannasta,
mukanaan parisataa kutsuvierasta, ja saapui sitten vähän ennen joulua
Osloon (silloiseen Kristianiaan). Tuosta merkillisestä matkasta on niin
paljon kirjoitettu, etten tahdo siitä enää monta sanaa sanoa, vaan
koetan sen sijaan kertoa itse isännästämme mitä muistan.

Myönnän heti, että minulla oli Fordin suhteen syvä ennakkoluulo, jota
Carnegien tapaaminen ei suinkaan ollut vähentänyt. Mitä hän olisi sen
parempi kuin muutkaan! Myönnän toki heti, että hyvin pian sain hävetä
tätä ennakkoluuloani, sillä Ford oli vallan toinen tyyppi.

Se, mikä ennen kaikkea vaikutti meihin kaikkiin laivassa-olijoihin
erinomaisen edullisesti, oli Fordin vaatimaton, toverillinen käytös.
Hänessä ei ollut mitään ruhtinaallista, luotaan työntävää, ylhäältä
alaspäin kohtelevaa, vaan hän oli aivan "tavallinen ihminen".
Oli melkein mahdotonta käsittää, että tuo ystävällinen, melkein
lapselliselta tuntuva mies oli maailman ehkä rikkain ihminen.
Carnegiesta sen saattoi ymmärtää, mutta ei Fordista. Tässä oli selvästi
paljon monimutkaisempi luonne selvitettävänä. Fordille ei raha rahan
tähden nähtävästi merkinnyt yhtään mitään. Hän ajoi ennen kaikkia
aatteita, ja raha oli tässä ainoastaan välikappaleena. Mutta siinäpä
pulma juuri tulikin esille: Mitä aatteita hän ajoi ja minkätähden?

Jos sen nojalla, mitä Fordista tiedän, yritän luoda kuvan Fordin
ihannekodista, olisi se tällainen: Kylläksi kaikkea, mikä kuuluu hyvään
ruumiilliseen hoitoon, täydellinen raittius, tarpeeksi rahaa pankissa
sairauden ja vanhuuden varalta, mies ansaitsemassa tehdastyöllä, vaimo
yksinomaan kotitöissä, kaikki askareet täsmälleen, tunnilleen, elämä
nuottien mukaan, ylhäällä Vanhan Testamentin Jehova vartioimassa ja
alhaalla hänen käskynhaltijansa Henry Ford.

Ford on luonteeltaan varmaan paljon syvällisempi ja myöskin paljon
laajanäköisempi kuin miljoonien kokoojat yleensä. Siksi hänen onkin
onnistunut koota enemmän kuin muiden. Tämä tuntuu ehkä paradoksilta,
mutta niin se kuitenkin on. Vasta käydessäni Detroitissa, Fordin
suurimmissa tehtaissa, sen oikein ymmärsin. Pienen erehdyksen kautta
tulin Detroitiin päivää myöhemmin kuin olin luvannut, ja Ford oli
samana aamuna lähtenyt Washingtoniin. Siitä oli minulle enemmän
hyötyä kuin haittaa, sillä sain siten katsella jättiläistehtaita
aivan rauhassa, ilman mitään vaikutelmia "ylhäältäpäin". Ford oli
ystävällisesti antanut käskyn yhdelle lukemattomista insinööreistään,
että hän saattaisi minua ja näyttäisi sekä selittäisi kaikki, mitä
halusin tietää.

Fordin jättiläismahtava järjestämiskyky esiintyi mielestäni
kirkkaampana, täydellisempänä, kun hän itse ei ollut läsnä, vaan
ainoastaan toiminnan tulos, neron luoma, joka ympäröi meitä kuin
valmiiksi valettu maailma, missä kaikki jo kulkee kuin luonnonvoiman
pakosta, missä ei enää tunnu vasaran jälki eikä seppo itse näyttäydy.
Kaikki eri osat, ruuvit, tangot, pyörät, ihmiset — kaikki liikkuivat
tahdottomina, jonkin näkymättömän voiman käskystä. Se oli kiihoittavaa
ja samalla masentavaa.

Ruuvit ja tangot ja pyörät kyllä tuon kestivät, mutta entä hienoimmat
aseet, ihmiset? Eivätkö he joskus menneet pilalle, kadottaneet
järkeänsä tuossa konevoiman ja järjestyksen maailmassa? Insinööri,
joka minua saatteli, hymyili hiukan surullisesti: "Jos työmies näyttää
henkisen sairauden oireita, muutetaan hänet toisenlaiseen työhön", oli
hänen selityksensä.

Hän selitti myöskin, kuinka pieninkin työssä saatu vamma ja pieninkin
sairauden oire on heti ilmoitettava sairaalaan, jossa parhaat lääkärit
maksutta hoitavat työmiehiä. Sain tietysti nähdä sairaalan, jossa
kaikki oli niin täydellistä kuin tieteen viimeisiä tuloksia seuraten
saattoi valmistaa.

"Voiko parempaa ruumiillista hoitoa pitää työväestä?" kysyi oppaani. —
"Ei, ei voi", myönsin.

Sitten piti minun vielä nähdä kasvatuksellinen osasto. Sen johtaja,
korkean pappisarvon omistaja, tohtori Marquiss, oli minulle ennestään
tuttu. Hän antoi mielellään kaikki tiedot, joita halusin. Laajat olivat
oppisalit, paljon oli luennoitsijoita eri aineissa, ja sitäpaitsi
opettivat työmiehet vapaaehtoisesti toisilleen englanninkieltä.

Pyysin myöskin tietoja työväen elämästä ulkopuolella tehtaita, ja
mielihyvällä, voisinpa melkein sanoa innostuksella, tohtori Marquiss
niitä antoi. Työväen asunnot olivat täydellisiä malliasuntoja: tilavat
huoneet, pieni puutarha, kaikki työtä säästävät laitokset, joita
Amerikassa on keksitty; siis koditkin niin täydellisiä kuin saattoi
uneksia. — "Tarkastajamme käyvät joka päivä katsomassa, että kaikki
on kuin olla pitää", selitti tohtori Marquiss. Pyysin häntä kertomaan
hiukan lähemmin noista tarkastajista, ja hän kertoi:

"Meillä on kokonainen armeija nuoria miehiä, joiden työnä on kulkea
aamusta iltaan työmiesten kodeissa tutkimassa ja katsomassa, että
kaikki on hyvin siivottu, lasten nenät niistetty, ruoka hyvää, pankissa
vissi määrä rahaa, vaimo yksinomaan kotitöissä, ilman mitään ansiotyötä
kodin ulkopuolella j.n.e."

"Mitä työmiesten vaimot tuosta arvelevat? Ensiksikin siitä,
että tarkastajina on nuoria miehiä eikä naisia, vaikka tuntuisi
luonnollisemmalta, että naiset tekisivät tuollaiset kotitarkastukset,
ja myöskin siitä, että vaimot eivät saa tehdä mitään ansiotyötä kodin
ulkopuolella?"

"Vaimot pitävät ehdottomasti enemmän nuorista miehistä tarkastajina
kuin naisista." (Ahaa, arvelin itsekseni, tietysti siitä syystä, että
heitä voi helpommin vetää nenästä, jos tarvitaan.) "Ja mitä sitten
tulee työhön kodin ulkopuolella, se on hyvin jyrkästi kielletty, sillä
se on aivan Henry Fordin periaatteita vastaan. Tapahtui äskettäin, että
erään työmiehen vaimo, joka sattui olemaan taitava pianonsoittaja,
alkoi antaa soittotunteja muutamille nuorille tytöille. Hän arveli
aikansa hyvin riittävän siihen, koska hänellä ei ollut lapsia. Heti kun
asiasta tuli tieto meille, ilmoitimme vaimolle, että hänen täytyi heti
lopettaa tunnit, muuten hänen miehensä tulisi erotetuksi toimestaan.
Ei,-Henry Ford ei salli sellaista. Se on vallan vastoin hänen
periaatteitaan."

"Mutta jos vaimon periaatteet ovat toiset..."

"Mitä tarkoitatte? Tämä on kai Henry Fordin tehdas..."

"Tarkoitan vain, että se on sentään hyvin ankaraa vapauden sitomista..."

"Aa, tietysti teillä eurooppalaisilla on aina kaikenlaisia teorioja,
jotka eivät pidä paikkaansa ollenkaan todellisessa elämässä! Työväki
rakastaa tuota niinsanottua vapauden sitomista. Mitenkä muutoin
selitätte sen, että meillä ei koskaan ole ollut lakkoja ja että meillä
aina on tuhansittain pyrkijöitä työhön, heti kun jokin paikka tulee
vapaaksi?"

Niinpä niin. Tuo antoi minulle aika paljon miettimisen aihetta.
Kuinka monta ihmistä lienee maailmassa, jotka vapauden edestä ovat
valmiit jotakin uhraamaan? Orjuuden rakkaus tuntuu olevan paljon
luonteenomaisempaa ihmiselle kuin vapauden rakkaus! Useammat lienevät
vapaudesta samaa mieltä kuin Falstaff kunniasta: Mitä on vapaus?
Voiko sitä syödä? Voiko sitä juoda?... Ja jos ei sitä voi syödä eikä
juoda eikä myöskään itseään vaatettaa sillä, niin mitä hyötyä on koko
vapaudesta?

Muistan, kuinka Arvid Järnefelt kertoi kerran minulle Tolstoin hänelle
sanoneen, että moni Venäjän talonpoika oli paljon tyytyväisempi ennen
orjana ollessaan kuin nyt vapaana. Talonpojat tunsivat ennen, että
heillä oli selkänojana jokin voima, joka piti heistä huolta ja katsoi,
että heillä oli jokapäiväiset tarpeet, mutta nyt "vapaina" heidän
piti itse huolehtia kaikesta ja itse johtaa elämän taistelua. Se oli
niin vaivalloista! — Amerikassa kuulin aivan samaa etelävaltioiden
neekereistä, kuinka he valittivat, että nyt oli pahempi kuin ennen.
Silloin he olivat vallan rehellisesti orjina, joita myytiin ja
ostettiin, piiskattiin ja ruokittiin. Ei mitään huolta huomispäivästä.
Ei mitään vastuunalaisuutta. Kohdeltiin kuin hyviä koiria...

Henry Ford tuntee ihmiset ja heidän vapaudenrakkautensa! Hän tietää,
että he mielellään ottavat vastaan orjuuden, kunhan sen mukana seuraa
tarpeeksi ruokaa ja vaatetta, asuntoja ja muita elämän mukavuuksia.

Ford ei koskaan pane pääpainoa siihen, että hän omistaa ihmisten
ruumiit, heidän kättensä voiman, heidän sormiensa notkeuden. Ennen
kaikkea hän tahtoo omistaa ihmisten sielut. Kaikki muu tulee silloin
itsestään ikäänkuin kaupanpäällisinä. Carnegie oli toista. Hän tahtoi
käyttää ihmisten ruumiillisen työn hyväkseen kootakseen miljooniaan.
Kun se kului loppuun, niin kulukoon! Saihan sitä uutta. Muutoin hänen
työ-väkensä sai olla miten tahtoi, pitkin tai poikin. Heidän kohtalonsa
ei häntä liikuttanut. Hän oli aina sotakannalla työväkensä kanssa.
Vielä kuollessaankin työläiset kirosivat sortajaansa.

Kuten jo sanoin, Ford on ystävyyssuhteessa työväkeensä. Hän osaa
herättää orjuusvaiston heissä, hän imee heidän tahtonsa omaan
tahtoonsa, kunnes he tyytyväisinä suutelevat kahleitaan.

Pittsburgin työväen hätähuudot Carnegien tehtaissa herättivät eloon
työväenliikkeen Amerikassa. Fordin työväen lihavassa hyvinvoinnissa
tuollaiset hätähuudot tukehtuvat.

Ford on joka suhteessa suurpiirteisempi kuin Carnegie. Kun tavallinen
ihminen ensin kuulee hänen tuumiaan, niin hän tahtomattaankin
hymyilee. Ne tuntuvat niin täydellisesti mahdottomilta. Kun hän
esim. tarjoutuu ostamaan Yhdysvaltain sotalaivaston, ei kukaan n.s.
täysijärkinen ihminen ollenkaan voi seurata hänen ajatusjuoksuaan.
Ja kumminkin tuollainen tarjous on Fordilla täyttä totta, ja hän
on laskenut tarkkaan joka pennin sen hinnasta ja todistaa, että se
olisi hänelle sekä mahdollinen että tuottava kauppa. Muistan vallan
hyvin, kuinka minun pienet aivoni melkein kieltäytyivät toimimasta,
kun hän rauhanlaivassa minulle selitti, että meillä suomalaisilla on
niin mahdottoman vaikea kieli, ettei sitä kukaan voi oppia ja että se
olisi siitä syystä muutettava. Kun lievästi hymyillen kysyin, kuinka
tuo muutos olisi tapahtuva, oli hänellä suunnitelma heti valmiina:
Alkeiskouluja perustettava tuhkatiheään ympäri maata. Niissä pääaineena
ensin opetettava englanninkieltä. Kun lapset oppivat sitä ymmärtämään,
opetetaan kaikki muut aineet sillä kielellä. Vihdoin kielletään
suomenkielen käyttö kokonaan. Eihän siihen mene kuin yhden sukupolven
aika, niin Suomesta tulee englanninkielinen maa! — Uskon varmaan,
että jos Ford olisi suomalainen ja yhä samaa mieltä, niin hän kyllä
yrittäisi panna tuumansa toimeen. Siinä juuri on hänen merkillinen
voimansa, ettei mikään tuuma jää hänellä ainoastaan tuumaksi, vaan hän
alkaa heti toimia sen toteuttamiseksi.

Miltä näyttää Ford itse, tuo aineellisen hyvinvoinnin apostoli,
maailman ehkä rikkain yksityishenkilö? Hänen kasvonsa ovat kuin
keskiaikaisen pyhimyksen, laihat, kalpeat, syväpiirteiset. Silmät
ovat tummat, syvät, ilme syvämielinen ja lempeä. Hänen käytöksensä on
vaatimatonta, ystävällistä. Minua vaivasi aina uteliaisuus tietää, mitä
tuon miehen mielessä liikkui. Ulkomuodosta päättäen hän oli hienoimman
henkevyyden perikuva, mies, joka on enemmän sielua kuin ruumista,
jolle aate on kaikki, aine ei mitään. Tiesin, että hän elämässään oli
askeetti, ei koskaan juonut mitään vettä väkevämpää ja oli rajoittanut
ruokansa niin vähiin, että lääkäri sanoi hänen kärsivän sen vähyydestä.
Olisin voinut käsittää, että tuonnäköinen mies saattaisi olla
kiihkeä maallikkosaarnaaja, pelastusarmeijan johtaja, keskiaikainen
inkvisiittori tai jotakin muuta sellaista, mutta ei ikinä maailman
rikkain mies! Hänessä on jotakin mystillistä, melkein hirvittävää. On
kuin joku voimakas hengetär olisi hänelle sanonut: "Mene maailmalle ja
perusta valtakunta, jossa todistat, että sellaiset kauniit iskusanat
kuin 'vapaus', 'henkinen ylemmyys', 'sielun pyrkimys ylöspäin' ovat
pelkkää lorua, ja että ruumis on ainoa, jolla on arvoa." Mutta lieneekö
joku toinen hengetär antanut samalla hänelle sellaisen ulkomuodon ja
sellaiset tavat, että ne koko ajan väittävät aineellisuuden palvontaa
vastaan?

Miten mahtanee käydä Fordin valtakunnan, kun sen luoja kerran kuolee?
Löytyykö toista henkilöä, joka sen voi pystyssä pitää? Fordilla on yksi
ainoa poika, josta sanotaan, että hän on hyväluontoinen mies, hiljainen
uneksija. Kerrotaan, että hänen mielensä paloi lukualalle, mutta isä
ei sitä sallinut. Yliopistot voivat olla vaarallisia laitoksia. Niissä
herää helposti kaikenlaisia mietteitä... Ja mitäpä niistä mietteistä,
kun on latu jo valmiina, jota myöten on kuljettava. Pahempi on olla
katselematta oikealle ja vasemmalle...

Mutta miten käynee Fordin yhteiskunnan, kun sen luoja kuolee...?








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMAKASTA VÄKEÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.