Iloinen yllätys : Novelleja

By Aaro Hellaakoski

The Project Gutenberg eBook of Iloinen yllätys
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Iloinen yllätys
        Novelleja

Author: Aaro Hellaakoski

Release date: December 2, 2025 [eBook #77387]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava, 1927

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ILOINEN YLLÄTYS ***
language: Finnish




ILOINEN YLLÄTYS

Novelleja


Kirj.

AARO HELLAAKOSKI





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1927.




SISÄLLYS:

Kukkaislempeä
Pojan kissa
Iloinen yllätys
Pukari
Tuomaan herätys
Turkit
Onnettomuus
Äiti
Mestari Ambrosiuksen voimahousut




KUKKAISLEMPEÄ


Koko aamun ovat auringonsäteet askaroineet pöydällä, tanssittaen
tomuhitusia ja piirtäen uskollisesti näkyviin tiimojen vaiheet.
Onhan nimittäin pöydänkulmalle, mikroskoopin viereen, kyhätty
pieni yksinkertainen aurinkokello, niin yksinkertainen ettei sen
rakentamiseen tarvita muuta kuin pystyyn isketty parsinneula ja
muutamia lyijykynän piirtoja. Sellaisenaan se laite kielii julki
ettei tämän huoneen asukas rakasta koneita, ei edes taskukelloa. Vain
mikroskooppi tekee poikkeuksen.

Mitä huoneessa rakastetaan, se käy vielä helpommin selville, kun
yhdenkään silmänluonnin heittää muuhun sisustukseen. Ainoalla pöydällä,
tuoleilla ja lattialla rehottaa papereissaan runsaus kuivattuja
kasveja, seuranaan miltei yhtäläinen runsaus avattuja kirjoja, joitten
sisällys ilmaisee että nekin puolestaan edustavat korkeata oppia
kasvitieteen alalta. Tässä huoneessa asustaa yliopiston kasvitieteen
dosentti, filosofian tohtori Lauri Turkka. Hän asuu äitinsä luona
täyshoidossa, mutta näyttäytyy omaisilleen tuskin muulloin kuin
päivällispöydässä.

Auringonsäteillä olisi edellä kerrottujen toimiensa lisäksi vielä
yksi luottamustehtävä. Osapuilleen siihen aikaan, kun kellojen on
tapana osoittaa seitsemää, pitäisi säteitten herättää huoneen asukas,
paistamalla silloin suoraan hänen kasvoihinsa. Mutta siinä tehtävässään
ne tänä aamuna ovat suoraan sanoen täydellisesti epäonnistuneet.
Dosentti Turkka nukkuu yhä, vaikka neulan varjo pöydällä pyrkii jo
sivuuttamaan 9-numerolla merkityn piirun. Ja tämä on peräti harvinainen
tapaus.

Ihailtavalla täsmällisyydellä nousee Turkka tavallisesti seitsemän
tienoissa makuusijaltaan. Hän milloin herää pelkästä tottumuksesta,
milloin taas täytyy auringon kolkuttaa hänen silmäluomiinsa, tai
ainakin aamukahvia tuova piika, kirjojen ja kasviarkkien yli
harppaillessaan, aiheuttaa sellaisen melun että siihen on pakko
havahtua.

Nyt ovat kevätauringon säteet aikansa hypelleet nukkujan iholla,
koputellen silmäluomille, silittäen valkoista otsaa ja sinertäviä
silmänalustoja, hautoen kuopalle painahtaneita poskia. Lihava piika
on siunaillen ja voivotellen saattanut kahvitarjottimen päämääräänsä,
tuolille sängyn viereen. Mutta unipa ei ole katkennut.

Ei olekkaan tämä uni aivan luonnollista laatua. Tyhjä pulverilappunen
lattialla todistaa että on kysymys pulveriunesta, johon
kiusattu elimistö voi turvautua, pelastaakseen aivoille lyhyen,
kuolemankaltaisen levon. Tänä aamuna varhain, kun auringonsäteet vasta,
vinosti seinää pitkin lentäen, yltivät akkunapuitteisiin, silloin on
dosentti Turkka kyllä ollut jalkeilla, joskaan ei hereillä. Sillä eihän
voine sanoa hereilläoloksi sellaista sairasta olotilaa, jossa avoimien
silmien eteen unen hourio viskoo hauraita kuvasarjojaan ja korvissa
värähtelee olemattomia ääniä. Silloin ihminen on yhtaikaa unessa ja
hereillään, eikä kuitenkaan oikein tolkulla kummastakaan. Eilisillan
oudot elämykset — pienen alkoholiannoksen avustuksella — ovat tämän
hourien tuoneet työn uuvuttamiin aivoihin. Sellaisessa olotilassa
täytyy luonnon palvelijan Turkankin pistäytä kesken yön apteekissa ja
turvata pulveriin. Nyt hän yöllisen piinansa jälkeen lopulta nukkuu,
vaikka silmäluomien ja huulten väreily tietää etteivät painajaiset ole
häntä vieläkään rauhaan jättäneet.

Arastelevan koputuksen jälkeen kurkistaa tohtorin äiti ovesta, muttei
uskalla häiritä nukkuajaa. Rouva, joka on tunnetun lakimiehen leski,
kunnioittaa ja pelkää poikaansa enemmän kuin ketään muuta, enemmän
kuin miesvainajaansa, enemmän kuin vuokralaistaan kansanedustajaa.
Muitten silmissä Turkasta tuskin ainakaan mitään peljättävää löytyisi,
vaikka isonnuslasilla hakisi. Hän on tunnollinen ja sävyisä tutkija.
Näitä ominaisuuksiaan hän saa kiittää yliopistollisesta asemastaan,
sillä kiltti ja pikkutarkka työ luetaan siellä nuoren tutkijan
parhaaksi ansioksi. Mutta äiti lienee joskus, itkevän palvelijattaren
valituksista, saanut aavistaa poikansa sisimmässä erään oudomman
ominaisuuden. Se on kiihko, näivettyneen sielun salainen työmoottori.
Turkka on kaikessa hiljaisuudessa silmitön fanaatikko omaa lajiaan.
Isävainajaansa ja tämän ammattia hän väheksyy, samaten äitiään, ja
heidän mukanansa koko niin sanottua ihmiskuntaa, joka vuorostaan sitoo
saman ylenkatseen piiriin koko eläinkunnan. Hän suvaitsee vain kasveja,
muttei niittenkään joukossa loissieniä, muun kasvikunnan tuholaisia.
Pelkästä vihasta hänellä ovat loissienet erikoisalanaan. Mutta auta
armias sitä ihmistä, joka kohentelee hänen kirjojaan tai kuivattuja
kasvejaan. Se kohentelija saa kuulla tohtori Turkan äänen ukkosena
rätisevän ja silmien aivan lieskoja välähyttelevän. Pohjimmiltaan
pelottava mies on hän, joka tuossa nukkuu.

Kun Lauri Turkka lopulta rävähyttää silmänsä auki, ovat painajaisunet
ruhjoneet jäsenet raukeiksi ja pään verestävän helläksi. Hän kurkottaa
voimattomat kätensä naista kohti, joka häilyy silmien edessä. Mutta
kädet putoavat peitolle, ja sairas kääntyy vatsalleen, puskien
päänsä pieluksen sisään, välttyäkseen näkemästä toista hahmoa, joka
häilähtelee naisen kintereillä. Se on mies. Molempien sanat surisevat
kipeässä päässä, lause kerrallaan. Sellainen lause toistuu monet kerrat
peräkkäin, vaihtuakseen ilman mitään järkisyytä taas äkkiä johonkin
toiseen, joka vuorostaan samalla tavoin toistuu, toistuu.

Turkka säntää ylös etsimään pöytälaatikostaan uudemman pulverin. Sen
hän nielaisee kylmenneen kahvin mukana. Vapiseva käsi läiskähyttää
kahvia lattialle. Pulverin vaikutusta ei Turkka jaksa odottaa. Hän
ryhtyy pesemään koko ruumiinsa kylmällä vedellä. Sen tehtyään hän
pukeutuu nopeasti, tallaten kasvejaan ja kirjojaan. Hän kiirehtii ulos
kävelylle. Töölöstä vie kulku nopein, tempovin askelin Espistä myöten
kauppatorille, joka ammottaa tyhjyyttään, vaikka Nikolainkirkon kello
näyttää vasta vajaata yhtätoista. Siis on sunnuntaipäivä.

— Niin, eilenhän oli lauvantai, tuumii kulkija.

Päästyään tajulle ajasta ja paikasta alkaa dosentti Turkka saada
päähänsä jotain asiallista järjestystä. Hän herää, alkaen raukeasti
muistella eilistä iltaa.

Eilen oli Turkka kihlajaisissa, ja tänään, juuri näillä hetkillä,
tuolla kirkossa jo kuulutettiin niin sanottuun avioliittoon
filosofianmaisteri neiti Liisa L. ja lääketieteen tohtori Paavo K.
Tämä asia se on riittänyt nuljauttamaan Laurin pois raiteiltaan.
Tämä vähäpätöinen tapahtuma maailmankaikkeudessa, niin vähäpätöinen
ja oikeastaan jokapäiväinen ettei se järkevän tietomiehen puolelta
sietäisi muuta huomiota kuin hymähdyksen ja yliolkaisen onnittelun,
kuten monet muut samantapaiset typerät teot. Lauri Turkka halveksii,
miltei inhoaa inhimillistä »yhteenmenoa», joka hänestä liian läheisesti
muistuttaa koirien, kissojen ja nautaeläinten laatua.

Mutta eilisiltana hän joutui äkikseltään likeltä itseään tekemään tiliä
tämän vakiintuneen mielipiteensä kanssa. Hän meni Kulosaareen kahden
tuttavansa kihlajaisiin, ja perillä vasta huomasi jo kauan asuttaneensa
liki sydäntään toisen morsiamen kuvaa. Liisa oli hänen opintotoverinsa
ja ystävänsä, jonka selvää järkeä ja iloista uteliaisuutta botaniikan
alalla hän piti kunniassa. Nyt, eilen, Lauri yllätettynä näki Liisassa
niin sanotun rakkauden täyttämän naisen. Liisa painautui häpeämättä
tuon karkeasuisen, itserakkaan lääkärin kylkeen. Vuoroin Lauria
puistatti, kuin kerran Zornin näyttelyssä, joka oli muistuttanut
lihakauppaa. Vuoroin hänessä aukoi salaisia porttejaan jokin outo
aisteja huumaava kaipuu, joka pyrki lyömään harkintakyvyn pyörryksiin,
ja kidutti häntä, pakottamalla yhä uudelleen toteamaan että Liisa
eritoten nyt oli kaunis ja kiehtova. Tästä ei ollut enään pitkälti
kateelliseen harmitteluun että mitä peijakasta Paavo juuri Liisaa
tarvitsi, miksei välttänyt vaikka joku sairaanhoitajatar, kuten monille
muillekkin lääkäreille.

Näitä vaikutelmiaan koettaa Lauri Turkka järjestellä päässään ja
varustaa ne asiaankuuluvilla nimilapuilla, astellessaan botaanista
puutarhaa kohti, joka on hänen koeteltu turvapaikkansa maailman
myrskyissä. Puut, pensaat ja ruohot siellä ovat hänen äänettömät
ystävänsä ilman vilppiä ja petosta. Ensin hän yrittää tappaa aikaa
kertaamalla mielessään täällä kituvien havupuitten kotiseutuja ja
elämänvaatimuksia, mutta heittää sen homman alkuunsa, ryhtyäkseen
tarkastelemaan heiniä ja saroja. Ne ovat täällä joutuneet hiukkasen
huonoon hoitoon. Lopulta pysähtyy hän tylsänä ihailemaan komeaa
keväistä kukkasarkaa alppiryhmän edessä, ulkomuistista höpisten
latinalaisia nimiä. Fritillarioitten loistavissa kelloissa tungeksii
armeijoittain mehiläisiä. Eremurus kohottaa jättiläisvaltikkansa miehen
pään tasalle.

Mutta puutarhan sunnuntaitunnelmaan kuuluu tällä erää paljous nuoria
pareja, jotka etsivät syrjäisiä käytäviä ja suojattuja penkkejä.
Käytäviä kierrellessään joutuu Turkka tahtomattaan kerrassaan kahden
hempeän muiskuttelukohtauksen todistajaksi. Dosentin on paettava
rauhansa satamasta takaisin kaduille. Mennä viilettäessään keksii hän
poiketa einehtimään Kappeliin, jonka edustalla soittokunta pauhaa ja
sunnuntaikävelijät tunkeilevat niin tiheässä ettei minkäänlainen kaksin
oleminen käy päinsä.

Säästeliään dosentin tapoihin ei kyllä kuulu Kappelissa istuskelu,
mutta kerran tasapainostaan horjahtaneen on vaikea välttyä
horjahtelemasta edelleen kaikissa toimissaan. Ja tällä kertaa hän
lienee hairahtunut pahimpaan mahdolliseen paikkaan, sillä atriaansa
alottaessaan Turkka keksii muutaman metrin päässä taasen uuden
pariskunnan. Ne ovat hänen oma sisarensa ja toimittaja Uitto, molemmat
kyllä eilisiä Kulosaaren vieraita hekin, mutta odottamattomia silti
nähdä jo tänään kaksittain. Laurin on pyynnöstä siirryttävä lorun
lopuksi heidän pöytäänsä kahville. Joko tämä kevät on tehnyt kaikki
ihmiset hulluiksi tai ovat dosentti Turkan silmät tänä kirottuna
päivänä voidellut kaikkialla näkemään asioita, joille ennen on ollut
umpisokea. Oman hyväpäisen sisarensa, josta hän on toivoskellut jotain
tavallista parempaa apteekkialalla, on hän nyt näkevinään miltei
samassa eläimellisessä tilassa kuin järkevän ystävättärensä eilen.

Tilanne etoo Turkan mieltä. Kaikki vastenmieliset kihlajaishistoriat,
joitten lähettyviltä hän aina on paennut etäämmälle, piirittävät nyt
hänen eristetyn persoonansa kuin vihollisen sotajoukot tuhoon määrätyn
linnakkeen. Jostain muistin pimennoista lähenee tyttäriään tarjoilevia
äitejä, suopeasti katsahtavia isiä, uteliaasti kurkistelevia
pikkusisaria ja veljiä. Ne muistokuvat eivät sinänsä ole vaarallisia,
mutta ne ovat liittyneet samaan juoneen kuin tämä pari tässä,
jonka patterista lentää mörssärin luoteja suoraan Turkan parhaiten
varustettuun kasemattiin, veljen itsekkääseen ihannekuvaan sisarestaan.
Hätääntyneenä piiritetty pöyhii mielessään tilanteeseen sopivia
teorioja, kuten Weiningerin halventavia lausuntoja naisesta ja Freudin
seksualipsykologian paljastuksia perhekomplekseista, esimerkiksi
veljestä ja sisaresta. Ne aikoinaan ohimennen hankitut tiedot, mitä
Turkalla näistä teorioista on muistissaan, eivät kelpaa liittolaisiksi
piiritetylle, vaan päinvastoin näyttävät olevan taipuvaisia kavaltamaan
hänet hyökkääjien valtaan. — Ajattelipa ihmiskunnan eläimellisyyttä
kokonaisuudessaan tai omaa osaansa siinä, niin Turkka tuntee maan
hajoavan entisen selvän kannanottonsa alta ja pingoitetun sisäisen
ryhtinsä raukeavan niin olemattomiin että sivullisetkin sen näkevät.

Kun pöytätoverit muistuttavat että tänään on luvattu palata Kulosaareen
viettämään joutopäivää, ei herra dosentilla ole voimaa keksiä mitään
kelvollista tekosyytä, pois jäädäkseen. Hänen on uitava virran mukana.

Perillä, Paavo-lääkärin huvilassa, julistaa isäntä juhlien edelleen
jatkuvan kuin ryssän vallankumouksen. Siellä on taas pieni seurue
koolla, parittain tietysti kuin eläimet Noakin arkissa. Siinä jää
Turkalle kylliksi aikaa väkistenkin huomioida ympäristöään, joka
julkeasti vehkeilee, pari siellä toinen täällä, turvallisina siitä
tiedosta että kukin soittaa omaa instrumenttiaan, näkemättä ja
kuulematta muita.

Vain siellä, missä hintelä, mutta pystyniskainen toimittaja Uitto
daameineen ja pyöreine silmälaseineen liikkuu, siellä tyrehtyy kikatus
ja vehkeily. Toimittajalla on pienen Napoleonin pelottava maine. Hän on
nykyajan turnajaisritari, jonka sana kantaa etäälle ja pisto kirvelee.
Kukaan ei tiedä että tämä Napoleon sisimmältään on verrattavissa
pikkuiseen arkaan siiliin. Sen tietää vain hän itse, mutta sepä tieto
tekeekin hänet diplomaatiksi. Hän osaa säästää sanoja, ja osaa jakaa
ne kolmeen kategoriaan — 1. sellaisiin, jotka on hyödyllistä ääntää
rotatiokoneen välityksellä, 2. sellaisiin, jotka sopii puhua julki,
ja 3. sellaisiin, jotka on kuiskattava selän takana. Kaikki tietävät
että tuossa on tulevaisuuden mies. Sen tietää herra dosentti Turkka,
ja hienokseltaan kammoaa häntä, sen tietää neiti farmaseutti Turkka,
ja ihailee häntä, sen tietää suultaan siivoton Paavo-tohtorikin, ja
imartelee häntä valituin sanoin:

»Veli Uitto, saanko tarjota daamillesi lämmintä tai jääkahvia?» Elikkä
näin: »Hei, Armas, täältä pöydältä löydät oman sikarilaatusi. Sain
juurikään niitä hankittua Kämpistä.» — Lauria Paavo sensijaan pienellä
ivan häiveellä nimittelee ruoholääkäriksi.

— Ja tuosta apinasta tulee Liisan mies, ihmettelee Turkka. Liisa
riisuutuu hänen vuoteeseensa.

Turkan aivoihin ei mahdu tämän pykälän ratkaisu. Hänelle, Laurille,
saattaa Liisa yhä puhua järkevästi, mutta Paavonsa pakeilla impykäinen
latelee hölynpölyä ja punastelee. Toimittaja, joka huomaa Turkan
ihmettelevän tarkkailun, kuihkasee ohimennessään:

»Merkillinen teho naissydämeen on lääkärien jutuilla, raaoillakin.
Jotain sadismin tapaista kai.»

Turkka ei tiedä mitä sadismi merkitsee. Mutta hän keksii pistäytä
kirjastohuoneeseen haastattamaan tietosanakirjaa. Siellä sanotaan:
ransk. romaanikirjoittajan de Saden mukaan nimensä saanut
seksuaalipatologinen mielihalu, jonka tyydyttämiseksi rakastaja koettaa
kiusata ja kiduttaa rakastettuansa.

Kuvaannollisesti puhuen mainitaan joskus että se ja se on kuin puulla
päähän lyöty. Tietosanakirjan mykistyttävä viisaus lyö puulla päähän
dosentti filosofian tohtori Lauri Turkkaa. Kun hän tuperruksistaan
selkiää tällä uudella tiedollaan mittailemaan eliömaailmaa, niin hän
on unehuttanut määritelmästä sanan patologinen. Sensijaan ärtyneitten
aivojen valopiiriin tulvii tähän asti tajunnalta hämärässä pysyneitä
esimerkkejä miten tuo ominaisuus on läpikäyvänä piirteenä kaikessa
niin sanotussa rakkauselämässä, jopa avioliitossa, jos sielullinen
kidutus otetaan mukaan. Ja ihmiselle tekee tässä pykälässä seuraa
koko muu eläinkunta. Paavon eiliset jutut vaikeista leikkauksista,
esimerkiksi siitä naisesta, ovat verrattavissa teräviin pistimiin,
joita rakastavaiset etanat työntävät toistensa ruumiiseen.

Turkan silmät kulkeutuvat kirjoituspöydälle, vanhaan operatiopuukkoon,
joka yli-ikäisenä on joutunut palvelemaan isäntäänsä kynä- tai
paperiveitsenä. Sitä käsissään punniskellen Turkka tuumii että jos
Paavo olisi etana ja puhelahjaa vailla, niin, suhteellisen koon
huomioonottaen, ainakin tuon mittaiseksi pistelisi —

Inho puistattaa Turkkaa koko sukukuntansa puolesta. Välttääkseen
ylenantamista täytyy hänen lähteä kävelylle. Veitsi jää kouraan.

Kalliokummulle noustuaan hän heittäytyy pitkäkseen ruohikkoiselle
rinteelle. Koko maailma keinuu silmissä kuin kerran karonkassa
tohtorinväittäjäisten jälkeen, kun onnellinen väittelijä naukkasi
itsensä juovuksiin. Nyt ei hän ole nauttinut pisaraakaan väkeviä
eilisillan jälkeen. Sitä suuremmalla syyllä hän säikkyy omaa tilaansa.
Huimaukselta ei kärsi edes pitkällään katsoa kummulta alas. Turpeesta
kiinni puristaen sairas rupeaa tarkastelemaan nurmen ruohoja nenänsä
edessä. Kaikki ne ovat tietysti tuttuja, samaten kuin niitten kukkien
rakenne ja silmälle näkymätön salaperäinen elontoiminta niitten
lehtimallossa, kun aurinko niihin paistaa.

— Kasvit eivät kykene tuntemaan kipua, tuumii Turkka. Niitten
käsittämätöntä rauhaa eivät voi raadella eläimelliset intohimot, eivät
ne pelkää, eivät haudo mielessään rivouksia, eikä niitä pyörrytä
ajatusten jyrkänteet. Turkka toivoisi hartaasti olevansa kasvi.

Hän on kasvi, tuo Veronica tuossa, vaatimattomin sinisin kukin. Hän
imee ravintonsa vedestä ja ilmasta, yhteyttäen viherhiukkasissaan
CO₂-kaasusta ja tuntumattoman heikoista suolaliuoksista elimellistä
ainetta. Lehtien sisällä, solujen pylväistössä, imeytyy auringon
vihertävä kajastus paisuttavana voimana kaikkialle. Ei ole aivoja ei
lihaa. Mutta vihreää ruumista pingoittaa nesteitten paljous. Kaikki
liikkeet ovat tiedotonta kasvun paisuntaa, nesteitten virtailua
putkiloissa, ja kuolleesta aineesta äskettäin luodun protoplasman
vavahtelua soluseinien sisällä. Kukat kurkottuvat — pyhät jumalat! —
kukissa heteitten ponnet repeävät auki, pursuttaen siitepölyä, jota
medestä juopuneet hyönteiset syövät ja kuljettavat lukemattomiin muihin
kukkiin. Kukan omat emilehdet odottavat raukeina pölyyttymistään.
Pieni Veronica ei ole ainoastaan sukupuoliolento, vaan kaksineuvoinen
eliö, vanki sukunsa loppumattomassa ketjussa. Hän tuntee omassa
kasviruumiissaan miltä maistuu olla mies ja miltä olla nainen. Eikä
hänellä ole mitään muuta tehtävää kuin siementyä ja mädätä — tai
katkaistulla ruumiillaan ruokkia nälkäisiä nautoja.

Turkka repii pienet sinikukkansa palasiksi ja leikkelee vihreän
ruumiinsa veitsellään pikkaraiseksi silppukasaksi. Jätteet hän kokoaa
kouraansa, katsellen niitä katkerin miettein kuin luomistyönsä
tuloksista pettynyt jumala. Koko maailma on siinä hänen kourassaan.
Silmänsä terästäen hän koettaa paloitella jätteet vielä pienemmiksi. Ja
puhaltaa ne menemään. Se on maailman loppu.

Vielä pistelee Turkka veitsellä kämmeneensä, koettaakseen onko
tosiaankin jo kaikki loppunut. On, sillä mitään kipua ei tunnu. On
todistettu että eräs yliopiston dosentti Lauri Turkka ja kaikki muu on
hävinnyt sen pois puhalletun Veronican mukana.

Vain entisen Lauri Turkan muisto on tuo ruumiiton olento, joka
kävelee takaisin huvilalle. Häneltä lie sinne jäänyt vielä
jotain toimitettavaa. Iloinen seurue istuu verannalla, kukitetun
päivällispöydän ympärillä. Haamu pysähtyy hetkeksi neiti Turkan
kohdalle, mutta hypähtää sitte onnellisen morsiamen taakse, ja
valkoisten olkapäitten yli salamannopeasti painaa operatioveitsen
vasemmanpuoliseen rinnan kumpuun. Outo hurmio vääristää kasvot.

Kukaan ei ole vielä tapahtumaa käsittänyt, kun sairas ikäänkuin heräten
pyyhkäisee otsaansa. Nöyrästi hän pyytää:

»Viekää minut sairaalaan. Minä olen tullut hulluksi.»






POJAN KISSA


Ne moninaiset tapaukset, jotka ihmiselämää säätelevät, eivät aina
liene mittasuhteiltaan niin suuria ja näöltään erikoisia kuin itse
kernaasti vaatisimme. Jos pysähdymme silmäämään taaksepäin, niin näemme
kyllä että kuluneen elämänjuoksumme johtolangan olemme ripustaneet
tuollaisten erikoistapausten varaan. Mutta sen itsepetoksen olemme
varmaankin tehneet pelkästä komeilunhalusta. Siten väärennämme
menneisyytemme, ja olemme kuluvalla hetkellä kykenemättömät
ulkokohtaisista tapahtumista erottamaan niitä näennäisesti vähäpätöisiä
kohtalonvaiheita, jotka kenties tajunnaltamme salassa muokkaavat
luonnettamme.

Nämä piilotekijät ilmaisevat olemassaolonsa paraiten kriitillisissä
tilanteissa, jolloin ne yllättävästi voivat määrätä toimintamme aivan
päinvastoin kuin tietoinen tahtomme olisi. Toiset niistä, oman minämme
pahat henget, voivat pelottavalla voimalla imeä vaikutteitaan jo
unohtuneitten tai unhoon pakolla haudattujen sielullisten vaiheitten
tunnekerrostumista. Toisten, useinkin valoisampien virikkeitten takana
saattaa olla joku näennäisesti vähäpätöinen tapahtuma — kenties vain
ääni tai katse — joka on koskettanut syvemmälle kuin alkuaan saattoi
aavistaa.

Jokin sellainen, pieni, arvoton tapaus, saattaa syöpyä mieleen niin
pysyvästi että se, vuosikaudet unhon virrassa piileksittyään, jonkin
mielleyhtymän onkimana arvaamatta sinkoaa esille, aivan tuoreena, kuin
kala, jonka onkimiehen koukku tempaisee syvyyksistään ilmi. Ero on
vain siinä — yhäti samaa vertausta jatkaen — että tämä kala ei kuole
käsissämme. Se on lumottu. Sen saa onkeensa yhä uudelleen. Kaikessa
mitättömyydessään sillä on siten jatkuva tunnevaikutus. Yksityinen
tapahtuma punoo yhäti säiettään elämän punaiseen lankaan. — Eikä aina
tarvita oikeaa sanoisinko historiallista tapahtumaa; voi riittää pelkkä
kuvitelma, jonka syntyä ei voi selittää, mutta joka jostakin syystä saa
saman elinvoiman kuin tuollainen »lumottu kala».



On pimeä elokuun ilta. Vuotta en muista, mutta sen muistan varmasti
että on joku elokuun viimeisiä iltoja, sellainen kuin useasti niihin
aikoihin, viikkoisen sateen jälkeen. Raskaat, vettävaluvat pilvet ovat
tihuuttaneet aamusta iltaan. Sumu soutelee pitkin kujia ja pihamaita.
Mieli käy raskaaksi sellaisilla ilmoilla, vieläpä ruumiinliikkeetkin
hidastuvat. Ruumiillisen hitauden vastakohtana silloin ollaan
omituisesti kärtyisiä, ei väsyneesti niinkuin keväällä, vaan rajusti ja
ylimielisesti.

Tuona iltana saattelen jotain tuttavaa pienelle esikaupungin pysäkille.
Tien toisellapuolen tuikkaa vielä valoja työmiesten asumuksista.
Toisellapuolen leviää pimeys suoraan pilvien syliin.

Kuljen edellä, kantaen arkkua olkapäälläni. Olemme vaiti. Kuuluu vain
tuulen huohotus, joka tulee pimeästä ja sammuu pimeään. Vetisissä
pilvissä kajastelee silloin tällöin valoläikkiä: kuu siellä näyttää
lyhtyään, senverran että parahiksi voi pysyä tiellä.

Jokin musta esine lähestyy maata pitkin. Se on kissa. Pikku eläin
hypähtää eteeni tielle, lähtien sitä pitkin juoksemaan kuin opas ikään.
Se etenee, ja pysähtyy taas odottamaan, etenee ja pysähtyy...

Niin kauniita petoja kuin kissat ovatkin, en ole koskaan ollut niitten
ystävä. Kissaa voi rakastaa ja vihata kuin naista, mutta ystävällinen
suhtautuminen niihin on mahdoton. Muistan että siihen aikaan kun
kansakoulussa kiusasimme tyttöjä, kiusasimme myöskin kissoja. Kun
tuli se aika, jolloin tyttöjä ihailin, ihailin kissojakin, ja kun
naista silitin, olin samalla oppinut silittämään kissaa. Jos sittenkin
kissavihani on ylivoimainen, johtunee se siitä että Felis ja Homo,
kaksi luonnon täydellistä petoa, katsovat karsaasti toisiaan.

Edelläni hypähtelevä pieni eläin saa minut vaistomaisesti pitentämään
askeleitani, vaistomaisesti ja samalla varovaisesti, sillä kissat ovat
arkoja, niillä kun on aina paha omatunto. Mutta tämä kissa on ihmeen
luottavainen. Ylettyisin jo melkein sitä potkaisemaan. Se onkin vasta
puolikasvuinen. Kaunis se on, pikimusta ja notkea. Kun se kääntyy
katsomaan taakseen, pilkottavat mustasta turkista silmät kuin kaksi
kiiltomatoa.

Mitä lienenkään ajatellut, mutta kun eläimen taasen saavutan, potkaista
säväytän sitä lujasti. Musta kerä lennähtää tiepuoleen pimeään.

»Mikä se oli?» kysyy seuralaiseni säikähtäen.

»Kenkäraja», vastaan hänelle. Itsekseni harmittelen vain ettei potku
oikein luonnistunut. Kenties oli minua hieman hävettänyt, tai sitte
arkku olkapäälläni häiritsi telotusta. Oudolta tuntui vain ettei
eläin päästänyt ääntäkään — senhäntakia kenkäraja-vale kävi täydestä.
Tavallisesti kuitenkin satutettu kissa rääkyy inhottavasti. Tämä
lennähti kuin aave pimeään. Tuntuu kuin ei koko välikohtausta olisi
tapahtunutkaan.

Tuskin sitä muistan enään, kun hetken perästä palaan pysäkiltä
yksinäni. Katselen pilviä, jotka ovat ohenneet, ja kuuta, joka sekin
taasen pitkästä aikaa sieltä ylhäisyydestään välinpitämättömänä
silmäilee alas maan puoleen.

Silloin kuulen ääniä, ja näen tien kimaltelevia lätäköltä pitkin
lähenevän kolme varjoa. Toinen toistaan pienempiä ihmislapsia sieltä
tulee, kaksi poikaa ja tyttö. Pojista suurin, tai vähimmän pieni, käy
edellä, kantaen jotain sylissään. Se on kissa, pieni, musta kissa, ja
lasten leperrys on tarkoitettu sille hyväilyksi.

»Se on minun kissani», sanoo kantaja.

Hän sanoo tuollatavoin minulle, koska olen pysähtynyt ja katson häneen.
Me seisomme vastakkain kuin syyttäjä ja syytetty, mutta poika ei tiedä
olevansa syyttäjä. Siitä huolimatta hän puhuttelee minua. Miksi? En
ymmärrä. Senkö takia vain, että vastaantulija pysähtyi tuijottamaan
häneen ja hänen kantamukseensa? Hän jakaa iloaan ohikulkijalle. Hän on
onnellinen ja ylpeä omaisuudestaan. »Se on _minun_ kissani», sanoi hän.

»Löysin sen tuolta», jatkaa poika, viitaten päällään. »Se on nyt kipeä,
mutta se on kaunis kissa. Silittäkää sitä!»

Poika kohotti äkkiä kantamustaan ja sanoi: silittäkää sitä! —
yhtäkkisestä mieleenjuohtumasta kuin tyttö, joka sanoo: suutele minua
— tai äiti, joka ojentaa lastaan, vaatien: suutele sitä. Ja minä olin
hetkinen sitte potkaissut sitä.

Enhän voinut muuta — minun täytyy silittää. En tee sitä yksinomaan
näön vuoksi, vaan tunnustelen samalla salaa pientä sairasta. Tarkastan
yhäti poikaa. Hänen silmänsä ovat suuret, hellät ja lapselliset, niin,
lapsihan hän onkin. Hän ontuu, hän on kalpea ja sairaan näköinen,
hiukan tyttömäinen, niinkuin sairaat pojat usein ovat, ennenkuin he
murrosiässä kovettuvat raaemmiksi kuin ikinä terveet.

Silitän kissaa.

»Kaunis on», sanon, mutta kuulen että ääneni värähtelee. Minun täytyy
pinnistää, voidakseni jatkaa selvästi: »Hoida sitä hyvin.»

»Kyllä minä hoidan», vakuuttaa poika. »Se on kipeä, mutta sen täytyy
parantua. Kissimirri!»

Poika painaa leukansa kissan turkkiin, ja lähtee edelleen, kuin olisi
jo puhuessaan täydellisesti unohtanut minun läsnäoloni. Seurue, joka
oli seissyt syrjempänä ja siellä kulmainsa alta kyräillyt vierasta,
astelee käsi kädessä vanhemman veljen jälkiä.

Heidän pienet vartalonsa näkyvät tummina peikkoina kuun valossa.
Etumainen kuukkaa vasenta jalkaansa ja kantaa sairasta kissiään, joka
on tosiaankin sairas; tunnustellessani huomasin että se hengitti
vaivaloisesti ja aristi kylkeään.

Lieneekö kissa koskaan parantunut, en tiedä. En ole sitä senkoommin
nähnyt enkä sen omistajaakaan — paitsi näin muistossa, kun he taasen
aavistamatta välähtävät eteeni unhon virrasta. Unhonko? Voiko sitä
tapausta sanoa unohdetuksi, jonka kuva on yhäti näin tuore ja läheinen?
— Kyllä he ovat jossain »piilotajunnassa» yhäti läsnä ja punovat
sälettään elämäni punaiseen lankaan. Mutta älkää luulko että he minua
vaivaavat, että he olisivat pahoja henkiäni. Ei, he ovat hyviä henkiäni.

Ja minun täytyy vielä lisätä ettei tässä tarinassa ole totta kuin
nimeksi. Enimmän olen uneksinut. Ja luullakseni sekä se paha mies että
se rampa poika olivat sama henkilö. Jos niin on, niin silloin tämä näky
oli totta.






ILOINEN YLLÄTYS


JUSSI: En tahtoisi sanoa mitään aivan varmasti, mutta on hyvin
mahdollista, on jokseenkin todennäköistä että sinun täytyy alistua
leikkaukseen. Toivottomuuteen ei silti ole mitään syytä. Päinvastoin,
voin vakuuttaa että ajoissa tehty leikkaus — —

RISTO: Nyt pieni paussi. Älä pahastu, mutta entisinä yhdessäasujina me
tunnemme toisemme siksi hyvin ettei kannata leikkiä sanapiilosilla.
Taisit saada selville jotain erikoista, koska rupesit laskettelemaan
tuollaisia lauseparsia.

JUSSI: Ei ole mitään muuta varmuutta kuin se että todennäköisesti teet
viisaimmin kuta pikemmin tulet sairaalaan.

RISTO: Leikattavaksi! Mutta ei suinkaan ihmistä arviokaupalla leikellä.
Mikä tauti eli vika siellä on niin pelättävä että lääkärikin koettaa
välttyä sitä mainitsemasta?

JUSSI: Älähän nyt maalaa paholaista seinälle. Sinä kuvittelet — —

RISTO: Totuus ilman viikunanlehtiä!

JUSSI: Se on kaikkien vaatimus. Mutta lääkärin velvollisuus yleensä
— no niin, mitäpä siitä. Sinulla ei ole omaisia. Jos nyt välttämättä
tahdot —

RISTO: Syöpäkö? Äitini kuoli siihen.

JUSSI: Olet kovin kärsimätön. En minä voi mitään varmaa väittää, mutta
joku kasvannainen siellä on.

RISTO: Silmästä silmään!

JUSSI: No olkoon sitte kuten sanoit.

RISTO: Mitä sinä lisää tiedät? Minä en laske sinua täältä ennenkuin
puhut suusi puhtaaksi.

JUSSI: Sinä pakotat minut raakalaiseksi, pyöveliksi.

RISTO: Suu puhtaaksi!

JUSSI: Ilman leikkausta sinä voit hengittää kuukauden, ehkä pari. Niin
otaksuisin. Nopea leikkaus, samalla kun se toteaa asian tarkemmin,
takaa sinulle vuoden lisää, ehkä enemmänkin, kuka sen tiennee. Sen voi
täsmällisemmin sanoa vasta sitte kun on nähty kasvannaisen laatu ja
laajuus.

RISTO: Siihenpä sitte lopulta tultiin. Syli maata ja musta risti.

JUSSI: Katso nyt! Kaksi miestä silmästä silmään on eri asia, lääkäri ja
potilas eri. Minä olin typerä.

RISTO: Otatko tupakkaa? Miltä sinusta muuten tuntuisi kuolla kuukauden
perästä?

JUSSI: Ei sitä voi näin yhtäkkiä sanoa. Kuolemasta voidaan kyllä
filosofeerata monenkaltaista, jos ollaan turvallisen välimatkan päässä.
Ja turvassa ollaan muka silloin, kun lopun hetkestä ei ole tietoa.
Mutta kokemus osoittaa että heti, kun hetki voidaan osapuilleen
määrätä, kun tapaus on aikamitalla osotettavana tosiasiana edessä,
silloin mykistyy viisainkin suu, ja ihmisten suuri enemmistö menettää
ryhtinsä kokonaan. Ellei uskontoa olisi, tulisivat luultavasti hyvin
monet hulluiksi.

RISTO: Tosiaan. Tällä hetkellä ei leikki suju. Ja kuitenkaan
olemattomuus ei ole minusta ollenkaan vastenmielistä. Huomaan että
kuolema voi kutsua puoleensa, kuoleminen ei.

JUSSI: Kuolemasta on puhuttava monikkomuodossa. Kaikki kuolemat ovat
erilaisia, eri henkilöitten ja tilanteitten mukaan. Kahdesti olen
itse ollut omaani liki; toisen kerran olin suoraansanoen suunniltani
kauhusta, toisen kerran levollinen kuin hyvää unta odotellessa.
Erilaisuus riippui kaiketi siitä että edellisellä kerralla olin
tapaukseen valmistumaton — se tuli yllätyksenä eteeni — jälkimmäisellä
olin valmistunut.

RISTO: Vai on se tapaus? Täytynee kylläkin osata valmistua siihen,
jotta se maistuisi tapaukselta.

JUSSI: Eikö joku viisas ole sanonut että koko elämä on valmistautumista
kuolemaan, että me elämme vain kuolemaa varten.

RISTO: Onpas se juhlallista. Mutta huomasitkos että nyt puhuit
kuolemasta yksikössä. Siirryit konkreettisista tapauksistasi
abstraktioon.

JUSSI: Se on totta. Tämä ammatti kehittää helposti papillista
fraseologiaa.

RISTO: Mitäs näissä tapauksissa oikeastaan tapahtuu?

JUSSI: Ensiksi erilaisia loppukamppauksia, sitte elämän toimintojen
lakkaaminen, lopuksi hajoamisprosessit. Tämä on vastaus fysiologian
kannalta.

RISTO: Ja tätä varten pitäisi valmistautua! Koirat ja kissat ja niityn
ruohot osaavat konstin yhtähyvin kuin me. Tämähän alkaa jo huvittaa.
Kuule, onko sinulla aikaa pieneen istuntoon.

JUSSI: Olisihan minulla hetkinen aikaa, mutta sinun täytyy toistaiseksi
alistua dieettiin, joka kieltää muun muassa alkoholipitoiset juomat.

RISTO: Dieettiä joutaa pitää sitte mullan raossa. Odotappas, täältä
täytyy löytyä vielä tilkkanen biskvittiä. Voi perhonen mitenkä nuo
pikarit ovat päässeet pölyyttymään. Mutta ei kai me tomua kammoksuta;
sehän on runoilijan sanojen mukaan meille läheistä sukua, ainakin
aatteellisesti, loppuperspektiivien kannalta. Huitrumpsis!

JUSSI: Terve. Milloin aiot sitte tulla leikattavaksi? Olisi hyvä
kiirehtiä.

RISTO: Eipäs hätäillä. Mitä sinulla on minun sisuksissani tekemistä?

JUSSI: Oma vapautesi. Mutta en minä itse aikoisi tässä tapauksessa
suorittaa leikkausta. Ymmärräthän ettei parkkiutunutkaan kirurgi
mielellään leikkele parhaita tuttaviaan; silloin on melko vaikeata
pysyä kylmäverisenä.

RISTO: Ehkei tässä vaivattaisi vierastakaan. Mitäs turhista.

JUSSI: Et suinkaan sinä aikone mitään pahaa! Minä ymmärrän että
joskus on vaikea voittaa kiusaus oman käden oikeuteen. Onhan
kuolema tosiasiassa joka hetki kättemme ulottuvilla ja tahdostamme
riippuvainen. Se on elämämme ainoa tapaus, jonka hetken ja laadun
voimme määrätä. Jos on katkeroitunut — — kuule, lupaa minulle että
koetat kestää loppuun asti.

RISTO: Mihinkä loppuun?

JUSSI: Viisasteletko?

RISTO: Kyllä vähän. Eli oikeastaan minä olen yhäti kiinni niissä
tapauksissa. Äsken sinä määrittelit mitä tapaus on fysiologian
kannalta. Joku muu voisi määritellä sen uskonnon kannalta
tai filosofian tai kemian tai fysikan tai kansantalouden tai
tilastotieteen. Se näyttää olevan hyvin monipuolinen tapahtuma, jossa
lopulta tuskin tapahtunee paljon mitään, kunhan kaikki määrittelyt
laskee yhteen. Tämmöisen lääninsihteerin ja vanhanpojan kannalta se
on tapahtumana vain jotain sellaista että virastossa yksi tuoli jää
tyhjäksi, jotta sille voisi istahtaa joku toinen, esimerkiksi nykyinen
varalääninsihteeri, jonka tuolille taas siirtyisi joku pienempi herra,
ja niin edelleen. Hyvällä lykyllä saattaisi koko lääninkanslian
henkilökunta hypähtää virka-asteikkoa myöten yhden portaan ylemmäs.
Siinä olisi se tapaus.

JUSSI: Ei sitä kannata vielä kuvitella. Leikkaus antaa vuoden lisää
elonaikaa, vähintään, minä luulen niin, miltei vakuutan.

RISTO: Kiitoksia paljo. Että saisi vähän useampaan protokollaan
piirtää nimensä, vähän useampaan aamuun herätä ja vähän useamman
dieettiannoksen niellä. Parempi realifilosoofi oli se entinen punikki,
joka sanoi: eipä meiltä mene maat eikä mannut, menee vain tuo ilman
saatu henki.

JUSSI: Mutta eihän sinulla ole mitään syytä olla elämättä.

RISTO: Eikä mitään syytä olla kuolematta. Ja vähemmän varovasti,
vähemmän lääkärimäisesti sanoen: ei mitään syytä elää, ei mitään syytä
kuolla. Sen toteamuksen allekirjoitan yhtä sulavasti kuin muutkin
protokollat:

    vakuudeksi
    Risto Salonen.

Ja siitähän tässä kenkä puristaa, jumaliste. Siinä on des Pudels Kern.
Turhimmastakin elämästä on helvettiä lähteä pois, jollei edes kuolema
maistu tapaukselta, jollei edes sillä ole mitään juhlan tuntua.

JUSSI: Onhan se toki elämän tärkein tapaus, kenties ainoa, jos
sikiämisen määrittelisimme vain sattumaksi.

RISTO: Ah, joutavia. Keikkis. Itsekkäänä miehenä sinä — älä huoli
väittää vastaan — ja perheen isänä tiedät että ihmisen erottaa
luontokappaleesta aivan tavaton itsetärkeys. On, näätsen, oltava jotain
toimitettavaa, jonka nojalla kukin sitte omakohtaisesti noteeraa
elämänsä ja kuolemansa arvot, merkitykset ja seuraamukset. Ihmismaailma
on »arvojen ja välineitten maailma». Ajatteleppas omaa hekumaasi, kun
salaa pullistat rintaasi, sanoen: minun perheeni. Entäs urheilijan
kiista sekunneista. Entäs jonkun kolmannen sankaripaatos: tämän asian
vuoksi menen vaikka kuolemaan. Nyt, kuolemankauhussani, ajattelen
kateudella jotain koulupoikaa, joka kaatui vapaussodassa. Joskus,
elämänkauhussani, lienen kadehtinut sanokaamme vaikka emännöitsijäni
elämänsisältöä, tuota vahingossa syntynyttä poikaa, joka tuolla seinän
takana honottaa läksyään.

JUSSI: Eikö hän ole lahjakas?

RISTO: Ulkolukija. Olet kai kuullut mainittavan että se poika on minun
tekemäni?

JUSSI: Tjah, niin, olisikohan joku — —

RISTO: Mitäs itse tuumit?

JUSSI: Ei kai se aivan mahdotonta olisi.

RISTO: Ei, veikkonen. Minä valitsen tavarani paremmin. Eikä minun
poikani honottaisi ulkoa.

JUSSI: Vähätkö siis että minä? Vain sillä perusteella että Sanna oli
silloin meidän yhteinen emännöitsijämme!

RISTO: En minä väitä mitään, eikä minua liikuta mitä ihmiset puhuvat.
Ajattelin vain että Sanna-riepu poikineen jää nyt ihmisten joukkoon,
joilla on käärmeen kieli.

JUSSI: Olet sittenkin katkeroitunut.

RISTO: Mille? Kenelle? — Se vaatisi jo koko paljon itsetärkeyttä.

JUSSI: Pilailet vakavissa asioissa.

RISTO: Aiotko kieltää dieetistäni senkin huvin?

JUSSI: Aiotko tulla leikattavaksi vai etkö?

RISTO: En. Ajattelin tässä vielä että varalääninsihteerillämme on
huonoin takki koko virastossa. Ja rouva kai jo kuudetta kertaa
raskaana. Tuskin kerskaan pahasti, jos oletan että lähdölläni voin
valmistaa heille pienen iloisen yllätyksen. Ja testamentillani kenties
toisen tuolle emännöitsijälle.






PUKARI


Taiteilijakahvilan vanhimpiin kantavieraihin lienee luettava tuo
jo päälaeltaan kaljuksi käypä mies, joka tavallisesti yksikseen
nököttää ovensuupöydässä, hampaissaan hiljaa kytevä piippu. Monet
hänelle ohimennessään nyökkäävät tervehdyksen, vaikka tuskin kaikki
tiennevät mikä hän oikein lie miehiään. Hän ikäänkuin kuuluu kahvilan
sisustukseen määrätyllä tunnillaan aamupuolella päivää. Ja sitäpaitsi
tapa on sellainen näitten seinien sisällä että toisia tullaan
tervehtineeksi ilman mitään esittelyjä, kun toisia taas ei olla
tuntevinaan esittämälläkään.

Kisälli-ikä ja muu vihreä taiteellinen nuoruus tänne tietysti vuosi
vuodelta johtaa uusia tärkeitä päitä, sitämukaa kuin kundiparven
vanhemmasta päästä toisia nielee joku porvarillinen työala taikka
luomistyön yksinäisyys. Mahtuuhan niitä kohtaloita monellaisia
taiteilijakutsumukseenkin.

Mutta jokainen, joka tämän kahvipaikan ilmaa on keuhkoihinsa vetänyt,
pistäytyy kyllä myöhemminkin joskus täällä itsevarman nuoruutensa
läheisyydessä, jollei muulloin, niin kotoaan pois kuskattuna
suursiivouksen ajaksi, eväänään emännän varoitus että älä nyt vain eksy
niitten haljujen seuraan — sieltähän saattaa uhata vekselin pyyntö,
ryyppyjäsi tai ainakin rentoileva käsky: vippaa viitonen että pääsen
kuppilaan.

Täällä pelottavassa paikassa istuksii nimittäin sellaisiakin susia,
jotka eivät pöydästään ikinä irti pääse, vaan vuosien mukana ovat
antautuneet paikan elinkautisiksi kantavieraiksi, vai sanoisiko
vangeiksi. Heidän joukossaan lie vähän sitä jos tätäkin lajia ja
laatua, on kutsumuksestaan väsähtäneitä siipirikkoja, on kaikkeen
säännölliseen työhön mahdottomia veitikoita, on syntymähumalaansa
jääneitä suunpieksäjiä, on kahvilaelämää kaipaavia pikkufilosoofeja
— ties mitä kaikkea lieneekään. Yksi näistä elinikäisistä on
ovensuupöydän istuja, Pukariksi hoettu, oikealta nimeltään ja
ammatiltaan vähemmän tunnettu.

Nimitys Pukari eli Intopukari tuntuu pilahokemalta, annettuna hänelle,
joka jo silmänluonniltaan on yksi maan hiljaisimpia. Mutta nimitys
johtuukin vain yhden uun pois putoamisella siivosta porvarillisesta
nimestä Into Puukari. Eipä silti ettei nimenväännöksellä aikoinaan
olisi ollut aivan asiallinen syynsä, sillä Puukaria luultiin kerran
maailmassa oikein pääpukariksi.

Se tapahtui siihen aikaan kun meikäläistenkin näyttelysalien
seinille puhkesivat kukoistamaan ekspressionistien värimaalaukset.
Silloin Into-poika oli parahiksi käynyt läpi ateneuminsa, ja oli
kyllä toveriensa kesken tietty koulun lahjakkaimmaksi oppilaaksi,
vaikka liian araksi, jotta hänestä mitään mainittavaa olisi arvattu
kehkeytyvän. Hän oli etäältä Pohjanlahden kansilta rannoilta joutunut
koulutielle, ja lopulta outoon pääkaupunkiin, luontaisen lahjakkuutensa
lisäksi eväinään vaan meren valtava muisto ja sisämaassa syntyneen
äitinsä arka ujous. Hänellä oli järkeä päässään sen verran kuin
jollakulla toisellakin, hän piirsi kuin Herran enkeli, ja väritaju
oli hänellä niin herkkä että toisia ihan kateeksi kiersi. Mutta
itseluottamuksen kohdalla hänen luonteessaan ammotti tyhjä paikka,
kerrassaan typötyhjä. Väkisten ja narraamalla hänet oli saatu ottamaan
osaa koulun kilpailuihin. Vaikka niistä sitte pamahti ensipalkinnot,
niin Into vain masentui ja herkesi syömättömäksi. Hänen liian
rehellinen järkensä todisti että nämä palkitut taulut olivat hävettävän
huonoja.

Hän luki, tutki kuvateoksia, kokeili suurten mestarien tyyleillä.
Loistavalla todistuksella koulusta päästyään, ja stipendi taskussaan,
hän matkasi Parisiin, mutta palasi pian takaisin entistäänkin
avuttomampana. Mene tiedä oliko hän toivioretkensä päässä nähnyt
liian ihmeellistä, vai eikö ehkä sieltäkään löytänyt sitä Arkimedeen
pistettä, jonka varassa olisi voinut vivuta esille aavistustensa näyt.

Palattuaan Into turvasi kahvilan toveriseuraan kuin sanotaan hukkuvan
turvaavan oljenkorteen. Lyöttäytyen rennoimpaan hulinasakkiin hän
ujona tupakoi, ryyppäsi, löi korttia ja tanssasi. Tanssissa — jos
oli niin paljon naukannut että uskalsi tyttöihin kajota — hänet
oli tunnustettava mestariksi, sillä hänellä oli rytmitaju verissä.
Tanssin jälkeen — jos edelleen oli kylliksi päissään — hän saatteli
tyttölapsia kotia, haikea ihastus rumilla kasvoillaan. Lopuksi hän
tietysti yhtä silmittömästi kuin onnettomasti rakastui turhamaisimpaan
tytönheilakkaan, mitä kaupungista löytyi.

Silloin tapahtui ihme. Kevätnäyttelyn luettelo tiedoitti Into Puukarin
esiintyneen julkisuudelle kolmen öljymaalauksen tekijänä, joista
kaksi oli asetelmaa ja yksi omakuva. Sanomalehtien arvostelu pilkkasi
yksimielisesti ne nuorten vallattomien ihmeellisimmiksi töherryksiksi —
syystä kyllä, sillä niissä oli meikäläinen ekspressionismi ensimmäisen
kerran uskaltanut maalata täysin värein ja leimuvin rytmein.

Pukari, joka oli kunnioittanut kaikkea muuta maailmassa paitsi itseään,
ihmetteli kovasti. Hän tiesi näitten taulujensa kerrankin pysyvän
koossa, eikä ymmärtänyt niitä rahtuakaan vallattomiksi.

»Haukkuivat. Voi sentään», puhahti hän itsekseen.

Senjälkeen eivät ainakaan sanomalehdet kuuluneet enään hänen
kunnioituksensa piiriin. Ei hän silti osannut niille kaunaakaan
kantaa, pyyhkäisi ne vain pois maailmankuvastaan. Mutta viattomat
taulut vaelsivat näyttelyn päätyttyä suorinta tietä tulipesään.
Sekään tapahtuma ei kyllä johtunut muusta harmista kuin lemmityn
pilkkasanoista; tämä kun toisteli hänelle vasten silmiä sanomalehtien
letkauksia.

Siihen loppui sillä erää Into Puukarin taiteilijatarina, josta hän
saa ikänsä kanniskella Pukarin nimeä. Hän rupesi kulissimaalariksi
teatteriin. Mutta kova onni odotteli uhriaan silläkin tiellä.

Moni maalari oli seissyt häikäistynä Pukari-paran taulujen edessä, ja
ne alkoivat vähitellen saada jälkimainetta, kuten vainajat ainakin.
Niitten tiedettiin menneen tulen tietä, joten niitten tiliin saattoi
lisäksi mainita imartelevampia ansioita kuin ne oikeastaan olisivat
sietäneet.

Nuoren maalarin maine kantautui tietysti teatteriinkin, jossa
sanomalehtien mainintaa kerjätään ja vihataan. Pukarista tuli teatterin
naispuolisen henkilökunnan lellipoika. Hän puolestaan rakastui
ihailijattariinsa kaikkiin yhtaikaa ja kuhunkin erikseen, hölmistyen
heidän kilpailevasta suosiostaan siinämäärin että kihlasi ja naida
sukasi yhden heistä, tietysti sen, joka lähenteli julkeimmin.

On selvää ettei Into-pukarin emäntä kätkenyt tulevan mestarin
kynttilää hameensa taakse, vaan maalautti hänellä lukemattomia
nättejä kuvia itsestään, ja lähetti hänet mahtikäskyllään joka päivä
kahvilaan yhteistä mainetta ylläpitämään, istuipa itsekin mukana sen
kuin kerkisi. Herra Pukari imeskeli häpeissään piippuaan ja maalasi
emäntänsä ohjeitten mukaan muotokuvia, jotka alenevassa sarjassa yhä
huononivat. Sotainen nimiväännös rupesi vakiintumaan pilkkanimeksi.

Jumalat tiennevät mitä kohtauksia Pukarien köyhässä majassa näyteltiin,
kun asiat rupesivat kääntymään tälle tolalle. Pukari ainakin herkisi
tauluja tekemästä, eikä siinä auttanut tukkapölly, ei mikään. Niin
itsepäinen hänkin saattoi olla, kun niikseen tuli. Hän vain teki
kulisseja, ja sanattomana osaltaan hoiteli lasta, joka heidän majaansa
ilmestyi kohta kun aika siinä suhteessa täytetty oli. Poltteli hän
tupakkaakin, ja ryyppäsi viinaa, milloin itsekseen milloin toraisen
emäntänsä keralla, muttei lyönyt korttia eikä tanssannut kuten tämä.

Kun rouva huomasi herransa maineen peilin himmenneen niin ettei sen
muistossakaan käynyt enään itseään kuvasteleminen, loittonivat heidän
tiensä siinä merkityksessä että rouva rupesi etsimään tarkoituksilleen
uusia teitä ja esiintymisvälineitä. Hän saattoi viipyä näillä teillään
päiviä, ja öitäkin, kotona käymättä. Sensijaan ilmestyi jostain
esikaupungin hämäristä kätköistä Pukarin seuraksi rouvan äiti ja
sisar, jotka valtasivat hänen vuoteensa ja levittivät ympärilleen
kirpeää lian katkua. Niin tuli aika, jolloin rouva omasta halustaan
vaati heti paikalla eroa, ja sai sen, koskei miehellä ollut tapana
panna vastaan hänen toivomuksiaan muussa kuin taulun teossa. Rouva
rupesi uudempiin naimisiin pankinjohtaja Pöntisen kanssa, joka pystyi
kustantamaan pukuja, opintomatkoja ja kekkereitä arvostelijoille.
Pukari puolestaan jätti kulissimaalauksenkin, ja pani alulle pienen
verhoilijanliikkeen, elättäen sillä niukin naukin itsensä ja
poikasensa, kunnes odottamattaan sai sievoisen perinnön. Sen turvin hän
toimekkaassa epäkäytännöllisyydessään osti heti kokonaisen romukaupan
arvottomine varastoineen. Jos Pukaria oli ennen säälitelty, niin nyt
hänelle naurettiin. Mutta naurajilta luiskahti kieli kurkkuun, kun
romukauppa kantoi omistajansa sotien ja muitten kapinain läpi, ja saman
tien istutti hänet varakkaitten joukkoon.

Tuo ovensuupöydän istuja on siis oikeastaan monen mutkan kautta ja
miltei vasten tahtoaan porvaroitunut entinen taiteilija. Nuoruutensa
kahvilan ovensuupöytään hän yhäti määrätunnillaan ilmestyy, ikäänkuin
siinä suhteessa yhä totellen entisen emäntänsä käskyä. Niin, mutta
huhu käy tuttujen kesken että Pukari lienee uudelleen ruvennut
maalaamaankin, eikä huonosti ollenkaan.

Tänään istuu Pukari pöydässään juhlallisena sekä sisällisesti että
ulkonaisesti. Entinen rouva haluaa tavata häntä, kaiketi siitä
syystä että pankinjohtaja on tehnyt kavalluksen ja paennut maasta.
Tässä tosiasiassa mies koettaa pysytellä kiinni, mutta aatos karkaa
väkisin muistojen etäisyyteen. Aatos lennähtelee sinne tänne,
muistotihentymästä toiseen, kuin mettiäinen kedolla kukasta kukkaan. Ja
niinkuin nurmella paistaa kukkasia paikoin harvemmassa paikoin aivan
kylki kylessä, niin muistoissakin joku elämysten sikermä helottaa muita
tiheämpänä ja näyttää menneisyyden rikkaimmalta kohdalta.

Sellaisena kohtana kajastaa Pukarin aatoksissa kuherruskuukausiksi
mainittu ajan vaihe, jolloin yhden ihmisen elämänlankaan kietoutuu
toinen, outo ja läheinen. Herkälle ja aralle mielelle jää sellainen
vaihe niin rikkaaksi että siihen verrattuna joutuu vähäpätöiseksi
myöhempi aika, jolloin elämysten lämpöisestä kaaoksesta alkavat
hahmottua tragediat jos komediatkin, kuten nebuloosasta kehkeytyy
maailmoita.

Pukarin mieleen hulvahtaa lämmin liikutuksen aalto. Hän häpeää tätä
hetkeä varten tekemäänsä suunnitelmaa, jonka mukaan on ollut aikomus
vain enemmittä mutkitta vetää lompakko taskusta ja kysyä paljonko
tarvitset. Ei Pukari ole niitä miehiä, jotka miekalla katkaisevat
Gordionin solmuja. Mutta sellaisista ratkaisuista voidaan suoriutua
toisellakin tavalla, nimittäin kiertämällä ja kaartamalla niitä,
eli suoraansanoen pakenemalla. Jotkut ovat saaneet viisaan maineen
pakenemalla niitä aina. Siihen viisauteen Pukarikin lankeaa. Maksamatta
unohtuu kahvikupponen, kun hän sieppaa hattunsa ja keppinsä ja loikkii
alas portaita, pari kolme askelmaa kerrallaan. Hänen tahtonsa metalli
on toiselta syrjältään jo aivan hempeyteen liuonnut, toiseen syrjään
kolkuttaa vielä pojan ääni: isä, onko se totta, kun pojat sanovat että
minun äitini on karannut teatteriin? Teatteria Pukari vihaa. Hän pitää
vaimonsa turmelijana tuota kulissien takaista pikkuhelvettiä, jossa
syödään toisiaan elävältä ja jossa sankariperuukkien alta paljastuu
aivottomia otsia.

Rakkaus ja viha ovat kaksoissisaria. Missä toinen asuu, ei sieltä
toistakaan tarvitse kaukaa hakea.

On tapauksia, jolloin rakkaus ja viha vaihtelevalla voimalla
kohdistuvat samaan henkilöön. Pukari on alunpitäen kohdistanut
rakkauden vaimoonsa, lapsensa äitiin, vihan yksinomaan teatteriin.
Ne molemmat ovat jo miltei nukkuneet hänessä, lepoonsa lauhtuneina.
Ja niitten nukkuessa on järki jo kerinnyt tehdä viillyttävät
johtopäätöksensä, vetäen mustan ristin koko mielettömän avioliiton
yli. Siitä syystä Pukari tällä hetkellä pelkää hempeytensä ja vihansa
heräämistä, jotka rajuilman voimalla ovat valmiit tulvahtamaan entisiin
uomiinsa ja viskaamaan hänet — ja viattoman lapsen — päistikkaa
entiseen onneen, jota tehostamaan taasen jostain piilosta ilmestyy
muutamia rakkaita sukulaisia. Hän näkee henkensä silmillä pienen kodin,
toinen huone siistimpänä »salonkina», toinen suoraansanoen sikolättinä,
ilmansa tuoksussa yökaapin sisusta, lattialla risaisia makuupatjoja.
Siellä muuan mies nauttii parastaikaa tukkapöllyannostaan, pöllyttäjän
äiti naureskelee, mutta sisar ääntää: on siinä kans yks vätys miehen
housuissa.

Pukari on jo miltei kerinnyt lähimpään kadunkulmaan, kun hän äkkää
edessään ylellisesti puetun naisen, joka nopein teatteriaskelin
tipsuttaa kohti.

— Voi-sen-tään! (jälkimmäisessä sanassa korko molemmilla tavuilla),
pukahtaa mies itsekseen, ensimmäisen tavun ajan säälitellen tuon
kävelevän koristenäyttelyn kokonaisvaikutusta, samalla ensimmäistä
kertaa huomaten tietoisesti että tuo ihminen oli ennen aina
pukuasioissa kysynyt neuvoa mieheltään, ja ohjeesta hitusenkaan
poikettuaan hairahtunut törkeään tyylittömyyteen. Lyhyen puhahduksen
viimeinen tavu päätyy jo harmittelemaan pakomatkan epäonnistumista.

»Voi-sen-tään», vahvistaa hän uudelleen ääneen, tervehdyksen sijasta.

Tilanne lienee molemmin puolin hieman nolo, kun entiset
aviokumppanukset siinä mittailevat toisiaan, toinen tulossa
kohtauspaikkaan, toinen sieltä jo pois lähdössä.

»Minä taas myöhästyin, niinkuin aina ennenkin», yrittää nainen
väkinäisesti.

»Niin», sanoo mies.

»Oletko sinä vihainen minulle?»

»Ee. Mitäs minä ketään vihaamaan.»

Joku kiireinen ohikulkija töykkää Pukaria. On alkanut sataa tihuuttaa.

»Into, minun on niin ikävä.»

»Niin.»

»Mennään johonkin sisälle.»

»Minä menen kotia.»

»Ai, se on intresanttia. Sinulla kuuluu olevan kaksi huonetta ja
keittiö. Teethän sinä taulujakin, eikö totta?»

»Siellä asuu nyt minun sisareni.»

»Ai.»

»Ja siellä on sellainen poika.»

»Into, älä kiduta minua.»

»En minä vie kotiani vieraita naisia.»

»Olenko minä vieras?»

»Sinä olet itse ruvennut vieraaksi. Oikeastaan sinä olet aina ollut
vieras.»

»Ja tämän sinä sanot minulle, sinä nahjus!»

»Niin.»

Korvatillikka sinkoaa jo ilmassa kohti päämääräänsä, mutta Pukari
sieppaa lyövän käden kiinni, ja sanoo:

»Tämä on hyvin ikävää, mutta ei sinun sovi lyödä eikä tukistaa minua.»

»Sinua! Onko sinusta muka tullut mies?»

»Ei minusta ole tullut mitään, eikä tarvitsekkaan tulla. Mutta mene
nyt. Ihmiset katsovat meitä, ja ne tuntevat sinut.»

»Into, lyö minua!»

Se on turha ja myöhäinen toivomus, sillä Into Pukarista näkyy enään
vain etenevä selkäpuoli, kumara, surullinen selkä, joka vielä kerran
vilahtaa näkyville sateenvarjojen lomitse, ja sitte katoaa.

Pukari on jo astellut pitkän kotvan, ennenkuin hänen hattunsa alta
kuuluu:

»Voi-sen-tään.»

Mitä ne sanat tällä kertaa merkitsevät, olisi turha yrittää
tutkistella. Ne ovat lähtöisin jostain tunnon hämäriltä pohjilta, mutta
ennenkuin ne kahtena äännettynä sanana ehtivät huulten raosta ulos,
ovat ne humahdelleet läpi muistojen labyrintin ja singonneet joittenkin
sellaisten kuvitelmien äärille, joita eräät aivot jaksavat välähdyttää
tulevien päivien yksitoikkoiseen hämärään.






TUOMAAN HERÄTYS


Korkean Rauvasmäen laella, katottoman ja siivettömän tuulimyllyn
kurkihirrellä, istuksii mies, joka tavallisissa olosuhteissa ei kuulu
maisemaan. Eikä kuulu oikeastaan nytkään. Hän on satunnainen ilmiö
ympäristössään. Vieras katselija.

Erinäisten mittaustöitten, kallioitten kalkuttelun ja lapiolla
kaivelemisen ohella kuuluu tällainen ympärilleen katselu hänen
ammattiinsa. Onhan hän kesäisissä kenttätöissään kuljeksiva geologi.
Nimeltään Tuomas Pura elikkä Puran Tuomas. Hänellä on tapanaan
näinikään joltain mäeltä käsin vielä silmäillä ristiin rastiin
patikoimiansa seutuja, kootakseen ne mieleensä ajatuksen ja silmän
yhteisesti keräilemänä kokonaiskuvana.

Silmä tunnustelee maiseman piirteitä kuin sokean sormi kirjaimien
korkomerkkejä. Mies tietää katseellaan lukevansa luonnon
salakirjoitusta, joka voidaan tulkita monella tapaa, kenties erehtyen
yhtä monella tapaa.

Oikeastaan Puran Tuomas on vain halpa apulaisgeologi, mutta hän
naurahtaa itsekseen, kuvitellessaan miten se ja se professori tältäkin
paikalta käsin olisi valmis, liikaoppineitten tavalla, käyttämään
maisemaa jonkin oman tulkintajärjestelmänsä palvelukseen, istuttaen
siihen ainoaan autuaaksitekevään järjestelmäänsä jonkin sopivan
yksityiskohdan sieltä, toisen täältä, ja jättäen sopimattomat tosiasiat
näkemättä. Apulaisgeologia on joskus moitittu metodin puutteesta,
mutta sillä moitteella hän pohjimmaltaan imartelee itseään. Mieluummin
kuin kymmenen metodia hän omistaa vaikka vain yhden tällaisen
maisemalukemiston, monine salamerkkeineen. Siksi kai Tuomaan on niin
helppo keksiä, jopa selittää uusia tosiasioita, joita teoreetikot
sitte hänen puolestaan vapaasti käytelkööt eri tarkoituksiin, esim.
mukiloidakseen niillä toisiansa kalloon.

Puran Tuomas kaikessa vähäpätöisyydessään tuntee jollain tavoin
omistavansa tämän maiseman. Eri tavalla kuin kukaan muu. Hän omistaa
sen tutkijana, syrjäisenä, siihen kuulumattomana kriitikkona. Mutta
jos joku sitä tyrkyttäisi hänen omaisuudekseen, kyllä hän mahtaisi
sukkelasti vastata ei-kiitokset. Hän ei halua nimittää omakseen muuta
kuin sen välttämättömän, mikä konttiin mahtuu ja selässä kulkee. Puran
Tuomas ei halua kuulua mihinkään alueyhteyteen, eikä mikään maailmassa
kuulu hänen nimiinsä, eikä liikuta häntä.

Hän vain on. Ja tekee jotain. Elääkseen. Mieluimmin tätä työtä,
johon on tullut hankittua opilliset edellytykset ja joka muutenkin
ikäänkuin kutsuu puoleensa, tarjoten keksimisen tuottamaa kutkutusta
itserakkaudelle. Ja tarjoten tällaisia hengen valtiasnäkyjä, joihin jo
ammatinkin puolesta on silti suhtauduttava niin ulkokohtaisesti kuin
olisi toiselta planeetalta tipahtanut niitten eteen.

Eipä silti ettei Tuomas tietäisi ja näkisi tämänkin maailmankolkan
hengittelevän tuossa, paraikaa repeilevän pilviverhonsa alla,
metsineen, ihmisineen ja muine möyriäisineen. Tottakai. Onhan Tuomas
maalaistalon poika tuolta jostain taivaanrannan takaa. Mutta oppiura —
— sehän on tuttu tarina. Monen muun maalaispojan tavalla on Tuomaasta
tullut hoippuva mies kahden tuolin välille, joista kumpaankaan ei
oikein osaa istua. Entinen on ahdas, ja uusi muuten outo. Vain tieteen
universaalimaailmassa hänellä on stabili olotila.

Tuntuu vähäpätöiseltä valepuheelta että jotkut isännät ja emännät
omistaisivat nämä kummut, painanteet ja mäkien lappeat, pyykitettyään
ne, ja lainhuudatuksella merkittyään ne nautintoalueekseen. Metsä on
heille puuvarasto, pelto on leipää, nurmikko piimää ja voita, järvi
kalaa. Kukin heistä saalistaa tilkkuaan ikenet irvissä, kyräten
kateellisena aidan yli, naapurin tilkkua kohti. He ovat alati
käsirysyssä luonnon kanssa, ja syövät sitä mahaansa, tulematta koskaan
kylläisiksi. Uhkaappas kokeeksi heitä itseään, he tuskin ymmärtävät,
mutta uhkaappas heidän kontuaan, he ryntäävät päällesi raskaasti kuin
raivostuneet härät.

Kaupunkilainen on siinäkin suhteessa heidän vastakohtansa, ollen arka
ennenkaikkea personastaan, joka on hänen ainoa omaisuutensa ja jota
hän kaupittelee kuin katutyttö ruumistaan. Mutta kaupunkilaisellakin
on suhteensa luontoon. Hienosteleva tunteellinen suhde. Kaupunkilainen
on keksinyt sanan »luonnontunne». Se on kai jonkinlaista rakkautta,
ja sensuellin laatunsa mukaan se heilahtelee hempeydestä vihaan. Nämä
rakastelijat omistavat mielellään luontoa kaistaleen, mieluimmin pienen
kuin minkä vuoteen, tai näinikään harjoittavat vapaata rakkautta,
herkutellen seudusta seutuun.

Puran Tuomasko nautiskelija? Ei silti, ehei. Tällaisia omia maisemiaan
on hänellä kyllä muistikeskuksiin kätkettyinä melkoinen joukko,
suuria jos pieniäkin, ja rakenteeltaan vaihtelevia. Mutta kaikki
ne ovat tutkimalla ymmärrettyjä ja omistettuja, mineraalikiteistä
alkaen ja näköalaan päättyen. Se on kolmatta, opillista suhdetta
luontoon, eikä ollenkaan hulluinta laatua, sillä voisihan se suuntautua
toisinkin päin, alkaa maisemasta ja päätyä kiteeseen. Tuomas voi
muististaan kokoilla suuria geologisia karttoja mittakaavana 1:1, ja
vaeltaa niitten pinnalla, oppinsa turvin, eksymättä. Saattaapa hän
aistikuvina nähdä kartallaan jääkautisen maajään peräytymisvaiheet,
suuren postglasiaalisen meren ääriviivat, maan kallistumisliikkeen
ja järvien kehityshistorian, jopa kaukaa, vuosimiljoonien takaa
häämöttäviä tulivuorten sauhupatsaita, ja syvällä maankuoressa
tapahtuneita muutoksia, joitten jäljet nyt ovat silmin luettavissa.
Tämäntapainen kehityshistoriallinen näytelmä on Tuomaan maailmankuva,
jonka puitteissa hän itse keksii ja selittää pienoisen tosiasian sieltä
täältä. Inhimilliset elämänmuodot ovat hänelle jotain yhtäläisesti
asiaan kuulumatonta kuin painettuihin karttoihin piirretyt pitäjien ja
läänien rajat.

Nämä ihmiset asuvat tätä maata, uskovat piruihin ja enkeleihin, ja
väittävät tiukasti että kivet kasvavat. — Olkoon niin. Tuomaalla ei ole
hituistakaan halua väittää vastaan. »Mitäs se minuun kuuluu», tuumii
hän.

Tuossa kyntää peltoaan isäntä, jonka kanssa Tuomas on menetellyt
tuhmasti. Kun isäntä neljän seinän sisällä, pelosta toivoon vapisten,
näytti paria mineraalinokaretta, ei tietoniekka tyytynyt kieltämään
etteivät ne ole kultaa ja jalokiviä, vaan pitipä lisätä että toinen
näyte on tavallinen granaattikide, toinen vielä tavallisempaa
katinkultaa. Sen pahemmin ei harkitenkaan voisi kenenkään kontua
loukata. Nyt isäntä kuopii aurallaan kivien lomia niin rajusti että
luulisi hevosen hajoavan, saati sitte auran. Hiki noruu pitkin miehen
leukaperiä. Laiha hepo hätääntyneenä nytkii ja pysähtelee, koettaen
viimeiseen asti totella ajajan kirouksia, olipa niissä tolkkua tai ei.

Tuolta suosaarekkeesta nousee yhä pontikkasauhu, vaikka keittäjät
viime viikolla pötkivät Tuomaan edestä lipettiin, sellaista hamppua
että yhdeltä akalta jäi pieksu risukkoon. Se oli huonoin länttäpieksu,
mitä Tuomas ikinä oli nähnyt. Katsellessaan sitä ja polttimoa, ja
nähdessään miten senkin kaikista välineistä irvisti surkein köyhyys,
tuli Tuomaalle jonkinlainen äitelä säälinpuuskaus, joka kasvatti
mahtipontisen teon: hän hoiteli kesken jääneen tislauksen loppuun,
maistamatta pisaraakaan. Mutta kahlattuaan sitte suon vastaiselle
rannalle hän sai jostain sivultapäin pyssynkuulan konttinsa läpi.

Joku irtain sana kimmahtaa Tuomaan tajuun alhaalta käsin, myllyn
kupeelta. Sinne ovat paljaskinttuiset tenavat kilvanneet paimentamaan
käpykarjojaan. Heidän pajatuksestaan alkaa Tuomaan kalloon puikahdella
pelottavan tuttuja mielikuvia. Ne johtavat ajatuksen lapsuuden
aikaan, jota oli vaivannut kaiken epäilys, jopa kuvitelma että koko
ilmiömaailma oli vain harhanäky, koko olemassaolo vain harhaluulo.
Sen pakkokuvitelman aiheuttama mystillinen pelko lienee ollut
eräänä tekijänä ajamassa uhriaan eteenpäin opinuralla. Tuomaan
kylmä ulkokohtaisuus on tosiasiassa tarkoitettu puolustusasenteeksi
harhanäkyjä vastaan: tässä on mies, jota ei liikuta muu kuin tosiasiain
toteaminen ja syitä myöten selittäminen.

Ja nyt nuo pahaiset tenavat ovat tahtomattaan panneet Tuomaan
eteen kysymyksen: kumpi omistaa enemmän, Tuomas opissaan vai lapsi
harhakuvissaan?

Kumpi on onnellisempi?

Eikö tunnu älyn konkurssilta niin monien viisaitten — varsinkin
epäilijäin — takaperoinen kaipaus lapsuuttaan kohti?

Tuomaalla ei sellaiseen takaperoisuuteen ole halua eikä aikaa. Hän ei
ole kaunosielu. Mutta hän kysyy itseltään: eiköhän eräs osa minua ole
unohtunut myllyn tyvelle?

Poikanen tuossa eheällä riemulla levittelee karjaansa, vaikka varmasti
tietää sen olevan vain pari kourallista männynkäpyjä. Olkoonpa niin
että poikanen, järjen kannalta katsoen, leikkiessään vain voimistelee
tulevia elämäntehtäviään varten — kuten kissanpentu käpälöidessään
lankakerää — niin siinä leikissä piilee idullaan jotain inhimillisesti
oleellista.

Millä sanalla se olisi käsitteellisesti määriteltävä?

Luultavasti on kysymyksessä n.s. sisäinen elämä.

Sielu? Mielikuvitus? Tunne?

On kysymyksessä jotain, joka täyskasvuisella ei tietenkään voi ilmetä
noin kritiikittömästi, mutta jota vailla ollen ihminen pelkää omaa
itseään enemmän kuin kapista koiraa. Tuomas on senverran yksinäinen
olio että jokainen joutohetki panee hänet silmäkkäin itsensä kanssa.
Ja se on sietämätöntä. — Siinä taasen yksi syy, joka häntä piiskaa
johonkin uurastukseen.

Mutta sietäisi omistaa sisäinen elämä, eli sielu, vaikka vähäinenkin.
Eiköhän se olisi yhtä tosiolevaista kuin joku kallionkylki tai
savikkokentura? Ja eikö sen omistaminen saattaisi levottomuuden sijasta
tarjota jotain onnen tunnetta?

Sielukkuus ilmenee tiettävästi ennenkaikkea taiteissa, joita
nimitetäänkin iloiseksi tieteeksi. Mutta Tuomas tietää olevansa
kykenemätön tutusta maisemastaan vastaanottamaan mitään sellaista,
joita se ehkä jo silmänräpäyksessä antautuen tarjoaisi esimerkiksi
jollekkin runoilijalle, säveltäjälle, maalarille. Tuomas on jollain
tavoin sisäisesti sokea ja kuuro mies. Maailma on hänelle vain sarja
asioita.

Koko tahtonsa voimalla Puran Tuomas määrää nyt heti tapahtumaan
jonkin vallankumouksen, tai herätyksen, joka äkkipikaa antaisi tuosta
petäjästä jonkin muun vaikutelman kuin paljassiemeninen havupuu
petäjä, tekisi tuosta kalliosta jotain muuta kuin sarvivälkegabroa,
panisi pellonpientareella juoksentelemaan menninkäisiä ja sinipiikoja,
virittäisi tuulen lauleskelemaan, järven hymyilemään, ilmanrannat
tanssimaan. Tai vaikkapa edes kivet kasvamaan. Yleensä nyt pitäisi
nähdä, kuulla tai haistaa joitain järjelle outoja kokemuksia.

Ehei. Turhaa. Tuntuu vain äsken hajotetun tunkion tuoksu kesannolta,
jota isäntä kyntää.

Tuomas laskeutuu varovasti alas korkealta tähystyspaikaltaan. Se
oli hänelle liian korkea. Leikkivien lasten ohi hän kaartaa hyvin
kunnioittavasti, tarkastaen uteliaana sivulta päin noitten pienten
velhojen taikomisvälineitä. Tyttönen kannattelee rinnallaan kahta
rääsynukkea, niin ylvään pönäkkänä että lyhyen paidan alta maha
pullottaa paljaana napaa myöten. Nuket ovat kumpikin tehdyt yhdestä
ainoasta vaatetilkusta, jonka keskelle on ensin pantu peruna pääksi,
koottu sitte liepeet yhteen, ja perunan alapuolelta nivottu narulla
kokoon, kaulaksi muka. Niin on olennolla pää, kaula ja hame, eikä
tarvita muuta. — Poikien karja on kokoonpantu kerrassaan kuusen, männyn
ja lepän kävyistä. Mutta jonkun niistä tallatessaan ei sivullinen
saattaisi aavistaa olisiko tullut ottaneeksi hengiltä orhin vai tamman,
hiehon vai mullikan, pässin vai porsaan, vaiko ehkä paraillaan kiekuvan
kukon tai vieraalle tulijalle ärhentelevän koiran.

Tuomas on äsken vaatinut itseltään liikoja. Hänen pitäisi alottaa
herätyksensä aivan lapsen kannalta lähtien.

Ehdittyään Rauvasmäen metsäiselle rinteelle saa geologi oudon
mielijohteen. Hän rupeaa asiakseen kokoilemaan käpyjä, kiipeääpä kuusen
latvasta hakemaan joukkoon oikein punanhohtavat rotuhevoset. Sitte hän
tekee nenäliinastaan rääsynuken niitä paimentamaan. Kun hän häpeissään
katsahtaa ympärilleen, hymyilee koko metsä. Se aivan tuoksuu outoa
pidätettyä iloa, joka on kuin käenmintun tuoksu. Tuomas sieppaa maasta
kissankellon, ja kietaisee sen käpylehmän kaulaan, kuunnellen sitte
henkeä pidättäin sen kilkatusta etäältä, etäältä sinisestä lapsuudesta.






TURKIT




I.


Kun joulun viettoon aletaan valmistua, ovat teinit ja ylioppilaat
jo valmiit osaansa ottamaan. Laulut harjoiteltuaan, pitäjistä ja
taloista etukäteen tapeltuaan, ovat he jättäneet kaupungin hetkeksi
rauhaan kepposiltaan, ja hajautuneet maaseudulle, kullakin pari tyhjää
haarapussia kietaistuna kaulaan ja harteille. Kaikkinäkevä jos olisit,
ja noitten poikasten etääntyviä askeleita kykenisit seuraamaan,
näkisit heitä kaikilla ilmanäärillä patikoimassa lumisia kujia tai
suksin viilettämässä umpihankia. Kivisen opintien taivalluksen
lomassa kerjuutie on yhtä tervetullut heidän vatsalleen kuin nuorelle
mielelleen, joka patukan varjosta vapautuneena uskaltaa hypätä kielen
kärjelle rempseitten rallitusten muodossa. Sellainen, tuskin aivan
hurskaaseen menoon kuuluva rallittelu, ilmaisee metsätaipalia tarpovan
oppivaisen yhtähyvin kuin jostain tupasesta raikuva virren tai muun
joululaulun sävel.

Niin he kiertävät edeltäkäsin verottamassa pitäjiä, joitten ylitse
useimmat vielä kerran kohdastaan saarnapöntöstä käsin jakavat tuomion
ja armon sanomaa. Varakkaammat opin uurastajat ovat painuneet
koteihinsa tai sukulaisiinsa, lepuuttaakseen aivojaan rasvaisen kinkun
ja mustan jouluoluen ääressä. Mutta sormin saattaa lukea ne maaseudun
pojat, jotka kaupunkiin jäivät, mikä mistäkin erikoisesta syystä. Yksi
jääneistä on juniori Laurentius Kukkonen, eli Gallus, kuten hänet
koulussa oli ristitty. Syy jäämiseen lie hänen kohdaltaan juuri siinä
että hän vastikään on koroitettu novitsista junioriksi. Nyt hän on
vanhempien maakuntalaisten palvelemisesta irti. Ikipäiviksi. Ja kykenee
kenenkään häiritsemättä käyttelemään niitä lahjoja, joilla hyvät
jumalat olivat hänet jo syntymässä varustaneet. Ne lahjat ilmenevät
hänessä heleänä laulun äänenä ja taitona käyttää kitaraa eli luuttua.

Tapaninpäivänä Laurentius lojuu puolille päivin makuutilallaan,
vällyjen alla, lisäten tuontuosta kylläisen olonsa tunnelmaa leivällä,
läskillä ja oluella. Molemmat huonetoverit ovat pussimatkalla, ja
nuori mies siis senkin asiansa haaran puolesta omana herranaan. Päivän
hämärtyessä, kun piippuun olisi taasen tarvis iskeä tulta, hän unohtuu
pitkäksi toviksi leikkimään tuluksillaan.

»Näin minä tässä leimahuttelen», tuumii tyytyväinen poika,
»leimahuttelen, jos haluttaa, annan kipinän sammua, tai puhallan
tuleksi. Mutta jospa nämä kipinät olisivat kiiltäviä tähtiä, niin
räiskyttelisin niitä koko huoneen täyteen, seinät ja katon kullan
paistaviksi, ja lattialle niin paksulta että saisi tähdissä kahlata.
Sitte kun soittaa helskyttelisin, jotta kaikki se komeus vipajaisi ja
väräjäisi, niin saisi vaikka kuningas tulla katsastamaan käykö laatuun
vaihtaa olemista Laurentius Galluksen kanssa. Sanovat että kuningasta
jäytää leini ja ikävä. Minua jäytää vain ikävä, mutta sekin tuntuu
onnelliselta ikävältä.»

Laurentius on tosiaankin tämän siunatun joululoman aikana päässyt
osalliseksi nuoruuden onnellisimmasta ikävästä. Kun hän kurottaa
seinältä luuttunsa ja päästelee sen kaulasta irti punaisen
nauharuusukkeen, paljastuu solmun sisimmästä kätköstä tupsunen
kullankeltaisia suortuvia. Ne ovat nuoren porvarisneitosen ujo
lahja, josta koko muulla maailmalla ei ole tajua ei tietoa. Miksei
siis Laurentiuksen kurkku, joka lienee jo kerinnyt laskea lävitseen
monenkinkirjavia loilotuksia, nyt taipuisi arastellen kokeilemaan
hempeimpiä piiskutuksia, mitä tunteisiin tuohtunut ihmismieli on
jaksanut kantaa tänne pohjoisille ilmanäärille asti.



Illan ehdittyä pimeille tiimoilleen on Laurentius kamaristaan siirtynyt
raatihuoneen kellarin pöydänkulmalle. Toinen polvi toisen yli
heitettynä, nilkka nytkäen soiton tahtia, hän siinä pelaa ja laulaa
kolikoita hattuunsa, joka pöydällä odottelee anteliaita käsiä. Suurilla
pyöreillä silmillään hän tuijottaa ties minne läpi tupakan sauhun ja
hikeä helmeilevien kiviseinien. Siitä ei pelimannilla ainakaan ole
aavistusta että pöydällä, joka hänen istuimenaan toimii, ja joka on
läjäpäin täynnä haarikoita ja tinatuoppeja, suuri olutlaimisko pyrkii
levenemään hänen pakaroitaan kohti. Uhkaava kieleke toki työntyy
parahiksi hiukkasen sivulle, ja siitä pöydän reunan ylitse liristen
tyhjentää koko lammikon lattialle.

Vasta pelinsä lopetettuaan laulaja huomaa krouvin käyneen melko
hiljaiseksi. Haaveittensa rohkaisemana hän oli tullut pistäneeksi vähän
omiaan tuttuun Anteruksen ja neien tarinaan, johon hänellä lisäksi oli
omatekoinen konstikas säestys.

»Kyllä se — luteita krassaa — se laulu», mutisee paksuniskainen
seppämestari.

Siitä laukeaa kohta muitakin suita: »Heläytä jo iloisempi luritus.»
— »Hei, poika, tuleppas kulahuttamaan reiniläistä.» — »Ojenna sitä
hattuas tänne päin.»

Mutta tuolta pöydästä, jossa kolmihaarainen kynttilä juhlallisesti
lekuttaa, sieltä kuuluu raatimies Harjapää vaativan oikeata
joululaulua. Vaatimuksensa vahvistukseksi ukko keikistää välkähtelevää
tuoppiaan ja sivelee pitkää partaansa, joka välkehtii sekin hänen
ryntäillään kuin hopeisina kuplina poreileva putous. — Laurentius
näppää kitaraansa, alottaen tutun virren:

    In dulci jubilo.
    Nyt on iso ilo,
    Maailman messias makaa
    In praesepio,
    Paistaa kuin aurink’ armas
    Matris in gremio:
    Alpha est et o,
    Alpha est et o.

Virrellä on sellainen arvaamaton vaikutus itse lukkariin että se kokoaa
hänen hajamielisen haaveilunsa yhteen kiinteään näkyyn. Neitseen hän
näkee, muodoltaan tutunomaisen, lapsi povellaan ja kaksi keltaista
palmikkoa olkapäillään. Siitäpä veisuuseen uhoaa sellainen tartuttava
lämpö että muitakin ääniä yhtyy lauluun, joka lopullaan jo pyrkii
jymisyttelemään kellarin holveja kuin kirkossa ikään.

Pahaksi onneksi sattuu kaupungin urkunisti olemaan illanvietossa
mukana. Se mies pitää pelaavia ylioppilaita ammattinsa luvattomina
kilpailijoina. Urkunisti sieppaa kitaran, alkaen hullunkurisesti
matkia jalan keikutusta, pään liikkeitä ja muita Laurentius-paran
eleitä, pelkästä innostuksesta johtuneita. Kun Laurentius koettaa
kiskoa soittokapineensa pois pilkkaajalta, katkeaa kitaran kaula
nauhoineen ja sinne kätkettyine aarteineen urkunistin käsiin. Poika
suuttuu, lyö kopankin mäsäksi kiusahengen päähän, ja tempaa rajusti
kaulan itselleen. Huovit, pitkästä pöydästä, nousevat jatkamaan
kohtausta, paiskaamalla urkunistin ulos ovesta. Eikä raatimiehillä
kynttiläpöydässä näy olevan mitään sitä vastaan.

Mutta Laurentius tarkastelee surullisena luuttunsa jäännöksiä. Ei
niistä keräänny isosti muuta mukana vietävää kuin kielet, jotka hän
kiertää taskuunsa, ja nauharuusuke, joka piiloutuu johonkin povea
vasten.

»Uusi luuttu pojalle, talari mieheen!» huutaa joku.

Laurentiusta ruvetaan lohduttelemaan, hänen päänsä juotetaan täyteen,
ja hattuun kerätään sellainen paljous käypää rahaa että sillä ostaisi
vaikka kaksi luuttua. Muutamalta penkiltä löytyy vielä isännättömät
puoliturkit, jotka tietysti ovat urkunistin jättämät. Ne julistetaan
yhteisellä päätöksellä Laurentiuksen omaisuudeksi, kiskotaan hänen
päällensä ja tungetaan rahat sinne taskuun. Sellaistahan saattaa sattua
humalaisten kesken, samaten kuin sellaista että Laurentius, tämän
liioitellun hoivailun jälkeen, unohdetaan kokonaan. Hän jää nuokkumaan
lavitsalle, pää täynnä somaa huminaa, tyhjä tuoppi nenän alla. Nenä
painuu tuoppia kohti, nytkähtää pään mukana hetkeksi pystyyn, kunnes
sitte vähitellen ja lopullisesti vajoaa tuopin sisään.



Siinä Laurentius yhä näkee autuuden unia, kun nurkkalavitsalla eräs
toinen nukkuja heräilee. Se on raatimies Heinrikki, joka sinne
omia aikojaan kuukahti, jo tiimoja takaperin, liian perusteellisen
juhlimisen jälkeen. Heinrikki herra juhlii harvoin, mutta silloin
tyhjentäen haarikan mahdollisuudet kerrassa pohjaa myöten. Hänellä
on vanhoillaankin sellainen raju ja kiivas luonto, jos lie omat
ikävänsäkkin, leskimiehenä. Nyt hän on herännyt kylmään ja pään
jomotukseen. Hän etsii muristen turkkejaan. Kun ei niitä mistään löydy,
nostaa ukkeli rymyn, päästellen tulikivelle käryäviä sanoja, joitten
joukossa »varas» on kaikkein lievimpiä.

Kun Laurentius pöpperöissään saa reväistyä silmänsä auki, näkee
hän edessään pystyssä törröttävät hylkeen viikset, punaisen
nenän ja verestävät silmät. Viiksiharjan alta puhisee vihaisia
sanoja. Sama vihollinen riuhtoo häntä rintapielistä ja repii
turkkia päältä. Laurentius panee tietysti vastaan, kykenemättä
hituistakaan tajuamaan ahdistelun syytä. Siitä nousee tappelu, jota
erinomaisella mielenkiinnolla seurataan, koska toinen osallisista on
kunnianarvoisa raatimies. Se arvo ei kylläkään suojele hyökkääjää, kun
pöpperöstään heräävä poika puolestaan alkaa läimäytellä. Mutta kun
Heinrikki-herralle säntää toisia arvokkaita virkaveljiä avuksi, niin
silloin Laurentiusta mukiloidaan kuin heinäsäkkiä. Kapakeksijäkin vielä
ovelta huutelee kaupungin vahtimiehiä ottamaan varasta kiinni.

Jopa taitaisi musikantille käydä ohraisesti, jollei pari rotevaa
huoviupseeria puuttuisi asiaan. He tarttuvat Laurentiusta käsipuoliin,
lennättävät ovelle, ja neuvovat: »ala nyt juosta; etkös näe että se on
raatimies».

Ja Laurentius, nähden neuvon hyväksi, juoksee minkä käpälistä pääsee
pimeän kadun turviin, räntäsateen läiskiessä vasten silmiä.



II.


Raatimies Heinrikki Mieleisen yliskamarissa pitää asuntoa hänen ainoa
tyttärensä, Katriina-neiti. Tukeva sänky ottaa huoneesta miltei
kolmanneksen. Muusta sisustuksesta sietää mainita Saksanmaalta tuotu
korupöytä, kultapuitteinen peili, maalauksilla kukitettu arkku, ja pari
siroa jakkaratuolia, joista toisella huoneen valtiatar istuu, vavisten
kuin kukkanen myrskytuulessa. Hänen soma povensa soutaa kiivaasti.

Mutta hän ei itke.

Mielenjärkytyksen syy on siinä että tämä neitsytkammio, johon ei vielä
tiedetä vieraan miehen jalkaansa astuneen, on nyt saanut vieraakseen
mieshenkilön. Lisäksi vieras on piilossa tuolla sängyssä, johon
Katriina-neiti omin käsin hänet kätki. Ja lisän lisäksi se vieras
on takaa-ajettu varas ja tappelija. Eikä asiaa paranna sekään että
vierailija on varastanut Katriinan omalta isältä saukonnahkaiset
pikkuturkit, joita pahantekijä yhäti kantoi päällään, tänne akkunasta
kiivetessään.

Onhan siinä kauhistusta kerrakseen.

Mies itse kyllä vannoi olevansa syytön, ja senhän Katriina niin
kernaasti uskoo, mutta Herra ties, mitkä ovat seuraukset, jos
vahtimiehet jo tuossa tuokiossa kolistelevat rappusia.

Miehellä siellä sängyssä ovat vähintään yhtä tukalat hetket. Eihän se
mies tietysti ole vaarallisempi olento kuin Laurentius-parka, mutta ei
hän osaa ollenkaan iloita pelastuksestaan.

Häntä kaduttaa mieletön päähänpisto paeta juuri tänne. Mutta onhan
silti ymmärrettävää tämä: kun kohmeloinen pää aamusella keräilee
kokoon illan tapahtumia, ja paraillaan suunnittelee millä peijakkaan
tavalla saisi turkit kunnialla toimitettua omistajalleen, kun silloin
jyskytetään ovilautaan, ja kuuluu uhkaavan rämeitä manauksia, niin
kyllä pakotie johtaa akkunasta vajan katolle. Entäs edelleen?
No esimerkiksi vastapäiselle ullakon katolle, jonka puitteitten
takana mielitietty asuu. Semminkin, kun sitä tietä pilkottaa vielä
mahdollisuus reilusti puhdistaa maineensa niin neitokaisen kuin tämän
isänkin silmissä.

Sentapaista hätäistä suunnitelmaa myöten on Laurentius siirtynyt
paosta hyökkäävään puolustukseen, ja päätynyt päätäpahkaa, kuin
ilmasta pudoten, mielitiettynsä vuoteeseen, patjojen ja peittojen
alle. Ennen hän on saanut osakseen vain akkunasta pudotetun suortuvan,
nyt on suortuva vetänyt hänet mukanaan samaa tietä ylös. Ja nyt hän
saa pakosta imeä kylläkään nenäänsä hienoa, ujoa neitseellisen ihon
tuoksua, joka patjoista leviää. Sepä niin, tuo neidon ikäänkuin
ruumiillinen, luottava läheisyys, pakottaa Laurentiuksen uuteen
todellisuuteen, jota hän nyt oudoksuen huomaa harkitsevansa kahden
puolesta. Hän oli lyönyt raatimiestä, joten on selvä ettei siitä teosta
kunnian kukko laula. Mutta vielä vaarallisempaan tilanteeseen hän
on Katriina-neidin saattanut. Laurentius rukoilee Jumalaa auttamaan
täältä vielä kenenkään keksimättä pois, jotta rangaistus kohtaisi vain
syyllistä itseään, ja Katriina säästyisi.

Koko päivä kuluu molemmilta sellaisessa jännityksessä, että illan
vaihtuessa yöksi, ja talon rauetessa uneen, he ovat aivan uupuneet kuin
sairaat kuumetaudin jälkeen. Silloin he vasta ensikerran lähestyvät
toisiaan. Ja ratkeavat itkuun. Ei kumpikaan oikeastaan tiedä mistä
syystä toinen itkee, mutta yhteiset kyyneleet lähentävät ihmeellisesti.
He tarttuvat toisiaan käsiin, ja siinä sängynlaidalla istuen he
nimittävät toisiaan sinuksi. Mutta vielä useammin he puhuvat monikossa:
me — voi, miten me tästä selviämme. Eilisillan tapahtumat Laurentius
kertoo tarkalleen, mikäli jaksaa niitä muistaa.

He näkevät miten pilvet ohenevat ja tähdet yhä monilukuisempina
rupeavat tuikuttamaan. Tähtien utuisessa valossa he katsovat toisiaan.
Eivät he ole surullisia, jos ei iloisiakaan, sillä kummankin
rintaan on pesinyt varma vakaumus että juuri me kaksi tässä olemme
maailman onnettomimmat ihmiset. Sen he kuiskaavat toisilleen, ja
sen vahvistukseksi heidän huulensa yhtyvät ensimmäiseen kömpelöön
suudelmaan. Kumpi sen antoi, kumpi otti, siitä lienevät tähdet vielä
tänä päivänä eri mieltä.

On selvää etteivät nämä kaksi ihmislasta saata kauan välttää yllättävää
havaintoa: he tuntevat toisiaan tuskin muuta kuin nimeltä. Siitä
seuraa kahden muistojen maailman arasteleva aukeaminen toisilleen,
päätekohtanaan tuolloin tällöin: »muistatko?» Silloin on taas
muistoissa päädytty silmäysten ja myötämielen ilmausten vaihtoon kahden
ullakkoakkunan välillä. Ja nyt vasta Katriina-neiti punastuu akkunasta
pudotettua suortuvaansa. Sitä tapausta ei tapahduttajatar vieläkään
kykene itselleen selittämään.

Jo kuuluu vartijain rummutus ja aamuhuuto kadulta. Renkituvan pieneen
lasiin rävähtää tulen kajastus. Nyt viimeistään pitäisi Laurentiuksen
lähteä. Mutta näissä rupatuksissa on unohtunut kokonaan käsittelemättä
se juttu, jota varten hän tänne asiakseen oli kiivennyt. Sitäpaitsi
ei koskaan lähtö mistään paikasta ole tuntunut niin vastenmieliseltä
kuin nyt. Laurentius jää kuihkasemaan suunnitelmiaan vielä hetkeksi,
edelleen hetkiseksi, ja se hetkinen jatkuu yhä, kun päivä alkaa valeta.
Silloin ovat lempiväiset päässeet pohdinnassaan yksimielisyyteen siitä
että turkit ovat toimitettavat omistajalleen salaa — ehdottomasti
salaa. Mutta kerkiää tulla kirkas päivä ennenkuin on päätetty että
turkkien mukana seuraa kirje, sävyltään nöyrä ja kohtelias. Siihen
tulokseen kerittäessä on Laurentius jo toistamiseen upotettu eiliseen
kätköpaikkaansa, tai oikeammin hän kuuntelee valmista päätöstä, jonka
armahainen sanelee sinne patjojen väliin. Sellaistakin saattaa sattua,
kun mies ei enään yksin harkitse asioitaan.

Ei voi kieltää ettei Laurentiusta jo nukuttaisi piilossaan. Mutta
hän koettaa urhoollisesti pysyä valveilla, aikansa kuluksi jykertäen
puukollaan reikää sängyn pohjalautaan. Sitä tietä näet pääsee
hengittämään raitista ilmaa, kuuleepa vielä Katriinan askeleetkin,
milloin tämä poikkeaa yliskamariin.

Katariina on nimittäin tänään tarttunut tavallisiin askariinsa talossa.
Hän suorittaa ne vähintään yhtä täsmällisesti kuin ennenkin, vaikka
tietysti vakavampana ja kalpeampana. Mutta hänen sinisiin silmiinsä
syttyy äidillinen hellyys, kun hän askareittensa lomassa pujahtaa
yliskamariinsa, aina jotain tuomista piilotettuna myttyseen tai
puseron alle. Ja Laurentius pistelee poskeensa hyvällä ruokahalulla
imelälimppua, joulukinkkua ja muuta herkkua, ryypäten hopeatuopista
palan paineeksi väkevää, poreilevaa olutta. Katriina ryyppää myös,
suipistaen sievästi huuliaan. Ja he ovat hyvin onnettomat.

Hämärän tullen kaivetaan ne kirotut turkit esille piilostaan arkun
pohjalta. Siellä taskussa ovat yhäti tallella kaikki luutun ostoon
kerätyt rahat, yhteensä yhdeksäntoista talaria. Ne jätetään sinne,
ja Laurentius kirjoittaa lisäksi kauneilla kiemuraisilla kirjaimilla
melkoisen pitkän katumuskirjeen, jossa hän selittää tekonsa, ja pyytää
sitä anteeksi, tarjoten vielä nuo yhdeksäntoista talaria korvaukseksi
kivusta ja särystä, jota tosin ei voitane rahalla korvata, mutta
jonka sovittamiseksi hän, Laurentius, kuitenkin täten rohkeaa tarjota
kaiken maallisen omaisuutensa, ellei nyt oteta lukuun kolmea kirjaa
ja yhtä ylimääräistä vaatekertaa. Anteeksiannon merkiksi olisi Herra
Raatimiehen seuraavana päivänä pidettävä turkit päällään.

Siihen tapaan, lyhyesti selostettuna, kiemurtaikse kirjeen sisällys.
Laurentiuksen on luettava se alusta loppuun Katriinalle. Tämä vakuuttaa
että se on äärettömän kaunis ja äärettömän ylevämielinen — miksei
olisi, koska tottapuhuen juuri kirjoitustaidoton Katriina on määrännyt
siihen sekä yleissävyn että useimpien lauseitten sisällön ja muodon.
Neito tietää että sellaisen kirjeen täytyy mahtavasti vaikuttaa isään,
semminkin kun ei tämä näy ottaneen juttua kovin raskaasti, eikä siitä
mitään kuulu kotona maininneen.

Kirje pannaan rahojen naapuriksi takin taskuun. Ja odotetaan yötä,
kuin pahantekijät. Vasta sitte kun vahtimiehet kadulla ovat vaatineet
kaikkia kunnon ihmisiä levolle, rummuttaen ja hoilaten tutun huutonsa:
»kelloo — on kymmentää — lyönyy», vasta sitte lähtee Katriina
saattamaan onnettomuuden vaatekappaleen isänsä vaatenaulakkoon. Mutta
pahan onnen pitää satuttaa niin että neito pimeässä hapuilussaan
matkaansaattaa liiallista kolinaa aivan isän ovensuussa. Tämäpä
hypähtää vuoteestaan kuulostamaan kuka siellä näin tavattomaan
aikaan on liikkeellä. Tyttö lähtee pakoon, ja kompastuu ensimmäiseen
kynnykseen. Siitä raatimies tavottaa niin hänet kuin kadonneet
turkkinsa.

Seuraa tutkinto ja tunnustus. Eihän tyttöraukka taida mitään salata,
kun lakituvan metkut osaava mies hänet kysymyksillään pauloo ja isän
käskyvallalla pakottaa vastaamaan.

Heinrikki-herra, vaikka mainitaankin tuittupäiseksi, ei pohjaltaan ole
ollenkaan pahimpia miehiä. Tosin hänen hylkeenviiksensä jo uhkaavasti
nousevat pystyyn, ja silmät pullistuvat, mutta hän ei mahda mitään
sille että tytön kertomus hykähdyttää rinnassa liikkeelle joitain ehkä
liikuttavia mielikuvia, jotka kieltävät ottamasta asiaa tähdättäväksi
järeimmällä kanuunalla. Hän kysäisee vielä tyttäreltään, noin
ohimennen, joitain yksityiskohtia oleskelusta siellä yliskamarissa.
Sitte hän ei voi enään tuketa iloisuuttaan, vaan hohottaa ääneen.

Katriina-neiti, jossa jo oli päässyt alulle uhka ja vastustushalu,
hämmästyy isänsä käytöstä niin ettei ollenkaan tiedä mitä ajatella.

»Kuuleppas, neitiseni», sanoo raatimies. »Jollet sinä vehkeilis isäsi
selän takana, niin olisin miltei ylpeä sinusta. Mutta pojanmöllin
järjenjuoksua minä en käsitä.»

Sen tarkemmin ei raatimies ilonsa syytä ilmaise. Kun Katriina änkyttää:
»Ettekös, isä, sitte olekkaan vihainen hänelle?», tulee vastaukseksi:
»Tietysti, tottakai sinun mieliksesi on oltava äkäinen teille
molemmille, mutta eihän teille silti saata nauramattakaan olla.»

Ja niin on tullut loppuselvityksen vuoro. Se tapahtuu silläkeinoin
että tyttö itse saa lähteä hakemaan vierasta tilinteolle. Sillaikaa
Heinrikki-herra mieteksii mitenkä nyt näppärimmin kääntäisi pojan
naurettavaksi tyttärensä silmissä.

Kun molemmat nuoret lähestyvät, eivät he tulekkaan käsikädessä, kuten
kiireessä vastikään kerkisivät päättää. Omituisesti epävarmoina
he tirkistelivät lattian rakoihin, ikäänkuin siellä olisi jotain
syvällisen mielenkiinnon arvoista. Laurentius määrätään kertomaan
myöhäisen vierailunsa laatu ja tarkoitus. Raatimiehen viileät
sanat auttavat häntä pulapaikoissa, ystävällisesti, mutta sillä
seurauksella että poika häkeltyy, rupeaa hikoamaan, ja vilkuilee
avuttomana kanssarikolliseensa. Tämä punehtuu. Silloin raatimies sanoo
kuulleensa jo kylliksi. Hän koettaa haukotella, näyttääkseen muka
välinpitämättömältä. Mutta heti puhumaan ryhdyttyään hän vilkastuu,
alkaa astella edestakaisin, siristelee silmiään, ikäänkuin katseellaan
jo edeltäkäsin tarkaten sanojansa — silloin kun ne vasta henkitorvea
myöten puolikypsinä ovat nousemassa kurkkuun ja kielelle.

Puhe alkaa huomautuksella ettei hän ainakaan aio olla herra ylioppilaan
narrina eikä uskoa että vahtimiehet olisivat pahaisten turkkien takia
mellastaneet herra Galluksen oven takana. Eihän turkkien katoamisesta
ole viranomaisille mitään ilmoitusta tehty. Herra ylioppilas saisi ehkä
nuorilta tuttaviltaan, tai ystäviltään huoveilta, parhaiten tietää
keitä olivat ne rauhanhäiritsijät. Siihen mennen raatimies kehottaa
neitiä ja herraa sanomaan hyvästit ja hyvät yöt toisilleen, samaten
kuin hänellekkin. Laurentiuksen hän pyytää hyvällä omallatunnolla
omistamaan rahansa, joita minä, sanoo raatimies, en voi ottaa vastaan,
kun en ole mitään kipua kärsinyt enkä selkääni saanut. Lopuksi hän
pyytää vierastaan vastedes käymään taloon sisälle mieluummin leveimmän
oven kautta kuin akkunan.

Raatimies tietää näillä muutamalla lauseella suorittaneensa vain sievän
asianajotempun. Julmuudestaan tietämättömänä hän uteliaasti odottaa
saalistaan, tytöltä naurahdusta, pojalta punastumista. Hän saa ne, ja
tietää sillä hetkellä asian olevan lopussa.

Ei Laurentiuskaan ole niin pöllö ettei älyäisi rakastajan, joka
on joutunut naurettavaksi, näytelleen osansa loppuun. Hänellä ei
ole puhtia oikaista pilkkaavaa julmuria, osottamalla että siitä
hetkestä alkaen, kun hän kiipesi akkunasta sisälle, ei enään ollut
kysymys turkeista eikä vahtimiehistä, vaan kahdesta ihmisestä, jotka
olivat istuneet kylki kyljessä, tehneet yhteisiä tuhmia päätöksiä ja
yksissätuumin kirjoittaneet yhtä pitkän kuin hassun kirjeen. Mutta
nämäkin tosiasiat tuntuvat nyt niin avuttomilta, ja turkkihistorian
mukana nauruun joutuneilta, että niitten soveltaminen sanoiksi ei maksa
vaivaa. Laurentius puistaa päätään, jotta pitkä tukka hulmahtelee
olkapäillä.

Mitä poika ei puhu, sen sanoo katse, josta välähtää jotain muutakin,
ehkä uhkan häivettä siihen suuntaan että toinen kerta saattaa vielä
antaa toisen tuloksen. Raatimies tietää varsin hyvin sellaisen uhkan
vaarattomuuden — se on tavallisimpia ilmiöitä ihmisten maailmassa —
mutta sittenkin hänen tuntoonsa, johonkin haalistuneitten muistojen
kohdalle, sattuu pieni pisto, joka panee hetkiseksi miettimään tuliko
tässä jaettua oikeutta vai vääryyttä.

Niin erotaan, jokainen piinautuneessa mielenvireessä. Laurentius ottaa
yhdeksäntoista talariansa, ja saapastaa ulos yöhön. Jäiset katuvietteet
livettävät askelta. Kuun sirppi kiiltää suoraan edessä kuin toivon
mesileipä, jota epäilys on järsinyt niin ahneesti että kapea kannikka
enään on jälellä.



III.


Tämä tarina saattaisi loppua kolmeen tosiasiaan, jotka ovat seuraavat.

Laurentius on pestautunut aliupseerina valtakunnan sotajoukkoihin,
vieraille maille, ja sen tien kadonnut tietymättömiin. Katriina on
noussut suureen kunniaan, koska hän jo nuorella ijällä naitettiin
kaupungin pormestarille, ja on neidosta paisunut pulska rouva ja neljän
terveen lapsen äiti. Heinrikki-herran haudalla ruusupensas kukkii jo
toista kesäänsä.

Niinollen voisi luulla näitten kolmen henkilön kohtaloitten
välimatkoillaan osottavan jo vähintään tähtitieteellisiä mittalukuja.
Mutta ihmiset, jotka kerran ajassa ovat yhdenkään väkevän tuokion
yhteen eläneet, ilmentävät siitä johtuvaa syyn ja seurauksen lakia
kukin elämänsä tien etenevissä harppauksissa. Niinpä Katriinaa tuskin
ilman edelläkerrottua tapausta olisi niin nuorena naitettu. Tuskin
raatimieskään niin levollisena olisi kallistunut turpeen alle. Taasen
Laurentiuksen kohdalta on varmaa ettei ilman samaa alkusysäystä
hänenkään personansa tällä hetkellä hollantilaisen karavellin
päällikkönä seilaisi entistä yliopistokaupunkiaan kohti. — Kahden
muinaisen rakastavaisen johtotähdet siis taasen ovat lähentymässä.
Tarina tietää kertoa vielä jotain.

Lupakirjan esitettyään ryhtyy kapteeni myymään laivastansa Intian
tuotteita ja Hollannin palttinaa, joitten tilalle lastataan turkiksia,
talia ja tervaa. Kapteeni pystyy tulkitta puhuttelemaan rahvasta ja
vierailemaan säätyläisperheissä, sillä hän taitaa maan kieliä. Tosin
tämä taito — samaten kuin arpinen naama — ovat oikeastaan epäilyttäviä
ominaisuuksia, mutta voittoisana vastapainona ovat kapteenin verekset
tiedot suuresta maailmasta. Ja niin käy että jo kolmannen illan
tullessa hänet nähdään kutsuttuna vieraana astuvan sisälle pormestarin
taloon, jossa vietetään nimipäiväkemuja.

Jos hitoistakaan aavistettaisiin mitä suunnitelmia kapteeni kallossaan
perimmällä hautoo, ei häntä ainakaan kutsuttu olisi. Jo ovelta alkaen
hänen silmänsä ja korvansa etsivät talon rouvaa. Mutta tapahtuu
niin että odotuksen kultaamassa kohtauksessa tapaa toisensa kaksi
ventovierasta.

Ei tiedä rouva huultensa koskaan puristuneen tuon miehen huuliin.

Vaivoin kykenee kapteeni keksimään häiveen entisen Katriinan piirteitä
tuossa leveälanteisessa porvarisrouvassa, jonka hyvinvointi tekee
vastenmielisen pöhistyneen vaikutuksen ja jonka itsetietoinen
äänenkäyttö levittelee kuultaville sisällyksettömiä, pöhöttyneitä
sanoja.

Kun entinen Laurentius Gallus illan kuluessa toteaa rouvan
teeskentelevän, riitelevän, syövän sokerileipiä, kehuskelevan lapsiaan,
ääneen vaativan mieheltään palveluksia, niin hän mielellään vetäytyy
yhä syrjemmälle. Sieltäkäsin hän kerran huomaa miten herra pormestari
suutelee rouvaansa vasemmalle puolelle kaulaa. Ja vieras nauraa miltei
ääneen, sillä siinäkohtaa kaulassa on pieni luomi, jota joku muukin
aikoinaan lie huulin koskettanut. Tällä kertaa Laurentius on mielellään
vain vieras talossa.

Vanhin tytär, noin kahden-kolmentoista vuotias, on muodoiltaan
ja eleiltään pienoisjäljennös entisestä Katriinasta. Laurentius
hyväilee nauravin silmin tuota pikkutärkeää tyttöä, tyytyväisenä
tuntemattomuutensa turvallisesta välimatkasta. Äitelä haikeus — jostain
ijäksi menneestä — joka häneen jo yritti päästä käsiksi, väistyy kuin
sumu merituulen edestä. Hän siunaa mielessään raatimiehen muistoa, ja
erityisesti raatimiehen turkkeja.

Tuskin tarvinnee mainita että kapteeni heti seuraavana aamuna
laivallaan panee työt soimaan. Kun alus viikon kuluttua
laitamyötäisessä suuntaa merelle, viipyilee hän myöhään yöhön kannella.
Raikas suolan tuoksu paisuttaa sieraimia. Hän hyräilee merimieslaulua,
kunnes äkkinäisestä mieleenjuohtumasta poikkeaa kajuuttaansa. Tultuaan
sieltä takaisin parraspuulle hän heittää mereen jotain keveää, joka jää
laineille keinumaan.

»Se lienee joskus ollut punainen», hymähtää hän.






ONNETTOMUUS


Suuren kaupungin ihmispaljoudessa on Niemiskä häviävän pieni olento.
Tuskin kukaan teistä tainnee häntä tuntea, ja vaikea häntä olisi
löytää, vaikka osotteenkin saisitte tietää. Asia kun on sillä tavalla
ettei hänen ovensa päällä ole mitään lukaalin numeroa eikä asukkaan
nimeä.

Mutta jos teillä sattuisi tuttavia olemaan siinä lähistöllä, niin
ehkäpä emäntäväen puolella — ainakin pyykkipäivinä — hänen nimeään
mainittaisiin, ja mainittaisiin kunnialla. Onhan hän ammatiltaan
pyykkerska eli suomalaisittain pesijätär. Ja sen ammattinsa mukana
hän on asumaankin joutunut niin peräti piiloiseen paikkaan ettei edes
posteljooni mahtaisi häntä hevin keksiä, jos nyt sellaiselle kuin
Amalia Niemiselle jotain kirjeen tapaista sattuisi postimiehen pussista
liikenemään.

Tuon kivimuurin portista tuosta kun poikkeaa sisälle, ja sitte kun
kääntyy vasempaan, niin sieltä pihan nurkkauksesta muuan ovi johtaa
pesutupaan, joka on puoliksi maan alle upotettu. Sieltä Niemiskän
löytää miltei aina päiväsaikaan, sillä pesutupa kuuluu ikäänkuin
toisena huoneena hänen lukaaliinsa. Se on hänen työhuoneensa, ja
vasta sen läpi mentyä päästään varsinaiseen asumukseen, joka ei kyllä
ole liialla koolla pilattu, eikä valon puolesta ylellinen, mutta
laatuunkäypä pesä silti vähäväkiselle eläjälle.

Katsokaapas vain miten siisti se on! Kun pesutuvan märältä asfaltilta
nousee kynnysaskelman ylemmäs ja oven aukaisee, niin siinä on heti
silmää viihdyttämässä matot lattialla, uutimet akkunassa, pöydällä
valkoinen liina, seinillä kukkatapetit, joissa ei tahraa näy.
Puhtaudesta Niemiskä pitää. Ja kukkia hän rakastaisi myös, hän kun on
maalta kotoisin. Mutta täällä ainaisessa hämärässä kukkaset viettävät
niin kituvaa elämää ettei Niemiskä henno sitä nähdä. Senpätakia
saavatkin tapetit ja pari paperikukkakimppua pitää huolen hänen
salaisen kaipuunsa ylläpidosta.

Toistakymmentä vuotta on jo ajan siipi pyyhkinyt matkaa siitä
syyspäivästä, kun punaposkinen maalaistyttö tuli tähän kaupunkiin.
Ja vaikka poskien puna on jo aikoja sitte haalistunut, maalainen
puheenparsi unohtunut, ja vaikka se tyttö sitte kunniallisesti joutui
naimisiinkin, niin kaupunkiin hän ei tunnu oikein koteutuvan, ihme
kyllä, sillä tavallisestihan ne, jotka kerran ovat jalkansa asfaltille
astuneet ja hatun päähänsä painaneet, ne harvoin enään kaipaavat
takaisin rapakkoon ja lehmän häntään. Mutta Niemiskä onkin tavallista
vakavampi ja uskollisempi ihminen. Jos hän olisi niin oppinut että
hienoa puhetapaa ymmärtäisi, voisi hänen taivaspassiinsa hyvinkin
merkitä että hän on tavallista syvätunteisempi luonne.

Tällä kertaa hän taasen häärää pesutuvan höyryssä, valmistamassa
muuatta sellaista lumivalkoista pyykkiään, joka rouvien kesken
kunnialla mainitaan, mutta josta hän itse suostuu vastaanottamaan vain
sen todistuksen että työ on hyvin tehty, ja tekijä palkkansa ansainnut.
Hän on uskollinen vähässään, tämä Niemiskä.

Mutta sanoimme että Niemiskä on jo kerinnyt mennä miehelle. Niin on.
Siitä merkkipäivästä tuli viime Mikkelinä kuluneeksi neljä vuotta
umpeen. Hänen perheensä löydämme sieltä asuinhuoneesta eli kamarista.
Kaksi henkeä heitä siellä vain on, mies ja lapsi, ja se mies lullaa
makuultaan sitä lasta. Niemisestä, miehestä, on tullut perheen
lapsenhoitaja, pakosta on tullut, kun tapaukset kerta ovat niin
ikävälle solmulle kiertyneet ettei hän paljon muuhun kykenisikään. Oli
hän vielä hääpäivänään pulska mies, ammatiltaan rappari, sellainen,
jolle kivitaloja rakennettaessa maksettiin roimasti palkkaa. Mutta
kerran vain hänen piti hojeltua telineeltään alas, ja siihen turmaan
raukesi miehen puhti. Miehestä tuli loppuiäkseen rampa ja akkansa
elätti. Tämä asia olkoon nyt näinikään sanottu suoraan. Siten vain käy
tajuttavaksi että putoamisessa katkesi mieheltä muutakin kuin reisiluu
ja selkäranka. Siinä katkesi hänen iloinen luontonsa.

Ei tuntisi entistä Niemistä tuossa miehessä, joka sanattomana lojuu
vuoteellaan, ja jos päiväkausiin mitä murahtaa, niin kieleltä
pelmahtaa katkeruus koko huonekunnan ja koko maanpiirin yli. Tämä
maa, jolla ihmiset asuvat, ei ole Niemiselle nykyisin mikään outo
käsite. Aikansa kuluksi hän on selaillut läpi kirjan jos toisenkin,
mieluimmin sellaisia, joista käy selville miten kierosti järjestetty
tämä maalima ylipäätään on. Saiturin ahneudella hän kokoaa kalloonsa
kaiken ihmispahuuden ja kohtalon vääryyden, jott’ei mitään jäisi, jota
ei voisi kirota. Sellainen maailman ruotiminen kehittää havaintokykyä.
Mitään yhtenäistä ajatusjärjestelmää ei Niemisen tiedoilla kylläkään
rakenneta, mutta niillä värkätään irtaimia iskulauseita, jotka terävinä
puukkoina putoilevat kurjan maailman päälle. Muu maailma ei Niemisen
iskulauseista onnekseen mitään tiedä, ja jos tietäisikin, ei taitaisi
niistä paljoa piitata, mutta tämän pienen kamarin huonekuntaa ne
leikkovat päivin, viikoin ja pitkin vuosin, eniten tietysti Niemistä
itseään, joka samojen päivien, viikkojen ja vuosien matkassa on käynyt
yhä kärtyisemmäksi. Siitäpä syystä ihmisetkään eivät hänelle enään tuo
lasinleikkaustyötä yhtä kernaasti kuin alussa, tapaturman jälkeen, kun
hän paremman puutteessa sitä ammattia ryhtyi harjoittamaan. Hän saa
häiritsemättä yskiä oman tulikivensä katkussa — ja lullata lasta.

Se lapsi on aikansa kitistyään ratkennut rääkymään. Mutta nyt se jo
nukkuu, vesikarpalot poskillaan. Nieminen antaa lullan itsekseen
huojahdella loppuun ja katselee vuoteensa reunan yli lasta.

»Kukahan roikale tuotakin tyttöä vielä kerran pitelee ja nukuttelee»,
murisee hän. Nieminen kun nyt kerta kaikkiaan on sellainen että näkee
kaikissa asioissa nurjan puolen päälläpäin.

Nieminen vetää ruhonsa pystyyn sauvojen varaan. Tukka ja parta
pörröttävät ruokkoamattomina. Mitäs välittäisi ulkoasustaan katkera
mies. Hellät hetkensä on hänelläkin silti, kunhan ei kukaan näe. Niin
hän nytkin salavihkaa korjailee lapsen peitettä koko pitkän kotvan, pää
kallellaan katselee unessa värähtelevää pientä suuta, jopa silittää
poskea, joka on niin sanomattoman pehmeä.

Mutta miehen on jouduttava täyttämään vapaaehtoisia velvollisuuksiaan.
Niihin kuuluu tällä hetkellä kahvin keitto, jonka hän helposti kykenee
suorittamaan keppiensä varassa. Mustaa ja väkevää hän keittää. Kahvihan
on, kuten hyvin tiedetään, toinen köyhän kahdesta ilosta. Ja Nieminen
nimittelee nykyisin mielellään itseään köyhäksi, jopa kerjäläiseksi.
Eikä ne nimitykset aivan väärään osukkaan, sillä hän aavistaa itse
olevansa mieleltään köyhä, hankkiessaan kohtalolleen kevennystä
herjaamalla itseään ja muita. Sitäpaitsi köyhä ja kurja, vaivainen ja
kerjäläinen, nehän sellaiset sanat ovat uskonnollisten lauseparsien
nojalla jo ammoisista ajoista kasvaneet yhdeksi käsitteeksi. Nieminen
taasen on luettava uskovaisiin, vaikka omalla nurjalla tavallaan. Hän
uskoo pahuuteen ja onnettomuuteen.

»Hei, puhtauden paimenet vaivaisen pöytään!» huutaa hän nytkin,
kepillään seinään jyskyttäen.

Siitä melusta lapsi tietysti herää ja alkaa kitistä. Nieminen
luimistelee sitä ynseänä, eikä huoli lepytellä, heittäytyyhän vain
sänkyynsä, ryhtyen kiivaasti soudattamaan kätkyttä, niin että tyttö
vierähtelee laidasta laitaan.

Niitä puhtauden paimenia tulee pesutuvasta kaksi kappaletta, Niemiskä
ja apuihminen, molemmilla kädet kyynärpäitä myöten paljaina ja
punasina kuin rantaharakan koivet.

»Voi tokkiinsa, miten — —», hätäilee Niemiskä lapsensa puolesta, mutta
jättää lauseen kesken, jottei ärsyttäisi muutenkin kylliksi kiusattua
miestä. Sensijaan hän puhelee vain että älähän nyt, kun minäkin
koetan. Amalia ottaa lapsen syliinsä ja valmistaa sille pullakahvia,
leperrellen samalla sellaista äitien puutaheinää, jossa sanat ovat
sivuasia ja hellä sävy päätekijänä. Hän liottaa pullaa kuumassa
kahvissa, puhaltelee lusikkaan, maistaa itse ensin lusikan kärjestä, ja
antaa sitten lapselle.

»Yvää, yvää», sanoo tämä, läiskäyttäen kämmenellään lusikkaan, joka
loppusisältöineen sinkoaa permannolle.

»Hyvääpä näkyy olevan, kun torakoillekkin tarjotaan», murahtaa
Nieminen sängystään, vaikkei heidän asumuksessaan tiettävästi ole
torakoita nähty sen jälkeen, kun eukko ne sieltä keisarinviheriällä
hävitti sukupuuttoon. Mutta Nieminen on nyt kertakaikkiaan sellainen
räähkäsuinen, joksi onnettomuus on hänet tehnyt. Ja oman osansa
mukaanpa täällä maailmassa enimmät taitavat sanojensa sävyn asettaa,
miksei sitte tällainen Nieminen.

Mutta kesken kaiken sattuvat jotkut kohtalot maailmassa kiertymään
niin että Niemiselle ilmestyy työtä. Kuuluu pihan puolelta että muks,
rräts, muks, rräts, ja laseja putoilee helisten pihakiville. Miina,
se apuihminen, tietää pian sanoa että lasisade tulee Axelssonin
herrassöötingin ikkunoista.

»Voi hyvä isä tokkiinsa, taasko siellä tapellaan», päivittelee Niemiskä.

»Kyllähän siitä elämästä on siivous kaukana», vakuuttaa mies,
tyytyväisenä muitten pahuudesta ja tyytyväisenä siitä että nyt taisi
tulla työtä. Hän käskee eukkonsa käydä laskemassa vain että montako
ruutua.

Kolmesta tupla-akkunasta kuuluu olevan lasit pihalla. Nieminen
järkeilee äskeisen jatkoksi: »eihän se järin siivoa elämänlaatua ole,
mutta milläs klasimestarit eläisivät, ellei kukaan mitään särje». Hän
viheltelee, mittaillen vähäisiä lasivarastojaan. Näkee kyllä ettei
itse rampautumisesta ole sikeytynyt kaikki hänen katkeruutensa, vaan
myöskin rampauden seurauksesta: työkyvyttömyydestä ja sen aiheuttamasta
häpeäntunteesta. Miehen rakkausanti ilmenee työnä eikä lapsenhoitona.
Sen Nieminen jotenkuten hämärästi vaistoaa. Pakollinen laiskuus on
hänessä kohdistettu väärään mieheen. Joku toinen antaisi muitta
mutkitta akkansa raataa. Nieminen kärsii siitä. Mutta nyt hän, sauvansa
varassa laahaten, touhuaa ja mittailee. Kun Axelssonin piika tulee
kysymään voiko hän heti laittaa niin ja niin monta ruutua, on hänellä
vastaus valmiina: »Kyllä. Tuokaa tänne vain.» Ja vastaukseen sisältyy
samalla tieto siitä että lasi riittää, kun omista sisäakkunoista nylkee
ruudut tähän tarpeeseen.

Niin tuodaan Axelssonilta akkunat. Herra ja rouva siellä olivat tällä
kertaa tapelleet. Rouva sai lopuksi raivokohtauksen ja pirstoi sen,
mihin kädet ylettyivät. Nyt rouvaa lääkitään kääreillä ja valerianalla.
Nieminen lääkitsee hänen akkunoitaan, nyhtäen niistä aluksi pois kittiä
ja lasin jätteitä. Siinä touhussa hän unohtaa eukkonsa, kahvikuppinsa
ja lapsensa. No, eukko ei siitä unohtamisesta kärsi, peseehän vain
pyykkiään, jotta oven takaa hyrske kuuluu. Kahvi jo kärsii enemmän, se
jäähtyy kupissaan, ja kerma hyhmettyy sen pinnalle vaaleaksi kuoreksi.
Mutta lapsi, joka on jäänyt omiin hoteisiinsa, alkaa taaperrella
ympäriinsä ja tutkistella niitä kiiltäviä esineitä, joita lattialle on
pirahdellut. Ja mihin lapsen kynnet yltävät, sen on välttämättömästi
vaellettava suuhun.

Kun Niemisen pieni tyttö alkaa valittaa, ei sitä isä tälläkertaa kuule.
Aili saa rääkyä ja kakistella aikansa, ennenkuin äiti ilmestyy oveen,
kädet saippuassa. Mutta äidin sydän käsittää nopeasti tilanteen. Ja
tuskin kissa loikkaa sukkelammin hiiren niskaan kuin Niemiskä on
pyyhkäissyt liiat saippuat käsistään hameensa liepeisiin ja karannut
Ailiinsa käsiksi.

Siitä syntyy kirkuna ja meteli sellainen, jota Niemisen asumuksessa
ei vielä ennen ole nähty ei kuultu. Lapselta tihkuu verta suusta.
Se valittaa ja oksentelee. Äiti koettaa kaivella sormellaan sen
suusta lasia pois. Nieminen itse yrittää hänkin hätään, mutta unohtaa
tietysti sauvansa ja rojahtaa lattialle pitkäkseen. Apumuija, tultuaan
sisään, saa nähdä kaikki kolme rähmällään lattialla. Lapsi huutaa,
Niemiskä uikuttaa ja vinkuu, ja Nieminen itse karjuu kuin rantapiru
— häneltä on menossa ainoa lapsi. Sitä tapausta hän lienee kyllä
joskus toivotellut onnettomuutensa kukkuraksi, mutta nyt, kun se
on hänen edessään tarjolla, ottaa sydän vihdoinkin suunvuoron ja
valittaa huutamalla. Mies näkee jonkinlaisena sisäisenä näkynä tämän
kärsimyshuoneensa, puhtaana ja kirkkaana, sillä kaksi aurinkoa valaisee
sitä: toinen on toimelias, kärsivällinen vaimo, toinen kirkassilmäinen
lapsi, joka sanoo: ijä, ota tyliin. Tästä kaikesta hän on osoittanut
kiitollisuuttaan vain tökeröllä ivalla ja pistopuheilla, jotka ovat
työntäneet työnantajatkin hänen oveltaan takaisin.

Ei ole ihme, jos Nieminen ei kykene auttamaan nyt, kun apua
tarvittaisiin. Ja Niemiskä, joka äitinä on ikäänkuin yhtä lihaa lapsen
kanssa, kärsii sen mukana yhteistä avutonta tuskaa. Kaivelemalla
pienokaisen suuta hän vain pahentaa tilannetta, sillä se lasinpala,
jonka lapsi on niellyt, ei ole hänen sormillaan poistettavissa. Vain
apumuijalle välähtää päähän että Axelssonille sanottiin äsken soitetun
lääkäriä, ja hän säntää sinne apua hakemaan. Akkunasta näkyy miten hän
juoksee. Luulisi aivan kuulevansa märkien hameenhelmojen läiskinän
sääriä vasten.

Lääkäri tulee heti, päätellen että ammatin velvollisuus vetää enemmän
lapsen luo, joka on niellyt lasia, kuin kiukkuisen rouvan luo, joka
ehdoin tahdoin on käsiään naarmuttanut. Koukkupäisillä pinseteillä,
jotka hänellä rouvan ruokkoamista varten oli mukana, vetää hän nyt
palan lasia pois syvältä Niemisten Ailin kurkusta. Mutta hänkään ei
tiedä sanoa oliko se siru ainoa, mitä lapsi oli kerinnyt niellä.

Pelottava hiljaisuus humisee Niemisen pienessä keittiökamarissa, kun
lääkäri pohtii asiaa. Mies lattialla on kohonnut istualleen pöydän
jalan varaan, jota hän molemmin käsin puristaa niin että rystyset
ovat valkeina. Hän tuijottaa seinään edessään. Tapetissa on sellainen
tuttu vaaleanpunainen kukka, ja sitä hän katsoo kuin toivon siementä.
Niemiskä itkee tuolilla, silitellen lapsen mekkoa sylissään.

»Kaiken varalta», sanoo lääkäri, »kaiken varalta on parasta että lapsi
viedään sairaalaan».

»Sai — —» toistaa Niemiskä, jaksamatta lausua sanaa loppuun. Sillä
sanalla on Niemisten perheessä onnettomuuden kaiku. Se on melkein
pahempi kuin kuolema, sillä se sulkee uhrinsa kivisten seinien sisään,
joiden takaa ei odottavalle omaiselle kantaudu muita kuin murheen
viestejä.

Sairaalaan on lapsi kuitenkin vietävä, niin vakuuttaa lääkäri. Siellä
saadaan nopeimmin varmuus tähän asiaan, ja, jos tarvitaan, paras hoito.
Niemiskä katsoo mieheensä ja vavahtaa. Hän ei uskalla jättää miestä
yksin nyt — se tuijottaa eteensä samalla tavoin kuin kerran sairaalasta
päästyään, ennen sitä pahaa yritystään, jonka vain Amalia tietää.
Niemiskä on taasen järkensä valtias.

»Tohtori saa viedä Ailin itse mihin haluttaa», sanoo hän, »Miina
muuttaa kuivat vaatteet päälleen ja tulee mukaan kuulemaan.»

Lääkäri katsoo ihmeissään Niemiskää, jonka mielentilassa on tapahtunut
näin äkillinen muutos. Kenties hän ymmärtää asian, mutta mitään ei hän
ainakaan kysy.

Sellainen on pikku Ailin lähtö ensi kerran pois kotoaan. Lääkäri antaa
sille jotain nukuttavaa ainetta, ja sitte he menevät. Niemiskä katsoo
akkunasta perään. Miina juoksee väärillä säärillään edeltä hakemaan
ajuria. Lääkäri kantaa itse Ailia yli pihan, jossa ryhmä alakerran
eukkoja tunkeilee hänen ympärilleen. Sitte katoaa Aili porttiholviin,
sitte ties minne.

»Amalia», kuiskaa Nieminen lattialta, »kuoleeko se?»

»Eikä kuole», vastaa vaimo. »Lapsikaan ei niele kahta lasinpalasta
perätysten.»

Nieminen miettii kauan äänettömänä. Sitte hän sanoo:

»Jos se kuolisi, niin sitte me vasta oltaisi köyhiä.»

»Niin, sitte vasta», myöntää toinen.

Näin he haastelevat. Varhain joutunut syyspimeä hunnuttaa huoneen
läpinäkymättömäksi. Siellä pimeässä käyvät Niemiset tiliä itsensä
kanssa. Taasen kuuluu miehen ääni:

»Mutta olisihan meitä sittenkin vielä kaksi.» Hetken perästä hän lisää:
»Miksi sinä jäit tänne?»

Vastausta ei kuulu.

»Amalia!»

»No.»

»Tule tänne. Minusta on niin kummaa että sinä olet jaksanut minun
kanssani elää. Tule nyt ja sytytä valo.»

Kun sähkö välähtää palamaan, katsovat he toisiaan silmiin. Nieminen
sivelee vaimonsa karkeata kättä, joka on veden imemillä poimuilla,
niinkuin pyykkärin käsi ainakin.

»Sinä olet tehnyt paljon työtä», sanoo mies.

Samassa kuuluu kolinaa pesutuvasta. Miina tulee touhukkaana sisälle.
Hänen pienet silmänsä vilkkuvat iloisesti kahden puolen pystyä nenää.

»Minä otin avaimen pois pyykkituvan ovelta, etteivät akat pääse tänne
hölöttämään. Ja nyt on sitte Ailin kurkku lääkitty. Siellä oli iso
haava, mutta muuta vikaa ei löytynyt. Huomenillalla saa käydä hakemassa
kotia.

Nieminen poimii hymyillen lasin siruja lattialta. Vietyään ne pesään
hän tuumii:

»Jos lämmitettäisi tuo kahvi uudelleen, niin rupean sitte ja yötä
myöten sivallan nuo lasit valmiiksi. Minusta tuntuu ettei Axelssonin
herrassöötinki ole niinkään onnellinen mies kuin yks klasimestari
Nieminen.»






ÄITI


»Kuunteletkos sinä Kalle?»

»Tietysti minä kuuntelen», jorahuttaa Kalle laiskasti, hätääntymättä,
vaikka kuuntelemisen asemasta onkin otsa kurtussa pohtinut että kun
tänä iltana ruvetaan rosvosille, niin mihinkäs mennään. Kolkkoon
todellisuuteen hän herää vasta äitinsä kysymyksen kuultuaan.

Tilanteen selvittämiseksi mainittakoon että Kalle makailee seljällään
sängynkannella, silmät kiinni ja kämmenet pään alla. Kallen äiti taas
lukee pojalleen ääneen hyvin rikkinäistä kirjaa.

Kun äiti on saanut vastauksen kysymykseensä, jatkaa hän lukemista. Ja
Kalle jatkaa kuuntelemistansa.

Mitäkö äiti lukee? Lukeehan vain Kallen ruotsinläksyä, kirja polvilla,
ja oikean käden koukkuisella etusormella seuraten kirjaimia. Vasemmalla
kädellään hän hämmentää puuropataa. Ei ole äidin varsin helppoa saada
selvää oudon kielen oudoista kirjaimista, eivätkä tainne sanatkaan
hänen suustaan aivan oikein päin tulla ulos. Mutta eihän muutakaan
keinoa ole. Viimeisen lapsensa tahtoo äiti kouluttaa herraksi vaikka
väkisin. Vanhempia veljiä ja sisaria on jo kutakin kohdastaan koetettu
kouluissa pitää, vaikka huonolla tuloksella. Toinen pojista on nyt
postiljoonina, sellaisena puoliherrana, toinen merillä. Tytöistä kulkee
yksi päivisin tehtaassa, yksi ompelemassa, yksi tarjoilee hotellissa;
ja iltaisin häviävät kaikki kolme ties minne. Kotona piipahtavat vain
häthätää palan haukkaamassa, piippaamassa, maalaamassa, röyhellyksiä
päällensä laittamassa.

»Enhän osannut heitä oikein opastaa niissä monenkaltaisissa luvuissa.
Vaikka kyllähän syöttää ja passata koetin.»

Niin huokaa äiti itsekseen. Monena unettomana yönä, kun kolotus väkisin
valveilla pitää, on hän kapinoinut Jumalaa vastaan, joka ei ollut
antanut hänen itsensä oppia saada, jotta olisi omille lapsiraukoilleen
voinut opastusta jakaa. Vierasta oli pakko apuna pitää. Mutta eihän
vieraan läksyttäjän ohjaus ja neuvo saata olla samaa kuin oman äidin.
Ei sovi ihmetellä, jos lapsilta lukuhalu näivettyi alkuunsa.

Äiti niistää turauttaa esiliinansa kulmaan, ja pyyhkii sitte samaan
esineeseen hikeä kasvoiltaan.

»Nyt minä taasen alotan alusta. Kuunteletkos sinä Kalle?»

Kun ei vastausta kuuluu, köpittää äiti katsomaan että nukahtikos se nyt
kesken kaiken.

»Liian paljon taisin sille raukalle lukea yhtäpainoa. Väsyyhän se,
lapsi», ajattelee äidin sydän.

Mutta sänky on tyhjä. Äidin lukiessa on Kalle pujahtanut tiehensä.

»Voi hyvä Isä sentään, miten tämänkin Kallen opintien käynee»,
vaikertaa äiti.

Toisesta sängystä kuuluu silloin karkea rykäisy, ja sitä seuraa
vaatimus: »Mitäs siinä mariset. Laita mulle vähäsen suolapalaa ja
sahtia.» Isä siellä heräilee kohmelostaan. Hän ruiskauttaa syljen
lattialle ja jatkaa miettiväisenä: »Pitäisi kai tästä lähteä ajoon, kun
tuli luvattua Kituperän kauppiaalle ne laatikot asemalta.»

Päivä kuluu. Kallea ei näy ei kuulu. Äiti ajattelee että jokohan se
äkäysi ja meni aamupalatta kouluun. Niinhän jokainen äiti aina lapsensa
toimet parhain päin selittää, siihen asti, kun viesti maailmalta
todistaa toista. Ja sillekkin viestille on vastarinta tarjolla, vaikka
valetta pistäen, ellei muu auta.

Nyt, päivän päästyä puolille, törmää ovesta naapurin Janne, tärkeän
näköisenä kuin virkamies, lasketellen sellaista papatusta että rehtori
lähetti minut, sanoo, kuulostamaan mikä sitä Kallea taasen vaivaa, kun
ei tule kouluun.

»Kyllä se on sairaana», laskettaa äiti vastaan. »Sellaista mitä lie
vattatautia. Nytkin pistäysi näet ulkona käymään. Sano rehtorillesi
jotta sairaana on vattastaan sairaana.»

Tunnit kuluvat hitaasti, ainakin äidin mielestä, sillä touhujensa
lomassa hän vähäväliä totisena vilkaisee kellon viisariin. Tulee muu
perhe töistään. Tytöt haukkaavat palansa, hälisevät, kikattavat,
riitelevät peilistä, ja häviävät taasen kuin tuli kantapäissä.
Isä liivisillään nojailee pöytään, kanisteri ja Armiro-laatikko
tovereinaan. Kahviplöröjä siinä mies rakentelee muka päänsä
parannukseksi. Hänen elämänsä on näivettynyt omaan harmauteensa, eikä
hän laimean ajurintyönsä lisäksi viitsi puuttua huoneenhallitukseen
muuten kuin kanisterin virkistämänä. Sen avulla hän kenties itsekseen
hetkiseksi korjailee mielikuvaansa rapistuvasta muijasta ja seisaalleen
hajoavista huonekaluista. Mutta samalla hän komentelee ja marisee
kuin juonikas lapsi, kunnes lopuksi kaivaa arkustaan kovaäänisen
kornettitorven ja töryyttää sillä väsyksiinsä asti marssien katkelmia
ja tanssirenkutuksia, mitä sattuu muistamaan. Onhan hän aikoinaan
puhaltanut kornettia palokunnan torviseitsikossa.

Tunnelma ei ole vielä likikään kiivennyt torviasteelle, pysytteleehän
vain sellaisena murjotuksena, ärhentelyn silloin tällöin katkomana.
Tympeä kyllästyminen koko elämän menoon tarttuu vähitellen miehestä
vaimoon. Isä on haukuskellut kyllikseen jälkeläisiään, kaikkia yhdessä
ja kutakin erikseen. Äiti on heitä kykynsä mukaan koettanut puolustella
ja palvella miestä, jottei tämä lähtisi kaupungille seuraa etsimään.
Nyt ollaan hiljaa ja odotetaan että vieläkö tästä ennen maatamenoa
paisuu ankarampaa jytinää. Kallekin kun yhä viipyy tietymättömissä.
Isä on jo uhkaillut panna hänet suutarin oppiin, ennenkuin tuo kerkiää
vanhempien sisarustensa tavoin kehkeytyä sellaiseksi puoliherraksi,
josta ei ole iloa muille kuin kerran haudankaivajalle ja lähtövirren
veisaajalle.

Äiti on päivän kidutuksesta hermostunut, kun hän, viimeiset astiat
kuivattuaan, lähtee viemään vesisankoa ulos pienen puutarhansa
kukkasille ja marjapensaille. Illansuun hämärässä tuikuttaa kattojen
päällä muutama syystähti. Niitten ylhäinen katse pusertaa hänen
silmistään illan pitkän salatut raivon kyyneleet.

Mutta puutarhassa on jotakin outoa tekeillä. Korkean lankkuaidan yli
tipahtelee sinne poikia kuin muurahaisia. Siinäpä on nyt katupoikien
joukkue tulossa tämänkin talon ryytimaata puhdistamaan.

»Äläpäs kun miltei selvällä päivällä tullaan raastamaan», hokee äiti,
sieppaa luudanvarren kouraansa ja juoksee omaansa puolustamaan.
Vikkelät pojat vilahtavat pakoon mikä porttia kohti mikä aidan yli
takaisin. Niistä, jotka aidan yli pyrkivät, ehtii äiti toki muutamaa
sivaltaa luudanvarrella reiteen niin että se pahus älähtäen putoaa
toiselle puolen. Äidin sydänalaa riipaisee oudosti sellainen tuhoteko,
mutta kiihdyksissään hän kolistaa aitaan ja uhittelee:

»Tulkaapas vastakin! Makkarat lyön kinttuun jokaiselle.»

Niin sai äiti purkaa sydämensä. Isä tuuttaa jo sisällä torvellaan,
ja tyyntyy hänkin. Iltapalan saavat vanhukset nauttia kahdenkesken.
Äiti käy vielä juottamassa hevosen, Sitte molemmat paneutuvat levolle.
Avain ulkoportaan alla odottaa yöjuoksusta palaavaa nuorta polvea,
Kalleakin, joka harvoin toki näin myöhään viipyy. Mutta yöllä, kun äiti
nousee, tarkastaakseen salavihkaa pesuettaan, on Kallekin jo ilmestynyt
tilalleen, ja näytti sikeästi nukkuvan.

Seuraavana aamuna Kalle väittää päätänsä särkevän, eikä ajamallakaan
lähde kouluun.

»Särkee minunkin päätäni», ärähtää isä, »mutta sittenkin minun on,
hoh-hoijaa, tästä kaiketi kohtapuoliin lähdettävä ajoon, kun tuli
luvattua — — niin, mitäs peijakasta minä sille Kituperän kauppiaalle
lupasin?»

Tarjoilijatar veistelee: »No tietysti lupasit sen sillinhirttäjän
kuskata kaikkien suolasillien ja hevosmakkarain kutupaikalle.»

Sellaista se on jokikinen päivä. Ja päiviä on vielä monta edessäpäin.
Eikä äiti uskalla ajatella että ne kaikki kerran kunnialla
päästäisi päähän asti. Kaikkien näitten näykkijäin välimiehenä ja
palvelijana alottaa hän pienellä pelolla jokaisen uuden päivän, ja
huokaa helpotuksesta kun sekin on päähän päästy. Se tässä vain on
ikävintä, että tenavat oppivat yhä suulaammiksi ja häijymmiksi, kuta
nuorempia ovat. Kallea, kuopustaan, koettaa äiti epätoivon antamalla
kestävyydellä suojella ympäristönsä raakuudelta ja kurkoittaa häntä
paremmille päiville. Ensimmäisiä lapsiaan kouluun viedessään hän
kuvitteli vain johtaa heidät »herruuden» keveään työhön ja leveään
leipään. Nyt nyt hän on sydänjuuriaan myöten katkera koko herruudelle,
joka ei tahdo hänen lapsiaan ottaa vastaan. Mutta hän alkaa myöskin
hämärästi aavistella että »siellä porvarien puolella» saattaisi olla
tarjolla jotain jalompaakin kuin aineellista hyvinvointia, jotain
sellaista, joka kokonaan puuttuu hänen oman pesueensa näköpiiristä.
Ja sentakia hän monin kerroin kasvaneella innolla koettaa työntää
kuopuksensa tästä piiristä, joka häntä masentaa, sinne, jota hän vihaa.

Koko aamun hän syrjäsilmällä tarkkaa Kallensa vointia ja ilmeitä. Kun
Kalle pistäytyy pystyssä, huomaa äiti hänen ontuvan vasenta jalkaansa.
Äidin päässä välähtää ajatus.

»Voi Kalle parka, sinuako minä löin, sinuako minä, sinuako —?» kitisee
hän.

Hän tempaisee peitot Kallen päältä kauas lattialle. Hän aukaisee pojan
alushousut, vaikka tämä putkistelee vastaan. Aivan niin! Vasemmassa
reidessä paistaa suuri mustanpuhuva läiskä, reunoiltaan sinipunertavana
ja vihertävänä. Kun hätääntynyt tutkija sitä koskettelee, karjuu poika
tuskasta. Äiti häärää tolkuttomasti, oikutellen itsekseen. Hänen
ryhtinsä ja äänensä muistuttaa piiskattua koiraa.

»Voi, voi, minua hullua äitiä, kun omaa lastani löin. Onko vielä
kuultu, että järjetön luontokappalekkaan tällä tavoin pentuaan
pitelisi. Eihän siitä vain liene luu poikki? Kalle parka, mikset
sanonut että älä lyö, äiti, minähän se olen.»

Saatuaan selville ettei toki luu ole vialla, rupeaa äiti hakemaan
voiteita. Ensin hän löytää tervapytyn ja sivelee sen sisällöllä
mustelmaa. Sitte hän penkoo tyttäriensä laatikoista kaikki mahdolliset
ihosalvat ja puuterit, arvellen että kun niillä kaikilla summassa
voitelee, niin tottakai niistä joku auttaa. Lopuksi hän sieppaa isän
kanisterin, kolauttaa siitä vahvan annoksen pyyheriepuun ja sovittelee
rievun hauteeksi kaikkien voiteitten päälle.

Tämä on tapahtunut niin sukkelasti ettei mies kerkiä varjella
aarrettaan. Mutta nyt liikahtaa harteva mies. Astelee silmät verestäen
äitiä ja poikaa kohti:

»Vai minun pirtuni vielä sille herralle! Minä sinulle näytän
kukakäskiä, saakeli soikoon.»

Äidin mitta on kerrankin täysi, niin täysi ettei sinne enään mahdu
tätä pisaraa. Hänen päässään luhistuu jotain, ikäänkuin siellä
aukeaisi patoja, ja niitten läpi ajatusvirrat oudosti pulpahtelisivat
esille, yhtyen selviksi johtopäätöksiksi. Äiti ajattelee ensi kerran.
Hän tuntee sen itse, ja sen huimaava tunto sysää hänessä liikkeelle
aavistamattomia voimia. Juuri kun mies aikoo kouraista häneen
kiinni, iskee hän kaikki kymmenen sormeaan tämän pörröiseen tukkaan.
Kuuluu vain hiljainen ähkynä, kun hän pöllyttää uhrinsa saivaristoa.
Ällistyneenä peräytyy tämä seinää vasten. Siinä äiti, kasvot
tummanpuhuvina, syytää hänelle vasten silmiä sanat:

»Ja sinä tässä vielä kukkoilet, laiskuri, etten pahemmin sano. Sinä
tässä mullistelet silmiäsi ja haukut omia lapsiasi. Mutta mitä sinä
teet? Mitä esimerkkiä sinä näytät tenavillesi? Mikä on sinun kunniasi?
Häh? Sellainen typerys ja sika sinä olet että tämän katon alla jokainen
nauraa sinulle vasten partaa. Kenen tässä on syy että kaikki on
hunningolla? Oletko sinä koskaan marisematta tehnyt työtä? Oletko sinä
koskaan patistanut mukuloitasi kiinteään työhön ja heitä kunniallisesti
nuhteessa pitänyt? Eikö se ole isän ja miehen tehtävä, häh, jottei
kaikki raukea tyhjäksi. Sano, eikö se ole sinun tehtäväsi talossa?
Minähän pystyn vain palvelemaan ja teille kaikille määrättömästi
tuntoni pehmeyttä jakamaan. Mutta se vaikuttaa pahasti, minä tiedän sen
nyt, jollei mies älyä tehdä sitä hyväksi.»

Mies kuuntelee saarnaa suu auki. Kun puhetulva on loppunut, loksahuttaa
hän leukansa kiinni. Tulee pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa kumpikin
näyttää itsekseen hämmästelevän äskeistä outoa kohtausta, enemmän ehkä
äiti, sillä hän on nähnyt harvinaisen näyn: pilkahduksen omaa itseään
kohtalon kirjan avonaisella lehdellä.






MESTARI AMBROSIUKSEN VOIMAHOUSUT


Kun kristikansan jono kirkon ovista lähtee polvehtimaan pienen
kaupungin kaduille, nähdään joukossa maalarimestari Peurakin
perheineen. Mestari astelee edellä ja perhe perässä. Mutta saattaisi
tuo järjestys päinvastainenkin olla, jollei perhe itse pitäisi huolta
järjestyksestä, vieläpä siitä että pää on tullut mukaan.

Hiljukainen Ambrosius Peura ei nimittäin hätäile lähdöllään. Vielä
lähtövirren kaiuttua loppuun hän lempeillä sinisilmillään katselee
eteensä ilmaan, aivankuin näkisi virren siinä hiljakseen häipyvän ja
liihottelevan Jumalan tykö. Punaposkisena ja puhtaana Ambrosius eli
Amppo näkee näkyjään, nyökäyttää päätään, sipaisee pitkää tukkaansa
ja painautuu kotitaipaleelle hänkin. Mutta on aina se vaara tarjolla
että Amppo unohtuu penkkiinsä kokonaan. Sentakia on perhe hänelle
hyvin tarpeen, se nyhjäisee häntä kunnioittavasti käsipuolesta ja
herättää hänet todellisuuteen, niin, herättää senverran kuin voi, sillä
mestari Peura ei liene vielä koskaan täydellisesti todellisuuteen
herännyt, vaikka alotteleiksen tässä ajallisessa elämässä jo viidettä
vuosikymmentään. Amppo on herännyt toisella tapaa, sisällisessä eli
hengellisessä merkityksessä. Ja kummallinen on tämä maailma — vaikka
se toisinaan pilkkaa Amppoa että hän on koko mies kuin nukkuneen
rukous, niin kernaasti toki myönnetään että hän on herännyt mies. Mutta
se on tietysti sanottu vain hengellisessä merkityksessä. Maailmassa
on kaksi merkitystä, hengellinen merkitys ja aineellinen merkitys.
Amppo tunnustaa vain edellisen, joten hänellä ei oikeastaan olisikaan
todellisuuden kanssa mitään tekemistä, jos todellisuus puolestaan
malttaisi pysyä hänestä erillään. Mutta sepä ei aina malta pysyä.

Nytkin, tällä hetkellä, kun Ampon ajallinen tomumaja astelee kadun
mukulakivillä, niin hengellisessä merkityksessä hän liihottelee monta
virstaa kadun ja koko maanpinnan yläpuolella, sielunsa silmillä
tapaillen taivaan päärlyporttia, jonne kohisten vyöryy sisälle se äsken
veisattu virsi. Mestarin ajallista olemusta seuraa kahden askeleen
välimatkalla hänen ennenmainittu perheensä. Perheen katse johtaa
valkoiseen nenäliinaan käärityn virsikirjan yli maata kohti, kahden
askelenhan päähän, jossa mestarin pyhäsaappaitten kannat vilahtelevat,
tallaten tomuista katua ja sen kivien lomissa vihottavia ruohontupsuja.
Tässä olotilassa on Ampon ja hänen perheensä välillä kahta askelta
paljoa suurempi ero, kerrassaan syvällinen ristiriita, sillä perheen
sisäinen silmä näkee päärlyportin asemesta edessään vain puurokupin,
jonka toimelias vaimo on kirkon ajaksi asettanut uuniin hautumaan. Sen
kupposen ääreen he kyllä molemmat hetken päästä istahtavat ravitsemaan
ruumistaan, toinen toisella toinen toisella puolen pöytää. Mutta
ruokaluvun päälle työntyy mestari kamariinsa, josta pian alkaa astioita
tiskaavan perheen korviin kuulua virsikanteleen yksitoikkoinen sävel.
Perhe saa painautua omaan kamariinsa katselemaan metsän morsianta,
joka akkunalla levittelee valkoisia kukkiaan, puhtaita kuin enkelien
hamoset. Ampon kamariin ei perheen ole tarvis asiatta mennä, sillä
siellä, nurkkakaapin oven takana, pitävät vahtia mestarin voimahousut,
joitten takamuksiin on maalattu kellotaulun kuva, viisarit kymmentä
yli kaksitoista yöllä. Niissä housuissa asustaa Ampon kotoinen mahti,
ja perhe pitää kyllä varansa ettei mainitun vaatekappaleen tarvitse
vartavasten muistuttaa olemassaoloaan.

Peuran talon huoneenhallitus on kerta kaikkiaan justiisa niin
järjestetty että Amppo asuu omaa kamariaan ja muu perhe omaansa. Amppo
tekee ihmisille maalaustöitä, ja saa siitä rahaa, mutta tienestinsä hän
kernaasti luovuttaa emännälleen, jonka käsissä ne muuttuvat ruuaksi,
juomaksi ja vaatetukseksi, ylipäätään sellaisiksi välttämättömiksi
välikeinoiksi, joilla molempien syntisäkkiä ylläpidetään täällä
kiusausten ja koettelemusten taipaleella. Molempien, niin, sillä
useampia henkilöitä ei Peuran talouteen kuulukkaan, ei nyt eikä
vastaisuudessa, mikäli ei joskus joku kisälli asu talossa ja nautitse
ravintoaan yhteisestä pöydästä. Mutta se ei tapahdu usein, koska
mestari Peura ei mielisuosiolla kuuntele kisällien ruokottomuuksia eikä
halusta katsele heidän ahmattia syöntiään, joka ei todista muusta kuin
vatsan ja mammonan orjuudesta. Enimmät ihmiset, etenkin nuoret, nehän
ovat sellaisia epäjumalain palvelijoita. Kuka palvelee mahaansa kuka
muutenkin tuota lihallista olemustaan.

Eipä silti ettei Amppokin tuntisi Pahan houkutukset, mutta hän
kokee ne nöyrästi sanan avulla torjua, ja monta on jo torjunutkin,
kuten esimerkiksi tämän aviollisen yhdessäolon houkutukset. Siitä
asiasta oli kyllä aikoinaan kehkeytyä sovittamaton ristiriita Ampon
ja hänen emäntänsä välille. Mutta siinä suhteessa he ovat hyvän
kilvoituksen kilvoitelleet, ja he soutelevat kumpainenkin omilla
haapioillaan tyynesti elämänsä iltaa kohti. Voitettu kilvoitus jätti
näkyväksi muistokseen vain Ampon nurkkakaappiin kätketyn salaperäisen
vaatekappaleen.

Onhan ollut aika sellainenkin ettei Ampolla vielä ollut nimissään omaa
perettä. Kuinkas muuten, sillä kukapa tänne maailmaan lie syntynyt
valmis emäntä kainalossaan. Perhehtyminen sinänsä jo kiertyy kunkin
ihmiseläjän kohdalta melko mutkikkaaksi tapahtumaksi. Ja siitä on vielä
pitkä loikkaus voimahousuihin.

Ampon kohdalta ne asiat ovat selvinneet näinikään. Annas kun muistelen.

Lienee tänä päivänä pian kymmenen vuotta vierähtänyt umpeen siitä
kun Ampon ainoa sisar muutti ajasta iäisyyteen. Mestarin ajallista
vaellusta sen tapahtuman seuraukset vaikeuttivat tavalla, jota ei
edeltäkäsin olisi kyennyt aavistamaan. Maahanpaniaisten jälkeen
Amppo kyllä täytti työnsä velvollisuudet niinkuin ennenkin. Olihan
hän maalarimestarin poika. Pienestä ressusta asti oli hän väripyttyä
sekotellut ja pensseliä heilutellut. Kyllä hän ammatin osasi.

Paljaalla ammatin taitamisella ei kuitenkaan pitkälle potkita, ei
semminkään jos on saanut osakseen sellaisen herkän sielun kuin Ampolle
kertakaikkiaan oli annettu. Kyllä hän odotteli verstaassaan päivän
jos toisenkin, mutta töitäpä ei kuulunut. Eivät näkyneet ihmiset
tarvitsevan väriä mööpeleihinsä eikä talojensa seiniin. Ja oikeastaan,
tuumiskeli Amppo, siten onkin parempi, sillä tämä maalarin ammatti,
kun sitä pyyteettömästi ajattelee, ei ole muuta kuin lähimmäistensä
synnillisen himon palvelemista, kun alati pitää auttaa öykkäreitä
komeilemaan että kenen tavara eniten kiiltää ja välkkyy.

Niitä asioita Amppo kaiketi yhä mietiskeli ollessaan tirehtörskä
Melanterin salihuonetta tapiseeraamassa, ja kun kysyttiin että mitäs
se mestari taasen haaveilee. Martta, emäntäpiika, se ohi hulmutessaan
sillä tavalla kysäsi. Mutta Amppo sanoi vain että mitäpäs minä tässä.

Martta se kuitenkin tietämättään pani asian alulle. Häntä ihmetytti
sellainen mestari, joka tulee kyllä täsmällisesti työhönsä, mutta jää
sitte tuijottelemaan tyhjään ilmaan, liisteröi siinä lomassa — kun
sattuu muistamaan — jonkun paperisuikaleen seinään, ja unohtuu taasen
tuolille nyökkäsemään, hiljakseen virren nuottia tapaillen. Martta
näki että se on kunniallinen ja hurskas mies, mutta häntä säälitti sen
saamattomuus. Niinhän se oli kuin nukuksissa, ja jos sitä puhuttelee,
niin se oli kuin puusta pudonnut ja välillä säikähtänyt.

Martta toi sille kahvia, muttei se juonut muuta kuin keitettyä vettä,
sokerinnokareen vain pudotti sekaan ja lirautti kermaa vähän väriksi.
Ei se saita ollut, häveliäs vain sellainen ja lihansa kiduttaja. Eikä
se osannut vähääkään omaa etuansa katsoa. Konkurssiinhan sellainen meno
tiettävästi lopulta johtaa.

Sitä saamattomuutta Martta ihmetteli, puhutteli miestä, ja tuli lopulta
tietoon että sisar sen taloudelliset asiat ennen oli hoidellut ja
tilauksia sille toimitellut. Martta, hyvänsävyinen kun pohjaltaan oli,
otti mestariraukan kohtalon sydämelleen ja sanoi kerran vakavasti:

»Naimisiin mestarin pitäisi mennä. Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä.»

Sillä puheellaan ei Martta tietenkään mitään erityistä heidän välilleen
tarkottanut. Kuinkasta nyt sellaista olisi huomannutkaan, vaikka
hitunen omaakin haikeutta taisi sekottua siihen huokaukseen ettei ole
ihmisen hyvä olla yksinänsä. Martta oli näet itse jo ikäneitsyt, jo
neljättä kymmentään lähentelevä.

Eikä Amppokaan aluksi kohtalonsa päätä nähnyt. Hänen mieleensä
painuivat Martan sanat yhtäläisesti kuin muittenkin, jotka hänelle
viime vuosina olivat samaista asiaa hokeneet. Martta sanoi sen vain
jotenkuten vakuuttavammin. Ja sitte siinä oli vielä tuo ettei ole
ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se oli Jumalan sanaa. Melkeinpä, kun asiaa
ajatteli, se oli kuin käsky että sinä, Ambrosius Peura, et saa olla
yksinäsi.

Mutta kenenkäs kanssa minä sitte olisin? kummasteli Amppo. Jonkun
naisihmisenkö kanssa?

Amppo tutkisteli Pipliaa, löysi sieltä uutta valoa Martan ja Marian
tarinaan ja moneen muuhun, löysipä sellaisenkin sanan että sisar,
uskonsisar. Toisaalta hän taas sai kuullakseen että erään Martan
toinen nimi oli Maria, Martta Maria Grönlund. Ja sillähän se asia
Ampolle valkeni. Kun hän vielä katseli hajoavaa työpukuaan, ja illalla
kun hän kylmässä keittiössään pisteli poskeensa kylmiä perunoita ja
silakkaa, niin hänen mieleensä majahti että Martta Maria Grönlund
oli emäntäpiika, joka osasi keittää ja paistaa, ommella ja siivota,
puhellakkin kristitylle ihmiselle soveliaalla tavalla. Silloin hänelle
selvisi ettei tässä tarvitse lähteä merta etemmäs kalaan, jollei
nimittäin sillä Martalla olisi mitään vastaan.

Asian siihen asti hauduttua ei ollut jälellä muuta kuin se kysyminen.
Mutta sepä olikin juonikas nikara. Kysymättä olisi tainnut jäädä, ellei
johdettu asioita niin että tirehtörskä vielä lopuksi määräsi keittiön
uunin ja katon valkaistaviksi. Siinä hommassa takertui puhe taasen
yksinäänoloon, ja Amppo pääsi vahvasti todistamaan että ei ole lupa
ihmisen olla yksinänsä. Ja siitä juttu selvisi eteenkinpäin, vaikka
Martta ensin kainosteli ja punasteli että mitenkäs minä, vanha ihminen,
mestaria varmasti vuosia vanhempi. Amppo ihastui toisen rehellisyydestä
ja todisti yhä kirkkaammin että mitäs se ikään kuuluu, kun kerran ei
ole lupa, niin ei ole lupa. Tiesi hän vielä tämänkin lisätä: muuten
kristillinen elämä menestyy paremmin kun on ihmisillä ikää, eikä
silmäin pyyntö eikä lihan koreus häikäise tolkkua pois, niinkuin
nuorempana.

Minkäs sellaista todistelua vastaan teet? Totisesti et mitään. Olihan
Martallakin toki vaatimattomat mielitekonsa edes siihen nähden että
kerran pääsisi omaa puuropataansa omalla härkkimellä hämmentämään, kun
jo ikänsä oli toisten huttuja suolannut ja toisten hyllyille toisten
liinasia järjestellyt. Kyllä siinä joskus omaa pesää kaipaa, vaikka
miten vähäistä. Eikös ota silloin taivaan lahjana vastaan, kun saa
kokonaisen talon, verstaan ja miehen, vieläpä hyvän juomattoman ja
tupakattoman miehen.

Kyynelet kihosivat Martan silmiin, kun hän katsoi mestari Ambrosiuksen
rehellistä olemusta punaisine poskineen ja risaisine takkeineen.
Minkähänlaisessa kunnossa sen sukatkin mahtavat olla? Ja mitä se
raukka syö, kun sen iho alkaa jo noin läpi kuultaa kuin kiinalaisen
posliinikupin kylki?

Niin antoi Martta myöntymyksensä. Ja toimekkaana ihmisenä hän kiehautti
tuotapikaa kihlajaiskahvit, muistamatta ettei mestari kahvia juo.
Vakavasti Amppokin asian otti, niin juhlallisesti että joi kolme kuppia
sitä kahvia pullan kanssa, ja hyvälle maistui. Osui siihen vielä
tulemaan tirehtörskäkin, miten lie osunut ja mistä asian hoksannut.
Kättä antoi ja onnitteli:

»Sitähän minä aina olen sanonut että mestarin pitäisi saada hyvä eukko
(siinä tirehtörskä kyllä pisteli omiaan, kun ei koskaan ollut sellaista
puhunut), mutta en minä silti olisi suonut Martan meiltä menevän.»

»No kenenkäs minä sitte olisin ottanut?» ällisteli Amppo.

Siihen ei rouva eikä Martta osanneet mitään sanoa. Mitäpäs ihminen
sanoisi asiaan, joka on ylhäällä päätetty.

Niin Martta tuli Ampolle, kuulutettiin, vihittiin, ja muutti arkkuineen
miehensä tykö asumaan. Paljon purkausi tavaraa Martan arkusta,
pankkikirjakin kuusine satoine markkoineen. Amppo pääsi tuosta
ihastumaan että ne rahat annetaan pakanalähetykselle, mutta antamatta
ne jäivät, kun ei nuorikko tuntunut lahjoitteluun halukkaalta.

Sellaista ristiriitaa sitä sattui, yhtä jos toista pientä, jota ei
olisi aavistaa osannut, kun ei sisaren kanssa ennen mitään ristiriitaa
ollut, eikä isosti edes poikkipuolista sanaa. Ei voinut olla, kun
pienestä pitäen oli yksissä kasvettu ja toistensa omituisuuksiin
totuttu. Mutta tämä uusi sisar, joka yhtäkkiä, vanhana ja valmiina
ihmisenä, pelmahti Ampon katon alle, se pani hänet monasti aprikoimaan
asioita niin syvästi että kesken työnsä saattoi unohtua pensseli
kourassa mietiskelemään.

Se suuri ristiriita ja erimielisyys oli sitte ajallaan ilmennyt näin.

Kun yhdessä oli asumaan ruvettu, johdatti Amppo nuorikkonsa sisaren
entiseen kamariin, ryhtyen itse asumaan omaansa, eikä sitä asianpuolta
sen enempää huolekseen ottanut, ei ainakaan näkyvästi eikä kuuluvasti.
Martta tarttui rivakasti emännän tehtäviin, joita paitsi Ampon talous
oli saanut olla likemmä vuoden päivät. Nyt paikattiin vaatteet,
pestiin ja pölyytettiin koko talo sisältä, melkeinpä päältäkin.
Niin, tottavieköön se maalattiin päältä heleän harmahtavaksi, oikein
öljyvärillä, sensijaan että se ennen oli ollut vain keltamullalla
sivelty, kuten muittenkin pieneläjäin pytingit. Nyt tuli kaikesta
siistiä ja somaa.

Mutta Ampon kamariin ei Martalla ollut asiaa muulloin kun siivotessa
ja kotoisia hartaushetkiä pidettäessä. Kun tärkeimmät uudistustyöt oli
loppuun saatu, rupesi Martta vihdoin katselemaan ympärilleen, ja tunsi
olonsa yksinäiseksi, ehkäpä vielä yksinäisemmäksi kuin ennen. Taitaa
olla ihmiseläjäin laita yleensä niin että kun jotain saa, niin lisää
mieli tekee, ja miksei tekisi, kun kerran on lailliseen aviosäätyyn
vihityksi tullut. Varmaa kumminkin on ettei Martta tuntenut oloaan
hyväksi, niin herkästi hän saattoi, syyttä suotta aivan, antautua
alakuloisuuden valtaan tai viskata kuultaville kirpelöiviä sanoja.

Eräänä syksyisenä lauantai-iltana, kun viikon tilit oli katsastettu,
vaimo keksi että liian paljon oli rahaa mennyt, enemmän kuin tullut.
Eikös hän silloin eksynyt ehdottamaan miten tätä olemista pitäisi
pikkiriikkisen supistaa, esimerkiksi sopisi toisen kamarin vuokrata
pois, kun se oli miltei tarpeeton.

»Kyllä minä pysyn kamarissani», sanoi mestari.

»Tietysti sinä pysyt», vakuutti toinen, »mutta vuokrataan tuo minun
koppini.»

»Tuota, eihän se kävele. Missäs sinä sitte niinkuin asustaisit?»

»Hyvänen aika, mahdunhan minä tähän sinun kamariisi! Tämähän on isompi;
kyllä tähän kaks henkeä mahtuu, kun sovussa elää.»

»Sovussapa sovussa, mutta ei se kävele, eei.»

»Ja miksei kävele?» kivahti Martta. »Onkos sinulla mitään erityistä
minua vastaan? Enkö minä ole jämpti ihminen ja puhtaana impenä
tähän taloon tuotu? Muistappas miten rovasti sanoi: kristilliseen
avioliittoon kuulutetaan kunniallinen ja siivo nuori mies, konstinsa
hyvin oppinut maalarimestari Ambrosius Peura, ja kunniallinen ja siviä
nuori neito Martta Maria Grönlund, molemmat tästä kaupungista. Eikös
sanonut niin? Vai onko sinun tarvinnut minun takiani tapulin kattoa
tervata? Mitä?»

Mestari Amppo ei olisi ollut mestari Amppo, vaan joku aivan muu mies,
jos hän sellaiseen sanaryöppyyn olisi vastata osannut. Ei osannut,
istui vain ja harasi ohuvia parran haippujaan. Rupesivat siitä Martan
hartiat nytkähtelemään, ja itkua tehden vaimo yhä vannotti:

»Niin minä kysyn sinulta Peura että mitä sinulla on minua vastaan?
Eivätkö mies ja va-vaimo ole yh sano yksi li-liha, y-y-yhyyksi?»

»Mutta se on meininki että pitää olla puhdasta», vakuutti Amppo harvaan
ja hartaasti. »Puhdasta pitää olla.»

»Tottakai, niin, puuhdasta», tuhersi vaimo, pilkallisesti venyttäen
viimeistä sanaansa ja jatkaen katkerasti: »Kukahan tässä luolassa lie
viime aikoina puhdasta tehnyt?»

»Älähän nyt hätäile», lepytteli Amppo. »Minä mietin tätä asiaa.»

»Hm», sanoi Martta vain.

Ja siihen se asia sillä kertaa jäi. Seuraavina päivinä Martta oli
hyvin nöyrä ja hiljainen. Joka aamu hän toi miehelleen mukin keitettyä
vettä, sokerin ja kerman kanssa, toi kamariin tuolille sängyn viereen.
Kulkeutuipa sinne piirongin päälle pieni posliinikoirakin, joka oli
Martalle hyvin rakas, ainoa muisto veljeltä, merille hukkuneelta.

Mutta lokakuussa sattui sitte hyvin myrskyinen pilkkopimeä yö. Tuuli
ulvahteli nurkissa ja paukutti porttia seinään. Silloin aukeni Ampon
kamarin ovi. Sisälle törmäsi joku. Herkkäuninen Amppo heräsi heti,
näki edessään naisihmisen alusvaatteissaan, kynttilä kädessä. Ja hän
säikähti pois suunniltaan.

»Mitä se — Marttako se?» hoki hän kavahtaen istualleen.

Martta itki ja halasi häntä, vakuutti kovasti pelkäävänsä, yksinään
siellä, väitti hulluksi tulevansa, ja tahtoi Ampon viereen. Kynttilä
putosi ja sammui. Mutta silloin Amppo nousi, sytytti totisena lampun,
katsoi vaimonsa päälle, ja kauhistui hengessään. He seisoivat
vastakkain. Vaimon paidan rintamus oli auennut.

Veri pakeni Ampon punaisilta poskilta; ne olivat valkeat kuin vasta
ostetun virsikirjan lehti. Ja hän nosti kätensä, korotti äänensä ja
sanoi:

»Puhtaana olen minä ruumiini Herran kädestä saanut, ja puhtaana minä
sen hänelle takaisin vien.»

Niin sanoi Amppo, mestarimies, jäykkänä kuin suolapatsas Sodoman ja
Gomorran tiellä. Julistipa vielä:

»Pois minusta kiusaaja. Mene kamariis ja rukoile.»

Vaimo meni. Kello oli silloin kymmentä yli kahdentoista, sen Amppo
painoi mieleensä. Missä aatoksissa hän loppuyönsä lie viettänyt, sitä
ei tiedä kukaan, tuskinpa Amppo itsekkään.

Niin järkytyksissään mestari vielä seuraavana päivänäkin ammattinsa
toimia harjoitti että tuli istahtaneeksi vasta maalatun kellotaulun
päälle, saaden siitä housuihinsa painokuvana kellon koko pyöreän
naaman, numeroineen päivineen. Viisareita vain puuttui. Niin ainakin
Martta sanoi, leikkasipa vielä terävän kielensä kärjestä lisämaininnan
että siitä sen nyt näkee miten olet mies riepu viisareita vailla, kun
ei niitä edes erehdyksessä sun kellosi taulukkoon saa näkymään. Niin
sanoi, ja nakkasi niskojaan, eikä ruvennut housuja puhdistamaan. Ampon
itsensä piti ryhtyä niitä tärpätillä siivoamaan.

Mutta siivosikos? Eipä, ei tehnytkään sitä, vaan sai sellaisen
miehuuden puhdin ja mielijohteen että paransihe vielä kellotaulun kuvan
housuihinsa selvemmäksi, ja viisaritkin sinne maalasi osottamaan kellon
aikaa kymmentä minuuttia yli kahdentoista yöllä. Oikeastaan siihen
ei yötä saanut näkymään, mutta Martan piti kyllä tajuta että yötä se
tarkoitti.

Mestari käveli niissä housuissa koko sen loppuviikon, seuraavaan
pyhäpäivään asti. Ja Martta tajusi viisareitten äänettömän kielen.

Näin mestari Ambrosius Peura eli Amppo suoritti elämänsä suuren
sankariteon. Se häkellytti Martan, lannistaen ainiaaksi mahdin hänen
kielensä kärjestä. Senjälkeen ovat mestarin voimahousut joutaneet
nurkkakaapin kätköön. Siellä ne kyllä yhäti pitävät vahtia, helposti
esiin saatavina, kaiken varalta. Mutta tuskinpa niitä tarvinnee päivän
valkeuteen vetää ennen mestarin perun kirjoitusta, joka tietysti kerran
tapahtuu, ehkä jo huomisena päivänä. Eihän ihminen tiedä aikaansa eikä
hetkeänsä.

Ja näyttää siltä että Martta ja Amppo hyvin tulevat toimeen keskenänsä,
vieläpä sen suuren koettelemuksen jälkeen paremmin kuin sitä ennen.
Martta on alistanut itsensä ja oppinut katsomaan mieheensä ylöspäin
kuin ainakin herraansa ja mestariinsa. Amppo taasen puolestaan
on saanut tuta ylemmyytensä voiman. Sen turvin hänen henkensä
häiritsemättä askaroi ajattomissa asioissa. Mutta kättensä askarista
kertyneet rahat hän viikottain luottavasti vie Marttansa turviin, jota
tietä ne näin pyhäaamuisin esimerkiksi muuttuvat uunipuuroksi.

Mene tiedä lieneekö Ampon ja Martan perhe-elämä oikeata vai väärää,
naurettavaa vai juhlallista. Kun se heidän mielestään on sopivaa,
niin mitäpä se muille kuuluu, kun ei se loukkaa ei yhteiskunnan
ei kirkon lakeja. Ei saata kukaan muuta sanoa kuin että he ovat
keskenään puhdasta menoa pitäneet ja että heidän elämänsä haapiot
soutavat tyynesti iltaa kohti, törmäilemättä toisiinsa, mutta myöskään
loittonematta niin etäälle toisistaan ettei veljellinen ja sisarellinen
rakkaus vireillä pysyisi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ILOINEN YLLÄTYS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.